[HelloOsallistuja]

Jouhikoru

Seisoin tallipihassa, Uunon, Skotin ja Pasin tarhan edessä, ja katselin miten Jilla käveli pois. Minulla oli ranteessani ensimmäisen oman hevoseni jouhista tehty koru, joka tuntui painavan monta kiloa. Katsoin sitä, ja se oli kaunis: se oli henkilökohtaisin ja ajattelevaisin lahja, jonka olin koskaan saanut. Kun Jilla oli kääntynyt pois luotani, mieleni oli tehnyt tarttua hänen ranteestaan kiinni ja olla päästämättä häntä. Tiesin, miltä se olisi tuntunut. Jillalla on ohuet ranteet ja lämmin iho. Jos olisin vetänyt häntä ranteesta varovaisesti, niin kuin aina ennen, ja auttanut toisella kädellä farkkujen vyönlenkistä, olisin vielä viikko sitten saanut hänet syliini. Hänellä oli tapana painaa päänsä ja kämmenensä rintaani vasten ja hinkata ihan aavistuksen poskeaan paitaani, ja se sai aina sydämeni tuntumaan lämpöiseltä ja käsivarteni puristumaan hänen ympärilleen. Kun pääsin ajatuksissani siihen asti, miten puristin silmäni kiini ettei niihin menisi karvoja ennen kuin hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa, en uskaltanut enää räpytellä silmiäni, etten olisi alkanut itkeä. Tuntui siltä, että uskaltaisin hengittää vain sisäänpäin, että pysyisin kasassa. Mitä olin tehnyt? Miksei minulle ollut suotu sitä yhtä päivää mietintäaikaa? Olisinko tullut järkiini? Olisinko saanut mahdollisuuden päättää toisin? Olisinko päättänyt toisin..?

Livahdin aitalankkujen välistä hakaan, mutta en minä sinne hevosten takia mennyt, vaan katseilta piiloon. Hätistelin kaikki kolme vieraannäköistä olentoa pois: omanikin. Eetun mielestä hakaan ei ollut mitään asiaa huvikseen, mutta minä menin vain. Tallin seinän vieressä, kapean lipan alla, maa oli kuiva ja siihen minä istuin, niin ettei kukaan nähnyt, ja painoin pääni polviin. Hevoset palasivat syömään heiniään, niin kuin maailma ei muka olisikaan juuri loppunut. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta itkeä ja mennä rikki. Eikä varsinkaan haluta Jillaa takaisin ja ikävöidä. Vaikka tiesin hänen olevan vieläkin kanssani saman tallin alueella, hän olisi yhtä hyvin voinut olla toisella mantereella. Minä tarvitsin häntä. Minä en saanut tarvita häntä. Tunsin tehneeni virheen, mutta samalla tiesin varmasti, että se olisi tapahtunut joskus kuitenkin. En minä halunnut olla seitsemänpäisen pörröhiuksisen pesueen viitenä päivänä viikossa töissä käyvä isä, joka leikkaa kesällä nurmikon ja luo talvella lumet. En ollut edes halunnut ajatella niin pitkälle. Tulevaisuus loppui aina siihen, kun vuodet vierivät, ja Jilla kävi minun kotonani nukkumassa osan öistään. Ajatuksissani emme koskaan edenneet siitä. Olisin halunnut sitä, voi kuinka kovasti, mutta en kerta kaikkiaan enempää. Tiesin, että minun pitäisi ryhdistäytyä ja nousta piilostani. Tämä oli ollut ainoa oikea ratkaisu. Olisin satuttanut sekä itseäni että häntä odottamalla ja kokeilemalla päivä ja viikko toisensa jälkeen, muuttuisinko sellaiseksi mieheksi, jota hän minusta halusi. Ajattelin saippuakuplia lintutornilla ja aloin itkeä niin, että jouduin melkein potkimaan huolestuneen Skotin kimpustani. Viimeiseksi minä nyt lohdutusta ansaitsin, edes hevoselta. Mitä jos nousisin ylös? Mitä jos juoksisin tupaan ja rappuset ylös kaikista paikallaolijoista välittämättä? Mitä jos rukoilisin Jillan oven takana, että ota minut takaisin? Että minä lupaan muuttua, minä lupaan etten enää edes hengitä samaa ilmaa kuin Tiitus, minä lupaan kehittää itsestäni sellaisen että kelpaan lumenluontiin, nurmikonleikkuuseen, kauppakassien kantoon ja pienten pörröpäiden isäksi sinua varten? Mutta ei. Vuoden, viiden vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä hajottaisin pahimmassa tapauksessa avioliiton ja perheen… Parempi nyt… Et mene, Hello…

Tiitus oli nopeuttanut asioita, mutta ei aiheuttanut niitä. Päähäni harhaili ajatus, että olisin voinut mennä vaikka heti häntä etsimään, mutta oikeastaan mikään ei olisi voinut kiinnostaa minua sillä hetkellä vähempää. Olin muutamaa hetkeä aiemmin haaveillut hänen huulistaan omillani, mutta siinä istuessani se ajatus tuntui vieraalta ja kaukaiselta, niin kuin se kuuluisi ihan toiseen todellisuuteen. Hätäännys nosti päätään sisälläni. Mitä minä olin tehnyt? Halusin yhtäkkiä ihan hirveästi seitsemän pörröpäisen lapsen isäksi, nurmikkoa leikkaamaan, lunta luomaan, istumaan viisi päivää viikossa jonkin tietokoneen ääressä jotta saisin ostettua lapsilleni ratsastustunteja, pianotunteja, kesäleirejä. Osalla heistä oli punaiset hiukset, vaikka ei se oikeasti olisi ollut mahdollista —

Olin yrittänyt sanoa, ettei se johdu sinusta, Jilla. Eikä siitä, että Tide — en ollut sanonut Tide, vaikka tiesin hänen tietävän — että joku oli suudellut minua Kontiolassa. Että se johtui siitä, että minun tulevaisuuteni oli erilainen kuin Jillan. Tämä olisi tapahtunut joskus, vaikka viimeinen viikko olisikin ollut toisenlainen. Toivoin, etten olisi sanonut, että rakastan sinua silti, vaikka se oli totta. Mitäpä hän enää sillä tiedolla teki, muuta kuin satutti itseään? Sen sijaan minun olisi pitänyt pyytää anteeksi, että annoin tämän edetä näin nopeasti…

Jäin sinne yksin ja kaduin kaikkea aina siitä asti, kun toin Skotin Hopiavuoreen. Nyt minun pitäisi mennä pois. Tämä on Jillan koti. Voisimmekohan me palata sinne, mistä me Skotin kanssa lähdimmekin? Pyörittelin Typyn jouhista tehtyä korua ranteessani ja ajattelin, etten enää ikinä ansaitsisi olla täällä.

[HelloOsallistuja]

Koko maailma tietää

Voi Typy. Miten me hoidamme tämän asian niin, että toimisimme oikein? Talutin Typyä tuulisten peltojen välissä. Sen harja hulmusi ankarasti. Minun ei. Olin sitonut omani naurettavaksi töyhdöksi keskelle päätä Nellyltä viemälläni hiuslenkillä, johon oli takertunut hänen pitkiä hiuksiaan. Typy ei enää pelännyt tuulta, vaikka se lähentelikin myrskylukemia ja taivutti isoja mäntyjä. Silti siitä ei ollut oikein minulle tueksi. Se oli vasta vauva. Ei se ihmissuhdekiemuroista ymmärtänyt. Lisäksi se oli hevonen. Silti minun teki mieleni avautua sille ääneen. Koko maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jonka kanssa olisin voinut keskustella vakavasti siitä, miten Tiitus oli minua suudellut, oli Allu, ja Allu ei vastannut puhelimeen sen paremmin kuin Tiituskaan.

Matelimme vieretysten metsän reunaan. Typy on hyvä varsa. Se malttoi suurimman osan aikaa pysyä vierelläni, vaikka välillä säpsähtikin kohti lentävää risua tai lehteä, tai kiskoi narua päästäkseen ahmaisemaan jonkin heinatuppaan kitaansa. Yritin olla hautautumatta liiaksi ajatuksiini, etten päästäisi vielä hevostanikin irti. Tällä tuulella se kuitenkin säikähtäsi lopulta jotain ja painuisi Kurikkaan tai Kauhajoelle asti häntä koipien välissä. Jäisi pian rekan alle.

Emme astuneet metsäpoluille. Siellä näytti vaaralliselta. Tuntui kuin puut olisivat voineet napsahtaa tuulessa poikki ja rysähtää päällemme. Sen sijaan jäimme hetkeksi siihen tuulensuojaan, ja minä rapsuttelin Typyn kaulaa, josta lähti vieläkin viimeisiä talvikarvoja. Hevosellani oli iso mutta suomenhevoseksi tosi siroturpainen pää, ja kun se hamuili turvallaan kyynärpäätäni, minun oli pakko hymyillä. Tunsin ihan samanlaista hellyyttä kuin Jerusalemiakin kohtaan. Minun puolestani Typykin olisi voinut nukkua sängyssä vierelläni. Minun honttura vauvani.

Edes takaisinpäin laahustaessamme en millään keksinyt, miten voisin puhua Jillalle. Koko ajan se oli päälimmäisenä mielessäni. Vaikka tunsin olevani aika hukassa, tiesin, että se olisi ensimmäinen hoidettava asia. Tide ei ollut vastannut puhelimeen — nukkui kai tai vältteli minua — ja oikeastaan se oli ollut ihan hyvä. Olisi väärin inahtaa sanaakaan hänelle ajatuksistani ennen kuin olisin hoitanut asiat Jillan kanssa niin kuin mies. Hidastin vielä hetkeksi kävelytahtiani, jotta Typy ehti askeleen minun edelle, ja nostin käsivarteni sen niskan ylitse. Kyllä minä Jillastakin välitin. Mutta oliko oikein pitkittää tätä kaikkea ja miettiä mitä mahdoin haluta, kun samaan aikaan joku ihan toinen tuntui minusta niin vastustamattomalta? Rapsutin Typyä kaulalta ja tiesin, että olisin tullut tähän tulokseen ilman sitä suudelmaakin, joskin varmasti myöhemmin. Päästin ahdistuksestani irti, mutta se ei kadonnut täysin tuulen mukana, vaan jäi kulmastaan kiinni minuun ja lepatti tuulessa niin kuin Typyn harjakin. Se irtoaisi kyllä lopulta, kunhan hoitaisin asiat järjestykseen. Tämä on kuitenkin vain elämää: ei sen vakavampaa.

Tallissa oli Tide, eikä hän näyttänyt hirveän hyvinvoivalta. Hänen läsnäolonsa tuntui kylmältä ja kuumalta: ahdistavalta ja ihanalta. Sain varmistuksen sille, että hän oli hereillä, mutta ei ollut soittanut takaisin. Ymmärsihän sen. Ajattelin antaa tilaa yhtä hyvin hänelle kuin itsellenikin, ja yritin taluttaa Typyn hänen ohitseen. Hän kuitenkin havahtui hommistaan ja pysäytti meidät.

Tide alkoi selittää, miksei ollut soittanut minulle. Hän naureskeli huonosta olostaan niin kuin olisi rento ja reteä. Siihen olisi kuulunut vastata hymyllä ja jollain hauskalla vastakommentilla, mutta en pystynyt. Purin huultani. Jossain rinnakkaistodellisuudessa olisin vain päästänyt irti Typystä ja syöksynyt hänen halaukseensa. En ollut vihainen, en pätkääkään. En siitä, ettei hän ollut soittanut, enkä siitä suudelmasta. Suljin silmäni hetkeksi, etten edes kuvittelisi vastaavani siihen suudelmaan näin puolta vuorokautta liian myöhään. Asioiden täytyy tapahtua järjestyksessä, Hello. Hartiani, joita en ollut edes huomannut jännittäväni, rentoutuivat, kun hän oli ilmeisen kunnossa eilisen katoamisensa jälkeen, joskin kalpea ja hikinen. Kun olisinkin voinut suukotella noita hämmentyneesti räpsyviä silmäluomia ja punastuneita poskia ja sanoa, että mene kotiin, niin minä siivoan nuo karsinat loppuun. Ja vähän olisin kyllä kuitenkin kommentoinut sitä, että tuollaisen pienen laiheliinin, niin kuin Tide, ei tosiaankaan kannattanut juoda kaltaiseni mahtimiehen kanssa samaan tahtiin!

Kaikenlaisen suukottelemisen sijaan tartuin hänen ranteeseensa. Talutin sekä hänet että tylsyyttään hermostuvan varsani karsinaan, johon meidät kolme sitten suljin. Kurkistin kaltereiden lomasta käytävälle, sillä en kaivannut yleisöä. Vasta sitten ymmärsin päästää hänestä irti ja miettiä, mitä minun oikeastaan pitikään sanoa. Hätistelin määrätietoisesti itsepäisiä ajatuksia, jotka muistuttelivat, että olimme ihan yksin. Ihan yksin, Hello, ihan vain me kaksi ja Typy. Kukaan ei huomaisi, jos nyt nojautuisit häntä kohti, kukaan ei näkisi jos painaisit huulesi hänen suupieleensä. Vain sinä saisit varmuuden siitä, oliko se eilinen kokonaan vai osittain humalasta johtuvaa… Mutta ei. Painoin viileät käteni kuumille poskilleni ja yritin parhaani mukaan kohdata Tiden katseen.

”Sähän suutelet niin että sukat pyörii jaloissa, Hellevaara”, kuiskasin hänelle, mutta vakavana.
Hän alkoi heti räpytellä silmiään tiheämmin ja nielaisi.
”Se oli — kyllä sun täytyi huomata että mä –” Vedin syvään henkeä. ”Kun sä haluat taas vastata mun soittoihin, mä haluaisin puhua siitä. Mä tyk — tai siis se ei haittaa, Tide”, sanoin enimmäkseen kengilleni, mutta myös nopean vilkaisun verran Tidelle. Vaikka koen olevani ihan aikuinen ihminen, sellaisia oli vaikea sanoa ääneen. Pelotti, että hän kuitenkin kääntäisi sellaiset tunnustukset minua vastaan. Aloin tuijottaa Typyn kavioita siinä toivossa, ettei Tide huomaisi, miten minua jännitti. Lopulta sain pakotetuksi itseni katsomaan häneen ihan suoraan.
”Mä en voi kuitenkaan puhua sun kanssa mitään siitä ennen ku mä oon puhunu Jillalle, koska se ei vaan oo oikein, kun mä — tai siis…”

En saanut sanottua, että pidän sinusta Hellevaara, tee sillä tiedolla mitä tahdot. No, kai se oli jo muutenkin päivänselvää. Huokaisin ja käännyin ottamaan riimun Typyn päästä. Ojensin sen jälkeen jo kättäni kohti Tideä omituisena aikeenani hipaista hänen rannettaan vielä hellästi, mutta jätin sen sitten tekemättä. Ei hän mitään sellaista minusta edes halunnut, enkä saanut edes tehdä niin ennen kuin selvittäisin tilanteeni. Sen sijaan vilkaisin vielä kerran hänen silmiään ja toivoin, ettei hän katoaisi johonkin piiloonsa. Teki mieli niin kauheasti sanoa suoraan, että olen lääpälläni sinuun, Hellevaara. Ainakin sitten saattaisin sada varmuuden siitä, että se eilinen oli hänestä erehdys.

Jätin Tiden sinne, Typyn karsinaan, ja kävelin pois sydän hakaten. Kerrankos sitä itsestään pellen änkyttämällä jonkin suukon takia, joka ehkä oli vain jokin erehdys tai kokeilu.

Kun olin menossa ulos, Jake ja Dipsi olivat tulossa sisään. Annoin tilaa, mutta Jake pysäyttikin hevosensa eteeni ja katsoi minua. Seisahduin siihen odottamaan. Ehkä hän halusi minun tekevän jotain puolestaan.
”Pienenä vinkkinä”, Jake kumartui kuiskaamaan minulle ja silmäni laajenivat siitä uhkaavasta äänensävystä. ”En suosittele suutelemaan toisia ihmisiä. Anakaan näin pienessä kylässä, jossa juorut leviää.”
Leukani loksahti auki. Ensimmäinen reaktioni oli astua taaksepäin ja nostaa kämmeneni sovittelevasti häntä kohti. Se tuli niin yllättäen, ja se oli niin uhkaavaa, etten tullut edes letkauttaneeksi mitään takaisinpäin. Sydän nopeasti rummuttaen, tällä kertaa säikähdyksestä ihastuksen sijaan, kiersin Jaken ja Dipsin ohitse ja ovesta ulos kertaakaan heille selkääni kääntämättä.

Olisin halunnut mennä tupaan kahville, mutta ymmärrettävästä syystä suuntasinkin kohti asuntoautoa. Vasta ovella rauhoituin Jaken uhkauksen jäljiltä sen verran, että tajusin, mitä se oli tarkoittanut. Koko maailma, tai ainakin koko Otsonmäki tiesi. Eli Jilla tiesi. En voisi millään viivytellä seuraavaan päivään saakka. Olisin suonut hänen kuulevan tästä minulta, ja olisin toivonut voivani jättää ainakin Tiden nimen pois.

[HelloOsallistuja]

Sentään tiedän, kuka olen

En ollut koskaan aikaisemmin ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin nyt. Tai edes samaa pienimmässäkään määrin muistuttavassa. Oli kai ymmärrettävää, etten tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä?

Olin juonut Kontiolassa lopulta aivan liikaa, ja niin kuin minulle tapaa käydä, olin menettänyt puhekykyni melkein kokonaan. Kun Tide oli häipynyt yhtäkkiä, olin vetänyt kolme tequilaa naamariin ja palannut pelaamaan korttia, ja muuttanut koko homman ankaraksi juomapeliksi. Kyllä minä Nellyn ja varsinkin Inarin kanssa olisin sellaisesta selviytynyt, mutta kun uhosin juovani sen Sakunkin pöydän alle, oli minun yritettävä tosissani ja epäonnistuttava surkeasti. Lopulta en saanut enää edes sanottua, että nyt riittää. Auoin vain suutani, nauroin niin kuin vähäjärkinen ja nostelin torjuvasti kämmentäni kun Nelly yritti juottaa minulle vielä yhtä shottia rangaistukseksi taas jostain pelissä tapahtuneesta. Oli soitettava iskä hakemaan. Onneksi iskä ymmärsi, mitä halusin ja missä olin, kun hihittelin puhelimeen, että isi tuu hakeen, isi mä oon täällä, isi meitä on neljä. Iskä heitti kaikki koteihinsa, ja minut tietenkin viimeisenä, ettei muiden olisi ollut niin hankalaa olla yksin hänen seurassaan. Kaikki pitävät iskää kuulemma pelottavana, ja se on aina ollut minusta tosi naurettava juttu.

”Pärjääksä ny?” iskä oli kysynyt vielä pysäytettyään autonsa rivitaloasuntoni oven eteen.
”Joo…”
”Jerusalem on Helmipuroilla.”
”Joo…”
”Hello. Kuuntele. Jerusalem on Helmipuroilla.”
”Joo…”
”Kattonko mä että sä pääset nukkuun?”
”Joo… Eikun ei. Iskä.”
”Mitä Hello?”
”Just niin.”

Yö oli sujunut oikein rattoisasti nukkuen. Aamulla heräsin jo seitsemän aikoihin, vaikka en ollut montaakaan tuntia saanut unta. Ei ollut darraa tai mitään: eihän minulla ikinä. Morkkis sen sijaan oli, niin kuin aina. Uudelleen ja uudelleen jokin nolous, jonka olin suustani päästänyt tai typerä ilme, johon olin naamani vääntänyt, leijui mieleeni. Torjuin joka ajatuksen uudelleen ja uudelleen, mutta aina ne ehtivät kouristaa koko ruumistani. Miksi olin matkinut sitä, mikäsenniminyton, James Charlesia Nellylle?

Muistin kyllä, mitä Tide oli tehnyt. Se ei aiheuttanut mitään ahdistunutta kouristusta. Huomasin hymyileväni. Välillä se oli onnellista hymyä, joka johtui tyytyväisyydestä. Ajauduin aina välillä ajattelemaan, että Tide piti minusta… Ei se ollut mikään leikki tai vedonlyönti ollut, koska muuten muutkin olisivat tulleet. Eikä se ollut mikään outo koekaan, koska hän oli kadonnut saman tien paikalta eikä jäänyt virnuilemaan muille, että arvatkaapa mitä. En ollut edes hirveän huolissani hänen lähdöstään. Lähellähän hän asui: ei ollut temppu eikä mikään kävellä kotiin vähän maistissakaan. Sitä paitsi hän ei ollut kadonnut vihaisena, vaan ennemminkin pelästyneenä.

Välillä se hymy oli ironista ja ilotonta, kun osoitin ajatukseni itselleni sisäisen puheen muodossa. No niin, Ilves, minähän sanoin, urheilevat lempeät kollit ovat se sinun juttusi, ja taas sinun piti sotkeutua kilttiin tyttöihin matkallasi. On siinä minulla panseksuaali, kun kaikki sukupuolet ja sukupuolettomuudet käyvät, kunhan vain ovat miehiä. Erinomaista tennistä jälleen, Ilves, ai että kuinka isi on sinusta ylpeä.

Ajatus Jillasta sattui sydämeeni. Tiesin, että minun oli saatava aikaa ja tilaa, mutta halusin viivytellä sen keskustelun käymistä. Olin niin aidosti pahoillani, että minun oli halattava polviani kyljelläni sängyssä ja välillä vinguttava ihan ääneen niin kuin Jerusalem välillä ruokaa odottaessaan. Sätin itseäni armotta siitä, että olin antanut koko jutun edetä niin nopeasti. Vaikka Jilla oli halunnut nopeasti tehdä muutakin kuin kuherrella sohvannurkassa, minunhan olisi pitänyt osata olla iso poika ja sanoa ei. Sellainen kanssakäyminen oli minulle iso juttu. Tiesin olevani vanhanaikainen ja lapsellinen, mutta mitäpä sitten. Sen asian suhteen en halunnut muunlainen ollakaan. Toisaalta nyt olisi ollut helpompaa, jos se olisi ollut minulle samantekevää.

Nousin ylös kahdeksan aikaan, kun en saanut nukuttuakaan. Istuin kuitenkin vielä toista tuntia sängyn reunalla. Muotoilin tekstiviestiä Tidelle, sillä Jillalle minun olisi puhuttava kasvotusten. Tiden tekstiviestissä kuului lukea jotain sellaista, kuin että lähtipä hän nopeasti eilen, ja vakuuttelua siitä ettei se suukko haitannut yhtään. Että olin harkinnut perään lähtemistä, mutta ajatellut, että hän halusi olla yksin. Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa, että mikä sinua vaivaa, miksi sinun piti lähteä, voitko tulla tänne ja olla ihastunut minuun!

Kun kello oli yli yhdeksän, viestikentässä luki vain Kuule ja minä luovutin. Söin, tai oikeastaan join muroja kulhosta, ja lähdin sitten reippaana ihmisenä kävelemään hitaasti kohti Hopiavuorta, sillä autoni oli Kontiolan pihassa.

Sen sijaan, että olisin mennyt talliin, huojuin suoraan Nellyn asuntoauton ovelle ja koputin.
”Mee pois”, sisältä kuului.
Koputin uudestaan.
”Mee pois, mulla on huono olo.”
Astuin siis sisään ja jätin oven auki, koska eilisen baari-illan saattoi haistaa.

