Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Janna ja Rasmus kävivät voitokkaasti kilpailemassa hiihtoratsastuskilpailuissa
Paluu ratsastuksen ja kilpailemisen pariin oli tapahtunut oikeastaan yllättävänkin sulavasti. Tokihan siihen oltiin tarvittu hyvää yhteistyötä minun ja Rasmuksen osalta, mutta onnekseni mies ymmärsi sen, että minun olisi myös hyvä saada omaa aikaa vauva-arjen ohelle. Toisaalta Rasmusta ei ollut haitannut lähteä mukaani tallille pitämään Ellistä huolta ainakin silloin kun sää oli hyvä tai tuo oli muuten sitä ehdottanut itse.
Välillä olimme myös vaihtaneet paikkoja Rasmuksen kanssa ja mies oli saanut ratsastaa kirjavalla tammalla minun ja Ellin valvoessa tuon menoa. Aina ei välttämättä miehen ja kirjavan tamman yhteistyö ollut mutkatonta, mutta hetkittäin Rasmus oli saanut Paahtista jo kulkemaan yllättävän kivasti. Selatessani eräänä päivänä sosiaalista mediaa, näin ilmoituksen Rihtniemessä järjestettävistä hiihtoratsastus kilpailuista ja ehkä vähän leikillään kysyin mieheltä, lähtisikö tuo kanssani kilpailemaan. Yllätyksekseni Rasmus suostui tähän joten niin mä sitten ilmoitin meidät mukaan ja Rasmus lupasi kysyä vanhemmiltaan jos nuo pääsisivät mukaan jotta Ellistä pitäisi joku huolta meidän valmistautuessamme sekä kilpaillessamme.
—
Janna oli ehdottanut minulle pari viikkoa sitten, että mitä jos osallistuisimme hiihtoratsastuskilpailuihin. Mä olin hieman ihmetellyt vaimoni ehdotusta, mutta toisaalta pohdittuani asiaa hetken muistin kyllä joskus puhuneeni Jannan kanssa siitä että olin nuorempana lasketellut paljonkin. Kai vakuuttaakseen minut ajatuksestaan tuo näytti minulle vielä tapahtuman kutsunkin.
Ihan heti en kyllä ajatukselle ollut myyty, mutta pohdittuani sitä jonkin aikaa ilmoitin lopulta vaimolleni, että tuo voisi meidät ilmoittaa mukaan, sillä se voisi toisaalta olla hauska kokemus. Kisapaikan sijaitessa toisella puolella suomea reissusta tulisi kiva pieni viikonloppuloma koko pienelle perheellemme. Toki pohdittuamme hetken päädyimme pyytämään myös vanhempiani mukaan, sillä jonkun täytyisi kuitenkin huolehtia Ellistä suorituksemme aikana ja tyttö oli vielä sen verran nuori, jotta tuota ei ehkä uskaltaisi jättää Jyväskylään koko viikonlopuksi.
Matkaan lähdettiin jo perjantaina ja ensimmäinen pysähdys tehtiinkin Jyväskylässä, josta matkaan poimimme vanhempani sekä omat lasketteluvälineeni. Olin ollut hieman yllättynyt isän kertoessa, että vanha lumilautani sekä muut varusteeni olivat edelleen tallessa, joten uusien hankkimisesta tätä reissua varten ei tarvinnut huolehtia. Tokihan oli lakeuksilla lainannut lautaa, jotta olimme saaneet Jannan kanssa hieman harjoitella tulevaa kisaa varten. Olin onnellinen siitä, että vanhempani olivat lopulta hyväksyneet suhteeni Jannan kanssa, vaikka alkuun he olivatkin olleet hieman skeptisiä sen suhteen. Kuitenkin varmasti se, että he olivat nähneet miten aidosti toisistamme välitimme, oli varmasti muokannut äidin ja isän suhtautumista positiivisempaan suuntaan ja varmasti silloin kun olimme paljastaneet, jotta heistä tulisi isovanhempia, oli viimeisetkin jäänmurut tainneet sulaa pois.
Rihtniemeen päästessämme autoin Jannaa purkamaan Paahtiksen autosta sekä toin tuolle tavaroita, joita tuo pyysi. Samalla kun vaimoni varusti ratsuaan valmiiksi, kasasin Ellin matkarattaat valmiiksi, jotta tyttö saatettiin nostaa niihin jatkamaan uniaan, jotka tuo oli autossa aloittanut. Jannan siirtyessä verryttelemään Paahtista suuntasimme seuraamaan tuon ratsastusta, ennen kuin minun oli aika käydä vaihtamassa talvikenkäni lumilautailukenkiin sekä vetämään kypärä päähäni sekä napata lautani kantoon ja siirtyä kohti verryttelyaluetta.
Tarttuessani ratsastushiihtovaljaiden päässä olevaan kapulaan huomasin jännittäväni, sillä emme olleet harjoitelleet näin monen silmäparin edessä. Kuitenkin päästessämme liikkeelle onnistuin onnekseni unohtamaan muut kilpailijat sekä paikalle saapuneen yleisön, ja mielestäni saimmekin hyvän verryttelyn aikaan. Lopulta olikin aika odottaa meidän vuoroamme radalle ja mitä useampi sekunti odotusaikaa kului sitä enemmän, jännitys tuntui hiipivän takaisin sisuksiini. Lopulta meidät kuitenkin kuulutettiin radalle ja sain valmistautua siihen pieneen nykäisevään tunteeseen, joka aiheutui narun kiristymisestä ennen kuin Paahtiksen liike nyppäsi myös minut liikkeelle.
Jannan siirtäessä kirjavan tammansa laukkaan huomasin keskittyväni edessä olevaan rataan parhaani mukaan ja muutaman kerran olin hieman huolimaton jonka vuoksi löysin itseni melkein kaatumasta. Jollain ilveellä kuitenkin selvisimme radan lävitse, vaikka loppumetreillä horjahdinkin todella pahasti ja silloin todellakin oli lähellä, jotta kaatuisin. Ylitettyäni myös itse maalilinjan olin onnellinen siitä, että suorituksemme oli takanapäin ja että olin selvinnyt siitä. En ollut epäillyt hetkeäkään, jotta Janna ei suoriutuisi radasta, vaan enemmänkin olin epäillyt sitä, että uskaltaisinko lopulta itse ottaakaan osaa koko kilpailuun. Pelkästään se oli minulle jo oma voittonsa enkä ehkä olisi kovin pettynyt, vaikka emme sijoittuisikaan kilpailussa kovinkaan korkealle lopullisissa tuloksissa, vaikka mukana olisi vain seitsemän muuta parivaljakkoa meidän lisäksi.
-
Taas blokkaan itteeni henkisesti joten tämä on taas jotain.
Elli oli jo yöunilla, kun me istuimme Rasmuksen kanssa olohuoneen sohvalla ja televisiossa pyöri jokin alkuillan elokuva tai sarja hiljaisella. Nojasin päätäni Rasmuksen rintakehää vasten ja kuuntelin vain jossain miehen rintakehän syvyyksissä rauhalliseen tahtiin sykkivää sydäntä.
”Tiäräksä, mulla on oikiastansa torella hyvä olla. Tai siis vaikka täs ny onki ollu kaikenlaasta sotkua isän kans ja toki kans alakuhun se, että mitenkä minä osaasin olla äiti, niin tällä hetkellä musta oikiasti tuntuu siltä.”
”No mutta sehän on vaan hieno juttu ja musta sä oot pärjännyt ihan mahtavasti äitinä” kuulin miehen sanovan ennen kuin tunsin päälaelleni hellästi painetun suudelman. Tunsin kuinka mies korjasi asentoaan, mikä sai myös minut korjaamaan omaani. Oltiinhan me Rasmuksen kanssa puhuttu asioista aina silloin tällöin, mutta ehkä mä en ollut ikinä kuitenkaan uskaltanut puhua asioista sellaisella tavalla kuin meidän olisi täytynyt. Aika varmasti auttaisi tässäkin asiassa ja olin enemmän kuin onnellinen siitä, että Rasmus antoi minun avautua omaan tahtiini.Lopulta mies löysi paremman asennon sohvalla ja saatoin itsekin etsiä paremman asennon. Jatkoimme jutteluamme erinäisistä aiheista, kunnes Elli alkoi itkemään sängyssään ja odotettuamme hetken jouduin lopulta nousemaan ja suuntaamaan tytön huoneeseen rauhoittelemaan tyttöä. Tyttö oli alkanut olemaan muutenkin hieman itkuisempi, mutta se taisi johtua vain siitä, että ensimmäiset hampaat olivat tekemässä tuloaan. Saatuani rauhoitettua tytön ja varmistettuani jotta toinen nukahtaisi uudelleen hiivin ulos huoneesta ja takaisin olohuoneeseen.
Lyhyt paluumatka Ellin huoneesta sohvalle sai pienen hymynkareen nousemaan huulilleni, mutta samalla olin myös pohtinut vakavastikin Rasmuksen ehdotusta siitä, kannattaisiko meidän alkaa katselemaan omakotitaloa. Olimmehan toki jo pari kertaa vilkaisset myynti-ilmoituksia, vaikka emme olleet vielä päättäneetkään mitään oston suhteen. Ymmärsin kyllä, jotta isompi asunto tarjoaisi varsinkin jatkossa enemmän tilaa, varsinkin kun Elli kasvaisi ja jos joskus päättäisimme hankkia tytölle sisaruksen. Uuden asunnon hankintaa helpottaisi onneksi sekin, että nykyisen asunnon kohtaloa ei tarvitsisi välttämättä niin suuresti pohtia sillä se olisi varmasti helppo vuokrata, vaikka opiskelijalle, sillä kesän alkaessa monet Seinäjoelle opiskelemaan muuttavat etsisivät kuitenkin vuokra-asuntoa.
Pääsemättä ajatuksessani edes minkäänlaiseen kunnolliseen lopputulemaan, saavutin uudelleen sohvan ja pujahdin viltin alle, jota Rasmus nosti helpottaakseen tehtävääni.
”Tyttö nukahti hyvin?”
”Joo. Taitaa olla lähellä hampairen puhkiaminen, ku tuntuu ettei millää meinannu ensi ottaa tuttia. Olis pitänyt huamata hakia purulelu jääkaapista.”
”Nooh jos herää vielä uudelleen niin mä voin sitten käydä hakemassa sen” Rasmuksen ääni kuului jostain pääni yläpuolelta ja tunsin kuinka mies laski hellästi kätensä hiuksilleni ja alkoi hitaasti liu’uttamaan kättään hiuksiani pitkin.Jo siitä asti, kun olin ensimmäisen kerran Rasmukseen tutustunut, miehestä oli huokunut rauhallisuus ja luotettavuus eikä tuo tunne ollut ainakaan hälvennyt ajan kuluessa. Varsinkin sen jälkeen, kun olimme tutustuneet henkilökohtaisemmallakin tasolla tuo, tunne oli vain vahvistunut vahvistumistaan. Painauduin tiukemmin miehen rintakehää vasten ja annoin itseni nauttia rauhallisesti liikkuvan käden aiheuttamasta tunteesta. Annoin itselleni luvan sulkea silmäni ja saatoin tuntea kuinka Rasmuskin veti pariin kertaan syvempään henkeä. Ehkä lähtökohdat suhteellemme eivät aikanaan olleet sellaiset, jotka kaikki hyväksyivät, mutta en vaihtaisi päivääkään pois.
”Janna?” melkein kuiskauksen omaisella äänellä lausuttu sana havahdutti minua hieman takaisin tähän hetkeen.
”Mhhhmm?” mumisin jotain mahdollisimman hyväksyvältä kuulostavaa.
”Mitä sanoisit, jos käytäisiin joku päivä yhdessä ratsastamassa?”
