[InariOsallistuja]

Ruohonleikkuu

”Mitä sä etit?” kysyin Camillalta, joka kurkisteli tallin taakse hämmentyneen näköisenä.
”Ruohonleikkuria”, kuului empimätön vastaus.
”Mitä?” kysyin yllättyneenä, sillä eihän Eetulla taida edes olla ruohonleikkuria, pelkkä trimmeri vain, ja vaikka olisikin, niin mitä se tekisi tallin takana ruostumassa? Maneesin katsomon nurkassahan hän kaikkia puutarhajuttujaan säilöi. Nyt siellä oli lumikola, ja talvella trimmerin kaverina terassin tuolit.
”Eetu sanoi mulle et ruoho pitäs leikata. Kun kysyin, että missä on ruohonleikkuri, se osoitteli suurpiirteisesti tänne.”

Räpäytin silmiäni naama ihan kunnioitettavan peruslukemilla. Mietin, miten toiselle voi sanoa häntä mahdollisimman vähän nolaten, että hän etsi ihan vääränlaista ruohonleikkuria ihan väärästä paikasta. Eetun mustavalkoinen ruohonleikkuri tarhaili parhaillaan kentän takana. Ja ehkä sen kaveritkin, Remus ja Spotti, voitaisiin laittaa myös töihin.

”Tota…” aloitin varovasti. ”Kun Eetu leikkaa ruohoa, se tarkottaa et koira-aitauksesta pitää purkaa yks elementti, että Maken saa pihan puolelle syömään. Ja sitten pitää vahtia, ettei se syö viinimarjapuskia. Koska se oikeesti syö ne juurineen jos sitä ei vahdi… Sen olis pitäny kertoa selkeämmin.”

Varttia myöhemmin hätistelin Makea marjapusikoista koira-aitauksessa terassiharjalla, kun se ei muuten uskonut. Elementin purkamisessa ei kauaa mennyt: sen kun ruuvasi kahdeksan ruuvia irti ja nosti kevyen elementin irti kehyksistään. Sen aikaa kun Make ja kumppanit olivat puutarhassa, sitä ei saanut laittaa kiinni kuin vain riimunarulla sitomalla. Jos poneille tulisi joku hätä, elementti pitäisi olla aukaistavissa heti, jotta ne pääsisivät pois.

Make tykkäsi vihreästä heinästä. Vielä enemmän se tykkäsi marjapuskan lehdistä. Pian tajusin sen ottavan harjaspäällä tökkimisenkin pelkkänä hierontana. Se jopa seurasi minua kauemmas kielletyistä puskista, kun heristin sille harjaa ja menin edellä. Se näytti ihan onnelliselta, kun nyhti heinää kitaansa elementtiaidan reunalta, jossa se oli pisintä, samalla kun hinkkasin sen kutiavaa takapuolta harjalla oikein kunnolla voimaa käyttäen.

”Kenen poneja nää muuten on?” Camilla kysyi kävellessään luoksemme. Hän alkoi rapsutella Maken niskaa, ja se ei ponia häirinnyt sitten pätkääkään.
”Pikkutyttöjen. Mä tunnen vaan Arielin, joka on Maken emäntä.”
”Mä en oo nähnyt sitä kai ikinä…”
”Mä luulen että ne on keväisellä ulkomaanmatkalla. Ne menee aina Espanjaan kun siellä alkaa olla lämmintä, ja tulee sitten vasta, kun Suomessakin on jo lämmin.”
”Ja Make sit vaan. On?”
”Nii. Se on hevonen. Kotonaanhan se on.”
”Ja Eetua ei haittaa, ettei ne käy?”
”Ei tietenkää. Ne maksaa tallivuokran ja kaiken muun, ja Make on ihan ilonen. Pasia mä enemmän ihmettelisin — mä en edes tiedä kenen se on! Kuka malttais sen unohtaa tänne? Se oli kuulemma oikee kilpahevonen joskus…”

Ponien kanssa ei ollut mitään ongelmia pihalla, kunhan Makea vain vahti tarkasti marjapusikoista. Muita ei tuntunut edes kiinnostavan niihin meneminen, kun luvallista heinää oli aurinkoisissa kohdissa vaikka kuinka paljon. Uloskin muut saatiin ongelmitta, vaan Makea ei. Se laittoi aidan aukon kohdalla jarrut päälle, kun ei halunnut pois. Ajattelin napauttaa sitä riimunarulla takapuolelle, mutta se peruutti liian vikkelästi. Minun oli mentävä talliin etsimään Eetua sitä komentamaan, mutta en löytänyt. Pyysin sitten Tiitusta komentamaan ponia, jotta se saatiin siirrettyä takaisin tarhaan. Sentään elementin ruuvasimme Camillan kanssa paikoilleen ihan keskenämme niin kuin isot tytöt.

[InariOsallistuja]

Tunnetko jo Auliksen? 18.5.

Yritin jutella Hellon kanssa vakavasti, ja se on helpommin sanottu kuin tehty. Hellolla on nimittäin taipumuksena antaa huomionsa harhailla välillä. Sanomani oli lyhkäisyydessään, että hänen pitäisi ehkä pyytää jotakuta oikeasti taitavaa auttamaan Typyn koulutuksessa, mutta hän ei ottanut ehdotustani ihan tosissaan. Yhtäkkiä, kesken perustelujeni, Hellon ilme kuitenkin vakavoitui ja hänen ryhtinsä muuttui ihan suoraksi ja jännittyneeksi. Katse kohdistui päätien suuntaan.

”Kuinka sä kehtaat näyttää naamas täällä?” Hello ärjäisi pihan poikki pyhää vihaa leimuten ja hampaat paljastettuina. Minunkin oli ihan käännyttävä katsomaan, kuka sai meidän Hellon noin pahasti tolaltaan.
Allu pysähtyi pihan toiselle laidalle kuin seinään. Hän järkyttyi suurieleisesti, painoi kämmenensä rintaansa vasten ja haukkoi henkeään. ”Mutta rakas, mä voin selittää!” Allu aneli ääni vapisten ja ihan täysin aitoja kyyneleitä silmissään, ja minä pyöräytin silmiäni. Ei taas. ”Se oli vaan sen yhden kerran, kuule, rakas, anna mun selittää! Eikä kerta vielä edes homoa tee!”
Hello marssi Allun luokse kädet nyrkissä, leuka kireänä ja aggressiivisen etukenoisessa ryhdissä. ”Mä oon saanu tarpeeksi sun selittelyistä! Älä näytä mulle naamaas enää ikinä!”
”Hello, Hello, anna mulle vielä yksi mahdollisuus! Mä en enää koskaan satuta sua sillä tavalla, mä lupaan!”
Nojauduin aitaan ja haukottelin, kun Hello tähtäsi Allun poskeen oikein ison ja mojovan korvapuustin. Oikeasti hän löi omaa kämmentään, mutta niin kovasti, että läpsähdys kaikui tallin ja maneesin seinistä. Allu horjahti dramaattisesti poskeaan pidellen ja romahti sitten polvilleen kivuliaannäköiseen kivikkoon. ”Mä hankin sulle lähestymiskiellon!” Allu karjui, ”saatanan mielipuoli! Miten sä voit lyödä naista!! Miten sä kehtaat!”
”Nii mitä varte sä tulit?” Hello kysyi sitten ihan normaalilla äänellä ja ojensi veljelleen kätensä. Allu tarttui siihen, nousi ja pyyhki rapaa polvistaan.
”Mä olin kato ihan tossa Virpin luona kylällä niin ajattelin poiketa”, Allu vastasi ystävällisesti. ”Meksä iskän luo tänään ja saanks mä tulla kyytillä? Hei — missä Eetu on?”

Minua Hellon ja Allun meno otti välillä ihan hirveästi hermoon. Hello oli aina vähän muissa maailmoissa, mutta ei koskaan, ikinä kenenkään kanssa niin railakkaissa tunnelmissa kuin Allun. Pikemminkin Hello taisi olla vähän varovainen vieraiden kanssa — mutta Allun kanssa asiat olivat ihan toisin. Ilveksen pojat eivät tarvinneet minkäänlaista yleisöä jatkuvalle improvisaatioteatterilleen. Se teki siitä entistäkin rasittavampaa. Sen vielä ymmärtäisinkin, jos he haluaisivat vaikka saada ihmiset reagoimaan jotenkin omituisilla tempauksillaan, mutta kun ei. Hello ja Allu saattoivat esiintyä ihan kahdestaankin: kummallinen näytös saattoi olla puolivälissä kun joku astui huoneeseen, jossa he olivat ihan kahden. Kesken kiihkeimmän taistelun, tai minkä tahansa muun teeskentelyn he alkoivat kuitenkin puhua ja käyttäytyä ihan yllättäen täysin normaalisti. Sitten jossain vaiheessa toinen heittäytyi taas rooliin, ja toinen seurasi mukana. Aluksi olin muutaman kerran mennyt lankaan ja luullut, että oikeasti oli nyrkkitappelu tulossa. Tai jokin kiihkeä rakastavaisten kohtaus. Helloa ja Allua ei tosiaankaan ulkonäön perusteella luulisi veljeksiksi. Eetu sanoo, että tuollaisia he olivat jo silloin pikkupoikina, kun hänen äitinsä tapasi ottaa heidät päivähoitoon vanhaan Hopiavuoreen.

