Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tapahtui heti pikkujoulujen jälkeisenä aamuna eli 18.12.22.
Liittyy: Ulriikka Arvon valmennus <– valmentajan kommentit löytyvät tuolta ratsukon nimen alta.
Paska kaveri
Mietin edellisiltaa jo ennen kuin avasin silmiäni. Mikä kaikki oli ollut totta ja mikä unta? Kuinka monta kertaa olin valehdellut ja keille kaikille?
Raotin silmiäni ja näin kaihtimien välistä kajastavaa valoa. Jokin ei täsmännyt. Kurkotin tökkäämään käynnykän näytön päälle. Kello oli 9:36.
Mitä?!
Mulla oli pitänyt olla herätys kasilta, koska kymmeneltä piti lähteä tallille ja kahdeltatoista valmennukseen, joka olisi kello 14 toisella tallilla jossain hevon perseessä. Eikö kello ollut soinut, vai olinko sammuttanut sen? Ei mitään muistikuvaa. Mulla ei ollut tapana myöhästellä. Inhosin sitä tunnetta.
Haukoin henkeä kaivautuessani pois peiton alta. Mun kämpässä oli ihan sairaan kylmä. Vedin ratsastushousut jalkaan ja nykäisin kaapista ensimmäisen urheilupaidan. Haistoin sitä. Sai luvan kelvata tähän hätään. Puin sen päälleni varmuuden vuoksi ensin väärin päin, ja sitten toisella yrityksellä vasta niin kuin normaalit ihmiset. Hypin yhdellä jalalla olohuoneen puolelle kiskoen samalla pitkää ratsastussukkaa jalkaani. Onneksi saappaat, kypärä ja hanskat olivat jo valmiiksi tallilla.
Mutisin muutamia kirosanoja muistaessani, että Onni pitäisi ruokkia ja käyttää ulkona. Tai ehkä vain suoraan ottaisin sen mukaan? Joo, niin olisi hyvä – se voisi mennä Hopiavuoreen hoitoon päiväksi. Kolistelin sille pelkkiä nappuloita kuppiin. Se katsoi mua arvostellen: en muuten varmana syö tuota moskaa. Lorautin lohiöljyä ruuan päälle.
”Pliis, tee nyt vähän yhteistyötä”, sanoin Onnille.
Koira kävi pitkin hampain aamiaisensa kimppuun, mutta jätti puolet syömättä, kun ei ollut saanut tavanomaisia silakkafileitään, joita en nyt sattuneesta syystä ehtinyt sulattaa pakastimesta.Tietenkin tällainen valmennus vaati enemmän valmistelua, kun en voinut vain taluttaa Veeraa kotitallin maneesiin Oskarin silmien eteen. Tai ei ratsua varmaan olisi tarvinnut puunata kuin kilpailuihin konsanaan, mutta niin mä kuitenkin tein. Ehkä mä samalla halusin oikeastikin harjoitella kisoihin lähtemistä, kun kerran mentiin kopin kanssa ja kaikkea.
Alex oli jo aiemmin ilmoittautunut kuskiksi, mikä tarkoitti sitä, etten voinut pakoilla sitä ja sen kysymyksiä pikkujouluillasta, vaan joutuisin istumaan sen vieressä autossa koko matkan. Mä olin valehdellut Alexille, jotta en olisi joutunut valehtelemaan Oskarille – tai elämään valheessa, oikeastaan. Totta kai se tuntui musta hirveältä. Tiesin, että mun olisi pakko kertoa Alexille totuus.
Alex saapui tallille viime hetkellä. Sillä taisi olla krapula, mutta silti se tuli paikalle, koska oli luvannut, ja silti se lähti matkaan, koska tiesi, etten pärjäisi ilman sitä. Se oli vaitonainen siihen asti, että päästiin isolle tielle. Mä arvelin, että se oli vihainen, ja odotin, että se puhuisi ensin.
”No? Mihin sä hävisit kesken pikkujoulujen?” se kysyi lopulta.
Olin jo osannut odottaakin sitä. Silti mulla ei oikein ollut mitään järkevää vastausta valmiina.
”Eiks Hello sanonu?” kysyin kierrellen.
”Se sano, että sä lähit viemään Oskaria kotiin.”
”Niin”, vastasin.
Mitä muutakaan mä olisin voinut siihen sanoa? Lähin joo viemään Oskaria kotiin, mutta ajeltiinkin siinä sitten niin kauan, ettei ollut järkeä palata, koska piti puhua vähän siitä sun tästä. Sitä voisi olla vähän vaikea selittää Alexille.
”No?” sanoi Alex pahaenteisesti.
”Mitä?”
”Mikset sä tullu takasin? Ja mitä sä sanoit sille?” se kysyi katsomatta muhun.
Huokaisin. En osannut enkä jaksanut enää valehdella.
”No en mä voinu olla kertomatta, että mä tiiän”, pihisin hiljaa.
Alex taisi kyllä kuulla sen, muttei vastannut.
”Musta olis tuntunu valehtelulta olla sanomatta mitään”, jatkoin.
”Joten päätit sit valehdella mulle”, Alex pisti terävästi.
Niin siinä oli tainnut käydä. Eikä mulla ollut vieläkään mitään järkevää selitystä tapahtuneelle.
”Anteeksi”, sanoin varovasti tunnustellen.
”Vittu teijän kanssa, saatanan Ilonat”, Alex puuskahti. ”Te ootte säälittäviä kaikki.”
”Anteeks”, sanoin uudelleen hiljaa mutisten.
Teki mieli sukeltaa takin sisään niin kuin Oskari edellisiltana mun autossa. Mä olin kyllä ihan paska kaveri.En tiennyt, mitä Alexin mielessä liikkui, sillä loppumatka ajeltiin aika hiljaisissa merkeissä. Mutta ei kai se olisi lähtenyt koko reissuun, jos se ei olisi ollut enää mun kaveri? Eihän?
Perillä Alex hyppäsi ulos autosta ennen mua sanomatta sanaakaan ja lähti nykimään kopin luukkua auki. Kömmin perään ja yritin valmistella itseäni keskittymään tulevaan suoritukseeni.
Olin ajatellut etukäteen Ulriikan olevan tiukka ja kokenut estevalmentaja. Mun mielikuvissa se oli ollut joku ehkä vähän vanhempi rouva. Nopeasti kävi ilmi, että se olikin suunnilleen mun ikäinen, tai ehkä vähän vanhempi. Se oli ikäisekseen kuitenkin kokenut kilparatsastaja – ainakin muhun verrattuna. Sillä oli tarkat ja pistävän siniset silmät, mutta se oli ystävällinen ja antoi välillä positiivistakin palautetta. Se oli uutta mulle – tai siis Oskarin valmennustyyli oli vähän erilainen. Kumpikaan ei ollut kuitenkaan huonompi tai parempi, ja kyllä Ulriikkakin oli silti tarkka. Musta tuntui, että se tykkäsi Veeran eteenpäinpyrkimyksestä ja osasi arvostaa sen vilkkautta karvoihin katsomatta. Meille teki varmasti hyvää se, että joku katsoi uusin silmin ensimmäistä kertaa meidän menoa ja huomasi sieltä uusia asioita.
Oli siinä valmennuksessa kyllä aika paljon tuttujakin teemoja: Veera olisi halunnut hypätä etenkin sarjan täysillä. Niinpä saatiin yhdeksi tehtäväksi hidastaa niin, että esteiden väliin mahtuisi kokonaiset kaksi askelta lisää. Ei ollut pojat helppoa ollenkaan. Veera piti huolen siitä, ettei mulla ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin sen purskahtelevan elämänilon hillitsemistä niin, ettei se loikkisi puomit kolisten minne sattuu. Sillä oli harvinaisen vauhdikas päivä – ei se kotona ollut ollenkaan niin työläs ratsastaa.
Valmennuksen päätteeksi sekä mulla että Veeralla oli hiki. Annoin sille helpottuneena pitkät ohjat ja kiittelin sitä vuolaasti. Vasta silloin ehdin katsella ympärilleni tarkemmin ja huomasin, että Veera oli ryhmän ainoa suomenhevonen. Ehkä sillä reissulla harjoiteltiin vähän siihenkin suhtautumista. Myöhemmin katsoin ilmoittautumislistasta, että koko valmennuspäivään ei ollut osallistunut Veeran lisäksi ainuttakaan ratsua, jolla olisi ollut suomenkielinen nimi. Siihen saisin kai nyt tottua, sillä tulevissa kilpailuissa voisi hyvinkin olla joskus sama juttu. Kummasti mun ajatukset vierivätkin kilpailuihin heti, kun olin saanut vähänkin kehuja vieraalta valmentajalta…
Line: VRL-03840Kotimatkalla mä en voinut olla sörkkimättä pikkujouluiltaa vielä uudelleen, koska en enää kestänyt painostavaa hiljaisuutta.
”Ootko sä vihanen? Koska Oskari lupas, ettei se oo sulle vihanen, vaikka sä kerroit mulle.”
”Sä se et kans tajua. Ei kyse oo tässä vaiheessa enää siitä, että Oskari tappais mut, koska mä kerroin sulle, vaan siitä, että sä lupasit pitää pääs kiinni, tajuatsä? Mä luulin, että suhun voi luottaa”, Alex saneli kärsimättömän kuuloisena ja vilkaisi mua sitten ekan kerran varmaan koko päivänä.Se iski syvälle ja teki pienen särön mun sieluun. Ja se oli ihan mun omaa syytä. Teki mieli kirota ääneen, mutta pidin tällä kertaa suuni kiinni.
”Mutta toisaalta – mitä muutakaan sulta olis voinu odottaa”, Alex jatkoi. ”Tää olis varmaan tapahtunu kuitenkin ennen pitkää.”
”Niin”, sanoin luullen tietäväni, mitä Alex tarkoitti. ”Mä en kestä salailua”, vinkaisin hiljaa.
”Sä oot paska pitämään salaisuuksia”, se korjasi.
”Enkä- tai no… Riippuu kai tilanteesta?” yritin saada vähän siimaa, sillä muuten Alex ei varmaan kertoisi mulle enää koskaan mitään.
”Mitä sä nyt ajattelet siitä Oskarista sitten?” se vaihtoi aihetta.
”Miten niin?”
”No kyl sä tiiät. Näkeehän sen sokeakin, että sä oot ollu siihen kusessa alusta asti.”
Punastuin. Katsoin sivuikkunasta ulos peittääkseni sen. Vedin keuhkot täyteen ilmaa vastatakseni perusteellisen ympäripyöreästi, sillä Alexille oli varmaan turha väittää suoraan vastaankaan.
”No ei kai se ihmistä miksikään muuta, että muut saa tietää sen menneisyydestä jotain, mikä on ollut siellä kaiken aikaa.”
Alex nyökkäsi ja tuhahti. Ehkä se näytti vähän yllättyneeltäkin.
”Mutta Alex”, jatkoin.
”No?”
”Anteeks.”
”Haista vittu. Jatkossa en säästele sua yhtään, vaan julistan kaikille, että sä tykkäät Oskarista.”
”Ethän! Se on eri asia!”
”Miten se on muka yhtään eri asia?”
”No sä tekisit sen tahallas.”
