Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
20.02.2021
Mä olin jättänyt ratsastamisen sekä treenaamisen sen jälkeen kun edellisen viikon kilpailut olivat menneet täysin penkin alle. Toisaalta mun mielessä oli pyörinyt edellisellä viikolla ja oikeastaan vielä tälläkin viikolla Lindan tapaus. Olinhan mä meinannut pariin otteeseen kysyä Sonjalta tai joltain mielipidettä siitä voisinko mä pärjätä sijaisäitinä. Eihän mulla ollut kuitenkaan hyvää mallia siitä, millainen äiti on. Mulla on vain ajatus siitä, millainen äiti mä haluaisin olla.
En mä edes tiedä miksi tilanne oli mennyt siihen että mun nimi pyöri mahdollisten sijaisperheiden listalla vaikka monet listalla olevista perheistä olivat tehneet työtä jo vuosia ja heillä oli paljon parempi kokemus varsinkin sellaisista lapsista, jotka tulivat samanlaisista lähtökohdista kuin minä ja Linda. Kai joku oli ajatellut että minä voisin olla hyvä esimerkki nuorelle siitä että vaikeuksista pääsee ylitse ja elämänsä linja on mahdollista kääntää täysin vaikka kaikki epäilisivät että tulisiko sinusta ikinä mitään.
Varmaan jos Nikke ei olisi kisaamassa olisin perunut starttimme. Eihän me todellakaan oltu mistään hyvistä lähtökohdista lähtemässä liikenteeseen, mutta päätin lähteä vain kannattamaan Nikkeä ja meidän startti voisi mennä viikon ensimmäisestä kunnon ratsastuksesta.
Kisapaikalla ei ollut tällä kertaa ihan niin suurta kuhinaa kuin edellisillä kerroilla, mutta silti omanlaisensa tunnelma oli aistittavissa. Niklas ja Arlekin olivat luokkansa ensimmäisiä ratsukoita joten mies joutui odottamaan aika pitkällekkin ennen kuin oli varmaa millainen noiden lopullinen sijoitus olisi. Autoin Marshallia laittamaan Arlekinin uudelleen kuntoon ennen kuin palautimme Niken tähän päivään ja pitelin Arlekinin ohjista sen verran että Marsh sai puntattua toisen takaisin satulaan ja saattelimme Niken palkintojenjakoon.
Niklaksen palkintojen jaon jälkeen oli aika lähteä laittamaan omaa laikkutammaani kuntoon ja käydä verryttelemässä hetki maneesissa ennen kuin siirryimme kentälle. Paahtis tuntui energiseltä ja se vastasi apuihin todella nopeasti. Jossain kohtaa nuorikkoni steppailu meinasi käydä hermoilleni ja siinä kohtaa näin miten Marshall viittoi mut luokseen.
”Ei tästä tuu mitään… Paahtis vaa pomppii ja temppuilee jos se ei pääse meneen ku päätön kana Triple Crownissa.”
”Hengitä. Kokeile ratsastaa sitä vaan istunnalla. Sen pitäisi ymmärtää kyllä nekin avut ja jos se on todellakin noin herkillä tänään, pitäisi Paahtiksen toimia istunnalla hyvin”
Pureskelin alahuuleni sisäpintaa pohtiessani sanoisinko venäläiselle vielä jotain vastaan vai tottelisinko toisen neuvoja.
”Kai sitä pitää kokeilla… Toivottavasti tää ei vaan oo tämmönen apina radalla”Radalla Paahtis osasi yllättäen keskittää apinaenergiansa liikkumiseen ja musta tuntui että tamma lähenteli 180 cm korkeudeltaan sen kootessa itseään. Tamma tuntui vain liitävän radalla ja mulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten koko suoritus oli mennyt. Me oltiin startattu luokan puolivälissä joten mä olin kerennyt just jäähdyttelemään tammani ja meinasin tulla alas selästä jotta saisin vedettyä villaloimen paremmin tamman selkään matkalla talliin.