Tasainen, normaali kuulumisten vaihto jatkui, ja Hello näytti kutsuvan Allun tupaan niin kuin omaan kotiinsa. Uusi näytelmä alkoi, kun Allu kompastui uudelleen polvilleen tupaa kohti kävellessään.
”Voi ihanaa! Tahdon, tahdon, tahdon!” Hello kimitti välittömästi paikallaan tasajalkaa hypähdellen ja ranteitaan heilutellen niin kuin piirroselokuvien tai The Sims 2 -pelin naiset kosittaessa. Huokaisin oikein isosti ja pitkään. Jumalan kiitos nuo eivät olleet noin mielipuolia muutoin kuin toistensa seurassa, ja onneksi Allua näkyi loppujen lopuksi aika harvoin.
”Helemias Ilves. Hyväksytkö tämän kiven merkkinä–”
”En. Etsi isompi kivi, moukka. Hei muute, me oltiin ajaas mönkijöillä ja iskä pakotti Noan ottaan–”

Sinne ne menivät, ja Hello oli ilmeisesti unohtanut minut täysin. Allu katseli Noan istuttamia kukkia ja hypisteli mietteliäänä nahkatakkinsa niittireunusta. Ajattelin, että mahtoi olla kuuma noissa tamineissa. Ja että miten ihminen voi jaksaa nousta kuistin portaat, jos hänen reitensä ovat suurin piirtein yhtä paksut kuin minun nilkkani. Päätin lähteä maastoon, vaikka sitten yksin. Olin varma, että oikiksen pääsykokeet olivat menneet erinomaisesti. Markus oli tulossa taas, ja elämä hymyili. Voisin ruveta etsimään asuntoa Helsingistä ja Rovaniemeltä varmuuden vuoksi…

[InariOsallistuja]

Virike- ja selitystarina

Kiire kotiin

Tänään meille tuli kiire ratsastaa kotiin. Tai siis tallille. Siis minulle, Nellylle, Helille, Jakelle ja Hellolle.

Heli oli menossa taas Inkan kanssa yksin ratsastamaan, kentälle kai, koska olihan ilma sopivan lämmin ja kenttä kuivunut. Epäröin pysäyttää hänet, sillä noh, hän on usein sen näköinen kuin olisi mieluiten yksin. Mutta ei kai kukaan voi aina haluta olla yksin? Hyvin varovaisesti kysyin, malttaisiko hän odottaa hetken Inkan kanssa, ja lähtisikö hän sitten minun ja Uunon mukaan maastoon. Olisi ollut ehkä helpompaa pyytää juuri Skottia harjaavaa Helloa mukaan: hän ei olisi joutunut odottamaan niin kauaa, ja sitä paitsi tunsin hänet. Hellon kanssa olisi ollut helpompi jutella juuri tuttuuden takia. Mutta kun Heli ratsastaa aina yksin. Siksi minä pyysin. Ja pitkään hän minua katsoi ennen kuin suostui: tuntui arvioivan, kannattiko hänen lähteä. Olisiko minusta seuraa? Olisiko sen arvoista jättää treeni välistä? Onneksi hän sanoi lopulta kyllä, koska muuten en olisi oikein tiennyt, mitä sanoa.

Hello kuuli sen keskustelun, siinä melko lähellä kun oli, ja kutsui oitis itsensäkin. ”Me tullaan ravaamaan Heli sut ja Inka suohon tän urheiluhevosen kanssa”, hän taisi sanoa virnistellen. Onneksi hän ryhtyi saman tien pommittamaan Heliä sekalaisilla koirakysymyksillä ja minä pääsin hakemaan Uunoa. Se on Hellon tapa keskustella, jos hän ei tunne ihmistä vielä kunnolla: keksiä aihe ja kysellä, niin ei tule hiljaista. Siksi minusta Helloon on helppo tutustua. Ja joidenkin mielestä tosi rasittavaa.

Hain ja harjasin Uunon, eikä siinä nyt niin kauaa mennyt. Tarhoissa oli ihan kuivaa, kiitos lähes sateettoman kevään, joten Uuno ei ollut kuin aavistuksen pölyinen. Alle kymmenen minuutin suulissa Skotin takana seisoskelun jälkeen hevosellani oli satula, riimu ja yksi riimunaru kiinnitettynä turvan kummallekin puolelle. Lähdin vielä hakemaan unohtuneen kypäräni tallista, ja kun palasin, kuulin Hellon kutsuvan Nellynkin mukaan.
”Tuuksä?” Hello kysyi, eikä Nellyn vastauksesta päätellen ollut pohjustanut kysymystään ollenkaan.
”Hä?”
”No maastoon! Tuuksä?”
”Nytkö?”
”No ei. Kun tulevana tiistaina. Tietenkin nyt!”
”Ei mulla oo mitää valmiina edes.”
”No laita?”

Riensin pitelemään Uunoa toisesta riimunarusta tallipihalle Helin luokse. Pahoittelin vaistomaisesti Hellon käytöstä. Tokkopa hän oli Heliltäkään kysellyt mitään siitä, saiko Nellyn kutsua. Eihän hän ollut kysellyt edes kutsuessaan itsensä! Vaikka noh… Jos Hellon mukaan tuleminen ei haittaisi Heliä, niin ei kyllä Nellyn sitten ainakaan. Rentouduin kuitenkin vasta kun huomasin, miten Helin silmissä kävi hymy. En tiedä, oliko se oikeaa iloa, kohteliaisuutta, vai ajatteliko hän juuri meitä niin rasittavina, ettei voinut kuin hymyillä. Tarjouduin auttamaan hänet hevosen selkään ja pitämään hänelle seuraa kentällä, mutta ei kuulemma tarvinnut. Sen sijaan hän kiipesi suulin kivijalan reunalle ja siitä Inkan selkään. Tein saman jutun Uunon kanssa, mutta se oli varmasti vähän vähemmän sulokasta. Uuno tuntui minusta vieläkin aiva tosi korkealta, vaikka olihan se meillä ollut jo iät ajat.

”Vauhtia”, Hello valitti välillä suurieleisesti Nellylle ja pyöritteli sitten meille silmiään. ”Naiset!” hän huokaisi tahallisen kuuluvasti minulle ja Helille.
”Hei!” Nellyn ääni kuului suulista, enkä osannut päättää, huvittuisinko, pahastuisinko vai toruisinko. Lopulta kaikki olivat kuitenkin hevosiensa selässä: viimeisenä tietysti Hello, vaikka hän oli ollut valmiina Skotin kanssa jo kauan ennen minua ja Uunoa tai Nellyä ja Cozminaa.

”Mä meen ekana koska Skotti on niin paljo nopeempi ku teidän läskit hevoset”, Hello ilmoitti ja silmäsi etenkin Cozminaa muka hyvin nokkavan näköisenä. Hellon ensimmäisenä ratsastaminen taisi kuitenkin sopia muille ihan hyvin. Harvemmin kukaan varsinaisesti haluaa mennä ensimmäisenä.
”Mennään me sit Cozmina tähän tokaksi ettei me jäädä letkasta kun sä oot noin läski ja hidas Hellonki mielestä”, Nelly vastasi.
Niin lähdimme tietä myöten peräkkäin: Hello ja Skotti, Nelly ja Cozmina, minä ja Uuno ja Heli ja Inka. Vanha päätie piti aina kävellä perätysten, koska siellä saattoi kulkea autoja, ja joskus aika lujaakin. Heti Jätinhautuumaan viitan kohdalla oikealle, hiekkatielle kääntyessämme kokoonnuimme kuitenkin uuteen muodostelmaan voidaksemme jutella. Hello ja Nelly ratsastivat ensimmäisenä, Hello jättihevosineen tietenkin tien puolella. Minä ja Inka ratsastimme heidän takanaan.

Puhuimme kepeistä asioista. Eetu oli laittanut orvokkeja terassinpieliin ja sanonut niitä eilen vahingossa kahdesti tulppaaneiksi ja sen jälkeen ”noiksi paskoiksi” kun ei ollut ikinä muistanut sanaa orvokki. Jake oli kysynyt, onko Jerusalem mahdollisesti husky. Kun Nelly kertoi sitä, kaikki naurahtivat, paitsi Hello, joka sanoi, että onhan se puoliksi husky. Olisi nyt sanonut ennen kuin hyväntahtoisesti naurahdimme Jakelle. No. Kai karma rankaisi meitä sillä tavoin. Heli oli saanut vakipaikan opettajana ja minä ihmettelin ääneen, että eikö se ole kauhean raskas ja pelottava työ. Siihen en kyllä pystyisi. Toruin Helloa, joka ajatteli ääneen Milania: ei sellaisia sovi puhua kun seurustelee Jillan kanssa. Hello sanoi siihen, että mitä väliä, kun on tallilla kuitenkin paljon komeampia ja muutenkin parempia miehiä kuin Milan. Nelly kysyi virnistellen ja painokkaalla äänensävyllä, että keistä mahtaa olla puhe, eikä yhtä lailla virnistelevä Hello suostunut vastaamaan. Kunhan kierteli ja kaarteli niin kuin ala-astelaiset ihastuksiaan toisilleen kertoessaan. Heli kai halusi päästä siitä lapsellisesta arvausleikistä, kun kysyi minulta, miten pääsykokeisiin lukeminen sujuu. Ahdisti sanoa, että minusta tuntuu, etten selviydy. Minun on pakko päästä oikeustieteelliseen. Pakko. Kadehdin hetken ääneen Matildaa ja Alvaa ja Tiitusta ja — ja oikeastaan kaikkia maailman ihmisiä, joilla oli jo opiskelupaikka. Paitsi Helloa. En voi ymmärtää, miten Hello on päässyt oikeustietelliseen. En haluaisi sanoa, että pidän Helloa tyhmänä — mutta kun minä pidän!