”Voiko toisten salaisuuksia möläytellä sit muka vahingossa?” Alex puuskahti. Se kuulosti melkein naurahdukselta.
”Tietenkin voi”, väitin.
”Sun suu pitäis teipata Jesarilla kiinni”, se sanoi ja täräytti mua nyrkillä olkavarteen.Mä näin, että sitä jo nauratti.
-
TW: lapsen menetys ja muutenki vähän raskaita juttuloita.
Tämä tarina ei sijoitu erityisesti mihinkään tiettyyn hetkeen, vaan sisältää Ilonan muistoja, jotka ovat aina olemassa jossain. Tämä ei siis vaikuta mitenkään nykyhetkeen eikä muuta enää mitään, joten olkoon nyt sopiva väli tälle.
Ida yhdellä I:llä
Mä olin viiden vanha, kun Ida Eronen syntyi kuolleena. Se oli tasan lasketussa ajassa. Mä muistan enimmäkseen välähdyksiä: surua, äidin itkemässä, isän hiljaisena – ja hautajaiset. Ennen siunaamistilaisuutta pappi kysyi, mitä nimeä siunattavasta tulisi käyttää. Kuulemma hautakiveen voidaan laittaa esimerkiksi ”Tyttö Eronen”, jos nimeä ei ole ehditty päättää. Äiti oli vastannut, että Ida, yhdellä I:llä. Niin Ida sai nimensä meidän suomenruotsalaisen mummin mukaan. Mummikin suri Idaa silloin, mutta enää se ei puhu siitä. Ei ainakaan meidän lasten kuullen, vaikka me ollaan jo aikuisia.
Iiro oli silloin jo seitsemän, eli aika iso poika. Niin iso, että sen piti kannatella muakin. Se alkoi antaa mulle purkkaa sen taskusta, jotta en itkisi, ja jotta se saisi mun huomion pois ikävistä asioista. Se oli sen tapa pitää musta huolta silloin, kun aikuisilla ei ollut aikaa tai voimia. Silti – tai ehkä juuri sen takia – Iirosta kasvoi varmaan tasapainoisin ihminen, kenet mä tiedän.
Siitä lähtien mä ajattelin, että mun piti olla kahden pikkutytön edestä kiltti ja hyvä. Mua itketti usein, koska äitikin itki. Mä itkin kuitenkin vain salaa, koska aikuisilla oli paljon tehtävää ja tosi raskasta. Ehkä sen takia musta tuli vähän ujo.
Mä oon välillä miettinyt, millaista olisi ollut elää tätä samaa elämää niin, että mulla olisi ollut pikkusisko – niin kuin vaikka Inarilla on Eira. Nyt mä en saa koskaan tietää. Siksi musta on vaikeaa jutella vauvoille. Siksi mä en tiedä, haluanko mä koskaan omia lapsia.
Meidän perheessä ei oikein puhuta menetyksistä, eikä varsinkaan Idasta. Me ei osata puhua enää vaikeista asioista niiden oikeilla nimillä. Silti me rakastetaan toisiamme – vaikka ei me tietenkään sanota sitäkään ääneen – ja kaikki on nykyään ihan hyvin kaikesta huolimatta. Kun sanat loppuvat, teot ja viime kädessä syvä hiljaisuuskin ovat ihan hyviksi todettuja vaihtoehtoja.
Iiro on ainoa, jonka kanssa mä oon puhunut Idasta myöhemmin. Äiti ja isä ei tiedä, että me käydään Iiron kanssa vieläkin silloin tällöin Idan haudalla. Ei edes joka vuosi, mutta joskus kuitenkin. Idan syntymäpäivä on kolmas marraskuuta. Miten onkin niin, että raskaat asiat kasautuvat usein loppuvuoteen ja eritysesti marraskuulle?
Mun äiti on vahvin ihminen, kenet mä tiedän. Se nousi syvästä mustasta suonsilmästä. Nykyään siitä ei päällepäin arvaisi – ei ikinä. Siis jos ei tietäisi ja osaisi katsoa. Se pitää itsensä kiireisenä: sillä on aina kädet täynnä. Se haluaa tuntea, että se hallitsee tilanteen kuin tilanteen. Se ei osaa menettää – se ei halua menettää. Siksi se otti Wandankin itselleen: paikkaamaan mennyttä hevostaan. Ja toisekseen siksi, ettei mun tarvitsisi luopua Wandasta kokonaan. Se uskoi tosissaan voivansa rakastaa ja hoivata Wandan ehjäksi, ja uskoo varmasti vieläkin. Se uskoo myös tulevansa itse ehjäksi rakastamalla ja hoivaamalla muita. Mä kuitenkin luulen, ettei yksi ihmiselämä riitä siihen, että sellaisen asian kanssa ehtisi tulla valmiiksi. Arvaan, että äiti menee aikanaan hautaan raskaan taakan kanssa, vaikka se ei olisi voinut tehdä mitään toisin.
Niin – Erosten yhteiseen hautaan, Idan viereen. Oman lapsensa luo kymmeniä vuosia myöhemmin. Sinne me kaikki vielä joskus mennään, ja ollaan sitten yhdessä taas – koko perhe.
Mutta onneksi elämä jatkuu nyt vielä meille, jotka ollaan täällä. Ehkä kaikki mennyt on vahvistanut meitä yksin ja yhdessä. Kukaan meistä ei ole katkera. Ja kukapa olisi uskonut silloin kauan sitten, että me vielä monet kerrat tanssitaan vappuperuukit päässä keittiössä keskellä yötä tai nauretaan itsemme tärviölle jouluaattona lautapelien ääressä? En minä ainakaan. Elämä on ihmeellistä. Mun täytyy yrittää jatkaa sen elämistä kahden edestä.
-
Noin 22:40
En millään saanut Oskarista selvää – se vain toisteli joitain epämääräisiä lauseita niin kuin se olisi ollut matkalla psykoosiin. No ei, laskuhumala sitä varmaan vain vaivasi. Päätin joka tapauksessa viedä sen kotiinsa. Kai se siellä pärjäisi itsekseen? Täytyisihän sen pärjätä.
Suuntasin aluksemme keulan niin, että pääsisin kääntymään seuraavassa järkevässä paikassa takaisin kohti pimeiden peltojen ympäröimää Otsonmäkeä.
”Sun pitää sit pysyä hereillä ja kertoo mulle, mistä teille käännytään”, sanoin.
”Hnng”, vastasi Oskari narisevalla äänellä.
Piti keksiä jokin keino pitää se valveilla.
”Tykkäsiksä siitä simasta?”
”Hm? Joo?”
”Sä voisit sit tykätä inkiväärioluesta.”
”Kaljaa.”
”Ei sillä oikeestaan oo mitään tekemistä kaljan kanssa. Ei siinä oo välttämättä alkoholiakaan. Se on vähän niinku simaa. Makeeta.”
”Aha.”Mietin kuumeisesti seuraavaa puheenaihetta. Tie oli liukas, ja pidin tiukasti ratista kiinni molemmin käsin. En uskaltanut ajaa kovaa.
Vilkaisin auton kelloa. Se oli jo niin paljon, ettei mun olisi järkevää palata pikkujouluihin – suurin osa lähtisi varmaan kuitenkin tunnin tai parin sisällä koteihinsa. Ja ne jotka jäisivät, olisivat jo sen verran humalassa, etteivät huomaisi mun puuttumista. En ollut samalla aaltopituudella, kun en ollut ehtinyt juomiseen mukaan. Eikä se haitannut mua yhtään. Mulla olisi huomenna estevalmennus toisella tallilla, enkä halunnut mennä sinne naama kipeänä. Ajaisin vain Oskarin kotiinsa ja palaisin sitten omaani Seinäjoelle.
”Pärjääksä kotona itekses? Camilla saattaa olla vielä pikkujouluissa…?” kysyin.
”Ei kukaan- kukaan ei halua- mun kanssa…” Oskari mutisi epämääräisesti. Siitä ei saanut mitään tolkkua. Hämärässä en nähnyt, oliko sillä edes silmät auki enää. Miten hitossa mä saisin sen raahattua sisään asuntoonsa, jos se menisi jalattomaksi?”Oskari hei.”
”Mm?”
”Älä suutu Alexille, vaikka mä kuulin siltä sun… jutusta. Ja jooko ettet kerro siitä Emmasta muille? Ei se mikään salaisuus oo, mut… tiiätsä?”Tulkitsin Oskarin ynähdyksen myöntäväksi vastaukseksi. Juuri kun luulin, ettei siitä saisi mitään sen kummempaa irti, se tulikin ulos kuplastaan ja puhui melkein kokonaisen lauseen:
”Älä säkään kerro muille – siitä.”
”En tietenkään”, vakuutin kiireesti. ”Mutta Oskari?”
”Joo?”
”Mitä sä ajattelit, kun mä tulin alunperin Hopiavuoreen – kun mun nimi oli Ilona? Oliks se susta ihan kamalaa?”Odotellessani Oskarin keräilevän sanoja mielestään oikeaan järjestykseen lausetta varten mä mietin, miten vaikeaa sillä täytyi olla mun takia. Ei pelkästään siksi, että mä tiesin nyt, vaan koska mä muistutin sitä sen menneisyydestä suunnilleen joka päivä olemalla Ilona. Mä olin kangastus siitä ajasta, kun se oli ollut vankina kehossa, johon se ei ollut kuulunut.
Hävetti, kun en ollut tajunnut mitään, vaan olin tuppautunut Oskarin elämään, vaikka sillä olisi varmasti helpompaa ilman mua sotkemassa asioita. Tunsin itseni tyhmäksi. Olisiko parempi, jos lähtisin pois? Olihan niitä muitakin talleja, joihin viedä hevosensa. Toisaalta täällä oli Alex. Mun sisko, jota en ollutkaan koskaan saanut vanhemmiltani. Rakas Alex. Mutta nyt sekin varmaan vihaisi mua, kun mä olin mennyt puhumaan Oskarille, vaikka olin luvannut, etten menisi. Pakosti Alex saisi ennen pitkää tietää, sillä se tiesi aina kaiken.
Paska minä. Teki mieli hakata päätä rattiin, mutten tehnyt niin. Piti huolehtia Oskarista ensin.
-
Noin 22:20
”Sä tykkäät tytöistä sitten”, Oskari totesi enemmän kuin kysyi.
”Ja pojista”, lisäsin.
”Onkssulla ja Alexilla… jotain?” se kysyi kangerrellen niin kuin sen kieleen olisi laitettu puudutuspiikki. Olin vaikuttunut siitä, että sen känniaivot olivat edes onnistuneet muodostamaan moisen ajatuksen. Tirskahdin.
”Ei, hah, Alex on vähänniinku veli mulle – tai siis sisko.”Oskari ynähti. Tai saattoi se sanoa jonkun sanankin, mutten saanut selvää. Voi kun sen kaaliin olisi mennyt, ettei millään tosiaankaan ollut mitään väliä.
