[EaOsallistuja]

Reija – Ean valmentaja ja Gæsin kasvattaja

Reija Ristola on Gæsin kasvattaja ja omistaa Seinäjoelta issikkatallin nimeltä Dalur. Tallin nimi tarkoittaa laaksoa ja lausutaan daalyr. Nimen insipiraationa toimi varmasti jokaiselle tuttu Pohjanmaata kuvaileva lausahdus “aakeeta laakeeta”.

Talli on Reijan silmäterä eikä siellä tapahdu mitään niin, ettei nainen tietäisi. Reija välillä vitsaileekin, notta hän jää kuolemansakin jälkeen kummittelemaan. No ei hän sitä tee kiusatakseen, vaan hevosten hyvinvointi on yksinkertaisesti hänelle niin tärkeää, että hän haluaa aina olla ajan tasalla kaikesta. Hänen suurin luottamuksen osoitus onkin päästää joku tallityöntekijäksi. On niitäkin jo kolme kertynyt sitä mukaa kun naiselle on ikää tullut lisää. Reijan omin sanoin: “Vuosi vanhan vanhentaa, ja mullahan sitä ikää on ja ihan tarpeeksi onkin.”

Reijan lauma koostuu noin plusmiinus kymmenestä issikasta. Aikoinaan seassa saattoi olla suokki jos toinenkin, mutta viimeisimmän kuoltua ei enää ole tullut toista. Yksinkertaisesti sanottuna Impi vaan oli niin once in a lifetime hevonen, että yksikään suokki ei enää sen tasolle yllä. Onneksi sentään on vielä issikat. Niihin Reija ihastui ainutlaatuisen luonteen ja askellajien takia. Nykyään hän tosiaan ihan valmentaakin askellajiratsastusta, johon tallinsakin on vaellusten lisäksi painottanut.

Luonteeltaan Reija on sellainen topakka täti, jonka kovan pinnan alla sykkii kuitenkin lämmin sydän. Hän osaa vaatia paljon valmennettaviltaan, mutta osaa hän olla se lohduttava sylikin silloin, kun tuntuu, ettei mistään tule mitään. Mitä enemmän häneen tutustuu, sitä lämpimämpi kuva hänestä tulee. Kai Reija on sitä hitaasti lämpiävää tyyppiä.

Vaikka kukaan ei taida Reijan ikää tietää, harmaantuneet hiukset ja syviksi uurtuneet naururypyt tuovat jotain osviittaa. Pukeutuminenkaan ei hänen olemustaan hirveästi nuorenna. Päällä hänellä kun yleensä on villapaitoja ja pitkiä ratsastushameita.

Ealle Reija on todella tärkeä ihminen ja melko varmasti tämä on molemminpuolista. Nainen on Ealle kuin toinen äitihahmo, sellainen klassisempi pullalta tuoksuva. Reijalle tämä käy vallan mainiosti, koska hän on lapseton vanhapiika (hänen sanojaan, ei Ean). No kumminkin, Reija pääsee jakamaan viisauksiaan ja Ea tuo hänen elämäänsä tuulahduksia nuoruudesta teinidraamoineen ja myllertävine tunteineen.

[EaOsallistuja]

KOLMAS – Hajamielinen söpöstelijä

Makasin ihanan isolla sängylläni pää tyynyn tuettuna. Youtubesta pyöri talli myday.
Olin iloinen uudesta 140 leveästä sängystä, joka minulle oli pitkien suostuttelujen jälkeen ostettu. Vanha 70 leveä sänky oli tuntunut jotenkin lapselliselta tai siis kaikilla muillakin alkoi jo olla parisänkyjä. Toki uusi sänky vei suurimman osan pienen huoneeni neliöistä, mutta minua se ei haitannut. Olin hurjan iloinen siitä.

Niin iloinen en ollut koeviikosta. Nytkin olisi pitänyt lukea, mutta tuben tuijottaminen ja Huldan silittely vei voiton. Hulda oli muuten ehkä maailman söpöin! Siinä kiepillä nukkuessaan pieni valkoinen koira muistutti vähän nukkuvaa vauvaa. Koira jopa tuoksui sellaiselta uniselta, jos joku saa kiinni ajatuksesta. Sydän vähän läikähti siitä suloisuuden määrästä.

Isä oli kotiin tultuaan suostunut heittämään minut Hopiavuoreen. Ihana isä.
Tallipihalle repsikan puolelta hypähtäessäni huikkasin vielä kiitokset ja lupasin laittaa viestiä, kun saisi tulla hakemaan.
“Pus, hei!” huikkasin, kun auton ovi sulkeutui takanani.

Jahas, mitäs sitä tänään keksisi. Kauaa en viitsinyt sitä jäädä ulos miettimään, koska pakkasta oli se rapsakat kymmenen astetta. Tavallaan se oli aika ihanaa. Sai aivan rauhassa kerrospukeutua paksuihin villapaitoihin ja takkeihin. Pipon sai vetää niin syvälle päähän, että hyvä, jos alta näki. Parasta oli kuitenkin suhteellisen puhdas hevonen, kun maakin oli jäässä tai vähintään kohmeessa. Toisena listalla oli sitten Reijan minulle lahjoittama aito islantilainen villapaita, jossa komeat valkoiset issikat tölttäsivät mustalla pohjalla.

Matka kävi kohti pihattoa taivaansininen riimu kädessä heiluen. Pohdiskelin, että näytin varmaan aika huolettomalta ja söpöltä siinä marssiessani. Lyhyt varteni upposi muhkeaan toppatakkiini melkein kokonaan ja itse neulottu pipo peitti loput. Myssyn reunan alta kurkki rennosti letille sipaistut vaaleat hiukset. Muutama kiehkura tosin oli karannut jo pakkasen punertamille poskille.

