[Janna HOsallistuja]

”Hätäkeskus – Nödcentralen”

Saatoin kuulla asiallisen, kuulokkeiden mikrofoniin lausutun ja hyvin harjoitellun vastauksen edelleen korvissani. Mä tiesin olevani kauhea ihminen poimiessani puhelimeni käteeni ja näppäillesäni ne kolme numeroa ennen kuin painoin vihreää painiketta ja annoin linjan aueta. Mä en vain ollut valmis.

En vielä.

Oli ollut virhe lähettää viesti melkein vuosi sitten. Ehkä jos… vai olisiko sittenkään? Olisiko se voinut tehdä jotain? Halusinko mä luottaa siihen enää? Voisinko mä? Olisiko tilanne erilainen jos se olisi edes yrittänyt pelastaa äidin?

”Tarvitsen poliisipartion osoitteeseen…”

Luuliko se että se voisi vain ilmestyä? Miten… miten mä voisin luottaa siihen että se on kuivilla? Mitä… Ravistin päätäni ennen kuin nostin käteni ja pyyhin kyyneliäni jo valmiiksi kostean hanskani kämmenselkään. Ei se ansaitsisi kyyneliä. Toki, itkinkö mä edes sen vuoksi?

*Puhelimen näyttö, saapuva puhelu: EP 702*
”Janna Heglund”
”JP moikka. Katoin että olit soitellut häkeen. Onko kaikki okei?”
“Joo…” *huokaisu* “Ei mun olisi oikeasti kannattanut soittaa mutta en mä jotenkin siinä hetkessä tiennyt muutakaan. Se… se kävi täälä. Tai tuas pihas. En mä tiedä onko se täälä vieläkin kun mä en ainakaa näe sitä justiinsa mutta mä jouduin myös lähteä hoitamaan Elliä.”

Kyllä mä tiesin että JP varmasti ajatteli mun ylireagoineen, mikä taisi oikeasti olla jopa totuus. Ylpeä mä en siitä ollut, mutta mä olin onnellinen siitä että just JP oli se joka istui siinä autossa joka olisi todennäköisesti lähimpänä ja että se oli linjan toisessa päässä. JP tiesi asioita sillä se oli osannut olla oikealla tavalla avoin juuri silloin kun mulla oli ollut sellainen aika ja olo että mä halusin puhua jollekkin. Eihän sen ammatilla ollut siinä kohtaa ollut mitään merkitystä ja ehkä omalla tavallaan se, että JP tietää niitä rumimpia asioita meidän ammatillinen suhde on voinut kasvaa niin vahvaksi ja sellaiseksi miksi se on muodostunut.

Se osasi kysyä just ne kysymykset silloin kun aika oli just sille oikea ja ennen kuin kukaan kerkesi epäilemään että kannattaisiko asiaa sanoa. Vaikka se olisi kuinka syyttävä, se osasi silti maskeerata sen niin että olo ei tuntunut täysin surkealta ja monesti se oli pelkällä puheella saanut tilanteita laukeamaan.

“No hei, jos kaikki on nyt ok niin me ei sitten tulla sinne. Toki sä varmasti tiesitkin sen? Mutta jos tilanne muuttuu ja se tulee sinne uusiksi niin soita vaan. Voit soittaa vaikka mulle suoraan tähän numeroon niin me tullaan heti. Vai yrittikö se tehdä jotain?”
“Ei. Se vaan tuijotti. En mä tiedä oonko… tai kun mähän ite avasin keskustelun. Mutta en mä… miten mä voisin luottaa siihen? Vaikka se sanoo mitä?”
*Epäselvää, rätisevää puhetta linjan toisessa päässä radiopuhelimesta*
“Äh, mä pidättelen sua turhaan kun teillä on selkeästi oikeita töitä. Unohda koko juttu. Mun pitäisi vain kai saada unta.”
“Hei, se, mitä tässä on taustalla ei oo kevyttä. Sun on ihan oikeutettua tuntea niinkuin sä tunnet ja tietäen sen historian, mä en yhtään ihmettele että sä et luota siihen. Mäkään en luottaisi ja se ei johdu vaan näistä haalareista. Jos me tehdään nyt niin että sä lupaat soittaa Heti jos sitä näkyy ja kattotaan sitten mitä tehdään?”
“Mmm… “
*Epäselvää, käskyttävää puhetta taustalta*

En mä ollut odottanut että JP tulisi käymään kesken vuoronsa. Rasmus oli tullut kotiin vain vähän aikaisemmin ja se oikeastaan huomasi toisen tulemisen ja mä kuulin sen äänestä ihmetyksen, ennen kuin sen taisi täytyä nähdä JP. Mun onnekseni mies tunsi toisen, vaikka Rasmus ei täysin tiennytkään mun ja JP:n historiaa, sillä en ollut sitä toiselle avannut enkä tiennyt tulisiko Rasmus ikinä tietämäänkään ja onnekseni mun ei tarvinnut pelätä sitä että JP kertoisi mistään ainakaan ilman että se kysyisi multa lupaa. Mä kuulin kuinka nuo vaihtoivat ne pakolliset onnittelut sekä kiitokset ja muutaman muun sanan, ennen kuin rytmikkäät askeleet alkoivat saapumaan mun luokseni.

Haalarin kangas ei ollut mukavan tuntuinen, saati kova liivi sen alla, mutta mä olin silti otettu miehen eleestä. JP antoi mun ottaa oman aikani, ennen kuin se sanattomasti kysyi että oliko kaikki ok. Yritin vakuuttaa toiselle uudelleen että kaikki oli nyt kunnossa ja että aika auttaisi tästäkin ylitse. JP:llä oli sen oma tapa kertoa itsestäänselvyydet lausumatta niistä yhtäkään ääneen. Jutun jatkuessa se keskeytettiin taas uuteen hälytykseen ja miehen palatessa taas leipätyönsä pariin, mä luikahdin samalla ulos ovesta ja jatkoin matkaani kohti autoani jonka nokan käänsin kohti Hopiavuorta. Toivoin että se ei tietäisi siitä, sillä haluaisin pitää tallin sellaisena paikkana jossa mun ei tarvitsisi pelätä sitä.

Pysäytettyäni autoni tallin pihaan, suuntasin automaattisesti oikealle tarhalle ja kirjava hevonen saapui suoraan luokseni. Nostin käteni hajamielisesti tamman otsalle ja rapsutin Paahtista otsalta, samalla kun astelimme hieman sivummalle ja puoliksi istuen, puoliksi rojahtaen laskeuduin alas maankamaralle ja vain tuijotin vaihdellen kirjavaa hevosta ja tyhjyyttä. Satunaisesti muistin pyyhkiä poskiani kastelevia ja lämmittäviä kyyneleitä pois, välillä taas annoin niiden valua. En tiedä kauanko kerkesin istua maassa, kunnes kuulin Marshallin puhuttelevan itseäni ja pudistin vain päätäni vastaukseksi.

“En mä pysty tähän” mutisin huokaisun ja vahvistuvan itkun seasta, pitäen katseeni tiukasti mutaisessa maassa jonka kosteus oli alkanut hiljalleen hiipimään vaatteideni lävitse.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 2 kuukautta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

”Janna mikä on?” Rasmuksen äänestä kuului selkeästi huoli. Mies puhui hiljaisella äänellä, sillä Elli oli päiväunilla ja me oltiin, jätetty meidän makuuhuoneemme ovi raolleen, jotta me saattaisimme kuulla, mikäli tyttö alkaisi itkemään. Hiljaisempi äänensävy sai Rasmuksen äänen kuulostamaan ihan erilaiselta kuin mies varmasti olisi toivonut kuulostavansa, ja mä tiesin, että Rasmus ei ajatellut olevansa ilkeä kysyessään. Pyyhin poskilleni valuneita kyyneleitä, ennen kuin pyyhin silmiäni ja yritin nyyhkäistä mahdollisimman hiljaisesti. Mun oli hankala katsoa Rasmuksen päälle, joten mä pidin katseeni omassa sylissäni ja näpertelin huopaa, jonka olin kietonut ympärilleni.

Rasmuksen istuessa vierelleni sohvalle, hivuttauduin huomaamattani kauemmaksi aviomiehestäni. Yritin vältellä puhumista parhaani mukaan, mutta Rasmus sai omalla päättäväisellä ja sanattomalla tavallaan minut puhumaan.
”Mä…mä oon ihan paska äiti” sopersin melkein kuiskaamalla. En uskaltanut edelleenkään katsoa Rasmuksen päälle sillä minua pelotti mitä mies saattaisi ajatella sanoistani. Saatoin tuntea kuinka mies hakeutui istumaan paremmin vierelleni ja lopulta kiersi kätensä olilleni. Hetkeen meistä kumpikaan ei puhunut mitään, ennen kuin mä tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat taas kerran lämmittämään poskillani. Kädet olillani tiukentuivat halaukseen ja jollain ihmeellisellä tavalla mä tunsin oloni helpottuneen ahdistuneeksi sillä tässä hetkessä musta tuntui kuin mä pettäisin Rasmuksen lopunkin ja että meidän vasta alkumetreillä oleva avioliitto päättyisi ennen kuin me päästäisiin elämään avioelämää kovinkaan pitkään.