”Sitä paitsi, mä päätin Emman jälkeen, etten enää sekaannu naisiin”, jatkoin kevyemmin ja jo puoliksi virnistin. ”Vaikka eihän sitä voi päättää, keneen ihastuu. Mutta sen voi, kenen kohdalla toimii”, kiirehdin jatkamaan.Yllätyksekseni mua vähän nolotti, vaikka tiesin, ettei olisi tarvinnut. Mutta ehkä se helpottaisi Oskarin oloa tietää musta jotain, mitä muut tässä nykyisessä elämässä eivät tienneet, kun kerran mäkin tiesin siitä. Silti tunsin kasvavaa tarvetta vaihtaa puheenaihetta. Yritin keksiä jotakin, mutten juuri sillä hetkellä tuntunut saavan päähäni ainuttakaan suomenkielistä lausetta. Ikuinen univaje muistutteli olemassaolostaan taustalla, mutta ei kovin häiritsevästi.
Kirkkaat katuvalot puolestaan muistuttivat siitä, että oltiin tulossa kaupunkiin. Oskarikin näytti siristelevän auton ikkunasta ulos kuin selvittäen, mihin oli joutunut. Mietin, pitäisikö kääntyä takaisin Otsonmäelle ja viedä Oskari jo kotiinsa selviämään. Vilkaisin ensin kaihoisasti hansikaslokeroa, jossa mun purkat oli, ja sitten nopeasti Oskaria, sillä en halunnut irrottaa katsettani tiestä pitkäksi aikaa. Se näytti kalpealta, poika-parka.
”Pitäsköhän sun juua vettä välillä? Ja milloin sä oot viimeks syöny?” kysyin. -
Noin 22:00
Purin huultani tietäen varsin hyvin itsekin, että punastuin taas vaihteeksi. Toivoin, ettei Oskari nähnyt sitä huppunsa takaa. Ei meidän siitä simasta ollut pitänyt puhua.
”Ehkä”, sanoin.
Jostakin syystä mua hymyilytti. Naurattikin vähän. Se oli varmaan se viini – siitä tuli niin kupliva olo.
”Miks?” Oskari kysyi, tai niin ainakin tulkitsin.
No miksiköhän?
”En tiiä”, valehtelin jo toista kertaa samana iltana. Hyi minua.
”Kiitti”, Oskari sanoi.
Vilkaisin sitä sivusilmällä.
”Ei se mitään”, sanoin hymyillen vaisusti. Olikohan Oskari ihan kunnossa?
”Ooksä vielä Outin kanssa?” kysyin.
”Häh?”
”Ooksä Outin kans yhessä?”
”En?” Oskari vastasi takkinsa sisästä.
”Ai.”
”Ooksä koskaan seurustellu?” se sammalsi, kun oltiin oltu hetki hiljaa.
Sen täytyi olla sekaisin kuin seinäkello, kun se sellaista uskalsi kysellä. Tai sitten se kaipasi jotain parisuhdeneuvoja, mistä siitä tiesi.
”Oon. Kahdesti, itse asiassa. Ensin lukioikäisenä yhen Väinön kanssa. Toinen oli reilu vuosi kaksoistutkinnon jälkeen. Sen piti olla suunnilleen ikuista, mutta ei se kestäny ees vuotta”, vastasin.Jostakin syystä kysymys oli saanut taas yhden yöperhosen räpistelemään mun sisällä, ja yritin parhaani mukaan niellä sitä tainnoksiin.
”Miksei?”
Oli mun vuoro tuijottaa tyhjin ilmein eteeni. En ollut odottanut keskustelun ottavan sitä suuntaa, ja samalla olin yllättynyt Oskarin suoruudesta, vaikka se olikin kännissä kuin käki. Ajatteliko se, ettei sillä ollut enää mitään menetettävää? Ei mullakaan toisaalta tainnut olla.Kaivoin vastauksen esiin sieltä, mihin en ollut ajatellut kajota enää.
”Se petti.”
Kädet hikosivat, enkä saanut kiinni siitä sisäelimiä vihlovasta tunteesta, jota en ollut koskaan käsitellyt loppuun. Tyhjänä kumiseva mahalaukku tuntui kääntyvän ylösalaisin.”Miten sä sait tietää?” Oskari jatkoi kyselytuntia oltuaan taas hiljaa niin kauan, että olin ehtinyt luulla sen sammuneen. Sain vaivoin sen väsyneestä ja humalaisesta puheesta selvää. Mä mietin, miten keskustelu oli ylipäätään päätynyt siihen, mutta vastasin totuudenmukaisesti:
”Se soitti mulle pari vuotta myöhemmin ja tunnusti jättäneensä mut sen takia, että oli pettänyt silloin… aikanaan.”
”Tunsitko sä sitä?”, Oskari mongersi silmät puolitangossa.
”Ketä?”
”…Kenen kanssa se petti?”
”Ei mulle koskaan kerrottu, kuka se oli. Saattoi hyvinkin olla joku tuttu”, sanoin hiljaa ja toivoin, ettei Oskari tosiaankaan muistaisi aamulla enää mitään.Se jäi vaitonaisena käsittelemään kuulemaansa, tai sitten se todellakin nukahti. Mä ajattelin keskustelun päättyneen siltä erää. Huokaisin syvään helpotuksesta, kun Oskari ei ollut tajunnut kysyä, kuka pettäjä itse oli.
Kun mä olin tuijottanut tuulilasin läpi tietä vailla määränpäätä niin kauan, että Seinäjoen valot jo näkyivät, mä avasin sittenkin vielä kerran suuni, vaikken ollut aikonut. Sillä mitä hävittävää mulla tosiaan enää oli? Sinä iltana oli jo revitty auki kumpaakin meistä niin paljon, ettei sitä voinut enää jättää puolitiehen.
”Mutta se, joka petti – sen nimi oli Emma.” -
Noin 21:45
Kun onnistuin kömpimään ulos Eetun isoista kengistä ja pääsin pois eteisestä, olin törmätä Helloon, joka kantoi kainalossaan viinapulloa kuin vauvaa.
”Anteeksi”, mumisin.
”Hmmbh heittää Oskarin kotiin”, Hello mumisi takaisin. Tai siltä se ainakin kuulosti.
”Mitä?”
”Oskari haluaa kotiin”, se toisti.
”Miksi?” kysyin, mutta en sittenkään jäänyt kuuntelemaan vastausta, sillä tajusin, että siinä voisi olla tilaisuuteni.
”Mä voin viedä”, sanoin ennen kuin Hello ehti vastata.
”Se on sitte vähän…”, Hello aloitti, muttei sitten sanonutkaan, mitä Oskari oli vähän.
”Missä se on?” kysyin.
”Mee sä itse asiassa jo käynnistämään se sun auto. Mä tuon Oskarin”, Hello sanoi.Ihmettelin mielessäni, miksi Oskari piti tuoda – eikö se muka osannut itse kävellä? Keräsin kuitenkin kamppeeni ja lähdin ähräämään tällä kertaa omia kenkiäni jalkoihini, vaikka olin vasta päässyt irti edellisistä. Alex ei ollut enää tuvan rappusilla – kai se oli tullut mun perässä sisään tai jotain.
En ehtinyt edes käynnistää autoa, kun ulko-ovi aukesi. Hello suunnilleen talutti Oskarin ulos ovesta ja taputti sitä vielä kömpelösti selkäänkin, ennen kuin jäi katsomaan, että se pääsi itsenäisesti kävelemään rappuset alas. Oskari näytti humalaiselta ja huonovointiselta. Silti – tai ehkä juuri siksi – se hymyili samalla omituisesti kohdistamatta katsettaan varsinaisesti mihinkään. Mä mietin, missä välissä se oli onnistunut saamaan itsensä sellaiseen kuntoon.
Oskarin lähestyessä autoa hitaasti ja epävakaasti mä muistin kirkkaasti, mitä asiaa mulla olikaan ollut sille. Tässä olisi mun tilaisuus puhua sen kanssa kahden kesken – olkoonkin, että se ei muistaisi enää aamulla mitään.
Jännitys alkoi aaltoilla mun sisällä ja epäilys nosti päätään – tekisinkö väärin, pilaisinko jotain? Kävin nopeasti päässäni läpi hätäisesti suunnittelemani vuorosanat. Ei, asia ei voinut odottaa.
Oskari avasi oven ja kapusi mun auton kyytiin silmät punaisina.
En voinut esittää, etten tiennyt. Se olisi ollut melkein valehtelemista.
”Alex kertoi,” tervehdin ennen kuin Oskari ehti sanoa sanaakaan. Sain tahtomattani sen kasvot vaihtamaan väriä, sillä se taisi olotilastaan huolimatta arvata heti, mistä oli kyse. Se näytti etäisesti siltä, kuin olisi ollut aikeissa oksentaa.
”Mutta älä kerro sille, että mä kerroin, että se kertoi, jooko? Mitä ikinä tapahtuukin – tai on tapahtumatta – niin mulle menneellä ei oo väliä. Se ei muuta mitään, että mä tiedän, eikä koko asia oikeastaan edes kuulu mulle”, päästin kaiken yhtenä pulppuna kerralla ulos aivan eri tavalla kuin olin etukäteen suunnitellut. Saatoin vain arvailla, oliko Oskari ymmärtänyt sanaakaan.Katsoin sen kasvoja. Se ei vastannut mun katseeseen. Mä en halunnut ajaa sitä nurkkaan yhtään enempää ja pelkäsin nytkin, että se avaisi auton oven ja kompuroisi tiehensä. Puristin parkissa seisovan autoni rattia ja toivoin Oskarin ymmärtävän rivien välistä, että mä kyllä pitäisin sen asian omana tietonani.
Mä en tiedä huomasiko Oskari, kun Milanin auto kaarsi pihaan – ainakaan Oskari ei irrottanut silmiään tuulilasin edessä olevasta lumikasasta, jota se tuijotti lasittunein katsein. Milan nousi autostaan ja käveli hitaasti kohti tupaa – niin kuin se olisi vitkutellut tahallaan. Se ei kaiketi huomannut, että mun pimeässä ja sammuksissa olevassa autossa oli elämää. Seurasin katseellani Milanin kulkua odotellessani, että Oskari sanoisi jotakin tai tekisi jonkinlaisen eleen siihen suuntaan, että se tosiaan halusi lähteä kotiin.
-
// Lempo soikoon, että en ollut ajatellut tätä tapahtuvaksi vielä, vaikka olinkin kirjoittanut aiheesta katkelmia valmiiksi jo viime elokuussa. :DDDD
Noin 21:35
Alex puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Se näytti aika säälittävältä etsiessään mielessään pakoreittiä tilanteesta.
”Niin?” hoputin.
”Oskari tappaa mut”, Alex mumisi niin epämääräisesti, että se varmaan toivoi, etten olisi kuullut.
”Miksi? Mitä sä oot tehny sille?” tenttasin valmiina puolustamaan Oskaria kuin karhuemo, jonka poikasta on härnätty.
”En mitään”, Alex sanoi.
Se puhalsi savurenkaan ja katseli sen katoamista pimeälle taivaalle.
”Kerro nyt”, puuskahdin. Turhautti. ”Tai meen kysyyn Oskarilta”, keksin jatkaa. Se sai Alexiin vauhtia.
”Et mene!” se sanoi. ”Et saatanassa mene.”
”Miksen?”