“Hei, venttaa vähä! Mä tuun samal avauksel!” kiirehdin huikkaamaan tarhan portin juuri aukaisseelle Santulle.
Hän oli tulossa Fifin pyydystysreissulta yksi pörröinen issikka saalina. Onnekseni poika kuuli epämääräisen epähuudahdukseni (en viitsinyt huutaa hevosten lähistöllä) ja jäi odottamaan.
“Kiitos kiitos”, toistelin sujahtaessani pihattotarhan puolelle portista.
Kovin sulavasti tämä sujahtaminen ei kuitenkaan käynyt sillä vastassa oli eräs suomenhevonen, johon olin törmätä.
“Anteeksi neiti, mutta nyt sä olet kyllä tiellä”, höpöttelin tammalle ja kevyesti työnsin sitä hiukan sivummalle niin, että sain portin suljettua perässäni.

“Hej lilla gumman”, höpöttelin issikalleni matkalla talliin.
Huomasiko muka jostain, että olin vähän päntännyt ruotsia viime päivinä? No muutenkin ripottelin välillä ruotsinkielisiä sanoja puheeseeni, koska mielestäni kieli oli kovin kaunis. Salaa tykkäsin sen opiskelusta, mutta ääneen en sitä myöntänyt. Yleinen ilmapiiri kun “pakkoruotsin” ympärillä oli kovin negatiivinen koululaisten keskuudessa. Se oli sääli.

_ _

Havahduin ajatuksistani kovaan rysähdykseen. Ääni lähti lattialle vyöryneistä harjoista, jotka ihana pikku hummani oli päättänyt järjestää uusiksi. Issikan ilme oli sangen tyytyväinen. Olihan hän sentään nähnyt paljon vaivaa, kun oli ensin näpertänyt riimunnarun solmun auki huomaamattani ja sen jälkeen kurotellut harjakassin hampaisiinsa. Turhia tommoset menoa hidastavat solmut, taisi tamma pohtia pienessä päässään. No kai sitä oli myönnettävä, että joskus silläkin herneet törmäsivät muuten tuulen huuhtomien korvien välissä.

Ei siinä auttanut kun pistää heppa uusiksi kiinni paremmilla solmuilla ja kyykistyä keräilemään levinnyttä omaisuutta kuin Tuhkimo herneitä tuhkasta. Aavistuksen vilkuilin ympärilleni, ettei kukaan vaan olisi nähnyt. Vähän hävetti, että olin niin vaipunut omiin ajatuksiini, etten huomannut Gæsin projektia heti alkuunsa.

Olin pissata housuun, kun takaani kuului yllättäen iloinen: “Hei!”
Vauhdilla ponkaisin maasta niin, että Gæskin järkyttyi. Esitin mielessäni anteeksipyyntöni dramaattisesti säpsähtäneelle tammalle samalla, kun käännähdin täydet 180 astetta ympäri nähdäkseni, kuka minua puhutteli.
“Oi anteeksi. Ei ollut tarkoitus säikäyttää”, nainen parahti.
Tunnistin hänet oitis Nellyksi. Olimme ehtineet jo vaihtaa muutamia sanasia siellä täällä. Esimerkiksi korvaamaton apu hänestä oli ollut, kun olin etsinyt jesaria ratsastussaappaan sanottua sopimuksensa irti.
“Ei tässä mitään”, naurahdin aavistuksen kiusaantuneena.
Ei muuten, mutta nolotti, että joku oli sittenkin nähnyt harjaepisodimme. Vannon, etten aina ole näin hajamielinen ja huono omistaja. Ai kauhea.

Selvisin nolotuksestani, kun Nelly alkoi muina naisina vaan höpöttelemään ja esitteli minut toiselle brunetelle aikuiselle. Hänen nimensä oli Sonja ja hänen hevosensa oli Mortti. Hetken nimeä makusteltuani tunnustin, etten ollut kyseistä heppaa vielä nähnyt. Se taisi olla ihan hyvä veto tähän väliin, koska aavistuksen varautuneelta vaikuttanut nainen rentoutui jutun siirtyessä Morttiin. Mielelläni minä myös kuuntelin varsinkin Sonjan kertoessa tulevasta Pariisin matkasta.

“Hei kuulkaas hölpöttäjät! Mun kahvihammasta kolottaa nyt siihen malliin et alan känkkäränkäks, jos en saa sumppia nyt eikä heti”, Nelly keskeytti juttumme.
Ihan hyvä vaan, että keskeytti, koska Gæskin alkoi jo hieman käydä levottomaksi.
Kutsui Nelly vielä minutkin kahvittelemaan tupaan. Lupasin pistäytyä jahka saisin issikkani ratsastettua.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 11 kuukautta sitten  Ea.

[EaOsallistuja]

TOINEN – Arjen uusi aikataulu

7:40
Isä hörppi aamukahviaan minua vastapäätä. Hiljaisuuden rikkoi vain lusikkani kilahdus murokulhon reunaan ja sanomalehden sivujen rapina käännettäessä.

Makea hajuveden tuoksu leijaili äidin vanavedessä keittiöön. Airpodit korvilla hän hulautti viherjuomajauheen vesilasiin ja sekoitti raivokkaasti. Olin tottunut jo pupunruoan hajuun, eikä se enää saanut minua yökkimään. Äidinkään ilme ei värähtänyt hänen heittäessä juoman huiviin ykkösellä.

