Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Paska juttu
”Hello! Sun puhelin soi!” karjuin sohvalta vessan suuntaan, sillä sinne se Hello oli kadonnut.
”Kuka se on!” kuului vaimea huuto takaisin.
”Emmä tiiä! Pelkkä numero!”
”Tä?”
”PELKKÄ NUMERO, saakelin kuuro…”
”Vastasiima!” Hello mokelsi vessasta.
”TÄ?”
”VASTAA SIIHEN! MÄ OON PASKALLA.”
”Kiitos tiedosta!” huikkasin ja ajattelin, että hyi jeesus. Piti rykäistä ennen kuin vastasin.
”VASTAA SIT ASIALLISESTI!” vessasta kuului vielä.
En siis vastannutkaan ”Tanelinlammen Nakusauna”, niin kuin olin ajatellut, vaan ”Herra Helemias Ilveksen puhelimessa Alex.”Soittaja henkäisi linjalla ennen kuin alkoi puhua.
”Onko Hello paikalla?” naisen ääni kysyi kovin hämmentyneenä.
”Mitähän asia mahtaa koskea?” kysyin voittaakseni aikaa, koska en voinut sanoa, että on se tuolla mutta se on paskalla justiinsa.
”Ai, anteeks! Mä oon Kojolan Tuulia tästä Kulkurilta.”Voi paska. Kirjaimellisesti. Tämän puhelun se Hello haluaisi varmasti heti. Nyt ne soittaisivat siitä Lallerosta, jonka ne olivat halunneet talrhalle, ja jonka vuoksi Hello oli itkenyt silmänsä ruvelle.
”Hetkinen, mä haen Hellon”, tokaisin pitkin hampain.
Vastentahtoisesti kävelin vessan ovelle. Peitin luurin kädelläni ja puhuin mahdollisimman hiljaa ovenrakoon.
”Ne soittaa Kulkurista. Mä heitän nyt tän puhelimen tästä ovesta sinne.”
”Etkä heitä kun ojennat! Se on ihan uus!” Hello vastusti.
”Mä en ojenna mitään ihmiselle joka on paskalla.”
”Sun thäythyy”, Hello sanoi painottaen sanojaan omituisesti.
”Eikä täydy. Mä joko heitän tämän nyt sinne tai sitte mä sanon että sä et oo tavoitettavissa, päätä ite.”
”No heitä ny sitte”, Hello myöntyi, ”mutta et sitte paiskaa vaan nätisti heität!”Raotin ovea hengittämättä — hyi hitto silti — ja siristin silmiäni, etten vain näkisi mitään kamalaa, joka palaisi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sitten nakkasin puhelimen sisään ja kiskaisin oven kiinni ennen kuin syöksyin mahdollisimman nopeasti olohuoneeseen hengittämään.
Jerusalem ponki esiin pianon takaa kauhealla kolinalla ja katsoi minua niin kuin minä olisin tässä se hullu eikä Hello.
”Mistä vetoa niin saat pikkusiskon”, tokaisin sille. ”Sen jättläismäisen pikkusiskon joka kuolaa ja joka näkee keskiviikkona molemmat pyhät, muistakko?” -
24:00
Kesti aika kauan, että Inari lakkasi saamasta voimattomia, lyhyitä itkukohtauksiaan. Auto oli niin syvällä ojassa, että sitä oli turha edes yrittää kaivaa irti. Sen sijaan laitoin Inarin istumaan sen takapuskurille ja hyppäsin itse perässä. Se kallisti kovasti ojan puolelle, mutta Inari nojasi itsepäisesti poispäin minusta ja pystyi istumaan lähes suorassa.
Kun Inarin hengitys ei enää ollut niin katkonaista, vaan vain hieman värisevää, hän suostui edes keskustelemaan avun soittamisesta. Eetua ei kuulemma saanut edelleenkään häiritä, koska kuulemma sitten kaikki tallilla tietäisivät, kuinka hirveän huono hän on joka asiassa. Niin kuin esimerkiksi kuskina. Nauroin sille kommentille ihan ääneen, mutta Inari-paran kulmat kurtistuivat taas uhkaavasti itkuilmeen suuntaan.
”Entä sun isäs? Onko sillä traktori?” kysyin varovaisesti, kun kerran Eetu ei käynyt.
”Ei todellakaan!” Inari vinkaisi niin kuin olisi yrittänyt kertoa isästään muutakin kuin että hänellä ei ollut traktoria.
”No… Mä nyt en tunne ketään. Paitsi jos me soitetaan jollekin muulle tallilla, että ottaa Eetun traktorin ja tulee.”
”Ei… Ei siellä oikeen oo ketään…”
”Siis siellähän on kaikki”, naurahdin. ”Siellä on kirjaimellisesti kaikki.”
”No ehkä Ilona…”
”No se nyt ei varmasti suostu ajamaan traktoria, tai jos suostuu niin se pelkää koko matkan. Marshall näyttää siltä, että se vois osata –”
”Ei Marshallia!”
”Miksei?”
”Emmä tiiä. Emmä silleen tunne sitä… Ei se varmaan tulis…”
”Pöh. Tulispa.”Inari nojasi hetken leukaansa nyrkkeihinsä ja kyynärpäitään polviinsa. Hänen hienoisen rentoutumisensa huomasi siitä, miten hän kallistui jo aavistuksen minun ja ojan suuntaan. Hän huokaisi ja sulki silmänsä.
”Soitetaan kuitenki sille Mannille”, hän mutisi ja ryhtyi kaivelemaan takkinsa taskua vaikeasti. Hän säpsähti ja pysähtyi hetkeksi, kun survaisi käsivarttani vahingossa kyynärpäällään, mutta ei sanonut mitään.
Inarin puhelimessa ei ollut hirveän montaa numeroa tallennettuna. Minun olisi pitänyt selata paljon kauemmin, jotta olisin päässyt ensin M-kirjaimeen ja sieltä Manniin. Hän yhdisti puhelun ja niiskutti samalla joko kylmästä tai itkusta. Manni vastasi nopeasti.
”Hei”, Inari tervehti arasti ja kuunteli.
”Herätinkö — no — ei sitte mitää”, hän änkytti ja vältteli katsettani, kun irvistin hänelle.
”Eiku ei oikeesti mitää.”Päätäni pudistellen nappasin puhelimen suoraan Inarin korvalta ja työnsin sen omalle korvalleni pipon alle.
”Hei, tässä on Inarin kaveri Alex.”
”Alex? Ai Alex! Ai SE Alex?” linjalta kuului puuroisesti mutta ystävällisesti.
”Vissiin joo just se Alex”, myönsin ja vilkaisin Inaria, joka näytti hämärässäkin kalpenevan. Ehtisin kerätä lisätietoja myöhemminkin. ”Ellei sit tähän oo sotkettu montaa Alexia.”
”Ei kai. Mitäpä Alex? Ja Inari?”
”Meille kävi vähä köpelösti ja auto on pikkusen ojan puolella, niin me ajateltiin että tuutko nyppäämään meidät ylös että päästäis jatkamaan matkaa.”
”Onko kaikki kunnossa?” Manni kysyi ääni yhtäkkiä ihan terävänä.
”Ei mitää hätää”, vakuuttelin. ”Kauniisti ja pehmeästi mentiin kuule alas.”
”Noni… Noni… Okei — sano Inarille et isi — eiku siis että mä oon tulossa. Missä te ootte?”
”Juu, kiitoksia kiitoksia. Me ollaan täs Vanhalla, melkeen tallin vieressä.”Inari näytti vajonneen johonkin transsiin, mutta otti puhelimensa kyllä tarjottaessa vastaan hieman viiveellä. Hän katseli metsänreunaan, eikä muistanut räpyttää silmiään.
”Varmaan tulee vielä susiakin…” hän mutisi puoliääneen.
”No, Inari? Oonksmä Se Alex?” virnistin saadakseni hänet havahtumaan. Ja koska halusin tietää, olinko kuitenkin joku epä-Alex, ja oliko joku toinen se pää-Alex.
”Hä — mitä?”
Huokaisin. ”Ei mitää.”Montakymmentä sekuntia kului hiljaisuudessa. Inari katseli jokaisen rasahduksen suuntaan, joten minäkin aloin tehdä niin. Niskaa kutitti ja pisteli niin, että yhtäkkiä alkoi tuntua, että pimeydessä todellakin tuijotti susilauma. Tuntui vaaralliselta istua hiljaa, joten luisuin alas takapuskurilta ja aloin hyppiä lämpimikseni.
”Nii joo”, muistin hyppiessäni mahdollisen syyn ojaanmenollemme. ”Oonksmä tehny sulle jotain pahaa?”
”Kuinka niin?” Inari kysyi metsältä.
”Kun mä luulin että me oltiin kavereita ja sit kun mä muutin tänne, niin… Noh…”
”Et sä oo tehny mitää”, Inari sanoi pehmeällä äänellä.
