Ilona Eronen

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 350)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Olavi Suden valmennus 16.9.2023 #10277

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Ilona & Veera

  • vastauksena käyttäjälle: Veera #10246

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kohti Åland Weekendiä
    Vaihe 1: Kaivetaan suomenhevonen laitumelta ja satuloidaan se.

    Ensin Oskari auttoi minua saamaan suomenhevoseni raskasta etuosaa taas vähän kevyemmäksi ja minun ilmavia jalkojani rennommiksi. Ne olivat kumpikin oikeastaan ikuisuusprojekteja, joita vain taas jatkettiin pienen tauon jälkeen.

    Sitten Marshall astui puikkoihin. Siinä vaiheessa Veera oli jo hyvin vertynyt käynnissä ja ravissa.
    “Otetaan ensin käsittelyyn keskiravi lävistäjällä. Anna muodon aueta siinä hieman lisää. Hyvä, mutta anna vielä edestä vähän enemmän tilaa, jotta liike mahtuu virtaamaan vapaammin.”

    Hikihän siinä tuli jo muutaman lävistäjän aikana. En ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun hetkeä myöhemmin siirryttiin laukkatehtäviin.
    “Veera jaksaa kantaa laukkaa hetken itse ilman apua, mutta alun jälkeen se tarvitsee ratsastajalta vielä hieman enemmän tukea. Voit muistuttaa sitä muuttamalla ulkojalan paikkaa ilman sen kummempaa paineen käyttöä. Kun viet ulkojalkaa taakse etenkin kaarteessa, annat hevoselle ikään kuin luvan tuoda omaa ulkotakajalkaansa eteen eli paremmin alle. Hyvä, huomaatko eron? Se pysyi paremmin tasapainossa läpi kulman.”

    Marshall opetti rauhallisesti ja kärsivällisesti yhden asian kerrallaan. Minä puhisin ja puhkuin ja koetin suorittaa mahdollisimman paljon mahdollisimman olemattomin elein hevoseni yrittäessä koheltaa innoissaan tehtävien läpi, ja kun Marshall lopulta nyökkäsi ja totesi, että hyvin oivallettu, saivat lihakseni viimein armoa. Oskari katsoi sivusta otsa keskittyneessä rypyssä jaksamatta enää yrittää muodostaa sanoja. Jaksoi se kuitenkin hymyillä minulle pienesti, kun katsoin sitä tarpeeksi pitkään ilmeeni kysyessä, miten meillä sen mielestä oli mennyt. Vaihtelu teki hyvää sekä minulle että Veeralle ja Marshallilla olisi paljon annettavaa vaikka maailman jokaiselle kilparatsukolle, mutta en silti vaihtaisi Oskaria mihinkään maailmassa.

    Kun palasin intoa puhkuvan Veerani kanssa talliin, nukkui Maj käytävällä vapaana Iiron yrittäessä saada selkoa sen mahdottoman pitkästä harjasta. Oskarikin tekisi oikealla kädellään parempia lettejä kuin Iiro.

    Se joutui herättämään hevosensa ja siirtämään sitä pari askelta sivuun, jotta pääsin Veeran kanssa ohi.
    “Mo”, ynähdin tervehdykseksi.
    Iiro vastasi jollain vielä selittämättömämmällä äännähdyksellä. Kuulin se mutisevan kirosanoja hiljaa itsekseen, kun se joutui aloittamaan lettinsä alusta.

    “Illi”, se sanoi hetken päästä.
    Meinasin vähän oksentaa suuhuni, kun se käytti minusta lempinimeä, jonka olin kuullut viimeksi joskus teininä.
    “Iippa”, latasin takaisin ihan yhtä ällöllä nimellä, jota porukat olivat käyttäneet Iirosta viimeksi silloin, kun minä olin vielä käyttänyt vaippoja.
    “Hyi vittu”, Iiro kommentoi — hyvä kun ei yökännyt perään.
    “Jep. Oliks sulla jotain asiaa?”
    “Jaa. Ei kai.”
    “Aha.”
    “Ei kun oli mulla.”
    “No?”
    “En muista.”
    “No koita nyt kakistaa.”
    “No tuutko tekee tän?”
    “E.”
    “Ok.”
    “No okei tuun. Jos otat tältä kamat pois.”
    “Joo”, Iiro sanoi, jätti hevosensa torkkumaan käytävälle ja tuli hoitamaan Veeran kuntoon.

    Minä letitin Majn pitkän harjan siistiksi korvien välistä sään tuntumaan asti ja sitten vielä otsatukan erikseen omaksi paksuksi palmikokseen. Samalla yritin kaikin voimin olla ihastelematta kauniin tamman kauniita silmiä, jouhia ja samettista tummanruunikonkirjavaa turkkia.

    “Valmis”, ilmoitin sitten.
    “Kiitti”, Iiro sanoi ilmestyessään ulos Veeran karsinasta.
    Murahdin vastaukseksi jotain, josta ei ollut tarkoituskaan saada selvää.
    “Apina”, Iiro sanoi.
    “Aasi”, minä vastasin. “Ja etkä käytä musta yhtään vanhaa lempinimeä sit muiden kuullen, tai saat nukkua ens yön ulkona.”
    Sanojeni vakuudeksi osoitin sitä kaiken varalta Majn jouhiharjalla.
    “Enpä.”
    “Et.”
    “Illi.”
    “Haista paska.”
    “Kai se pitää kun sieltä päin tuulee.”

