[EaOsallistuja]

Se, jossa Reija tekee heräteostoksia

Kelit olivat alkaneet kylmetä yllättävän nopeasti viime viikkojen aikana. Tuntui melko pahalta katsoa Reijan keittiön ikkunaan kiinnitettyyn mittariin, joka näytti vain vaivaista neljää astetta aamutallin aikaan. Onneksi nainen omisti useita islantilaisesta villasta neulottuja hameita ja paitoja, joita löytyi lainaksi käytävän kaapeista. Valitsin päälleni ison sinisen neuleen, jonka rintamuksessa tölttäsi vaaleanpunaiset issikat. Se tuoksui villalta, mummolalta ja Reijan kodilta. Jalkaan jätin kuitenkin kylmää ilmaa uhmaten uudet gym sharkin leggingsit.

Riuhdoin suuren tammioven auki ja minua vastaan tuulahti lämmin tallin tuoksu. Pihaton suuri makuuhalli ammotti tyhjyyttään, mutta onneksi ei ihan yksin tarvinnut aamutallia tehdä. Heti kättelyssä jalkoihin ilmestyi pyörimään Dalurin tallikissa Viiru ja rehuhuoneesta löysin Reijan pitkäaikaisimman tallityöntekijän, Mirkun. Kolmeakymmentä ikävuotta lähentelevä Mirkku oli monen pienen ja vähän isommankin tallilaisen suosikki. Hän omistaa ehkä maailman parhaat lehmän hermot, löytää yleensä aina aikaa auttaa ja pitää ihanan vaihtelevia tunteja. Hän on juuri se valkku, joka keksii Halloween tunnille hauskan agilityradan ja korvaa helteisen iltapäivän kouluväännön retkellä uittopaikalle.

Hänen kirkkaan pinkit hiuksensa vain heiluivat korkealla ponnarilla naisen sekoitellessa aamupuuroja hevosille.
“Mä oon ihan just valmis. Sä voisit eka ottaa siitä vaikka varsojen sekä Flugan ja Glannin puurot. Tuu sit hakee lissää. Mä ehdin jo viedä heinät nii ei sillee mitää hätää. Ne kyl jaksaa oottaa vuoroaan”, nainen ohjeisti keskeyttämättä puuhailuaan.
Ja niinhän minä sitten tein.

Heti ensimmäisenä ulkona minua oli vastassa tämän kesän varsat, Perla ja Klokur. He olivat ehkä maailman suloisimmat varsat pörröisine otsiksineen ja pienine turpineen. Varsinkin hopeanmusta orivarsa oli tanssahdellut heti ensitapaamisella sydämeeni rohkeudellaan, mutta olihan punahallakko Perlakin suorastaan syötävän suloinen. Varsakesät olivat aina aivan yhtä ihania, kun ensin jännityksellä odotetaan syntymää, istutaan yömyöhään satulahuoneessa suomi-islanti-suomi -sanakirjoja selailen ja lopulta saadaan vaan nauttia pienten varsojen ilakoinnista pitkin kesää.

Kaksitoistapäisen lauman ruokkiminen kävi yllättävän kivuttomasti kahdestaan. Toki oman helppoutensahan siihen toi se, että koko porukka asui samassa pihatossa suurena laumana kuin Islannissa konsanaan. Vähän Reija oli kuitenkin jo alkanut miettiä toisen pihaton rakentamista, jos lauma tästä vielä kauheasti kasvaisi.

Juuri, kun olimme saamassa aamutallin päätökseen, pihapiiriin kaartoi tuttu auto traileri perässään.
“Teillähän on ihan punaset posket. Ootte vissii pistäny kunnolla tuulee. Kiitos hirveesti avusta tytöt!” Reija huikkasi hypätessään ulos maasturistaan ja jatkoi: “Tulkaas ny kattoo, mitä mä hain!”
Talikot taisi pudota niille sijoilleen, kun kirmasimme katsomaan Reijan yllätystä.

“Hei oikeesti”, Mirkku parkaisi, kun Reija talutti ulos traikusta pyylevän valkoisen ponin.
“Noh, mitäs tuumitte? Olihan tää vähä tämmönen heräteostos, mutta pitihän se pelastaa, kun ei sille ois mitää muutakaan paikkaa. Oli jonkun vanhan naisen pihakoristeena asunu 12 vuotta, kunnes tää nainen potkas tyhjää tossa kuukaus sitte. Mä jotenki aattelin, et tällänenhän vois olla ihan kiva lisä porukkaan”, Reija selitti innoissaan.
En voinut olla nauramatta minishettikselle, joka irvisteli meille vaaleanpunaisessa riimussaan. Rehellisesti sanottunahan se näytti suurelta lihapullalta, johon oli tökätty neljä tulitikkua jaloiksi.
“Ei hyvää päivää taas. Mitä sä tällä meinasit tehdä?” Mirkku päivitteli käsiinsä nojaten.
“Noh ensinhän tää pitää laittaa kunnon laihikselle, mutta sittenhän sil vois kärrytellä ja voihan se toimia pienimpien lasten ratsunakin. Pääasiassahan se varmaa toimittais tällasta maskotin virkaa”, Reija puolusteli uusinta hankintaansa.
Mirkku ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta päätyi kuitenkin nyökkäämään hitaasti hyväksynnän merkiksi. Sitten hän jo hävisikin laittamaan sairaskarsinaa valmiiksi uudelle tulokkaalle.

Minä ja Reija repesimme kikattamaan kuin pahaiset kakarat pinkkien hiusten kadottua nurkan taakse. Olihan tämä jotenkin ihan absurdi tilanne. Mitä ihmettä? Oliko Reijalla jokin viidenkympin kriisi vai mitä?
“No kerro ny, mikä sen nimi on?” utelin heti, kun saimme naurun lakkaamaan.
“Tintuksi sitä on kutsuttu”, Reija totesi leveä hymy kasvoillaan.
“Tintulta se näyttääkin”, myönsin katsellessani ruohotupsun kimppuun käynyttä ponia.
Jotenkin minulla oli sellainen tunne, ettei tämän otuksen kanssa tulisi ainakaan tylsää.

[EaOsallistuja]

Katsaus kuluneeseen puoleen vuoteen

Linnut liversivät kauniita lorujaan taustalla, kun kävelin pitkin Hopiavuoren loputtomia maastopolkuja satuhevoseni kanssa. Gæsin harja ja häntä oli värjätty (hevosystävällisillä väreillä) iltapäivän valokuvausta varten. Tammasta tulisi yksisarvinen ystäväni kuvistyötä varten. Onko oikeasti mitään söpömpää?!?!

