[HelloOsallistuja]

Heinäkärryn keisarinna ja hänen Mölkkyhuolensa

Olin empinyt kauan, että voisinko lähteä Skotin kanssa ajelemaan, vaiko en. Allu oli mukana tallilla äkillisen tylsyydenpuuskansa ja seurankipeytensä vuoksi, ja oli koko puolituntisen emmintäni ajan yrittänyt kehottaa minua päättämään, mentäisiinkö vai ei. Kuulemma hevosia kamalampaa oli vain jännittää, joutuisiko sietämään niitä vai ei. Ajattelin, että Sebastian voisi tulla. Vai olikohan hän ollut jo? Skotille ei ole niin justiinsa, vaikka sillä mentäisiin viisikin lenkkiä päivässä, mutta en turhaan viitsisi toista odotuttaa, jos hän päättäisikin ilmaantua juuri kun me olisimme Allun ja Skotin kanssa lähteneet. Pitäisi seuraavaksi kysyä Sebastianin puhelinnumeroa. Ei tarvitsisi sitten epäröidä. Mutta onneksi alkoi sataa. Silloin päätin, että nyt mennään. Ei kai kukaan hullu haluaisi sateessa lenkittää Skottia? Allulta pääsi turhautunut parahdus, kun ilmoitin, että nyt voidaan lähteä. Hän kysyi, eikö hän voisi hukkua mielummin vaikka koira-aitauksessa Jerusalemin ja Jerikon kanssa.

Skotti oli haassaan vuohiskarvat kurassa, mutta emme me niitä jääneet setvimään ennen lenkkiä. Kuraantuisivat kuitenkin uudelleen. Muuten kyllä harjasin hevosen tietenkin hyvin ja katsoin kaviot. Lähetin Allun hakemaan sillä aikaa sen valjaat, mutta hän palasikin satulan kanssa, joka taisi sitä paitsi olla Jussin.

”Sä unohdit nippusiteet”, huomautin Allulle, joka niiskutti nenäänsä hevosten takia.
”Mitkä nippusiteet?”
”No en mä keksi millä muulla me saatais kärry tohon kiinni kun nippusiteillä.”
”Mitä sä nyt meinaat? Eiks tää nyt oo kuitenkin sen satula?”
”Valjaathan sun piti hakea. Ja toi on kyllä jonkun muun satula.”
”Vitustako mä voin tietää että — barbihevosetki vetää rekee niin et ne kepit tulee satulaan kii!” Allu suuttui. Ei niin paljoa, että olisi pudottanut satulan ja mennyt tupaan juomaan kahvia, mutta sen verran, että sai vähän väriä kalpeisiin poskiinsa.
”Voi paska”, huokaisin, ”mä oon unohtanu kertoa sulle et Skotti ei oo barbihevonen.”

Allu yritti kovasti ojennella satulaa minua kohti, mutta kun vain kävelin ohitse, hän seurasi minua takaisin satulahuoneeseen Jussin tallin läpi ja laski satulan takaisin sen omaan telineeseen. Ojensin koukusta länget hänen kannettavakseen ja otin itse valjaat. Kun varusteiden etsintä ei ollutkaan sen isompi operaatio, Allukin oli taas heti hyvällä tuulella. Hän yritti jopa työntää länkiä Skotin pään läpi ennen kuin havaitsi, etteivät ne sillä tavalla mahtuneet.

”Sun pitää laittaa ne ylösalasin ja sit kääntää tossa niskassa”, ennätin kertomaan ennen kuin Allu ehti avata länkien nyöritystä.
”Joo kato, ei me miehet aina ymmärretä teidän ponityttöjen juttuja”, hän huomautti ihan hyväntuulisesti ja ujutti länget ylösalaisin Skotin pään läpi.
”Nii. Me tytöt täällä ratsastellaan pikkuponeilla, kopoti kopoti”, myönsin heti ja kiinnitin silojen mahavyön. ”Sit puhutaan kimeesti, laitetaan ripsivärii ja mietitään et mitähän te raavaat miehet mahdatte tehdä.”
”Me korjataan autoja”, kertoi Allu, joka ei osannut edes katsoa öljyjä autostaan, ”mäki korjasin viis autoo tänään.”
”Mikä niissä oli vikana?”
”Toi totanoin akku.”
”Tuliko iso operaatio? Tuliks kalliiks?”
”Joo kauhee homma oli kuule kaikis. Piti irrottaa — tämä, tämä, tuota — koiranluu ja iskarit. Yhdestä piti irrottaa kori. Ja jarrupala.”
”Vai että kori…”
”Sit me grillattiin pihvejä. Ulkona. Kustiin nuotio sammuksiin”, kertoi veljeni, tuo vegaani.
”Katoitte varmaan matseja ja joitte kaljaa.”
”Kyllä. Ainaki kolme matsia. Jääkiekkoo. Sitten me ammuttiin hirvi ja piereskeltiin — mikä vittu tämän on kun tää ei pysy tässä?”
”Ei sen mikään oo. Ohjia vaan ei kauheen usein yritetä kiinnittää länkiin.”

Allu seurasi katseellaan, kun vedin Skotin ylle päävehkeet ja kiinnitin ohjat kuolainrenkaisiin. Komensin hänet vahtimaan Skottia niin kauan kunnes hakisin kärryt tallin takaa. Jos sen hevosen jättää yksin valjaisiinsa ihan vain hetkeksikin, se on pahemmin solmussa kuin taskussa käyneet nappikuulokkeet. Sanoin, että ei tarvitsisi koskea hevoseen. Eikä varsinkaan valjaisiin, kiitos. Kunhan kieltäisi hevosta räpeltämästä omia valjaitaan tai pyörähtämästä ympäri suulin oviaukkoon sidottuna. Se oli niin helppo tehtävä, että Allukin selviytyi siitä. Seuraavaksi hän sai pitää toisen puolen aisasta kiinni ja ohjata sen paikoilleen. Olisimme mahtuneet koppakärryihinkin, mutta halusin mennä heinäkärryillä, että Jerusalem ja Jerikokin pääsisivät mukaan. Kiinnitin kärryt yksin, koska Allu meni kuulemma tupakalle. Sieltä hän palasi virnistellen kera Jerusalemin ja Jerikon.

”Arvaa kuka tulii”, Allu kysyi epäallumaisella härnäysäänellä vinohampainen hymy korvissa asti. Tiesin tasan siitä äänestä, kuka oli tullut.
”Varmaan iskä”, tuhahdin, koska se ei tosiaankaan ollut iskä.
”Ei kun se Tiitus. Aiotsä pyytää sitäkin ajelemaan?”
”No en tosiaankaan.”
”Mikset! Voisitte mennä vaikka Poolanmettään asti ajaan heppaa kopoti kopoti, ja mieti, koko matkan voisitte tehdä teidän hom–
”Allu–”
”Et sä edes tiedä mitä mä meinasin sanoa.”
”No mitä sä meinasit sanoa muka? Hommiako muka?”
”Ei, Hello-kulta. Kun ’homojuttuja’.”
”Sit mä tiesin tasan mitä sä meinasit sanoa.”
”Mikset sä pyydä sitä mukaan? Mä olisin halunnu haastatella sitä. Et onko se nyt sopiva sulle. Vähä kovistella sitä, tiiätsä.”
”Siksen kun mä en kehtaa näyttää sua sille.”

Allu tiesi varmaksi, ettei kyse ollut siitä. Kyllä Allua kehtasi näyttää kenelle tahansa. Hän lopetti jankuttamisensa heti ja nosti koiransa kärryille. Sitten hän kiipesi sinne itse ja jätti Jerusalemin maahan. Kun kysyin, mitä tuo mahtaa nyt tarkoittaa, hän sanoi että Jeppe on niin läski, ettei hän jaksa sitä millään nostaa. Tosiasiassa Allu ei voinut tietää, aikoiko Jerusalem edes tulla kärryille, vai pomppisiko se ojia ja peltoa pitkin kärryn vierellä. Nostin siis itse koiran kyytiin ja päästin sitten Skotin irti. Talutin sen parkkipaikalle, ettei se keksisi vaikka peruutella kärryään tallin seinään. Siellä moikkasin Tideä, joka hymyili ensin minulle, mutta vakavoitui sitten huomattuaan Allun. Vilkaisin itsekin Allua, joka nosti pikaisesti kättä ja alkoi sitten tuijottaa varpaitaan. Allu saattoi olla kova soittamaan naamaansa oman väen kesken, mutta ei olisi uskaltanut sanoa sanaakaan, jos olisin oikeasti pyytänyt Tiden mukaan. Yritin irvistellä Tidelle pahoittelevasti ja vilkuilla Allun suuntaan merkitsevästi. En muistanut enää, olinko tullut sanoneeksi, millainen Allu välillä on.

Skotti hölkötteli vanhalle päätielle tihkusateesta välittämättä. Jerusalemilla ja Jerikolla oli niin paksu turkki, että siinäkin menisi tunteja, ennen kuin vesi menisi sen läpi niiden ihoon asti. Minulla oli riittävästi ylläni, ja Allu väitti nahkatakkinsa pitävän sadetta aivan hyvin. Hän ei valittanut, vaikka sokeri suli hänen hiuksistaan ja ne vaipuivat hitaasti vasten hänen päätään. Sinistä väriä alkoi valua hänen ohimoillaan, mutta aina välillä hän pyyhki sen pois.

Päätietä mentiin hyvän matkaa puhumatta. Skotin kavioista kuului miellyttävä ääni. Jerusalem ryömi heinäkärryn pohjaa pitkin taakseni, laittoi kyljelleen maata ja huokaisi. Allu pureskeli kynsiään. Minulla ei ollut Skotissa kauheasti ajamista. Sen kun piteli ohjista sen verran kiinni, etteivät ne pudonneet maahan. Sain helutella jalkojani etureunan yli. Jätinhautuumaan viitan kohdalla käänsin Skotin hiekkatielle. Siinä olisi voinut pyytää ravia, mutta en viitsinyt.

”Olisiksä halunnu ajaa..?” kysyin Allulta kun hiekkatietä oli kävelty hetken.
”Ei kiitos. Se kumminki pillastuu.”

Skotti kulki pää matalalla, ja kun katsoin miten sen maha heilahteli sen askelten mukana, olin entistä kiitollisempi että Sebastian oli halunnut hoitaa sitä ja suostunut ratsastamaankin sillä. Ei se niin justiinsa ollut, vaikka hevoseni oli vähän pulska, mutta kun se voisi käydä sen nivelille raskaaksi. Se oli tainnut lihoa hiljalleen Typyn tulon jälkeen. Välillä olin miettinyt, oliko minulla oikeasti aikaa ja energiaa pitää kahta hevosta, mutta en minä voinut Skottia poiskaan antaa. Se menisi koiranruuaksi: oli ollut menossa jo silloin kun minä lupasin sen ottaa, jos ilmaiseksi saisin. Ylläpidoksi me sitä kutsuimme.

”Tietääks iskä?”Allu keskeytti ajatukseni Skotista koiranruokana.
”Mistä?”
”No siitä et kuka nyt siellä Salkkareissa sen Tyyne Puustisen tappo! No vittu Tiituksesta tietenki.”
”Iskä on kuule alusta asti epäilly et se oli se Nikkisen Aki.”
”Tietääkse?”
”Et se oli Aki? Kai se nyt sen tietää.”
Allu katsoi minua niin kuin en olisi jauhanut aina vain Nikkisen Akista.
”Ei tiiä”, sanoin lopulta, kun hän ei herennyt tuijottamasta minua. Naksutin äkkiä kieltäni, että sain Skotin ravaamaan. Jerusalem hytkähti hereille selkääni vasten ja tuntui nousevan istumaan.
”Miks sä sitte mulle oot kertonu jos et sille?” Allu kysyi, vaikka näkyi puristavan kärryn laitaa kauhuissaan, kun pelkäsi ravia.
”Koska sä oot mun veli.”
”Minäkö! Teidän veljenne! Moukka! Miten te saatatte?”
”Anteeksi, hyvä herra, erehdyin!”
”Ja vielä herra! Viekää minut oitis takaisin palatsiin! Minä olen keisarinna Aleksandra Fjodorovna!”
”Äiti! Olen kaivannut teitä niin!”
”Anastasia, pikkuiseni!”
”Mä olen kylläkin anteeks vaan Olga.”
”No tottakai olet, Anastasialla onkin vähemmän partaa! No mut Olga. Ei iskä suuttuis. Tykkäis vaan. Ihan varmasti. Kyllä se muutenki tietää.”
”Kyllä mä sen tiedän.”
”Mut?”
”Tide ei kyllä halua että mä raahaisin sitä niinku jotain näyttelyelukkaa kun me ollaan vasta jotain viis sekuntia… Oltu…”

Olimme tulleet metsäpolkujen ääreen. Siihen pysäytin Skotin. Enpä tullut ajatelleeksi, ettei heinäkärryillä niille poluille mahduttaisi. Harkitsin hetken, että ajaisin Skottia vielä viitisen kilometriä, niin että voisimme kiertää peltoteitä pitkin melkein koko metsän ja päästä toiselta puolelta takaisin tallille. Päätin kuitenkin että siitä olisi tullut liian pitkä lenkki varsinkin sateessa. Ja mistäs minä tiesin, vaikka Sebastiankin olisi ollut jo tekemässä Skotin kanssa kolmen tunnin hölkkälenkin jossain? Katsoin autot moneen kertaan, vaikka ei siellä juuri koskaan ketään liikkunut. Sitten käänsin Skotin hyvin varovaisesti ympäri ja laitoin hölkkäämään takaisin tulosuuntaansa. Se eteni muistuttelematta paljon reippaampaan tahtiin, kun se tiesi, että suunta oli kotia kohti. Jerusalem ähersi itsensä uudelleen makaamaan niin, että sai työnnettyä päänsä minun ja Allun väliin. Vilkaisin taakseni, oliko Jeriko kenties pudonnut kyydistä, mutta siellä se oli, makaamassa takalaidan edessä, yhä samassa asennossa pää tassujensa varassa. Se oli paljon Jerusalemia itsenäisempi.

”Jätä se jos se häpee sua”, Allu sanoi täysin ilmeettömänä ja vakavana, kun olimme ravanneet jo melkein takaisin päätielle asti. Vilkaisin häntä vähän päätäni pudistaen.
”Ei se häpee mua.”
”Häpeepä. Tiedäksä edes miten perseestä on pelata Mölkkyä kolmestaan iskän ja äitin kans? Joko tuot sen kotia niin et säki voisit edes välillä käydä, tai jätät sen kun se häpee sua.”
”En mä sitä sinne tuo. Ja vastahan mä eilen olin siellä. Ja toissapäivänä.”
”Ai jaa! Sä häpeet sitä!”
”Sä et kyllä ymmärrä mitää.”
”Ai kun mä oon hetero?”
”Ei kun siks kun sä oot vammanen.”
”Kuinni!”
”Pakottasiksä sitte itte sinne jonku saman tien?”
”No pakottaisin, jos mä olisin niin apina etten voisi tulla edes Mölkkyä pelaamaan ilman mun poikaystävää! Eiku tyttöystävää!”
”Se on yks viikonloppu! Allu sun täytyy olla nyt iso poika ja pärjätä ilman mua yhden viikonlopun. En mä tulis sinne nyt vaikka iskä tuntiskin sen.”
”Ja misköhän muka et?”
”Koska mä meen kattoon jenkkifutista.”

Allu pärskähti ja naurahti sitten niin kimakan teeskennellysti, että Skotti alkoi osoitella korvillaan meitä kohti ja Jerusalem nosti päänsä. Huokaisin ja ohjasin Skotin takaisin vanhalle päätielle.

”Sinä? Futismatsiin? Miksi!” Allu nauroi. Minäkin hymyilin. Ei se kyllä kuulostanut sellaiselta, mitä Hello Ilves puuhaisi vapaa-aikanaan tuon tuostakin.
”Tiden peliin”, tarkensin.
”Aaa… Voinks mäki tulla?”
”No et todellakaan.”
”Hyvä. Koska mä oon menossa pelaan Mölkkyä.”
”Nii etkä sä uskaltanu äsken edes kattoa Tiden päälle tallin pihas.”
”Nii. Se kans.”

Skotti pysähtyi kiltisti parkkipaikalle. Ojensin ohjat Allulle, joka puristi niitä keskittyneen näköisenä ja rystyset valkeina niin kauan, että ehdin luiskahtaa pois kärryiltä ja kiertää Skotin pääpuoleen. Sanoin, että kyllä Allu voisi mennä nyt sille Tidelle puhumaan, jos kerran mieli teki. ”Mee kuule itte vaan”, hän tuhahti. Sanoin, että niin menenkin, ja uhkasin pyytää Tiden meille, niin että Allu saisi hermoilla auton takapenkillä oikein kunnolla, että mitä hän uskaltaisi jutella. Allu oli sitä mieltä, että Venäjän keisarinnan kuninkaallisiin vaunuihin ei mitään tallipoikia pyydeltäisi. Ei ainakaan ellei keisarinnaa vietäisi ennen iskän luo, tai annettaisi hänelle ensin aikaa miettiä, mistä hän voisi Tidelle jutella ettei vaikuttaisi ihan niin ääliöltä ja aralta kuin oikeasti oli. Kun olin sitonut Skotin kiinni ja nostanut koiran alas kärryiltä, tulin huomauttaneeksi vakavalla naamalla, että kyllä Tiden kanssa voisi ihan rennosti olla niin ääliö ja arka kuin oikeasti olikin.

[HelloOsallistuja]

Siellä ei ihmistä tuomita

Otsonmäen kirkossa oli kesälläkin viileää. Nojasin tosi epämukavaan penkinselkämykseen ja muistin, miten olin joskus lapsena isältä kysynyt, miten kirkossa oli niin epämukavaa istua. Iskä oli sanonut, että ei ennen vanhaan kuulunut kirkossa viihtyä, ei siellä kuulunut olla mukavaa. Olin ihmetellyt, että miksei penkkejä vaihdeta, kun kerran nykyään kirkossa kuului olla mukavaa. Minä olin aina tykännyt olla siellä! Siellä kerrottiin satuja Jeesus-nimisestä sedästä, ja aikuisetkin kuuntelivat niitä. Ja laulettiin. Minä tykkäsin laulaa, ja olin oppinut kaikki ne laulut ulkoa seurakunnan kerhossa, johon kaikki lapset aina menivät, oli perhe uskonnollinen tai ei, muuta kun ei oikein ollut.

Ihan niin kuin niinä muutamina kertoina, kun olin ollut lapsena kirkossa, nytkin istuin isän vieressä ja äiti oli isän toisella puolella. Allu puuttui. Hänen paikkansa oli ollut isän ja äidin välissä. Hän ei voinut olla minun vierelläni, koska hän aina irvisteli minulle ja sitten minä nipistin. Eikä Allu voinut olla äidin puoleisella reunallakaan, koska oli niin arka istumaan kenenkään vieraan viereen. Ja aikuisempana hän ei enää ollutkaan käynyt kirkossa. ”Ihme jeesuspaskaa”, Allu tuhahteli ja kyseli, kuinka minäkään menin edes paria kertaa vuodessa tukemaan sellaista mielipuolista huuhaanlevitystä, kun olin ”sentäs tommonen”, niin kuin hän sanoi. Ihme jeesuspaskasta ei keskusteltu enää Allun kanssa, kun huomautin, että kirkossa ja Otsonmäen seurakunnan muissa jutuissa kukaan ei itse asiassa ikinä ollut sanonut mitään siitä, että minä olin sentäs tämmönen, ja kaikkialla muualla oli. Kun olin yläasteella ja lukiossa, seurakunta piti kerhoa, jossa pelattiin vuorotellen sählyä, lenttistä ja korista, ja se oli maailman ainoa paikka, jossa olen saanut pelata ihan rauhassa. Harmi, että minusta tuli liian vanha siihen kerhoon sitten. Allu sai olla jeesuspaskasta ihan mitä mieltä tahansa, mutta Otsonmäen seurakunta ja kirkko ovat kodin lisäksi ainoat paikat, joissa olen saanut edes hengittää rauhassa nuorena.

Isällä näytti olevan tuskainen olo kirkossa. Tiesin, että hän pitkästyi. Niin pitkästyi äitikin, mutta oli parempi peittämään sen. Emme me mitään kirkossa käyvää kansaa edes olleet. Kunhan nyt pari kertaa vuodessa. Laitoin virsikirjan auki kämmenelleni ja heiluttelin sen kansia niin kuin siipiä iskälle. Iskä katseli sitä hetken, piirsi ilmaan kärpäslätkän ja löi sitten sillä perhostani. Se kuoli niin dramaattisen kuoleman, että putosi vahingossa lattialle otteestani kun oikein eläydyin. Äiti katsoi ensin minua tiukasti silmiin ja osoitti minua varoittavasti etusormellaan ja toisti sitten saman eleen iskälle. Iskä katsoi minua silmät niin huvittavan pyöreinä ja suupielet alas vedettyinä, että melkein purskahdin nauruun. Tiesin, että kotimatkalla äiti valittaisi, että aivan kuin olisi Helloa ja Allua joutunut taas katselemaan pikkukakaroina. Jos äiti olisi oikein vihainen, iskä joutuisi takapenkille minun kanssani.