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10205

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Näin se mieli muuttuu
    liittyy: Åland Weekend

    “Mä voisin lähteä sinne Ahvenanmaalle”, ilmoitin.
    “Niin, sanoit”, Oskari muistutti.
    Se seisoi parkkipaikalla tekemässä lähtöä. Tihkusade liimasi sen otsaan hassun hiussuortuvan, joka oli tyvestä tumma ja kärjestä vaalea.
    “Ei ku… kisaamaan.”
    “Ai?”
    “Onks paha?”
    “Ei kun hyvä.”
    “Voin silti yrittää autella sua siinä samalla…”
    “Iiro auttaa.”
    “Ai sekin tulee? Mistä sä… ai te ootte puhunu?”
    “Joo.”
    “Okei. No. Mutta sinne toiseen sun kisaan mä tuun groomiksi sulle.”
    “Joo.”
    “Ai Iiro tulee Ahvenanmaalle kanssa…”
    “Niin. Mitä meinasit?”
    “Mitä – Vaativaa Beetä ajattelin.”
    “Joo. Hyvä. Alex on samassa.”
    ”Ai on?”
    ”Keskity vaan omaan…” Oskari alkoi sanoa, muttei löytänyt viimeistä sanaa, vaikka kuinka kaiveli.
    “Joo. Ei tässä kai auta ku kaivaa kamat kaapista ja yrittää treenata jotain ennen sitä. Saa nähä mitä siitä tulee.”
    “Hyvä tulee. Älä mieti liikaa.”

    Se oli paras neuvo, jonka olin varmaan koskaan saanut Oskarilta. Sen pitäisi useammin sanoa minulle sellaisia asioita.

    “Yritän.”
    “Voin vähän kattoa. Huomenna.”
    “Se ois kiva. Jos jaksat. Mut ei paineita. Sulla on omatkin treenit.”
    “Joo, vähän jaksan ja Marshall kattoo loput.”
    “Okei. Hei muuten!”
    “Joo?”
    “Puhuin Marshin kans yks päivä, että…”
    Mietin hetken, oliko sittenkään hyvä idea sanoa siitä. Entä jos Oskari ei muistaisi koko asiaa?
    “… olitte joskus ennen… tota, silloin aiemmin puhunu, että Veera vois pyrkiä Vaativaan A:han jossain vaiheessa…?”
    “Oltiin…ko… Joo. Kuulostaa hyvältä. Ens vuonna.”
    “Ens vuonna sillä on varsa alla”, laskeskelin.
    “Sitä seuraavana sitten”, Oskari tuumasi tavallaan käytännöllisesti, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka kartalla se oli yhtään mistään ajanlaskusta tai muustakaan Veeraan liittyvästä.
    “No, katotaan sitä. Mut mä meen nyt. Treenaamaan.”
    “Huomenna.”
    “Joo, huomiseen.”

  • vastauksena käyttäjälle: Maj #10188

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Ihan kiva hevonen

    Se hevonen näytti ja tuntui kyllä Iiron vastakohdalta. Iirolle olisi kuulunut joku puoliverinen tai täysiverinen, jolla se voisi rytistellä pitkin maastoesteratoja päättömän kanan tavoin. Sellaisilla se oli aina ratsastanut, eikä se tietääkseni ollut koskaan pelännyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaikka se oli välillä kaatuillut pahastikin. Nyt sillä oli tuollainen lasten terapiaratsuksi sopiva lauhkea eläin, jonka kanssa se asui maaseudun hiljaisuudessa. Kuinkahan nopeasti Iiro mahtaisi tylsistyä? Kun nyt ei keksisi aikansa kuluksi mitään tyhmää ainakaan, ettei tarvitsisi hävetä.

    Ulkona satoi. Veeran kuivatellessa raidallisen fleeceloimen alla karsinassaan letitin Majn pitkää harjaa käytävällä. Pitihän se nyt kieputtaa huolellisesti ennen loimittamista, ettei sadeloimen kaulakappale hankaisi hienoja jouhia poikki. Iiro ei varmaan ymmärtänyt sellaisesta mitään.
    “Oot sä ihan kiva kyllä”, myönsin hevoselle.
    Maj käänsi oitis korvansa minun suuntaani kuin selvittääkseen, mitä siltä mahdollisesti toivottiin.
    “Lepo vaan”, mutisin kääntyessäni ottamaan sadeloimea tangolta.

    “Ai sulla on nykyään kaks hevosta”, Sonja tuumasi.
    Tiesin että se oli vitsi — Sonjan omaleimaista kuivaa huumoria — sillä kyllähän sekin tiesi, että Iiro oli rantautunut Hopiavuoreen. Sonja alitti parhaillaan Majn riimuun kiinnitettyjä riimunnaruja päästäkseen satulahuoneelle.

    Naurahdin väkinäisesti vastaukseksi. Toivoin todella, ettei tässä kävisi niin, että Maj jäisi minun vastuulleni, sillä se tarkoittaisi minulle pian kolmea hevosta. Veeran maha ei ollut kasvanut vieläkään, mutta varsa siellä uiskenteli tukevasti. Jännitys muljahti vatsassani sitä ajatellessani.

    Majlla oli kuitenkin oudon rauhoittava vaikutus. Tulin ajatuksissani silittäneeksi sen pehmeän samettista tummaa karvaa samalla kun seurasin katseellani Sonjan loittonevaa selkää, eikä minua huolestuttanut juuri silloin oikeastaan mikään.

    Perhana.

    En tasan varmana ihastuisi Iiron omituiseen hevoseen. En ikinä.

    Loimitettuani sen päästin sen vapaaksi. Samaan aikaan ulkona riehuva sade yltyi rummuttamaan kattoa entistä tiuhemmin.
    “Oota siinä hetki”, sanoin Majlle.
    Se käänsi taas korvansa kuuliaisena minun suuntaani.

    Lähdin hakemaan vanhaa kunnon vihreää sadetakkiani naulakosta — oli taas sen aika. Kun palasin, laikukas hevonen seisoi yhä aloillaan käytävällä kuin lattiaan liimattuna. Riimunnaru lepäsi sen kaulan päällä eikä ollut toisesta päästään missään kiinni.
    “Kiltti sä kyllä oot”, myönsin pakon edessä, kun kukaan ei ollut kuulemassa.
    Tamma kääntyi katsomaan minua ja höristi tummia korviaan suuntaani. Voi jeesus, miten söpöä. Teki mieli alkaa heti kutsua sitä Maijaksi.