Käänsin kasvoni kohti Rasmusta, vaikka asentoni ei ollutkaan mitenkään helppo tai miellyttävä.
”Ethän sä eres osaa ratsastaa?” Suustani pääsi enne kuin ajatus rekisteröityikään kunnolla aivoihini. Toivoin että Rasmus ei suuttuisi yllättävästä pamautuksestani, vaikka saatoinkin ehkä satuttaa mieheni tunteita edes pienesti.
”Noku itte asias mä oon valehdellu sulle. Tai ku mä oon käyny joka torstai siellä tekniikkatreeneissä lentopalloa ajatellen niin mä en oo oikeasti ollut niissä vaan ratsastustunneilla” miehen ääni kuulosti epäröivältä, melkein sellaiselta kuin tuo tunnustaisi pettäneensä.”Siis oikiasti? Miksi?”
Rasmuksen paljastus oli yllättänyt minut ihan täysin.
”Nokun minä ajattelin, että jos joskus Ellikin innostuu hevosista niin mä ymmärtäisin vähän paremmin siitä, mistä puhutaan. Ja noh, toki mä ajattelin, että voisi olla kiva yllättää sut sillä, että mä oon ihan itte halunnu opetella tämän taidon.”
Osaamatta sanoa mitään, käänsin ylävartaloani sen verran, jotta sain nostettua itseni parempaan asentoon sohvalla ja painoin huuleni vasten miehen omia.
”No siis pakko sanua että tämä oli kyllä ihan totaalinen yllätys! En minä eres voinu ajatella, että sinoot teheny jotaki tällaasta kun minoon ihan oikiasti luullu jotta sinoot treeniis. Ja totta kai minä lähären sun kans ratsastamahan, mutta en minä tiärä että mistä me saarahan sulle hevoonen lainalle?””Eiköhän se ongelma jotenkin ratkea” huulilleni painautuva suudelma mutisti lauseen lopun.
”Mutta oliskohan meidänkin aika mennä nyt nukkumaan ja pohtia tätä aihetta paremmin vaikka huomenna?”
”Kuullostaa ihan suunnitelmalta” vastasin pienesti hymyillen, ennen kuin eleeni katkesi haukotukseen ja lopulta tunsinkin kuinka Rasmuksen käsivarret nostivat minut ilmaan. Painaessani uuden suudelman miehen huulille tuo lähti suuntaaman kohti makuuhuonettamme. -
Istuin tuvan pöydän ääressä katseeni kiinnittyneenä puhelimeni näyttöön, oikean etusormeni piirtäessä kuviota pirtinpöydän naarmuttuneeseen pintaan. Yritin parhaani mukaan painaa mieleeni koulurataa taas kerran. En ollut täysin varma, jotta olisinko ilmoitanut minut ja Paahtiksen liian aikaisin ensimmäisiin kilpailuihimme äitiyslomani jälkeen. Mitään tulostavoitteita en ajatellut näille kilpailuille asettaa, vaan lähdettäisiin hakemaan vain rutiinia kilpailemiseen.
”…Harjoituslaukkaa, S:äs voltti oikealle halkaisija 10m…”
”Mitäs sinä täällä mutiset?” Hello kysyi minulta hiivittyään keittiöön.
”Koulurataa yritän opiskella. Me startatahan Paahtiksen kans Storywoodsissa heleppo B parin viikon päästä. Minoon kyllä tämän raran joskus kisannu mutta viimoosehe melekeen vuateen ei oo tullu kisattua kovinkaa palioa ku orotin Elliä” nostin katseeni puhelimeni näytöstä. Nostin jo viilenneen kahvikuppini huulilleni samalla kun ajatus putkahti päähäni.
”Hei, nyt ku sinä oot siinä nuan sopivasti, niin voisikko sä kuulustella multa tämän raran? Tai eres seurata, että mitenkä hyvin minoon saanu sen opiskeltua?”
”En minä näistä mitään ymmärrä! Oskari tai Eetu tai joku tuloo varmasti pian tupaan niin eksä vois odottaa siihen asti?”
”Kyllä sinä Hello osaat. Minä luatan suhun”. Yritin vedota Helloon pehmentämällä äänensävyäni sekä katsomalla pörröpäätä anovasti.Tuijotimme toisiamme hetken puolin ja toisin.
”Hmh. Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!” ” kiharapää kimensi ääntään tehden yllättävänkin hyvän improvisaation.
”En minä sano mitään” lupasin, samalla kun poimin puhelimeni käsiini ja avasin näytön lukituksen ja ojensin puhelimeni Hellolle. Odotin jotta mies sai silmäiltyä radan lävitse ennen kuin kysyin että oliko tuo valmis. Saamatta mitään kunnon vastausta annoin Hellolle vielä hetken ennen kuin aloin luettelemaan rataa lävitse kohta kohdalta.”Alaku meni hyvi mutta harjoitusravista oli pysähdys – peruutus 4 askelta ja sitten takaisin harjoitusravia.”
”Äh, se on kyllä sellaanen kohta mitä minen meinaa muistaa. Kokeellahan uurestansa”.
Hörppäsin uudelleen kahvikupistani ennen kuin lähdin luettelemaan rataa uudelleen lävitse. Tällä kertaa samalla kun kävin rataa tehtävä tehtävältä lävitse annoin etusormeni piirtää rataa tuvan pöydän kanteen. Yritin ajatella rataa rauhassa tehtävä tehtävältä samalla kun luettelin tehtävät Hellolle ääneen. Tällä kertaa rata meni kerralla lävitse ja huokaisin helpotuksesta.
”Tua ei oo eres pitkä rata ja silti minä onnistun sössimään sen aina…”
Ottaessani puhelintani vastaan Hellolta tallista saapui isompi lössi porukkaa tupaan.”Mitäs täällä tapahtuu?” Alex kysyi nähdessään puhelimenvaihtomme.
”Hello auttoo mua läpikäymään koulurataa niitä Storywoodsin kisoja varten. En minä tiärä että onko vähä aikaasta käyrä kilipaalemas mutta ainaki me saarahan lisää kokemusta jos ei muuta.”
”Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin” Marshallin ääni kuului jostain ja yritin etsiä punapiirteistä venäläistä näköpiiriini.
”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”.Sananvaihdostamme innostuneena Ilona kysyi miten olimme tottuneet opettelemaan erilaisia ratoja ja pian keskustelumme kävikin vilkkaana aihepiirin ympärillä.
-
26.11.2022
Olin luvannut tulla auttamaan Santtua esteiden kanssa jotta tuo pääsi kokeilemaan hyppäämistä Paahtiksella. Kirjava oli pysynyt hyppytreenissä Marshallin ja Kristianin avulla sekä tiesin että Santtu oli huolellinen ja viisas eikä ottaisi turhia riskejä. Nuori mies oli jo aiemmin mennyt puomeja kirjavalla tammalla ensin valvottuna ja sen jälkeen omatoimisesti. Estekorkeudet eivät muutenkaan olisi tänään korkeita joten hypyt olisivat varmasti hyvä kokemus niin Santulle kuin myös Paahtiksellekkin. Kantaessani puomeja sekä tolppia ja rakentaessani ensimmäiset hypyt Santtu verrytteli Paahtista ja seurasinkin sivusilmällä ratsukon menoa enkä voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen miltä kirjava tammani näytti ravatessa ja laukatessa nuoren miehen ratsastamana.
Vaihdoin nuoren miehen kanssa muutaman sanan ja lopulta kaikki oli valmista. Parivaljakko sai aloittaa hypyt parilla ristikolla ja vaikka tamma näytti siltä että se kaatuisi omiin jalkoihinsa. Santtu kuitenkin selvisi tilanteesta hyvin ja seuraavalla kerralla tuo osasi ratsastaa Paahtiksen reippaammin ristikolle. Santun pyynnöstä nostin ristikkoa hieman isommaksi ja nuori mies ohjasi kirjavan ratsun vielä muutaman kerran ristikolle ennen kuin kokeili hypätä kaksi ristikkoa peräjälkeen. Kirjava tamma vaikutti siltä kuin sillä olisi vuosikymmenen pituinen ura ratsastuskoulussa takanaan eikä minun onnekseni tarvinnut pelätä sen puolesta että pärjäisikö Santtu Paahtiksen kanssa. Jossain kohtaa puomit suoristuivat pieniksi pystyiksi ja ratsukko suoritti onnistuneesti muutaman esteen pikkurataa. Vaikka kirjava tamma ei vaikuttanutkaan kovinkaan eteenpäin pyrkivältä ja aktiiviselta, Santtu osasi hyvin ratsastaa tammaa eteenpäin ja tuoda sen sopivan aktiivisella askelluksella esteille. Pientä, muutaman tehtävän sisältänyttä rataa hypättyään Santtu ilmoitti jotta voisi lopettaa tähän.
”Okei. Se näytti menevä ihan kivasti vaikkei se mikää raketti ookkaa tällaasilla pikkuesteillä” kehuin Santtua samalla kun tuo antoi Paahtiksen ravata rennosti eteenpäin loppuverrytyelyiksi. Aikoessani juuri alkaa keräämään puomeja ja tolppia takaisin paikoilleen, maneesin ovelta kuului vislaus ja lopulta ovi raottui ennen kuin Rasmus ja Elli saapuivat paikalle.
”Janna, tuutko tänne?” kuulin miehen kutsuvan minua maneesin laidalta ja kävellessäni aviomieheni sekä tyttäreni luokse kävi nopeasti selväksi että jollain taisi olla nälkä.
”Jahas, välipala-aika?” kysyin hymyillen samalöa kun otin sätkivän tyttären syliini.
”Siltä se vähän vaikuttaisi”.
”Jos mä meen hoitamaan Ellin nii olisiksä viittiny kantaa tolopat ja puamit paikoollensa? Santtu voi varmasti neuvua jos tuloo joku ongelma.”
”Kyllä se onnistuu. Tulee ainakin hyvää treeniä lentopalloa ajatellen” mies virnisti ennen kuin lähti kävelemään maneesin keskemmälle ja me suuntasimme Ellin kanssa tupaan.Tuvassa oli ainakin vielä rauhallista ja saatuni juuri pikkuneidin imetettyä alkoi tupaan saapumaan porukkaa. Äänistä päätellen ensimmäisenä kynnyksen ylitti Eira ja Hello joku vanavedessään. Päästessämme Hopiavuoren olohuoneesta keittiön puolelle oli sielä selkeästi jokin väittely menossa.
”Ei se niin ollut! Hello sä oot ihan tyhmä” Eira puhahti. Pelkkä kulmakoho sai omalta osaltani riittää reaktioksi ja oikeastaan ennen kuin kerkesin edes ottamaan kahvimukiakaan kaapista tarjoutui tupaan saapunut Eetu ottamaan Ellin huostaansa kahvini ajaksi. Luovutettuani uniselta näyttävän tytön miehen käsivarsille jatkoin kahvimukin täyttöä ja kuuntelin puolella korvalla alkanutta keskustelua.Ea ja Aamu sekä Alex ja Ilona saapuivat vielä tupaan ja jokin aika noiden jälkeen vielä Oskari, Outi sekä Marshall ja Santtu saapuivat tupaan. Vaikka porukkaa olikin paljon mahtuivat kaikki silti johonkin istumaan ja keskustelemaan aiheesta jos toisestakin.