”Vaan?”
”No…” hän epäröi ja mietti ennen kuin vastasi omituisen, kaartelevan vastauksensa. ”Sä et totanoin ollu ihan… No sellanen mitä mä ajattelin kai.”
”No, ilo tuottaa pettymys”, hymähdin. Ei sellaista ollut kauhean kiva kuulla, vaikka jotain sellaista olin epäillytkin.Inari vilkaisi minua ja alkoi räpytellä silmiään normaalisti. Hän vaihtoi väriä kalpeasta punaiseksi, puri huultaan ja antoi silmiensä vilistää taas metsänreunaa. Sitten hän hengitti syvään ja nyökkäsi itsekseen kuin olisi päättänyt jotain suurta. Puhua.
”Mä kuolen jos sä kerrot kenellekään”, hän pohjusti.
”Mä oon aika paska pitään salaisuuksia. Niinku huomasit.”
”No nyt et kerro.”
”Yritän.”Vielä kerran Inari hengitti syvään ja puuskautti sitten ilmaan monimutkaisen virkkeen, joka tuli yhtenä pötkönä niin kuin olisi yksi ainoa sana.
”Mä luulin et sä olit poika ja vähä ihastuin mut sit sä et ollukkaa niin mä en tienny oikeen mitä mä sit tekisin ja sit aikaa kului.”
Ei siinä voinut kuin nauraa.
Inari oli punaisempi kuin Hellon Toyota.
”Mä arvasin että sä pidät mua nyt ihan vammasena.”
”En mä sua minään pidä”, nauroin. ”En mä sulle naura!”
”Vaan mille!”
”Emmä tiiä, helpotuksesta varmaan! Onhan se nyt aika kunnia olla muutenki melkein sun poikakaveri! Mä oon oikeestaan aika otettu.”
”Et kerro kenellekään!”
”En en! Tai saaks kertoo Ilonalle?”
”Ei!”Hetken kuluttua Inarikin hymyili. Hän ryhtyi heiluttelemaan sääriään takapuskurilla istuessaan ja potkaisi minua pari kertaa kevyesti kylkeen. Ihan tahallaan. Tiesin, että se oli Inarin lupaus siitä, että nyt voitaisiin jatkaa elämää normaalisti.
Lopulta autiolla tiellä näkyivät traktorin valot.
-
Jos on blokki ja väsy, sitä puretaan kirjoittamalla. Silloin ei synny ehkä juonellisia ja mahtavia juttuja, mutta mua ainakin auttaa, että saan julkaistua edes jotain!
”Kuinka saisin rikki Onnipähkinän, tiididiidi, kuinka tästä lainkaan selviän?”
Vilkaisin merkitsevän kyllästyneenä Ilonaa Polle-mukini ylitse. Hän yritti pidätellä hymyään. Oli rasittavaa, että Hellon melkein parikymmentä minuuttia yhteen mittaan kestänyt hoilaus oli hänestä yhä jotenkin huvittavaa. Sitä paitsi jos Onni olisi ollut minun koirani, en olisi kyllä antanut Hellon kanniskella sitä käsivarsillaan niin kuin järkyttävän pitkäjalkaista vauvaa, heijata sitä ja laulaa sille suurin piirtein aina kun se pysyi tarpeeksi kauan paikallaan joutuakseen kiinni.
Hello ei ollut turhantarkka laulaessaan. Kun hän kyllästyi yhteen lauluun, alkoi seuraava vaikka kesken säkeen. Kookospähkinäbiisi oli hänestä ilmeisesti hauska, koska hän lauloi sen kahdesti ja marssi samalla rytmikkäästi ruokasalissa Onnin etutassut ilmassa marssin tahdissa tutisten. Sitten hän vaihtoi lennosta paljon rauhallisempaan laulantaan. Sen koreografiaan kuului Onni-paran keinuttaminen niin kuin se olisi vauva.
”Kooooorpikuusen kannon alla on piiiiikku-Onnin kolo! Siellä on nami, ja siellä on lelu, ja Onnilla pehmoinen olo!”
”Etsä aio puuttua tohon vieläkää?” kysyin jotain kysyäkseni ja otin vielä yhden keksin.
”Jostain syystä Onni tykkää Hellosta”, Ilona sanoi olkiaan kohauttaen.
”Kukaan ei tykkää tommosesta.”
”Onni tykkää. Anna sen nyt laulaa sille.”
”Kun mä olin vielä pieni ja pisamainen, niin tommoset olis viety saunan taa laulamaan…””Pieni Onnivaaaaaaviii”, Hello lauloi Tao-Taon sävelin purjehtiessaan keittiöön ja kaivaessaan jääkaapista kinkunsiivun suoraan Onnin pitkään kitaan. ”Pieni Onnivaaaaaviiii, pieeeni vauvakoira on.”
”Mee edes muualle laulamaan!” komensin nopeasti, ettei Hello vain keksisi istua penkille tuudittamaan elukkaansa.
”Intiassa Alexikin on kiltimpi, oohiiohei. Kuin Onni täällä meillä mut pienempi, oohiiohei.”
”Mee nyt jo!” -
Hyvä, ettei ole nuortaparia
Tetris asteli suurena ja mahtavana. Se oli niin kuin prinssi. Sen edessä vierekkäin kävelevät Kissi ja Veera eivät olleet mitään prinssejä nähneetkään, korkeintaan prinsessoja, mutta oli niissäkin puolensa. Ainakin ärsyttävät puolensa, mitä Kissiin tuli. Olisin nimittäin oikeastaan tahtonut laukata, mutta en viitsinyt ehdottaa. Oli jo muutama maastokerta sitten nimittäin tullut selväksi, että Oskarilla oli nopeampi mopo kuin minulla, eikä hän epäröinyt kaasuttaa. Laukkaa ei olisi siis luvassa, joten annoin jalustimien pysyä ristissä edessäni Tetriksen kaulalla ja heiluttelin nilkkojani mennessäni. Varpaisiin oli jo tosi kylmä ja hampaita vihloi, mutta sen siitä sai, kun lähti viidessätoista pakkasasteessa viimaan. Itsepä olin laittanut ratsastussaappaat, vaikka järkikin sen sanoi, että olisi pitänyt laittaa karvavuorilliset kalossit.
Ilona oli ollut Oskariin lääpällään, mutta tuskinpa oli enää, kun olin mennyt möläyttämään, mikä Oskari oikein oli. Kun olin kysynyt, diplomaattisestihan hän oli vastannut, mutta Ilona nyt oli muutenkin sellainen. Ei puhunut pahaa kenestäkään. Ei oikeastaan edes vahingossa.
”Harmi ettei se Minja lähteny mukaan”, sanoin jotain sanoakseni ja päästin ohjista irti. Teki mieli venytellä käsivarsia, että veri kiertäisi edes ranteisiin asti, jos ei nyt ihan sormiin.
”Ai kysyttiinks me sitä edes?” Oskari kysyi, minkä kuulin vain juuri ja juuri tuulessa.
”Alex kysyi”, kuulin Ilonan vastaavan.
”Sitä ei niin paljoa edes oo näkyny täällä”, jatkoin puhuen paljon lujempaa kuin tavallisesti.
”Tä?” Ilona sanoi silti.
”Ettei se vissiin käy usein! Tai mä en oo nähny sitä montaa kertaa!”
”Se vaan käy eri aikoihin ku sä”, Oskari kailotti.
”Ai jaa. No mun hampaat jäätyy ja vihloo!”
”No älä sitten hengitä koko aika niitten läpi”, Ilona komensi ja kääntyi vilkaisemaan minua olkansa ylitse.
”Joojoo.”
”Daa”, sanoi Oskari teatraalisesti suuntaani ja oikein rannettaan heilauttaen ennen kuin oikein säpsähti ja alkoi istua niin kuin patsas.Tetris se tykkäsi maastoilla porukassa. Ei tarvinnut edes tehdä mitään erityistä ja se katseli tyytyväisenä ympärilleen. Kyllä sillä yksinkin uskalsi mennä, mutta se vähäinen kyttääminenkin unohtui, kun talsi turvallisten tammojen takana. Yksin sen seurassa vajosi herkästi syvälle ajatuksiinsa… Ja eksyi Jätinkissankivelle… Niin että piti soittaa Oskari hakemaan. Ja kuunnella sitä vinoilua. Kuolemaansa asti.
”Ravataan?” Oskari ehdotti hetken päästä.
”Joo. Mulla on persekin ihan jäässä”, suostuin heti.
”Viimenen Pihlajamäellä on–”
”Eikä!” Ilona kiljaisi. ”Täällä on ihan liian liukas!”