Kuului vain korkeiden korkojen kopahdus laatoitetulla lattialla, kun koko 175 senttimetrin komeus käännähti kannoillaan ja katosi eteiseen.
“Hyvää työpäivää, rakastan sua!” huikkasin iloisesti äidin perään.
Ei vastausta. Hänellä oli varmasti kova kiire.

7:55
Koulun pihamaalla seisoin täräjämässä viittä vaille kahdeksan. Ystävistäni kukaan tuskin olisi vielä paikalla. Veikkasin Oonan saapuvan pian, mutta Amin suhteen voisin vaikka laittaa pääni pantiksi, että hän olisi ainakin kymmenen minuuttia myöhässä.

Sivusilmällä näin luokkalaiseni Aamun livahtavan sisään Otsonmäen lukion raskaista etuovista. Välimme olivat koulussa jääneet melko etäisiksi, mutta jotenkin minulla oli ajatus, että hänelläkin ehkä oli hevonen. Olisiko jopa Hopiavuoressa? Pistin korvan taa ajatuksen, että pitäisi käydä hänelle juttelemassa. Oonan hengästynyt “hei” katkaisi ajatuksenvirtani.

11:30
Ruokana oli tänään kasvislasagnea. Nenäänsä nyrpistellen ystäväni asettelivat lautaselle salaatinlehden ja ruokalusikallisen kasvislasagnea. Toki viereen tuli kaksi koulunäkkiä. Minulla oli kauhea nälkä ja tykkäsin kasvisruoasta. Olin itseasiassa miettinyt kasvissyöjäksi alkamista. En kuitenkaan kehdannut nyt lapata kauheaa kekoa ruokaa lautaselleni vaan tyydyin siihen ruokalusikalliseen. En halunnut olla se, joka söi kaikista eniten. Mitäköhän muutkin siitä miettisi?
”Tuu jo Ea!”
”Joo, tulossa ollaan!”

15:15
Suuntasin vaaleanpunaisen skootterini etupyörän kohti Hopiavuorta. Aurinko paistoi kauniisti ja kylmä ilma nipisteli poskiani. Tämä alkoi olla viimeisiä hetkiä ajaa skoballa. Nautin vauhdista hurjasti. Teki melkein mieli sulkea silmät ja nostaa kädet sivuille. Tunnollisena tyttönä en tietenkään tätä tehnyt.

15:40
Suuntasimme pirteän Gæsin kanssa kohti tallia. Ihan ääneen ihmettelin, että osuuko tammalla lainkaan jalat maahan, kun niin lennokkaasti se tanssahteli takanani. Suunnitelmissa oli ollut mennä maastoja tutkimaan, mutta nyt alkoi vähän jännittää. En muutenkaan tiennyt, mistä kaikki tämä energia. Olin nimittäin liikuttanut issikkaa ihan tavalliseen tapaan täällä alusta asti. Yritin pitää rutiinit ihan samoina niin, että ainoastaan ympäristö olisi muuttunut. Ajattelin Gæsin myös tutustuvan paremmin paikkoihin touhuamisen ohessa kuin pelkästään omissa oloissaan möllöttämällä.

15:50
“No jo on sun hevosta värillä siunattu. Kaikki sympatia ja empatia sulle, kun kunnon loskapaskakelit vyöryy päälle”, tuumaili suuliin kuin tyhjästä ilmestynyt tyttö.
Blondit hiukset oli kietaistu nutturalle pään päälle ja leveä hymy koristi kasvoja hänen nojaillessa seinään.
“Mä oon Eira. Sä vaikutat tutulta, mutta nyt ei tule mieleen nimeä”, tyttö jatkoi reippaasti.
“Ea, mä oon Ea. Luulisin, että ollaa varmaa lukiossa nähty”, heitin veikkauksen ilmoille.
Itse asiassa tiesin Eiran ja sen, että hän oli abi. En vaan jotenkin tohtinut vaikuttaa liian innokkaalta, koska pakko oli myöntää, että ihailin jonnin verran kaunista ja erittäin suosittua tyttöä. Samalla myös hiukan pelkäsin. Hänessä oli jotain jääkuningatarmaista.
“Niinpäs ootki, kakkosella! Mut hei tervetuloa tal…”
Virke katkesi kesken jonkun tupsahtaessa satulahuoneesta päätallin käytävälle.
“Törmäillään!” kuului vaan, kun Eira oli jo lähtenyt liihottelemaan henkilön perään.

Kohautin olkiani tilanteesta aivan yhtä hölmistyneelle Gæsille. Jopa riimunnarun nakerrus oli siltä unohtunut tässä tohinassa.
”Töykeää”, supatin karvaiseen korvaan.
Rangaistukseksi läpsäisin itseäni hellästi poskelle. Kuka minä olin muita tuomitsemaan. Ehkäpä hänellä oli jotain tärkeää asiaa satulahuoneen hiipparille. Hyi Ea, mitä ennakko-oletuksia tein ihmisistä ilman varmaa tietoa. Ole parempi!

16:15
Pitkän pohdinnan jälkeen olin muuttanut suunnitelmani maastoilusta juoksuttamiseen. Ehkäpä sinne mettään olisi parasta ekalla kerralla ottaa kaveri mukaan. Myös Gæsin pirskahteleva energia sai minut luopumaan alkuperäisestä pläänistä. En haluaisi tänään maistella mutaa tamman leijailevan peräpään takia.

Minun onnekseni kenttä oli typötyhjä ja saimme vallata sen käyttöömme ihan rauhassa.
Kävimme kaikki askellajit passia lukuun ottamatta läpi. Itse asiassa en ollut varma pystyikö passia edes ratsastamaan ympyrällä. Aina puhuttiin vaan pitkistä suorista. Toisaalta miten hevonen itseään kääntäisikään ympyrän kaarelle, kun kummankin puolen jalat liikkuivat samalla kertaa. Vähän kuin Apuva-mies, heh.

