Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Alva Vierre
Tällä hetkellä.. seikkailee Kanadassa, jonne lähti 14.07.2019. Palaa Hopiavuoreen elokuun aikana uuden hevosen kanssa!
– Jatkaa syyskuussa agrologiopintojaan Seinäjoen Ammattikorkeakoulussa bio- ja elintarviketekniikan puolella
– Hopiavuoressa ollessaan käy tallilla syksyn tullen yleensä klo 16 jälkeen, mutta saattaa olla tallilla myös puolen päivän aikaan
– Hiljaisuudesta huolimatta lähtee varmasti mielellään seuraksi vaikka maastoon tai juttelee mistä tahansa mieltä painavasta asiasta kaikkien kanssa -
Tässä tarinassa alkaa Alvan Kanadan reissu ja ajattelin laittaa sen nyt tännekin, mutta jatkossa reissua voi seurata Orange Woodin foorumilla jos haluaa 🙂
15.7.2019 – Saapuminen Kanadaan
Lentokoneen laskeutuessa Whitehorsen lentokentälle, katselin kaupungin ympärillä kohoavia vuoria vaikuttuneena ja samalla myös huolestuneena tulevaa ajomatkaa vuokra-autolla Waterphewn kaupunkiin sekä Orange Wood Ranchille. Olin kaikeksi onneksi saanut paikalliselta autovuokraamolta reilun opiskelija-alennuksen ja voisin palauttaa auton parin viikon päästä lähtiessäni takaisin Suomeen.
”Ilona”, kuului pirtsakka vastaus valittuani puhelimen valikosta ystäväni numeron.
”Alva täällä moi, hei sori ku soitan nyt vasta mut siirretäänkö kuitenkin sitä ens viikon tyttöjen iltaa?”
”Öhm, joo kyl se käy kai. Miks ihmeessä?”, pystyin kuulemaan punatukkaisen ystäväni äänestäkin, että hän oli selvästi jossain Seinäjoen pubissa viettämässä iltaa.
”No tota, mä oon just Whitehorsessa ja..”, aloitin selittämään mutta en ehtinyt kauas ennen kuin Ilonan ääni keskeytti minut.
”White horsessa? Onks se joku uus pubi Seinäjoel?” Ilona kysyi innostuneella äänellä.
”Ei kun se on kaupunki Kanadassa. Mä oon pari viikkoa täällä, kun tulin kattomaan yhtä hevosta”, sain selitykseni loppuun ja puhelun toinen osapuoli oli hetken hiljaa.
”Kanadassa?! Mitä ihmettä Alva, et sä yleensä oo harrastanut äkkilähtöjä”, ystäväni ihmetteli ja sanoin joutuvani lopettamaan, koska bussini tuli juuri autovuokraamon edustalle ja joutuisin jäämään pois rinkkani kanssa. Hypätessäni bussista ulos ja kiittäessäni yrmyä kuskia samalla, haukottelin leveästi ennen kuin vilkaisin kelloa ja kävelin autovuokraamon ovelle. Se oli vasta 9 aamulla, joten olisin hyvissä ajoin perillä Orange Woodissa, mikäli matka sujuisi hyvin.Kuuden tunnin ajon, muutaman kahvi- ja ruokatauon sekä parin mutkan sekä maisemien ihailun jälkeen sain vihdoin ajaa vuokraamani lava-auton Orange Woodin parkkipaikalle ja jatkaa matkaa kohti tilan pihaa. Olin jo Waterphewsta joutunut soittamaan Alexiinalle ja kysymään ajo-ohjeita, kun olin onnistunut ajamaan harhaan ja en tiennyt enää missä olin. Varmaan siksikin vaaleahiuksinen nainen olikin jo tulossa minua tilan portilla vastaan, kun kävelin sitä kohti rinkka selässäni.
”Tervetuloa Orange Woodiin, sä oletkin varmaan Alva?” Alexiina tervehti minua ja kättelin tallinomistajatarta sekä esittelin itseni paremmin.
”Voidaan vaikka ensin käydä viemässä sun tavarat leiriaittaan, missä saat majoittua vierailusi ajan ja sitten meillä on päärakennuksessa päivällinen. Sen jälkeen voidaan mennä merilaitumelle hakemaan Molly ja Latte tallille, niin voit tutustua siihen heti ensimmäisenä”, Alexiina selitti minulle samalla kun kävelimme pihan halki ja laitumen ohi leiriaitalle, joka vaikutti varsin mukavalta. Mietin myös, että onnekseni olin pakannut myös pienemmän kitarani mukaan, joten saisin ajan kulumaan hyvin kirjoja lukemalla sekä soittamalla silloin kun olisi vapaa-aikaa.Päärakennuksessa tapasin muut tilalla asuvat sekä vielä hetken tilalla majailevan Meeran, joka oli myös maatilamatkailuvieraana kuten minäkin. Paikalla oli myös joku, jonka muistelin joskus nähneeni Hopiavuoressa Jaken kanssa, pienen mustan hevosen kanssa. Myöhemmin tämä paljastui Mikael Kontiokorveksi, joka oli Orange Woodissa kouluttamassa adoptoimaansa mustangia.