”No mennään hiljaa sitte”, Oskari myöntyi ja naksautti kielellään ja istunnallaan Kissiin vauhtia.Tetriksellä taisi olla selkä vähän kipeä. Sillä tavalla se hypähti käynnistä raville. Mitään vakavaa se tuskin oli, mutta pitäisi muistaa tarkkailla. Annoin sen siitä huolimatta hölköttää muiden perässä. Alkuun tunnustelin sen askelia, eikä se minun mielestäni ontunut, joten päästin itseni rentoutumaan.
Leveäksi tallautuneelle polulle satanut uusi ohut lumi pöllysi ja kimmelsi. Kavioista kuului pehmeä jumputus. Jääkuori muodostuisi vasta viikonlopun jälkeen, kun ilma lämpenisi. Tetris pärski, heilautti päätään ja jatkoi raviaan rauhallisesti. Oli ihanaa mennä sillä tavalla rauhassa… Vielä ihanampaa olisi ollut vain kaahata Oskarin ohitse miljoonaa!
Pihlajamäeltä jatkoimme käynnissä. Oskari nousi jalustimille ja kiskaisi yllään roikkuvista kuusenoksista niin, että sai pienen lumisuihkun. Kissi vähän hypähti, mutta tuntui kuin Oskari olisi osannut odottaa sitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Tetris sanoisi, jos tekisin saman tempun. Veera ei varmaan sanoisi mitään, mutta tuskinpa Ilona sitä kiusaisi. Vaikka ei kai Oskarikaan ilkeyttään, kun kerran salaa rapsutteli hevosensa kaulaa ja takapuolta mennessään.
Se oli varmaan ihan hyvä, ettei Ilona ehtinyt kiintyä Oskariin. Vaikka en olisi halunnut myöntää sitä edes itselleni, olisin ollut mustasukkainen. Ilona olisi kuitenkin ryhtynyt olemaan kaikki tallipäivänsä ja kaikki iltansa Oskarin kanssa, niin kuin nuorillepareille kävi. En olisi mahtunut siihen kuvioon samalla tavalla kuin mahduin tähän. Toisaalta joskus se kuitenkin tapahtuisi, että Ilona löytäisi jonkun. Olihan se sen näköinenkin, että kyllä se huomattiin, kun se meni tuolla. Olisikohan sen ollut kuitenkin parempi olla Oskarin kanssa? Mutta mitäpä sitä aprikoimaan, kun Oskari kuitenkin oli tuollainen.
-
Alexandra ”Alex” Tiederberg
Tetriksen omistajaAlex on ulospäinsuuntautunut ja naurava hölösuu, joka useimmiten toimii ensin ja ajattelee vasta sitten. Kuitenkin ystävät ovat Alexille tärkeitä ja hän toivoisi, että kaikilla olisi kivaa ja kaikilla olisi seuraa. Hevostaan Alex hoivaa vähän niin kuin vauvaa.
Alexin erityinen kiinnostuksenkohde hevosten lisäksi on autot. Rekkahommat ovat hänelle toki vain työ (Alex on kuorma-autonkuljettaja), mutta hän ajaisi kovin mielellään erilaisia hienoja uusia autoja. Valitettavasti Alexilla on vain Skoda (niin kuin hän asian ilmaisee), mutta hän haikailee yhä vanhaa BMW:tään.
Alexin paras ystävä on Ilona. Ennen Hopiavuoreen tuloaan hän tunsi myös Inarin, jonka kanssa he eivät ole enää ystäviä. Alexin perheeseen kuuluu äiti Amanda, isä Henrik ja velipuoli Miika. Alex kuitenkin asuu yksin pienessä otsonmäkeläisessä kaksiossa, joka on aina lievän kaaoksen vallassa. Hän haaveilee omasta pikkulemmikistä, esimerkiksi jostain linnusta tai matelijasta, mutta ei ole toistaiseksi hankkinut Tetriksen lisäksi muuta. Alex ei tällä hetkellä seurustele. Kun kysytään, mitä hän etsii kumppanissaan, hän kertoo vähimmäisvaatimuksensa näin: oikea mies, joka tietää edes vähän autoista, edes enemmän kuin Alex! Se on sitten eri asia, onko moinen lausunto totta…
-
Kiva heppu
”Moi!” huusin tupaan heti, kun raotin ovea, mutta kukaan ei vastannut. Vilkaisin kenkätelineen suuntaan. Siinä oli siististi vain kolmisen kenkäparia, eivätkä yhdetkään niistä olleet Eetun kuluneet maiharit. Kuivia, talon väen kenkiä ne olivat. Ketään ei siis ollut paikalla.
Joskus aluksi moinen näky olisi saanut minut varmaan perääntymään ovelta takaisin pihalle ja talliin, mutta ei enää. Olihan se outoa, että tupa oli tyhjä, mutta tiesin, että kyllä sisään sai silti mennä. Olihan porukkaa tallissa: pihalla oli ainakin muutama auto. Eetunkin auto. Riisuin siis kenkäni ja toisen kengän mukana vahingossa yhden Inarin tekemän joululahjavillasukan, jonka pari oli varmaan jossain sohvan alla kotona. Hyvin sitä pystyi silti käyttämään mummon tekemän, myös yksinäiseksi jääneen ruskean sukan kanssa, vaikka mummon tekemä olikin yksivärinen. Ja ihan eri värinen. Kaivoin Inari-sukan kengästä ja pompin yhdellä jalalla sitä pukiessani, etten kaatuisi.
Polle-mukeja oli kaapissa vielä puhtaana. Kaivoin takarivistä suosikkini. Siinä hevoset lensivät ja vetivät Joulupukin rekeä. Kaadoin siihen kahvia ja hörppäsin, koska liian täyteenhän se kuppi meni. Kahvi oli palanutta. Irvistytti. Kaadoin koko kupillisen menemään ja loput pannun pohjaltakin. Piti keittää uutta.
Nelly halusi, että kahvinkeittimeen kaadettaisiin vettä erillisellä vesikannulla, ettei keitin olisi heti rasvasta tukossa. Sitä samperin kannua ei tietenkään ollut missään. Harkitsin hetken, että kaatelisin pannuun kahvia puhtaalla kupilla, mutta siinä menisi sata vuotta. Kurkistin varmuuden vuoksi olohuoneeseen ennen kuin huuhtelin pannun ja täytin sen vedellä. Tällä mennään.
Kun istuin pöytään odottamaan kahvin tippumista, ovi kävi.
”Moi?” kuului samanlainen huhuilu, kuin minkä olin itse päästänyt hetki sitten.
”Moi!” vastasin oven suuntaan.
”Eetu?” naisääni kysyi ennen kuin pää pilkisti oviaukon reunalta keittiöön. Se oli Janna.
”Kuulostanks mä Eetulta?” naurahdin. ”Kahvi on pian valmis.”
”Eiku onko Eetu täälä?” Janna kysyi posket pakkasesta punaisina.
”Ei kai.”
”Marshall?”
”Ei.”
”Nelly?”
”Ei?”Janna puristi suunsa viivaksi. Huomasin hänen roikottavan vauvansa sellaista — mikä se nyt oli — kantokoppaa — vasta kun hän vilkaisi siinä nukkuvaa lasta. Janna näytti harkitsevan jotain. Hän nytkähti jo oven suuntaan, mutta tulikin sitten keittiöön kengät jalassa.
”Santulla ja Paahtiksellon jotaki tuas, niin voisiksä kattoa tätä kun tuollon kakskytäkaks pakkaasta ja tämä jäätyy? Kiitos! Kiitos! Mä tuun aivan heti takaasin! Se nukkuu sen aikaa. Kattot vain jottei se ny herää ja huura siälä.”
Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli kantokoppa vauvoineen minun jaloissani ja Janna piilossa eteisessä.
”En mä osaa–” ehdin huutaa, mutta ovi paukahti kiinni ennen kuin pääsin pidemmälle.Samalla paukahduksella vauva avasi silmänsä niin kuin olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Ne olivat ihan pyöreät, vaikka tuskin se oli hämmästynyt edes. Vauvat näyttivät aina hämmästyneiltä muuten vain. Sen suukin muuttui pyöreäksi o-kirjaimeksi, kun se haukotteli ja heilautti peukalontilattomien tumppujen peittämiä eturaajojaan.
Nojauduin polviini ja katsoin sen levollista naamaa. Ihan söpö. Mutta mitä sille piti nyt tehdä? Ei se edes tiennyt, kuka minä olen.
”Terve vauva”, sanoin sille.
Se ei vastannut mitään.
”Mun nimi on Alex. Osaatsä sanoo Alex?”
Se tuijotti minua silmät suurina. Sitten sen otsa meni kurttuun, kita avautui niin että pikkukielikin pilkisti, ja se alkoi kitistä.
”Hei! Hei rauhotu. Ei mun ollu tarkotus painostaa sua. Älä nyt itke!”Voi nyt simpura. Kitinä yltyi itkuksi. Vauvan silmät eivät olleet enää ympyriäiset, vaan tuskaiset viirut, ja niihin kertyi pikku kyyneliä. Minun kävi sitä sääliksi. Avasin sitä sen kopassa pitelevät turvavyöt, että se saisi ilmaa, mutta ei se rauhoittunut.