Nelly makasi sängyllään ja kiskoi tyynyä päänsä päälle. Hän rutisi jotain lähes sanatonta, josta sain selvää sen verran, että hän sanoi Hello ja pois ja perkele ja muutaman muun ärräpään.
”Mitä mä teen?” kysyin siis Nellyltä ja istuin hänen sänkynsä reunalle. Kangotin kengät pois jaloistani ja asetuin selälleni hänen viereensä. ”Siis sen Tideasian kans, mitä mä teen?”
”Meet pois mun sängystä”, kuului tyynyn alta.
”Joo mut mitä sen jälkeen?” kysyin. Vedin peittoa päälleni ja tyynyn alta kuului tyytymätöntä narinaa. Otin toisen tyynyn niskani alle ja Nellyn vihaiset kasvot ilmestyivät sen alta.
“Mene vaik luomaa paskaa Eetun kans. Anna mä kärsin krapulaani”, Nelly ärähti. ”Äläkä puhu mulle enää ikinä ennen puoltapäivää.”
”Et sä nyt voi kärsiä kun mulla on kriisi”, ulisin vähän dramaattisemmin ja surkeammin kuin miltä minusta oikeastaan edes tuntui.
”Voi haista nyt oikeesti. Mee nyt puhumaan sille Jillalle. Sano vaikka että hei oon Hello ja ihan tosi homo.”
”Sä näytät ihan möröltä…”
”Kiitos. Häivy.”

En minä mihinkään häipynyt. Siinä peiton alla oli mukavan lämmintä, vaikka ovi oli auki. Nelly käänsi minulle selkänsä, ja minä tuijottelin kaikessa rauhassa asuntoauton kattoa ja heiluttelin varpaitani. Ilmeisesti siitä kuului liian kova kahina, koska Nelly potkaisi minua sääreen useamman kerran kunnes lopetin. Voisinko varastaa vielä yhden päivän mietintäaikaa ennen kuin kävisin Jillan kanssa sen vaikean keskustelun? Yhden päivän. Sinä aikana miettisin, mitä sanoisin, ja tekisin itsellenikin selväksi, miksi olin tähän tilanteeseen ajautunut. Muotoilisin myös Tidelle viestin, josta kävisi ilmi — niin mitä? No ainakin se, ettei hän saisi missään tapauksessa nyt kadota minnekään…

Ovesta kantautui askelten rahinaa soralla. Katseeni ajautui automaattisesti ovelle. Eetun hymyilevä naama pilkisti sisään.
”Heei, mä toin sulle–” hän aloitti hellästi niin kuin Tide eilen kutsuessaan minua hellittelynimellä Kontiolassa. ”Mitä? Hello?” hän hölmistyi sitten.
”HA!” minulta pääsi voitonriemuisesti ja singahdin istuma-asentoon kuin itsestäni. ”Kerros, Hopiavuori, mitä sä tänne tuppaudut! Aijai — haistanko mä paistetun kananmunan — ei vitsit –”
”Voi vit…” Nelly mumisi, mutta nosti sitten päänsä. ”Moi Eetu.”
”Hyvin te ootte kyllä tätä salannu kun mitään en oo arvannu! Jahas! Mitä teillä on meneillään?”
”Ei meillä–” Eetu änkytti säikähtäneenä ovella, mutta pudisti sitten päätään ja pyöräytti minulle silmiään. Hän laski kahvikupin ja täyteen lastatun lautasen pöydälle ja istui sitten huokaisten alas.
”Mä kerron kaikille”, ilmoitin, ja Nelly tönäisi minua koko ruumiillaan.
”Ei täs oo mitää kerrottavaa”, Nelly ärähti, ”kunhan tapetaan aikaa.”

Virneeni kuoli, kun katsoin Eetua. Hän loi katseensa maahan ihan sekunniksi ja hymyili sitten minulle jotenkin metallisesti. En voinut hymyillä takaisin, enkä edes härnätä heitä enempää. Jos jokin oli varmaa, niin se, ettei Eetu ainakaan ollut siellä vain tappamassa aikaa. Nousin ylös ja aloin tehdä lähtöä mutisten epäselvästi jotain Typyn ulkoiluttamisesta. Eetu oli tuonut Nellylle paistettuja kananmunia, kurkkuvoileipää ja vaikka mitä, ja meidän Eetu on niin kädetön keittiössä, ettei hän tosiaankaan tuo sellaisia ihan huvikseen. Puristin isännän olkapäätä mennessäni. Toivottavasti Nelly ei olisi häntä kohtaan yhtä paska jätkä kuin minä olisin oleva pian Jillaa kohtaan.

Hyppelin portaat alas ja suuntasin kulkuni tallille. Minun oli oikeasti mentävä Typyn kanssa kävelemään, jotta ehtisin ajatella. Mennessäni kaivoin puhelimen esiin ja laitoin sen yhdistämään puhelua Tidelle. Päätin pyytää ihan pelleilemättä, ettei hän nyt katoaisi ja piiloutuisi, ja että saisin puhua hänelle sitten kuin hän olisi valmis. Mutta että ennen sitä minun piti puhua Jillan kanssa. En tosiaankaan elätellyt sellaisia kuvitelmia, että Tide haluaisi johonkin seurustelusuhteeseen minunlaiseni luuserin kanssa. Kilpailimme herran tähden vähän eri sarjoissa. Hän oli ollut humalassa edellisiltana. Yritin kai vain varmistaa, että saisin pitää hänet. Edes sillä tavalla kuin nytkin. Ja vaikka mikään ei ikinä muuttuisikaan Tiden kanssa, se ei poistaisi sitä, että minun täytyisi puhua Jillalle. Olin sekaisin siitä suudelmasta ja kaikesta muusta, mutta koin sentään tietäväni taas, kuka olen. Minun nimeni on Hello. Tykkään vitsailla vauhdikkaasti, härnätä muita ja selviytyä itse ongelmistani, sillä elämä ei ole niin kauhean vakavaa. Välillä iltaisin fantasioin nukahtavani siihen, että Tiden käsi silittelee hiuksiani ja niskaani niin kuin minulla olisi oikeus olla joskus myös väsynyt, kipeä ja surkea. Ja että minä voisin silittää hänen hiuksiaan ja niskaansa kun hän on väsynyt, kipeä ja surkea. Lupaisin vaikka olla kiusaamatta Tideä enää ikinä, jos saisin hänestä edes kärryttelyseuraa, ellen muuta. Ja samalla elättelin hulluja toiveita, joita en uskaltanut mitenkään uskoa mahdollisiksi, ettei minuun sattuisi liikaa.

[HelloOsallistuja]

Minä, Hello Ilves, tiedän aina, mitä sanoa

Kun olin ala-asteella ja pelasin jalkkista, yksi poika sanoi, että Hello täytyy siirtää omaan pukkariinsa, koska se on hintti ja tirkistelee. Minä sanoin, että ei kuule pelkoa, minähän en tirkistele ketään sellaista jolla on räkää nenässä ja joka itkee vatsallaan kentällä niin kuin vauva, kun vastustaja tekee maalin. Oikeasti se tuntui pahalta, mutta silti minä tiesin täsmälleen mitä sanoa.

Kun minua pyydettiin pariksi lukion Wanhojen Tansseihin, osasin kieltäytyä kohteliaasti, koska minun oli muka mentävä vierailevaksi tähdeksi toiseen lukioon tanssimaan kuvitteellisen tyttöystäväni kanssa, sillä en tosiaankaan aikonut tanssia missään sellaisissa tansseissa. Ymmärsin vielä sanoa perään, että voi kun tanssit olisivat olleet eri päivinä keskenään, koska olisi ollut niin hauska mennä sinunkin kanssasi, Emma.

Kun Milan tarjosi minulle sätkää, jossa ei ollut pelkkää tupakkakasvia, hymyilin ja sanoin sulavasti, että ei sinun tarvitse minua huumata, olen jo huumaantunut.

Kun Allu itki silmät melkein ruvella jo Imhotep-koiramme kuolemaa, sain hänet rauhoittumaan sanomalla, että katso. Otin Imhotepin kaulapannan pois, niin että se olisi vapaa koirien taivaassa, ja että sen oli jo mentävä, jotta sen jo aiemmin poistuneet laumakaverit, Jäynä ja Kerava, saisivat siitä seuraa. Ja siellähän se meitäkin odottaisi kaikessa rauhassa.

Kun Eetu sanoi, että hyi, ei, Hello, tosiaankaan ei, kun olin suudellut häntä humalassa, sain koko jutun melkein kuin tekemättömäksi nauramalla ja toteamalla, että sitä minä vähän arvelinkin.

Mutta sitten koitti eräs toukokuun lopun päivä, kun Tiden, voi luoja, Tiden kasvot olivat muutamien senttien päässä minun kasvoistani, kun avasin silmät Kontiola-pubin vessajonossa juuri häntä monta päivää taukoamatta ajateltuani.

”Hei rakas”, Tide sanoi, ja pienen hetken ajattelin, että nyt olisi se aika, kun hän kertoisi, miksi hän oli vihainen. Että hän aloittaisi toistelemalla niitä asioita, joita olin hänelle aiemmin sanonut ja häntä loukannut. Mutta ei se ollut sitä. Hän katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa päiväkausiin, ja jo yksistään se olisi saanut minut sekaisin, kun olin niin hänen mielenliikkeitään koettanut ahdistuneena arvailla. Kaiken lisäksi hänen silmissään oli juuri niin lempeä ilme kuin silloinkin, kun hän oli odottanut Seinäjoen uuden torin kulmalla, että jaksaisin kävellä taas. Se ilme minut säikäytti räpyttelemään silmiäni sillä tavalla ja nojaamaan hievahtamatta seinään Kontiolan vessan oven vieressä. Aukomaan suutani, vaikka mitään järkevää sanottavaa ei tullut mieleeni. Eikä vähemmän järkevääkään.

Olen kuullut, että kun ihminen on kuolemanvaarassa, hänen elämänsä vilisee filminauhana hänen silmissään. Missähän vaarassa minä olin, kun mahdolliset tulevaisuudet alkoivat vilistä filminauhana silmissäni?

Ojentaisin oikean, vessan oven puolimmaisen käteni, laskisin sen Tiden niskaan, vetäisin häntä lähemmäs, tai oikeastaa itseäni häntä kohti sillä tuskin hän hievahtaisikaan, ja suutelisin niin että maailma pyörisi ja baaritiskin äijät komentaisivat Iikan nakkaamaan meidät pihalle, koska hyi saatana —

Nostin nopeasti katseeni Tiden huulista takaisin hänen silmiinsä. Ei, ei.

Ottaisin kiinni hänen paidanhelmastaan, hapuilisin vessan oven auki kunhan se kuka lie sieltä lähtisi ja se vapautuisi, saisin Tiden seuraamaan minua sinne, painaisin häntä sitä kuvottavaa likaisenvalkoista kaakeliseinää vasten, kokeilisin molemmin käsin miltä hänen ihonsa tuntui paidan alla —

Kumautin pääni takaisin seinää vasten niin että vähän sattui. Ei, ei.

Sanoisin, että älä herran tähden sano minulle enää noin, asiat ovat muuttuneet, minä olen niin lääpälläni sinuun etten tiedä enää millä se menee ohitse, en kestä tuollaisia vitsejä enää, älä seiso niin lähellä minua, äläkä enää ikinä nojaudu minua kohti tuolla tavalla, koska —

Painoin kämmenenikin seinää vasten, koska hullunahan hän minua pitäisi, jos hipaisisinkaan häntä. Ei, ei.

Seurasi miljoona muuta mielikuvaa, joiden takia tunsin kaiken kauheuden lisäksi vielä punastuvani. Voi paska. Minä en saanut tosiaankaan edes ajatella sellaisia asioita. Minä en missään tapauksessa ollut se jätkä, joka ajatteli sellaisia, kun minun tyttöystäväni odotti minua seuraavana päivänä palaavaksi. Ainakin minä nyt tiesin, että minun oli puhuttava ensi tilassa Jillalle siitä, miten olin niin ihastunut johonkuhun toiseen että tarvitsisin hieman aikaa pääni selvittämiseksi.

En osannut muuta kuin kääntää katseeni kenkiini.
”Hei”, minä henkäisin posket punaisina. Kun katselin kenkiäni, koko tilanne oli selkeämpi. Tide ei ollut vihainen, eikä hän ollut tulossa selvittämään asioita aggressiivisena aloitusrepliikkinään hei rakas. Hän oli antanut minulle anteeksi, ja tuli osoittamaan sen aloittamalla vitsikkäästi hei rakas.
Silloin sain puristettua itsestäni jatkoa punastuneelle heilleni ja uskoakseni kuitattua myös nolon punastumiseni. ”Huh huh, Hellevaara, ihan tässä tulee posket punasiksi kun sä, helteentuojana ja muutenkin noin kuuma kun oot, ootkin yhtäkkiä näin lähellä mua — ollaanko me nyt oltu niin monilla treffeillä että sä tulit tänne tekeen mun kanssa tuhmuuksia vai?”
Vessan ovi aukesi ulospäin, ja olin niin jumissa sen ja Tiden käsivarren välissä, etten pystynyt muuta ajattelemaankaan kuin niitä tuhmuuksia. Ainakin sain hymyiltyä toivottavasti sen verran virnistelevästi, että saisin edes etäisesti esitettyä, että ei se omituinen punasteluni minusta yhtään nololta tuntunut, ja että Tiden vitsailu oli minustakin yhtä kevyttä kuin hänestä.

Kunpa tämä olisi jokin rinnakkaistodellisuus, jossa mies, jolla oli noin lempeät silmät, voisi oikeasti pitää juuri minusta ja suutelisi minua piilossa Kontiolan vessan oven takana niin että korvissani alkaisi soida ja mahdollisesti kuolisin, ja koko tapaus olisi kaikkien mielestä okei. Mutta niin tapahtuu vain saduissa ja unissa. Sekaisessa mielessäni, jossa olin jo käpälöimässä Tideä vessassa, päätin vakaasti väittää olleeni aivan hirveässä humalassa, jos hän kehtaisi kiusata minua änkyttämisestäni ja punastumisestani myöhemmin.

[HelloOsallistuja]

Jos muut eksytte online ja tuutta niin ettikää kyyti :DD

Kontiola

Kontiola oli surkea pubinrähjä, jossa oli lauantaisin karaokea ja joka ilta kaljapäitä. Seassa oli Otsonmäen nuorisokin, koska muuta paikkaa Kontiolan ja aina tyhjän Ansa-nimisen discon lisäksi ei ollut. Oli Kontiolassa kuitenkin puolensa. Siinä oli iso terassi, johon ilta-aurinko paistoi, ja tuulensuoja. Siitä näki suurimman osan Otsonmäen kirkonkylää, mutta samalla sai itse olla katseilta suojassa harvan terassiaidan virkaa pitävän kakkosneloskyhäelmän takana. Sitä paitsi Kontiolaan ei tarvinnut pukeutua: kunhan vaihtoi tallivaatteet vähemmän hevosenhajuisiin kuteisiin ja harjasi hiuksensa. Siihen ei ollut tietenkään Nelly tyytynyt. Olin päättänyt, että minun autollani mentäisiin, koska joisin vain yhden, ja Nellyä oli saanut odottaa. Inari oli ehtinyt sillä välin kävellä kotiinsa Eiran ja Jerusalemin kanssa ja palata yksin farkuissa ja balleriinoissa. Jopa Tide ehti tekstaamaan Inarille — ei tietenkään minulle — että oli ehtinyt käydä suihkussa kotonaan ja oli valmis sitten kuin mekin. Ja minä olin tottakai ensimmäisenä valmis: ruinasin Eetun ainoan kauluspaidan ylleni ja istuin sen jälkeen keittiössä taittelemassa hänen farkkujensa lahkeita nilkkojeni ympärille niin, ettei kauheasti näkyisi, että olin pukenut noin viisi metriä liian pitkät farkut.

Minulla ei ollut aavistustakaan, missä Tide asui. Sen ainoan kerran, kun olin ollut heittämässä häntä kotiin, olimmekin menneet meille. Joskus olimme vieneet häntä Jillankin kanssa, mutta silloin hän oli keksinyt yhtäkkiä haluavansa jäädä Otsonmäen keskustaan ruokakauppaan. Hän yritti kertoa olinpaikkaansa Inarille puhelimessa, ja Inari lateli ohjeita takapenkiltä minulle ihan niin kuin olisin tarvinnut tulkkia ymmärtääkseni Tiden kieltä. Eikä siinä mitään tulkkia tarvittu: Tidehän oli käsittämätön. Suuttui selityksettä ja jätti minut arvailemaan, johtuiko se huonoista vitseistäni vai huonosta persoonallisuudestani. Lopulta ojensin vaativan käteni Inaria kohti ja läiskäisin puhelimen korvaani heti kun Inari sen kämmenelleni laski.

”Hei rakas”, sanoin puhelimeen, sillä olen Hello Ilves.
”Tä — mitä?” Tide kakisteli linjan toisessa päässä. Hän ei varmasti odottanut joutuvansa keskustelemaan minunlaiseni olennon kanssa kesken puhelun.
”Missä sä nyt oikeen oot?” kysyin ihan asiallisesti.
”Kot — mitä — kotona!”
”Missä sun koti mahtaa olla?”
”No tässä, totanoin, missä on vanha meijeri ja nää.”
”Kummalla puolella jokea? Siinä sen vanhan burgermestan työnä vai?”
”Ei ku–”
”Vai siinä missä oli kaheksankytluvulla se Arismäen videovuokraamon talo?”
”En mä tiedä mikä se — näis uimahallin talon takana olevis–”
”Jes”, sanoin puhlimeen.

Löin puhelimen kiinni ja nakkasin sen Inarin syliin. Tavoitin Nellyn katseen hetkeksi ja käännyin jonkun rivitaloyhtiön pihassa, jotta pääsin takaisin tulosuuntaani. Nelly höpötti jotain, että ihanaa kun te olette Hello Tiituksen kanssa vihdoin julkistaneet suhteenne. Inari ei piitannut siitä mitään, vaan kaivoi takapenkin jalkatilasta vajaata kokispulloa, johon oli jo Hopiavuoressa kaadettu ihan kunnolla terästystä. Hän joi vain pullon suusta kunnon huikan ja ojensi sitten eväänsä Nellylle näköjään täysin tietoisena siitä, että Nelly oli välillä samanlainen höpöttäjä kuin minäkin. Minun oli muistutettava itseäni, että minun kuului virnuilla. Heh heh. Minä ja Tide.

Otsonmäen kirkonkylä on pieni paikka. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa ennen kuin olimme kiertäneet joen toiselle puolelle ja löytäneet parkkipaikalta Tiden — ja Sakun! Hörähdin Inarin suuntaan, että nyt tulisi tiivis tunnelma takapenkille ja painoin ikkunan auki voidakseni työntää käteni siitä ulos ja suorittaa Sakun kanssa vasenkätisen yläviitosen.

”Terve!” moikkasin ilahtuneena, ja Nelly ponki ulos autosta siirtyäkseen takapenkille. Jotenkin olin kai aavistellut, että Tide tulisi muka eteen istumaan, vaikka tyhmä ajatushan se oli. Tottakai hän kiersi takapenkille. Huomasin kyllä Sakun katsovan häntä pitkään, mutta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, Saku kiersi auton nokan ja istui apukuskin paikalle. Nelly alkoi välittömästi vitsailla siitä, että kuinka Tide ihan hänen takiaan halusi takapenkille — ja niin muuten varmaan halusikin. Kun minä ihastun johonkuhun, hän on hetero. Milan oli poikkeus: hän olikin sen sijaan kriminaali. No. En minä siitä huolta kantanut. Jossain vaiheessa Tide kuitenkin jonkun löytäisi, ja se olisi varmasti minulle itse asiassa helpotus. Puhuisi nyt kuitenkin minulle niin kuin ihmiselle, tai edes riitelisi suoraan ihme mykkäkoulunsa sijaan. Ai vitsit… En uskaltanut edes vilkaista häntä taustapeilistä. Miksi minun pitikin olla silloin leikkitreffien aamuna niin avuton? Olisinhan minä ne kahvinpurut sieltä saanut vaikka pudottamalla kauhalla paketin ja ottamalla kopin… Että annoinkin huolehtia itsestäni… Että pitikin nolata itsensä… Oli paljon mukavampaa tulla sillä tavalla inhotuksi Hello Ilveksenä kuin ihan omana itsenään! Silloin saattoi aina ajatella, että no, tuo voisi pitää minusta, jos uskaltaisin olla normaalisti.

Kontiolassa oli yksi Iikka pokena, ja ilahduin niin että sain uutta virtaa ja unohdin surkutella itseäni. Puhuin tietenkin itseni sisään maksamatta mitään kahden euron sisäänpääsymaksuja. Saku ihmetteli, kun minun ei tarvinnut maksaa, ja minä sanoin, etten minä ole suotta miehittänyt koko Otsonmäkeä. Iikan oli syytäkin päästää soitto-opettajansa ilmaiseksi sisään. Saku sanoi, että minä olen pummi. Minä sanoin, että enpäs, ja että tuollaisen loukkauksen jälkeen tarjoat kyllä kaljan.

Terassilla kiiruhdin tietenkin vapaaseen pöytään ensimmäisenä, jotta sain istua aidan vieressä. Sehän on paras paikka, kun siitä saattoi hiljaisina hetkinä katsella ihmisiä ja huudella tarvittaessa sieltä piilosta rumia kavereilleen. Hörppäsin heti juomastani ja tarkistin aidan ylitse, olisiko Otsonmäen kirkonkylällä keitään tuttuja. No eipä ollut. Valmistauduin siis kertomaan Inarille Allulta kuulemani blondivitsin, kun tajusin, ettei minun viereeni istunutkaan Nelly, vaan itse sir Tide.

Säpsähdin saman tien hiljaiseksi. Teki mieli nojata kyynärpäillä pöytään ja kurkistella lasin pohjalle. Toisaalta olisi pitänyt ehdottomasti keksiä joku vitsi siitä, että haluatkos sinä Hellevaara istua sylikkäin, kun niin lähelle päätit tulla. Päädyin kaiken sen sijaan tuijottamaan järkyttyneenä vastapäätä istuvaa Nellyä. Mitä saakelia se Sakukin siihen penkin päähän tukki? Pelkäsikö se Inaria, vai ekö se tajunnut, että sellainen penkki oli ihan liian lyhyt kahdelle tuollaiselle kuin ne ja yhdelle minulle?

”Oi ku sulla on Hello siinä hyvä paikka”, Nelly päätti vielä sanoa sillä äänellä, jolla hän lässytti koirille ja hevosille.
”Nii”, yritin köhiä. Teki mieli sanoa jokin ruma vitsi, mutta pelkäsin, että Tide häipyisi lopullisesti. Päädyin sanomaan, että mikäs tässä, kun on tällainen kukkienhaistelija kuin minä. Siitähän ylsi hipelöimään kuistia reunustavia orvokkeja.
Nelly katsoi minua todella kummastuneesti ja minä pudistin hänelle toivottomasti mutta huomaamattomasti päätäni. Älä pliis sano mitään törkeitä vitsejä, tai Hellevaara suuttuu enemmän, lähtee, ja jättää minut selittelemään kaikille miten olen häntä liiaksi härnännyt.