Päivällisen jälkeen lähdin Alexiinan kanssa merilaitumen suuntaan, samalla kun nainen esitteli minulle hieman paremmin tilan ympäristöä. En voinut estää satunnaista haukottelua, koska vaikka kaikki olikin mielenkiintoista, oli sunnuntaina alkanut matkustus sekä äskeinen, hyvin puhelias ja englannin kielinen päivällinen saaneet minut väsymään hieman. Alexiinakin huomasi väsymykseni ja ehdotti, jos olisimme jättäneet Latten ja Mollyn katsomisen seuraavalle päivälle, mutta halusin välttämättä nähdä kaksikon.Huomasin jo kaukaa kauniin Mollyn sekä Latten, jotka erottuivat muista hevosista pilkullisen värityksensä vuoksi kätevästi. Alexiinan kutsuessa sinisilmäinen Molly tuli hitaasti ravaten luoksemme, vilkuillen minua hieman epäilevästi. Latte sen sijaan laukkasi iloisena ympärillämme, rauhoittuen kohta Mollyn viereen ja pääsimme rauhallisesti pois merilaitumelta, josta kävelimme tallille. Latte käveli nätisti kanssamme tallille, eikä sillä vaikuttanut olevan kiirettä, vaikka se välillä jäikin tutkimaan jotakin kiveä tai pensasta matkan varrella.
Tallissa laitoimme Mollyn kiinni käytävälle, sekä Lattelle pienen varsariimun päähän. Se osasi Alexiinan mukaan seistä rauhassa ilman kiinni laittamistakin, eikä luultavasti lähtisi seikkailemaan emänsä luota mihinkään, joten voisin rapsutella ja harjailla sitä irrallaan. Rapsuttelin varsaa vähän joka puolelta ja juttelin sille kaikenlaista sekä puhuimme Alexiinan kanssa tulevista parista viikostani tilalla. Latte käänteli korviaan milloin mihinkin suuntaan sekä sai meidät Alexiinan kanssa nauramaan ilmeilleen, kun löysin sen mielestä hyvän rapsutuskohdan. Seuraavaksi harjasin kauniin väristä colorado ranger -varsaa hieman, jolloin se taas selvästi näytti omilla ilmeillään, ja liikkumisellaan kun löysin oikein kutiavan ja hyvän kohdan.
Mollyn alkaessa hetken päästä vaikuttaa kärsimättömältä ja näyttäessään että Alexiinan rapsutukset ja harjailut eivät sitä enää jaksaneet kiinnostaneet, veimme kaksikon takaisin merilaitumelle ja kävelimme päärakennukselle teelle. Teehetken sekä pienen iltapalan jälkeen toivotin tilan muulle väelle hyvät yöt ja suuntasin leiriaitalle, jossa nukahdin melko nopeasti huolimatta siitä, että kello ei edes ollut vielä paljoa. Halusin myös olla seuraavana päivänä hyvin levännyt, jotta jaksaisin seurata hyvin perehdytyksessä sekä etenkin pysyä kärryillä englannin kielestä, jota en ollut tottunut käyttämään näin paljoa normaalisti.
-
Karjaponi vaiko sittenkään?
Nojailin pienen nurmipohjaisen tarhan reunaan Havupurojen maatilalla ja katsoin kun poni juoksi lehmien perässä ja yritti paimentaa niitä kuin päteväkin karjahevonen konsanaan. Sitten avasin silmäni ja huokaisin turhautuneena, toiveajatteluahan se oli, että iäkkäästä pohjoisnorjanponista kuoriutuisi sellainen. Siinä se juoksi ympäri tarhaa hermostuneena, lähtien juoksulla pää ylhäällä toiseen suuntaan heti kun joku uteliaista pikkuhiehoista uskalsi edes katsoa poniparan suuntaan. Olin koko kesän yrittänyt kouluttaa raudikosta karjahevosta ja ratsastanut pelkästään lännentyylillä, samalla kun Heikin veljentyttäret Kerttu ja Siiri olivat käyneet ajamassa ruunalla kiireisimpinä päivinä. Huomasin selvän eron Mörrissä silloin, kun se oli ravikärryjen eteen valjastettuna ja kun sillä oli lännenratsastusvermeet päällä kentällä. Ravikärryjen edessä sen silmiin syttyi sellainen palava menohalu, että en ollut ikinä edes nähnyt – ja meni juuri sitä vauhtia juuri siinä askellajissa kuin 13- ja 12-vuotiaat tytöt halusivat, vaikka se olisikin halunnut kiitää ihan täyttä vauhtia eteen. Ratsuna se taas oli laiskanpulskea ja haluton yhteistyöhön, vaikka sen saikin tomeralla käskemisellä tekemään ja toimimaan.
Heikki oli mielellään kuskannut veljentyttäriään Hopiavuoreen Mörriä hoitamaan ja liikuttamaan, kun tytöt olivat niin tohkeissaan päästessään touhuamaan poniruunan kanssa. Hän oli myös yksi päivä heittänyt, että voisi vallan hyvin ostaa Mörrin tytöille raviponiksi, jos minusta tuntui, että haluaisin etsiä tilalle paremmin lännenratsastukseen sopivan hevosen. Totuushan oli, että Mörrillä ei ollut karjavaistoa eikä se liiemmin edes pitänyt sorkkaeläimistä. Minä taas olin herännyt siihen tilanteeseen, että lännenratsastus ja eritoten karjalajit kiinnostivat enemmän kuin muut asiat, joihin Mörristä taas oli.
”Miksikäs sä noin myrtsiltä näytät? Miten paimennusharjoitukset sujui?”, Nelly kysyi iloisena tullessaan Hopiavuoren pihassa vastaan Cozminan kanssa, kun palasin Mörrin kanssa Havupuroilta.
