Ilona Eronen

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 89)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Veera #8983

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Asioilla on tapana järjestyä

    ”Onks sulla tunnin päästä mitään? Voisitsä tulla hetkeks nostelee mulle puomeja maneesiin?”
    ”Mit- Joo- Siis ei. Voin”, Oskari takelteli.
    Olin ilmeisesti yllättänyt sen.
    ”Kiva”, sanoin vilauttaen lyhyen, rohkaisevan hammashymyn. Sen tarkoitus oli rohkaista ensisijaisesti mua itseäni. ”Mä laitan Veeran kuntoon ja meen eeltä verkkaamaan.”
    ”Mitä sä aiot treenata?” Oskari kysyi.
    ”Lähestymisiä ehkä. Yks pysty varmaan riittää.”
    ”Okei. Mä teen vaan- mä vien nää ja-”
    ”Ei kiirettä, mut mennään ennen ku kaikki muutkin haluu maneesiin.”

    Otin pehmeimmän omistamani harjan ja aloin puhdistaa sillä Veeran päätä. Se piti pään harjaamisesta ihan älyttömästi, ja olisi voinut nuokkua siinä vaikka koko illan silmät ummessa. Se tykkäsi tunkea päänsä aina kenen tahansa lähelle eksyvän ihmisen syliin – ja oikeastaan muutenkin joka paikkaan. Sillä oli niin lohduttava olemus, että sen voisi vain taluttaa kenen tahansa surullisen ihmisen elämään, ja kaikki muuttuisi heti paremmaksi. Tai niin mä ainakin ajattelin, mutta ihan kaikki eivät olleet tainneet vielä huomata samaa.

    Kun lopetin harjaamisen ja asettelin Veeran pitkän otsatukan siististi sivuun sen silmiltä, se painoi karvaisen päänsä mun rintaa vasten niin, että mun silmiin asti tuli lämmin tunne. Veera sai mussa usein aikaan sellaisia läikähdyksiä: tuntui, kuin mun sisällä olisi syttynyt pieni tuikkukynttilä tuomaan lämpöä ja valoa lepattaen levollisena ja onnellisena. Samalla mulla oli huono omatunto siitä, että kehtasin tuntea onnellisuutta, kun Wanda oli vasta lähtenyt. Toisaalta se oli nyt hyvissä käsissä, ja yritin olla miettimättä sitä liikaa. Ja näkisinhän mä sen taas sitten jouluaattona, kun menisin porukoilla käymään.

    Satulaan noustessani tiedostin olevani nyt tekemisissä aivan oikean hevosen kanssa. Veera osasi näet oikeiden hevosten asioita. Sillä oli kiiltävä karva ja kirkkaat silmät, ja halusin pitää sen sellaisena. Hyväkuntoisena ja elinvoimaisena. Ennen kaikkea tyytyväisenä.

    Ratsu tuntui joustavalta ja rennolta. Se ravasi pitkin askelin korvat taaksepäin käännettyinä.
    ”Älä kallistu noin paljoo”, estetolppaa keskelle maneesia raahaava Oskari patisteli.
    Mä hymyilin sanomatta mitään ja suoristin asentoani. Veeran satulassa oli vaikea murjottaa.
    ”Nyt on parempi. Sä kaadat koko hevosen kesken esteradan, jos kallistut joka kaarteessa sen mukana”, Oskari jupisi.
    Mä en uskaltanut nauraa ääneen.

    Sillä niinhän siinä kävi, ettei Olavi Suden poika voinut olla neuvomatta mua kaiken aikaa säätäessään estekorkeutta. Puomeja ei kolahdellut alas kuin kerran, joten oikeastaan Oskarilla ei juuri muuta virkaa maneesissa ollutkaan. Niinpä se alkoi keksiä meille tehtäviä ihan pyytämättä. Se siirsi esteen keskelle maneesia pitkän sivun suuntaisesti ja ilmoitti, että nyt tehdään laukanvaihtoja. Purin huultani pitääkseni kasvoni peruslukemilla, sillä se vakavuus, jolla Oskari suhtautui toisten ratsastajien harjoitteluun, oli minusta varsin huvittavaa. Osasin jo aika hyvin painaa villaisella ne napakat kommentit puoliturhista yksityiskohdista, joita Oskari vähän väliä lateli muistamatta kehua läheskään yhtä paljon.

    ”Noni. Kaheksikkoa koko maneesia ympäri. Ja tässä esteellä aina laukanvaihto”, Oskari esitteli täysin keskittyneenä asiaansa.

    Mä en sanonut mitään. Tehtävä oli onneksi yksinkertainen ja estekorkeus maltillinen. Nostin laukan päädystä ajatellen, että Oskari saisi kyllä helpoimmankin tehtävän muuttumaan vaikeaksi käden käänteessä.

    ”Suorista kunnolla ennen estettä”, Oskari ohjasi meidän lähestyessä maneesin keskustaa uralta päin. Yritin suoristaa, mutta Veeraa huvitti mieluummin oikoa, kun kerran sillä tavalla pääsi nopeammin esteelle. Oskari huokaisi. Veera hyppäsi huonolla tiellä ja hyvällä ilmavaralla, ja singahti sitten tuttuun tapaan voimalla eteenpäin.
    ”Ei sun tarvii Ilona myödätä ihan noin paljoo vielä tän kokosilla esteillä”, Oskari sanoi. ”Sä et ehdi ottaa kiinni hypyn jälkeen muuten.”

    Siitä mulle tuli kieltämättä oivallus. Ratsastin huolellisesti päädyn ja palasin esteelle toisesta suunnasta uudella ajatuksella. Veera räpsäytteli häntäänsä kiihtyneenä. Sen rauhoittaminen hyppyjen välillä oli oma haasteensa. Oskari puolestaan oli jo hyvissä ajoin huolissaan lähestymisen suoruudesta.
    ”Nyt mieti niin, ettet oo missään ympyrällä, vaan oikeesti SUORISTAT. Ajattele ensin, että lähestyt laukanvaihtoa ilman sitä estettä”, Oskari selitti koko kehollaan. ”Jep, nyt tulee hyvä. Pidä ohjat itellä, älä anna niitä kokonaan pois. Parempi. Nyt lyhennä heti esteen jälkeen vähän, ja keskity taas koko sen päädyn ajan huolelliseen laukkaan. Sun pitää ratsastaa silloinkin, kun sä et oo esteellä.”

    Seuraava hypyn kohdalla keskityttiin tien seuraamiseen loppuun asti.
    ”Kato nyt jo valmiiks, mihin sä oot menossa. Ei sinne seinään, vaan- niin just, sinne. Kerro Veeralle suunta etukäteen, ja muista koko ajan seurata katseella sitä sun tulevaa reittiä. Toi oli ihan ookoo. Nyt ku vielä muistaisit tehä ton joka kerta.”

    Tovin päästä lopetettiin kohtalaisen onnistuneeseen suoritukseen. Mun mielestä yksikään hyppy ei ollut ollut varsinaisesti huono, sillä Veera kyllä tiesi, mitä teki – ainakin omasta mielestään. Mun itseni olisi sen sijaan täysin aiheellista keskittyä yksityiskohtien hiomiseen. Jostakin syystä mulle tuotti vaikeuksia ratsastaa suoraan ja katsoa samalla tulevaisuuteen sinne, missä ura alkoi kaartua. Siinä kävi näet helposti niin, että ohjasin vahingossa liian aikaisin sinne, minne katsoin. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että olin keskittynyt täysillä ratsastamiseen, enkä siihen, että Oskari oli Oskari.

    ”Miten susta meni?” se kysyi korjatessaan estettä pois, kun keventelin loppuraveja sen ohi.
    ”No ihan hyvin, mutta onhan tässä paljon tekemistä”, arvioin.
    ”Joo. Sun pitää keskittyy kokoamaan pakka joka esteen välissä sitten, kun aletaan ratsastaa rataa. Muuten Veeran vauhti vaan kiihtyy koko ajan, ja sit sulla tulee liian kiire, ja sit siitä ei tuu enää mitään”, Oskari analysoi kantaessaan puomia takaisin omalle paikalleen.

    Mun teki hirveästi mieli pyytää Oskaria toistekin opettamaan, sillä sen neuvoista oli ollut jo nyt paljon apua, ja valmentajalle oli kipeä tarve, jos halusi edistyä ja kilpailla. Ja sitähän mä halusin. Tarvitsinkin. En kaivannut varsinaisesti motivointia tai kannustusta, vaan teknistä valmennusta. Oskari oli vähän huono kannustamaan välillä, mutta opettaa se osasi, vaikkei itse olisi aina ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sitä paitsi, musta tuntui, että se otti Veeran ainakin jollakin tasolla vakavissaan. Tai sitten se oli vain kohtelias.

    Ja kyllä mä tavallaan halusin olla Oskarin seurassa. En mä siitä halunnut kokonaan luopua, vaikka vähän kipeää tekikin katsoa vierestä, kun se jutteli Outin kanssa. Mun täytyisi vain kovettaa se puoli itsestäni kokonaan niin, että se menisi kuolioon. Sitten voisin olla ihan huoletta Oskarin kaveri. Mielestäni olin päässyt jo tosi hyvin alkuun siinä asiassa. Ei mua oikeastaan enää edes haitannut. Ihastuksia tulee ja menee. Kyllä tämäkin menisi varmasti ihan pian ohi.

    Mutta valmentajan mä tarvitsin joka tapauksessa. En oikein kehdannut pyytää enempää Oskarin aikaa, kun sillä oli omakin hevonen. Ja tallityöt. Jaksaisiko se muka kaiken päälle vielä valmentaakin?

    ”Sen vois tehä ihan vaikka niin, että siirtää kokonaan raviin esteiden välissä”, Oskari jatkoi ääneen ajatteluaan katkaisten mun mietteet.

    Sillä oli selvästi joku rataharjoitus jo valmiiksi mielessä.

    ”Ja- Yks hyvä ois kanssa- Teijät pitäis laittaa tekemään pysähdyksiä esteiden välissä. Ei välttämättä radalla- Ihan vaikka kaks estettä riittää”, Oskari jatkoi yhä vain innostuneempi hengästymisen sävy äänessään.
    Kohotin kulmiani kypärän lipan alla ja hymyilin sanomatta vieläkään mitään. Ehkä Oskari voisi silloin tällöin auttaa mua siihen asti, että löytäisin oikean valmentajan. Jospa ne asiat järjestyisivät omalla painollaan.

    Kävi miten kävi, kaikista parasta oli päästä vihdoin ratsastamaan ihan tosissaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Karsina- ja tarhausjärjestys #8971

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Meniskö Veera karsinaan 13, Tetristä vastapäätä? Tarhalla ei niin väliä. Laita johonkin, mihin mahtuu. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Wanda #8970

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    1/4 | 2/4 | 3/4

    Kun kaikki muuttui (4/4)

    Katsellessani ties monettako eläinlääkärilaskua mä aloin hiljalleen ymmärtää itsekin, ettei kaksi hevosta oikeasti mennyt siinä missä yksikin. Karsinavuokria piti maksaa tuplasti, ja sitten oli vielä Wandan lääkkeet ja muut hoitokulut. Ja Veeralle pitäisi hankkia pian valmentaja, jolle varmaan täytyisi alkaa maksaa myös.