Yritin istua ihan rauhassa, ja ajauduin tietenkin ajattelemaan Tiitusta. Olin ollut varma, että jotain oli ollut tapahtumassa minun koirankarvaisella lattiallani, mutta taas oli tullut tulkittua väärin. Tide oli noussut, kun Jerusalem oli tullut siihen keskeyttämään, ja vaikka olin sitten kuinka koettanut häntä suukotella ja kutitella jonkin olemattoman kolhun etsimisen varjolla jatkamaan päästäkseni, hän oli halunnut kotiin. Sinne olin hänet sitten saatellut, ja koettanut änkyttää, että sitten kun sä taas haluaisit nähä, nii… Ja aamusta olin jotenkin unohtanut, että hän oli sillä tavalla yhtäkkiä halunnut pois, ja lähettänyt hänelle erehdyksessä tämän…

Lähtekää rauhassa. Niin sanottiin aina lopuksi. Lapsena olin ymmärtänyt sen niin, että se oli kehotus kaikkia, mutta etenkin meitä lapsia kohtaan. Se tarkoitti tietenkin sitä, että piti pukea rauhassa takki päälle toisten kanssa tappelematta, ja sitten piti lähteä rivi kerrallaan, jonojärjestyksessä ulos. Olin ihmetellyt, että mikseivät aikuiset kuunnellet pappia, vaan kaikki tunkivat aina kirkon keskikäytävälle heti, vaikka ei ollut oma vuoro, ja vaappuivat hitaasti ovia kohti. Olin ajatellut, että aikuisten pitäisi edes osata lähteä rauhassa, omalla vuorolla, varsinkin kun ope, ei kun pappi käski.

Iskä kaivoi taskujaan ja tarjosi minulle purkkaa, kun vaapuimme keskikäytävällä muiden mukana. Kun otin purkan, iskä ei enää napannut ranteestani kiinni niin kuin silloin, kun vaapuin samassa kohdassa toistakymmentä vuotta sitten ja pelkäsin että isot sedät isoine saappaineen astuisivat päälleni. Silloin vielä iskä piti joka kerta saman saarnan, kun antoi purkkaa. Se menee roskikseen sitte, Hello. Jos mä löydän purkkaa muualta kun roskiksesta, se on viimenen purkka mitä sä syöt. Ei sormiin. Ei hiuksiin. Ei autoon. Ei varsinkaan maahan — linnut kuolee jos menee maahan kuuleksä? Roskiin. Se saarna oli aina minusta ja iskästäkin paljon vakavammin otettava kuin papin pitämä. Iskä oli aina muistutellut, ettei niitä kirkon puheita sovi liian vakavasti ottaa, ja että iskälle pitää sanoa heti jos jostain tulee paha mieli. Sillä iskä tarkoitti samaa, mitä Allu sanoessaan, miten minä olen sentäs tommonen. Ikinä ei tullut paha mieli. Paitsi lapsena, kun ajattelin, miten iso läski Jeesus ratsasti pienellä aasivauvalla.

[HelloOsallistuja]

Leffahetki

Viimeinen

Tiitus ei ollut ollut ihan hirveän mielissään sinä yhtenä iltana, kun olin tirskahtanut, että jaa vai olen mä sun ensimmäinen. Sentään olin ensin osannut suudella häntä niin kuin kuului, mutta silti. Hyvä, etten vielä lisännyt, että missähän mielessä, niin kuin penikka. Olin kauhistunut reaktiotani itsekin heti. Normaalisti olen sitä mieltä, että tämä on vain elämää, eikä tämä ole edes niin justiinsa. Mutta se ei ollut normaalisti, eikä vain elämää. Toinen sanoo tuollaista, ja toinen pärskähtää kuin hevonen. Löin käteni suuni eteen ja avasin silmäni: olimme mukamas katsomassa Netflixiä meillä minun ainoalla sohvallani, tietokone yhden keittiön tuolin päällä.
”Sori. Sori. Anteeksi”, olin kuiskannut oikeasti kauhuissani. ”Mä oon luonnevikainen, mut pitäis lopettaa. Mä en osaa puhua mistään niinku normaalit ihmiset.”

Omantunnontuskissani olin yrittänyt hyvittää sitä koko illan. En ollut uskaltanut edes kysyä, mitä hän oli sillä mahtanut ajaa takaa, vai oliko mitään. Pelkäsin, että jos taas ottaisin sen puheeksi, hän ajattelisi taas kuinka ääliömäisesti minun aina piti käyttäytyä. Pelkäsin, että olin loukannut häntä, enkä uskaltanut kysyä. Joko hän tajusi, että yritin kuumeisesti hyvitellä häntä kantamalla hänelle ruokaa ja suukottelemalla, tai sitten piti sitä ihan muista syistä naurettavana, kun hymyili sillä tavalla salaa.

Vasta seuraavana päivänä uskalsin ottaa sen puheeksi. Olin houkutellut Tiden lattialle muka leikkimään Jerusalemin, eli oikeasti minun kanssani pallolla. Jeppe oli jaksanut räksyttää pallolle ja yrittää ottaa sitä kiinni vain noin vartin ennen kuin oli mennyt syömään, ja silti vierittelimme palloa aina vain toisillemme.

”Haittaakse sua?” kysyin jonkin vitsin jälkeen vakavoiduttuani. Ei hirvittänyt kysyä. Tiesin, etti haitannut: ei se, mitä aioin kysyä. Se oli vain ainoa tapa, jolla osasin palata edellispäivän aiheeseen.
”Mikä?”
”Pohjois-Korean tilanne.”
”Mitä!”
”Se, etten mä ookaan säästäny itseäni avio — okei. Odota mä vaihdan vakavamman vaihteen. Se, että mulla on ollu joku ennemmin?”
”Ei yleensä.”

Yleensä! Miten niin yleensä? Miten niin yleensä! Olin ollut varma, että hän sanoisi ei, ja ehkä kertoisi sitten vähän tarkemmin, mitä oli edellisiltana yrittänyt sanoa. Mutta hän sanoi, että ei yleensä, eikä näyttänyt edes siltä, että aikoisi jatkaa. Vatsaani sattui, niin että minun oli kierähdettävä lattialla vatsalta kyljelleni. Mitä se ”yleensä” nyt tarkoitti? Sitäkö, että Tidelle kelpasi kuitenkin vain valkoiseen pukeutuva vaaleahiuksisen enkelimäinen neitsyt, joka —

Sitten kesken omituisten kauhukuvieni olinkin kierähtänyt taas vatsalleni ja alkanut ryömiä Tiitusta kohti niin että hän oli naurahtanut niin kuin minä edellispäivänä, mutta oikeammassa kontekstissa vain. En ole ihan hirveän hyvässä kunnossa, joten oli ollut hidasta loiroilla itsensä Tiden luokse asti ja sitten vielä puskea hänet kyljelleen niin että pääsin halaamaan häntä.

”Mitä sä tarkotat?” olin kysynyt, ja oikein onnitellut itseäni, kun olin keksinyt niin hienon keinon saada tietää, millainen minun olisi pitänyt olla, että olisin kelvannut.
”Sä näytät aika huolestuneelta.”
”Mä oon hieman huolestunu, kun sä sanot että sinähän et tällaisten lutkien–”
”Hello! Mä en ole ikinä sanonut–”
”No joo.”

Oli tehnyt mieli lisätä, että vitsi vitsi, mutta ei se ollut ihan vitsikään ollut. Silitin koirankarvoja pois Tiden paidasta. Niitähän minun lattialtani tarttui kaikkiin vaatteisiin, vaikka kuinka imuroin. Olin ollut ihan itse lietsomassa itseäni hysteeriseen tilaan sekunnin verran. Ajatellut, että se oli Tiden tapa sanoa, että olin jotenkin vääränlainen. Laskin päänikin koirankarvaiselle lattialle ja silittelin Tiden hiuksia ajatuksissani. Ajattelin, että nyt oli nyt, ja nyt olimme niin oikeanlaisia että Tide laski päänsä rintani päälle, vaikka minäkin olin aina koirankarvoissa. Turha oli etukäteen murehtia, mitä hän mahtoi tarkoittaa, kun nyt ainakin hän tarkoitti, että siinä koirankarvoissa oli ihan hyvä olla. Ja kai se olisi ihan romanttinen ajatus olla jonkun ensimmäinen. Vaan kun olin suukottanut Tiden otsaa, olin ajatellut, että kunhan olisin viimeinen.

[HelloOsallistuja]

Laitumellelasku 22.6.

Typy oli taas sillä päällä. Se oli sillä päällä koko ajan useammin. Minun kiltillä tytölläni taisi olla uhmaikä. Ei se voinut tietää pääsevänsä laitumille ja olla siksi malttamaton: eihän se edes tainnut tietää, missä laitumet ovat! Se saattoi olla kierroksilla ihan vain siitäkin, että luuli pääsevänsä retkelle porukassa, koska sillä oli sellainen saattue mukanaan. Neia oli ainoa hevonen, jota en tuntenut ennalta, mutta sekin oli tutun Oonan mukana. Muut seuralaisemme olivat Typyn tarhakaverit Kerttu ja Flida, sekä Nellyn Cozmina ja yhtä pitkäkoipinen Bell. Typy ei ollut koskaan ennen retkeillyt niin isossa porukassa!

Kun talutin pientä tammaani laitumelle, siinä oli pitelemistä. Opin, että se osasi peitsata. Sitä kävelyvauhdissa tehdessään se vaappui puolelta toiselle vierelläni niin kuin mikäkin jalkavikainen. Sen häntäkin pyöri kuin propelli, ja mieluiten se olisi ilmeisesti vähän näykkinyt Kerttua, tai ainakin pitänyt kaviosta kiinni. Se peruutti, hirnui, pompahteli ihan pienesti takajaloilleenkin ja teki kaikki temput, mutta ei se pahaa tahtonut. Eikä se ole niin justiinsa! Sehän on vasta vauva! Vaikka kyllä minä vähän kateellisena vilkaisin, kun Flida hamuili jo suupielestään heinänkorsia sen näköisenä, kuin sillä ei ainakaan olisi kiire minnekään. Vaan eiköhän Typykin jonain päivänä sellaiseksi kasva…

En ole koskaan ollut päästämässä hevosia laitumille. En ole edes nähnyt sitä. Ihmettelinkin, että mistä moinen tohina: miksi tästä oli puhuttu monta päivää. Olin ajatellut, että tietenkin se on samanlaista kuin tarhaan päästäminen. Ja vaikka laumat vähän sekoittuisivatkin, kyllä hevoset tapaavat paikkansa löytää, ei se niin vakavaa puuhaa ole. Uumoilin Typyn omituisen heilumisenkin johtuvan ainakin vähän siitä, että osa ihmisistä oli kovin jännittyneitä. Mitä jos laitumesta ei olisi tehty niin kauheaa numeroa? Kävelytetty vain hevoset portille ja luikautettu sisään ja valmis? Sen olisi täytynyt olla helpompaa. Ei se voi olla niin tarkkaa!

Vaan paljostapa olisin jäänyt paitsi, jos hevoset päästettäisiin laitumelle kuin hakaan. Kun ne kaikki vapautettiin samaan aikaan, ne halusivat heti oikoa koipiaan, tutkia alueensa rajat ja selvittää sitten arvojärjestyksensä keskustelemalla, niin kuin viisaat olennot aina. Muissakin hevosissa olisi ollut katselemista, mutta minä näin tietenkin vain Typyn. Se ei ottanut osaa oikeisiin poliittisiin neuvotteluihin, vaan tömäytti itsensä Kertun kylkeen kuin ihan vain kiusaa tehdäkseen. Ne laukkasivat yhdessä askeleet eri tahtiin pompottaen ja kyljet vähiinsä toisiaan hipoen ja näykkivät toisiaan, vaikkeivät ilmeistään päätellen olleetkaan tosissaan. Silti en olisi tahtonut olla niiden välissä. Ymmärsin, miksi Eetu oli ajanut kaikki nopeasti pois laitumelta ja häätänyt meitä niin kuin paimenkoira laumaansa. Höpötin Matildalle jotain pikkutammoista tunnustelevasti: pelkäsin, että hän oli huolissaan Kertustaan ja sanoisi minun kouluttamattoman hirviöhevoseni rusikoivan hänen vauvansa. Vaan ei ollut. Leikkiä se hänenkin mielestään oli. Kun sen varmistin, oli hyvä rentoutua hetkeksi katselemaan, kuinka vauvamme viipottivat menemään hännät ja korvat tötteröllä.

En tiennyt, mitä oikein odotin tapahtuvaksi. Kai olin ajatellut, että Typy tulisi minun luokseni vielä sanomaan heipat, ihan niin kuin se tapasi haassakin tulla. Mutta ei se aikonut tehdä niin. Kerttu oli rauhoittunut syömään vähän, ja Typyllä oli ilmeisesti oma ruokapaikkansa tarhakaverinsa pään vieressä. Välillä Typyn velvollisuutena oli ilmeisesti näykkäistä Kertun korvaa.

En kutsunut Typyä. Se taisi leikkiä nyt villihevosta. Sen sijaan Eetu kutsui minua hakemaan Maken ja päästämään sen irti seuraavalle laitumelle, vaikka olisin vielä hetken voinut katsella tammoja. Mutta no. Kun laidun kerran on ihan hakojen takana, pääsisinhän takaisin niin usein kuin vain halusin. Ei se nyt ollut niin justiinsa.

[HelloOsallistuja]

Eira ja pirunviulu

Se oli täydellinen rikos. Tai ainakin se oli tosi naurettavan, huvittavan lapsellinen rikos minun ikäiseltäni. Eira sitä ehdotti, ja minä olin apuri. No okei. Oikeastaan Eira unelmoi jostain sen kaltaisesta kostotoimenpiteenä Eetua kohtaan ties mistä syystä taas, ja minä olin se criminal mastermind, joka kertoi hänelle pirunviulun sopivan parhaiten aseeksi tähän kostoon. Tavoitehan oli ärsyttää toinen melkein hengiltä!

Tarvittiin ohutta rautalankaa. Sitä sai iskän autotallista. Iskä kysyi ihan rupatellakseen, että mihin minä sitä tarvitsen, enkä yhtäkkiä keksinyt yhtäkään asiaa, johon rautalankaa käytetään. Olisin kai änkyttänyt jotain jonkin asian korjaamisesta tai sähkön johtamisesta, joista minulla ei ole kummastakaan mitään aavistusta. Onneksi iskä vastasi itse itselleen: johonkin taideprojektiin varmaan, sinä kun olet Hello niin taiteellinen, ja vanha isäsi ei sellaisesta aina ymmärrä. Nyökytin siis hanakasti. Joo, taiteeseen, taiteeseen. Lopulta jäin kuitenkin iskän luokse syömään, ja kerroin samalla, että oikeastaan aion virittää pirunviulun Hopiavuoren Eetun ikkunaan Helmipuron Eiran kanssa. Iskä alkoi nauraa ja harmitteli, ettei hänellä ole antaa minulle hartsia. Hän sanoi, että ette sitten liikaa sitä Eetua kiusaa, aikuiset ihmiset. Lähtiessäni minulla oli olo kuin pikkukakaralla keppostelemaan lähdössä. Ja sitä minä olinkin tekemässä. Heitin rautalankapötkön autoni etupenkille vanhan viulun jousen seuraan ja ajelin eteenpäin kohti tallia. Hartsi olisi ollut jousta parempi, mutta juuri nyt ei kyllä ollut hartsia.

Eira odotti minua tallin puolen parkkipaikalla muka niin tosi muina miehinä, että herätti varmasti epäilyksiä jo asennollaan. Sihahdin, että käyttäytyisi normaalisti tai joku tulisi estämään aikeemme, ja sain vastaukseksi kielen naksautuksen ja silmien pyörittelyä.
”Mä en kyllä auta sua tässä jos sä puhut mulle tolleen”, hän tuhahti.
”Anteeks vaan, mutta kukahan auttaa ja ketä? Vaan mä ylipäätään tiedän mitä meidän pitää tehdä!”
”Ei nyt mennä siihen. Mä hakkasin jo naulan eilen niinku sä käskit. Noa kyseli et mitä mä teen niin sanoin vaan et korjaan tän ikkunalaudan.”
”Hyvä! Mihin sä laitoit sen?”
”No se meni itte siitä sisälle heti kun Mielikki oli–”
”Ei kun sen naulan, tietenki!”
”Olkkarin ikkunanpieleen.”
”Täydellinen paikka!”

Olimme menevinämme tupaan, mutta kun kukaan ei katsellut, menimmekin koira-aitaukseen erittäin salamyhkäisinä. Niin kuin kakarat suurissa vakoiluseikkailuissaan, hiivimme ikkunoiden alitse ja istuimme lopulta maahan olkkarin ikkunan alle tiiviisti seinää vasten. Voi kun Mielikkiä ei juuri nyt päästettäisi ulos… Muistin elävästi, miten olin toistakymmentä vuotta sitten hiipinyt samoissa puuhissa vanhan Hopiavuoren pihassa Mäensisuksessa. Se oli ollut kyllä vielä paljon jännittävämpää pikkumuksuna. Eikä silloin ollut ollut kyse kostosta, vaan kiusanteosta, kun Eetu oli ollut siinä ärsyttävässä ja muka niin tosi aikuisessa iässä, että oli nyhjännyt mielummin sisällä kuin leikkinyt minun ja Allun kanssa Huckleberry Finniä uimamontolla.

Meni kauan suoristaa rautalanka. Sen piti olla ihan suora. Kun se oli valmis, Eira nousi äänettömästi ylös ja jännittyneenä kuin omenavarkaissa hän kieritti rautalangan pään ohjeideni mukaan puiseen ikkunanpieleen hakkaamaansa naulaan. Se oli helppo osuus. Seuraavaksi meidän piti hiipiä tosi salaisena Eetun ison männyn luokse, taivuttaa isoa oksaa kohti ikkunaa ja kiertää rautalangan toinen pää oksan ympärille. Kun oksa sitten pyrki pystyyn, se kiristi rautalangan tosi tiukalle. Eiraa ärsytti, kun minua nauratti sekä oma hermostukseni että tilanteen koomisuus. Aikuinen äijä virittämässä nyt pirunviulua tällaisella intensiteetillä…

”Niin mistä sä nyt siis kostat Eetulle?” kuiskasin Eiralle ja ojensin viulun jousta häntä kohti.
”Äh, älä, en mä osaa tätä soittaa! No kun eilen kun Inari kysy et voikse mennä Jussilla, niin mä– tai ihan sama, ei kuulu sulle!”
”Just. Mun olis aika oleellista tietää, et minkä takia mä autan sua terrorisoimaan toista ihmistä. Kato tää on ihan helppoo, tästä vaan tälleen–”
Vedin viulun jousta hitaasti rautalankaa vasten. Siitä pääsi samantyylinen ääni, kuin jos puhaltaisi pullon suuhun. Sata kertaa ärsyttävämpi ja vonkuvampi vain. Ja ikkunalasi voimistaisi äänen sisällä vielä kovemmaksi Kunhan Eira malttaisi soittaa oikein hitaita ja pitkiä vingutuksia, niin se kuuluisi hiljaisessa talossa yläkertaan asti… Eikä kukaan pystyisi paikantamaan äänen lähdettä kuuntelemalla, kun se resonoi kaikkialla…
”Joo mä kerron joskus. Eetu on vaan aina niin paska ja epäreilu. Anna nyt tänne se sitte niin mä soitan itte.”
”Älä sit liian tiheesti soita. Nyt aluksi vaan hetki aikaa, ja sit teet kaikkee muuta ja aina kerran tunnis tai silleen käyt tässä ulvottamassa tota niin se tulee hulluksi. Parasta on kun lopettaa tos iltapäivällä kokonaan ja tulee sit yhden tai kahden mais yöllä soittamaan.”
”Ai sä oot useinki tehny tätä.”
”Eksä muista enää kuinka sä härnäsit mua semmosena naperona kun mä olin aina kotiarestissa…”
”Aaaaa no niiii…” Eira mumisi ymmärtäväisesti ja veti jousella rautalangasta esiin oikein pitkän, valittavan ja korvia kutittelevan kovan äänen. Hän katsoi mielissään minuun ennen kuin teki sen uudestaan. Ja vielä kerran.
”Mennäänkö talliin?” ehdotin sitten.
”Mee sä vaan… Mä hetken eka oon täs…”

Kun rapsutin Eiran päätä niin kuin koiraa ennen kuin lähdin tallia kohti, hän melkein puri minua. Naureskelin mennessäni ja kuulin mutinaa siitä, että kun tukkakin pilataan tahallaan. Voi voi. Aika paksua puhetta siltä, joka aikoi pilata Eetun koko päivän ja varmaan vielä yöunetkin tahallaan.

[HelloOsallistuja]

Lähdössä seikkailuun
Matka

Kun oli roskia silmässä 16.6
Aurotaipaleen maasto Tiituksen, Oonan, Skotin ja Daddyn kanssa

Se, miten Tide minua kohtelee, on saanut minut ihmeelliseen mielentilaan, sillä en ikinä ole elänyt tällä tavalla. Se kaikki oikein räjähti käsiin eilen, mutta, vielä Tide ei ole säikähtänyt niin, että olisi häipynyt. Katsotaan sitten, kun hän herää. Onneksi en yleensä ole näin kahjo! Se olisi todella raskasta niin minulle kuin muillekin!