Rasmus antoi minulle oman aikani kerätä itseäni, ennen kuin toinen alkoi puhumaan.
”Rakas, kyllä sä tiedät, että tuo ei ole totta ja että mä ymmärrän miksi sua pelottaa. Muakin pelottaisi ihan varmasti sun tilanteessasi. Se, millaisia sun vanhempasi olivat, jättäisi varmasti monta muutakin rikkinäiseksi, mutta sä oot päässyt ihan helvetin hyvin eteenpäin elämässäsi ja susta on kasvanut todella mahtava ja vahva nainen” puheensa aikana Rasmus halasi minua vain tiukemmin. Vaikka mies ei olisi sanonut niin paljoa kuin mitä lopulta sanoikin, pelkästään se, että toinen halasi minua tiukasti, sai oloni paranemaan suuresti. Enhän mä ollut kertonut Rasmuksellekkaan kaikkea mun lapsuudestani, mutta mies tiesi tarpeeksi, jotta voisi ymmärtää mun ajatuksia ja tunteita. Toki miehellä oli tarttumapintaa näihin aiheisiin myös työnkin kautta, ja ymmärsin senkin, mutta silti helpotti tietää, että mies ymmärsi.

”Mutta, mitä…mitä jos se on mun vika, että Elli on ollut viimmoiset pari päivää niin itkuinen? Jos… jos mä oon vaan niin huono äiti, että mä en osaa lohduttaa lastani, vaikka mä yrittäisin kaikkeni?”
”Hei, nyt sä pyörität vain samaa levyä. Mitä jos mä keitän kahvit, juodaan ne rauhassa ja sitten sä lähdet tallille? Käyt touhuilemassa Paahtiksen kanssa jotain mukavaa ja vaan yrität rauhoittua. Me pärjätään, kyllä Ellin kanssa sen aikaa mitä sulla menee tallilla koska nyt kuullostaa siltä, että sä tarttet aikaa vain itsellesi.
”Ootko… ootko sä ihan varma?” kysyin nyyhkäisyni päätteeksi. Hymy, joka Rasmuksen huulia koristi vakuutti minulle jotta voisin todellakin lähteä ja lopulta päädyinkin vain halaamaan miestäni, ennen kuin tuo lähti keittämään lupaamaansa kahvikupillista.

[Janna HOsallistuja]

Vähän myöhässä ja tässä on myös ehkä liikaa uskonnollisia lainauksia joten pahoittelut molemmista. Toivottavasti kaikilla oli silti kivat bileet

Juhlapäivän aamu aukeni harmaana ja tylsänä, mutta onneksi ei ihan liian kuumana. Rasmuksen vanhemmat ja sisko olivat saapuneet jo edellisenä päivänä meidän avuksemme, ja aamu olikin mennyt laittaessa kaikkea valmiiksi ristiäisiä varten. Aika, joka oli edennyt Ellin syntymästä aina tähän pisteeseen, tuntui kulkeneen ihan ihmeellisillä nopeuksilla, enkä saattanut oikein aina ymmärtää kaikkea, jota oli tapahtunut. Rasmus oli mitä paras avopuoliso sekä isä meidän pienelle tyttärellemme ja vaikka joillain taisi olla omat epäilyksensä sen suhteen, tulisiko meidän suhteemme kestämään, olin silti tyytyväinen siitä, että uskalsin yrittää.

Raskauteni sekä äitiyteni ei ollut minulle helppoa, mutta olin saanut siihen hyvää tukea ja ehkä hiljalleen sain vakuutettua itseäni siitä, että minusta tulisi hyvä äiti pienelle tyttärelleni. Kotivaatteiden vaihduttua beigehtävään mekkoon sekä matalahkoihin korkoihin sekä kevyeeseen meikkiin olin valmis elämämme seuraavaan osaan. Vähän ennen yhtä paikalle kutsutut vieraat alkoivat saapumaan ja lopulta myös kummeiksi lupautuneet Marshall ja Niklas sekä Rasmuksen sisko Inka saapuivat paikalle. Paria minuuttia vaille yksi kaikki olivat paikoillaan ja näin ollen tilaisuus saattoi alkaa.

Kastejuhlaan kokoontunut seurakunta. Jeesus kutsui luokseen lapsia ja siunasi heitä. Vapahtajamme ottaa pyhässä kasteessa yhteyteensä tämän lapsen ja lahjoittaa hänelle iankaikkisen elämän. Jeesus on luvannut: »Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois»

Kuunnellessani papin sanoja, en voinut olla hymyilemättä pientä, pehmeää hymyä sylissäni nukkuvalle tytölle. Ehkä jonain päivänä voisin sanoa, että minusta olisi tullut parempi äiti kuin millaisena itseni juuri nyt tunsin.

Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen Ellinoora Senja Maria. Tahdotteko että hänet kastetaan kristilliseen uskoon?

Papin lausuessa sanojaan nostin katseeni sylissäni nukkuvasta lapsesta kohti miestä ja yhdessä vierelläni seisovan Rasmuksen kanssa totesimme tahtovamme. Lausuttuamme sanan ja papin jatkaessa tilaisuutta ristinmerkillä sekä rukouksella, annoin katseeni kiertää pienessä, mutta sitäkin tärkeämmissä juhlavieraissamme. Inkan luettua Raamatun kohdan ja papin aloittaessa puheensa, näin miten tuo käänsi hienoisesti suuntaansa kohti meitä lausuessaan nimemme. Kuuntelin sanoja, vaikka osa niistä tuntuikin vain kaukaiselta muminalta.

Lopulta kaste tilaisuus loppui ja ojennettuani Ellin Niklaksen käsivarsille, oli minun ja Rasmuksen aika vaihtaa paikkaamme pöydän eteen. Papin lausuessaan alkusiunaustaan, tunsin, kuinka pulssini nousi, sillä kukaan ei tiennyt juhlan tästä osasta.

Rakkaat ystävät, Janna Emilia sekä Rasmus Aleksi. Raamatussa sanotaan, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja tarkoitti heidät kumppaneiksi toisilleen. Jumalan sanaa kuunnellen ja yhdessä rukoillen pyydämme avioliitollenne hänen siunaustaan.

En voinut olla pujottamatta sormiani Rasmuksen omien lomaan ja puristamatta miehen kättä hienoisesti. Vaikka olimme puhuneet siitä, että astelisimme avioliittoon samalla kun Elli kastettaisiin, tilaisuuden ollessa oikeasti edessä se tuntui silti jotenkin ihmeelliseltä. Kuitenkin rukouksen loppuessa ja Raamatun kohdan luvun tullessa eteen jouduin yllättäen nielemään muutaman kyyneleen, samalla kun poimin papin ojentaman Raamatun käteeni, jotta saatoin lukea: 1. Kor. 13:1–8, 13

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Mitä pidemmälle korinttilaiskirjeen lukemisessa pääsin, sitä enemmän jouduin keskittymään lausumaan jokaisen sanan ja tavun, tunteideni noustessa pintaan tavalla, jolla en ollut niiden odottanut nousevan. Kuitenkin jollain ilveellä pääsin lukemisesta lävitse ja Inkan ojentaessa minulle nenäliinaa, jolla pyyhkiä silmiäni hymyilin naiselle kiitollisena, samalla kun yritin kuunnella papin puhetta, joka oli osoitettu minulle ja Rasmukselle.

Miehen osoittaessa kysymyksensä Rasmukselle, en voinut olla kääntämättä katsettani miehen silmiin ja hymyilemättä toiselle hymyä, joka oli useamman tunteen sekoitus. Nähdessäni silmäkulmastani liikettä ja vilkaistuani kohti mustaan pukuunsa pukeutunutta pappia keskityin täysin hänen sanoihinsa: Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta Janna Emilia Heikkilä, tahdotko ottaa Rasmus Aleksi Nylundin aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?

Huulillani ollut hymy syveni ja lämpeni lausuessani tahtoni. Rasmuksen ojennettua sormuksemme sekä niiden tultua siunatuksi, oli meidän aikamme pujottaa ne toistemme vasempiin nimettömiin ennen kuin pappi jatkoi puhettaan ja vahvisti juuri sovitun avioliittomme. Loppu vihkimisestä tuntui menevän täysin ohitse korvieni ja lopulta molemmat tilaisuudet olivat ohitse ja me olimme oikeasti pieni perhe. Rasmuksen vanhemmat halusivat ottaa meistä heti kuvan ja se innosti myös muita kuvien ottamiseen, joten saimmekin poseerata useammallekin oman elämänsä paparazzille.

Dom, johon olimme molemmat Rasmuksen kautta tutustuneet aikoinaan työmme kautta, oli ilmoittanut tulevansa kuvaamaan tilaisuutemme, joten saimme poseerata vielä hänelle, ennen kuin oli aika siirtyä tarjottavien pariin. Rasmuksen vanhemmat onnittelivat meitä ensimmäisenä sekä vanhempien rakastavalla oikeudella sättivät poikaansa siitä että tuo ei ollut kertonut, jotta kyseessä oli niin häät kuin ristiäisetkin.