”No voi helvetin helvetti. Tätä sä et sitten kerro kenellekään vaikka aseella uhattais, onko selvä? Tän jälkeen mun lisäks myös sun henkikultas on sit vaarassa, joten mieti tarkkaan, haluutko tietää”, Alex vannotti.
Musta sillä oli hullua päässä.
”Joo joo, kerro nyt.”
”Oskari oli lapsena tyttö ja sen nimi oli Ilona. Noniin, siinä se nyt tuli. Ehkä sun olikin jo korkea aika tietää”, se sanoi katsellen taas yhtä kylmään ilmaan katoavaa savupilveä.Mä olin hiljaa pitkältä tuntuvan ajan. Tuntui siltä, etten tosiaankaan olisi saanut tietää sellaista asiaa. Kyllä mä ymmärsin, mitä Alex tarkoitti, ja olin luonnollisesti kuulemastani yllättynyt, mutten varsinaisesti järkyttynyt, sillä kaikilla oli omat salaisuutensa, enkä minäkään ollut siinä mielessä poikkeus. Olin saanut kuulla Alexilta Oskariin viittaavaa kiusoittelua jo jonkin aikaa, ja osasin arvata, miksi Alexn mielestä mun piti saada tietää. Ja olihan tämä pieni piiri. Mietin, ketkä kaikki asiasta mahtoivat tietää. Ja miten saattoikin olla mahdollista, että me oltiin Oskarin kanssa saatu alun perin syntymässä sama nimi? ¨
Tarkastelin kuulemaani tietäen, ettei ollut oikeastaan minun paikkani saada selville Oskarista sellaista asiaa, saati kysyä minkäänlaista lisätietoa siitä. Oskari itse oli ainoa, jolta haluaisin asiasta kuulla lisää sitten, kun se olisi valmis kertomaan – jos koskaan tulisi valmiiksi. Siksi siitä pisteestä oli vaikea jatkaa keskustelua Alexin kanssa.
Lopulta mä päätin turvautua etäisempään viestintätapaan ja loitontaa itseni alueelta, jolle en kuulunut. Punnitsin sanojani tarkkaan, mutta onnistuin silti änkyttämään muutamia merkityksettömiä tavuja ennen kuin sain muodostettua kokonaisen lauseen.
”Aijaa. Enpä ois arvannut”, sain lopulta sanottua, mutta jatkoin sitten muutaman hengenvedon jälkeen: ”Kun mä olin nuorempi ja mulla oli vuokraponi, niin sen paikan naapuritallilla kävi yks, jolla oli vastaavanlainen historia. Sen nimi oli itse asiassa Alex.”
Mitä helvettiä, Ilona? kysyin itseltäni heti sen sanottuani.
Alex ei sanonut mitään. Se varmaan haistoi mun hermostuneisuuden tupakansavunkin läpi.Yhtäkkiä mä huomasin, että mua paleli kamalasti. Mun teki mieli paeta yksin autooni käsittelemään kuulemaani ja sitä, miten Oskari suhtautuisi koko asiaan. Samalla halusin kauheasti palata sisälle, etsiä Oskarin käsiini ja sanoa sille, ettei sillä ollut mitään väliä. Ettei millään oikeastaan ollut mitään väliä, ja että se ei muuttaisi mitään. Ja lisäksi vielä sen, ettei se koko asia edes kuulunut mulle, enkä ollut itse kaivellut sen asioita, vaan Alex oli kertonut. Paitsi että olinhan minä painostanut.
Mutta se varmaan vain pahentaisi tilannetta – ajaisin Oskarin vain nurkkaan sillä tavalla. Samalla mä halusin pyytää siltä anteeksi sitä, että mä tiesin siitä jotakin, mitä en olisi saanut tietää.
Niin mun olisi tehtävä. Se olisi ainoa oikea teko. En mä voisi esittää, etten tiennyt – sehän olisi melkein sama, kuin jos valehtelisin.
”Mun pitää mennä”, mumisin Alexille.
”Ei sitte sanaakaan kenellekään. Eikä varsinkaan Oskarille!” se sähisi mun perään.
”Juu juu”, valehtelin laahustaessani kömpelösti Eetun kengät jaloissani sisälle eteiseen. -
Noin 21.30
Katselin Oskaria tutkivana. Mitä Alex oli mahtanut tarkoittaa? En minä tyhmä ollut: jotakin outoa siinä tilanteessa oli joka tapauksessa ollut. Ei Alexilla ollut yleensä tapana mennä vaikeaksi tuolla tavalla kesken vitsailun. Mitä se oli edes sanonut ennen kuin oli paennut Helloineen ulos?
Oskari huomasi, että mä katselin sitä päästä varpaisiin kuin yrittäen ratkaista arvoitusta. Se vilkuili hetken vaivaantuneena ympärilleen ja lähti sitten pois. Pakeniko se tarkoituksella mun tuijotusta?
Seurasin katseellani, kun se poistui eteistä kohti. Sinne Hello ja Alexkin olivat menneet äsken. Teki mieli hylätä lavastuksena kädessäni ollut viinilasi ja rientää perään, mutta ei minulla oikeastaan ollut mitään uskottavaa syytä tehdä niin. Jumitin paikoillani yrittäen naurahdella luontevasti oikeissa kohdissa muiden sisälle jääneiden keskustelulle.
Hetken päästä Hello palasi työntäen Oskaria hartioista kuin vankikarkuria. Oskari näytti maansa myyneeltä, ja sen hartiat olivat kireät kuin viulun kielet Hellon käsien alla.
Mitä ne olivat tehneet sille?
En voinut uteliaisuudelleni mitään. Nytkähdin liikkeelle ja hylkäsin puolillaan olevan juomalasini sivupöydälle arvellen etäisesti unohtavani sen siihen pitkäksi aikaa. En ollut vieläkään päättänyt, ajaisinko myöhemmin autolla kotiin, joten olin aloittanut juomisen varovasti.
Siinä se seisoi pihassa, uljas valkea Seatini, kun pistin pääni ulos etuovesta. Alex puolestaan seisoi sukkasillaan rappusilla tupakka kädessä.
”Mitä toi oli?” kysyin osoittaen peukalollani takaani epäselvänä kantautuvan keskustelun suuntaan.
Alex ei heti vastannut. Työnsin lähimmät kengät – Eetun varmaan, kun olivat niin isot – jalkoihini ja hiihdin niillä ovesta ulos portaille. Suljin oven perässäni. Pakkasilma sai mut huomaamaan, että mun poskia sittenkin jo vähän kuumotti sen mokoman pienen viinitilkan vuoksi.”Mikä sulla on?” kysyin Alexilta. ”Ja miksei sulla oo kenkiä?”
-
// Tarinassa esiintyvä life hack on testattu tosielämässä toimivaksi. Muilta osin tämä teksti on yhteen takertuneista kirjaimista muodostuva oksennus, jonka haluan saada tässä välissä ravisteltua pois käsistäni. Kuuluisi varmaan pöytälaatikkoon, mutta tässä se nyt kuitenkin tulee.
Paskapulkka
Katselin tarhassa tarpovaa Veeraa ajatellen, mahtoiko olla mitään kauniimpaa kuin liinaharjainen suomenhevonen raikkaana pakkaspäivänä puhtaassa lumessa. Taivas oli vielä hetken aikaa kuulas ja kirkas, ja metsänreunan kuuset vetivät vertoja Lapin tykkypuille pukeutuessaan paksuun lumikerrokseen. Pian alkaisi kuitenkin jo hämärtää, ja ennen pitkää peltojen takana siintävä metsä katoaisi näkyvistä melkein kokonaan.
Camilla siivosi tarhaa. Ulkohommat oli hyvä saada hoidettua ennen pimeän tuloa, sillä myöhemmin otsalampun valossa olisi varmaan vaikeampaa kaivella lumen alta pilkottavia kasoja. Paahtis, joka oli pukeutunut korviaan myöten paksuun toppaloimeen, arvioi työn tulosta silmä kovana kottikärryjen vieressä. Veera tepasteli tarhan toisessa päässä etsien jotakin syötäväksi kelpaavaa lumen alta.
Siirsin katseeni pihaton suuntaan havaitessani silmäkulmassani liikettä. Ea se siellä pusersi hiki hatussa kottikärryjä paksun lumen läpi. Se oli niin kiltti, kun auttoi taas siivoamisessa, vaikka sen täytyi olla kamalan rankkaa, kun suurin osa pihattoaitauksen pinta-alasta oli hangen peitossa. Niin paljon sitä oli viime aikoina satanut, että hevoset eivät olleet ehtineet tallata kaikkea lunta matalaksi. Pelkästään tyhjien kottikärryjen työntäminen tarhaan oli varmasti raskasta.
Ajattelin, että Ea saattaisi kaivata auttavaa kättä – tai ainakin hyviä neuvoja – ja oikaisin hangen poikki pihaton aidalle. Samaistuin syvästi pienikokoisen tytön edesottamuksiin, kun hän yritti kaikilla voimillaan työntää hitaasti täyttyvää kottikärryä muhkuraisessa lumessa. Eihän siitä meinannut tulla mitään.
”Tarviitko apua?” kailotin Ean perään.
Se kääntyi, työnsi pipon pois silmiltään ja vilkutti mulle iloisesti.
”Moi!” se huusi takaisin. Ei ollut varmaan kuullut mun kysymystä. Yritin uudestaan:
”Mikset ota pulkkaa?”
”Mitä?”
”Pulkkaa!”
”Mitä?”
”Mikset sä koita pulkalla?”
”Millä?”
Ea varmaan ajatteli kuulleensa väärin. Se lähti kömpimään mua kohti.
”Tuolla on toi ahkio. Lapataan lannat siihen, niin ei tarvi työntää noita kottareita lumessa”, ehdotin, sillä olisihan se paljon helpompaa vetää pulkkaa hangen päällä kuin aurata tietä mennessään täysien kottikärryjen kanssa.Silmäiltyään hetken vuorotellen mua ja kottikärryjään Ea suostui ehdotukseeni. Tyhjennettiin puolillaan olevat kärryt lantalaan ja haettiin samalla mullekin talikko, ja sitten se ahkio, eli sellainen iso pulkka. Se oli kevyt ja helppo vetää tyhjänä pihattotarhaan. Hevoset tarkastelivat sitä silmät suurina. Typy tuli lähemmäs katsomaan, pörisi ja puhisi, mutta totesi sitten lopulta kapistuksen vaarattomaksi, vaikka se liikkuikin epäilyttävällä tavalla.
Kasasimme ahkion täyteen ja lähdimme vetämään sitä kohti lantalaa. Olihan se täytenä painava, mutta paljon helpompi kuljettaa paksussa lumessa kuin kottikärryt – juuri kuten olin ajatellutkin. Kun Ea hinasi pulkkaa lantalan suuntaan mun kantaessa kahta talikkoa, tuli Alex vastaan riimua ja narua kantaen. Se oli varmaan menossa hakemaan Tetristä sisälle.