Jo kun hän venytteli sormiani Oonan auton takapenkillä, suukotti poskeani ja haroi hetken niskahiuksiani, minun oli keskityttävä katsomaan omia polviani, etten olisi alannut nyyhkyttää tai muuta outoa. Yritin peittää sen härnäämällä häntä vaisusti, kun Oona kysyi, kauanko olimme seurustelleet. Loukkaannuin sekunnin ajaksi Tiden välttelevästä vastauksesta siihen, mutta sellainen kaikki turha lakkasi olemasta taas heti, kun katsoin häntä. En minä mitään poikaystäväkeskustelua kaivannut. Olisin halunnut olla siinä, vaikka hänen änkytyksensä ei olisi kielinytkään sitä, mitä hän olisi sen keskustelun päätteeksi minulle vastannut.

Aurotaipaleen pihassa hänen kätensä hipaisi minun kättäni, kun ojensin hänelle Skotin valjaiden mahavyötä hevosen vatsan alta. Se ei ollut vahinko. Hän halusi, että näyttäisin muka taas, miten kärry kiinnitetään aisaremmillä valjaisiin, vaikka hän sen ihan varmasti osasi tehdä itsekin. Kun toinen puoli oli kiinnitetty ja käteni lepäsi vielä aisalla, hän juoksutti kättään remmin lukkosolmun ylitse ja käteni päälle, eikä sekään ollut vahinko. Hänen silmissään oli naurua ja lempeyttä, ja hän katsoi minua niin kuin olisin ollut ihan riittävän hyvä ilman vitsejänikin. Olisimmepa olleet kotona ja kahden. Olisin voinut yrittää jotenkin kertoa hänelle, että se katse oli minulle paljon tärkeämpi kuin sata poikaystäväkeskustelua. Kukaan, joka ei kuulu omaan perheeseeni, ei ole ikinä katsonut minua niin kuin minä olisin hyvä ja minulla olisi jokin merkitys. Puhumisen sijaan vain hymyilin, koska eihän sellaisista voi puhua kaikkien keskellä vieraan tallin edessä. Sitten meinasin istua kärryille kiinnittämättä toista aisaa ollenkaan, ja Tide mutristi suutaan yrittäessään olla nauramatta niin, että aloin itse nauraa. Onneksi Skotti on tottunut siihen, miten mokailen, ja osasi taas ottaa ihan rauhassa. Sitä paitsi se on älykäs hevonen. Kyllä se oli huomannut jo, miten sekavaksi muutuin jos Tide oli kosketusetäisyydellä minusta. Tai hymyili. Tai näytti kovin keskittyneeltä. Tai esitteli niitä säädyttömiä käsivarsiaan…

Minä ajoin Skottia. Viimeisinä, Oonan ja Daddyn takana, oli turvallista siitä huolimatta. Vaikka meinasin minä päästää kerran kärryn toisen pyörän ojaan, kun ihan nopeasti halasin Tideä toisella käsivarrellani siellä katseilta suojassa. Mutta mitäpä on väliä yhden kärrynpyörällä, kun sain kokonaisen hengenvedon ajan taas pitää kasvojani hänen kaulaansa vasten, ja kun hän oli lämmin, niin kuin aina. Tide ei suuttunut minuun. Hän sanoi minua höppänäksi, eikä idiootiksi. Senkin takia minulla meinasi mennä roska silmään, ja hän kuiskutti silmät räpsyen, että eihän hän nyt mitään pahaa sillä tarkoittanut, älä ole surullinen. Olisin halunnut ulvoa, että enhän minä ole. Vaan iloinen. Kun halusit minun kanssani ajella täällä Skotilla. Autossakin pidit kädestä. En minä osaa elää näin, että muka riittäisin tällaisena. Itse asiassa en ole koskaan edes yrittänyt olla kenenkään kanssa esittämättä edes vähän jotain. Voiko muka olla niin, että maailmassa on iskän, äidin ja Allun lisäksi joku, joka ei halua minun muuntautuvan joksikin toiseksi itseään varten? Miten sellaiseen pitää suhtautua, kun eihän sellaista voi olla olemassakaan?

Skottia ei haitannut, vaikka olin huolimaton kuski. Kunhan metsään päästiin, se tarpoi polkua eteenpäin omaan luotettavaan tapaansa. Minun piti vain katsoa, ettei se päässyt niin lähelle Daddya, että voisi painaa turpansa sen häntään ja lepuuttaa päätään, koska sen se kyllä olisi tehnyt jos olisi voinut. Oona ratsasti edellämme ja taisi havainnoida ympäristöään yhtä tarkasti kuin minä Tiden kasvoja. Aina suurin piirtein parinsadan metrin välein hänen mieleensä tuli noin seitsemän asiaa, jotka hän halusi jakaa meidän, tai lähinnä Tiden kanssa. Ensimmäisillä kerroilla, kun hän oli kääntynyt Skottia ja meitä kohti, olin säpsähtänyt nopeasti kauemmas Tidestä, mutta kun Tide oli Oonasta piittaamatta nitkutellut kärryillä vähän lähemmäs minua, olin lopettanut senkin säpsymisen. Silti ihan loppuun asti hämmästelin sitä, miten Tide piti minua riittävän hyvänä, jotta hänen sopi istua niin lähellä minua. Pitelin ohjia sekavassa mielentilassa, ja vaikka minun oli pari kertaa vaikea keskittyä siihen, mitä Oona sanoi, en pannut hänen jutteluaan ollenkaan pahakseni. Pidin sitä maastoseikkailua täydellisenä.

Kun otimme valjaita pois Skotilta, Tide kysyi, mitä mieltä olin ollut siitä lammesta. Ihmettelin, että mistä lammesta, ja aloin nauraa hänen epäileväiselle ilmeelleen niin että Skottikin kääntyi katsomaan. Oona kysyi heti, että mikä mahtoi olla niin hauska juttu. Tide sanoi hänelle sananmukaisesti, että tämä yksi ei huomannut käyneensä lammella, eikä hänen äänensävynsä vihjannut, että olisin tyhmä. Enkä minä niin tyhmä olekaan. Olin ihastunut. Skotin jalkakarvat kuitenkin kielivät, että kosteassa oli oltu. Lastasin hevosen kuljetusvaunuun ensimmäisenä, jottei Daddyn ryske pelottaisi sitä. Kun Oona lastasi Daddya, kuiskasin trailerin takana Tidelle, että hän on minun prinssini ja sankarini, kun vei minut seikkailuun. Ja Skotin myös, koska Sottikin pääsi seikkailuun. Ja että hän olisi meistä mahtava siinäkin tapauksessa, vaikka hän ei haluaisi koskaan poistua Otsonmäeltä, eikä silittäisi poskiamme. Sitten halasin häntä niin, että hän olisi kuristunut siihen, jos olisi ollut yhtään heikompi mies. Toivottavasti hän saisi siitä selvän, että hän oli täydellinen sellaisena kuin oli, koska sen ääneen sanominen ainakin siinä vieraan tallin pihassa, Daddy trailerissa ryskäten, tuntui liian jännittävältä.

Oli jo ilta, kun saatoimme jättää Skotin karsinaansa kotiin Hopiavuoreen ja lähteä. Se oli yksi niistä useista, mutta silti minusta vähän liian harvinaisista illoista, kun sain pitää Tiden yön ylitse luonani. Kun olimme jo menossa nukkumaan, ja hän huokaisi, hiukset suihkun päälle hieman kosteina, että olipa kiva päivä, säikytin hänet vielä oikein kunnolla. Niin järjettömällä tavalla, että nyt jo naurattaa, mutta silloin ei naurattanut yhtään. Niin monta roskaa olin silmistäni pinnistellyt, ja niin kovasti Oonaa ja koko reissua jännittänyt, että kun hän sanoi niin ja silitti selkääni, painoin kasvoni hänen hartiaansa ja aloin lopulta oikeasti itkeä. Sain vakuutella aika kauan ennen kuin hän näytti uskovan, ettei minulla ole mitään hätää. Päätin vakuutella vasta seuraavana päivänä, etten minä oikeasti ole hullu, ja etten oikeasti sekoa sillä tavalla kuin näköjään kerran kahdessa vuosikymmenessä. Aivan varmasti se oli stressiä, jännitystä, univelkaa ja muuta sellaista, eikä hulluutta. Uskooko lie, kun pelotin itseänikin? Pakko kertoa Allulle. Hän saa makeat naurut käytökseni kustannuksella.

[HelloOsallistuja]

Lähdössä seikkailuun 16.6.
Aurotaipaleen maasto

Odotimme sitä Tiden Oonaa. Olin ensin halunnut varhain tallille, koska tunnen itseni: unohtaisin kuitenkin jotain. Parempi siis olla ajoissa. Ja kun olin saanut hakea Tiden hyvissä ajoin ja ajaa meidät sinne, koin sitten kuitenkin olevani ihan liian varhain tallilla, tai ylipäätään hereillä. Olin moikannut Typyä ja yrittänyt harjata Skottiakin, vaikka eipä siinä yön jäljiltä juuri mitään ollut. Tide oli saanut katsella vain, kun olin heiniä täynnä olevassa karsinassa täyttänyt heinäverkkoja valmiiksi. Olin sanonut, että hän on minun prinsessani, eivätkä prinsessat täytä heinäverkkoja. Tide oli nauranut, että mihin prinssi ja sankari jäi. Höppänä. Pitäisi kertoa hänelle joskus, että jokainen kuningatarkin on kuningas, ja että prinsessa voi olla sankari. Mutta että silti hän voisi huoletta antaa minun välillä hoitaa kaiken hänen puolestaan.

Kun heinäverkot oli täytetty ja kaikki tarpeellinen Skottia lukuunottamatta oli raahattu ulos, ei ollut enää muuta tehtävissä, kuin odottaa.
”Mä ostin eväitä”, ilmoitin ohimennen.
”Mitä? Eikö me saadakaan pysähtyä Absille pullien takia joka välissä?” Tide hymyili. Kun hän pörrötti nopeasti hiuksiani, olin jo nojautumassa hänen kainaloonsa — mutta ei Hello, ei keskellä tallin pihaa voi!
”Ei Halpa-Hallista saa ABC:n pullia”, tuhahdin ja näytin sen sijaan joskus Inarilta tai joltain pysyvästi lainaamani mustan Puman olkalaukun sisältöä. ”Siellä oli irttareita taas silleen et sai kilon neljällä eurolla…”
Tide vilkaisi laukkuun. ”Se ei tarkota, et niitä on pakko ostaa silti sen kaks kiloa.”
”Ei tässä oo ku…” Rapisuttelin punnitustarran näkyviin. ”Öö, vähä päälle kilo kaheksansataa…”
”Niin, koska se on ihan eri asia…”
”Ite oot eri asia. Luuletko sä että tää mun rantakunto pysyis yllä jos mä alkaisin syödä yhtäkkiä jotenki terveellisesti? Nää on sitä paitsi kaikille. Hei kato, mä otin tämmösiä sydämenmuotosia sulle–”

Ehdin hiljetä hetkeksi. Tutkin ihan levollisena, oliko minulla kännykkä ja kukkaro mukana. Katsoin vielä aisojensa varassa lepäilevään koppakärryynkin. Valjaat on. Pari harjaa ja kaviokoukku, joo, täydet heinäverkot matkoiksi. Ei tässä mitään. Mutta sitten kuulin auton lähestyvän ja sydämeni alkoi hakata epämiellyttävän nopeasti. Kun ensimmäinen vilahdus hevosenkuljetusvaunua vetävästä autosta näkyi puiden takaa, minua alkoi hermostuttaa ihan kauheasti. Tartuin Tiden käsivarteen molemmin käsin ja katsoin häntä silmiin.
”Mitä jos se ei tykkää musta?” kysyin ihan tosissani.
”Ihan turhaa sä hei — mitä sä nyt pelkäät?”
”Sitä Oonaa!”
”Miksi! Kun sä ajattelet että se on vanhempi ja viisaampi ku sä, lakimies ja –”
”En!” Tyhmeliini, en! Muutaman vuoden päästä minä olen nykyistä itseäni vanhempi ja viisaampi ja lakimies — ei se ole temppu eikä mikään! ”Kun sitä, että…”
”Joo?” Tide sipaisi poskeani, ja se tuntui niin kivalta, että se vain pahensi asioita.
”Musta tuntuu niinku mä olisin tapaamassa sun porukat!” kuiskasin hädissäni, kun auto mateli jo parkkipaikalla meitä kohti.
”Hello. Ei se ole mun porukat. Oot nyt aivan normaalisti vaan.”

Voi Tide kun tietäisit. Suurin osa ihmisistä ei pidä minusta, ei ainakaan heti. Taidan puhua liian tyhmiä asioita. Yleensä sillä ei ole mitään väliä. Jos joku ei pidä minusta, ei sillä ole merkitystä. Sitten ei pidä. Ja jos joku tarvitsee enemmän aikaa tullakseen toimeen kanssani, niin sitten tarvitsee. Mutta mitä jos Oona ei pidä minusta? Mistä minä tiedän, kuinka hyvä ystävä hän on Tidelle, ja kuinka paljon hänen mielipiteensä vaikuttaa? Voi kun olisi jo ilta — voi kun tietäisin jo, osasinko antaa hyvän ensivaikutelman vai en!

Auton ovi aukesi. Hengitin kerran kunnolla sisään ja ulos. Tajusin pitäväni vieläkin Tiden käsivarresta kiinni ja päästin heti irti. Loin vielä yhden huolestuneen silmäyksen Tideen. Hän vastasi hymyllä. Teki mieli sanoa siihen sävyyn, kuin muka vitsailisin, että älä siinä myhäile, kun kyse on elämästä ja kuolemasta… Teki mieli heittää Hello Ilves -vaihde silmään… Jos Oona ei pitäisi siitä esityksestä, voisin aina vaihtaa persoonaa…

”Hei!” Oona tervehti katsoen ensin Tideä ja sitten minua. Tide vastasi samanlaisella tervehdyksellä.
”Hei, Hello”, sanoin, annoin tassua ja hymyilin vähän.
”Hello hello”, Oona naurahti.
”Mun… Nimi on Hello”, sanoin silmät suurina, ja ensimmäistä kertaa ikinä se ei ollut minusta ollenkaan hauskaa, että minun nimeni oli Hello.
”Jes, okei, Hello. Mun nimi on Oona”, Oona sanoi häkeltymättä ollenkaan, ja jatkoi samaan hengenvetoon: ”tässä pitäisi olla ihan hyvin aikaa ajella sinne, vai onko sun hevonen valmiina lähtöön? Skottiko se oli? Vai? Tiitus? Mä voin kyllä auttaa jos ei ole, tai hei, mä voin nostaa nämä tavaratkin tästä, sullahan on nämä ihan hyvin tässä–”

Auoin pari kertaa suutani, kun hyväntuulista höpötystä alkoi pulputa Oonasta. Muutaman hengenvedon ajan etsin oikeaa paikkaa vastata, että kyllä Skotti oli valmiina odottamassa, mutta sitten tajusin, ettei minulle puheenvuoroa varsinaisesti tulla tarjoamaan. Oikein tunsin, miten hartiani rentoutuivat. Katsoin Tideen, käsi vielä Oonan kädessä, ja hän kohotti minulle kulmiaan huvittuneena. Kyllä minä tällaista keskustelua osasin käydä.

”–laitetaan viimesenä vasta tohon perään, mut noi muut tavarat mahtuu kyllä hyvin tonne trailerin etuosaan, vai tarvitteko te jotakin noista tavaroista autossa? Mä voin laittaa–”
”Eiku kyllä mä ite ne nostelen”, keskeytin puheenvuoron saadakseni, ”ei niitä montaa oo, ja Skottikin on ihan valmiina tuolla–”
”No oi kun hyvä! Mulle meinasi hoppu tulla kun Daddy oli vähän eri mieltä lastauksessa–”
”Ai Daddy, onkse joku puoli–”
”Ei ei, kun suomen–”
”Ai suokki, mullakin on suokki, mut tää Skotti on työhevonen vaan–”
”Mut nehän on tosi ihania kans, onkse toi niin, shire vai cly–”
”Clydesdale se vissiin on joo, sellanen tupsujalka kuitenki–”
”Nii nii, nehän ne onkin komeimpia semmoset tupsujalat–”
”Joo mut vähänkö niissä on hommaa kun on märät kelit–”
”No varmana joo, kun ihan noi suokitkin–”
”Hei…” Tide pisti väliin, ja hiljenin heti. ”Jos haettaisiin nyt se clydesdale tai joku”, hän sanoi minulle. Joo. Katso minua tuolla tavalla niin haen vaikka kolme clydesdalea tai jotain, ja kuun.

Vähän ehkä hymyilytti. Se oli samanlaista kuulumistenvaihtoa kuin silloin, kun juttelimme nelistään iskän, äidin ja Allun kanssa. Se oli hienoa aina hetken aikaa, mutta siinä joutui olemaan niin tosi hereillä puheenvuoron saadakseen, että siihen myös väsähti nopeasti. Jos siinä olisi tosiaan ollut iskä, äiti ja Allu, olisin ottanut Tideä kädestä kiinni, silittänyt vähän poskesta ja kysynyt, tulisiko hän hakemaan sitä clydesdalea tai jotain minun kanssani. Mutta koska siinä kuitenkin oli Oona, josta en tiennyt muuta kuin että hänellä oli suomenhevonen nimeltään Daddy, vain vilkaisin Tiden kättä ja epäröin. Eikö se olisi vähän kummallista pyytää Tideä talliin? Kyllä minä itsekin sen hevosen sieltä saisin. Mutta oikeastaan olisin halunnut hänet sinne vaihtamaan vielä yhden suukon siltä varalta, että se hänen höpötyksensä takapenkillä kuhertelusta olikin vain nimen omaan sitä — höpötystä.

[HelloOsallistuja]

Se ilta, kun ajattelin vain punastelevaa Tideä ja kahvinkeittotilannetta

”No? Koska on tää teidän lemmenmatka sitte?”
Minulla oli vanha Huawei. Allun ääni kuului siitä ihan täydellisenä. Hän oli jankuttanut minulle jo pitkään, että minun pitäisi ostaa uusi puhelin, kun vanha oli muka romu. Mutta ei minun puhelimeni ole romu. Sillä voi soittaa, ja melkein aina sillä voi lähettää WhatsApp-viestejäkin. Jos sen käynnisti uudelleen, sillä pääsi ainakin tunniksi Instaan ennen kuin se lakkasi toimimasta. Nyt, kun joku oli laskenut liikkeelle ihan varmasti paikkaansapitämättömän huhun, että pian Huaweit lakkaavat toimimasta, Allu oli oikein innostunut puhelimeni morkkaamisesta. Mutta älyttömän hyvin se toimi silti. Olimme kiistelleet puhelimestani hetken heti puhelun aluksi, koska Allun mielestä ääneni särisi. Allu vain on ihme snobi. Hänellä on varmaan kolme erilaista shampootakin suihkuhyllyllään. Outo heppu.
”Aa lemmenmatka… Sunnuntaina. Mutta joku sen kaveri tulee mukaan nii ehkä pitää vähä tieksä rajottaa”, kerroin Allulle.
”No voi paska”, Allu kommentoi, ”mitäs nyt?”
”Mitä sä oikeen selität?”
”Haluutsä et mä telon sen kaverin? Likvidoin sen? Laitan päästään kylmän pierun?”
”Joku toinen kerta sitte.”
”Okei, jos sä et kerran halua lähtee kaksistaan sinne sen kans. Pelkopöksy. Muista et sä voit kääntyä aina salamurhapalvelu Ilveksen puoleen, jos sun tarvii päästä eroon hankalista kolmansista pyöristä. Mä annan sulle jopa heimoalennusta. Tää on myös kotitalousvähennyksen piirissä tää palvelu. Mä oon kato ihan sun puolella. Tarttisi sen kyllä raahata sinne mitää vitun–”
”Nii siis Allu, mä olin nyt taas se tyyppi, joka tykkää kun on porukkaa.”
”Ai niin. Sulla oli se. Mut hei, et sä oo ainoa jolla on tommosii outoja oireita. Mä tunnen yhden Karin, joka koputtaa oveen aina kun se tulee meille. Sille pitää oikeesti mennä erikseen avaan ovi. Vitun hullu…”
”Ai sen Yli-Jaakolan Kapun? Joo se on kyllä. Se hymyilee ja moikkaa mua aina kun tulee vastaan tossa kirkolla. Mieti.”
”Joo se on kyllä kummallinen. Mut hei — Jeriko on löytäny tyttöystävän–”

Allu alkoi jaaritella puhelimessa koiransa tyttöystävästä haltioituneen kuuloisena. Rikon tyttöystävä oli kuulemma joku pystykorva, joka tapasi lenkkeillä pari kertaa viikossa emäntänsä kanssa samoilla poluilla kuin Allu. Innoissaan Allu kuvaili sitä koiraa kuonosta hännänpäähän ja kertoi tarkasti, miten se oli tehnyt Rikon kanssa tuttavuutta ensimmäisellä, toisella ja kolmannella kerralla, ja miten iloinen Riko oli aina sen nähdessään. Allu itsekin kuulosti pirteämmältä ja iloisemmalta kuin normaalisti.