”Mitä mä nyt sun kanssas teen?” mutisin sille. ”Pakko mun on sut sieltä ylös saada jollain. Pitääköhän sun niskaa tukea vielä? Ja miten se mahtaa tapahtua? Sori nyt, voisitsä edes vähän auttaa — mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva — uppitta, älä luikerra yhtään niin mä nostan sut…”
Vauvan itku rauhoittui kitinäksi ja sitten pieniksi väräjöiviksi henkäyksiksi. Vedin siltä pipon pois päästä, ja sen päähän oli hikinen. Se hymyili minulle vähän, mutta sen naama alkoi mennä taas kurttuun.
”Noni. Kuules neiti vauva. Meidän pitää saada se haalari sulta pois. Mitenhän se käy niin etten mä pudota sua? Tulis iso pipi jos sä putoisit. Kattopa kun täti nousee tästä, no niin, va-ro-vas-ti — mennään tonne sohvalle riisuun, niin, siellä sä et putoo.”
Tämä vauva oli kiltti. Hytkytin sitä mennessäni ja se katseli taas silmät pyöreinä ympärilleen. Se tavoitteli kirjahyllystä jotain matkallamme, ja minä sanoin sille, että joo, siellä on heppa. ”Yy-yn”, se vastasi vakavana niin kuin olisi ymmärtänyt. Pullautin sen vaivalloisesti selälleen sohvalle ja avasin sen haalarin. Tuntui tosi vaaralliselta yrittää hivuttaa sen käsiä pois hihoista, kun ne olivat niin hauraat. Tuskin se oikeasti rikki menisi. Olin nähnyt joskus äitien vain kiskovan haalarinhihoja ihan reippaasti. Janna kuitenkin todennäköisesti haluaisi mieluummin itse repiä vauvansa kädet sijoiltaan kuin antaa minun repiä. Lopulta ipana oli kuitenkin vapaa haalaristaan, ja meillä molemmilla oli hiki.
”Noni”, sanoin sille.
Se kikatti.
Pärisytin sille huuliani.
Se nauroi.
”Pöö!”
Se alkoi nauraa niin, että se kiljui riemusta.
Minuakin alkoi naurattaa, ja siitä se vasta innostui ja alkoi sirkuttaa niin kuin lintu.
”Sä oot hassu vauva.”Oikeastaan vauvan kanssa leikkiminen ei ollut kauhean vaikeaa, eikä edes tylsää. Pidin sohvatyynyä naamani edessä, kurkistin sen takaa ja sanoin pöö, ja vauva nauroi, kirkui ja potkutti alaraajoillaan. Se ei olisi kyllästynyt varmaan ikinä. Otin sen kuitenkin takaisin syliin hyvin varovaisesti. Se makasi vatsallaan rintani päällä, kuolasi syödessään toista etukäpäläänsä ja tunnusteli hiuksiani toisella käpälällään. Silloin Janna palasi.
”Alex?” hän kutsui, ja heti perään suorastaan säikähtäneenä: ”Elli!”
”Me ollaan täällä.”
”Ai se heräs! Mä ajattelin, jotta mitä, kun tua koppa oli tuala…”
”Joo se rupes itkeen, mut kai sen oli vaan kuuma. Mä riisutin sen”, myönsin, ja vasta silloin ajattelin, että ehkei vauvaa olisi saanut riisua ulkovaatteista.
”Hyvä — hyvä”, Janna kuitenkin sanoi. ”Piräkkö sitä vielä hetki jos minä käyn vessas?”
”Joojoo”, myönnyin ihan huolettomana veikkona. Tällä kertaa en olisi kuitenkaan yksin sen kanssa tyhjässä talossa. Sitä paitsi sehän oli ihan rauhallinen.Pussasin sitä poskelle, kun Janna lähti vessaan. En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.
-
IAJS
”Se meni ihan sairaan hienosti! Ihan sairaan hienosti! Varmaan oot — tai siis ootkin johdossa tällä hetkellä! Hyvä Tetris, hieno poika!”
En ollut varmaan ikinä kuullut Oskarin sanovan niin montaa sanaa yhteen soittoon. Kiristin jotenkin vaistomaisesti Tetriksen ohjia ja yritin piilottaa sitä selkäni taakse ihan niin kuin se olisi sinne mahtunut. Kisatakkikin kutitti ja muutenkin oli ihan kummallinen ja vapiseva olo. Teki oikeastaan mieli itkeä, mutta kun ei kehdannut, kun kaikki olisivat katsoneet. En keksinyt muuta kuin röyhtäistä Oskarin suuntaan, jotta se pysyisi kauempana. Puhumaankaan en pystynyt nimittäin heti radan jälkeen. Se oli toden totta mennyt jopa paremmin kuin kotona.
”Hyi!” Oskari älähti ja löyhytteli röyhtäysilmaa poispäin itsestään.
”Mä tiedän et me ollaan loistavia”, väitin, vaikka oli outoa ajatella, että olimme johdossa. Joku oli vaihtanut polvilumpioideni tilalle Onnin munakoisovinkulelut. Varmaan piippaisin, kun kävelisin. Vaikka kuka hieno ratsastaja oli jo hypännyt hienolla hevosellaan. Ja minä olin johdossa. Sentään mitään Oskari Käkiharjuja vastaan ei joutunut tällaisessa vauvahevosten luokassa kilpailemaan. Oskarihan oli edellisenä päivänä voittanut nippa nappa Eetun ja Jussin, jotka olivat olleet luokassaan toisia. Mietin sumuisesti, kumpi olisi parempi: meidän Oskari vai Käkiharjun Oskari. Oskarien taisto… Sitten alkoi naurattaa hysteerisesti, mikä alkoi itkettää vähemmän hysteerisesti, mutta kuivasin nopeasti vähäiset kyyneleeni hevoseni pistelevään harjaan.”Mikä sua vaivaa?” Oskari kysyi vähän niin kuin varuillaan, kun haukoin henkeäni.
”Ei mikää. Tuu kulta”, sanoin Tetrikselle, joka yritti hamuta olkani ylitse meidän Oskarin ylpeyden kyllästäviä sormia, joita hän ojenteli. ”Löysätään sitä sun satulavyötä. Ei viitti vielä ottaa pois, kun voi olla että saat ihan oman palkinnon.”
”Joo olit kyllä tosi hieno poika”, Oskari säesti ja lähti kävelemään samaa matkaa meidän kanssamme, vaikka vilkuilikin minua edelleen.Tetris otti kisat aika rauhallisesti, vaikka ne eivät tosiaankaan olleet pienet, niin kuin Oskari oli minulle uunottanut. Olin sen menosta tosi ylpeä. Se puhisi ja möhisi aina välillä muille hevosille, mutta pysyi hienona poikana nahoissaan, ja minä silittelin sen poskia koko ajan vaivihkaa. Mamman kulta se oli. Oli minun onneni, että se oli jäänyt Miikan käsiin, eikä ollut kelvannut Oskarillekaan. Ties miten Oskari sitä olisi rääkännyt liian vaikeilla treeneillä, pientä poikavauvaa. Annoin hevoselleni lohduttavan pusun poskelle pysähdyttyämme, vaikka ei se Oskarin kidutusmenetelmistä mitään tiennytkään. Minä sen sijaan en selkeästikään ottanut kilpailuita yhtä rauhallisesti. En osannut päättää, tekikö mieli enemmän kiljua vai itkeä vähän lisää vai pissaisinko kenties housuihin.
”Älä nyt ota siltä satulaa pois!” Oskari kielsi, kun löyhdytin satulavyötä.
”No en oo ottamassakaan”, mutisin takaisin.
”Mä jo ajattelin. Että eksä seuraa yhtään. Teidän sijoittuminen on jo varmaa.”
”Tiedän tiedän.”
”Etsä oo niinku yhtää ilonen?”Katsoin Oskaria niin kuin tyhmiä nyt tavataan katsoa, ja hän peruutti muutaman askeleen hevoseni takapuolen äärestä. Oliko se torvi oikeasti muka kisannut jo niin paljon, ettei muistanut, miten uudella hevosella ensimmäiset suoritukset veivät voimat kokonaan? Painoin naamani Tetriksen kylkeen ennen kuin vastasin.
”Nyt jos sä et lopeta tota soosaamista, niin mä alan oikeesti itkeen.”
”Miks..?”
”Siksi! Mene hakemaan kahvia! Äläkä puhu mulle enää ikinä ennen kotimatkaa!”Oskarin tuoma kahvi ei ainakaan helpottanut oloani. Me ihan totta olimme voittaneet luokkamme, ja kun tajusin sen, käteni muuttuivat ihan veteliksi. Oskari joutui kiristämään satulavyön ja punttaamaan minut hevosen selkään, mutta loppujen lopuksi olin niin vetelä, että hän taisi oikeastaan nostaa minut sinne.