    Siis ei, ei yhtään söpöä. Ihan kamalaa. Sairas hevonen ja kaikkea. En tasan kiintyisi enää koskaan yhteenkään sellaiseen.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10186

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tunnelmaa

    Kun tulin tupaan, Iiro oli pelaamassa Fortnitea Eiran ja Hellon kannustaessa vieressä. Ilmeisesti Niklas osallistui peliin kotoaan omalta pleikkariltaan, sillä Eira huusi jatkuvasti sen nimeä ja perään valikoituja solvauksia. Sohvalla vetelehtivä Alex oli heittänyt jo kätevästi molemmat jalkansa veljeni syliin. Siinäpä ei ollut kauaa mennytkään. Toisaalta oli se kai parempi kuin kaikki ne kaljut Karit ja Jarit, joita Alex tapasi raahata välillä kotiinsa kapakoista. Tai en tiedä oliko. Aika ällöä kyllä. Ja Alex vielä arvosteli minun miesmakuani…

    Kukaan ei ollut varmaan koskaan kotiutunut Hopiavuoreen niin nopeasti kuin Iiro, eikä siihen oltu edes tarvittu minun apuani ollenkaan. Sentään Oskari ei ollut tällä kertaa mukana siinä hulluudessa. Se istui keittiössä selin ovelle, kun tassuttelin sisään. Puristin helpottuneena sen kättä ohi kulkiessani. Sentään minullakin oli vielä joku.

    Ensin se säikähti, mutta minut huomattuaan rentoutui takaisin tuoliinsa.
    “Mmh”, se tervehti väsyneesti tai laiskasti.
    Yritin tarkastella sitä salaa kaataessani kahvia mukiin. En osannut päätellä, kummasta oli kyse.
    “Miten treenit etenee?” kysyin yrittäen kuulostaa huolettomalta.
    “Etenee”, Oskari sanoi mietittyään hetken.
    Se kohautti toista olkaansa samalla.
    “Tuu… mukaan”, se pyysi.
    “Ai mihin? Ai nyt…? Eiku aaa, kisoihin?”
    “Joo.”
    “No…”
    “Veera.”
    “Ai. Ei. Ei ei ei. Ei me olla… ei me nyt kisata, kun…”
    En voinut sanoa ääneen, että ei oltu treenattu, kun ei ollut valmentajaa. Siitä ei puhuttu ääneen. Oskari sai tehdä omia juttujaan nyt. Se oli parasta kuntoutusta.
    “Voin tulla auttaan. Groomiksi?” ehdotin.
    “Okei”, Oskari nyökkäsi.

    “HELVETIN HELVETTI, kuole nyt! Miksei se kuole?!” kuului olkkarista.
    Tuijotin hetken tonnin setelinä seinää miettien, pitäisikö paeta sitä sirkusta ulos vai osallistua, etten jäisi kokonaan kohta ulkopuoliseksi kaikesta. Oskari näytti siltä, kuin olisi halunnut jostain ihmeen syystä mennä katsomaan olohuoneen edesottamuksia.

    “Haluuksä mennä?”
    “Joo.”
    Yritin estää itseäni huokaamasta huomiota herättävän syvään poimiessani meidän molempien puolillaan olevat kahvikupit ja tassutellessani Oskarin perässä olohuoneeseen. Istuin lattialle sohvan eteen ja ojensin sohvalle rantautuneelle Oskarille sen mukin takaisin. En voinut olla katsomatta sitä hetken, kun se siinä niin istui mukavasti hupparinsa sisällä sohvannurkassa toinen villasukkaan verhotuista jaloista nostettuna koukkuun ja muki kummankin tassunsa varassa. Syksy teki tuloaan ulkona, ja oikeasti edes Iiro ei voinut pilata Hopiavuoren tuvan lämmintä tunnelmaa.

    “Mitä?” Oskari kysyi hiljaa, kun jatkoin sen toljottamista.
    “Ei mitään”, sanoin hymyillen ja käänsin katseeni peliin, jota minäkin pelaisin paremmin kuin yhä ohjaimen kanssa heiluva veljeni.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10178

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Sivuja ja kuvia ja kuvauksia ja kaikkea on kyllä tulossa ihan kohta — ei enää montaa päivää, kun olen taas ainakin jonkin aikaa hevoseton ja huoleton, ja ehdin taas orientoitua johonkin muuhunkin kuin sairastuvan pyörittämiseen… Anteeksi kaikille hiljaisuudesta ja kommentoimattomuudesta ja kaikesta, teen parhaani ja luen kyllä kaikki teidän jutut aina heti kun ehdin! <3

    Vain minua kiusatakseen

    Eipä käynyt mielessänikään, että suolistosairaan, kummallisen kirjavan hevosen mukana tulisi minun velipoikanikin. Siis ihan kokonaan, Otsonmäelle asumaan kuulemma. Hetkeksi ainakin. Se oli käynyt täällä tasan kahdesti aiemmin, ja päätti nyt sitten muuttaa kopukoineen tänne tuppukylään. Minä en itsekään asunut vieläkään Otsonmäellä, vaan Seinäjoella, mutta niin vain Iiro kiilasi ohitseni. Siis eihän sillä vielä ollut virallisesti kämppää edes, vaan se punkkasi minun luonani, mutta kuulemma se etsi itselleen asuntoa Otsonmäeltä. Ja eiköhän koko kylä ollut tarjoilemassa sille jos minkälaista asumusta, kun kerran nuori mies tuli isosta kaupungista sinne yllättäen. Etätöitä tekevä ja jalkapalloa pelaava diplomi-insinööri ja kaikkea. Kyllä otsonmäkeläisten nyt kelpasi.