Kun käännyimme metsään, olimme törmätä Jakeen ja Dipsiin. Hevosen pärskivät niin kuin eivät olisi toisiaan tunnistaneet, tai niin kuin olisivat törmänneet susiin muiden hevosten sijaan. Uuno heittelehti omituisesti sivullepäin ja kuului outo narskahdus. Meinasin saada sydänkohtauksen. Olin aivan varma, että se oli astunut Inkan jalalle! Siitä olisi tullut kiire kotiin, vaan onneksi mitään ei käynyt. Suostuttelimme, tai siis lähinnä Nelly ja Hello suostuttelivat, Jaken kääntymään tulosuuntaansa ja liittymään seuraan. Maastossa leveällä polulla muut halusivat ravata, mutta minä en. Jättäydyin Uunolla siis viimeiseksi. Inka, Cozmina ja Dipsi ravailivat kevyen näköisesti kauas edelle, ja Skotti-parka ei pysynyt niiden matkassa edes laukassa. Ei ollut toivoakaan. Sen sijaan Uuno, joka on aina rauhallinen, hätääntyi aivan yllättäen kavereiden lähdöstä. Olisin varmasti pysynyt sen selässä, jos olisin ollut hereillä, mutta koska en ollut, sen ei tarvinnut kuin pukittaa kerran lievästi ja hypätä raville. Niin minä tärähdin kosteaan maahan ja hevonen kiisi Skotin ohitse pärskien kuin villiponi.

Tiesin muiden ottavan Uunon kiinni. Ei se juoksisi heidän ohitseen. Se halusi vain muiden hevosten luo. Istuin siis hetken aloillani ja tunnustelin, olivatko kaikki jäsenet ehjiä. Jalat tottakai, ja selkä, ja niska — mutta olin pudonnut käteni päälle. Eikä se suoristunut kyynärpäästä! Sinä lyhyenä hetkenä, kun muut ajoivat Uunoa takaisin minun luokseni, ehdin jo hyperventiloida ja nähdä mustia pisteitä. Hello kysyi jotain, enkä ymmärtänyt mitä, vaan pitelin kyynärpäätäni kauhistuneena.
”Pitääks sun päästä kotia?” Nelly kysyi huolissaan, ja juuri silloin kuului pieni napsahdus kyynärpäästä. Se oli ilmeisesti vain hieman sijoiltaan ja alkoi toimia heti normaalisti ja kivuttomasti. Rauhoitin hetken vielä mieltäni ennen kuin nousin hevosen selkään. Voi jos se olisi ollut poikki: olisi tullut kiire kotiin!

Seuraavaksi maata kynti Hello. Se ei johtunut Skotista. Hello oli nähnyt videolta jonkun ratsastelevan väärin päin hevosellaan, ja seisaallaan myös. Väärin päin ratsastaminen onnistui Helloltakin, mutta kun hän yritti kiivetä kiikkerään satulaansa seisoma-asentoon, hän horjahti ja putosi Inkan jalkoihin. Onneksi Inka pysähtyi, eikä mitään käynyt. Saatoimme jatkaa matkaa, ja kerrankin Hello ymmärsi pyydellä anteeksi. Edes silloin, kun Jake tajusi tyttärensä tulevan kotiin paraikaa, meille ei tullut kiire kotiin. Jaken mielestä Sofi pärjäisi kyllä pienen hetken. Käveleskelimme ihan rauhassa, ja tarhatkin häämöttivät jo kaukana — ja pian tarhat nähtyämme alkoi hirveä kamppailu aikaa vastaan.

”Niin mitä varten Eetun ja Noan ja niitten maustekaapis on timanttisormus?” Nelly kysyi yhtäkkiä sellaisella äänensävyllä, ettei se tainnut hirveästi häntä edes kiinnostaa. Kunhan keskusteli.
”Äääh, se vaan on siellä”, Hello vastasi hyvin välttelevästi ja hitaasti, ja minä katselin määrätietoisesti pellolle, etten joutuisi sanomaan mitään. Tottahan kaikki tiesivät, mitä varten se siellä oli. Se oli siellä siksi, että siihen paikkaan Annika sen aikoinaan laski: pippurisekoituksen ja grillimausteen väliin. Eikä siihen saanut koskea. Missään tapauksessa. Kukaan. Ikinä. Sitä ei edes mainittu, eikä Eetu edes katsonut siihen päin tavoitellessaan pippuria. Hello sanoi, että se johtui siitä, miten Eetu vihasi Annikaa. Olen varma, ettei se ole totta. Siihen sormukseen ei kosketa, koska jos Eetu ottaa sen joskus käteensä, Annika on kaikilla mittapuilla, heiveröisimmilläkin, antanut sen Eetulle takaisin ja lähenyt Tampereelle, eronnut. Niin minä uskon. Eikä Eetu Annikaa vihaa. Aina välillä huomaan, miten hänen katseensa osuu siihen sormukseen, ja hänen koko olemuksensa hidastuu ja hyytyy. Korkeintaan Eetu rakastaa Annikaa vieläkin.

”Se on just mun kokoa”, Nelly nauroi Hellon höpötettyä hetken aikaa välttelevästi sormuksesta ja Annikasta.
”Voi ei”, kuiskasin ja katsoin Helloa, joka katsoi minua silmät suuriksi rävähtäneinä.
”…mitä?” Nelly naurahti epävarmana ja hymy alkoi kadota hänen kasvoiltaan.
”Koskitsä siihen?” Hello kysyi.
”No tottakai! En mä tienny et se on kirottu tai jotain!”
”Voi paska”, Hello kuiskasi ja alkoi saman tien ravata täysillä kotia kohti.

Tiesin, mitä Hello aikoi, ja kannustin itsekin Uunon raviin päästäksemme nopeasti tallille ja tuvan keittiöön. Meidän piti ehdottomasti asetella sormus täsmälleen siihen asentoon, jossa se oli alun perin ollutkin. Pölystä voisimme katsoa osviittaa. Mitähän Eetu tekisi, jos tajuaisi, että sitä on kosketeltu..? Olisiko hän sellainen, joka raivoaisi niin pienestä? Ei kai hän vain itkisi..? On pelottavaa, kun ihan oikea aikuinen itkee. Yritimme siis heti sännätä pelastamaan tilanteen Hellon kanssa, mutta harmi vain, että meillä oli porukan hitaimmat hevoset. Muut juuri ja juuri hölkkäsivät ja pysyivät silti hyvin matkassa.

Lopulta oltiin kotona. Sadan vuoden taivalluksen jälkeen. Ihan tavallisen näköinen Eetu puhdisti hakoja ja nosti meille kättä. Jätin Uunon Hellolle ja menin nopeasti sisään. Noa kurtisti kulmiaan, kun rämähdin tallivaatteissa ja -kengissä keittiöön ja aloin tonkia maustehyllyä. Ja sormusta ei ollut siellä. Eikä tasoilla. Eikä edes pöydällä. Voi hitsi!
”Noa! Tässä oli sormus. Missä se on?”
”Ai olikse sun?”
”Ei, mut missä se on?”
”Aa… Hyvä. Eetu heitti sen roskiin. Siitä ois ehkä saanu rah–”
”Voi ei! Olikse vihanen?”
”Mitä? Miks?”
”Oliko vai ei!”
”No ei.”

Avasin roskiskaapin ja siellä se oli. Minun teki aivan hirveästi mieli poimia se sieltä ja laittaa taskuun. Kuka oikeasti heitti niin paljon rahaa roskikseen? Saisikohan sen ottaa, jos se oli roska? Olisiko rumaa ottaa se? Siinä se nimittäin oli, ihan nätisti, tyhjän kahvipaketin päällä, aivan tahrattomana. Ei olisi ollut kamalaa kaivaa sitä. Jos siinä olisi ollut euron kolikko, olisin kaivanut. Nyt siinä oli paljon enemmän rajaa timanttisormuksen muodossa, ja silti suljin roskiksen. Kai sen sitten piti mennä hukkaan. Sehän saattoi olla jotain Eetun omaa outoa symboliikkaakin, niin kuin sekin, ettei siihen ollut saanut koskea.

Katselin Noan ylitse ikkunasta miten Eetu työnsi kottikärryt suulin läpi Cozminan ohitse kentälle ja alkoi siivota ja potkia kiviä. Olin näkevinäni hänen katselevan salaa Nellyä, mutta ehkä se näköharha johtui vain sormuksesta. Ehkä koko luopumisen symboliikka oli vain minun päässäni. Olisikohan siihen sormukseen saanut kuitenkin koskea koko ajan? Mitä jos se oli vain unohtunut siihen missä oli..?

[InariOsallistuja]

Ei iso juttu
7.5.

Katselin pianoa soittavaa Markusta. Jyrkän teatterin keittiön piano oli vanha ja surkea, mutta löisin vaikka vetoa, ettei Markus soittaisi maailman parhaallakaan pianolla niin kuin Hello. Joka nuotti oli kohdillaan, mutta oma tulkinta ja tunne puuttui. Hän soitti päin vastoin kuin Hello, joka ei piitannut lainkaan, tekikö virheitä ja soitti joka ikinen kerta asiaankuuluvalla huolettomuudella, tai kappaleesta riippuen asiaankuuluvalla järjettömällä repivällä tuskalla tai milloin milläkin. Markus soitti teknisesti täydellisesti, ja ensimmäisen kerran tajusin mistä Hello minua kritisoi sanoessaan, että soitan kuin robotti. Minä ja Markus luimme nuotteja kuin Raamattua. Hello suhtautui niihin ehdotuksina. Olin lopettanut pianonsoiton jo vuosia sitten, koska Otsonmäen ainoa opettaja, Hello, antoi mielestäni aina niin häilyviä ja epätarkkoja ohjeita. Kuten että unohda ne nuotit, soita tunteella. Hengitä musiikkia ja mokaa.

Uskottelin itselleni, ettei eilinen ollut niin iso juttu. Olin ehdottomasti tehnyt sen, koska halusin. Markus oli maailman paras poikaystävä. Mitä minä olisin muuta halunnutkaan, kuin että hän vietti aikaa kanssani, jopa tallilla, vaikka ei selkeästi juurikaan pitänyt hevosista? Ja että hän vastasi aina heti viesteihini, ja tekstasi melkein aina ensimmäisenä? Esitteli minut Laurille ja muille sen näköisenä kuin olisi ylpeä? Markus oli sitä paitsi älykäs. En ymmärrä, miksi hän on päättänyt jämähtää taidealalle, kun hänestä olisi voinut olla lakimieheksi tai ehkä erittäin kovalla työllä lääkäriksikin.