Kun juoma loppui, Inari haki uuden. Sanoin, että minun piti ajaa autoa, ja Inari kaivoi esiin pelikortit. Oli juotava kaljaa, jos pelasi paskahousua terassilla. Toisen kaljan jälkeen Nelly kantoi seuraavan pöytään ja minä kuulemma ostaisin sitä seuraavat. Minun autoiluni oli autoiltu siltä illalta. Luovutin, otin uuden hörpyn ja hipaisin vahingossa Tiden käsivartta omallani lyödessäni kympin pöytään. Jotenkin automaattisesti piilotin heti käteni kortteineen pöydän alle.
”Hello fuskaa”, Inari ilmoitti silloin, ”kato Tide ettei se fuskaa!”
”No ei teidän kans tartte edes fuskata että voittaa”, tuhahdin, ja Tide tuijotti korttejaan silmiään räpytellen eikä halunnut katsoa minuun edes varmistaakseen, etten piilottelisi kortteja pöydän alle.

Sentään höpöttely oli koko ajan helpompaa, kun Nelly antoi minulle vauhtia. Kun aikansa kiusasin Nellyä samalla kuin hän minua, ja kun Inari vielä huomautteli siihen väliin ironisia komenttejaan, huomasin hetken kuluttua härnääväni taas Tideäkin. Yhtäkkiä havahduin kuin unesta siihen, kun olin juuri päästänyt suustani: ”nii et lämmitä mua nyt, Hellevaara kun sä oot kerta niin kuuma ja tähän jäätyy!”
Silloin ponkaisin ylös niin että olin kaatua penkkiin, joka ei Tiden ja Sakun painon alla antanut periksi sitten yhtään. Olin juonut vasta kaksi ja puoli kaljaa, enkä tosiaankaan ollut humalassa, mutta vaati silti akrobatiaa päästä pakoon Tiden ja seinän välistä.
”Mihin sä-” Inari aloitti.
”Mä vaan — haen lisää juomaa ja käyn eka totanoin vessas.”
”Sulla on juoma vasta puolivälis”, Inari sanoi älykkäästi, aivan kuin olisi tahallaan yrittänyt pitää minut siinä Hellevaara-lausuntoni jälkeen.
”Nii just!” nyökkäsin hänelle ihan niin kuin juomia pitäisi ehdottomasti hakea siinä vaiheessa, kun edelliset olivat puolivälissä.

Voi räkä, ajattelin kipitellessäni sisään ja vessoja kohti. Minun piti olla sanomatta Tidelle enää yhtäkään loukkaavaa kommenttia. Jos soittaisin iskälle, tulisiko hän hakemaan minut pois? Mitähän muut siitä ajattelisivat? Minähän en ainakaan selvin päin pystyisi tänne jäämään ja katselemaan, miten vihainen Tide nyt mahtoi olla. Ensin tukin väkisin mukaan, ja sitten vielä — taas — sanoin typeriä juttujani. Hyvä, Hello, loistavaa tennistä jälleen! Vessa oli varattu, ja siinä silmät kiinni seinää sen oven vieressä nojaten mietin, soittaisinko iskälle vai vetäisinkö kolme tequilapaukkua naamariin, ja että saiko minut Tiden suhteen järjiltäni ennemminkin se, miten vihainen hän oli, vai se, miten viehättävä hän oli. Kuulin, miten joku pesi vessassa käsiään ja ajattelin, että oli idioottimaista suostua tänne mukaan ihmisten kiusaksi. No. Ehkä juottaisin Nellyn aivan hirveään humalaan. Jotenkin sitä kuvittelisi, että Nellystä tulisi humalassa holtiton ja hävytön. Tide voisi olla sitten vihainen hänellekin, niin se ei ainakaan tuntuisi yhtä pahalta.

[HelloOsallistuja]

Mitä mä ja muut tytöt halutaan

”Mä en vaan ymmärrä naisia”, valitin ähkäisynomaisesti, kun nostin pallon hihalyönnillä ennen kuin se mätkähti nurmikkoon. Koska muita pelaajia ei ollut, syötin sen itse sormilyönnillä liian korkealle alkukeväästä Tiden kanssa virittämäni sulkapalloverkon ylitse.
”Älä viitti. Naisii on helppo ymmärtää”, kertoi Nelly, jolla oli hyvin aikaa kävellä korkean palloni alle ja syöttää se yhdellä sormilyönnillä takaisin. ”Ei tarvi ihan kauheesti lukee ajatuksia.”
”No okei: tavallaan mä itse asiassa ymmärrän naisia”, kerroin otettuani pallon taas hihalyönnillä vastaan ja nostettua sen itselleni. ”Seurustelumielessä”, tarkensin kun sain pallon lentämään jo Nellyn puolelle verkkoa. ”Mä en vaan halua, enkä edes osaa seurustella silleen kun ne haluaa.”
”Mitä?” Nelly naurahti ja nosti maasta siihen pudonneen pallon. Se kiilsi kosteaan nurmikkoon osuttuaan, mutta pisteitä ei laskettu. Kunhan palloteltiin. ”Mitä sä ny meinaat?”
”Jaa kuule…”

Pallottelimme hetken hiljaisuudessa. Jerusalem näytti syövän tahallaan pitkää heinää kauempana, niin että se voisi varmistaa oksentavansa autoon kotimatkalla. Mielikkiä ei uskaltanut pitää ulkona pelattaessa: se jäisi kuitenkin jalkoihin. Olin kompastunut Jerusalemiin sen sijaan jo niin monesti sen elämän aikana, että se osasi pysyä sivussa kun pelasin. Varsinkin kun pelasin Wiillä. En koskaan muistanut kiinnittää ohjaimen hihnaa ranteeseen. Olin rikkonut aika monta ohjainta… Enkä tainnut olla pallon kanssa yhtään turvallisempi. Vaikka yritin minä Nellyn kanssa pallotella nätisti. Jos olisin pelannut Eetun kanssa, olisin tehnyt sellaisia iskulyöntejä, että pallo olisi singahtanut ihan soikeana maahan… Mutta ei nyt tyttöjen kanssa sillä tavalla voinut…

Kun olin mennyt talliin etsimään peliseuraa, siellä oli ollut vaikka keitä, ja minä olin huomannut ainoastaan sen, miten Tide ei ollut edes katsettaan nostanut. Sen takia kai olin suoraan Nellyn luokse kävellytkin, Tiden ohitse, ja sanonut, että tules nyt flikka, niin pesen sinut lenttiksessä yhtäkkiä. Eira olisi halunnut mukaan, mutta komensin hänet heti tiehensä. Halusin nimittäin oikeasti juttu- enkä lenttisseuraa, ja Eiran läsnäolo pilaisi koko jutun.
”Selvä! Justiinsa! Selvä! Jaha! Te pelaatte muutenki niin paskasti etten mä olis edes halunnu!” Eira oli kivahtanut, enkä ollut jäänyt riitelemään. Kai nyt minäkin olisin suuttunut, jos olisin ollut Eira ja kuvitellut, että kyse on pelkästä lentopallosta. Lupasin, että seuraavalla kerralla sitten, mutta Eira marssi jo poispäin niskojaan nakellen. Tidelle en sen sijaan luvannut yhtään mitään. Itsepä halusi leikkiä, ettei minua ole olemassakaan. Kyllä muuten nakersi. Kyllä muuten hävetti. Minkä takia minun oli pitänyt myöntää, että olin yksinäinen ja tylsistynyt omassa kodissani?

Täräytin pallon maata kohti sellaisella voimalla, että Nelly, joka oli jo laittanut kätensä alle hihalyönnillä pallon nostaakseen, kirosi. Pallo kimposi marjapuskiin ja Nelly hieroi käsivarsiaan.
”Mikä toi oli!” hän kivahti minulle.
”Sori! Sori. Älä hinkkaa. Sori.”
”Aikalisä ja mulle kaks rankkaria!”
”Tää on lenttistä, ei jalkkista–”
”Aiva sama, mulle silti kaks rankkaria. Mikä sua vaivaa!”
”No se vitsin — no se Hellevaara. Näitsä miten se oli siellä tallissa?”
”No joo. Ooksä tehny sille jotain?”
”En! Tai oon… Mut en! Ehkä..?”

Nelly huokaisi ja käännähti sitten istumaan takakuistin portaalle. Hän katseli käsivarttaan ja mutisi jotain sen aikaa, että hain pallon pusikosta ja istuin hänen viereensä. Mutina saattoi olla kirosanalitannia. Ainakin hänen käsivartensa olivat punaiset. Kiva. Tide oli vihainen varmaan seksuaalisesta ahdistelusta tai jostain, ja nyt varmaan Nelly pahoinpitelystä. Aloin pyöritellä palloa etusormeni päässä, eikä se meinannut pysyä siinä. Samalla kerroin epäselvän ja täysin jäsentelemättömän tarinan siitä, miten minulla oli ihan uskomaton straight boy crush, joka ei suostunut vain katoamaan, ja miten Tide oli ollut meillä ja leffassa ihan oikeasti silloin kun olin lähetänyt sen kuvan Nellylle. Sitä en tietenkään sanonut, että olin ollut niin kipeä. Annoin ymmärtää, että minulla oli ollut vain jokin lievä tauti, enkä ollut jaksanut hoitaa itse Jerusalemia. Lopetin puhumisen ennen kuin jaarittelin liikaa siitä, miten Tide oli vitsillä pitänyt minua kädestä sekunnin verran ja ja ja–

”Tytöt haluaa et niitä halaillaan ja lääpitään”, huomautin Nellylle.
“Joo. Kyllä me voidaan lääppiä. Tuu vaan”, Nelly sanoi silmää vinkaten ja hammashymyään minulle vilauttaen, “luolamies.”
”Mitä?”
”Ei mitää”, hän sanoi ja löi palloa niin että menetin sen hallinnan. Se pomppi monta metriä eteenpäin ja jäi sulkapalloverkon pylvään viereen. ”Ei kaikki tytöt oo sellasia.”
”Ei kai joo — mut kaikki tytöt silti haluaa että niitä lääpitään.”
”Mitä sitte?”
”Kun mäki haluan.”
”Hello en mä sua oikeesti rupee lääppiin, mä en haluu Jillaa mun kituksiin–”
”En mä nyt sitä tarkottanu!”
”No joo joo. Mut mitä sä oikeestaan tarkotat?”
”Mä en osaa seurustella tyttöjen kans”, huokaisin, ja Nelly päästi omituisen, kärsivän narahduksen samalla kun läpsäisi kämmenensä otsaansa. ”Vitsit sä oot…” hän huokaisi, mutta ei sitten kertonut, mitä mä vitsit oon.

Kyllä minäkin tykkään, kun saan halata ja pidellä toista — olen herran tähden ihminen. Mutta kun roolit ovat valmiit ja aina samat, se ei tunnukaan normaalilta enää. Siihen se oli oikeastaan viimeksikin kaatunut tytön kanssa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi saada suuni auki, mutta kun ei tästä ikinä pitänyt tulla tällaista. Ajattelin, että nyt mentäisiin hitaasti, ja tässä vaiheessa alkaisimme tuntea Jillan kanssa toisemme niin hyvin, ettei näistä asioista tarvitsisi pitää mitään noloa, ahdistavaa keskustelua. Mutta eeeei, ehei. Kädestä pitämisen ja pussailemisen sijaan olinkin jäänyt yöksi nanosekunti sen jälkeen, kun suhteemme oli oikeastaan alkanut. Tavallisesti olisin odotellut ja varmistellut, että kaikki tuntui hyvältä. En käsitä, mikä minuun meni. En voi edes syyttää humalatilaa tai mitään. Ja nyt oltiin tässä: viiden minuutin ikäisessä suhteessa, jossa tehtiin sellaisia asioita, joita minä normaalisti tein viisi vuotta kestäneessä suhteessa. Eetu oli kerran uhannut ostaa minulle kirpparilta aivan hervottoman ruman Jeesusaiheisen taulun, johon hän olisi kirjoittanut kultatussilla Jumala mielessä, housut jalassa, Hello ja ilmeisesti olisin tosiaan tarvinnut sitä. Voi miten helppoa minulla olisikaan ollut, jos olisin painanut heti kunnolla jarrua ja pysytellyt kädestäpitämisvaiheessa. Olisin voinut opettaa Jillalle vähän kerrallaan, että kyllä minuakin pitää pitää kainalossa. Ja jos se ei olisi onnistunut — no. Jos Tide on nyt vihainen seksuaalisesta ahdistelusta ja Nelly pahoinpitelystä, niin ainakaan Jilla ei olisi hyväksikäytöstä.

Ja se Tiden hommahan tätä mutkisti entuudestaan. Olisipa hän jättänyt minut yksin kämpille kärsimään silloin yksi päivä. Kaipasin sellaista huolenpitoa ja hoitamista, kohtuullisissa määrin tietenkin — hyi en minä mikään likka ole — ja Tiden piti sitten mennä ja osua suoraan siihen kaipuuseen. Kun muutenkin jo pidin häntä hauskana ja härnättäessä itse asiassa tosi söpönä, niin eihän siihen muuta tarvittu. Tadaa: silmäni aukesivat, enkä olekaan enää muuta ajatellut kuin että kuinkahan lujaa hän puristaisi minua itseään vasten niillä käsivarsilla, jos halaisi minua sillä tavalla tositarkoituksella. Olikohan hän aina sellainen, että olisin voinut ensimmäistä kertaa elämässäni olla oikeasti niin surkea kuin olin, mitään esittämättä, ja kelvannut hänelle silti — joo ei. Siihen saatiin jo vastaus. Olin ollut yhden illan esittämättä Hello Ilvestä ja siellä Tide oli, tallissa, tuijottamassa saakeli vie lattiaa mielummin kuin pelaamassa lenttistä täällä ja antamassa minulle mahdollisuuden iske — eiku.

Tiesin, että jos Tideä ei olisi, olisin paljon motivoituneempi käymään sen ahdistavan silitä-mua-Jilla -keskustelun. Noin joka kolmas ajatukseni koski Tideä. Varsinkin nyt, kun hän oli vihainen tai kyllästynyt, enkä tiennyt, johtuiko se liian pitkälle menneistä vitseistä vai minun persoonastani.

”Mihin sä katosit?” Nelly kysyi.
”Mietin.”
”Mitä?”
”Mä tykkään pojista.”
”Ai, siks sä et mulle lämmennykkää.”
”Heh heh.”
Sitten Nelly vakavoitui. ”Mites Jilla?”
”Tykkään mä tytöistäkin”, tuhahdin.
”Ai jos ne on niitä tomeria tyttöjä jokka laittaa tuulemaan ja kantaa sun kauppakassit ennemmin ku sä niiden?”
”No niin… Ja mielellään ruokkii ja vähä rakastaa mua myös.”
”Mitä sä sit meinaat tehdä?”
”En tiiä. Mun suunnitelma oli muutenki tutustua Jillaan ennen kun tästä tulee mitää vakavaa. Selvittää, onks se sitä tyyppiä joka komentaa koiria ja kakaroita niinku miehet ja voittaa mut kädenväännössä.”
”Ei se voita. Hellevaara voittais, eiks nii?”
”Ei ku oikeesti. Lisäks mä haluun olla jonku kaa joka on kiltti. Jillaa kiltimpi nyt ei oo kukaa… Tuu. Sun käsi on aiva hyvä jo. Jatketaan.”

Vaikka pisteitä ei laskettu, minä tietenkin olin parempi pelaaja. Nellykin luuli olevansa. Piikittelimme toisiamme puolin ja toisin kiertäessämme terassia pitkin etuovelle. Pallo jäi pihalle, samoin kuin Jerusalem, vaikka jälkimmäistä yritin kyllä vaisusti kutsua mukaani. Mutta kun on ruohonsyönti kesken, niin on ruohonsyönti kesken. Oven avatessani kumarsin hieman Nellylle, tein kädelläni mene tupaan -viittauksen ja sanoin, että seuraavalla kerralla lasketaan pisteet, madam. Nelly loi minuun säälivän silmäyksen ja taputti päätäni niin kuin koiraa ennen kuin siirtyi eteiseen nitkuttamaan kenkiä jaloistaan. Kun ravistelin nilkkojani, sain omat, tahallaan löysälle sidotut tennarini putoamaan jaloistani. Valkoisista kärjistä oli tullut melko vihreät nurmikolla.

Jo ärsyttävän käytävämäisestä eteisestä näin Tiden keittiössä ja ajattelin, että olisi nyt vaikka laittanut hupparin tai — tai teltan tai burkan t-paitansa päälle, kun kuitenkin tällä tavalla kirkossa oltiin! Katsoin Nellyä ja suurensin silmiäni sen merkiksi, että mitäs nyt. Nelly kohotti kulmiaan ja kallisti päätään kohti keittiötä ennen kuin nosti leukaansa viitaten samalla koko kämmenellään minua kohti. Merkitys oli selvä. Koita nyt aikuinen mies ryhdistäytyä ja mene nyt sinne vain. Ja minä menin, ja vaikka olin menossa tuttuun keittiöön, kaikkien tuttujen ihmisten luo, minusta tuntui kuin olisin taas mennyt vastahakoisesti kouluun peruskoulu-Helemiaana ja yrittänyt löytää luokasta tai pihasta sellaista tyhjää paikkaa, jossa saisin olla. Samalla tavalla pidin huolta, että vielä kulmahampaista seuraavatkin hampaat, ja parhaassa tapauksessa vielä sitäkin seuraavat näkyivät, kun hymyilin. Katseeni kohtasi Tiden katseen nanosekunniksi, mutta siirsin sen lähes välittömästi eteenpäin. Tuntui niin epäreilulta, että hän oli sillä tavalla luikerrellut kotiini ja uniini ja ajatuksiini ja päättänyt sitten olla kiinnostuneempi jumaliste tallin lattiasta kuin lenttiksestä — siis olla huomaamatta minua enää niin kuin mieltään osoittava penikka. Olkoon sitten, ajattelin kuin uhmaikäinen itsekin. Minä en ainakaan hänelle anna enää yhtäkään lisäasetta siitä, että eleelläkään myöntäisin katuvani sitä, etten vain koko ajan ollut olevinani terve, hauska ja iloinen. Murehtimiset murehdittiin viime viikonloppuna Typyn haan ääressä loppuun, ja nyt minun täytyi vain olla Hello Ilves kunnes pääsisin kotiin.

Lukitsin katseeni välittömästi Inariin, niin kuin Hellevaara ei olisi siinä säädyttömine käsivarsineen tyrkyllä penkin kulmalla istunutkaan. Sanoin luvanneeni Inarin pikkusiskolle, että rökittäisin seuraavaksi Helmipurot lenttiksessä, ja kunnolla kuulkaa. Inari, joka on aivan varmasti parempi pelaaja, naurahti kimeän pilkallisesti ja sanoi, että minä rökittäisin hänet korkeintaan pitsansyönnissä. Nostin nopeasti paitaani ylöspäin ja taputin mahaani ennen kuin käännyin kahvinkeittimen suuntaan. Ilmoitin olevani pitsansyönnin piirinmestari ja kaadoin kuppiin kahvilirun joukkoon noin paketillisen sokeria ja litran maitoa.

Kun minulla oli kahvia kupissani, nyökkäsin Inarille, että nousisi ylös. Minun paikkani. Pois siitä.
”Siinä on Tiituksen vieres aiva hyvin tilaa”, hän huomautti sitä ruhtinaallista penkin vapaata keskipaikkaa koko tassullaan kämmen ylöspäin pöydän yli osoittaen.
”Mä istun ikkunan vieressä. Eli siinä.”
”Mikset sä sitte yritä Noaa ajaa tosta toisesta ikkunapaikasta hä?”
Siksi kun se on Hellevaaran puolen ikkunapaikka, idiootti, ja Helemiaalle ei ole kuule tilaa Hellevaaran lähelläkään, ei luokassa eikä välitunnilla. ”Siks ku sä oot muutenki melkeen juonu jo, ja sut mä saan siirrettyä tarvittaessa voimakeinoin.”

No enhän minä Inariin voimakeinoja käyttänyt. Riitti, että Nelly, joka oli solahtanut Tiituksen ja Noan väliin istumaan, oli saanut minun takiani varmasti tänään mustelmia. Häälyin siis Inarin takana paikkaa odottamassa samalla kun Inari joi viimeistä kahvinliruaan aivan tahallaan tosi hitaasti. Jos en olisi sanonut mitään, hän olisi noussut jo kolme kertaa ylös. Käsitin yhtäkkiä, miksi iskä sanoi, että minä ja varsinkin Allu tappelemme Eiran ja etenkin Inarin kanssa välillä niin kuin olisimme sisaruksia emmekä naapureita. Mutta sitä ne kyläkoulut ja pienet yhteisöt kai teettivät. Kaikki, jotka olivat samaan aikaan peruskoulussa, joko pitivät toisistaan, tai inhosivat tai pelkäsivät toisiaan. Ja eniten tappelivat tietenkin ne, jotka tulivat toimeen. Eli Allu ja Inari. Allulla on vieläkin pohkeessa arpi, kun seitsenvuotias Inari puri siihen niin kovasti, kun Allu oli hänen mielestään liian kotirotta löksässä…

Pöytään päästyäni keskityin niin vimmatusti olemaan hauska ja vähän tyhmä, että kahvini jäähtyi. No, olihan siinä niin paljon maitoa, ettei se koskaan ollut kovin kuumaa ollutkaan. Väänsin sinnikkäästi joka asiasta, johon vain sanottavaa keksin, kunnes Hellevaara sanoi — jotain — Tide räpytteli lyhyitä ripsiään kun kaikkien huomio kääntyi häneen — jotain terassikaljaa se koski–

Mutta ei se koskenut minua. Katsoin nopeasti ikkunasta ulos, niin kuin siitä voisi nähdä jotain jännittävämpääkin kuin parkkipaikan ja tallin seinän. Jos muut menisivät terassille, minähän voisin jäädä sitten tänne. Voisin vakka vahtia hevosia, niin Eetukin pääsisi kerrankin lähtemään. Kyllä minä nyt yhdet iltaruuat osasin tehdä, kun ohjeetkin jossain oli…
”Hello?” Se oli Nelly.
”Hä?”
”Niin? Tuuksä?”
”Mihin?”
”Saudi-Arabiaan? Miten olis sinne terassille? Kaljalle?”
Katsoin Tideä, joka katseli taas uppiniskaisesti kahvikuppiaan. No hän ei minua nyt ainakaan mihinkään halunnut, ja hänen reissunsahan se oli.
”Kuule ku mä oon toi niin mormoni. Mä en käytä nautintoaineita”, virnistin.
”Mormonit ei sitte jua mun kaikkia kaffiakaa”, Eetu huomautti tasojen vierestä, jossa kaatoi itselleen uutta kupillista. ”Ne vaan kulukoo ovelta ovelle ja ojenteloo sitä niitten kirijaa. Ei syä tupaa tyhyjäksi. Soot käänteesmormoni.”
”Sanoinksmä mormoni? Mä tarkotin ateisti.”
”Ateisti ei liity taas kaljaan mitenkää”, Nelly sanoi.
”Antimilitaristi. Ametisti.”
”Nyt sä vaan listaat sanoja joiden merkitystä sä et tiiä.”
”Mulla on rasvamaksa.”
”Niin on, mut ei kaljasta vaan pullasta”, Nelly sanoi tiukasti, ja minä suurentelin hänelle silmiäni sen merkiksi, että en minä nyt voisi missään tapauksessa mihinkään terassille tukkia mukaan, kun ilmiselvästi minua ei sinne haluttukaan. Saatan olla tyhmä, mutten oikeasti idiootti.
”En mä… Tipaton toukokuu ja…”
”Älä ny viitti. Mä kirjaimellisesti näin kun sä joit kaljan ennenku pelattiin.”
”No. Yhet sit vaan”, myönnyin vastahakoisesti. Minusta tuntui kuin minulle oltaisiin määrätty pelottavaa jälki-istuntoa, enkä meinannut millään muistaa, miten ollaan Hello Ilves ja hymyillään niin että kulmahampaista seuraavakin hammas, ja parhaassa tapauksessa sitäkin seuraava näkyisivät. Yksikin kulmien kurtistus tuolta Tideltä, niin minulle nousisi kyllä yllättävä kuume, joka pakottaisi minut jäämään välittömästi pois koko terassireissulta. Olisi nyt edes sanonut suoraan, että Hello ei sit tuu.

