[HelloOsallistuja]

Neljäs kerta tällä viikolla

Ehkä vähäsen ärsytti Hellevaaran naama. Tai oikeastaan niin paljon, että kun hän oli illalla yrittänyt lähettää minulle hömppäviestejä, olin ensin jättänyt ne tahallani lukematta ja sitten ennen nukkumaanmenoa jättänyt luetuiksi ja vastaamatta. Se oli oikein erityisen lapsellinen veto, koska Hellevaara oli Hellevaara: hän ei tosiaankaan tuijottanut puhelintaan ja miettinyt, miksen vastaa. Todennäköisesti hän oli jo unohtanut koko tapauksen. Olin silti sanonut hänelle vain moin tullessani aamupäivällä tallille, ja nytkin, kun hän keskittyi melkein vastapäisessä karsinassa tyttöystäväänsä, ei kun uuteen hevoseensa, harjasin Skottia käytävän toisella puolella sen omassa karsinassa sanomatta arvon Hellevaaralle sanaakaan.

En edes ollut varma, mikä siinä kaikessa oli ärsyttävintä. Nostin Skotin harjan toiselle puolelle sen kaulaa harjatessani ja mietin. Ärsyttikö minua eniten se, että herra Hellevaara ei tuntunut edes huomaavan, että pidin mykkäkoulua? Ei kai. Entä olinko todella niin täynnä itseäni, että raivostuin näin kovasti, ettei hän muistanut Popsticle Peoplen levyn Spotify-julkaisupäivän olevan sama kuin sen Kalla-cupin? Joo. Se otti pannuun ja lujaa. Mutta en kai minä nyt olisi Tideä vaatinut jättämään kisoja välistä jonkin niin vähäpätöisen asian kuin pop-musiikin takia! Ehkä olisin vain toivonut, että hän muistaisi. Sanoisi sillä tavalla vähäsen pahoitellen, että ei tulekaan minun ja Jannen kanssa meille seuraamaan, miten kuuntelukertoja kertyisi tasan yksi, nimittäin se meidän omamme. Se olisi varmaan riittänyt minulle.

Vaihdoin pölyharjan kaviokoukkuun. Skotti ei meinannut tahtoa nostaa etujalkaansa. Tuuppasin sitä takapuolellani niin kovasti kuin jaksoin ja sitten se vasta nosti. Silloinkin tunsin selkäni rutisevan, kun minun piti kannatella kokonaista työhevosen jalkaa. Skotin koipi ei ole mitenkään kevyt. Vuokrahevoseni oli yhtä ärsyttävä jokaisen kavion kohdalla, mutta ei sille voinut suuttuakaan. Se otti elämän rennosti, niin kuin ihmisen kuuluu. Ja hevosen.

Skotin satula ja suitset olivat karsinan ulkopuolella, mutta ratsastaminen ei huvittanutkaan minua enää ollenkaan. Vilkaisin käytävän toisella puolella lainaheppaansa aina vain samasta kohdasta sukivaa Tideä. Olin viihtynyt Hopiavuoren hevostallilla alusta asti melkein yhtä hyvin kuin äitin ja iskän luona tai aikoinaan Vanhan Meijerin bänditiloissa, joita seurakunta piti yllä. Viimeaikoina oli kuitenkin tuntunut ihan erilaiselta, vaikka kuinka olin yrittänyt ylläpitää normaaleja kierroslukemiani.

Kurotin poimimaan suitset käytävän puolelta koukusta, vaikka ei huvittanutkaan. Rapsutin Skotin otsaa palkinnoksi, kun se avasi suunsa ja poimi kuolaimet. Nyt kun hevonen asui Hopiavuoressa, se ei oikeastaan tarvinnut minua enää. Jos en tulisikaan enää, Camilla tai Eetu veisi Skotin ulos aamulla, toisi illalla sisään ja antaisi ruokaa sille. Se harjattaisiin ja sen karsina siivottaisiin, ja aina välillä joku kuitenkin tarvitsisi sitä johonkin ja ratsastaisi sillä. Se oli kai hyvä juttu. Halasin Skottia samalla kun vedin ohjat sen pään ylitse. Aluksi sen henki oli ollut minusta kiinni, koska kukaan ei enää halunnut sitä. Täällä sitä ei uhannut mikään niin kauan kun maksoin sen karsinavuokran.

Herra Hellevaara nosti katseensa hevosestaan, kun talutin kovaäänisesti tömähtelevän satulattoman Skotin ulos. Hän hymyili minulle, ja vaikka ajattelin ensin olla mielenosoituksellisesti vastaamatta siihen hymyyn, vedin kuitenkin suupieliäni hieman taaksepäin. Eihän Tide kuitenkaan oikeasti ollut mitään tehnyt: kunhan oli unohtanut sellaisen pikkujutun harrastuksestani, josta hän ei ollut eikä tarvinnut edes olla kiinnostunut. Talutin Skotin suulista ulos ja kentän vierelle, jotta voisin kiivetä aidan päältä sen selkään.

Yleensä minusta pidettiin. Sain helposti kavereita. Hopiavuoressa kuitenkin harvinaisen harva taisi pitää. Tide, Nelly, Eetu ja vähän Eira ja Noakin taisivat olla ainoat, jotka pitivät, ja nyt heillä oli kaikilla oli muuta ohjelmaa: Eetulla tallinsa, Noalla lomautuksensa ja muilla kilpailunsa. Oli epäreilua, että olin ulkopuolinen juuri siellä, missä olisin mieluiten ollut. Tiesin, ettei minua risonut Tiden hevonen tai Kalla-cup. En vain olisi halunnut tuntea itseäni tarpeettomaksi.

Ohjasin Skotin kävelemään kentän ohitse. Ajattelin ratsastaa Mäensisukseen. Yksin. Neljättä kertaa tällä viikolla.

[HelloOsallistuja]

Sulakkeet

”Ei sulla oo tässä mitään muuta vikaa kun sulake on menny”, Eira mumisi polvillaan tallin parkkipaikan rapakossa, ylävartalo autoni kuskin puolen jalkatilassa. ”Mähän sanoin että aiva turhaa sä sitä konepelliä auot.”
”Isot pojat korjaa autoja silleen et ne aina nostelee konepelliä ja räplää siellä jotain”, sanoin Eiralle, joka suoristi selkänsä ja istui kantapäidensä päälle.
”Isot pojat tietää kattoa ensin sulakkeet kun pyyhkijöiden moottori nyt harvemmin on rikki kun sulakkeet menny”, Eira tuhahti ja nosti jotain pientä ja keltaista minun näkyvilleni. Se näytti vähän palapelinpalan ja legopalikan jälkeläiseltä. ”Meet tän kaa Otsonmäen Akkuun ja Renkaaseen ja pyydät näitä. Nää maksaa jotain pari euroo paketti mut niitä vissiin saa sieltä yksittäinkin. Ainaki ennen sai.”
”Mä en edes tienny että autossa on sulakkeet”, sanoin jotain sanoakseni ja otin keltaisen palikan vastaan. Se oli vähän läpinäkyvä muovisesta osastaan. Ja niin kaunis, ettei sen uskoisi olevan niin arkinen asia, kuin auton rikkoutunut sulake.
”No ylläri”, Eira äännähti ivallisesti, mutta pyrkikin sitten hätäisesti jaloilleen niin kuin olisi nähnyt käärmeen auton alla.

Minäkin säikähdin sellaista hosumista. Tarkastin automaattisesti ympäristön, vaikka en tiennyt, mitä vaaraa etsin. Eira kirosi hyvin hiljaisesti ja aika kiltillä kirosanalla ja siirtyi taakseni samalla maanisesti polvistaan rapaa pyyhkien ja hiuksiaan asetellen.

”Mitä?” kysyin, kun vaaraa ei näkynyt.
”Herman!” Eira sihisi, ”oo nyt hiljaa!”
”Herman! Terve!” huusin Hermanille, ja Eira löi minua nyrkillä olkavarteen niin että ähkäisin.
”Sä oot kyllä niin paska ihminen! Toivottavasti sä ajat rekan alle kun et nää ilman pyyhkijöitä!”

Minua pahoinpideltyään Eira veti kuitenkin hymyn kasvoilleen ja nauroi niin kuin meillä olisi ollut muka ihan kauhean hauskaa. Hän kumartui tarkistamaan kuvajaisensa autoni likaisesta sivupeilistä ja lähti sitten kädet ojossa kohti Hermania.

”Tiesiksä Herman että autos on sulakkeet?” kysyin Hermanilta keltaista sulaketta näyttäen, ja Eira käännähti katsomaan minua niin murhaavasti, että päätin olla sanomatta enää yhtään mitään.
”Tietenkin tiesin”, Herman naurahti.
”Mä en ainakaa tienny”, Eira kimitti, tarttui Hermanin käsivarteen ja halasi sitä. ”Hellon pyyhkijät lakkas toimimasta niin se näytti mulle samalla kun otti yhen semmosen irti. Vitsi siellä on monta niitä nuppeja, mitä ne nyt oli?”
”Sulakkeita”, Herman sanoi hitaasti ja selkeästi niin kuin jollekulle vieraskieliselle opetetaan uutta sanaa.
”Niin sulakkeita! Onneks sä osaat kaikkee autojuttuja Herman! Mä ajattelin että me voitas tänään mennä mopoilemaan, mut et sitte aja niin lujaa kun mä pelkään!”

Tuijotin Eiran ja Hermanin loittonemista kohti tupaa ja tajusin lopulta loksauttaa suuni kiinni. Mitä tuo nyt oli olevinaan? Tungin rikkinäisen sulakkeen taskuuni ja lähdin itse vastakkaiseen suuntaan, kohti tallia. Eira, hiekkamontun itsesuojeluvaistottomin hurjapääkö oikeasti jaksoi esittää päivittäin pelkäävänsä Hermanin virittämättömän mopon matelevassa kyydissä? Päätin lähteä maastoon Skotilla, koska kaikki oli omituista: Eiran omituisuuden lisäksi kävi kuhina jostain ihme kisoista, ja Tiituskin oli niin omistautunut uudelle tyttöystävälleen, ei kun hevoselleen, ettei hänestäkään ollut enää mitään iloa vaikka hän ei ollut vieläkään kuollut koronaansa. Onneksi oli aina Skotti, jolla oli sen hitaasta vauhdista huolimatta kiva laukata sulavilla hiekkamontuilla. Kaipasin yhtäkkiä Sebastiania, lapuanpoikaa. Hän olisi voinut ratsastaa Skotilla ja minä Uunolla, ja olisimme voineet pitää hiekkamontturallin piirinmestaruuskilpailut.

[HelloOsallistuja]

Muka tarvitsen apua…

Typy pukitti juoksutusliinan päässä. Oikein kunnolla. Jos se olisi potkinut ilmaa yhtään riehakkaammin, se olisi kieppunut tiukalla bäkkärillä ja mäjähtänyt niskoilleen maahan. En viitsinyt edes katsoa, näkivätkö toisella puolella maneesia pääty-ympyrällä ravaavat Agnes ja Lex sekä Oskari ja Ukko minut. Totta kai näkivät. Ja mikäs siinä. Ei se ollut mikään salaisuus, että Typy oli vielä vauva eikä osannut kaikkea.

”Okei, vauva”, lepersin hevoselleni, jotta se viitsisi pitää kaikki neljä jalkaa maassa. ”Meeppä käyntiä niin että iskä on ylpee susta”, jatkoin ja tuikkasin sitä raipan päällä kankkuun, kun ei se muuta komentoa tosiaankaan tiennyt eikä ymmärtänyt. Silloin se nytkähti käyntiin, mutta luimi koko ajan samalla.

Typystä oli tullut pahansisuinen, enkä käsittänyt miksi. Se oli ollut vielä syksyllä söpö varsa, joka oli hirnunut nauravaa hirnuntaa, kun olin ottanut siitä niskalenkin ja ravistellut sitä. Se oli juossut perässäni laitumella, ja kun olin kääntynyt ja avannut sille sylini, se oli pysähtynyt ja painanut päänsä syliini. Tätä nykyä se tuskin pysähtyisi ja haluaisi halata. En ikinä myöntäisi tätä kenellekään, mutta välillä pelkäsin, että se juoksisi nykyään mieluummin ylitseni. Se tuntui epäreilulta. Olin yrittänyt olla kiltti sille ja hoitaa sitä niin kuin Jerusalemia. Miksi Skotti oli niin kauhean kiltti, vaikka se oli joskus saanut niin pahasti selkäänsä, että sillä oli valkoisia viiruja takapuolensa päällä vieläkin? Ei kai hevosia kuulunut lyömällä kouluttaa..? En uskaltanut edes kysyä keneltäkään, pitikö. Jos pitäisi, en tiedä mitä tekisin. Varmaan myisin Typyn pois, koska en voisi itse lyödä sitä. Tai en myisikään: uudessa kodissa se kuitenkin saisi selkäänsä. Ostaisin ison metsälaitumen ja antaisin sen olla villihevonen, niin minä tekisin. Ja ostaisin sille jonkun pahansisuisen poninkin vielä kaveriksi.

Haaveeni metsälaitumista katkaisi kaamea ajatus. Tulisiko Bee takaisin koulutuksesta valkoisia arpia takapuolessaan? Tiitus ei kyllä ainakaan lyönyt hevosia. Voisiko olla, että joku muu hoiti sen puolen hänen puolestaan…? Ei kai Tiitus voisi olla sellainen..?

Typy nosti laukan ilman käskyä heti kun minua alkoi ahdistaa Been katoaminen. Pudotin piiskan maahan ja yritin pitää liinasta lempeämmin kiinni samalla kun kaivelin puhelinta taskustani. Typy rauhoittui ja pysähtyi, mutta minä en rauhoittunut. Minun piti saada heti tietää, oliko Bee oikeasti hyvissä käsissä ja koulutettiinko hevosia lyömällä. Voisin höystää kysymystäni muutamilla vitseillä, niin kuin en oikeasti miettisi sellaisia. Arvoin, soittaisinko Tidelle vai Eetulle, vai huutaisinko sittenkin kysymykseni Oskarille, mutta en ehtinyt soittaa tai huutaa kenellekään ennen kuin minut keskeytettiin.

”Siitä ei tule mitään”, naurahti vähän käheä mutta silti melko korkea ääni, joka kuulosti enkelikellokaulakorulta ja romantiikan ajan maalaustaiteelta.
”Nouse sä vaan ratsaille”, vastasin tylysti, äänen suuntaan katsomatta. Milanin kanssa suljetussa tilassa oleminen oli inhottavaa, vaikka ulkoilmassa hän olikin ihan mukava. Vaikka silloinkin sai aina jännittää, näkikö Eetu. Joutuisin varmaan kotiarestiin, jos näkisi: en vieläkään ole varma, mitä kaikkea Eetulla on Milania vastaan.
”Mä tekisin aina mitä sä sanot, mutta nyt mä ei voi.”

Silloin käännyin katsomaan häntä. Hänessä ei näkynyt olevan mitään ratsastamista estävää vikaa. Hän nojasi hevosensa kylkeen ja näytti vähän liian valkoiselta ja suitulta ollakseen rokkitähti, mutta liian etniseltä ollakseen sellainen enkeli kuin Otsonmäen kirkon alttaritaulussa. Hän hymyili väläyttäen minulle suoria hampaitaan ja minä kumarruin poimimaan piiskan maasta.

”Mikset muka voi?” tuhahdin hänelle.
”Koska mä kyborgi.”
”Mikä?”
”Kyborgi. Semmoinen melkein robotti.”
”Mikä sua nyt vaivaa?”
”Robottien lait. Ne sanoo pitää suojella ensin ihmistä, sitten robottia itseä ja sitten ihmisen omaisuutta. Nyt on ihmishenki vaarassa.”

Milan näytti vilpittömältä, mutta niinhän hän aina. Hän nyökytteli puhuessaan. Nyökyttely jatkui hieman liian pitkään ja sitä seurasi vino hymy. Se oli piruilua. Huitaisin piiskalla häntä kohti, vaikka hän oli kaukana, ja tökkäsin taas Typyn takapuolta sen päällä.

”Käyntiä”, sanoin, mutta jatkoin sitten paljon hiljempaa Typyn suuntaan: ”näytetään tolle miten sä oot iso tyttö.”
”Se tulee vielä sun päälle Hello.”
”Käyntiä.”
”Se vihanen kato nyt.”
”Mene nyt oikeesti — käyntiä.”
”Laita piiska maahan Hello. Älä painele heppaa. Se vihanen.”
”Tuu sitte itte juoksuttamaan kun sä oot niin jeesus kaikessa mitä sä teet.”
”Kiitos, mutta ei ihan Jeesus mä ole. Mutta mä autan vähän.”

Oli Milan sitten vain itsepäinen ja ärsyttävä tai ihan kielipuoli kun ei ymmärtänyt, mutta joka tapauksessa hän käveli sitomaan Biffensä löyhästi maneesin pienen katsomon eteen ja palasi sitten hymyillen. Hän tarttui Typyn liinaan sellaisella otteella, että oli varma siitä, että päästäisin irti. Sitten hän keri liinaa lyhyemmälle ja käveli muutaman askeleen lähemmäs luimivaa Typyä. Siitä hän ojensi kätensä minua kohti ja heristi sitä kunnes tajusin antaa hänelle piiskan.

”Noni Hello. Sä pysyt tällä puolella mua ja pyörit ympäri kans kun mä saan tätä juoksuun.”
”Miksi?”
”Jos sun hevonen suuttuu, sä ei halua olla narun väärällä puolella yhtään.”

Piiska osoitti kohti maata. Milan maiskutti Typylle määrätietoisesti ja talutti sitä pitkällä narulla ympärilläni. Typy epäröi pää pystyssä: mennäkö ravia vai ei. Silloin Milanin piiska kosketti käskevästi sen takajalkojen vuohisia ja se suorastaan hypähti raville.
”Dobra!” Milan sanoi sille pehmeästi, eikä minun ollut ilmeisesti tarkoitus kuulla sitä. Sen sanan kaikki konsonantit olivat pehmeämpiä kuin silloin, kun Milan toivotti dobar dan minulle joskus edellisessä elämässään, kun halusi opettaa minulle muutaman fraasin.

Jo silloin kun Milan kehui Typyä niin kuin pikkutyttöä, sain varmistuksen sille, ettei hevosia salaa piiskaamalla koulutettu. Seurasin miten hän juoksi pitkään Typyn mukana, pyysi siltä rauhallisella äänellä käyntiä jättäytyessään sen jälkeen ja siirtymällä ympyrällä sisäänpäin, minua kohti. Kun Typy käveli, sen pää nyökytti. Milan siirtyi taas lähemmäs sitä ja silitti sen kaulaa. Hänen piti taas juosta hevoseni vierellä saadakseen sen raviin, mutta sitten hän siirtyi taas sisäänpäin. Suunnan vaihtamista Milan ei edes kokeillut, vaikka kyllä Typy kääntyi aina kun sen eteen törkkäsi piiskan. Sellaisen sijaan hän pysäytti hevoseni, kävi riimusta taluttamalla kääntämässä sen ja kehumassa ja silittämässä sitä ennen kuin käynti- ja raviharjoitukset alkoivat alusta.

Pysyin poissa juoksutusliinan tieltä ja seurasin, miten Typyn pää laskeutui alas. Se näytti huokaisevan ja venyttävän selkäänsä ennen kuin se alkoi puuskuttaa. Pelkäsin että se väsyisi liikaa, mutta Milan nauroi, kun sanoin sen.

”Hello. Sun hevonen vaan lihava. Kyllä säkin hikoilet ja hengästyt kun juoksee.”
”En mä juokse…”

Typy ei laukannut, kun ei pyydetty. Se ei tehnyt muutakaan pyytämättä. Pari kertaa se oli hidastamaisillaan omin päin, mutta paransi tahtiaan kun Milan astui yhden askeleen lähemmäs sitä ja palasi sitten taas ympyrämme keskelle kävelemään pikkuruista ympyrää itsekin. Piiska osoitti suurimmaksi osaksi kohti maata. Vain Milanin maiskutellessa Typyä raviin se nousi ylemmäs. Aina välillä Milan puhui Typylle niin kuin pienelle vauvalle kuuluukin puhua: lempeästi.

Kun hikinen ja puuskuttava Typy sai melko lyhyen juoksutuksensa jälkeen pysähtyä, Milan hylkäsi piiskan maahan ja minut sen viereen. Hän käveli hevoseni luo ja silitti sen kaulaa. Hän jatkoi hinkkaamalla sen kylkeä, mikä oli minusta tavallaan kuvottavaa, kun hevonen oli niin hikinen.

”Sä saat siitä pian jonku koronaviruksen…”
”Mitä?”
”Se on tosi likanen. Mikset sä vaan taputa sitä!”
”Ai, ei! Voi Tupu, Hello sua aina lyö!”
”Se on Typy, enkä mä ikinä lyö sitä.”
”Sun pitää sanoa Hellolle sä herkkä nainen, sä tykkäät vaan kun silittää näääääin, hieno tyttö!”

Tuhahdin. Just joo. Vai herkkä nainen. Typy oli suomenhevonen. Kyllä niitä kaulalle taputeltiin niin että läiskyi.

”Älä yhtään noin paa!” Milan torui minua.
”Miten?”
Hän tuhahti teennäisesti.
Pyöräytin silmiäni.
”Se ei oikeasti tykkää. Hello. Tästä tykkää — kato!”