    Kaviopulssi oli toistaiseksi hävinnyt, mutta Wanda ontui vieläkin. Sanna oli vilauttanut taas rutiininomaisesti eutanasiakorttia, kun hankositeen tilanne ei ollut mainittavasti kohentunut, mutta en ollut millään halunnut luovuttaa. Oli pakko löytää jokin muu keino. En myöskään ollut tahtonut uskoa olleeni väärässä hankkiessani hevosen säkissä ulkomailta näkemättä sitä ensin. Olin kuitenkin umpikujassa, ja mitäpä muutakaan ihminen silloin tekisi, kuin soittaisi äidilleen.
    ”Mitä mä teen?” parahdin puhelimeen.
    ”Noh. En tiedä”, äiti vastasi huolestuneen kuuloisena. Tuli hetkeksi hiljaista, kunnes se jatkoi: ”Tai no. Kai mä voisin sen tänne ottaa hoitoon joksikin aikaa nyt, kun mulla on enää vain yksi hevonen itellä. Ja Albertilla on se vuokraajakin.”
    Höristelin korviani luurin toisessa päässä, sillä äiti kuulosti siltä, kuin olisi miettinyt asiaa etukäteen. Itse asiassa äiti ei varmasti olisi lupaillut moista alkuunkaan, ellei olisi harkinnut sitä ensin.
    ”Voisitko oikeesti?” niiskaisin.
    Äidin ehdotus kuulosti ainoalta konkreettiselta auttamisen muodolta, jonka saattaisin olla valmis vastaanottamaan vanhemmiltani hyvien neuvojen lisäksi. Rahaa en ainakaan suoraan huolisi.
    ”Sillä ehdolla, että maksat silti eläinlääkärikulut”, äiti sanoi tiukkana.
    ”Joo joo, totta kai”, vakuuttelin.
    Siinä säästyisi kuitenkin jo tosi paljon karsinavuokrissa. Ja se voi olla ainut keino pelastaa Wanda…
    ”Mutta sä varmaan Ilona ymmärrät, ettei sitä voi loputtomiin pitää hengissä, ellei se kuntoudu”, ääni puhelimessa muistutti vakavana.
    ”Joo…”
    ”Että en ala kuukausitolkulla sitä pitämään, jos se on aina vaan kipeä”, äiti painotti.
    ”Joo, on noi kipulääkkeet tehonneet kyllä aina välillä, kun sitä ei vaan rasita”, sovittelin ajatellen vain sitä, että pääsisin tällä järjestelyllä vielä näkemään Wandaa säännöllisesti. Kyllä se olisi varmasti kaikkien etu.

    Ja niin tuli päivä, kun pitkään takkiin pukeutunut Merja saapui kolhiintuneine trailereineen hakemaan Wandan uuteen kotiinsa – pelastukseensa. Siitä tulisi hyvä seurahevonen ja tarhakaveri vanhalle ruunalle. Se muuttaisi pienelle täysihoitotallille, jossa äiti piti omaakin hevostaan – ja pitäisi Wandaakin kuin omaansa. Siellä se saisi kaikessa rauhassa elää ilman paineita siitä, että sen pitäisi äkkiä kuntoutua ratsuksi. Kukaan ei odottaisi siltä mitään, ja se saisi hyvää kivunhoitoa ja rajattomasti rapsutuksia.

    Olin silitellyt pitkän aikaa Wandan kaulaa Hopiavuoren pihalla kyyneleet silmissäni, mutta kun äiti saapui, en suostunut enää itkemään, vaan suoristin selkäni ja nostin leukani. Mä halusin olla kuten äiti, joka johti lempeällä varmuudella kaikkea ja kaikkia ympärillään.

    Kun olin saanut talutettua Wandan traileriin, äiti rutisti mua lujasti. Hukuin hetkeksi vaaleaksi värjättyihin hiuksiin ja tutulta hajuvedeltä tuoksuvaan kaulahuiviin. Nieleskelin vaivoin kyyneleeni pois. Niitä ehtisi vuodattaa myöhemminkin.

    Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani, kaduin vain pienen hetken, mutta päätin sitten vakaasti sen olleen kaikkien kannalta paras ratkaisu. Taakka putosi mun harteilta: Wanda saisi elää. Ainakin toistaiseksi.

    Kun piha oli tyhjä, menin sinne, missä arvelin voivani olla rauhassa: Veeran karsinaan. Istahdin selkä seinää vasten puhtaiden purujen päälle ja painoin kasvoni käsiini. Veera hohkasi lämpöä ja rauhaa. Se jauhoi heinää leukojensa välissä mun vierellä ja hamuili välillä mun koukussa olevia polvia.

    Ojensin kämmeneni Veeran lämmintä ja tasaista otsaa vasten. Tamma ei väistänyt, mutta se pysähtyi: lakkasi jauhamasta ja kuulosteli kärsivällisenä tilannetta, kunnes siirsin käteni pois. Vasta sitten se jatkoi omia touhujaan kaikessa rauhassa. Suomenhevosen ja heinän tuoksu tuntui lohdulliselta.

    En viitsinyt pyyhkiä kirveleviä kyyneliä likaisiin käsiini. Jouduin kuitenkin turvautumaan hihaani kuullessani käytävää pitkin lähestyvät askeleet. Yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Sydän alkoi takoa. Nyt ei ollut lainkaan hyvä hetki. Mene pois, kuka oletkin. Lyhyet askeleet tulivat kohdalle ja menivät ohi vaieten sitten. Olin kuulevinani satulahuoneen oven narahtavan hiljaa.

    Katselin käsiäni, vaikka kyyneleet sumensivat näkymää. Jostakin syystä kummankin käden nimettömän kynsi oli pidempi kuin muissa sormissa. Ehkä sitä tuli käytettyä vähemmän. Hevosesta tarttunut harmaa pöly oli asettunut mun kämmenien uurteisiin niin tarkkarajaisesti kuin sen olisi koko ajan ollut tarkoituskin päätyä juuri sinne.

    Samat askeleet lähestyivät uudelleen, ja mä jo luotin niiden olevan vain ohikulkumatkalla. Mutta juuri, kun tuudittauduin omaan yksinäisyyteeni, Alex kurkisti kalterien välistä.
    ”Mitä sä siellä teet?” se kysyi.
    ”En mitään”, sanoin yrittäen katsoa toiseen suuntaan, mutta se ei ollut kovin uskottavaa, sillä siellä oli pelkkää seinää. Veera meni tervehtimään Alexia, joten sitäkään en voinut silitellä saadakseni käsilleni ja silmilleni järkevämpää tekemistä.
    ”Ooksä itkeny?” Alex kysyi tiiruillen tarkemmin mun kasvoja. Sitä varten Alexin täytyi varmaankin seistä varpaillaan, mutta sitä en seinän läpi pystynyt näkemään.
    ”En”, valehtelin, mutta paljastuin joutuessani niiskauttamaan. Menisi nyt pois näkemästä.
    ”Mitä on käyny?” Alex tivasi vaativasti. ”Kenet mun pitää hoidella?” se sitten jatkoi saaden mut naurahtamaan kyynelteni läpi.
    Niin kuin toi kirppu nyt kenellekään pärjäisi – paitsi ehkä verbaalisesti.
    ”Ei mitään, ja ei ketään. Wanda lähti”, kerroin lattianrajasta katsellen edessäni sumeina kohoavia hevosen sääriä.
    ”Ai mihin lähti?” Alex kysyi sen näköisenä, kuin luulisi pahinta.
    ”Äidin luo”, vastasin, enkä voinut olla vetämättä syvään henkeä.
    ”Aa. No mut… Eiks se oo sitten hyvä?”
    ”Joo.”
    ”Miks sä sitten itket?”
    ”Emmä tiiä”, tunnustin voimatta estää uutta isoa nyyhkäisyä.
    ”Heiii hei hei”, Alex toppuutteli ja pujahti sisälle karsinaan. ”Ei nyt itketä, jooko?”
    ”Ei itketä”, toistin, vaikken aivan vielä onnistunutkaan noudattamaan sanomaani.

    Kuten jo aiemmin sanoin; kehitys ei aina tunnu helpolta tai kivalta, mutta siitä tietää menevänsä oikeaan suuntaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujoulut 2022 #8947

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilona (*) ja Veera mukana!

  • vastauksena käyttäjälle: Veera #8946

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sirpa-Leena

    Kotiin

    Niinhän siinä oli sitten käynyt, että Veera oli päätynyt Hopiavuoreen koeajalle. Olin valvonut koeratsastuksen jälkeen vielä pari yötä lisää saamatta mokomaa turjaketta mielestäni – tai siis eihän se edes ollut mikään turjake, kuten olin etukäteen luullut. Lopulta mun oli ollut pakko soittaa hevosen myyjälle uudelleen saadakseni mielenrauhan. Kun asiasta oli sitten sovittu, tavoitteellisuus ja merkityksellisyyden tunne olivat palauttaneet viimein värin mun kasvoille – tunsin sen itsekin.

    Hevosen mukana minä palasin kotiin – Hopiavuoreen. Monta viikkoa siellä oli käynyt pistäytymässä mun tilalla joku haamu, mutta nyt mä olin palannut ihan itse omin jaloin sinne, missä tulee vahingossa sanottua Eetua isäksi ja Noaa Iiroksi samalla tavoin kun nyt ihmiset yleensä vahingossa kutsuvat esimerkiksi opettajaa äidiksi.

    Kaikki oli tapahtunut hirveän nopeasti, ja Veera oli saapunut ihan kirjaimellisestikin vauhdilla. Kun mä olin taluttanut sitä ensimmäistä kertaa Hopiavuoren ovista sisään, Ea ja Aamu olivat tulleet vastaan melkein heti ovensuussa. Ea oli kysynyt kiinnostuneena, että mikä hevonen se oli. Olin sanonut, että se on Veera. Samalla olin yrittänyt pidellä hevosta aisoissa, kun se oli yrittänyt maistella tyttöjen takkeja. Aamu oli kysynyt ihastuneena, oliko se minun. Olin vastannut epämääräisen myöntävästi tajuamatta vielä itsekään, mitä olin mennyt tekemään – hankkimaan taas yhden hevosen. Olin sanonut tyyliin ”tavallaan”, tai jotakin sellaista. Sitten olin todennut, että pitäisi mennä, vaikka oikeastaan olin siinä kohtaa jo mennyt, eivätkä tytöt varmaankaan olleet enää kuulleet mua. Ei olisi ollut hyvä alku, jos hevonen olisi hajottanut heti kättelyssä Ean vetoketjun tai tehnyt reiän Aamun takkiin. Onneksi se oli sitten rauhoittunut saatuaan eteensä vettä ja heinää karsinassa.

    Pää pyörällä silmäilin Hopiavuoren putipuhtaiden purujen päällä seisovaa tammaa, joka katseli tyyntyneenä karsinastaan takaisin tummanruskeilla mantelisilmillään. Varmaan luuli olevansa jossakin kisareissulla taas, eikä yhtään vielä tiennyt, että tämä oli sen uusi koti. Hevosen mukana oli tullut koko joukko uusia varusteita, joita kannoin sen ohi hiljalleen ovensuusta satulahuoneeseen. Viikatessani huolellisesti ihka oikeaa raidallista enkkuvilttiä hyllyyn ajattelin, että nytkö sitä ollaan ihan oikeita ratsastajia sitten. No ei kai nyt yksi viltti sitä tee. Tai varusteet muutenkaan. Entäs hevonen? No se ehkä. Se voisi kyllä viedä mut vielä aika pitkälle. Mutta valmentajakin tarvittaisiin – edes kerran viikossa. Se oli vielä hankkimatta.