”Oon vaan ollut vähän ajatuksissani”, totesin ja lisäsin vielä perään, ”Vanhaan tuttuun tapaan kun tää hölmöläinen juoksi pieniä hiehoja pakoon”Nelly jatkoi matkaansa nauraen ja minä kävin viemässä minisuokkini laitumelle, jossa se lyöttäytyi heti rauhallisen Dipsin viereen syömään höristen. Hymähdin ja kävelin Hopiavuoren tupaan hevosfoorumia selaten, kun vastaani tuli ilmoitus Kanadassa myynnissä olevista hevosista jollain Orange Wood Ranchilla.
”No Alva suakin näkee joskus!”, Hello tervehti minua iloisena, kun menin täynnä olevaan keittiöön vieläkin puhelimeen uppoutuneena. Tervehdin kaikkia keittiössä oleskelevia ja mietin sitä, mitä Heikki oli minulle sanonut Mörristä sekä tuijotin erään colorado ranger -rotuisen hevosen kuvaa.”Hei Eetu, sopiiko jos Havupuron Heikin siskontytöt käy jonkun aikaa hoitamassa Mörrin sekä liikuttamassa sen mun puolesta?” kysyin Hopiavuoren isännältä, joka pysähtyi ovensuuhun hämmästyneenä.
”Tottahan toki, mitäs sää ny oikeen meinaat”
”Mä lähden joksikin aikaa Kanadaan, onko sekin ihan ok, jos Mörri ehkä muuttaa Havupurojen luokse ja sen tilalle tulee toinen mun hevonen? Parempi käytöksisempi luultavasti”, lisäsin innostuneena ja samaan aikaan kirjoitin viestiä sen kanadalaisen tallin omistajalle hevosesta sekä muutamasta muusta asiasta.// Mulla taisi vähän lähteä suunnitelmat lentoon, mutta tosiaan jos vain on ok niin saatanpa vaihtaa Mörrin tilalle toisen hevosen, jos hyvin käy 😀 Toivottavasti se myös inpiroisi vähän enemmän kirjoittamaan 😀
-
Alvakin voisi tulla Mörrin kanssa jos vielä pääsee! Ja voisi Alva yöksikin jäädä, ehkä nyt olisi jo aika kokeilla sosiaalisena olemista 😀
-
Mörrin vois laittaa jollekin laitumelle minne se vaan sopii mukaan 🙂
-
31.5.2019 – Muistot haalistuvat
(What if I never get over you – Lady Antebellum)What if I’m trying, but then I close my eyes
And then I’m right back, lost in the last goodbye
And what if time doesn’t do what it’s supposed to do?
What if I never get over you?Surullinen kantrilaulu toisensa jälkeen, jäätelöä ja sarjoja, joissa tuntui olevan tänään pelkästään bad endings ja surullisia hetkiä. Mua ei ollut näkynyt paljon tallilla kuukauden aikana, joka johtui siitä, että olin ihan liian väsynyt ja uupunut töiden takia. Tai mistä sitä tietää, mistä moinen uupumus oli iskenyt. Päivä päivän jälkeen olin kuitenkin väsyneempi ja kun navettojen välissä tai niiden jälkeen piti ehtiä tallille, aika meni siinä, että karkasin mahdollisimman nopeasti maastoon muita tallilla olijoita vältellen.
Ei sillä, että seura ei olisi kelvannut tai uudet ystävät, mutta oli päiviä, kun pystyin hymyilemään tai oli niitä, kun joka hetki töiden ulkopuolella joutui pidättelemään kyyneleitä sen väsymyksen takia. Kauempana asuvat ystäväni olivat jo sanoneet monta kertaa, että mun pitäisi hidastaa ja muistaa levätä, mutta minkäs teet, kun maataloudessa kaikilla on aina kiire ja kaikilla on ihan liikaa töitä? Ei varmasti olisi silti enää kaukana, kun joku löytäisi mut tallilta kyynelehtimästä – tai nukkumasta Mörrin karsinasta, kun poni söisi heinää ja ihmettelisi että mikä tuota kaksijalkaista vaivaa.
Mielessä pyöri myös viime kesä ja hetket Norjassa, kun kaikki oli ollut hyvin. Olin saanut harjoittelutilani tyttärestä, Ingestä hyvän ystävän ja olimme lähes siskokset viiden kuukauden kuluttua, kun harjoitteluni loppui ja palasin Suomeen. Mutta Norjan vuonoille oli jäänyt jotain muutakin, jotain minkä olisi pitänyt jatkua ja pysyä. Kaukosuhde ei ollut kaikkien juttu, mutta eniten tässä kaihersi se, etten ollut saanut edes hyvää selitystä, miksi koko juttu oli kuihtunut kasaan muutamassa kuukaudessa. Marraskuun jälkeen en ollut kuullut Eirikistä yhtään mitään, vaikka siihen asti oli ollut suunnitelmana, että hän tulee käymään Suomessa jouluna ja minä olisin mennyt hiihtolomalla Norjaan.
Yhtäkkiä sinisilmäisestä, vaaleahiuksisesta pojasta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Ei yhtään puhelua, viestiä tai kuvaa Snapchatissa. Ei yhtään mitään. Eirikistä oli tullut minulle Norjassa vietetyn kesän aikana lähes tärkeämpi kuin Ingestä tai jopa Mörristä, mutta ilmeisesti se tunne ei ollut ollut yhtä vahva toisella osapuolella. Se sattui, vaikka olin onnistunut olemaan tammikuusta asti miettimättä Eirikiä. Nyt kesän lähentyessä muistot viime kesästä tulivat vahvana mieleen, kun kuuntelin sateen ropinaa rivitaloyksiöni kattoon ja muistelin tunturimökissä vietettyjä syntymäpäiviäni Ingen ja Eirikin, sekä muutaman muun ihmisen kesken.
What if I never get over?
What if I never get closure?
What if I never get back all the wasted words I told you?