”Kätevä tommonen paskapulkka teillä”, se sanoi silmiään räpäyttämättä ja ihmettelemättä hetkeäkään, miksi meillä oli ahkio täynnä hevosenlantaa, kun tarhojen siivous ei edes ollut meidän vastuullamme ollenkaan. Nyökkäsimme Ean kanssa Alexille arvokkaasti ohittaessamme hänet. Alex oli siitä mainio tyyppi, että hän otti kaikki uudet ideat – hyvät ja huonot – vastaan niin kuin ne olisivat maailman tavallisimpia asioita.Lasti saatiin kumottua lantalaan melko helposti, ja palasimme tarkastuskierrokselle viimeistelemään siivouksen. Pulkka ei ollut liikkuessa yhtä kiikkerä kuin kottikärryt, vaikka kyllä pari hevosta melkein täyden pulkkakuormankin näköjään sai nurin, kun tarpeeksi koettivat etujaloillaan sen kestävyyttä. Olisivat varmaan halunneet kyytiin, mutta ikävä kyllä ahkiomme ei kestänyt aivan sellaista käyttöä.
Kun työ tuli valmiiksi, palautimme ahkion takaisin paikalleen ja menimme ilmoittamaan Camillalle, että pihatto oli siivottu.
”Aijaa. Miten te… Aika nopeita olitte”, se vastasi vilkuillen meidän ohi pihaton suuntaan puristaen talikkoaan molemmilla rukkasillaan niin kuin me oltaisi viemässä loputkin työt sen käsistä. ”Ei teidän olis kyllä tarvinnu…”
”Totta kai me autetaan”, Ea sanoi.
”Ei siitä ollu paljoa vaivaa”, vakuuttelin ajatellen, mihin kaikkeen sitä ihminen saattoikaan käyttää luovuuttaan vältellessään koulutehtäviä. -
Paljon lunta ja pari suokkitammaa
Yhtenä päivänä oli satanut ihan sairaan paljon lisää lunta. Ean mielestä se oli ollut ihanaa, mutta samalla se oli järkeillyt, että lumi saattaisi hyvinkin vielä sulaa pois. Minä olin nyökytellyt ja Hello oli sanonut, että kyllä se varmaan sitten toukokuussa viimeistään sulaisi. Sitten se oli voivotellut, että kun on kuulemma niin kylmä, ettei Typykään halua liikkua ulkona mihinkään. Olin huomauttanut, että sehän asuu pihatossa, ja että ulkona oli vain muutama aste pakkasta. Hello oli vetänyt yläraajansa puuskaan ja sanonut, että no mene vaikka itse kokeilemaan, niin ei se halua liikkua. Tallilla viime aikoina vallinneen epäonnen takia olin ajatellut vähän huolestuneena, oliko Typyllä selkä jumissa tai maha kipeänä, jos se kerran oli haluton liikkumaan. Hello jäi tyytyväisenä tupaan, kun minä suuntasin suorittamaan saamaani tehtävää liikuttaa Typy.
Se oli yllättävän mukava ratsastaa. Mietin, mahtoiko Hello itse edes ymmärtää, miten hyvä hevonen sillä oikeastaan olikaan. Typyllä oli kivat askellajit, ja kyllä se vain liikkui oikein mielellään. Taisi olla Ilveksen poika itse tässä se, jota ei huvittanut liikkua ulkona, kun sormiin tuli niin kylmä.
Typy sipsutteli reippaana koppuraista kenttää ristiin rastiin, eikä sitä haitannut edes lumisateen yltyminen pyryksi. Siihen oli helppo ihastua, mutta toisaalta se vaati varmaan tietynlaisen ihmisen, joka osasi arvostaa sitä kaikkine oikkuineen juuri sellaisena kuin se oli. Myönnettäköön, että se piti mut kuitenkin sen verran kiireisenä, että sain hyvät alkulämmöt ennen kuin lähdin ratsastamaan omaa vetreää Veeraani, joka oli kuin uudestisyntynyt hierontansa ja vapaapäivänsä jäljiltä. Se oli tottunut hyvään entisessä elämässään, ja mulla oli täysi työ sen ansaitseman elintason ylläpitämisessä.
Suuntasin Veeran kanssa pihapiirin ulkopuolelle, sillä mikäs hätä meillä siellä oli pehmeiden hankien lomassa. Ajattelin antaa muille enemmän tilaa harjoitella maneesissa, kun puoliveriset varmaan suoriutuisivat vähän nihkeämmin treeneistään ulkona lumipyryssä ja paksussa lumessa. Tai mistäs sitä toisaalta tietää, jos ne vaikka sattuivatkin pitämään lumesta ja loikkivat siinä sujuvasti pitkillä jaloillaan.
Veera humpsahti joka askeleella pehmeään lumeen syvemmälle kuin voisi ajatella ylhäältä katsoen. Sen selän päällä oleva viltti lepatteli ravin tahtiin, kun tyytyväinen tamma työskenteli yhtä uutterasti kuin aina. Musta tuntui, että se tykkäsi lumesta ja piristyi pakkasista. Ainakaan sitä ei tuntunut haittaavan, että hiutaleet peittivät sen harjan hiljalleen valkeaan pitsikuvioon.
Ajattelin tehdä vain pienen ravilenkin ja taivutella samalla, mutta Veera oli niin täydessä vireessä, että lopulta annoin sen laukatakin. Lunta lensi kavioista meidän taakse ja sivuille, kun me lennettiin pehmeästi lumista metsätietä pitkin. Noustessani jalustimille seisomaan annoin tuulen ja satavan lumen piiskata kasvojani. Silloin muistin Wandan ja kaikki ne kerrat, kun olin laukannut sillä Pihlajamäkeä ylös vedet silmissä ilmavirrasta, ja sen loppukirin meidän ainoaksi jääneessä kilpailussa, jota me ei oltu sittenkään voitettu.
Pyyhkäisin kuivan pakkasviiman pusertaman kyyneleen poskeltani lapaseeni ja silitin Veeran kaulaa, kun se hidasti laukkansa ravin kautta käyntiin. Se nyki itselleen pitkät ohjat, ja mä annoin sen tehdä niin. Mun poskia ja varpaita nipisteli, mutta tuttuun tapaan puoliksi ravia ja puoliksi käyntiä etenevä liinakko hohkasi lämpöä joka solullaan niin, ettei mun tarvinnut pelätä ympäröivää kylmyyttä. Veera tuntui vakaalta ja luotettavalta mun alla, ja mä annoin sen kantaa mut kotiin omia reittejään.
Line: Elisa -
En aikonut, mutta viitataan nyt pikkusen tähän. 😀
Jumissa
Auton radiossa soi Clocks ihan niin kuin en olisi muutenkin tiennyt, että oli kiire. Kaarsin tallin pihaan ja varmistin, että se oli tyhjä ihmisistä. Ketään ei onneksi näkynyt.
Keräilin kantamukseni ja hiivin ripeästi sisälle talliin. Kätkin pullon takkini sisään, kun Janna tuli vastaan. Moikkasin muina naisina, eikä se onneksi tajunnut epäillä mitään. Satulahuoneeseen päästyäni hengähdin, kun siellä ei ollut ketään. Sormet turtana päästin viimein irti kantamuksestani laskiessani lasisen simapullon Sintin harjojen sekaan Oskarin kaappiin. Olin ehtinyt juuri ja juuri, ennen kuin se tulisi tallille – oltiin näet sovittu, että se taas vähän katsoisi mun ratsastusta, joten tiesin, että se tulisi vasta vähän ennen kuutta. Kello oli varttia vaille. Yritin ravistella kiireen harteiltani ja käyttäytyä kuten normaalit ihmiset.
Alex ja Hello olivat touhottaneet juhlien parissa niin tiiviisti ja kinastelleet siitä, kutsuttaisiinko Milania, että olivat unohtaneet koko siman – ainoan asian, jota Oskari oli itse toivonut. Pullossa ei lukenut mitään, eikä siinä ollut edes vanhan etiketin repaleita vihjeenä siitä, keneltä se oli. Hullunahan minua pidettäisiin, jos kävisi ilmi, että olin työstänyt simaa kuin Iisakin kirkkoa monta päivää ja käynyt välillä yölläkin tarkistamassa, että sillä oli kaikki kunnossa – vain Oskaria varten. En tiennyt itsekään, miksi olin mennyt sellaista tekemään, kun Oskari täytti kuitenkin jo kolmekymmentä, ja minä olin vasta kahdenkymmenenneljän. Ihmekös, kun se ei ollut minua huomannut – olin sen silmissä varmaan ihan teini. Sitä paitsi, enhän minä enää edes tykännyt Oskarista sillä tavalla. Siksi se vasta olikin tavatonta, että olin keitellyt Oskarille simaa kotonani visusti piilossa muiden silmiltä kuin mitäkin pontikkaa.
Ei mennyt kauaa, kun Oskari itse saapui. Harjailin siinä vaiheessa jo Veeraa tarmokkaasti. Hinasin sen edeltä maneesiin, jotta naamaltani ei paistaisi, että olin tehnyt jotain epäilyttävää.
Oskari oli jo ehtinyt toteuttaa uhkauksensa siitä, että jouduttaisiin tekemään kaiken maailman siirtymiä ja kontrollijuttuja esteiden välillä. Nyt kun niistä oli selviydytty, päästiin vihdoin hyppäämään diagonaalilla olevaa kolmen esteen sarjaa ihan normaalisti laukassa ilman pysähdyksiä, jotka olivat olleet sekä mun että Veeran mielestä ihan turhaa hidastelua.
Kun mentiin tokaa kertaa sarjaa läpi, Veera yhtäkkiä pukitti kahden jälkimmäisen esteen välissä.
”Oho”, Oskari sanoi.
”Oho”, minä toistin vähän painokkaammin. ”Se ei oo koskaan tehny tollasta”, sanoin hidastaen raviin ja ohjaten hevosen viimeisen esteen ohi.
”Se ei muuten käytä selkäänsä nyt kunnolla. Onkohan se jumissa?” Oskari epäili.
”Voi olla. Tuntuu vähän hassulta.”
”Lopetellaan tältä päivältä. Mä voin kaivaa sulle meijän vakihierojan puhelinnumeron. Ota vaan loppuverkat”, Oskari sanoi kävellessään jo kohti ovea.Yritin tasapainottaa Veeran ravia ja annoin sille reilusti ohjaa. Se venytti eteen ja alas, mutta jotenkin sen askel tuntui tavallista lyhyemmältä. Talutin sitä loppukäyntien ajan, ja ehdin tietenkin miettiä tyhjässä maneesissa taas vaikka mitä. Olinko minä nyt rikkonut tämänkin hevosen? Mitä jos sillä oli jotain oikeasti vialla siellä selässä?
Kun vein Veeran talliin, Oskari tuli käytävällä vastaan ja työnsi mun käteen pienelle ruutupaperista repäistylle palalle kirjoitetun puhelinnumeron. Soitin siihen heti, ja nainen onneksi vastasi ensimmäisellä yrityksellä. Kerroin tilanteen taas vaihteeksi siinä samassa kohdassa, jossa olin soittanut ensimmäistä kertaa Wandalle eläinlääkärin. Pidin puhelinta korvani ja olkapääni välissä riisuessani samalla Veeralta varusteita.