”Noh, jokos te olette päättäneet sukunimen?” Arttu kysyi heti kun tilanne vain salli. Näin miten Rasmus katsoi päälleni ja nyökättyäni miehelleni hyväksyvästi kääntyi miehen katse vanhempiensa pariin.
”Itse asiassa tiedämme ja prosessi onkin jo vetämässä sillä, otamme molemmat uudeksi sukunimeksi Haglund.”
Uuden sukunimen maininta sai aikaan keskustelua, joka katkesi kuitenkin Annikan ilmoittaessa, että heidän olisi aika vapauttaa meidät myös muille vieraille ja haettuamme myös itsellemme niin kahvia kuin myös tarjottavia, oli aika löytää vapaat istumapaikat ja jatkaa kysymyksiin sekä onnitteluihin vastaamista kaikkien osalta.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 2 kuukautta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Vaikka retki Hirvijärvelle tapahtuikin myöhään illalla, en mä sitä silti halunnut jättää väliin. Tokihan varmasti kaikkien harmiksi Elli nukkuisi koko illan, mutta ehkä se ei haittaisi ketään ja pääasia olisi se, että tyttö olisi mukana. Perhe-elämä oli alkanut hiljalleen luonnistumaan ja ehkä vanhemmuus oli vain sellainen, johon piti oppia ja mitä ei oppinut kuin vain päivittäisessä elämässä. Tokihan mua helpotti myös suuresti se, että olin saanut myös mahdollisuuden käydä juttelemassa psykologin kanssa synnytyksen jälkeen ja sitä kautta saada omanlaista varmuutta siihen, että olisin kykenevä äidiksi ja purkamaan omia pelkojani, joita äitiys nosti pintaan.

Pakattuamme kaikki tarvikkeet, suuntasimme Hirvijärvelle jokin aika sen jälkeen, kun kaikki olivat lähteneet ratsuretkelleen. Olin kysynyt Eetulta kauanko retkessä kestäisi, jotta osaisimme suunnata paikalle oikeaan aikaan ja tullessamme paikalle olimme laittaneet kaikki tarjottavat valmiiksi ja Rasmus oli jo alkanut kasailemaan nuotiota. Lopulta ratsukot alkoivat saapumaan paikalle ja osa suuntasi uittamaan hevosiaan, ja osa sitoi ratsunsa suoriltaan kiinni. Kuvasin osalle porukasta muutaman kuvan sekä videon, ennen kuin Elli kaipasi huomiotani ja suuntasin tyynnyttelemään tyttöä. Rasmus oli ollut kuitenkin nopeampi ja piteli jo Elliä sylissään saapuessani paikalle ja varmistaessani että kaikki olisi tytöllä varmasti hyvin.

Retkelle mukaan lähtenyt Saga tuli myös luoksemme, onnitellen ensin tyttärestä ja sen jälkeen kysellen hieman siitä, millaista vanhemmuus olisi. Yrittipä nainen myös saada Rasmusta juttelemaan oman puolisonsa kanssa siitä, miten mukavaa isyys olisi ja saada näin ollen kai siementä istutettua myös tuon päähän. Onneksi Rasmus osaa ottaa tietyt asiat huumorilla, eikä mies suuttunut ehdotuksesta, vaan osasi nauraa sille, vaikka mainitsikin että ei ehkä vielä tässä kohtaa olisi paras kertomaan isyyden hienoudesta. Jatkoimme juttelua vielä hetken ja hevosihmisille tyypilliseen tapaan keskustelu kääntyi hevosten pariin. Syksyn lähestyessä olin miettinyt mitä tekisin Paahtiksen kanssa, sillä Kristianilla jatkuisivat opiskelut eikä mies pääsisi tallille varmasti niin usein kuin kesällä. Marshalliakaan en viitsisi pyytää liikuttamaan tammaa enemmän kuin mies jo nyt teki, sillä tuolla oli kuitenkin omat hevoset ja niiden kilpaurat enkä haluaisi pyytää tuota vapauttamaan aikaansa laikukkaalle tammalle.

Saga kyseli suunnitelmistani tamman kanssa ja mainitsin että jossain kohtaa, kunhan vain vauva-arki helpottuisi ja tasaantuisi vielä hieman, ajattelin palata satulaan ja alkaa kohottamaan omaa kuntoani, jos vaikka pääsisimme jokin kausi vielä kisaamaan. Tokikaan kisaaminen joutuisi myös odottamaan sitä hetkeä, että Elli olisi niin iso, jotta pärjäisi isän kanssa vähän pidempään, joten mainitsinkin että mikään kiire takaisin kisakentille ei meillä ollut. Juttelumme aikana Santtu oli saapunut paikalle ja nuoren miehen liittyminen keskusteluun yllättikin minut hieman, sillä en ollut huomannut toisen paikalle saapumista. Nuoren miehen sanat siitä, että tuo voisi olla valmis auttamaan Paahtiksen kanssa yllättivät minut hieman, mutta toisaalta tiesin, että Santtu olisi huolellinen hevosten kanssa, sillä tuo oli pitänyt todella hyvää huolta Fifistä.

En ollut kerennyt tallille muutaman viikkoon siten, että olisin nähnyt Santtua, joten en ollut voinut jutella nuoren kanssa uudelleen Paahtiksen liikuttamisesta. Kuitenkin tänään minua onnisti ja juuri kun olin saapunut tallille, oli Santtu juuri harjaamassa Fifiä.
”Moikka! Ooksä viälä sitä miältä, että sua huvittaas kokeella Paahtista? Tai ku mun pualesta sä saat sitä kyllä kokeella, jos vaa haluat. Voirahan vaikka kattua joku sellaane päivä ja aika et Marsh pääsis kans mukaha ku se on kuitenki viimeaikoona ratsastanu sillä enemmä. Tai sitte jos susta tuntuu siltä nii, saat kokeella sitä ihan vapaastikki” kysyin nuorelta mieheltä heti kun olin varmistunut siitä, että Santtu kuuli minut. Tokikaan mikään pakko ei nuorella olisi tammaa kokeilla, jos tuo ei enää sitä haluaisikaan, mutta olin kuitenkin valmis tarjoamaan mahdollisuutta sille.

Riippuen siitä, mitä Santtu vastaisi, vaihtaisimme vielä muutaman sanan nuoren miehen kanssa, ennen kuin jouduin pahoittelemaan, että minun täytyisi jatkaa matkaa, että kerkeäisin hoitamaan Paahtiksen ennen kuin Elli heräisi ja Rasmus ei pärjäisi lapsen kanssa kotona.

Vaikka luulin että kirjava juoksisi karkuun nähdessään minut, käveli Paahtis yllättäen minua vastaan ja sain helposti pujotettua riimun tamman päähän. Pikaisen hoitohetken jälkeen nostin satulan tamman selkään ja varustettuani Paahtiksen loppuun oli aika päästää ratsuni irti ja taluttaa se kentälle. Asettaessani jalkani jalustimeen huomasin jännittäväni satulaan nousemista, sillä en ollut ratsastanut pitkään aikaan. Kuitenkin ponnistin Paahtiksen satulaan ja istuessani lopulta alas mustaan nahkasatulaan sekä tuntiessani tammani liikkeet allani, hymy nousi huulilleni enkä voinut olla onnellisempi tässä hetkessä.

Pitkä ei ratsastuksemme kuitenkaan ollut, sillä tiesin että minulla ei ollut hirveästi aikaa tallilla ja ratsastustaukoni ollessa pitkä, en myöskään uskaltanut pitää ensimmäistä ratsastustani pitkänä. Paahtis tuntui kuitenkin hyvältä ja olin onnellinen siitä, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka saattoivat pitää huolta tammastani silloin kun en itse voinut ratsastaa ja hoitaa Paahtista sillä tavalla millä saatoin siitä huolta pitää ennen kuin raskauteni eteni niin pitkälle, että en päässyt enään nousemaan satulaan. Ohjatessani tammaani kohti porttia, huomasin ajatusteni haahuilevan siihen hetkeen, että saisin opettaa omaa tytärtäni hoitamaan hevosia sekä ratsastamaan. Vielä en ollut puhunut Rasmukselle mitään asiasta, mutta uskoin että mies varmasti ymmärtäisi, että sellainen olisi todennäköinen vaihtoehto.

Lopulta kuitenkin laskeuduin alas Paahtiksen selästä ja lähdin hoitamaan tammaani pois, ennen kuin olisi aika palauttaa se laitumelle ja lähteä huolehtimaan pienestä prinsessastani.

[Janna HOsallistuja]

Team Hopiavuoren uusin jäsen

Synnytyksen jälkeiset päivät olivat menneet tunteiden sekamelskassa. Vaikka mä olinkin onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta meillä oli Rasmuksen kanssa lopulta terve tytär, ajatus siitä, että olisinko mä oikeasti kykenevä äidiksi. Ehkä työlläni ja sillä mitä kaikkea näin siellä oli joku osa ja arpa siihen millaisia tunteita päässäni velloi ja mikä sai mut tuntemaan tällaisella tavalla. Kai oli onni, jotta sain maailman ihanimmat kätilöt Annista ja Elisasta. Naisilla oli noin kolme vuosikymmentä eroa iässä ja kokemuksessa mutta silti molemmat olivat – ainakin oman kokemukseni mukaan – ihan täydellisiä kätilöitä ja molemmat osasivat tukea minua juuri oikealla tavalla sekä molemmilta löytyi aina aikaa puhua asioista, jos minulla oli jotain mistä halusin puhua.