Ennen sitä minun piti kuitenkin kuluttaa Gaisulin ylimääräiset energiat, joita pari vähän rennompaa päivää olivat kerryttäneet. Emme me tänäänkään mitään kovaa kouluvääntöä tekisi, ihan vain omistajan laiskuuden takia, vaan nauttisimme kauniista kevätsäästä reippaalla kävelylenkillä. Eikös sitä sanottu, että hevoselle lihakset kasvatetaan reippaalla käynnillä? Sen mukaan minä ainakin elin ja viikkoihimme kuului paljon maastakäsin tehtäviä lenkkejä. Muutenkin olin nyt ihan hurahtanut maastakäsittelyyn. Kaikki mahdolliset liberty working -tilit oli seurannassa ig:n puolella ja olinhan minä pari kirjaakin aiheesta lainannut.

Gæsin totaalinen stoppi herätti minut ajatuksista siinä vaiheessa, kun olin vähällä tupsahtaa nenälleni tantereeseen.
“Mitä Kaisuli?” kysyin käännähtäessäni issikan puoleen.
Hällä näytti kuitenkin olevan liian kiire hamuta pajunkissoja suuhunsa vastatakseen minulle. Liekö niissä paljon sokeria vai miksi hevoset niin ovat niiden perään?

Takaisin tallilla…

“Höh, no nyt on omituinen otus”, kuului Hellon hörähdys siinä samassa, kun Gæsin pää saavutti suulin ovet.
“Peiliinkö katsoit?” kuului peremmältä Eiralle kuuluva naseva ääni enkä minä voinut kuin ratketa hihittelemään.
“Saat säkin liittyä kerhoon omituisten otusten! Mut hei mites se muuten meneekää se laulu… oo-mi-tuisten oo-tus-ten kerho… oo-mi-tuisten oo-tus-ten kerho. Mitäpä luulet Ea, sopisko laulavan joulupukin repertuaariin ens joululle?”
Pienien tirskahdusten säestämänä sain jotain epämääräistä mutistua. Jos joku, niin Hello voisi esittää Röllin Omistuisten otusten kerho -kipaleen jouluaattona jonkun olohuoneessa naama täysin peruslukemilla. Mitä pukin tilaajat olisivat mieltä, sitä en tienny.

– – – – –

Kävelimme Gæsin kanssa kaksin pellon laitaa auringon jo alkaessa laskea horisonttiin. Elettiin elokuun puoliväliä ja kesän viimeisiä lämpimiä päiviä. Viimeiset päivänsäteet leikittelivät lähes valkean hevoseni karvoilla. En voinut kuin huokaista. Gæs oli huikeassa kunnossa. Se alkoi aina napata lihasta, kun pääsi vihreää maistelemaan. Toki aktiivinen maastoilu vaihtelevassa ympäristössä ja treenaaminen Reijan vaativan silmän alla olivat tuottaneet tulosta. Raviakin oltiin saatu vietyä eteenpäin. Kaiken kaikkiaan oli ollut hyvä kesä.

Pienen harmaan pilven kesän ylle toki oli muodostanut Fifin ja Santun muutto mökille lomailemaan. Ensimmäiset päivät Gæs oli ollut aivan hämillään parhaan ystävänsä häviämisestä ja ruunan perään pitikin huudella vähän väliä. Onneksi lopulta tamma tottui uuteen normaaliin ja pianhan meidän niin kovin kaipaamamme kaksikko palasikin kotiin. En sitten tiedä, kumpi meistä enemmän ikävöi ystäväänsä.

Juuri kun ajatukseni alkoivat harhailla abivuoden alkuun ja yo-kirjoituksiin, vaaleanpunainen turpa työntyi käteni alta huomiota vaatien. Ihan kuin Gæs olisi halunnut viedä ajatukseni ikävistä koulujutuista takaisin kesäillan ihanuuteen.
“Tiesiks et oot parasta, mitä mulle on tapahtunu?” supatin issikan korvaan ja painoin suukon sen herasilmän yläpuolelle.

– – – – –

Airpodit korvissa annoin kyytiä pihattotarhan kikkareille. Lanta lensi kaaressa jo aivan liian täyteen lastattuihin kottikärryihin. Pian en enää jaksaisi kärrätä sitä lantalaan, mutta en vaan malttanut lopettaa, kun kerran olin niin hyvän vauhdin saanut päälle. Pihaton poppoo mutusteli päiväheiniään ja tunnelma oli sangen rauhallinen, jos minun huitomistani ei laskettu. Salilla käyminen oli jäänyt ihan liian vähälle syksyn kirjoitusten takia, minkä vuoksi olin alkanut kurittaa itseäni aina tallille tullessa. Gæsin kanssa tuli maastakäsin juostua aika paljon maastolenkeillä ja tallilla riehuin tarhojen sekä pihaton parissa niin, että hikikarpalot kirposivat otsalle.

“Tarviks sä apua ton kanssa?” kuului jostain.
“Hä? Anteeks, mul oli kuulokkeet korvis”, vastasin airpodeja pannan alta nyhtäen kääntyessäni katsomaan tulijaa.
“Niin, että tarviks sä apua ton kottiksen kaa?”
“Aa, joo. Se vähä tollee varkain tuli liian täytee. Kiitos.”
“Joo. Hei mä vien Wandan eka tarhaa ja tuun sit auttaa. Pitäähän meidän pätkien pitää yhtä”, nainen sanoi silmää vinkaten ja katosi sitten kirjavan tammansa kanssa kohti tarhoja.
Olin pitänyt Hopiavuoren uusimmasta vahvistuksesta heti, kun hänet olin ensimmäistä kertaa tavannut. Emme me nyt kovin tiiviisti olleet toistemme kanssa tekemisissä, mutta muutamia sanoja tuli siellä täällä vaihdettua. Olisi itse asiassa kiva tutustua paremmin, mutta koko syksy oli tähän mennessä mennyt kirjoituksiin valmistautuessa, minkä takia sosiaalinen kanssakäyminen oli tuntunut useimpina päivinä lähes ylitsepääsemättömältä. Thank God Hopiavuoren maastoille, joihin saattoi kadot ihan kahdestaan Gæsin kanssa ilman, että tarvitsi huolia törmäävänsä toisiin ihmisiin.

“Jees, mites me nyt tää järkevimmin tehtäis”, blondi tuumi ääneen.
Vai oliko hänen hiuksena sittenkin enemmän vaalean ruskeat? En minä tierä.
“Ööh no jos tehdää sillee et sä työnnät ja mä voin vaik vetää, ku mul on nää hanskat. Me ei kyl millää saada tätä kärrättyä ylös lantalan lankkua, mut voidaa vaik heitellä nää talikoil sinne. Se menee nopee kahdestaa. Eiks siel oo toinen talikkokin?”
“Meinaakko ettei saatais tätä muka ylös asti?”
“Hah meinaan, vaikka tiiänki et te klinikkaeläinhoitajat ootte hämmästyttävän vahvoja.”

Homma saatiin purkkiin ripeästi, itse asiassa niin ripeästi, että ehtisin ratsastaa Gæsin ennen pimeää.
“Mä meinasin jatkaa tästä maastoilee. Haluutko tulla mukaa?”
“Kiitos en mä tällä kertaa. Ehdin jo treenaa Wandan tälle päivää. Ehkä joskus toiste?”
“Joo, ilman muuta.”
Hyvästelimme ja jatkoimme matkaamme eri suuntiin, Ilona kohti tupaa ja minä pihattoa.