What if it never gets better?
What if this lasts forever and ever and ever?Sarjan katsominen oli unohtunut jo monta hetkeä sitten, kun olin vaipunut ajatuksiini ja lopulta en voinut enää estää kyyneleitä tulemasta. Uupumus tai sydänsurut, kumpi vain, mutta kumpikin tuntui yhtä pahalta ja surulliselta. Kaivauduin syvemmälle vilttini alle ja painoin kasvoni sitä vasten, toivoen että huominen olisi jo parempi päivä.
-
Täähän olis ihan loistavaa treeniä kurittomalle minisuokille omistajineen 😀
Alva – Mörri
-
26. huhtikuuta 2019 – Taas yksi kouluvuosi takana
Huhtikuun viimeinen perjantai, hellekeli ja aurinko paistaa – eli aika mainiot terassikelit tai vaikka jäätelökelit Seinäjoella jokirannassa tai torilla, mutta mitä tein minä? Ajoin suoraan luentojen loputtua Hopiavuoreen ja harjasin ponin nopeasti, päättäen höntsäillä rennosti kentällä ilman satulaa. Moni opiskelija juhli sillä hetkellä lukuvuoden viimeistä päivää ja minunkin luokkalaiseni olivat järjestämässä omia bileitä jollain mökillä jossain Seinäjoen lähellä, ainakin kun olin nopeasti vilkaissut Snapchatin uusimmat storyt läpi. Mökille oli tietysti kutsuttu juhlimaan vain luokan sisäpiiriin kuuluvat henkilöt, joihin minä en taas jostain syystä kuulunut.
Ei se oikeastaan edes haitannut, sillä viihdyin omassa seurassani ja sillä hetkellä oli mukava vain höntsäillä tallilla ja illalla käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Kyllä se silti vähän kirpaisi ja tuntui yksinäiseltä, sekä siltä että vähän väliä mielessä juolahti ajatus siitä, miksen kelvannut porukkaan mukaan vaikka olin yrittänytkin siihen päästä mukaan ja tutustua ihmisiin. Kaikki eivät vain kelvanneet mukaan. Olihan minulla omiakin kavereita muilta luokilta, mutta heistäkin suurin osa oli lähtenyt jo aiemmin viikolla kotitilalleen töihin eri puolille Suomea.
”Hmh? Ai sori Mörri, joo mennään mennään ihan just”, havahduin ajatuksistani kentän keskeltä jonkin tuupatessa minua ihmetellen ja hellästi selkään, kun jäinkin ajatuksissani vain seisoskelemaan ruunaparan viereen. Kyllähän sellainen nyt toki ihmetytti pientä ponia, kun menojalkaa olisi vipattanut jo paljonkin näin keväällä. Kevyellä hypähdyksellä sain itseni pungerrettua hieman tuhtiin kuntoon päässeen rautiaan paljaaseen selkään ja päästin sen kävelemään pitkin ohjin kentän ympäri.”Mahdutaanko mekin kentälle vielä treenaamaan? Ei näin nätillä ilmalla viitsi maneesissa pyöriä!”, kuulin kaukaisesti tutun äänen sanovan ja kentän portille katsahtaessani tunnistin puhujan Uunoa taluttavaksi Inariksi.
”Joo, tottakai mahdutte! Ei muuta kuin joukkoon vaan”, vastasin hymyillen samalla kun keräsin oman, hieman pienemmän rautiaani ohjat ja herättelin sitä pikkuhiljaa töihin. Inari alkoi kaikessa hiljaisuudessa työskentelemään Uunon kanssa, ja hetken kentällä sulassa sovussa ravailtuamme myös Nellyksi muistamani tyttö tuli kauniin arabialaisensa kanssa kentälle. Osa porukasta oli kuulemani mukaan lähtenyt Noan kanssa käymään Helsingissä, joten tallilla oli vähän hiljaisempaa. Porukkaa kyllä silti riitti, ettei kenenkään tarvinnut yksinään puurtaa kentällä.Jossain vaiheessa päätin poiketa Mörrin kanssa suunnittelemasta höntsäilystäni ja yrittää ainakin puolitosissaan treenata – ilman satulaa tietysti ja laukassa. Viime kerrasta ilman satulaa oli kuitenkin jo hyvä tovi, joten kun sain vaivoin nostettua laiskalla tuulella olevalla ponilla laukan ympyrällä, tunsin pahaenteisesti valuvani sen toiselle kyljelle. Tässä vaiheessa sain vielä asentoni korjattua takaisin keskelle, mutta sitten kun pieni ja viaton poni huomaakin kentän aidalla istuskelevan, sen kaltaisia otuksia syövän pääskysen, en ollut yhtä onnekas.
Parin sivuaskeleen ja muka kauhuissaan pöristelevän pohjoisnorjanponin seurauksena sain huomata jälleen kerran istuvani kentän hiekassa – tällä kertaa tosin ihan kirjaimellisesti istuin. Mörrikin oli sen verran laiskalla tuulella, että se viitsi mennä vain pari askelta eteenpäin aidan vierelle syömään ruohoa. Siis juuri siihen kohtaan, jossa se pelottava ponia syövä pääskynen oli viisi sekuntia aiemmin istua napottanut. Päätäni pienesti pyöräyttäen nousin enimpiä hiekkoja housuistani puistellen seisomaan ja nappasin satulattoman ratsuni ohjista kiinni, vetäen sitä sitten perässäni kohti kentän toisella laidalla ollutta penkkiä.
”Ootko okei?” tapahtumaa hiljaa seuranneet Nelly ja Inari kysyivät lähes kuorossa ja huvittuneista ilmeistä päätellen vaikuttivat tulleen jo siihen tulokseen, että kunnossa oltiin.