Markus lopetti soittamisen kesken kappaleen, jota en tunnistanut. Hän kääntyi kitisevällä penkillä ympäri ja ojensi käsivartensa minua kohti. Kävelin hänen luokseen, ja kun hän halasi minua, vilkaisin ympärilleni, ettei kai muita ollut paikalla. Ei ollut. Haroin hänen hiuksiaan. Vaikka vedin sormeni niiden läpi, ne ponnahtivat saman tien takaisin siihen asentoon, johon hän oli ne geelin voimalla aamulla asetellut. Hän hymyili minulle ja minä hänelle. En uskaltanut kysyä, koska hän tulisi takaisin, kun hän huomenna taas lähtisi käymään kotonaan. Enkä varsinkaan uskaltanut kysyä, mitä kävisi kesän jälkeen, kun minä saisin toivottavasti opiskelupaikan ja muuttaisin Rovaniemelle tai Helsinkiin. Hymyilin siis, mitään kysymättä, ja yritin hillitä ahdistustani. Minä en ollut tehnyt mitään väärää. Minä olen aikuinen, ja minulla on luotettava ja vakavissaan oleva poikaystävä. Me olimme olleet asianmukaisesti varovaisia. Tuntui epäluonnolliselta luisua Markuksen syliin, mutta varmasti se johtui vain siitä, että en voinut osata seurustella oikein harjoittelematta ensin. Osasin jo painaa otsani hänen otsaansa vasten.

Kun pojat tulivat tupakalta parkkipaikalta, Markus nousi ja seurasi heitä saliin käsivarsiaan pyöritellen ja venytellen. Hän tuntui ottavan kaiken työhön liittyvän paljon muita vakavammin. Hän oli nurissut muille tupakoinnistakin. Torunut, että siinä menee ääni: ei saa keuhkoistaan enää irti niin paljon kuin kuuluu, ja kunto ei kestä puoliakaan muuten sopivista rooleista. Sentään hän suhtautui sillä tavalla töihinsä, olkoonkin että hän oli vain taidealalla. No. Ei kaikkea voi saada tungettua samaan pakettiin. Mielummin taidealan Markus kuin joku viiltävän älykäs lääkäri tai lakimies, joka kohtelisi minua miten sattuu. Markus on ainakin lempeä.

Nojasin keittiön puolella saliin vievän oven karmiin ja katselin, kuinka Markus ja pojat loittonivat kohti lavaa. Nyt, kun en hymyillyt poikaystävälleni, oli vaivalloista olla kurtistelematta huolestuneesti kulmiaan. Markus ei vilkaissutkaan minua, ja minä yritin olla ajattelematta eilistä ja vatvomatta sitä, että tein sen, etten jäisi yksin.

[InariOsallistuja]

Kuka auttaisi pikkusiskoa, ellei isosisko?

”Etkä mene.”
Isä oli ehdoton. Eira avasi suunsa alahuuli harvinaisen loukkaantuneeseen asentoon vääntyneenä. Sieltä oli tulossa huutoa. Ja paljon. Kiirehdin nopeasti huoneeseeni tärykalvojani suojellakseni. Eira varmasti käsitti kyllä vain pahentavansa asioita, mutta ei osannut olla hiljaakaan. Sellainen hän on.

”KAIKKI MUUT ON KÄYNY HELSINGISSÄ SATA KERTAA!”
”Niin. Aikuisten kanssa.”
”NOA ON AIKUINEN!”
”Sinä et joidenki tuntemattomien kollien kans mene mihkään.”
”EI SE OO MIKÄÄ VIERAS KOLLI!”
”On se! Mistä sen tietää ikinä noista — hmh — helsinkiläisistä!”
”SÄ ET SIT AIO EDES TAVATA SITÄ ENNENKU — SÄ OOT IHAN–”
”NYT!”

Kuului loittonevaa suuttuneiden askelten töminää. Ryminän aikana istahdin sängylleni. Isän pitäisi nyt antaa rauhoittua vähän aikaa. Sitten menisin sanomaan hänelle, että kyllä hän uskaltaisi Eiran päästää. Eiran pitää välillä päästä edes johonkin. Noa oli kuitenkin menossa kotiinsa, eikä mihinkään bailausreissulle Tallinnan-laivalle. Sitten pitäisi järjestellä Noa kahville tänne, ja mieluiten Eetun kanssa samaan aikaan niin se sujuisi hyvin. Eetu on isän mielestä malliesimerkki hyvästä ihmisestä ja kunnon kansalaisesta. Jos Eetu sanoo, että Noa asuu hänen kanssaan, niin asia on sillä selvä. Ja pitäisi saada sanottua Noalle jotenkin nätisti, että yrittäisi sitoa ne rastansa mahdollisimman huomaamattomasti kiinni, ettei isä alkaisi hänen lähdettyään marmattaa pilvenpolttelijakansasta. Vaikka isä olisi kyllä suhtautunut yhtä epäileväisesti keneen tahansa helsinkiläiseen kuin Noaan. Oli rastoja tai ei. Isän mielestä Helsingissä asui vakituisesti vain kolmenlaisia ihmisiä: juoppoja narkkareita, Herra Isoherroja ja yhteiskunnan tukia lypsäviä elämäntapaopiskelijoita.

Suunnitelmaani pohtiessani alkoi kuulua taas määrätietoisen kiukkuisten askelten töminää, mutta nyt ääni kulki olohuoneen poikki kohti takapihan kuistia. Säntäsin mahdollisimman nopeasti ulos keltaisesta huoneestani. Jos Eira nyt tekisi jonkinlaisia kostotoimenpiteitä isää kohtaan, hän ei kyllä pääsisi mihinkään. Sanaakaan sanomatta rynnistin tarttumaan terassia kohti marssivaa Eiraa ranteesta ja kiskomaan hänet mukaani. Eiraltakin pääsi vain ”hei!” mutta silti hän seurasi minua huoneeseeni. Eira oli ehdollistunut tähän toimintamalliin niin kuin koira. Samalla lailla kuin Ringo tiesi kymppiuutisten tunnarista, että kohta sai ruokaa, niin Eira tiesi totella ja seurata minun vetäessäni häntä ranteesta, jotta asiat taas kerran järjestyisivät.

”Mitä sä ajattelit tehdä iskälle?” kysyin Eiralta ja osoitin tuoliani merkiksi siitä, että hänen pitäisi istua siihen.
”En mitää”, Eira vastasi äksysti. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen hupparinsa etutaskun pullistuma oli puolen litran vesipullo. Ja varmasti se oli täynnä jääkylmää vettä. Ja ellen olisi mennyt väliin, pian tämä vesi olisi kaadettu isän kaljuun päähän. Eikä se olisi muuten ensimmäinen kerta. Teki mieli pyöritellä silmiä, mutta hillitsin itseni.
”Selvä.”
”Mitä seuraavaksi?” Eira kysyi yhtäkkiä aivan tyynenä ja tyytyväisenä, varmana siitä että minulla on ratkaisu hänen ongelmaansa. Hän rullaili tuolillani lähemmäs pöytääni ja avasi ylimmän laatikon.
”Älä tongi. Nyt soita Eetulle.”
”Selvä!” Eira puhahti käsi pöytäni laatikossa. Toisella kädellään hän otti taskustaan puhelimen ja etsi Eetun numeron. Hänen hupparinsa taskussa oli vieläkin pullistuma. ”Nii mitä mä sanon?” hän kysyi kun puhelin tuuttasi jo.
”Pyydät sen tänne, tietenkin. Tyhmä.”
”Sä oot tyhm.”

Laskeuduin sängylle vatsalleni ja yritin lukea pääsykoekirjoja sen aikaa, kun Eira oli puhelimessa. Ei siitä tietenkään mitään tullut. Tajusin kuuntelevani keskustelua kuitenkin ja vain liikuttavani silmiäni tekstiä pitkin. Laitoin kirjanmerkin takaisin paikoilleen ja suljin kirjan kannen, kun kuulin Eiran puhuvan ihan vääriä asioita.
”Nii! Nii! Vaikka huomispäivänä, joo!”
Pudistin päätäni.
”Eiku… Ei huomenna? Ylihuomenna..?”
Yritin silmiäni suuriksi avaamalla ja huuliani kiristämällä kertoa Eiralle, että ei Eetu voisi päivällä tulla. Ja että sitä Noaa olisi tässä vaiheessa hyvä pyytää mukaan.
”Mitä!” Eira kuitenkin rääkäisi, ja kuulin miten Eetu änkytti puhelimessa jotain tyynnyttelevää vastausta.
”En mä sulle puhu! Mitä Inari!”
”Että ei päivällä! Iskä ei oo päivällä kotona!”
”No puhu itte ku aina osaat niin paljo paremmin!”

Otin Eiran ojentaman puhelimen ja sanoin siihen, että Inari täällä. Minua puhelimessa puhuminen aina vähän hermostutti, enkä osaa sanoa, miksi. Ei nyt tietenkään kavereiden kanssa, mutta muiden. Selitin kuitenkin aivan rauhassa, että iskä ei päästä Eiraa Helsinkiin, koska ei vielä tunne Noaa, ja että iskän olisi ehkä hyvä nähdä Noa. Ja että siinä tarvittaisiin ehdottomasti Eetua mukaan.