Hieroja sanoi, että normaalisti ajat menisivät parin-kolmen viikon päähän, mutta juuri sille samaiselle illalle olisi peruutusaika tarjolla. Hän kertoi pääsevänsä parin tunnin päästä, jos minulle sopisi niin lyhyellä varoitusajalla. Kuulemma yleensä ei kannattaisi hieroa heti ratsastuksen jälkeen, mutta kun meillä oli jäänyt treeni kesken eikä oltu missään nimessä menty kokonaista tuntia, niin Veeraa voisi ainakin kevyesti käsitellä.
”Tottakai, sopii hyvin!” kimitin puhelimeen jännittyneenä.Sitten alkoi odotus. Harjasin Veeran huolellisesti ja tarkastin jokaisen kavion kahteen kertaan. Kävin korjaamassa maneesiin jääneet esteet pois ja siirryin puhdistamaan Veeran varusteita. Sitten aloin siivoamaan kaappiani, sillä mun oli ihan pakko saada käsille koko ajan jotakin tekemistä. Sain vaivoin estettyä itseäni kurkistamasta Oskarin kaappiin, joten en tiennyt, oliko pullo vielä siellä. Tuskin siinä montaa päivää menisi, että se huomattaisiin.
Kävin vähän väliä ulko-ovella kurkkimassa, näkyisikö hierojaa. Jauhoin varmaan kuusi purkkaa mauttomaksi parin tunnin aikana, mutta se johtui kyllä varmaankin vain siitä, että otin niitä aina kaksi kerralla. Viimein vieraan auton valot lähestyivät pimeää pihatietä pitkin. Riensin siirtämään Veeran käytävälle ja varmistin, ettei sillä ollut puruja harjassa tai heinää hännässä, ennen kuin lähdin vastaanottamaan hierojaa.
Se oli rauhallinen keski-ikäinen nainen, joka alkoi heti käydä läpi Veeran hipiää. Veera oli kiinnostunut uudesta tuttavuudesta, mutta seisoi urheasti enemmän tai vähemmän paikoillaan käsittelyn ajan, koska olihan se hyvä tyttö.
”Täällä on vähän jumia kyllä, mutta se ei ole toispuoleista, mikä on hyvä – ei se siis ainakaan epätasapainoisesta ratsastamisesta johdu. Saan tän kyllä kerralla auki, mutta tämä on sitä sorttia, jota kannattaa hieroa säännöllisesti. Ehkä kerran kuussa voisi olla hyvä. Niin, ja kannattaa loimittaa se nyt tosi hyvin varsinkin, kun se on klipattu. Ratsastaessa kannattaa olla aina viileällä säällä ratsastusloimi tai viltti selän päällä aluksi, kunnes lihakset vähän lämpenevät, vaikka menisitte maneesissa”, hieroja kertoili työnsä lomassa.
Sitten se vielä lisäsi, että koska vahva lihas on elastinen lihas ja heikko lihas menee helpommin kireäksi, kannattaisi varmistaa ratsastaessa, että hevonen käyttää selkäänsä kunnolla ja kiinnittää siihen huomiota esimerkiksi koulutreeneissä. Kuulemma käynti vaihtelevassa maastossa tekisi myös terää.
Taas ajattelin, että oikealle säännölliselle valmentajalle olisi tarvetta, sillä sivusta katsoen näkisi paremmin, milloin Veera käyttäisi selkäänsä oikealla tavalla. Minusta ainakin sen laukka oli aina sellaista ylämäkeen menevää ja vahvaa, mutta enhän minä hevosta vielä tuntenut niin hyvin, että olisin voinut selästä käsin olla aivan varma. Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen, että tammani ilmaisi herkästi, kun sillä oli jokin vialla. Niin saatoin reagoida ajoissa, ennen kuin tilanne pahenisi.
Oli tietenkin huojentavaa kuulla, ettei kyse ollut mistään vakavammasta. Pitäisi vain panostaa entistä paremmin loimitukseen ja lihashuoltoon. Sovimme seuraavan hierontakerran viiden viikon päähän, ja hieroja muistutti vielä lähtiessään nesteytyksestä ja siitä, että huomenna kannattaisi pitää lepopäivä.
Luotsasin Veeran takaisin karsinaansa ja tyrkytin sille ämpäristä vettä. Se maistoi kohteliaasti pienen lirauksen, mutta menetti sitten mielenkiintonsa. Raahasin painavan sangon pois, sekoitin veteen melassia ja palasin yrittämään uudelleen. Veera ryysti kymmenisen litraa melassivettä hyvällä halulla, ja silloin päätin alkaa juottaa sen jatkossa kaiken varalta joka ilta. Ei siitä varmaan haittaakaan olisi.
Kokeilin vielä venytellä Veeran jalkoja, kun tuntui, että jotakin oli pakko tehdä, vaikka oikeasti hevonen oli ihan kunnossa, ja hieroja oli saanut siltä jumin ainakin toistaiseksi pois. Kai mä vain pelkäsin, että pilaisin tai rikkoisin tämänkin hevosen jotenkin. Mutta Veera oli raukea, rento ja unelias hieronnan jäljiltä, ja musta tuntui, että se halusi olla rauhassa välillä. Olinhan mä pörrännyt sen ympärillä koko illan milloin mitäkin tekemässä. Puin sille huolellisesti villaloimen yötä vasten. Sitä tuskin tarvitsisi käyttää joka yö, mutta hieronnan jälkeen se tuntui tarpeelliselta. Lähdin vielä satulahuoneeseen kirjoittamaan muistilappua aamutallilaisille, että villanutun voisi jättää sadeloimen alle aamulla ulos viedessä. Lisäsin samalla satulan ja huovan väliin karvaromaanin, koska siihen varmaan oli jokin hyvä syy, että varusteiden mukana oli tullut sellainen.
Oskarin kaapin ovi oli raollaan – vannon, etten edes koskenut siihen; satuin vain näkemään kaappiin sisälle puolivahingossa. En tiennyt, oliko Oskari jo lähtenyt kotiinsa, mutta ainakin simapullo oli kadonnut.
-
1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Ilonan eka spinnari – se lenkkitarina – tai oikeastaan siitä vain se juoksuosuus. Se oli nimittäin alun perin ihan oma erillinen tarinansa, mutta yhdistin sitten sen perään toisen tarinan, jossa vähän valotetaan Ilonan taustoja, koska se loppuosa olisi tuntunut liian irralliselta julkaista yksinään. Kirjoitin sen juoksuhomman kesällä maalla, ja aina siihen tarinaan palatessani palaan pikkuisen myös sinne maaseudun rauhaan. (Kilpa)juoksu on myös mulle tärkeä ja henkilökohtainen aihe, mikä ehkä tekstistä vähän paistaakin.Lisäksi varmaan Asioilla on tapana järjestyä, koska se on niin mukavan tavallinen ja arkinen kaiken dramaattisen jälkeen, ja turvalliseen maneesiin on kiva kuvitella oma ratsukko treenaamaan etenkin, kun Veera on niin kiva ja helppo heppa kirjoittaa. Lisäksi Ihastus ja Kuin kulovalkea valuivat melkein itsekseen kynästä ja olivat sellaisia kevyitä hassuttelutarinoita. Kirjoitin ne päässäni tallitöitä tehdessä ja nakuttelin sitten vain myöhemmin ulos koneelle. Se teki hyvää pitkän ja suunnitelmallisen kirjoitusrupeaman jälkeen.
2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Tietenkin kaikki, mutta jos nyt yritän vähän jäsennellä…
1: Ekan sijan jakavat Alex, Oskari, Hello ja Milan, koska ovat kaikki samasta kynästä. Kaikilla näillä on pitkä ja huolellisesti mietitty historia, ja jokaisen menneisyydessä riittää pengottavaa. Pienten johtolankojen seuraaminen on koukuttavaa. Kaikilla niillä on myös hyvin tunnistettava ääni.
2: Niklas ja sen päänsisäinen elämä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän samaistun. Niklas näkee maailman varsin kiehtovalla tavalla. Myös sillä on varsin pitkiä punaisia lankoja, jotka jatkuvat läpi tarinoiden pitkällä tähtäimellä, vaikka niitä ei alleviivattaisi lukijalle joka tarinassa. Niklas on niin hyväntahtoinen tyyppi, että sen edesottamuksia lukiessa tulee aina hyvälle tuulelle.
3: Sonja. Nyt on osattu jättää cliffhangereita niin, että täällä odotellaan kynsiä pureskellen aina seuraavaa jaksoa. Millainen uusi hevonen sieltä oikein tulee? Mitä uusi vuosi tuo tullessaan Sonjan suhdekuvioihin? Mihin suuntaan harrastaminen lähtee, nähdäänkö Sonjaa vielä kisakentillä? Sonjalla on myös hyvin tunnistettava oma ääni, ja rakastan sen sarkasmia ja itseironiaa. Mitä aktiivisemmin tarinoita tulee, sen enemmän huomaan aina odottavani seuraavaa.Olisin halunnut mainita myös Outin ja Noan, joilla on niin ikään kiinnostavat ja merkittävät taustat, jotka vaikuttavat heidän tarinoihinsa vieläkin, mutta kun vain kolme sai sanoa… On suorastaan poikkeuksellista, että kaikilla meidän hahmoilla on huolellisesti suunnitellut historiat ja kiinnostavat menneisyydet, monesti kun virtuaalitalleilla keskitytään vain heppoihin ja nykyhetkeen. Näin pitkäjänteisten kirjoittajien tekstejä on siksikin ihanaa lukea: tuntuu siltä, kuin saisi aina säännöllisesti maistaa uuden pätkän oman lempikirjailijan romaanista.
3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
Typyn, Liljan tai Veeran. Jaa miksiköhän… 😀 Näyttäisivät olevan suomitammoja kaikki, ja ihan hyvässä iässäkin. Jos vain yksi pitäisi valita, ottaisin Typyn, koska se on persoonallinen, mutta nuorena vielä muovattavissa omaan käteen sopivaksi. Uskon, että se sopisi hyvin mun nykyiseen tapaan harrastaa, ja voisin hyvin kuvitella sen oman (toivottavasti) tulevan maalaistaloni pihaan aiheuttamaan pahennusta. Uskokaa tai älkää, mutta Typy on yksi merkittävimmistä inspiksen lähteistä Veeran syntymiselle. Lisää Typy-tarinaa on kyllä luvassa, kunhan vain saan vanhempia tarinoita ensin alta pois.4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Ujosta hahmosta on vähän vaikea kirjoittaa kiinnostavaa yhteisön jäsentä, mutta nyt kun se on löytänyt kilpailuhenkisyytensä sekä omat ihmisensä ja etenkin Alexin, niin homma on helpottunut huomattavasti, kun enää ei tarvitse koko ajan ujostella. Lisäksi dialogit olivat mulle aluksi toooosi vaikeita pitkästä aikaa, mutta oon harjoitellut niitä juuri siksi ihan tarkoituksella. Teiltä saatu palaute ja tuki merkitsevät enemmän kuin arvaattekaan! Yhteisöllinen kirjoittaminen on auttanut hurjasti Ilonan oman äänen löytymisessä, kun muut ovat vuoroin lisänneet omaa näkemystään mukaan.Kolmantena haasteena on ollut vaihdos minä-kertojaan, koska hahmon omasta näkökulmasta kirjoittaessa on paljon vaikeampaa tehdä lukijalle selväksi hahmon oman ajattelun ja todellisuuden välisiä ristiriitoja, ja paljon jääkin lukijan oman tulkinnan varaan. Esimerkiksi Ilona saattaa (yli)ajatella välillä hyvinkin itsekriittisesti, vaikkei sille aina olisi aihetta, tai se saattaa arvata omassa päässään toisen hahmon ajatukset ja aikomukset aivan päin mäntyä…
5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Hmm. Ehkä Marshall. Sitä on ollut vähän vaikea tuoda Ilonan kanssa samaan tilaan, koska on uskottavampaa, että Ilona vähän ujostelee sellaista coolia oikeaa kilparatsastajaa, mutta eiköhän tilanne ratkea lähitulevaisuudessa, kun Ilonankin kisaura urkenee ja heille tulee jokin yhdistävä tekijä. Ja sitten on Eetun ja Jannan murre… en vain osaa!! 😀 Joudun edelleen välttelemään näiden vuorosanojen suoraa kirjoittamista aina, kun se on mahdollista. Täytynee yrittää ottaa listalle tämänkin asian opettelu.PS. Se, että mun kirjoitusta on verrattu itse pääpirun kädenjälkeen, on ehkä paras kehu, mitä olen koskaan saanut. Olet ilmiömäinen taitelija.