”Joo, tällä kertaa ei venähtänyt mitään”, virnistin kaksikon suuntaan samalla kun ohjasin Mörrin penkin viereen ja kapusin takaisin tämän leveään selkään.”Hei me muuten ajateltiin Eetun ja Jillan kanssa, että tänään voisi grillata makkaroita ja maissia ja jotain sekä ihan vaan istua iltaa tossa terassilla, niin tulkaa tekin ihmeessä mukaan, jos haluutte!”, Nelly huikkasi Cozminan selästä, kun hiljensi hetkeksi käyntiin pitämään treenitaukoa.
”En mie oikein tiiä jaks..”, aloitin sanomaan hieman empien samalla kun selvittelin Mörrin paksuun harjaan ilmestynyttä takkua.
”Kyllä säkin tuut mukaan Alva, vastalauseita ei kuunnella!”, Inari keskeytti lauseeni hihkaisullaan ja kohautin virnistellen olkiani. Eihän mulla mitään muutakaan ollut suunnitelmissa. Ja terassi-ilta tallilaisten kanssa kuulosti paljon paremmalta kuin yksin itsesäälissä rypeminen ja Netflixin tuijottaminen yömyöhään. Ja toisaalta, nyt kun kesä oli taukoa opiskeluista, ei minun tarvinnut edes nähdä luokkalaisiani ennen syyskuuta, joten uusien tuttavuuksien ja ehkä kavereidenkin hankkiminen voisi olla hyvä idea. Myöhemmin illalla Eetu vaikutti lähes järkyttyneeltä siitä, että olin taas lentänyt Mörrin selästä ja vaikutti ilmeestään päätellen suunnilleen miettivänsä ponin sopivuutta ja turvallisuutta minulle. Nellyn ja Eetun välillä taas selvästi oli jokin jännite, josta en aivan varmasti osannut sanoa mistä se johtui saatikka oliko se hyvä vai huono jännite. -
23. huhtikuuta 2019
Hiuksissani tuoksui vielä ihan varmasti hyvin vienosti navetan ja lehmien hajut, kun viiletin aamupäivällä suoraan töistä Hopiavuoreen. Navetan haju oli sellainen, että vaikka kuinka kävisit suihkussa ja yrittäisit päästä siitä eroon, se pysyi silti vienosti jossakin yksittäisessä hiussuortuvassa, jotka tällä hetkellä olin kieputtanut sotkuiselle nutturalle. Vielä ennen kuin nousin autosta ja suuntasin leipomani kakku kädessä tupaan, vilkaisin taustapeilistä, että eihän naamaan ollut jäänyt mitään muistoja lehmistä tai hiusten seassa turvetta.
Havupurojen navettaan mahtui monta erilaista persoonaa, oli pieni ja pyöreä, ruskealaikukas Napottaja sekä vieläkin pienempi, lähes valkoinen mutta mustakorvainen Naava. Napottaja tykkäsi seurata Alvaa joka paikkaan ja oli aina ensimmäisenä tarkistamassa työn laatua, sitä miten makuuparsien kuivitus oli onnistunut ja kuinka puhtaiksi vesialtaat olivat tulleet. Naavakin oli utelias ja tykkäsi rapsutuksista, mutta muuten se oli luonteeltaan vähän kissamaisempi – se halusi huomiota silloin kun sen omalle arvolle passasi ja muuten nuori rouva viihtyi omissa oloissaan. Lapinlehmät olivat vähän sellaisia, omanarvonsa tuntevampia kuin Napottajan kaltaiset ayrshiret. Naavaa väistivät myös kolme kertaa isommat, mustalaikukkaat ja honkelojalkaiset holsteinit, kuten Rätvänä, koska pieni valkoinen oli kiistatta navetan pomo.
Havupuroilla oli mukava käydä töissä, koska työkaverit olivat mielestäni ihan parhaita ja työvuorot sai aina sovittua koulun mukaan. Leipomani kinderkakku kädessä menin tupaan ja laskin sen keittiön pöydälle, varoen etten vahingossakaan pilannut sen kindermunilla ja muulla suklaalla koristeltua päällistä. Jätin pienen lapun kakun viereen, jotta ihmiset tietäisivät, että sitä saa syödä. Vaikka pääsiäinen olikin jo ohi, eikä ollut kenenkään syntymäpäivätkään – ainakaan että minä niistä tietäisin, olin silti halunnut leipoa kakun. Olkoon sitten vaikka putoamiskakku, joskus sellaisiakin oli saanut viedä ratsastuskoululle, jos oli onnistunut edellisellä tunnilla tippumaan ratsunsa selästä. Kohta kakku olisi jo entinen, mutta itse joutuisin käymään pikaisesti moikkaamassa Mörriä ja ajamaan päiväksi kouluun. Illalla ehtisin taas liikuttamaan pyöreää punaista.
Samalla kun rapsutin aidalle uteliaana tullutta Mörriä, silittelin myös Dipsin paljon sileämpää ja kiiltävämpää kaulaa. Quarter oli ollut minulle hetken hieman vieraampi hevonen ja Mörrin huomattavasti hienompi ja sivistyneempi tarhakaveri (jota se kyllä oli edelleenkin), mutta eilen olin saanut tutustua oriin hieman paremmin, kun Jake oli tarvinnut apua hevosen liikuttamisessa. Huokaisten vilkaisin tarhan toiseen nurkkaan heinäkasalle kadonnutta poniruunaani, hieman mielessäni naurahtaen ajatukselle, jos se yhtäkkiä muuttuisikin yhtä hienoksi ja kiiltäväturkkiseksi lännenratsuksi kuin isompi kaverinsa. Ei se kuitenkaan sitten enää olisi pieni, persoonallinen Mörri. Joskus haluaisin kyllä ehkä omistaa yhtä hienon quarterin kuin Dips, mutta nyt oli pörröturkkisen ponin vuoro.