    Mä halusin tietenkin tehdä kaiken oikein. Nyt oli korkea aika laatia aivan oikea suunnitelma, eikä vain improvisoida päivä kerrallaan. Pitäisi treenata niin esteitä kuin sileääkin, ja sitten kohottaa kuntoa maastossa ainakin kerran viikossa. Pitäisi varmaan juoksemisen ja loikkimisen lisäksi alkaa taas jumpata vähintään keskivartaloa itsekin…

    Hyppääminen aloitettaisiin kyllä ihan rauhassa. Tehtäisiin hyvä pohja ja yhteistyö. Luotin siihen, että Veera kantaisi mut yli melkein mistä tahansa, kunhan ohjaisin sen tolppien väliin ja pitäisin harjasta kiinni. Kouluratsastus taisi kuitenkin olla sen vahvuus, ja siinä lajissa mulla oli paljon opittavaa, jotta yltäisin ratsuni tasolle. Mulle oli tärkeää tehdä oikeutta hevosen kyvyille kummassakin lajissa, mutta samalla ajattelin, että hevosen ja ratsastajan muodostamassa tiimissä minä itse olin heikoin lenkki. Olin valmis tekemään kovasti töitä, sillä halusin voittaa. Kerrankin.

    Raahasin tamman mukana tulleen urheiluhevosille suunnatun rehuseoksen satulahuoneeseen. Sitä nyt sitten pitäisi syöttää ainakin tämä säkki loppuun, kun se oli siihen tottunut. Mitallinen iltaisin varmaan riittäisi kauran seassa. Pyyhkäisin hikeä otsaltani jysäyttäessäni kantamukseni lattialle. Ovi mun takana narahti, kun olin asettelemassa rehusäkkiä jotenkin järkevästi seinää – vaiko sittenkin pöydänjalkaa – vasten, jotta se pysyisi pystyssä olematta kenenkään tiellä.
    ”Sun hevonen on tullut”, Oskari kertoi.
    Se taisi olla Oskarin tapa aloittaa keskustelu.
    ”Joo, kiitos tiedosta”, naurahdin, sillä olin itse taluttanut tamman juuri hetkeä aiemmin ulos trailerista. ”Eikä se oo sitä paitsi mun. Se on vasta koeajalla”, muistutin.
    ”No joo. Mutta melkein?” Oskari korjasi varovasti.
    ”Joo, melkein”, myönsin suoristautuessani ja hymyilin Oskarin silmille ennen kuin ehdin estää itseäni.
    Juu, on ne siniset.
    ”Sirpa on täällä!” Alex julisti paukahtaessaan ovesta sisään.
    ”Alex, pliis! Älä kutsu mun hevosta tolla nimellä”, parahdin. ”Se on Veera.”
    ”Mutta justhan sä sanoit, ettei se oo sun”, Oskari huomautti.
    Varmaan halusi olla kerrankin Alexin puolella, kun sen oma hevonen oli saanut multa nimittelyä osakseen. Mutta kaikella rakkaudellahan minä…
    ”Milloin lähetään maastoon?” Alex kysyi vaihtaen aihetta ja katsoen mua ja Oskaria vuorotellen.
    ”No ei kai nyt heti ekana päivänä… Tai no, voisin lähteä taluttamaan sitä kyllä. Se varmaan haluu jaloitella”, mietin ääneen.
    ”No niin, menoksi sitten! Tetris on satulaa vaille valmis”, Alex sanoi, otti varusteet mukaansa ja katosi tutun narahduksen saattelemana tallin puolelle.

  • vastauksena käyttäjälle: Ilona Erosen elämä ja teot #8920

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sirpa-Leena

    Koska elämä ei ole elokuvaa, olin saanut Alexin veljeltä heti koeratsastusta seuranneena päivänä puhelun, jossa se oli pahoitellen kertonut, että siitä mun kokeilemasta täysiveritammasta oli tehty sittenkin varsin varteenotettava ostotarjous. Niin että se lähtisi kuulemma Kirkkonummelle – hienolle tallille jonkun oikean kilparatsastajan hevoseksi.

    Tietenkin.

    Mä en ollut oikeastaan edes pettynyt. Ainakaan kauaa. Ei se ollut sittenkään minun hevoseni. Eikä se ollut minun tieni. Se kaikki olisi ollut ihan liikaa – johan mua oli jännittänyt koeratsastuksessakin koko ajan. Ei siitä olisi tullut mitään, eikä sellaista vastuuta olisi voinut antaa mulle. Sitä paitsi, olisinko muka voinut pitää hevosta vuoden ja sitten luopua siitä? Olla kiintymättä sellaiseen eläimeen? En tietenkään olisi. Enkä ollut edes ehtinyt päättää, halusinko lähteä mukaan koko touhuun, ennen kuin se oli jo viety multa pois.

    Olin maannut myöhemmin sillä viikolla yhtenä yönä kyljelläni peiton alla Onni kainalossani. Se oli painanut selkänsä mun vatsaa ja rintaa vasten ja pitänyt mun käsivartta tyynynään. Mun ylempi käsi oli levännyt sen rintakehän päällä ja koukistuneiden etutassujen ympärillä. Koiran kylki oli vuoroin kohonnut ja laskenut rauhalliseen tahtiin. Mun silmät olivat olleet auki vailla unihiekan muruakaan. Lopulta olin kaivanut tyynyn alta kännykän esiin.

    Olin nimittäin ajautunut jatkamaan etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Alex oli ollut oikeassa siinä, että mä tarvitsin hevosen. Siis terveen kunnon ratsun, ja sen myötä kädet täyteen tekemistä. Muut ongelmat voisin selvittää sitä mukaa, kun ne tulisivat vastaan.

    Minun tapauksessani parhaimmat ja pahimmat päätökset tehdään yleensä yöllä. Useamman puoliksi valvotun yön ja tuntien selailun tuloksena netistä oli löytynyt muutama uusi ehdokas, joihin mulla olisi ihan rehellisesti varaa. Siis siinä tapauksessa, että luopuisin toistaiseksi haaveistani hankkia omistusasunto. Kuka sellaista edes tarvitsisi?

    Yksi hartaan etsinnän tuloksena valikoituneista hevosista oli ollut jo varattu, kun olin soittanut sen myyjälle. Seuraavan puhelun perusteella oli selvinnyt, että toisella hevosella oli ollut jännevamma vuosi sitten, joten en ollut voinut edes kuvitella uskaltavani harkita sitä.

    Kolmas oli suomenhevonen. Se oli kallis, mutta budjetin sallimissa rajoissa. Ainakin jotenkuten. Törmäsin siihen kolmelta yöllä Torissa.

    Otin Alexin mukaan sitä katsomaan, sillä hän olisi varmaan loukkaantunut, ellen olisi pyytänyt. Toisekseen Alex uskalsi ajaa autolla vieraassa paikassa, ja minä en. Kolmanneksi se oli saanut kuunnella mun valitusta niin paljon Wandan jalan takia, että mulla oli siitä huono omatunto.

    Ajomatka kesti noin tunnin mun kotoa, sillä hevonen sijaitsi lähellä Vaasaa. Sen omistaja oli puhunut puhelimessa puoliksi ruotsia, ja kaikesta päätellen omistajaperhe oli suomenruotsalainen. Myynti-ilmoituksen ja puhelun perusteella oli käynyt ilmi, että Sirpa-Leena oli varsin laadukas rotunsa edustaja. Sai ollakin sillä hinnalla.

    Alex yritti matkan aikana saada selvää mun fiiliksistä. Se varmaan ajatteli mun olevan pettynyt, kun se edellinen hevonen oli mennyt nenän edestä. Tai sitten se oli pahoillaan, kun se oli itse ehdottanut sitä mulle, ja sitten homma olikin mennyt heti puihin.

    Mä en olisi oikeastaan jaksanut enää ajatella koko hevosta. En minä sitä ollut yhden ratsastuksen aikana ehtinyt oppia tuntemaan sen kummemmin. Se varmasti sopi paremmin jonkun toisen käteen – jonkun, joka puristaisi siitä ulos kaiken potentiaalin, eikä vain roikkuisi kyydissä henkensä edestä.

    ”Mutta hei, suokit on ainakin tervejalkaisia”, Alex vaihtoi aihetta vilkaisten mua sivusilmällä.
    ”Niin, ei ne kai paljoa sairastele”, myönsin.
    ”Mieti nyt Typyäkin – se rymyää pihatossa kaiket päivät ja menee välillä katolleen, mutta ei oo varmaan koskaan loukkaantunut tai sairastanut päivääkään. Tai no en tiiä onko. ”
    ”Totta”, sanoin nyökytellen hitaasti katse tiessä.

    En ollut nimittäin aivan varma, olinko varsinaisesti innoissani siitä ajatuksesta, että hankkisin suomenhevosen. Oliko se minun tyyliseni ratsu? Tykkäsin kevyistä ja herkistä hevosista, ja jotenkin kuvittelin etukäteen olevani menossa katsomaan jotakin pulleaa karvakasaa, jonka jalat hädin tuskin nousivat irti maasta liikkuessa.

    Voi pojat, miten väärässä olinkaan.

    Virman Sirpa-Leena oli sadeloimenkin läpi tarkasteltuna linjakas ja siro suomenhevostamma, joka tuli meitä ystävällisesti korvat hörössä vastaan tarhan portille. Siellä se ulkoili puoliveristen joukossa kaikessa ylväydessään ja meni melkein yhtä lailla kilpahevosesta ainakin ensisilmäyksen perusteella. Kyselin kaikki asiaankuuluvat terveysaiheiset kysymykset hevosen myyjältä matkalla tarhoilta siistiin talliin. Omistaja kertoi tamman olleen hänellä vuosikkaasta asti ja täysin terve koko ikänsä.

    Päivä oli hämärä, tuulinen ja sateinen – isä sanoisi sitä tuhnukeliksi. Vaikka kelihän tarkoittaa ajo-olosuhteita eikä säätä, mutta ehkä isä ajatteli säätä pelkästään autolla ajamisen kannalta. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta kertaa isä oli joutunut aikoinaan kuskaamaan minua tallille, ennen kuin olin saanut oman ajokortin. Varmaan ainakin tuhat kertaa, vaikka olin monesti mennyt myös yhdessä äidin kanssa.

    Kun osittain ruotsiksi kommunikoiva nainen kuori tamman sadeloimesta, tunsin järjen pakenevan päästäni huolestuttavalla nopeudella.
    ”Miksi sä myitkään sen?” kysyi Alex, joka taisi huomata, etten millään saanut sanaa suustani juuri sillä hetkellä.
    ”Jag- Nåja… Siirryin puoliverisiin. Täytyy tehdä tilaa”, nainen sanoi anteeksipyytävältä kuulostaen.
    Eihän se minulta ollut pois, jos joku halusi luopua hevosestaan siirtyessään niihin oikeisiin kilparatsuihin.
    ”Kisasin sillä siskoni kanssa vielä viime kaudella noin metrin luokkia ja Vaativaa B:tä. Vaativaa A:takin yritimme, mutta ei sillä ihan riitä siihen. Harvalla riittää”, nainen jutteli viitaten kai suomenhevosten yleiseen riittämättömyyteen taitellessaan samalla loimea pois. ”Ihan hyvässä kunnossa se on, mutta vähän pieni meille. Hyppää kyllä isoa kokoisekseen. Se ansaitsee jonkun, jolla on aikaa bara för henne. Parhaat vuodetkin edessä.”

    Katselin tamman tummia silmiä ja vaalean harjan lomasta kohoavia hörökorvia. Se tapitti mua takaisin pitkän otsatukkansa alta kuin odottaen, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Sirpa-Leena oli aika erikoinen nimi sirolle suomineidolle. Kutsumanimi oli sentään vähän parempi: Veera. Ihan en kuitenkaan tiennyt, mitä ajatella tavallisesta ihmisen nimestä hevosella.