No mutta muutenkaan en olisi Gæsille passia nostanut. Tammalla ei ole muistaakseni vielä edes ratsastettu passia. Reijan kanssa ainakin oli puhetta, että ensin Gæs tarvitsisi enemmän lihasta, paremman tasapainon ja vahvan ravin. Tamma nimittäin on luonnostaan tölttivahva tai oikeastaan tölttiautomaatti kuten Reija sitä kutsuu. Joku tarkkasilmäinen on esimerkiksi voinut huomata Gæsin harrastavan pelkkää tölttiä vapaana tarhassa ollessaan. Sen takia ravi on melkoisen työn ja tuskan takana.

Nytkään juoksuttaessa en oikein saanut puhdasta ravia esille. Äänimerkeistä Gæs tosin nostaa ravin helpommin kuin selästä käsin, koska sille on opetettu vahvat käskyt. Silti ravi jäi tälläkin kertaa tahdiltaan oudoksi.

16:45
Loppuverkat hoidettiin taluttamalla. Olisimme menneet uralla, jos sellainen olisi ollut, mutta se loisti poissaolollaan. Joku täällä taisi lanata kenttää suorastaan pakonomaisen säännöllisesti.

“Enpäs ookkaan ennen nelitahtista ravia nähnyt”, kuului tuumaus kentän laidalta.
“Haha, en mäkää ennen tätä tyttöstä. Gæsille on vaa jotenki super vaikeeta toi ravin nostaminen, kun töltti on jotenki niin vahva. Sille pitäis saada voimaa ja tasapainoo jotenki kehitettyy niin josko se ravi siitä sit helpottuis”, vastasin analysoimalla ääneen ongelmaamme.

Seuraava kulma käänsi meitä niin, että pystyin näkemään, kenen kanssa puhuin. Kentän toisessa päädyssä aitaan nojaili noin kolmikymppinen mies, jota ei ihan ensisilmäyksellä uskoisi Otsonmäkeläiseksi. Tai enhän minä tiennyt, missä hän asui. Latvoista vihreät rastat eivät ehkä kuitenkaan ole se perinteisin kampaus täälläpäin, mutta ne todella sopivat hänen olemukseensa.

“Olin vaan kulkemassa ohi, mutta pakkohan sitä oli jäädä tsiigaa, millanen tää uusi hevonen on. Tervetuloa vaan munkin puolesta tänne Hopiavuoreen”, mies jatkoi, kun pysähdyimme Gæsin kanssa hänen kohdalleen. Näin ei tarvitsisi huudella kentän poikki. Gæs tietysti käytti heti tilaisuuden hyväksi ja yritti hamuilla miehen hihaa suuhunsa. Ehdimme jutella hetken ennen kuin issikkani kyllästyi turhaan seisoskeluun. Sen verran sain kuitenkin selvitettyä, että mies omisti pihatosta kaksi hevosta ja nimeltään hän oli Noa. Oma huomioni oli, että hänellä on hyvä energia.

17:15
Pitkän puunauksen ja halailun jälkeen oli aika päästää Caisuli pihattoon. Gæs tosiaan lausutaan islantilaisittain cais, Färsaarilla se on geas ja Tanskassa ges. Suomalaisittain usein tulee sanottua vain Gaes. Rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä, joten arkikäytössäkin erilaisia variaatioita on monia.

Iloisesti muhkeaa ponin takamustaan heitellen Gæs kirmasi pihattoon muun porukan mukaan. Lauma oli onneksi ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan eikä suurempaa kränää ole (ainakaan vielä *koputtaa puuta*) tullut. Vähän toki alkuun on aina hakemista. Esimerkiksi heti kättelyssä Gæs sai oppia, ettei täällä jokainen heinäkasa ole jaettavissa kuten edellisessä kodissa.

Hetkeksi jäin notkumaan pihattotarhaa rajaavalle aidalle. Gæs oli köpötellyt suoraa Fifin läheisyyteen. Kohtelias hajurako oli pienentynyt päivä päivältä eikä varmaan menisi kauaa kun ne jo olisivat aivan toistensa perskarvoissa kiinni. Kyllä se issikka taitaa toisen samanmoisen tunnistaa, koska tällaista samanlaista takiaismaista läheisyyttä Gæs ei yrittänyt pihaton toisten hevosten kanssa. Eetukin oli huomannut saman ja häneltä olin myös kuullut parivaljakon jo haastaneen leikkiäkin keskenään. Taitaa tästä tulla sellainen Urpo ja Turpo tyyppinen duo.

(En nyt tiedä, olisiko tätä lainkaan pitänyt julkaista. Mielestäni tarinasta tuli kovin puinen ja luettelomainen. Olen kuitenkin niin perustavanlaatuisesti laiska, että jos jotain teen niin sitä en roskiin raaski viskata. Jos on hyviä vinkkejä, miten saada tekstistä soljuvampaa, antakaa tulla vaan.)