”Olokaa ny vähä hiliempaa nii Elli saa nukuttua!” pitkään hiljaa ollut Eetu yllättäen korotti ääntään ja yritti vähän hillitä ajoittain kovaksikin nousevaa äänenvoimakkuutta. Piilotin hymyni kahvimukiini, sillä vaikka Nellyn reaktio raskauteeni ja lopulta Ellin syntymään oli pelottanut minua, olin myös miettinyt miten Eetu asiaan suhtautuisi. Se hellyys jolla mies oli lopulta tytön ottanut vastaan, oli jotain, mitä en ehkä ollut osannut ajatella.Tuvan ovi kävi vielä kerran Rasmuksen saapuessa sisälle ja saatoin huomata miten tuo etsi Elliä. Nyökkäsin kohti Eetua ja miehet vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin Rasmuskin päätyi kaatamaan itselleen kupillisen kahvia. Juotuaan oman kahvinsa Eetu ja Rasmus katosivat johonkin ja hetkellisesti keittiöön laskeutui hiljaisuus, ennen kuin keskustelu palasi uusille raiteille. Joku heitti ilmoille kysymyksen siitä, mitä kukin toivoisi joululahjaksi jos saisi minkä tahansa uuden ratsastusvarusteen.
Vuoron osuessa kohdalleni mun ei tarvinnut edes kauaa miettiä vastausta.
“Mä ottaisin paukkuliivin. Kyllähän mun nykynenki turvaliivi on hyvä, mutta toisaalta nyt ku pitää ajatella myäs Elliä nii siinä miäles sellaanen vois tuara viälä vähä lisää turvaa.”
“Niissä on kyllä monta hyvää vaihtoehtoa ja voin sanoa että ne toimivat kyllä” Marshallin ääni kuului jostain päin keittiötä.
“No siis mä oon kattonukki että sulla on vissii joku käytös? Mä en oo viälä nii tutustunu niihin mutta pitääs varmaha teherä vähä jotaki tutkimusta ja käyrä ehkä sovittelemas eri malleja”.
“Se kuullostaa kyllä ihan järkevältä. Kuitenkin jokaisen valmistajan liivissä on omat eronsa joten sillä tavalla löytää varmasti sopivimman. Ainakin mitä muistan nähneeni, Freejumpin liivi on hyvän näköinen”.Myös muut liittyivät mukaan keskusteluumme ja pohdimmekin erilaisten turvaliivien eroa sekä varsinkin sitä miten paljon ne olivat kehittyneet niistä kahdessa palassa olevista ja ei niin mukavista turvaliiveistä aina palaliiveihin ja siitä paukkuversioihin. Tokihan kehitys näkyi myös hinnassa, mutta toisaalta jos hinta, laatu ja käytännöllisyys kohtaisivat niin jokainen käytetty euro olisi varmasti sen arvoinen. Toki välillä puheet kävivät myös sivuraiteilla ja samalla pohdimme myös kypäriä ja sitä miten ne olivat kehittyneet ja kuinka jokaisella merkillä oli omat tyylinsä ja kuinka ne erosivat toisista. Keskustelua olisi ollut mukava jatkaa vielä pidemmällekkin, mutta puhelu Rasmukselta oli merkki siitä että minun olisi aika poistua paikalta jos haluaisin kotiin jo nyt enkä sitten joskus kun joltain saisin kyydin kotiin.
-
Team Haglund aka Janna, Rasmus ja Elli matkaan. Janna tulee Paahtiksella 🙂
-
Tämä on totaalinen kaaos, sillä onnistuin valahtamaan tässä välissä jonkinlaiseen umpikuja-blokkiin. Ehkä tästä taas noustaan, ehkä ei
Mennyt syksy oli ollut omalla tavallaan vaikea. Kuitenkin Rasmuksesta ja Minkasta oli ollut suuri apu, sillä olin saanut puhuttua molempien kanssa asioista juuri sellaisella tavalla, kun miten mun oli paras saada niitä avattua. Tokihan Minka osasi muutenkin katsoa kaikkea hieman erilaiselta kantilta ollessaan psykologi ja ehkä ihan sellaista tervettä ja omanlaistansa näkökulmaa kaikkeen toi myös JP. Tokihan JP tarjosi enemmänkin lainopillista apua, sillä toisella oli kuitenkin jonkinlainen käsitys ja kokemus asioista toimiessaan järjestyspoliisina. Vaikka me emme tunteneetkaan miehen kanssa kunnolla, olin silti kerennyt vuosien aikana vihjaamaan omasta vaikeasta lapsuudestani ja menneisyydestäni sekä olimme puhuneet jonkin verran myös isäsuhteestani, varsinkin silloin kun olin päätynyt soittamaan hätäkeskukseen sen jälkeen kun isä oli käynyt pihallamme.
Tokihan me oltiin istuttu myös nelistään saman pöydän ääressä ja pohdittu sitä, että miten tilannetta voitaisiin parantaa. Tokihan se vaatisi sen, että mä ottaisin sen ensimmäisen askeleen taas kerran, mutta ainakaan vielä mä en ollut siihen valmis. Olinhan mä miettinyt, että pyytäisinkö mä JP:tä selvittämään isän taustat ainakin siltä osin mitä se oli väittänyt olevansa kuivilla ja kaidalla tiellä. Tavallaan mä ehkä halusin luottaa isään ja siihen että se ei valehdellut, mutta toisaalta mä en tiennyt, että osaisinko mä ikinä tarjota sille sellaista luottamusta kuin mitä isän ja tyttären välille muodostui silloin kun tuo suhde oli normaali eikä sellainen millainen mulla ja isälläni oli.
Kaikkea tätä sotkua oli onneksi tasapainottamassa Paahtis. Santtu oli pitänyt tammasta hyvää huolta kuten myös Marshall ja Kristian. Jälkimmäinen kolmikosta oli myös kisannut tammalla matkakisoissa, ja parivaljakon kilpaillessa Ionicissa yllätyin nähdessäni tutun nimen lähtölistalla. Harmittavasti tiemme eivät Ilonan kanssa kohdanneet sillä kilpailumatka oli eri, Kristianin ja Paahtiksen kilpaillessa 15 km matkalla. Myös Sonjan ja Mortin paluu suomeen oli ollut omanlaisensa yllätys vaikkakin paluu olikin tapahtunut harmittavissa merkeissä Mortin loukkaantumisen vuoksi.
Kirjavan tammani kanssa olin alkanut hiljalleen treenaamaan ihan ajatuksella kohti kilpailuita. Vielä en ollut päättänyt, että missä ja milloin ratsastaisin ensimmäisen kilpailuni ja voisikin olla, jotta odottaisin josko jossain lähitallilla järjestettäisiin jotkin kilpailut tai sitten että Elli olisi vähän vanhempi, jotta voisin mahdollisesti jopa ottaa paremmin aikaa itselleni ja mahdollisesti vaikka tehdä kisareissun johonkin tallille vain kahden tammani kanssa. Toki voisi olla, että palaisin takaisin kilpailemaan vasta sen jälkeen, kun Elli olisi täyttänyt vuoden. Toisaalta jos sattuisi että jokin sopiva kilpailu tulisi eteen saattaisimme käydä Paahtiksen kanssa hakemassa taas rutiinia kilpailemiseen sillä en ollut ratsastanut kunnolla pitkään aikaan.
Mitään kiirettä en kuitenkaan ajatellut pitää kisaradoille paluun kanssa, vaan katsoisin että miten tilanteet etenisivät ja kuinka sopivia kilpailuita olisi tarjolla. Tokihan aina voisi olla mahdollisesti mahdollista kokeilla saada omaa kisakalenteria synkronoitua Marshallin kanssa – toki täytyisi ensin jutella miehen kanssa – jolloin saisin samalla myös pohdittua Ellin hoidon. Mahdollisesti lähestyvän uuden kisakauden alun lisäksi olin palannut takaisin töihin. Rasmus puolestaan oli jäänyt Ellin kanssa kotiin vaikkakin joinain päivinä mies tekikin etätöitä kotoa aina silloin kun Elli oli unilla. Se, miten hyvin työpaikkamme oli valmis joustamaan sen suhteen, että me molemmat saimme tehtyä juuri sen verran töitä, kun mikä tähän tilanteeseen sopi, oli todella mahtavaa enkä tiennyt, että mitä olimme tehneet oikein, jotta olimme löytäneet näin mahtavan työpaikan.
Toki ensimmäinen työviikko oli ollut hieman hajamielinen, sillä se oli ensimmäinen, jonka olin viettänyt pitkään erossa Ellistä ja vaikka olimmekin sopineet Rasmuksen kanssa, jotta tapaisimme lounaalla Seinäjoen keskustassa, oli työrutiinin löytäminen ottanut oman aikansa. Jotain kuitenkin äitiyslomani aikana oli muuttunut, sillä nykyään tuntui olevan helpompi jättää työt toimistolle ja viimeistään kun astuin ulko-ovesta sisään ja näin Rasmuksen sekä Ellin – Myssyä unohtamatta, työasiat unohtuivat lopunkin.
Se, mitä loppuvuosi toisi mukanaan ja millaisella fiiliksellä vuosi 2023 alkaisi ei ollut vielä tiedossa, mutta toivoin jotta se alkaisi paljon paremmin kuin millaisissa vuosi olisi loppumassa.
-
”Hätäkeskus – Nödcentralen”
Saatoin kuulla asiallisen, kuulokkeiden mikrofoniin lausutun ja hyvin harjoitellun vastauksen edelleen korvissani. Mä tiesin olevani kauhea ihminen poimiessani puhelimeni käteeni ja näppäillesäni ne kolme numeroa ennen kuin painoin vihreää painiketta ja annoin linjan aueta. Mä en vain ollut valmis.
En vielä.
Oli ollut virhe lähettää viesti melkein vuosi sitten. Ehkä jos… vai olisiko sittenkään? Olisiko se voinut tehdä jotain? Halusinko mä luottaa siihen enää? Voisinko mä? Olisiko tilanne erilainen jos se olisi edes yrittänyt pelastaa äidin?
”Tarvitsen poliisipartion osoitteeseen…”
Luuliko se että se voisi vain ilmestyä? Miten… miten mä voisin luottaa siihen että se on kuivilla? Mitä… Ravistin päätäni ennen kuin nostin käteni ja pyyhin kyyneliäni jo valmiiksi kostean hanskani kämmenselkään. Ei se ansaitsisi kyyneliä. Toki, itkinkö mä edes sen vuoksi?
*Puhelimen näyttö, saapuva puhelu: EP 702*
”Janna Heglund”
”JP moikka. Katoin että olit soitellut häkeen. Onko kaikki okei?”
“Joo…” *huokaisu* “Ei mun olisi oikeasti kannattanut soittaa mutta en mä jotenkin siinä hetkessä tiennyt muutakaan. Se… se kävi täälä. Tai tuas pihas. En mä tiedä onko se täälä vieläkin kun mä en ainakaa näe sitä justiinsa mutta mä jouduin myös lähteä hoitamaan Elliä.”Kyllä mä tiesin että JP varmasti ajatteli mun ylireagoineen, mikä taisi oikeasti olla jopa totuus. Ylpeä mä en siitä ollut, mutta mä olin onnellinen siitä että just JP oli se joka istui siinä autossa joka olisi todennäköisesti lähimpänä ja että se oli linjan toisessa päässä. JP tiesi asioita sillä se oli osannut olla oikealla tavalla avoin juuri silloin kun mulla oli ollut sellainen aika ja olo että mä halusin puhua jollekkin. Eihän sen ammatilla ollut siinä kohtaa ollut mitään merkitystä ja ehkä omalla tavallaan se, että JP tietää niitä rumimpia asioita meidän ammatillinen suhde on voinut kasvaa niin vahvaksi ja sellaiseksi miksi se on muodostunut.
Se osasi kysyä just ne kysymykset silloin kun aika oli just sille oikea ja ennen kuin kukaan kerkesi epäilemään että kannattaisiko asiaa sanoa. Vaikka se olisi kuinka syyttävä, se osasi silti maskeerata sen niin että olo ei tuntunut täysin surkealta ja monesti se oli pelkällä puheella saanut tilanteita laukeamaan.