”Janna älä tuu alas satulasta! Teiän täytyy mennä palkintojenjakoon” Niklaksen ääni kaikui jostain kentän laidalta joten ratsastin portille, jossa tuo nappasi Paahtiksen villaloimen syliinsä ja jatkoimme matkaamme maneesiin. Hämmennyin suuresti kun meidät palkittiin ensimmäisenä, sillä en osannut odottaa yhtään että rata olisi mennyt niinkin hyvin, tamman ollessa verryttelyssä kuin kuriton kakara. Tuijotin ruusuketta koko paluumatkan tammatalliin epäuskoisena siitä että me oltiin voitettu koko luokka vaikka mä en ollut treenannut mitään.
Päästyämme takaisin Hopiavuoreen hoidimme tammat ensin tarhakuntoon, ennen kuin lähdimme purkamaan varusteita. Kuullessaan satulahuoneen oven narahduksen Sonja ja Harri nostivat katseensa meitä kohden.
”Mites meni kilpailut?”
”Me otettiin Arlekinin kanssa voitto koko luokasta” Niklas kerkesi vastaamaan samalla kun esitteli ruusuketta, joka oli kiinnitetty Arlekinin suitsiin.
Keskustelu pyöri jonkin aikaa Niklaksen ja Arlekinin radassa ja siinä miten se oli sujunut kunnes Harri kysyi miten meidän ratamme oli mennyt.”No siis, totta puhuen mun teki mieli vetää meidät pois koko kisasta sen jälkeen kun Paahtis vain pomppi ja pönttöili verryttelyssä. En mä tiedä minkä tsemppiliikkeen se, tai minä kaiken viime viikon sijaisperheeksi alkamisen ja muun jälkeen onnistuin tehdä, mutta lopulta mekin saatiin tämmönen ruusuke” vastasin samalla kun nostin lattialle laskemastani ikea kassista Paahtiksen suitset, joissa oli edelleen kiinni sini-musta-kultainen ykkösellä koristeltu ruusuke.
-
13.02.2021 – Storywoods Dressage Cup toinen osakilpailu
Meidän rata ei ollut kovinkaan nätti ja mä toivoin että Niklas ja Marshall olisivat olleet joko tallissa hoitamassa Arlekia tai liian kiireisiä keskustelemaan jotta radasta ei olisi videota. Varmasti se jossain kohtaa harmittaisi että videota ei ole, mutta tässä hetkessä sen puuttuminen tuntui siunaukselta.
”Mulla on sulle Janna taas sitte video” Niklas ilmoitti heti kun olin vain tarpeeksi lähellä toista. Irvistin henkisesti, mutta verbaalisesti kiitin Haanpäätä asiasta ja vedin villaloimea paremmin jaloilleni, sillä pikkupakkanen tuntui yllättäen reisilihaksissani.
”Ihan tasaisen oloinen, pari rikkoa siirtymisissä” Marshall tiivisti radan kuuteen sanaan. Ratsastin Paahtiksen Storywoodsin kentälle ja annoin sen vain kävellä hetken, ennen kuin ratsastin sen lopulta tammatallin oven läheisyyteen ja laskeuduin alas satulasta. Taputin valkoista kaulaa ennen kuin vedin ohjat Paahtiksen pään ylitse ja talutin tamman sisälle talliin, jossa oli edelleen havaittavissa hälinää kaikkien valmistautuessa omiin startteihinsa tai odottaessa luokan lopullisia tuloksia.Käännettyäni Paahtiksen päiväkarsinaansa riisuin tammalta ensimmäisenä suitset ja sen jälkeen satulan. Varusteet saivat siirtyä karsinan ulkopuolella oleviin telineisiin ja poimin ikeasäkistä sinne aamulla nakkaamani harjat. Mustat ja valkoiset kuminauhat, jotka pitivät tamman venähtänyttä harjaa ensin sykeröillä ja sen jälkeen leteillä saivat luopua tehtävästään ja muutaman sykerön välein annoin harjan juosta kihartuneiden jouhien lävitse, selvitellen ne. Sykeröiden ollessa avattuna harjasin vielä kerran lävitse koko harjan, ennen kuin siirryin loppuun hevoseen ja kävin tamman pikaisesti harjaten lävitse. Lopuksi se sai selkäänsä villaloimen, sillä trailerissa olisi kuitenkin sen verran lämmin kahdella hevosella että pikkupakkasella tamman pitäisi pärjätä lyhyt matka hyvin.