    Kukaan ei näyttänyt huomaavan sitä, että Iiron hevonen oli sairas. Tai no okei, se todella oli täysin oireeton, oli ollut kuulemma pari vuotta jo. Mutta koska krooninen suolistotulehdus ei lähde hevosesta pois kun se on kerran tullut, olin aika varma, että Iiro halusi hevosensa juuri Hopiavuoreen siksi, että minä olin koulutukseltani klinikkaeläintenhoitaja ja hoitaisin tietenkin ilmaiseksi sen hevosta.

    Ja paskat.

    Laikukas hevonen nimeltä Mai tai Maj tai Maikki tai joku Martta vai mikäsenytoli jäi tutkimaan uteliaana tarhaansa ravattuaan ensin pari kertaa verkkaisesti aidan viertä edestakaisin. En viitsinyt vielä perehtyä siihen sen tarkemmin, kun piti keskittyä katsomaan silmät viiruina Eetun ja Nellyn talon vieressä olevalla nurmikolla palloa potkivaa Iiroa. Alexin lisäksi se oli ominut myös Oskarin, ja nyt tuvasta juoksi vielä Chaikin tukka lepattaen palloa kohti kuin kultainennoutaja konsanaan. Perässä kömpivät Hello ja Niklas hekotellen keskenään. Näytti siltä, että kaikki rakastivat Iiroa tyyliin heti. Se ei ollut yhtään sillä tavalla ujo ja arka kuin minä, vaan sujahti mihin tahansa ryhmään ärsyttävän helpon oloisesti. Eniten melkein ärsytti se, että Iiro osasi heti olla Oskarin kanssa niin kuin ei mitään, eikä sitä yhtään häirinnyt, ettei Oskari puhunut kunnolla. Toiseksi eniten ärsytti se, että kaikki olivat olleet vielä ihan äsken touhuamassa lähtöä kuka mihinkin kilpailuihin, mutta silti niillä oli aikaa Iirolle. Mihinpä siinä minua enää tarvittaisiinkaan? Oikeastaan ihan sama mennä katsomaan sitä hevosta. Kukaan ei edes huomaisi, kun poistuisin paikalta.

    Oli ihan sairaan ärsyttävää huomata, että se oli tosi hieno ja kaunis hevonen. Sitä en myöntäisi tietenkään koskaan ääneen, koska sairaan hevosen ostamisessa ei ollut mitään järkeä, ja vastustin sitä viime kädessä vaikka ihan pelkästä periaatteesta. Tasan Iiro oli saanut eläimen pilkkahintaan, ellei jopa ilmaiseksi. Se oli heti saapuessaan auliisti luovuttanut minun huostaani hevosen kaikki vanhat sairauskertomukset siihen malliin kuin hoitovastuu olisi vastedes minulla.

    Nyt hevonen näytti kieltämättä ihan hyvinvoivalta. Ei se mikään kisakireä ollut, eikä varmaan tulisi koskaan olemaankaan, mutta se oli ihan sopivassa lihavuuskunnossa ja sillä oli pitkät, upeat jouhet ja suorat jalat. Kirjava karvapeitekin oli ihan mukiinmenevässä kunnossa, ja eriparia olevat silmät tuikkivat kirkkaina. Kaiken lisäksi hevonen oli ihan vietävän kiltti ja ystävällinen, oikea terapiaeläin.

    Varmistin, ettei kukaan nähnyt, kun silitin sen tasaista otsaa pitkien jouhien alta. Hemmetti. Meni sitten hankkimaan kaikista maailman eläimistä juuri tällaisen ihan sairaan hurmaavan yksilön. Taatusti ihan tahallaan!

  • vastauksena käyttäjälle: Ilona Erosen elämä ja teot #10152

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Sit hypätään taas nykyhetkeen.

    “Hei hyvä ku sain sut kiinni, sä oot nyt ainoo toivo –”
    “Oota, mitä? Ei kuulu.”
    “Ilona mä oon vähän pulassa”, Iiro sanoi oikeasti kerrankin vakavan kuuloisena.
    Minä menin hiljaiseksi ja jäin odottamaan, että se jatkaisi.
    “Ostin hevosen”, se sanoi.
    “Vittu sun kanssas”, mutisin hiljaa.

    Se oli pitänyt ainakin viisi vuotta taukoa hevosista ja tietenkin, tietenkin, se meni vain suoraan ostamaan oman. Niin sitä palattiin lajin pariin. Ja tietenkin minä sain kuulla tästäkin älynväläyksestä vasta jälkeenpäin, koska Iiron mielestä on aina helpompaa saada anteeksi kuin lupa.

    “Sillä lailla. Ja sä oot heti sen kans pulassa?”
    “No siis en silleen, mut tavallaan joo.”
    Huokaisin syvään. “No kerro.”
    “No kun sil on IBD ja…”
    “Siis sä ostit suoraan hevosen, jolla on krooninen sairaus?”
    “Joo joo, mut keskity nyt. Nää Tampereen tallit on ihan perseestä tollaselle hevoselle, jonka maha ei kestä yhtään stressiä tai pitkiä ruokintavälejä tai niinku… mitään. Mikä se talli on missä sun Veera on? Voiko tää tulla sinne?”
    “Tä? Ei kai se nyt mun vastuulle tule tänne tommonen sairas hevonen…?”
    “Ei se oo sairas ku se on ihan oireeton nyt, paitsi että jos se asuu viel hetkenki täällä ni sillä on satavarmana joku ripuli tai ähky kohta, tai mahahaava tai –”
    “No täällä on ainaki hiljasta ku haudassa”, tuhahdin.
    “Onks siel tilaa?”
    “Mistä mä — miten mun pitäs tietää? En mä omista tätä paikkaa!”
    “No voi vittu vie sit puhelin sille joka omistaa! Tai kysy.”
    “Kai sä ny netistäki saat ite selville ihmisten yhteystiedot.”
    “Ei taida olla otsonmäkeläisillä hevostalleilla paljoo nettisivuja.”
    “No… totta. No okei, mä kysyn Eetulta. Tän on sit parasta päättyä niin ettei mua tarvii hävettää…”
    “Sä oot nolo jo muutenki. Soita mulle ku oot kysyny. Moikka.”