Myös muusta sairaalan henkilökunnasta oli apua alkaneella matkallani äitiydessä, kuin myös Rasmuksen kohdalla isyydessä ja meidän yhteisellä matkallamme vanhemmuudessa. Tokihan varmasti paljon sellaisia asioita tulisi eteen, joita ei kolmeen päivään sairaalassa mahtunut tulisi eteen, kun pääsisimme kotiin. Kunhan kaikki viimeisetkin tarkistukset ja muut oli tehty, me olimme valmiita lähtemään kotiin Rasmuksen ja Ellin kanssa. Astellessamme ulos sairaalasta uusi tunteiden sekamelska iski päälleni ja kävimmekin Rasmuksen kanssa keskustelua kaikesta siitä mitä tunsin, ja toinen yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua.

Päästessämme kotiin, Rasmus alkoi tekemään jotain ruokaa samalla kun itse purin sairaalalaukkuani laitettuani Ellin nukkumaan. Ruokailun aikana jatkoimme jutteluamme Rasmuksen kanssa ja lopulta toinen ehdotti minulle, jos ottaisin myös itse lyhyet päiväunet. Herättyäni ja saatuani taas kiinni ajasta ja paikasta, ei olotilani ollut enää niin huono kuin ennen unia. Opeteltuamme elämää kotona pienenä perheenä oli aika nousta taas autoon ja suunnata kohti Hopiavuorta.

Rasmuksen parkkeeratessa auton tallin parkkipaikalle minua jännitti varmaan enemmän kuin silloin kun Paahtis muutti tallille. Nostettuani kaukalon pois autosta lähdin kävelemään kohti Hopiavuoren tupaa, sillä todennäköisesti sielä olisi vähintään Eetu tai joku, joka tietäisi ketä tallilla olisi ja voisi lähteä hakemaan porukkaa tupaan. Astuttuani eteiseen ja saatuani kengät pois astelin vähän eteenpäin käytävämäistä eteistä, jotta pääsin tupaan.

”Mooi” tervehdin tuvassa istujia ennen kuin käänsin käsivarrellani olevaa koppaa siten että sinne oli helppo nähdä. ”Mä ajattelin että te ootta varmahan jo kuullu että pikkuunen on syntyny niin ajattelin että me tullahan ny heti käymähän Ellin kans niin pääsettä tapaamahan flikan” puhelin samalla kun asettelin kopan tuvan pöydälle ja nostin Ellin hellästi pois kopasta ja käsivarsilleni jotta kaikkien olisi helpompi nähdä Hopiavuoren porukan uusin jäsen.

[Janna HOsallistuja]

Edellisenä iltana mua oli alkanut supistamaan ihan kunnolla ja kun supistusten väli alkoi vain lyhenemään, mä sanoin Rasmukselle, että nyt oli tosi kyseessä ja että meidän täytyisi lähteä P-talolle just nyt. Mies oli kerennyt jo nukahtamaan, joten mulla meni hetki siihen, että mä sain Rasmuksen uskomaan, että nyt oli oikeasti tilanne päällä. Koko ajomatka sairaalalle oli todella tuskainen ja kun me pääsimme P-talolle, hoitajat ottivat mut vastaan ja lähtivät kiikuttamaan mua osastolle.

En mä tiennyt mitä mä olin odottanut synnytyksestä, mutta jotenkin kaikki pääsi yllättämään mut. Mä en tiennyt paljonko kello oli ja kauanko synnytys oli kestänyt, mutta lopulta kätilö ilmoitti, että mä voisin alkaa ponnistamaan ja 6:38 lauantai aamuna pieni prinsessa näki päivänvalon. Mä olin ihan uupunut urakan jälkeen, mutta samalla mua myös pelotti se, että mitä jos jotain olisi mennyt väärin ja jos vauva olisi kuollut synnytyksessä. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua kätilö toi luokseni pienen nyytin ja ojensi sen käsivarsilleni hellästi. Mä en voinut uskoa, että mä olin äiti ja että nyytissä makaava lapsi olisi mun oma, vaikka mä olin totutellut ajatukseen jo kuukausien ajan.

Lopulta meitä onniteltiin terveestä ja kauniista tyttärestä, mutta mä en edes tiedä vastasinko mä siihen mitään, vai tuijotinko mä vain pientä nyyttiä. Lopulta mä pyysin Rasmukselta mun puhelimen ja otin kuvan pienestä kädestä. Mä liitin kuvan WhatsAppin viestikeskusteluun saatesanoilla ”hän on täällä. 53 cm 3509 g. Kaikki ok.” Lopulta mä lähetin viestin keskusteluun, jossa oli mun lisäksi Marshall ja Niklas, ennen kuin mä valahdin takaisin omanlaiseen vauvakuplaan.

[Janna HOsallistuja]

Janna + Rasmus voi lähtiä huoltojoukoiksi ja jos joku rohkenoo niin Paahtoleipää saa lainaratsuksi 🙂

[Janna HOsallistuja]

Tässä pätkässä ei ole päätä eikä häntää, mutta jollain sitä blokkia on purettava…

Viikot ja kuukaudet olivat menneet nopeasti ja laskettu aikani lähestyi lähestymistään. Vaikka alkuun ajatus raskaudesta oli ollut hankala sekä pelottava, Rasmus oli ollut suurena tukena mulle koko raskauden ajan. Vaikka ajoittain mä olin voinut todella huonostikin, Rasmus oli tuonut mulle sellaisia ruokia ja juomia, joita mä koin voivani syödä ja juoda. Tokihan ajoittain oli sellaisia päiviä, kun mä voin todella huonosti ja mun kävi Rasmusta sääliksi, että se silti yritti parhaansa mukaan pitää musta huolta. Heti kun mun oloni parani sen verran että pystyin huolehtimaan itsestäni ja olemaan pystyssä sekä liikkeessä, tein parhaani sen eteen, jotta Rasmus sai viettää aikaa ystäviensä kanssa tai yksin. Toki me tehtiin Rasmuksen kanssa asioita myös kahdestaan, mutta mä yritin pitää huolta siitä, että toisella oli mahdollisuuksia ottaa aikaa itselleen, sillä mä halusin omalla tavallaan osoittaa sillä tavalla, jotta mä arvostin kaikkea mitä se teki meidän eteemme.

Raskauden edetessä eteen tuli myös ajat, jolloin mä luovuin Paahtiksen ratsastamisesta ja sen liikutus oli täysin Kristianin sekä Marshallin ja Niklaksen harteilla. Tai no, alkuun mä en ihan täysin luopunut kirjavan tammani liikuttamisesta ja juoksutin Paahtista aina silloin kun tammalla oli kevyempi päivä, mutta vähän ennen kuin kesäkuu asteli eteen ja mä jäin äitiyslomalle, loppui myös mun juoksutukset. Tokihan mä olin silti käynyt Hopiavuoressa ainakin muutaman kerran viikossa joko vain moikkaamassa Paahtista, tai sitten mä olin saattanut toimia jollekkin kameramiehenä tai auttanut jossain muussa pienessä tehtävässä, johon mä saatoin tilani puolesta osallistua.

Lähestyvä synnytys oli saanut myös mut ja Rasmuksen puhumaan tulevaisuudesta ja mitä enemmän me puhuttiin, sitä oikeammalta mun valintani tuntui ja yllättäen mä löysinkin itseni tilanteesta, jossa mä hieman suunnittelemattakin kosin miestä. Eihän se mikään romanttinen ja suunniteltu ollut, mutta silti valinta tuntui oikealta. Pieni teko tuntui jotenkin oikealta ja musta tuntui hieman varmemmalta saatella lapsi maailmaan. Laskettuun aikaan olisi enää muutama viikko jäljellä, mutta kuitenkaan ei olisi varmaa, jotta raskaus kestäisi sinne asti, vaan synnytykseni saattaisi käynnistyä jo ennen tuota päivää eikä tässä kohtaa synnytystä yritettäisi enää hidastaa, vaan lapsi saisi syntyä, jos synnytys käynnistyisi. Tokihan tämä mahdollisuus nosti omia pohdintoja mieleeni, mutta mulle oli onneksi muodostunut hyvä tukiverkko menneiden kuukausien aikana ja mä tiesin, että olisi mahdollista puhua kaikesta mikä mun mieltäni painoi oikeilla termeillä ja mun pelot sekä epävarmuudet otettaisiin tosissaan.