[EaOsallistuja]

Gæs ja Ea ehdottomasti mukaan niin yksilö- kuin ryhmäkilpailuunkin 😀

[EaOsallistuja]

ENSIMMÄINEN – Gæs Hopiavuoreen

Gæs saapuisi Otsonmäelle Seinäjoelta. Tamma oli syntynyt, kasvanut ja ratsukoulutettu siellä islanninhevosia kasvattavalla tallilla. Itse asiassa sieltä minäkin olin oman ratsastusharrastukseni aloittanut. Äidin idea se oli. Hän oli ollut nuoruudessaan ilmeisesti ihan kovakin nimi kilpakentillä. Hänen omien sanojensa mukaan se ura loppui siihen, kun ”hän kasvoi aikuiseksi ja hankki kunnon ammatin”. Olen aina ollut aistivinani jotain haikeutta tai edes jotain enemmän noiden sanojen takana, mutta ihan varmaksi en voi sanoa. Äitini nimittäin ei ole mikään tunteellinen ihminen. Hän on uraohjus, kiireinen asianajaja ja kaikin puolin kova. Heikkoja puolia ei ole tai jos on niin niitä ei näytetä.

No palataas asiaan. Äiti tosiaan ilmoitti minut alkeiskurssille 10 vanhana. Hänen pettymyksekseen ainoa vapaa paikka oli Seinäjoella islanninhevostallilla. Vielä suurempi pettymys oli, kun sinne minä jäin. En vaihtanut ”kunnon” hevosiin, joilla pystyisi hyppäämään hurjan korkeita esteitä vaan jäin puuhailemaan noiden ponimaisten hevosten kanssa. Reija niminen tallinomistaja opetti minulle kaiken, minkä tiedän hevosista. Vuosien varrella minusta tuli muutenkin tallin vakiokalustoa, luuhasinhan siellä aina.

Kun pari vuotta sitten tuli muutto Otsonmäelle, Reija, minun oma haltijakummini, kertoi maailman parhaan salaisuuden. Hän oli sopinut vanhempieni kanssa Gæsin myynnistä minulle. Olin nähnyt tamman kehityksen aivan varsasta asti, koska sen syntymävuonna aloitin ratsastusharrastuksen. Ja vielä kaupan päälle pikkuneiti oli ehdottomasta lempparistani, Glannista! Eikö ollutkin satumaista? Voiko pienen ihmisen elämä edes paremmaksi muuttua? Vuoden verran Gæs oli ollut täysin omani Seinäjoen tallilla, mutta nyt kiireisen lukion toisen vuoden vuoksi se oli saatava lähemmäs asumaan.

Reijan ajama trailerin oli määrä saapua Hopiavuoren pihaan kello 10:20. Minä tietysti olin jo ehtinyt odotella sitä innosta kihisten pihamaalla ainakin vartin. Vieressäni seisoi myös tallinomistaja Eetu. Harteikas kolmikymppinen mies vaikutti todella mukavalta sen vähän, mitä olimme puhuneet. Tai no pikemminkin sen vähän, mitä hän oli minusta onnistunut ulos saamaan. Minä nimittäin olin aivan jännityksestä kankea. Koko aamun olin ravannut vessassa kuin hullu ja nytkin pohdin, josko ehtisin vielä kipaista. En ehtisi, sillä auto trailereineen kaartoi kulman takaa tallipihalle.

Pyrähdin naisen avuksi avaamaan traileria, jossa ikioma hevosen odotti. Äänistä päätellen Gæs oli myös valmis näkemään uuden kotinsa. Pujahdin traileriin etuovesta, Reija jäi taakse avaaman puomia.
”Hei Hanhi rakas”, kuiskuttelin valkovoikolle tammalleni samalla, kun irroitin sen trailerista. Rauhaksiin peruuttelimme ulos parkkipaikalle. Nyt tallin ovillekin oli jo ilmestyneet parit kasvot, jotka uteliaina kurkkivat uusia tulijoita. Minun silmäni sädehtivät ja hymy ylettyi ainakin korviin. Niin iloinen olin! Vieressäni Gæs katseli ympärilleen skarppina. Pienet korvat tekivät työtä käskettyä skannatessaan kaikki lähiympäristön ääniaallot. Tammaa selkeästi arvelutti uusi talli, mutta varman issikan tapaan se ei menettänyt täysin itsensä hallintaa. Laskin käteni valkealle kaulalle ikään kuin turvaa luomaan. En sitten tiedä, miten hyvin se toimi, koska itseänikin jännitti. Tällaisissa tilanteissa olisin halunnut, että olisin perinyt isältä hänen teräksiset hermonsa. Hän pystyi aina pysymään rauhallisena, mikä tuntuu minusta aivan käsittämättömältä.
”Hei tulukaas följys niin mennähän ettii teille karsina”, Eetu viittoi meidät mukaan.
Rystyset valkoisina puristin riimunnarua seuratessani miestä hevosineni.

Kun Gæs oli jätetty tutkailemaan karsinaa, meidän piti vielä raahata kaikki ponin romppeet uusille paikoilleen. Hyvä etten ollut kompastua tallin kynnykseen, kun niin lennokkaasti lähdin parkkipaikkaa kohti.
”Älä ny täräjä, kyllä me ehditään”, Reija toppuutteli minua.
Nainen käveli muutamisen askelta takanani viileänä kuin viilipytty. Aivan kuin hän ei olisi täällä hyvästelemässä omaa kasvattiaan, joka oli asunut hänen tallissaan 7 vuotta. Kysäisinkin naiselta asiasta kantaessamme varusteita talliin. Reija vastasi vain, etteivät nämä olleet hyvästit. Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Tämä olisi vain uusi kappale samassa kirjassa. Ei Reija ollut mihinkään lähtemässä elämästämme. Onneksi! Hän oli minulle tavallaan myös eräänlainen äitihahmo, jonka tuki oli korvaamatonta varsinkin hevosasioissa. En olisikaan pystynyt hänestä luopumaan, vaikka nyt tulisimmekin näkemään paljon vähemmän.