-
#2 Rodeoponi
Punarautiaan ponin karva näytti kevätauringossa lähes punaiselta sen ravatessa tarmokkaasti ympäri kenttää. Tarkkailin ponin kääntyileviä korvia, kun ruuna välillä käänteli niitä ratsastajansa suuntaan valmiina kuuntelemaan ohjeita. Seuraavassa päädyssä valmistelin Mörriä laukannostoon pyytämällä sitä pohkeiden kevyellä puristuksella kokoamaan itseään ja maiskautin pari kertaa, jotta poni nosti reippaan laukan ja ohjasin sen uralle. Unohduin hetkeksi kuuntelemaan lintujen kevääseen heräävää laulua ja seuraavassa hetkessä tunnen, kuinka äsken niin kuuliaisesti laukannut poni huomasi ratsastajan huomion herpaantuneen ja vaihtaa suuntaa äkkinäisesti pienten pukkien kera. Yritän tarrata lännensatulan nupista kiinni ja tehdä yhden ohjan pysäytystä, mutta tällä kertaa sain huomata olevani liian hidas ja tömähdän lyhyen ilmalennon jälkeen kentän hiekkaan.
”Ooksä ihan kunnos? Toi ilmalento näytti aika pahalta”, havahdun sinistä taivasta katselemasta ruskeisiin silmiin, jotka tuijottavat minua huolestuneena. Sivusilmälläni näen, että Jilla ja Hello ovat saaneet kentän ympäri pierupukkilaukalla kirmanneen Mörrin kiinni.
”Ömh, joo, oon mie kunnos”, vastaan tummahiuksiselle miehelle ja yritän nousta istumaan, mutta jään selässä tuntuvan kivun takia puolitiehen yrityksessäni.
”Et kyllä oo. Tota, jos mä koitan kantaa sut tonne tupaan sohvalle, noi muut varmasti saa ton sun minisuokkis hoidettua”, tummahiuksinen jatkaa ja juuri paikalle sattunut Noa tulee tämän avuksi kantamisessa.”Mörrikö rupes hurjaksi? Eilenhän se oli niin laiska ja kaviot maahan liimatut, että ei mitään järkeä”, Noa ihmetteli ja muistin ensimmäisenä paikalle sattuneen miehen nimeksi Tiitus. En ollut itse edes tainnut puhua Tiitukselle, mutta tietysti nähnyt tallilla välillä – ja yrittänyt piiloutua Mörrin taakse tai jotakin vastaavaa. Ei siksi, ettenkö olisi halunnut puhua tälle, vaan ihan siksi että ujous iski. En edes tiennyt miksi, mutta olihan Tiitus nyt aika hyvännäköinen. Mutta eihän me tunnettu, niin enhän mie mitenkään voisi olla siihen ihastunut? Vaikka Jilla olikin välillä sattunut paikalle ja kurtistellut kulmiaan miettivänä, kun yritin piiloutua Mörrin taakse tai kun kompastun omiin jalkoihini, kun Tiitus tuleekin kulman takaa vastaan.
Talon terassille päästyämme Tiitus ja Noa laskivat mut istumaan yhdelle penkeistä ja samaan aikaan Eetu ilmestyi jostakin paikalle, katsoen ihmeissään terassille päätynyttä kolmikkoa ja mun hiekkaisia vaatteita.
”Mörri ajatteli vähän leikkiä olevansa rodeossa”, sanoin ja pyyhkäisin vähän hiekkoja hupparini hihasta terassin laudoitukselle.
”Kyllä tässä nytte jonkun pitää käyttää sua terveyskeskuksessa, nii tieretään ainaki jotta mittää pahempaa oo käyny”
”Ei ku kyllä mie oon ihan kunnos kun istun vaa hetken ja otan buranan”, vastustelin Eetun tuumauksille ja melkein rääkäisin kivusta kun Tiitus liikutti tippumisessa alle jäänyttä jalkaani ja vetosi sitten omiin opintoihinsa ja siihen että kyllä siellä terveyskeskuksessa kannattaisi käydä. Opiskeli ilmeisesti fysioterapeutiksi Seinäjoella, josta mun mieleen juolahti, että olinhan mie tainnut Tiituksen joskus siellä Framilla nähdä vilaukselta. Lopulta terveyskeskusreissullekin lähti Eetu auto täynnä, kun Jilla ja Hello halusivat mukaan sekä Tiitus, jonka Jilla ovela ilme kasvoillaan lähes komensi mukaan, kun minä en muka pystyisi kävelemään ilman tukea. Isossa porukassa oli ainakin se hyvä puoli, että mun ei tarvinnut alkaa keksiä puheenaiheita (ne kun jostain syystä katosivat tuhkana tuuleen) kun Jilla ja Hello olivat äänessä lähes koko matkan. -
Mörrille käy ihan kaikki, tulee varmasti Dipsin kanssa toimeen jos ne laitetaan tarhakavereiksi 🙂
-
Alva ja Mörrikin voisivat lähteä mukaan! 🙂
-
#1 Takkuturkki Mörri saapuu Hopiavuoreen
Hopiavuoren hevostilan tullessa näkyviin pitkän suoran toisessa päässä, mun teki mieli vain upota vielä vähän syvemmälle volkkarin penkissä ajaessani vanhan maasturin ja vähintään yhtä vanhan trailerin perässä tilaa kohti. Alun perin olin meinannut tuoda Mörrin Hopiavuoreen jo aiemmin viikolla serkkupojan avustuksella, mutta töissä siitä mainitessani oli Havupuron Heikki toppuutellut ja sanonut että eiköhän hän nyt jouda sen ponin sinne lauantaina kuskaamaan. Tiesi kuulema Hopiavuorenkin historiasta sitä sun tätä, jota en enää edes ihmetellyt työpaikkani tilan isäntää kuunnellessa – Heikki tuntui tuntevan vähintään, joka toisen Otsonmäkisen ja tietävän loput jollain tavalla. Olihan hän nyt koko elämänsä Otsonmäellä asunut. Hopiavuoren pihassa Havupuron tilan isäntä jätti trailerin ja maasturin tietysti tavalleen tyypillisesti kovin leveästi tallirakennuksen eteen ja rempseästi oli jo menossa tervehtimään tallista ilmestynyttä nuorta miestä ennen kuin ehdin edes autostani ulos.