[Janna HOsallistuja]

Jotenkin varkain raskauteni viimeinen kolmas oli alkanut. Noin parin kuukauden päästä aloittaisin äitiyslomani sen sijaan että aloittaisin kesälomaani. Tuntui oudolta ajatella että synnytys oli lähenemässä koko ajan. Me oltiin Rasmuksen kanssa hankittu kaikki viimeisetkin jutut vauvalle ja asunnostamme oli alkanut muuttumaan koti jossa pian asuisi kolme. Ehkä isoin muutos oli ollut se, että olin lopettanut ratsastamisen ihan kokonaan. Osin myös sen vuoksi että satulaan pääseminen oli hankalaa ja osin sen vuoksi että mä en halunnut jotta lapselle tapahtuisi mitään.

Marshall ja Kristian olivat olleet suurena apuna Paahtiksen liikutuksen kanssa, sillä tamma ei ollut viettänyt kovinkaan paljoa lomaa vaan se oli ollut koko ajan suhteellisen säännöllisessä liikutuksessa, vaikka se ei mitään kovin raskasta aina ollutkaan. Tamma ei ollut kuitenkaan kuin vasta kuusivuotias joten se oli hyvässä kisa- ja treeni-iässä. Tokihan äitiyslomani olisi tarjonnut hyvän ajan pitää tammaakin kunnolla lomalla, mutta ennen sitä päätöstä mä olin ainakin ajatellut kysyä jos olisi jokin mahdollisuus sille että Paahtis voisi pysyä jonkinlaisessa liikkeessä siihen asti että lapsi syntyisi ja mä olisin palautunut synnytyksestä sen verran että paluu satulaan olisi mahdollista.

Kahden erilaisen liikuttajan kanssa tamma pääsi myös liikkumaan erilaisella tavalla kun mitä Paahtis oli ehkä mun kanssa päässyt, sillä Kristianin kanssa tamma liikkui hieman kevyemmin ja palauttelevammin kun taas sitten Marshall laittoi tammaa kunnolla töihin. Olinhan mä ollut seuraamassa molempien ratsastuksia ja olikin mielenkiintoista nähdä miten oma hevonen liikkui muiden alla ja ehkä saada jotain vinkkejä siihen miten omaakin ratsastusta kannattaisi muuttaa ratsuunsa nähden. Tokikaan niinä päivinä kun kumpikaan oli hypännyt, musta ei ollut kovinkaan paljoa apua ainakaan rataa rakentaessa tai puomeja nostaessa maasta, mutta olin mä sentään pystynyt auttamaan esteiden nostamisessa.

Kristianin kanssa puhuessa mä olin saanut sitä vakuutettua siitä että se voisi käydä kiertämässä joitain pikkukisoja Paahtiksen kanssa ihan vaan treenimielessä eikä mulla olisi mitään toiveita siitä että parivaljakko pärjäisi kisoissa. Tokihan myös Marshall saisi halutessaan kilpailla tamman kanssa ja olinkin kertonut miehelle että korvaisin kyllä kaikki kustannukset joita Paahtiksen kilpailuttamisesta aiheutuisi eikä miehen tarvitsisi maksaa niitä omasta pussistaan. Olin yrittänyt painottaa miehelle että mikään pakko ei kirjavan tamman kanssa olisi kilpailla ja jo se, että toinen oli valmis edes auttamaan tamman liikuttamisessa oli jo suuri apu.

Tänään kuitenkin kirjavan tamman liikuttaminen oli minun harteillani ja samalla Paahtis sai myös hieman vapaamman päivän juoksutuksen merkeissä. Tokihan mä olin yrittänyt silti tarjota Paahtikselle erilaisia tehtäviä juoksutuksessakin tempon muutoksilla sekä vaihtamalla ympyrältä suoralle uralle. Toki aina mahdollisuuksien mukaan mukaan oltiin otettu puomeja tai sokeripaloilla rakennettuja kavaletteja jos olen saanut jonkun auttamaan niiden rakentamisessa sekä paikoilleen kantamisessa.

Kirjava tamma hölkkäsi rauhallisesti ympyrällä ja sainkin nauttia tamman liikkumisesta samalla kun pidin huolen siitä, että tamma liikkuisi kunnolla. Kuitenkaan tänään tamman ei tarvinnut liikkua kovinkaan rankasti joten vain lyhyt juoksutus sai riittää, ennen kuin siirsin tamman laukasta raviin ja siitä käyntiin sekä lopulta pysäytin kirjavan hevosen, ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti suulia jotta sain hoidettua kirjavan tamman takaisin tarhaansa.

[Janna HOsallistuja]

Kakkukestit

Olin jättänyt tallille tulemisen niin myöhälle että ainakin osa porukasta olisi paikalla. Vaikka mun ei välttämättä olisi tarvinnutkaan, mä olin poikennut paikallisen leipomon kautta ja ostanut matkaani suklaakakun tupaan vietäväksi. Kääntäessäni autoni tallille menevälle tielle, tunsin miten perhosparvi mahassani alkoi liitelemään uudelleen ja mä jouduin vetämään muutaman syvemmän henkäyksen. Raskauteni alkaisi kuitenkin olemaan pian puolivälissä ja kevään edetessä faktaa olisi hankalampi piilottaa, joten olisi paras kertoa kaikille jo nyt, eikä yrittää kehitellä selityksiä sitä mukaan kun juttu leviäisi tallilla.

Parkkeerattuani autoni, nappasin takapenkiltä kakkulaatikon ja matkalla tupaan näin Eetun joka oli juuri matkalla samaan suuntaan.
“Eetu! Saanko passoottaa sen verta että viittisiksä käyrä sanomas kaikille jokka o tallis että tuloovat tupaha kahaville? Mullon täälä kaakkuaki jos se on minkäänlaane myyntivaltti.”
Vaalea mies heilautti vain kättään, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin suuntaan josta oli tulossakin. Oma matkani jatkui tupaan, jossa Noa oli juuri keittiössä. Rastapäinen hieman ihmetteli käsissäni olevaa kakkulaatikkoa, mutta kertoessani tässä kohtaa vain laatikon sisällöstä, tuo lupasi etsiä kakkulapion ja lopulta kakku oli pöydässä ja kahvi tippumassa sekä teevesi kiehumassa.

Kauaa ei mennytkään kun eteisestä alkoi kuulumaan puheensorinaa – yhden kuuluvimmista äänistä kuuluen Niklakselle – porukka saapui sisälle ja lopulta tupaan. Kaikkien löytäessä paikkansa keittiöstä, kuka istui pöydän ääreen, kuka jäi nojailemaan tiskipöytään, kuulin jonkun ihmettelevän mitä oli tapahtumassa kun oli tällaiset tarjoilut esillä.

“Tuata mä toin sen kaakun” sanoin, ennen kuin vedin pienesti henkeä. “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu, mutta mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa. Siitä johtuen tua kaakku ja mä miätiin että oltaasko me saatu vaikka viikonlopulle joku yhteesmaasto ku minä viälä pääsen satulahan?”

[Janna HOsallistuja]

Tarinassa esitettävä kysymys tulee mahdollisesti ihan liian aikaisin esiin, mutta ei keskitytä siihen faktaan. Leikitään vaikka että se on vain sen vuoksi jotta Janna voisi tuntea olonsa hieman varmemmaksi mitä tulee päivä päivältä lähenevään äitiyteen.

Normaaliin työhön palaaminen oli alkuun tuntunut hieman oudolta ja ottanut pari päivää totuttelua. Tokihan me olimme sopineet Sarin kanssa että tekisin hieman kevyempää työtä vielä loppukevään sekä kesän, aina siihen asti että siirtyisin äitiyslomalle. Kristian oli ottanut hieman enemmän vastuuta Paahtiksen liikuttamisesta ja nuori mies olikin alkanut hyppäämään tammalla aina kerran viikossa. Marshall oli nähnyt muutamat nuoren miehen hypyistä ja tuo oli kertonut että ratsukolla oli mennyt todella hyvin, vaikka alkuun toki hypyt olivat olleet pientä hakemista.

Koska en tehnyt enää asiakastapaamisia, pystyin pitämään muutaman lyhyemmän työpäivän, vaikka yritinkin samalla hoitaa kaikkia keskeneräisiä työtehtäviä pois alta. Lyhyt työpäivä tarkoitti sitä, että kerkesin tallille sellaiseen aikaan kun suurin osa muista kävijöistä oli vielä poissa paikalta. Vaikka mä olinkin kertonut Nellylle ennen vuoden vaihdetta mun raskaudestani, oli se silti edelleen salaisuus suurimmalle osalle tallilaisista ja sitä alkaisi olla pian hankalaa piilotella, varsinkin kun vatsani alkoi jo hiljalleen näkymään. Jotenkin kuitenkin raskaudesta kertominen ei tuntunut jotenkin helpolta, vaikka olinkin yrittänyt käsitellä asiaa siitä asti kun olin saanut selville että olin raskaana.