”Taluta mut”, hihitin hervottomana.
”Et jumalauta nolaa mua”, Oskari mutisi ja tuuppasi Tetrikseen takapuolesta vauhtia.
”Tää ei oikeesti oo totta, tää on aivan upeaa”, kuiskin mantraani ja annoin Tetriksen kävellä.
”Tehäänkö niin että hajoat tommosiks ihme palasiksi vasta autossa?” Oskari ehdotti hyvin hiljaa.
”Joo”, suostuin. Rykäisin, oikaisin ryhtini ja keräsin ohjat.Kun sain omituisen aaltoilevan olotilani kerättyä Tetriksen rauhallisen käynnin tahdissa kentälle palatessamme, olihan se aika hienoa, kun sai mennä hakemaan palkintoruusukettaan. Tetris näytti samalta kuin muut hevoset, joskin hieman jykevämmältä kuin suurin osa. Minäkin olisin varmaan näyttänyt samalta kuin muut ratsastajat, ellen olisi ollut niin eri paria Tetrikseni kanssa. Juuri kukaan ei varmasti tunnistanut minua, koska olihan minulla eri sukunimi kuin meidän Miikalla. Olin vain joku uusi, joka oli aloittelijan tuurilla tullut ja voittanut. Kilpakumppanienkin huulilla oli ystävällinen hymy, kun pysähdyin odottamaan, että saisin hakea ruusukkeen.
”Young Horse Winner -luokan voittaja: Alexandra Tiederberg ja Tetris!”
-
23:20
Olin tyytyväinen, kun olin saanut pummattua Inarilta kyydin kotiin. Joku vain oli ilmeisesti ottanut vahingossa minun kenkäni kotimatkalleen, joten ei ollut mitä laittaa jalkaan. Kollasin maanisesti kenkätelineen ympärystää, mutta joka ainoa poponen oli minulle liian suuri. Tai no, oli nurkassa yhdet suurin piirtein sopivat, mutta ne eivät todellakaan olleet minun. Ne olivat sen tyyliset, että joku Outi olisi voinut käyttää niitä, mutta eiköhän Outillakin ollut isompi jalka kuin minulla. Talli oli kyllä täynnä kääpiöitä, niin että ne saattoivat olla kenen tahansa —
”Ota Nellyn kengät”, Inari ehdotti. Hänellä oli ollut käsi ovenkahvalla jo hyvän aikaa.
”En mä voi ihmisten kenkiä viedä!”
”Voithan! Pistä noi keltaset. Sillä on monet. Kyllä se vähä aikaa pärjää.”
”No voi ny. Pakko kai se on. Mä täältä omianikaan tahdonvoimalla löydä.”Myös Nellyn kengät olivat minulle isot. Pidin toisella kädellä kiinni jäisestä kaiteesta ja toisella Inarin käsivarresta, kun hiihdin varovasti liukkaita portaita alas liian isoissa monoissa. Heti kun olimme turvallisesti maan kamaralla ja päästin irti, Inari astui puolitoista metriä kauemmas minusta. Pudistin päätäni: muistin kyllä, mitä Hello ja Eira olivat Inarista sanoneet. Pääsisi nyt yli jo. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä.
Inarin auto oli tietenkin maneesin äärimmäisessä reunassa Jumalan selän takana Hornantuutin tuolla puolen. Puolittain pelkäsin kaatuvani matkalla, mutta alkoholi sai minut sen verran vainoharhaiseksi, että ennen kaikkea olin näkevinäni suden silmiä maneesin takana. Jostain syystä niille kuvitelluille silmille piti esittää aina korostetun rauhallista: liikkua hitaasti vailla huolen häivää, vaikka oikeasti teki mieli juosta autoon täysillä. Silloin olisi pelottanut enemmän, jos olisin huomannut Inarinkin tähyilevän metsänreunaan mutta ei hän tähyillyt. Hänellä oli kova kiire purra huultaan ja vilkuilla minua niin äärimmäisen salaisena, että sokea myyräkin huomaisi kyllä.
Autolla meinasin vetää lipat, mutta pääsin onnellisesti sisään. Työnsin kädet taskuihin. Pullonkorkki: ei, räikkä: ei, rikkinäinen kaulaketju: ei, ralliautossa istuva muovisammakko: ei, sytkäri: joo, puhelin: ei, joku karkkipussilta tuntuva roska: ei, irtopurkkaa: ei, tupakit: joo! Painoin ikkunan auki, kun Inari käynnisti auton ja sytytin tupakan saman tien.
Radiossa soi Loop. Siitä ei voinut päätellä mitään Inarin musiikkimausta. Emme olleet koskaan somessakaan puhuneet musiikista. Kaikesta muusta oli puhuttu — niin kuin koulusta.
”Vieläkö sä aiot mennä sinne oikikseen?” kysyin kun Inari katsoi autoja tienpäässä hyvin huolellisesti.
”Emmä tiiä mennäänks sinne ihan noin vaan”, Inari mutisi.
”Koska on seuraava haku?” kysäisin jotain kysyäkseni ja puhalsin savua ulos ikkunanraosta.
”Yhteishaku on helmikuussa…”
”Meinaatsä hakee?”
”Joo.”Hetken hän näytti siltä, että meinasi sanoa vielä jotain, mutta kääntyikin sitten tielle. Auto suti hieman, vaikka hän kuinka varovasti kaasutti. Se puski kevyesti penkkaan päin. Inari puristi rattia rystyset valkeina.
”Jaa, tää on sitte etuveto”, sanoin jotain sanoakseni.
”Joo, tai emmä tiiä…”
”Ne puskee tälleen kyllä. Mutta jos rauhas ja turvas haluaa talvella ajella, niin etuveto on aiva hyvä, jos ei neliveto oo vaihtoehto.”
”Joo…”
”Kun mä täytin kaheksantoista, mulla oli talvipulkkana takavetonen Bemari, vitossarjalainen E39. Sillä oli kiva mennä lintassa tuolla…”Inari ynähti jotain. Oli vaikea rupatella muusta kuin autoista, ja Inari ei tykännyt autoista. Olisin voinut puhella vaikka mistä, mutta kun hän ei auttanut sitten yhtään.
”Täs autos tavallaan, tai siis, mä en haluais että sä poltat autossa”, hän sanoi lopulta.
”Olisit nyt heti sanonu!” parahdin ja nakkasin tumpin ikkunasta.
”Tos olis kyllä ollu toi tuhkis…”
”Joo mutta jos täällä ei saa polttaa niin et sä halua sitä siihenkään haiseen.”
”No… Niin…”Hiljaisuus sakeni. Somessa Inari oli puhunut vaikka mistä. Hän osasi olla hauska ja sydämellinen. Kai minun sitten pitäisi ottaa meidän välimme puheeksi nyt, kun kerrankin olimme kahden. Ei tämä ainakaan kiusallisemmaksi ja kamalammaksi voisi muuttua.
”Inari kuule. Mikset sä enää tykkää musta?”
”Mit–”Kai hän säikähti. Kai se johtui siitä, että hän painoi yhtäkkiä kaasua hieman kovempaa. Tie oli peilijäässä. Kun liu’uimme kylki edellä kohti vastaantulevien puoleista penkkaa, painoin nyrkit leukani alle tueksi, koska mitään ei ollut tehtävissä. Onneksi vauhti oli ihan naurettavan hidas: menimme varmaan viittäkymppiä, eikä yksiäkään muita ajovaloja näkynyt meidän valojemme lisäksi. Inari ei varsinaisesti kiljunut, vaan vinkaisi. Tömähdys oli hyvin pehmeä, mutta auto valui kokonaan ojan puolelle.
”Nonii, uppistakeikkaa”, tuumasin ja aloin nauraa.
Inari sen sijaan alkoi itkeä.
”Hei — mikä sun nyt tuli? Saitsä kipeetä johonkin? Rauhotu nyt — eihän tässä oo mitään hätää!”
”Emmä saanu kipeetä”, Inari sai sanottua, ja hetken niiskuttamisen jälkeen jatkettua: ”mä säikähdin.”
”Kaikkihan nyt välillä vähä penkassa käy, ei sitä muute olla kuskeja eikä mitään.”
”Ei käy! Eikä, eikä, mitä mä nyt teen?”
”No jos sä oot nyt vähän rauhottunu niin eiköhän nousta kattoon, mitä tässä voi tehdä.”Autossa ei näkynyt siinä valossa naarmuakaan. Syvällä penkassa se kuitenkin oli, eikä sitä saisi sieltä kaivamallakaan. Inari voivotteli hiljaa.
”Älä nyt viitti”, koetin rauhoitella häntä. ”Tossa.”