“No hei, jos kaikki on nyt ok niin me ei sitten tulla sinne. Toki sä varmasti tiesitkin sen? Mutta jos tilanne muuttuu ja se tulee sinne uusiksi niin soita vaan. Voit soittaa vaikka mulle suoraan tähän numeroon niin me tullaan heti. Vai yrittikö se tehdä jotain?”
“Ei. Se vaan tuijotti. En mä tiedä oonko… tai kun mähän ite avasin keskustelun. Mutta en mä… miten mä voisin luottaa siihen? Vaikka se sanoo mitä?”
*Epäselvää, rätisevää puhetta linjan toisessa päässä radiopuhelimesta*
“Äh, mä pidättelen sua turhaan kun teillä on selkeästi oikeita töitä. Unohda koko juttu. Mun pitäisi vain kai saada unta.”
“Hei, se, mitä tässä on taustalla ei oo kevyttä. Sun on ihan oikeutettua tuntea niinkuin sä tunnet ja tietäen sen historian, mä en yhtään ihmettele että sä et luota siihen. Mäkään en luottaisi ja se ei johdu vaan näistä haalareista. Jos me tehdään nyt niin että sä lupaat soittaa Heti jos sitä näkyy ja kattotaan sitten mitä tehdään?”
“Mmm… “
*Epäselvää, käskyttävää puhetta taustalta*En mä ollut odottanut että JP tulisi käymään kesken vuoronsa. Rasmus oli tullut kotiin vain vähän aikaisemmin ja se oikeastaan huomasi toisen tulemisen ja mä kuulin sen äänestä ihmetyksen, ennen kuin sen taisi täytyä nähdä JP. Mun onnekseni mies tunsi toisen, vaikka Rasmus ei täysin tiennytkään mun ja JP:n historiaa, sillä en ollut sitä toiselle avannut enkä tiennyt tulisiko Rasmus ikinä tietämäänkään ja onnekseni mun ei tarvinnut pelätä sitä että JP kertoisi mistään ainakaan ilman että se kysyisi multa lupaa. Mä kuulin kuinka nuo vaihtoivat ne pakolliset onnittelut sekä kiitokset ja muutaman muun sanan, ennen kuin rytmikkäät askeleet alkoivat saapumaan mun luokseni.
Haalarin kangas ei ollut mukavan tuntuinen, saati kova liivi sen alla, mutta mä olin silti otettu miehen eleestä. JP antoi mun ottaa oman aikani, ennen kuin se sanattomasti kysyi että oliko kaikki ok. Yritin vakuuttaa toiselle uudelleen että kaikki oli nyt kunnossa ja että aika auttaisi tästäkin ylitse. JP:llä oli sen oma tapa kertoa itsestäänselvyydet lausumatta niistä yhtäkään ääneen. Jutun jatkuessa se keskeytettiin taas uuteen hälytykseen ja miehen palatessa taas leipätyönsä pariin, mä luikahdin samalla ulos ovesta ja jatkoin matkaani kohti autoani jonka nokan käänsin kohti Hopiavuorta. Toivoin että se ei tietäisi siitä, sillä haluaisin pitää tallin sellaisena paikkana jossa mun ei tarvitsisi pelätä sitä.
Pysäytettyäni autoni tallin pihaan, suuntasin automaattisesti oikealle tarhalle ja kirjava hevonen saapui suoraan luokseni. Nostin käteni hajamielisesti tamman otsalle ja rapsutin Paahtista otsalta, samalla kun astelimme hieman sivummalle ja puoliksi istuen, puoliksi rojahtaen laskeuduin alas maankamaralle ja vain tuijotin vaihdellen kirjavaa hevosta ja tyhjyyttä. Satunaisesti muistin pyyhkiä poskiani kastelevia ja lämmittäviä kyyneleitä pois, välillä taas annoin niiden valua. En tiedä kauanko kerkesin istua maassa, kunnes kuulin Marshallin puhuttelevan itseäni ja pudistin vain päätäni vastaukseksi.
“En mä pysty tähän” mutisin huokaisun ja vahvistuvan itkun seasta, pitäen katseeni tiukasti mutaisessa maassa jonka kosteus oli alkanut hiljalleen hiipimään vaatteideni lävitse.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten
Janna H.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
”Janna mikä on?” Rasmuksen äänestä kuului selkeästi huoli. Mies puhui hiljaisella äänellä, sillä Elli oli päiväunilla ja me oltiin, jätetty meidän makuuhuoneemme ovi raolleen, jotta me saattaisimme kuulla, mikäli tyttö alkaisi itkemään. Hiljaisempi äänensävy sai Rasmuksen äänen kuulostamaan ihan erilaiselta kuin mies varmasti olisi toivonut kuulostavansa, ja mä tiesin, että Rasmus ei ajatellut olevansa ilkeä kysyessään. Pyyhin poskilleni valuneita kyyneleitä, ennen kuin pyyhin silmiäni ja yritin nyyhkäistä mahdollisimman hiljaisesti. Mun oli hankala katsoa Rasmuksen päälle, joten mä pidin katseeni omassa sylissäni ja näpertelin huopaa, jonka olin kietonut ympärilleni.
Rasmuksen istuessa vierelleni sohvalle, hivuttauduin huomaamattani kauemmaksi aviomiehestäni. Yritin vältellä puhumista parhaani mukaan, mutta Rasmus sai omalla päättäväisellä ja sanattomalla tavallaan minut puhumaan.
”Mä…mä oon ihan paska äiti” sopersin melkein kuiskaamalla. En uskaltanut edelleenkään katsoa Rasmuksen päälle sillä minua pelotti mitä mies saattaisi ajatella sanoistani. Saatoin tuntea kuinka mies hakeutui istumaan paremmin vierelleni ja lopulta kiersi kätensä olilleni. Hetkeen meistä kumpikaan ei puhunut mitään, ennen kuin mä tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat taas kerran lämmittämään poskillani. Kädet olillani tiukentuivat halaukseen ja jollain ihmeellisellä tavalla mä tunsin oloni helpottuneen ahdistuneeksi sillä tässä hetkessä musta tuntui kuin mä pettäisin Rasmuksen lopunkin ja että meidän vasta alkumetreillä oleva avioliitto päättyisi ennen kuin me päästäisiin elämään avioelämää kovinkaan pitkään.Rasmus antoi minulle oman aikani kerätä itseäni, ennen kuin toinen alkoi puhumaan.
”Rakas, kyllä sä tiedät, että tuo ei ole totta ja että mä ymmärrän miksi sua pelottaa. Muakin pelottaisi ihan varmasti sun tilanteessasi. Se, millaisia sun vanhempasi olivat, jättäisi varmasti monta muutakin rikkinäiseksi, mutta sä oot päässyt ihan helvetin hyvin eteenpäin elämässäsi ja susta on kasvanut todella mahtava ja vahva nainen” puheensa aikana Rasmus halasi minua vain tiukemmin. Vaikka mies ei olisi sanonut niin paljoa kuin mitä lopulta sanoikin, pelkästään se, että toinen halasi minua tiukasti, sai oloni paranemaan suuresti. Enhän mä ollut kertonut Rasmuksellekkaan kaikkea mun lapsuudestani, mutta mies tiesi tarpeeksi, jotta voisi ymmärtää mun ajatuksia ja tunteita. Toki miehellä oli tarttumapintaa näihin aiheisiin myös työnkin kautta, ja ymmärsin senkin, mutta silti helpotti tietää, että mies ymmärsi.”Mutta, mitä…mitä jos se on mun vika, että Elli on ollut viimmoiset pari päivää niin itkuinen? Jos… jos mä oon vaan niin huono äiti, että mä en osaa lohduttaa lastani, vaikka mä yrittäisin kaikkeni?”
”Hei, nyt sä pyörität vain samaa levyä. Mitä jos mä keitän kahvit, juodaan ne rauhassa ja sitten sä lähdet tallille? Käyt touhuilemassa Paahtiksen kanssa jotain mukavaa ja vaan yrität rauhoittua. Me pärjätään, kyllä Ellin kanssa sen aikaa mitä sulla menee tallilla koska nyt kuullostaa siltä, että sä tarttet aikaa vain itsellesi.
”Ootko… ootko sä ihan varma?” kysyin nyyhkäisyni päätteeksi. Hymy, joka Rasmuksen huulia koristi vakuutti minulle jotta voisin todellakin lähteä ja lopulta päädyinkin vain halaamaan miestäni, ennen kuin tuo lähti keittämään lupaamaansa kahvikupillista. -
Vähän myöhässä ja tässä on myös ehkä liikaa uskonnollisia lainauksia joten pahoittelut molemmista. Toivottavasti kaikilla oli silti kivat bileet
Juhlapäivän aamu aukeni harmaana ja tylsänä, mutta onneksi ei ihan liian kuumana. Rasmuksen vanhemmat ja sisko olivat saapuneet jo edellisenä päivänä meidän avuksemme, ja aamu olikin mennyt laittaessa kaikkea valmiiksi ristiäisiä varten. Aika, joka oli edennyt Ellin syntymästä aina tähän pisteeseen, tuntui kulkeneen ihan ihmeellisillä nopeuksilla, enkä saattanut oikein aina ymmärtää kaikkea, jota oli tapahtunut. Rasmus oli mitä paras avopuoliso sekä isä meidän pienelle tyttärellemme ja vaikka joillain taisi olla omat epäilyksensä sen suhteen, tulisiko meidän suhteemme kestämään, olin silti tyytyväinen siitä, että uskalsin yrittää.
Raskauteni sekä äitiyteni ei ollut minulle helppoa, mutta olin saanut siihen hyvää tukea ja ehkä hiljalleen sain vakuutettua itseäni siitä, että minusta tulisi hyvä äiti pienelle tyttärelleni. Kotivaatteiden vaihduttua beigehtävään mekkoon sekä matalahkoihin korkoihin sekä kevyeeseen meikkiin olin valmis elämämme seuraavaan osaan. Vähän ennen yhtä paikalle kutsutut vieraat alkoivat saapumaan ja lopulta myös kummeiksi lupautuneet Marshall ja Niklas sekä Rasmuksen sisko Inka saapuivat paikalle. Paria minuuttia vaille yksi kaikki olivat paikoillaan ja näin ollen tilaisuus saattoi alkaa.
Kastejuhlaan kokoontunut seurakunta. Jeesus kutsui luokseen lapsia ja siunasi heitä. Vapahtajamme ottaa pyhässä kasteessa yhteyteensä tämän lapsen ja lahjoittaa hänelle iankaikkisen elämän. Jeesus on luvannut: »Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois»
Kuunnellessani papin sanoja, en voinut olla hymyilemättä pientä, pehmeää hymyä sylissäni nukkuvalle tytölle. Ehkä jonain päivänä voisin sanoa, että minusta olisi tullut parempi äiti kuin millaisena itseni juuri nyt tunsin.
Te vanhemmat olette antaneet lapsellenne nimen Ellinoora Senja Maria. Tahdotteko että hänet kastetaan kristilliseen uskoon?
Papin lausuessa sanojaan nostin katseeni sylissäni nukkuvasta lapsesta kohti miestä ja yhdessä vierelläni seisovan Rasmuksen kanssa totesimme tahtovamme. Lausuttuamme sanan ja papin jatkaessa tilaisuutta ristinmerkillä sekä rukouksella, annoin katseeni kiertää pienessä, mutta sitäkin tärkeämmissä juhlavieraissamme. Inkan luettua Raamatun kohdan ja papin aloittaessa puheensa, näin miten tuo käänsi hienoisesti suuntaansa kohti meitä lausuessaan nimemme. Kuuntelin sanoja, vaikka osa niistä tuntuikin vain kaukaiselta muminalta.