[HelloOsallistuja]

1. Vaikeimmat esteet (trail-valmennus)

2. Hello Ilves, joka aina nauraa vain!

Olen vain äärimmäisen harvoin surullinen, mutta harjatessani Typyä siinä suulin vastakkaisessa päädyssä kuin Tide ja Bee, olin oikeasti surullinen. Maastakäsittelytapauksessa olin tajunnut, että olin oikeasti suututtanut Tiituksen. Tiesin, että ne vitsini olivat huonoja, mutta jotenkin olin hetkeksi unohtanut, ettei sellaisia oikeasti voi sanoa toiselle. Kaikista vähiten Tidelle. Nyt hän luuli, että yritän iskeä häntä tai jotain, ja että homous on tarttuva sairaus.

Kun harjasin Typyä, yritin yhden kerran hymyillä vielä Tidelle, kun hän nosti katseensa omasta varsastaan. Tunsin miten hymyni vipatti ja kuoli sitten, kun Tide katseli ihan tahallaan ohitse. Siitä eteenpäin pidin katseeni tiukasti Typyssä. Pääni sisällä alkoi pyöriä täysin minulle entuudestaan tuntematon levy. Normaalisti ajattelin kivoja asioita. Nyt en voinut olla ajattelematta, että olen idiootti. Olen huono. Olisinpa pitänyt suuni kiinni. Olisinpa pitänyt tiitusajatukseni ihan itselläni enkä höpötellyt niitä ympäriinsä vitsien muodossa.

Minulla on ollut joitain poikaystäviä, ja tyttöystäväkin, mutta joka kerta jokin oli mennyt mönkään. Silti eroaminen oli ollut aina vaikeaa. Tajusin tuntevani tosi samantyyppisiä tunteita kuin erossa, kun Tide ei ollut huomaavinaankaan minua. Levyyn, joka pyöri päässäni minua sättien, sekoittui omituista ahdistusta siitä, että olin jotenkin menettänyt Tiden. Olin härnännyt häntä jatkuvasti ihan samasta syystä, kuin olin keittänyt hänelle kahviakin, tai istahtanut suulin kivijalalle hänen viereensä juttelemaan. Hän oli kiva tyyppi — mutta ilmeisesti valitettavasti ihan liian viehättävä, että olisin osannut käyttäytyä niin kuin kuuluu ja olla pilaamatta kaikkea rumine vitseineni. Siirryin Typyn toiselle puolelle ja vilkaisin Tideä. Eivät nuo käsivarret, huulet tai nenä Tiden parhaita puolia edes olleet. Olisin tuskin kunnolla edes huomannut niitä, jos ei Tide olisi…

Mitä? Päästin Typyn irti ja talutin sen tallipihaan Tiden ja Been ohitse. Mennettäni loin Tideen vielä murheellisen, anteeksipyytävän katseen. Ihan hyvä, ettei hän halunnut vastata siihen, vaan katsoi pois heti minuun vilkaistuaan. Silmiini oli mennyt nimittäin Typystä jotain roskia.

Pyyhin roskia silmistäni kävelyttäessäni Typyn tarhaansa. Oikeasti. En minä olisi sen suuremmin noteerannut, miltä Tide näytti, ilman sitä, miten hän oli ollut valmis nukkumaan surkealla sohvallani estääkseen minua kuolemasta lääkeyliannostukseen. Päästin Typyn vapaaksi ja jäin katselemaan, kuinka se ravasi hölmösti vaappuen Flidan luokse, ja Flida pukki sitä tuttavallisesti ennen kuin päästi sen heinäkasalle. Ai vitsit. Olin ihastunut siihen, miten Tide oli pitänyt minusta huolta, toki osin vastoin tahtoani. En minä halunnut olla mikään hoivattava nyhverö. Mutta olin tarvinnut apua sinä iltana jo saadakseni sukat jaloistani, ja Tide oli ollut siinä. Ja aamulla nostamassa minulle kahvinpurut kaapista. Ja viihdyttämässä minua leffalla. Ja ruokkimassa Samburgerilla. Siksi kai se ohi katseleminenkin niin pahalta tuntui. Olin ollut hetken oma itseni, kun olin kuvitellut kelpaavani sellaisena: ihan ilman vitsejä, välillä kipeänä ja surkeana, leffaan vain popcornin takia menevänä — ja en ollutkaan ollut tarpeeksi hyvä.

Pyyhin Typystä silmiini lentäneitä roskia vielä topakammin, tällä kertaa Nurmon Jymyn vanhan verkkatakin hihansuiden resoreihin. Ajattelin, että antaa tulla nyt vain, Hello. Saat murehtia tässä parikymmentä minuuttia, mutta sen jälkeen kävelet tupaan ja naurat niin kuin ennenkin, ja olet taas Hello Ilves, etkä kukaan surkea Helemias. Pääset yli koko murheesta niin kuin Typy aiemmin sillasta. Ei sinun tarvitse Helemiaana mihinkään kelvatakaan, sillä olethan ollut jo kymmenen vuotta itse Hello Ilves: se, joka aina nauraa vain!

[HelloOsallistuja]

Vaikeimmat esteet

Treffiemme jälkeen — no okei, eivät ne treffit tietenkään olleet, kunhan hölmöilin — olin uhrannut yhden ajatuksen Tidelle lähettämääni viestiin, johon hän ei vastannut. Tide oli sanonut, että hyvät treffit, otetaanko uusiksi, ja luvannut pitää minua kädestä. Olin vastannut samantyyppisellä viestillä, ja sattumalta huomannut myöhemmin, että hän oli jättänyt viestini luetuksi vastaamatta mitään. Olin kohauttanut olkiani ja unohtanut koko jutun tähän päivään asti: ajatellut, että Tidellä on varmaan kiire ja antanut olla. Harvemmin minä asioita vatvon ja murehdin muutenkaan.

Samoissa tyytyväisissä, Tideä koskemattomissa ajatuksissa suoritimme Typyn kanssa Eetun ekstempore suunnittelemaa maastakäsittelyrataa. Olin olevinani suuri valmentaja. Kai minä yritin korostaa sitä, ettei minua oikeasti haittaa olla tumpelo. Typykin on niin kiva varsa, ettei sen kanssa ole vielä ollut mitään ongelmia edes minunlaisellani toistaitoisella hevosenkäsittelijällä.

Minusta oli mielenkiintoista tutustua omaan hevoseeni uusissa tilanteissa. En ole oikeastaan ikinä käsitellyt muita hevosia kuin Skottia, ja se ei korvaansa lotkauta esimerkiksi puusillalle. Yritin toki taluttaa Typyäkin sillalle samalla tavalla huolettomasti, mutta se tekikin täyspysähdyksen ja riimunaru melkein lipesi käsistäni. Onneksi se ei vaikuttanut varsinaisesti pelkäävän, sillä sitten en olisi oikeasti tiennyt, mitä tehdä. Jännitys oli vielä helppoa. Typy sai kaikessa rauhassa katsella siltaa, kun minä seisoin sen päällä. Se pyöri ympärilläni korvat pystyssä, kertaakaan sillalle astumatta. Kun se lopulta menetti mielenkiintonsa totaalisesti ja alkoi katsella tylsistyneenä parkkipaikalle päin, tiesin sen olevan valmis. Silloin minun ei tarvinnut muuta tehdä kuin kävellä sen kanssa pieni rauhallinen voltti ja johdattaa se sillalle. Sen etujalat kolahtivat sillan reunaa vasten, mutta ei se välittänyt. Sillalla se halusi pysähtyä taas haistelemaan, ja minä annoin sen tehdä niin. Kun se oli valmis, jatkoimme matkaa pujotteluradoille. Silta oli muuten kaikkein vaikein este Typylle!

Pujotteluesteet olivat sen sijaan vaikein este minulle. Höpöttelin Beetä pitelevälle Tidelle hyväntuulisesti niin kuin aina ja asettelin samalla Typyä L:n muotoisen puomiradan alkuun suoraksi. Sitten Tide vastasikin minulle, että tervemenoa pujottelemaan vain: hän olikin Been kanssa menossa tuonne sillalle. Eikä tasan ollut ollut menossa ennen kuin minä tulin. Seurasin hänen menoaan ensin vakavana, ja sitten niin synkkänä, että Typyn, vauvaparan, oli nojattava turpaansa kaulaani vasten piristämistarkoituksessa, eikä edes se tuntunut miltään. Minä olin mennyt liian pitkälle Tiden kanssa, ja nyt hän oli vihainen.

Jatkuu Typyn päiväkirjassa.

[HelloOsallistuja]

Seinäjoen paras grilli

Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes olimme Tiden kanssa Samburgerin autojonossa. Tai no, ei sielläkään mitään katastrofaalista sattunut. Sitä paitsi sain Samburgerin hampurilaisen… Tiedättehän Seinäjoen Samburgerin? Siinä pesäpallokentän laidalla? Siinähän on se kävelykaistakin, jossa ei ikinä ole ketään, mutta silti kaikki ajavat autokaistalle. Niin mekin. Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi satoi.

Olimme joutuneet jättämään auton puolipäivän tienoolla Wilsonin eteen asti, koska kyllähän siitä nyt teatterille käveli. Uusi toriparkki olisi ollut vain parisataa metriä lähempänä ja maksullinen, ja sitä paitsi minulle teki hyvää kävellä, kunhan sain vain mennä kaikessa rauhassa. Oli itse asiassa ihan rauhoittavaa olla toipilas ja vaappua jalkakäytävällä kaikessa rauhassa eteenpäin. Se oli ensimmäinen kerta, kun en kipeänä päivänä teeskennellyt yhtään terveempää kuin olin. Torin kulmalla pysähdyin jopa huilaamaan hetkeksi, enkä edes yrittänyt hämätä Tideä vitsillä. Sanoin, että odota hetki. En jaksa kävellä. Se oli pelottavaa, mutta kun Tide sitten katseli tyynesti mutta hyväntuulisesti ihmisiä ja osoitti minulle jätskikiskaa, se olikin vapauttavaa. Jotenkin sain siitä uutta energiaa, kun ei tarvinnut olla olevinaan paremmassa kunnossa sellaisena päivänä. Ihan hetken kuluttua jaksoin kävellä taas aivan hyvin torin poikki.

En minä tiedä, mitä sieltä leffateatterin näytöltä tuli. Joku tummempi kolli siellä seikkaili samanvärisen naisen kanssa ehkä Intiassa tai jossain. Havaitsin, että se oli Disneyn leffa, ja sitten olinkin kiinnostuneempi popcornista. Rakastan leffateattereita. Ja oikeita teattereita. Konsertteja, juhlapuheita, koulujen juhlia… Kaikkea sellaista, missä joku toinen esiintyy, ja minä olen yleisöä. Parasta on, kun yleisön puolella on hämärämpää kuin esiintyjän puolella. Minun teki mieli nojautua penkkiin ja alkaa nukkua, mutta en tietenkään voinut. Minullahan oli popcornia. Tide hymyili minulle, ja minä työnsin hänen suuhunsa yhden isoista vanhat autot -karkeista, jotta hänellä olisi muuta hommaa. Hän rapsutti minua nopeasti niin kuin koiraa. Se taisi olla kiitos karkista tai jotain.

”No? Mitä tykkäsit leffasta?” Tide kysyi salin ulkopuolella, kun tuijotin velä varmuuden vuoksi popcorniastiaan, että olisiko siellä jotain. No ei ollut. Nakkasin sen pois.
”Ihan kauhee”, kerroin tuomioni.
”Mitä! Miksi?”
”Mässy loppu kesken”, valitin. Astuimme ulos. Jes. Kivaa. Satoi. ”Eikä ollu edes ketää pitämäs kädestä. Kyllä siellä ny kuuluu pitää. Tälleen treffeille ku mennään. Melkeen sydäntä särkee.”
”Kyllä mä sua kädestä pidän”, Tide nauroi ja tarttui käteeni. Hän oli jo aivan selvästi heilauttamassa käsiämme ees taas, mutta silmäili sitten käsivarttani ja heilutti aivan varovasti. En sanonut, että en ole enää niin kipeä. Sen sijaan mykistyin, kun Tide ei hämmentynytkään treffiletkautuksestani. Olin halunnut vain saada hänen korvansa punaisiksi.

Siitä se Samburger-katastrofi alkoi. Katselin, miten Tiden hiukset litistyivät kastuessaan samalla kun saatoin tuntea omieni pikemminkin kiertyvän afrolle. Seurasin katseellani yksinäistä vesinoroa, joka valui Tiden ohimolta leukaan asti. Hänen kaulallaan oli joku pieni luomi tai jokin. Voi vitsit…

”Mitä nyt?” Tide hymähti ja päästi minusta irti.
”Eei mitää”, sanoin silmät pyöreinä ja mahdollisimman naurettavan korostetun viattomasti. ”Kunhan mietin et miten mun on näin kylmä, ku sä oot niin kuuma, Hellevaara”, jatkoin samaan sävyyn ja virnistelin päälle. Jos ihmisille puhuu liioiteltuja totuuksia, he eivät tosiaankaan ikinä usko. Ja olihan Hellevaara nyt aikamoinen. Varsinkin jos ne hänen korvansa sai punaisiksi. ”Tuu nyt siitä, kun et sä kerta oikeesti haluakaan pitää mua kädestä, kun aina kiusaat vaan viatonta ihmistä joka ei oo mitää sulle ikinä teh — onks sulla sitä limsaa vielä, kauhee jano? Mä söin varmaan kilon sitä popparia–”

Siinä vieressä oli Samburger: kaikkihan Samburgerin tietävät. Vanha homeisennäköinen betonisen oloinen lippakioski, jossa on aina pitkä autojono kaistalla. Jälkikäteen rakennettu terassi. Perinteisen autojonon takia mekin menimme siihen autolla. Yhtäkkiä olikin hämmentävää istua siinä pienessä tilassa Tiden kanssa. Tiedän, että ihastun usein ja helposti, olin parisuhteessa tai en. Senkin tiesin, että se menisi ohitse odottelemalla: ei se ole vaarallista. Silti se oli kuumottelevaa. Yleensä lähtisin siinä vaiheessa ja välttelisin tuollaisia sällejä huolettomasti pari päivää. Samburgerin jonossa ei kuitenkaan paljoa vältelty. Minun oli avattava auton ikkuna, vaihdeltava radiokanavaa muutaman kerran ja tongittava olematonta purkkaa auton hanskalokerosta, jotta sain happea. Voi paska. Miksi Tiden piti rummutella vaihdekeppiä kynsillään niin että kämmenselän ihon läpi näkyi, miten jänteet liikkuivat? Ihan varmasti hän teki sitä tahallaan. Ihan varmasti oli aiemmin joskus tuijotellut käsiään ja havainnut, miten hyvältä se näytti. No okei. Miksi ihmeessä hän olisi tehnyt sitä tahallaan?

Yritin nauraa ja höpöttää niin kuin aina. Se meni hyvin aina, kun pääsin vauhtiin. Sitten, kun katsoin Tideä, se ei mennytkään ihan niin hyvin. Koska hei haloo, oletko nähnyt Tiden? No kuvittele sitten sateenjälkeinen Tide Samburgerin autojonossa hymyilemässä niin kuin suuri jonnettomuus -mopoautovitsisi olisi ollut jotenkin hyvä. Minun oli ajeltava auton ikkuna muutaman kerran edestakaisin ylös alas. Kun Tide kysyi, miksi mahdan valuttaa vettä sisälle, vastasin empimättä että flavonoidien takia, vaikka todellisuudessa vain yritin olla enää katsomatta hänen kättäänkään, enkä tosiaankaan tiedä, mitä ovat flavonoidit. Tiesin hyvin, että jo illalla nauraisin koko Samburger-keikalle, mutta se ei auttanut yhtään sillä hetkellä. Oli kuuma, niin kuin olisi hellevaara.

Vapaudentietä ajellessamme höpöttelin taas hyväntuulisena leffatreffeistä ja Samburger-kynttiläillallisesta. Minulla oli suu täynnä perinteistä, mutta se ei estänyt minua. Kun auto liikkui, aivonikin tuntuivat toimivan. Esittelin Tidelle kuinka hienosti sain jo liikutettua sormiani ja ajattelin ääneen, että Jerusalemilla on varmasti ollut tylsä päivä. Kaikki tuntui normaalimmalta: niin terveydentilani kuin Tidekin.

Illemmalla minun piti päästää Hellevaara kotiinsa. Hänelläkin on muka elämä ilman minua. Soitin ensimmäisenä Jillalle. Varauduin tarvittaessa anelemaan häntä luokseni. Olinhan edellisiltana tehnyt katalan katoamistempun ja jäänytkin kotiin oksentelemaan lääkkeiden yliannostuksessa. Minun syytänihän se oli. Vastoin parempaa tietoani olin ottanut ylimääräisen. Vasta parikymmentä minuuttia Jillaa hellillä nimillä kutsuttuani ja päiväleffasta Tiden kanssa kerrottuani sain omatunnonpistoksissa myönnettyä, että olin ollut itse kipeä, eikä Jerusalem. Sanoin, että oli ollut vähän paha olo, mutta että nyt jaksoin taas. Että en ollut halunnut huolestuttaa Jillaa. Mutta että saattaisin kaivata vierihoitoa ja tilaisuutta pahoitella. Kasvokkain. Sillä tavalla suusta suuhun.

[HelloOsallistuja]

1. Jilla palaa reissusta (Jilla)
2. Hellevaara (yllä)
3. Sä saat valita (Tiitus)

4. Huomenta Nelly — kato miten seksikäs mies mulla on sängyssä XD 😀 !! 😀

Katselin Tiden sivuprofiilia pitkään heti herättyäni, sillä en muutakaan voinut. Tidellä oli aivan tosi suora ja kulmikas nenä ja lyhyet mutta tuuheat ripset. Hän tuhisi nukkuessaan. Minua hymyilytti, kun huomasin, että oikeastaan Tidellä on hieman kihartuvat hiukset. En ollut tainnut koskaan nähdä niitä kuin vain laitettuina. Ajattelin epäselvästi, että minun pitäisi saada koskea niihin tuollaisina. Olinhan minä joskus tainnut hänen hiuksiaan Hopiavuoren keittiössä pörröttää — siis jotain sata kertaa — mutta aina ne olivat olleet laitetut ja siksi aika piikkimäiset. Nyt ne saattaisivat olla pehmoiset. Toisaalta se saattoi olla virhearvio. Jotenkin olin ajatellut, että Tide olisi itsekin pehmoinen, vaan eipä ollut. Melkein kyynärpäähän sattui, jos häntä oikein antaumuksella töni. Ja silti hän näytti niin nuorelta ja, noh, pehmoiselta, kun nukkui.

Hivuttauduin selälleni. Tänään ei ollut yhtä kipeä päivä kuin eilen. Ilmeisesti sää olisi siis viileämpi tänään, eikä ilmassa olisi ukkosta. Ukkonen oli pahinta myrkkyä minun kokovartalosärylleni. Tavoittelin puhelintani, mutta en saanut siitä otetta. Sormet eivät vielä taipuneet tarpeeksi, vaikka kyynärpää antoikin periksi. Yritin silti sinnikkäästi. Minun oli saatava selfie nukkuvan Tiden kanssa ja lähetettävä se välittömästi Nellylle. Mutta ei muille. Tai no ehkä Jillallekin, jos en näyttäisi siinä kauhealta ja lihavalta… Ja Allulle, tietenkin Allulle. En ollut vielä pättänyt, minkälaisen vihjailevan tekstin siihen laittaisin, mutta kyllä minä senkin keksisin… Heräisiköhän Tide, jos hieman asettelisin häntä parempaan asentoon ennen kuin kuvaisin..? Jaksaisinkohan nostaa hänen käsiään tällä nivelsäryllä? Suuttuisikohan Tide, kun kuulisi..? No ei kai. Sehän oli vitsi. Ei Tiitus voinut kovin allerginen olla minunlaiselleni, koska oli vartin jankuttamisen jälkeen suostunut siirtymään naurettavan pieneltä sohvalta ihan kunnollisen kokoiseen aikuisten ihmisten sänkyyni ilman, että oli edes vitsaillut, että et sitten Hello käpälöi minua.

Puolen tunnin kuluttua minun oli pakko nousta. Hilasin itseni vaivalloisesti istumaan. Arvioin, että pääsisin kyllä itse seisaalleni, sillä sänkyni on aika korkea. Paitani oli sängyn jalkopäässä, luojan kiitos, koska en ollut saanut sitä itse lattialta. Sain vedettyä sen pääni läpi, mutta sitten kädet eivät nousseetkaan. Eivät millään. Sattui liikaa. Yritin kauan, mutta lopulta heitin paidan turhautuneena lattialle. Nyhdin peiton sängystä ja kääriydyin siihen niin kuin tytöt pyyhkeeseen suihkusta tullessaan.
”Hei!” Tide protestoi unisesti, kun vedin heikosti peittoa hänen altaan. Kun se oli jo ympärilläni ja puristin sitä käsivarsilla itseäni vasten, jaksoin vetää. Käännyin hetkeksi katsomaan ja koin lyhyen syyllisyyden hetken ajatellessani, että ei se Nellylle lähetetty höpöhöpöviesti ollut ollenkaan valhetta. Ai että minulla oli kuuma mies sängyssäni. Sitä ajatusta en murehtinut, vaan sitä, että olin niin ajatellen nukkunut Tiden kanssa samassa sängyssä — tietenkin five feet apart because he’s no homo, bro. Syyllisyys unohtui, kun tassuttelin keittiöön raihnaisesti kuin yhdeksänkymppinen. Ensinhän minä olin nukkunut hänen vieressään sellaisia ajattelematta, ja sitten vasta ajatellut sitä sekunnin verran. Ei tässä hätiä mitiä.

Kahvinkeitosta asti kaikki oli vaikeaa. Normaali ihminen tarttuu kahvipannun kahvaan laskiessaan pannuun vettä, vaan ei Hello Ilves kipeinä päivinään, ehei. Minun oli työnnettävä kämmeneni kahvan ja pannun väliin ja tuettava toisella kädellä pohjasta, jotta jaksoin nostaa pariin isoon mukilliseen tarvittavan määrän vettä ja mitata sen kahvinkeittimen säiliöön. Onneksi ei ollut ketään näkemässä. Onneksi jääkaapissa oli sen verran ruokaa, että selviytyisin tämän päivän tänne linnoittautuneena. Huomenna pystyisin jo kävelemään sen verran suorassa, että voisin lähteä ulos… Jo tänä iltana soittaisin Jillalle, että tule tänne katsomaan leffaa ja silittelemään ja hoitamaan minua, kun niin säikähdin ja huolestuin Jerusalemin takia…

”Haluutsä apua?” kuului ovensuusta.
Katsoin Tideä ja minulla oli sellainen olo kuin olisin jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Emmin hetken. No joo, kyllä tarvin: olin ollut terveenä niin hurja poika, että olin nostanut kahvinpurut alimman hyllyn sijaan yhtä ylemmäs kaappiin, ja nyt en saanut niitä sieltä. Toisaalta siitä seuraisi kysymyksiä, niin että ehkä olisi parempi vain keksiä joku keino, jolla saisin ne itse.
Vielä ollessani kahden vaiheilla kummastunut Tide ojensi minulle puolitäyden Mundo-pussin kaapista. Kiitin. Kysyin, voisiko hän päästää Jerusalemin takapihalle. Saattaisin kyllä saada itsekin oven auki, mutta en halunnut kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua.
”Sun olkapäätkö on kipeet?” hän kysyi sen sijaan, että olisi mennyt päästämään koiraa ulos.
”Vähäsen.”
”Ja kyynärpäät siitä päätellen, miten ne on noin punaset ja täynnä nestettä. Ja ranteet. Ja sun sormet on niinku täyteen puhalletut kumihanskat.”
”Ai on mun sormet sun mielestä läsk — hyi sua kun tolleen myönnät että sä ihailet mun niveliä siinä kun mä oon puolialasti. Aika irstasta, kuule.”
”Heh heh. Sitä paitsi sulla on toi sun kimono”, Tide huokaisi ja lähti toivottavasti päästämään Jerusalemia.
”Jillalle ei sit sanota”, huikkasin vielä hänen peräänsä. ”Tai ei kellekään. Oikeesti!” Ja sinä et yhtään sitten holhoa minua, mutta siitä riitelen sinun kanssasi vasta sitten, jos joskus yrität. Minä olen kykenevä, pätevä, terve ja voimakas.