Milan raaputti Typyn kaulan alapuolta kaksin käsin. Vaikka hän seisoi suoraan sen edessä, Typy ei yrittänyt purra tai puskea. Sen sijaan se hamuili ylähuulellaan ilmaa Milanin korvan vierestä ihan niin kuin Skotti silloin kun sitä rapsutti vatsasta. Seurasin kateellisena, miten Typy alkoi hinkata päätään Milanin käsivarteen rapsutuksen loppuessa. Lopulta se yritti näykätäkin, ja tavallaan huojennuin siitä. Silloin Milan kuitenkin vain työnsi sen pään voimakkaasti pois läheltään.

”Sä tarvit apua sen kanssa”, Milan sanoi vakavasti ojentaessaan liinaa minulle.
”Enkä tarvi. Se on vasta vauva.”
”Tarvit. Mutta mun oma heppa tuolla, on kylmä. Nyt sä ei juoksuta tänään enempää kun mä ei ehdi vahtia sua. Pyydä huomenna joku kaveri.”
”No en pyydä.”
”Jos ei kehtaa, soita mulle.”

Milan hymyili vielä kerran olkansa ylitse kävellessään ripeästi kohti hevostaan, joka lepuutti toista takajalkaansa. Vilkaisin pääty-ympyrällä ratsastavia Oskaria ja Agnesia, mutta ketään ei ollut paikalla. Pudistin päätäni ja lähdin omituisen hitaasti kävelevän Typyn kanssa kohti maneesin ovia. En kyllä tasan soittaisi ainakaan Milanille. Jos jonkun pojan kanssa unohti seurata, oliko paikalla muita ja koska nämä mahdolliset muut lähtivät paikalta, sellainen poika ei ollut sopivaa seuraa seurustelevalle ihmiselle. Sitä paitsi Milan näytti vieläkin melkein enkeliltä, vaikka ennen hevosensa selkään nousemista pyyhkikin Typystä likaantuneet kätensä housuntakamuksiinsa niin että punaiseen kankaaseen jäi mustat läiskät.

[HelloOsallistuja]

Vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa

”Vai mitä Oskari?” kysyin ihan ajatuksissaan haahuilevalta Oskarilta kiskaistessani tuvan oven auki. En ollut puhunut varsinaisesti mistään, mutta sudenpoika oli niin kiva saada kauhistumaan välillä.
”Mitä?”
”Että se on nyt sit sovittu. Eiks niin?”
”Mikä?”
”Älä nyt enää ala yhtään–”

Olin aikonut huudattaa sitä poikaa sanomalla, että juurihan hän oli lupautunut Seinäjoelle homobaariin, mutta keittiöstä kuuluikin jonkun vieraan sedän ääni Eetun ja Sonjan äänien lisäksi.

”Mitä–” Oskari aloitti.
”Hys!” kuiskasin ihan liian kovaa ja yritin kuunnella.

Jaaha. Isillä ja äitillä oli siellä jotain aikuisten ihmisten vieraita. Ja kun Eetulla on aikuisten ihmisten vieraita, pitää osata käyttäytyä. Hän muistuttaa siitä usein etukäteen kaikkia joita vain kehtaa torua ja uhkailla, mutta katsoo aina eniten minua ja Eiraa. Varmaan ihan aiheesta. Yleensä kuitenkin tunnistan Eetun oikeiden ihmisten vieraat, mutta tämän sedän ääni oli minulle ihan tuntematon.

”Kuka?” kysyin Oskarilta äänettömästi.
Oskari vain tuijotti kohti olohuonetta ja kuunteli suu vähän auki keittiön puhetta, joka koski hevosia tietenkin. Sitten hän suoristi ihan varoittamatta selkänsä ja käveli keittiöön, mikä ei ole ollenkaan normaali juttu niin aralle pikkuiselle vieraiden setien ollessa paikalla. Menin perässä. Hulluhan minä olisin, jos vielä jäisin yksin eteiseen urkkimaan Oskarinkin lähdettyä.

”No ettei se ole Oskari!” se setä sanoi.
”Minähän se”, Oskari sanoi kainosti kuin olisi vieraskorea Eira, mutta tarttui empimättä vieraan sedän käteen ja puristi sitä reippaasti.
”Mitäs sille isälles kuuluu?” vieras setä kysyi.
”Hyvää, hyvää. Sillä on Ramona kisakunnossa ja…”

Oskari puhui epätavallisen paljon. Se oli silti vähän. Hyvin nopeasti hän osoitti minua ja sanoi, että olen Ilves, kun ei kai kehdannut enää mennä vieraan sedän ja Eetun ja Sonjan väliin keskustelussa. Nostin vieraalle sedälle kuppia, johon olin juuri kaatanut kahvia. Vieras setä sanoi olevansa Simo joku. Nyökytin sellaiselle lausunnolle ja sanoin meneväni muka päivittämään Hopiavuoren nettisivuja Eetun puolesta, vaikka oikeasti aioin mennä katsomaan Jillan Netflixistä Luciferia. Kyllähän noita Simoja riitti ja keittiössä oli ihan liikaa porukkaa. Ja sudenpoikakin oli kummallisen puhelias.

Vain neljäsosajaksollinen Luciferia oli kulunut, kun kuulin sen jonkun Simon tekevän lähtöä eteisessä. Odotin kunnes ovi sulkeutui, koska minähän olin muka töissä. Laahustin hetken kuluttua keittiöön utelemaan, kukas se sellainen Simo oli ollut ja mitä se meillä edes teki.

En ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Oskari tarttui käsivarteeni kummallisella kaksikäpäläisellä pihtiotteella niin kuin olisi kotka eikä susi. Hän ravisti minua hieman, puristi voimakkaasti ja näytti kiljuvan sisäisesti niin, että vain vähän pihinää kantautui hänen nenänsä kautta ihmiskorviin.

”Oskari! Kyllä sun pitäis viedä mut ensin edes muutamille treffeille”, toruin ja odotin, että hän punastuisi.
”Se oli Lakkaman Simo!” Oskari kuiskasi niin kuin en olisi mitään vihjailevaa koskaan sanonutkaan.
”Joo mä kuulin.”

Oskari katsoi minua niin että minun olisi ilmeisesti pitänyt tietää, kuka oli joku Lakkaman Simo, joka näkyi juuri pakittavan parkkipaikalta ihan hirveällä autonrämällä. Sonja ja Eetu puolestaan katsoivat Oskaria saman näköisinä, vaikka kaikkihan minun käsivarsiani aina lopulta päätyivät lääppimään. Silloin Oskari päästi irti ja töksäytti menevänsä hommiin.

Sellainen oli vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa.

[HelloOsallistuja]

Tunnustus

Älä mee niin lujaa, Tide

Tide tietää kyllä teoriassa, mitä pääni sisällä todennäköisesti tapahtuu sellaisina hetkinä, kuin se yksi iltapäivä oli. Sellaisina, kun istumme sohvalla, hän kännykällään tai opiskellen ja minä vastapäistä tyhjää seinää tuijottaen. Hänelle on idean tasolla selvää, että kun taputtelen hänen reittään kämmenelläni, sohvan selkänojaa toisella ja lattiaa jalalla, minä en tapa aikaa. Minä teen musiikkia.

Ja kun minä teen musiikkia, minä teen vain musiikkia.

Vaikka Tide tietää sen teorian tasolla, hän ei ymmärrä sitä silti. En ymmärrä aina itsekään. Joskus huomaan luisuneeni jopa tunneiksi ihan omaan todellisuuteeni, jossa näkyy ääniä ja kuuluu värejä. Toki yleensä niin tapahtuu vain kun olen ilman ihmisseuraa ja sillä tavalla tyytyväisellä tuulella, että en ole väsynyt enkä nälkäinen. Tiden kanssa katselen ja tunnustelen uutta musiikkia vain vähän kerrallaan, koska jossain vaiheessa hän aina keskeyttää.

Niin kuin sinä iltana.

Olin löytämässä jotain hienoa, keuhkoni olivat juuri täynnä uudenlaista melodiaa ja korvissani humisi mahtavalla tavalla, kun huomasin kuulevani malvan- ja fuksianpunaisen sijaan etäistä puhetta. Käännyin Tiden puoleen ja yritin patistella itseni takaisin omituiseen musiikittomaan rinnakkaistodellisuuteen, jossa minun oletettiin elävän.

”Kauanks sä oot siinä ollu?” kysyin Tideltä. Minusta tuntui kuin olisin ehtinyt vasta päästä alkuun töissäni.
”Tunnin”, Tide väitti ja oli olevinaan hyvin vakava.
En uskonut. Jos Tide näki minut tuijottamassa seinää kauemmin kuin vartin, hänestä tuli aina levoton ja hän alkoi vaikka ravistella minua. Hän myönsikin olleensa siinä vierelläni vasta puolituntisen, vaikka sekin oli varmasti liioittelua. Tide on niitä ihmisiä, jotka varaavat viiden minuutin automatkaan vartin: niitä, joiden aika kutistuu ja venyy mielialan ja muiden sellaisten määreiden mukaan.

Aloin höpöttää tavanomaisia päättömyyksiä, jottei hän olisi huolissaan. Jos hän oli mielestään ollut vierelläni puoli tuntia, hän ajattelisi minun tulleen hulluksi. Siis ihan oikeasti hulluksi. Vaikka kuinka huomioin häntä, hänen silmiensä väliin muodostui kuitenkin kurttu. Se oli tietenkin suloinen ja minusta olisi ollut kiva venyttää se suoraksi, mutta se kertoi hänen painivan taas joidenkin omituisten sisäisten demoniensa kanssa. Mielessäni kävi, että jos minä olen hullu, niin niin on hänkin. Voisimme olla ihan hyvin hulluja yhdessä. Hänen hulluuttaan vain pitää kouluttaa iloisemman sorttiseksi.

”Hei, kulta, mikä on?” kysyin häneltä mahdollisimman pehmeästi, kun hänen huolikurttunsa ei oiennutkaan höpöttämällä. Hän empi. Ajattelin, että jos hänellä on jotain todella mielensä päällä, minä kuuntelisin. Ja keskittyisin. Tai siis keskittyisin niin hyvin kuin osaan. Onneksi Tide osaa jo ravistella minua hartiasta tai käsivarresta jopa ennen kuin ajatukseni alkaa lipsahdella sivuraiteille.

Tide vilkuili alaviistoon silmännurkistaan ihan niin kuin silloin kerran ihan alussa, kun ei kehdannut sanoa, ettei tykännyt tekemästäni pitsasta, johon kaadoin noin kolme purkkia herkkusieniä. Minun teki mieli puristaa häntä itseäni vasten niin kovasti, ettei hän saisi henkeä ja suukotella samalla hänen leukaansa niin kovasti että siihen jäisi mustelmia. Kun olin joskus sanonut hänelle ääneen jotain sellaista, hän oli nauranut ja sanonut, että minulla on omituinen miesmaku. Jonkun hänen lukemansa tutkimuksen mukaan söpöt asiat aiheuttavat ihmisissä aggressiota. Siksi Jerusalemiakin teki mieli aina puristella ja vatkata. Ja Tideä. Ja Taylor Lautneria, mutta se on jo ihan eri tarina.

”Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan”, vakuuttelin Tidelle, joka puri huultaan niin että olisin halunnut pyöritellä sormissani hänen vähän mallistaan kasvaneita hiuksia ja sitoa niihin rusetin.
”Mä en odota sulta mitään vastausta, mutta mun on pakko sanoa tää”, hän sitten kähisi ja sai sillä minunkin sydämeni hakkaamaan liian nopeasti.

Mitä hänen olisi pakko sanoa?
Kuule Hello. Mun opintolinja lakkautetaan ja mä joudun muuttaa Kilpisjärvelle.
Kuule Hello. Oikeasti mä olen transsukupuolinen ja oon päättänyt alkaa elää omana oikeana itsenäni, ja mun oma oikea itseni on muuten myös lesbo.
Kuule Hello. Mä oon löytänyt tyttöystävän, mutta sä voit aina vain olla mun vakipano, koska olihan meillä ihan jees.
Kuule Hello. Mulla on viikko elinaikaa.
Kuule Hello. Sullakin on nyt aids.

”No kerro.”
Miksi odotin heti jotain kauheaa? Hengitin syvään ja hartiani rentoutuivat. Koska Tide muka on sanonut minulle jotain kauheaa? Siis ellei lasketa sitä kertaa, kun hän kikatti että heitän palloa niin kuin tyttö. Ja sekin asia sovitettiin heti, koska silloin heitin häntä pallolla niin kuin tyttö, ja ilmeisesti tytöt heittävät siis aivan sairaan kovaa.

”Mä rakastan sua”, Tide sanoi, poskilihas vähän nykien, mutta sanoi kuitenkin.

”Tä?”

Tide siristi silmiään ja mutristi huuliaan. Hän katseli samalla tavalla kaupassa kylmäkaappiin, kun yritti arvioida ottaisiko Arkijuustoa vai Kermajuustoa, ja viitsisikö raastaa sitä itse pitsan päälle vai maksaisiko valmiista raasteesta vähän enemmän.
”Jos sä et kuullu niin mä en kyllä–”
”Eiku kuulin mä.”
”Taitaa olla kyllä niin myöhä et mä lähden kotiinpäin.”

Vitsin Tide. Vanha sohvani narahti kun hän nousi ylös. Tartuin hänen ranteeseensa ja yritin vetää hänet takaisin, mutta ei Tideä niin vain vedetä, jos hän on oikeasti päättänyt mennä. Annoin hänen vetää minut ylös sohvalta, kun hänellä oli niin kiire kävellä kohti eteistä ja teeskennellä, että kukaan ei pitänyt hänen ranteestaan kiinni.

Kahden askeleen ajan auoin suutani eikä mitään tullut ulos. Olisin halunnut sanoa sen takaisin, mutta se kuulosti ihan liian isolta asialta minun pieneen kolmiooni. Tiesin, ettei Tide ollut lähdössä siksi, etten ollut osannut sanoa sitä refleksinomaisesti, tai koska yrittäisi manipuloida minua. Hän ei vain pitänyt siitä, että olin hölmistynyt sillä tavalla. Olisin halunnut ravistella häntä. Kyllä Tiden piti tietää, että minä olen niin vajaamielinen, että hölmistyn vähemmästäkin. Viimeksi eilen illalla siitä kun hän kertoi, ettei anjovis ole kasvi!

”Älä nyt mee niin lujaa. Tide.”
Hän pysähtyi, mutta ei sanonut mitään. Kun Tide on vihainen, hänen niskansa on luonnottoman suora. Nyt hän oli ennemminkin vähän kumara. Painoin otsani hänen hartiaansa vasten. No okei, selkäänsä sitten! Joka tapauksessa ainakin yritin halata häntä niin kuin ihmistä kuuluu halata.
”Kuuntele nyt tarkasti sitte”, komensin.
”Paraskin puhumaan…”

Teki mieli sanoa, että tykkään susta niin kuin hullu polkupyörästä.
Tai että tykkään susta enemmän kuin Runoin pitsasta. Ja se on muuten paljon se, koska Runoissa on maailman parhaat pitsat.

Irvistin Tiden selkää vasten ja rutistin silmäni kiinni. Hän taisi tuntea sen, koska kuulin miten hän hymyili salaa. Kun Tide hymyilee salaa, hän hengittää nenänsä kautta ja hänen kurkustaan kuuluu vaimeasti samantapainen ääni kuin jos joku kuiskaisi falsetissa. Rakastin sitä ääntä. Ja no, Tideäkin.

”Mäkin rakastan sua”, sanoin naama niin tiukasti hänen selkäänsä vasten, että hän ei olisi ymmärtänyt sitä, ellei olisi tiennyt jo mitä sanoisin.
Mutta hän ymmärsi, koska hän silitti käsivarttani.
”Noni. Nyt sä saat mennä”, ilmoitin lyhyen hetken kuluttua. ”Kipittele kotias siitä.”
”Oikeestaan on jo aika myöhä… Kämppiski varmaan nukkuu…”
”Joo, kyllä sun kaltaiset tarvis tälleen iltaisin jonku ison ja voimakkaan muutenki saattaan teidät ihan kotia asti ettei mitää käy. Harmi etten mä voi lähtee saattaan kun mä just tänään juoksin ton Tour de Francen ja jalat on ihan hapoilla. Näyttää siltä et sä joudut jäämään tänne kumminki.”
”Tour de France on pyöräilyä”, Tide sanoi ja kääntyi halaamaan minua. Hän hymyili. Kyllähän hänen teoriassa täytyi tietää, että kaikki se höpöttämiseni tarkoitti että kyllähän minä häntä rakastan. Aidompi hellyydenosoitus sellainen estoton sekoilu on kuin mitkään suuret sanat, vaikka Tidenlaisille Tour de France -faneille nekin oli hyvä välillä sanoa.
”En usko. Ite oot pyöräilyä. Nosta mua.”
”Miks?”
”Koska mä söin tänään melkein kilon pitsaa. Mä painan melkein kaheksankyt kiloo. Se tarkottaa että mä oon yheksänkytkaheksan prosenttia Helloa ja kaks ja puoli prosenttia pitsaa.”
”Ei se sitä tarkota.”
”Mitäs sitte?”
”Että sä et osaa prosenttilaskua etkä vähennyslaskua, sitä se tarkottaa.”

[HelloOsallistuja]

Jousitytöt

”Mitä sä touhaat?”

Eetu tuli olohuoneeseen juuri väärällä hetkellä. Kyykötin television edessä johtosotkun keskellä ja yritin hymyillä sillä tavalla valloittavasti, että hän pitäisi minua kymmenen vuotta nuorempana ja viattomampana kuin oikeasti olen. Sohvalla odottavat Eira ja Oskari huomasivat sen: Eira nimittäin purskahti hillittömään nauruun ja Oskarikin hymähti. En antanut sellaisten pikkuseikkojen häiritä.

”Mä asennan tähän Pleikkaria”, kerroin totuudenmukaisesti.
”Sinet saa koskia siihen telkkariin iliman valavontaa.”
”Oskari vahtii mua”, vakuutin Eetulle. ”Eikö niin Oskari?”
”Joo — eiku ei! Miten niin vahdin?”
Eetu vain huokaisi ja poistui ruokailuhuoneen kautta keittiöön kolistelemaan. Ilmeisesti minulla oli sittenkin lupa kytkeä pelikonsoli telkkariin.

Siitä oli sata vuotta aikaa kun viimeksi pelasin PlayStation kakkosella. Minulla oli banaanilaatikollinen pelejä mukanani, ja siksi olinkin niistä ajatellut luopua, kun enää ei tullut pelattua. Eira ihaili Kingdom Heartseja, kaikkia Tekken-pelejä ja muuta sellaista, mutta ohitin ne ja vuodesta -99 alkavat formulapelini nopeasti. Olin pelannut varsinkin formulaa ja Colin McRae -rallia Pleikkari ykkösellä niin paljon, etten jaksanut niitä enää, ja jossain välissä minulla oli ollut sietämättömän intensiivisiä Kingdom Hearts -vaiheita. Sen sijaan The Sims 2 Autiosaari oli varsin koskemattoman näköinen, koska olin pitänyt sitä jotenkin tosi tyttöjen pelinä, vaikka salaa olinkin tykännyt myös siitä. Pysähdyin vasta kun löysin Tombin. Vihasin sitä purukumitukkaista ukkelia. En ollut ikinä tajunnut, mitä siinä pelissä piti tehdä muuta kuin painia possujen kanssa ja ravata edestakaisin talossa, jonka jälkeen en päässyt eteenpäin. Mutta Tombi oli kuin portti toiseen ulottuvuuteen: sen alle olin varastoinut kaikki ne ykkösen ja kakkosen pelit, joista en ollut tykännyt. Itse Tombia vihasin liikaa, mutta kaivoin sen alta hyppysiini seuraavan kotelon, joka oli jokin kakkosen peli. Kannessa oli joku tavanomainen miekanheiluttelija.

”Pelataan tätä”, ehdotin, tai ennemminkin kerroin muille.
Oskari kohautti olkiaan.
”Mä haluan pelata tätä harrypotteria”, Eira inisi.
”Ei tosiaankaa pelata mitää tyttöjen harrypotteria. Sitä paitsi se on yksinpeli.”
”Mut me ollaan tyttöjä… Ai jaa — sä et vaan — seuraavaks sä sanot taas että–”
”En tasan pelaa mitää homojen harrypotteria. Ja sitten sä sanot että mä oon homo eiks nii.”
”Isäs oli.”
”Ei ole. Nyt pelataan tätä kun tän saa kaksinpelille.”

Työnsin levyn hieman raksuttavan Pleikkarin sisään ja vilkaisin Oskaria. Hänen katseensa vihtoi vieläkin minusta Eiraan, eikä hän hymyillyt. Sen sijaan hän nojasi vakavana, hartiat jäykkinä sohvan selkänojaan sen näköisenä kuin itse rippikuvassani valokuvaajalla nojasin tuolin selkänojaan. Sellaista oli kamala katsoa. Se oli kuin ihminen, joka ei olisi koskaan istunut tuolissa, yrittäisi esittää näytelmässä istumista.

”Oskari”, minun oli sanottava.
”No?”
”Ei me riidellä.”
”En mä luullukkaa”, Oskari väitti, vaikka hänen hartiansa ja ryhtinsä rentoutuivat heti.
”Hyvä. Koska äiti ja isi rakastaa sua joka tapauksessa. Äiti ja isi on vaan tuntenu toisensa niin jumalattoman kauan, liian kauan jos multa kysytään, että ne puhuu välillä toisilleen eri lailla kun muille.”
”Mä en oo kyl ton äiti”, Eira tuhahti.
”Mä tarkotinki et sä oot se isä. Sulla kasvaa viikset.”
”Haista! Mä pelaan ykkösohjaimella. Sä aina paussitat kumminki.”
”Se on Nintendossa se paussitus.”
”Silti. Mä pelaan ykkäsohjaimella.”