”Päiviä, on se vaan hianoo nährä taas näilläkii tiluksilla hevosia”, Heikki tervehti miestä vaivautumatta turhia esittelemään itseään, ilmeisesti se tunsi nuoren miehen jo jostakin.
”Terve, sää tairatkin olla Alva? Mä oon Hopiavuoren Eetu”, vaaleahiuksinen esittäytyi tilan omistajaksi leveästi murtaen, kun pääsin kättelyetäisyydelle kaksikosta ja nyökkäsin.
”Ota vaan se.. Mörrikös se nyt oli, ulos trailerista nii vierään se talliin” Eetu jatkoi vielä hymyillen pienesti, kun trailerista kuului vaativaa hörinää ja kuunnellessaan Heikin selontekoa siitä, kuinka ruuna oli ollut heidän kahden pikkuponinsa seurana hetken. Kaksikon jatkaessa keskustelua, laskin trailerin lastaussillan ja pyysin punaruskeaa ponia peruuttamaan pihamaalle – jonka mokoma päätti tehdä vauhdikkaasti ja päästäen heti ilmoille möreää hörinää. Ihan niin matalaa ääntä ei ehkä ensin uskoisi kuuluvan niin pienestä ja pörröisestä otuksesta, jolla oli vielä kaiken lisäksi takkuinen harja täynnä heinänkorsia.”..ja tuolla on rehuvarasto ja satulahuone ja taukotilat, tarhat on tuolla tallin takana”, Eetu selitti rauhalliseen tahtiin kun talutin Mörrin karsinaansa ja päästin ruunan omiin oloihinsa hetkeksi matkan jäljiltä. Tallissa ei sillä hetkellä näkynyt muita ihmisiä, mutta kaipa he jossakin olivat.
”Tuonne tuvan puolelle saa tulla kahville ja sieltä löytyy varmaan muitakin tallilaisia, kun ei niitä täälläkään näy”, Hopiavuori sanoi vielä ennen kuin jätti minut talliin yksikseni ja järjestelemään tavaroita paikalleen satulahuoneessa. Havupuro oli jo ehtinyt lähteä omille teilleen, mutta lupaillut Eetulle tulevansa paremmalla ajalla käymään, joten olin yksinäni tuntemattomien keskellä.”Mie käyn kattomassa, löytyiskö tuolta joku meille esittelemään maastoja vähän paremmin, varmaan säkin haluaisit jo venyttelemään jalkojas”, höpötin läsipäiselle ponille, joka mutusteli heiniä varsin tyytyväisen oloisena ja puhahti välinpitämättömästi mun puheille. Varmistettuani vielä karsinan lukon olevan kunnolla kiinni, uskalsin jättää Mörrin heinien pariin ja kävelin pihan poikki kohti taloa miettien mitä mun pitäisi sanoa ensimmäisenä. Tuvassa kuitenkin huomasin, ettei sitä oikeastaan tarvinnut miettiä, kun jokainen paikallaolija oli lähes kuorossa esittelemässä itseään ja kysymässä kysymyksiä.
Ehkä me Mörrin kanssa sovittaisiin ihan hyvin Hopiavuoren porukkaan, ja ehkä mäkin löytäisin täältä niitä vähän parempia ystäviä, joita mulla ei vielä Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla ollut. Maastoseuraksi niitä esittelemään löytyi heti joku clydesdalen kanssa, Hellokohan sen nimi nyt oli.. Jossain takaravoissa kolkutti myös ajatus, että olin ihan varmasti nähnyt sen jossain aiemminkin ja jotenkin siihen liittyi kitara ja tunnit, jotka oli jääneet kesken syystä tai toisesta kevään tullessa. Ehkä sekin vielä selviäisi.
-
Mä en osaa nyt sanoa mitään rakentavampaa kun päässä vilisee maataloustukien ehdot, mutta voi vitsit miten en voinut vaan lopettaa itsekseni virnuilemista ja nauramista kun Tiitus oli niin innoissaan suklaakakusta lopussa 😀 Alvaakaan ei varmasti haittaa vaikka saikin Tiituksesta seuraa kakkukahville ja koulumatkalle, vaikka vähän empiikin 🙂 Hopiavuori on kyllä siitä tosi kiva paikka kirjoittaa tarinoita, kun pakostikin tulee hyvälle mielelle siitä kun huomaa että joku on ottanut omaa hahmoa ja sun kirjoittamia tarinoita huomioon omissa tarinoissaan 😀
-
Komppaan Noaa kyllä täysin! Tästä tosiaan lähtisi hyvä pohja vaikka millaisille juonille, jään jännityksellä odottamaan mihin Nellyn ja Eetun juttu jatkuu!