Paahtiksen ollessa valmiina, pakkasin vielä loputkin tamman varusteista ja kannoin ne jo autoon ennen kuin suuntasin hakemaan pöytäkirjamme. Kiitin tallin henkilökuntaa vielä kerran mukavista ja hyvin järjestetyistä kisoista, ennen kuin oli aika palata tallin puolelle, jossa matkaseurani jo odotti. Vasta pari metriä satulahuoneen ulkopuolella käänsin katseeni paperiin, jonka numerot eivät kyllä olleet kovinkaan mahtavat. Pääasiassa vitosta, parilla nelosella sekä yllättävällä kutosella höystetty paperi päätyi alareunan nollaprosentteihin ja merkintään hylkäyksestä.
Huokaisin syvään ja taitoin paperin pienemmäksi ennen kuin se sai sujahtaa takkini taskuun ja pujotin Paahtikselle riimun päähän ennen kuin putsasin tamman kaviot ja lähdimme taluttamaan hevosia kohti traileria. Arlek lastattiin ensin ja Paahtis sai seurata punaista hevosta. Ajomatka Storywoodsista Hopiavuoreen oli hiljainen ja vasta kun molemmat tammat olivat saaneet toppaloimensa ja palanneet takaisin tarhaan kaivelin tuloslomakkeen taskustani ja näytin sen Marshallille ja Niklakselle.
-
06.02.2021 – Storywoods Dressage Cup Kevään ensimmäinen osakilpailu
Storywoods Dressage Cupin ensimmäinen kisaviikonloppu oli käsillä, ja mä olin tyytyväinen siitä että kisapaikalle oli ainoastaan vähän vajaan tunnin ajomatka. Me startattiin matkaan jo ennen seiskaa ja Eetun palatessa takaisin tupaan, miehen ilmaannuttua yllättäen talliin. Kisapaikalle me päästiin kasin aikaan ja sielä oli onneksi päiväkarsinoita käytössä joten sain taluttaa Paahtiksen yhteen karsinaan odottelemaan omaa puunausvuoroaan. Autoin Niklasta letittämään ja sykeröimään Arlekinin harjan toisen harjatessa ja varustaessa ratsunsa muuten. Mä en tiennyt tarkalleen mikä Niklaksen ja Marshallin tapa oli toimia toisen ratsastaessa joten mä annoin Niken verkkailla itse ja seurasin vain toisen menoa. Lopulta tuli se hetki kun ratsukko kuulutettiin maneesiin valmistautumaan joten mä otin Niken toppatakin vastaan ja toivotin toiselle onnea kisaradalle.
Niken ratsastus oli siistiä vaikka mä huomasinkin muutaman rikon radan aikana. Kuitenkin mä tiesin että toisella ei ollut ihan samanlaista rutiinia kisaamiseen kuin muilla ja toisaalta nää tais olla Niken ensimmäiset kisat ilman Marshallia joten mä olin vain tyytyväinen toisen puolesta että se sai ehjän suorituksen. Ratsastaessaan pois kisa-areenalta mä lähdin kävelemään ratsukon vierellä ja lupasin laittaa Nikelle videon, jonka mä olin kuvannut toisen radasta niin tuo saisi näyttää sen halutessaan Marshallille ja mies näkisi itsekin miltä tuon ratsastus olisi näyttänyt. Luokassa oli todella kova taso joten tänään Niklaksen ja Arlekin prosentit eivät riittäneet luokan viimeistä sijaa korkeammalle.
Niklaksen hoitaessa Arlekinia pois startin jälkeen, oli mun aika alkaa laittamaan Paahtista kuntoon. Toisen luokan verryttely alkoi vähän kymmenen jälkeen ja ratsastaessani Paahtiksen maneesiin tamma tuntui todella hyvältä. Mä annoin Paahtiksen kävellä paljon sillä mä olin alkanut verkkaamaan ehkä vähän liian aikaisin. Me oltiin onneksi luokassa jo toisena joten meillä ei ollut ihan hirveän pitkää odotusaikaa ja lopulta me päästiin radalle. Paahtis tuntui tosi hyvältä ratsastaa ja musta tuntui että mä myös itse ratsastin tosi hyvin, vaikka mun fokus ei ollutkaan ihan hirveästi pysynyt treenaamisessa viime aikoina sen suhteen mitä oli sattunut tallilla.