En viitsinyt nousta ylös lattialta. Rapukävelin nojaamaan sohvaa selälläni Oskarin ja Eiran väliin. Tarjosin kakkosohjainta Oskarille, mutta hän teki kädellään torjuvan eleen. Eira sen sijaan tarttui empimättä ykkösohjaimeen ja painoi New Game.

Tajusin heti miksi olin hylännyt sen pelin Tombi-osastolle. Se oli ylhäältä päin kuvattu seikkailupeli, jossa pikselisistä ukkeleistamme erottui vain kädet. Ihan tuli ensimmäiset Sonicit mieleen. Vastustajat ampuivat meitä kohti jousipyssyillään, mutta nuolten kantama oli mitätön. Kun heidät tappoi, sai aseita, joita pikku ukkelit kantoivat käsissään. Olisin halunnut miekan, mutta Eira otti sen, joten jouduin ottamaan itse jonkin oudon ohuen viivan, joka osoittautui myöhemmin jousipyssyksi. Onneksi sillä pystyi myös lyödä.

Pelin surkeudesta huolimatta minulla oli mukavaa. Eira potkaisi minua kahdesti lujaa kylkeen kun kuoli. Kuulemma molemmat kerrat olivat minun syytäni, kun olin jarruttanut mapin liikkumista olemalla liian kaukana Eirasta. Oikeasti se oli Eiran itsensä vika. Pusikoita hakkaamalla saattoi löytää rahaa, ja koska Eira oli niin malttamaton etenemään, minä jouduin hakkaamaan niitä yksin ja Eira oli koko ajan mapin etureunalla valmiina kuolemaan ensimmäisiin nuoliin.

”Tuolla on jotain jousimiehiä”, Oskari mumisi ensimmäiset sanansa pitkään aikaan.
Minun oli vilkaistava hänen ilmettään. Olin jo oikeastaan unohtanut hänen olevan paikalla, koska hän oli niin hiljaa. Hän oli kuitenkin ilmeisesti myötäelänyt peliä koko ajan. Hän tuijotti telkkaria etukenossa, kyynärpäillään polviinsa nojaten, eikä edes vilkaissut minua.
”Eira varo”, Oskari jatkoi samalla hiljaisella mutta omituisen kiihkeällä äänellä.
”Jousimiehiä!” Eira parahti pilkallisesti. ”Vai jousimiehiä! Mua mitkää jousitytöt tapa.”
”Jousitytöt”, tyrskähdin.
”Jousitytöt!” Eira vahvisti. ”Mä pistän teitä, jousitytöt! Nyt kuolee jousitytöt!”

Eira ei ollut ihan tosissaan uhitellessaan vastuksille, vaikka pelasikin selvästi voittaakseen koko pelin. Sellainen uhoaminen ei ollut hänen tapaistaan. Jousimiehet, tai jousitytöt, oli vieläkin yhtä helppo tappaa kuin pelin alussa. Nuolia sateli harvakseltaan, aina tietyssä tahdissa ja vain lyhyen matkan päähän, joka kerta samaan suuntaan. Oskari sen sijaan oli ihan tosissaan. Hän jännitti käsivarsiensa lihaksia niin että välillä olkapäät vavahtivat. Allu oli samanlainen haamupelaaja: ei halunnut itse pelata muka rallipelejä, mutta vaihtoi painoaan puolelta toiselle ja kallisteli muutenkin huomaamattaan, kun katseli jonkun muun pelaavan.

”Hello! Sä jarrutat taas!”
”Sori! Oskari, pelaa sä vähä aikaa, mulla on nälkä.”
”Emmä–”

En kuunnellut Oskarin vastaanväitteitä, vaan nakkasin ohjaimen hänen syliinsä. Hän tarttui siihen ensin löyhästi ja silmät suurina, taas luonnottoman hyvässä ryhdissä ja kävelytti hahmoa eteenpäin. Nousin ja lähdin keittiöön: mitäpä minä siitä piittaisin, vaikka Oskari tappaisi minut sillä välin. Peli oli muutenkin huono. Eira kuitenkin näytti ottavan sen sen verran tosissaan, että saattaisi potkaista Oskariakin, eikä vain minua.

Kun palasin olohuoneeseen pientä voileipäpinoa kantaen, tunnelma siellä oli ihan eri. Oskari oli hivuttautunut sohvan nurkasta lähemmäs televisiota. Molemmat pelaajat istuivat sohvan reunalla vieretysten, reisi reittä vasten, suut tiukkoina viivoina. Vaikka en olisi vilkaissutkaan televisioon, olisin tiennyt jo kaksikon jännittyneistä niskalihaksista, että nyt taisteltiin jonkinlaista loppuvastusta tai välibossia vastaan.

”Hello!” Eira tiuskaisi, kun kävelin hänen edestään.
”Mee ny…” Oskarikin sanoi, mikä tuntui minusta ihan hirveän huvittavalta.
”Joo joo! Mä vaan kävelen!”
”Kävele perseeseen siitä edestä sitte!”

Molemmat pelaajat olivat kuin lentoon lähdössä. Haukkasin leipää. Televisioruudulla ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää. Nuolia esittävät viivat lentelivät ja pienten neliömäisten hahmojen pikku kädet viuhtoivat. Sen sijaan Eirassa ja Oskarissa oli katselemista. Tunsin omituista kateutta kun Eira kirosi hiljaa ja pukkasi Oskaria kipeän näköisesti kyynärpäällään kylkeen. Vielä omituisemmalta tuntui kun Oskari vastasi tuuppaamalla Eiraa olkapäällään vähemmän kipeästi mutta yhtä lailla hieman aggressiivisesti. Hörppäsin Eetun äidin viinimarjoista tekemää mehua ja hymyilin. Ei minusta varsinaisesti liian pahalta tuntunut. Olisin kai vain halunnut olla Eiran ainoa isoveli, vaikka en ollut pitkään aikaan Noan takia ollutkaan. Olin kuitenkin tainnut lohduttaa itseäni sillä, että minä olin ollut siihen asti ainoa, jota Eira kehtasi lyödä ja potkia niin kuin omaa veljeään.

”Vieläkö te pelaatta!” kuului kesken omituisen raskaiden ajatusteni eteisen oviaukolta.
”Pää kii”, Eira vastasi hermostuneena, mutta minä nitkutin itseni risti-istunnassa sen verran vinoon, että pystyin katsomaan tulijaa sohvan selkänojan ylitse.
”Tää on tää meidän Osku sellanen gamer, ettei se anna vuoroo kellekkää muulle”, väitin Eetulle, jolla oli hieman lunta harteillaan.
”Te ootta tuhlannu koko päivän tuvas”, Eetu huomautti.
”OSKARI! SE OLI MUN MIEKKA!” Eira torui ja löi Oskaria nyrkillä reiteen niin että siitä kuului oikein iskun ääni. Se taisi sattua enemmän minuun kuin Oskariin.
”Eihän me olla oikeesti pelattu kun jotain puoltoista tuntia”, huomautin Eetulle.
”No mutta keskellä päivää, valoosan aikana! Menkää pihalle. Illalla pelatahan vasta.”
”PAUSSI POIS”, Eira komensi, kun Oskari oli ilmeisesti heti aikonut totella Eetua.
”Eetu sano–” Oskari aloitti.
”Se jäkättää aina jostain. Älä kuuntele sitä. Paussi pois.”

Näin miten Oskari katsoi Eetua olkansa yli kuin koira, joka odotti lupaa ryhtyä syömään. Eetu hymyili hänelle väsyneesti ja nyökytti sitten hieman. Oskari kääntyi salamana takaisin pelinsä puoleen, nousi sen verran että sai taitettua säärensä alleen, ja painoi sitten starttia. Eetu palasi eteiseen riisumaan takkiaan ja kuului sitten tömistelevän ja kolistelevan taas keittiössä. Kuului sieltä viheltelyäkin, joskin hyvin epävireistä.

”Jes! Oh yees, hyvä Jousitytöt!” Eira tuuletti vapautuneesti kun peli, tai ainakin taso, oli voitettu. Hän nosti kämmenensä kohti Oskaria, joka läpsäytti siihen hyvin varovaisen läpsyn. Ajattelin heti, että olisin itse kyllä lyönyt kovempaa. Eira ei ole lasista tehty, vaikka onkin pieni. Läpsäytettyään Oskarikin puristi toisen kätensä nyrkkiin ja suoritti pienen, lähes huomaamattoman tuuletuksen tai muun jes-eleen, tosin vain rintansa korkeudella. Sitten hän vilkaisi minua ja yritti olla yhtäkkiä taas ihan tosi ilmeetön ja vakava, vaikka oli juuri hymyillyt niin että hampaat näkyivät.

”Siivotkaa jälkenne, jousitytöt”, komensin Eiraa ja Oskaria.
Oskari oli jo luisumassa kohti lattiaa kerätäkseen pelit pahvilaatikkoon, mutta Eira ei.
”Mä en kuule oo sotkenu, niin mä en siivoo”, Eira totesi.
”Sä oot ollu osallisena sotkemisessa”, väitin.
”Mä en oo levittäny yhtäkää peliä.”
”Ootpa. Levitit noi kaikki paskat tasohyppelyt tonne.”
”No ne mä kerään. Sit mä meen ratsastaan. Sä levitit, sä keräät, Hello!”
”Ei ole reilua!” ilmoitin ja melkein jo huusin Eetulle, että äiti, komenna Eiraa. ”Mä kytkin pleikkarin! Mä oon osani tehny. Nyt sä siivoat.”
”Mä siivoan”, Oskari sanoi ja noukki levyjä laatikkoon sekalaiseen järjestykseen.
”Eira voi siivota kans.”
”En tasan! EETU! HELLO SOTKEE ja pakottaa mut siivoon!”
”Hello älä sotke ja pakota Eiraa siivuamahan”, kuului keittiöstä tympääntyneesti ja monotonisesti.
”EETU! Eira ei tee mitää vaikka se pelas eniten!”
”Eira, siivua säki vähä jottei Hellon tarvitte yksin kun soot kerta pelannu eniten!” kuului taas keittiöstä ja Oskaria alkoi naurattaa.
”MÄ EN OLE SOTKENU EDES!”
”Ihan sama! Minen ole teirän äiti! Selevittäkää välinnä ja laattia tyhyjäksi!”
”NELLY!” Eira karjaisi sen kuultuaan ihan tosissaan ja palavan raivoissaan, juuri niin kuin äitiä huudetaan, enkä voinut kuin nauraa. Eira, joka oli ollut aidosti raivoissaan, alkoi myös nauraa hillittömästi ja valahti lattialle auttamaan Oskaria, joka hekotti myös. Laskin leivän loppuni mehulasin päälle, tarkastin ettei Mielikki ollut paikalla ja kyykistyin auttamaan itsekin. Kai Eiralla adoptioveljiä sai olla, jos hän kuitenkin tappeli minun kanssani eniten.

”Irrotanks mä tän koko pleikkarin ja vien äspeeärrälle?” huhuilin vielä keittiöstä kuuluvien äänten suuntaan.
”Ei tarvitte viälä tänäehtoona”, Eetun ääni sanoi suoraan sohvan takaa. Hän istui ähkäisten kahvikupillisen kanssa Eiralta vapautuneelle paikalle sohvalle pelilaatikon eteen ja kaiveli laatikkoa. ”Oi Lemmings… Tony Hawk…” hän mutisi mielissään kaivellessaan ykkösen ja kakkosen pelejä, mutta hylkäsi ne. ”Worms… Muistaksä Hello kun mä voitin sua ja Allua tässä koko aijjan?”
”Se johtu siitä että sulla piti olla aina se pirun sudden death -luuserimode päällä ja mun madot sattu aina olemaan missä sattuu…”
”Eipähän. Hei — paa tää ja nää”, Eetu sanoi Eiralle tökkien häntä varpaallaan selkään ja ojentaen samalla pikkulasten Buzz-peliä ja kolmea ohjainta. ”Nelly! Outi! Tulukaa pelaamahan hetkeksi apinapeliä!”
”Mitä!”
”Apinapeliä!”
”Apinamitä?”
”Tulukaa pelaamahan mun ja näiren kans apinapeliä pleikkarilla!”

Eira retuutti PlayStationia liian ronskisti ohjaimia vaihtaessaan, mutta ei se haitannut. Nousin lattialta ja ojensin hänelle käteni. Vaikka minä voisin maata koko päivän sohvalla pelaamassa vanhoja pelejä, Eira ei voinut tai kasvaisi samanlaiseksi veltoksi olennoksi kuin minä. Eetu oli ihan oikeassa: pihalla oli ilta jo hieman hämärtymään päin, mutta sää oli lämmin ja sopiva maastoiluun.

[HelloOsallistuja]

Mulla on viisi takaumaa Milanin tarinan lopusta, joita en halua julkaista kerralla. Päätin julkaista näitä yksi kerrallaan käänteisessä aikajärjestyksessä omaksi huvikseni. Lisäksi mulla on nyt osin teidän esimerkin inspiroimana tarve näyttää huonoja, rumia, räkäisiä, tarrautuvia, typeriä, lapsellisia, dramaattisia ja muita huonoja puolia mun hahmoista. Ottakaa kuitenkin huomioon, että Hello oli just täyttänyt 17 tässä.

Takauma 1/5
Loppu

Ei halua olla enää minun kanssani.

Miksei?

Koska minä olen

huono

ja koska

näin

käy

aina…

”Milan”, minä sanoin, tai oikeastaan kuiskasin, tai pikemminkin muotoilin huulillani, sillä muuta en osannut. ”Milan, Milan, Milan…”

Milan ei katsonut minuun, vaan suoraan eteenpäin, kohti ulko-ovea, ja tyhjä talo tuntui pidättävän hengitystään.

Minusta tuntui siltä kuin keuhoni olisivat täyttyneet jäähileellä: kylmällä ja terävällä. Sormista ja varpaista asti hävisi kaikki tunto. Mitkään lihakset eivät totelleet. Silti jalat eivät pettäneet, vaan ne olivat kuin lukkiutuneet. Polvien pettäminen olisi tuntunut paremmalta kuin siinä seisominen. Olisi tuntunut edes joltain: vaikka sitten polvilumpioiden halkeamiselta kovaa lattiaa vasten. Miltä tahansa muulta kuin tyhjältä. Ja minusta tuntui tyhjältä, ei-miltään, ja korvissa soi oman vereni suhiseva vinkuna.

Minä tiesin heti, etten voinut elää enää tämän jälkeen.

”Ei ei ei ei ei”, sain sanottua ja pudistin villisti päätäni. Yritin räpyttää silmiäni. Halusin purskahtaa itkuun, mutta en saanut yhtäkään kyyneltä ulos. ”Älä tee tätä mulle. Älä jätä mua.”
”Yritä nyt ymmärtää. Sä et voi sanoa enää mitään”, Milan sanoi englannillaan, maailman ihanimmalla aksentillaan, katse jossain kaukaisuudessa, jossain muualla kuin minussa, eikä edes repinyt otteestani ranteitaan, joita neuvottomana puristin ihan kuin olisin voinut sillä saada hänet jäämään.
”Miksi sä jätät mut, miksi sä jätät mut, miksi sä jätät mut?” uikutin sydän kurkussani heikosti ja nopeasti hakaten ja yritin saada hänet katsomaan minua. Jos hän vain katsoisi minua. Silloin hän ihan varmasti taas rakastaisi minua.
”Mä en jaksa tätä enää”, Milan ilmoitti ja katsoi ankaran näköisenä ovelle.
”Mitä? Mitä sä et jaksa? Mä voin hoitaa kaiken kun sä vaan sanot minkä, mä voin–”
”You, Hello. Mä en jaksa sun kanssa. Entisiä poikaystäviä en jaksa. Siinä pyörivät. Musiikkia, sulla on aina käsi kitaralla. I don’t want to do this anymore.”
”Mä en voi sille mitään. Se vaan tuli vastaan, Milan, Milan, se vaan tuli vastaan, en mä suunnitellut että se tulee, Milan. Mä en ikinä enää näe Tuomasta, Milan, en ikinä enää, anna anteeksi!”

Silloin, viimeinkin, polveni rämähtivät lattiaa vasten. Se ei tuntunut tarpeeksi kipeältä, että se olisi auttanut sydämenlyönnittömän tyhjää tilaani. Milan väänsi ranteensa otteestani minuun vilkaisemattakaan. Otin polvieni varassa sen puolikkaan askeleen, joka meidät erotti ja halasin hänen vyötäröään kouristuksenomaisesti. Kyyneleet tulivat vihdoinkin, ja ne tulivat kerralla hillittömästi. Milan, minun Milanini. En halunnut ketään muuta, enkä halunnut olla olemassa ilman häntä.
”Mä teen ihan mitä sä haluat”, lupasin, ja sydämeni murtui vielä kolmesta kohdasta lisää, kun kasvoni koskettivat hänen paitaansa, sen läpi hänen vatsaansa ja haistoin hänen tuoksunsa. En voisi elää ilman häntä, en yhtään päivää. En halunnut elää ilman häntä. ”Ihan mitä sä haluat. Ihan mitä sä haluat. Kunhan sä vaan sanot mitä. Milan. Mä en mene enää ikinä poikien kanssa Seinäjoelle. Mä tekstaan sulle, joka aamu, niin että sä saat aina herätä siihen. Muutetaan yhteen Milan, mä teen sulle ruokaa, mä opettelen kokkaamaan, mä herätän sut niin ettei sun tarvi herätä yksin, mä lupaan herätä joka aamu aikaisin. Mä ajan hiukset lyhyiksi Milan, Milan, mä opettelen serbin kielen. Mä annan kitaran pois. Mä en soita enää ikinä. Älä jätä mua, älä jätä mua.”

Milan ei edes laskenut käsiään olkapäilleni, vaikka olisin voinut vaihtaa henkeni ja sieluni yhteen sellaiseen hetkeen. Kuulin, miten hän niiskaisi yhden ainoan kerran.
”Älä pakota mua tähän Hello”, hän sanoi hiljaa.
Sitten hän vihdoinkin koski minuun. Hän puski minua olkapäistä kauemmas. Pidin vieläkin kiinni. Halasin häntä, vaikka hän ei halunnut. Tiesin, että jos päästäisin irti, hän lähtisi ovesta, enkä ikinä enää näkisi häntä, ja sitten kuolisin. En ollut häntä voimakkaampi, mutta olin epätoivoisempi, enkä voinut päästää häntä.
”Let me go. Hello.”
”Älä lähde.”
”Päästä irti. Mä en halua nähdä sua enää”, Milan käski aina vain aksenttisella englannillaan ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. ”Mä ei rakasta sua enää”, hän sanoi suomeksi, ja se oli kuin maanjäristys. ”I don’t wanna be with you. Get off me.”

Milan, Milan, minun Milanini, jota ilman en voi elää

ei halua olla minun kanssani.

Mitä minä olen tehnyt, mitä minä tein väärin?

Päästin irti, eikä hän jäänyt. Itkeminen tuntui kouristuksina, kun se kerran alkoi. Se oli samanlaista kuin oksentaminen. En saanut hengitettyä tai liikautettua ainoatakaan lihasta. Koko ruumis kramppasi ja jännittyi, välillä taas valahti voimattomaksi, enkä päässyt minnekään pakoon, eikä edes kuolema tullut ja minua vapauttanut, vaikka mitään elämisen arvoista ei ollutkaan jäljellä.

[HelloOsallistuja]

Onko Hellolla kolmosia?

Iskä on kanssa yksi epeli. Hänestä tietää jo viikon etukäteen, mitä hän aikoo. Tai no ei viikkoa, mutta kuitenkin. Kun hän lähestyy, ilmeestä näkee, aikooko hän pyytää minua lämmittämään saunan, vai haluaako hän minut istumaan hänen kyytiinsä moottoripyörän selkään niin kuin pikkukakaran. Kun iskä tallusteli luokseni olohuoneeseen Silja Linen pelikortteja samalla sekoitellen, tiesin, että edessä olisi iskän utelutuokio.

”Tuukko Hello pelaamaan?” iskä kysyi mukamas vielä viattomasti virnistellen pitkän partansa takaa.
”Riippuu mitä”, olin harkitsevinani, vaikka tiesin kyllä, että iskä halusi aina pelata koiraa, maijaa tai paskahousua.
”Paskahousua”, iskä vastasi.
”Ai sä haluat hävitä…”
”Äläs ny vanhalle isälle ala. Tuu. Mennään tonne”, iskä sanoi rauhallisesti ja nyökäytti päätään kohti keittiötä. ”Äiskä teki eilen mustikkajuustokakkua ja se pitäs syödä pois ettei mee pahaksi.”
”No sitte.”

Kuten arvata saattaa, jääkaapissa oli ihan kokonainen kakku. Ainahan siellä oli. Meillä — eikun äitin ja iskän luona — kävi vieraita harva se päivä, ja äitin mielestä piti aina olla jotain tarjottavaa yllätysvieraillekin. Leikkasin palan kakkua — maltillisen, koska tiesin kuitenkin ottavani vielä kaksi palaa lisää — ja iskä jakoi kortit. Yksi kortti kääntyi vahingossa oikein päin. Näimme molemmat, että se oli pataseiska, joten iskä työnsi sen takaisin pakkaan, jakoi uuden ja sekoitti pakan vielä kerran.
”Noni… Onkos Hellolla kolmosia?”
”Ei.”
”Nelosia?”
”Ei.”
”Mulla on nelonen.”
”No alota.”