Hiekka rahisi saappaideni alla. Tänään ei ollut satanut, mikä teki päivästä ihanteellisen lokakuun keskiviikon. Minulla oli koeviikko, mikä tarkoitti pitkiä iltoja tallilla puuhailuun ja minähän puuhailin. Syksy oli tuonut mukanaan upeat ruskan sävyt eikä ilmatkaan olleet vielä turhan kylmät. Siksipä olin ratsastanut issikkani maastossa joka päivä. En vaan saanut luonnon väriloistosta tarpeeksi. Lisää siitä pääsisin nauttimaan viikonloppuna Reijan järkkäämällä maastovaelluksella. Kunpa saisin mennä Gaisulin emällä.

Sydämessä läikähti kun astuin sisään pihattoon. Gæs hörisi minulle kuin olisin pitkäänkin ollut poissa. Oliko mitään suloisempaa? Minä niin rakastin issikkaani.

// Hihii, hei kaikille! Täs on taas mennyt luvattoman kauan, etten oo mitää ehtiny kirjottaa, mut josko nyt taas ehtisin palailla tän harrastuksen parii. Hetki varmasti kestää, että pääsen kärryille, kun niin paljon on ehtiny tässä välis täällä tapahtumaan. Ihanaa päästä taas lukemaan teidän kirjoituksia!

[EaOsallistuja]

Shoppailua!

“Siis mä oon niin ra-kas-tu-nut! Se tuli hakee mut meiltä kotoo ja sit käytii ajelees ja pizzal. Sil on kans oma auto ja ajokorttiki jo, poikkeusluval sai”, Ami toitotti kovaan ääneen eilisistä treffeistään hypistellessään vaaleanpunaista podia, jossa oli kaiken kukkuraksi röyhelöhelma.
“Jesse on kyl söpö, mut en nyt sanois et niiiin söpö”, pohti Oona ja nosti hyllystä silmiemme eteen haalarin, jonka huppuun oli ommeltu korvat.
“Mp?”
“No en ny sanois. Noit on söpömpiikin. Mut voidaaks nyt palata mun treffeihin. Mitä mieltä sä Ea oot Jessestä?” Ami tivasi.
“Ööö, no onhan Jesse ihan kiva tyyppi ja näin. Pikkusen mua häiritsee sen pelleilyt tunneil, mut ei kai muuten mitää vikaa”, mumisin vastaukseksi.
Olin aivan omissa maailmoissani siinä lastenvaatteita plärätessäni. Enkä muutenkaan totta puhuen olisi jaksanut kuunnella tuhannetta kertaa Amin selostusta tärskyistään.

Olimme tulleet Ideaparkkiin shoppailemaan ystävieni Amandan eli Amin ja Oonan kanssa. Nyt olimme päätyneet hypistelemään kaikkia syötävän suloisia vauvanvaatteita H&M:ään. Kerrankin saisin oikeasti ostaa sellaisia. Vähänkö jännää! Tähän mennessä lempparini olivat olleet kirkkaan keltainen podi ja Nalle Puh -paita.

“Ah, taas se laitto snäppii! Ollaa puhuttu niinku yötä päivää snäpissä. Eiks oon I-HA-NAA!” Ami hihkui.
“Koeta nyt pysyy housuissas Amanda Justiina Ylitalo”, naurahti Oona silmiään pyöritellen.
“Mitäköhän Jesse laitto ny… tai mitäköhän se miettii… Tykkääköhän se oikeesti musta?”
“No voi hyvää päivää, kato se snäppi.”
“En mä vielä voi! Se laitto sen vasta 2 minaa sit! Mä näyttäisin niiiin epätoivoselta, jos nyt jo vastaisin. Pitää oottaa ainakin 10min nii se näkee et on mul muutaki elämää ku odotella sen snäppei. Sitä paits…”
“Okei, mut hei mentäiskö johonki kahvilaa?” keskeytin Amin lauseen ja viitoin kohti Robert’s Coffeeta. Ehdotukseni sai vihreää valoa eli sinne me sitten suuntasimme.

Asettelin tarjottimen extra huolellisesti pöydälle ja pienen H&M:än muovipussukan viereeni nojatuoliin. Ha haa, enpäs ollut läikyttänyt yhtään caramel lattestani matkalla tänne. Sen täytyi olla jonkinlainen ennätys näillä minun onnettomilla, tärisevillä näpeilläni.

Ami saapui nurkkapöytäämme viimeisenä, rojahti nojatuoliin ja aloitti jälleen:
“On se niin komee se Jesse. Siis tiiätteks ku sil on tää yks niiiin söpö tapa…”
“LOPETA!” rääkäisimme Oonan kanssa samaan aikaan, minkä seurauksena jouduimme kaikki hillittömän nauruhepulin kouriin. Viimeistään siinä nyrkillä pöytää takoessa aivan varmasti läikkyi osa yli kalliista 5 euron lattesta.

[EaOsallistuja]

Katkelma Ean ruiskaunokin värisestä päiväkirjasta:

… Vielä tähän loppuun täytyy mainita sanonnasta, joka pomppasi silmilleni saksan kirjasta. Se kuuluu näin: “Das Leben ist kein Ponyhof .” Suomennettuna siis tarkoittaa, että “elämä ei ole mikään ponifarmi” , mikä puolestaan vastaa sanontaa: “Elämä ei ole ruusuilla tanssimista.”

Jäin miettimään, että onpas ankea ajatus. Miksi elämä ei voisi olla yhtä ponifarmia? Eikö se olisikin ihanaa!? Reijan elämä esimerkiksi on yhtä ponifarmia ja samoin on kai Hopiavuoren Eetunkin. Minun mielestäni se kuulostaisi aivan täydelliseltä elämältä! Toki ei mikään voi olla täysin täydellistä siinä mielessä, miten ihmiset yleensä täydellisyyden käsittävät. Minä haluaisin ajatella, että täydellisyys löytyy jostain epätäydellisyyden keskeltä. Esimerkiksi kuuma kaakao talvella ulkona nautittuna on täydellisyyttä, mutta toisaalta siihen kiinteästi kuuluvat kielen polttaminen ja jäätyneet varpaat eivät ole.

Noh mutta muutenkin minun p*rsettäni kutittaa se, että useimmat sanonnat ovat niin negatiivissävytteisiä.
Sitä protestoidakseni olenkin päättänyt, että tästä iäisyyteen aion pyrkiä siihen, että elämäni on silkkaa ponifarmia!

PS Anteeksi ruma sana, en löytänyt sanonnalle suuhuni sopivampaa vastinetta.

[EaOsallistuja]

Daluriin!