Mä en yhtään tiennyt että miten meidän suoritus oli mennyt ja omalla tavallaan mä olin yllättynyt kun selvisi että me oltiin saatu 69,167 %. Mä olin kuitenkin kerennyt hoitamaan jo Paahtiksen pois palkintojen jakoon joten mä kävin paikalla ihan vain ilman hevosta koska me oltiin napattu omassa luokassamme kuudes sija, vaikka kärkikaksikko oli saanut yli 80 % sekä kolmosesta vitoseenkin reilua 70%. Kuudes sija tarkoitti myös sitä että me oltiin saatu ensimmäiset ranking pisteet joten nyt täytyisi vain toivoa että ensi viikonloppuna ehkä taso ei olisi näin kova tai me saataisiin parempi tulos alle jos me haluttaisiin saada finaalipaikka, sillä niitä oli tällä kertaa syksyä vähemmän jaossa. Kuitenkin jos finaalipaikka jäisi tällä kertaa saavuttamatta niin meillä olisi ainakin vähän enemmän kisakokemusta ja ainakin yksi yllättävä tulos jo alla.
Takaisin tallilla me oltiin puoli kolmeen mennessä joten tammat kerkesi vielä muutamaksi tunniksi ulos, ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja pesin Paahtiksen varusteet uudelleen kunnolla, sillä kisapaikalla en ollut viitsinyt sitä alkaa tekemään. Niklas suuntasi vielä tupaan ja pienen epäröinnin jälkeen mä ilmoitin että mä jättäisin tällä kertaa kahvit välistä. Mä en jotenkin kokenut oloani tuvassa vieläkään kovin rennoksi ja onnistuminen kisoissa oli pitkästä aikaa saanut hyvän fiiliksen päälle joten suuntasin vain kotiin ja vaatteet vaihdettuani puin Myssylle toppahaalarin, ja valjaat päälle ja suuntasimme pennun kanssa lenkille aurinkoiseen pakkaskeliin.
-
02.02.2021
Ensimmäinen Storywoods Dressage Cupin osakilpailu läheni päivä päivältä, ja mulla ei ollut enään mitään tietoa siitä että oltiinko me sittenkään valmiita siihen. Ainakaan jos meidän tulisi suorittaa tasaisesti heti kauden alusta jos me haluttaisiin nostaa tasoa syksyä kohden. Olinhan mä yrittänyt treenata parhaani mukaan Paahtiksen kanssa koko ajan mutta varsinkin pieni välikohtaus Nellyn kanssa oli aiheuttanut muutoksia treenisuunnitelmiini ja parit treenit olivatkin jääneet väliin vain sen vuoksi että mulla ei todellakaan ollut inspiraatiota treenata.
Toisaalta pieni tauko oli tehnyt hyvää Paahtikselle hyvää ja tamma tuntui liikkuvan taas paljon paremmin vaikka oltiinhan me tehty paljon muutakin kuin ratsastettu vain sileällä ja hiottu koulurataa hiomisen ilosta ja opeteltu sitä opettelemasta pääsemästä. Meillä olisi kuitenkin vielä yksi päivä aikaa treenata sillä perjantaina enintään käytäisiin vain maastossa hölkkäämässä tai sitten Paahtis saisi juosta liinassa tai pitää kokonaisen vapaapäivän. En mä tiennyt millainen tyyli tammalle toimisi tällä kaudella mutta ainakin viime kaudella kevyt- tai vapaa päivä ennen kisoja tuntui toimivan joten samaa voisi kokeilla jatkaa myös tällä kaudella.
Tänään kuitenkin olisi aika vielä yhdelle kevyelle treenille ja varmaan vain kokeilisin antaa tammalle kevyen päivän ja ehkä käydä radan kerran lävitse. Tallin tunnelma oli ehkä hiljalleen vapautumassa kaiken tapahtuneen jälkeen, tai kai mä halusin vain uskotella itselleni niin. Mä kaipasin tavallaan sitä että tallilla saattoi rentoutua työpäivien jälkeen, varsinkin kun päivään sisältyi useita miinakenttää muistuttavia tapaamisia, olisi ollut mukava että omalla tavallaan ei tarvitsisi enää sitten illalla varoa mitä olisi sanomassa tai tekemässä. Mä olin uskaltautunut käymään tallilla myös töiden jälkeen pyydettyäni Nellyltä anteeksi mutta jotenkin tupaan meneminen tuntui olevan vielä ihan liian iso rasti joten olin monesti viettänyt aikaa tallin vintillä olevassa taukotuvassa.