Pelasimme hetken hiljaisuudessa. Iskä ei ikinä ole huijannut korttipelissä: ei edes niin, että olisi antanut minun tahallaan voittaa lapsena. Sain pienenä välillä raivarin, kun hävisin koko ajan. Äiti yritti kuiskutella iskälle, että anna nyt Hellun välillä voittaa, Hellu on muuten surullinen. Isä huiskautti äidille kättään ja sanoi, että täytyy Hellon oppia pettymäänkin välillä. Ei aina voi voittaa. Varsinkaan korttipelissä. Sitten hän jatkoi voittoputkeaan. Allu sen sijaan huijasi pienenä minkä kerkesi. Kortteja vain putoili hänen takapuolensa alta ja hihoistaan, kun hän pelin päätteeksi nousi ylös. Vaikka ei Allu enää tietenkään huijaa korttipelissä. Paitsi silloin viime viikonloppuna, kun poistimme yhteistuumin kaikki neljä kymppiä pakasta ja pidimme niitä itsellämme niin kauan että isä oli nostanut käytännössä koko pakan… Mutta se oli eri asia.

Kaksi peliä pelattiin, ja minä voitin kummatkin. Se oli tuuria. Sain molemmilla kerroilla hyvät loppupelin kortit: kakkosia, ässiä, kymppejä ja kurkoja. Toisella kerralla yhden rasittavan kutosenkin. Iskällä oli sen sijaan huonot kortit.

”Mikä Hellua mietityttää?” iskä kysyi jakaessaan kortteja. Kun hän vilkaisi minuun, hän meni laskuissaan sekaisin ja joutui tuijottamaan kasoja pari sekuntia ennen kuin saattoi jatkaa ja sai viisi korttia kumpaankin.
”Eei mikää”, hymyilin ja nostin nopeasti korttini ylös. Nuorempana minua oli vaivannut, että iskä ja varsinkin äiti sanoivat minua välillä Helluksi. Hellu tarkoittaa rakasta, ja nimen omaan romanttisessa mielessä, ja se oli ala-asteikäisen itsetunnolleni ihan liikaa.
”Ekkö kerro?”
”En.”
”Selvä. Onko kolmosia?”
”On.”

Kortteja kerääntyi pöydälle. Kun iskä löi kasin päälimmäiseksi, en päässyt enää päälle. Kokeilin nakata pakasta sekaan päälimmäisen kortin, mutta sekin oli kuutonen. Nostin kasan ja järjestelin omat viisi korttiani sen sekaan.
”Vooi eikö Hellulla oo kymppiä?” iskä kysyi virnistellen.
”Ilmeisesti sulla on noin neljä.”
”On! Ja kuule ysiki vielä. Katto ku mä painan nämä kaikki pikkunumerot sulle kuule ennenku mä kaadan!”
”Toivotsä koskaa että mä olisin normaali?”

Iskä hyytyi kesken kaiken, kun oli virnistämässä minulle. Yksi iskän lukuisista kympeistä luiskahti pöydälle, eikä hän huomannut sitä. Vastasin hetken iskän vakavaan katseeseen, mutta sitten hymyilin ja lämäisin salamannopeasti käteni kympin päälle nostaakseni sen.
”Lyöty kortti lepää!” ilmoitin ja painoin kympin korttiviuhkaani kasin ja jätkän väliin.
”Mitä ihmettä sä nyt meinaat?” iskä kysyi ja nosti uuden kortin. Sitä vilkaistuaan hän heitti sen pöydälle ja otti vielä uuden. Kolmonen. ”Sähän oot Hello normaali.”
”Niin mut mä tarkotan…”
”Ai. Ai! Sikskö sä oot niin murheellinen, pieni? Onko se sun poikaystävä puhuttanu sua jostain ikävästä, vai haluaksä puhua isin kanssa turvaseksin tärkeydestä..? Koska se koskee suakin yhtä lailla.”
”No ei. Hyi — varmaan mä sulle siitä puhuisin!” Nakkasin valonnopeudella omat kolme kolmostani iskän kolmosen päälle. Kaatui. Heitin perään viitosen.
”No kenelles muulle! Mä oon sun isäs”, iskä ilmoitti ja löi kasin pöytään niin että napsahti.
”Just siks en ainakaan sulle! Mä kaadan.”
”Kaada vaan.”

Iskä voitti. Voi vitsin vitsit. Olisin pelannut toisin, mutta kun luulin että iskällä on ässä, ja hänellä olikin jätkä viimeisenä korttina. Voi veljet. Olin ihan varma, että hän säästeli ässää, koska yleensä hänen hymystään kyllä näkee sellaiset asiat. Voitettuaan iskä nojautui mahtipontisesti pinnatuolin selkämystä vasten, venytteli käsiään ja myhäili minulle hyväntahtoisesti kuin joulupukki. Ilmeestä päätellen olin ollut kiltti lapsi. Vaikka iskä katsoisi minua kyllä noin silloinkin, jos ryöstäisin Otsonmäen Paikallisosuuspankin…

”Jaaha. Kuule. Jääksä yöks?”
”En mä voi… Mun pitää noi Typy ja Skotti nii…”
”Vai Typy ja Skotti. Taitaa olla sulle tulossa yökylään yks typyjaskotti.”
”Ehkä on.”
”Koska meinaat tuoda näytille?”

Huokaisin ja tartuin kaadettujen korttien pakkaan. En varmaan ikinä, ajattelin, ja aloin pyörittää sekalaista korttikasaa pakaksi kyynärpäilläni pöytään nojaten. Vilkaisin isää ja hänen tyytyväisen härnäävä hymynsä oli hyytynyt.

”Sä olet ihan normaali, Helemias”, iskä ilmoitti ankarasti, vaikka aiemmasta kysymyksestäni oli noin sata vuotta aikaa.
”Aha.”
”Jos se poika ei kehtaa sun kanssa kulkea, se on sen ongelma eikä susta yhtään kiinni.”
”Niin kai sitte.”
Iskä ei ikinä sanoisi ihan suoraan, että jätä se. Hän ei koskaan sotkeutuisi ihmissuhteisiini sillä tavalla. Laskin korttipakan pöydälle ja naputtelin sitä vielä hetken sormillani. Teki mieli ottaa lisää kakkua, mutta kello oli jo ainakin viisi, ja niin kuin iskä oli arvannut, vastahakoinen ja minua häpeävä poikaystäväni Tiitus Hellevaara oli tulossa meille. Nousin pöydästä niin että tuoli kirskahti lattiaa vasten. Iskäkin nousi niin kuin olisi merkkiä odottanut.

”Isi vie sut kotia Hellu, pikkuinen”, iskä sanoi niin kuin olisin kolmen ja niin kuin hän ei olisi moottoripyöräkerhonsa isoin ja karvaisin mies.
”Mulla on ihan oma auto.”
”Mä vaihdan siihen ne jarrupalat nyt tänä iltana. Niin että mä vien sut.”
”Enkö mä voi vaan ottaa sun autoa?”
”No et! Mulla on töitä huomenna. Että joko mä vien sut tai sitten otat Harrikan.”
”No en tosiaan nolaa itteäni minkään Harrikan — no vie nyt sitte.”
”Joo. Samalla mennään kaupan kautta. Ostetaan äiskälle kukkia.”
”Ei kai oo mitkää synttärit..? Vai ooksä tehny taas jotain? Lääppiny konerasvaa taas valkosiin seiniin?”
”Ei. Kyllä muutenkin voi ostaa kukkia toiselle Hello. Pidä huolta että säkin saat kukkia muuten vaan. Muuten on ihan väärä mies sulla.”

Päätäni pudistellen seurasin iskää eteiseen ja ahdoin jalkani tennareihini. Välillä iskä puhui minulle niin kuin en olisi mies ollenkaan. Jos olisimme jossain Intiassa, yrittäisiköhän iskä lähettää Tiden perheelle myötäjäisiäkin vielä — siis jos Tide joskus kehtaisi minun kanssani kulkea?

[HelloOsallistuja]

Me go marry a millionaire

Olin Tiituksen kanssa, kun puhelimeni soi. Kalastin sen vaikeasti ja sokkona lattialta sillä kädellä, joka ei ollut hänen paitansa alla.
”Iskä”, ilmoitin toki Tidelle ennen kuin vastasin.
”Hello!” Tide sihahti samalla kun vastasin puhelimeen ”HALOJA” mahdollisimman kovalla äänellä. Tide alkoi kiemurrella. Hän oli joskus aiemmin ilmaissut, että jonkin käsittämättömän syyn takia hänestä oli epäsopivaa, että puhuin vanhemmilleni jos hän sattui olemaan paikalla. Tai no: oikeastaan häntä häiritsi se minun käteni. Hän nimittäin herkesi riehumasta heti, kun sai rullattua itsensä sängyn toiseen päähän. Suurentelin hänelle silmiäni sen merkiksi, että hänen tulisi rauhoittua ja kieriä takaisin ennen kuin hän saisi nenäverenvuodon kohonneen verenpaineensa takia ja kuolisi.

”Hello! Onko sulla kaikki ihan hyvin siellä?” iskä kysyi puhelimessa.
”Joo on. Kuinka niin? Tide on täs just niin oliks sulla asiaa…”
Tide pudisti päätään terävästi.
”No kun sä et ole käyny moneen päivään. Tulisikko syömään tänään?”
”Riippuu. Mitä ruokaa?”
”Kaalikeittoa”, isä sanoi viekkaasti. Hän tiesi kyllä ulkoa kaikki kaksikymmentäkaksi lempiruokaani.
”Tuun!”
”Okei, nähdään, pikkuiseni”, iskä sanoi hyväntuulisesti ja oli jo lopettamassa puhelun, mutta komensi minua sittenkin hätäisesti vielä odottamaan. Kuulin äidin äänen taustalta. Hänen puheensa oli motkotusta. Mietin, olinko taas jättänyt yökyläillessäni vintille voileipiä. Äiti oli raivostunut, kun joululomalla kinkkupala oli kasvattanut itselleen karvat vanhan huoneeni pöydällä.
”Ai nii joo!” iskä sanoi joko äidille tai minulle. ”Sitähän mun pitikin kysyä! Hello Ilves, onko sulla mahdollisesti tietoa siitä, miksi joku on tehnyt mun nimissä siipikarjanpitolupa-anomuksen?”
”Menikse läpi?” kysyin heti jännittyneenä.
”Meni.”
”Jes!” tuuletin, ja Tide katsoi minua suu supussa ja silmät niin suurina, että kohta ne putoaisivat hänen päästään ja sängystä ja kierisivät sängyn alle pölyyn.

Olipa hyvä juttu! Prinsessa ja Keskiviikko eivät selkeästi voineet hyvin olohuoneessani. Olin ajatellut kunnostaa niille iskän ulkorakennuksen päädyssä olevan vanhan kanalan, jossa ei minun aikoinani ole kyllä ollut mitään elämää. Siellä niiden olisi hyvä olla.

”Niin — miksi sä teit sen hakemuksen?” iskä kysyi hymyä äänessään.
”Niin mulla on kaks kanaa–”
”Kukkoa”, Tide mutisi silmät onneksi jo normaalin kokoisina. Pörrötin hänen hiuksiaan.
”–ja mä ajattelin että ne voi asua teillä. Sä voit saada niiden munat sitten jos ne tekee.”
”…ne on siis kukkoja…” Tide mutisi uudelleen. Huidoin kädelläni häntä niin kuin kärpästä. Kukkoja muka.

Iskä kyseli vielä jotain viime päivistä, mutta lopetti puhelun aika pian. Kuulemma piti Helmipuroille lähteä vielä ennen ruokaa. Laskin puhelimen takaisin lattialle ja hymyilin Tidelle.

”No?” Tide kysyi varautuneen oloisena ennen kuin edes sanoin mitään.
”Tide…”
”No?”
”Kulta…”
”No! Kuulostaa tosi vaaralliselta nyt Hello!”
”Eiks niin että sä tykkäät hirveesti kaalikeitosta? Tai siis kuka ei.”
”Kuule — mä en halua tulla sun vanhempien luo.”

Vieläkään.

Kierin sängyn toiselle puolelle Tiden vierelle ja käärin hänen käsivartensa ympärilleni kuin peiton.

”Selvä.”
”Sori…”
”Ei se mitää haittaa. Ehkä sitte joskus kun äiti tekee hirvikeittoa. Sillon säkää et voi olla noin nihkee. Kuka nyt vois sanoo ei hirvikeitolle. Ai vitsi, ja sit jäätäs pitkäks aikaa sinne niin äiti tekis vielä pannukakkua. Tai siis lettuja se tekee mut meillä sanotaan niitä pannukakuiksi. Kermavaahtoa. Mansikkahilloa.”
”Hello…”
”No?”
”Älä tällä kertaa kuolaa mun kädelle. Mä just vaihdoin puhtaan paidan.”

Makasin siinä, ja vaikka olin mitä hirvikeitosta höpöttänyt, minua haittasi niin tosi paljon, että Tide ei halunnut käydä meillä. Kyllä minä sen ymmärsin, ettei tämä ollut hänelle ihan yksinkertaista, mutta silti. Ärsytti. Tide taisi vaistota sen, koska hän yritti kutittaa minua kyljestä, niin kuin usein yritti oltuaan ääliö, mutta tartuin häntä kädestä jotta hän lopettaisi. En ikinä verrannut Tiitusta kehenkään muuhun… Mutta…

Kiemurtelin vaikeasti itseni ympäri, kasvot kohti Tideä. En tosiaankaan aikonut muistella mitään neljäsataamiljoonaa vuotta sitten tapahtuneita Milan-juttuja: kyllä joku muukin olisi minusta ylpeä vielä. Tide ei hymyillyt, vaikka hymyili minulle yleensä aina kun käännyin. En jaksanut millään ajatellakaan pahoittelumaratonia, joka tästä oli tulossa. Päätin ehkäistä sen.

”Koska sun koulu on valmis?” kysyin Tideltä, ja se kysymys oli riittävän yllättävä, jotta hänen ilmeensä muuttui heti normaaliksi.
”No en mä tiedä… Ensin mä olin vähän etuajassa mut sit Bee ja työt — en mä tiedä.”
”Tuleeks susta rikas sun töissä?”
”Rikas? Kyllä mä luulen että töitä riittää. Mutta en mä nyt sanois että rikas.”
”Voi ei! Mitäs ny sit?”
”Mitä mitäs ny? Ei kai mitää?”
”Eks sä oo kuullu sitä mun lempirunoa? Se vois olla hyvin mun motto. Tideee!”
”En oo kuullu kyllä.”
”Näin se menee. Me no study, me no care, me go marry a millionaire.”
”Kai mun pitää sit rikkaaks sulle ruveta… Kun et itte opiskele edes.”
”Hys kun se jatkuu vielä! If he die, me no cry, me go marry another guy.”
”Ooksä kulta varma että toi on sun motto? Eiks sun motto oo tyyliin hakuna matata?”
”Nyt on tää. Mä luin sen aamulla vessas Instagramista.”
”Niin mä vähän ajattelinki. Hölmö.”

Tide sulki silmänsä ja minä pyörittelin hänen niskahiuksiaan sormissani. Pahoittelut oli vältetty. Mitä minä oikeastaan halusin? En osannut muotoilla edes itselleni, miksi minulle olisi ollut niin tärkeää raahata Tide meille, mutta se oli vain. En oikeastaan välittänyt viedä ketään meille kotiin, paitsi kavereita tietenkin. Milanin olin vienyt, ja nyt Tiden olisin vienyt, eikä hänellä ollut aikomustakaan tulla. Sellaisilla taas, joita en ollut halunnut isälle näyttää, oli ollut aina rasittava hinku päästä meille. Tiden kanssa meillä olisi kivaa. Iskä kiusaisi häntä niin, että hän olisi raukka posket punaisina viikon sen jälkeen, ja äiti päivittelisi, että kyllä nyt on komea poika, vaikkakin ruokaa se tarvitsisi lisää. Mutta minkäs teet. Tidelle sopi vain, että minä olin hänen salainen poikaystävänsä, josta ei tarvinnut puhua kenellekään.

[HelloOsallistuja]

Joskus teen tutkimusta omista hahmoista niin, että haastattelen tai puhutan niitä. Usein ne valehtelee, niin sillon pitää käyttää erilaisia kidutusmuotoja, että ne saa puhumaan. 😀 Ne jutut jää yleensä mun ja mun hahmon välisiksi, koska ei ne ole mitään tarinoita, mutta tästä tuli niin hauska, että ajattelin näyttää. Jalkauduin siis ihan itse hahmojen luo ja jankutin niiltä kaikilta joku viikko sitte saman kysymyksen, kun tein taustatutkimusta Häjyjen keikkaa varten, ja tässä niiden vastaukset nyt on.

Voisitko kertoa Hellosta ja musiikista?

Milan
Hellosta ja musiikista? Voin kertoa siitä, että mä en ollut koskaan, miten sanotaan, mustankipeä, niin muista miehistä. Mutta Hello ja sen kitara, kitarasta kyllä vähäsen. Se asui sillon äitin isin vintillä, ja se kitara oli sen sängyssä. Sillä ei ollut omaa paikkaa. Se oli siinä silloinkin, kun mä olin siinä, ja jos se ei mahtunut nukkumaan meidän kanssa, se nukkui lattialla sänkyä vasten ja Hellon käsi oli sen kaulalla.

Hello koski siihen koko ajan. Hello soitti joo paljon. Huomasin sillä tapana tehdä tämmönen surullinen, tämmönen mollisointu kun se mietti jotain, ja ei se tainnut huomata että se näppäili kitaraa muutenkin kun se puhui. Siitä tiesi aina Hellon mielialan. Kun se jännitti mitä mä vastaisin, se soitti tätä tahtia, ta ta ta ta, vähän näin sydämenlyöntejä nopeammin, tosi lyhyitä ääniä. Mä muistan. Tiesit mä ei ole ikinä sen sylissä istunu, tai ehkä jotain viis kertaa? No siitä se johtuu että kitara oli aina. Välillä ärsytti mutta ei koko aikaa koska se on Hello semmonen.

Mutta Hello koski siihen kitaraan sillonkin, kun se ei soittanut. Melkein koko ajan sen kämmen oli sitä vasten. Tai jos me ei oltu sängyllä, se kitara nojasi sen säärtä niin kuin meidän koira isän säärtä. Kerran se kantoi sitä niiden yläkertaan ja mä, niin alas-menin, siis kompastuin. Niin kävi aina välillä, mä kömpelö. Hello otti kiinni aina käsivarresta. Mutta kun oli kitara, se ei edes kättä ojentanu että mua nostaa, ei ennen kun se oli se kitara yläkerran sohvalla pehmosessa.

Soitti se muutakin, mutta se halpa vanha kitara oli sen mielestä parasta mitä on. En mä usko mä häviäisin toiselle miehelle, mutta sille kitaralle kyllä. Toisaalta yks ihminen ei voi olla maailman paras kyllä kaikessa. Hello on varmasti maailman paras koska se ainaki sillon soitti huomaamattaan 12 tuntia vuorokaudesta. Siksi tykkäsin siitä. Kun ihminen omistaa koko elämän jollekin.

***

Allu
No vittu en voi kertoa. Okei. Selvä. Mä sain oman huoneen lapsena sen takia kun Hello soitti syntikkaa. Iskä pakotti sen käyttämään kuulokkeita, mut se soitti sitte paljon. Ihan. Koko. Ajan. Ja sen sormista kuului ääni. Ja se huokaili koko ajan. Sekä ihastuksesta että vitutuksesta vuoron perään. Mä havahduin yölläkin siihen että se oli noussu soittaan tai vähintään vahtaan siihen tuolille sen helvetinkojeen eteen. Sitten mä sain oman huoneen. Sen pitunen se. Paitsi kuulin mä silti kaikki sen musiikkiäänet. Mutta painu helvettiin siitä kyselemästä.

***

Eetu
No varhaasin mitä mä muistan on sen kolomivuatissynttärit tai jokku sellaaset. Se oli innoossansa jo kun tuli ito paketti, niinku se sanoo. Sei osannu avata sitä lootaa itte, niin sen äitee auttoo. Äiteensä sanoo, jotta katto Hello, mikä tua on. Hello taputti käsiä ja nauroo niin kimakasti jotta mullon melekeen viäläki tinnitus. Kitala kitala kitala, se hokii. Moltihin ostettu äiteen kans, tai äitee oli ostanu sille jonku piipittävän lelun, mutta ei sitä sen kitaran jäläkehen kiinnostunu enää pakettien aukaasemisesta. Soittaa sei osannu, eikä monehen vuatehen oppinukkaa, mutta kova ääni siitä lähti, ja sitten kun piti kakkua syärä ja kynttilät puhaltaa, se ei halunnu. Sen äitee sen sinne pöytähän nosti ja se huusi niin jotta sen koko naama oli aiva punaanen. Siinoli niin palijo räkää siinä kakus sellaasen puhaltamisen jäljiltä, jotta minen sitä syäny, vaikka kakarana minen tienny mitää täytekakkua parempaa. Mutta soli varmahan se mistä se sen soittaminen lähti. Vaikka se tykkäs jo ennen sitä niistä distileffoosta kun niis oli palio laulua.