Tapahtui lauantaina 29.1. kello 9:00:
“Eikö ookki nättejä?” kysyi Reija meidän päästyä sisälle Dalurin tallirakennukseen.
Hän oli jo hakenut valmiiksi sisälle pari viikkoa sitten Islannista tuodun kaksikon. Karsinoista minua tapitti ehkä maailman suloisimmat pienet silmäparit, jotka kuuluivat rautiaalle ruunalle ja mustalle tammalle.
“Eikä! Näähän on aivan upeita. Pitää varmaa pistää taskuu ja viedä Hopiavuoree”, lässytin matkalla lääppimään issikoita.
“Haha, ei taida ihan mahtua, vaikka Lukka varmasti suostuisi.”

Lukka oli rautiaan ruunan nimi. Se tarkoitti islanniksi onnea ja poika olikin sangen onnellisen oloinen. Reija oli hehkuttanut sen täyden kympin luonnetta jo vaikka ja kuinka pitkään. Tästä tulisi uusi vahvistus sarjaan Dalurin täydelliset ja pomminvarmat opetusmestarit. Pieni musta tamma puolestaan totteli nimeä Fluga, mikä sopi sille kuulemma kuin nenä päähän. Hevonen oli Reijan kertomusten mukaan melkoinen sählä ja pörräsi kärpäsmäisesti siellä missä ihmisetkin. Nuoresta 5v tammasta oli tarkoitus tulla Reijan seuraava askellajiratsu kunhan koulutus nyt vaan saataisi vietyä loppuun.

“Mää mietin, notta hoidettais nää ja käytäis maastakäsin liikuttaas tuol kentäl ennen kuin vaellusryhmä tulee tos yhdentoista pintaa”, Reija kertoi suunnitelmistaan.
Minä olin tullut auttamaan naista viikonlopun ajaksi, koska kaksi hänen tallityöntekijöistään oli sairastunut äkisti. Ohjelmassa olisi ainakin kaksi parin tunnin vaellusta ja yhteensä kolme tuntia kentällä. Minä auttaisin pääasiassa vaelluksilla ja ehkä tarpeen tullen tunneilla. Sen lisäksi olisi luvassa paljon tallitöitä, issikoiden halailua ja Reijan mahtavia kokkailuja. Nainen oli itse asiassa nuorena opiskellut kokiksi, mutta vaihtoi uraa ratsastuksenopettajaksi kolmekymppisenä.

Siinä Lukkaa hoitaessa karkaili mietteeni Gæsiin. Mitenköhän tamma pärjäisi nämä kaksi päivää ilman minua… Tokihan se pärjäisi Eetun hyvässä hoidossa eikä kaksi vapaapäivääkään silloin tällöin tekisi pahaa. Silti huoletti. Noh onneksi olin täällä yli kymmenen issikan ympäröimänä koko viikonlopun. Näkisin tänään illalla myös entisiä tallikavereita, koska he tulisivat tunnille. Sitä odotin erityisesti.

Ajatuksissani olin jäänyt vaan näpertämään ruunan pitkää harjaa ja selvittelemään takkuja. Se oli, kumma kyllä, yksi lemppari hommistani.
“Nukuks sää?” kuului Reijan ääni viereisestä karsinasta.
“Hä… E-en. Täs vaa selvitän takkuja ja pohdin tota Lukan korvaa. Hirveen hellyyttävä ku se on tollee tuolta kärjestä lupallaan.”
“Joo, se on kyllä hauska. Dalurin oma Nalle Luppakorva.”

Rinnassa tuntui suorastaan pakahduttava onnellisuuden tunne, kun kävelimme pihattotarhan ohi kohti kenttää. Aurinko oli jo noussut ja sai lumen ympärillämme säihkymään. Ja aidan tuntumassa nuokkui kasapäin maailman suloisimpia otuksia. Voisiko elämä olla ihanampaa tai siis _issikkaisempaa_? Siitä itse asiassa tulikin mieleen, että pitäisi Santtu varmaan joskus tuoda tänne. Poika tulisi ihastumaan Daluriin ja paikan iki-ihaniin issikoihin. Samalla voisin tutustuttaa hänet Reijaan ja nainen voisi alkaa pitämään meille silloin tällöin kaksareita Hopiavuoressa. Se olisi hauskaa.

[EaOsallistuja]

Monta syytä olla onnellinen

Lunta oli alkanut hipsiä rauhaksiin raskaina taivaalla roikkuvista pilvistä. Meitä se ei kuitenkaan haitannut, melkein päinvastoin. Gæs tuntui nauttivan, mitä enemmän oli lunta ja pakkasta. Tiesin tamman nukkuvankin aina pihalla lumessa. Tämän vahvisti usein pihattotarhasta löytyvät pienen issikan kokoiset painaumat hangessa. Minuakaan kylmät säät eivät haitanneet. Olin niitä ihmisiä, jotka uskoivat, ettei ollut huonoja säitä, vaan huonosti puettuja ihmisiä.

Koko ympäröivä metsä oli lähes hiljainen. Satunnaiset metsän eläinten aiheuttamat äänet ja Gæsin hokkien rapina jäisellä polulla olivat ainoat elonmerkit talviunta nukkuvassa metsässä. Tämä oli varmaan jo neljäs kerta tälle viikkoa kun olin laittanut vain suitset ratsulleni ja valinnut suunnaksi Hopiavuoren ihanat maastot. Syy siihen oli, että koulun alku oli stressanut minua jotenkin luvattoman paljon. Niin paljon, että olin aina tallille tullessa aivan puhki. En jaksanut yhtään mitään vaikeampaa vääntöä tai edes jutustella kenenkään kanssa. Onneksi luonto + Gæs yhdistelmä teki aina tehtävänsä ja Hopiavuoreen palattuamme fiilikseni oli jo aivan toinen.

Metsä edessämme avautui kapeaksi hiekkatieksi, jota seuraten pääsisimme takaisin tallille. Pystyin vain kuvitella, miten ihanaa tietä pitkin olisi laukata kesällä, mutta nyt pohja oli aivan liian huonossa kunnossa muuhun kuin käppäilyyn. Se kyllä sopi varsin mainiosti valkealle tammalle. Gæs käveli rentona, kaula pitkälle venytettynä ja pärskähteli aina tasaisin väliajoin. Ai että olin onnellinen! Jos nyt joku kysyisi, mikä on elämässä parasta juuri nyt, vastaisin, että käsien upottaminen hevoseni pörröiseen talvikarvaan. Tai tuleva vauva. Tai Hopiavuoren porukka. Tai hiihtoloman suunnitelmat mennä auttamaan Reijaa leirin pidossa. Tai se söpö poika kemiantunnilla. Itse asiassa minulla oli todella monta syytä olla onnellinen ja iloinen. Pelkkä niiden ajattelu nosti leveän hymyn kaaren huulilleni.

Suurin osa ihmisistä vaikutti paenneen tupaan kahvittelemaan. Näin ainakin päättelin tallipihan hiljaisuudesta. Yleensä tähän aikaan kävi kova kuhina. Ajatus lämpimästä tuvasta vaikutti minustakin melko houkuttelevalta, koska märkää lumisade alkoi tunkeutua läpi takistani. Nyt vain ripeästi poni pois ja pihattoon syömään niin pääsisin minäkin turisemaan tupaan.