”Sen nimi on Pimu”, Allu päätti kertomuksensa innoissaan, niin kuin olisi itse löytänyt tyttöystävän, eikä Jeriko.
”Entä sen emännän?” kysyin hymyillen.
”Mistä helvetistä mä tiedän?” Allu kysyi siihen sävyyn, kuin rasittavilta idiooteilta tavataan kysyä. ”En mä nyt mee tuolla kysellen kaikilta että mikä sun nimi on!”
”Mut koiran nimen kysyit?”
”Tietenkin. Sehän on Jerikon tyttöystävä. Mä kutsuin sen meille leikkiin viikonloppuna. Katotaan tuleekse.”
”Jaa. Että sä voit kutsua ihmisiä kylään kyllä mut et kysyä niiden nimiä? Allu…”
”Mikä vittu siinä on niin vaikeaa sulle? En mä oo kutsunu ketää kylään, vaan Pimun leikkiin Rikon kans. Mut voin mä kysyy sen nimee. Sanon että mun veli on niin jumalattoman utelias että sen pitää tietää tai se tukehtuu muute.”
”Okei! Okei! Älä suutu. Keitä kahvit sille nyt kuitenki.”
”Tietenki. En mä oo idiootti.”

Emmin hetken ennen kuin vaihdoin aihetta. Allu oli aika usein tosi pihalla, kun yritin selittää yksinkertaisimpiakin ihmissuhdejuttujani, ja aika usein hänen vakavatkin neuvonsa olivat ihan kummallisia ja allumaisia. Mutta toisaalta Allu aina yritti ymmärtää. Vaikka hän usein piti minua ihan oikeastikin hulluna, hän ei ikinä vähätellyt juttujani tai kertonut niitä eteenpäin. Huokaisin puhelimeen ja vaihdoin lennossa puolustelevan, epäuskoisen äänensävyni vakavaksi samalla kuin aiheenkin. Saman tien ärtymys katosi Allun äänestä ja hän alkoi puhua minulle hyvin pehmeästi.

”Kuule Albert…”
”Mitä Herbert?”
”Tänään me oltiin menossa Tiden kanssa kahville tallilla…”
”Nii?”
”Se Jilla oli siinä niin sit mä ajattelin etten mä mee, kun se on sen koti kumminki. Niin Tide tuli sitte mun kans taukotupaan kahville vaikkei siellä ikinä oo ketää…”
”Nii? Sitte? Mäki olisin tullu.”
”No sä ootki tommonen…”
”Siis mikä tässä on ongelma? Sä halusit poikakaverin joka lääppii sua ja kyhnää sun kanssa jossain vitun tallin vintillä, ja nyt sulla on todella kurjaa kun sulla on poikakaveri joka lääppii sua ja kyhnää sun kanssa tallin vintillä?”
”Ei kun jos se luulee nyt että sen pitää kärsiä kun munki… Vaikka mä kyllä sanoin sille että ei sen mun takia tarvi–”
”Noni lopeta. Aikunen ihminen päättää itte missä kahvinsa juo. Ei se oo niin justiinsa. Se halus olla sun kans.”
”No mut-”
”Kuule. Jos siellä vintissä on perseestä olla sunkin mielestä, niin älä ole. Senku kävelet tupaan ja sanot terve.”
”Mä voi mihkää Jillan kotia-”
”Eetun kotia, Herbert, Eetun. Vai ooksä sitäkin menny-”
”En tietenkään.”
”…enää uudestaan.”
”Pöh.”
”No. Kuule. Se on iso poika tämä sun Tide. Anna sen pitää sulle seuraa jos se niin päättää. Ja mene sinne helvetin tupaan, tää sun touhu kuulostaa muutenkin niin naurettavalta että…”

Vielä muutamia fraaseja vaihdettuamme Allu löi luurin korvaani, niin kuin hänellä välillä pn tapana. Kuulemma oli ärsyttävää puhua tyypille, jonka puhelin on rikki. Hänen nimensä vilahti vielä kännykän näytöllä ennen kuin näyttö sammui. Laskin puhelimen eteeni sängyn päiväpeiton päälle. Joo. Tide on iso poika. Iskäkin pärisyttäisi tässä tilanteessa huuliaan ja sanoisi, ettei se ole niin justiinsa. Kyllähän minä voisin mennä sinne tupaan, kunhan ensimmäistä kertaa varten keräisin rohkeutta. Sitä paitsi olihan siinä vintissä ollut tänään puolensa. En minä olisi missään muualla voinut sillä tavalla halailla kuin siellä ja kotona, tai joku ääliö olisi pölähtänyt paikalle. Ja olin saanut luvan tulla sinne matsiinkin… Ja punasteleva Tide… Voi vitsit…

Puhelimen näyttöön syttyi valo. Pelkkä valkoinen valo. Kun se himmeni, kosketin sitä sormellani ja odotin. Tein saman vielä pari kertaa. Sitten tuli esiin ilmoitus Allun lähettämästä WhatsApp-viestistä. Siinä luki Nii joo se Pimu muute… En avannut viestiä, vaan liu’utin puhelimen auki näyttölukosta ja odotin, että sovelluskuvakkeet malttoivat ilmestyä esiin. Sitten etsin puhelimesta Tiden nimen. Vitsit, jos Allun koiralla oli treffit viikonloppuna, niin minulla ja minun koirallani olisi kyllä sitten tänään.

”Tiitus”, Tiitus sanoi.
”Ai! Sullekko mä soitinki?” kysyin hämmästellen.
”Kenelle sä sitten yritit?”
”Tiitukselle.”
”Siis — tässä on Tiitus.”
”Petrus?”
”Tiitus!”
”Ääh, sori, mä yritin Tiitukselle-”
”Hello!”
”No hello!”
”Mä mietin että jos sun pitäis, niin osaisitko sä käyttää puhelinta silleen normaalisti?”
”Riippuu vähän. Määrittele normaali?”
”Oliko sulla jotain asiaa vai muuten vaan ajattelit piristää mun iltaa soittamalla?”
”Oli mulla asiaa. Tärkeetä.”
”No?”
”Tuu meille. Tai no eka lenkille. Mut meille.”
”Ai. Sitäkö se sun viestikin tarkotti?”
”Mikä viesti?”
”Siinä oli… Mitähän siinä nyt oli? Juoksevia tyyppejä, koira, vesipisaroita, pitsanpala ja mitähän vielä..? Nii joo, joku pullo, se sininen kala ja sit olisko ollu hevonen?”
”Ai niin se! Mä luulin et se oli päivänselvä viesti. Ja siinä oli kylläkin lammas ja sit käsi viimesenä.”
”Se alku nyt oli vielä selkeä, mut…”
”Se koko viesti oli! Siinä oltiin me ja Jeppe lenkillä ja sit pitsaa ja kaljat. Ja sit se lammas olin mä ja se käsi oli kun sä silität mua kun sä kerrot miten sitä sun jefua pelataan etten mä taas nolaa itseäni niinku sillon kerran kun mä menin kattoon pesäpalloa!”
”Okei — entä se kala?”
”Näppäilyvirhe.”

Sen puhelun jälkeen nousin sängyltä risti-istunnasta ja menin eteiseen kutsumaan Jerusalemia. Kuului ravistelun ääntä, ja vingahtava koiranhaukotus. Sitten kuului rapinaa parkettia vasten, kun iso koira laahusti uneliaan oloisena olkkarista eteiseen. Laitoin sille sen punaisen nahkapannan ja hihnan näön vuoksi, mutta en malttanut päästää sitä ovesta ulos ruuvaamatta sen korvia vähän aikaa. Siitä se piristyi niin, että olisi halunnut leikkiä, mutta sen oli odotettava, että voisin päästää sen vapaaksi. Sitä ennen sen piti kävellä kirkolle ja muistaa olla oikein tosi söpö, että Tide haluaisi jäädä leikkimään meidän kanssamme. En ollut ihan vielä päässyt yli jefukutsuineen niin tosi suloisesti punastelevasta Tidestä, ja halusin ehtiä härnäämään hänestä sen ilmeen uudelleen esiin.

[HelloOsallistuja]

Lääpinkö mä sua liikaa?

Nostin Skotilla laukan, ja hevoseni alkoi keinua paikallaan kentällä. Kauhea jyske kävi, mutta ei se oikein mihinkään päin edennyt tai liikkunut. Mutta eipä se ole niin tarkkaa. Sen laukassa oli tavallaan rentouttavaa istua, vaikka pitikin purra hampaita yhteen, etteivät ne katkeaisi tai leuka retkahtaisi.
”Kato kuinka lujaa me mennään”, komensin Tideä, joka antoi Been nuuskutella Eetun sinne valmiiksi itselleen ja Jussille raahaamaa estekasaa kaikessa rauhassa.
Tide vastasi pelkällä naurahduksella, ja minä virnistin hänelle. Eira aina valitti, kun Uuno oli hidas ja kankea työhevonen, eikä korkeita hyppäävä puoliverinen, mutta minua ei oikeastaan ikinä haitannut, että Skotti oli mikä oli. Eira oli antanut minun kuulla kunniani siitäkin, että olin ottanut Typyn, pelkän suomenhevosen, vaikka olisin voinut ottaa sellaisen varsan kuin Bee. Siitä narinasta on jo sata vuotta aikaa, ja olin sattunut pitelemään silloin kevättakkini huppua hamuavaa Typyä riimunarun päässä. Olin osoittanut sitä Eiralle koko kämmenelläni kulmat merkitsevästi kohollaan, ja sen jälkeen sormellani, kulmat yhtä merkitsevästi kurtussa vielä Beetä, jota Tide oli yrittänyt turhaan kiinni haasta… Silloin Tidellä ja Beellä oli ollut sellaisia ongelmia…
Vain suomenhevonen… Vain työhevonen… Kyllä se oli muuten Skotti, joka näytti muille mallia, eikä toisin päin, vaikka se kuinka tallasikin paikallaan laukatessaan. Se pudotti ravin kautta käynnille, kun valahdin halaamaan sitä. Kyllä minä voisin Uunonkin ottaa, jos selviytyisin edes näiden kahden vauvan hoidosta ensin. Iskän Skotti…

”Nii hei Tide!” huusin ja nostin kasvoni Skotin harjasta.
”Mitä?”
”Mä näin Facebookissa julkasun jostain maastojutusta. Mennäänkö?”
”Mulla ei oo oikein hevosta… Vai jaksaisitko sä Bee jo iskää viedä maastoon?”
”Äh, eiku viet mua nyt sille romanttiselle kärryajelulle tällä!”
”Ai — ai Skot — no…”

Ravi Skotilla oli nopeampaa. Menimme kenttää ympäri. Mutkittelimme edestakaisin. Pyörimme pientä ympyrää kentän päädyssä. Skotti ravaisi kaikessa rauhassa vaikka ikuisesti, koska olihan sää viileä ja minä sen kyytiin kaikesta huolimatta aika kevyt taakka. Onneksi Eiraa ei ollut siellä. Eira aina huomautteli vääristä kevennyksistä tai muista sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut kerrassaan mitään merkitystä. Eihän se huomauttelu niin vakavaa ollut, mutta jos sitä kuunteli joka ratsastuskerralla…

Kun en enää keksinyt, mistä ravaisimme, hidastin Skotin käyntiin ja ohjasin sen kävelemään hetkeksi Been ja Tiden vierelle. Minun teki aivan hirveästi mieli nojautua kyynärvarteni varaan Skotin niskaa vasten, jotta voisin kumartua tarpeeksi alas pörröttämään Tiden tukkaa. Hänen kasvoillaan oli se WhatsApp-viesteihin vastaamiseen ja kattomunan pelaamiseen varattu keskittynyt ja vakava ilme. Hulluksihan sen näköinen kolli ihmisen aina lopulta ajoi, vähintään muutaman kerran päivässä, mutta ehkä ratsastaisin ensin ja lääppisin vasta sitten, ettei Skotin ja Been kanssa kävisi vahinkoa. Kunhan Tide olisi vain valmis Been kanssa, niin lähdettäisiin…

”Hello”, Tide sanoi pian.
”No hello hello!”
”Mä en oikein tiedä siitä maastojutusta”, hän jatkoi, eikä katsonut minuun päinkään. Mitähän nyt?
”Okei? Ei se hei mitään. Älä nyt näytä tolta! Ei se oo niin tarkkaa. Mä vaan luulin että sä tykkäisit kans.”
”No kyllähän mä, mutta…”
”Mutta?”
”No kun…”

Pelkäsikö hän ajamista? Eeei, oli hän ennenkin ajanut. Hevosen kanssa reissaamista..? Ei, olimme me kerran ennenkin seikkailleet. Eikä maastoiluakaan Tide pelännyt. Eikä ollut ainakaan sen kipeämpi kuin minä… Ei jännittänyt liiaksi uusia ihmisiä ja paikkoja…

Sitten dramaattinen ajatus iski tajuntaani. Olin kumartunut hieman Tiden puoleen, mutta suoristauduin sellaisella äkkiliikkeellä, että Skotti otti aivan sivuaskeleen kauemmas. Kyllä Tide olisi voinut maastoon mennä. Kärrylläkin. Kunhan ei joutuisi minun kanssani. No niin, Tide oli minuun kyllästynyt. Hyvä, Hello. Olisi pitänyt yrittää esiintyä vähän mystisempänä ja mielenkiintoisempana. Allukin aina sanoi, että älä herran tähden katsele mitään Netflixiä tyttöystävien kanssa, Hello, vaan seikkaile, ja sama kai päti poikaystäviin. Voi vitsi, miten monta kertaa olenkaan vain makaillut ja halaillut Tiden kanssa ja silitellyt hänen selkäänsä — olen tylsä — miksen voi olla jännä ja aktiivinen —

Skotti pudisti päätään, ja siitä minä sitten tokenin. Nyt meni kyllä dramaattisen puolelle, Hello! Minusta oli kyse joo, mutta samaahan tämä oli kuin siellä ampumahallilla joskus. Vilkaisin Tideä, joka piti minua silmällä hämmentyneen näköisenä Skotin äskeisten sivuaskelten johdosta. Minun teki mieli laskeutua heti hevosen selästä, päästää Skotti kuljeskelemaan vapaana, oikein puristaa pieni Tide-reppana halaukseen ja sanoa, että ei se haittaa, jos et tule, kyllä minä sinun huolesi ymmärrän, olen ne itse joskus tuntenut. Älä murehdi, koska ei tämä niin vakavaa ole: pelkkää elämää vain.

”Kuule”, sanoin Tidelle empien.
”No?”
”Mä lupaan etten mä loukkaannu tai mitään jos sä et halua tulla sinne maastojuttuun.”
”Okei?”
”Mutta mitä jos me otetaan vaikka porukkaa mukaan? Ja mä en edes hymyilis sun suuntaan jos sä et halua? Mentäis vaan seikkailuun. En mä muutenkaan julkisesti — tai siis lääpinkö mä sua liikaa?”
”Oot sä kyllä kans, Hello…”
”Ai ihana?”
”Tule nyt jo alas sieltä, mä olen odottanut vaikka kuinka kauan tässä”, Tide komensi, ja hymyili sillä tavalla lempeästi ja rentoutuneesti, että tiesin paitsi pääseväni maastoon, myös saavani nopean suukon suupieleen salaa suulissa.
”Ei naisille noin puhuta”, huomautin nokka pystyssä ja pysäytin Skotin. Ratsastus oli oli. Tide oli odottanut, että olisin valmis Skotin kanssa. Ja minä olin odottanut, että Tide ja Bee olisivat valmiita. Liu’uin alas selästä, ja niin kuin aina, jalkani tuntuivat ratsastuksen jälkeen vähän hyytelömäisiltä. Tiden kuolettavan ihana keskittynyt ilme oli vaihtunut yhtä ihanaksi lempeäksi ilmeeksi, ja minä vastasin hänen hymyynsä. Ei ihan hirveästi harmittanut edes se, että oikeastaan olisin halunnut näyttää Tideä Allulle ja Allua Tidelle. Ehkä sitten joskus… Allu tykkäisi Tidestä… Ja Allu on ainoa, jonka mielipiteellä muutenkaan on merkitystä. Harmi, ettei Allusta ole yhtä helppo tykätä. Mutta sitä on turha murehtia etukäteen.
”Sä oot söpö”, kuiskasin Tidelle ennen kuin lähdin vetämään Skottia perässäni. Sillä tavalla Tiden sai hymyilemään suupieltensä nurkista ja aavistuksen verran välttelemään katsetta, ihan niin kuin hän ei muka olisi mielissään. Jos sanoi, että sä olet kuuma Hellevaara, ei saanut samaa reaktiota. Hellevaara luuli kai, etten ollut ihan tosissani.

[HelloOsallistuja]

Suuri kattomunaturnaus

Kun kaikki hevoset olivat pihalla ja ilta alkoi viiletä, sain houkuteltua Eiran kanssa kaikki kattomunaturnaukseen. Helppoa se ei ollut kuitenkaan. Kun Nelly suostui heti, ja Eetu hänen kolmannesta pyynnöstään, niin Matildaa sain maanitella tosi kauan mukaan. Tide meinasi, ettei tule, enkä olisi tahtonut häntä pakottaa. Eira kuitenkin sanoi, että nyt otat ja flirttailet niin kauan, että Tiituskin tulee, ja räpyttelet ripsiäsi vaikka. Mutisin kiusaantuneena, että minähän räpyttelen jo kaikkea mikä liikkuu, mutta käännähdin kuitenkin anovasti huvittuneen Tiden puoleen ja räpyttelin lisää, kunnes sain hänetkin mukaan peliin. En uskaltanut antaa suukkoa kiitokseksi, mutta sentään puristin nopeasti hänen kämmensyrjäänsä. Eira komensi minut etsimään koira-aitauksesta jalkapalloa ja sanoi hakevansa sillä aikaa juomista valmiiksi. Nopeasti peli saatiin aloitettua.

Koska minä olin hakenut pallon ja pitelin sitä, paiskasin tietenkin sen ensimmäisenä tallin katolle ja huusin Nelly. Kaikki lähtivät räpiköimään juoksuaskelia tiehensä, ja pallo putosi kauhealla ryminällä maahan. Katsoin sitä varmaan parin kokonaisen sekunnin ajan, ja sitten Nellyä, joka ei tehnyt elettäkään poimiakseen sitä. Hetken kuluttua hän irrotti katseensa pallosta myös ja katsoi minua kysyvästi.
”Mitä mun pitää tehdä?” hän kysyi, ja minä purskahdin nauruun.
”MITÄ NY?” melkein vanhalle päätielle asti juossut Eira kiljui ja lähti ravaamaan meitä kohti, kun Eetu viittoi hänelle.
”Toi ei osaa sääntöjä!” huusin Eiralle, joka naksautti kieltään ja huokaisi kuuluvasti juostessaan.
”En mäkää osaa!” Noa sanoi.
”Mitä!” tulin antaneeksi lausunnokseni. ”Siis mitä? Ettekste osaa kattomunaa?”
”No ei tosiaankaa”, Nelly puhahti. ”Jo sen nimiki kuulostaa idioottimaiselta!”
Hän sai osakseen nyökyttelyä. Vaihdoin Eetun kanssa hämmentyneen katseen.
”Soon lastenpe — siis kekkä ny täälä sitte eres osaa kattomunaa?”

Viittasin niin kuin pikkupennut koulussa ja katsoin ympärilleni. Eira viittasi. Ja Inari. Eli tasan me neljä, jotka olimme 2000-luvun alussa pyörineet vanhassa Hopiavuoressa, osasimme kattomunaa. Eira päästi varismaisen tuskanparahduksen, kun Eetu nyökkäsi koko jengille, että tulkaapa kuulemaan sääntöjä.

Kattomuna on helppo peli, vaikka Eetu saikin sen kuulostamaan maailman monimutkaisemmalta. Siinä yksinkertaisesti nakataan pallo tallin katolle ja huudetaan nimi. Se, jonka nimi sanotaan, ottaa pallon kiinni ja heittää sen taas katolle ja huutaa nimen. Jos palloa ei saakaan kiinni, kaikki lähtevät karkuun, paitsi se, jonka nimi on sanottu. Kun hän saa pallon kiinni (ja yleensä tulee rääkäisseeksi sen myötä pysähtymiskäskyn), kaikkien pitää pysähtyä.

”Joo joo joo!” Eira ärähti. ”Ei niiden tarvi ton enempää tietää! Ne oppii sitten kun ne pelaa!”
Poimin pallon maasta. ”Ny mä heitän tän tonne. Se jonka nimen mä sanon, ottaa kii. Nelly!”