***

Janne
Mulla oli lukiossa sellainen vaihe, että mä halusin tulla isona rokkitähdeksi. Joo. Mä voin myöntää sen nyt, naura vaan. Hello oli toinen samanlainen, tai siis niin mä luulin, ja siksi meistä tuli kavereita vaikka se on mua nuorempi. Me ollaan soitettu yhdessä mun lukioajasta lähtien, mutta ei musta silti rokkitähteä tullu, vaan poliisi. Saattaa johtua taidoista. Tai siis niiden puutteesta.

Mä olin parikymppinen, kun mä tajusin, mikä ero mussa ja Hellossa on, siis musiikin suhteen. Mä halusin vaan olla rokkitähti ja idoli ja mä luulin että sekin halusi. Meillä alkoi olla pientä keikkaa. Mä olin kuitenkin aistivinani, että Hello odotti enemmän harjottelua kun esiintymistä. Kerran me juotiin yhden esiintymisen päälle, piilossa Hellon kotona niinku idiootit, ja meillä oli ihan kivaa: kaikki me pojat oltiin sitten siellä. Mä sanoin jotain siitä miten tää saattaa olla meidän viimeinen keikkakesä, mitä se ei edes ollu, joten ehkä me voidaan lopettaa treenaaminenkin. Hello alkoi melkein itkeä. Se oli tosi päissään ja vihainen. Se sanoi, että ei hän halua lopettaa, eikä hän halua mitää aikuisten ihmisten ammattia, eikä hän halua muutenkaan tehdä ylipäätään mitään muuta kun koko ajan soittaa ja laulaa. Että ei silläkää ole mitää väliä, haluaako kukaan ikinä kuunnella hänen musiikkia, kun hän ei halua tehdä mitään muuta kun soittaa. Sanoi että kun hän on opiskelunsa opiskellu, töissäki hän käy vaan että saa rahaa ruokaan ja asuntoon, että voi vaan soittaa.

***

Eira
Kun mä olin ihastunu Robiniin ja olin pahalla päällä yhden iskän jutun takia, Hello teki mulle pianotunnille nuotit siitä Boom Kah -biisistä. Joo ei muuta. Tai no. Oikeestaan on. Hello osti mulle synttärilahjaksi semmosen Guitar Hero -pelin kun mä olin pieni, ja se tasan osti sen sen takia että se tiesi et se olis mun mielestä paska peli ja se sais kuitenki vaan soittaa sitä itte. No sen päälle se oliki meillä tosi usein vähä aikaa, mutta se kyllästy kun se oli pelannu sen läpi sillä vaikeimmalla tasolla. Inari sitä enemmän pelas sen kans, mut Inariki kyllästy kun Hello pakotti sen oleen aina basso.

***

Nelly (Bonus! Vau! Toisen hahmolla!)
Kerran oltiin kaksin kotona, siis Hopiavuoressa. Hello väänsi radion Järviradiolle, josta ei hirveen hyvää musiikkia tuu niinko kaikki tietää. Sillon tuli Katri Helenaa. Me laulettiin Anna mulle tähtitaivas ja se oli tosi tunteellista, tai siis ylitulkittua tietenki. Hello osaa ihan laulaa, mut se laulaa vaan läpällä. Sen jälkeen ollaan me laulettu muutaki.

***

Hello
Musta ja musiikista? Miksi? No mä kuuntelen joskus musiikkia. Sit soitan joskus. Niinku kaikki muutki. Kyseleksä kaikista muistaki ja musiikista? Mä tiedän tosi hyviä parin vuoden takaisia juttuja Eetusta jotka liittyy ehkä vähä musiikkiin. Haluaksä ne kuulla?

[HelloOsallistuja]

Häjyt 1.2.2020

Olen ollut viikon uskomattoman kipeä ja olo vain pahenee. Odotin Häjyjen keikkaa, jotta voin kertoa siitä, mitä musiikki Hellolle on. Kirjoittaminen ja piirtäminen onnistuu kuitenkin vain vartin pätkissä, joten myöhästyn ja pahasti. Tässä on kuva: katsokaa sitä niin kauan että saan hiottua tekstin, koska mulla olisi teille tarina kerrottavana.

Varmaan maailman hauskin ja energisin laulaja Janne (joka on Otsonmäen poliisi myös) sekä Hello, joka soittaa Häjyissä yleensä harmonikkaa, mutta välillä myös kitaraa.

Hello on varmasti kutsunut kaikkia Hopiavuoressa Häjyjen keikalle, mutta ei tasan ole painostanut tai mankunut ketään joka ei halua. Hellolle on nimittäin ihan sama, kuunteleeko kukaan musiikkia tai tanssiiko, kunhan hän saa soittaa. Saa tulla joko kannatusmielessä tai jos joku oikeasti tykkää jortsata. Kuulin huhuja, että ainakin Eetu on saanut Nellyn mukaansa. Nelly puolestaan on kutsunut ystävänsä Ekun, joka asuu Ievannevalla. Hopiavuoressa tämän viikon auttanut Chai on mukana puoliksi koska juhlii työviikkonsa päättymistä ja tykkää tanssia, ja puoliksi koska Ekku, hänen tyttöystävänsä, halusi. Nurkissa hiipii muuan vaalea serbi, joka ainakin yrittää jäädä huomaamatta kaikilta tutuiltaan. Allu käy aina katsomassa kaikki Hellon lähitienoon musiikkihommat kannatusmielessä, mutta inhoaa syvästi kovaäänistä musiikkia, varsinkin kaiken maailman humppaa, ja saattaa lymytä mahdollisimman pimeässä nurkassa. Onneksi Häjyt vetää yleensä paikalle paljon tätejä ja setiä, jotka haluaa tanssia.

[HelloOsallistuja]

Lain lukijat

Onneksi erilaisuus on täysin kontekstisidonnaista, ajattelin hörpätessäni Fantaa. Laskin tölkin eteeni pöydälle ja katselin ympärilleni, vaikka ei saisi. Tiedekuntatenttini pidettiin Porthaniassa. Olin noussut viiden maissa junaan Seinäjoella ehtiäkseni siihen. Isot liitutaulut näyttivät yhtä vakavilta kuin muutama vuosi sitten tässä samassa salissa pääsykoetta tehdessäni. Tenttikin tehtiin samalla tavalla, kynällä ja paperilla, vaikka olinkin kuullut huhuja muiden yliopistojen sähköisistä tenteistä ja muutenkin nykyaikaisemmista metodeista. Eihän Helsingin yliopistossa nyt sellaisia. Hyvä jos luentodiat jaettiin Moodlessa, eikä oletettu, että ne jäljennetään käsin. Tai ainakin näin oli vielä silloin, kun kävin luennoilla.

Tunsin olevani jotenkin irrallani kaikista muista. Ensimmäisen vuoden opiskelijat erotti vieläkin ensisilmäyksellä. Oli suorat housut ja asialliset salkut, ihan niin kuin minunkin opiskelukavereillani aikoinaan. Toisen vuoden opiskelijoiden jakaukset olivat yhtä luotisuoria, mutta sentään he olivat jo malttaneet pukea farkut kauluspaidan kaveriksi. Kolmannen vuoden opiskelijoilla näytti olevan tätä nykyä reput teennäisten salkkujen sijaan, ja sitä vanhemmilla näkyi jopa siistejä Converseja mummonpotkintakenkien sijaan. Kaikki opiskelijat olivat kumartuneet paperiensa ylle. Taannoisen keep cup -villityksen jäljet näkyivät yhä: monella oli aina vain Unicafen uudelleenkäytettäviä kahvikuppeja, joilla sai alennuksen, jos osti kahvia kertakäyttömukin sijaan niihin.

En nähnyt yhtäkään toista huppari yllään, vaikka sali oli kylmä. Minun hiuksiani ei edes saisi jakaukselle, vaikka yrittäisi, ja inhosin kahvin nopeasti jäähdyttäviä keep cupeja. Tenttikin oli tylsä. Jos en olisi tiennyt, kuinka äärimmäisen mielenkiintoista kunnon aiheet kuten rikosoikeus ovat, olisin pelkästään sen hetken perusteella päättänyt, etten kuulu yliopistoon. Kuuluin minä. En vain halunnut olla sellaisten kanssa, jotka nousivat aina pöydästä minun tullessani ja vetäytyivät kauemmas aivan kuin jakauksettomasta päästäni putoilisi täitä.

Lopetin kynän pureskelemisen heti kun tajusin tekeväni sitä. Kysymykset olivat helppoja. Tästä tentistä tulisi vähintään nelonen, jos vähän saisin keskityttyä.

Vartilta tuntuneen ajan kuluttua havahduin siihen, että penkkirivini oli tyhjä. Niin olivat yhtä alempi ja ylempikin. Koko salissa ei ollut montaa ihmistä. Tarkistin, että konseptipapereissa oli minun koko nimeni ja opiskelijanumeroni ja tungin kaikki neljä sen jälkeen tenttikuoreen yhdessä kysymysliuskan kanssa. Seuraavaksi voisin syödä vaikka UniCafessa. Jos istuisin ikkunoiden edessä suoraan Porthanian pyöröovien yläpuolella, se tuntuisi siltä kuin olisi seuraa. Jos joutuisin sisemmälle tilaan, lasisen väliseinän viereen, toivottavasti siellä olisi vaikka joku suomen kielen laitokselta seuraksi. Moni suomea lukeva on kuitenkin pörröinen, paitsi tietenkin opettajaksi aikovat.

Niin, onneksi erilaisuus todella on kontekstisidonnaista. Vain yliopistossa olen ollut niin erilainen, etten löytänyt koko aikana yhtäkään ystävää. Häjyissä olin onneksi kerta kaikkiaan tavanomainen ja Otsonmäellähän on maailman helpointa löytää kavereita.

[HelloOsallistuja]

1. Häjyt tuloo

2. Popsticle People

Tide ei ole varsinaisesti kova kuhertelemaan. Ehkä leffaa katsottaessa voimme hetken olla sylikkäin, tai sängyllä ennen nukahtamista. Aluksi tietenkin olimme koko ajan ihokosketuksessa, mutta niinhän kaikki. Tide tapaa ennemminkin pyyhkäistä hiuksiani tai poskeani ohi mennessään tai halata hetken. Se sopii ihan hyvin. Minulle tulee helposti kuuma. Sitä paitsi en ole hirveän hyvä sulkemaan häiriötekijöitä pois jotain oikeita hommia tehdessäni, niin kuin opiskellessani, joten jatkuvan sylikkäin istumisen jäätyä vähemmälle sain enemmän aikaan.

Kun makasin kyljelläni lattialla opiskelemassa Keskiviikko käsivarteni alla ja Jerusalem jalkojeni päällä ja Tide laskeutui taakseni puolimakaavaan asentoon saadakseen käsivartensa ympärilleni, tiesin tasan mistä moinen hellyyskohtaus johtui. Nimittäin Häjyistä. Ajattelin siis lukea vielä sivun loppuun ennen kuin joutuisin käsittelemään asiaa. Minulla oli kiire ymmärtää perintäoikeuden tenttikirja, koska olin harjoitusten takia taas kerran lykännyt lukemista viimeiseen asti. Sitä paitsi pikkuasioiden käsittelyyn kului muutenkin turhaa aikaa. Koko Häjyjen juttu oli merkityksetön, mutta Tiden mielestä silti maailman vakavin.

Tide huokaisi. Minä luin. ”Hello…” hän mutisi ja silitti vatsaani. Minä seurasin tekstin rivejä määrätietoisesti. Hetken hän malttoi odottaa, mutta alkoi sitten hilata minua lattialta hänen risti-istuntaan niputtamiensa jalkojensa päälle kyljelleni. Vedin kirjaa mukanani kun hän ahersi, mutta kun hän yritti taivuttaa niskaani suukottaakseen minua, minulta petti hermo.

”Mä yritän opiskella”, ilmoitin tylysti, vaikka se oli ilmiselvää ja nostin kirjan kasvojeni eteen, vaikka annoinkin hänen kääntää minut selälleni syliinsä.
”Sä oot vieläkin vihanen…” Tide huokaili kirjan toisella puolella.
”En”, kerroin ja yritin jatkaa opiskelemista, vaikka en ollut vähään aikaan enää ymmärtänyt lukemaani.
”Hello en mä tienny että Häjyt on–”
Katkaisin hänen selittelynsä luomalla häneen raivoisan katseen kirjan ohitse ennen kuin peitin sillä taas hänen kasvonsa näkökentästäni. Jumaliste. Luulisi että Tide olisi ollut mielummin tuomarin kotirouva kuin tädeille flirttailevan pelimannin.
”Hello…”
”Nyt! Mua ei oikeasti haittaa tai suututa, vaikka sä et osaa arvostaa laadukasta musiikkigenreä, mutta jos mä en tästä tentistä pääse läpi sun takia niin sitten mä oon vihanen!”

Tiden kädet jääykistyivät ympärilläni, mutta jatkoin silti perintäoikeuden kahlaamista piittaamatta siitä. Suuttukoon, ajattelin itse suuttuneena. Itsepä tuli siihen keskeyttämään. Itsepä oli halunnut tulla meille, vaikka olin sanonut, että minä luen koko viikonlopun. Itsepä oli suostunut siihen, että tänään luettaisiin iltayhdeksään ennen kuin pussailtaisiin yhtään, tai edes syötäisiin.

Palasin tekstissä taaksepäin. Koetin rauhoittua ja aloittaa alusta. Tiesin, että eräs toinen tentti ei menisi läpi, eikä minulla olisi varaa joutua uusimaan tätäkin. Paksu kirja painoi vähän liikaa sillä tavalla käsivarsien varassa pideltäväksi, mutta Tide ei laskenut minua takaisin lattialle. Jerusalem vaihtoi vain hieman asentoa, kun kiskoin toisen jalkani sen alta vapauteen. Siinä oli oikeastaan ihan mukava maata, selkä, niska ja pää Tiden varassa, vaikka kirja painoikin. Kun ei ärsyttänyt enää, ymmärsin taas lukemani.

”Mitä sä luet?” Tide kysyi varovaisesti, kun olin lopultakin lukenut sivun loppuun.
”Perintäoikeutta”, vastasin jo ihan rauhallisena.
”Onks se vaikeeta?”
”Ihan riittävän…”
”Mitä siinä–”
”Tiitus.”

Tide hytkähti niin kuin olisin lyönyt häntä nyrkillä enkä tiukalla komennolla. Luovuttaneena laskin kirjan kädestäni lattialle ja katsoin yläpuolellani oleviin silmiin. Ne olivat surulliset. Silitin Tiden poskea, mutta hän väisti jo yhden pyyhkäisyn jälkeen sormiani. Laskin siis käteni hänen olkapäälleen ja huokaisin sitä puristaessani. Kai tämä piti sitten jotenkin puhua halki ennen kuin saisin lukea rauhassa. Välillä Tide on ihan sairaan rasittava. Ei poikaystävien bändien inhoamisen kanssa ollut niin justiinsa. Kuunteli Tidekin kaikkea sontaa. Poikaystävän koulutuksen pilaaminen kuitenkin oli vakava rike.

”Kulta”, aloitin mahdollisimman kehräävästi. ”Mikä sua painaa?” kysyin, vaikka tietenkin tiesin.
”Mä oon tosi pahoillani…”
”Mistä sun pitää olla tosi pahoillasi?” kysyin lisäämättä perään, että ”siis muusta ku mun lukemisen estämisestä?”
”Mä en tienny että Häjyt on sun bändi…”
”Ei se kuule haittaa yhtään. Mutta nyt kun sä tiedät, niin tulisiksä kattomaan meitä, vaikka sä et tykkääkään mistään humpasta? Sä voisit lymyillä jossain ihan perällä. Ja lähteä pois jos sulla on tylsää.”
”Tietenkin…”
”Okei. Kiitos. Voidaan sitte ajaa Runoin kautta kotia, niin mä korvaan sun kärsimyksen. Tai hei! Ei sittekkää ku Samburgerin! Muistaksä kun me oltiin ekan kerran Samburgerilla, Tideee?”

Tide hymyili vaisusti ja antoi minun silittää poskeaan, kun yritin uudelleen. Sain käännähtää kyljelleni hänen jalkojensa päälle. Käänsin kirjan oikein päin lattialla ja aloin tavata sitä uudelleen.

”Hello…”
No voi nyt vittu. ”Mitä Tideliini?”
”En mä erityisesti inhoo tanssimusiikkia.”
”Selvä, hyvä.”

Tide silitti hiuksiani. Tartuin häntä sormista ja vedin hänen kätensä kyljelleni ja silitin hänen sormiaan ennen kuin käänsin sivua. Oli muuten rasittavaa, kun joku kutitteli päätä ja niskaa, kun yritti keskittyä. Rummutin lattiaa ja yritin ymmärtää tekstiä. Ajattelin, että minun olisi ehkä hyvä piirtää itselleni ajatuskartta koko perintäoikeudesta. Ehkä hahmottaisin asioiden suhteet paremmin visuaalisesti. Mikähän ihmeen oikosulku minut oli ajanut lakia lukemaan? Sellainen sopisi paremmin Allulle, joka on fiksu.

”Etkö sä oo ikinä haaveillu jostain toisenlaisesta bändistä?”

Hetken minua turhautti niin että suljin silmäni. Laskin kymmeneen ennen kuin liu’utin kirjan kauemmas ja käännyin taas ennemminkin selälleni nähdäkseni Tiden kasvot. Hänen kätensä siirtyi kyljeltäni vatsani päälle. Toinen oli pääni alla.

”Voi Tide.”
”Ai — mitä?”
”Ooksä nyt varma että sä haluat puhua tästä? Musiikista? Bändeistä?”
”Joo?”
”Lupaa nyt sitte ettet sä sitten lähde kotias murjottamaan ja haudo synkkiä ajatuksia tän jälkeen.”
”Mitä? Onks… Onks sulla jotain kauheita salaisuuksia?”
”Ei. Mutta sä tuut suhtautumaan tähän niinku se olis maailman hirvein asia. Siis se, etten mä oo ikinä viittiny pitkästyttää sua mun musiikkikuvioilla.”
”En mä nyt kyllä mitenkää suhtaudu…”
”Mä tunnen sut. Kohta sä murehdit sitä, että mä tiedän sun urheiluseuran nimen ja oikeastaan kaikkien sun joukkuekavereidenkin nimet ja suurimmaksi osaksi treeniaikataulunkin, mutta sä et tiedä edes mun bändien nimiä.”
”No nyt kun sä noin sanot niin…”
”Niin että vieläkö sä haluat puhua tästä?”
”No joo. Kun tän jälkeen mä tiedän. Eiks niin?”
”Joo.”

Aloitin kertomaan Häjyistä. Se olisi kaikkein vähäisin läpsäys vasten Tiden kasvoja, koska siitä hän nyt tiesi, vaikka olinkin kuvitellut hänen tietävän vähintään siitä jo aiemmin. Kesäisin Häjyt tekee vähintään seitsemän keikkaa viikossa. Kyllä, soitimme sedille ja tädeille. Ei, yksikään kiljuva teini ei fanittanut meitä. Tädit kyllä. Häjyillä oli hirveästi kysyntää. Enemmän kuin millään muulla bändillä, jossa olin ollut mukana tai olin parhaillaan.

”Ai onks niitä muitakin?” Tide kysyi melko ahdistuneena.
”On Popsticle People”, naurahdin.
Tide näytti siltä, ettei kenenkään bändin nimi voinut hänen mielestään olla Popsticle People, mutta ei tainnut uskaltaa sanoa sitä ääneen. Nimi oli hölmö, mutta bändi oli hölmömpi. Vaihteeksi oli kiva soitella yksinkertaista nuorisomusiikkia, vaikka suurimmaksi osaksi sitä soitettiinkin vain harjoituksiksi kutsumissamme kaverien tapaamisissa jonkun meidän kotona. Pudistin päätäni Tiden ilmeelle, joka näytti yhtä epäuskoiselta kuin jos olisin valehdellut nimeni kaiken tämän ajan.

Pystyin tavallaan eläytymään Tiden rooliin. Hän on sellainen hölmö, että tekee kärpäsestä härkäsen: kauhistuu esimerkiksi oveni takana seistessään, kun me olemme molemmat ulkona ja Jerusalem avainten kanssa sisällä. Sellaisesta päätellen tämäkin oli hänelle kuolemanvakavaa. Oikeista asioista Tide ei kuitenkaan käsittänyt hermostua tarpeeksi. Niin kuin minun tentistäni. En ajatellut olla ikuisesti Häjy. Pörrötin Tiden hiuksia ohimolta — siihen asti ylsin selälläni hänen jalkojensa päällä maatessani — mutta tuuppasin häntä sitten rintaan.

”Ai! Mitä!”
”No niin, nyt sä tiedät kaiken mun seksielämästä, joten häivy mun kimpusta ja anna mun lukea”, komensin häntä ja siirryin pois hänen sylistään, vatsalleni lattialle, Jerusalemin viereen.
”Seksielämästä!”
”No musiikillisesta sitten, mutta nehän on sama asia.”
”No… Jos mä menisin sitten kotiin…”
”Älä ny viitti. Sä lupasit ettet sä mee kotia murehtimaan. Sä toit sun kannettavankin että voit muka ite opiskella. Luetaan tunti niin mä voin laulaa sulle vaikka semmosia rakkauslauluja, jos sä niistä tykkäät enempi kun kunnon tanssimusiikista. Saat lukee tässä mun ja Keskiviikon välissä, jos et koske muhun tai tähän kirjaan tuntiin.”