  • vastauksena käyttäjälle: Ilona Erosen elämä ja teot #10151

    Ilona Eronen
    Katsoja

    No niin! Tämä on viime alkutalvea, kun molemmat Eroset olivat vielä opiskelijoita. Unohdin siis vissiin vaan julkaista tämän silloin aikanaan. Oisko ollu joulukuun alkua tämä alun perin, ja kyllähän sen laadusta huomaa, että on vanhempaa tuotantoa. Eipä siis keskitytä tekniikkaan, vaan sisältöön.

    Eräs keskiviikko ja kolme pakastepizzaa

    Oli ihan tavallinen arki-ilta. Olin tullut tallilta intensiivisen koulutreenin jälkeen, pitänyt laulukonsertin suihkussa (sori, naapurit) ja alkanut juuri valmistaa Onnille illallista, kun Iiro oli yhtäkkiä soittanut ja ilmoittanut tulevansa yökylään. Soittaessaan se oli ollut jo matkalla.
    Sillä oli kuulemma joku opiskelijapoikien rehvellystapahtuma seuraavana päivänä – en edes ihan vieläkään tajua, että missä – jonkun mökillä vissiin. Se halusi lähteä Tampereelta treeneistä suoraan ja yöpyä Seinäjoella, jotta voisi sitten hurauttaa heti aamulla sinne niin mihin lie. Niin että se sitten ihan oikeasti tuli levittämään makuupussinsa minun sohvalleni ja ilmoittamaan, että nyt ei katsota enää mitään Frozen-elokuvaa, joka minulla oli ollut iltatoimieni taustalla pyörimässä. Iiro oli laittanut Frendit päälle ja asettunut höröttämään joillekin meemeille, joita se kännykästään katsoi. Samalla minun pienestä kodistani oli heti tullut lämpimämpi.

    Se oli tuonut mukanaan kolme pakastepizzaa – se näet söi itse aina kaksi kerralla. Sitä en tiedä, miten sellainen ruipelo mahtoi jaksaa mahduttaa itseensä sellaisia määriä ruokaa, mutta minulle riitti, että se oli muistanut, mitä kasvispizzaa minä syön. Se ei ollut edes soittanut ja kysynyt, sillä sen ei ollut tarvinnut.

    Istuin lämpiävän uunin edessä lattialla tekemässä rästiin jääneitä varianssianalyysejä läppäri sylissä ja Iiro röhnötti puoliksi makuulla sohvalla lähettelemässä meemejä kännykkääni Onni kainalossaan, ja meillä oli tosi mukavaa. Minulla harvoin ehti tulla ikävä lapsellista isoveljeäni, mutta aina kun vietin sen kanssa aikaa, muistin, miten kivaa meillä saattoi parhaimmillaan olla. Vaikka kyllä me nuorena tapeltiinkin paljon, ja vieläkin melkein kaikki tuntuu usein päätyvän meillä kilpailuksi, kuten kai sisaruksilla kuuluukin. Mutta se on silti aina minun isoveljeni, ja se puolustaa minua tarpeen tullen samalla tavoin, kun minäkin noukin sen pulasta milloin tahansa.

    Minulla oli ollut hyvä tarkoitus mennä kerrankin ajoissa nukkumaan ja paikata ikuista univajettani, mutta niin toisaalta luulen kaikkina muinakin iltoina, eikä se kuitenkaan koskaan toteudu. Niinpä istuin vilttiin kääriytyneenä keskiviikkona puoleen yöhön asti Iiron kanssa sohvalla juttelemassa, nauramassa, väittelemässä ja välillä ihan hiljaa omia kännyköitämme tuijottamassa – niin kuin ennen vanhaan, kun asuttiin kotona. Oltiin me kyllä lapsina usein omissa huoneissammekin, ja meillä oli myös omat juttumme. Nykyään näkeminen oli pääasiassa helppoa ja kivaa, kun ei nähty niin usein, että oltaisiin ehditty alkaa ärsyttää toisiamme liikaa. Ennen kaikkea se ei tuomitse minun noloja kehystettyjä bändijulisteitani, joten sen voi päästää kylään ilman, että niiden piilottamiselle tarvitsee erikseen varata aikaa.

    Kenen tahansa toisen ihmisen kohdalla olisin sanonut Onnia petturiksi, jos se olisi mennyt vierailijan viereen yöksi nukkumaan, mutta kyllä minä Iiron kohdalla ymmärsin. Niillä oli välillä ihan omat poikien jutut keskenään.

    Ja niin se sitten aamulla lähti mustalla Bemmillään silmät unisina, mutta intoa täynnä kohti omia suuria seikkailujaan – minun veljeni, joka oli jossakin välissä kasvanut aikuiseksi. Niin kuin kai minäkin.

  • vastauksena käyttäjälle: Typy #10273

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Loppu on kyllä niin aww etten kestä. Toi niiden oleminen on niin vähäeleistä ja hienovaraista, että pelkkä kädestä pitäminenkin tuntuu tosi merkitykselliseltä. Ja sitähän se onkin! Musta on ihan hirveän ihana ajatus, että ne pitää käsistä toisiaan siellä takapenkillä vähän niin kuin salaa, mutta ei kauhean salaa sitten kuitenkaan: muut (tai ainakin Alex) saattaa ehkä huomatakin, mutta kukaan ei sano mitään. Noiden sanaton kommunikointi on musta myös jotenkin paljon syvempää kuin sanojen käyttäminen, vaikka Oskari puhuisikin entiseen malliin. Ja sitten se rauhoittuu nukkumaan käsi Ilonan kädessä niin kuin silloin sairaalassa, kun kooman jälkeen kaikki oli outoa.

    Ei se kisa yhtään huonosti mennyt, kun miettii, että ihan vähän aikaa sitten taisteltiin vielä hengestä ja viruttiin koomassa. Siitä se lähtee! Ja Sintille ja Noeulille onnittelut sijoittumisesta.