Pallo kolisi katolla. Kun Nelly tiesi, että se piti ottaa kiinni, helpostihan hän sen sai. Kaikki olivat varuillaan, mutta kukaan ei lähtenyt juoksemaan, kun koppi oli niin helppo.
”Nytkö mä heitän?” Nelly kysyi Eetua katsoen.
”Joo. Ja sanot jonku nimen.”
”Eetu!”
Eetu otti pallon kiinni ennen kuin se putosi tallin katolta maahan ja huusi Noaa. Koppi. Eira.
”EPISTÄ!” Eira huusi jo tavoitellessaan palloa, ja kaikki lähtivät karkuun. ”SEIS!” hän huusi ihan liian lujaa, kun sai pallon kiinni. ”HELLO! SÄ OTIT AINAKI KAKS ASKELTA!! MATILDA! TAKASPÄIN! EETU!”
”Minen kyllä menny yhtää liikaa!”
”MENIT!”
”Mitä nyt tapahtuu?” Tide kysyi, ja näytti niin keskittyneeltä, että melkein kuolin Vitsit kun se huolisi minut joskus johonkin peliinsä, jos se tuolla tavalla pelasi sielläkin.
”HELLO! SÄ KÄVELIT TIITUKSEEN PÄIN!!”
”ENHÄN!”
”NYT PYSY SII–”
”MITÄ NYT TAPAHTUU?” Nelly huusi Eiran yli.
”Nyt mä yritän ottaa teitä kii”, Eira ilmoitti.

Hän selitti, miten pallon kanssa saa ottaa kolme askelta, ja näytti samalla. Normaali ihminen olisi ottanut kolme harppausta kohti lähinnä seisovaa pelaajaa, mutta eihän nyt Eira tietenkään. Palloon käsiensä varassa nojautuen hän asettautui melkein spagaattiin ja tuli siten ottaneeksi kolme puolentoista metrin hämähäkinaskelta. Eetu olisi seissyt lähimpänä, mutta Eira tuijotti minua siihen malliin, että aikoi saada minut munitettua.
”Sit saa räkästä”, Eira ilmoitti, ”ja mennä siihen seisomaan.”
”Hyi!” Matilda sanoi.
”Sulla on kengät!” Eira tuhahti.
”Jumaliste jos päälle räit!” varoitin Eiraa sormi pitkällä, sillä hän oli uhkaavan lähellä.
Eira virnisti ja sylkäisi. Ei päälle kuitenkaan. Hän siirtyi uhkailemaan minua pallolla, ja olin kaatua väistellessäni niitä haamuheittoja. Vaikka ei minulla mitään toivoa ollut. Eira tähtäsi aina sääriin, ja jalkojaan ei saanut liikuttaa. Vaikka tiesin sen ja yritin väistää kaatumalla vatsalleni, hän osui silti. Ärsyttävä likka.
”Mitä nyt sitte?” Noa kysyi.
”Munitetaan”, Eira ilmoitti ykskantaan. Nousin ylös ja käänsin hänelle kädet puuskassa selkäni. Ärsytti.
”Arvaa”, Eira komensi minua. Minun piti arvata, pitikö hän palloa pääni, hartioideni, takapuoleni vai polvieni kohdalla.
”Polvet”, ilmoitin.
”Kumpi puoli?”
”Vasen.”
”Ha! Oli oikee puoli. Sait munan!”
”Tää ei oo oikee peli!” Nelly epäili, mutta Eetu loi häneen hämmästelevän katseen. Tottakai kattomuna on oikea peli. Johan me sitä pelasimme Eetun veljen ja serkkujen kanssa silloin, kun Inari oli vielä lastenvaunuissa Hopiavuoren äidillä hoidossa. Ainahan sitä on pelattu.
”Mitä nyt?” Tiitus kuiskasi taas saman kysymyksen.
”Ny jatkuu niin kauan et joku saa kolme munaa”, kuiskasin takaisin ja hipaisin hänen käsivarttaan.

Kun peruspeli oli kaikille selvä, se alkoi sujua nopeammin. Munia sateli. Minä olin Eiran kohde, ja hänen hämmentävän tarkkojen heittojensa ja minun huonon arvauskykyni yhteistuloksena minulla oli alle kymmenessä minuutissa kolme munaa. Kiitti vain. Eira nakkasi pallon minulle ja keräsi kaikki muut ympärilleen niin kuin kanaparven. Kuului supinaa, ja jotten kuulisi sitä, aloin potkia palloa kengänkärjeltä toiselle. Ne antoivat siellä minulle uutta nimeä peliin, se oli rangaistus joka kolmannesta munasta. Jos joku sen jälkeen huutaisi Hello, hän saisi rangaistukseksi munan ilman munitusta. Kun virnuileva lauma oli valmis, heitin pallon sattumanvaraisesti Matildan käsiin ja tiesin asettua tallin katon reunan alle. Ensimmäisenä huudettiin aina uusi nimi, jotta se oli selvä kaikille.

”Laiska!”
”Jaha! Tiitus!”
”Laiska!”
”Nelly!”
”Eetu!”
”Noa!”
”Matilda!”
”Eira!”
”Laiska!”
”Matilda!”
”Tiitus!”
”Hello! Eiku…”

Tidestä tuli aika pian Kellogg’s. Kun nimiä alkoi kerääntyä, alkoi muniakin, koska kaikkien nimi piteni aina kolmannesta munasta. Minä olin Laiska-Jaakko-Kutikuti-Apina, ja toinen melkein yhtä surkea pelaaja, Eetu, oli Nelly-Opel-Vajakki. Oli järkyttävä jano, mutta juomaan ei ehtinyt, koska olin käynnistänyt kostotoimenpiteet Eiraa kohtaan, joka oli aina vain Eira.
”Nyt hävitetään se”, sipisin Nellylle, joka oli Jaakoppi-Guggenheim. ”Mä heitän sulle nii sä pudotat tahallas ja se ei edes yritä karkuun. Nii heität sitte sitä.”
”Sekö keksi et mä oon Guggenheim?”
”Kyllä, just se”, valehtelin, vaikka se tasan oli ollut Noa tai Eetu.
”No sit. Heitä.”
”Jaakoppi-Guggenheim!”

Ai sitä iloa, kun kiukkuinen Eira sai kolmannen munansa. Sitä nimeä piti suunnitella huolella. ”JOKO NY?!” hän ärähteli pää punaisena ympärillämme, kun yritimme sopia. Muut ehdottivat ihan mitä sattuu nimiä, niin kuin Kultakutria ja Mielikkiä, mutta minä sanoin, että ei. Se on niin harvinaista, kun pääsee Eiralle nimeä keksimään, että nyt pitäisi antaa sen nimeksi Pieru. Tide sanoi, että hän ei kyllä pikkutyttöjä pieruiksi ala kutsumaan, joten se ei käynyt. Lopulta Eirasta tuli Könni. Se oli huono päätös. Olisi saanut olla joku lievästi loukkaava nimi kyllä.

Peli loppui, kun piti lähteä hakemaan hevosia sisään. Istuimme hetken suulin kivijalalla viilentymässä ja juomassa vettä. Olo oli kuin maratonin juosseella.
”Kuka nyt sit voitti?” Noa kysyi päänahkaansa kynsien.
”Hä?” ihmettelin. Miten niin kuka voitti?
”Nii? Kuka voitti? Kuka hävis?”
”Siis — ei kattomunaa kukaa voita”, vastasin hölmistyneenä.
”Mitä?” Tide kysyi ja oikein suoristi ryhtiään. ”Turhan takiako mä just pelasin tosissani kolmatta tuntia?”
”No et”, hymyilin hänelle. ”Ku sen takia et olis kivaa, Kellog’s-Nugetti-Kriketti!”
”Okei. Kuka teistä päätti et musta tuli Nugetti?”

[HelloOsallistuja]

Ampumaradan jälkeen

Superkyvyt

Tide oli täynnä pitsaa ja makasi minun sängylläni kyljellään kasvot ikkunaa kohti, kun tulin päästämästä koiraa takapihalle. Jerusalem pomppi tietysti oitis sängyllä ja halusi leikkiä ja pussailla, koska harvoinpa siellä näin alkuillasta ketään makaili. Komensin ja työnsin sen kuitenkin armotta tiehensä. Minun Tide. Hankkikoon oman. Sitten heittäydyin itsekin sängylleni ja konttasin sen poikki kunnes saatoin painautua Tiden selkää vasten ja kiertää käteni hänen ympärilleen. Tide on söpö. Tiden niskahiukset ovat erityisen söpöjä. Hän nosti käsivarttaan, jotta sain omani sen alle ja silitti sitten hetken rannettani, mutta muuten hän ei tulooni reagoinut. Painoin nenäni hänen niskaansa ja makasin siinä. Olin täynnä pitsaa itsekin.

Toisaalta olisin halunnut nukahtaa siihen, mutta en nyt kuitenkaan hampaita harjaamatta ja suihkussa käymättä, enkä kyllä ihan vielä siihen kellonaikaankaan. Koska nukahtaminen ei tullut kysymykseen, suukotin lopulta Tiden niskaa ja päästin hänestä irti. Venytin hänen paidanselkämystään mietteliäänä. Joo. Niin me kyllä tekisimme, että kokeilisimme, mahduimmeko molemmat samaan t-paitaan. Hivutin molemmat käteni sen alle hänen selkäänsä pitkin. Se taisi kutittaa.

Kun luikersin, kiemursin ja potkutin aikani, pääsin aivan hyvin etenemään Tiden selkää pitkin ylöspäin.
”Hei mitä sä ny oikeen–” oli Tide vain aluksi ihmetellyt, mutta oli sitten tuumannut vain ”jaahas”, kun olin kertonut. Siis että kokeilin, mahduimmeko samaan t-paitaan. Siitä lähtien hän oli ollut aika rauhassa, paitsi välillä hytkähdellyt, kun sormeni tai hiukseni olivat kutitelleet häntä.
”Hello oikeesti. Mä kuristun”, hän ilmoitti siinä vaiheessa, kun puskin pääni kaula-aukosta. Silloin hän nykäisi paitansa kaulusta niin että se puristui tiukalle niskaani. Mutta kyllä siinä pystyi olemaan, kun oli rauhassa. Käsiäni en saanut työnnettyä hihansuista, ei toivoakaan. Päädyin kiertämään ne taas Tiden ympärille. Paidan alla, aivoni ystävällisesti huomauttelivat. Siis ilman että oli paitaa välissä, ne jatkoivat. Irstasta. Silloin olin tyytyväinen, ettei hän nähnyt naamaani.

”No niin”, huokaisin sitten ja rentouduin.
”Nytkö sä oot tyytyväinen?”
”Hys. Mä tulin tähän vakavin tarkoitusperin, Hellevaara.”
”Mitkähän ne on?”
”Mulla on sulle tärkeää asiaa. Semmosta joka pitää ehdottomasti kertoo tälleen paidan alla.”
”No?”
”Kuuntelepa tätä…”

Sitten rykäisin. Avasin jo suuni, mutta sydämeni alkoi taas hakata vähän nopeammin jo kerran paita-ajatusten jälkeen rauhoituttuaan. Tirskahdin. Eihän tämä tällaista aina voisi olla, tietenkään. Mutta olisipa. Koska olihan se nyt aika hienoa, että minulle oli suuri seikkailu ahtautua kahdestaan liian pieneen t-paitaan ja sanoa Tidelle että… Että…

”No? Mitä?” Tide kysyi ja yritti kääntyä katsomaan minua. Kuulin hänen äänestään, että häntä hymyilytti. Kyllä hän tiesi, ettei mitään kauhean vaarallista ollut tulossa. Ei kukaan kerro mitään oikeasti vakavaa ollessaan toisen kanssa saman t-paidan alla.
”Mä tykkään susta Hellevaara”, kerroin hyvin vakavasti. Tai niin vakavasti kuin ihminen voi, jos on juuri ährännyt itsensä toisen paidan alle kokonaisuudessaan.
”Hello.”
”No?”
”Mäkin tykkään susta mut mä oikeasti kuristun.”
”Äh ja just kun mä pääsin hyvällä tekosyyllä kopeloimaan sua paidan alta”, olin harmittelevinani ja luikersin pois. Se kävi nopeammin kuin sisään yrittäminen.
”Kyllähän sä muutenki voisit”, Tide huomautti, ja minä punastuin yhtäkkiä niin kovasti, että minun oli painettava kasvoni hänen selkäänsä. No enkä voisi. Kyllä minä vielä tekosyyn tarvitsin.

Noin varttia myöhemmin olimme vieläkin sängyllä sulattamassa pitsaa. Pidin vieläkin Tideä halauksessani ja juttelin höpöhöpöjuttuja.
”Olit sä kuuma ampumassaki Hellevaara”, höpötin jonkun jutun lopuksi.
”Ai pyssyllä”, Tide hymyili.
”Nii. Pyssyllä”, myönsin ollenkaan hämääntymättä, ”varmaan maailman, tai ainaki Otsonmäen paras ampuun ja–”
”Mites Eira?”
”Eiraa ei lasketa. Kato jokaisella on joku superkyky, jossa ne on yliluonnollisen hyviä. Ja se osaa ampuu maaliin.”
”Mikäs sun superkyky sit on Hello?”
”Jefu vissiin? Vai? Se miten sä häikäiset kaikki pahikset kun sä oot — oikeesti Tide — niin kuuma, Hellevaara.”
”Ei mun ku sun.”
”Ai! Jaa… Ei mulla oo… Tai no. Syöminen..? Ai nii ja mä osaan pelata Tekkenin arcade battlet aiva ylinopeeta läpi!”
”No — äh — mä olisin luullu et sä sanot musiikki.”
”Ai nii joo.”
”Ai nii joo! Hello!”
”No ei aina voi muistaa… Hei musta tuntuu että mä en oo aiva vielä ehtiny käpälöidä sua tarpeeksi niin voisiksä jäädä tänne yöks jos mä teen sulle aiva ylihyvää superaamupalaa?”
”No ehkä.”
”Mun superkyky on se miten mä hämäsin sut jäämään tänne ku mä oon niin söpö.”
”No joo, niin oot.”
”Mulla on nää hamsterinposket ja kaikkee. Kato.”

Hetken höpötin vielä päättömiä Tiden niskaan, mutta sitten oli pakko kutittaa häntä kyljistä ja nousta. Kysyin, haluaako hän tulla ulkoiluttamaan Jerusalemia minun kanssani, enkä lisännyt mitään kädestäpidosta tai möröistä. Tide oli säpsähtänyt irti minusta siellä ampumaradalla heti, kun paikalle oli tullut muita. En edes loukkaantunut. Hän suojeli itseään, ja ymmärtäähän sen sen taannoisen Ässän takana mukiloinnin tai jonkun jälkeen. Ei se ollut niin justiinsa, vaikka lenkittäisimme Jerusalemia kävelytien vastakkaisilta laidoilta, tai vaikka menisin yksin. En minä oikeasti taluttajaa tarvinnut pystyssä pysyäkseni. Kunhan tykkäsin koskea häneen, ja sen voisin tehdä muuallakin kuin Otsonmäen kirkonmäellä, kunhan muistaisin pitää suuni kiinni manipuloivien mörkövitsien osalta.

[HelloOsallistuja]

Hellevaara ja suuri puhallus

”Noni Tide”, sanoin varustehuoneen ovensuuhun kesken vauhtieni nojautuen ja lattialla Been laatikosta jotain kaivelevaa Tideä katsellen.
”Mitä?”
”Mennään.”
”Mihin?”
”No sinne amp– Eikö… Eikö Eira pyytäny sua?”
”Pyysi se mut en mä oikein…”

Voi Tideä. Hän oli suloinen sillä tavalla muka jotain keskittyneenä Been romujen seasta etsien. Olin varma, että hän yritti viivytellä ja harata vastaan kunnes luovuttaisin ja häipyisin. Mieleni tekikin sanoa heti, että ei sitten. Että tulisitko meille, tai ainakin nousisitko ylös, niin voisin vähäsen halia ja pusia sinua: enhän minä sinua mihinkään ampumahallille voisi pakottaa…

Mutta toisaalta, Tide ja ase…

Mistä minä tiedän, mitä hän empi. Oliko lie Eira aukonut hänelle päätään? Eira nyt vain yleensä on se, joka pahoittaa ihmisten mielet ja saa heidät epäröimään jopa ampumaradalle lähtemistä. Mutta onneksi on Hello Ilves. Siis minä. Hello Ilves, jonka taikavoimana on ihmisten suostuttelu. Ja vähäsen myös soittotaito. Halusin Tiden mukaan ampumaan, jos kerran jouduin lähtemään kuskiksi kuitenkin. Voisin sitten matkalla miettiä, miten houkuttelisin hänet taas meille yöksi. Tidellä oli ollut kaikkea muuta kuitenkin nyt, niin…

”No voi ny räkä”, sanoin Tidelle samalla kun vedin satulahuoneen oven tiukasti kiinni perässäni. Siirsin jalallani Been romulaatikon sivuun, ja kun Tide nousi ylös, kävelytin hänet selkä seinää vasten. ”Tosi harmi ettei me voida lähtee sinne.”
”Siis… Kyllähän sä voit.”
”Eikä kun mä olin menos kun mä luulin et sä tykkäisit lähtee. En mä edes osaa ampua.”
Tiden silmät lepattivat kiinni, kun nojauduin tarpeeksi lähelle.
”…oothan sä nyt armeijan käyny edes.”
”Nii mut silti. Kuule. Tuu nyt kuitenki. Ammutte maaliin kilpaa Eiran kaa. Jos sä ammut paremmin niin –” yritin houkutella, ja olin jo kahden millimetrin päässä suudelmasta. Suostu nyt jo.
”Eiran!”
”Nii nii. Jos sä ammut paremmin niin haetaan pitsat tänään. Jos sä et pelkää…”
”En mä nyt kuitenkaan… Ei ne nyt mua sinne…”
”Tonnikalapitsaa…”
”No selvä. Vähäksi aikaa.”
”Hyvä.”

En tiedä, mikä Tideen toimi. Tonnikalapitsa, kilpailuasetelma, vaiko se, miten olin kiristänyt häntä samalla suukolla. Suutelin häntä satuloiden takana pitkään ja harkitsin ihan tosissani sanovani, että ei sittenkään mennä. Skipataan se tylsä ampumarata, haetaan Runoista pitsaa ja mennään meille, jookos kookos. Ihan sama, vaikka Eira jäisi kuskia vaille.

Kolmen vartin kuluttua olimme kuitenkin ampumahallissa: minä, Tide, Eira, Jitta ja Nelly. Matkalla Tide oli kysynyt minulta, että millä muuten ammuttaisiin.
”Pyssyllä”, olin vastannut, ja Eira oli revennyt niin aidosti, että pian koko porukka oli vinoillut minulle siitä. Mistä hemmetistä minä voisin sen tarkemmin tietää? Pyssy kun pyssy.
”Kato Hello, pyssy”, Eira oli vielä räkättänyt hallissa ja näyttänyt minulle asetta, joka kylläkin oli pyssy. Kun olin käsiäni levittelemällä ilmaissut, etten tajua, Tide oli suukottanut hiuksiani huvittuneena ja ehkä vähän säälivänäkin. Minä olin vetänyt häntä kainalooni ja tuhahtanut Eiralle. Väliäkö jollain pyssyroduilla? Jos sillä voi ampua, se on pyssy. Oli kiinnostavampaa haistella salaa Tiden tuoksua kuin miettiä turhanpäiväisyyksiä.

Kaikki tietävät, että Eira Helmipuro ei ammu ikinä ohi. Paitsi ilmeisesti Tide, jonka olin saanut yllytettyä ampumaan kilpaa maaliin hänen kanssaan. Kukaan normaali ihminen ei sellaiseen varmaan häviöön olisi tarttunut. Eira tiesi itsekin ampuvansa hyvin huvikseen radalla ampuessaan ja tekevänsä oikeastaan kaikki hirviporukkansa lopulliset kaadot Ringon kanssa. Mutta voi, millaisen esityksen hän laittoikaan tulille Tideä varten! Riiputti — hiljaa siellä — pyssyään varovaisen ja pelokkaan näköisenä ja sanoi, että ammu sinä Tide ensin, kun minä olen vähän epävarma tästä koko puuhasta. Kun Tide tarttui syöttiin, vaihdoin hiljaisia mutta huvittuneita katseita Nellyn kanssa.

”Enhän mä nyt ikinä voi noin hyvin osua”, Eira sanoi murheellisena Tidelle, kun hänen maalitauluaan tarkasteltiin, ja minä yritin kauheasti olla nauramatta. Haparoiden Eira nosti aseensa, tähtäsi muka hirveästi huojuen ja tutisten, mutta kääntyi sitten virnistämään Tidelle ennen kuin ampui. Ta, ta, ta, ta, ta, Eira ampui viisi eleetöntä rauhallista laukausta ja ehti uudestaan virnistämään ennen kuin sai maalitaulunsa tutkittavakseen.
”Sä tiesit tän”, Tide sanoi vain minulle silmät suurina, kun näki viisi reikää taulun punaisessa pienessä keskustassa, ja minä saatoin vihdoinkin lakata pidättelemästä nauruani. Niin tiesin, mutta sainpa katsella sinua ampumassa, ja kuuma olet silloinkin, Hellevaara.