Niin me luimme. Puoli tuntia myöhemmin siirryin itse Tiden käsivarren alle niin kuin Keskiviikko oli aluksi ollut minun käsivarteni alla. Tide nojasi leukaansa olkapäähäni ja luki keskittyneesti silmät kiinni ja unisesti hengitellen omaan tenttiinsä, kun minä tein pää savuten parhaani oman kirjani kanssa.

[HelloOsallistuja]

Häjyt tuloo

Suulissa oli vaikka keitä. Eira harjasi Inkaa ja kuunteli Helin jotain juttua tosi haltioituneen näköisenä, mutta huomasi silti, kun kävelin parkkipaikan poikki. Nostin etusormeni suuni eteen sen merkiksi ettei hän, tai minut juuri sillä hetkellä huomannut Jilla sanoisi mitään. Molemmat käänsivätkin heti katseensa pois minusta.

Tiitus seisoi selkä minuun päin ja kuunteli, mitä suulin sisällä puhuttiin. Hän nojaili suulin oviaukon pieltä Inkan vieressä, mutta ei selkeästikään kuunnellut Heliä, vaan jotakuta toista. Aioin hypätä hänen niskaansa. Aioin kietoa käteni hänen ympärilleen, ja jalkani myös, ja hän säikähtäisi kunnolla.

Otin jo vauhtia. Kuulin kuitenkin, että keskustelu käytiin englanniksi. Eetu seisoi edempänä ja änkytti jotain hevosista rallienglannillaan, mutta eipä siitä paljoa muuta ymmärtänyt kuin että Jussista hän jotain leuhki. Mielessäni kävi ensimmäisenä, että Chai olisi siellä, mutta saman tien syytin itseäni nanosekunnin rasistiksi. Chai puhui suomea ilman minkäänlaista aksenttia, eikä ilmeisesti osannut englantia sitäkään vähää mitä Eetu.

Kun huomasin Marshallin ja toisen nenästä päätellen venäläisen miehen, vaihdoin kurssia kesken juoksun. Kyllä ne venäläiset tiedettiin. Marshall varmaan puukottaisi Tiden, jos saisi tietää, että hänellä oli poikaystävä. Itsestäni en ollut niinkään huolissani. Kyllä minä yhden Marshallin painimatsissa voittaisin.

Löin käteni Eetun olkapäille niin että läpsähti.
”Ai TÄÄLÄ te ootta!” huusin, jotta hän varmasti säikähtäisi.
”Perkele!” Eetulta pääsi samalla kun hän ihan vavahti.

Väistin nauraen hänen kyynärpäätään, kun hän yritti iskeä minua mahaan sillä. Inka polki etujalkojaan maahan ja Heli veti Eiran olkapäästä pois sen läheltä ennen kuin ryhtyi itse rauhoittelemaan sitä. Suulin toisessa päässä oleva Jussikin tuijotti minua silmät suurina ja pää ylhäällä, mutta rauhoittui ilman Eetun apua.

Marshall mumisi sille nenästä päätellen venäläiselle jotain, jonka yksi ainoa sana oli mitään ihmisen kieltä, ja se sana oli Hello. Jo ennen esittelyäkin tiesin, että tässä oli Marshallin isä: päättelin sen tietenkin siitä, että äidin tapasin jo.
”Ja tässä on Grigori”, Marshall sanoi minulle englanniksi.
”Sun isäs”, vastasin suomeksi ja ojensin käteni tuuheakulmakarvaiselle miehelle. Hän puristi sitä ryhdikkäästi, ja minä sanoin kaksi ainoaa fraasia, jotka venäjäksi osasin. Ne olivat ”päivää” ja ”hauska tutustua”.

Keskustelua oli hämmentävää seurata. Eiralla ja Helillä oli sivulla omat juttunsa, mutta Marshallin, hänen isänsä, Sonjan, Eetun, Noan ja Tiituksen englanninkielinen kombo oli huvittava. Eetulla oli ihan hirveitä vaikeuksia löytää oikeita sanoja ja ymmärtää venäläisten aksenttia. Noakin mietti joka virkettään kauan. Tiitus ja Jilla pärjäsivät hyvin korkealaatuisella turistienglannillaan, mutta Sonja puhui vaivattomammin kuin minä. Keskustelu koski tietenkin Arlekinia ja vähän Jussia. Eetu, se noloottelija, yritti korvat punaisina kääntää keskustelun Been ja Tiden menestykseen, kun Dressage Masters tuli puheeksi.

”Mulla on hyviä uutisia”, sanoin ensin suomeksi ja sitten kohteliaisuussyistä englanniksikin, kun Dressage Masters -keskustelu oli selkeästi ohi.
”No?” Eetu kysyi ilmeisen kiitollisena siitä, että puheenaihe vaihtuisi.
”Häjyt esiintyy Seinäjoella viikon päästä lauantaina.”
”Oi! Onpa kiva!” Sonja sanoi heti.
”Voisimma mennä joukolla kattomahan”, Eetukin innostui.
”Se olis kyllä ihan kivaa”, Jilla nyökäytti.

Hymyilin Tidelle ilahtuneena kolmen muun reaktiosta, mutta hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja ylpeältä, niin kuin olin odottanut. Sen sijaan hän katsoi kulmat kurtussa ensin Sonjaa, joka selitti Marshallin isää varten englanniksi, että Häjyt on tanssimusiikkiorkesteri, ja sitten Eetua, joka puolestaan katsoi Noaa odottavasti.
”Joo voitas kyl käydä pyörähtääs”, Noa nyökytteli Eetulle, joten kiitin häntäkin hymyllä. Eira ja Helikin olivat kääntyneet puoleemme ja mumisivat jotain myöntävää.
”Mitä ihmettä?” Tide puuskahti silloin osin huvittuneena ja osin vähän ärsyyntyneenäkin ja käänsi katseensa minuun. ”Kyllä mä tiesin että sä tykkäät kaikesta oudosta folk- ja tanssimusiikista, mutta että se kaikki ootte innoissanne kun jotku Häjyt tulee soittaan humppaa ja tangoa!”

Kaikki hiljenivät hetkeksi. Jopa Marshallin isä oli hiljaa, vaikka Tiden narina olikin ollut suomenkielistä. Purin huultani ja loin katseeni maahan. Hetken verran minua harmitti ihan hirveästi, mutta sitten yritin vain olla nauramatta.

”Ssssssshit”, Eira sihisi selkäni takana vain hieman kuiskausta kuuluvammin. Kun katsoin häneen, hänen silmänsä olivat suuret ja hän oli peittänyt suunsa toisella kädellään.
”Mitä!” Tide naurahti epävarmasti.
”Ei mitään, ei mitään”, yritin vakuutella hänelle kämmenet häntä kohti ojennettuina ja olin vähällä lisätä ”kulta”.
”Joo ei mitää muutaku et Häjyt on Hellon bändi!” Eira kiekaisi, vaikka olin jo toivonut, ettei kukaan sanoisi sitä Tidelle enää tämän jälkeen.

Tide peitti suunsa molemmilla käsillään. ”Voi paska”, niiden takaa kuului. ”Hello…”

[HelloOsallistuja]

Molempia kiukuttaa

Olin menossa Typyä hakemaan, kun puhelimeni soi. Ajattelin aluksi, että siellä on joku lehti- tai sähkökauppias, ja heitä minä tykkään huudattaa. Näytöllä luki kuitenkin Milan. Vastasin hämmentyneenä. Me emme varsinaisesti pitäneet yhteyttä Milanin kanssa. Emme siis sillä tasolla, että hän soittaisi minulle huvikseen. En ollut sitä tyyppiä, joka soitteli entisille poikaystäville viikottain, tai edes vuosittain. Varsinkaan sellaisille, jotka katosivat ilmoittamatta ja kunnollisia hyvästejä sanomatta paljon ennen kuin he olivat lusineet vaihto-oppilasvuotensa loppuun ja ilmestyivät taas niin kuin tyhjästä.

”Sä tykkäsit sen Kirkan?” Milan kysyi hymyä äänessään, niin kuin aina.
”Tä?” vastasin älykkäästi.
”Sen näytelmän? Ja se Tiitus tykkäsi? Vai oli huono?”
”Minkä ihm… Eiku…”

Voi paska. Niinhän se oli mennyt. Milan oli luvannut jättää minulle jotkut liput tallille. En ollut koskaan muistanut etsiä niitä. Eetu oli varmasti unohtanut antaa ne. Milanhan oli saanut jostain liput Kirka-näytelmään Lapualle ja minun ja Tiituksen oli pitänyt käyttää ne.

”Kuule…” mutisin puhelimeen samalla kun etenin puolijuoksua kohti satulahuonetta. Kaipasin yksityisyyttä, ja sitähän ei kovin kesken Hopiavuoren hevostallissa saa, koska ympäri vuorokauden on joku paikalla. ”Oikeastaan mä en muistanu koko juttua. Mä en saanu niitä lippuja ikinä.”
”Ei saanu? Oliko niissä joku vika? Mä soitan sinne. Jouduit turhaan ajaa sinne?”
”Ei kun mä en oo edes nähny niitä lippuja ikinä.”
”Ai ei nähnyt? Mä laitoin ne siihen tallin ylös, huoneeseen. Joku oli siivonnut pois?”
”Ei… Voi paska, Milan!”
”Mitä!”
”Ei siellä kukaan ikinä käy! Anteeksi, ne meni nyt hukkaan.”
”No. Ei se mitään. Soitin vaan tykkäsitkö. Mutta sitten ei tiedä tietenkään.”

Olin joskus katsellut Milanin kasvoja tuntikausia. Pelkästä uloshengityksestä tiesin, että hän rutisti silmiään kiinni linjan toisessa päässä. Se aiheutti aina hänen nenänvarteensa pienen rypyn. Siitä tiesi, että häntä harmitti.

”Anteeksi…”
”Ei se haittaa mitään”, Milan sanoi, ja hänen äänensä oli edelleen pehmeä siitä huolimatta, että hänellä oli ihan varmasti harmiryppy nenänvarressaan linjan toisessa päässä.
”Kuitenkin…”
”Ne oli ilmaiset liput, Hello. Ei haittaa.”

Tunsin, että minun olisi pitänyt korvata typeryyteni jotenkin. Toinen hyvää hyvyyttään antoi ylimääräiset teatterilippunsa minulle ja minä se nukun näytöksen ohi edes lippuja huomaamatta. En kuitenkaan tiennyt, mitä olisin voinut tehdä. Tuntui hirveän huonolta idealta kutsua Milan minun luokseni ja kahvitella, vaikka juuri niin olisin tehnyt, jos hän olisi kuka tahansa muu. Milanilla oli tapana istua ja seistä vähän liian lähellä, eikä se käynyt enää, vaikka hän toimi kyllä ihan samalla tavalla kaikkien kanssa. Minusta se ei tuntunut normaalilta enää. Meillä piti olla välissämme vähintään pöytä, jotta hän pysyi omalla puolellaan. Mietin pää savuten, kutsuisinko hänet ratsastamaan — siinä oli sentään pidettävä turvaväli — mutta en ehtinyt päättää mitään ennen kuin hän halusi lopettaa puhelun.

”No niin. Hyvä. Ei mulla ollut muuta asiaa.”
”Milan…”
”Nähdään Hello, moi moi.”

Tartuin huokaisten piiskaan ja pitkään liinaan. Ovi ei pitänyt mitään ääntä auetessaan, toisin kuin tuvan ovi. Myös tallin ovi aukeni yhtä hiljaa kuin satulahuoneen ovi. Ulkona satoi lunta, ja Eetu oli väittänyt sen olevan varma kevään merkki. En käsittänyt millä perusteella muka, mutta ainakin lumisateen aikaan oli aina lämpöistä. Hain Typyn haasta liinan päähän. Se nousi takajaloilleen keskellä pihaa protestoidakseen, mutta ei sellainen nyt niin vaarallista voi olla, kun hevonen on vielä ihan pieni vauva. Katsoin sen verran sen perään, ettei se kaatuisi selälleen, ja annoin narua. Välillä minunkin teki mieli nousta takajaloilleni ja pukittaa.

Maneesin ovi oli aina kiinni ja piti rahisevaa ääntä avattaessa. Jokin musta ja ruskea suhistelivat ohitseni ja taas oli Typy takajaloillaan. Sillä kesti monta sekuntia palata neljälle jalalle ja laskea päänsä ja sillä aikaa tuuli piiskasi isoja lumihiutaleita maneesiin. Lopulta sain oven kiinni. Kapusin maneesin penkille istumaan ja roikotin Typyn liinaa sylissäni. Hevoseni katseli uteliaana Oskaria, Ukkoa, Outia ja Jussia, jotka laukkasivat niin tyytyväisen näköisinä, että he tuskin olivat kohdelleet tänään ketään niin ylimielisesti kuin minä vahingossa Milania. Voi helkkarin helkkari, mitä minun oli tullut taas tehtyä.

”Mä en oo varmaan ikinä nähny sua noin vakavana”, Outi kommentoi, kun hän lopulta hidasti Jussin ravin kautta käyntiin ja meni hitaammin ohitsemme.
”Oonks mä sun mielestä komee ja mystinen kun mä oon vakava?” kysyin Outilta, joka oli heti arvioivinaan minua silmät sirrillään.
”Hmm. Mistä kukin tykkää.”
”Ai kiitos hei.”
”No, en minä tiedä. Oskari! Mitä mieltä sä oot?”
”Mitä?” Oskarin etäinen ääni kuului maneesin toiselta laidalta.
”Outi sano että mä oon susta ihan läkähdyttävän komee!” huusin Oskarille ennen kuin Outi ehti ja sain Typyn viskomaan päätään.
”Mitä! Eikä. En mä niin oo sanonu.”
”Ai mä oon susta ruma? Voi kiitti vaan Oskari, aina sä mua tälleen haukut!”
”En mä tarkottanu kylläkään — tai siis mikä tää ny — mitä??”

Oskarin härnääminen piristi minua vähän. Jaksoin huudattaa häntä ainakin kaksi kokonaista käyntikierrosta. Olin paremmalla tuulella, kun hän sanoi hätääntyneen näköisenä ja korvat punaisina, että olen minä komea. Outi pelasti hänet puhumalla päälle, kun yritin varmistella, että läkähdyttävänkö komea.

Noin triljoonan vuoden päästä oli minun ja Typyn vuoro mennä maneesin kentälle. Panin merkille, miten Oskari pyyhkäisi satulastaan kuviteltua pölyä ennen kuin nosti jalustimet ylös. En kauheasti satuloista ymmärtänyt, mutta Oskarin Ukolle hankkima satula vaikutti tosi kalliilta. Oli outoa, että noin rikas heppu halusi kämppäkaverin. Vähän niin kuin Sonja olisi halunnut muuttaa minun kolmiooni. Tai no, vähän eri kyllä. Sonjalla oli se joku Harri tätä nykyä. Olisi oikein erityisen kauheaa asua pariskunnan kanssa. Mitenhän Noa ja Jilla jaksoivat elää?

Typy oli kiukkuisella päällä jouduttuaan odottelemaan vuoroaan maneesin penkkien vierellä. Minullakin oli tosi ärsyttävä olo. Juoksuttamisen sijaan halasinkin hevostani. Olisin mielelläni halannut oikein kauan ja pitkään — Typyn talvikarva on maailman pehmein ja pumpulimaisin — mutta päästin irti ennen kuin uhkaavasti olkapäätäni korvat luimussa hamuileva hevonen päätti purra. Tietenkin toruin sitä. Silitin sitä turvan päältä ja lepersin, että ei saa isiä haukata, isiin sattuu jos isiä haukkaa. Ja annoin suukonkin, koska niin pehmeä kuin Typyn talvivilla olikin, sen nenänpieli oli sileää kuin sametti ja paljon rusehtavaa talvikarvaa mustempi. Isin prinsessa.

Typy ei olisi halunnut mennä ympyrälle. Painoin sitä piiskalla kaulasta jotta se käveli ja sen jälkeen läiskäisin piiskalla sen taakse maahan oikein kunnolla jotta se alkoi kulkea ympyrällä. Parhaina päivinä sille riitti kielen naksautus tai ihan kevyesti maan taputtaminen piiskalla, mutta ei vain sillä kertaa. Kääntyäkään se ei olisi tahtonut: minun oli sohittava sitä turvalle piiskan päällä ennen kuin se uskoi. Raviin sen sai vain naputtelemalla sen kintereitä, mutta sentään se pysyi ravissa pakottamatta, joskin aluksi hieman luimien.

Pikku hiljaa Typy alkoi rentoutua ravatessaan. Sen korvat nousivat luimusta ja pää laskeutui alas. Askel piteni. Se venytti oikein nautinnollisen näköisesti niskaansa, ja selkäänsäkin sitten kun komensin sitä seuraavan kerran pysähtymään ja kääntymään. Kun se oli rentoutunut, sen juoksuttaminen oli aika vaivatonta. Annoin sen ravata ja tunsin itsekin olevani vähemmän solmussa. Siirsin piiskan samaan käteen kuin narunkin ja soitin Nellylle.

”NO?” Nelly äyskähti puhelimeen vastaukseksi.
”Nö”, matkin häntä.
”Mulla olis täs oikeitki hommii.”
”Tuu.”
”Mihin?”
”Maneesiin.”
”En.”
”Tuu. Mulla on huolia.”
”Niin mullaki.”
”Selvä. Eli tuu ja tuo viinaa. You tell me the problem. Then we drink vodka. And problem kaputt.”
”Me ei ryypätä hevosten kanssa Hello Ilves.”
”No tuo mehua sitte.”
”Joo”, Nelly ärähti lopulta.
”Jöö”, matkin häntä ennen kuin hän löi luurin korvaani.

Typy käveli rauhallista rentoa käyntiä suunnanvaihdon jälkeen, kun Nelly tuli. Yritin kutsua sen luokseni päästääkseni sen irti, mutta se ei halunnut. Se murjotti taas. Siksi menin sen luokse päästämään sen. Sehän on vielä vauva. Sitä taisi kutittaa, kun se niin hinkkasi päätään käsivarteeni. Yleensä se ei tee sellaista.

”Toi ei ikinä opi jos sä kohtelet sitä noin”, Nelly huomautti ja istahti penkille.
”Isäs ei oppinu kun sua teki”, mumisin epäselvästi vastaukseksi. Kävelin maneesin reunaa pitkin eteenpäin kunnes löysin jumppapallon katsomon puolelta. Kun paiskasin sen kohti Typyä, vauvani ensin säikähti sitä, mutta tuli sitten saman tien niin uteliaaksi, että alkoi lähestyä palloa hyvin varovaisesti kaula pitkänä ja etujalat täristen, valmiina säntäämään pakoon jos se hyökkäisi. Istahdin Nellyn viereen ja ojensin käteni. Hän kaatoi puolentoista litran Sprite-pullosta lasiin valmiiksi laimentamaansa Ritva Hopiavuoren mustaherukkamehua ja ojensi lasin minulle.

”Aika tujua. Pitää varoo ettei tästä ihan päihinsä tuu”, sanoin hörpättyäni lasista.
”Äh. Kerroksä eka vai mä?”
”Kerro sä.”
”Mä en tiedä miten mä ottaisin Eetun kanssa puheeks nää asumisjärjestelyt…”
”Ai sulla on vieläki toi sama vanha huoli! Mä luulin et jotain oikeeta!”
”Hello kiitti vaan!”
”Sun ongelma on helppo ratkasta. Meet ja sanot jotain että hei Eetu, nyt mulle käy et mä muutan tänne.”
”Joo koska noin helppoahan se on.”
”On se. Kyllä mä sen tunnen. Se on kuitenkin mun eks-poikaystävä, ja vieläpä mun ensimmäinen.”
”Hello. Eetu ei ole sun entinen poikaystävä.”
”Ei niin. Mut kyllä mä silti sen tunnen.”
”Voi olla…”

Typy oli päässyt ihokosketukseen pallon kanssa. Aluksi se säpsyi sitä, miten kumipallo reagoi sen hamuilemisiin kumisemalla ja tärisemällä. Kun se tottui, se kuitenkin sai pallon juoksutettua aika kauas yrittäessään hyvin kömpelösti kavuta sen päälle. Aina pallo lipsahti sen etujalan alta ja se ravasi perään. Minusta koko touhu näytti turhauttavalta, mutta Typyllä oli korvat tötteröllä, vaikka se huiskaisikin hännällään silloin tällöin. Pelkäsin, että se nyrjäyttäisi nilkkansa, mutta koska Nelly ei huomautellut aiheesta, tuskin niin voisi oikeasti käydä.

”Mikä sulla sit on? Jotai keksittyjä huolia taas?”
”Nii.”

Yhtäkkiä en halunnutkaan kertoa koko lippujutusta. Nellyllä oli taipumus laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa: sekä hyvässä että pahassa. Hän sanoisi, että ei unohtamiselle mitään voi, ja että ei se ilmaislippujen kanssa niin vakavaa ollut. Hän kertoisi, mitä minun pitäisi Milanille sanoa. Ja sitten tuntisin itseni taas idiootiksi, kun olin ottanut kierroksia turhasta. Ilmaisliputhan ne kuitenkin olivat, ja Milanille tarpeettomat.