  • vastauksena käyttäjälle: Vieraiden spinnarit #10261

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kaunis vika lause!

    Mä vaan mietin, että mitenhän Oskari mahtaa tämänkin uutisen ottaa, kun siltä on kokonaiskuvaa ajatellessa tosiaankin viety jo niin paljon. Sääliksi käy, mutta olin jo miettinytkin, että kukahan sen hommat hoitaa nyt. Järkevä päätös silleen, mutta kukin tietysti tarkastelee maailmaa omasta asemastaan ja Oskarin kohdalla se vasta onkin ollut myllerryksessä.

  • vastauksena käyttäjälle: Vieraiden spinnarit #10259

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Ekalla lukukerralla mä ihmettelin, että miten se nyt niin kauhuissaan on, että onko sillä joku unihalvaus tai jotain. Että miten voi olla noin voimakas pimeän pelko, kun minusta se tuntuu enemmän siltä, että nyt pitää vaan äkkiä loikkia takaisin peiton alle turvaan, jos vaikka tuolla suihkuverhon takana yhtäkkiä onkin joku (koskaan ei voi varmaksi tietää, kun ei näe!). Mutta okei, syy selvisi ja traumathan tuosta jää lapselle. Aika rajua ja melko häiritsevää.

    Sitten tokalla lukukerralla ihmettelin vähän sitä, että miksen silti vieläkään oikein osaa samaistua tai löytää tästä edes jotain tuttua. Sitten tajusin, että kun noi ihan kohtuullisen kokoiset koirat toimittaa sitä mörönsyötin virkaa, niin saan nukkua yöni rauhassa. Ei tarvitse itse olla tuolla tavalla kaikki muut aistit valppaina, vaikka näkyvyys viedään. Ehkä noiden kahdenkin pitäisi hankkia Mielikin kaveriksi joku sudenpuolikas, ettei Chain tarvitsisi enää nukkua koiranunta.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja, osa 2 #10258

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kyllä mä alan nyt kuitenkin olla vähän sitä mieltä, että Sonjan elämästä tulisi aika hitsin hyvä TV-sarja. Tästäkin pisteestä homma voisi lähteä periaatteessa ihan mihin suuntaan vain. Kutkuttaa jo odotella jatkoa.

    Tässä nyt käsitellään mustasukkaisuutta toisesta näkökulmasta, eli siitä kun se vastapuoli onkin mustasukkainen. Ei se kivalta tunnu sekään. Oikeastaan en osaa päättää, onko se pahempi silloin, kun tuntee tulevansa syytetyksi jostain ilman syytä, vai sittenkin se huono omatunto, kun se toinen osuu tavallaan ihan oikeaan: hitsi, tuon ihmisen pahin pelkohan on tavallaan ihan mahdollinen skenaario esimerkiksi juuri menneisyyteen nojaten, kuten Sonjalla tässä. Sonjalla onnistuukin itse asiassa olemaan tässä näkökulmasta riippuen vähän niin kuin nuo molemmat tilanteet samaan aikaan. 😀 Että ei tässä nyt ole oikeasti mitään eikä kiinnostakaan olla, mutta historian vuoksi se mustasukkaisuus ei ole periaatteessa ihan täysin perusteetontakaan.

    Vitsit että osaat näillä suhdekiemuroilla pelata kyllä kiinnostavasti! Pitkä historia ja johdonmukaisesti mukana pidetyt suhdekuviot ovat kyllä avainaisemassa siinä.

  • vastauksena käyttäjälle: Lilja #10251

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Vikassa lauseessa kiteytyy hyvin oivallettu sanoma, joka on mun mielestä parasta antia tässä tarinassa. Se antaa paljon punaista lankaa, johon punoa tulevaa juonta. Niin tosiaan: jos nuokin menee, niin kyllä mekin voidaan mennä. Oskari on tässä tavallaan sellainen roolimalli, joka näyttää, että tahtomalla ja harjoittelemalla pystyy mihin vain. Ei tarvitse olla vammautunut tai mitään, että motivoituu, inspiroituu ja rohkaistuu seuratessaan sen nousua takaisin kilparatsastajaksi. Minusta tartuit tosi hyvin tähän mahdollisuuteen Minjan näkökulmasta. En olisi itse keksinyt. Käänsit hyvin eduksi sen, että Minja tarkastelee Oskaria ja muita hahmoja usein vähän etäämmältä.

    Tästä roolista käsin Oskaria voisi olla siisti lukea vaikka ihan puhtaasti pararatsastajanakin, mutta en tiedä onko se jo ns. liian hyvässä kunnossa siihen, ja kuntoutuu koko ajan lisää. Paha sanoa, kun en tiedä siitä puolesta kauheasti. Toisaalta eipä Osku varmaan suostuisikaan edes harkitsemaan sellaista ainakaan ihan helpolla, jotenkin vaan luulen. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlovit #10248

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Tässä jatkuu sama mulle kiinnostava teema kuin Santun viimeisimmässä tarinassa. Joo, nämä ovat nyt eri kaliiberin hevosia, mutta viime kädessä tarkastellaan periaatteessa samoja asioita. Indien kohdalla kuvailit minusta tosi upean tarkasti, realistisesti ja herkällä silmällä hevosen kipua. Vitsit että siitä pitäisi kirjoittaa enemmän tähän tapaan! Olisin tullut ihan samaan lopputulokseen kuin Marshall: eiköhän tämä ollut tässä.