Jatkuu Eiran päiväkirjassa

[HelloOsallistuja]

Ohjasajo ei oo niin justiinsa, ihmissuhteet on

”Sä puhut pelkästään Tiituksesta”, Nelly kuiskasi ja läiskäytti silat Typyn selkään niin, että tamma säikähti. Loin häneen varoittavan katseen. Minun prinsessaani ei säikytellä. Vedin mahavyön Typyn vatsan alta ja kiinnitin sen.
”Sä oot vaan kateellinen”, kuiskasin takaisin. ”Ota tuolta lyhyt rintaremmi. Tällä ei tee mitää.”
”Isäs oli kateellinen kun sua teki.”

Nelly oli vastustellut Typyn koulutuksessa auttamisessa, mutta olin pakottanut hänet mukaan. Olin seurannut kauhistuneena, miten Matilda aikoi ajaa Kertulla, joka oli itse asiassa aika saman ikäinen kuin meidän Typy. Ja meidän Typy ei oikeastaan osaa mitään muuta kuin kulkea riimu päässään melko kiltisti! Olin jotenkin ajatellut, että kesälaitumiin oli vielä ikuisuus, ja nyt pitäisi sitten kiirehtiä, jotta ajokoulutus saataisiin aluilleen. En ollut ehtinyt edes hankkimaan apua, kun päätin, että tänään aloitetaan. Mutta ei se nyt kovin vaikeaa voi olla. Yksi ajokoulutuksen aloittaminen. Eikä se voi niin tarkkaa muutenkaan olla. Typy kuitenkin osasi käyttää suitsia ja kuolaimia. Ei kai tässä muuta uutta olisi, kuin että avut tulisivat taluttajan lisäksi myös ohjista. Kiinnitin lyhyen rintaremmin siloihin, silojen aisaremmit itseensä ja vedin ohjat aisalenkistä ja rintaremmin alta.

Tiitus oli ollut meillä yön Poolanmetsän jälkeen. Siellä metsässä se oli kuulostanut tosi ihanalta idealta, ja itse asiassa vielä kotiovellakin aika mutkattomalta. Taidan olla aika idiootti, kun mielessäni ei ollut oikeastaan käynyt edes ajomatkan ainaka muita ajatuksia siitä, kuin että miltähän hänen sydämenlyöntinsä kuulostaisivat, ja miltähän tuntuisi herätä hänen viereltään, ja muuta sellaista Mutta sitten, eteiseen asti päästyämme, minua oli alkanut ensin hermostuttaa ja lopulta oikeasti pelottaa. Olihan Tide meillä ennenkin käynyt, ja jopa nukkunut sängyssäni, mutta se oli ihan eri asia. Poolanmetsän jälkeen en ollut ollut varma, mitä hän minulta odotti sinä iltana saavansa. Ajattelin, että nyt minulle käy Jellot taas, ja melkein jo pilasin koko jutun kääntymällä eteisessä kannoillani ja sanomalla, että en halua, en pysty, vien sinut sittenkin kotiin. En halunnut edetä yhtään mihinkään sellaisella kiireellä. Vaikka hevosen koulutuksen kanssa ei olekaan niin tarkkaa, niin ihmissuhteiden kanssa on. En halua tieten tahtoen särkeä sydäntäni.

”Noni. Mitä seuraavaks?” Nelly kysyi ja herätti minut siihen hetkeen.
”No nyt sanotaan isännälle et tuu auttaan”, vastasin saman tien. Eetu oli luvannut tulla katsomaan, ettemme tapa itseämme. Tai oikeastaan hän oli vaatinut tulla. Mutta koska hänellä oli talli täynnä ja kiire, hän oli komentanut meidät valjastamaan Typyn ensin, niin kuin olisimme hänen hevosenhoitajiaan.

Kun minulla oli Eetu typyn vasemmalla puolella riimunarun päässä ja Nelly oikealla, tartuin ohjiin. Vielä yhden kerran ehdin hengittää syvään, ja sitten piti ajaa Typyä ohjilla. Se hölskytteli kuolaimia suussaan, niin kuin sillä oli tapana, ja ajattelin Eetun ihan kohta mutisevan, että on se kumma kun en voinut ostaa sille sopivampaa kuolainta.
”Puhu äänehen sitte jotta mitä aiot”, Eetu komensi, ”jotta me tiäretähän sitte kääntyä itte oikiaan suuntahan.”
”Joo joo.”
”Ja käännät sitte muhun päin eka. Hello. Kuulikko! Muhun päin käännät!”
”Miks suhun päin?” Nelly kysyi.
”Jottet sä jäisi alle ainakaa”, kuulin Eetun mumisevan, vaikka hän yritti sanoa sen niin hiljaa, etten minä olisi kuullut.
”Nonii kyyhkyläiset. Mä käännän.”
”Muhun päin sitte.”
”Joo joo. Suhun päin. Nyt.”

Typyllä ajeltiin vain korkeintaan vartin verran. Tallipihasta ei poistuttu kertaakaan. Pyörimme ensin hetken ympyrää toiseen suuntaan, sitten toiseen, ja lopuksi menimme ihmeellisiä mutkittelevia linjoja. Typy sai paljon kehuja, ja siitä kaikki oli hauskaa, paitsi ohjasavuille se viskoi päätään vähän ihan loppuun asti. Se, että minä kuljin sen takana, tai että sen molemmilla puolilla oli joku kehumassa, ei järkyttänyt sitä ollenkaan. Järkyttyneempi taisi olla Nelly, joka hoki monta kertaa, ettei osaa.
”Ai hevosta taluttaa, kamoon”, vastasin siihen aina.
”Mitä jos me pilataan se”, oli Nellyn huoli, ja minä nauroin. Ei hevonen nyt pilalle mene, jos sen kanssa vähän kämmäilee. Jos hevoshommat alkaisi ottaa vakavasti, järkihän siinä nopeasti menisi! Ei meille mitään voinut käydä, kunhan katsoisimme, ettemme jäisi hevosen alle jos se säikkyisi. Kaikki muu oli sitten vain plussaa.

Eetu kiisi takaisin talliin saman tien, kun Typyn pikaiset harjoitukset oli suoritettu. Nelly sentään jäi riisuttamaan sitä varusteista kansani. Hyvä, kun oli seuraa. Typykin tykkäsi, kun sillä oli kaksi rapsuttajaa, ja ai miten kovasti me sitä kehuimmekaan. Ja olihan se ollut hienosti.

Onneksi olin ihan kirjaimellisesti törmännyt Tideen silloin eteisessäni, enkä ollut ehtinyt heittää häntä ahdistuneena ulos, sillä hän oli halannut minua, ja siihen olin hitaasti rentoutunut. Tohkeissaan seiniä hännällään mäiskivä Jerusalem oli melkein peittänyt puheeni alleen, kun olin kysynyt, että nytkö nukutaan.
”Se olis ihan hyvä joo, kun mulla on töitä huomenna. Se nukkuminen”, Tide oli sanonut, vähän huvittuneena.
”Ai pelkästään”, olin varmistanut hampaat irvessä ja pitänyt irvistykseni piilossa.
Tide oli ollut ihan vain sekunnin verran liian pitkään hiljaa. ”Niin”, hän oli sanonut sitten, ja minun teki hieman mieli hukuttautua kylpyammeeseeeni. Hän nimittäin silitti samalla hartiaani. Tiesin siitä aivan varmaksi, että hän oli huomannut, miten olin hermostunut. Siitä huolimatta oli kai hyvä, että oli tullut vaihdettua muutama sana sen sijaan, että olisin vain vienyt hänet sittenkin kotiin. Koska voi vitsit. Liian kuumahan oikeasti oli nukkua sillä tavalla lähekkäin, mutta eihän sellaista silti mikään voita… Puolialaston Hellevaara minun sängyssäni… Ei hän tainnut silti paljoa nukkua, raukka, vaikka olikin kyse nukkumisesta. Kun olin hänet vihdoin siihen saanut, olisin halunnut halailla noin koko yön ja kaksi päivää yhteen menoon ensialkuun. Tide-raukan oli suukotettava minua vakka kuinka monta kertaa viimeisen kerran ja sanottava, että nyt nukutaan oikeasti. Siitä olen ehkä vähän pahoillani…

Nostin Typyn valjaat roikkumaan koukkuun suulin seinälle. Siihen ne saisivat jäädäkin, kun kerran neiti vauvahevonen saisi nyt osallistua kahteen vartin treeniin joka päivä kunnes laidunkausi alkaisi. Ehkä parin päivän päästä voitaisiin hölköttää sitä metsänreunaan ja takaisin, ja pärjäisimme Nellyn kanssa ihan ilman Eetua siinä häiritsemässä.

”Kahvitauko”, Nelly haukotteli ja venytti hevosesta likaantuneita käsivarsiaan oikein pitkiksi ylöspäin.
”Mä en tuu vielä…” yritin kaarrella.
”Tuuksä jos mä tuon sulle kahvin tohon ulos?” Nelly kysyi ihan niin kuin puhe ei olisi Jillasta.
”Joo. Kyllä mä sitte. Mut mä vien Typyn eka pihalle.”
”Mä pyydän noi meidän äijätki tallista et mä voin sit rauhas sua ja Tiitusta härnätä”, Nelly suunnitteli ääneen, enkä tiennyt, oliko hän tosissaan. Salaa saatoin toivoa, että oli. Olisin tietenkin mieluiten roikkunut vain koko ajan tallissa häiritsemässä Tideä hommissaan, mutta eihän normaali ihminen nyt toisen työpaikalle tukkinut. Eetukin antaisi porttikiellon minulle vielä.

Typy tuli mielellään tarhaan. Kun päästin sen ravaamaan possunraviaan Flidaa kohti, kaivelin jo kännykkää taskusta. Kirjoitin Tidelle, että mä en sitten oikeasti lähettänyt Nellyä sun kimppuun. Ja miljoonakalaemojin. Sitten lähetin, että mut tuu silti jos kerkiät. Sitten vasta tuli mieleen, että olisin voinut tietenkin vain mennä talliin sanomaan ne asiat, mutta siitä en sentään enää tekstannut. Ajattelin vain mennä kuistille. Odotella Nellyä tuomaan kahvia. Käydä hänen kanssaan kuiskaten vielä vähän lisää läpi sitä, miten Tiden vieressä nukkuminen olikaan sekunti sekunnilta mennyt. Kuunnella hänen Eetujuttujaan, jotka eivät kyllä olleet yhtä jänniä.

Vähän kyllä toivoin, että minulla olisi ollut joku sellainenkin, jolle puhua siitä, miten olin melkein panikoinut ja lähettänyt Tiden pois silloin. Vaikka ei se ole niin justiinsa. Tide halailisi minua hetken ja odottaisi vähän, jos odottaisi, ja jos ei malttaisi, enpä minä sillekään mitään murehtimalla voisi.

[HelloOsallistuja]

Mäki rakastan sua!

Poolanmetsän auringonnousu

Jerusalem tykkäsi, kun soittelin sille sen toivebiisejä takapihan pienen terassinpätkän reunalla istuen. Se tapasi istua ihan hirveän näköiseksi sään armoilla menneen räsymaton pätkän päällä ja katsella ympärilleen nenä nuuskutellen, kun minä kokeilin, miten kitaralla saisi aikaan kappaleita, joita se minulta toivoi. Yleensä se sattui toivomaan joko mielialaani sopivia biisejä tai sitä, mitä olimme kuunnelleet auton radiosta viimeisenä matkalla kotiin. Onneksi se ei tavannut toivoa useampaan kertaan samaa kappaletta, paitsi meidän ehdottomia suosikkejamme, sillä radiossa soitettiin loppujen lopuksi aika tylsää, yksinkertaista ja helppoa musiikkia. Ei sitä jaksaisi monesti soittaa, mutta kerran oli aina hyvä kokeilla kaikkea. Ihan jotta pysyisivät sormet vetreinä ja järki leikkaisi. Jerusalemkin tykkäsi. Ja niin tykkäsi myös naapurin mummo, joka tapasi valvoa myöhempään kuin minä, ja kutsua minut usein raja-aidan ylitse mehulle, mutta ei ikinä kahville, jota itse joi.

Tide soitti sellaisella hetkellä, kun rakensin ulkomuistista ja korvakuulolta jotain Lady Gagan ja jonkun sällin melko uutta, tosi ankeaa kappaletta. En laskenut kitaraa kun vastasin. Mietin vain, oliko Tide niitä heppuja, jotka soittivat hyvää yötä. Jos olisin tiennyt, olisin voinut soittaa itse ensin. Oli tietenkin kiva yllätys, kun hän pyysikin minua mukaansa ajelemaan. Lupasin tulla, ja aloin välittömästi hermoilla, ettei minulla ole mitään vaatteita. Siis minulla. Minulla, joka suhtautuu vaatteisiin sillä tavalla, että omistaa noin viisi paitaa ja kahdet housut, joita voi pitää kesällä. Miten minulla voisi olla vaatteita kun en viitsi niitä etsiä kaupasta? Ja vaikka niitä olisi, en edes tiennyt, minne olin menossa. Yritin kuitenkin kiskoa hädissäni harjaa hiusten läpi, mutta pahemmaksi tilanne taisi vain muuttua. Nakkelin siis Jerusalemille kaksi täytettyä Kongia iltapuhteeksi ja lähdin.

Tide käveli juuri taloyhtiönsä parkkipaikkaa kohti, kun ajoin auton keskelle sen ajoväylää. Joko hänen ajoituksensa oli aika täydellinen, tai hän oli reppana odotellut pihassa edestakaisin kävellen. Kun hän istui viereeni ja henkäisi tyytyväisen kuuloisen hein, en yhtäkkiä kerta kaikkiaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Pitäisikö nyt ottaa mallia joistain elokuvista ja Oikeanlaisen Yhdessäolon Oppikirjasta ja kumartua sillä tavalla Tiden puoleen huulet törröllään, että nyt tervehdyspusu tähän kiitos? Ei nyt yläviitonen ainakaan tervehdykseksi sopinut. Ehkä sellainen kumartuminen olisi kuulunut tehdä? Olisihan sillä tavalla päässyt hetkeksi hänen lähelleen, joten ei se huonokaan idea ollut. Se vain tuntui enimmäkseen siltä, että olin mukana jossain näytelmässä — apua —

Olin oikeasti vähän hätääntymässä, mutta kun ymmärsin edes katsoa kummastuneen näköisen Tiden päälle, alkoi hymyilyttää. Joo, siinä istuminenkin oli jännää, mutta ei se nyt kyllä ihan niin vakava juttu ollut. Sen sijaan että olisin näytellyt sitä näytelmää, jota elokuvissa näki, ajattelin olla ihan Hello vain, vaikka se oli pelottavampaa. Hello etsi Tiden käden omaan käteensä, epäröi vähän Tiden silmistä lupaa etsien, ja suukotti sitten varmaan vähemmän coolisti mutta ihan oikeasti Tiden rystystä ja pyyhkäisi vähän poskipäätään siihen. Onneksi Tide osoitti sitten Hellolle hänen hiuksiaan pörröttämällä, että se kelpasi.
”Mihin sä haluut mennä?” kysyin, kun käänsin autoa.
”Mihin sä meet kun sä oot iloinen? Mennään sinne?”
”Ootsä nyt varma et sä haluat keskellä yötä talliin tai mun iskän luo?” naurahdin. ”No ei, mä tiedän mihin mennään, jos sä suojelet mua ettei möröt mua vie.”

Ajoin Otsonmäen kirkonkylän ohi, vanhan meijerin ja palokunnan ohi, ison tien yli, terveyskeskuksen mäen ohi, aina vain, ja käännyin kohti Poolanmetsää. Ei olisi uskonut, kuinka hermostuttavaa oli mennä Tiden kanssa tuttuja teitä. Teki mieli esittää siistiä jätkää, ja pari kertaa sorruinkin hetkeksi siihen. Suurimmaksi osaksi osasin olla. Tai siis olin vain. Ihan normaalisti. Oli se sitten hyvä tai paha asia. Härnäsin Tideä lempeästi sillä, miten hän ei tiennyt, minne olimme matkalla, ja lupasin pitää kädestä, jos häntä pelottaisi taas. Suojella möröiltä. Niin kuin olin aluksi vaatinut häntä suojelemaan minua. Vastailin Jerusalem-kysymyksiin kertomalla, miten olimme soittaneet yhdessä kitaraa takapihalla, ja sitten se oli väsynyt siitä eikä jaksanut tulla seikkailuun. Olisi se jaksanut. En vain halunnut sitä siihen räksyttämään ja keskeyttämään taas. Melkein ajoin oikean tienpään ohitse, kun katsoin Tideä silmiin.

”Mikä paikka tää on?” Tide kysyi ja katseli vähän varovaisen näköisenä mustaan metsään, kun pysähdyimme pikkutien katkaisevalle punakeltaiselle puomille, jossa luki PÄÄSY KIELLETTY. Paljoa muuta sen puomin lisäksi siellä ei ollutkaan. Metsä jatkui katkeamattomana joka suuntaan, ja tie oli ihan samanlainen myös puomin toisella puolella, ennen kuin melko nopeasti teki jyrkän mutkan ja katosi kuusten taa.
”Kun mä olin lapsi, mä tulin aina tänne”, kerroin ja avasin hansikaslokeron. Otin hyttysmyrkkyä oikein näkyvästi ja pippurisumutetta vähän salaa. Jälkimmäinen ei ollut Tidelle, mutta tavallinen otsonmäkeläinenhän ei liiku keskustan ulkopuolella omassa pihassaankaan enää ilman sitä susien takia. Suden tappamisesta sai vankeutta. Sumuttamisesta sen sijaan sai reilusti aikaa perääntyä. Silti Tiden katse osui siihen. ”Tää on noille elukoille vaan”, mumisin nopeasti. ”Mieti. Me asuttiin siinä, missä on Helmipurot ja nääkin — siis koulun lähellä, ja mä jaksoin polkee tänne melkeen joka päivä”, höpöttelin. ”Mennään.”
Minusta oli hellyyttävää, miten Tide epäröi vähän. En tiedä, johtuiko se susista, PÄÄSY KIELLETTY -kyltistä vai möröistä, mutta otin häntä kädestä kiinni joka tapauksessa ja sain hänet hymyilemällä mukaani portin toiselle puolelle. Portin ympärillä ei ollut aitaa, sillä sen tarkoitus oli vain pysäyttää autot.
”Saaks tänne nyt mennä”, Tide mumisi.
”Toi portti on siinä siks, ettei kukaa tee mitää itsaria ajamalla jyrkänteeltä.”
”Miltä jyrkänteeltä…”
”Pian näät.”

Puiden taakse kadottuaan osin kasvillisuuteen peittynyt vanha hiekkatie alkoi nousta niin jyrkästi, että ei siinä minun fyysisellä kunnollani ihan samaa tahtia kävelyä jatkettu kuin tasaisella maalla. Oli noustava ripeän rauhallisesti siihen asti, mihin tietä riitti. Sitten oli huolellisesti aseteltava jalkansa kiville ja puunjuurille, kun tie loppui, mutta varsinaista kiipeämistä ei ollut oikeasti kuin muutaman askeleen verran. Ja niin olimme Otsonmäen, tai varmaan koko Pohjanmaan korkeimmalla kohdalla: tasaisella, puolen jalkapallokentän kokoisella kovalla pinnalla, joka oli kuitenkin vain yhtä korkealla kuin puiden latvat. Mutta siinä kun seisoi, ei ollut enää pimeässä, niin kuin metsän tasolla siihen kellonaikaan. Aurinko näkyi pellonreunassa, ja minun oli katsottava sitä hetken, ennen kuin vedin Tiden mukanani kaiken keskellä törröttävän ison kiven luo.

”Ihan tosi. Mikä tää on tää paikka”, Tide kysyi. Taisin keskittyä enemmän miettimään, voisinko nyt ujuttaa käsivarteni hänen käsivartensa alta hänen selkäänsä ja nojautua häneen, kuin siihen, mitä hän sanoi.
”Vanha maankaatopaikka”, tirskahdin. Ehkä voisin kokeilla varovaisesti, voisinko… ”Koita unohtaa että sä seisot kivettyneen muutamasatavuotisen puutarhamultakasan päällä niin tää on hieno paikka…”
Olin rohkealla tuulella. Sen lisäksi, että ujuttauduin sillä tavalla Tiden puolittaiseen halaukseen, painoin pieneksi hetkeksi päänikin hänen rintaansa vasten. Hän oli lämpöisempi kuin minä, mutta ei se minua niin lumoutuneeksi saanut, vaan hänen sydämenlyöntinsä. Oli vähän epätodellista olla siellä jonkun kanssa, joka oli lihaa ja verta, varsinkaan Tiden. Olin tainnut viimeksi käydä siellä peruskouluikäisenä, ja olin vienyt mukanani sinne ainoastaan sellaisia leikkikavereita, jotka olin yksinäisyydessäni kuvitellut itse. Nyt en enää oikeasti kaivannut kipeästi seuraa, koska minulla oli nyt ystäviä. Olisin pärjännyt siellä yksinänikin. Silti se oli kivempaa Tiden kanssa. Uskalsin jakaa piilopaikkani, jota en enää käyttänyt, koska olihan auringonnousu sieltä katseltuna ihan ernäköinen kuin mistään muualta nähtynä.
”Mä unohdin vastata sun viestiin”, Tide sanoi ja haroi hiuksiani, kun halasin häntä varmasti tosi nolostuttavasti antaumuksella.
”Ei se oo niin justiinsa”, totesin.