(Loppuun vielä sellainen huomautus, että viime tarinassa ”pihaton rupsukat” on hellittelynimi, enkä millään tavalla yritä sillä haukkua tätä ihanaa laumaa. Pihaton asukit ovat luonnollisesti Ealle tutumpia ja sitä kautta on paljon jo erilaisia lempinimiäkin tullut keksittyä. Esim. usein isotkin hevoset ovat poneja, Gæs on idiootti (lässyttäen sanottuna) ja ruunat, sekä välillä tammatkin, ovat rupsukoita.)

[EaOsallistuja]

Tämä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Team Pariisi kotiutui matkaltaan.

Turinointia tuvassa

Istuskelin tuvan pirttipöydän ääressä. En oikein itsekään tiedä, miten tänne olin eksynyt, mutta tässä sitä nyt oltiin. Team Pariisi oli kotiutunut ja koko kolmikko istui samaisen pöydän ääressä kertomassa reissustaan. Tiskipöytään nojaili Eetu ja Noa oli romahtanut lattialle Mielikin seuraksi. Porukkaa oli siis kertynyt Eetun keittiöön ihan kiitettävä määrä.

Jos rehellisiä oltiin, tämä oli mielestäni melko outoa. Paukata nyt noin vain jonkun toisen kotiin pelkästään hengailemaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli täällä Hopiavuoressa yleinen tapa. Elettiin ikään kuin lausahduksen mi casa es tu casa mukaan. Kaikesta huolimatta minulla oli aavistuksen kiusaantunut olo ja vieraskoreana olin kahviakin lupautunut ottamaan, vaikka en edes tykännyt koko tökötistä. Mikäköhän aivopieru sekin oli ollut.

“En mä ois millään uskonu, et se suoritus ois riittäny voittoo. Olihan siinä vähä kaikkee virhettäki ja…”, Sonja kertoi voitostaan Pariisissa.
Naisen kiusaantuneisuuden huomasi käsien vääntelystä ja huoneen seiniä pyyhkivästä katseesta. Niin suomalaista vaatimattomuutta. Olihan hänen suorituksensa ollut aivan huippu! Minä en ehtinyt tätä sanoa, kun Marshalliksi esittäytynyt mies jo keskeytti Sonjan:
“Höpsis. Se teidän suoritus oli upea. Älä vähättele sitä.”
“Marshall on kyllä oikiassa. Soot kyllä turhan vaatimaton. Moomma kaikki täälä Hopiavuoressa ylypeitä teistä”, Eetukin liittyi keskusteluun.

Juttua riitti ja hetken kuunneltuani uskalsin minäkin jo ottaa aktiivisempaa roolia. En minä yleensä ollut ujo, päinvastoin. Nyt kuitenkin olin toisen kotona ja neljä kuudesta henkilöstä huoneessa olivat aikuisia. Sen takia en varmaan heti alusta ollut niin iloinen ja puhelias itseni.

Hiljalleen aloin rentoutua kotoisaksi sisustetussa tuvassa leviän pirttipöydän ääressä. Löysin muun muassa yhteistä Santun kanssa jaetusta vihasta Otsonmäen lukion kemian opettajaa Keijoa eli Kekeä kohtaan. Tai siis en minä Kekeä _vihannut_, mutta en juurikaan pitänytkään. Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta Keke vaan ei ollut hyvä opettaja. Hän oli hyvä kemiassa, mutta ei oppilaiden kanssa.

Astuin ulos hämärtyvään iltapäivään. Olin ajatellut vielä siivota vähän pihaton makuuhallia ja maastakäsitellä Gæsin.
“Mä tuun samal oven avauksel!” kuului Santun ääni takaani.
Poika hyppi yhdellä jalalla yrittäen pukea niin takkia kuin kenkiäkin samaan aikaan päälleen. Minä jäin kohteliaasti roikkumaan oveen.
“Tuu ny nopiaa ennen kuin kaikki lämpö karkaa harakoille”, hoputin poikaa, jonka sähläyksestä ei näyttänyt tulevan mitään.
“Juu juu”, Santtu ähisi puoliksi eteisen lipaston alle kurottautuneena.
“Löytyi”, hän hihkaisi ja nosti sinisen lapasen ilmaan voittajan elkein.

Pihaton siistiminen meni ripeään näin kaksin. Makuuhallista tuli niin puhdas, että se olisi varmasti kelvannut Eetullekin taikka tallin hienoille kilpahevosille. Kyllä se siis kelpaisi pihaton rupsukoillekin.

Pihattotarhasta emme sitten saaneetkaan mitään puhdistettua. Kaikki oli jäätynyt maahan kiinni. Toki me vähän yritimme hakata kikkareita josko ne olisivat irronneet, mutta lopulta mekin luovutimme ja siirryimme vain rapsuttelemaan heppoja. Koko poppoo oli uteliaana tullut seuraamaan puuhiamme ja olivat nyt huomiota vailla. Gæs ensimmäisenä oli tökkimässä namitaskuani, muut lähestyivät kohteliaammin.

“Mun mielestä parasta on se, kun löytää hevosesta kohdan, jonka rapsuttamisesta se tykkää erityisesti. Gæsille se kohta on tossa korvien takana ja sen emä puolestaan rakastaa eniten otsiksen alta kyhnyttämistä”, pohdiskelin ääneen.
“Joo, se on kyllä tosi kiva kun hevonen oikein näyttää, mistä se tykkää”, Santtukin yhtyi keskusteluun.
“No sepä juuri! Nää kun ei ääneen oikeen osaa puhua tai jos joku päivä puhuu nii sit mun varmaan pitää ettii jotain apua ittelleni”, naurahdin ja jatkoin:
“Mut hei eikös mennä liikuttaa issikat? Mun kyyti tulee jo vajaan kahden tunnin päästä.”

[EaOsallistuja]

Glögitölttiä

Taisin hihkaista jotain “jes” tapaista, kun Noa julkisti joukkuejaot. Pääsin Aamun ja Eiran kanssa samaan joukkueeseen. Mikäs sen parempi tapa tutustua heihin kumpaankin paremmin. Tästähän tulisi vielä hauskempaa kuin olin osannut odottaa!

Koska kisa oli muunnelma Islannissa sangen suositusta kaljatöltistä, olin pukenut päälleni islantilaisen villapaitani. Villaa oli myös ihanan pitkä ratsastushameeni (sekin Reijalta saatu), joka oli jo kerännyt paljon kehuja tähän mennessä. Pitkät vaaleat hiukseni olin letittäny samoin kuin Gæsin hännän. Me olimme valmiita, näytimme söpöiltä eikä kumpikaan palellut, vaikka reippaasti oli pakkasta. Gæsin turkista ja sen paljoudesta olisi voinut päätellä, että noin -50 astetta.