    Marshall on kypsä hevosenostaja. Sen huomaa monesta asiasta. Se tietää, mitä haluaa, ja ennen kaikkea millaisen hevosen se tarvitsee. Marshall ei poikkea siitä, mitä hän on etsimässä: Marsh hakee kilpahevosta, joten se ei yhtäkkiä retkahda mihinkään nuoreen projektiin. Se haluaa valmiin paketin viimeistään seuraavalle kaudelle, joten se ei ota mitään kuntoutettavaakaan tähän kohtaan. Homma etenee systemaattisesti ja rauhallisesti: vaikka sopivaa ei ole vielä löytynyt, päälinjasta ei olla poikettu valtavasti eikä hevosenetsintä ole ollut nykivää tai tunnevetoista. Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut niin sen, että oikeasti hevoskaupoilla pitää toimia järki edellä. Arvostan Marshallin tapaa käydä läpi tarjolla olevaa valikoimaa rauhallisen luottavaisena siihen, että kyllä se oikea vielä ennen pitkää löytyy, vaikka vähän joutuukin reissaamaan ja käyttämään aikaa.

    Kuulin taannoin jossain todettavan, että on kypsyyttä tunnistaa rajansa ja tarpeensa ja hankkia oikeasti niiden mukainen hevonen: minulle se taitaa tarkoittaa seuraavaksi tervettä, turvallista ja riittävän osaavaa tätiratsua siinä missä Marshall tietää niin ikään tasan tarkkaan, mitä on itselleen etsimässä. Se voi viedä aikaa löytää juuri se oikea täsmähevonen — niin kuin on nyt jo Marshallin kohdalla vienytkin — mutta prosessia helpottaa aina tieto siitä, ettei tarvita kuin se yksi perfect match, ja se riittää. Hyvää kannattaa odottaa ja minä ainakin odotan perhoset vatsassa, millaisen helmen Marshall lopulta löytää.

  • vastauksena käyttäjälle: Typy #10247

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Mä keskityn taas vain yksityiskohtiin, mutta kun en voi tämän tarinan jälkeen ajatella muuta kuin sitä, miten poskettoman söpö mielikuva on, kun Oskari seisoo leuka tanassa ja tumput suorana Iiron laittaessa sille sen kypärän solkea kiinni. 😀 Iiro on selvästi vähän rivakampi auttaja kuin Ilona, eikä niin tarkkaan katso, että tuliko ehkä autettua liikaa, kunhan hommat hoituu. Toisaalta kyllähän se osallistaa näköjään Oskaria kuitenkin esimerkiksi satulavyön laitossa.

    Sitten oli taas kiva lukea pitkästä aikaa Oskarin treeniaiheista edistystä, vaikka se ei olekaan ihan samanlaista kuin ennen, siis aikanaan ennen onnettomuutta. Se hei juoksee! Ja käy salilla! Ja sillä on sitä hyvää lihaskipua! Ihanaa!! 😀

    Toki vähän pelottaa, miten se Oskariin vaikuttaa, jos kisa menee ihan penkin alle… Tälle ratsukolle toivon kyllä nyt erityisesti onnea matkaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Runopoika #10232

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Samaistun tähän tarinaan ihan hirveästi ja tätä oli tosi mielenkiintoista lukea, koska olen itsekin vetämässä taas ostohousuja hiljalleen jalkaan sillä tavalla kiireettömästi. Varaudun siihen, että sopivan löytymisessä tulee kestämään taas kuukausia. Olen tehnyt jo nyt Santun kanssa paljon samanlaisia havaintoja: markkinoilta löytyy ylihinnoiteltuja ratsastuskouluhevosia ja aika tavalla myös sellaisia, jotka ovat muuten ihan kivoja, mutta joiden koulutuksessa, käyttäytymisessä tai hyvinvoinnissa on sanomista. Onneksi nämä tuodaan usein esiin jo myynti-ilmoituksessa tai viimeistään myyjän kanssa viestitellessä. Silloin tällöin joukosta löytyy aina joku helmi, mutta täydellistä tai sataprosenttisen tervettä hevosta tuskin on olemassakaan. Paitsi ehkä virtuaalimaailmassa, mutta nekin ovat äkkiä aika tylsiä.

    Edellisen hevoseni sairasteltua ihan tolkuttomasti olisin skipannut myös Santun valitseman hevosen myynti-ilmoituksen heti alkuunsa hankkarivamman ja mahahaavan takia, mutta onneksi nyt ei ole oikean elämän hevosesta kyse ja tällaisilla jutulla saadaan varmasti hienon kilpahevosen hintaa laskettua niin, että hahmon on realistista ostaa se. Mielenkiinnolla odotamme, millaiseksi tapaukseksi tämä sitten osoittautuu. Veikkaan, että myös Santussa nähdään uuden hevosen myötä paljon kasvua ja kehitystä.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10230

    Ilona Eronen
    Katsoja

    :DDD hahaa! Aavehan esittää oikein komeita koululiikkeitä liehitellessään uutta tammaa, vielä kun saisi tuon sen innon suunnattua työntekoon. Pitäisi varmaan raahata Maj seuraneidiksi kisoihin — Aaveelle varma voitto! 😀

    Ihanaa kun Iiro on saanut Sonjasta kaverin, jolla on samoja kiinnostuksenkohteita. Arvelinkin, että näillä voisi ainakin alaan liittyvä juttu luistaa.

    ^^ Kalju ja mammutti. :DDD Kelatkaa nyt Maj talvikarvassa Aaveen rinnalla. Pliis piirtäkää joku joskus toi mielikuva. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Eetu Hopiavuori #10223

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Joskus kun mun tarvitsee olla oikeassa elämässä assertiivinen, mä kuvittelen hetken olevani Nelly: miten Nelly asettelisi nyt sanansa, mutta vain ilman kirosanoja? Joskus ihan pelkkä se mielikuva auttaa. Se on sellainen kunnon emäntä: jämäkkä, mutta reilu. Ilman sitä moni asia olisi varmaan aika retuperällä.

    Ihana lukea rauhassa kirjoitettua tekstiä, jossa Eetu ja Nelly ovat ansaitussa pääroolissa. Monesti tuntuu, että ne jäävät taustalle nuorempien ja äänekkäämpien paasatessa päälle. No joo, en nyt osaa näihin vauvajuttuihin kommentoida sen enempää, mutta kiva että näilläkin on vielä joku selkeä juonikuvio ja tulevaisuuden suunnitelmia!