Lopulta kaste tilaisuus loppui ja ojennettuani Ellin Niklaksen käsivarsille, oli minun ja Rasmuksen aika vaihtaa paikkaamme pöydän eteen. Papin lausuessaan alkusiunaustaan, tunsin, kuinka pulssini nousi, sillä kukaan ei tiennyt juhlan tästä osasta.
Rakkaat ystävät, Janna Emilia sekä Rasmus Aleksi. Raamatussa sanotaan, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja tarkoitti heidät kumppaneiksi toisilleen. Jumalan sanaa kuunnellen ja yhdessä rukoillen pyydämme avioliitollenne hänen siunaustaan.
En voinut olla pujottamatta sormiani Rasmuksen omien lomaan ja puristamatta miehen kättä hienoisesti. Vaikka olimme puhuneet siitä, että astelisimme avioliittoon samalla kun Elli kastettaisiin, tilaisuuden ollessa oikeasti edessä se tuntui silti jotenkin ihmeelliseltä. Kuitenkin rukouksen loppuessa ja Raamatun kohdan luvun tullessa eteen jouduin yllättäen nielemään muutaman kyyneleen, samalla kun poimin papin ojentaman Raamatun käteeni, jotta saatoin lukea: 1. Kor. 13:1–8, 13
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
Mitä pidemmälle korinttilaiskirjeen lukemisessa pääsin, sitä enemmän jouduin keskittymään lausumaan jokaisen sanan ja tavun, tunteideni noustessa pintaan tavalla, jolla en ollut niiden odottanut nousevan. Kuitenkin jollain ilveellä pääsin lukemisesta lävitse ja Inkan ojentaessa minulle nenäliinaa, jolla pyyhkiä silmiäni hymyilin naiselle kiitollisena, samalla kun yritin kuunnella papin puhetta, joka oli osoitettu minulle ja Rasmukselle.
Miehen osoittaessa kysymyksensä Rasmukselle, en voinut olla kääntämättä katsettani miehen silmiin ja hymyilemättä toiselle hymyä, joka oli useamman tunteen sekoitus. Nähdessäni silmäkulmastani liikettä ja vilkaistuani kohti mustaan pukuunsa pukeutunutta pappia keskityin täysin hänen sanoihinsa: Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta Janna Emilia Heikkilä, tahdotko ottaa Rasmus Aleksi Nylundin aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?
Huulillani ollut hymy syveni ja lämpeni lausuessani tahtoni. Rasmuksen ojennettua sormuksemme sekä niiden tultua siunatuksi, oli meidän aikamme pujottaa ne toistemme vasempiin nimettömiin ennen kuin pappi jatkoi puhettaan ja vahvisti juuri sovitun avioliittomme. Loppu vihkimisestä tuntui menevän täysin ohitse korvieni ja lopulta molemmat tilaisuudet olivat ohitse ja me olimme oikeasti pieni perhe. Rasmuksen vanhemmat halusivat ottaa meistä heti kuvan ja se innosti myös muita kuvien ottamiseen, joten saimmekin poseerata useammallekin oman elämänsä paparazzille.
Dom, johon olimme molemmat Rasmuksen kautta tutustuneet aikoinaan työmme kautta, oli ilmoittanut tulevansa kuvaamaan tilaisuutemme, joten saimme poseerata vielä hänelle, ennen kuin oli aika siirtyä tarjottavien pariin. Rasmuksen vanhemmat onnittelivat meitä ensimmäisenä sekä vanhempien rakastavalla oikeudella sättivät poikaansa siitä että tuo ei ollut kertonut, jotta kyseessä oli niin häät kuin ristiäisetkin.
”Noh, jokos te olette päättäneet sukunimen?” Arttu kysyi heti kun tilanne vain salli. Näin miten Rasmus katsoi päälleni ja nyökättyäni miehelleni hyväksyvästi kääntyi miehen katse vanhempiensa pariin.
”Itse asiassa tiedämme ja prosessi onkin jo vetämässä sillä, otamme molemmat uudeksi sukunimeksi Haglund.”
Uuden sukunimen maininta sai aikaan keskustelua, joka katkesi kuitenkin Annikan ilmoittaessa, että heidän olisi aika vapauttaa meidät myös muille vieraille ja haettuamme myös itsellemme niin kahvia kuin myös tarjottavia, oli aika löytää vapaat istumapaikat ja jatkaa kysymyksiin sekä onnitteluihin vastaamista kaikkien osalta.-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 8 kuukautta sitten Janna H.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Vaikka retki Hirvijärvelle tapahtuikin myöhään illalla, en mä sitä silti halunnut jättää väliin. Tokihan varmasti kaikkien harmiksi Elli nukkuisi koko illan, mutta ehkä se ei haittaisi ketään ja pääasia olisi se, että tyttö olisi mukana. Perhe-elämä oli alkanut hiljalleen luonnistumaan ja ehkä vanhemmuus oli vain sellainen, johon piti oppia ja mitä ei oppinut kuin vain päivittäisessä elämässä. Tokihan mua helpotti myös suuresti se, että olin saanut myös mahdollisuuden käydä juttelemassa psykologin kanssa synnytyksen jälkeen ja sitä kautta saada omanlaista varmuutta siihen, että olisin kykenevä äidiksi ja purkamaan omia pelkojani, joita äitiys nosti pintaan.
Pakattuamme kaikki tarvikkeet, suuntasimme Hirvijärvelle jokin aika sen jälkeen, kun kaikki olivat lähteneet ratsuretkelleen. Olin kysynyt Eetulta kauanko retkessä kestäisi, jotta osaisimme suunnata paikalle oikeaan aikaan ja tullessamme paikalle olimme laittaneet kaikki tarjottavat valmiiksi ja Rasmus oli jo alkanut kasailemaan nuotiota. Lopulta ratsukot alkoivat saapumaan paikalle ja osa suuntasi uittamaan hevosiaan, ja osa sitoi ratsunsa suoriltaan kiinni. Kuvasin osalle porukasta muutaman kuvan sekä videon, ennen kuin Elli kaipasi huomiotani ja suuntasin tyynnyttelemään tyttöä. Rasmus oli ollut kuitenkin nopeampi ja piteli jo Elliä sylissään saapuessani paikalle ja varmistaessani että kaikki olisi tytöllä varmasti hyvin.
Retkelle mukaan lähtenyt Saga tuli myös luoksemme, onnitellen ensin tyttärestä ja sen jälkeen kysellen hieman siitä, millaista vanhemmuus olisi. Yrittipä nainen myös saada Rasmusta juttelemaan oman puolisonsa kanssa siitä, miten mukavaa isyys olisi ja saada näin ollen kai siementä istutettua myös tuon päähän. Onneksi Rasmus osaa ottaa tietyt asiat huumorilla, eikä mies suuttunut ehdotuksesta, vaan osasi nauraa sille, vaikka mainitsikin että ei ehkä vielä tässä kohtaa olisi paras kertomaan isyyden hienoudesta. Jatkoimme juttelua vielä hetken ja hevosihmisille tyypilliseen tapaan keskustelu kääntyi hevosten pariin. Syksyn lähestyessä olin miettinyt mitä tekisin Paahtiksen kanssa, sillä Kristianilla jatkuisivat opiskelut eikä mies pääsisi tallille varmasti niin usein kuin kesällä. Marshalliakaan en viitsisi pyytää liikuttamaan tammaa enemmän kuin mies jo nyt teki, sillä tuolla oli kuitenkin omat hevoset ja niiden kilpaurat enkä haluaisi pyytää tuota vapauttamaan aikaansa laikukkaalle tammalle.
Saga kyseli suunnitelmistani tamman kanssa ja mainitsin että jossain kohtaa, kunhan vain vauva-arki helpottuisi ja tasaantuisi vielä hieman, ajattelin palata satulaan ja alkaa kohottamaan omaa kuntoani, jos vaikka pääsisimme jokin kausi vielä kisaamaan. Tokikaan kisaaminen joutuisi myös odottamaan sitä hetkeä, että Elli olisi niin iso, jotta pärjäisi isän kanssa vähän pidempään, joten mainitsinkin että mikään kiire takaisin kisakentille ei meillä ollut. Juttelumme aikana Santtu oli saapunut paikalle ja nuoren miehen liittyminen keskusteluun yllättikin minut hieman, sillä en ollut huomannut toisen paikalle saapumista. Nuoren miehen sanat siitä, että tuo voisi olla valmis auttamaan Paahtiksen kanssa yllättivät minut hieman, mutta toisaalta tiesin, että Santtu olisi huolellinen hevosten kanssa, sillä tuo oli pitänyt todella hyvää huolta Fifistä.
En ollut kerennyt tallille muutaman viikkoon siten, että olisin nähnyt Santtua, joten en ollut voinut jutella nuoren kanssa uudelleen Paahtiksen liikuttamisesta. Kuitenkin tänään minua onnisti ja juuri kun olin saapunut tallille, oli Santtu juuri harjaamassa Fifiä.
”Moikka! Ooksä viälä sitä miältä, että sua huvittaas kokeella Paahtista? Tai ku mun pualesta sä saat sitä kyllä kokeella, jos vaa haluat. Voirahan vaikka kattua joku sellaane päivä ja aika et Marsh pääsis kans mukaha ku se on kuitenki viimeaikoona ratsastanu sillä enemmä. Tai sitte jos susta tuntuu siltä nii, saat kokeella sitä ihan vapaastikki” kysyin nuorelta mieheltä heti kun olin varmistunut siitä, että Santtu kuuli minut. Tokikaan mikään pakko ei nuorella olisi tammaa kokeilla, jos tuo ei enää sitä haluaisikaan, mutta olin kuitenkin valmis tarjoamaan mahdollisuutta sille.Riippuen siitä, mitä Santtu vastaisi, vaihtaisimme vielä muutaman sanan nuoren miehen kanssa, ennen kuin jouduin pahoittelemaan, että minun täytyisi jatkaa matkaa, että kerkeäisin hoitamaan Paahtiksen ennen kuin Elli heräisi ja Rasmus ei pärjäisi lapsen kanssa kotona.
Vaikka luulin että kirjava juoksisi karkuun nähdessään minut, käveli Paahtis yllättäen minua vastaan ja sain helposti pujotettua riimun tamman päähän. Pikaisen hoitohetken jälkeen nostin satulan tamman selkään ja varustettuani Paahtiksen loppuun oli aika päästää ratsuni irti ja taluttaa se kentälle. Asettaessani jalkani jalustimeen huomasin jännittäväni satulaan nousemista, sillä en ollut ratsastanut pitkään aikaan. Kuitenkin ponnistin Paahtiksen satulaan ja istuessani lopulta alas mustaan nahkasatulaan sekä tuntiessani tammani liikkeet allani, hymy nousi huulilleni enkä voinut olla onnellisempi tässä hetkessä.
Pitkä ei ratsastuksemme kuitenkaan ollut, sillä tiesin että minulla ei ollut hirveästi aikaa tallilla ja ratsastustaukoni ollessa pitkä, en myöskään uskaltanut pitää ensimmäistä ratsastustani pitkänä. Paahtis tuntui kuitenkin hyvältä ja olin onnellinen siitä, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka saattoivat pitää huolta tammastani silloin kun en itse voinut ratsastaa ja hoitaa Paahtista sillä tavalla millä saatoin siitä huolta pitää ennen kuin raskauteni eteni niin pitkälle, että en päässyt enään nousemaan satulaan. Ohjatessani tammaani kohti porttia, huomasin ajatusteni haahuilevan siihen hetkeen, että saisin opettaa omaa tytärtäni hoitamaan hevosia sekä ratsastamaan. Vielä en ollut puhunut Rasmukselle mitään asiasta, mutta uskoin että mies varmasti ymmärtäisi, että sellainen olisi todennäköinen vaihtoehto.