“Höhö, varsinainen Team Teinit”, heitti Hello ratsastaessaan joukkueemme ohi.
Minä en hänelle ollut vielä esittäytynyt, mutta mies oli kuulemani perusteella melkoinen hahmo täällä päin. Minua hänen heittonsa nauratti, Eiraa selkeästi ärsytti. Hän mulkaisikin miestä tappavasti.

Tiimimme strateginen kokous oli lyhyt, mutta ytimekäs. Eira sanoi heti ensimmäisenä, että mehän voittaisimme nuo boomerit. Se oli sääntö numero 1 ja oikeastaan ainoa sääntö. Kaikki oli kuulemma sallittua sodassa ja kilpailussa. Eira kertoi myös haluavansa ehdottomasti olla ankkuriosuudella. Minä lupauduin starttaamaan ensimmäisenä Gæsin kanssa. Sehän oli ainoa tiimissämme, joka osasi töltätä ja hienosti osasikin. Päättelimme, että tasaisin askellaji olisi paras täyden kupin kantamiseen. Aavistuksen hiljaisena olleelle Aamulle jäi toka osuus.

Meidän tiimimme oli viimeisenä vuorossa. Nelly toi minun käteeni lämpimän glögikupin ja toivotti onnea. Kiittelin kovasti ja siirsin katseeni etiäpäin. Sydän tykytti rinnassani hiukan normaalia tiuhempaan. Toivottavasti pieni jännitykseni ei haittaisi issikkaani. Nyt ainakin tamma vaikutti rennolta ja selkeästi nautti kaikesta huomiosta, jota sai osakseen pellon reunaan kerääntyneiltä katselijoilta. Alun jännittyneisyydestä ei ollut enää jälkeäkään. Onneksi tamma tottui uusiin tilanteisiin nopiasti.

Eiran tsemppaukset ja uhkauksen tapaiset kuuluivat etäisesti takanamme, kun lähtölupa tuli ja kannustin Gæsin tölttiin. Issikka lähti kuin tykin suusta. Se hetki tuntui lähes satumaiselta. Pakkaslumi vain pöllysi allamme, kun kiisimme kohti seuraavaa ratsukkoa auringon jo lähtiessä laskuun. Gæs pisteli parastaan, tunsin sen. Tamman askel oli keveä ja reipas. Toivottavasti joku olisi tajunnut kuvata.

Hyvin sujunut vaihto saatteli Aamun ja Polinan matkaan. Minä tajusin miettiä läikyttämäni glögin määrää vasta kun olin ensin halaillut ja paijannut pientä issikkaani jo tovin maalissa. Hansikkaani oli aavistuksen märkä ja tahmea. Ei kuitenkaan aivan läpimärkä. Ehkäpä olimme selvinneet osuudestamme ihan kunnialla. Hauskaa oli ainakin ollut! Nyt enää pitäisi vain kannustaa Eira ja Uunokin maaliin.

[EaOsallistuja]

No nyt liippasi läheltä kotia tämä tarina. Tästä ei taida olla kuin parisen viikkoa, kun ihan mun lähellä tapahtu hirveä autokolari, jossa kaksi nuorta sai surmansa ja moni vammautui vakavasti. Tietysti nämä kuolleet olivat ”viattomassa” autossa ja kuin ihmeen kaupalla toisen auton porukka pysyi hengissä, vaikka monella elämä meni varmasti pilalle. Someissa holtittomalla ajamisellaan leveillyt kuski selvisi… Tämän tapauksen tuoreuden vuoksi mua ihan alko ärsyttää ku luin tätä tarinaa. Aina pistää vihaksi ajatus kännissä ajamisesta. Että voikin ihmiset olla typeriä!

Mutta siis tarinahan oli todella hyvin kirjoitettu ja eikö sen tarkoituskin ollut herättää tunteita? Ymmärrettävästi Chai reagoi myötätuntoisesti rakastaan kohtaan, mutta en voi olla miettimättä, millainen reaktio olisi, jos hän saisi tietää koko totuuden. Mä olen aina ajatellut Noaa jotenkin sellaisena lempeänä Nuuskamuikkusena ja nyt siihen kuvaan kyllä tuli särö. Enpä olisi osannut arvata tällaista menneisyyttä hänellä olevan. Tavallaan myös kiva, miten se tuo Noaan sellaista moniulotteisuutta ja tekee hänestä entistä kiinnostavamman hahmon.

Loppuun jätit kivan cliff hangerin. Mikä ihmeen synkkä salaisuus viattomalla Chailla voi olla, mikä liittyy _teatteriin_?

[EaOsallistuja]

Mä niin tykkään tästä sun tavasta käyttää hahmoja tarinoissas. Kaikilla on niin selkeästi omanlaisensa persoona, tavat ja olemus. Se herättää jotenkin koko tarinan henkiin.

Ihanan mystiseksi jäi tunnelma. Tavallaan kerrotaan paljon, muttei sitten kuitenkaan (tai ehkä mä en ole vielä tarpeeksi lukenu tätä edeltäviä tarinoita). Jään ehdottomasti oottaa, millanen uus hevonen Hopiavuoreen tupsahtaa. Voi kunpa se olisi juuri joku ”hitsin poni”, mutta aika epätodennäköistähän se olisi, kun itse Olavi Susikin on asiaan sekaantunut. Jotenkin Hopiavuoreen vaan niin sopisi sellainen ilkikurinen mini XD

[EaOsallistuja]

Voi Fifi! Ihan melkein tulee itsellekin pala kurkkuun, kun nää tarinat Fifin kesästä luin. Kun lemmikin omistaa niin aina tulee väistämättä mietittyä asioita kuten onko lemmikkini onnellinen, onko sen hyvä olla, olisiko jossain muualla parempi ja milloin on oikea aika päästää irti. Eläinklinikalla on ollut tavallaan tosi lohdullista nähdä, miten hieno asia oikeus eutanasiaan on, mutta onhan se paljon vaikeampaa nähdä, kun pöydällä on se oma rakas lemmikki. Pirun tunteet tekee siitä niin vaikeaa. Mutta voi kumpa Santtu uskaltaisi avautua Ealle asiasta (tai jollekin muulle), vaikka ymmärränkin, miksi se tuntuu vaikealta.

Ihanaa kuitenkin, että lopulta saatiin meidän issikka duo yhteen ja tarinan maastoretki sai ihan suupielet kaartumaan ylös.

[EaOsallistuja]

Hah, ihana monenkarvainen perhe. Hellosta ja Eirasta tulee ihan mieleen riitelevät sisarukset, kun toinen raakkuu ja toinen kitisee ja Nelly on jatkuvasti heidän kanssa helisemässä. Tosiaan toivon, että siihen lasiin ei tullut säröä, niin tosissaan taisi Nelly olla. Ja mahtavia muuten noi Eetun heitot aina välii, ”Tieräppä.”. Tuon mä niin kuulin mummuni äänellä ja ihan ääneen piti naurahtaa.