Kuulin jo Eetun hengityksestä epäröintiä hänen kuunnellessaan selostustani. Tuntui toivottomalta muotoilla viimeinen, lopullinen kysymys. ”Niin että voisitteko mitenkään tulla käymään jo tänä iltana, tai mahdollisimman pian..?”
”Minen tuasta Noasta oikeen… Emminä tiärä… Sillon varmahan jotaki tekemistä…”
”No… Voisiksä kysyä..?”
”Minen kerkiä”, Eetu väitti, ja kuulosti ehkä hieman kireältä tai vihaiselta.
”Voisiksä sit antaa sen numeron?”
”Minen voi jakaa ihimisten numeroota omin lupineni. Mutta tulukaa tänne itte kysymähän. Mutta… Emmä kyllä kumminkaa kerkiä sinne itte tulla…”
”Mikä sun on?”
”Eihän mun mikää. Kysykää Noaa. Heippa.”

Eira katsoi minua silmiin, kun lopetin puhelun. Hän oli nostanut puolet työpöytäni ylälaatikon sisällöstä pöydälle. Hänen koko ilmeensä oli kuin kysymysmerkki.
”Mulla ei oo karkkia”, kerroin hänelle.
”Olisit heti sanonu”, hän puuskahti ja paiskasi vihkopinon takaisin työpöydän laatikkoon. ”Mitä se sano?”
”Sori. Pitää keksiä jotain muuta.”
”Mitä!! Sä et kysyny kunnolla!”

Eira nyppäsi puhelimensa äkäisesti kädestäni ja katosi ovi perässään paukahtaen. Ehdin nähdä, että hänen hupparintaskunsa oli sentään tyhjä. Tiesin jo mitä etsiä pöydältäni katseellani. Siinä oli kuin olikin puolen litran kokispullo täynnä vettä, mitä ilmeisimmin jääkylmää. Asetuin vatsalleni sängylleni ja avasin pääsykoekirjan uudelleen. Tiesin, että ihan pian Eira palaisi. Hetken hän käyttäytyisi niin kuin ei olisi minulle tiuskinutkaan, ja alkaisi sitten nyppiä ja nykertää paidanhelmaani ja muita vaatteitani. Samalla hän puhuisi maukuen ja kimeästi kuin kissa ja kiemurtelisi kuin Nöpö-Felix. Se on Eiran tapa olla pahoillaan.

Ei peli ollut vielä menetetty Eiran reissunkaan suhteen. Koska en vieläkään voinut keskittyä lukemiseen Eiraa odotellessani, kurottelin oman kännykkäni sängyn jalkopäästä. Valitsin oikean henkilön numeron. Kyllä tämä nyt pitäisi tänään hoitaa. Eira ei pääse oikeastaan ikinä minnekään.
”Hello!”
”Inari tässä. Missä sä oot?”
”Tallissa. Hei kuule — sulkkisverkko on jo laitettu. Tuu säki niin mä rökitän sut.”
”En mä nyt — onko Noa siellä?”
”Ai…”
”Niin onko?”
”On?”
”No antasiksä sille puh… Eiku anna sille Eiran numero ja kysy voiko se soittaa.”
”Miks?”
”Siks kun muuten iskä ei päästä Eiraa Helsinkiin.”
”Tietenkään…”
”Niin, tietenkään… Hei hei Hello…”
”Hei oota!”
”No?”
”Lenttistä viikonloppuna? Sä ja mä vastaan muu Hopiavuori?”
”Voi Hello kun en mäkään halua huvikseni hävitä. Etsi vaan se Noa.”
”Eks Eira voi vaan sanoa isälles et mäki tuun?”
”Ai! En mä tienny että sä meet. Tais pikkasen unohtua Eiralta sanoa se. No sitten! Sitten sun ei tarvikkaa ettiä sitä Noaa.”
”Mä suostun auttaan sua vaan jos sä tuut pelaan–”
”Mä en tartte tän enempää apua nyt. Mutta mä saatan tulla. Heippa Hello.

Puhelua lopettaessani kuulin jo Eiran kävelevän ihan neutraalinkuuloisten askelein luokseni. Hän oli tyyntynyt ja maukuisi kunnes kokisi saavansa anteeksi. Sen jälkeen käsikirjoittaisin hänelle puheen, jonka hän saisi pitää isälle heti, kun kävisin ensin itse juttelemassa terassilla. Se puhe alkaisi näin: anteeks isi kun mä huusin.

[InariOsallistuja]

Sunnuntaiaamu

Olemme asuneet tässä talossa niin kauan kuin muistan. Syntymäkotini on Seinäjoella, mutta muutimme Otsonmäelle kun olin niin vauva, etten muista Seinäjoella asumisesta kerta kaikkiaan mitään. Ja kun vanhoja valokuvia katselee, niin hyvä on, että muutimme. Seinäjoen Pajuluoman pieni rivitalokolmio pimeine, metsikköön rajoittuvine pikkuruisine takapihoineen ei ollut mitään verrattuna tähän kotiin. Eniten kodissamme pidän isosta takapihasta ja etenkin sen suuresta terassista, jonka laudat ovat kesäisin aamusta asti ihan lämpöiset paljaiden varpaideni alla. Lisäksi pidän omasta huoneestani, kotimme pienimmästä makuuhuoneesta, joka oli itse asiassa alun perin tarkoitettu Eiralle. Eiralle ei kuitenkaan missään tapauksessa sopinut, että isosisko asuu isommassa, vaaleanpunaisessa huoneessa, kun hän joutuu asumaan hieman pienemmässä ja vieläpä keltaisessa. Eira oli silloin vielä pieni. Siitä on varmaan kymmenen vuotta aikaa.

Noin kymmenen vuotta olen siis asunut tässä huoneessa. Minulla on sänky, kirjoituspöytä, seinään porattu ihan liian pieni kirjahylly, seinään upotettu vaatekaappi, eikä sitten paljoa muuta. Se kuitenkin riittää. Tapaan loikoilla pedatulla sängylläni lukemassa tai opiskella työpöydän ääressä. Etenkin talvisin teen palapelejä. Vaikka Eiran mielestä keltainen huone oli kymmenen vuotta sitten maailman kauhein asia, yleensä hän itse asiassa on huoneessani silloin kuin minäkin. Hän saattaa torkkua sängyllä minun ja seinän välissä, raahata tietokoneensa työpöydälleni vaikka hänellä on omakin, tai vain istua lattialla ja kertoa päivästään kolmatta kertaa. Eira saattaa jopa tuijottaa huoneessani elokuvaa tietokoneeltaan ja syödä, vaikka meillä on paitsi iso telkkari viereisessä olohuoneessa, myös ihan hyvä keittiönpöytä keittiön nurkassa.

Yleensä se ei haittaa, kun Eira tulee. Kun yritän keskittyä johonkin, hän harvemmin varsinaisesti häiritsee minua. Silloin harvoin kun hän häiritsee, olen tosi taitava blokkaamaan hänen höpötyksensä tietoisuudestani, eikä se tunnu edes haittaavan häntä. Sinä aamuna olisin kuitenkin ollut mieluiten ihan rauhassa. Minulla oli Markus puhelimessa, ja jouduin lyömään hänelle luurin korvaan, kun Eira tuli koputtamatta. Pikkusiskoni oli vieläkin vihainen, kun en ollut huolinut häntä eilen mukaan Seinäjoelle. Eira kuvitteli minun nimittäin lähteneen shoppailemaan. Tosiasiassa kävelin monta tuntia Törnävän puistoalueilla tämän Markuksen kanssa, ja sää oli mitä parhain. Kävi ilmi, ettei pojille oikeastaan olekaan vaikea puhua. Tai ei ainakaan Markukselle, joka on ihan järkevä. Siis ellei oteta lukuun sitä, miten hän äänestää vaaleissa jotain ihme hihhulipuoluetta. Mutta se on pientä.

Tavallaan hyvä, että Eira tuli. Nousin viimeinkin ylös. Pyysin, että Eira letittäisi minun hiukseni. Olin tehnyt sille Markukselle ihan selväksi etukäteen, että en aio tavata häntä kuin pikaisesti lauantaina. Ajattelin kuitenkin ajaa vielä Jyrkän teatterille ennen kuin hän lähtisi. Kun Eira kärtti ovella, minne olin matkalla, sanoin että yhden pojan luokse. Sitten hölkkäsin ison, koko talon kiertävän, jo auringossa varmasti lämmenneen puuterassimme reunalle ja hyppäsin muutaman portaan korkuisen pudotuksen alas. Ringon haukku kuului aidatulta takapihalta, kun käynnistin auton ja peruutin pois ovella seisovan, kurttukulmaisen Eiran katseen alta.

[InariOsallistuja]

Pasi olisi ansainnut huomiota

Pasin omistaja on varmaan joku kauhea tyyppi, ajattelin, kun yritin silittää tätä ponia ja se näykkäisi minua kohti. Kyllä se rapsutuksista tykkäsi. Kunhan upotin sormeni sen pitkään mutta ohuenpuoleiseen harjaan ja rapsuttelin harjamarrosta, se lerputti lopulta alahuultaan ja huokaisi. Kauaa se ei kuitenkaan koskaan seisoskellut sillä tavalla toimettomana, vaan osoitti jo pian joko ystävällisyyttä hamuilemalla hihansuitani, tai inhoaan näykkimällä lisää. Tällä kertaa Pasi oli ystävällisellä tuulella: se olisi halunnut antaa hevosenpusuja turvallaan poskiini, mutta sitä en antanut sen tehdä. En luottanut tarpeeksi siihen, ettei se yhtäkkiä keksisi jotain ilkeää.