-
Onnellisten tähtien alla
-
”Mädistä omenista on huono valita” – kuinka oivaltavaa ja tilanteeseen sopivaa! Lomatunnelman kuvailu on muuten ihan kuin oikeasta kirjasta. Tuo kuvailu sai jopa tämän tiukasti pohjolan hankeen istutetun talvi-ihmisen melkein haaveilemaan etelän seikkailuista. Mutta vain melkein. 😀 Kuulostaa kyllä Sonjaan sopivalta tavalta viettää joulun aikaa, ja varmasti moni haaveilee juuri tuollaisesta mahdollisuudesta. Sonjallahan on hyvä sauma lähteä, kun nyt ei ole sitä hevostakaan esteenä. Vielä.
-
No ihan järkyttävän hienoa työtä taas! Ensinnäkin ihania villasukkatyyppejä talo täynnä. Sitten on noi kaikki yksityiskohdat kuusenneulasia myöten. Ja koiratki siellä – niillä on niin hauskaa! Ja Onnilla on pomppa päällä – en ehkä kestä! <3 Aivan mahtava kuva. Ja se on muuten just noin, että kun talossa on koiria, niin lattioilla lojuu väistämättä luita ja leluja ja sit kaikkea sellaista sälää, mitä koirat ovat vain päättäneet omia leluikseen. 😀
Ja mä oon muuten aika varma, et se oli Hello, joka piirsi tolle yhelle paperitontulle hymynaaman.
-
Siis selvästikin kunnollisen miehen löytäminen on paljon vaikeampaa, kuin hyvän hevosen löytäminen. 😀 Miestarjonta ei kieltämättä hirveästi houkutellut, mutta ai vitsit noi hevosehdokkaat! Täykkäritammaa odotan erityisen innolla, ja kyllä toi orlovikin kutkuttelee.
-
Ralliautossa istuva muovisammakko. :DDd
Ai vitsit ku säikähdin tossa, kun mentiin ojaan. Onneksi ei sittenkään käynyt pahemmin! Toivottavasti tytöt pääsevät pian jollain keinolla pois sieltä pakkasesta. Siellähän ovat jumissa keskenään. Liekö tulee pakko puhua asiat halki viimein siinä odotellessa…
-
Nopee välikommentti: AAAEEAAEEAAAA!!
Niin kamalan hyvin kirjoitettu, etten edes tiedä, mitä kohtia korostaa. Vaikka sitä, kun katulamput luistatteli niitä ripsien varjoja sinne poskille. Tai sitten ”En ollut piitannut koulupuvuista, mutta olin aina piitannut Milanista kauluspaidassa.”
Ja niin traagista taas, että halkean! Täydellinen teksti juuri siksi, että loppu on mitä on. Tää olis omana kokonaisuutenaankin jotenkin tosi runollinen ja toimiva, vaikka tää onkin nyt vain yksi palapelin osa.
Mä melkein kyllä arvasin tän heti, kun sä kävelytit Milanin sisään pikkujouluihin. 😀
-
Kääk. Tää oli paha. Tai siis ihan sika hyvä, mutta paha! :Ddd Luulen, että jokainen nykyään aktiivisesti vaikuttava hahmo on nimenä vilahtanut joskus jossain, mutta Chaita ja Niklasta en ole ehtinyt vielä opetella kirjoittamaan tekemään mitään. Tässä yritän. Kiitos ja anteeksi! 😀
Tarina siitä, kun adoptoin kolme poikaa
Olin autellut Nellyä jouluvalmisteluissa, kun sillä oli niin paljon tekemistä, ja koska mä tykkäsin joulusta ja kaikesta siihen liittyvästä tosi paljon. Olin leipomassa sen kanssa kuivakakkua, joka varmaan ehdittäisiin kuitenkin vielä syödä ja tehdä uusi ennen joulua, kun huomattiin, että ruokasooda, erikoisvehnäjauho, korppujauhot ja tumma kaakaojauhe olivat kaikki lopussa. Eihän ilman niitä mitään kunnon tiikerikakkua synny.
”Mä olin aatellu, että niitä on aina kotona, ni ei tullu mieleenkään että pitäis ostaa”, Nelly sanoi pää kuivakaapissa.
”Mä voin mennä kauppaan”, lupauduin.
”Voisitko oikeesti? Mun pitää saada tän päivän ruokakin alulle… Hei ja talouspaperia tarvii kans. Ja no tuo nyt vessapaperiakin. Ja sit kans patterit on loppu, niitä tarvii tohon ruokasalin jouluvaloon. Tuo AA… tai no mä lähetän sulle listan Whatsappiin”, Nelly lateli.
”Ehkä parempi niin”, naurahdin.
”Mä oon Eiralle auki yhen energiajuoman! Voitko pliis tuoda samalla kaupasta?” Hello pisti väliin.
”Mä en kyl tiiä niistä mitään. Jospa tulisit ite valkkaamaan…?”
”Mullekki kelpais sellanen”, Niklas osallistui keskusteluun.
”No tulkaa mukaan sitten molemmat. Yks mahtuu vielä, tuleeko joku muu?”
”Mä – äh – mun pitäis – voinko mäkin tulla?”Se oli Chai. Sillä oli vissiin joku supersalainen joululahjahomma, joka sen piti hoitaa. Ainakin asia kuulosti olevan perin salaperäinen.
”Totta kai voit”, sanoin vetäessäni jo pipoa päähäni.Niin lähdin miesrevohka mukanani kohti Otsonmäen Ässää miettien, löytyisikö sieltä puoliakaan Nellyn toivomista tykötarpeista. Kun sitten päästiin perille ja pojat levisivät ympäri kauppaa kuin Jokisen eväät, tunsin olevani liikenteessä eskarilaisryhmän kanssa. Mietin, löytäisinkö niitä enää koskaan kaupan siimeksestä.
Onneksi ne kuitenkin kerääntyivät erään tietyn hyllyn läheisyyteen melko nopeasti.
”Voidaanko ottaa karkkia kanssa?” Chai kysyi multa niin kuin olisin niiden äiti.
”Joo! Niitä- Uu, tiiättekö niitä lakumattoja-”, Niklas oli heti mukana.
”Mut ensin nyt tonne energiajuomahyllylle, hyvät herrat”, Hello sanoi ja työnsi karkkihyllyä osoittelevaa Niklasta selästä toiseen suuntaan. ”Mee sä Ilona ettiin vaikka niitä pattereita.”
”Mutta-”, ehdin sanoa, ennen kuin koko trio hävisi kulman taa.Huokaisin ja raaputin otsaani katsoessani Nellyn lähettämää listaa. Mistä se keksikin tarvita kaikkea sellaista, mitä ihan varmasti ei löytyisi pikkukylän S-marketista? Aloitin helpoimmasta: porkkanoista. Otin niitä varuilta ihan reilusti. Kori muuttui heti painavaksi, ja mietin, miksen ollut ottanut kärryjä. Siinä samassa kuulin kulman takaa pahaenteistä mölinää. Kiersin seuraavaan hyllyväliin.
”Pojat hei, mitä nyt taas?” tiedustelin, kun vastaan tuli Hello työntäen Niklasta kauppakärryissä.
”No kato ku Niklaksella on sellanen homma, että se…”
”Mä en ollu sitten mukana tässä”, Chai ilmoitti takarivistä.
”En mäkää oikeestaan”, Niklas muisti ja kiipesi pois kärrystä.
”Ei Jeesus teijän kanssa…”, mutisin ja lähdin selvittämään, mistä hiivatista löytyisi valkoviinietikkaa.Kun seuraavan kerran näin vilauksen Hellosta, tartuin sitä hihaan ja sanoin, että voisitte vähän auttaa sen sijaan, että lapatte kärryyn kaikkea outoa sälää.
”Palveluksessanne, rouva”, Hello lausui kumartaen arvokkaasti.
”Ettikää nyt ainaki vessapaperia ja talouspaperia. Ja AA-paristoja kans. Onnistuuko?” sanelin nenä kiinni listassani.
Kun nostin katseeni, Hello oli yhä kumartuneena kuin linkkuveitsi ja pyöritti kättään ilmassa.
”Mä tiiän missä on pattereita”, Chai ilmoitti.
”Mä haen talouspaperin”, Niklas varasi.
”Mitä! Varmaan te jätätte mulle jonku paskapaperin”, Hello marmatti.
Kilpajuoksuksihan se näytti menevän, sillä viimeiseksi jäävän kontolle osuisi se pahamaineinen vessapaperi.Kun Chai palasi tukikohtaan pattereiden kanssa, pyysin sitä vielä hakemaan erikoisvehnäjauhoa. Se on aika helppo, eikö vain? No mä sitten kuitenkin hetken päästä ihmettelin, kun siinä kesti. Löysin lopulta kaikki kolme jauhohyllyn äärestä palaveeraamasta tärkeän näköisinä.
”No?” kysyin.
”Kuule Ilona, ku meistä kaikki jauhot on ihan saman arvosia, ja vaikka joku toine olis vähän – krhm – joukosta erottuva, niin ku vaikka tää Hello tässä, ni ei sitä silti tartte sanoa erikoiseks”, Niklas referoi ilmeisesti heidän käymänsä neuvottelun pääkohdat.
Hello älähti, koska ei olisi sittenkään halunnut toimia esimerkkinä, mutta mä huitaisin kädelläni sen hiljaiseksi. En voinut muuta kuin nauraa.
”Mitä tässä teijän mielestä lukee?” kysyin tökkien sormellani erästä jauhopakettia.
”Eeriikoisveehnäjaauho”, Chai luki huolellisesti venytellen niin kuin olisin esittänyt kompakysymyksen, jossa oli pakosti koira haudattuna, sillä kyllähän nyt kaikki lukea osasivat.