Lopulta kuitenkin laskeuduin alas Paahtiksen selästä ja lähdin hoitamaan tammaani pois, ennen kuin olisi aika palauttaa se laitumelle ja lähteä huolehtimaan pienestä prinsessastani.
-
Team Hopiavuoren uusin jäsen
Synnytyksen jälkeiset päivät olivat menneet tunteiden sekamelskassa. Vaikka mä olinkin onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta meillä oli Rasmuksen kanssa lopulta terve tytär, ajatus siitä, että olisinko mä oikeasti kykenevä äidiksi. Ehkä työlläni ja sillä mitä kaikkea näin siellä oli joku osa ja arpa siihen millaisia tunteita päässäni velloi ja mikä sai mut tuntemaan tällaisella tavalla. Kai oli onni, jotta sain maailman ihanimmat kätilöt Annista ja Elisasta. Naisilla oli noin kolme vuosikymmentä eroa iässä ja kokemuksessa mutta silti molemmat olivat – ainakin oman kokemukseni mukaan – ihan täydellisiä kätilöitä ja molemmat osasivat tukea minua juuri oikealla tavalla sekä molemmilta löytyi aina aikaa puhua asioista, jos minulla oli jotain mistä halusin puhua.
Myös muusta sairaalan henkilökunnasta oli apua alkaneella matkallani äitiydessä, kuin myös Rasmuksen kohdalla isyydessä ja meidän yhteisellä matkallamme vanhemmuudessa. Tokihan varmasti paljon sellaisia asioita tulisi eteen, joita ei kolmeen päivään sairaalassa mahtunut tulisi eteen, kun pääsisimme kotiin. Kunhan kaikki viimeisetkin tarkistukset ja muut oli tehty, me olimme valmiita lähtemään kotiin Rasmuksen ja Ellin kanssa. Astellessamme ulos sairaalasta uusi tunteiden sekamelska iski päälleni ja kävimmekin Rasmuksen kanssa keskustelua kaikesta siitä mitä tunsin, ja toinen yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua.
Päästessämme kotiin, Rasmus alkoi tekemään jotain ruokaa samalla kun itse purin sairaalalaukkuani laitettuani Ellin nukkumaan. Ruokailun aikana jatkoimme jutteluamme Rasmuksen kanssa ja lopulta toinen ehdotti minulle, jos ottaisin myös itse lyhyet päiväunet. Herättyäni ja saatuani taas kiinni ajasta ja paikasta, ei olotilani ollut enää niin huono kuin ennen unia. Opeteltuamme elämää kotona pienenä perheenä oli aika nousta taas autoon ja suunnata kohti Hopiavuorta.
Rasmuksen parkkeeratessa auton tallin parkkipaikalle minua jännitti varmaan enemmän kuin silloin kun Paahtis muutti tallille. Nostettuani kaukalon pois autosta lähdin kävelemään kohti Hopiavuoren tupaa, sillä todennäköisesti sielä olisi vähintään Eetu tai joku, joka tietäisi ketä tallilla olisi ja voisi lähteä hakemaan porukkaa tupaan. Astuttuani eteiseen ja saatuani kengät pois astelin vähän eteenpäin käytävämäistä eteistä, jotta pääsin tupaan.
”Mooi” tervehdin tuvassa istujia ennen kuin käänsin käsivarrellani olevaa koppaa siten että sinne oli helppo nähdä. ”Mä ajattelin että te ootta varmahan jo kuullu että pikkuunen on syntyny niin ajattelin että me tullahan ny heti käymähän Ellin kans niin pääsettä tapaamahan flikan” puhelin samalla kun asettelin kopan tuvan pöydälle ja nostin Ellin hellästi pois kopasta ja käsivarsilleni jotta kaikkien olisi helpompi nähdä Hopiavuoren porukan uusin jäsen.
-
Edellisenä iltana mua oli alkanut supistamaan ihan kunnolla ja kun supistusten väli alkoi vain lyhenemään, mä sanoin Rasmukselle, että nyt oli tosi kyseessä ja että meidän täytyisi lähteä P-talolle just nyt. Mies oli kerennyt jo nukahtamaan, joten mulla meni hetki siihen, että mä sain Rasmuksen uskomaan, että nyt oli oikeasti tilanne päällä. Koko ajomatka sairaalalle oli todella tuskainen ja kun me pääsimme P-talolle, hoitajat ottivat mut vastaan ja lähtivät kiikuttamaan mua osastolle.
En mä tiennyt mitä mä olin odottanut synnytyksestä, mutta jotenkin kaikki pääsi yllättämään mut. Mä en tiennyt paljonko kello oli ja kauanko synnytys oli kestänyt, mutta lopulta kätilö ilmoitti, että mä voisin alkaa ponnistamaan ja 6:38 lauantai aamuna pieni prinsessa näki päivänvalon. Mä olin ihan uupunut urakan jälkeen, mutta samalla mua myös pelotti se, että mitä jos jotain olisi mennyt väärin ja jos vauva olisi kuollut synnytyksessä. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua kätilö toi luokseni pienen nyytin ja ojensi sen käsivarsilleni hellästi. Mä en voinut uskoa, että mä olin äiti ja että nyytissä makaava lapsi olisi mun oma, vaikka mä olin totutellut ajatukseen jo kuukausien ajan.
Lopulta meitä onniteltiin terveestä ja kauniista tyttärestä, mutta mä en edes tiedä vastasinko mä siihen mitään, vai tuijotinko mä vain pientä nyyttiä. Lopulta mä pyysin Rasmukselta mun puhelimen ja otin kuvan pienestä kädestä. Mä liitin kuvan WhatsAppin viestikeskusteluun saatesanoilla ”hän on täällä. 53 cm 3509 g. Kaikki ok.” Lopulta mä lähetin viestin keskusteluun, jossa oli mun lisäksi Marshall ja Niklas, ennen kuin mä valahdin takaisin omanlaiseen vauvakuplaan.
-
Janna + Rasmus voi lähtiä huoltojoukoiksi ja jos joku rohkenoo niin Paahtoleipää saa lainaratsuksi 🙂
-
Tässä pätkässä ei ole päätä eikä häntää, mutta jollain sitä blokkia on purettava…
Viikot ja kuukaudet olivat menneet nopeasti ja laskettu aikani lähestyi lähestymistään. Vaikka alkuun ajatus raskaudesta oli ollut hankala sekä pelottava, Rasmus oli ollut suurena tukena mulle koko raskauden ajan. Vaikka ajoittain mä olin voinut todella huonostikin, Rasmus oli tuonut mulle sellaisia ruokia ja juomia, joita mä koin voivani syödä ja juoda. Tokihan ajoittain oli sellaisia päiviä, kun mä voin todella huonosti ja mun kävi Rasmusta sääliksi, että se silti yritti parhaansa mukaan pitää musta huolta. Heti kun mun oloni parani sen verran että pystyin huolehtimaan itsestäni ja olemaan pystyssä sekä liikkeessä, tein parhaani sen eteen, jotta Rasmus sai viettää aikaa ystäviensä kanssa tai yksin. Toki me tehtiin Rasmuksen kanssa asioita myös kahdestaan, mutta mä yritin pitää huolta siitä, että toisella oli mahdollisuuksia ottaa aikaa itselleen, sillä mä halusin omalla tavallaan osoittaa sillä tavalla, jotta mä arvostin kaikkea mitä se teki meidän eteemme.
Raskauden edetessä eteen tuli myös ajat, jolloin mä luovuin Paahtiksen ratsastamisesta ja sen liikutus oli täysin Kristianin sekä Marshallin ja Niklaksen harteilla. Tai no, alkuun mä en ihan täysin luopunut kirjavan tammani liikuttamisesta ja juoksutin Paahtista aina silloin kun tammalla oli kevyempi päivä, mutta vähän ennen kuin kesäkuu asteli eteen ja mä jäin äitiyslomalle, loppui myös mun juoksutukset. Tokihan mä olin silti käynyt Hopiavuoressa ainakin muutaman kerran viikossa joko vain moikkaamassa Paahtista, tai sitten mä olin saattanut toimia jollekkin kameramiehenä tai auttanut jossain muussa pienessä tehtävässä, johon mä saatoin tilani puolesta osallistua.
Lähestyvä synnytys oli saanut myös mut ja Rasmuksen puhumaan tulevaisuudesta ja mitä enemmän me puhuttiin, sitä oikeammalta mun valintani tuntui ja yllättäen mä löysinkin itseni tilanteesta, jossa mä hieman suunnittelemattakin kosin miestä. Eihän se mikään romanttinen ja suunniteltu ollut, mutta silti valinta tuntui oikealta. Pieni teko tuntui jotenkin oikealta ja musta tuntui hieman varmemmalta saatella lapsi maailmaan. Laskettuun aikaan olisi enää muutama viikko jäljellä, mutta kuitenkaan ei olisi varmaa, jotta raskaus kestäisi sinne asti, vaan synnytykseni saattaisi käynnistyä jo ennen tuota päivää eikä tässä kohtaa synnytystä yritettäisi enää hidastaa, vaan lapsi saisi syntyä, jos synnytys käynnistyisi. Tokihan tämä mahdollisuus nosti omia pohdintoja mieleeni, mutta mulle oli onneksi muodostunut hyvä tukiverkko menneiden kuukausien aikana ja mä tiesin, että olisi mahdollista puhua kaikesta mikä mun mieltäni painoi oikeilla termeillä ja mun pelot sekä epävarmuudet otettaisiin tosissaan.
-
Jotenkin varkain raskauteni viimeinen kolmas oli alkanut. Noin parin kuukauden päästä aloittaisin äitiyslomani sen sijaan että aloittaisin kesälomaani. Tuntui oudolta ajatella että synnytys oli lähenemässä koko ajan. Me oltiin Rasmuksen kanssa hankittu kaikki viimeisetkin jutut vauvalle ja asunnostamme oli alkanut muuttumaan koti jossa pian asuisi kolme. Ehkä isoin muutos oli ollut se, että olin lopettanut ratsastamisen ihan kokonaan. Osin myös sen vuoksi että satulaan pääseminen oli hankalaa ja osin sen vuoksi että mä en halunnut jotta lapselle tapahtuisi mitään.
Marshall ja Kristian olivat olleet suurena apuna Paahtiksen liikutuksen kanssa, sillä tamma ei ollut viettänyt kovinkaan paljoa lomaa vaan se oli ollut koko ajan suhteellisen säännöllisessä liikutuksessa, vaikka se ei mitään kovin raskasta aina ollutkaan. Tamma ei ollut kuitenkaan kuin vasta kuusivuotias joten se oli hyvässä kisa- ja treeni-iässä. Tokihan äitiyslomani olisi tarjonnut hyvän ajan pitää tammaakin kunnolla lomalla, mutta ennen sitä päätöstä mä olin ainakin ajatellut kysyä jos olisi jokin mahdollisuus sille että Paahtis voisi pysyä jonkinlaisessa liikkeessä siihen asti että lapsi syntyisi ja mä olisin palautunut synnytyksestä sen verran että paluu satulaan olisi mahdollista.
Kahden erilaisen liikuttajan kanssa tamma pääsi myös liikkumaan erilaisella tavalla kun mitä Paahtis oli ehkä mun kanssa päässyt, sillä Kristianin kanssa tamma liikkui hieman kevyemmin ja palauttelevammin kun taas sitten Marshall laittoi tammaa kunnolla töihin. Olinhan mä ollut seuraamassa molempien ratsastuksia ja olikin mielenkiintoista nähdä miten oma hevonen liikkui muiden alla ja ehkä saada jotain vinkkejä siihen miten omaakin ratsastusta kannattaisi muuttaa ratsuunsa nähden. Tokikaan niinä päivinä kun kumpikaan oli hypännyt, musta ei ollut kovinkaan paljoa apua ainakaan rataa rakentaessa tai puomeja nostaessa maasta, mutta olin mä sentään pystynyt auttamaan esteiden nostamisessa.