Yritin olla ajattelematta Markusta.
”Dahlsten”, hän oli esitellyt itsensä Jyrkän teatterilla ja sanonut sukunimensä niin kuin arvonimi kuuluu sanoa. Sillä nuotilla kuin minä olisin voinut sanoa Inari Helmipuro, Otsonmäen pormestari ja seuraava pääministeri.
”Helmipuron Inari”, minä olin kuitenkin sanonut, niin kuin aina.
”Inari”, hän oli toistanut, vaikka otsonmäkeläinen olisi siinä vaiheessa keskittynyt sukunimeen ja käynyt läpi päässään, olenko minä nyt Jätinhautuumaan Helmipuroja vai Poolanmetsän Helmipuroja.

Markus

Pasin punainen riimu oli likainen, mutta se antoi minun pujottaa sen päähänsä. Senkin jälkeen silittelin hetken sen kaulaa, ja laitoin sitten vasta eriparisen, mustanvioletin halvan salmiakkiriimunarun riimuun kiinni. Päästin pienen Pasin portista, ja tänään se tuli ihan nätisti ulos. Kehuin ja hellin sitä, koska eipä sitä kukaan muukaan kehunut. Vain Eetu tuntui pitävän siitä ponista, mutta Eetu tykkääkin melkein kaikista eläimistä.

Kukaan ei oikeastaan ratsastanut Pasilla ikinä. Eetu sanoi usein, että ratsastelu tekisi sille hyvää: se saisi purkaa energiaansa. Harmi, että se oli niin pienikokoinen ja kevyt. Minäkin olin sille liian suuri. Aina välillä kuitenkin ratsastin sillä kevyesti kentällä, ja se tuntui paljon Uunoa taitavammalta hevoselta. Silti sillä ratsastaminen ei ollut mitenkään miellyttävää, koska aina sai olla vähän varpaisillaan. Säälin Pasia, mutta en rakastanut sitä. Saatoin ymmärtää, miksi kukaan ei käynyt ikinä sen luona. Miksei sitä vain myyty, kun se oli kuitenkin unohdettu?

Ilma oli aurinkoinen, mutta silti viileä. Varsinkin siinä varjossa tallin kupeessa oli suorastaan kylmä. Kaduin, etten ollut ottanut paksumpaa takkia. Meidän pihassamme, jonne tuuli ei käynyt, oli ollut ihan lämmin. Pasin pienistä kavioista kuului paljon korkeataajuisempi ja lasimaisempi rouske tallipihan puolijäistä hietikkoa vasten, kuin mitä Uunon tallustelusta kuului. Pikkuruunalla oli korvat pystyssä. Vaikka se oli vähän hankala tyyppi, se rakasti pieniäkin seikkailuja. Joutuihan se tylsistymään kaikki päivät haassa Skottia ja Uunoa härnäten.

Vaikka taivas oli sininen ja ilmassa tuoksui kevät, en voinut keskittyä kunnolla. Minun kännykässäni oli vastaamaton viesti numerosta, jota en ollut tallentanut. WhatsApp oli kuitenkin paljastanut, että tämän numeron omistaja oli kirjoittanut nimekseen Markus Dahlsten. Olin vahingossa avannut viestin, niin että hän näki minun lukeneen sen, ja nyt pitäisi kai keksiä jokin vastaus. Mutta mistä minä nyt tiesin, mitä minulle kuului, tai että olisinko vapaa lähtemään jonnekin hiton Seinäjoelle viikonloppuna??

Vein Pasin sisälle asti ja sidoin käytävälle, koska suulin läpi tuuli inhottavasti. Uunon harjoja pidettiin roikkumassa sen karsinan ovessa sellaisessa kangaspussissa, jossa ala-astelaiset tapasivat viedä liikuntavaatteensa kouluun. Se taisi olla itse asiassa minun vanha pussini: ainakin siinä oli haalistuneita omenankuvia. Kalastin pussista Uunon kulahtaneen, siniharjaksisen pölyharjan ja aloin harjata sillä Pasia.

Tavallisesti tykkäsin hoitaa hevosia pitkän kaavan mukaan. Jopa Pasia, tai oikeastaan varsinkin Pasia. Se ei saa liikaa huomiota. Sillä kertaa olisin kuitenkin halunnut hoitaa homman pois alta nopeasti. En minä hevoseen ollut kyllästynyt, vaan siihen tekstiviestiin. Mitä sellaiseen nyt sitten vastaisi? Enhän minä ollut ikinä edes varsinaisesti jutellut keillekään pojille, jos nyt ei jotain Helloa lasketa, eikä Helloa ikinä lasketa. Siis sillä tavalla muuten vain jutellut. Mistähän ne mahtoivat edes jutella?

Uskalsin jättää Pasin yksin käytävälle niiksi muutamiksi sekunneiksi, kun hain satulahuoneesta sen satulan ja suitset. Tiesin, ettei Ariel ollut paikalla, ja aikuiset osasivat kyllä olla menemättä vieraan hevosen potkintaetäisyydelle. Pasi ei pullistellut, eikä yrittänyt purrakaan. Annoin sille pusun poskelle ennen kuin painoin kyprän päähäni.

Vielä ennen kuin päästin ponin irti ja talutin sen ulos, kaivoin kännykkäni takin taskusta. Kirjoitin sille Dahlstenin Markukselle, että voin lähteä Seinäjoelle, mutta vain lauantaina. Lauantaihin on kuitenkin monta päivää. Kyselisin ensin vähän ympäriinsä, tuntisiko joku jonkun, joka tietäisi keitä ovat Dahlstenit. Voisin perua koko jutun, jos he olisivat epämääräistä sakkia.

Talutin Pasin ohjasta ulos ja vihdoinkin saatoin keskittyä poniin niin kuin se reppana ansaitsi.

[InariOsallistuja]

Kuinka Hellosta tulee isä

Hello pyyhkäisi kudotulla sinisellä lapasellaan nenäänsä. Hän yritti piilottaa meiltä ylpeän hymynsä, mutta yritykseksi se jäi. Huomatessaan epäonnistuvansa Hello sitten hymyili niin että hampaat näkyivät ja silmännurkat rypistyivät. Jerusalem töykki kättäni kirsullaan ja laskin käteni sen kaulalle. Se oli sopivan kokoinen koira: siinä oli ainakin huskya hännän pörheydestä ja korvista päätellen, ja ainakin rottweileria värityksestä päätellen. Se rakasti kaikkia, erityisesti pikkulapsia ja -koiria. Kuulin parkkipaikan hiekan rahahtelua viereltäni, ja se tarkoitti Eiran hypähtelevän malttamattomana ilmaan. Pian hän sanoisi–
”Hei mä tuun auttaan!”
Niin just. Sitä minä olin juuri kertomaisillani. Oikeasti se tarkoitti, ettei Eira jaksa odottaa. Näytä jo se uusi hevonen.

Pitelin Jerusalemin tyttömäisestä timanttipannasta kiinni, kun Eira avasi salpoja vikkelin sormin. Hello taas tuntui haluavan muistaa joka salvan avaamisen ja avasi paria salpaa oikein pitkään ja hartaasti. Yhdessä nuo kaksi laskivat rampin — tai siis Hello kai laski ja Eira vain piti näön vuoksi kiinni. Eirakin olisi mainiosti jaksanut sen laskea vaikka yksin, mutta hänellä oli taipumus esittää välillä heikkoa naista.

Ja siellä häämötti Typyn pylly.

Se oli karvainen, niin kuin koko vauvahevonen muutenkin, kun Hello peruutti sen ulos. Se piti päätään korkealla, mutta koska se oli vielä aika hento ja pieni, se ei ollut yhtä vakuuttava kuin vaikka Jussi samaa tehdessään. Ja Hello katsoi sitä rakastuneen näköisenä. Tammavarsa säpsähteli, kun sen tuore isäntä yritti silittää sitä poskesta. Onneksi Hello ei tuntunut ottavan siitä itseensä. Hän hymyili niin kuin ylpeät isät varmasti aina.

”Se on niin söpöööö”, Eira venytti. Ja olihan se. Ainahan eläinvauva on söpö. Vaikka ei yhtä söpö kuin Uuno.

Eira sanoi illalla, että Hello oli myöhästynyt melkein vartin soittotunnilta, kun ei ollut malttanut lähteä uuden hevosensa luota. Isä oli vähän vihainen. Eira ei ollut edes pahoillaan. Hän on aika taitava soittamaan viulun ohella pianoa, mutta ei erityisesti pidä soittotunneista. Sitä paitsi Eiran suurin huolenaihe oli se, että onkohan Skotilla nyt paha mieli, kun Hello ei olekaan koko aikaa sen kanssa.

[InariOsallistuja]

Eiran elämässä on aina draamaa

Eira oli hankalalla tuulella. Onneksi Uuno ei ikinä ollut. Se seurasi kiltisti raivoisaa Eiraa, joka ei suostunut siihen, että minä olisin taluttanut hevosta. Sen sijaan hän nyki Uunoa ja tuskaili, että onkohan sillä jalka poikki, kun se ei meinaa liikkua. Eiran päässä tässä eivät asiat meinanneet liikkua. Uuno on aina hidas — Eira vain ei ole juuri koskaan noin kärsimätön hevosten kanssa!

Onneksi Eira on sellainen, ettei hän osaa pantata huoliaan ja murheitaan kauhean kauaa. Harjasimme siis Uunoa hiljaisuudessa ja minä odotin. Tai siis minä olin hiljaa ja Eira vuoroin huokaili ja vuoroin naksautteli kielellään tuohtuneita pikku ääniä. Uuno ei piitannut mitään, vaikka sekin osasi jo varmasti ennustaa Eiran kohta joko räjähtävän tai alkavan itkeä, vähän asian laadusta riippuen. Hevonen roikotti rennosti päätään. En meinannut edes saada sen jalkaa nostettua puhdistettavaksi, kun se oli nukahtamaisillaan. En kyllä sanoisi siitä isälle. Muuten Uuno saisi taas kovaa opetusta. Isä ei lyö, eikä Uunoa satu, mutta isä sanoo niin tosi kovasti että meidän Uunokin pelkää pää ylhäällä. Isän mielestä hevonen on ensisijaisesti työväline, mutta minulle ja varmaan Eirallekin Uuno on kylläkin ensisijaisesti paras kaveri.