Tallilla oli rauhallista vaikka kello alkoikin lähentelemään viittä joten toivoin että olisin maneesissa siinä kohtaa kun Paahtis olisi varustettuna, sillä työasiat olivat tänään seuranneet mua kotiin ja en kokenut olevani millään tasolla hyvää seuraa. Noustessani Paahtiksen satulaan tamma tuntui sentään valmiilta tekemään töitä ja pitkien alkukäyntien jälkeen verryttelin sen tutulla kaavalla, ennen kuin oli aika lähteä suorittamaan lauantain kisarataa vielä kerran lävitse jotta torstaina siitä ei tarvitsisi huolehtia vaan voisin vain jumppailla tai maastoilla laikkutammani kanssa.
Paahtis tuntui todella hyvältä ja reippaalta eikä radan suorittamisessa tuntunut olevan mitään vaikeita paikkoja joten toivottavasti kisarata sujuisi lauantaina hyvin. Palatessamme talliin ratsastuksen jälkeen Sonja ja Harri olivat saapuneet liikuttamaan Mortin ja Salierin sekä jossain kauempaa näkyi myös vilahdus Niklaksesta ja äänestä päätellen Eira taisi olla toisen kannoilla. Kuuntelin tallissa kaikuvaa puhetta ja imin sisälleni tunnelmaa joka tallissa vallitsi. Ehkä kevät toisi taas huolettomammat päivät ja fiilikset tallillekkin.
-
Anteeksi
Mä en tiennyt että miten pahoin Nelly inhosi mua tällä hetkellä. Me ei oltu nähty kuitenkaan sen jälkeen kun Nelly oli päättänyt tehdä mitä teki. Kuitenkin tänään mä päätin ainakin yrittää korjata meidän välejä.
Kuitenkin kun mä nousin Hopiavuoren tuvan portaita mä tajusin että mun kädet tärisi. Siinä vaiheessa kun mä laskin oikean käteni tuvan oven kahvalle, mä olin ihan valmis kääntymään kannoillani ja hylkäämään missioni. Kuitenkin mä avasin oven ja astuin tutuksi tulleeseen eteiseen. Riisuessani takkini ja piponi naulakkoon sekä riisuttua talvikenkäni telineeseen, mä vedin syvään henkeä ja astelin kohti keittiötä. Mä en tiedä olinko mä helpottunut vai vain ahdistuneempi siitä että mikä tilanne meillä oli Nellyn kansa meneillään.
Keittiö oli Noaa ja Mielikkiä lukuunottamatta tyhjä, mutta toinenkin muki pöydällä kertoi että joku oli viettänyt keittiössä aikaa ja mä epäilin suuresti että tuo toinen oli Nelly.
“Moikka” tervehdin Noaa jäädessäni nojailemaan keittiön tasoon ja näpertelin samalla villapaitani hihaa. Pian kuuluikin vessan vetämisestä kertova ääni ja muutamaa hetkeä tuon jälkeen Nelly ilmestyikin keittiöön. Nähdessään minut naisen ilme muuttui hankalammaksi samalla kun toinen siirtyi takaisin paikalleen. Keskustelu jatkui keittiössä jollain tasolla vaikka siinä oli havaittavissa pieni jännittyneisyys. Jossain kohtaa Noa poistui paikalta ja jäimme Nellyn kanssa keittiöön kaksin. Näpertelin vielä hetken villapaitani hihaa kootessani rohkeuttani ja lopulta kutsuin pöydän ääressä istuvaa naista nimeltä.“Mä oon pahoillani mitä mä sanoin silloin siellä pihalla. Mun… mun olisi pitänyt katsoa kuka tuli pihalle ja vasta sen jälkeen avata suuni. Ei mulla oo kuitenkaan samanlaista kokemusta kuin sulla. Enkä mä toivo että semmosta kävis kenellekkään” puheeni alkoi mennä epämääräiseksi selitykseksi joten pakotin itseni sulkemaan suuni ja tuntiessani yksinäisen kyyneleen lähtevän vierimään poskeani pitkin avasin suuni viimeisen kerran. “Anteeksi”
-
Tämä on niin suunnittelupöydältä napattu kuin olla ja voi… Tässä varmasti olisi potentiaalia mutta nyt on taas niitä hetkiä kun tällaisen roskan julkaiseminen on vain tarpeellista.