-
Voi vitsit, miten ihana tarina! Tunnelma kohdillaan ja kuvailu just niin herkkää kuin vois olettaa tollaisessa hetkessä oikeasti olevan. Yksityiskohtia on kans tosi mukavasti tekstissä, itse syyllistyn usein siihen että yksityiskohdat jäävät unholaan..
-
Oi vitsit, ihanaa että Hopiavuoreen eksyi joku lännenratsastajakin! Ainakin Alvasta saattaa saada katsomoon seuraa kun Jake ja Dips ovat toimissa, mutta miksei myös kentälle. Mörri ei ihan paras mahdollinen lännenratsu ole, mutta on sillekin jotain saatu opetettua. Alva ainakin tapaa yleensä mennä lännenratsastusvarusteissa ponillaan, ties miten kauan sen toinen satula onkaan pölyttynyt telineessä..
Kuten tuosta ylemmästäkin tekstistä voi päätellä, täällä myös yksi jolle lännenratsastus on lähellä sydäntä ja nykyään sitä harrastankin aina kun vain pystyn. Englantilaisittain ratsastaminen ei oikein ole se juttu, mutta lännenratsastustalleja on niin kaukana ja niin kalliita, että aina ei opiskelijana pysty vaikka haluaisi 😀
Mulla löytyy kyllä myös yksi aiemmin virtuaalimaailmassa seikkaillut hahmo, joka voisi tulla joskus ehkä käymään Hopiavuoressa, häneltäkin löytyy pari quarteria ja voisi tulla varmaan juttuun Jaken kanssa – ja muidenkin 🙂
-
Alva Vierre
Omistaa MörrinAlva on hiljaisen, mutta kuitenkin iloisen oloinen nuori nainen, joka haaveilee milloin mistäkin. Alunperin hän on kotoisin Pohjois-Pohjanmaan eteläisemmästä osasta, mutta kävi lukion Pohjois-Savon sydämessä ja nyt eksyi opintojen perässä Etelä-Pohjanmaalle. Puheessaan Alva sekoittaa sekä pohjois-pohjalaista että savolaista murretta, johon lisättynä hiljainen ja hento ääni – vaikka ääntäkin lähtee tarvittaessa enemmänkin.
Naisella on hieman yli olkapäiden ulottuvat vaaleat, hieman beigeen taittavat hiukset ja harmaat silmät. Lisäksi hiusten latvat on sävytetty ruusukullan värisiksi. Alvaa voisi myös kutsua ikuiseksi poniratsastajaksi, hoikalla naisella on pituutta vain 157 cm eikä tämä oikein edes pidä esimerkiksi puoliverisistä. Isot työhevoset taas ovat aivan eri juttu. Tallilla naisen päällä näkee erilaisia huppareita sekä useimmiten jotkin hybridihousut esimerkiksi Revolution Racelta eri värisinä.
Hevoset ovat kiinnostaneet Alvaa aina ja lukiossa ne olivat hieman suurempana osana elämää, kunnes ammattikorkeakouluopintojen alettua harrastus jäi tauolle. Siis siihen asti että hän lähti 2018 kesäksi työharjoitteluun Norjaan ja tuli ostaneeksi itselleen ponin. Tällä hetkellä Alva asuu jossain rivitalossa Seinäjoen ja Otsonmäen välillä sekä käy töissä Otsonmäellä sijaitsevalla lypsytilalla aina kun agrologiopinnoiltaan ja muulta elämältään ehtii. Hevosten lisäksi Alvan harrastuksiin kuuluu myös tankotanssi ja kitaran soitto, joskin jälkimmäisessä vähättelee osaamistaan vaikka oikeasti osaakin soittaa ihan hyvin.
Luonteeltaan Alva on alkuun hieman ujon oloinen, mutta melko pian ujo ulkokuori väistyy ja tilalle tulee sosiaalinen papupata, joka useimmiten sanoo kaikki hassutkin asiat ääneen. Tosin ehkä ihan papupata nainen ei kuitenkaan ole, sillä toisinaan on myös hiljaa ja puhuu vain silloin kun on pakko – stressi ja jännityskin voivat vaikuttaa tähän. Hermot Alvalla tuntuvat kestävän loputtomiin etenkin eläinten kanssa, vaikka eivät tietenkään oikeasti kestä loputtomiin.
Hevosten parissa Alva tykkää enemmän kuin mistään maastolenkeistä hyvässä seurassa, olivat ne sitten ratsain tai kärryillä. Kentällä naisen saattaa nähdä pyörimässä lähinnä lännen- tai kouluratsastuksen parissa esteitä hän ei halua hypätä ollenkaan rimakammon vuoksi.
Nippelitietoa:
– Lempiväreihin kuuluu turkoosi/vaaleansininen ja tummanpunainen, vaihtelevasti myös tummansininen
– Haaveilee tällä hetkellä omasta koirasta, jota ei ole vielä saanut hankittua – stressaa kuitenkin jo etukäteen kuinka saisi koiran ikinä oppimaan yksinolon kunnolla
– Vaikka tankotanssi kuuluukin harrastuksiin, ei osaa muuten tanssia alkuunkaan vaikka ehkä haluaisikin – tai ainakin väittää ettei osaa..
– Rakastaa yli kaiken kaakaota, kahvikin kyllä menettelee
– Kaakaonkin edelle menee silti jäätelö, vaikka ulkona olisikin -25 pakkasta
– Järjetön vilukissa, joka palelee usein myös kesällä