Kristianin kanssa puhuessa mä olin saanut sitä vakuutettua siitä että se voisi käydä kiertämässä joitain pikkukisoja Paahtiksen kanssa ihan vaan treenimielessä eikä mulla olisi mitään toiveita siitä että parivaljakko pärjäisi kisoissa. Tokihan myös Marshall saisi halutessaan kilpailla tamman kanssa ja olinkin kertonut miehelle että korvaisin kyllä kaikki kustannukset joita Paahtiksen kilpailuttamisesta aiheutuisi eikä miehen tarvitsisi maksaa niitä omasta pussistaan. Olin yrittänyt painottaa miehelle että mikään pakko ei kirjavan tamman kanssa olisi kilpailla ja jo se, että toinen oli valmis edes auttamaan tamman liikuttamisessa oli jo suuri apu.
Tänään kuitenkin kirjavan tamman liikuttaminen oli minun harteillani ja samalla Paahtis sai myös hieman vapaamman päivän juoksutuksen merkeissä. Tokihan mä olin yrittänyt silti tarjota Paahtikselle erilaisia tehtäviä juoksutuksessakin tempon muutoksilla sekä vaihtamalla ympyrältä suoralle uralle. Toki aina mahdollisuuksien mukaan mukaan oltiin otettu puomeja tai sokeripaloilla rakennettuja kavaletteja jos olen saanut jonkun auttamaan niiden rakentamisessa sekä paikoilleen kantamisessa.
Kirjava tamma hölkkäsi rauhallisesti ympyrällä ja sainkin nauttia tamman liikkumisesta samalla kun pidin huolen siitä, että tamma liikkuisi kunnolla. Kuitenkaan tänään tamman ei tarvinnut liikkua kovinkaan rankasti joten vain lyhyt juoksutus sai riittää, ennen kuin siirsin tamman laukasta raviin ja siitä käyntiin sekä lopulta pysäytin kirjavan hevosen, ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti suulia jotta sain hoidettua kirjavan tamman takaisin tarhaansa.
-
Kakkukestit
Olin jättänyt tallille tulemisen niin myöhälle että ainakin osa porukasta olisi paikalla. Vaikka mun ei välttämättä olisi tarvinnutkaan, mä olin poikennut paikallisen leipomon kautta ja ostanut matkaani suklaakakun tupaan vietäväksi. Kääntäessäni autoni tallille menevälle tielle, tunsin miten perhosparvi mahassani alkoi liitelemään uudelleen ja mä jouduin vetämään muutaman syvemmän henkäyksen. Raskauteni alkaisi kuitenkin olemaan pian puolivälissä ja kevään edetessä faktaa olisi hankalampi piilottaa, joten olisi paras kertoa kaikille jo nyt, eikä yrittää kehitellä selityksiä sitä mukaan kun juttu leviäisi tallilla.
Parkkeerattuani autoni, nappasin takapenkiltä kakkulaatikon ja matkalla tupaan näin Eetun joka oli juuri matkalla samaan suuntaan.
“Eetu! Saanko passoottaa sen verta että viittisiksä käyrä sanomas kaikille jokka o tallis että tuloovat tupaha kahaville? Mullon täälä kaakkuaki jos se on minkäänlaane myyntivaltti.”
Vaalea mies heilautti vain kättään, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin suuntaan josta oli tulossakin. Oma matkani jatkui tupaan, jossa Noa oli juuri keittiössä. Rastapäinen hieman ihmetteli käsissäni olevaa kakkulaatikkoa, mutta kertoessani tässä kohtaa vain laatikon sisällöstä, tuo lupasi etsiä kakkulapion ja lopulta kakku oli pöydässä ja kahvi tippumassa sekä teevesi kiehumassa.Kauaa ei mennytkään kun eteisestä alkoi kuulumaan puheensorinaa – yhden kuuluvimmista äänistä kuuluen Niklakselle – porukka saapui sisälle ja lopulta tupaan. Kaikkien löytäessä paikkansa keittiöstä, kuka istui pöydän ääreen, kuka jäi nojailemaan tiskipöytään, kuulin jonkun ihmettelevän mitä oli tapahtumassa kun oli tällaiset tarjoilut esillä.
“Tuata mä toin sen kaakun” sanoin, ennen kuin vedin pienesti henkeä. “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu, mutta mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa. Siitä johtuen tua kaakku ja mä miätiin että oltaasko me saatu vaikka viikonlopulle joku yhteesmaasto ku minä viälä pääsen satulahan?”
-
Tarinassa esitettävä kysymys tulee mahdollisesti ihan liian aikaisin esiin, mutta ei keskitytä siihen faktaan. Leikitään vaikka että se on vain sen vuoksi jotta Janna voisi tuntea olonsa hieman varmemmaksi mitä tulee päivä päivältä lähenevään äitiyteen.
Normaaliin työhön palaaminen oli alkuun tuntunut hieman oudolta ja ottanut pari päivää totuttelua. Tokihan me olimme sopineet Sarin kanssa että tekisin hieman kevyempää työtä vielä loppukevään sekä kesän, aina siihen asti että siirtyisin äitiyslomalle. Kristian oli ottanut hieman enemmän vastuuta Paahtiksen liikuttamisesta ja nuori mies olikin alkanut hyppäämään tammalla aina kerran viikossa. Marshall oli nähnyt muutamat nuoren miehen hypyistä ja tuo oli kertonut että ratsukolla oli mennyt todella hyvin, vaikka alkuun toki hypyt olivat olleet pientä hakemista.
Koska en tehnyt enää asiakastapaamisia, pystyin pitämään muutaman lyhyemmän työpäivän, vaikka yritinkin samalla hoitaa kaikkia keskeneräisiä työtehtäviä pois alta. Lyhyt työpäivä tarkoitti sitä, että kerkesin tallille sellaiseen aikaan kun suurin osa muista kävijöistä oli vielä poissa paikalta. Vaikka mä olinkin kertonut Nellylle ennen vuoden vaihdetta mun raskaudestani, oli se silti edelleen salaisuus suurimmalle osalle tallilaisista ja sitä alkaisi olla pian hankalaa piilotella, varsinkin kun vatsani alkoi jo hiljalleen näkymään. Jotenkin kuitenkin raskaudesta kertominen ei tuntunut jotenkin helpolta, vaikka olinkin yrittänyt käsitellä asiaa siitä asti kun olin saanut selville että olin raskaana.
Kävellessäni suuliin, näin sielä tutuksi tulleet mustan sekä vaalean hevosen. Päästessäni vähän lähemmäksi hevosia, kuulin hirveää vauhtia tykittävän puheen, enkä voinut olla hymyilemättä. Niklaksen nähdessä minut tuo hiljeni ja katsoi päälleni kuin olisin käskenyt toisen olla hiljaa, sanomatta kuitenkaan sanaakaan toiselle.
”Mitä sinä naureskelet?”
”Ei mitään. Mietin vain että millainenkahan moottoriturpa sun kummilapsestasi tulee, varsinkin jos Marshall antaa sen viettää ihan liikaa aikaa sun kanssasi eikä tasapainota tota puhetulvaa.”
Kuultuaan sanani toinen hiljeni ja saatoin vain nähdä miten rattaat alkoivat raksuttamaan mustan ratsastuskypärän alla. Jotenkin Niklaksen reaktio oli ollut odotettu ja annoinkin toisen prosessoida kuulemaansa pari minuuttia. Lopulta kuitenkin kaivoin takkini taskusta esiin puhelimeni ja hain kuvagalleriastani esiin muutaman viikon takaisen ultraääni kuvan ja tarjosin puhelinta Niklakselle. Toinen poimikin puhelimeni hieman hämmentyneenä käsiinsä ja katsoi kuvaa, ennen kuin nosti katseensa minuun, siirtäen sen Marshalliin ja lopulta takaisin kuvaan. Niklas antoi katseensa tehdä vielä kerran saman kierroksen, ennen kuin toinen löysi taas sanoja, joista muodostaa lauseita.”Kenen? Mitä? Onko?”
”Se on mun. Mä olen raskaana. Oikeastaan mä oon tiennyt raskaudesta jo lokakuusta asti ja Marshall on tiennyt myös” helpotin Niklaksen ajatuksia kertomalla tarinan ultakuvan takana. Toinen katsoi Barnumia varustavaa miesystäväänsä hyvinkin kysyvästi, mutta Marshall ei joko huomannut toisen katsetta, tai sitten tuo ei vain antanut Niklakselle syytä ottaa enään yhtään lisää kierroksia.
”Itse asiassa, mulla olisi teille yksi kysymys. Ei teidän tarvitse vastata siihen nyt heti, koska mä tiedä että se, mitä mä kysyn, on todella iso ja sitova kysymys. Mutta me ollaan Rasmuksen kanssa mietitty, että haluaisitteko te olla mukana pienen elämässä kummisetinä?”Jopa Marshallin ilmeestä oli nähtävillä pieni hämmentyneisyys joten toistin vielä uudelleen, että vastausta ei ollut pakko antaa juuri nyt vaan pariskunta saisi miettiä asiaa rauhassa ja keskustella vastauksestaan. Lopulta mä jätin pariskunnan suuliin ja suuntasin hakemaan omaa kirjavaa tammaani, sekä laitoin sen valmiiksi juoksutusta ajatellen, sillä yllättäen ratsastaminen ei tuntunutkaan tänään hyvältä vaihtoehdolta.
-
24.12.2021
Me oltiin vietetty Rasmuksen kanssa rauhallinen aatto. Päivä oli sisältänyt aikatauluttomuutta, käynnin hautausmaalla – vaikka mä en tiennyt halusinko mä käydä äitin haudalla – sekä hyvää ruokaa. Huomenna me lähdettäisiin ajamaan Rasmuksen vanhempien luokse, sillä Jyväskylään ajoi kuitenkin useamman tunnin varsinkin nyt talvella.
Rasmus oli juuri lämmittämässä glögiä jotta me saataisiin pitää pieni tauko, ennen kuin olisi aika lähteä Hopiavuoreen viemään Paahtikselle jouluherkkuja ja sen jälkeen suuntasimme takaisin kotiin joulusaunan ja lahjoja avaamaan. Etsiessäni fleeceä, jonka voisin vetää päälleni tallille, kuulin ovikellon soivan. Myssy reagoi ovikellon sointiin haukahtamalla ja mua hämmensi mitä oli tapahtumassa,sillä en odottanut ainakaan itse että joku olisi tulossa käymään.
”Rasmus, odotatko sä jotain käymähä?”
”En. Kaikki on vanhemmillani tai sitten me ollaan vaihdettu lahjat etukäteen niin en mä odota ketään käymään. Säkään et vissiin odota ketään käymään?”
”En… mä meen avaamaan.”
Suuntasin ulko-ovelle hieman hämmentyneenä, sillä mulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuka olisi tulossa käymään. Mä suljin välioven takanani, ennen kuin avasin ulko-oven. Oven ulkopuolella seisoi noin viisikymmentä vuotias mies.”Hyvää joulua Janna”
Mulla meni hetki ymmärtää, kuka oven ulkopuolella seisova mies oli.
“I… isä?”
“Mä pahoittelen että mä tulin näin yllättäen, mutta mä en toisaalta tiennyt että olisiko mun kannattavaa jättää paketteja postilaatikkoon.” Sanojensa tueksi tuo nosti kahta erikokoista lahjapussia, jotka tuolla oli käsissä. Kai me oltiin vietetty Rasmuksen mielestä liian pitkään aikaa ovella, sillä mies tuli etsimään minua.
“Janna, onko kaikki hyvin?”