Kun joimme kahvia — minä edelleen kimonossani, kun en muuta pystyisi pukemaan ennen kuin niveljäykkyys helpottaisi — katseli ihan suoraan ja röyhkeästi kuinka Tide rapsutteli Jerusalemia. Mietin, miksi hän oli niin määrätietoisesti halunnut jäädä tänne juottamaan minulle vettä ja ottamaan sukat jaloistani, kun en itse siihen pystynyt. Säälistä, huolesta vai ystävyydestä? Työnsin leipäpussia ja juustoa häntä kohti ja mietin, millä verukkeella maanittelisin hänet jäämään seurakseni vielä hetkeksi, kun en pystynyt vielä pelaamaan pleikkariakaan.

”Tide.”
”No?”
”Kun sä aamulla syleilit mua niin kiihkeesti niin–”
”Mitä!”
”–niin mä mietin että tykkääks musta niin paljo et jäisit tänne leikkiin kotia mun kaa?”
”Siis mitä sä haluat? Ja mikset sä voi pyytää sitä normaalisti? En kai mä ny oikeesti..?”
”No et et. Mut voidaanko mennä päiväleffaan? Mä inhoan olla jumis täälä, enkä mä voi… Tai siis ku täällä kaikuu — tai kun siis mä en pääse mihkää ja täälä on tylsää. Tai no, kun sä nyt kumminkin tiedät jo että mä oon tämmönen niin…”
”Mimmonen?”
”Nolo, heikko ja surkee”, sanoin täydestä sydämestäni, mutta nauroin sitten, jotta Tidelle varmasti jäisi se kuva, että se olisi muka vitsi. ”Niin kun sä oot mun prinssi ja sankari jo–”
”Oo ihan normaalisti ny vaan Hello.”
”Pitäisiks mulle seuraa vähä aikaa?”

Jos Tide nyt ei kertoisi muille… Jos vähän nyt saisin liikuttua… Jo illalla vaikuttaisin muiden silmissä normaalilta, voisin soittaa Jillalle ja voisin olla taas tyytyväinen. Tai no. Voisin olla tyytyväinen hetikin, jos joku voisi ajella minun kanssani Seinäjoelle ja saisin syödä Finnkinon voipopcornia ja vanhat autot -karkkeja jossain leffateatterisalissa, jossa ehkä tulisi jotain liikkuvaa kuvaa. Ainakin jos käytäisiin paluumatkalla Samburgerin kautta hakemassa Perinteiset. Ja ehkä Päivölän Citymarketista halpoja irttareita. Tai mitä sitä turhaan kiertelemään: lapioimassa Hyllykallion Prismasta ihan kunnolla sitä karkkia niin että riittää matkaksi ja vielä Otsonmäelläkin olisi jotain jäljellä!! Joo. Sitä asiaa minä alkaisin ajamaan, ja samalla härnäisin Tideä ratokseni vielä sillä syleilyllä tai jollain.

[HelloOsallistuja]

Hellevaara

Se oli ihana ilta. Kaikki kivut ja säryt olivat kadonneet parissa päivässä, helleraja oli rikkoutunut, ja olin kuittaillut siitä Tidelle mahdollisimman monesti hänen sukunimensä takia. Eivät ne hyviä vitsejä olleet olleet, mutta kuitenkin. Olin puhunut siitä, miten nyt oli ihan hellevaara, ja miten sää oli melkein yhtä kuuma nyt kuin Hellevaara itse. Ei haitannut, vaikka muita ei ollut kauheasti edes naurattanut. Olin kyllä tyrskähdellyt itse heidänkin puolestaan. Ai vitsit. Olen niin tylsä jätkä, että se on jo melkein hauskaa.

”Tää on vähä liiankin kuuma mulle tää helle”, olin aloittanut eräänkin kerran taas yksi huono vitsi mielessäni, mutta Nelly oli jatkanut ”vaara” siihen perään hyvin nopeasti ja sellaisella teeskennellyllä äänellä, että selvästi matki minua.
”No no Hello, ei Tiituksen aikana!” hän oli sitten torunut minua omalla äänellään. ”Kolliparka ihan hämmentyy tommosista!”
”Mut onhan se totta”, olin heti sanonut vakavalla naamalla.
”Se on Hello ihan ookoo ku sä mulle puhut Tiituksesta tolleen — mut ei Tiituksen aikana voi!!”
Se oli yksi niistä kerroista, kun Tide oli noussut ylös ja lähtenyt seurastamme. Harmittihan se. Mutta sitten hetken kuluttua minun oli kuitenkin sanottava joku vastaava juttu. En minä kuitenkaan koko päivää kulkenut Tideä härnäten. Tunnin vain… Tai pari.

Parasta siinä illassa ei kuitenkaan ollut hyvä ilma, tyhjän nauraminen Nellyn kanssa, eikä edes se kun sain Tiden punastumaan kaikkein villeimmällä jutullani. Parasta oli, kun Jilla tuli vihdoinkin kotiin.

”Mä meinasin kuolla”, ilmoitin hänelle heti ensimmäisenä, nojasin hänen selkäänsä ja nuuskuttelin hänen hiuksiaan.
”Mä kuulin että sä olit vähä juonu liikaa”, Jilla nauroi ja yritti kääntyä otteessani, mutta minä en päästänyt. Hamuilin vain hänen niskaansa niin kuin hevonen.
”Ei kun ikävään.”
”No siinä tapauksessa. Kai sä jäät yöksi?”
”No ei tarvi kahta kertaa pyytää”, mumisin ja annoin hänen kääntyä. ”Mutta mä vien Tiden kotia ensin. Mä voin mennä kauppaan samalla. Me tarvitaan jätskii…”

Ohjelmassa oli satulatta maastoilua Skotilla Ketkun ja Jillan kanssa. Se oli olevinaan hyvä idea. Ajattelin, että jos menisin vain käyntiä, niin se olisi hyvää ja vetreyttävää liikuntaa kaiken sängyssä makaamisen jälkeen. Skottihan on yksi maailman kilteimmistä olennoista. Ei se virallinen terapiahevonen ole, niin kuin Helmipurojen Uuno ja Noan Flida, mutta kuitenkin sellainen järkäle, ettei pienestä hätkähdä. Skotti lähti maastoon oikein hyvillä mielin Ketkua ja Jillaa hiekkateille mäntyjen välistä seuraten. Ja sitten, parinsadan metrin päässä tallilta, tajusin maastoiluidean olevan tosi surkea. En ollut läheskään tarpeeksi hyvässä kunnossa vielä. Skotin keinuvat askeleet eivät sattuneet kipulääkkeen ansiosta, mutta tunsin, ettei selkäranka taipunut niin kuin kuului. Tunsin oloni nukeksi. Sellaiseksi, että minua voi taivutella vain muutamasta isoimmasta nivelestä. Skotti kuitenkin askelsi uskollisesti eteenpäin, ja minä nauroin. Minulla oli ollut Jillaa ikävä. Sitä minä viimeksi kaipasin, että huolestuttaisin hänet. Suloinen olento, Jilla…

Rissanpellon suoralla Jilla halusi ottaa laukkapätkät. Emmin Skotin selässä niin kauan, että hän katsoi minua jo kummastuneena. Koska Hello Ilves olisi epäröinyt laukata tällä hevosella? Mieleni teki aivan hirveästi vedota siihen, että olen huono ratsastaja, eikä minulla ole satulaa. Laukkaaminen ei tunnu turvalliselta. Se ei olisi ollut edes valehtelemista. Välttelin käyntiä rivakampia askellajeja ilman satulaa. Jokin sai minut kuitenkin myöntymään. Halusin mennä Jillan mieliksi, ja halusin olla terve ja rohkea. Sitä paitsi Skotin laukka on kuin keinuhevosella. Kyllä minä sen kestäisin, ajattelin, ja annoin pohkeita.

Muutaman askeleen verran kestinkin. Sitten minun oli pidätettävä Skottia. Tuntui siltä, kuin pää olisi irronnut loppuruumiista siinä keinunnassa. Oloni oli vähän samantyyppinen kuin silloin, kun niska jäykistyy. Kipu vain oli erilaista, vaikkakaan särkylääkkeen vuoksi ei kauheasti pahempaa.

”Mikä nyt?” Jilla kysyi hyväntuulisesti.
”Ää, eiku Skotti vaan laiskottelee. Varmaan se on tää kuuma sää.”
”Eikse mee?”
”Ei.. Mutta hei, laukkaa sä niin me kävellään teidät kyllä kiinni!”

Se oli valehtelua. Skotti olisi aivan kauheasti halunnut mennä Ketkun perään, vaikka se ei tosiasiassa olisi sitä ikinä kiinni saanutkaan. Hevoseni tuntuu laukkaavan paikoillaan. Askeleet ovat mahtavat, vaan eivät matkaavoittavat. Laukkaamatta maastosta kuitenkin selviydyttiin. Kun harjasimme hevosia suulin vastakkaisissa päädyissä, oli ihanan viileää, koska suulin läpi tuuli koko ajan. Katsoin varmuuden vuoksi ympärilleni, olisiko Tide siellä: minulla oli suuliaiheinen hellevitsi mielessäni. Mutta eipä ollut Tideä. Lähetin siis Skottia harjatessani Jillalle lentosuukon ja nielaisin salaa vielä yhden särkylääkkeen. Jännitin vatsalihaksiani viedessäni Skottia tarhaan. En kaivannut yhtään tärähdystä selkärankaani enää.

Juotuani noin miljoona litraa vettä ja vielä vähän kahvia päälle, odottelin Tideä autoni vieressä. Olin rummuttelevinani sen siitepölyistä kattoa tylsyyttäni, jotta saisin nojata siihen.
”Huh huh Tide! Heti tuli aiva sairaan kuuma kun sä–” huusin Tidelle jo hänen lopultakin ilmaantuessaan tallista.
”Noni!” Tide komensi, ja sen sijaan että se olisi jotenkin saanut minut pelkäämään tai varovaiseksi, minua alkoi naurattaa. Voi Tide. Meidän pitää harjoitella käskyääntäsi ja komennustapaasi, jos joskus päätät hankkia sen haaveilemasi koiran…

Autossa Tide kommentoi heti, että on sairaan kuuma. ”Eiks sulla oo ilmastointia?”
”On on”, väitin, vaikka se ei toiminutkaan kaasujen puuttumisen vuoksi, ”mut kun sä oot siinä niin ei se oikeen…”
Tide odotti hetken huonon heittoni loppumista, mutta en keksinytkään mitään. Podin kokoruumissärkyä ja panin merkille, että Hellevaaran Tiitus oli oikeasti kuumempi kuin autoni. Minun pitäisi muistaa kertoa havainnostani Nellylle heti, kun jaksaisin taas istua ja yrittää olla hauska. Heti kun jaksaisin taas… Olla… Hauska… Ja ottamatta… Liian montaa särkylääkettä…

”Tide”, sanoin ja naurahdin samalla kun laitoin vilkun oikealle ja ajoin auton tien reunaan. ”Mä oon kai juonu liian vähä. Voisiksä heittää mut kotia — tai vaikka takasin tallille — sä voit sit ottaa mun auton.”
”Onks sulla huono olo?”
”Ei kun… Kuule, kun täs helteellä on vaara et — no joo.”

[HelloOsallistuja]

Moottorivalo

”Tieks Hello”, Noa ähkäisi samalla kun istui olohuoneensa sohvalle. Vedin jalkojani enemmän koukkuun siinä maatessani, jotta hän mahtuisi paremmin, mutta en noussut ylös. Vinkaisin mahdollisimman äänettömästi.
”No?”
”Tieks ne lysikset siin auton kojelaudas, jotka flyysaa siin?”
”Joo?”
”Ne jotka kertoo jos pitää vaik lisää öljyy tai bensaa–”
”Nii?”
”Moottorivalot ja nää–”
”Onks sun autos joku rikki? En mä osaa ku irrottaa akunkengät jos moottorivalo palaa — mut mä voin kysyy jos iskä–”
”Ei ku jos sä olisit auto nii sus palais ne kaikki. Mikä on?”

Päästin nenäni kautta sanattoman narahduksen ja makasin edelleen liikkumatta pää kahden sohvatyynyn välissä. Kun oikein venytin näkökenttääni, saatoin aivan silmäni nurkasta nähdä Noan, joka katseli minua jalkopäästäni. Hän ei näyttänyt erityisen huolestuneelta, mutta ei huvittuneeltakaan. Ihan hyvä niin.

”Mulla on vaan krapula”, sanoin tyynyyn ja yritin olla liikuttamatta päätäni. Se oli helpoin selitys. En ole eläessäni kokenut krapulaa, vaikka tykkäsinkin juoda alkoholia, mutta muut tapasivat maata sohvalla juuri sillä tavalla siitä kärsiessään. Päälimmäinen käteni oli valahtanut huonoon asentoon selkäni taakse. Hilasin irvistellen sen lähemmät kasvojani ja pyyhin naamastani hikeä ja vähän kuolaakin. Vitsit. Olin juuri ollut nukahtamassa.

”Mä näin ku sä menit tuol kaks tuntii sit ihan täysii”, Noa huomautti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja minun teki mieli kiroilla hieman.
”Noni.”
”Ei sun tarvi kertoo mut…”
”Alko vaan laiskottaa ihan muute vaan. Mä oon laiska. Mä tykkään vaan maata sohvilla tälleen”, sanoin silmät kiinni niin kuin en olisi muka tajunnut, että se tarkoitti, että minun tulisi kertoa ja mielellään heti.

Vain iskä, äiti, Allu ja teinivuosieni poikaystävä Milan tietävät, ja siinäkin on yksi liikaa. Silloin joskus ajattelin, että voisin kertoa, mutta onneksi lopetin kertomisen heti Milaniin. Se säälivä ja huolestunut katse oli rasittava. Onneksi edes Allu ymmärtää, että jokaisesta pikkusärystä ei tarvitse olla huolissaan. Joskus minullakin on vaikka pää tai selkä kipeä ihan muuten vain. Se on erilaista. Normaali selkäsärky salpaa hengityksen ja estää niin liikkumisen kuin lepäämisenkin. Siihen auttaa Burana, tai ainakin jokin vahvempi.

”Noa”, äännähdin vielä kun Noa nousi.
”No?”
”Voisiksä hakee mulle mun takin taskusta semmosen Fishermans Friends -rasian?”
”…siis sä haluut mässyy vaik oot tos kunnos? Ooks varma?”
”Särkylääkkeen.”

Yritin odottaa aivan rauhassa ja olla jännittämättä yhtäkään lihasta. Minulla ei ole koskaan ollut puisia niveliä, joiden välissä olisi nivelnesteiden sijaan lasinsiruja, mutta kuvittelin tunteen olevan varmasti aika samanlainen. Saatoin melkein kuulla sormien, ranteen, kyynärpään ja olkapään nivelten narahtavan, kun otin pienen peltirasian vastaan. Sanoin kiitos ja hymyilin, ja nielaisin nopeasti lääkkeen ilman vettä. Sitten yritin taas olla liikkumatta. Kaikessa rauhassa nyt, Helemias. Vartin päästä sattuu vatsaan ja oksettaa niin kuin olisi syönyt raparperinlehtiä eikä lääkettä. Puolen tunnin päästä se menee ohitse. Tunnin päästä saan haettua itselleni vettä keittiöstä ja soitettua iskälle, että tulee hakemaan minut sinne. Muutaman päivän päästä, viimeistään kai viikon päästä, voin tulla takaisin tänne ja vaikka ratsastaa. Silmät kiinni, Helemias, koska tämä ei ole ikuista ja menee ohitse ainoastaan odottamalla.

Aloin taas laskea sydämenlyöntejäni ja odottaa. Ajattelin laiskasti, että onneksi Noa ei ollut utelevaa tai juoruilevaa tyyppiä. Kenenkään ei tarvitse tietää mitään.

/

Jos jollain on tarve selvittää arvoitus, oikean vastauksen siihen saa multa, ja hahmo pääsee tarvittaessa Hellon luo Inarin ja Eiran mukana. Kun Hello on kipeä, Eira leipoo sille juustokakkua, eikä se ole ikinä kehdannut sanoa, että se maistuu ihan apinanyrjöltä. Jos haluatte mun paljastavan arvoituksen, aion pantata sitä vielä määrittelemättömän ajan! 😀

[HelloOsallistuja]

Hermanni Aimonpoika Ilves kertoo

Minä olen Hermanni Aimonpoika Ilves, vaikka Manniksi minua kutsutaan. Isäni on Aimo Ilves, enkä tosiaankaan ole mitään sukua Holgerille ja niille muille omituisille Ilmajoen puolen Ilveksille, vaan ainoastaan Otsonmäen ja Ylistaron Ilveksille. Koska näissä kaksissa Ilveksissä on vissi ero: me olemme kunnon väkeä, ja ne toiset eivät. Tai ainakin suurin osa meistä on kunnon väkeä.

Minulla on kaksi hyvää poikaa. Vanhemman nimi on Hello, nuoremman Allu. Vaimokin minulla on, Aliisa eli Aili, mutta vaikka Aili onkin yksi hienoimmista ihmisistä koko Suomessa ja varmasti koko maailmassa, Hello ja Allu ovat vieläkin hienompia. Molemmat asuvat jo omillaan, mutta taidan välillä kohdella vieläkin heitä kuin pikkulapsia. Sillä minun pikkuisiani, minun vauvojanihan Hello ja Allu ovat.

Isälle — ei kun Aimolle, siis Aimolle oli vaikeaa hyväksyä minun poikiani. Kun he olivat pieniä, he olivat vielä hyvin läheisiä Aimon kanssa. Mitä vanhemmiksi he kasvoivat, sitä enemmän vikoja Aimo alkoi heistä löytää. Aluksi en tiennyt ollenkaan, miten varsinkin Hello oli koko ajan paappansa hampaissa, mutta kun sain tietää, lopetin poikieni kyläilyt mummolassa siihen paikkaan. Kukaan ei kohtele minun lapsiani sillä tavalla. Ikinä. Jos Hellolla on poikaystävä, niin sitten on. Mieluiten ei tietenkään enää samanlaista kuin se Milan, mutta jos Hello tosiaan sellaista haluaa, niin… Hän on muuten muusikko, meidän Hello! Ei mikään pummi, ja pirun hyvä muusikko hän onkin kuulkaa. Ja meidän Allu oli jo lukiossa niin lahjakas matemaattisissa aineissa, ettei toista yhtä hyvää ihan heti löydykään, eli ei tyhmyys tosiaankaan imeydy hiusvärin kautta päähän. Allu on huomiotaherättävä — komea poika! Ei riikinkukko, eikä hinttari. Ihan tavallinen punkkari. Allusta tulee vielä vaikka mitä hienoa.

Rakkain harrastukseni on moottoripyörät. No tottakai toivoin, kun poikalapsia sain, että joskus saisin heistä seuraa autotalliin, mutta ei meidän poikia kiinnosta sellainen. Vaikka kyllä Hello edes joskus käy ajelemassa seurana, ja välillä yksinkin. Yllätyin tietenkin iloisesti, kun Hello ajoi eilen kotiin — ei kun siis meille — jonkun pojan kanssa ja pyysi päästä ajelemaan mönkijöillä. Olisinhan minä tietenkin mielummin itse lähtenyt oman pojan kanssa ajelemaan kuin jäänyt kotiin, mutta ihan hyvä vain, että lähti kaverin kanssa. Ja tämä oli vieläpä joku uusi kaveri. En ollut tavannut häntä ennen: ei meillä Otsonmäellä ole tuon näköisiä. Olisipa Allukin ollut kotona. Olisivat saaneet ottaa hänetkin kyllä mukaan. Mönkijällä ajelu tekee hyvää ihmiselle.

Teimme Ailin kanssa kanakeiton siksi kun sällit palasivat ajelemasta. Hellolla oli rapaa pitkin poskia, enkä käsitä, mistä hän oli rapakuopan löytänyt näin kuivana keväänä. Aili pyysi lapsia syömään, mutta Hello meinasi, että nyt ei kyllä kerkiä. Minun oli sanottava hänelle, että jos äidilläsi ja isälläsi on aikaa tehdä sinulle kanakeittoa, sinulla on tottavie aikaa sitten syödä sitä. Näin Hellon naamasta, että kyse ei kyllä ollut oikeastaan poikani ajanpuutteesta, vaan siitä, että hän uumoili sen kaverinsa olevan liian kiireinen. Kysyin, siltä sälliltä — hänen nimensä oli Metsärinne — että onko Metsärinne kiireinen, vai ehtiikö syömään. Ei kuulemma ollut kiireinen, ja saman tien Hellokin rentoutui. Meidän Hello on aina ollut niin hyvä syömään. Vaikka Allusta hän kyseli koko ajan. Mistä minä tietäisin, koska Allu mahtaa olla tulossa? Viikonloppuna ainakin. Muuta en tiedä. Allu on itsenäinen ihminen. Käskin Hellon soittaa ja kysyä, mutta soittamisen sijaan hän käytti sitä kaveriaan ruuan päälle olohuoneessa ihan vain osoitellakseen Allun perhekuvasta ja ylioppilaskuvasta. Ja kyllä meidän Allua kelpaa osoitella. Komea poika. Hienot siniset hiukset. Fiksu sälli.

Sitten jo saatoin kollit ulos. Kysyin Metsärinteen pojalta, ottaisiko hän pelargonioita mukaan: kaikki talvetetut olivat nousseet, mutta minä ja Aili emme niin montaa tarvitsisi. Hellolle en edes yrittänyt kaupata niitä enää. Hello rutisi, että älä oo iskä niin outo, mutta hiljensin hänet kyllä puhahtamalla, että kukas se outo on. En kyllä alannut listaamaan Hellon outouksia sen toisen klopin aikana. Niin kuin sitä, että Hello kulkee julkisesti paidassa, jossa lukee I <3 Swedish Boys. Se on jo ehkä vähäsen liikaa. Sen sijaan hätistin hänet viemään Röyhylle päiväruuan koira-aitaukseen, jotta sain sillä aikaa haettua Metsärinteen pojalle pelargonioita terassille istutettavaksi. Röyhy siellä jo vaativasti vinkuikin ruokansa perään.