22.01.2021
Mä en ollut uskonut sitä, mutta mun poskeen oli ilmestynyt haalea mustelma Nellyn lyönnistä. Se oli onneksi sellainen, joka jäi töissä helposti piiloon, mutta tallilla sen piilottaminen ei ollut ihan niin helppoa. Onneksi kukaan ei ollut oikeastaan nähnyt mua, mutta sitten Nikke oli kysellyt mua talliseuraksi. Punnittuani hetken toisen tarjousta ehdotin maastoa sillä en tiennyt mitä olisin sanonut Nellylle, saati olisiko toinen keksinyt tässä välissä uusia syitä uudelle lyönnille tai jollekkin muulle tavalle satuttaa minua uudelleen.
Kaipasin aikaa, jolloin kaikki oli tallilla normaalisti ja ei tarvinnut miettiä mitä sanoi ja kelle sanoi ettei vain pahoittaisi toisen mieltä. Toisaalta olinhan minä omalla tavallani tainnut ansaita Nellyn tarjoaman iskun, vaikka siinä taisikin olla mukana myös pientä ylireagointia Nellyn osalta. Parkkeeratessani Hopiavuoren pihaan odotin niin kauan että Niklas saapui myös paikalle ja kyselinkin toiselta tuon viikosta ja yritin vain ylläpitää keskustelua niin kauan että olimme ratsujemme selässä ja molemmat tammat askelsivat maneesin viereistä tietä pitkin kohti maastoreittejä. Ilman ympärillämme täyttyi vain hevosten askelten tasaisesta töminästä ja satunaisista pärskähdyksistä, joita tammat päästelivät.
”Janna onko kaikki hyvin? Tai niinku ku sua ei oo ihan hirveesti näkyny tallilla”
Näpertelin Paahtiksen ohjia pohtiessani vastausta.
”Mä oon käyny aika palio iltaasi justihi ennen ku iltatalli on tehty. Mä… Mä menin kertomaha Nellylle asioota mitä sille ei olis todellakaan saanu kertua täs kohtaa ja se keskustelu ei ny päättyny ihan hyvin. Oon vaan yrittäny vältellä uutta konfliktia ku en mä halua aiheuttaa enempää jännitettä Eetun ja Nellyn välille” sanat karkasivat huuliltani epämääräisissä sykäyksissä, vaihtelevilla painoilla koska en todellakaan tiennyt mitä ja miten kertoa lyönnistä Niklakselle, sillä kukaan muu kuin Rasmus ei tiennyt asiasta. Rasmuksellekkin olin uskaltanut kertoa vain sen vuoksi, että mies ei varmasti kertoisi asiasta eteenpäin ja näin ollen minun ei tarvinnut pelätä mitä kävisi jos juorut kulkeutuisivat Eetun korviin.Enhän minä tiennyt olisiko Nelly itse tai joku muu jo kertonut Eetulle mitä oli tapahtunut joten voisi olla ihan mahdollista että seuraavan kerran kun näkisin edes vilahduksen isännästä tuo käskisi minun pakata tammani varusteet ja etsiä tallipaikan jostain muualta. Toivoin suuresti että semmoiseen tilanteeseen ei jouduttaisi, mutta mikään ei ollut varmaa joten kai sitä täytyisi vain odottaa että mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
”Liittyykö se jotenki siihe mitä tapahtuu?”
Nyökkäsin.
”Mutta hei ei puhuta tästä ny enempää. Miten teillä on menny Arlekin kanssa treenit?”