    Se oli nopealla vilkaisulla melko tavallisen näköinen suomenhevonen: ei ainuttakaan valkeaa merkkiä missään, vaan pelkkää vähän turhan raa’aksi jääneen vehnäpullan väristä orastavaa talvikarvaa, jonka alta kyllä kieltämättä näkyi lihaksia – eikä eläin ollut lainkaan ylipainoinen, kuten olin pelännyt. Sillä oli suorat, vahvat jalat ja kovat, pienet kaviot. Sen turkki kiilsi, mutta silmien tuike oli se, mikä sai merkillisen lämpimän tunteen aikaan mun sisällä. Menin lähemmäs silittämään sen kaulaa ja muistin, että suomenhevosilla oli aivan omanlaisensa ominaistuoksu. Se oli sekoitus kauraa, omenaa, havua ja kirpeää syysilmaa. Siitä tuli aina väkisinkin mieleen syksy ja joulu, jotka olivat suosikkiaikojani vuodessa.

    Sain varustaa hevosen itse. Myyjä kertoi varusteiden tulevan hevosen mukana. Se oli hyvä, sillä Wandan varusteet olisivat varmaan vähän kapeita sille. Tai ehkä osa niistä voisi sopiakin.

    Kun varusteet otettiin esiin, tajusin, millaisessa paikassa oltiin. Ja myös sen, mikä Sirpa-Leena oikeastaan oli hevosiaan. Sen satulan täytyi olla arvokkaampi kuin mun vasen munuainen – ja sillä oli koulu- ja estesatulat erikseen. Tietenkin. Suitset olivat aivan tavalliset enkkuturpiksella varustetut, mutta merkki ja timanttiotsapanta kielivät vähän paremmasta harrastamisesta. Tulin siinä miettineeksi, että niistä suitsista saisi helposti värkättyä kuolaimettomat. Sitten tajusin ajattelevani kaiken aikaa niin kuin se hevonen olisi jo mun.

    Sirpa-Leena oli helppo varustaa – hyvä, kun ei pukenut itse satulaakin ylleen. Omistaja kertoi sen olevan tottunut kaikkeen mahdolliseen ja olevan kilpailuissa ja matkustaessakin miellyttävä. Se oli kuulemma käynyt ulkomaillakin kisaamassa. Minä mietin, kuinka tavallista se mahtoi olla, että suomenhevosia raahattiin pitkin Eurooppaa kilpailemassa, jos ei lasketa ravurien ruotsinreissuja. Ilmeisesti tämä yksilö oli jotenkin erityinen, tai sitten sen omistaja vain sattui olemaan varakas ja pitämään matkustelusta.

    Tamma oli tavallaan rauhallinen – tai oikeastaan rohkea on ehkä oikeampi sana, sillä se käveli reippain ja pitkin askelin katsellen uteliaana ympärilleen, kun talutin sen maneesiin suojaan tuhnukeliltä. Sitä ei kyllä tuntunut suuremmin haittaavan, että ulkona satoi, ja se olisi kävellyt suoraan lätäkön läpi, ellen olisi ohjannut sitä sivuun.

    Kun nousin satulaan, tamma seistä pönötti aloillaan, kunnes annoin sille luvan lähteä liikkeelle. Se vaikutti kuuliaiselta ja hyvin koulutetulta, joskin aktiiviselta. Kun se nytkähti liikkeelle, tuntui, kuin olisin istunut aallon päällä. Vaikka hevonen liikkui pehmeästi, se eteni junan lailla suoraan eteenpäin: liike-energiaa ei suuntautunut lainkaan mihinkään ylimääräisiin ilmansuuntiin. En voinut olla silittämättä tamman kaulaa jo alkukäynneissä. Sen turkki tuntui samettiselta. Mietin, kuinka hiki sille mahtaisi tulla kunnon treenissä.

    Ravi oli niin ikään matkaa voittavaa, mutta hyvin helppoa istua. Reippaammassakin vauhdissa pysyin helposti satulaan liimattuna. Pitkästä aikaa tunsin itseni oikeastaan ihan hyväksi ratsastajaksi. Se sai mut hymyilemään. En ollutkaan tainnut hymyillä pitkään aikaan.

    On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun saa pitkästä aikaa hevosen tuntumalle. Siis kun alla on hevonen, joka luottaa ratsastajaansa, ja uskaltaa jäädä siihen. Siitä tuli heti ensiaskelista lähtien joku vähän niin kuin yhteyden ja yhteisymmärryksen tunne, mutta ei sekään oikein kuvaa kunnolla sitä fiilistä, kun yht’äkkiä onkin homma hanskassa. Shit together. Ainakin jollakin tasolla. Mulla oli nimittäin ollut sattuneesta syystä viime aikoina alla lähinnä hevosia, jotka suurimman osan ajasta pakenivat painetta ja katoilivat kuolaimelta milloin mihinkin suuntaan. Tämä ei ollut sellainen. Silti tamma oli vireä ja herkkäkin, mutta jotenkin sen kanssa mulla oli heti pakka kasassa. Sitä oli tavallaan helppo ratsastaa. Se oli mutkaton, ja mä tajusin sitä melkein heti.

    Ravailun jälkeen otin parit laukannostot. Mua ihan vähän jännitti etukäteen – sinkoaisiko se katapultin lailla eteenpäin koko voimallaan, vai saisinko sitä ollenkaan laukkaamaan? Ratsu helpotti mun oloa kääntämällä kuuliaiset korvansa taakse mua kohti. Yritin hartaasti löytää sen kanssa oikean rytmin ajoittaakseni laukka-avut hyvin, mutta hevonen päättikin auttaa mua vielä lisää. Se arvasi, mistä oli kyse, ja nosti pehmeän, reippaan laukan. Se pyöri alusta asti hyvin, ja kuulin vähän matkan päässä Alexin yllättyneen äänen sanovan, että käyttääpäs se hyvin takaosaansa. Se varmaan meinasi sanoa loppuun ”rotuisekseen”, mutta nielaisi viime hetkellä lauseensa poikki.

    Ensin se sai mut mietteliääksi. Mitä muut ajattelisivat, jos raahaisin suomenhevosen Hopiavuoreen ja väittäisin sitä kilpahevoseksi? Jostakin syystä laskin hirveästi painoarvoa sille, mitä Oskari mahtaisi ajatella mun tulevasta hevosesta. Vaikka muiden tai etenkään Oskarin mielipiteillä ei olisi pitänyt olla väliä, niin oli silti. Musta tuntui, että Oskari arvosti hienoja puoliverisiä, jotka ylsivät suunnilleen yliluonnollisiin suorituksiin, eivätkä söpöys tai persoonallisuus tai muut sellaiset asiat olleet ainakaan kärjessä niiden seikkojen listalla, joita mies otti huomioon arvioidessaan hevosia.

    Entäs kilpailuissa – mitä kilpakumppanit ajattelisivat tällaisesta ratsukosta? Tai muut Hopiavuoren kokeneet kilparatsastajat, kun mittelöisin heidän kanssaan samoissa kilpailuissa, mutta puoli metriä matalammilla esteillä? Tai samoissa koululuokissa, mutta suomenhevosella? Pidettäisiinkö mua ihan junttina?

    Vilkaisin kypäräni alta hevosen omistajaa, joka seisoi keskellä maneesia pitkässä takissaan juttelemassa Alexille. Oli helppo havaita hänen olevan aika lailla juntin vastakohta. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkäpä minä vielä näytän kaikille. Saatte kuulkaa nähdä, että suomenhevosella voi päästä ihan mihin vain. No okei, ei ehkä puolentoista metrin esteradoille, mutta aika pitkälle kuitenkin, ja vaikka kuinka arvokkaisiin kilpailuihin. Tai ainakin musta tuntui, että tällä hevosella voisi päästä. Ainakin suomenratsujen omissa mittelöissä se varmaan voisi pärjätä, jos joku vain osaisi ratsastaa sen sinne asti. Olihan hevonen varmasti mua taitavampi.

    Otettiin vielä parit hypyt kokeeksi. Pieni, mutta vahva hevonen höristi korviaan, kun maneesin diagonaalille nousi matala pystyeste. Ratsun kierrokset nousivat, ja se laukkasi tällä kertaa jo ennen kuin edes pyysin. Ohjasin sen kohti estettä, mutten ollut ollenkaan varma, mitä odottaa. Menisikö se edes yli?

    Kyllä se vain meni, ja merkittävällä ilmavarallakin vielä. Minä en ollut varsinaisesti koskaan ollut tekemisissä suomenhevosten kanssa, jotka olisivat kovin taitavia esteratsuja, mutta tämän kohdalla piti ilmeisesti olla katsomatta karvoihin. Hevonen vaikutti vähintään lupaavalta.

    Estettä korotettiin taas. Mua kuitenkin helpotti tietää, ettei mun tarvitsisi varsinaisesti ylittää itseäni sen hevosen kanssa ainakaan estekorkeuden osalta. Se kuljetti mut vakaalla vauhdilla yli jostain metrisestä esteestä, enkä mä muistanut enää jännittää. Tamma sinkosi esteen jälkeen urku auki eteenpäin, ja jarrutellessani mä mietin taas niitä kuolaimettomia suitsia niin kuin hevonen olisi ollut jo mun.

  • vastauksena käyttäjälle: Ilona Erosen elämä ja teot #8914

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Scatter Plot x

    Ei mennyt kuin viikko siitä Alexin kanssa käydystä pohjamutia kaivelevasta keskustelusta, kun Alex ajoi autoa, jonka takapenkillä mä istuin jännittyneenä. Etupenkillä oli mukaan pakotettu Oskari köytettynä turvavöillä autoon kiinni. Luotin Oskarin arviointikykyyn kaikessa, mitä hevosten hankkimiseen tuli, joten mulla oli tavallaan parikin syytä olla tyytyväinen Alexin kiristys- ei kun siis suostuttelutaitoihin. Samalla mun vatsa oli kuitenkin alkanut kääntyä aina nurinpäin, kun näin Oskarin – siis eri tavalla, kuin aiemmin. Se oli sellainen pettymyksen muljahdus, jonka myötä olin alkanut niellä tappiotani esittäen urheasti kaveria aina vain niin kuin ei mitään. Se oli rankkaa, mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä sen jälkeen, kun olin taas nähnyt Oskarin ja Outin hymyilemässä toisilleen tallissa? Eikö se ollutkin pitävä todiste siitä, että olin aavistanut ihan oikein heti alussa?

    Samat vatsanväänteet sain aina törmätessäni Outiin tallilla, ja silloinkin yritin hymyillä reippaasti, vaikka kaikki oli päin persettä.

    Alex ajoi vähän turhan kovaa, ja mä rutistin molemmilla käsillä turvavyötä kaikkien ristiriitojen läikkyessä mun sisällä niin, että ne olisivat saattaneet roiskahtaa yli missä tahansa tienmutkassa. No okei, oli kyllä pakko myöntää, että Alexin käsissä ratti pysyi yllättävän vakaana vauhdissakin. Yritin keskittyä tien tuijottamiseen ja unohtaa hetkeksi, että koko Oskari oli edes mukana. Tai ainakin suhtautua siihen vain valmentajana ja taitavana hevosmiehenä.