”No?” Nelly kysyi Typyä katsellen.
”Se Chai.”
”Nii? Onko se tehny jotain väärin? Siitä sun pitäs varmaan sanoo Eetulle.”
”Sillähän ei ollu poikaystävää vielä?”
”Kyllä sä kans oot lutka…”

Nauroin ja join mehua. Kyllä Nelly tiesi minun tietävän, että tällä Chailla oli tyttöystävä: johan se asia oltiin eilen juoruttu perin pohjin ennen kuin lähdin kotiin. Kaikki oli juoruttu. Olin halunnut oikeastaan vain tietää, mistä ihmeestä Nelly Chain tunsi niin hyvin, että osasi sanoa hänen sukunimensä, ja vieläpä samalla asiantuntevalla nousevalla nuotilla kuin Chai itse. Niin kuin natiivipuhuja… …kun vain tietäisi, minkä kielen. Nelly ei ollut muistanut sellaisia pikkuseikkoja. Kuulemma Chai on ihan vain espoolainen, vaikka olin hänen kotipaikastaan kysyessäni tarkoittanut, että mistähän lie Koreasta hän on alun perin sinne Espooseen tullut.

”Mikä sun oikeasti on?” Nelly kysyi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. Typy oli kyllästynyt palloon ja kerjäsi Nellyltä rapsutuksia kaiteen yli eikä luiminut yhtään. ”Vai onko sulla ees mikää?”
”No ei mulla varmaan oikeesti mikään ole. Milan antoi mulle lipun–”
”Milan?!”
”Niin! Kuuntele nyt. Se antoi mulle lipun, tai oikeestaan kaks–”
”Et ota siltä yhtään mitään.”
”No otin jo–”
”Hello. Annat ne liput takasin.”
”Ne meni vanhaks jo, sitä mä yritän selittää, mutta mitä hittoa tämä tämmönen määräily on?”
”Eetu sano et — tai no. Ihan sama. Se ei vaan ole kauheen hyvää seuraa kenellekään.”
”No voi yhyy, onko Eetu sanonu että se aika ihme tempun teki kun lähti silleen yhtäkkiä ja jätti mut? Voi voi, se oli pikkulapsi sillon.”
”Selvä sitte.”
”Kyllä se aluksi muakin ahdisti, mutta en mä jaksa kaivella sellasia enää.”
”Jaa. Että semmosta.”

Nelly oli ärsyttävän kummallisen näköinen sen sanoessaan. Eetu oli aina ollut kummallinen Milania kohtaan, mutta ei noin kummallinen kuin Nelly nyt. Olin aina ajatellut, että Eetu oli vain niin kuin meidän isä: aina minun puolellani, aina kaiken maailman entisiä poikaystäviä vastaan ja siinä se. Nelly ei kuitenkaan ollut niin puolueellinen, että olisi tuijottanut hevostani suupielet kireinä hänelle melkein tuntemattomista entisistä poikaystävistäni ja viattomista teatterilipuista puhuttaessa. Eetu sen sijaan oli tarvittaessa mestarinäyttelijä, tai oikeastaan mestari peittelemään kaikenlaisia tunteita, sen olin monesti huomannut. Uumoilin yhtäkkiä, että Nelly ei tainnut olla yhtä hyvä näyttämään aina tyyneltä.

Tartuin kasvojani hamuilevaa Typyä riimusta ja laitoin liinan siihen taas kiinni. Tässä koko Milanin jutussa tuntui yhtäkkiä olevan jotain mätää, ja minun oli saatava tietää mitä. Tiesin Milanin kyllä sotkeutuneen kerran laittomuuksiin, mutta sehän oli silloin se, ja vain sen yhden kerran, vain ihan vähän. Vaikka Eetu oli silloin ylireagoinut ja ehdottomasti kieltäytynyt päästämästä Milania edes vanhaan Hopiavuoreen sisälle, koska huumeveikkoja hän ei kuulemma katsele, niin siitähän oli miljoona vuotta aikaa. Ei Eetu saisi Nellyyn tartutettua tuollaisia reaktiota kertomalla sellaisesta muinaisesta pikkujutusta. Eikä Nelly säälisi minua noin kovasti jonkin muinaisen eronkaan takia.

”Mihin sä meet?” Nelly havahtui kulmienkurtistelustaan, kun nousin ylös.
”No sänkyyn Milanin kanssa kiitokseksi niistä ihanista lipuista. Ihan ajattelin Skotilla ratsastaa. Me pyydetään Sonja ja Noa mukaan.”
”Ketkä me?”
”Sinä ja minä. Tuu jo.”
”Miks me ne pyydetään?”
”Siksi koska ne ei oo noin krätyysiä niin edes ne saa mut paremmalle tuulelle.”
”Just. Selvä.”
”Hei — tää piristää sua varmana — Oskari sano et mä oon aivan sairaan komee.”
”Eikä sanonu.”
”Ihan varmasti sanoi. Kysy vaikka Outilta. Se kuuli. Oskari on varmaan tosi ihastunu muhun.”
”Voi jeesus, Hello..”

Typyn kuva me saatiin Anne L.:ta joululahjaksi, mutta olen pantannut sitä kuvituskuvaksi tähän asti.

[HelloOsallistuja]

Kasvukipuja (toisesta näkökulmasta)

Joskus olen epäillyt, että Beellä on vähäsen päässä vikaa. Varsinkin viimeaikoina. Se ei nimittäin käyttäydy niin kuin terveet nuoret — niin kuin Typy. Niissä ajatuksissa seurasin sen ravaamista maneesissa. Sen korvat pyörähtelivät sen päässä välillä, kun se hölkötteli Onnin satula selässään. Tide antoi sen lönköttää. Typy olisi samassa tilanteessa, satulaan opetuksessa, laukannut ja pukitellut. Niin kuin vauvan kuuluu. Minusta sellainen oli ihan kauhean huvittavan näköistä, paitsi aluksi, kun Typy oli kauhuissaan. Tätä nykyä se tuntui riehuvan vain riehumisen ilosta.

Bee venytti kaulaansa pitkäksi ajan myötä ja rentoutui ihan kokonaan. Siitä oli kasvanut kaunis — noin niin kuin rimppakintuksi. Minä pidin kuitenkin lihaksikkaammista miehistä, niin kuin Skotti tai Tide. Alashan Been selästä keikahtaisi, kun sinne olisi aika kavuta.

Tide jutteli kovasti Beelle. Sellainen oli Tiden tapa. Hän jutteli samaan sävyyn Jerusalemillekin. Hän ei huomannut, miten tarkkailin hänen keskittynyttä ilmettään hänen juoksuttaessaan hevostaan. Hän näytti samalta opiskellessaan ja pelikuvioitaan miettiessään, ja kun se ajatus pälkähti päähäni, olin hinkkaavinani suupieliäni takin hihaan, ettei hän huomaisi hymyäni.

Välillä Tide on epävarma Been kanssa, mutta ihan syyttä suotta.
”Hyvä poika sä olet. Kyllä hienosti osaat yhtä ja toista, otas tästä porkkana. Ai kuinka hyvin meni. Hieno poika. Iso poika”, Tide höpötteli Beelle sitä kylliksi juoksutettuaan ja tuikkasi sen suupieleen porkkanaa.
”Entä mä?” kysyin silloin, ”missä mun ruoka on?”
Se harhautti Tiden juuri väärällä hetkellä. Kun hän kääntyi minua kohti, Bee oli juuri kurottautumaisillaan hamuilemaan hänen olkapäätään. Hän suuteli minua, enkä ollut varma, meinasiko happeni loppua sen takia, vai siksi että hän puristi minua itseään vasten. Hymyilin hänelle ja sanoin, että ehkä tuo nyt juuri ja juuri palkasta kävi. En sanonut mitään siitä, miten Bee piti häntä silmällä hänen selkänsä takana ja liikkui hänen mukanaan pysyäkseen lähellä häntä. Jälkikäteen on hyvä sanoa, että olisi pitänyt, mutta silloin kertominen ei tullut mieleenkään. Vilkaisin ovelle, ja koska se oli ja pysyi vielä kiinni, nipistin Tideä takapuolesta.
”Ai! Mitä sä oikeen meinaat?”
”Sims kakkosessa meidän ihmissuhde olis saanu tosta kaks plussaa”, sanoin olkiani kohauttaen ja muka vakavana.
”Miks toi on jotenki halventavaa muka vaan sillon jos mä olisin nainen”, Tide mutisi.
”No anteeks. Se oli semmonen once in a lifetime -juttu”, kerroin silmät mahdollisimman suurina siltä varalta, että hän todella olisi loukkaantunut.
”Ja normaalit ihmiset tekee benjihyppyjä…”
”Mä en nyt tiiä ooksä vihanen vai et, mutta jos sä et ookkaan niin mun tekee mieli sisäänhengittää sut kun sä kurtistelet tolleen kulmia.”
”No en mä oo. Kauheesti.”

Sipaisin sormellani Tiden leukaa ennen kuin nostin Onnilta lainatun satulan syliini. Se oli yllättävän kevyt. Tide silitti Been poskea, kun otti hevosensa uudelleen kiinni. Hän katsoi suoraan hevoseen, joten näki ihan varmasti sen sulkevan hetkeksi silmänsä. Jos ei olisi nähnyt, sen minä olisin ymmärtänyt sentään kertoa hänelle, koska en ollut enää hänen välittömässä läheisyydessään ja siksi niin täysin sekaisin. Toivottavasti Been pään profiili pysyisi noin suorana. Se sopisi hyvin yhteen Tiden nenän kanssa, kun heistä otettaisiin kuvia joskus heidän voitettuaan jotkut isot ratsastuskilpailut. Vaikka ei kai se ole niin tarkkaa. Ei kukaan mitään ratsua sellaisissa kuvissa kauheasti huomaisi, vaikka Tide ratsastaisi yksisarvisella. Harmi Beelle. Ja tavallaan Tidelle, joka ei tuntunut tajuavan tätä seikkaa itsestään ollenkaan.

[HelloOsallistuja]

Mikä mussa on vikana?

Tiituksen Snapchatissa

Kun Tiitus Hellevaara avasi Snapchatin seuraavan kerran lähettämänsä viestin jälkeen, hän oli saanut useita viestejä käyttäjätunnukselta HELOOOOOOOOU, joka oli ilmoittanut etunimekseen HELLO ja sukunimekseen myös HELLO. Kaikki viestit olivat videoita.

Viesti numero yksi meni suurin piirtein näin:
Ensin näytöllä oli Hellon naama, joka aukoi kaikessa hiljaisuudessa suutaan ja teki muitakin naamanliikkeitä. Sitten se alkoi puhua.
”Kato mua, kato mua, kato mua, kato mua”, se sanoi, ja naamanliikkeet jatkuivat vielä hetken.
”SÄ ET KATTONU!! Eiku muute tulisin mut mul–”
Sitten video loppui kuin seinään.

Viesti numero kaksi oli lähetetty samalla sekunnilla:
Siinäkin oli Hellon naama, tällä kertaa naurava, ja se puhui.
”Nii mä yritin sanoo vaan et mul–”

Viesti kolmekin oli lähetetty yhteen syssyyn ja se oli hyvin lyhyt:
”VITTU TÄTÄ ELÄMÄÄ KU–”

Viesti neljä oli lähetetty useita minuutteja edellisten jälkeen:
”Mä unohdin että tätä nappulaa pitää pitää pohjassa koko ajan”, Hellon naama hohotti siinä alussa.
Kuva heilui. Siihen ilmestyi muuan pörröinen nuori matolla makaava kukonpoika. Kuului rahinaa ja sitten Hellon hieman kaukainen ääni: ”nii kato kun musta on tullu tämän ja ton äiti”, Hello sanoi laskeutuen makaamaan linnun viereen ja ensin silittäen sitä ja sitten osoittaen vapaalla kädellään jonnekin kuvan ulkopuolelle. ”Nii mulla on näitä emol– äidillisiä velvollisuuksia. Kato mun kanaa, se on oppinu tempun, kato. Keskiviikko! Ole valkoinen! … Hyvä tyttö Keskiviikko!! Mitä luulet, kenet me valitaan näiden kummi–”
Sitten kuva katkesi taas.

Viesti numero viisi oli lähetetty taas pienen tauon jälkeen.
”Sun takia, Tiitus Hellevaara, sun takia mä menen vaikka–” pipopäinen Hello huokaili ilmiselvästi ulkona kävellessään, mutta keskeytti dramatiikkansa moikatakseen iloisesti jotakuta, jota ei näkynyt kuvassa. ”Se oli se mun naapuri”, Hellon naama sanoi kuin salaliittolaiselle hyvin läheltä otetussa videossa. ”Niillä haisi ihan varmana pitsa tänään… Kuuntele, mä oon oppinu jotain Tampereen tai ainaki jonkun paikan murretta: täsä mää tuun! Siinä se oli. Täsä mää tuun. Kun mä oon tulos tallille.”

Viesti kuusi oli lyhyt itseään uudelleen toistava kahden sekunnin mittainen video auton jäisistä ikkunoista. Sen päälle oli läntätty pirunnaama ja kaksi tulipalloa.

Viesti seitsemässä oli ihan mustaa. Vain joku keltainen heiluva valopallo erottui ja kuului kauhistelua.
”EI JUMATSUIKKELI MITÄ MÄ TEEN, MUN AUTOSSA PALAA JOKU OUTO VALO!!!”

Kahdeksannessa viestissä kuului auton huminaa, kuvassa näkyi vain Hellon otsa ja toinen silmä, eikä hän katsonut kameraan.
”Mä ajattelin varmistaa että sä ymmärsit et se oli vitsi. Kyllä mä ny pensavalon tunnistan.”

Viesti numero yhdeksän oli viimeinen.
Siinä Hello käveli taas ja höpötti katsoen vähän kameran ohitse.
”Sua varmaan ihan sikana ärsyttää kun mä spämmin sulle näitä, mutta onneks sä voit todistaa etten mä nyt yleensä — kato mä oon täälä jo — nyt mä meen talliin, kato.”
Hetken Hello käveli äänettömästi ja ilmeestään päätellen hiippaili tarkoituksenaan säikäyttää tai yllättää joku toinen.
”Ja tässä”, Hellon naama sanoi sirkustirehtöörin äänellä ennen kuin kuva kääntyi front camerasta tavalliseen, ”on Tide. Tide ei ole vieläkään liittynyt Hunkseihin. Sano hei Tidelle, Tide!”
”Hello”, aloitti kuvassa epäselvänä Hellon puhelimen särkyneen linssin kuvaamana näkyvä Tiitus aikeenaan ilmeisesti komentaa Helloa lopettamaan kuvaamisen, mutta viesti loppui ennen kuin hän ehti jatkaa.

[HelloOsallistuja]

Kun Keskiviikko ei voi hyvin

”Vuorela.”
”Tässä on Helemias Ilves terve.”
”No terve?”
”Mä oon huolissani mun kanasta.”
”Siis mitä?”

Pienen vauvan isyyslomalla oli aina raskasta. Jerusalemin kanssa oli ollut kaiken maailman sisäsiistiksi opettamista, mutta nyt Keskiviikko vei huolenaiheeni ihan uudelle tasolle. Huokaisin ja selitin taas yhdelle ihmiselle, tällä kertaa eläinsuojeluneuvojalle, että minun kanani oli ihan vetelä ja löysä. Olin selittänyt saman asian ensin isälle (puhuen hypoteettisesta kaverin kanasta) ja sen jälkeen jollekin hemmetin nurmolaiselle kanafarmarille. Iskä oli sanonut, ettei hän kanoista ymmärrä, ja kanalan isäntä tuumannut ettei hän nyt kyllä tiennyt, paljonko yksi kanayksilö normaalisti liikkui. Minua ärsytti se tieto, että jos kana ei ollut terve ja voimakas, se sitten kuoli, eikä sille erityisemmin mitään tehty. Toisaalta enpä ollut aiemmin potenut huonoa omatuntoa jääkaappini kanansuikaleistakaan.

Eläinsuojeluneuvojasta ei ollut apua. Kuulemma suurin osa yhteydenotoista koski joko luonnonvaraisten eläinten hoitoa tai naapurien haukkuvia koiria. Kiitin ja lopetin puhelun. Jerusalem vinkui nurkassa: sekin tiesi, että jokin oli pahasti vialla. Pikku Keskiviikko makasi sylissäni, enkä osannut sanoa, oliko se onnellisen rento vai kuolemassa. Se sentään hengitti vielä. Selasin kännykkäni numerot vielä kerran läpi. Pitäisikö soittaa nyt Eetulle? Eetu ainakin tietäisi, keneltä oikeasti saisin apua… Tai sitten hän tekisi Keskiviikosta kanapihvin, koska hänestä vain koirat kuuluivat sisälle ihmisasuntoihin. Ja satunnaisesti Make. Pyöritin yhteystietoja eteenpäin ennen kuin löysin sopivan, johon soittaa. Siitä numerosta sai aina apua, mutten ollut käyttänyt sitä ikuisuuksiin.

”Hello”, puhelimeen vastattiin.
”Hello”, sanoin ennen kuin ehdon ajatella. ”Ei kun siis hallo!”
”Hello?”
”No Hello!”
”Siis onko se Hello?”
”Johtuuks tää nyt siitä että sä oot venäläinen etkä osaa suomea? Totta kai on, keskity nyt!”
”Mä olen serbi. Kylläkin.”
”Joo mutta mun kana kuolee!”

Milanilla kesti hetken ymmärtää, mikä minulla oli vialla. Tuuli puhalsi hänen puhelimeensa häiritsevästi ja ympärillä kuului olevan muitakin ihmisiä. Lisäksi kanasanastoni taisi olla hänelle tyystin vierasta. Kun hän käsitti mistä oli kyse, hän kuitenkin toimi heti ihan niin kuin ennen vanhaan: vakuutti pehmeällä äänellä, että kyllä tästä selviydytään. Ja ihan niin kuin ennen, minä olin varma, että tietenkin selviydyttäisiin. Milan on aina ollut kuin taikaa: hän saa mahdottomatkin asiat järjestymään, joten yhden kanan herättäminen kuolleista ei olisi hänelle mikään mahdottomuus. Tiesin sen. Lisäksi Milan kuulosti aina itse niin vakuuttuneelta onnistumisestaan, etten itsekään tullut ikinä kyseenalaistaneeksi hänen mahdollisuuksiaan.

”Kyllä mä yksi kana sulle parannan. Älä yhtään huoli.”
”Tää on ihan veltto jo. Mä luulen et se kuolee nyt.”
”Äh eikä kuole. Mä tulen siihen, parannamme kanan, sä keität kahvit, sitte sä naurat. Odota vain.”

Milanilla meni vartti. Katsoin kellosta. Sen vartin aikana Jerusalem vinkui ainakin kaksitoista kertaa. Tiesin suunnilleen missä Milan asui, ja hänen luotaan meni meille kyllä paljon enemmän kuin vartti. Joko hän oli kaahannut sataakahtakymppiä läpi Ilmajoen ja Otsonmäen keskustan, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan, tai hän oli ollut jo valmiiksi kirkonkylällä. Hän ei soittanut kelloa eikä koputtanut, vaan astui sisään, asetteli kenkänsä hyvin siististi vierekkäin ja ripusti villakangastakkinsa huolellisesti naulakkoon kiinnittämättä mitään huomiota räyhäävään Jerusalemiin. Sitten hän käveli ilmeettömänä käytävää pitkin olohuoneeseeni, ja vaikka ei ollut koskaan nähnyt sen autiutta, istui kyselemättä viereeni lattialle. Jerusalem piti jylisevää vahtihaukkua ja kieppui hänen ympärillään ihan niin kuin meille olisi tullut jotain rosvoja ja mielipuolia eikä Milan. Ihme ettei purrut. Sillä oli hampaat irvessä, eikä se uskonut kun komensin, niin että minun oli noustava ja laitettava se ulos.

”No anna se kana.”
”Sen nimi on Keskiviikko.”
”Jaa. Mutta tämä on kukko tämä sun kana. Hello näitä ei saa kääntää vatta ylöspäin.”
”Miksei?”
”Koska sitten ne ei mene oikein päin enää ollenkaa. Kato nyt. Ihan terve kun on oikein päin. Siellä menee. Ota kiinni tai menee sohvan alle.”
”Haluuks sä pitää Prinsessaa sylissä?”
”Hyi en kiitos, täällä haisee Hello kana!”

Purskahdin nauruun. Milan oli ennustanut ihan oikein puhelimessa. Keskiviikko nokki sohvan alla jousia ja piti karmaisevaa meteliä. Milan pudisti päätään ja hymyili ennen kuin nousi keveästi kuin kissa ja veti minutkin ylös lattialta. Hänen kätensä oli luinen ja teräväreunainen niin kuin ennenkin.

”Sä olit yhtä hullu kun sait ne hiiret”, Milan sanoi hetken kuluttua keittiössäni tasoon nojaten ja kahviaan puhaltaen.
”Ne oli gerbiilejä.”
”Niin. Sä luulit se yksi kuolee. Soitit mulle. Et muka nähny sillä vauvat potki vattassa.”
”No mistä mä olisin voinut tietää että kaks urosta…”
”Et nähny yhtää että vaan Herra Keijon Veljellä on pallit ja Herra Keijolla ei.”
”Sä muistat niiden nimetki.”
”Muistan mä sen niiden pienen vauvankin että oli Vääpeli. Ja sulle jäi Huugert myös.”
”Hugo Herbert.”
”Sä et ikinä sanonu että Hugo Herbert vaan ensi Huuko ja sit Huugert.”

Kahvin jälkeen Milan veti eteisessä kengät jalkaansa. Panin merkille, että hän ei vain työntänyt jalkojaan kenkiin niin kuin melkein kaikki Hopiavuoren hevostallilla ja minä itsekin, vaan piti samalla kiinni kantapääosasta sormillaan. Hänellä oli valkoiset, sisältä pörröiset lenkkarit. Lähtiessään hän pysähtyi vielä pariksi sekunniksi ovelle.