Uunon takajalka lipsahti otteestani. Se oli niin raskas, että se luiskahti vain, enkä voinut mitään. En olisi saanut nostaa sitä hanska kädessä. Koska hevonen melkein nukkui, jalka kolahti suulin pohjaan sellaisella paukahduksella, että varmasti kavio lohkesi. Järkyttyneenä kyykistyin katsomaan — kavio oli ehjä — ja Eira räjähti.

En sano suoraan hänen ensimmäistä repliikkiään, koska se on sellainen, että siitä isäkin suuttuisi. Siinä oli sana ”mitä” ja tosi monta rumaa sanaa. Se kuulosti oikein erityisen rajulta, koska Eira harvoin kiroaa edes suutuspäissään. Minäkin oikein pelästyin, vaikka enhän minä nyt omaa pikkusiskoani ikinä pelkää.
”Se oli vahinko!” sanoin niin kuin kauhistunut lapsi. ”Tai siis — älä huuda!”

Eira tarkasti Uunon kavion huolellisesti ja nousi sitten suoraksi. Hän hieroi ohimoitaan niin kuin olisi tosi rasittunut ja tosi tosi tosi aikuinen.
”Sori, mulla on vaan tässä kaikenlaista”, hän sanoi otsa huvittavassa rypyssä, ihan niin kuin hänen ainoat huolensa eivät oikeasti olisi, että pääseekö hän matikasta läpi vai ei.
”Haluuksä kertoa?” kysyin kuitenkin vakavana. Eira on lapsellinen, ja välillä hän on teatraalinen. Hän ei kuitenkaan koskaan esitä olevansa surullinen tai vihainen, vaan omasta mielestään hän todella on kohdannut aina jonkin katastrofin tai vääryyden.
”En”, Eira sanoi, mutta alkoi kuitenkin heti kertoa ryhdyttyään harjaamaan Uunoa uudelleen.

Eira oli löytänyt unelmiensa miehen. Kyllä, taas. Ja niin kuin yleensä, hän harvoin löytää sellaisen unelmiensa miehen, joka olisi vaikka hänen luokallaan koulussa. Yleensä unelmien mies on niin kuin tämänkertainenkin: ihan vääränlainen ja unohtuisi viikon kuluttua, kun uusi unelmien mies ilmaantuisi jostain.
Hopiavuoren Eetu on jotain kolmekymppinen ja pitää Eiraa ihan oikeasti kakarana. Hän niputtaa Eiran samaan joukkoon Arielin kanssa, joka on yhdeksän. Ja silti Eira oli hyvin vihainen, koska kuviteli Eetun löytäneen nyt uuden naisen. Sanoin tietenkin, että tämä uusi nainen on Eetun kämppis, mutta oli minun sanottava sekin, että Eetu oli yläasteella kun Eira syntyi. Eetu muutti ekaan omaan kotiinsa kun Eira meni kouluun. Haloo!
Eira ilmeisesti kuuli vain sen kämppisosan puheestani. Hän niiskaisi, pyyhkäisi hyvin ylhäisesti irtonaiset hiussuortuvat korviensa taakse ja suoristi ryhtinsä. ”Äitin pitäs antaa munki värjätä hiukset kyllä. En mä ikinä saa poikaystävää jos mä näytän suoruumiilta.”
Arvasin. Eira oli kateellinen myös niistä hiuksista. Hän olisi halunnut värjätä hiuksensa edes punaruskeiksi, mutta äiti oli ehdoton. Raitoja sai laittaa. Ja vaikka minäkin olisin halunnut jossain vaiheessa värjätä hiuksia, nyt olin äidin kanssa ihan samaa mieltä. Eiralla oli prinsessatukka. Ei sellainen olkisen ja likaisen värinen kuin minulla, vaan ihan oikeasti kultainen. Toivottavasti hän oli vain dramaattinen, eikä tosissaan kuvitellut näyttävänsä suoruumiilta.

Hetken vielä karua kohtaloaan harmiteltuaan Eira tarttui satulaan ja nosti sen korkealle hevosemme selkään. En sanonut mitään, vaikka satulavyö oli selkeästi kurainen. Siitä tiesi aina Eiran olleen salaa maastossa: hän ei siivoa jälkiään. Eira tarttui likaiseen vyöhön muitta mutkitta ja kiristi sen. Uuno käänteli jo päätään sen näköisenä, että missä kuolaimet viipyivät. Irrotin siis sen suulin seinällä roikkuvien suitsien kuolaimista pintelinpätkän. Solmin sen löysästi ranteeni ympärille. Työnsin etusormeni hammaslomasta Uunon suuhun, kaivelin sen kielen ulos ja puristin nyrkkiini. Sujautin pintelinpätkän sen kielen ympärille ja päästin irti varoen laskemasta solmettuja päitä käsistäni. Tein niistä toisen solmun Uunon leuan alle. Sitten vasta saatoin tarttua suitsiin ja uppoutua suitsimaan hevostani.

”Anteeksi. Pitääkö toi kenttä varata vai..?”
Tuokin oli Eetun kämppis, eikä kotoisin täältäpäin. Sen kuuli puheen nuotista ja ylipäätään siitä, että hän oletti, että jotain täällä varattaisiin. Eikä varattu. Jos ei ollut mitään oikeasti erityistä tiedossa (ja kaikki kyllä tietäisivät jos olisi), niin kentälle sai vain kävellä. Ja maneesiin. Ja kenen tahansa sellaisen ihmisen kotiin, jonka kanssa oli tervehtimisväleissä. Mutta pullaa piti tuoda mukanaan, jos ei oltu varsinaisesti ystäviä tai lähisukua, eli omaa väkeä.
”Ei sitä tarvi mitenkää. Me oltiin menossa siihen kans”, sanoin ja olin seuraavaksi aikeissa ojentaa käteni ja sanoa olevani Helmipuron Inari.
”Helmipuron Eira, hei”, kuului kuitenkin takaani, ”ja tää on mun sisko, Inari.” Tiesin katsomattakin, että Eira hymyili sitä vain konserttien jälkeen kumartamiseen ja unelmien miesten tapaamiseen varattua säteilevää hymyään. Olin jo tottunut siihenkin, miten Eira tapasi tehdä itsestään paitsi oman elämänsä, myös minun elämäni päähenkilön. Tyydyin siis vahvistamaan nyökkäyksellä ja hymyllä olevani Helmipuron Eira ja käännyin Uunon puoleen. Eiran piti ratsastaa ensin, mutta ei hän tuosta ihan heti irtoaisi, kuulihan sen jo naurusta. Voisin ihan hyvin mennä jo kentälle.

Silloin kuulin, mitä Eira sanoi, ja se oli jopa Eiran mittapuulla niin typerää, että suuni loksahti auki.
”Onks toi puujalka? Miks sulla on vaan yks jalka?”
”Eira!”
”Mitä!”

Yritin pyydellä anteeksi, sättiä suupielestäni Eiraa ja hätistellä häntä tiehensä Uunon kanssa. Minun teki mieli oikeasti kuolla. Mitä jos minuakin pidettäisiin vielä joskus reikäpäänä kun olin kuitenkin sukua Eiralle? Vihaisena tukin Uunon ohjat hänen käteensä ja tuuppasin oikein selästäkin. Menisi nyt jonnekin piiloon siitä. Aina sai hävetä.

Eira lähti niskojaan nakellen, mutta minä jäin hetkeksi vielä vääntelemään käsiäni huolissani ja tietämättä mitä sanoa. Kai minä ajattelin voivani selittää kaiken parhain päin ja pyydellä Eiran puolesta anteeksi. Mutta miten selitetään parhain päin se, että pikkusisko on imbesilli?

[InariOsallistuja]

Inari – Uuno

En viitsinyt sanoa Eiralle, että Eetu oli pyytänyt nimen omaan minua maastoon. Tiesin, että Eira oli ensinnäkin mustasukkainen Uunosta, ja toisekseen ihastunut Eetuun. Tottakai Eira olisi halunnut lähteä mukaan, ja jos olisin ollut hän, en kyllä olisi halunnut kuulla isosiskoltani, että ihastukseni ajattelee minun olevan vallaton pikkulikka. Yritin siis piristää Eiraa viimeiseen asti: huomenna saat mennä, Uuno tulisi mielummin sinun kanssasi, minäkin haluaisin sinun tulevan, seuraavalla kerralla saat kyllä mennä ja minä jään talliin, lupaan. Eira oli kuitenkin kiinnostuneempi Hukkasuosta tulleesta aasialaisesta pojasta kuin minun lohdutusyrityksistäni.

Kun kiukkuinen Eira jäi taaksemme, saatoin nauttia maastoilusta. Hopiavuoren maastoreitit ovat ylivertaiset: turvallisia, helppokulkuisia reittejä on vaikka kuinka. Sitä paitsi Uunolla on turvallista maastoilla. Joskus minua hävettää, kun se on niin iso ja norsumainen, mutta nyt mukana oli kuitenkin jopa shirenhevosjätti. Eikä sekään niin kohtuuttoman suurelta näyttänyt, kun Kyösti ja Pulla -nimiset hevoset olivat mukana ja tasapainottivat vähän Jussin kaltaisten kevyiden puoliveristen vaikutusta. Pasi laittoi tietenkin kapuloita rattaisiin minkä kerkesi, mutta eipä Uuno paljoa siitäkään piitannut. Varmaan meidät oli siksi Pasin ja Jillan taakse sijoitettukin, että vaikka se poninketale keksisi mitä, se ei uskaltaisi tulla Uunon kimppun ja Uunon läsnäolo helpottaisi sen kiukuttelua.