    Hetkeä myöhemmin Rossin Miika talutti mun eteen siron tamman ja sanoi, että siitä. Alex ja Oskari katsoivat eläintä kiinnostuneina mun molemmilla puolilla. Minä katsoin hevosta epäröiden. Tämä yksilö oli vähän pienempi ja kapeampi kuin muut näköetäisyydellä olevat hevoset. Joku mies talutti meidän ohi papurikkokuvioisen kimon puoliverisen, joka oli hirveän kaunis, mutta aivan liian iso. Ainakaan sellaista en voisi edes harkita.
    ”Mistä se on tullu?” Oskari kysyi Miikalta irrottamatta silmiään tämän pitelemästä hevosesta.
    ”Se on syntynyt Englannissa. Tais olla molemmat vanhemmat myös. Voin tarkistaa yksityiskohdat myöhemmin”, Miika kertoi.
    ”Onko se ollu terve?” kysyin menneiden viikkojen heijastellessa takaraivossani.
    ”Terveyshistoria on moitteeton”, Miika vastasi sillä tavalla kuin se olisi itsestäänselvyys kaikkien hänen kauttaan kulkevien hevosten kohdalla.
    ”Miten se käyttäytyy tallissa ja tarhassa?” jatkoin kuulustelua.
    ”Hyvätapainen se on. Kaikkeen tottunut. Mutta ei nyt mikään lasten ratsu tietenkään.”
    ”Paljon se on korkea?” Alex tenttasi puolestaan, ja meni reippaasti lähemmäs silmäilemään hevosta.
    ”Alle satakuuskyt”, Miika väitti.
    ”Aika pieni”, Alex sanoi.
    ”Niin mäkin oon”, muistutin.
    ”Totta”, Oskari mutisi katsellen hevosta edelleen tutkivasti.

    Kun kapusin kyytiin, en ollut ihan varma, pitikö Miikan ”alle satakuuskyt” paikkaansa, vai sanoiko lyhyt mies sen vain, koska se oli mun kriteeri. Siis se, että ainakaan yli satakuuskytsenttistä en ota. Liian isoja, liian isot liikkeet, liikaa voimaa. Minähän olisin voinut kokoni puolesta olla vaikka poniratsastaja.

    Tämä tamma oli kuitenkin kapea ja siro. Se auttoi vähän, sillä tynnyrin mallisten hevosten kyydissä mun jalat loppuvat aina tyhmän näköisesti puoleenväliin kylkiä. Tämä oli aika kivan tuntuinen, ja siinä oli heti jotakin tuttua. Ehkä se jonkinasteinen arabiperimä teki sen, että ainakin käynti tuntui heti ensiaskelista lähtien luontevalta. Sillä oli kuitenkin pidempi askel kuin Wan- niin. Käynti oli reipasta, ja tamma katseli kiinnostuneena ympärilleen pää ylhäällä. Se vaikutti vireältä ja eloisalta – elävältä. Mietin, pitäisikö mun olla jotenkin varuillani tai kerätä enemmän ohjia. Vilkaisin muun porukan suuntaan. Kaikilla oli kädet puuskassa, ja ne juttelivat hiljaa katsellen mun ratsastusta. Tai siis varmaan sitä hevosta ennemminkin.

    Ei kai estehevonen voinut olla mikään kyttäilijä? Yritin olla rento ja annoin ohjien olla. Tunnustelin. Ilmavat ja joustavat käyntiaskeleet, mutta kuitenkin matkaa voittavat. Ei ehkä lähtökohtaisesti maailman mukavin kyyti istua, mutta menettelee.

    Ravi nousi ihan sillä, että lyhensin ohjia ja siirsin ehkä millin jalan paikkaa. Jaahas. Se oli heti lyhytaskelista ja reipasta ravia. Hevosella tuntui olevan kiire jonnekin. Miten tätä hidastetaan?
    ”Päästä jalka irti!” Oskari auttoi kentän laidalta.
    ”Älä neuvo”, Alex suhisi ja tökkäsi Oskaria kyynärpäällä.
    ”Neuvo vain!” piipitin satulasta ja yritin olla paineistamatta pohkeella. Piti keskittyä hirveästi.
    ”Pidä se nilkka rauhallisena ja lyhennä vähän ohjaa”, Oskari neuvoi tasaisesti.
    Se auttoi. Kun noudatin Oskarin ohjeita, tamma lakkasi kiiruhtamasta alta pois. Rauhoittuessaan se pyöristyi ja nosti etuosaansa. Askel piteni ja frekvenssi pieneni.
    ”Kas”, myhäili Miika Rossi tyytyväisenä.

    Tätä minä kaipasin. Muuta ajateltavaa. Tekemistä. Tavoitteita.

    Kun olin totutellut raviin ja ottanut pari lyhyttä laukannostoa, Miika pystytti esteen. Se oli varmaan kahekskytsenttinen. Silmäilin sitä vähän epäröiden, sillä en ollut hypännyt pitkään aikaan. Tämäkö oli oikeaoppinen tapa palata lajin pariin?
    ”Siitä vaan”, Miika sanoi hymyillen aurinkoisesti kalpealle naamalleni.
    Annoin laukkapohkeet pitkän sivun alussa, ja tamma singahti tykkinä eteenpäin. Vielä hetki sitten se oli laukannut ihan kaikessa rauhassa, kun yhtään estettä ei ollut ollut näköpiirissä. Mun sydän lepatti rinnassa tuhatta ja sataa. Yritin koota ensin itseni ja sitten hevosen.
    ”Ota vaan päätyyn ympyrä ensin”, Oskari sanoi rauhallisesti.
    Sillä oli purkka suussa. Kuulin sen puheesta.

    Käänsin pääty-ympyrälle, ja sain siinä lisäaikaa koota laukkaa. Se onnistui – jes! Tamman pää letkahti alemmas, rytmi tasoittui, ja se malttoi asettua sisään. Tuntui kivalta. Ohjasin ympyrän jälkeen esteen suuntaan, ja hevonen singahti suoraan sitä kohti niin kuin maailmassa ei muuta olisi. Mun ei auttanut muu kuin yrittää ehtiä mukaan. Olin ehkä vähän myöhässä, eikä se ollut ainakaan kokonaan hevosen syy: se hyppäsi vähän turhan aikaisin, mutta hyvin ja vahvasti. Silloin tajusin tämän olevan niitä hevosia, jotka korjaavat ratsastajansa virheet radalla.

    Tamma laskeutui notkeasti hiekalle ja jatkoi vauhdilla suoraan. Keskityin kokoamiseen ja hengittämiseen. Kun uutta estettä ei ollut heti suoraan edessä, hevonen antoi ottaa vähän kiinni ja hidasti laukkaansa. Vatsaa poltteli. Hyvällä tavalla?

    Pitkällä sivulla se pidensi taas laukka-askeltaan. Miika korotti estettä – sen täytyi olla jo metrinen. Ei helvetti. En minä ole mikään oikea ratsastaja, paitsi että kohta vissiin olen.

    Ohjasin päädyssä taas ympyrälle, ja sain siinä laukkaan malttia samaan tapaan kuin viimeksi. Yritin elää hetkessä, jotta hevonenkaan ei keulisi esteelle ennen aikojaan. Se kuitenkin osasi jo arvata, mihin oltiin menossa, ja sinkosi ympyrän jälkeen räjähtävällä voimalla kohti estettä. Tällä kertaa päätin pysyä mukana vaikka mikä olisi, ja nousin ilmaan samaan aikaan hevosen kanssa. Me lennettiin. Tuntui vatsassa. Sitten osuttiin kevyesti maahan – hipaistiin vain hiekkaa, ja kiidettiin laukassa kohti päätyaitaa. Palasin maan pinnalle henkisesti vähän myöhemmin kuin me ratsukkona oltiin laskeuduttu fyysisesti, mutta aloin sitten kiireen vilkkaa koota taas tilannetta. Sillä välin Miika Rossi korotti estettä vielä lisää. Se oli varmasti metri kaksikymmentä. Minä en ollut koskaan hypännyt sen korkeampaa. Ja viime kerrastakin oli jo aikaa, kun olin kilpaillut joskus… tosi kauan sitten. Parhaimmillaankin vain aluetasolla. Muutaman kerran. Ja nyt pitkän tauon jälkeen… Mitähän tälle Miikalle oli oikein kerrottu mun taitotasosta? Liioiteltu aivan selvästi.

    Tällä kertaa tamma oikaisi ympyrältä kylkimyyryä suoraan esteelle, eikä siinä voinut tehdä taaskaan muuta kuin leikkiä mukana. Esittää osaavansa. Tämän hevosen kanssa se taisi riittää, sillä se kyllä näköjään osasi. Hevonen suoristi itsensä ennen hyppyä – mulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Nytkähdin terävästi irti satulasta samalla, kun tamma leiskautti itsensä ilmaan. Seurasin liikettä. Hevosen etujalat laskeutuivat kevyesti hiekalle. Me selvittiin. Enkä edes kuollut. Voi hurja. Perhoset lepattelivat kilpaa sisuskalujeni lomassa. Siinä olisi ollut adrenaliinia jaettavaksi vaikka muillekin. Sitä mä kai olin kaivannutkin.

    Oskarin hyväksyvä katse kertoi mulle paljon, kun se silmäili hevosta sivummalta. Kun keventelin loppuraveja ja testailin hevosen hienosäätöjä, kuulin päätyaidan kohdalla Oskarin luonnehtivan, että hevosella oli hyvä laukka, ja Miikan toteavan Oskarille tämän tamman olevan passeli naisten hevonen – mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Sitäkö, että se oli kapea ja siro? Mene ja tiedä, mutta minusta se ei tuntunut kenen tahansa naisen hevoselta, vaan minun hevoseltani.

  • vastauksena käyttäjälle: Tetris #8891

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kun kaikki muuttui (3/4)

    Alex oli yrittänyt piristää mua vaikka millä sirkustempuilla, mutta mikään niistä ei ollut tehnyt mun hevosta ehjäksi. Olin alkanut mököttää Onnin kanssa kahdestaan kotona enenevissä määrin, kun kerran tallillakaan ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, enkä halunnut olla muiden tiellä. Olin yrittänyt käydä tarkistamassa Wandan tilanteen ja kylmäämässä sen jalan aina sellaisina aikoina, kun tallilla oli mahdollisimman vähän sääliviä katseita. Olin paikannut ylimääräisen vapaa-ajan juoksemalla, mutta siitäkin oli kadonnut merkityksellisyys, kun ei ollut enää mitään oikeaa syytä juosta. Jalat veivät eteenpäin kuten ennenkin, mutta mieli oli tyhjä.