    ”No… Sä voit sanoa ei, mutta…”
    ”Ei kuule mitään hätää. Mä aivan varmasti sanon ei, jos sulla on joku typerä ajatus.”

    Nokkelaa. :DD

  • vastauksena käyttäjälle: Aave #10221

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Joo, edistyksestä on aina kiva lukea. Näiden yhteistyötä on kyllä rakennettu niin maltilla, että sormet syyhyten odotan ratsukolle menestystä kisoista. Jotenkin ihanaa, kun tuntuu, että syksyn tehdessä tuloaan hahmotkin palaavat hevosineen arkeen ja treeneihin.

    Samaistun kyllä välillä tuohon huijarisyndroomaan!

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10220

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Voi vitsit miten söpö Elli taas! Ja on se kyllä reipaskin. Mä ainakin olisin varmaan tuon ikäisenä ujostellut vierasta aikuista miestä, mutta niin vaan Elli menee esittäytymään Iirolle ihan itse. Niin tomerana siellä vaan mittaillaan katseella uusinta tulokasta! Ja kiva kun Elli on kummiensakin kanssa noin läheisissä väleissä. Ihana! <3

  • vastauksena käyttäjälle: Skotti #10210

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Kiinnostavaa! Tässä oli hauskoja kohtia ja letkautuksia, kuten Hello ja Pamela Andersson, mutta en keskity kommentissani nyt enempää niihin, vaan laajempaan sanomaan. Nyt muakin nimittäin kiinnostaa, mitä Iirosta mahtaa paljastua. Näinhän ne hahmot saavat muotonsa, kun niitä tarkastellaan muiden silmin. Tätä aihepiiriä kun lähdetään kaivelemaan, saattaa Ilonastakin paljastua samalla vaivalla muille jotain, mitä suurin osa ei tiedä. Jännää.

    Ihan hyvin painettu jarrua, ettei pikkupaikkakunnan porukoihin niin vaan päästäkään. Toisaalta heti tämän jälkeen tuntuu äkkiä aika vaikealta kirjoittaa Iiroa, koska en vielä ihan saa kiinni siitä, miten muut sen näkevät — osittain ehkä siksi, kun hahmot eivät itsekään osaa sanoa, mikä siinä JÄBÄSSÄ mättää.

    Tässä lueteltiin lyhyesti muutamien hahmojen piirteitä, joista huolimatta niistä pidetään muiden keskuudessa. Se on musta Hopiavuoressa ollutkin ihanaa, että kaikki hyväksytään (ellei nyt ole jotain vallan rikollista tehnyt), vaikka hahmot ovat tosi ihanan erilaisia keskenään. Siksi on mielenkiintoista seurata sitä, kun uutta tulokasta ei niellä purematta, vaikka siinä ei oikeastaan ole mitään päällisin puolin pahasti vikana. Tämän hahmon eteenpäin viemisessä tarvitsen kyllä apuja ihan varmasti, jotta siitä saa riittävän kiinnostavan, ja jotta sille muodostuu hyveitä ja paheita oikeisiin kohtiin. Se on mun eka miespuolinen kunnon hahmo ikinä ja tiedän, etten ihan hanskaa hommaa vielä. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10206

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Jännä, miten hahmoilla ottaa niin eri ajan kotiutua porukkaan. Toivottavasti Minja onnistuisi jatkossa pääsemään paremmin ryhmään mukaan, eikä tarvitsisi ujostella.

    Toivottavasti myös kyytihomma selviää, jotta on mielekkäämpää kirjoittaa matkasta. Näköjään molemmat Erosetkin nyt sitten tuppautuvat tuonne mukaan, toinen apukätenä ja toinen kilpailijana, jos näistä on matkustusta ajatellen jotain hyötyä. Eiköhän me jonkinlaiset kimppakyytiryhmät saada taas aikaiseksi, ettei kukaan jää yksin. Muistaakseni oli kunnon show viimeksi, kun lähdettiin koko joukolla… 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10201

    Ilona Eronen
    Katsoja

    :DDD

    Siis tajusin ehkä puolet, mutta silti oli hauskaa. Tässä on nyt kyllä hyvin omaksuttu sellainen sanasto, jota Eiran voi kuvitella käyttävän tässä yhteydessä, kun se on oikein sisällä tuossa maailmassa. Tietenkin Eiraa kiinnostaa heti, kun remmissä on uusi mieshenkilö — tätä vähän arvelinkin. Taitaa tämän perusteella Iiro olla liian tylsä ja vanha Eiran makuun, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos se yhtälailla tietämättään jollain toisella osa-alueella tekeekin paremmin vaikutuksen. 😀

    No mutta kiitos huomioinnista, ei ole helppoa tarttua ekana uuteen hahmoon! Näin ne kuitenkin yhdessä rakentuvat, ja imen kyllä jokaisen vaikutteen näistä muiden teksteistä myös omiini etenkin näin alkuvaiheessa. Jännä nähdä, millainen hahmo Iirosta muotoutuu meidän kaikkien yhteisen pyörityksen myötä.

    Iiro näytti ihan Ilonalta niin kuin hänellä oli tapana. :DD hauskasti!

  • vastauksena käyttäjälle: Vieraiden spinnarit #10142

    Ilona Eronen
    Katsoja

    Ilonan ehdotus on Pesonen tai Mauri. Itse antaisin tälle kissalle nimeksi Katti Lallinen (rahkaepisodin muistoksi).

  • vastauksena käyttäjälle: Alexandra Tiederberg #10091

    Ilona Eronen
    Katsoja

    :DDD
    Alusta loppuun hauskaa. Tästä tuli meleen, että mullahan oli jotain Iiroaiheisia tarinoita, jotka mielestäni olin julkaissut joskus viime syksynä, mutten näemmä ollutkaan. Pitääkin tuupata niitä ulos, kun on aikaa.

    No mut joo, tää nauratti ihan ekasta lauseesta alkaen. Ihana Alex.

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 350)