“Joo joo. Öö, haluatko sä tulla sisälle?” kysyin isältä samalla kun siirryin itse pari askelta taaksepäin, antaen tuolle tilaa astua ovesta sisään.Rasmus oli palannut ensimmäisenä sisälle ja oli nyt lämmittämässä vielä yhtä glögi mukillista, minun ja isän seuratessani tuon perässä sisään. Pyysin isää istumaan alas, samalla kun kävin hakemassa ensimmäisen glögi mukillisen ja laskin sen isän eteen. Mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt ajatella, sillä mä en ollut nähnyt isää reiluun kuuteentoista vuoteen. Silloinkaan mä en ollut saanut jättää sille kunnollisia hyvästejä, eikä kukaan kertonut mulle että mitä tapahtui ja miksi isä vietiin pois. Tokihan sitä ennen isä oli myös kadonnut päiviksi ja muutenkin se oli puhunut mulle todella ilkeästi. Tai isä oli puhunut oikeastaan meille molemmille ilkeästi, mutta tappelut olivat olleet arkipäivää siihen asti että Katariina oli kuollut.
Mä en ollut huomannut eteeni laskettua glögi mukia, tai sitä että Rasmus oli istunut mun viereeni. En edes että toinen oli liu’uttanut sormensa mun omieni lomaani. Keittiöömme laskeutui hiljaisuus, kaikkien miettiessä miten tilanteessa tulisi edetä ja lopulta isä oli se, joka katkaisi hiljaisuuden. Isä alkoi kertomaan asioita vuosien takaa ja vaikka mä halusin uskoa sitä, mä en tiennyt miten paljon sen kertomista asioista oli oikeita. Toki mua ahdisti myös se, että Rasmus kuuli asioista sellaisia puolia, joita mä en ollut halunnut kertoa sille koska ne ei ollut kauniita ja mä en tiennyt miten niistä olisi pitänyt puhua. Mä en ollut kertonut niistä edes Mirkalle ja nyt isä lateli niitä tulemaan kuin me puhuttaisiin säästä ja mä en tiedä kauanko mä kuuntelin isän puhetta.
“Isä, mä oon pahoillani, mutta meillä olisi Rasmuksen kanssa vähän kiire. Me ollaan menossa vielä Rasmuksen vanhemmille tänään ja meidän täytyisi keretä käydä tallilla ennen sitä.”
“Joo… No ehkä minä tästä sitten lähden. Kyllähän mä ajattelinkin että tällainen yllätysvierailu voi tulla huonoon aikaan. Toivottavasti me nähdään vielä” isä sanoi vetäessään kenkiä jalkaansa ja ennen kuin tuo avasi ulko-oven ja astui pakkasilmaan. Oven sulkeutuessa isän selkän takana, kulissi, jota mä olin pitänyt parhaani mukaan yllä murtui täysin ja mä hautasin kasvoni Rasmuksen villapaidan rinnukseen ja annoin pahan olon purkautua itkuna. Mä tunsin tiukasti mun selkääni kiertyvät kädet, miehen painaessa mua lähemmäksi itseään, ennen kuin toinen käsi nousi silittämään mun hiuksia, miehen kuiskaillessa että kaikki oli hyvin.Lopulta itkuni laantui ja varmistuttuaan siitä, että kaikki olisi ainakin siinä hetkessä hyvin, Rasmus katsoi mun varmasti punertavia silmiä.
“Haluatko sä vielä mennä sinne tallille?”
“Joo. Mä tairan tarvita sitä reissua nyt entistä enemmä…” -
Mä oon lukenut tän nyt kolmasti enkä mä oikein vieläkään osaa kommentoida tähän sellaisella tavalla kuin mitä mä haluaisin. Osin se johtuu varmaan siitä että tää tarina tuli ulos sellaiseen aikaan kun epäilen itseäni kirjoittajana.
Kuitenkin Ihanaa että Elliin uskalletaan tarttua muidenkin toimesta vaikka varmasti tuollaisen muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta on varmasti hankala kirjoittaa. Vaikka mulla ei ole kokemusta omista lapsista tuntuu että Alex osaa silti toimia lapsen kanssa luonnollisesti.
-
Älä huali. Puhun samalla murteella IRL joka kievanan päivä enkä minä siltikään osaa kirjottaa sitä ilman et mietin sataan kertaan miten joku sana kirjotetaan kun osaan vaan lausua ne 🙄
-
Me ei oltu kumpikaan Rasmuksen kanssa mitään hurjia jouluihmisiä. Omalla kohdallani se nyt toisaalta johtui ihan täysin siitä, että en muista olimmeko ikinä edes juhlineet joulua. Rasmus oli kertonut siitä, millaisia joulut olivat olleet noiden kotona, mutta Nylundienkaan kotona ei myöskään oltu vietetty hirveän erikoisia jouluja. Oikeastaan kumpikaan meistä ei tainnut olla kovinkaan jouluihminen, mutta olisi silti tuntunut jotenkin väärältä, jos mitään jouluista ei olisi ollut.
Pari kynttelikköä, muutama jouluinen tyyny sekä jokunen tonttu saivat tänä jouluna toimia meidän joulukoristuksena. Tokihan aina voisi olla mahdollista, jotta päätyisimme hankkimaan lisää koristeita kuukauden edetessä. Keskustelumme olivat päätyneet siihen, jotta hankkisimme hieman lähempänä joulua aidon joulukuusen, vaikka lähtisimmekin jossain kohtaa joulua Jyväskylään Rasmuksen vanhempien luokse. Tokihan Arttu ja Annika olivat myös sanoneet, jotta nuo voisivat tulla luoksemme aaton jälkeen, mutta Rasmus oli vakuuttanut vanhemmilleen, jotta tulisimme mieluusti heidän luokseen.
—
Aatonaatonaattona kävin tallilla hoitamassa Paahtiksen sekä antamassa kirjavalle jouluherkut. Kävellessäni kohti tammani tarhaa pohdin edessä olevaa matkaa Jyväskylään ja varsinkin sitä, miten Rasmuksen vanhemmat ottaisivat vastaan sen, jotta en ollut ikinä oikein oppinut ottamaan vastaan lahjoja. Sen jälkeen, kun mut oli sijoitettu uuteen perheeseen ja vaikka asiat olivat muuttuneet parempaan suuntaan, eivät ne olleet niin seesteisiä kuin mitä ne olisivat voineet parhaimmillaan olla. Tokihan kasvattiperheeni oli taidokas pitämään kulissia yllä, joten joka joulu sain jonkinlaisen lahjan.
Tarjottuani Paahtikselle kaikki herkut, jotka olin mukanani tuonut, olin tekemässä matkaani kohti autoani.
”Janna, odota!” kuulin jonkun kutsuvan minua jostain takaani ja kääntyessäni katsomaan äänen lähteen suuntaan näin Inarin kävelevän perässäni.
”Tiputinko mä jotaki?”
”Ei. Kun tuota mulla on teille paketti” vaaleahiuksinen sanoi samalla kun ojensi pehmeäksi paljastunutta pakettia minulle.
”K..kiitos. Mulla nyt ei oo mitään kyllä sulle, kun en minä osannu eres orottaa mitään pakettia” sopersin hämmentyneenä samalla kun paransin otettani tuosta paketista.
”Ei se haittaa.”
Vaihdoimme Inarin kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin me molemmat jatkoimme omiin suuntiimme.
Kotiin päästessäni näytin pakettia Rasmukselle, joka oli yhtä yllättynyt siitä kuin minäkin olin. Emme kuitenkaan halunneet avata pakettia vielä, vaan lisäsimme sen pussiin, jossa jo muutkin lahjamme olivat jo valmiiksi.”Mä nostin rakas tosta portailta yhden paketin vielä autoon. Kun se oli kai lähdössä mukaan?” kuulin miehen äänen eteisestä samalla kun tuo kopisteli kenkiään.
”En minä sinne kyllä oo mitää pakettia jättäny? Oliko se millaane?” annoin volyymini laskeutua mitä lähemmäksi Rasmusta pääsin.
”Se oli sellaanen keskikokoinen, ehkä vähän pienempi paketti.”
”Okei. No minä en kyllä tiärä että mikä se sitte on, mutta huamennapahan sen seleviää” hymyilin miehelleni ennen kuin siirryin pakkaamaan vielä viimeisiä tavaroita seuraavaa aamua varten.Vietettyämme mukavan ja rennon aaton Annikan ja Artun, sekä muiden Rasmuksen sukulaisten kanssa ja Ellin nukuttua päiväunet, oli aika kokoontua avaamaan paketit. Inarin antamasta paketista paljastui kolmet villasukat, joista yhdet olivat aivan ihanan keltaisen sävyiset ja selkeästi kokonsa puolesta Ellille tarkoitetut.
Toista yllätyslahjaa avatessani löysin lahjapaperin alle, laatikon kanteen teipatun kirjeen. Yritin irrottaa kuoren mahdollisimman hellästi, jotta en repisi mitään sellaista, jota ei kannattaisi hajottaa. Käännettyäni kuoren ympäri avasin sen varovasti ja vedin esiin pitkän, tärisevällä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Mitä pidemmälle sen lukemisessa pääsin sitä enemmän, tunsin kuinka luomieni takana alkoi polttamaan. Lopulta en edes pystynyt avaamaan koko laatikkoa kaikkien läsnäollessa, vaan sanoin että tämän lahjan joutuisin avaamaan omassa rauhassani.
Kirje kertoo tarinan laatikossa olevasta – elämää nähneestä – nukesta joka on jonain jouluna ostettu alunperin Jannalle lahjaksi ja joka nyt halutaan antaa Ellille vaikka lahjan antaja ei ole varma ottaako nainen sitä edes vastaan.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 4 kuukautta sitten Janna H.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Kivaa päästä seuraamaan Ilonan ja Wandan treenausta. Jannasta saa varmasti maastokaveria kunhan Elli vain vähän kasvaa ja pystyy olla isin kanssa pidempään kahden 🙂
-
Ai että mikä ihana höntsääly 🥰 nämä heltehet on iha kauheita nii ihimekkää jos on pinna kiriällä yhyrellä jos toisella. Pitääs kyllä taas alakaa ittekki käyttämähä enemmä hahamlja tarinoos (tai no ylipäätänsä eres kirioottaa…) mutta eikähä hiliaa hyvä tuu.
Ei mulla kyllä ny mitää rakentavaa oo sanua, mutta korvatahan sen puute joskus myähemmin.
-
Mä luin tän kahesti enkä silti osaa edelleenkään kommentoida tähän mitään järkevää. En meinaa tätä sillä, että en odottaisi miten muut reagoi, vaan yhtäläisellä innolla odotan kaikkien tarinoita. Jotenkin kuitenkin se, että just Eetun vastike oli eka, sai mut olemaha ihan sairaan innoissani.
Tämä koko vauvva juttu on ressannu mua omalla tavallansa ja varsinki ku se tuli nii nopiaa sen jäläkeen mitä tapahtu Eetun ja Nellyn vauvalle. Kuitenkin tämän tarinan perusteella vaikuttaa jotta Eetusta tuloo varmasti hyvä ”setä” piänelle ja innolla orotan mitä kaikkee tarina tua mukanaan.
Ellillä on kyllä paras maharolline varaperhe auttamas kasvussaan ❤️
-
Mun on ollut tosi hankalaa kirjoittaa Jannan elämästä mutta ajattelin nyt kokeilla naputella edes jotain 🤷🏻♀️
Toi toisto johtuu varmaan myös siitä että tosiaan ajatus oli vähän hukassa tarinalle. Ja kyllä Sonjalle aina löydetään paikka Paahtoleivän satulasta koska ainahan Kristian voi lukee tentteihin tai jotain. Pakko ei ole, mutta en suutukaan jos haluaa jotain kirjoitella.