    Lopulta Alex oli patistanut mut tallille epämääräisten syiden nojalla.
    ”Mene hoitamaan Tetris tänään, jooko? Se pitää harjata ja kävelyttää”, se oli viestinyt mun kännykkään.
    Olin ajanut velvollisuudentunnossani Hopiavuoreen sateisen pimeyden halki vain havaitakseni, että Alex olikin itse tallissa harjaamassa Tetristä.
    ”Mitä ihmettä?” tivasin.
    ”Mun oli pakko saada sut tänne jollain keinolla ja ajattelin, että avun pyytäminen on varmin keino”, Alex selitti.
    ”Miksi?” kysyin kulmat kurtussa, mutta otin ämpäristä harjan ja aloin sukia sillä Tetristä toiselta puolelta.
    ”Mitä sä tekisit, jos voisit tehdä ihan mitä vaan?” Alex aloitti kryptisesti.
    ”Mitä nyt taas?” huokaisin.
    ”Ei kun vastaa oikeesti, mitä sulla tulee ekana mieleen.”
    ”No ratsastaisin, tietenkin!” puuskahdin. Miksi piti kääntää veistä haavassa?
    ”Miten sä ratsastaisit?”
    ”Mitä miten?”
    ”Älä mieti, vaan vastaa”, Alex komensi.
    ”No hyppäisin varmaan. Tai menisin koulua, en minä tiedä.”
    ”Sinä? Esteitä?” Alex hörähti.
    ”Mä hyppäsin nuorena sataakahtakymppiä aluetasolla”, puolustauduin.
    ”Mikset enää?” Alex johdatteli.
    ”No, koska! Ei oo ollu sopivaa hevosta sittemmin. Tuskin Wandasta saisi hyppääjää terveenäkään.”
    ”Wanda ei ole ainoa hevonen maailmassa”, Alex muistutti painokkaasti.
    ”No en kai mä nyt minkään Tetriksenkään selkään kiipeä”, tuhahdin, mutta jatkoin sitten hevoselle lempeämmin: ”Ei pahalla, mutta sä oot aika iso ja vahva. Mutta silti hyvä poika.”
    Tetris käänteli korviaan.
    ”Olisko sulla nyt varaa hommata uusi hevonen?” Alex jatkoi suorasukaista painostamistaan.
    ”No joo ja ei. Siis periaatteessa joo, mutta ei”, kiertelin.
    ”Niin että olisiko?” Alex painosti.
    ”Jos tyhjentäisin ihan kaikki säästöt, niin… No ei nyt varmaan mihinkään Sinttiin olisi siltikään, mutta johonkin joo. Mutta ei se varmaan olis järkevää.”
    ”Ootsä ajatellu jotain ylläpitoa tai leasing-hevosta?”¨
    Lopetin harjaamisen.
    ”En”, sanoin ja oli harmissani, kun en pystynyt näkemään Alexin kasvoja Tetriksen takaa.
    ”Jotkut liisaa hevosiaan kisakäyttöön. Se on joskus ihan kannattavaakin, kun halutaan nuorille hevosille kokemusta ja nimeä”, Alex kertoi.
    ”Mistä sä tiedät tälläsiä?” kysyin otsa rutussa jatkaen taas harjaamista.
    ”No kun mun veli vähän niin kuin välittää hevosia. Nuoria ratsuja voi myydä sitten kalliimmalla, kun on ensin liisannut niitä kauden tai pari jollekin, joka vie niitä eteenpäin.”
    ”Ai sullakin on veli.”
    ”Joo joo, ei nyt takerruta siihen”, Alex sanoi malttamattomana.

  • vastauksena käyttäjälle: Wanda #8882

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kun kaikki muuttui (2/4)

    Parin viikon kuluttua eläinlääkäri palasi sovitusti katsomaan Wandaa. Ainoa vapaa aika oli myöhään illalla, ja tiesin, että se tulisi näkymään laskussa. Mulla ei ollut raportoitavana Sannalle mitään kovin merkittävää, sillä tilanne ei ollut muuttunut paremmaksi, joskaan ei sanottavasti huonommaksikaan. Paitsi, että juuri ennen eläinlääkärin saapumista olin tunnustellut Wandan jalkoja, vaikken osannutkaan tuntea sieltä samoja asioita kuin Sanna. Siellä oli tuntunut kuitenkin uusi yllätys, jonka mäkin tunnistaisin vaikka unissani: kaviopulssi. Ei helvetti. Se tästä vielä puuttuikin.

    Sannan suorittaman lyhyen tutkimuksen perusteella tehty tuomio oli yhä selvempi:
    ”Vaikeastihan se liikkuu, ja oikeastaan vain pakotettuna. Ei tällä kuule ihan hetkeen ratsasteta, jos koskaan. Ei se kovaa käyttöä ainakaan tule enää kestämään. Se voi mennä seurahevosena, mutta… kyllä sä tiiät. Mutta katsotaan nyt vielä pari viikkoa ihan rauhassa. Karsinassa ei voi nuorta hevosta kuitenkaan määräänsä pidempään pitää, ja tälläkin lepojaksolla oli näköjään seurauksensa. Sä voit kyllä laskea sen tarhaan jaloittelemaan aina vähäksi aikaa kerrallaan, kunhan se ei pääse riehumaan. Mutta tuskin se montaa askelta ottaa tossa kunnossa.”

    Ja niin teinkin: päästin Wandan tarhaan ajatellen, että ei kai se kipeällä jalalla alkaisi tieten tahtoen juoksentelemaan ja rikkoisi itseään enempää. Wanda otti pari askelta ja jämähti sitten paikoilleen. Sitä se teki nykyään, taluttaessakin: seisahteli koko ajan. Eläväinen ja liikkuvainen nuori hevonen oli poissa. Vaivalla kerätyt vähäisetkin lihakset olivat alkaneet heiketä jo parissa viikossa.

    Sen pitkän päivän iltana kykin vielä myöhään tallin käytävällä kylmäämässä Wandan jalkaa. Ohi kulkenut Sonja oli tarjonnut lyhyen vertaistukihetken ja lähtenyt sitten kotiinsa, niin kuin varmaan kaikki muutkin olivat menneet. Se, että jonkun toisen hevosella oli myös jalka kipeä, oli laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin. Sonja sentään ymmärsi. Samalla mua harmitti Sonjan ja Mortin puolesta niin, että se melkein nollasi vertaistuen hyödyt.

    En tiennyt, paljonko kello oli, enkä välittänytkään tietää. En oikeastaan edes tiennyt, missä mun kännykkäkään oli. Enkä mä välittänyt siitäkään. Ulkona oli säkkipimeää, mutta tallin kellertävä valo antoi riittävän näkyvyyden. Mietin, montako tuntia sekin lamppu oli jo ollut yhtä soittoa päällä sinä päivänä. Yhtä kauan, kuin mä olin ollut valveilla?

    Hiljaisuuden rikkoutuessa vaimeisiin askeliin kävi ilmi, että tallilla oli sittenkin vielä joku muukin. Iltatallia toimittanut Oskari käveli sanaakaan sanomatta Wandan luokse ja seisahtui sen pään viereen. Vilkaisin lattialta lyhyesti ylös. Wandan sumeiden silmien kipuilme oli laantunut hiukan: levossa sitä ei tainnut sattua enää niin paljoa. Ehkä lääke tepsi sen verran. Mutta ei se halunnut vieläkään liikkua. Ei ainakaan kunnolla.

    Jatkoin kylmäyssuojan tarrojen kanssa taistelemista vielä hetken senkin jälkeen, kun Oskari oli avannut suunsa:
    ”Kai sä tiiät, ettei se oo sun syy?”
    En olisi halunnut vastata, mutta huokaisin lopulta ja pyllähdin kyykystä lattialle istumaan siirtäen katseeni samalla ylös Oskariin, joka silitti varovasti kämmenselällään Wandan turpaa. Tamma nuokkui. Mun polvia ja nilkkoja särki pitkän kykkimisen jäljiltä.
    ”Joo”, vastasin, vaikken ollut lainkaan varma, ajattelinko niin oikeasti.
    Oltiin taas hiljaa. Tuijotin Wandan turvonnutta jalkaa sormet kohmeessa.
    ”Mä laitoin ruuat jo kaikille muille”, Oskari sanoi lopulta.
    Ai. Se varmaan halusi sammuttaa valot ja lähteä kotiin.
    ”Joo, mä annan Wandalle kohta. Ja laitan kyllä kaikki ovet kiinni. Lähe sä vaan”, sanoin ja yritin tuloksetta pinnistää jonkinlaista hymyä jaksamatta enää edes nostaa katsettani. Oskari seisoi vielä hetken paikoillaan tuhisten sen kuuloisena kuin olisi halunnut sanoa jotakin, muttei kuitenkaan sanonut, vaan käveli lopulta pitkin askelin pois.

    Mä istuin yhä lattialla. Nukutti, mutta nukkuminen oli viimeinen asia, johon käyttäisin aikaani. Tiesin vain yhden asian – ei, sittenkin kaksi asiaa: halusin ratsastaa, ja halusin kilpailla. Siinä oli kuitenkin listattuna juuri ne toiminnot, joita en voinut tehdä. Mitä jos Wandalla ei voisi enää koskaan ratsastaa? Olisin tehnyt mitä vain päästäkseni takaisin satulaan ja treenaamaan. Vaikka ihan kunnon treenikalenterin – tai olisin antanut Oskarin tehdä. Niin! Siinä sitä jo olisikin.

    Mutta nyt kaikki oli jäänyt ihan kesken. Kaduin kaikkia niitä kertoja, kun olin edes hiljaa mielessäni ajatellut olevani väsynyt harjoittelun takia.

    Kummasti sitä vasta silloin tajuaa, mikä on oikeasti tärkeää, kun menettää vapauden valita.

  • vastauksena käyttäjälle: Wanda #8867

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Nyt aletaan päästä hiljalleen nykyhetkeen, mutta taidan pantata seuraavia käänteitä vielä vähän.

    Kun kaikki muuttui (1/4)

    Wandan harjoittelu oli jatkunut kilpailun jälkeen, vaikka oli se saanut levätä ja palautuakin. Nopeusharjoittelu oli jäänyt vähemmälle, ja sen tilalle oli tullut enemmän vauhtikestävyyttä ja peruskuntolenkkejä. Olin myös itseni takia ratsastanut edelleen maneesissa – enkä vähiten siksi, että sää oli käynyt ulkona ajoittain entistä ikävämmäksi, ja maastossa oli paikoin hyvin märkä ja kurainen pohja. Eikä sinne mutaan kannattanut hevosenkaan takia lähteä liukastelemaan.

    Kun olin eräänä päivänä tekemässä lähtöä tallille, jouduin hieraisemaan silmiäni kahdesti saadessani viestin kännykkääni. Ennen sitä päivää en ollut osannut kuvitella Hopiavuoren Eetua kirjoittamassa tekstiviestiä, mutta ehkä sillä oli juuri sinä päivänä liian kiire soittaakseen.

    Viestin sisältö kuitenkin järkytti vieläkin enemmän, kun sain sen silmieni eteen: Wanda ontuu.
    Jätin vastaamatta viestiin ja ajoin tallille niin lujaa kuin uskalsin. Camilla oli matkalla tarhoilta tallia kohti kottikärryjen kanssa, kun juoksin suulin läpi ja kirin sen kiinni. Alkoi kiihkeä tenttaus:
    ”Mitä on tapahtunut? Missä Wanda on? Mikä sillä on?”
    ”Eetu otti sen sisään”, Camilla vastasi sellaiseen rauhalliseen sävyyn, joka normaalissa tilanteessa olisi saanut mun kierrokset laskemaan, mutta nyt oli toisin. Kiiruhdin takaisin tallia kohti ja Wandan karsinalle Camillan kävellessä perässä kottikärryt rämisten.
    ”Eetu huomasi, että se liikkui tarhassa huonosti. Ei olla nähty mitään tapaturmaa, mutta onhan se ollut aika riehakkaana siellä melkein joka päivä”, Camilla kertoi.

    Livahdin sisälle karsinaan. Wanda kääntyi mua kohti kömpelösti, ja näin heti, että kyse oli oikeasta etujalasta. Kumarruin kokeilemaan sitä kädelläni, ja lämminhän se oli. Polven alapuolelle oli kertynyt nestettä. Paljon. Kirosin, enkä edes yrittänyt peitellä sitä. Camillan silmät aukesivat tavallista suuremmiksi lyhyeksi hetkeksi, eikä ihmekään, sillä säästin kirosanani vain äärimmäiseen tarpeeseen. Niitä ehti siten kertyä ihan hyvä kokoelma säästöön.