”Mitä tää on?”
”Twix. Syö sä sitä. Mä soitan Eetulle että tulee nyppäämään ton auton ylös.”
”Eikä! Et soita! Ei vitsi, kaikki pitää mua muutenkin jo ihan hirveen huonona kuskina, voi ei, voi ei!”
”Okei — tunnetsä ketään muuta kellä on traktori?”
”No en! Eiku tunnen! Mannin. Mutta et soita sillekään!”Pudistin päätäni ja hyppäsin auton kaltevalle konepellille istumaan. Sama se oli pistää tupakaksi. Inari saisi varmaan jonkin hermoromahduksen, jos soittaisin apua nyt, kun hän oli tuossa tilassa. Pian hän varmasti rauhoittuisi ja ymmärtäisi, että pakkohan meidän oli soittaa joko Eetulle tai sitten tälle Inarin Mannille.
-
Tryffelihevonen
Oskari oli kärttänyt ja kärttänyt, että saisi ”tehdä jotain” Tetriksen treenille, tai siis ”treenille”, niin kuin hän ilmaan piirrettyjen lainausmerkkien kanssa usein sanoi. Sanoin noin miljoona kertaa ei. Tai ainakin tuhat. Tai varmaan noin kymmenen kertaa. Sitten se ääliö teki oikein kuningasstuntin. Se meni ja soitti Miikalle! Tai eihän se mitään varmaan myöntäisi, mutta tasan tiedän, että soitti. Ja tietenkin Miika soitti minulle. Juuri kun olin tiskaamassa kädet saippuassa.
Kun näin numeron näytöllä, pyyhin pari sormea keittiöpyyhkeeseen ja liu’utin vihreää luuria niin että puhelu yhdistyi.
”Keravan hautaustoimisto ja pizzeria! Tämän päivän raato on huomisen –”
”Hei Alex.”
”No mitä?”
”Totanoin, mites se hevonen voi? Tai siis mitä sä oot sen kanssa puuhaillut?”Vaikka Miikan ääni oli kepeä, arvasin jo siinä vaiheessa, että muuan Oskarilla oli sudenkyntensä pelissä. Miika ei tosiaankaan ollut kiinnostunut minun hevosasioistani, ellen ollut sitten löytänyt hänelle jonkun ponia välitykseen. Oskaria puolestaan tuntui kiinnostavan varsinkin Tetris. Sehän oli käynyt joskus katsomassakin sitä! Olisi ostanut pois.
”Mä ajattelin kouluttaa sen tryffelihevoseksi”, sanoin niin kovaan ääneen, että se kuului lasien kilinän ylitse varmasti puhelimeen.
”Mitä! Hyvän hev — eiku sä huudatat mua. Niin mitä oikeesti?”
”Ei kun oikeesti oikeesti. Mitä se sulle kuuluu oikeastaan?”
”Siellä ei kasva tryffeleitä.”
”Kasvaahan.”Siitä alkoi painostuspuhelu saada vauhtia. Miika esitteli ”tämmöstä pikku kisaa, joka löyty” ja tuumaili, miten Tetrikselle esteluokka oli helppo nakki. Pyörittelin silmiäni ja sanoin joo ja joojoo. Puhelu loppui samaan aikaan kuin likaiset tiskitkin. Vedin takin niskaani, huomasin että sukat olivat eri paria, puin kengät kuitenkin koska eihän kukaan edes näkisi niitä ja lähdin tallille katsomaan Ilonaa. Ei kun Tetristä. Ja mottaamaan Oskaria, koska hänen syytäänhän se oli, että olin menossa joihinkin typeriin kisoihin. Vaikka kai sitä ihmisellä piti tavoitteita olla. Esimerkiksi tehdä itsensä naurunalaiseksi. Kun minä ratsastin Tetriksellä, se näytti suurin piirtein samalta kuin jos Oskari ratsastaisi norsulla.
-
Yksi mysteeri on selvitetty
”Joo. Joo. Joooooo. Kiitos. Hei.”
Lysähdin sohvalle Eiran viereen juuri kun Hello lopetti puhelua. Eira katsoi Netflixistä jotain sarjaa, jota en itse seurannut. Siinä oli joku setä ja huumeita. Muistaakseni suurin piirtein kaikki olivat suositelleet sitä minulle, mutta en silti ollut viitsinyt aloittaa.
”Kelle sä soitit?” kysyin sitten Hellolta, vaikka en ihan oikeasti ollut kauhean kiinnostunut.
”Mä wolttasin”, Hello sanoi ylpeänä.
”Wolttasit? Otsonmäellä? Soittamalla?” ihmettelin.
”Se soitti Inarille”, Eira informoi Hellon vain nyökytellessä tyytyväisenä. ”Se on töissä grillillä.”
”Jaajaa”, tuumasin. ”Millä grillillä?”
”No siellä Lapuan sielläniin”, Hello vastasi epämääräisesti ja huiskaisi kädellään ilmeisesti kohti Lapuan sitäniin.
”Mikähän on Lapuan sielläniin?”
”No se grilli. Ei kai missään Lapualla edes oo kun se yks grilli?”
”Joka on mikä?”
”En mä nyt sitä tiedä.”
”Olkaa jo hiljaa. Mä katon tätä”, Eira urahti.Seurasin hetken, kuinka päähenkilösetä kurtisteli kulmiaan televisioruudulla. Ihan sairaan tylsä sarja. Oli kiinnostavampaa katsella, kuinka Hello katseli kattoon. Hän näytti laskevan oksanreikiä, tai ainakin hän osoitteli sormellaan ja liikutteli huuliaan siihen malliin.
Olin luullut olevani Inarin ystävä. Olimme jutelleet somessa joka päivä. Mielestäni olimme tulleet juttuun ihan hirveän hyvin. Jokin oli kuitenkin muuttunut saman tien, kun olin muuttanut Otsonmäelle ja tavannut Inarin ihan oikeasti. En ollut vieläkään saanut selville, mitä oli tapahtunut. Inari vietti kaiken aikansa tallilla aina Hellon tai Eiran liepeillä, niin ettei juttelemisesta koskaan tullut mitään.
”Hello”, sanoin hetken mielijohteesta. ”Miks Inari ei muuten tykkää musta?”
Hellon kattoa osoitteleva sormi pysähtyi. Hän sulki suunsa kesken laskemisen ja nielaisi. Hän viritteli epäluonnollista hampaat näyttävää hymyä kasvoilleen kauan aikaa ennen kuin kääntyi kohtaamaan katseeni. Hellon hampaat eivät tosiaankaan olleet siistissä rivissä, vaan kulmahampaat törröttivät muiden edessä ja niiden ja etuhampaiden väliin kuuluvat hampaat muiden takana.
”Mistä sä tommosen käsityksen oot saanu?” Hello kysyi hyvin hellästi, mikä ei ollut lähelläkään hänen normaalia puhetyyliään. Kuulin, miten Eira tuhahti, mutta en vilkaissutkaan häntä.
”No, öö, mietitääs. Ai niin, kaikesta. Me oltiin kavereita — kai — ennen kun mä muutin tänne, mutta nyt kun mä oon täällä, se ei edes katto mun päälle.”
”Eeeeikä kun sä varmaan vaan kuvittelet”, Hello venytti hieman liian kimeällä äänellä.
”Se mitään kuvittele”, Eira kommentoi.
”No kertoisitko sä sitten, kun sä selkeesti tiedät jotain?” kysyin Eiralta.
”No mäpä kuule kerron. Inari–” Eira yritti aloittaa, mutta Hello huusi päälle.
”ÄLÄLÄLÄLÄ! No jos tässä nyt joku kertoo, niin mieluummin mä.”
”No? Anna tulla?”Hello nuolaisi huuliaan. Sitten hän henkäisi niin kuin olisi aikonut tunnustaa jonkin rikoksen, mutta muutti mielensä.
”Ethän sä sano Inarille, että mä sanoin?”
”No en.”
”Tota noin… Miten tän nyt sanois… Kun tässä on semmonen juttu, että…”
”Kakista nyt ulos vaan.”
”Kun sulla on somessa vaan semmosia hevoskuvia… Tai kun sun naamaa ei varsinaisesti näy missään kunnolla… Tai kun Inari näki sun profiilista vaan et sun nimi on Alex…”
”Niiiiiin?” hoputin käsilläni huitoen. Tuskin Inaria haittasi se, jos minulla oli rumempi naama tai pidempi nimi kuin hän oli kuvitellut.
”Sä oot ihan paska kertoon!” Eira älähti. ”Inari luuli sua pojaksi ja oli ihan rakastunu. Nyt turpa kiinni kun mä katon tätä!”Sitä en kyllä ollut odottanut, mutta Eira näytti olevan ihan tosissaan. Katsoin Helloa varmaan hakien jotain varmistusta, ja Hello nyökytti kovasti.