Tavaroiden löydettyä paikkansa palasin Gæsin luo, mutta tammapa ei ollut enää yksin. Sitä katseli karsinan edessä abouttiarallaa ikäiseni poika. Tunnistin hänet lukiosta. Hän taisi olla viime vuoden abi eli kirjoitti itsensä ulos keväällä, mutta muuten en häntä tuntenut. Käsitykseni mukaan poika oli jokseenkin ujo ja hiljainen. Mutta tosiaan olimme olleet samassa koulussa vain vuoden verran.
“Se on Gæs, 7-vuotias issikkatamma, josta tulee uusi asukki pihattoon”, avasin keskustelun ja ilmeisesti onnistuin yllättämään tutkailijan.
“Tiedän, tai siis tunnistin issikaksi”, poika sopersi.
“No joo, onhan se aika tyypillinen herasilmineen ja kaikessa tukkajumaluudessaan”, myönsin ja jatkoin heti perään:
“Mä oon tosiaan Ea. Tuun kaupan päälle tän ponin kanssa.”
“Mä oon Santtu. Omistan myös issikan, Fifin”, hän vastasi.
Olipa kiva, täällä oli toinenkin islanninhevonen. Asuikohan sekin pihatossa? Se olisi kiva, sillä Gæs oli tähän astisen elämänsä asunut pihatossa muiden issikoiden kanssa. Tätä en kuitenkaan ehtinyt tiedustella, kun Eetu jo tuli kyselemään, vietäisiinkö tamma pihaton viereen tarhaan. Tarkoitus oli antaa hevosten ensin tutustua puolin ja toisin aidan takaa. Melko pian edessä olisi kuitenkin siirto pihattoon, koska tarha 5 oli normaalisti muiden käytössä. Tätä päivää varten Eetu oli onneksi onnistunut järjestelemään sen tyhjäksi. Minulla oli kova luotto, että hyvin Gæsin lisääminen laumaan tulisi lopulta menemään. Olihan Gæs kasvanut entisellä tallilla laumassa todella taitavaksi toisten hevosten lukijaksi. Käännähtäessäni takaisin Santun puoleen huomasin hänen jo liuenneen paikalta.

Kävelin Eetun perässä kohti pihattoa. Gæs seurasi reippaasti perässäni taivaansinisen riimunnarun jatkona. Tamma oli jo alkanut hieman rentoutumaan, mutta pienet korvat höröttivät vielä topakasti pystyssä. Minä puolestani olin taas alkanut jännittämään entistä enemmän. Mitä jos pihaton poppoo ei lopulta hyväksyisikään Gæsia?

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Ea.

[EaOsallistuja]

Ea Aini Eveliina Honka

ikä: 17 vuotta
syntymäaika: 4.6.2004
syntymämaa: Suomi
sukupuoli: nainen
hevonen: Gæs
omat sivut

Luonne ja olemus:
Ea on onnellinen. Tarvitseeko muuta vielä sanoa? Noh, ehkäpä asiaa voi vielä hiukan avata: Hän on välillä ärsyttävyyteenkin asti iloinen. Elämä tuntuu täyttyvän pelkistä sateenkaarista ja yksisarvisista, niin ihanaa se on. Aina löytyy positiivinen puoli ja kaikkia on mahdollista ymmärtää. Vaikka Ea saattaa kuulostaa sangen ärsyttävältä, on hänen kanssaan oikeastaan ihan kivaa. Hän puhuu, hymyilee ja kuuntelee muita. Jos sinulla on huolia, hän on varmasti siinä lohduttavana olkapäänä. Ea kerääkin ympärilleen nopeasti suuren ystäväpiirin.

Iloisen, onnea säteilevän ulkokuoren alla on kuitenkin se stereotyyppinen epävarma teinityttö. Tyttö, joka pyörii iltaisin peilin edessä ja luetteloi, mitä haluaisi muuttaa. Tyttö, joka miettii tykkääköhän kukaan hänestä. Tyttö, joka ei ihan vielä tiedä, kuka on. Tyttö, joka ei ole täysin sinut itsensä kanssa. Mutta onneksi elämässä on talli, ulkovaatteet ja oma hevonen, Gæs!

Ulkonäkö:
Eaa voisi kuvailla Elovena-tytöksi. Löytyy vaaleat hiukset, jotka yleensä on letitetty kauniisti milloin milläkin tyylillä. Auki ollessaan ne kiertyvät laineille. Silmät ovat siniset ja pienet kuopat poskilla tulevat esiin jokaisen kauniin hymyn mukana. Pituutta on kertynyt vaivaiset 157cm, mutta se ei häntä haittaa. Hän saa olla ikuinen poniratsastaja.
Päällä on yleensä värikkäät vaatteet. Kumisaappaat ovat keltaiset ja takki iloisen pinkki.

Elämää tallin ulkopuolella:
Ea asuu Otsonmäen kunnassa. Kotona asustaa hänen lisäkseen isä, äiti ja westie Hulda. Hulda the mummokoira on sisaruksen korvike ja sangen hyvä sellainen on ollutkin jo 11 vuotta. Se on varmaankin Gæsin lisäksi Ean paras ystävä.

Kiireisten vanhempien ainoana lapsena Ea on tottunut touhuilemaan paljon omillaan. Vapaa-aika kuluukin hyvin Huldan kanssa metsässä, kavereiden luona hengaillen tai tallilla.

Honkasten perheen rivitaloasunto on kätevästi juuri lukion edessä, minne Ea joka aamu hilppasee. Lukion toinen vuosi on hyvin pyörähtänyt käyntiin ja tyttö suunnitteleekin kirjoittavansa kuusi L:ää. Niillä papereilla luulisi pääsevän eläinlääkikseen, josta Ea niin kovin haaveilee. Kukaan ei edes epäile, etteikö tyttö saavuttaisi unelmiaan. Hän on hyvin tunnollinen ja kaikki kouluhommatkin suorittaa niin, että todistus täyttyy pelkistä kympeistä.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Ea.
• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Ea.
• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Eetu Hopiavuori.