    Unohdin hengittää kaivaessani Seinäjoen kunnaneläinlääkärin puhelinnumeron esiin – siis sen saman paikan, jossa olin itsekin töissä. Se oli paljon halvempikin kuin yksityinen klinikka.
    ”Olette jonossa”, puhelimesta kerrottiin robottiäänellä. Odotus tuntui ikuisuudelta. Kopeloin samalla Wandaa läpi joka puolelta. Sitä yhtä etujalkaa lukuun ottamatta en tuntenut mitään poikkeavaa.

    Kun ajanvarausnumerosta lopulta vastattiin, latelin pöytään nopeasti kaikki tietämäni yksityiskohdat tiedostaen varsin hyvin olevani juuri sellainen asiakas, jollaisten takia olin itse monta kertaa aiemmin taivastellut puhelimen toisessa päässä, kun tarinassa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.
    ”Okei Ilona, ota ihan rauhassa. Katson, pääseekö joku heti tulemaan”, Miran tuttu ääni sanoi rauhallisesti toisesta päästä. Odottaessani lisäohjeistusta yritin olla läähättämättä puhelimeen kerrottuani monta asiaa vetämättä henkeä välissä.
    ”Joo. Sanna tulee kolmen vartin sisällä ultralaitteen kanssa”, Mira lupasi lopulta.
    Kiitin ja katkaisin puhelun. Talutin Wandan karsinasta käytävälle.
    Jep, ontuu. Ihan kunnolla.

    ”Mikäs homma täällä on menossa?” alkoi paikalle saapunut Hello määkimään, mutta hiljensin ilonpidon saman tien:
    ”Ei nyt.”
    ”Aha”, Hello sanoi ja hiipi ohi sanomatta enää sanaakaan. Kerrankin.
    Hieno juttu, kaikki tulee nyt tallille ja päivän aktiivisin aika alkaa,
    manasin mielessäni.

    Ikuisuudelta tuntuneen neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Sanna viimein saapui.
    ”Mitenkäs täällä jaksellaan?” hän kysyi yhtä paljon Wandalta kuin multakin. Esitin tietenkin reipasta, koska kyllähän mun piti töissäkin kaiket päivät nähdä ja käsitellä sairaita eläimiä. Olin ollut monta kertaa ennenkin Sannan apukäsinä, ja tuttu protokolla toistui nytkin: Sanna tutki Wandan, ja minä avustin. Vaikka kaiken piti olla tuttua, en tahtonut millään saada ontuvaa hevosta liikkumaan niin, että sen epäpuhtaus näkyisi kunnolla Sannalle. Se ei näet suostunut kävelemään. Sen täytyi olla tosi kipeä.

    Diagnoosi oli lohduton ja turhankin tuttu: hankosidevamma. Ongelma oli heti polven alapuolella hankositeen yläpäässä. Sanna puhui jotakin tulehduksesta ja siitä, että ympäröivät kudokset olivat keränneet nestettä.
    ”Tämä on aika yleinen urheiluhevosten vamma. Onko se ollut kovassa treenissä?”
    En tiennyt, mitä vastata. Olinko minä aiheuttanut sen? Oltiinko me treenattu sittenkin liian kovaa? Olin luullut, että lepopäiviä oli ollut riittävästi…
    ”No. Joo, kai”, sanoin vastahakoisesti.
    ”Onko se riehunut tarhassa?” Sanna jatkoi haastattelua.
    ”Joo, sitä se kyllä tekee”, myönsin.
    ”Onko sillä hypätty esteitä?”
    ”Ei tietääkseni. Ei täällä ollessa, mutta se tuli mulle vasta kesällä.”
    ”Okei. Täällä nyt näkyy… täällä on arpikudosta aika paljon, ja tää sama hankkari on aika varmasti ollut rikki ennenkin. Onko sulla tiedossa, että sillä olisi aiemmin käynyt vastaavaa? Entisen omistajan luona?”
    ”Ei mitään tietoa”, vastasin lohduttomana.
    ”En nyt maalaa piruja seinille, mutta sulle voin sanoa rehellisesti, vai mitä? Yleensä, kun tällaiset vammat alkavat jo näin nuorena uusimaan, ei siitä välttämättä enää tule käyttöhevosta”, Sanna sanoi mun kiiltäville silmille vakavana. Nyökkäsin ja väitin ymmärtäväni.
    ”Sen pitäisi nyt levätä pari viikkoa ihan totaalisesti. Jätän sulle kipulääkkeet, ja voit antaa ensimmäisen annoksen heti. Tää on sulle tuttu lääke, eikö? Soita suoraan mun kännykkään parin viikon päästä, niin katsotaan jatkoa.”

    Lopulta jäin laskun ja kipulääkepakkauksen kanssa tuijottamaan lamaantuneena karsinassa seisovaa hevostani. Tätäkö tää nyt on? Lepoa ja kipulääkettä? ”Katsotaan kahden viikon päästä uudestaan”? Mun sydäntä raastoi laittaa nuori hevonen karsinalepoon, mutta muukaan ei auttanut.

    Olisihan se pitänyt arvata, että näin käy, kun tilaa sokkona halvan hevosen ulkomailta.

  • vastauksena käyttäjälle: Alexandra Tiederberg #8973

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tämä oli yksiselitteisesti viihdyttävää. On täysin uskottavaa, että Oskari on taas vaihteeksi huolissaan toisten hevosasioista. Ilona on kuin Alexin oma lemmikki, jota täytyy käydä tsekkaamassa, kuvaten samalla myös sitä, miten Alex on viime aikoina käynyt tallilla: ei ainakaan treenaamassa tavoitteellisesti Tetriksen kanssa. Parittomat sukat kruunaavat kaikessa kaaoksenomaisuudessaan hyvin jäsennellyn ja Alex-maisen tarinan. Alex on kyllä best. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Eira, joka ei ikinä kuitenkaan saa poikaystävää!! #8969

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Mä yritin kommentoida tätä jo silloin heti, mutta poistin koko tekstin. Mun on nimittäin jotenkin tosi vaikea tulkita tästä tiettyjä kohtia siitäkin huolimatta, että kahlasin Eiran menneisyyttä läpi. Ehkä mun pitäisi tutkia vielä paremmin myös Inarin näkökulmasta tämän perheen kuvioita.

    Joko tämä on kerrottu Eiran omaleimaisen liioittelufiltterin läpi, tai sitten isäsuhteessa on jotakin oikeasti pahasti vialla. ”Jos sä et ilmaannu autoon, mä kannan sut tukasta” nosti karvat pystyyn pahemman kerran. Hui kamala. Tosissaanko se isi luulee, että noin sanomalla saa tyttären tulemaan kiltisti takaisin?

    Niin, tosiaan. Eira on täysi-ikäinen. Senhän pitäisi periaatteessa ratkaista aika monta asiaa, koska hänhän voisi vain muuttaa omilleen. Mutta ehkä se ei ole niin yksinkertaista, kun hevoseenkin menee rahaa ja kaikkea.

    Nelly on nykyään usein taustalla tarinoissa sellainen muumimammamainen äitihahmo, joka keittää vellit koko talliporukalle. Tässä se on kuitenkin ihan oikeasti tosi lämmin, äidillinen ja niin turvallinen, että voisipa se adoptoida minutkin, vaikka olen aikuinen. 😀 Nellyn ja Eiran suhde on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja se toimii erityisen hyvin siksi, että molemmat ovat niin vahvoja ja itsepäisiä naisia.

    Helmipurojen oikea äiti vaikuttaa tässä melko välinpitämättömältä ja etäiseltä, vaikka toisaalta tämä tarina kertookin lähinnä vain isästä. Mutta mun pitäisi tosiaan varmaan lukea tarkemmin jostain kauempaa menneisyydestä, jotta osaisin tulkita tätä tarinaa kunnolla.

    Hyvin se on kirjoitettu, kuten aina.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8968

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Musta on ihanaa, kun kaikki eivät tajua. Siis että ihan kaikki eivät heti näe Ilonan ja tavalliselta näyttävän hevosen yhtenäisyyttä ja sitä, mitä Ilona oikein mahtaa tuossa karvaooppelissa nähdä. Tajusin vasta nyt tätä lukiessani, että oikeassakin elämässä mun ”elämäni hevonen” on tuikitavallisen näköinen merkitön ja yksivärinen otus, ja tekisin mitä vain saadakseni sen takaisin, vaikka meidän tallilla on toinen toistaan hienompia herasilmiä ja kimoja. Tarkoitan lähinnä sitä, että yleensä siinä the hevosessa on parhaimmillaan heti kättelyssä jokin muu selittämätön ominaisuus kuin ulkonäkö, johon mä ainakin hevosessa ihastun niin vahvasti, etten saa sitä mielestäni. Tottakai tunnistan aina kauniin hevosen sellaisen nähdessäni, ei siinä. Toisaalta se kauneus on katsojankin silmässä: toiselle pitkä vaalea liinaharja on kauneinta ikinä, kun toinen taas haluaa kisakireän valtavan puoliverisen. Ja niinhän sen kuuluu ollakin!

    Tää on eka tarina, jossa joku muu kun mä kirjoittaa Veerasta. Ihanaa. <3 Siitä tulee heti paljon elävämpi, ja se oikeasti asettuu omalle paikalleen Hopiavuoren karsinaan. Tämä tuli myös nopeammin kuin osasin odottaa.

    Tavallaan Veera on tässä kirjoitettu ns. tylsäksi ja liikkumattomaksi – persoonattomaksikin – ihan tarkoituksella: se on melkein koko tarinan ajan läsnä, mutta vain taustalla. Se toimii ainoastaan ponnahduslautana Outin omalle haaveilulle ja vastakkainasettelulle, jossa Outi ei ainakaan missään nimessä halua tyytyä mihinkään suomenhevoseen. Toisen roska on toisen aarre.

    Ja sitten vielä: ai että, sain kylmikset itsekin tuosta kuvailusta, miten sähkövirta kulkee pitkin Outin selkärankaa, kun hän kuulee Oskarin äänen. Mielekäs yksityiskohta itselleni erityisesti siksi, että tykkään aina lukea fyysisistä reaktioista ja siitä, miltä erilaiset tunnetilat tuntuvat kehossa. Mulle se fysiologinen vaste kertoo jopa enemmän kuin psyykkiseen mielentilaan painottuva kuvailu, mutta mä olenkin liikuntatieteellisen tiedekunnan kasvatti, eivätkä kaikki ehkä ajattele samoin. 😀

    Niin ja tämän tarinan jälkeen jäädään luonnollisesti odottamaan, millaiseen unelmiensa hevoseen Outi sitten päätyy!

  • vastauksena käyttäjälle: Sudenpesä #8927

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Onni mainittu!! Voiko omasta mielikuvituskoirastaan tykätä liikaa? 😀

    No mutta sitten itse tarinan sanomaan. Okei, ehkä tein viimeksi hätäisiä johtopäätöksiä Oskarin ja Outin kuviosta. Toisaalta Oskari ei luultavasti myöntäisi mitään ääneen tai puhuisi niin kuin oikeasti ajattelee, vaikka haluaisikin vielä yrittää Outin kanssa. Mitä vain voi siis vielä tapahtua, ja kyllähän lukija pysyy kiinnostuneena silloin, kun asioita ei kerrota suoraan valmiiksi pureksittuna.