[HelloOsallistuja]

Haaveilua… …Typystä?

Voi vitsit, kun Skotti olisi ollut Typyn emä, ja Typy vielä ihan pieni. Olisin voinut ottaa Typynkin maastoon, ja siinä se olisi juossut mukana niin kuin Jerusalem… Vaikka ei se olisi tainnut olla ihan sallittua kuitenkaan. Mutta saapa sitä haaveilla. Vapaana juoksevista varsoista. Niitä minä ajattelin tiukasti, etten olisi koko päivää elänyt ihan puoliteholla uppoutuessani Tideä koskeviin haaveisiini… Tai ainakin yritin ajatella. Koko ajan minä silti havahduin siihen, miten elin aina vain uudestaan eilistä suudelmaa uimamontulla. Ja sitä, miten Tide oli yrittänyt myöhemmin tallilla lähteä aina vain uudestaan autostani, ja minä olin aina vain saanut houkuteltua hänet jäämään pieneksi hetkeksi yrittämällä olla pörröisensuloisenmurheellisen näköinen, jotta hän silittäisi hiuksiani vielä kerran. Ja toisen kerran. Ja kymmenennen kerran. Olin päästänyt hänet vasta, kun hän oli jo ihan oikeaa sääliä silmissään sanonut, että älä Hello näytä tuolta, tai en oikeasti voi mennä. Vaikka olin minä vielä ikkunan avannut ja sanonut muka tosi vitsikkäänä, että miksi hänellä kestää niin kauan tekstata minulle, mikä maksaa, johan hän on ollut ainakin useita sekunteja poissa.

Skotti ei kauheasti arvostanut, kun varjossakin oli melkein kolmekymmentä lämpöäastetta. Jerusalem taisi inhota sitä vieläkin enemmän, mutta lönkötti laiskasti mukana kuitenkin. Se oli sentään itse kohtalonsa valinnut: se olisi voinut aivan hyvin jäädä talliin odottamaan, vaan ei ollut herralle Skotin karsinassa odottaminen käynyt. Minua kuuma ei haitannut, kun olin kuoriutunut vaatteistani sitä mukaa, kun lämpö oli noussut. Kun pysyi peltojen välissä, eikä mennyt metsiin, siinä tuulessa oli itse asiassa ihan mukavaa mennä pelkissä shortseissaan ja pakollisessa kypärässään. Vaikka Eetu olisi kyllä marmattanut kengättömyydestäni. Vaan eipä ollut Eetu näkemässä, eikä kukaan. No enpä minä olisi niin alasti kehdannut mennäkään, jos olisi ollut joku näkemässä.

Menimme pelkkää käyntiä. Oli liian kuuma muuhun, ja sitä paitsi en vieläkään oikein uskaltanut ravailla ilman satulaa. Ohjina käytin pelkkiä riimuun kiinnitettyjä naruja, mutta ei se olisi minua ravailemasta estänyt. Skotti ei ole varmaan ikinä säikkynyt mitään, tai yrittänyt hurjastella. Päin vastoin: se on hoputettavaa mallia. Jos olisin luottanut siihen, että saisin sen kääntymään ilman ohjia, olisin voinut mennä ilmankin. Lisäjarruja ei sen kanssa tarvittu. Jerusalemin kanssa sen sijaan oltaisiin ehkä kaivattu. Vaikka se pysyi kuumuuden takia melko rauhallisesti perässämme, aina välillä se loikkasi ojan ylitse pelloille ja laitumille ja räksytti fasaaneja lentoon. Silloin tällöin se teki saalistushyppyjään, ja siitä tiesin, että pellolla meni hiiriä. Yhtäkään se ei kuitenkaan saanut kiinni. Eihän se ikinä saanut muuta kuin korkeintaan harakoita.

Hopiavuoren viimeisellä laitumella kasvoi yhtä hyvä heinä kuin kahdella ensimmäiselläkin. Aitalangat olivat portin kohdasta nätisti syrjään taitettuina. Hetken mielijohteesta vedin Skotin oikeanpuolimmaisesta riimunarusta ja annoin sen kävellä autiolle laitumelle. Jerusalem seurasi ja kellahti saman tien kyljelleen koivun alle juotuaan ensin sadevettä saavista. Sidoin narut yhteen sen niskaan, kun se laski päänsä ja alkoi syödä.

Olisin halunnut tietenkin heti puhua tästä eilisestä tidejutustani jollekulle, mutta ei minulla oikein ollut ketään sellaista, jolle puhua. Allu nyt muuten, mutta ei kai omalle veljelle nyt voi kaikesta puhua? Ja iskän nyt tiesi. Jos minulla oli ongelmia, saatoin aina luikkia kotiin hakemaan apua, mutta ei kai nyt omalle isälleenkään voinut kertoa että… Eetu taas olisi sen sortin ystävä, että kuuntelee kaikki jutut eikä kerro eteenpäin, mutta viimeaikoina hänkin oli lähinnä luonut minuun kylmän katseen mennessään ohitse. Nellyn kanssa taisin olla siinä pisteessä, että ehkä juttelisin muuten, mutta hän ottaa kaiken niin tosi kevyesti. Mainehan minulta menisi, jos hänen viereensä istahtaisin ja alkaisin tosissani avautua, että ai niin muuten, minä kuolen kohta kun jännittää ajatellakaan yhtä Tideä. Kyllä minulla kavereita oli, ja ystäviäkin, mutta melkein kaikki sellaisia, joiden kanssa naurettiin vain. Ja ai kuinka mukavaa sellainen olikaan, mutta tänään olisin kaivannut muuta.

No jaa. Ei se ole niin justiinsa. Kyllä minulle jostain kuuntelija ilmenisi, kunhan oikeasti sitä tarvitsisin. Nyt taisin haluta muutenkin enemmän pitää koko jutun ihan itselläni kuin juoruta siitä pitkin Otsonmäkeä. Annoin Skotille hellästi pohkeita, jotta se nostaisi päänsä. Kun se ei suostunut, annoin vähän vähemmän hellästi uudelleen pohkeita ja vedin sen pään ylös niin kovasti, etten ikinä olisi saattanut sellaista tehdä, jos sillä olisi ollut suitset riimun asemasta. Vastahakoisesti se jätti ruoka-apajat taakseen, ja Jerusalemiakin sai kutsua kolmesti. Käveleskelimme kaikessa rauhassa takaisinpäin ja minä mietin perhosia vatsassani, että millaisia viestejä minun pitäisi lähetellä, jotta saisin Tiden lähtemään muka minun ja Jepen kanssa lenkille, eli oikeasti siis meille. Mutta nyt, Skotti ja Jeppe, poikaseni, nyt haaveillaan Typystä.

Bonuksena kuva hodarista nimeltään Jerusalem.
Line airhead77/dA

[HelloOsallistuja]

Liian aikaisin Hopiavuoressa

Koputin asuntoauton oveen. Ei vastausta. Katsoin kulmiani kohotellen vieressäni odottavana istuvaa Jerusalemia. Ei kyllä yllättänyt, ettei vastausta kuulunut. Koputin uudelleen, odotin vielä hetken ja astuin sitten ihan omin lupineni sisään. Jerusalem istui, läähätti ja odotti.

Vaikka kello oli puolipäivässä vasta, Nelly ei ollut sängyssään. Sänky ei ollut edes sotkuinen, vaan nätisti sijattu. Jos Nelly joskus nousikin ennen puoltapäivää, sänkynsä hän kyllä jätti aina laittamatta siihen asti, kunnes sai kahvia… Ei eilispäivän vaatteita lattialla, ei unohtunutta mehupurkkia pöydällä… Ikkunoiden rullaverhotkin olivat auki joka ainoa. Siellä ei ollut oltu yötä. Tiesin, missä Nelly tällä hetkellä heräili.

Koska Jillan autoa ei näkynyt pihassa, ajattelin ihan vain nopeasti käydä hakemassa Nellyn ulos. Viittasin Jerusalemin kädellä mukaani ja kävelin ripeästi sen perässä pihan poikki. Astuimme inhottavan käytävämäiseen tuvan eteiseen. Minä yritin olla hiljaa ja kuunnella, olisiko joku hereillä, mutta Jerusalem teki siitä äärimmäisen vaikeaa mäiskien hännällään seiniä, tepsuttaen painoaan etujalalta toiselle ja vahdaten minua äänekkäästi läähättäen. Luovutin kuunteluyrityksieni kanssa. Keittiössä ei näkynyt ketään, vaikka kahvi tuoksui. Tuntui kummalliselta olla siellä, ihan niin kuin en enää kuuluisi sinne. Se oli sama tyhjä olo kuin musiikkiesityksen jälkeen, kun kaikki ovat jo lähteneet, ja satun vilkaisemaan tyhjiä istuimia hakiessani kaiken maailman johtoja ja osia pois muiden apuna…

Sentään Mielikki oli olohuoneessa. Se puolusti kotiaan unenpöpperössä Jerusalemia vastaan niin hysteerisesti, että pissasi vahingossa parketille. Päästin koirat ulos siksi aikaa kun siivosin. Siinä kesti kauemmin kuin normaalisti, koska pidin Jerusalemia ahdistuneena silmällä ikkunasta. Se on maailman kiltein koira, eikä koskaan leiki pikkukoirien kanssa muuta kuin naamapainia. Silti vähän epäilin, että Noa suuttuisi, jos Jeppe vaikka haistelisi vahingossa Mielikin kumoon… Muutenkin Mielikki oli pieni kuin kaupunkilaisrotta. En ole ikinä ennen nähnyt niin pientä koiraa… Jeppe oli varmaan syntyessään tuon kokoinen…

Minun oli päästettävä Mielikki sisään ja jätettävä Jerusalem ulos, jotta uskalsin mennä Eetun makuuhuoneeseen, josta ei ollut näköyhteyttä aitaukseen. Olin arvannut Nellyn olinpaikan ihan oikein. Isäntä itse oli varmaan töissään, mutta Nelly siellä katsoi laiskasti puhelimestaan jotain. Räpsyttelin valoja tervehdykseksi ja nauroin, kun hän hätkähti oikein kunnolla.
”Että mä säikähdin”, hän urahti vihaisesti, hylkäsi kännykkänsä ja venytteli.
”Huh, niin mäki!” Olin kauhistuvinani, mutta istuin sitten Eetun sängyn reunalle. ”Miten sä saat sun hiukset tommoseen asentoon yhden ainoon yön aikana?” ähisin ja ojentauduin sängylle.
”Mee pois”, Nelly käski, mutta ei ollut tosissaan.
”Joo… Ihan just… Anna vähä sitä peittoa…”
”Et sä voi vaan tulla mun sänkyyn ja alata kuorsaan.”
”Tää on Eetun sänky… Mä oon nukkunu tässä aivan sitten varmasti enemmän kertoja ku sä…”

Kun sain äherrettyä itseni peiton alle kyljelleni, selkä Nellyyn päin, ja taiteltua Eetun tyynyn noin nelin kerroin jotta se olisi riittävän paksu, huokaisin ja makasin hetken tyytyväisenä paikallani. Lienee ihan selvää, että ajattelin Tideä hiekkamontulla. Tideä tallin pihassa muka aina vain uudelleen nousemaisillaan autosta, kun aina vielä hetkeksi ruinasin hänet takaisin viivyttelemään kanssani. Tideä nauramassa, kun ennen lähtöäni ruuvasin ikkunan auki ja sanoin, että tarkottaaks tää nyt et me voitas olla Facebook-kavereita. En ollut malttanut olla iltaakaan rauhassa, vaan olin lähettänyt viestin. Olin meinannut kirjoittaa, että kauanko vielä pitää odottaa, että saan sellaisen mulla on niiiiin ikävä sua -viestin. Sen sijaan lähetin, oisiksä mun kaaaaaaa huomenna, ja ananasemojin…

”Kaikkiko nyt tietää, et te ette oo yhdessä?” kysyin Nellyltä.
”Mitä sä ny sekoilet?”
”Nii, et te julkisesti nyt vaan tapatta aikaa? Julkisesti siis ootte niin ettette oo yhdessä?”
”En mä tiiä”, hän haukotteli. ”Älä puhu mulle noin monimutkasii ennen ku saan kahvii.”
”Noni”, vastasin jotain vastatakseni. Kai Eetu itsestään huolen pitäisi. Vaan ei tässä sängyssä ollut nukkunut Eetun kanssa kukaan muu kuin Annika. Nin ja tietenkin minä joskus omin lupineni, kun olin niin päissäni, että sammuin ensimmäisenä, eikä Eetu ollut viitsinyt minua herättää.

Jerusalem räksytti pihalla. Nelly tuuppasi minua selkään ja komensi, että hiljennä se. Oli noustava. Matkalla karjaisemaan Jerusalemille huikkasin vielä enkelimäisellä äänellä Nellylle, että ai niin, minulla ja Tidellä on muuten jotain juttua. Kuulin, miten Nelly rymisteli sängystä ennen kuin ilmaantui peittoonsa pukeutuneena ja tukka tosi omituisesti pystyssä taakseni.
”Kerro. Heti”, hän komensi.
”Joo ilman muuta. Mä kerron. Ihan heti kun sä tuut tonne pihalle. Kunhan mä ensin moikkaan Skottia.”

[HelloOsallistuja]

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Voit lainata mun koiraa

Taidat tykätä. Vähän. Siis musta. Kun Tide sanoi sellaisia juttuja, aivoni taisivat kytkeytyä hetkeksi pois päältä.
”Hei Tiitus, mä oon toi niin Hele — tämä tuota, Helou — niin sä voit lainata vaikka tota mun koir…”
Mitä enemmän änkytin omituista virkettäni eteenpäin, sitä vakavammaksi kävi Tiden ilme ja sitä kauemmas hänen pettynyt katseensa lipsui silmistäni. Sentään lopulta ääneni hiipui ihan itsekseen. Minun teki mieli lyödä itseäni. Mitä ihmettä minä aloin koirasta selittämään? Minun pitäisi vastata ihan vakavasti, että pidän sinusta Hellevaara. Tai edes mahdollisimman vakavasti. Tai kunhan se nyt tulisi edes ymmärrettävästi, niin sekin riittäisi. Se oli ihmeen vaikeaa. Teki mieli sanoa ennemmin joku vitsi. Ei vitsiä, Hello! Tiden räpsyväsilmäinen katse harhaili jo melkein Jerusalemissa asti ja sormet löystyivät uhkaavasti omieni lomassa — äkkiä Hello, avaa suu!
”Okei! Tide. Älä nyt käänny sinne pois, mäkin tykkään susta, eihän mun vielä tänään tarvi sanoa sitä uudestaan kun muuten mä puhun uudestaan mitä sattuu?”

Jos äsken olin ollut epävarma siitä, mitä Tide minusta mahtoi ajatella, ja sen takia oli hirvittänyt hänen kättään sydän kurkussa tavoitella, niin ei se ollut mitään tähän poskia kuumottavaan ja sydäntä tykytyttävään nolostukseen verrattuna. Kun hän kääntyi taas katsomaan minua, aluksi ehkä vähän epäileväisesti, sain tehdä tosissani töitä, että kehtasin vastata katseeseen, jonka jakaminen tuntui hysteerisessä mielessäni kestävän noin neljä tuntia.
”Oikeesti”, töksäytin silmät suurina, ja tarkoitin sekä sitä, että oikeesti tykkään, että sitä, että älä pakota minua sanomaan sitä uudestaan.
Tajusin kurtistelevani ankarasti kulmiani vasta, kun hän sipaisi peukalollaan otsaani. Silloin minua alkoi kaikesta siitä tuskaisesta olostani huolimatta ihan hirveästi hymyilyttää. Oli vilkaistava Jerusalemia ihan nopeasti.
”No? Kauanko vielä?” kysyin sillä aikaa, kun katseeni kävi koirassa, enkä kestänyt enää vitsailematta siitä kaikesta edes vähäsen. Oli pakko hakea sellaista äänensävyä, että muka tiesin, mitä olin tekemässä, ja luotin itseeni. Tiesin kyllä, että epäonnistuin.
”Mitä?”
”Kauanko vielä mun pitää silitellä sun käsivarsia ja poskia ja yrittää räpytellä ripsiä että sä suutelet mua uudestaan? Mut jos käy niin tällä kertaa juokset vähä hitaammin karkuun, niin ehkä pääsen perässä sitte?”

Vaan enhän minä tietenkään jäänyt vain odottelemaan, enhän minä nyt mikään likka ole. Kun sain soittaa samalla vähän suutani, oli puhuessaan jotenkin helpompi katsoa Tideä ja vähän liikkua lähemmäskin. Vaikka se olikin maailman huonoin vitsi. Vaan silti tuli purtua huulta hermostuksissani ja mietittyä viimeiseen asti, uskaltaisnko häntä nyt kuitenkaan edes hipaista. Mihin ihmeeseen minä taittelisin käsivarteni, jotka olivat vielä hetki sitten tuntuneet ihan tavallisilta, mutta nyt kauhean ylimääräisiltä? Mitä jos… Teenkin jotain väärin..?

Kun lopulta varvistin hieman ja ihan varovasti painoin huuleni Tiden — voi luoja, Tiden — huulia vasten, en enää tajunnut sellaisia epäoleellisuuksia, kuin että missä minun kuului pitää ylimääräisen tuntuisia käsivarsiani, tai mikä minun nimeni mahtoi olla. Tunsin etäisesti, miten sydämeni hakkasi, mutta paljon paljon selvemmin tunsin, että Tidellä on pehmeät huulet, ja oikeastikin ihan niin sileät niskahiukset, kuin joskus unessani. Olin ajatellut, että taivas tuntuisi jotenkin erilaiselta, mutta tämä oli parempi.

[HelloOsallistuja]

Sä lupasit

Mut mä oon vahtikoira jos sä oot vielä kauhuissas

Tideä ei haitannut, ei yhtään, vaikka toisin sinne uimamontulle yhtenään poikia. Vitsit. Kunhan olin höpöttänyt. Sydämeni alkoi hakata, kun hän irvaili olevansa kauhuissaan, ja haistoin siinä tilaisuuden koskea häneen, vaikka tottakai vitsin varjolla. Mutta ei: hän alkoi naureskella niistä pojista, joista olin autossa suutani soittanut. Tuossako Hello niitä käpälöit — tuossako — ihan niin kuin minä varsinaisesti kenellekään kelpaisin. Olisi nyt ollut vaikka mielummin mustasukkainen vaikka, tai parhaalla säkällä unohtanut koko jutun. Vaikka kai sellainen oli tuolle normaalia — vilkaisin Tideä salaa — että kaikkia kolleja kiersi ympärillä mouruamassa. Niinhän minäkin tein. Nauroin nopeasti jotain vastaukseksi niihin kyselyihin, ja ai että kuinka hienosti sain siihen nauruun sellaiset tehot, ettei kukaan olisi kyllä voinut arvata, kuinka kovasti minua pisti ja mihin. Vitsit. Olin minäkin höppänä. Ei ollut tullut mieleenkään, etten minä ainoa ollut, jota Tiden huvitti suudella humalassa.

Onneksi Jerusalem nousi vedestä kuin Ahti itse ja juoksi silmät onnesta palaen päin meitä. Ei se kauaa ollut käymässä ennen kuin palasi monttuun: kunhan halusi käydä näyttämässä, kuinka hieno ja märkä se oli. Sillä oli jotain levää takakoipensa ympärillä, ja se sai meidät kasteltua tosi tehokkaasti.

Oli vaikea olla. En tiennyt, minkä vitsin kertoa. Jos olisin ollut kaikkivoipa, tai edes rohkea, olisin täräyttänyt, että tykkään susta Tide, nyt tykkää musta takas eiks nii. Olisin ollut niin tosi itsevarma ja paksunahkainen, ettei olisi kyllä kauheasti missään tuntunut, jos hän olisi vastannut, että sori nyt vaan. Sanonut niin kuin Eetu joskus miljoona vuotta sitten, että hyi, ei, Hello, sori mut tosiaankaan ei.