Kävellessäni suuliin, näin sielä tutuksi tulleet mustan sekä vaalean hevosen. Päästessäni vähän lähemmäksi hevosia, kuulin hirveää vauhtia tykittävän puheen, enkä voinut olla hymyilemättä. Niklaksen nähdessä minut tuo hiljeni ja katsoi päälleni kuin olisin käskenyt toisen olla hiljaa, sanomatta kuitenkaan sanaakaan toiselle.
”Mitä sinä naureskelet?”
”Ei mitään. Mietin vain että millainenkahan moottoriturpa sun kummilapsestasi tulee, varsinkin jos Marshall antaa sen viettää ihan liikaa aikaa sun kanssasi eikä tasapainota tota puhetulvaa.”
Kuultuaan sanani toinen hiljeni ja saatoin vain nähdä miten rattaat alkoivat raksuttamaan mustan ratsastuskypärän alla. Jotenkin Niklaksen reaktio oli ollut odotettu ja annoinkin toisen prosessoida kuulemaansa pari minuuttia. Lopulta kuitenkin kaivoin takkini taskusta esiin puhelimeni ja hain kuvagalleriastani esiin muutaman viikon takaisen ultraääni kuvan ja tarjosin puhelinta Niklakselle. Toinen poimikin puhelimeni hieman hämmentyneenä käsiinsä ja katsoi kuvaa, ennen kuin nosti katseensa minuun, siirtäen sen Marshalliin ja lopulta takaisin kuvaan. Niklas antoi katseensa tehdä vielä kerran saman kierroksen, ennen kuin toinen löysi taas sanoja, joista muodostaa lauseita.

”Kenen? Mitä? Onko?”
”Se on mun. Mä olen raskaana. Oikeastaan mä oon tiennyt raskaudesta jo lokakuusta asti ja Marshall on tiennyt myös” helpotin Niklaksen ajatuksia kertomalla tarinan ultakuvan takana. Toinen katsoi Barnumia varustavaa miesystäväänsä hyvinkin kysyvästi, mutta Marshall ei joko huomannut toisen katsetta, tai sitten tuo ei vain antanut Niklakselle syytä ottaa enään yhtään lisää kierroksia.
”Itse asiassa, mulla olisi teille yksi kysymys. Ei teidän tarvitse vastata siihen nyt heti, koska mä tiedä että se, mitä mä kysyn, on todella iso ja sitova kysymys. Mutta me ollaan Rasmuksen kanssa mietitty, että haluaisitteko te olla mukana pienen elämässä kummisetinä?”

Jopa Marshallin ilmeestä oli nähtävillä pieni hämmentyneisyys joten toistin vielä uudelleen, että vastausta ei ollut pakko antaa juuri nyt vaan pariskunta saisi miettiä asiaa rauhassa ja keskustella vastauksestaan. Lopulta mä jätin pariskunnan suuliin ja suuntasin hakemaan omaa kirjavaa tammaani, sekä laitoin sen valmiiksi juoksutusta ajatellen, sillä yllättäen ratsastaminen ei tuntunutkaan tänään hyvältä vaihtoehdolta.

[Janna HOsallistuja]

24.12.2021

Me oltiin vietetty Rasmuksen kanssa rauhallinen aatto. Päivä oli sisältänyt aikatauluttomuutta, käynnin hautausmaalla – vaikka mä en tiennyt halusinko mä käydä äitin haudalla – sekä hyvää ruokaa. Huomenna me lähdettäisiin ajamaan Rasmuksen vanhempien luokse, sillä Jyväskylään ajoi kuitenkin useamman tunnin varsinkin nyt talvella.

Rasmus oli juuri lämmittämässä glögiä jotta me saataisiin pitää pieni tauko, ennen kuin olisi aika lähteä Hopiavuoreen viemään Paahtikselle jouluherkkuja ja sen jälkeen suuntasimme takaisin kotiin joulusaunan ja lahjoja avaamaan. Etsiessäni fleeceä, jonka voisin vetää päälleni tallille, kuulin ovikellon soivan. Myssy reagoi ovikellon sointiin haukahtamalla ja mua hämmensi mitä oli tapahtumassa,sillä en odottanut ainakaan itse että joku olisi tulossa käymään.

”Rasmus, odotatko sä jotain käymähä?”
”En. Kaikki on vanhemmillani tai sitten me ollaan vaihdettu lahjat etukäteen niin en mä odota ketään käymään. Säkään et vissiin odota ketään käymään?”
”En… mä meen avaamaan.”
Suuntasin ulko-ovelle hieman hämmentyneenä, sillä mulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuka olisi tulossa käymään. Mä suljin välioven takanani, ennen kuin avasin ulko-oven. Oven ulkopuolella seisoi noin viisikymmentä vuotias mies.

”Hyvää joulua Janna”
Mulla meni hetki ymmärtää, kuka oven ulkopuolella seisova mies oli.
“I… isä?”
“Mä pahoittelen että mä tulin näin yllättäen, mutta mä en toisaalta tiennyt että olisiko mun kannattavaa jättää paketteja postilaatikkoon.” Sanojensa tueksi tuo nosti kahta erikokoista lahjapussia, jotka tuolla oli käsissä. Kai me oltiin vietetty Rasmuksen mielestä liian pitkään aikaa ovella, sillä mies tuli etsimään minua.
“Janna, onko kaikki hyvin?”
“Joo joo. Öö, haluatko sä tulla sisälle?” kysyin isältä samalla kun siirryin itse pari askelta taaksepäin, antaen tuolle tilaa astua ovesta sisään.

Rasmus oli palannut ensimmäisenä sisälle ja oli nyt lämmittämässä vielä yhtä glögi mukillista, minun ja isän seuratessani tuon perässä sisään. Pyysin isää istumaan alas, samalla kun kävin hakemassa ensimmäisen glögi mukillisen ja laskin sen isän eteen. Mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt ajatella, sillä mä en ollut nähnyt isää reiluun kuuteentoista vuoteen. Silloinkaan mä en ollut saanut jättää sille kunnollisia hyvästejä, eikä kukaan kertonut mulle että mitä tapahtui ja miksi isä vietiin pois. Tokihan sitä ennen isä oli myös kadonnut päiviksi ja muutenkin se oli puhunut mulle todella ilkeästi. Tai isä oli puhunut oikeastaan meille molemmille ilkeästi, mutta tappelut olivat olleet arkipäivää siihen asti että Katariina oli kuollut.

Mä en ollut huomannut eteeni laskettua glögi mukia, tai sitä että Rasmus oli istunut mun viereeni. En edes että toinen oli liu’uttanut sormensa mun omieni lomaani. Keittiöömme laskeutui hiljaisuus, kaikkien miettiessä miten tilanteessa tulisi edetä ja lopulta isä oli se, joka katkaisi hiljaisuuden. Isä alkoi kertomaan asioita vuosien takaa ja vaikka mä halusin uskoa sitä, mä en tiennyt miten paljon sen kertomista asioista oli oikeita. Toki mua ahdisti myös se, että Rasmus kuuli asioista sellaisia puolia, joita mä en ollut halunnut kertoa sille koska ne ei ollut kauniita ja mä en tiennyt miten niistä olisi pitänyt puhua. Mä en ollut kertonut niistä edes Mirkalle ja nyt isä lateli niitä tulemaan kuin me puhuttaisiin säästä ja mä en tiedä kauanko mä kuuntelin isän puhetta.

“Isä, mä oon pahoillani, mutta meillä olisi Rasmuksen kanssa vähän kiire. Me ollaan menossa vielä Rasmuksen vanhemmille tänään ja meidän täytyisi keretä käydä tallilla ennen sitä.”
“Joo… No ehkä minä tästä sitten lähden. Kyllähän mä ajattelinkin että tällainen yllätysvierailu voi tulla huonoon aikaan. Toivottavasti me nähdään vielä” isä sanoi vetäessään kenkiä jalkaansa ja ennen kuin tuo avasi ulko-oven ja astui pakkasilmaan. Oven sulkeutuessa isän selkän takana, kulissi, jota mä olin pitänyt parhaani mukaan yllä murtui täysin ja mä hautasin kasvoni Rasmuksen villapaidan rinnukseen ja annoin pahan olon purkautua itkuna. Mä tunsin tiukasti mun selkääni kiertyvät kädet, miehen painaessa mua lähemmäksi itseään, ennen kuin toinen käsi nousi silittämään mun hiuksia, miehen kuiskaillessa että kaikki oli hyvin.

Lopulta itkuni laantui ja varmistuttuaan siitä, että kaikki olisi ainakin siinä hetkessä hyvin, Rasmus katsoi mun varmasti punertavia silmiä.
“Haluatko sä vielä mennä sinne tallille?”
“Joo. Mä tairan tarvita sitä reissua nyt entistä enemmä…”

[Janna HOsallistuja]

Nyt sörkitään kyllä niin tehokkaasti muurahaispesää, mutta tämä tarina on pakko julkaista jotta mä osaan jatkaa Jannan tarinaa eteenpäin jossain kohtaa.