Kuunnellessani Niklaksen vastausta pohdin että ehkä pitäisi uskaltaa pyytää Nellyltä anteeksi sanojaan. Vaikka se sitten meinaisi uutta lyöntiä. -
Isku
Nellyn tarjoaman lyönnin kipu häilyi edelleen muistoissa. Mä olin lamaantunut ihan täysin kylmän, siron käden osuessa yllättävällä voimalla vasempaan poskeeni. Mä en tiennyt että toisessa saattoi olla niin paljon voimaa, vaikka hämärässä Nelly oli näyttänyt riutuneelta.
Mä olin käynyt tallilla myöhään illalla, vasta kun kaikki olivat varmasti olleet paikalla. Oli virhe ollut kertoa Nuutista. Olisi pitänyt katsoa kuka oli vierellä ja osata pitää suunsa kiinni. Miten Nelly voisi nyt ikinä ymmärtää miksi en halunnut olla isän kanssa tekemisissä?
Miten selittää toiselle isästä joka rakasti viinaa ja huumeita vaimoaan ja tytärtään enemmän?
Isästä joka teki mielummin rikoksia ja joutui vankilaan, kuin kunnostautui pitääkseen perheensä kasassa vaimonsa ja tyttärensä äidin menehtyessä yliannostukseen?
Isästä joka ei ikinä sanonut mitään kaunista? -
Hopiavuoren tupa ei tuntunut samalta kuin ennen. Olihan tunnelma näennäisesti yhtä kevyt ja huoleton kuin aikaisemminkin joten saattoi hyvin olla että sisäiset myrskyni latistivat tunnelmaani. Eetun haastettua lauantaina kaikki palaamaan tupaan oli semmoinen pieni ahdistus eksynyt taas vatsaani. Mä olin kerennyt pohtia ja ajatella tilannetta monelta kantilta menneiden viikkojen aikana, mutta silti Nuutti ja ajatus siitä oli mun mielessäni.
Miksi Nellyn ja Eetun vauva ei saanut mahdollisuutta? Miksi sen ei saanut tulla rakastavaan kotiin? Miksi hyviä ihmisiä piti rankaista tällä tavalla? Miksi vasta nyt? Miksi satuttaa hyviä ihmisiä? Miksi, Miksi, Miksi? Miksi? -kysymykset olivat tulleet tutuiksi ja tuntui että aina istuessani Hopiavuoren tuvassa uusia nousi mieleeni.
”Janna onko kaikki hyvi?” Eetun ääni tunkeutui tajuntaani. Nostin katseeni kahvini pinnasta ja tajusin vasta siinä vaiheessa silmäkulmastani karanneen kyynelen, joka teki matkaansa alas pitkin poskeani. Pyyhkäisin kyyneleen nopeasti paitani hihansuuhun ja välttääkseni kertomasta Nuutista kaikkien kuullen yritin vakuuttaa parhaani mukaan jotta kaikki oli ok, ennen kuin selitin jotain talliin unohtuneesta puhelimesta ihan vain sen vuoksi, että sain syyn poistua keittiöstä. Juuri kun olin vetämässä kenkiä jalkaani Nelly ilmestyi olohuoneesta käytävälle, ilmeisesti ollessaan matkalla vessaan. Mä käänsin katseeni ihan liian nopeasti pois Nellystä, mutta mä en vain pystynyt katsoa sen päälle. Ehkä joskus Nelly ei muistuttaisi menneestä ja ehkä joskus kaikki oli kuin ennen.
Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta suljin sen yhtä nopeasti ja avasin ulko-oven astuen kuistille ja antaen pakkasilman täyttää keuhkoni. Parin asteen pakkanen tuntui melkein jo lämpimältä enkä välittänyt siitä että kosteus alkoi hiipimään ratsastushousujen lävitse istuessani kuistin portailla. Annoin ohimoni nojata karkean puun pintaa rappusten kaiteen kulmatolpassa ja tuijotin vain pimeyteen. Yritin keskittyä vain hengittämiseen. Syvään sisään, hitaasti pitkään ulos. En tiedä kauanko istuin ulkona, mutta ilmeisesti niin pitkään että joku oli joko tajunnut että en ollut ikinä suunnannut talliin hakemaan puhelinta kuten valkoinen valheeni kuului tai että olin viettänyt reissullani ihan liian pitkään. Kuulin miten ulko-ovi avautui ja sen jälkeen askeleita, jotka loppuivat vierelleni.