[EaOsallistuja]

Mahtuisikohan Gæs pihattoon lauman jatkoksi?

[EaOsallistuja]

Voi Sonjaa 🙁 Ei se maailma lopulta siihen yhteen suoritukseen kaadu, eikä hän ole huono ratsastaja. Näin haluaisin häntä lohduttaa.

Jotenkin muhun iski varsinkin tuo ”– joka kuvitteli itsestään liikoja ja jolla oli liian hyvä hevonen, jonka vain pilasin.”. Samaa olen itse usein itkenyt oman koiran suhteen. Että kuka on pistänyt sunnuntai ajelijan urheiluauton rattiin. Mä vaan pilaan potenttiaalisen koiran omaa tyhmyyttäni. Kunpa noissa hetkissä muistaisi olla myötätuntoinen itseään kohtaan. Ei se eläin ajattele sun olevan huono omistaja ja se teidän suhdehan siinä lopulta on tärkeintä, ei ne ruusukkeet.

Kiva muuten lukea tätä Pariisi-sarjaa tällee vähän myöhässä, kun ei tarvitse odottaa seuraavaa vaan voi lukea kaikki yhteen putkeen.

[EaOsallistuja]

Onpas kiva lukea tällaista kisafiilisitelyä, kun itse en lainkaan niistä tiedä (siis hevoskisoista). Kertakaikkisen kiva tarina. Tykkäsin varsinkin tuosta isojen kisojen tunnusta, kun kuuluu useita kieliä, on tarkat pläänit ja ihan oma hoitajakin hevoselle. Jänskää.

[EaOsallistuja]

En mä kestä tota kuvaa! Tohon rutistuksee jotenki kiteytyy mun mielestä hyvin Fifin ja Santun suhde. Fifi on vähä velmun näkönen, mutta selkeästi sekin tykkää ja Santtu tietysti rakastaa ruunaansa hurjan paljon.

Ja hyvinhän ne kisatkin sitten meni, vaikka ei ihan kärkeen päässeetkään. Lupaava aloitus kuitenkin kisauralle. Santtukin osaa suhtautua kypsästi siihen, ettei aivan nappiin mennyt. Todella hyvin järkeilty syytkin ja näin. Mutta tälläinen kuvahan mulla Santusta onkin. Järkevä nuori ja ikäistään kypsempi tapaus, jonka tunteet eivät ole liian ylitsevuotavia.

[EaOsallistuja]

Joo, kyllä kuulostaa munkin korvaan siltä, ettei suhde Anssiin taida enää olla pelkästään kasuaali seksisuhde.
Hyvin on kyllä kuvailtu tuo koko ajatusten virta, mikä Sonjan päässä käy. Kukapa meistä ei olisi joskus miettinyt, onko sillä toisella sittenkin joku muukin kierroksessa. Ai niin, perhana. Eihän se toinen olekaan minulle periaatteessa tilivelvollinen, enkä minäkään oikeastaan siitä NIIN paljoa tykkää. Vahvaa on Sonjan itsepetos, mutta olisiko ajatusten takana myös uusiin suhteisiin kuuluva itsensä suojelu? Siis sellainen itsensä suojelu pettymykseltä, jos ja kun jutusta ei tulekaan mitään. Toisaalta Sonjan ja Anssin suhde onkin jo periaatteessa tuomittu se ollessan pelkkä sivusuhde.

No en tiiä, kunhan tässä vaan spekuloin. Draamaa!

[EaOsallistuja]

Tämä oli hyvä veto! Voi iiik, ku alkaa itteeki niin jännittää Sonjan puolesta. Häneen jotenkin samaistun niin tossa hermoilussa. Kaiken pitää olla just eikä melkein ja mieluiten täydellisessä hallinnassa. Tollaset viimehetken yllätykset ovat aivan kauheita.

Marshall puolestaan muistuttaa niin mun ystävää tässä tekstissä, että tuntuu ku tää keskustelu ois meidän jutuista kirjotettu. Miten jotku ihmiset vaa osaa antaa niiden asioiden olla, mihin ite ei voi vaikuttaa? Samaa aikaa ihailen ja vihaan tollasia hetkessä eläjiä. Osaispa itekki.

[EaOsallistuja]

Olipa kivan arkinen tarina. Tykkään varsinkin Sonjan suhteista muihin tallilaisiin. Tulee sellainen fiilis, että Sonjalle nämä tarinassa mainitut hahmot ovat paljon enemmänkin kuin pelkkiä tuttuja kasvoja käytävillä. He ovat ihan oikeasti naisen ystäviä isolla y:llä. Ystäviä, joidenka kanssa voi myös puida parisuhdejuttuja. Siitä puheen ollen oon ihan invested näissä Sonjan parisuhde kiemuroissa, vaikkakin vasta muutaman tarinan niistä olen lukenut. Historia ei ole siis hallussa, mutta tulevia juonenkäänteitä odotan innolla.

Tykkään myös siitä, miten rakennat ja alustat tätä matkaa Pariisiin. Nyt alkaa jo vähän kutkutella matkajännitys täällä ruudun takanakin.

[EaOsallistuja]

Sulla on kyllä tosi kiva kirjotustyyli. Tykkäsin erityisesti värikkäästä kuvailusta ja vähän erilaisemmista sanavalinnoista. Löytyi röyhistelyä, kotkotusta ja kauhujen murokulho. Tälleen haluisin itsekin osata kirjoittaa.