    Tässä kerrotaan jonkin verran myös Milanin kuvioista. Okei. Päättelen nyt, että Hello ja Milan ovat siis kumpikin ihan kusessa toisiinsa, mutta eivät vain millään onnistu pääsemään oikeasti ja kestävästi yhteen. Miksi? Tässä on varmaan joku hyvä juoni tulilla, ja se selvinnee meille myöhemmin. Tai sitten mun pitää vain penkoa paremmin menneisyyttä.

    Oskarin ja Milanin keskustelut ovat aina tosi hauskoja ja viihdyttäviä. Milanin rento huumori on hyvä vastapari Oskarille, jolla on pipo välillä vähän tiukalla. 😀 Myös liioitteluhuumori toimii ainakin mulle tosi hyvin tässäkin: jos Oskari olisi halailijatyyppi, hän olisi EHKÄ saattanut jopa taputtaa Milanin käsivartta tai jotain. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Salieri #8924

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Vai että ”villijakkia” 😀

    Mulla ainakin tulisi varmaan pieni mustasukkaisuus, jos mun hevosella tai koiralla tai jollain olisi asiat tosi hirveän hyvin jonkun toisen hoteissa. Mutta ihana Salieri, ja kivalta vaikuttaa tarhakaverikin! Lopusta tulee jotenkin sellainen fiilis, että Eki saattaisi päätyä vaikka myyntiin jossakin vaiheessa, ja Sonja voisi sitten törmätä siihen uudelleen. 😀 No, en tiedä, kunhan spekuloin. Kai mulla on joku pakottava tarve ratkoa muiden ongelmat niiden puolesta. 😀

    Hyvää ja rauhallista kuvailua, josta välittyy laadukas ja tavoitteellinen harrastaminen. Siitä on helppo lukea, kun rahasta, laadusta ja puitteista ei ole pulaa. Tulee mieleen, että Sonja ehkä kaipaisi itselleenkin taas sellaista kunnon harrastamista. Ja kyllähän Sonjan tosi mielellään näkisi taas satulassa! Sen vuoksi voisin ihan hyvin antaa vaikka sen silkkisääri-Siran ylläpitoon, jos se vain saisi Sonjan taas kiinni harjoitteluun. Mutta en tietenkään tiedä, millainen suunnitelma Sonjan varalle on jo olemassa.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8917

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    ”Dognappasi” 😀

    Vanha kunnon Tampesteri <3 Näissä vierailuissa on aina vähän se, että kaikkia ja kaikkea pitäisi nähdä ja tehdä sen lyhyenkin visiitin aikana niin, että päivät ovat lopulta ihan täynnä.

    Ihanaa tunnelmakuvausta. Alussa korostuu se, miten tuttukin voi tuntua vieraalta, kun Sonja pitkästä aikaa palaa kakkosasunnolleen. Mukavaa kuulla Salieristakin – ties vaikka Sonja alkaisi tosissaan miettimään sen takaisin ottamista tämän vierailun aikana!

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8911

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tässä on monta kivaa teemaa. Ensinnäkin talven ekat hokit ennustelevat ensilunta ja häämöttävää joulua. Talvikarvaakin pukkaa. Sitten on vanhat talot, ai että. Tai sitten uuden talon rakentaminen, kun pääsee valitsemaan mieleiset värit ja materiaalit. Oikeastaan kumpikin vaihtoehto on minusta aika inspiroiva. Toisaalta en ihmettele, että hirvittää, kun talon pykääminen on niin pitkä ja kallis prosessi, että mitä vain voi ehtiä tapahtua sen aikana. Virtuaalimaailmassa on kuitenkin se hyvä puoli, että kuka tahansa voi kirjoittaa vaikka unelmiensa talon itselleen.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8910

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Hah! Olin unohtanu jo koko asian, koska tuntuu siltä, kuin Alex olisi ollut täällä aina. Tavallaan mulle ja Ilonalle se onkin ollut, kun se aktivoitui samoihin aikoihin, kun me tultiin. Tulleeko Inarista ja Alexista vielä hyviä kavereita keskenään – se jää nähtäväksi. Mutta hyvä nyt sitten, että ratkesi heille tämäkin. Kannatan toki aina avoimuutta.

    Ja nyt mua jäi sitten vaivaamaan, että mitä huumeista ja sedistä kertovaa sarjaa ne oikein siellä kattoo. 😀 Breaking Bad? Narcos?

  • vastauksena käyttäjälle: Sudenpesä #8909

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Vaikuttaa tämän perusteella vähän siltä, että nyt joku kynnys on ylitetty ja näillä kahdella voisi helposti juttu jatkua siitä, mihin se joskus aikanaan on jäänyt. Tässä tarinassa on paljon vahvoja tunteita, ja ne on osattu kirjoittaa hyvin jokaista ajatusta myöten. Oikeastaan en odottanut Oskarin tarinalta näin terävää käännettä, selkeää linjaa tai ylipäätään sitä, että tämä hahmo osaisi näin hyvin tunnistaa omia tunteitaan. Toki Oskarin sanat ja esiintyminen eivät ihan vastaa hänen ajatuksiaan vielä tässäkään, mutta saa nähdä, kuinka miehen käy tällä kertaa. Joka tapauksessa Oskarin reaktio Outin kertomaan on jotenkin poikkeuksellisen lämmin ja inhimillinen verrattuna siihen, millainen Oskari on yleensä ja kuinka hän vielä tässäkin tarinassa alussa ajattelee enemmän itselleen ominaisella tavalla.

  • vastauksena käyttäjälle: Flidais ja varsat #8889

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Niin ihana kuva taas – tatit ja kaikki siellä! Tykkään erityisesti tuosta ihanan pehmeästi toteutetusta metsästä. Varsakin on mahdottoman söpö. Ratsukko näyttää yhtenäiseltä ja luontevalta. Karvasatulakin on niin mukavan näköinen, että tekisi mieli koskea sitä.

    Minusta tuo ei ole yhtään laiskaa hevosenliikutusta, vaan päinvastoin vaatii taitoa ja rohkeutta etenkin varsan kanssa. Näin niistä varsuleista kasvaa varmajalkaisia ja rohkeita maastokavereita. <3

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8886

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Toukka-parka! Ja Alex-parka, kun näppinsä poltti!

    Mutta ONKO MEILLÄ KANOJA?! Jotenkin multa oli mennyt tämä ihan ohi, tai sitten oon ajatellut että niitä on joskus ollut, muttei enää. Miten kukaan ei koskaan kirjoita kanoista? Kanat ovat erinomaisia eläimiä. Täytyy ehdottomasti tarttua niihin joskus, kun on aikaa. Hyvä, että ne pääsivät tässä tarinassa esille.

    Vai on se Eetu ripustanut nauriita. 😀 Vaikka tässä oli ikäviä juttuja ja ankea tunnelma alussa, niin kyllä vaan Hellon miettet ja Alexin sähläys vähän hihityttävät aina. Hellon silmin kuvailtuna kaikki on jotenkin tavallista hassumpaa. Varmaan siksi Hellolle toivoo lukijana pelkkää hyvää, vaikka ei se varmaan kommelluksilta pysty koskaan kokonaan välttymään.

  • vastauksena käyttäjälle: Mortti #8884

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Se toivottomuus, kun tuntuu, että kaikkea on jo kokeiltu – se on ihan kamalaa. Niin kuin sekin, kun näkee oman lemmikkinsä surkeana päivästä toiseen, eikä vain voi auttaa. Mun eka oikea poni meni aikanaan jännevamman takia monttuun, kun sitä oli vuosi yritetty hoitaa kaikin keinoin. Mortin tavoin silläkin alkoi tulla kaikenlaista liitännäisvaivaa. En tiedä vieläkään, onko luopuminen helpotus vai vaan pelkästään ihan kamalaa.

    Tosiaan tuntuu, että jonkun hevosella on aina joku vikana. Se on niin kuin joku luonnonlaki kaikilla talleilla. Kun jalkakivusta pääsee, niin sitten jollain on vaivana selkä tai maha, ja sitten tuleekin silmätulehdus. Pahimpia ovat kyllä kuitenkin nämä potilaat, jotka eivät muutu pitkään aikaan merkittävästi mihinkään suuntaan. Ei ole mitään selkeää tapahtumaa, johon voisi reagoida. Siitä tulee kädetön olo. Varmasti kaikki toivovat Sonjalle ja Mortille pelkkää hyvää, mutta tarinoissa kaikki on mahdollista. Saa nähdä, mihin suuntaan seuraavaksi mennään.

    Huumori kyllä tosiaan auttaa jaksamaan monessa tilanteessa, niin kuin tässäkin. Onneksi Sonjaa jaksaa edes vähän naurattaa, kun ei se itkeminenkään tilannetta paranna. 😀 Musta tuntuu, että Sonja suhtautuu muutenkin tilanteeseensa paljon kypsemmin kuin vaikkapa Ilona tai moni muu, jos olisi samoissa saappaissa.

  • vastauksena käyttäjälle: Vain Ean elämää #8874

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Miten multa oli menny tää tarina ihan kokonaan ohi?! Ihanat issikat ja aamut pihatossa. <3 Vaikka on siinä sitä Noan kuvailemaa karua totuuttakin mukana oikeasti, niin kyllä ne aamutallit ovat aika kivoja silloin, kun siellä on vapaaehtoisesti, eikä joka aamu pakon edessä. Pihatossa puuhailu on muutenkin ihanaa, kun hepat pitävät seuraa siivotessa ja kulkevat perässä joka paikkaan.

    Kun mä olin joskus nuorena opiskelujen ohessa töissä issikkatallilla, siellä oli kanssa pieni lihapullashettis maskottina. Kyllähän nyt jokaiseen pihattoon kuuluu irvistelevä pikkuponi sekoittamaan pakkaa! Kummasti osaavatkin pitää puolensa laumassa isompien joukossa. Vitsit, että tarvitaan Hopiavuoreenkin tuollainen söpöli. Varmasti ei tule sellaisen kanssa tylsää hetkeä, kuten Eakin tuumi, ja kyllähän näppärän pikkuponin ajaminen ja juoksuttaminen on tosi kivaa. Etenkin, kun ne näykkivät hampaat ovat turvallisen etäisyyden päässä.

  • vastauksena käyttäjälle: Alexandra Tiederberg #8872

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    En ymmärrä rekkajutuista juuri mitään, mutta mun lempikohta oli ”raivosta radioaktiivinen”, hah. Niin ja se, kun Alex melkein kuulee Ilonan punastumisen puhelimen läpi. Tämä oli vauhdikas ja hektinen ja kaikessa vakavasti otettavuudessaan hauska. Sekä minä että Ilona aiotaan pelätä jatkossakin rekkoja liikenteessä tämän jälkeen, kun siellä vaan kuskit puhuu puhelimeen ajellessaan sata lasissa. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Kissi #8868

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Pienet voitontanssit tähän väliin, koska olin taas oikeassa. 😀 Onneksi, koska muuten olisi mennyt melkoinen läjä omaa tuotantoa hukkaan, kun suolsin jo kauan sitten sisältöä satavarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan.

    Ai että on ihanaa taas tällainen edistys-aiheinen pikakelaus, jossa treenataan ja kehitytään. Urheiluteema kiinnostaa mua ainakin aina. Ja tietenkin uudet hevoset ja niiden kanssa yhteistyön aloittelu ja tutustuminen. Ihanaa!!

    Toivottavasti Oskari tosiaan osaa innostuspäissään pitää kunnianhimoiset suunnitelmansa jossakin aisoissa, ettei vallan väsähdä kaikkeen tuohon himosuorittamiseensa.

    En nyt kykene kommentoimaan oikein mitään muuta järkevää, kun oon vaan niin innoissani Oskarin uudesta hevosesta! 😀

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 89)