”Sä lupasit, etten mä joudu haistelemaan märkää koiraa, mutta siinähän sä kuitenkin oot”, Tide sanoi sitten hiljaa ja sai minut heräämän haaveistani. Joo, niin oon, silitä mua niinku koiraa, kyllä mulle kelpaa. Silitä.
”Sori. Mutta hei. Mä oon erinomainen vahtikoira”, sanoin sinnikkäästi, vaikka päässä pyöri kun katsoin häntä silmiin. Hänellä oli ruskeat silmät. Vähän suklaanväriset. Ihan eri väriset kuin minun väsyneen kukkamullan väriset silmäni. Mitä..? Oliko sillä nyt niin väliä, jos Tideä huvitti suudella kaikkia humalassa..? No on sillä väliä, Hello!! Niin millä..?
Tavoittelin oikealla kädelläni Tiden vasenta kättä, ja kun en ensimmäisellä kerralla osunut, minun oli ihan painettava pääni ja katsottava, mitä yritin tehdä. Muistin toivoa vaisusti, ettei Jerusalem seilaisi jo ulapalla, mutta ei tullut tarkistettua asiaa. Kyllä sen vdenflätkötys sieltä vielä kuului. Olin nähnyt ainakin viisi unta siitä, miten pujottelin sormiani Tiden sormien lomaan, mutta ei se ollut ollut unissa yhtään sellaista kuin oikeasti. Unessa Tiden käsi ei ollut ollut ikinä sen kummemmin lämmin kuin kylmäkään. Nyt se oli märkä Jerusalemin takia.
”Mä ajattelin vaan — jos sä oot vieläki kauhuissas”, piippasin nopeasti, kun tajusin olleeni jo monen sydämenlyönnin ajan hiljaa. Ja rehellisesti kauhuissani. Nyt Tide vetää kätensä pois — äkkiä — keksi joku vitsi siihen tarkoitukseen!! Miksi hän vetäisi kätensä pois: silloinkin kerran kaupungilla — haloo, miksi hän ei vetäisi kättään pois —

Hermostutti niin, että minun oli ihan pakko vilkaista Tideä, ihan nopeasti vain, ihan vain jotta tietäisin, mitä hän aikoi. Olin itse kahden vaiheilla. Keksisinkö tarpeeksi nopeasti tarpeeksi paljon vitsejä, jotta voisin suojautua Tideltä, jos nyt uskaltaisin tehdä jotain muuta kuin pitää täristen kädestä? Vai pitäisikö minun sanoa ihan rauhassa ja vakavasti, että tule Tide, oikeille treffeille, ei mikään estä jos sinä et?

[HelloOsallistuja]

1. Toukokuun juoruja

2. Mun ensimmäinen

Jerusalem hyppi etujalkojensa varassa kumarrellen Tiden ja fillarin ympärillä, vaikka Tide sitä kuinka yritti hätyytellä jäämään tallille. Se ei ollut ymmärtävinään mitään käskyjä. Tottahan sekin pyörälenkille pääsisi, se tuntui ajattelevan, koska mitään parempaa ei Jerusalem tainnut tietää. Pyörälenkki tarkoitti sille sitä, että se sai juosta miljoonaa vapaana, kieli roikkuen ja fasaaneita mennessään säikytellen, ja lopulta se pääsisi aina uimaan. Sitten uimisen jälkeen, kun se oli märkä, sen mielestä oli, jos mahdollista, vieläkin hauskempaa kiitää pitkin polkuja ja metsäteitä. Se ei siitä ajatuksesta hevin irti päästäisi, joten minun oli mentävä pelastamaan Tide sen armoilta. Ja joku päivä kerrattava hänen kanssaan, miten niitä koiria oikein komennettiin. Tai ainakin Jeppeä.

”Ihanaa et sä viet sen uimaan”, huusin Tidelle Jerusalemin räksytyksen yli, kun marssin ripeästi noita kahta kohti.
”En mä sitä — mitä!” Tide vastasi ja loi minuun omituisen, sirrisilmäisen katseen. ”En mä sitä mihinkään vie.”
”Sun on pakko nyt. Sä lupasit sille.”
”En mä oo sille mitää luvannu. Enhän oo — enhän Jeppe?”
”Oothan. Sä näytit sille pyörää. Nyt sun on pakko. Mennään.” Kävelin Tiden ohitse autoani kohti, mutta hän jäi tietenkin hiljaa paikoilleen.
”En mä — mun pitää–” hän yritti vetkutella.
”Sä lupasit. Ei kun tuu nyt. Et sä joudu oikeesti märkää koiraa haistelemaan.”
”No ehkä–”
”Kato kun en mä meinaa uida nimittäin: Jerusalem vaan.”

Vaati suostuttelua ja kaikenlaista aivan sairaan nolostuttavan hirveää flirttailua saada Tide autoon. Jerusalem oli helpompi tapaus. Sen kun avasi takaoven. Se singahti heti makuulle takapenkille. Vaikka se läähätti autossa usein kuumuuttaan, se tykkäsi ajella. Joskus ajelin sen kanssa huvikseni ja pysähtelin aina kivan näköisissä paikoissa päästämään sen seikkailuun.

Ajelimme Vanhaa Päätietä oikealle ja käännyimme uudelleen oikealle Jätinhautuumaan viitan kohdalta.
”Sä et sitten lopulta voinu elää ilman mua”, Tide naurahti lopulta ja avasi ikkunaa.
No en kai. Vaan edes tuohon kevyeen härnäämiseen en ikinä tottuisi. Oli niin kiva saada muut hiljaiseksi ja räpyttelemään silmiään hämmentyneinä. Paljon kivempaa, kuin jäädä itse sanattomaksi.
”En näköjään”, mumisin siihen hymyillen ja Tideä nopeasti vilkaisten, kun en mitään oikeaa vastausta keksinyt. Painoin kaasua, ja hiekkatien pinta pöllysi.
”Minne me ollaan menossa?”
”Sinne minne mä aina raahaan kaikkia kolleja että voisin käpälöidä niitä.”
”Kiva–”
”Rauhotu. Me mennään koiranuittopaikalle. Mä oon ollu täälä vaan Jepen kaa kahdestaan.” Vilkaisin vielä Tideä ja jatkoin dramaattisemmin: ”Tide sä oot nyt sit mun ensimmäinen!”
”Koiranuittokaveri”, hän hymähti.
”Vaikka sitä. Tossa se on se hiekkamonttu. Joko sua jännittää ylikovaa — mä voin pitää sua kädestä jos sä et muuten uskalla tulla tonne.”

[HelloOsallistuja]

Veljekset kuin ilvekset

Mulla oli vartti ylimäärästä aikaa äsken niin vaihdoin poikain vaatteet. Ehkä tästä näkee että tämä tehtiin vartissa sen kummemmin MITÄÄN siistimättä, ja toisekseen tästä näkee etten i-ki-nä piirrä sarjakuvaukkeleita / muutenkaa mitää tyyliteltyä mut nnnno jaaaaa. 😀 Älkää tappako: teen ehkä joskus oikeesti panostetun version mut tää nyt oli vaan tämmönen vartin luonnos.

[HelloOsallistuja]

Ilo on Ilves-veljes

”Ilves”, Allu sanoi minulle suorastaan pyhän näköinen ilme kasvoillaan, ”menkäämme salonkiin.” Hän oikein osoitti molemmilla käsillään suurpiirteisesti Hopiavuoren tuvan suuntaan ja teki pienen hovikumarruksen.
”Mutta emme me voi, arvon Ilves”, vastasin koettaen vääntää naamani samanlaiseen asentoon. ”Ymmärtänettehän te, että meidän täytyy hoitaa ensin herra Ilves.”
Allu vilkaisi koppavan näköisesti Skottia, jota osoitin yhtä jaloin elkein kuin hän äsken tupaa. ”Hän ei ole oikea Ilves”, Allu äänsi selkeästi ja katseli Skottia nenänvarttaan pitkin. Se oli melko hankalan näköistä, koska Skotti on suuri kuin mikä.
”Hyvä Ilves, kuinka te saatatte! Mikä hänestä mielestänne tekee vähemmän Ilveksen kuin te itse olette?”
”Tuo olento on saastainen, herra Ilves.”
”Hän on saastainen, sillä te haluatte siirtyä saliin –”
”–salonkiin –”
”–salonkiin puhdistamatta häntä!”
”Älkää höpöttäkö, Ilves: vaikka tuota olentoa harjaisitte kuinka, hän ei ole Ilves, sillä hän on hevonen, ja sitä paitsi hänet on adoptoitu — hei voidaanks me mennä oikeesti nyt vaan tupaan kun täs on ihan sikakuuma ja muutenki mulla on jano.”

Katselin Allua arvioivasti ja sormeilin samalla Skotti Ilveksen päässä roikkuvaa likaista mustaa nylonriimua. Allulla oli ihmeellinen tarve päästä sisälle, vaikka hän olikin väittänyt olevansa vain pistäytymässä. Mietin, mitä veljelleni sanoisin. Oli selvä asia, etten voinut mennä tupaan, ja Skotti piti oikeastikin harjata. Sateiden takia sen haassa oli ihana rapakuoppa, ja kuuma sää oli kuivattanut ponini selkään kunnon panssarikuoren piehtaroinnin jäljiltä.

”Ota toi takki pois nii ei oo niin kuuma”, päädyin sanomaan.
”No en todella.”
”Niin no. Jos mä olisin tollanen tikkukäsi kun sä niin en mäkään kyllä ottais.”
”Hei!”
”Onks kukaa Allu sanonu sulle et sä näytät ihan Johnny Napalmilta?”
”No on! Nimittäin sinä! Joka päivä! Arvaa kuka sä oot sit jos mä oon Johnny Napalm?”
”Pete Parkkonen?”
”Ajattelin Afromikkoo mut no, sähän sen sanoit.”
”Mun mielestä mä muistutan sitä piirrettyy poikaa — mikä se ny on — Kaapoo.”
”Joo teillä on kyllä samanlainen fleda ainakin. Ota nyt se norsu ulos sieltä niin päästään tonne varjoon.”

Skotti olisi kovasti halunnut jäädä tarhaan. Sitä täytyi vetää perässään niin kuin ankkalelua lapsena, mutta vaakkunut se ei. Kesti sata vuotta päästä suuliin asti, mutta sinne varjoon ja viimaan viilentymään jäädessään hevoseni olikin ihan tyytyväinen. Ojensin Allulle harjan samalla kun poimin kivijalalta itselleni kumisuan. Kun aloin hieroa Skotin rapakuorta irti, Allu nakkasi harjansa takaisin kivijalkaa kohti ja kirosi melkein äänettömästi, kun se kimposi maahan. Hän kumartui noukkimaan sitä, ja niillä paksuilla kengillä sekin näytti vaivalloiselta. Pudistin päätäni. Ihme tarve hänelläkin olla noin epämukavissa vaatteissa. Nahkatakki helteellä. Tukka niin pystyssä, että melkein niskat taittuivat tuulella. Skottikin ihan haukotteli. Allu nupisi taas jotain, että piti mennä sisään. Oli kuulemma sopinut jostain jutusta Eetun kanssa. En viitsinyt vastata, että Eetu oli jossain muualla hommissaan, koska Allu ilmiselvästi valehteli.

Kun minä harjasin Skottia, Allu sormeili sen otsakiehkuraa. En sanonut, että ei ole hyvä seistä hevosen edessä. Tuskin Allu ikinä aikaansa viettäisi minkään muun hevosen kanssa kuin Skotin, ja Skotin kanssa nyt ei ole niin justiinsa. Sitä paitsi poni tykkäsi, kun joku sitä hoiti. Vaikka se joku olikin Allu, joka varoi tarkasti, ettei Skotti pääsisi koskettamaan hänen vaatteitaan. Kyllä nuori Ilves eläimistä piti, kunhan niistä ei irronnut kauheasti karvaa tai kuolaa. Skotista irtosi molempia.

Kyykistyin setvimään hevoseni vuohiskarvoja ja Allu istahti kivijalalle suulin sisäpuolelle. Hetken hän oli vielä hiljaa ja ihmeellisestä nitinästä päätellen kaivoi kännykän takkinsa taskusta ja sujautti sen sitten pian takaisin. Ihme, että ymmärsi olla tupakaksi laittamatta siinä paikassa. Kuului niiskaus, ja sitten puoliksi pidätelty aivastus. Allu ainakin väittää olevansa vähän allerginen hevoselle. Nousin ylös, kun sain Skotin viimeisenkin jalan puhtaaksi. Allukin nousi ja venytteli.

”No? Voidaanko me nyt mennä sisälle?” hän kysyi ihan neutraalisti.
”En mä oikeen…” yritin kaarrella. Jos Allu kerran halusi kahvia ja sohvalle, voisimme mennä kyllä vaikka meille.
”Ai. Aioksä ratsastaakin vielä tolla?”
”En… Vois mennä kotia. Eiks nii?”

Näin miten Allun ilme muuttui harkitsevaksi. Tiesin aivan varmasti, miten hän pohti, heittäisikö uutta vaihdetta silmään ja alkaisi nostaa kierroksia ja kuittaisi koko vastahakoisuuteni pelleilyllä, vai pitäisikö hänen olla oikeasti huolissaan. Yritin hymyillä hänelle, sillä tavalla rempseästi, ainakin toivottavasti. Vedin jo henkeä valmiina kiekaisemaan, että aina sä painostat mua tolleen sänkyyn, etkö sä halua musta muuta kun sitä yhtä ja ainoaa, mutta en ehtinyt sanoa mitään.

”Se on se… Teidän Hellevaara niin… Aikamoinen?” Allu sanoi hitaasti ja katsoi minua herkeämättömästi ja tarkkaavaisesti.
”Äh”, yritin tuhahtaa ja otin Skotin riimunarun päähän.
”Joo, äh”, Allu tuhahti myös ja pidätteli raivostuttavasti hymyä. ”Hyi helvetti. Semmonen siima. Hyi. Sähän inhoat semmosia pakkasen raiskaamia pulkannaruja ku se. Hyi vittu. Sitä varten sä yritit sitä siellä Kontiolassakin hätyyttää kimpustas silleen raivokkaasti, eiks nii? Hyi, oikeesti.”
”Onks se edes aivan sairaan kuuma kuva, joka meistä kylillä kiertää?” koetin vitsailla, koska tottahan Allukin oli sen kuvan kautta saanut tietää.
”Oih kyllä, on siinä sitten niin seksikäs pörrötukkanen äijä et on se aika kuuma — niin ja sit siinä oot sä myös. Harmi.”
”Kiitti. Mitähän Lissu sanois kun kuulis miten toi Hellevaara vetoaa vissiin muihinkin Ilveksiin?”
”Tokkopa se mitää sanois. Siitä ei tuukkaa isona Ilves, vaan Sainiomaa.”
”Ai. Ai.. Sori.”
”Ääh, ei se oo niin justiinsa, Hello pieni…”

Vähän yllätyin, kun Allu lähti seuraamaan minua auringonpaahteessa takaisin hakaa kohti. Päästin Skotin tarhaan ja toivoin, että se pysyisi kaukana siitä rapakosta. Yritin keksiä vitsiä siitä, miten oli ihanaa olla paikallisjulkkis. Allu nojautui aitaan ja katsoi minua lempeästi, vaikka irvistikin sitten kun tuuli osui hänen kivikoviin hiuksiinsa.
”Täällä on oikeesti ihan sikakuuma”, hän valitti taas, niin kuin viimeksikin siinä seistessämme. ”Mä meen nyt kyllä oikeesti sisälle”, hän ilmoitti ja lähti saman tien kävelemään pois.
”Et tasan mee. Mennään kotia. Oikeesti”, latelin hänen niittikoristeiselle selälleen.

Sen jälkeen Allu ei inttänyt enää sisälle menosta, vaan kohautti vain olkiaan ja lähti kiltisti kanssani autoa kohti.
”Mä olisin vaan käyny selvittämässä mitä mieltä se on susta”, hän sanoi ilmeisen tosissaan, ja minusta se oli jotenkin liikuttavaa, vaikka miljoona kertaa enemmän toki ärsyttävää.
”Kyllä mä sen tiedän ilman sun apuakin”, hymähdin ja pukkasin häntä kyynärpäälläni.
”ÄLÄ SINÄ SAATANA ala kuule mulle yhtää!” Allu rähähti yhtäkkiä aivan raivona ja nyrkit pystyssä keskellä parkkipaikkaa niin että kaikui.
”Ei! Ei! Älä lyö–” vinguin välittömästi niin järkyttyneenä ja surkeana kuin ikinä osasin.
”Älä siinä uikuta ku tappele niinku mies tai ota kuonoos!!”

Ilo on, kun on sellainen veljes, kuin Ilves.

[HelloOsallistuja]

Pääsin jo kynnykselle asti, ja kukas muukaan siinä oli, kuin Jilla. Se oli kerta kaikkiaan liikaa. En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin hän jo lähti, eikä suustani sylkäisty uusi anteeksipyyntö olisi edes ketään auttanut. Sen sijaan, että olisin lähtenyt perään tai selitellyt enempää, avasin ryminällä oven ja paiskasin niin kengät kuin maitopurkinkin terassille. Työnsin jalkani kuluneisiin tennareihin ja loikkasin portaat kahdella harppauksella alas. Maito jäi: lämmetköön siihen. Vilkaisin keittiön ikkunaa korvat luimussa, kun kiisin kohti autoani. Olisipa siellä se korttipeli jo käynnissä. Kukaan ei huomaisi, kun Hello Ilves pakenee autoonsa ja lähtee kotiinsa, vaikka oli juuri ollut menossa maitopurkin kanssa ratsastamaan varsalla.

[HelloOsallistuja]

Kun Nelly tuli, uskalsin ottaa jo askeleen taaksepäin, kohti ruokasalia. Oikein tunsin raksutusta aivoistani, kun yritin muodostaa sanottavakseni lausetta, joka ilmaisisi, että minun pitää nyt kyllä mennä. En saanut olla siinä, Jillan kodissa, enkä varsinkaan uskaltanut jäädä Jaken kanssa. Olkoonkin, että Nelly oli tullut, ja olkoonkin, että Jake oli katsonut minua aidosti kummissaan ja avanut oluen minun kaulavaltimoni sijaan.

Kun ovi narahti auki ja kaikkien huomio kiinnittyi pieneksi hetkeksi siihen, minun teki mieleni vain pyrähtää juoksuun. Hillitsin itseni. En minä oikeassa vaarassa voinut olla.

Tulija oli Tide, joka hörähti minulle ystävällisesti, että mitä mahdoin puuhata siinä maitopurkkeineni. Hän sanoi, että enhän minä nyt voi ottaa toiselta olutta ja lähteä sitten. Kun hän istui kaljoineen ja herkkuineen muiden seuraan ja aloitteli selvästi keskustelua, yritin änkyttää tekosyitäni päästäkseni pois.

”Kun toi Typy pitäs rats — eiku toi Skotti pitäs ratsastaa — niin mä vaan jätän tän — kaljan — kiitos kuitenki”, sössötin ja kurottauduin laskemaan avaamattoman olueni pöydän reunalle niin kaukaa kuin vain saatoin. Yritin aukoa Nellylle silmiäni sen merkiksi, että auttaisi nyt: enhän minä nyt tänne voisi jäädä, en Jillan takia, enkä Jaken! Samalla rekisteröin alitajuisesti Jaken jokaisen liikahduksen, hengenvedonkin. Takaraivossani hälytyskellot kilkattivat, että kohta saa Hello Ilves taas kuonoonsa. Ne eivät hiljenneet, eivät sitten millään, joten sen sijaan että olisin perääntynyt taas kohti ruokasalia, siirryin hitaasti Tiden selän taakse perääntyäkseni ihan etuovesta.

[HelloOsallistuja]

En minä voi tupaan enää mennä. Mutta kun haluan maitoa kahviin, ja tallin vintillä ei sellaista ole… Mutta tupa on Jillan aluetta. Mutta kun se maito… On loukkaavaa mennä sinne, mielummin sitten juon kahvin mustana! En minä saata juoda kahvia mustana…

Itseni kanssa ajatuksissani riidellen kävelin lopulta takaovesta tupaan. Otin kengät pois ja ajattelin ihan vain juosta hakemaan sen maidon. Otin kaapista vajaan purkin ja suljin oven — ja melkein unohdin hengittää, kun Jake seisoikin yhtäkkiä siinä.

Vaikka Jake ojensi minulle olutta ja pahoitteli ihan ystävällisesti viimekertaista kohtaamistamme, en osannut hetkeen kuin aukoa suutani silmät selällään, maitopurkki toisessa kädessä ja kengät toisessa.
”Kiitos”, sanoin lopulta ja kirosin itsekseni värähtävää ääntäni. Keplottelin maitopurkin puristuksiin kyynärpääni ja kylkeni väliin puristuksiin ja otin oluen vastaan. En osannut tehdä elettäkään sitä avatakseni tai alas istuakseni, tai edes silmiäni normaalisti räpytelläkseni. Toivoin aivan kauheasti, että joku tulisi. Ihan kirjaimellisesti kuka tahansa, jolle voisin olueni ojentaa, josta voisin saada turvaa poistuakseni paikalta. Siitä oli aikaa, kun minulle oli viimeksi sillä tavalla ärhennelty, eikä se silloinkaan ollut kauhean kauniisti minun osaltani päättynyt. Tunsin olevani hiiri, kaljoineni ja maitoineni kaikkineni, enkä uskaltanut liikkua, ettei Jake pistäisi minua hengiltä.

[HelloOsallistuja]

Kiitos valaisevasta kommentista. Se ei tarkoituksella tainnut olla mulle opettavainen, mutta se oli. Mua kiinnostaa nyt, lukeeko muutkin Hellon takertuvana tällä hetkellä? Kertokaa? Jos useampi lukee sen niin, mä oon tehnyt kämmin ilmaisussani ja Hellon heitto olisi vaatinut hiomista. Monsieur Helou on kuitenkin hitusen itsenäistä mennä viipottavaa sorttia, mutta oli saanut kauan kerjäämänsä suukon noin vartti sitten. 😀

[Julkaisija]

Viestit