”Et sit sano Inarille”, Hello muistutti.
”En. Mut Ilonalle mä sanon”, ilmoitin, nousin, pörrötin Hellon tukkaa ja kiipesin sohvan selkänojan ylitse.
”Et sano!”
”Liian myöhäistä! Varmaan te kerrotte mulle jotain tommosta ja sit mä en saa muka käsitellä sitä kenenkään kanssa. Mä meen pihalle soittaan Ilonalle, moro!”
”Muista et Eira kerto tän sulle! En mä!” -
JOO JOO, JUITSARIT SPRUITSARIT!
Minuutit oikein paukahtelivat eteenpäin romu-Scania-paska-veekasin kellossa. Rummutin sormillani rattia, vaikka oikeastaan minun teki mieli purra sitä. Enää ikinä en suostuisi Ruotsin-ajoon! Minun piti olla huomenna illalla hakemassa Tetristä kotiin, mutta oikeasti en ennättäisi enää laivaan, vaikka pääsisin jo seuraavana lastaukseen. Miten voikaan sattua, että lastausvuoroaan joutuu aina odottamaan yli tunnin juuri silloin, kun on kiire ja juuri viimeisessä paikassa?
Lastausvuoro ei tullut sen nopeammin, vaikka sytytin kolmannen tupakan peräjälkeen. Sormet vapisivat ja pelkäsin, että karistaisin tuhkaa tuhkakuppinani toimivan purkin ohitse. Sormiakin kylmäsi. Äkkiä nyt…
”Vihdoin”, ärähdin itselleni, kun koitti minun vuoroni. ”Nyt ne Rustan romut kyytiin sieltä…”
Lastauskin otti aikansa. Kaikissa normaalijärkisissä paikoissa kuorma odotti aina valmiina, mutta nyt lavoja sai haeskella pitkin hallia. Ei ihme, että lastausvuoroaan sai odottaa, jos kaikilla muillakin oli ollut sama juttu. Sitä paitsi yhtään joutilasta miestä ei näkynyt missään. Yleensä apua oikein tyrkytettiin, vaikka sitä ei olisi tarvinnut, kun ei tällainen pieni tyttö voi kuulemma yksin jaksaa. Nyt ei ketään missään. Revin pressun kiinni apinan raivolla ja paiskoin kiinni takaovet, jotka laittoivat hanttiin niin kovasti, ettei ikinä. Sitten juoksin hakemaan paperit terminaalin toimistosta niin nopeasti kuin pääsin. Kun joku ukkeli piipitti, ettei juosta varastossa, teki mieli näyttää keskisormea. Sitten viimein, viimein kaahasin pois ja mutkittelin takaisin tielle.
Kun sain kytkettyä vakionopeudensäätimen päälle kahdeksaankymmeneenneljään kilometriin tunnissa, katsoin taas kelloa ja tein pikaisia laskutoimituksia.
Kello oli vartin, tai no, neljätoista yli kuusi.
Laivassa pitäisi olla puoli yhdeksältä.
Minulta menisi kolme tuntia ajaa.
Seuraava laiva lähtisi vasta maanantaiaamuna.
Voi vittu!Työnsin handsfree-laitteen korvaani samalla kun avasin jo puhelun Petelle. Esimieheni ei voisi tilanteelleni yhtään mitään, mutta joku minun täytyi saada haukkua. Pete vastasi neljän tuuttauksen jälkeen.
”Mitä B-junakuski?” puhelimesta kuului hyväntuulisesti. ”Joko oot satamassa?”
”Katopa siitä seurantalaitteesta saatana!” jyrisin puhelimeen.
”Ohhoh!” Pete paheksui.
”Ne piti mua yli kaks tuntia tuolla pihassa odottamassa, ja sitten noita lavoja sai hakea kissojen ja koirien kanssa. Mulla on tässä varmaan tonni ylikuormaa muutenkin ja mä vasta just lähdin viimeisestä lastauksesta!”
”Sun pitää ehtiä siihen laivaan. Ne ei odota niitä romujaan maanantaihin.”
”Millä ilveellä mä muka sinne ehdin? Mä en tätä saatanan linkkiä voi ajaa yhtään tän kovempaa.”
”Aja rajotinta vasten”, Pete kehotti. ”Taloudellistahan se ei ole, mutta–
”Se on ihan sama vaikka ajais rajoitinta vasten”, keskeytin Peten hölinän. ”Mä en silti pääse kuin vähä alle yhdeksääkymppiä!”
”Sitten… Sitten sä nyppäät rajottimen sulakkeen irti.”
”Enhän nyppää.”
”Pakkohan sun on.”Hengitin yhden kerran syvään, etten huutaisi, mutta huusin sitten kuitenkin.
”SE ON MUN KORTTI JOKA SIINÄ LÄHTEE JOS MINÄ SIITÄ KIINNI JÄÄN! NÄMÄ SAATANAN ROMUT EI OLE NIIN TÄRKEITÄ, ETTÄ MÄ AJAISIN TÄÄLLÄ ILMAN RAJOITINTA!”
”Haluaksä sitten jäädä viikonlopuksi autoon nukkumaan?”
”NO EN TODELLAKAAN!”
”Irrota sitten se sulake. Sinähän menet siihen laivaan.”Huusin ääneen turhautumistani niin, että oikein tuli itsellenikin Eira mieleen. Sitten löin vilkun päälle. Tuolla pimeydessä oli pian levähdysalue.
”KUKA NÄMÄ AIKATAULUT SUUNNITTELI?” karjuin puheimeen, kun käännyin ja pysäytin auton.
”No juitsarit –”
”JOO JOO JUITSARIT SPRUITSARIT! Sun pitäs olla mun puolella tässä eikä vaatia mua — voi vittu jos multa lähtee kortti!”
”Ei sulta mitään lähde.”
”Mä tapan sut”, ilmoitin Petelle ihan hiljaa, koska enää ei tehnyt mieli huutaa. Siirryin apukuskin penkille istumaan, jotta pääsin vaivattomasti käsiksi sulakkeisiin. ”Jos multa lähtee kortti, mä tapan sut. Mä nyljen sut elävältä. Ja arvaa mikä on varmaa? Se, että mä en aja metriäkään enää — no niin toivottavasti tää oli se, eikä joku ilmastointi tai joku — niin en aja metriäkään enää sun paskafirmassa sun paska-autoilla!”
”Oliks tää nyt virallinen eroanomus?” Pete kysyi tyynesti.
”Turpa kiinni”, komensin ja löin luurin Peten korvaan. Nakkasin pikkuruisen sulakkeen istuimelle ja painoin kaasua.Kun palasin tielle, kihisin muutaman kilometrin verran kiukusta ja soitin sitten uuden puhelun.
”Samppa”, puhelimeen vastattiin.
”Terve, se on mä”, sanoin leuka kireänä, vaikka yritin kuulostaa ystävälliseltä.
”Mitäpä Alex tietää?”
”Ooksä satamassa jo?” vastasin kysymykseen kysymyksellä. Samin piti lähteä samalla laivalla Suomeen.
”Eeeen vielä”, hän venytti. ”Joku puoli tuntia vielä.”
”Mutta hyvis ajoin oot kuitenki?”
”Juu juu.”
”Pidättelepä sitä laivaa”, pyysin kepeyttä tavoitellen. ”Mä oon siellä puolen jälkeen.”
”Vai että sellaista”, Sami nauroi. ”Vissiin lastaus venähti, vai nukahditsä tauolle?”
”Vähä lastaus venyi. Mä tuun täs kuitenki koko ajan. Nähään.”
”Nähään. Toivottavasti saadaan punkat samasta hytistä.”
”Joojoo.””Hirviä hyppii tiellä ja…” mutisin itsekseni sammutettuani puhelun ja etsiessäni seuraavaa numeroa, johon soittaa.
”Ilona?” Ilona vastasi epävarmasti puhelimeensa.
”Moi. Mitä sä teet huomenna?”
”En kai mitään..?”
”Haetsä Tetriksen kotia jos mä kuolen?”
”Mitä!”Ilonan parahdus sai minut naurahtamaan, vaikka olin yhä raivosta radioaktiivinen.
”Ei kun mä joudun ajaa vaan vähä, totanoin, hankalaa matkaa nyt tässä ja en oo ihan satavarma ehdinkö laivaan jos hirvi tai poliisit — tai siis jos nyt tulee vielä jotakin yllättävää tässä. Sitten mä pääsen vasta maanantaina Suomeen.”
”En mä osaa ajaa kuljetusvaunun kanssa…”
”Ai niinhän sä sanoitkin sillon. No ei kuule mitää, mä kysyn Oskarilta meniskö se.”
”Joo.”
”Sä voitkin sitten mennä sen aputyttö Anteroksi”, virnistin puhelimeen ja melkein kuulin kuinka Ilona punastui.