”Siellä on Lapualla semmonen Kirka-näytelmä.”
”Ai on vai!”
”Sä tykkäät Kirkasta. Mulla on kaks lippua. Annan sulle ne niin viet tätä Tiitusta.”
”En mä nyt oikeen… Ei se varmaan halua edes…”
”No. Ei se mitään. Mä en mene yksin teattereihin. Tuon talliin sulle. Ei pakko käyttää. Heippa Hello, muista ottaa koira sisään!”

Jäin asuntooni yksin pienten lasteni kanssa. Kun päästin Jerusalemin sisään, se haisteli joka nurkan selkäkarvat pystyssä ja halusi kiertää kylpyhuoneenkin. Keskiviikko puolestaan voi hyvin. Se joi pontevasti vettä ja juoksi sitten laminaatilla liukastellen kilisevän kissan pallon perässä. Vierittelin sille palloa Jerusalemin tutkiessa vieläkin asuntoa ja halusin kovasti nähdä Lapuan Kirka-näytelmän.

[HelloOsallistuja]

Uudenvuodenaatto

”Et vitussa mitään snäppää. Hello. 12-vuotiaat snäppää. Et helvetissä — laita pois — mä en ainakaan tuu sun kanssa mihkää vitun — mee nyt siitä –”

Allu harvoin suostuu kuviin. En yllättynyt, ettei hän suostunut silläkään kertaa. Allu luuli, että kuvien idea on näyttää hyvältä niissä tai jotain. Hän piti itseään rumana. Nyt kuvan idea oli kuitenkin ihan vain… Sanoa että…

Ajattelikohan Tide minua?

”Laita nyt edes se tikku sitten mun taakse.”
”Helvetin hyvä uudenvuodenkuva, joku perkeleen tähtisä — eikö ny oikiaa rakettia olis mihnää–”
”Näetkö sä oikeita raketteja?”
”No en.”
”Nii. Tikku siihen edes jos sä et edes viitti kuvaan tulla. Kun ihminen yrittää snäpätä.”
”Mitä sä ny oikeen oot noin sualaanen? Älä ny oo tuan värinen…”

Otin yhden kuvan ja lähetin sen Tidelle, jonka olin oikeastaan pakottanut lataamaan Snapchatin voidakseni lähetellä filtterikuvia. Yritin hymyillä Allulle, joka hymyyn vastaamisen sijaan ojensi olutpulloaan. Otin sen vastaan ja join oikein pitkän huikan. Huokaisin, vaikka teki mieli kirota niin kuin Allu aina välillä. Yritin olla ihan tosi hauska ja hölmö niin Snäpissä kuin livenäkin, vaikka Tide ei halunnut viettää minun kanssani sen paremmin joulua kuin uuttavuottakaan. En uskaltanut enää edes ottaa puheeksi kumpaakaan. Kyllästyisi vielä sellaiseen jankkaamiseen.

”Tuu. Mennään sisälle. Hello.”
”Joo.”

Koiria ei uskaltanut enää päästää Allun rivitaloasunnon takapihalle, koska raketit olivat paukkuneet tasaisesti kuudesta eteenpäin. Mitään ei näkynyt, mutta kuului koko ajan. Ketään ei tarvinnut siis huhuilla aidatulta takapihalta. Sen kuin siirtyä sisään. Join viimeiset lirut Allun juomasta ovella, jotta voisin avata uuden pullon heti sisällä. Tavallaan pelotti juoda humalahakuisesti pitkästä aikaa. Pian joko alkaisin nauraa tai itkeä hillittömästi, tai pahimmassa tapauksessa soittaisin Tidelle. Kaadoin lasiin viinaa ja kokista ja otin kupin lisäksi kitarani mukaan sohvalle ikään kuin lohturätiksi.

Ai että miten teki mieli soittaa, että miksiköhän et tykkää minusta enää. Laitoin kuitenkin puhelimen pois. Ainakin toistaiseksi.

Uudenvuodenlupaukseni on kuvittaa tarinoita edes silloin tällöin tällaisilla max. 10 minuuttia vievillä ja täysin turhilla kuvilla.

[HelloOsallistuja]

Kuinka me ei Outin kanssa (vielä!!!) olla niin hyviä ystäviä

Selasin Nordea Investoria kuin Ilta-Sanomia. Oli iltapäivä, joten olisin voinut vielä vaikka hankkia jotain pientä, mutta oikeastaan olin jo pitkään odottanut kovasti saavani sitä uutta sähköyhtiötä, Ilmatarta. Helsingin Pörssi tuntui yhtä väsyneeltä kuin minä itse.

Kun havaitsin epämääräisesti hahmon Hopiavuoren tuvan sohvan jalkopäässä, nostin jalkojani ylös, mutta en katsettani ensialkuun puhelimesta. Tietenkin ajattelin, että se olisi Eira tai joku muu sellainen, joka saisi kernaasti istua jalkani sylissään ja mieluiten taputella sääriäni puheensa tahdissa. Kun hahmo ei liikkunut, kohotin katseeni siihen.

”Noni. Mä luulin sua joksikin Eiraksi tai joksikin”, sanoin Outille.
”Joo mä arvasin”, Outi huokaisi. ”Me ollaan niin saman värisiäkin”, hän lisäsi vielä hiussuortuvaansa sormeillen.
”Niinpä. Välillä mä en erota kuka teistä menee tuolla. Sä, Eira vai Inari.”
”Ei vitsi”, Outi harmitteli jotain istahtaessaan, kun väistyin oikeasti istumaan. ”Voisiksä tuoda ne mun keksit sieltä pöydältä?” hän huusi keittiöön.
”Joo tuo vaan ne munki keksit sieltä pöydältä!” minäkin huusin, vaikka en tiennyt, kuka tai mitä keksejä keittiössä oli.
”Nää on gluteenillisia! Hello! Otaksä jätskiä sitte?” Camillan ääni vastasi.

Hetken kuluttua istuimme kolmisin hiljaisuudessa: minä ja Outi sohvalla, Camilla Eetun suosikkinojatuolissa ja minä ainoana ilman keksiä. Olisin halunnut tutkia vielä hetken Investoria, mutta olisi ollut rumaa nostaa kännykkä naaman eteen. Sitä paitsi olisinhan minä Camillan ja Outinkin jutuista kiinnostunut, kunhan he vain niistä kertoisivat. Varsinkin Camillan. Camillan ja Jessen. Äärimmäisen hienotunteinen kun olen, en kuitenkaan voinut udella aiheesta ennen kuin se tulisi muuten puheeksi. Sitä paitsi Camilla ei ollut hirveästi nauttinut siitä, kun olin viimeksi osoittanut olevani kiinnostunut hänen seurustelukuvioistaan siinä missä muidenkin.

”Silitä mua”, tokaisin siis Outille, mutta en edes kallistunut häntä kohti, koska ei hän nyt oikeasti silittäisi. En minä olisi muuten ehdottanutkaan.
”Ei me olla niin hyviä ystäviä.”
”Ollaanpa.”
”Eipähän. Tiedätsä mun lempiväriä?”
”Sininen”, sanoin heti.”
”Pöh, pah, Hello.”

Hevosjutut oli joka tapauksessa sille päivää puitu. Camillalla oli vieläkin liikaa töitä, vaikka ei hän sitä myöntänytkään. Se reppana ei juuri ikinä päässyt edes ratsastamaan, vaikka olin monen tekosyyn varjolla tarjonnut hänelle Skottiakin. Outi puolestaan sai ratsastella vapaasti Jussilla, mutta ei kai Jussikaan nyt kunnollista työhevosta vastannut. Olimme me vastikään yhdessä maastossa käyneet oikeilla hevosilla, mutta silti.

”No. Kerro meille sun salaisuudet niin meistä tulee erottamattomia”, ehdotin Outille Camillaa kohti nyökäten, kun en oleellisempaakaan puheenaihetta keksinyt.
”Jospa sä kertoisit eka meille”, Outi vastasi.
”Ei sillä ole edes, kun se höpöttää aina kaiken”, Camilla epäili.
”On mulla!”
”No?”
”Kun mä olin pieni, mä halusin isona poliisiksi”, kerroin.
”Ei se oo salaisuus kun kaikki tietää sen. Kerro joku toinen”, Outi ojensi.
”Mä olin neljä kun mun isä kuoli ja–”
”Kerropa joku, joka on totta”, Camilla keskeytti. ”Kyllä me ollaan nähty sun isäs.”
”Mä oon pussaillu kerran Eetun kanssa”, sipisin suuren salaisuuden.
Camilla naurahti.
”Ei tällästä voi olla ton kanssa”, Outi sanoi Camillalle myös huvittuneena, ”kun se valehtelee vaan.”
”Enkä valehtele. No sen isäjutun joo mut…”
”Aivan niinku joku uskois että Eetu…”

Ei se niin justiinsa ollut, vaikkeivät kaikki aina uskoneetkaan minun melkein tosia juttujani. Olin silti tyytyväinen ja otin Outilta yhden keksin, vaikka en olisi saanut. Oli se nyt yhden Buranan arvoinen elämys aina. Olin saanut aikaan pientä yleistä nurinaa Outin ja Camillan välillä, ja pian siitä kehittyi ihan oikeaa keskustelua. Kun Camilla alkoi toimittaa jotain raskaana olevaa ystäväänsä kevyesti sivuavia liikuntajuttujaan, nojauduin paremmin sohvan selkänojaa vasten ja nautin, kun joku puhui, vaikka kukaan ei puhunutkaan suoraan minulle. Ei tehnyt enää yhtään mieli tarkistaa, joko Tokmannin osakekurssi olisi lähtenyt sopivaan laskuun, vai nousisiko se aina vain tasaisesti.

[HelloOsallistuja]

Jouluostoksilla

Actual footage of Hello & Allu driving to Le Neue Ideapark:
https://www.facebook.com/motokimaxted/videos/998210823617818/
(Äänet päälle.)

*

Allun suusta kuultua matkan varrella:

”Lopeta.”

”Oikeasti lopeta.”

”Mä jätän sut tienposkeen.”

”Mä ajan sut Honkajoelle niin ne tekee susta sähköä sun jouluvaloihin.”

”Miten kukaan jaksaa sua?”

”Älä koske muhun.”

”Pidä se kieli suussa saatana!”

”Älä heilu tai menee jouset autosta.”

”Nyt vittu oikeasti.”

”MÄ SOITAN ÄIDILLE JUST NYT!”

[HelloOsallistuja]

Miten hyvin Noa tämän pikku sankarin tunteekaan… 😀

Kuumaa kamaa 2

Tide tuli omilla avaimillaan sisään. Oikein säpsähdin sitä. Tide vieläkin koputti yleensä. Piilotin pullottavan pipon tyynyjeni välliin ja tunsin miten sydämeni alkoi hakata taas lujempaa.

”Hello?” Tidde huhuili seinän takana eteisessä.
En vastannut mitään, vaan menin vastaan. En ollut varma, miten Tide reagoisi siihen, mitä minulla oli piilossa tyynyjeni välissä.

Tide katsoi minua huolestuneena ja minä purin huultani. Jerusalemin vinkaiseva haukotus kuului makuuhuoneesta. Sitten kuului ripirapiripirapi kun se käveli parkettia pitkin. Ja Tide katsoi vuorotellen kumpaankin silmääni kunnes Jepen kuono työntyi makuuhuoneen oven raosta eteisen puolelle ja hipoi reittäni.

”Sun silmät on ihan punaset, ootsä taas kipee?” Tide kuiskasi.
”Mä oon mokannu pahasti.”
”Mitä sä oot tehny?”
”Mulla on makuuhuoneessa laitonta kamaa.”
”Kamaa?!”

Tide huojahti pari kertaa ja ojensi ensin toista kättään kohti ulko-oven kahvaa, sitten toista kohti makuuhuoneen kahvaa ja sitten taas kohti ulko-ovea. En kestänyt enää katsella sitä, joten laskin irvistäen katseeni matottomaan harmaaseen lattiaan. Olin jo soittaessani tiennyt, että Tiden tänne käskeminen oli ollut virhe. Jos Tide näkisi kätköni eikä ilmiantaisi minua, hänhän olisi rikostoveri.

”Näytä”, Tide sanoi lopulta tiukasti, eikä hän ikinä ollut ennen puhunut minulle niin kylmästi.

Avasin makuuhuoneen oven. Olin ajatellut hakea pipon eteiseen, mutta Tide seurasi minua. Uskalsin vilkaista häneen vain kerran, sillä niin kurtussa hänen kulmansa olivat. Otin pipon varovaisesti. Vilkaisin itse sen sisään. Minua alkoi itkettää, kun ojensin avointa pipoa kohti Tideä.

Tide lähestyi pipoa kulmat kurtussa. Kumartui sen ylle oikein korkealta, ihan niin kuin siellä olisi väijynyt Loimu tai muu iso ja vaarallinen. Sitten hän alkoi nauraa ja istui sängylle.
”Mä luulin että sulla on heroiinia!”
”Heroiinia! Varmaan mulla olis huumeita! Yritä nyt olla vakava!”
”Voi sun kanssa! Mistä sä noi sait? Miksi sä aiot niitä kutsua?”

Pyyhin silmäni täyden pipon reunoihin, vaikka se alkoi jo haista. Nostin molemmat laittomat oliot syliini varoen, etteivät niiden pikku jalat sotkeutuisi pipon villalankarihmoihin ja menisi kuolioon. Toinen sanoi piip, niin kuin aina, mutta toinen oli hiljaa.
”Tän nimi on Keskiviikko”, sanoin ja ojensin ensin piipittävää Keskiviikkoa nyrkissäni Tideä kohti, ”ja tän nimi on Prinsessa.”
”Keskiviikko ja Prinsessa.”
”Nii.”
”Okei. Nyt voit sitten rauhottua ja lopettaa ton itkemisen. Kukaan ei vie sua vankilaan sen takia, että sulla on laittomia kanoja. Korkeintaan ne ottaa sulta pois noi… Keskiviikon ja Prinsessan.”
”En mä halua niitä poiskaan antaa…”
”Sit pitää hankkia siipikarjankasvatuslupa.”
”Luuleksä et rivitaloon saa mitää kanalupia!”
”Entä Eetulle?”
”Ei se auta kun nää tuli Milanilta…”
”Miksi — mistä se — tai ehkä mä kysyn sitä myöhemmin. Katotaan nyt miten noi saa jäämään henkiin.”

Jo illalla Keskiviikolla ja Prinsessalla oli lämpölamppu, kaninhäkki, pesä, keskikokoisille papukaijoille tarkoitettuja puuleluja ja ruokaa. Ja tietenkin peili, koska siitä Prinsessa tykkäsi eniten. Istuimme kolmisin niiden häkin edessä, Tide, Jeppe ja minä. Kerroin, että pakkohan minun oli ne ollut ottaa, pienet kanani tai kukkoni, koska Milan oli sanonut, että muutoin niistä tehdään turkiskettujen rehua. Eikä minun Keskiviikostani ja Prinsessastani sovi tehdä rehua. Kun Tide menisi tulevana viikonloppuna Saksaan, ja etenkin kun Eetukin menisi, minulla olisi hyvää aikaa hakea salaa niitä kanalupia joko Hopiavuoreen tai iskän luo. Ei se nyt niin justiinsa voinut olla parin kanan — tai kukon — kanssa, kun ei siitä voinut edes joutua vankilaan.

[HelloOsallistuja]

Kuumaa kamaa

”Nyt ei kyllä millään käy”, pahoittelin puhelimeen, kun Tide oli oikein varta vasten soittanut, että mennäänkö ajelemaan Kontiokorpeen. Rapsutin otsaani ja irvistin odottaen seuraavaa kysymystä. Minä en ollut hirveän hyvä valehtelemaan.

”Ai. Okei”, Tide vastasi huolettomasti ja kysyi sitten vaistomaisesti: ”miksei?”

”Jeppe on vähä huonossa kunnossa. Se… Se yrjöö.”

Katsoin syyllisenä Jeppeä, joka nukkui rauhallisena makuuhuoneeni nurkassa paljaalla lattialla. Sen pienet pehmoiset tassut nytkähtelivät, kun se nukkui. Yritin olla huokailematta puhelimeen. Vaikka kiinni minä jäisin lopulta kuitenkin. Ääneni minut paljastaisi. Minä olin valehtelija. Mutta en minä voinut tätä Tidelle ainakaan sanoa, eikä hän saisi missään nimessä nyt ilmaantua tänne minkään ajelun toivossa. Pystyisin tähän. Hoitaisin kaiken niin, ettei Tide tai kukaan muukaan saisi ikinä tietää, mitä olin tehnyt.

”Seelvä”, Tide venytti hetken hiljaisuuden jälkeen ja minä taoin itseäni mahdollisimman äänettömästi otsaan. Se oli sellainen seelvä, että Tide tiesi minun valehtelevan. Toivoin ja rukoilin, että hän kuvittelisi minun paketoivan joululahjaansa tai jotain.

Lopetin puhelun ja hengitin syvään ennen kuin koskin kiellettyä tavaraa sisältävään villapipoon, joka köllötti liikkumattomana edessäni sängyllä päiväpeiton päällä. Oli hengitettävä toinenkin kerta, ja vielä kolmaskin, ja vasta sitten uskalsin kurkistaa pipon sisälle uudelleen ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Milan oli sen käteeni ovelta ojentanut.

Ensin koko idea oli tuntunut ihan hirveän hyvältä, olkoonkin, että se oli kiellettyä. Kun olin huolestunut ideani idioottimaisuudesta hetken päästä, ensimmäinen ajatukseni oli ollut soittaa Eetulle. En ollut kuitenkaan tehnyt sitä. Eetu ei auttaisi minua hankkiutumaan kielletystä tavarasta eroon, kun kyse oli Milanista. Kuulemma Milan aiheuttaa ongelmia aina minne meneekin. Eetu sanoo, että hänellä on käänteinen Midaan kosketus: kaikki, mihin hän koskee, muuttuu kullasta paskaksi.

Nielaisin ja suljin pipon suuaukon. Soitin taas Tidelle.

”Tiitus”, Tide vastasi, niin kuin aina.
”Mä valehtelin. Jeppe ei ole kipeä. Sun pitää auttaa mua.”
”Mikä sulla on?”
”Ei ehdi selittää, tuu vaan tänne.”

Jes. Olin sotkenut sitten Tidenkin minun ja Milanin laittomuuksiin.

[HelloOsallistuja]

SE ON LAAJA TAMMA!!!!
Kommentoin kyllä kunnollakin vielä.

[HelloOsallistuja]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
Aika harmaalta, mutta se johtuu vain sisustuksesta. Jerusalem nukkuu sängyssä ellei ole kuumissaan ja viimeistään herättyäni ryömii lähelleni. Hyvällä säkällä näkyy Tideäkin, mutta se nukkuu vielä aina siihen aikaan.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Aamuihminen, jos aamu ei tarkoita auton kaivamista esiin arktisesta hangesta, tai muuta urheilua.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Kesä, mutta vain siksi, että silloin on kaikkia kivoja tapahtumia. Jos niitä olisi ympäri vuoden, kaikki.

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Ei kovin suurta. Varmaan samanlainen kuin muillakin: soittoaikaa päivässä tulee neljästä tunnista ylöspäin vähän töistä riippuen, ja töissä tietenkin vähäsen lisää, mutta sitä ei tietenkään lasketa. Instrumentteina vieläpä yleensä samat tavalliset kitara, piano ja viulu. Sitten lisäksi musiikin kuuntelua aina yksin kotona ollessani ja yksin Jerusalemia lenkittäessäni. Niin ja autossa ja jos ratsastan maneesissa. Niinhän se kaikilla muillakin menee, mitä minä sitä edes kuvailin?

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
Laitan Instaan kuvan suunnilleen kerran viikossa ja samalla aina tykkään muutamasta uusimmista kaverien kuvista. Ja käytän WhatsAppia joka päivä. En osaa arvioida yhtään.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Jokin elämän pyhästä kolminaisuudesta: pitsa, sänky ja kitara, mieluiten kaikki kerralla. Nykyään ehkä sekin, kun Tide tekee läksyjä. Se on vähän niin kuin takkatulta katsoisi.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Se, että uusi kahvinkeitin sammuu itsestään aina puolen tunnin välein, eikä minulla ole mikroa. Se on tappavan rasittava yhdistelmä.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
Palemania.

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Alkuruuaksi kinkkua, pääruuaksi kinkkua ja jälkiruuaksi kinkkua.

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Vain Tuiki tuiki tähtösen avulla.

11. Pidätkö saunomisesta?
Jos en joudu itse hakemaan ja hakkaamaan puita pihasaunaan, niin toki.

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
Kyllä.
😀

13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
Tottakai. Jerusalem tekee myös, mutta se ei pidä niitä ikinä.

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
Melkein kaikki syömäkelpoinen voi kuulua pitsaan, kunhan ei ole liian nestemäistä.

15. Miten vietät joulusi?
Äitin ja iskän, tallin ja hautausmaan välillä. Aamulla katson Kuumanlinjan äitin ja iskän luona, sitten käyn tallilla ja me menemme täysillä Typyn kanssa, hämärässä käyn laittamassa kynttilöitä haudoille Allun ja iskän kanssa, ja sitten tulee joulupukki (kyllä, meille parikymppisille lapsille) ja tuo ainakin vihreitä kuulia ja villasukat.

[Julkaisija]

Viestit