Ennen kuin Hello kaasutti tiehensä autollaan, kumarruin vielä apukuskin puolen lasille ja koputin, jotta se avattaisiin. Huomautin Hellolle, että sopisi sitten tulla viikonloppuna. Aili tekee lihamureketta. Allukin tulee. Sanojeni vakuudeksi tuijotin Helloa tiukasti silmiin, ja Hello sanoi, että okei, iskä.

Iskä.

Sanoin sille Metsärinteelle, että saavat poikien kaveritkin tulla, ja hymyilin. Vaikka kyllä minä näin Hellosta, ettei tämä ole sellainen kaveri, että olisi poikaystävä. Hello pärisytti huuliaan ja sanoi sille sällille, että älä sinä iskästä välitä: ei ole tosiaankaan mikään pakko tulla. Sitten minun pieni poikani lähti taas, virnistellen ja irvistellen minulle, ihan niin kuin aina.

Sillä tavalla kului se iltapäivä: Hellolle ja tälle uudelle kaverille ruokaa tehden ja kukkia valiten. Ei ollut huono päivä se. Paremmaksi se olisi muuttunut kai vain sillä, että Allukin olisi tullut. Tai että tuo kaveri olisi ollut meidän Hellon uusi poikakaveri. Vaikka mistä sen tietää, onko meidän Hellolla joku. Aika myöhään hän sellaiset kaverit minulle ja Ailille esittelee. Mutta tuo poika oli vain kaveri. Hyvä, että Hello pääsee uusiin ympyröihin.

[HelloOsallistuja]

Kuinka Tide vei minut romanttiselle heppa-ajelulle

Tide on täysin kädetön. Olin todennut sen jo viimeksi valjastaessani hevosta hänen kanssaan, ja nyt totesin sen taas. Hän on muka valjastanut ravihevosia. Valepukki. Muka ajanut niillä välillä. Emävalehtelija. Tämän iltapäivän perusteella sanoisin, ettei meidän Tide ole ajohevosta nähnytkään.

Olin purskahtanut nauruun edellisiltana, kun Tide oli niskaansa hieroskellen ja painoaan jalalta toiselle vaihtaen esittänyt epäselvän selityksen siitä, että hänen täytyisi oppia valjakkoajoa, Olin puristanut hänen olkapäätään ja katsonut häntä säälivästi silmiin. Voi Tide. Ei kai se reppana oikeasti kuvitellut, että minä osasin yhtään mitään?

Vaikka osasinhan minä edes jotain. Olin kuvitellut olevani koko tallin surkein valjastamaan hevosta, mutta kun seurasin Tiden tutisevia käsiä, totesin, etten ole. Helmipurojen Uuno taisi olla lähimpänä valjakkohevosta tästä tallista, vaikka sekin vielä toivottoman kaukana sellaisesta. Se oli toki iso hevonen, mutta ei siinä sentään mitään käsiä tärisyttävän kummallista ollut.

”Älä nyt pelleile”, nauroin lopulta Tidelle ja otin aisaremmin hänen kädestään. ”Kato nyt. Höppänä. Tästä aisalenkin takaa, ja sit edestä, edestä, edestä, tak — katoksä edes?”
”Joo — mut kyllä mä osaan valjastaa.”
”Näyttää nyt niin tutisevalta toi sun touhus etten mä usko enää”, härnäsin häntä ja kiepautin aisaremmin lukkosolmulle ja solkeen. ”Laita nyt se toinen puoli sitte.”

Kieputin Uunon pitkää rintaremmiä aisan ympärille sillä aikaa, kun Tide ähersi hevosen toisella puolella aisaremmin kanssa. Kuulin hänen mutisevan, että millainen ihminen ei käytä pikalukkovaljastusta, mutta olin kuin en olisi kuullutkaan. Helmipurot olivat pikalukoista samaa mieltä kuin minä. Että näkisi vain ensimmäiset pikalukot, jotka eivät murru ja petä, niin kyllähän niihin siirryttäisiin. Juuri ja juuri sellaisiin uskalsi luottaa ne muutamat minuutit, jotka raveissa täytyi, mutta että päivittäisessä käytössä…

Kyllä se Tide jotain osasi. Kun olin kiinnittänyt ohjankin omalta puoleltani jo kuolainrenkaaseen ja luikahdin Uunon kaulan alta Tiden puolelle, aisaremmi oli aivan kunnolla kiinni ja rintaremmikin pyöritettynä aisan ympärille. Suurta tarkkaavaisuutta se oli kai sitten vaatinut, kun ohjan pujottamisessa ohjaslenkkiin meni niin kauan. Ei kai Tidellä ollut alhainen verensokeri tai jotain?

Päästin Uunon irti naruista, kun Tide oli päässyt kärryille. Sitten kiersin kaikessa rauhassa itsekin hevosen taakse. Uunossa oli samat hyvät puolet kuin Skotissakin: se ei lähtenyt omin päin viipottamaan. Tide istui kärryillä oikeassa reunassa ja piti laidasta kiinni. Nauroin hänelle ääneen ja työnsin hänet vasempaan laitaan samalla kun kiipesin itse kärryyn istuakseni oikeassa reunassa.

”Mitä!” Tideltä pääsi, mutta sentään hän siirtyi. En olisi saanut kuitenkaan siirrettyä häntä omin voimin. Uuno kuitenkin yritti vilkuilla taaksepäin nähdäkseen, mitä varten kärryä nitisytettiin ja heilutettiin vielä siinä vaiheessa.
”Sun piti viedä mut ajelulle eikä toisin päin”, huomautin huvittuneena ja pudistin päätäni.
”Sun piti opettaa…”
”No niin, lopeta jo”, naurahdin ja tuuppasin häntä olkapäälläni. ”Kyllä sä tiedät etten mä mitää osaa opettaa. Niin että ohjat käteen. Vie mut ajelulle. Katsokin sitten että se on aivan sairaan romanttista, kun kukaa ei oo ikinä ennen — joo joo, älä kato mua noin, vitsi vitsi.”

Uuno kaarsi jo vasemmalle Tiden ohjauksen mukana, mutta viitoin oikealle siihen malliin, että nyt tulisikin kääntyä sinne. Joutuisihan siellä köpöttelemään jonkin matkaa asvalttia pitkin, mutta jos Tide ajaisi uuden päätien varteen, siellä olisi jätskikioski levikkeellä. Tide suostui siis lähtemään vanhaa päätietä pitkin, kun kerroin tästä jätskitapauksesta. Kehuin heti, että hän on minun prinssini ja sankarini, koska varmasti kuolisin, jos en saisi puolen tunnin sisällä jätskiä.

”Onks sulla rahaa?” Tide vielä varmisti.
”Ei tosiaankaan. Mutta mä oon miehittäny sen jätskikiskan.”
”Siis.. Mitä?”
”Mun oppilas on siellä kesätöissä. Aja nyt tonne ja puhu mulle jostain edes vähä hempeämmästä kun raha. Mä maksan meidän jätskit sit joskus sille…”

Ja olihan se asvalttiakin pitkin käyntiä ajeleminen ihan kivaa Tiden kanssa. Minulle kävi mistä tahansa aiheesta höpöttely. Ennen jätskikiskaa virnistelin vielä, että hyvin se romanttinen heppa-ajelu Tideltä sujui, ja että kunhan saataisiin sitä jätskiä, voitaisiin heti kääntyä peltoteille.

[HelloOsallistuja]

Mikä hätänä, Metsärinne?

”Mikä hätänä, Metsärinne?” utelin suulissa ja rapsutin Noan tupsujalkaponin leukaa sen isännän harjatessa sen kaulaa.
”Ei täs mikää”, Noa kiiruhti vastaamaan.
”Siis Flida Metsärinne”, olin korjaavinani, mutta ei Noa tarttunut niin huonoon heittoon muuten kuin väläyttämällä vinoa hymyä katse koko ajan Flidan kaulassa.

Liu’utin kättäni hevosen kaulaa pitkin ja nojauduin sitten sen kylkeen pää käsivarsieni varassa sen selän päällä. Se huiskaisi hännällään, mutta asettui sitten saman tien. Nypin sen harjanjuurta hajamielisesti. Sen selästä lähti ihan törkeästi karvaa ja kaikki tarttuivat minun mustaan huppariini. Eikä hevostaan harjaava isäntäkään mikään karvaton ollut. Minun kävi Noaa sääliksi, mutta ei karvojen takia.

”Oli kiva kun se Jespe kävi”, huomautin hänelle. Kyllä minä tiesin, että sen pojan nimi oli Jesse, vaikka olin vain ohimennen hänet havainnut.
”Niin Jesse?”
”Niin.”
Taas se puolen sekunnin mittainen vino hymy. En viitsinyt jatkaa aiheesta kutsumalla Jesseä Juhanksi ja Jantteriksi. Rapsuttelin Flidan kylkeä sen selän ylitse ja kaarsin puheeni toista kautta päästäkseni käsiksi siihen aiheeseen, jota yritin sorkkia.
”Mites Alma voi?”
”Äiti? Ihan okei. Soittelin sille eilen ainaki. Siellä se on. Asuu.”
”Meinaaksä mennä taas täs kevään mittaan sinne? Äitees luo?”
”Kyl mä täs kesemmällä ehkä. Katotaan.”
”Ja samalla tietty kavereiden luo..?”

Noa keskeytti Flidan harjauksen ja katsoi minua melko ilmeettömästi. Ei sillä tavalla kuin olisi ollut järkyttynyt tai vihainen: silmännurkissa ja suupielissä oli jäljellä sen verran hymyä, että katseeseen sattoi vastata. Väläytin nopeasti epätasaisia hampaitani hymyillessäni. Jos Noa ei olisi alannut puhua ensin, olisin alannut ihan sekunnin kuluttua höpötellä Typyn karvanlähdöstä, joka oli samansorttista kuin Flidankin. Ihan niin kuin en olisi mitään kavereista muka tosi hienovaraisesti koskaan udellutkaan.

”On mulla kavereita”, Noa sanoi ja näytti huvittuneelta.
”Nii mullaki, niin mullaki”, haukottelin ja huiskaisin kädelläni.
”Mitä sä nyt sit..?”
”No sulla noi kaverit vaan parveilee täällä sun luona kun sulla on niitä niin valtaisa määrä Otsonmäellä päin”, aloitin vakavasti, ”mut kun mä oon vasta muttanu tänne nyt keväällä –”
”–eks sä oo asunu ain tääl–”
”–ja asunu sitä ennen vaan tuolla Helsingissä niin–”
”–vai sillä lailla–”
”–lähtisiksä vaikka baariin mun kaa?”

Sain katsottua Noaa ihan vakavana hänen tupsujalkaponinsa selän ylitse, vaikka hän olikin huvittava näky katsoessaan minua kulmat kohollaan ja puristaessaan huuliaan yhteen tiukaksi viivaksi. Kyllä minä näin, että häntä olisi hymyilyttänyt, koska niin tarkkanäköinen on Hello Ilves! Siitä en sitten tiedä, oliko se aitoa huvittuneisuutta, vai pitikö hän minua vähän tyhmänä ja reppanana niin kuin moni piti.

”Mä en juo”, Noa sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Joo en mäkää”, väitin nopeasti, ”paitsi kaikkea alkoholia. Mut ei se mitään: voidaan mennä bingoon.”
”Bingoon!”
”Jurvassa on joka perjantai kuule iso bingo.”

Noa mittaili minua katseellaan. Hän näytti arvioivan, kävinkö oikeasti mahdollisesti Jurvassa bingossa, vai kuuluiko sille naurahtaa. Olin aivan valmiina esittämään suurieleisesti loukkaantunutta, jos hän naurahtaisi. En minä nyt tietenkään varsinaisesti bingossa käynyt. Pari kertaa oltiin ajeltu sinne poikien kanssa, kun ei muutakaan keksitty. Me olimme olleet lauma parikymppisiä ja nuorimpia siellä. Seuraavaksi nuorimmat taisivat olla yli kahdeksankymmenen. Ja kyllä siellä oli hauskaa ollut. Muuan mummo oli sukinut hiuksiani ja sanonut, että näytän aivan pikku Kalevilta. Enkä tiedä, kuka se Kalevi mahtoi olla. Sitten hän oli ostanut minulle mehua, vaikka olin koettanut kyllä sanoa, että olen iso poika, minulla on omaa rahaa, ja ostan itse kahvia. Sitten se mummo oli pelannut bingon ja minä olin saanut karkkia, koska sitä tavataan antaa aina bingon pelanneen kummallakin puolelle istuvalle.

Palasin nykyhetkeen, kun Noa päätti pudistaa päätään ja naurahtaa ihan vähän.
”No ei sit bingoa. Mutta Metsärinne: asia on niin, ettet sä joka ilta voi täällä istua yksin, tai siis jonku kuivan Eetun kaa. Seinäjoella on leffateatteri — eiku hei. Voits… Pystyk… Voi paska sori — siis osaaksä ajaa prätkällä tai mönkijällä? Jos toi teatteris istuminen ei oo sun juttus…”

[HelloOsallistuja]

Tästä on seuraamuksia, Tide!!

Nelly katseli kännykkäänsä Hopiavuoren-Katveen-Metsärinteen keittiössä tukka niin pystyssä, että varmasti oli tullut siihen heti suoraan herättyään. Ujutin hänen eteensä kahvikupin. Hän vilkaisi minua, nyökkäsi kulmat kurtussa kiitokseksi ja hörppäsi. Ilmeestä päätellen olin keittänyt taas liian laihaa kahvia. Hän ei ehtinyt kuitenkaan torua minua, jos oli aikonutkaan, kun Inari ja Alva saapuivat ulkoa käytävämäisen eteisen kautta keittiöön. Inari ei sanonut mitään, ainoastaan nyökkäsi hymyttömänä minulle, vilkaisi poissaolevan oloista Nellyä ja kääntyi sitten kahvipannulle. Tuntui siltä, että Alva ei kehdannut omin päin ottaa kahvia, joten minun oli puututtava tilanteeseen.

”Mitä Alva? Otakko kahvia?” kysyin siis Alvalta, sillä hän jäi seisomaan keittiön ovensuuhun.
”Voisin mä”, hän vastasi, ja viitoin kohti kahvipannua.

Inari istui Nellyn viereen ja alkoi selata Jillan joskus puoli tuntia aikaisemmin lukemasta Ilkka-lehdestä samoja uutisia. Hän tiesi, että minä halusin istua ikkunan vieressä. Alva jäi kuitenkin häilymään epävarmana kahvipannun viereen juomisensa kanssa ja nojailemaan tasoihin. Yritin hymyillä hänelle sen näköisenä, että istuisi nyt pöytään, mutta en kehdannut käskeä. Olin juuri aloittamaisillani keskustelun opiskelusta, kun ovi kävi taas.

”Onks Eetu täälä ku–” Tide aloitti, mutta hiljeni keittiöön astuessaan.
”Ei oo. Ota Tide kahvia”, vastasin hänelle.
”En mä ku…”
”Älä orjaile, ku ota kahvia. Just Alvan kans puhuttiin että kun sä olit siellä reissussa kaverin työnä ja meillä oli sua niin kauhee ikävä. Ei tuntunu kyllä mikää kivalta ilman sua.”
”Eikä puhuttu”, Alva sanoi heti korvat punaisina, ja minä naurahdin.
”Okei. Ei sitte. Ota silti Tide kahvia. Mulla ainaki oli sua niin kova ikävä et sun täytyy ny hetkeks tulla tähän.”
”No yks kuppi”, Tide mutisi.

Kun Tide kaatoi itselleen kahvia ja etsi kaapeista ties mitä sokeria tai maitoa etsikään, Nelly kohotti katseensa minun silmiini.
”Toiko?” hän muodosti sanan huulillaan Tideä etusormellaan osoittaen, ja tyrskähdin naurahduksen nenäni kautta, kun se tuli niin yllättäen. Tiesin, että puhe oli siitä, mistä silloin sata vuotta sitten maastossa puhuttiin: että oli Hopiavuoren hevostallilla komeampiakin miehiä kuin Milan.
”Eetu!” sanoin täysin äänettömästi takaisin, ja Nellyn olkapäät hytkähtivät pari kertaa pidätellystä naurusta.
”On toiki”, hän ehti vielä sanoa, mutta sitten Inari havahtui kysymään, että mitä mahdoimme kuiskia. Nyökytin ponnekkaasti Nellylle vastaukseni viimeisimpään kysymykseen ja sanoin sitten Inarille, että tyttöjen juttujahan me vain. Älä kysele.

Vedin omituisesti pöydän vierellä kummittelevan Tiden viereeni istumaan niin, että kahvi loiskahti, ja komensin tekemään tilaa Alvalle, jotta saisin häntä sillä tavalla melko kohteliaasti pyydettyä istumaan meidän kanssamme. Epäröivin askelin hän tulikin siihen. Oli huvittavaa, kun Tiden kokoinen äijä yritti istua mahdollisimman pienenä paikoillaan, ilmeisesti ettei joutuisi hipaisemaankaan minua tai Alvaa. Minun oli välttämätöntä siis pukkia häntä kyynärpäällä käsivarteen pienimmästäkin syystä, ja vaihtaa samalla Nellyn kanssa huvittuneita silmäyksiä. Toivoin, että Alvakin olisi ymmärtänyt tehdä samaa.

”Mutta oikeesti”, Inari keskeytti lopulta polveilevan vitsailun, jota pidin yllä lähinnä Nellyn kanssa. Se oli varmaan ihan hyvä: muuten Tide olisi varmasti saanut lopulta mustelmia. ”Mitkä teidän suunnitelmat on tälle päivää?”
”Mä oon kuule kiireinen mies, mä meen Jillan–”
”Joo sä oot jo Hello kertonu jotain viis kertaa. Alva?”
”Mitä?”
”Onko sulla suunnitelmia? Mä haluaisin ratsastaa Poolanmettän lenkin mutta en viitti yksin.”
”Onks se pitkä?” Alva kysyi.
”Aiva järkyttävän”, vakuutin silmät suurina hänelle Tiden ohitse kurkotellen.
”Hello!” Inari torui. ”Ei se oo pitkä. Kävellen menee vähä yli tunnissa. Jos ravataan?”
”No ehkä? Tuleeko muita?”
”Nelly?” Inari kysyi, mutta lisäsi sitten heti: ”eiku ai nii joo…”

Muut sopivat suunnitelmiaan, mutta minulla oli ihan omia, ja niitä pitäisi lähteä toteuttamaan. Niin kuin nyt heti. Pitäisi hoitaa omat hevoset, jotta ehtisi töihin ajoissa, eikä tarvitsisi illalla sitten palata. Töiden päälle olimme menossa Jillan kanssa syömään. Ruokaa. Ulos. Niin kuin normaalit ihmiset. Nousin siis pöydästä ja pörrötin Tiden tukkaa ohimennen ja samalla viimeiset kahvinlirut kupista hörpäten. Juuri ennen ulos lähtemistäni keittiöön saapui kuitenkin vielä Eetu, eikä pannussa ollut enää kahvia.

”Hyvää huomenta, ihimiset jokkei asu täälä ja jokkon juonu mun kaffin keittämättä lisää”, Eetu toivotti, mutta ihan hyväntuulisesti. Hän katsoi merkitsevästi etenkin minua. Olisipa hän katsonut siksi, että minulla on hänen mielestään kiva hymy. Mutta eihän meidän Eetu nyt sellaisia.
”Tide joi kaikki”, sanoin viattomasti ja kiisin jo puhuessani kohti eteistä.

[HelloOsallistuja]

Hello Ilveksen suuri salainen suunnitelma

Jilla aina ruokkii kaikki, ja aika usein siivoaa keittiönkin sen päälle yksin kokonaan. Minähän en siitä valita, ja olen tainnut ruokkiakin sellaista toimintaa käymällä kaupassa tullessani. Silti pelkät kauppareissut ja ruokien raahaaminen eivät ole tarpeeksi. Kyllä minä sen tiedän, mutten oikein keksi, mitä muuta voisin tehdä. Olen sellainen kokki, että poltan pelkän teevedenkin pohjaan, ja harvoinpa käsitän ottaa astioitakaan koneesta ennen kuin on jo liian myöhäistä.

Minun kotonani asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Jilla ei useinkaan meillä käy, koska mitäpä siellä olemaan: tavallisessa tylsässä asunnossa, jossa ei ole mitään muuta kivaa kuin minun soittimeni. Siksi kai hän ei koe olevansa aivan kotonaan, eikä kiidä keittämään minulle kahvia ennen kuin ennätän itse. Suunnitelmani saattoi toteutua siis vain ja ainoastaan meillä, eikä Hopiavuoressa.

Ensimmäisenä etsin vaatehuoneesta joululahjavilttini. Se on punainen, vähän pörröinen ja pehmeä — ja käyttämätön, koska tiesin sen olevan kuin imuri Jerusalemin karvojen kanssa. Siihen minä käärin Jillan kuin lapsen pyyhkeeseen, ja hänen hiustensa alla punainen viltti näytti ihan harmaalta. Kävelytin hänet olohuoneeseen niin tiukasti häntä halaten, että hän oikeastaan vaappui kanssani kantapäät varpaideni päällä. Jerusalemia sai tietenkin hätistellä kimpustamme ja etenkin viltin kimpusta. Istutin Jillan sohvalle, ja minun sohvani on tottavie maailman mukavin ja paras, vaikka kaikki aina narisevatkin siitä, miten pieni se on. Jilla katsoi minua vilttikääröstään hymyillen sillä tavalla, että ihan sain roskia silmiini ja minun oli mentävä takaisin vaatehuoneeseen muka hakemaan toista vilttiä, joka oli musta ja pöllökuvioinen, ja melkein yhtä pehmeä. Vein senkin hänelle sohvalle rakentamaani pesän rakennusaineeksi. Uhkailin Jerusalemia, että se menisi pihalle illaksi, jos menisi hieroutumaan puhtaisiin viltteihini karvanlähtöaikana.
”Kuule ei mulla ihan näin kylmä oo”, Jilla huomautti silloin, mutta minä vain hyssyttelin häntä ja nyin alimmaista vilttiä ylemmäs hänen niskastaan.
”Etti joku leffa. Äläkä liiku.”

Minun maailman parhaassa sohvassani on isot, jykevät, neliskanttiset käsinojat. Niille oli hyvä pinota laatikollinen suklaakonvehteja, maailman ainoita hyviä gluteenittomia keksejä, kokista, nallekarkkeja ja aivan sairaan hyviä suolapähkinöitä. Ja kaksi kupillista oikein kunnon kaakaota.

Sen tehtyäni menin itsekin päälimmäisen viltin, pöllöpeiton, alle ja kiehnäsin kunnes pääsin hyvään asentoon. Jilla hymyili minulle taas sellaista hymyä, että minun oli pakko hieroa silmiäni hänen vilttistä olkapäätään vasten. Silloin hän rimpuili kätensä vapaaksi, kiersi sen löyhästi ympärilleni ja silitti minua niskasta. En kehdannut sanoa hänelle, että se taisi olla oikeasti ensimmäinen kerta, kun olin aikuisena sillä tavalla jonkun kainalossa. Se olisi kai pitänyt kokea jo aikaisemmin. Vaikka rakastin pidellä Jillaa sylissä, se senkertainen tuntui siltä kuin koko ruumista olisi särkenyt jo kauan, mutta koko ajan lähes huomaamattomasti, ja sitten, kun särkyyn olisi jo ajat sitten tottunut, se yhtäkkiä poistuisi. Purin huultani ja yritin muistaa olla mies: miehet eivät melkein itke, eivätkä ainakaan salaa nautiskele elämästään tyttöjen kainalossa. Tein kuitenkin kompromissin itseni kanssa ja jäin siihen ihan miehekkään kuivin silmin, vääntämättä meitä toisin päin sohvannurkkaan. Sen takia Jerusalemkin mahtui sohvalle ihan hyvin katsomaan Itse Ilkimys kolmosta, joka olin lopulta itse huutoäänestänyt katsottavaksi. Vilttiin tuli koirankarvoja, ja vähän kaakaoonkin, mutta ei se oikeastaan ole niin justiinsa.