”Kiitos”, sanoin, ja nostin painavan paperipussukan kärryyn, jonka kyytiin olin laittanut lopulta ostoskorini, kun en ollut jaksanut enää rontata sitä. Niklas oli ritarillisesti tarjoutunut kyllä kantamaan koria, mutta vain Luoja tietää, olisinko enää koskaan nähnyt koko kapistusta sisältöineen, jos olisin antanut sen tämän rytmiryhmän huostaan.Listalla viimeisten joukossa oli tumma kaakaojauhe. Sen piti olla nimenomaan sitä Fazerin leivontaan tarkoitettua vahvaa jauhetta. Tietenkin sen kohdalla luki hyllyssä ”toimitusvaikeuksia”, eikä ainuttakaan pakettia ollut jäljellä. Soitin siis Nellylle.
”Käykö tää Rainbow-versio? Ei sitäkään kyllä oo montaa…”
”Ei ei ei, ei se käy. Pitää olla Fazeria. Käy kattoo Prismasta.”
”Häh? Ai… Seinäjoelta?”
”No ei täällä tietääkseni ole lähempänäkään Prismaa.”
Nielaisin tuskissani ajatellessani matkaa Seinäjoelle saati sitä, kun mun juuri adoptoimat kolmoset pääsisivät vapaaksi Prismassa. Se ei ollut mikään pieni kauppa se.
”Onko se kaakaojauhe ihan pakko saada tänään?” kysyin.
”No tää taikina oottaa täällä sitä ja muutamaa muuta juttua vaille valmiina”, Nelly sanoi.
Se taisi tarkoittaa samaa kuin kyllä.
”Oookei, teen parhaani”, lupasin, vaikken hitossa tiennyt, miten selviäisin tehtävästä.Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin Ässästä ulos, ja kaikki kolme kyytiläistäkin olivat tallella. Ne onneksi kantoivat painavat kauppakassit autoon – en olisi ikinä saanut niitä kaikkia raahattua yksin.
”Te saatte sit oottaa autossa”, ilmoitin matkalla Prismaan.
”Häh! Miksi?” Hello kysyi iskien kämmenensä rintaansa niin kuin olisin juuri ampunut sitä.
”Miten sä voit tälleen hylätä meiät?” Niklas yhtyi dramaattiseen näytökseen.
”No ei meitä kaikkia kyllä tarvita siellä…”, mutisin.
”Tiiättekö hei, Prismassa on se uus peli, se mikä sen nimi nyt on”, Chai muisti äkkiä ja kääntyi katsomaan takapenkkiläisiä pelkääjän paikalta.
”Mikä? Pleikkarille vai koneelle?” Niklas kysyi niin kiinnostuneena, että arvelin niiden tekevän leirin Prisman peliosastolle niin, etten saisi niitä koskaan ulos sieltä, jos kerran erehtyisin päästämään ne sisään.”Nyt tehdään niin -”, sanoin yrittäen matkia Nellyn assertiivista äänensävyä. ”- että te kaks jäätte autoon -”, katsoin taustapeilin kautta takapenkillä istuvia Niklasta ja Helloa. ”- ja Chai käy hakemassa sen pelin samalla kun mä haen sen kaakaojauheen, ja kukaan muu ei tee yhtään mitään.”
”Okei äiti”, Hello huokaisi dramaattisesti.Jotain marmatusta sieltä takapenkiltä kuului vielä silloinkin, kun parkkeerasin Prisman pihaan, mutta päättämälläni järjestelyllä selvisin kuin selvisinkin hengissä sieltä – joskin vannoen itselleni, etten enää koskaan astuisi jalallani joulukuussa yhteenkään kauppakeskukseen tai tavarataloon.
”Noni, onko turvavyöt kiinni?” kysyin kuulostaen taas ihan päiväkodin tädiltä startatessani autoa kotimatkaa varten. Sain onneksi vastaukseksi kolme kuuliaista joota.Lapset – tai siis Hello, Niklas ja Chai – olivat kotimatkalla jo onneksi sen verran väsyneitä suuresta seikkailustaan, että enemmiltä onnettomuuksilta vältyttiin. Hihittelin helpottuneena, kun he kinastelivat keskenään radiokanavavaihtoehdoista. Tuntui siltä, kuin mulla olisi ollut kyydissä kolme Iiroa. Siinähän väänsivät: ei mulle ollut väliä, mitä radiosta kuului.
”Kunhan pysytte siellä takapenkillä, te kaks! Vaan yks kerrallaan koskee radioon!”
”Mut ku ei tosta tuu mit-”
”Ette kurkottele sieltä, kun mä ajan!” -
Ai että, kelpais kyllä tommonen lahjakortti kaverilta! Ja kahvikin kyllä. Hyvin huomaavaista Outilta, ja mun mielestä oikeesti hyvä lahja, vaikka Outi onkin sitä mieltä, että lahjakortti on liian ilmeinen tai tylsä.
Niin tuttua toikin, että mitä ikinä siihen viestiin kirjoittaakin, niin kaikki tuntuu väärältä, kun viesti on menossa sellaiselle tietynlaiselle henkilölle, joka ei ole esimerkiksi oma veli tai joku sellainen tavallinen kaveri niin kuin vaikka Sonja on Outille. 😀 Ja niitä itse lähetettyjä viestejä todellakin luetaan monet kerrat jälkeenpäin yliajatellen, että mitenhän se toinen nyt tämän tulkitsee… 😀
”–liian… liikaa” on musta hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen ajatuksenjuoksu etenee, sillä eihän me omien päidemme sisällä aina ajatella suoraviivaisesti editoiden samalla omia pohdintojamme. 😀 Tykkään tosi paljon tollaisista säröistä. Outin mietteiden kuvailu on muutenkin monesti tosi luontevaa: tavallaan se on sellaista luonnollisesti etenevää tajunnanvirtaa, mutta kuitenkin teksti on samalla viimeisteltyä ja johdonmukaista.
-
Minustakin on tosi kiinnostavaa seurata, millaisen prosessin ja kriteeristön kautta se oikea hevonen sitten lopulta löytyy. Sonjalla jatkuu edelleen hevosrintamalla kypsän analyyttinen ajattelu, jossa kaikki hevoset ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla, eikä esimerkiksi Ekin upea ulkomuoto pelkästään riitä viemään Sonjaa mennessään. Kuulostaa siltä, että tässä ollaan menossa järki-kavioliittoon, eikä säntäillä suinpäin: ehdokkaita tarkastellaan varsin monipuolisesti ja objektiivisesti, eikä niinkään tunnepuoli edellä. Se on realistista, koska harvoin vieraan hevosen kanssa oikeassakaan elämässä klikkaa heti, ja sitä muutenkin tulee arvioitua päällisin puolin juuri niiltä osin kuin tarinassa kuvailtiin. Saa nähdä, tuleeko meitä vastaan vielä jokin tunteita herättävä tai muulla tavalla joukosta erottuva hevoskandidaatti, vai nähdäänkö hevosen muovautuvan ratsastajalleen täydellisen sopivaksi vasta myöhemmin ajan kanssa. Kumpi tahansa kuulostaa varsin kiinnostavalta tulevaisuudelta, ja odotan kyllä innolla seuraavaa jaksoa.
-
Musta tää on yksi parhaista alkuasetelmista kirjoittaa voittamisesta. Onhan se nyt parasta näyttää kaikille, ja varsinkin vähättelijöille! Supattelijoista muistui elävästi mieleeni se, kun mun äiti oli ratsastuskilpailuissa ekaa kertaa meidän (ravisukuisella) hevosella joskus vuonna kirves ja kypärä, ja siinä aidalla ku kattelin sen ratsastavan radalle kysyi vieressäni eräs naapuritallinpitäjä koppavasti: ”Ja mikäs hevonen se tämäki nyt on olevinaan?”. Sanoin, että se on meijän hevonen. Vähän noloksi meni hän, kun ei tietenkään ollut tiennyt, että olen toinen omistaja. Tästä on noin sata vuotta aikaa, mutta muistelen edelleen tilannetta lämmöllä. 😀 Näistä lähtökohdista voitto Stanimirilla isoissa kisoissa tuntuu entistä paremmalta. Ja onhan se nyt upea hevonen!
-
Tämä on juuri sellainen pohdiskeleva teksti kuin päiväkirjamerkinnän kuvittelisi olevan oikeastikin. Kutkuttavaa tämä uuden hevosen hankinnan suunnittelu! Ja oikein kilpahevonen, ai että! Kyllä uuden hevosen valitsemisprosessi varmaan piristää ja vie ajatuksia muualle Mortin poismenosta. Siellä on varmaan joka toinen kaveri kohta tyrkyttämässä omaa tai tuttunsa hevosta, kun sana Sonjan hevosenostoaikeista leviää. 😀 Ja kun Sonjalla on sekä rahaa että kytköksiä, niin hieno peli varmaan saadaankin Hopiavuoren hevoslaumaa vahvistamaan.
Varsin kuvaavaa, että koira on tottunut hevosenomistajan päivärutiineihin siinä missä Sonjakin. Voi koirat, kun se maailma todellakin menee rikki silloin, kun arki yhtäkkiä muuttuu!
En tiedä, onko ”yksinäinen herne saavissa” joku ihan oikea yleisesti käytetty sanonta, mutta en muista ennen kuulleeni moista. Hauska! 😀
-
Hihii, tää oli kyllä minustakin kiva tarina! Tai siis ainahan on metkaa lukea omasta hahmostaan toisen kirjoittamana, mutta tässä oli tosi ihanasti kuvailtu myös talvista miljöötä ja Outin mietteitä. Miten joku osaakin pysähtyä noin rauhallisesti tarkastelemaan lumisia maisemia, ai että! Repesin totaalisesti kohdassa ”Tykkäätsä Oskarista” ja kun Ilona oli saman tien tukehtua omaan kieleensä. :DDD
Samaistun myös kovasti siihen, että kun on suunnitellut menevänsä yksin kaikessa rauhassa maastoon, on vähän vaikea yhtäkkiä muuttaa suunnitelmaa ja mennäkin jonkun kanssa yhdessä. Ja sitten se melkein joka kerta onkin oikeastaan tosi kivaa jälkeenpäin ajatellen! Tämän tarinan jälkeen näen, että Outista ja Ilonasta voisi tulla ihan oikeasti hyviä kavereita. Siitä vasta voisikin syntyä monenlaista soppaa… 😀
Osoitat tässä tarinassa kyllä monipuolisuutesi kirjoittajana, kun samaan tekstiin hyrisyttävän kauniin ja rauhallisen miljöökuvauksen kanssa saatiin sisällytettyä Hellon tohellustakin. 😀
-
Hahhaa! Kaikki ovat niin omia itsejään näköjään Whatsapissakin. 😀 Marshallin vähäsen virallisen kuuloinen viestintätapa on jotenkin erityisen hauskasti sanoitettu. Onneksi on kavereita, jotka pakottavat hevosettomatkin laumanjäsenet tallille ja takaisin satulaan. Kuten Nellykin sanoi, se on sivuseikka, onko omaa hevosta vai ei – kaveria ei jätetä. Onneksi Sonja saadaan nyt ratsastamaan lainahepalla, niin ei tule liikaa etäisyyttä siihen hommaan. Kyllä se uusi oma hevonenkin vielä jostain ihan varmasti löytyy ennen pitkää. Niin ainakin uskon ja toivon.