Hauska hyvän mielen tarina!

[EaOsallistuja]

No voi ristus nuo Sonjan ajatukset XD Siinähän tuli monia ajatuksia, joissa olisi potentiaalia lukuisille eri juonenkäänteille. Onneksi sentään myös tsemppiä löytyi tuleville vanhemmille ja kovin kauniistihan olit Jannan hyvistä puolista kirjoittanut. Sonja vaikuttaa niin sydämelliseltä ihmiseltä.

[EaOsallistuja]

Haha, tämä oli vallan mainio tarina. Tuli ihan huvituksesta muutama kerta tuhahdeltua ääneen. Miten Niklas osaakin olla niin kertakaikkisen suloinen? Vakavamielisen Marshin rinnalle aivan loistava. Go little rockstars!

Mä niin samaistun tohon Niklaksen fiilikseen ratsastamisesta! Oon vasta alkanut käydä pienellä western tallilla ja herranjestas osaa olla vaikeaa. Mullahan on alla täydellinen istunnalla ohjautuva hevonen, mutta jostain syystä mekin seisotaan siellä uralla useasti sivuttain, kun ratsastajan ohjeet on niin epäselkeät XD Voi heppa raukka, kun on tälläsen ohjurin saanu. Mut propsit sulle, miten hienon aidosti kirjoitit tästä tunteesta.

[EaOsallistuja]

Nyt on hetken ollu itel taukoa koulukiireiden takia, mutta ai vitsi tää teksti oli omiaa virittää mun aivot taas Hopiavuoritaajuudeelle. Ihanan lupsakkaa jutustelua vanhojen kavereiden kesken tallituvassa. Otettaisiinpa kaikkialla näin hyvin vastaan entiset porukan jäsenet kuin Sonja ottaa Outin.

[EaOsallistuja]

Mä rakastan Marshallia ja Niklasta parina (ja kyllä erikseenkin) niin paljon. He ovat kyllä täydelliset vastakohdat kuten Sonjakin sanoi. Onneksi kuitenkin sitä sorttia, jotka toisiaan täydentävät.

Mä oon varmaan itse Niklas. Innostun aina kaikesta super nopee ja tykkään lähtee kuljettaa juonta milloin kohti kissatalon vapaaehtoistyötä, milloin Au pairin paikkaa Austraaliassa. Sitten on ne ihmiset, jotka ovat rauhallisia ja sellaisia kumpikin käy tyyppejä. Mäkin jään aina Niklaksen tapaan miettimään, että varmasti niilläkin on joku oma mielipide, mutta nyt tuli mieleen, että entä jos ei ole. Marsh voisi hyvinkin ehkä olla sellainen henkilö, jolla ei niin ole omaa mielipidettä asiasta vaan hän toivoo Niklaksen tekevän itselleen parhaan päätöksen. Marsh on ottanut itselleen tukijan ja järjenäänen paikan. Tai tälläinen kuva mulle on tullut.

Voi murut. Heistä tulee kyllä aivan huippu kummisedät.

[EaOsallistuja]

Tää oli jotenkin aika hupaisa tarina, vaikka Jannan fiilikset olivatkin melko jännittyneet suurimman osan ajasta. Kuitenkin Niklaksen puhetulvan ja uutiseen reagoinnin kuvailu tuovat sopivasti huumoria peliin. Lopun vielä kivasti jätit auki niin, että toisella kirjoittajalla on siihen itse mahdollisuus vastata.

Kokonaisuudessaan todella viihdyttävä tarina!

[EaOsallistuja]

Ah, mä kyl kulkeuduin ajatuksissani meidän mökin saunaan tätä tarinaa lukiessa. Kyllä siellä lauteilla sitä maailmaa parannetaan ja huolella. Taitaa siellä olla vähän sellainenkin sanomaton sääntö, että saunassa sanottu jää sinne. Huippua, että Sonja uskaltautui nyt saunassa purkaamaan sydäntään läheisilleen.

Ja ai vitsi toi alku on söpö! Tietenkin pikku-Sofia kiedotaan kylpytakkiin, minkä jälkeen hän vipeltää isän luo saadakseen sen pillimehun, joka aina saunan jälkeen pienenä odotti. Grandi, kaikkien janoisten sankari… vai mites se menikään

[EaOsallistuja]

Todella onnistunut henkilön kuvailu tuossa ensimmäisessä kappaleessa! Siis ihan kuin itse pystyisi hänet näkemään. Samoin pystyy nähdä sen tyypillisen kultasepän, jonka kuvailusta mulle tulee mieleen eräs lastenkirja, jossa on aivan upeat kuvitukset.

Seuraavaksi jäin kiinni Sonjan ajatukseen siitä, voiko miestä sanoa kauniiksi. Itse olen tullut kans siihen tulokseen, että tietysti voi. Kaunis kun kaunis. Joskus bussipysäkillä odotellessa olen nähnyt äärimmäisen kauniin miehen. Hänellä roikkui rööki suusta, raksavaatteet olivat likaiset ja hiukset rasvoittuneet, mutta silti hän oli todella kaunis. Hänellä oli aivan upeat kasvojenpiirteet. Ketään niin kaunista miestä en ole ennen nähnyt.

Lopuksi vielä haluan jälleen kehua sua taitavaksi kirjoittajaksi. Miten sä keksitkin kirjoittaa kokonaisen tarinan yhdestä kivestä ja saat siitä vielä mielenkiintoisen? Itse tykkään todella, että shamaanin antaman kiven tarina jatkuu. Samalla tämä korun teettäminen on myös niin realistista. Harvoin tulee mietittyä, että virtuaaliset hahmot käyvät tosiaan myös siellä kultasepällä tai suutarissa. Saati sitten huomaa mainita pieniä eleitä, joita jatkuvasti viljellään ympärillemme aivan tiedostamatta, mutta joiden merkitys kommunikaatiossa on älyttömän suuri. Esimerkiksi ”nipisti vain huuliaan yhteen”.

[EaOsallistuja]

Onpas ihanaa, että Aamulla on runo-/päiväkirja. Se jotenkin sopii niin täydellisesti kuvaani Aamusta.

Heitänpä minäkin nyt joukkoon minun tulkintojani runosta:
1. Ensimmäisenä mulle tuli mieleen kuolema. Ehkä se on myös juuri tuo ”raja”, minkä Eetu kertoi usein symboloivan kuolemaa. Toisaalta minulle ajatus kuolemasta tuli vahvimmin mieleen tuosta ensimmäisestä kappaleesta. Kuolema on jotain hyvin abstraktia ja samalla konkreettista. Se on häilyvää, näkymätöntä ja pakottavaa. Jotain joka tosiaan pistää rajan elämälle, rajan mahdollisuuksille ja jotkin uskovat sen myös olevan raja, josta alkaa jotain uutta. Kukaan ei voi myöskään kertoa rajan ylittämisestä, koska kukaan ei ole sieltä palannut (muutamia hetkellisesti kuolleissa olleita, mutta elvytettyjä lukuunottamatta).