[HelloOsallistuja]

Viriketarinayritys

Talvinen grilli-ilta

Muka kesä. Rutisin leikilläni Jillalle, että aina oli kylmää ja kauheaa, ja aina Suomen kesä oli tällainen epäkesä. Jilla ei viitsinyt nostaa päätään rintani päältä, kun huomautti seesteisesti, että eihän tämäkään kevät ollut mikään kauhea ollut. Oli ollut ihan lämmintä jo vaikka kuinka kauan. Ei heti saa masentua, Hello.
”Eiks vaan, Eira?” hän kysyi vielä, ja kulmasohvan kauimmaisesta päädystä kuului turhautunut kielen naksautus ja sitten huokaus.
”No en tiiä, ihan sama, mut voisittekste oikeesti nousta istuun et väki pääsee siihen eikä tartte istuu täs kylmäs ikkunan alla!”
”Me noustaan jos sä paat eka lisää klapia pesään”, ehdotin Eiralle, joka nousi, vaikka tasan tarkkaan tiesi minun taas huijaavan. Jilla sen sijaan ei tiennyt, vaan nuuskutti korvantaustaani sillä tavalla määrätietoisesti, että kuvitteli ihan kohta joutuvansa istumaan ihan omalla istuimellaan. Nauratti. Tuntui lämpöiseltä ja pehmoiselta. Estin häntä nousemasta halaamalla häntä tiukasti viltin alla, ja Eira tuuppasi minua tahallaan polvellaan olkapäähän nakeltuaan klapeja pesään.

Eetu näkyi grillaavan takapihalla itsepäisesti kevättakkiin pukeutuneena, vakka ulkona oli varmaan miljoonia pakkasasteita. Hän osoitteli haarukalla Mielikkiä pissattavaa Noaa, sitten isoja lautasia terassin pöydällä, ja sitten paistamiaan ruokia. En jaksanut enää katsella, kun alkoi raivoisa ruuan lautaselle lappaaminen kahden äijän voimin. Jos Eetulla olisi ollut sellaiset korvat kuin Jerusalemilla, ne olisivat olleet murheellisesti lerpallaan: hänen mielestään grilliruoka oli kriittisen eri makuista sisällä syötynä kuin terassilla.

”Mee hakeen muut”, komensin Eiraa, joka heilutteli toisen polvensa päälle ristimäänsä säärtään niin että sohva huojui.
”Kekkä muut?” hän kysyi hölmönä.
”No miten olis muut-muut? Sellaset jotka syö? Ja hae kokista samalla kuistista ainaki. Mä unohdin sen sinne ku me tultiin kaupasta.”
”Mee kuule ihan itte — mä en kuule oo mikää sun — hae kuule ihan keskenäs!”
”Mä voin hakee”, Jilla haukotteli, ja minulle tuli kiire ottaa hänestä taas paremmin kiinni, jottei hän ehtisi nousta.
”Ekkä hae. Sitä varte mä tota Eiraaki ajan pois et sä kehtaisit edes vähä pusuttaa mua, voi mua raukkaa, kukaa ei tykkää–”
”Hyi!” Eira ärähti minulle sormi ojossa niin kuin koiraa komentaisi. No, menipä ainakin tiehensä ja hyvällä säkällä hakemaan muita.

Eira oli kuudentoista. Ei hänen maailmansa olisi siitä romahtanut, jos olisin suudellut Jillaa siinä sillä tavalla nätisti ja lyhyesti. Tai kenenkään muunkaan. Mutta istumaanhan meidän oli valitettavasti noustava, kun sankarit Hopiavuori ja Metsärinne rämähtivät yhtä aikaa ovesta sisään täysin siistin Mielikin ja täysin vääntömärän Jerusalemin kanssa ja iskivät monta lautasellista ruokaa olkkarin pöydälle. Otin Jerusalemia niskasta kiinni ennen kuin se meni saastuttamaan kanat ja makkarat koiransyljellään, ja talutin sen sitten saunaan kuivumaan. Kotona olisin kai saman tien kuivannut sen pyyhkeellä, mutta jostain syystä se tykkäsi muutenkin nukkua tämän talon saunassa. Kai siellä oli sen mielestä tarpeeksi viileä lattia.

”Hello oikiasti soon ny kesä jo”, Eetu huomautti minulle takkatulta kohti nyökäten.
”Hiljaa mäessä!” komensin heti ja kiirehdin poimimaan kaikkein sopivimmin paistuneita makkaroita. ”Mua ei arvostele kukaan, kuka käyttää palasaippuaa!”
”Käytäksä palasaippuaa?” Jilla naurahti Eetulle ja katsoi sitten Noaakin sen näköisenä, että nyt olisi syytä vähän osoittaa kummastusta.
”Kuka käyttää palasaippuaa?” kuului Eiran ääni eteisestä ryminän saattelemana, kun muut riisuivat kenkiään.
”Ei kukaa!” Eetu vastasi, ”täälon rilliä. Lautanen keittiöstä ja ottamahan.”
”Ja kaakaota”, lisäsin, koska sitähän meillä oli. Alun perin olin suunnitellut talvi-iltaa kuuman kaakaon, viltin ja etenkin Jillan kanssa, mutta eipä ihminen edes omassa kodissaan saa hetken rauhaa! Ei kun siis Jillan kodissa. Mutta kuitenkin! Eetu oli soittanut kauppaankin perään, että tuo grillattavaa. Että nyt on kesä.
”Syötsä makkaraa kaakaon kans?” olkkariin asti päässyt Camilla kysyi minulta silmät selällään mutta melko neutraalilla äänensävyllä.
”No en tietenkään!” vastasin heti niskaani sohvan selkänojaan nojaten niin että saatoin nähdä hänet sen ylitse. ”Kokiksen! Mut keskity nyt säkin Vanhaniemi siihen saippuaan!”
”Mihin saippuaan?” hän hämmästeli
”Jos sä saisit tietää et yks meistä käyttää palasaippuaa ja muut olis normaaleja ihmisiä, niin kuka luulet et olis se pervo joka ei oo vielä kuullu tästä nykykeksinnöstä nimeltään nestesaippua?” kysyin häneltä.
”Eetu”, hän vastasi heti, ja minä sanoin ”HA!” Eetua makkaralla osoittaen. Kyse ei tainnut olla Camillan ylivertaisista arvaustaidoista, vaan varmasti vain siitä miten Eetun ilme oli jo etukäteen melko rasittunut.

Tiitus istahti vähän matkan päähän minusta kahden surullisen makkaransa kanssa, joten nostin hänen lautaselleen kyselemättä pari lisää ensialkuun. On hyvä opettaa kaikki heti siihen, että kyllä täällä kehtaa ja täytyy syödä. Varsinkin jos joutuu olemaan töissä täällä…
”Hello”, hän koetti inistä, mutta ilmoitin kyllä pakkosyöttäväni häntä sitten, jos on tarvis. Ei kuulemma jaksaisi sitten fillaroida kotiin. Pyöräytin hänelle asianmukaisesti silmiäni ja sanoin, että no eipä ollut pitkä matka vaikka minun häntä sitten heittää. Syö, heikko poika, jotta kasvat. Olisi sääli jos noin komea kolli kuihtuisi olemattomiin, niin Tiitus, syö.
”Ota Heli ruokaa”, Eetu keskeytti uhkailuni ja nousi ylös nojatuolistaan voidakseen poimia pöydältä lautasen ja ojentaa sitä Heliä kohti.
”Missä Nelly on?” Eira kysyi samaan aikaan ilmiselvästi suunsa poltettuaan ja sitä samalla kädellään leyhytellen.
”Tässä”, Nelly vastasi hänen vierestään. Se nauratti minua, mutta väsähdin salakuunteluun saman tien, koska se koski jotain Inarin poikaystävää, josta Eira oli nyt päättänyt selvittää kaiken. Muutakaan jännittävää ei tapahtunut, tasaista puheensorinaa vain, paitsi että Mielikki vei kokonaisen makkaran ja Noa pääsi hämmentävän ketterästi irrottelemaan sitä sen pienistä leuoista.
”Anna ny sen syörä jottei se oo aiva luuta ja nahkaa”, Eetu sanoi melkein säälivästi.
”Se räjähtää jos se nielasee kokonaisen slörden”, Noa huomautti, ja ajattelin sitä kertaa miten Jerusalem oli syönyt paketillisen makkaraa tuntia aiemmin suoraan kauppakassista. Osin muoveineen. Noa sanoi, että Eetu kuulostaa välillä hänen äidiltään, ainakin syöttäessään Mielikkiä, ja minä olin ihan samaa mieltä.

Muut söivät vielä, kun minä lopetin. Hinkkasin otsaani Jillan poskeen, enkä välittänyt vaikka hän hätistelikin minua jotta saisi ruokansa pureskeltua. Hän teki sen niin hellästi, ettei voinut olla ihan tosissaan. Kysyin, eikö häntä muka ikinä ärsytä, kun tupa on aina niin täynnä porukkaa, että kaikki mahtuvat istumaan vain siksi että ruokasalin ja keittiönkin tuolit oli raahattu olkkariin. Vastausta siihen en malttanut odottaa, ennen kuin keksin kiinnostavemman kysymyksen.
”Tuuks meille yöks?” kysyin salaa samalla kun Eira selitti paljon kovemmalla ja mankuvammalla äänellä, että tallin nurkissa juosentelee joku mopopoika, ja että jonkun tulisi nyt tietää, kenen poikia tämä Herman on.

[HelloOsallistuja]

Soligtin maastossa.

ABC:n munkit ovat elämä, Tide!

Minä ja Tide, Tide ja minä, ajelemassa maastoreissulle, niin aurinkoisena päivänä että lippaa piti pitää autonlasilla. Ja onneksi minä olin se joka ajoi sen osan matkaa, jolla oli kaksi ABC:ta. Koska pysähdyin molemmille. Tykkään ABC:n pullista ja käytän niiden ostamiseen vieläkin henkilökunta-alennusta ihan siksi, että viitisen vuotta sitten kesätyöni lähimmällä nimeltä mainitsemattomalla ABC:lla oli niin hirveää. Minä olen alennuspullani ansainnut, vaikka Tide ei minua meinannutkaa kehdata päästää niitä hakemaan. Hevosiin hän vetosi, mutta pärisytin hänelle vain huuliani. Kyllä Jussi ja Skotti nyt jaksavat odotella.

Pullanhakuretkellämme pysähdyimme toki nopeasti myös Soligtin keväisessä maastotapahtumassa. Kun minun Skottini laittaa hevosletkaan, sitä ei hirveästi ohjailla tarvitse. Sen kun matkustaa ja höpöttää Tiden kanssa, joka oli jostain syystä halunnut lainata Jussia retkelleen, vaikka Uunokin olisi ollut vapaana. Koska ei ole työhevosen voittanutta maastoilussa. Sanoin sen Tidellekin. Kaksi kertaa kuulemma. Kun hän huomautti siitä, nauroin, pörrötin harjajouhia Skotin niskasta ja nuuhkin metsää niin kuin koira. Tuoksui kaadettu puu, koivu ja metsänpohja ainakin.

Laukkapätkästä Skotin kanssa ei saanut ihan hirveästi irti. Päästin muut suosiolla ohitseni sen ajaksi. Jussillakin olisi päässyt viilettämään häntä suorana, mutta ei Skotilla vain. Se laukkasi kuin keinuhevonen: tasaisesti, keinahdellen ja varmasti, mutta melkein paikoillaan. Ei haitannut yhtään. Kun muut lopulta siirtyivät käyntiin, saimme ravailtua Skotin kanssa omalle paikallemme jonoon. Käännyin sanomaan Tidelle, että eikö vaan olekin Skotti taitava, kun kestää minunkin käytössäni, eikö vaan ole, Tide!

Harmittavasti kotimatkalla Tide ajoi juuri silloin kun mentiin kahden ABC:n ohitse. Ei se kauheasti haitannut. Pyysin oikein nätisti, olin oikein herttainen ja katselin alta kulmain, niin sain käydä hakemassa pullaa ja kahvia molemmista. Tide sanoi ajaessaan, että en minä voi pelkällä pullalla elää, mutta silloin minä puhahdin hänelle sanattomasti ja pyyhkäisin häntä munkilla poskeen niin että sokerivana jäi. ABC:n munkit kuuluvat elämään, Tide. Ja vappuun. ABC:n munkit ovat elämä, Tide.

[HelloOsallistuja]

Kakspäällä työhevosella

Tunnen monta tyyppiä Otsonmäeltä, lähikunnista ja kaupungeistakin. Muualta Suomesta myös joitakuita. Kun tekee mieli lähteä ulos tai vaikka pelata jotain, yleensä löytyy aina muutamia kavereita mukaan. Minulla ei kuitenkaan ole liian montaa sellaista ystävää, joiden kanssa voisin puhua oikeista asioista.

Istuin Eetun kuistilla auringossa. En juonut kahvia, koska siihen oli lentänyt jo pari jotain pikkuörkkiä. Olin kaivanut ne lusikalla pois, kun en kestänyt niiden pyristelyä ja hukkumista. Vaikka kahvissa ei ollut enää mitään elämää, ei tehnyt mieli juoda sitä enää örkkien uitua siinä. Väsytti Helsingin-seikkailun jälkeen. Ja mietitytti.

Olisipa Eetu ollut kotona. Olisin kaivannut puhekaveria. Toisaalta taas en ollut ollenkaan varma, että Eetusta olisi ollut apua tähän ongelmaan. Ihan vain pari kertaa olin ottanut puheeksi Milanin. Viimeisin kerta oli sen jälkeen, kun olin nähnyt hänet tuossa pihassa. Molemmilla kerroilla olin saanut osakseni pelkkää nenäntuhauttelua ja mielenosoituksellista ohi katselemista, vaikka yleensä Eetu on ihan hyvä kuuntelija. Milan oli sellainen aihe, josta ei oikeastaan saanut puhua. Eikä yleensä ollut mitään pakottavaa tarvettakaan puhua vanhoista jutuista.

Nousin puiselta terassituolilta ja laskin paljaat jalkani lautalattialle. Kun kävelin terassin poikki, kuului pientä huminaa kantavien rakenteiden huojuessa ihan aavistuksen. Vain kissa olisi voinut kävellä sentyyppisellä puuterassilla täysin äänettä. Lusikasta kuului kilisevä ääni, vaikka se ei juurikaan liikkunut valkoisen posliinikupin reunaa vasten. Joku lintu alkoi sanoa rytmikkäästi ja painokkaasti huu-HUU-huhuu kerta toisensa jälkeen, ja joku vastasi sille samalla tavalla. Sitä linnunääntä saattoi kuulla vain aamupäivisin. Ovi narahti aivan vaimeasti, ja tuvan puolen lattiasta ei kuulunut minkäänlaista rakenteiden huminaa siinä kävellessäni. Kun Eetu muutti tupaan Annikan kanssa, keittiön kynnyksen tienoo narisi aina ikävästi, samoin kuin salin keskilattiakin. Eetu oli korjannut ne ennen kuin oli purkanut muuttolaatikkonsa. Kuulemma ränsistymisen merkit ovat kauheinta, mitä hän tietää. Valepukki. Kyllä minä tiedän, mikä on oikeasti kauheinta, mitä Eetu tietää.

Kaadoin saastuneen kahvin tiskialtaaseen ja laskin kupin tiskipöydälle. Jilla, joka pysähtyi kesken astianpesukoneen tyhjäämisen, ei sanonut mitään, vaan hymyili olkansa ylitse. Minä hymyilin takaisin ja aloin käsiäni käyttämättä tuuppia häntä varovaisesti kauemmas tiskikoneesta. Sain ajettua hänet melkein salin ovelle asti ennen kuin hän kiersi käsivartensa hartioilleni ja alkoi pyörittelemään niskahiuksiani sormensa ympärille.

”Älä viitti Hello. Mulla on hommia.”
”Kokki ei tiskaa.”
”Ei niitä nyt voi sinnekään jättää. Arvaa miltä täällä näyttää ku kaikki tulee syömään ja jättää sit–”
”Silti. Mä laitan ne. Mulla on muutenki sulle asiaa. Lähde ratsastamaan.”
”Emmä ku mulla on nyt tos uunis muutenki ruoka…”
”No eiks Noa voi–”
”Ei oo kotona.”
”Eira. Pakotetaan Eira.”

Kolme varttia myöhemmin pidin Jillasta kiinni tallipihassa paljon tiukemmin kuin oikeasti olisi ollut tarpeellista. Hän istui edessäni Skotin selässä ja piteli ohjia. ”Hello ku — anna mun nyt koittaa edes onko mulla kännykkä”, Jilla yritti mutista, ja minä vakuuttelin, että on hänellä. Mennään jo. Hän pukkasi Skotin notkuvaan käyntiin ja käänsi vasemmalle, ja kun maneesin tarjoama tuulensuoja katosi, meinasin tukehtua Jillan hiuksiin ja minun oli istuttava ihan itse ja häneen liikaa nojaamatta.

Skotti taisi osata tavanomaisimmat maastolenkit jo ulkoa. En tuntenut Jillan kauheasti sitä ohjailevan, kun se kaarsi tietä myöten vielä uudelleen vasemmalle ja kääntyi sitten kävelemään tarhojen välistä oikealle. Vaikka se ei ole maailman virein hevonen, maastoilusta se pitää. Kunhan sen antaa mennä tarpeeksi hitaasti ja haistella pusikoita matkallaan kuin koiran. En ollut ikinä ratsastanut Skotilla kahdestaan kenenkään kanssa, enkä ollut nähnyt kenenkään muunkaan tekevän niin. Eipä se kuitenkaan paljoa meitä ihmetellyt. Sen korvat kääntyivät vain kerran meitä kohti, kun minäkin kiipesin sen selkään, ja sen pää nousi ylös. Siitä lähtien se kuitenkin lompsotteli tyynesti tarhojen välissä. Bee ja Hera alkoivat ravata aidanviertä pää pystyssä, kun menimme ohitse. Saatoin oikein tuntea, miten yleensä melko hiljainen Skotti hirnui niille.

Peltojen välissä tuuli, niin kuin aina. Skotti ei pelännyt lokkeja, jotka kiljuivat etsiessään pelloilta maan muokkaamisen takia pintaan nousseita matoja. Parhaimmilla matoapajilla niitä oli pelto valkoisenaan, mutta takavuosiin verrattuna niitä tuntui olevan silti aika vähän. Oli ollut kuiva kevät. Kai madot olivat niin syvällä suojassa, ettei niitä noussut niin paljoa pintaan. Joku isäntä ajeli pellollaan maata kääntämässä traktoreineen, mutta en osannut sanoa, onko se Eetu vai ei. En muistanut, mitkä pellot olivat Hopiavuoren. Lisäksi Eetulla oli maata Ilmajoellakin. Hän saattoi ihan yhtä hyvin olla sielläkin tänään.

Jilla ehdotti, että ravattaisiin. Epäröin hetken, ja kun miettimistaukoni venyi, totesin että minusta se on pelottava ajatus. Skotin ravi hyppii aivan kauheasti, ja vaikka ratsastaisin yksin sen kanssa ilman satulaa, välillä minulla on silti tosi hutera olo. Silloin Jilla päästi ohjat käsistään hevosen kaulalle ja silitti polviani.
”Ei se mitää”, hän sanoi, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Kuulin hymyä hänen äänestään ja rutistin häntä. Ei minulle ollut mikään ongelma, että taisin olla tallin surkein ratsastaja. Eihän muitakaan määritellyt mitenkään se, että taisin olla heitä vähäsen parempi viulunsoittaja.

Päädyimme ravaamaan ihan muutaman askeleen kokeilumielessä, mutta niin kuin olin ennakoinutkin, se ei ollut minusta yhtään turvallisen ja kivan tuntuista. Niin me menimme käyntiä minun muistutellessani aina välillä Skottia kuitenkin kävelemään tarpeeksi reippaasti. Erottelin Jillan niskasta yhden kiharaisen suortuvan, jonka pyöritin muiden ympärille jottei nenääni kutittaisi koko aikaa. Olisin voinut jopa silittää nenälläni hänen niskaansa, mutta kun yritin, kypärät kolahtivat yhteen ja minua alkoi naurattaa.

”Mistä sä halusit puhua?” Jilla kysyi aivan rauhallisesti lopulta, kun pääsimme metsän puolelle suojaan korvissa humisevalta tuulelta ja silmiä siristyttävältä auringolta.
”Milanista”, muistin heti ja nojasin leukaani Jillan hartiaan.
”No? Kuka se on..?”

En varsinaisesti epäröinyt alkaa puhua. Hetken hiljaisuuteni johtui pelkästä rauhallisesta harkitsemisesta. Milan ja muut olivat maksaneet minulle jo monta ystävää, ja muutaman työpaikankin. Mielessäni kävi, että mitä jos olisin Jillallekin ongelma sen jälkeen, mitä kertoisin. Se ei ollut kuitenkaan ahdistava ajatus. Otsonmäki on pieni paikka. Jossain vaiheessa hän tietäisi kuitenkin kaiken, mutta minä halusin jutella juuri nyt enkä vasta sitten.

Aloin siis puhua. Kerroin, että tässä taannoin lukionaikainen poikaystäväni Milan oli ilmestynyt Hopiavuoren pihaan, koska hänen hevosensa asui käytännössä naapurissa tallilla, jolla ei ollut omaa maneesia. Kerroin miten se oli harmittanut minua, enkä oikein osannut nimetä, miksi. Miten olin mennyt pyytämään Eetulta, että ei vuokraisi maneesia ihan kaikenlaiselle sakille, ja miten Eetu oli tuhahtanut, ja miten minua oli ehkä vähän loukannut, kun hän oli sanonut, että pääse nyt Hello jo yli siitä muinaishistoriasta.

Puhuessani Skotti käveli tasaisesti koko lyhyimpään maastolenkkiin kuuluvan metsäosuuden läpi ja nousi jyrkän ojan kautta hiekkatielle yllättävän ketterästi ponnistaen. Tajusin, miksi olin ruinannut juuri Jillan kuuntelemaan valitustani. Olisin halunnut, että joku sanoisi, että on ookoo jos jonkun Milanin tapaisen ilmaantuminen ärsyttää, ja silti se ei tarkoita että Eetu olisi oikeassa tuhahteluineen. Minua taisi ärsyttää eniten se, että tuntui enää ylipäätään miltään tavata Milan taas, koska sitä kaikestahan oli noin miljardi vuotta ja olin ollut ihan lapsi silloin. Ärsyttävintä ei ollut Milan itse tai edes hänen ilmaantumisensa minun alueelleni, minun Otsonmäelleni.

[HelloOsallistuja]

Kotimatka

Milanin iho on sileä ja täydellinen kuin posliinipäisellä nukella. Oli ihanaa painaa kasvonsa hänen kaulaansa vasten niin, että leuka, huulet ja nenä, kaikki koskettivat hänen ihoaan. Ja sitten nuuhkia ja hengittää. Minun oli ollut ikävä ainakin sitä tuoksua ja tunnetta, joskaan ei enää Milania. Olin niin väsynyt, että en jaksanut edes avata silmiäni, vaikka hän oli siinä taas. Pikemminkin olisin halunnut kiertää käsivarteni hänen ympärillen, mutta käteni olivat jumissa, peiton alla kai. Oli aika ennen Typyä, Skottia, yliopistoa…

Ja joku julma ihminen halusi herättää minut väkisin. Jostain tuli inhottavan viileää ilmaakin minun sänkyyni, ja valoakin oli liikaa siihen nähden että verhot olivat kiinni. Ärtyneenä kiskoin käteni vapaaksi ja vedin sitten Milania vähän lähemmäs. Mutta herättelijäni oli sinnikäs.