Tykästyin myös heti Niklakseen hahmona. En vielä ole hirveästi häneen ehtinyt tutustua, mutta hauskaa huomata tuollaista teinimäisyyttä varsinkin äidille puhuttaessa. Onkohan kotona oleilu aiheuttanut paluun näihin vanhoihin rooleihin, missä äiti on aina lastaan neuvomassa. Tässä tapauksessa tosin lapsi on jo aikuinen ja äidinkin pitäisi osata ottaa askel taakse. Niklas varmasti osaa tehdä omat päätöksensä, eikä äidillä pitäisi siihen olla nokan koputtamista, vaikka selkeästi hän näyttäisi kokevan sen oikeudekseen. No kumminkin minusta tämä äiti poika asettelu kaikkine vaikeuksineen toi paljon viihdettä tarinaan.

Loppu on hellyyttävä. Niklaksen pieni epäröinti soittaako vai ei, ja Marshallin ihana lupaus lähteä hakemaan häntä vaikka sitten keskellä yötä. Ihana Marshall. Ehkäpä kotoa lähteminen ja pieni välimatka äidistä tekisi nyt hyvää.

[EaOsallistuja]

Tämä taisi olla ensimmäinen Marshallin tarina, jonka olen lukenut ja tykkäsin kyllä.

Alussa mulla meni aivan liian pitkään tajuta, mitä ihmettä oli oikein meneillään, kun Marshall pyöri puomin kanssa keskellä maneesia. Hitauteni kylläkin johtui siitä, että mulle ei olis koskaan tullut pieneen mieleenikään alkuverkata tällaisella tavalla. Sehän siitä tekikin jotenkin todella hauskan yksityiskohdan tähän tarinaan. Todella kekseliästä.

Mun suosikki kohta on kuitenkin tuo serkusten (?) kisailu rataa rakentaessa ja siihen kuuluva voittajan oikeus tulla kyyditetyksi repparissa. Tekisi melkein mieli sanoa ”pojat on poikia”, vaikka vihaankin tuota lausahdusta yli kaiken. Tästä kuitenkin tuli todella sellainen veijarimainen kuva, kun kaksi aikuista miestä heittäytyi aivan kympillä mukaan leikkiin.

[EaOsallistuja]

Tykkäsin todella tuosta alun kielikuvasta. Vai että ihan talitinttejä vatsassa. Samoin sana lakoninen pisti silmään. Se on hyvä sana ja menee kyllä suoraa kivojen sanojen listalleni.

Pitää myös nyt ääneen ihmetellä sun taitoa kirjoittaa lyhyistä hetkistä ihan kokonainen tarina, joka on vielä kiinnostavakin. Se on todella hieno taito!

Kiva kun Ea hevosineen vielä mainittiin lopussa. Mä oon itse asiassa just miettiny, että mitenköhän saan neidin eksytettyä tupaan, mutta tässähän se mahdollisuus sillekin nyt tuli. Ei sitä ehkä ihan ilman mitään kutsuja viitsi toisen kotiin mennä, vaikka kuinka olisi tallilaisten käytössä.

[EaOsallistuja]

No nyt on suloinen kuva (tähän välii tarvis kyl sen sydänsilmä emojin)! Mulle tulee ihan mielee se elokuva Spirit – Villi ja vapaa. Sillä tais olla joku tyttis siinä, ja joko noi katseet tai asento sai mut muistelee sitä. Sit noi lumihiutaleet on viel piste i:n päälle. Niin tunnelmallinen ja kertakaikkisen söpö kuva!

[EaOsallistuja]

Olipa jotenkin sellainen ihana hyvän mielen tarina. Todella toivon, että Polinan nivelten kanssa lähtisi nyt menemään paremmin ja Aamukin saisi rauhan sen suhteen. Parivaljakolle kun ei mitään pahaa toivoisi. He vaikuttavat niin sympaattisilta. Muutenkin lukion toisella on tosiaan ihan tarpeeksi murehdittavaa ihan vaan koulutehtävienkin kanssa.

[EaOsallistuja]

Olipa jotenkin todella suloinen tarina. Täysin voin myös kompata muita aikaisempiin tarinoihin kommentoineita siinä, että Santtu on ihana. Jotenkin tykkään todella tuosta tavasta, millä hän katsoo Fifiä ja kaikesta paistaa sellainen rakkaus. Sama huolehtiminen näkyy Aamunkin kanssa keskustelussa. En mä kestä!

[EaOsallistuja]

Menin ihan sellaiseen binge watching tilaan, kun tätä tarinaa lähdin lukemaan. Varmaan jokainen tietää sen fiiliksen, kun löytää hyvän kirjan tai erinomaisen sarjan, jonka haluaisi vain kahlata läpi yhdeltä istumalta. Juuri siltä musta tuntui.

Erityisesti tykkäsin tunteiden ja tilanteiden kuvailusta. Vähän jännitystä, ihastusta, pettymystä… Ihan ei viitsi kaikkea vielä sanoa. Sitten Flida toi vielä vähän koomisuutta juttuun, mikä hyvin kevensi ilmapiiriä. Ja kuten Sonjakin jo sanoi, loppu oli mainio 😀

[EaOsallistuja]

Ai vitsi, ihan meinaa itseenkin tarttua se matkaa edeltävä jännitys, joka tästäkin tarinasta välittyi. Kaikki se suunnittelu ja valmistautuminen, joka lopulta huipentuu itse reissuun. Todella innolla jään seuraamaan seikkailua Pariisissa varsinkin pitkän (irl) matkustustauon jälkeen!

[Julkaisija]

Viestit