Lopun voisi sitten tulkita kuoleman jälkeisen elämän miettimisenä. Pystyykö räpyttelemään siivillään taivaaseen vai uppoaisiko madonsyömän veneen mukana helvettiin. Välittäisikö kukaan edes hänen kohtalostaan vai nauraisivatko muut vaan? Onko hän oikeasti merkityksellinen muille tai arvokas, vaikka olisikin erilainen?

Eli tulkitsisin tämän kuoleman ja oman merkityksellisyyden pohtimisena. Liittäisin tähän tilanteeseen hyvin ahdistuneen nuoren tunteet ja näkökulman. Näitä juttujahan tulee varmasti usein mietittyä juuri siinä teini-iässä kun alkaa huomaamaan elämän raadollisuutta. Tämä olin ensimmäinen tulkintani.

2. Toinen tulkintani olisi, että runo kertoo ystävyyssuhteista. Niitä on niin monenlaisia ja usein rajat tuntuvat olevan häilyviä. Usein jäädään sellaiseen jännään limboon, missä miettii ollaanko tässä ystäviä vai tuttuja, parhaita ystäviä vai kavereita. Tämä raja kaveruuteen tai jopa ystävyyteen on kuitenkin tärkeää ylittää, jottei olisi yksin. Harvoin siihen kuitenkaan saa kauheasti neuvoja ja jos saa, ne ovat tyyliä ”Ole vain oma itsesti.” tai ”Mene vaan puhumaan.”. Entä jos en osaa? Entä jos olen huono omana itsenäni? Entä jos minun veneeni on laho ja madonsyömä, eikä sitä kukaan huoli? Nauravatko he vain säälittäville yrityksilleni?

”Kun minut nieltäisiin” viittaisi mielestäni tämän tulkinnan pohjalta ystävystymis yrityksen epäonnistumiseen. Mahdolliset uudet ystävät vaan nauravat ja lyttäisivät yrityksen tai pysäyttäisivät sen alkuunsa ikävin sanoin.

Ilman ystäviä muuttuisi näkymättömäksi. Hukkuisi. Huomaisiko kukaan, jos oli jo alkuunsakin näkymättömissä?

Tällaista pohdintaa tämä runo kirvoitti. Olipa kivaa vaihtelua lukea sitä! Hieno runo. Tässä on tiettyä surumielisyyttä, ahdistusta ja epätoivoa. Mielestäni näistä aineksista voi taitava kirjoittaja rakentaa jotain hyvin kaunista. Raskasta ja herkkää samaan aikaan.

[EaOsallistuja]

En tiedä miksi, mutta mun mielestä tämä tarina oli jollain tavalla tosi herkkä. Siis sillä tavalla herkkä kun vaikka sivelee hevosen päätä parilla sormella. Ehkä se on tuo Sonjan pohdinta siitä, miten Mortti on tullut pitkän matkan nykyiseen pisteeseensä tai se, että ruuna nauttii kaikesta yhteisestä nysväämisestä. Liikkis. Tulee ihan mieleen yksi omista hoitoponeista, minishettis Ada, jonka on pakko olla mukana siivoamassa makuuhallia vaikka muut ovat jo menneet pihalle syömään heiniä. Sille taitaa vaan olla niin tärkeää olla ihmisten kanssa touhuissa mukana.

[EaOsallistuja]

Mä niin tykkään tästä Sonjan ja Nellyn välisestä suhteesta, joka hienosti tästä tarinasta tulee esiin. Miten sä osaatkin kirjoittaa näin taitavasti jostain niinkin arkisesta/tavallisesta kuin kuulumisten pikaisesta vaihdosta? Joku taisi joskus kommentoida, että aivan mielellään lukisi vaikka Sonjan ostoslistaa, koska sulla olisi siitä taito loihtia kiinnostava tarina. Nyt voin kyllä sanoa, että komppaan aivan täysin.

[EaOsallistuja]

Olipas kiva kokoelma pieniä tarinoita. Ja ai vitsi Niklas on huikea hahmo!

Siis ensinnäkin en kestä tuota ”Murhakarhu”-tarinaa 😀 Miten Marshall voi olla noin kylmähermoinen?! En mä vaan Niklaksen tapaan uskaltaisi mennä testailemaan laumanvartioiden kanssa yhtään mitään. Ne tosiaan ovat aikamoisia murhanalleja.

Ja WAU toi kuva! Piparminttuponi (aivan mahtava sana) Arlek on aivan älyttömän nätti, ja kaunis on myös sen ja Niklaksen suhde. Ihanaa, että mies uskaltautui takaisin satulaan. Mikäs toisaalta parempi aika tai paikka kuin tuo. Aivan satumaisen ihana talvimaisema, jossa lumiukkokin taustalla kivana yksityiskohtana. Ja sitten vielä nuo upeat hevoset.

[EaOsallistuja]

Aaaaaa, miten ihana tarina! Tää on niin tunnelmallinen. Se sellainen rakkauden täyteinen tunnelma jatkuu läpi tarinan, vaikka eri kohdissa tunne saa vähän erilaisia nyansseja. Sydäntä riipii, kun Sonja joutuu jättämään Harrin lentokentälle, mutta sitten taas lopun muistelu tapaamispäivästä on kuin suuren rakkausromaanin alku.

Kiva kuitenkin, että välissä on vähän erilaistakin juttua kuin pelkkää suhdetta. Mielestäni ajatukset lomakohteesta ja Rojasta tuovat hyvin realistisuutta tarinaan. Ainahan matkoilla tehdään jotain kivaa ja erilaista, jota jälkikäteen muistellaan.

Ja sitten vielä haluan kommentoida tuota Sonjan ajatuksenjuoksua tokassa kappaleessa. Niin samaistuttavaa! Onhan se ihanaa olla ulkomailla, mutta toisaalta onhan se arkikin aika ihanaa.

[EaOsallistuja]

Olipas kiva välipala. Oon nyt binge-watchannu Au Paireja Yle Areenasta ja tää vierailu alkuperäiskansan pyörittämässä lomakohteessa olisi ihan hyvin voinut olla vaikka osa sitä ohjelmaa.

Tykkäsin erityisesti kaikista noista yksityiskohdista. Hevoset vain ovat (miten ihanasti se onkaan sanottu), shamaanin ääni väsyy ja pienessä majassa tulee tukalaa. Vitsi toi on muutenkin kiinnostava juttu tuo vierailu shamaanin majalla. Mä en itse oikein koe uskovani mihinkään yliluonnolliseen, mutta ai että se ois mielenkiintoista päästä johonkin tollaseen vierailuun mukaan. Mitenköhän tämä kivi tulee vaikuttamaan Sonjaan? Järki sanois ei mitenkään, mutta mä niin toivoisin, että jotain se muuttais.

Mä jäin viel miettii, et mitä nää kummittelevat kärpät on, joista Sonja puhuu? (Tai siis ajattelee.)

[Julkaisija]

Viestit