”No enkä, eihän se nyt tarvi…”
”Aina se tarvii apua. Se on sille vieras hevonen. Mutta katotaan. Mä soitan jos… Kun mä pääsen satamaan.”
”Joo. Heippa.”
”Moro.”Kun päästeli niin hirvömäisellä yhdistelmällä kuin b-linkillä niin hirviömäisiä vauhteja, sitä sai ajaa aika kieli keskellä suuta. Pelkäsin eniten, että mitä tapahtuisi, jos menettäisin yhdistelmän hallinnan sellaisissa nopeuksissa. Seuraavaksi eniten pelkäsin poliiseja, ja sitten kolmanneksi eniten kuolemaa. Ei paljoa tehnyt mieli puhelinta räplätä. Onneksi oli hyvä suora tie, jolla ajaa, ja onneksi lämpötila oli reilusti plussan puolella.
Puoli yhdeksältä näin kuin näinkin sataman valot.
Sami nauroi katketakseen, kun löysin hänet oluensa äärestä. En voinut itsekään uskoa, että olin ehtinyt laivaan ja minulla oli yhä sekä kortti että henki tallella.
-
Tetris lähtee
”Mihin se on menossa?” Ilona kysyi, kun ähelsin suojia Tetriksen jalkojen ympärille suulissa nokka kohti avonaisen kuljetusvaunun perää.
”Huoriin”, ähkäisin, mutta kun vilkaisin Ilonaa, kaduin sitä. ”Siis mä tarkoitan, että se lähtee nyt ainakin viikoksi Tervajoelle.”
”Ai jaa… Miksi?” Ilona kysyi silmät edelleen pyöreinä Tetriksen huoriinmenon vuoksi.
”Ne astuttaa sillä jonkun tamman, ja mulle kelpasi se raha, mitä ne tarjosi.”
”Okei…”Mumisin jotain epäselvää kun Ilona otti askelia lähteäkseen tarhoille tihkusateeseen. Hän vastasi samanlaisella ihmeellisellä muminalla. Kiskoin pipon päästäni ja nakkasin sen suulin kivijalalle. Vitsit kun tuli kuuma suojittaessa.
”Sun pitää sitten olla kiltisti siellä”, ohjeistin Tetristä kun kyykistyin seuraavaksi sen takajalkoihin.
Tetris ei tainnut ymmärtää. Se huiskaisi pari kertaa hännällään ja nosti juuri sitä jalkaa, jota yritin kääriä suojien pehmeyteen.
”Siis just tommosia mitään et tee. Olet ihmisiksi siellä, ettei mun tartte hävetä. Vaikka ei mami sua häpeä… Vaikka räjäyttäisit koko tallin… Mutta et räjäytä!”
Tetrikselle jutellen suojien laittaminen kävi aika rattoisasti, vaikka näpit meinasivat jäätyä. Hevonen ei laittanut kummemmin vastaan: kunhan vähän nosteli takajalkoja. Sitä taisi kutittaa. Halusin laittaa pintelin sen häntään, koska se oli kasvanut niin nätiksi ja se oli sitä paitsi harjattu kunnolla vasta eilen. Siitä pikku Tetrikseni ei ollut samaa mieltä, vaan litisti häntäänsä sinnikkäästi takapuoltaan vasten niin, että pinteliä oli tosi hankala pyörittää. Ajattelin itsekseni, että pitäisi ehkä hommata sille hieroja. Ties vaikka olisi selkä jumissa. Ei se ollut samalla tavalla pullikoinut vastaan eilenkään, kun olin harjannut sen hännän.
Lopulta Tetris oli kokonaan valmis matkaan. Yritin vielä pussata sitä turvalle, mutta se nosti vain päätään ylös niin että annoin olla ja halasin sen kaulaa pussaamisen sijaan. Kun irrotin sen suulista, se seurasi minua kiltisti ramppia pitkin kuljetusautoon. Vähäsen rintaa kivisti, kun sydämeni oli haljeta ylpeydestä, vaikka enhän minä ollut Tetristä edes kouluttanut. Silti se oli minun hevoseni. Minun hieno, suuri, mahtava hevoseni, jollaisen olin aina tahtonut.
Sipaisin vielä Tetriksen poskea, kun se oli jo heinäverkon kimpussa. Sitten laskeuduin vaunun etuovesta. Vielä pitäisi nostaa ramppi. Helppo homma. Kävelin saman tien rampille ja nostin sitä. Se oli kevyempi kuin sen lainakopin ramppi, jolla Tetris oli tullut. Oli helppoa puskea se ylös asti.
Paitsi että joku ääliö suunnittelija oli sijoittanut kopin hakaset noin viiden metrin korkeuteen, niin ettei tavallinen ihminen voinut mitenkään yltää niihin.
Tähyilin nopeasti ympärilleni. Olisiko paikalla joku hujoppi? Ihan kuka tahansa. No ei. Wandan pää pisti esiin suulista siitä kohtaa, jossa Tetris oli äsken ollut. Kun yhä pitelin takaseinä-ramppia kiinni, Ilonankin naama kurkkasi minua.
”Tarvisin vähän apua”, virnistin.
”Joo mä tuun”, Ilona vastasi heti ja lähti auliisti tulemaan suulista.
”Ei kun… Mä luulen, että sä et voi auttaa tässä. Kato nyt noita klipuja.”
”Kyllä mä niihin yllän”, Ilona vastasi, ja ylsikin.Paitsi että niitä hakoja olisi pitänyt jaksaa painaa kiinni voimalla.
Ja jos on venyttänyt kätensä äärimmilleen yltääkseen niihin, niin ei taatusti saa painettua voimalla.
”Siis miksei tämä nyt mene?” Ilona mutisi.
”Eikö siellä suulissa nyt ole ketään?”
”No on… Hello!”
”Sitä me ei kyllä pyydetä.”
”Sitä on nyt pakko pyytää. En mä saa tätä…”Olin jo ajamassa Ilonan hakemaan Helloa, mutta onneksi tajusin, että eihän minun ole mikään pakko seistä pitelemässä ramppia. Laskin sen takaisin alas ja mutisin, että mennään nyt sitten kaikkien naurettavaksi.
Hello ei kuitenkaan nauranut. Sen sijaan hän viritteli nopeasti kasvoilleen sen jäätävän ärsyttävän pyhän, jeesustelevan ilmeensä, kun selitin tilanteen.
”Tokihan minä autan aina neitoja hädässä, oi Alexandra!” Hello kujerteli ja lähti omin päin parkkipaikan puolelle hyläten Skotin siihen, missä se seisoi.
”Onko sun nimi muka Alexandra?” Ilona hymyili kääntyessään Wandan puoleen.
”On, mut ei se vielä mitään! Hellon nimi on Helemias.”
”Eikä ole!”
”On! Ja Oskarin nimi –” nielaisin ja hymyilin yrittäessäni keksiä jotain muuta jatkoa, kuin mitä olin ollut möläyttämässä. ”Oskarin nimi on Oskari Sakari. No okei. En mä tiedä onko. Mutta vois kuvitella. Mutta Hello on kyllä Helemias.”Ilona hymähti, mutta vakavoitui sitten harjatessaan Wandaa. Hän imeskeli huuliaan siihen malliin, että hänellä oli jotain mielen päällä. Päätin jäädä odottamaan hetkeksi ja kampasin aikani kuluksi Skotin häntää sormillani. Hello piti sitä pitkänä, eikä se näyttänyt kovin viisaalta.
”Viikonko sä sanoit että Tetris on poissa?” Ilona sai lopulta kysyttyä.
”Juu.”
”Eli säkään et tuu viikkoon..?”No en ollut kyllä ajatellut tulla. Ilona kurtisteli otsaansa muka salaa, mutta näkyihän se nyt sivuprofiilistakin. Kävi sääliksi.
”Eiku kyllähän mä nyt tuun silti”, päätin lennossa. ”Täällä saa ilmaista kahvia kuitenkin.”
Hello tuli kerrankin paikalle oikeaan aikaan ja keskeytti tilanteen ennen kuin koko asiaa jouduttiin puimaan yhtään sen enempää.
”Vaununne ovat valmiit, oi Alexandra”, Hello toimitti ja suoritti pienen hovikumarruksen.
”Kiitos”, sanoin ja kaivoin taskujani siltä varalta, että siellä olisi jokin kolikko antaa tippinä uudelle hovipojalleni. Siellä ei ollut kuin tupakkaa, avaimet, Kinder-munasta töissä tullut dinosaurus ja pari irtonaista purkkaa. Päätin antaa tippinä dinosauruksen. Hello otti sen vastaan, kun ei raukka tiennyt, millaista roskaa olin ojentamassa. ”Tässä. Hyvästä työstä, sir.”
”Kiitos, my lady”, Hello sanoi vieläkin vakavalla naamalla dinosaurustaan katsellen ja työnsi sen sitten taskuunsa.