Ne pelottavimmat sanat

Leikkimieliset pikkujoulukisailut olivat saaneet mun ajatukset hetkellisesti kääntymään muihin asioihin, ja pitkästä aikaa mulla oli ollut oikeastaan jopa rento olo tallilla. Seuraavalla viikolla olisi lähtö Latviaan ja Dzezlainin linnalle vuoden viimeisiin historiallisen ratsastuksen turnajaisiin sekä samalla juhlistamaan vuoden vaihtumista gaalan parissa. Kyseessä olisi mahdollisesti myös viimeiset kilpailut, jotka me tulisimme Paahtiksen kanssa kisaamaan ratsastusjousiammunnassa, sillä mulla ei ollut mitään tietoa siitä että millainen mun oma tilanteeni olisi keväämmällä kun jousiammunta kilpailut taas palaisivat. Tokihan mä voisin tarjota tammaa Marshallille ratsastettavaksi sellaisiin kilpailuihin jos tuo ei ollut ajatellut kilpailla omilla ratsuillaan siinä lajissa.

Mitä nopeammin viikot olivat edenneet, sitä enemmän omanlaisensa ahdistus oli kasvanut mun sisälläni. Mä olin puhunut siitä ainoastaan Rasmuksen kanssa, sillä mä tiesin että mies ei pakottaisi mua tekemään mitään liikettä suuntaan tai toiseen jos mä en ollut valmis. Kuitenkin mä tiesin että mä haluaisin hoitaa yhden asian pois alta ennen kuin vuosi vaihtuisi. Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että miten asiat menisivät siitä hetkestä eteenpäin kun ne kaksi sanaa lausuttaisiin ääneen. Kunhan ratsut olivat hoidettu kisailujen jälkeen valmiiksi ja ennen kuin me siirryttiin jatkoille, olimme jääneet Rasmuksen kanssa tallin käytävälle juttelemaan Marshallin ja Niklaksen kanssa. Pariskunnan nuorempaa osapuolta ei ollut näkynyt pitkään tallilla ja muutenkin edellisestä yhteisestä koiralenkistä oli jo pidempi aika joten oli mukava vaihtaa toisen kanssa kuulumisia.

Lopulta Niklas ja Marshall alkoivat puhumaan siirtymisestä seuraavaan pisteeseen. Kuitenkin juuri silloin satulauhuoneen ovi avautui ja mä näin Nellyn astuvan käytävälle.
”Menkää te vaa ereltä. Me… Me tullahan kohta perästä.”
Marshallin katseesta oli luettavissa kysyvyys, sillä venäläinen oli varmasti huomannut myös Nellyn astumisen käytävälle ja olin jossain kohtaa ilmaissut myös miehelle mietteeni siitä, miten uutiseni vaikuttaisi Jokikannakseen.
”Okei. No nähdään kohta?” kysymys oli piilotettu ovelasti mutta silti siten että saatoin löytää sen Marshallin sanoista.
”Joo. Voi olla että Rasmus tuloo jo ereltä. Tai sitte me tullahan yhyressä.”
Lopulta tiemme erosivat ja mä käänsin Rasmuksen mun kanssani käytävälle ja lähdin suuntaamaan suuntaan, johon Nelly oli näyttänyt kävelevän. Pienen etsinnän jälkeen Nelly lopulta löytyi uudelleen.

”Nelly?” kiinnitin toisen huomion itseeni, jättäen välillemme kuitenkin normaalia keskustelua suuremman välin. Huomaamattani pujotin sormeni Rasmuksen omien lomaan ja pudistin miehen kättä kevyesti. Nellyn ilmeestä oli huomattavissa kysyvyys ja yllättäen mä en tiennytkään enään mitä sanoa, vaikka mä olin tunnettu siitä että mä löysin aina oikeat sanat jokaiseen tilanteeseen.

”Mä tiärän että meillä on ollu omat turbulenssimme alakuvuaresta. Mä ymmärrän myäs jos sä reakoot samalla tavalla ku silloo ja ehkä minä oon ansaannu sun vihas koska tämä on varmahan ihan väärä aika kertua tälläästä asiaa ku tämä on sulle varmahan muutenkin kipiää aikaa, mutta musta vaan tuntuu siltä että mun on pakko kertua sulle ensimmääsenä” otteeni Rasmuksen kädestä oli tiukentunut ja saatoin tuntea miten toinen yritti vihjata että otteeni olisi jo hieman liiankin napakka.

”Minoon raskaana.”

[Janna HOsallistuja]

Rasmus Haglund os. Nylund
Mies
Avioliitossa Jannan kanssa 28.08.2022->
Nuorisopsykologi
HeÖ/maapuomi, kokeillut muutaman kerran ratsastamista
Käy tiistaisin pelaamassa lentopalloa

Ellinoora Senja Maria Haglund
25.06.2022
Jannan ja Rasmuksen esikoistytär

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 2 kuukautta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Rasmus vois kans liittyä pelaamaan jos vain mies mukaan huolitaan

[Janna HOsallistuja]

14-17.11.2021

Mä olin nähnyt ilmoituksen isäinpäiväkisoista, joissa järjestettiin perinteisten este- ja koululuokkien lisäksi isäralli luokka. Tutustuttuani luokkaan vähän paremmin, mä päätin kokeilla kepillä jäätä ja mä lähetin linkin kutsuun Rasmukselle ja ehdotin miehelle että jos tuo osallistuisi isäralli luokkaan Paahtiksella. Olihan Rasmuksella mennyt hetki sulatella ajatusta, mutta illalla kun tuo oli tullut töistä kotiin oli mies ilmoitti että voisi lähteä kokeilemaan luokkaa Paahtiksella. Aikaa valmistautumiselle ei ollut hirveästi, mutta onneksi luokan pääasiallinen askellaji oli käynti, joten siinä mielessä luokassa ei ollut hirveästi ongelmia.

Rasmus kävikin aina muutaman kerran viikossa mun kanssa tallilla ja mies sai harjoitella alkuun mun taluttamana ja sitten omatoimisesti ratsastaen Paahtiksen kanssa tamman alkukäyntien ajan ja lopulta sitten Rasmus pääsi kokeilemaan vähän raviakin jotta myös se sujuisi sitten kisapäivänä.

Mua ilahdutti nähdä Aamun nimi osallistujalistalla, sillä Marshall oli kertonut mulle että nuori oli tehnyt reippaasti töitä tammansa kanssa vaikka Polina ei ollutkaan aina se helpoin ratsastettava. Eiran nimi oli myös yllätys osallistujalistoilla, ja mä toivoinkin että molempien radat sujuisivat hyvin. Mulle ja Paahtikselle kisat olivat vain ratatreenit ennen Kalla Cupia joten mulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia meidän radoille ja mä asetin riman niin matalalle että jos me nyt selvitttäisiin radoista hylkäämättä lävitse olisi jo meille voitto. Odotuksettomuudesta huolimatta voitto oli mulle täysi yllätys koululuokassa sekä se, miltä Paahtis oli tuntunut radalta, sai mut kokemaan oloni luottavaiseksi tulevaa osakilpailua ajatellen. Meidän esterata ei ollut kovinkaan taidokas esitys joten me jäätiin sen osalta viimeiseksi.

Kisapäivän viimeisenä luokkana oli sitten isäralli ja Rasmuksen vuoro päästä kokeilemaan taitojaan. Pikkupakkanen sai Paahtiksen hieman pörheämmäksi joten Rasmus ei ehkä uskaltanut ratsastaa tammalla samalla tavalla kuin kotona tutussa maneesissa. Mä olin silti todella ylpeä siitä että se oli uskaltanut edes lähteä kisoihin kokeilemaan vaikka se ei ollutkaan ratsastanut kovinkaan pitkään, saati paljoa. Vaikka mies ei menestynytkään kokeilussaan, oli Rasmus silti innoissaan siitä että tuo oli uskaltanut edes kokeilemaan ja että homma oli ollut hauskaa kaikesta huolimatta.

Kalla Cup viikon Paahtis sai pitää vähän vapaampaa ja maanantaina mä juoksutin tamman ja tiistaina se sai pitää vapaata. Keskiviikkona mä viestittelin Marshallin kanssa ja me sovittiin yhteisestä maastosta valmistelevana treeninä viikonlopun Kalla Cupia ajatellen sillä seuraavana päivänä aika menisi valmistautumassa matkustukseen sekä itse ajomatkaan Auburnin kartanolle. Siitä asti kun me oltiin alettu Mirkan kanssa käymään mun vanhempisuhteita lävitse, mä olin miettinyt sitä että uskaltaisinko mä ottaa yhteyden isään ja selvittää että onko se oikeasti muuttunut menneiden vuosien aikana.

”Onko kaikki okei?” Marshall kysyi taluttaessaan Barnumin tallipihalle.
”Joo. Vähä vaa meinaa aamupahoonvointi viälä vierä voimia…”
”Me pärjätään kyllä jos sä haluat jäädä tänne ja treenata vaikka maneesissa tai kentällä.”
”Kyllä mä pärijään. Pahimmat tunnit on jo ohitte. Mennähän vaa ennen ku hevooset heremostuu.”