”Oikeesti! Haloo! Hello! Voi hitsi — voisiksä nyt Tiitus vähä tuuppia sitä? Hello tuu jo tai mä pissaan housuun!”

Se oli ihan varmasti Eira, eikä Eira kuulunut aikaan ennen Typyä, Skottia ja yliopistoa. Hengitin vielä kerran syvään herätäkseni ja avasin vastahakoisesti silmäni. Näkyi korvaa erikoislähikuvassa, ja sen takana vähän tummaa tukkaa. Aloin nauraa jo kammetessani itseäni kauemmas Tiden kimpusta ja kohti avonaista auton ovea. Olimme ilmeisesti päässeet Tampereelle saakka.

”Hei arvakkaa mitä, mä näin just unta mun lukion aikasesta poikaystävästä, ja lähentelin Tidee — jännä miten heti tulee uniin ku mä näin sen yks päi–”
”Jaa, millasta unta sä sit näit!”
”Eira!”

[HelloOsallistuja]

Joku jefujuttu (24.4.)

”Jaaha”, sanoin painokkaasti tallin ovilla ilmoittaakseni Tidelle, että hän ei ollut yksin. ”Jaaha, että täällä sitä ollaan vaan.”
”Niin… Mitä?” Tide kysyi hymyttömänä, ja minun oli tehtävä töitä pysyäkseni vakavana.
”Nii. Sitä vaan siinä seistään ja toljotetaan omaa varsaa.”
”Onks mulla sit… Pitäskö mun olla jossain? Tekemässä jotain?”
”Oui ma cherie. Kärryt ei hae itse itseään tallin takaa.”
Tide-parka näytti tuskaiselta yrittäessään päättää, oliko häneltä jäänyt tekemättä jotain. Seurasin hetken hänen ilmettään ennen kuin minun oli annettava periksi ja hymyiltävä.
”Nii että Tide. Lähdekkö ajelulle?”
”…tide… No joo. Jos ei siinä mee yöhön asti.”
”No se riippuu kuinka nopeesti sä haet kärryt. Vai haeksä mielummin hevosen? Kun sä oot kuitenki vähä tommonen heikon näkönen niin ehkä sä et jaksa niitä heinäkärryjä vetääkään sieltä…”

Tide nauroi ja huiskaisi kädellään. Sitten hän harppoi Jussin tallin käytävää minusta poispäin päästäkseen oikaisemaan päätallin ovista tallin taakse. ”Sä puhut hirveetä ranskaa”, hän huomautti mennessään. Seurasin häntä katseellani muutaman askeleen ajan ja huomautin nauraen, että sentään puhun edes sitä hirveää ranskaa, ja lähdin sitten Skottia hakemaan.

Skotilla oli haassa kai mukavan lämmin, kun se lähti niin vastahakoisesti mukaani ja sen silmätkin lerppuivat puolitangossa. Talutin sen lipan alle. Se oli taas niin suurta ja mahtavaa, että pyrki koko ajan kävelemään eteenpäin kun yritin kääntää sen takapuolen kohti parkkipaikkaa, jotta kärryt olisi helppo laittaa. Välillä sillä oli sellaisia kohtauksia, että se kuvitteli olevansa liian iso suuliin. Eikä se tosiaankaan ole. Mutta silti meidän Skottia pitää aina käsitellä ystävällisesti. Se on herkkäsieluinen kaveri.

Kärryt parkkipaikalle raahattuaan Tide nojautui suulin ovenpieleen ja katsoi pitkään, kun poimin kivijalan reunalta pölyharjan. Tiesin, mitä hän katsoi: se pölyharja ei ollut oikein kenenkään, ja se oli kulunut. Tiden varsan kaikki tavarat olivat samaa paria ja kalliin näköisiä. Virnistin hänen suuntaansa. Osasin arvata, että hän olisi kuitenkin liian kohtelias kommentoimaan yhteisharjoja. Jos näissä hevosissa olisi tauteja, tarttuisivat ne harjojen eristämisestä huolimattakin. Skotti taas ei kommunaaliharjasta välittänyt. Se vain tykkäsi, kun sai pitää takapuoltaan auringon puolella, ja kun joku harjasi.

Usutin Tiden hakemaan Skotin valjaat sillä aikaa kun siivosin sen kaviot. Häntä ei kuitenkaan kuulunut takaisin pitkiin aikoihin, ja sitten hän vielä palasi tyhjin käsin.
”Mä en löytäny”, hän tunnusti, ja minun olisi tehnyt mieli sanoa, että suotta sinä sitä punastelet.
”Tuus ny sitte”, kehotin sen sijaan, ”niin ens kerralla löydät.”
”…ens kerralla…”
”Nii.”

Skotin jättiläisenlänget olivat kyllä minusta ihan hyvin näkyvillä. Nostin ne hartialleni ja kaappasin silat syliini. Sitten nyökkäsin Tidelle, että availisi ovia, hyvä ihminen. Skotti odotteli meitä ihan kiltisti ja paikoillaan. Ilmeisesti se oli nukahtanut. Herätin sen nostamalla silat sen selkään. En paiskannut niitä, hyvänen aika, koska niin kuin sanoin, Skotti on herkkä poika! Äkkiäkös me Skotin valjastimme. Tiden touhu oli kuitenkin osin niin epävarmaa räpellystä, että minun oli ihan kädestä pitäen näytettävä, että näin. Hän vaikutti ehkä vähän hermostuneelta aisojen kiinnittämisestä, joten hymyillen vakuutin hänelle, että ei tässä mitään. Piankos hän sen oppisi. Turha yhtään siinä täryyttää käsiään ja räpytellä silmiään, kun kaikki on ihan hyvin.

Istutin Tiden heinäkärryille. Ne eivät ole häävit. Niissä ei ole laitoja enää ollenkaan, ja niissä on istuttava roikottaen jalkojaan etureunan ylitse. Mietin, olisiko minun pitänyt hakea hänelle joku viltti takapuolensa alle, mutta sitten päätin, että ei. Päästin Skotin irti ja vedin sen ohjasta naama kohti tietä. Siihen se sitten jäi jököttämään paikoilleen.

Kiipesin kärryille, vasemmalle puolelle tietenkin jotta näkisin ajaa. Skotti ei koskaan lähtenyt liikkeelle vain kieltä naksuttamalla, joten hölskytin vähän ohjia saadakseni sen moottorin käynnistymään. Sitten se lähti laiskasti rahjustaen parkkipaikan poikki, ja minä käänsin sen vasemmalle. Yleensä kiersin maastolenkin toiseen suuntaan, mutta nyt olisi aloitettava hiekkatiestä. Nukahtaisihan Skotti, jos sillä ei ihan ensimmäisenä ravaisi vähää aikaa.

”Mites on Tiden päivä menny?” kysyin leppoisasti saatuani Skotin kävelemään tien oikeaa reunaa ja tähdättyä kärryn oikeankin renkaan ennemmin tien kuin ojan puolelle. Pukkasin Tideä samalla vähän kyynärpäälläni käsivarteen. Mielestäni tein sen ihan hellästi, mutta hän hätkähti aivan kuin se olisi sattunut. No. Ehkä se on joku urheilijajuttu. Joku jefujuttu. Että ollaan aina mustelmilla tai jotain.

[HelloOsallistuja]

Tide ja Jerusalem

Jerusalem pyöri ja riehui. Sen häntä ei heilunut sivulta sivulle, vaan se pyöri kuin propelli. Se nuohosi kylkeään Tiituksen jalkoja vasten, ja vaikka se Eiran kanssa leikkiessään näytti aivan suhteettoman suurelta ja raskastekoiselta, siinä läähättäessään se tuntui ihan sopusuhtaiselta. Sen kieli roikkui varmaan puolen metrin pituisena ja sen silmät pullottivat päästä. Kuului tömähdys, kun se mätkähti maahan kyljelleen. Se kiemurteli pontevasti paikoillaan kunnes sai kullanvärisen vatsapuolensa ylöspäin, ja sitten sen takajalka apurapsutti mukana Tiituksen kynsiessä sen rintaa. Minun Jerusalemini. Maailman kaunein koira.

”Sen nimi on Jerusalem”, tajusin lopulta kertoa Tiitukselle. Ehkä kaikki eivät automaattisesti vain tunteneetkaan minun koiraani. Vaikka koiralliset otsonmäkeläiset tottakai tunsivat muidenkin koirat nimeltä. Enhän minä tätä Tiitustakaan varsinaisesti tuntenut. Siitä tiesin, että ainakaan hänellä ei ole koiraa, tai että hän ei ole aiemmin pitänyt hevosta Otsonmäellä. Eikä hän ole musiikkimiehiä.

Menetin kuitenkin mielenkiintoni muita asioita ja harrastuksia kohtaan, kun Tiitus kertoi koirahaaveistaan. Puuskahdin, että ottaisit tuon, ja osoitin Jerusalemia. En tietenkään ollut tosissani, mutta Jeppe-reppana näytti niin loukkaantuneelta, että minun täytyi kyykistyä painimaan sen kanssa hetkeksi. Tiedän kyllä, etteivät koirat ymmärrä puhetta tai osaa loukkaantua jutuistani, mutta kai minä tein sen ikään kuin varmuuden vuoksi.

Harmi, että Tiituksen piti lähteä niin pian. Hän taisi tykätä koirastani. Minkä muun takia hän olisi jäänyt oikein juttelemaan?
”Huomiseen, Tide!” huikkasin hänen peräänsä käsi jo saunan puolen ovenkahvalla. Ajattelin mennä vielä toivottamaan Jillallekin hyvät yöt.
”Tide?”
”Sä oot nyt Tide!”

[HelloOsallistuja]

Maneesinvuokraajia mistä lie lähitallilta

”Hello, Hello!”

Katselin Typyä, joka totutteli suulissa suitsiinsa ja nahkapäällysteisiin harjoituskuolaimiinsa, mutta se ääni sai minut säpsähtämään. Tiesin tunnistaneeni puheäänen, mutta en kääntynyt heti katsomaan. Eihän se voinut olla Milan Mijatović. Miten muka voisi olla, ja miten hän näin yhtäkkiä tulikaan mieleeni? Miten kenenkään toisen puheääni voikaan kuulostaa ihan häneltä, vaikka Milan Mijatović on varmasti uniikki aina puheääntään myöten?

En ole ainoa, joka muistaa kun Milan Mijatović muutti Orrenmaan perheeseen vuodeksi. Koko ikäluokkani, sekä hieman vanhemmat ja nuoremmatkin sen muistavat. Hän oli suurin piirtein kolmas vaihto-oppilas ikinä Otsonmäen lukiossa, ja ainoa, joka oli siellä kanssani samaan aikaan. Siitä on jo viitisen vuotta aikaa. Olin silloin seitsemäntoista.

Milan oli tietenkin heti suosittu. Tottakai kaikki olisivat halunneet tutustua häneen, oli hän millainen tahansa, koska olihan hän mielenkiintoinen ulkomaalainen. Luulimme kaikki häntä kauan venäläiseksi. Tunnistimme hänen käyttämänsä kyrilliset kirjaimet, mutta emme tosiaankaan erottaneet venäjää ja serbiaa toisistaan puhuttuna. Ne kuulostavat tosi samalta. Niiden täytyy olla alkujaan sama kieli. Mutta Milan oli serbi. Puhui serbiaa. Osasi kirjoittaa kolmilla kirjaimilla, puhua neljää kieltä, opetteli suomea viidentenä, ja nauroi opetellessaan.

Vaikka uutuudenviehätys karisi, Milanista oli helppo pitää myös ihmisenä, eikä vain eksoottisena ulkomaalaisena. Hänet oli kasvatettu äärimmäisen kohteliaaksi. Taitaa olla Milanin ansiota, että minun ikäluokkani kiinnostui lukiossa hirvittävästi esimerkiksi peruspöytätavoista. Milan oli kaikkien mielestä siisti tyyppi, ja saimme hänestä ehdottomasti hyviä vaikutteita. Hän opetti meille nopeasti sellaisia serbiankielisiä loruja ja taputusleikkejä kuin suomalainen Oli hepokatti maantiellä poikittain. Muistan, miten Milan istui syksyisellä välitunnilla koulun pihan vielä lämpimällä asvaltilla minua vastapäätä ja nauroi, kun yritin sinnikkäästi oppia niitä loruja. Hänellä oli hämmentävän suora ja valkoinen hammasrivistö. Hän oli ulkoisesti kaikkea sitä, mitä en missään nimessä kuvitellut oikean serbin olevan. Milan oli pitkä ja vaalea, hieman koukkunenäinen, ja syvä-ääninen. Kuka ei olisi langennut sellaiseen?

Hauhian kotibileissä joimme omenaviiniä, koska se oli halpaa. Olin tosi humalassa jo kun hän saapui paikalle Adidaksen olkalaukku kilisten. Hän istui viereeni vihreälle kangassohvalle, ruuvasi viinipullon auki ja joi pullonsuusta. Yritin torua häntä siitä: olisin halunnut, että hän käyttäytyisi niin kuin koulussa, niin kuin herrasmies. Joisi lasista ja rauhassa. Milan nauroi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten. Liukui hieman kohti minua. Kuiskasi, ettei todellakaan ymmärtänyt puhettani kun niin sammalsin ja sössötin. Jatkoi suomeksi, että tuu Hello-Hello tupakkia mun kaa. Ja minäkin nauroin, ja menin tupakkia Milanin kaa, vaikka Milanin hampaista näki, ettei hän voinut varsinaisesti olla tupakoitsija.

Milan ei ollut selvin päin hänkään. Hän ei meinannut saada savukettaan syttymään millään. Keskittyessään hän horjui vaarallisen näköisesti kuistin kaiteen vieressä. Siksi humalaisissa aivoissani muotoutui suunnitelma, miten hänen tulisi nojata seinään, jottei hän putoaisi. Hän sanoi kuitenkin taas, ettei saanut mitään selvää puheestani. Nauroi. Siksi tuupin häntä lempeästi rinnasta kunnes hän nojasi seinää. Siinä hän sai imettyä tupakkaansa tulen. Hän hengitti savua syvään pari kertaa ja veti minut sitten tupakan- ja omenaviininmakuiseen suudelmaan, joka oli minun ensimmäiseni koskaan. Yleensä Milan tuoksui ulkoilmalta, pyykinpesuaineelta, ala-asteen tyttöjen kiiltokuvilta ja seikkailulta. Silloin haistoin vain tupakankatkun ja hämmennyksen vielä silloinkin, kun hän päästi minusta irti ja siirtyi epävarmasti naurahtaen nojaamaan kuistin kaidetta.

Milanista tuli minun ensimmäinen poikaystäväni. Hän oli hulluna hevosiin, ja minä viulunsoittoon. Hän hyppäsi esteitä vaalealla puoliveritammalla, jota vuokrasi pari kertaa viikossa. Hän houkutteli minut samalla tallilla asuvan Skotin selkään. Soitimme pianoa nelikätisesti ja äiti sanoi, että se Mijatovićin poika on minulle hyvää seuraa.

Sitten vaihto-oppilasvuosi loppui. ”Волим те, Хeллo”, Milan sanoi, nauroi eikä itkenyt, ja oli poissa. Sattui tajuta, etteivät kaukosuhteet toimi, varsinkaan jos molemmat ovat melkein lapsia vielä ja siksi oikeasti jumissa eri maissa. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miltä tuntui kerran kuulla, että Milan oli käynyt jo vuoden oikeustieteellistä Helsingissä ennen kuin se kantautui minun korviini. Se tuntui aivan kauhealta, vaikka emme olleetkaan enää olleet yhdessä pitkiin aikoihin. Kuvittelin, että olimme ystäviä, ja että hän olisi halunnut tavata minut. Sen takia yritin ehkä kostoksi tai muuta ajateltavaa saadakseni suudella Eetua humalassa. Esitän vieläkin, etten muista sitä, vaikka muistan ihan tarkasti miten Eetu hinkkasi huuliaan käsivarteensa silmät selällään ja sanoi sitten, että sori nyt Hello, mutta ei. Kerta kaikkiaan ei. Ja minä nauroin niin kuin Milan Mijatović ja sammalsin, että sitä minä epäilinkin.

Kun uskalsin irrottaa katseeni kuolaimiaan sovittelevasta Typystä ja kääntyä hitaasti kohti parkkipaikkaa, siinä hän hymyili taas, niin kuin olisimme olleet vieläkin lukiossa. Samat helmimäiset hampaat, sama mieleenpainuva nenä, mutta eri hevonen kainalossa, ja varmasti eri mies kotona. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen taisin olla vähän lapsellisen katkera. Minun teki mieli esittää, etten tunnistanut koko miestä. Olisin halunnut tervehtiä kuin tuntematonta ja kysyä, mistä hän tiesi nimeni. Kun hän olisi sanonut, että se olen minä, Milan, olisin sanonut, että sori. Minulla ei ole mitään muistikuvaa sinusta. Hauska tutustua, Milo.

Mutta kun Milan Mijatović hymyilee, aurinko alkaa paistaa, ja muidenkin on pakko hymyillä, vaikka he olisivat kuinka katkeria. Ja kun Milan Mijatović nojaa hevosen kylkeen ja ojentaa käsivartensa, muiden on pakko kävellä halaamaan häntä, vaikka he olisivat kuinka vihaisia. Ja kun Milan Mijatović sanoo ”hello, Hello!” vuosien tauon jälkeen, muiden on vastattava ”Здраво Милан, кaкo стe?”, vaikka he eivät oikeastaan muistakaan enää, menikö fraasi oikein.

*

Milan ja hevonen eivät asu Hopiavuoressa

[HelloOsallistuja]

Herra Helemias Ilveksen suunnittelemat treffit

”Jilla”, aloitin heti hänen kotinsa keittiön oviaukosta sisään ehdittyäni. Olin aikeissa kysyä, että tehtäisiinkö jotain. Ihan vain kahdestaan. Mentäisiin vaikka autoajelulle ihan huvin vuoksi. Ajettaisiin vaikka Ilmajoen metsäteitä ristiin rastiin ja katseltaisiin vieraita hevosia haoissa.
”Hei! Ihan kohta on ruoka valmiina. Vähän kun odotat.”
Vastasin hänen hymyynsä. Hänellä oli kattila liedellä ja ilmeisesti jonkinlainen kastike tulossa. Perunat kiehuskelivat itsekseen viereisellä levyllä, ja niitä oli taas niin paljon, että ne oli kai tarkoitettu kaikille. Minun pitäisi muistaa puhua salaa taukotuvassa muiden useiten täällä syövien kanssa, että käytäisiin vielä tänä iltana hakemaan koko pääsiäisen pitkän viikonlopun ruuat Jillalle, Noalle ja Eetulle.
”En mä ruokaa etsiny ku sua”, sanoin kuitenkin, niin kuin asia olikin. Ujutin sormeni Jillan farkkujen vyönlenkkiin ja nykäisin häntä vähän lähemmäs samalla kun astuin itse hänen ja hellan viereen.
”Ootsä kipee?” Jilla kysyi ilmeisesti oikeasti huolissaan, ja minua alkoi naurattaa. Siirryin hänen selkänsä taakse, halasin häntä ja hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa. Jillalla on paljon hiuksia.

Tietenkin minä söin, kun kerran oli sienikastike ja perunat melkein valmiina. Morjenstin Noaa nostamalla vesikuppia suu täynnä perunaa, eikä hän enää tuntunut edes yllättyvän, kun istuin hänen ruokapöydässään ennen häntä.
”Mitä äijä?” kysyin nielaistuani.
”Eipä täs”, Noa vastasi niin kuin olisi ollut kaustislainen eikä helsinkiläinen.
”Eipä midist”, korjasin haarukka ojossa, mutta en tietenkään tosissani. ”Mä oon Noa oppinu puhuun helsinkiä.”
”Hä?” hän äännähti naurahtaen samalla.
Kaivoin taskujani. Farkuntaskussa oli Ärrän tulitikut. ”Stidit”, sanoin ylpeänä asettaessani ne pöydälle kuin jonkin arvokkaan taideteoksen. Sitten osoitin vaaleansinistä pientä sytytintä ikkunanreunalla. Eetu tapasi sytyttää sillä pihakynttilöitä. ”Sten… Öö… Stenkku — toi niin totanoin — stedari!”
”Noni hyvä poika Hello”, Noa kehui painokkaasti niin kuin lasta, ja sanoi sitten tahallaan jotain aivan käsittämättömiä sanoja peräjälkeen minua härnätäkseen. Hän oli varmasti keksinyt ne itse. Mistä vetoa.
”Kyl mä aivan täysin ymmärsin kaiken, mut mä en nyt vaan jaksa vastata sulle”, sanoin muka tosi nokkavasti, leuka pystyssä, ja huomasin miten Jilla hymyili minulle pöydän päästä.

Oli ihan hyvä, että muita alkoi valua syömään vasta sen jälkeen kun minä olin jo valmis. Eetu oli raahannut Helinkin mukanaan, ja tämä hieroi toisen kätensä kämmenellä toisen kämmenselkää sen oloisesti, ettei ollut nyt varma, saisiko hän kuitenkaan tulla syömään vai ei. Kukaan ei tainnut huomata, kun tartuin Jillan käteen ja vedin hänet mukanani aution salin puolelle. Ihme homma, että vaikka vieraita olisi sata, kaikki tukkivat aina keittiöön syömään. Salissa oli kuitenkin iso pöytä. Vaikka me olimme Jillan kanssa varmasti äärimmäisen huomaamattomia, ehdin kyllä itse panna merkille, että Eetu toi Helille lautasen samalla kuin itselleenkin, ja oikein siirsi ottimia hänen suuntaansa kaivettuaan ensin itse perunoita ja kastiketta kattiloista. Olikohan Heli vieläkin kipeä ja häntä piti siksi vähän hoivata, vai? Eetu on kyllä se, joka hoitaa ja huolehtii kaikista… Pitäisiköhän minunkin vaikka pestä Inkan suitset tai jotain, jos Heli on kerran kipeä..?

Unohdin koko Helin, kun ajoin Jillan selkä seinää vasten.
”Lähde mun kanssa treffeille”, ehdotin hyvin vakavana ja katsoin häntä vuorotellen kumpaankin silmään. Häntä alkoi naurattaa, ja minuakin hymyilytti.
”Vai treffeille sun pitää päästä. Mimmosille?”
”Kiivetään lintutorniin kattoon kuinka aurinko laskee ja otetaan törkeitä selfieitä”, ehdotin varmuuden vuoksi kuiskaten. Jos Eira sattuisi olemaan paikalla ja kuulisi lintutornista, minun pitäisi hankkiutua hänestä eroon melkein väkivalloin. Eiralla on outo tarve tunkea mukaan lintutorniin.
”Lintutorniin!” Jilla ihmetteli, ja minä sihisin, että puhuisi hiljempaa.
”Nii. Otetaan Fairyä mukaan, ja rautalankaa. Kilpaillaan kumpi saa tehtyä isomman saippuakuplan.”
”Koska?”
”Heti?”
”Selvä — mä haen vaan mun takin ja laukun.”

[Julkaisija]

Viestit