Muut tuntuivat nauttivan laukkaamisesta, mutta minun suosikkihetkeni koko reissussa oli metsäpolulla, kun polku oli liian kapea laukkaamiseen. Tunsin olevani niin tosi turvassa Uunon selässä huolimatta siitä, että Pasi oli ihan lähellä ja takanammekin oli vieras ori. Suljin silmäni ja nojasin taaksepäin pienen hetken ajan. Uunon askelista kuului rouhiva ääni osin jäistä metsäpohjaa vasten. Tuoksui kuusilta, keväältä, mullalta ja seikkailulta. Kuului puheensorinaa. Vaikka en varsinaisesti tuntenut ketään, tunsin olevani ystävien keskellä, enkä ollut ollenkaan yksinäinen. Pieni päänsärkynikään ei tuntunut siinä vaiheessa miltään. Ja Uuno, oma Uunoni, oli täydellisen luotettava niin kuin aina.

*

Tästä voi lukea myös pikkusisko Eiran mietteitä mm. Hukkasuon Chai Paithoonbuathongista ja siitä, että aina Inari pääsee maastoon ja ikinä hän ei. 🙂

[InariOsallistuja]

Inari Helmipuro
Omistaa Uunon
Poseeraa Jussin kanssa, linet I_love_gunja /dA

Inari Helmipuro on vuonna 2000 syntynyt neiti, jonka korkeimmat arvot ovat järki ja sivistys. Hän onkin paitsi lukenut ja sivistynyt, myös maalaisjärjellä ja keskustelutaidoilla siunattu itsenäinen nuori nainen. Hän uskoo vakaasti selviytyvänsä elämästä rationaalisen päättelyn avulla. Silti Inari ei ole kylmä ja tunteeton! Hän arvostaa suuresti ystäviään, on helposti lähestyttävä, ja pyrkii myötäelämään läheistensä ilot ja surut heidän mukanaan. Tyhmiä tai ylitunteellisia ihmisiä hän ei kuitenkaan kerta kaikkiaan kestä. Luonteeltaan Inari on sosiaalinen ja lempeä, mutta ehkä hieman varautunut ja virallinen ennen kuin hän tutustuu ja rentoutuu.

Inarin perheeseen kuuluvat äiti Sirpa, isä Tapio, sekä pikkusisko Eira. Inarilla on hyvät välit kaikkien perheenjäsentensä kanssa, vaikka hän välillä hermostuukin haaveilevaan, taiteelliseen ja tunteelliseen pikkusiskoonsa. Inari on sinkku, eikä hän ole koskaan seurustellut. Hän näkee itsensä ehkä joskus jonkun puolisona, mutta ei lasten äitinä tai kodin hengettärenä.

Ratsastustaidoiltaan Inari on varmasti keskitasoa. Hänestä ei ole kilparatsastajaksi, eikä hän opiskeluiltaan ehdi valmentautuakaan. Lähiratsastuskoulun tunneilla hän ei kuitenkaan koe enää oppivansa merkittävästi uutta. Uuno on Inarin (ja Eiran) ensimmäinen oma hevonen

Hevosten ohella Inari harrastaa lenkkeilyä ja käsitöitä, etenkin neulomista. Hänen haaveammattinsa on lakimies, ja parhaillaan Inari pyrkiikin oikeustieteelliseen. Hänen pahin pelkonsa on jämähtää ikuisesti Otsonmäen pikkukuntaan vailla koulutusta ja kunnollista elintasoa.

[InariOsallistuja]

Uuno muuttaa Hopiavuoren hevostallille

Isä ajoi. Hän oli toki ehdottanut, että lähtisin Eiran kanssa kahdestaan, koska onhan minulla ajokortti. Hevoskuljetusvaunun kanssa ajaminen kuitenkin oli aika hirvittävä ajatus. Myös tallipaikkaan liittyvien paperien allekirjoittaminen ilman isän läsnäoloa tuntui vähän ikävältä, vaikka osaanhan minä sopimustekstit lukea siinä missä hänkin. Jotenkin tuntui silti paremmalta, kun isä oli mukana.

Eira haaveili koko automatkan takapenkillä. Nyt kun Uuno saataisiin asumaan lähemmäs kotia, hän kävisi kuulemma joka päivä sen luona. Hän ratsastaisi, ratsastaisi niin että tuntuu, ja Uuno oppisi vaikka mitä. Ja uudella tallilla olisi joku kiva poika, ja tällä pojalla olisi kenttäratsu. Koska se poika olisi Eiran tuleva poikaystävä, Eirakin saisi ratsastaa sillä kenttäratsulla, ja hänestä tulisi vaikka kuinka hyvä. Ja Uunosta, kun Eira sitä valmentaisi. Minua hymyilytti. Voi Eira. Ihana, ihana, höppänä Eira.

Hopiavuoren hevostallin haat olivat melkein autiot. Olin osannut varautua siihen. Kylämme on pieni. Kaikki tiesivät, ettei suuressa tallissa ole vielä montaakaan hevosta. Kaikki ovat kuulleet, että se johtuu Eetu Hopiavuoren erosta. Hevoset myytiin, jotta tila pelastuisi. Oli varmasti kauheaa luopua niistä kaikista komeista puoliverisistä. Mitähän minä tekisin, jos minun olisi pakko antaa Uuno pois?

Satoi. Jotkut hevoset hermostuvat, kun sade hakkaa trailerin kattoa, mutta ei Uuno. Päästin sen ulos, ja Eira ja isä vahtivat, ettei se astuisi vahingossa ohi rampilta. Se katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi juuri herännyt. Taputin sen kaulaa rohkaisuksi, mutta ennen kuin ehdin taluttaa sitä metriäkään, Eira ripustautui sen kaulaan.
”Uuno, tää on nyt sun koti. Kato Uuno. Aika isot haat, eikö ole? Ja maneesi on tuolla. Me voidaan treenata nyt talvellakin!”
Naurahdin salaa Eiran höpötyksille. Eiran treenit tiedettiin. Hän kiinnostui aina jostain uudesta ja hienosta ratsastuksen osa-alueesta, harjoitteli sitä muutaman viikon ja kyllästyi sitten. Nyt hän oli päättänyt oppia istumaan naistensatulassa. Siinä mielessä Uuno oli meille juuri sopiva hevonen. Se vain tykkäsi, kun Eira kohelsi sen ympärillä.

Pitelin Uunoa tallipihassa. Isä löysi Hopiavuoren Eetun nopeasti tallilta. Eira hymyili hänelle niin, että kaikki hampaat taisivat näkyä. Hänestä Eetu on ihan hirveän komea. ”Noin niinku vanhukseksi”, hän tapaa aina lisätä Eetun ulkonäköä kommentoidessaan, vaikka se mies onkin varmaan kolmenkympin tienoilla. Tervehdin Eetua hymyilemällä ja nyökkäämällä. Sekä hän että talli olivat tietenkin jo tuttuja meille. Samassa kylässä sitä asuttiin. Pikkulikkana olin hoitanut tällä tallilla heppoja. Siis silloin, kun talli oli vielä Eetun entisen kihlatun perheen, eikä Eetu itse ollut kuvioissa.

Uunolle oli varattu oma haka niin kauaksi, että se toivottavasti löytäisi itselleen ystävän. Se jäi ihan mielellään sateeseen, koska haassa oli kerran heinäkasakin. Uuno ei muuta kaipaa ollakseen onnellinen. Eira jäi sen luokse notkumaan, mutta minä lähdin kantamaan Uunon tavaroita paikoilleen isän kanssa.

Pikkutallia kutsuttiin nykyään Jussin talliksi. Siellä kaikki vähäiset hevoset kuulemma asuivat. Montaa ei ollut: olihan Eetu vasta avannut tallin omalla nimellään hevoset myytyään. Lehti-ilmoituskin ilmestyisi vasta kuunvaihteessa. Reunimmaisessa karsinassa oli Jussi, ja sen viereen Uuno majoittuisi. Uunon toisella puolella asui kuulemma shetlanninponiruuna, joka oli tarhassaan tallin reunalla. Muita ei ollut, mutta toivottavasti tulisi.

Oli outoa olla niin tyhjässä tallissa, kun olin lapsena tottunut näkemään sen niin täynnä sekä hevosia että henkilökuntaa. Eetukin tuntui kurtistelevan kulmiaan, vaikka oli ollut ulkona ihan hyväntuulinen. Kai hän näki tyhjissä karsinoissa vielä kaikki ne hevoset, joista oli joutunut luopumaan. Minun teki mieleni sanoa hänelle, että ei hätää. Vielä kaikki karsinat ovat täynnä hevosia, ja tallituvassa soljuu puheensorina niin kuin ennenkin. Emme me kuitenkaan olleet niin hyviä tuttavia, että olisin voinut tarjota hänelle minkäänlaisia lohdutuksen sanoja.

Uunon vuokrasopimukseen tuli minun nimeni. Eira on sen verran nuori, että hän jätettiin vielä vuokrasopimuksen ulkopuolelle. Kun hän täyttää kahdeksantoista, muutamme sopimusta. Uunon karsinavuokra on halpa siihen nähden, että Hopiavuoren puitteet ovat näin maalaisen paikan kontekstissa aika hulppeat. Sitä paitsi bensassa säästyy vielä vaikka kuinka paljon rahaa, kun Uuno asuu nyt ihan pyöräilymatkan päässä kotoa. Ennen sen luokse sai aina ajella puoli tuntia maanteitä pitkin.

Tästä se lähtee. Kaikki menee varmasti hyvin. Eira ilmoitti kovaäänisesti olevansa kyllä se, joka huomenna tulee ratsastamaan Uunolla. Menköön. Minun pitää lukea ylioppilaskirjoituksiin.

[Julkaisija]

Viestit