Me annettiin ratsujemme kävellä hetken ennen kuin musta tuntui että me oltiin tarpeeksi kaukana Hopiavuoresta, mä kiinnitin Marshallin huomion itseeni.
”Mä oon käyny ny kuukauren verran juttelemas yhyren Mirkan kans ja me ollahan käyty lävitte mun lapsuutta ja nuaruutta. Minähä… minähä en oo nähäny isää melekeen kahteenkymmenehe vuatehe. Isä… Isä on kyllä ollu muhun yhteyressä vuasien aikana ja vasta kuukausi sitte minä tosiaan otin siihen sitte yhteyttä itte.”
”Onko isäsi vastannut mitään siihen viestiisi?”
”Kyllähän se vastas. Olihan se yllättyny uutisesta ja sanoo taas kerran että se haluaas tavata, mutta en minä oo sille sitte mitää enää vastannu. Tai siis ku kai mun olis paras vaa tavata se, mutta en minä tiärä uskallanko minä…”
”Helpottaisko sua jos mä tulisin sun kaveriksi? Mietittäisiin joku sellainen turvallinen paikka, josta olisi tarvittaessa helppo lähteä pois jos tilanne menee sellaiseksi että siitä on pakko päästä pois?”
”En… en minä voi sulta sellaasta vaatia. Kyllähän… Kyllähän mun ny pitääs ittekki päriätä siinä ku minoon kuitenki aikuune ihimine. Ja muutenki oonhan minä ny tottunu tuallaasiin tilanteisihin töis” näpertelin Paahtiksen kumi-nahka ohjien lukkoa sormissani.

”Et sinä mitään vaadi vaan mä tarjoan sulle apua. Tuo on kuitenkin ihan erilainen tilanne kuin mikä sulla on töissä, sillä nyt kyseessä on sulle tuttu ihminen. Sitä paitsi jonkin muun ajatteleminen voisi olla kyllä ihan tarpeen ainakin siihen asti että Niklas tulee kotiin.” Mä olin aistivinani Marshallin äänestä pientä alavireisyyttä.
”Koska Niklas tuloo takaasi?”
”Sen pitäisi tulla loppuviikosta. Toki siis jos olotila sallii.”
”Okei. Toivottavasti sen olotila sallii kotiatulon ja ainahan se voi tulla meille jos ei mitää muuta keksi. Siälähän minä oon kotona päivät pitkät nii ei tarttis kummankaan olla yksi. Mutta jos sinä oot oikiasti sitä miältä että sinä viittiisit mun kans lähtiä niin ehkä mä sitten voisin kattua jos mä saisin sovittua jonku aijan ja paikan sille tapaamiselle. Sitte vaa saaki toivua parasta jotta se olis oikiasti päässy erohon kaikesta siitä mitä se veti.”

Me puhuttiin vielä hetki Marshallin kanssa erilaisista aiheista, pääasiassa siitä kuinka molemmilla oli tiedossa mahdollinen apukäsi hevosten kanssa. Marshall paljasti että tuon ehdokas olisi lähdössä mukaan Kallaan kun taas itse paljastin miettiväni että mistä tietäisin olisiko Kristian sopiva ehdokas Paahtiksen vuokraajaksi. Kuullessaan mitä kautta toinen oli oppinut Paahtiksesta, Marshall lupasi haastatella Niklasta asiasta ja selvitellä vähän lisää siitä että millainen tyyppi olisi kyseessä. Mä kyllä yritin vakuutella että tarvetta sille ei olisi ja että ehkä mä saisin haastateltua toista vielä vähän ennen kuin se tulisi katsomaan tammaa Kallan jälkeisellä viikolla. Marshall vakuutti minulle että kaikki menisi varmasti hyvin ja että jos tuo tai serkkunsa vain kerkeäisi voisivat he tulla vähän katsomaan miltä meno näyttäisi ja kertoa oman mielipiteensä asiasta. Mä kiitin Marshallia tarjouksesta ja lupasin ilmoitella milloin kumpikin tapaamisista olisi tapahtumassa. Samaan aikaan ratsujen turvat kääntyivät viimeiselle tie osuudelle ennen Hopiavuoren pihaa ja pysäyttäessäni kirjavan tammani tallin pihaan, mun olo tuntui hieman helpottuneemmalta, vaikka musta tuntuikin että mä vyörytin ihan liikaa omia ongelmiani Marshallin niskaan.

Taluttaessamme ratsumme suuliin puheenaiheet siirtyivät niihin perinteisiin tallilla puhuttaviin aiheisiin ja vaikka mun ajatukset olivatkin paljon raskaimmissa aiheissa, tuntui silti ihan mukavalta jutella niin kisasuunnitelmista kuin ihan vain eri ratsujen eroista samalla kun kaikki joko riisuivat tai varustivat ratsujaan.

”Se on kyllä todella upea hevonen!” mun oli pakko kehua mustaa, hieman köyrypäistä tammaa joka oli yksi Hopiavuoren uusimmista yksityisistä.

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Janna ja Paahtoleipä on mukana ehdottomasti ja jos joku ylikiltti ratsu jää ylimääräiseksi, kuka tietää vaikka Rasmuksenkin saisi uudelleen houkuteltua ratsaille

[Janna HOsallistuja]

Kivaa päästä seuraamaan Ilonan ja Wandan treenausta. Jannasta saa varmasti maastokaveria kunhan Elli vain vähän kasvaa ja pystyy olla isin kanssa pidempään kahden 🙂

[Janna HOsallistuja]

Ai että mikä ihana höntsääly 🥰 nämä heltehet on iha kauheita nii ihimekkää jos on pinna kiriällä yhyrellä jos toisella. Pitääs kyllä taas alakaa ittekki käyttämähä enemmä hahamlja tarinoos (tai no ylipäätänsä eres kirioottaa…) mutta eikähä hiliaa hyvä tuu.

Ei mulla kyllä ny mitää rakentavaa oo sanua, mutta korvatahan sen puute joskus myähemmin.

[Janna HOsallistuja]

Mä luin tän kahesti enkä silti osaa edelleenkään kommentoida tähän mitään järkevää. En meinaa tätä sillä, että en odottaisi miten muut reagoi, vaan yhtäläisellä innolla odotan kaikkien tarinoita. Jotenkin kuitenkin se, että just Eetun vastike oli eka, sai mut olemaha ihan sairaan innoissani.

Tämä koko vauvva juttu on ressannu mua omalla tavallansa ja varsinki ku se tuli nii nopiaa sen jäläkeen mitä tapahtu Eetun ja Nellyn vauvalle. Kuitenkin tämän tarinan perusteella vaikuttaa jotta Eetusta tuloo varmasti hyvä ”setä” piänelle ja innolla orotan mitä kaikkee tarina tua mukanaan.

Ellillä on kyllä paras maharolline varaperhe auttamas kasvussaan ❤️

[Janna HOsallistuja]

Mun on ollut tosi hankalaa kirjoittaa Jannan elämästä mutta ajattelin nyt kokeilla naputella edes jotain 🤷🏻‍♀️

Toi toisto johtuu varmaan myös siitä että tosiaan ajatus oli vähän hukassa tarinalle. Ja kyllä Sonjalle aina löydetään paikka Paahtoleivän satulasta koska ainahan Kristian voi lukee tentteihin tai jotain. Pakko ei ole, mutta en suutukaan jos haluaa jotain kirjoitella.

[Janna HOsallistuja]

Ei mua ainakaan haittaa yhtään tällainen tarinalinja ja kiva vaan päästä lukemaan vähän toisestakin näkäkulmasta vauvvajuttuja. Jannalle kun raskaus on henkisesti vaikeampi kuin mitä se fyysisesti onkaan kaikkine pahoinvointeineen ja muineen, kun tuo ei koe että olisi oikeutettu äidiksi perhehistoriansa vuoksi ja pelkää että millaiseksi tuo leimattaisiin jos joku saisi kuulla tuon taustoista.

[Janna HOsallistuja]

Niklashan ei itseasiassa tiedä kun Janna kielsi kertomasta Nikelle.

Murteet kyllä muuttaa sanoja ja lauseita. Mulla piti kai eka olla joku kolmesananen vaihtoehto, mutta se tivisty kahteen. Kiva että tää oli jotenki freesi kun musta tuntu tosi vaikeelta kirjottaa.

[Janna HOsallistuja]

Se on tämä ~neliännes vuasisaran elämänkoulu minkä sen on opettanu vaikkaki en minä sitä kirjoottaa osaa ku en oo tottunu siihen että saan käyttää sitä kirjoittaessa niin joudun monesti kirjoittamaan kaikki vuorosanat kahteen tai kolmeenkin kertaan kun aina ne tulee murteetta…

Oon itte asiassa huomannut saman asian, mutta toisaalta myös jättänyt sen huomiotta kun IRL fiilikset on ollut pitkään jo tosi ”meh” niin oon vaan sitten puskenut tarinaa ulos laadusta huolimatta ja yrittänyt vältellä blokkia ja sen syntymistä. Täytyy yrittää pitää tuo fakta mielessä nyt kun jatkaa tuota tarinalistaa eteenpäin.

[Janna HOsallistuja]

Yksilö- tai tiimiskaba käy molemmat, riippuen miten tiimeissä on tarvetta ratsukoille.

Janna ja Rasmus jäävät näillä tiedoilla jatkoille, mutta saattavat mahdollisesti poistua nopeasti joko pariskuntana tai yksittäin, riippuen Jannan mielialasta.

[Julkaisija]

Viestit