Mä en tiennyt kuka mun vierellä istui, sillä mä ajattelin että jos mä näyttäisin siltä että mä en olisi huomannut, saisin olla rauhassa. Kuitenkaan tuo hahmo ei liikkunut viereltäni ja lopulta mä en vain pystynyt enää olla hiljaa.
”Mä… Tää…. Tilanne….” en tiennyt miten aloittaa kertomista ilman että menettäisin arvostukseni muiden silmissä ”se.. se muistuttaa mua lapsuudestani… Musta… musta piti tulla isosisko… Mä… mä nimesin vauvan Nuutiksi. Mun mielestä se ei voinut olla vauva mutta toisaalta mä en tainnut olla silloin kuin seitsemän… Äiti… äiti kuitenkin ratkesi ja sitten tuli se päivä kun Nuuttia ei ollutkaan. Ku… Kukaan ei oikeastaan ikinä kertonut mulle tarkasti mitä kävi ja mä oon oppinut paljon vasta viime vuosina. Mä en oikeestaan oo ajatellut Nuuttia vuosiin, mutta kai nyt kaikki mitä on tapahtunut isän yhteyden otoista aina….” huokaisin raskaasti koska en tiennyt enää mitä tehdä.
Lopulta vierelleni ilmestynyt hahmo ehdotti jos palaisimme takaisin sisälle. Mä en uskaltanut sanoa enää mitään, mutta nyökkäsin vain ja tartuin minua kohti ojennettuun käteen.
-
Muistot
Niklaksen leffavalinta oli lopulta onnistunut hyvin vaikka mun oli alkuun vaikea keskittyä koko leffaan kun mun mielessäni meni vain niin iso mytty kaikenlaisia asioita. Onneksi lopulta elokuva oli vienyt minut mukanaan ja lähtiessäni viimein kotiin mun olo oli ehkä vähän kevyempi kuin mitä se oli ollut jossain kohtaa iltaa.
Mä otin perjantain etäpäiväksi sillä mä saatoin hoitaa palaverit helposti myös kotoa käsin. Keskittyminen ei ollut yhtään sen helpompaa, mutta onneksi sentään mä sain ne pakolliset työt tehtyä ja näin ollen mä sainkin siirtyä viikonlopun viettoon. Olinhan mä vähän miettinyt että pitäiskö mun kertoa Marshallille tarkemmin siitä mitä oli tapahtunut, mutta mä tiesin mitä tapahtuisi jos mä kertoisin. Mä en tiennyt edes että olisko mun pitänyt silloin kertoa Noalle enemmän Nuutista, eikä vain mainita sen nimeä. Tai eihän edes äiti ja isä ollut tiennyt Nuutista. En mä edes tiedä tajusiko ne miten tapahtumat vaikutti muhun.
Mä käytin Myssyn pitkällä lenkillä ennen kuin mä lähdin tallille. Kääntäessäni auton tallin pihaan mä olin salaa tyytyväinen siitä että parkissa ei näyttänyt olevan kuin pari autoa, niistäkin toinen Camillan joten toivottavasti tallilla saisi olla tänään rauhassa. Reippaan askelluksen siivittämänä mä suuntasin hakemaan Paahtiksen varusteet ja sama reipas liikerata jatkui tarhalle. Arlek olisi ollut lähtemässä omaa ratsuani mielummin matkaani ja päädyinkin vain rapsuttamaan hajamielisesti valkoista otsaa ennen kuin houkuttelin violettiin loimeensa käärityn laikkutamman luokseni. Pienen hipan jälkeen Paahtis lopulta antoi kiinni ja suuntasimme tamman kanssa talliin.
Nopean harjauksen jälkeen Paahtis sai varusteet selkäänsä ja suuntasimme maneesiin. Istuessani mustaan satulaan ympäristö katosi ja saatoin vain keskittyä mustavalkoiseen hevoseen allani. Tammani sai liikkua tänään oikeasti ratsastettuna jokaisen askeleen ja heti alusta tuo sai kulkea syvälle kulmiin ja muutenkin tehdä juuri eikä melkein niin kuin halusin. Helpon b:n rata oli selkeinä, erivärisinä viivoina piirrettynä Hopiavuoren maneesin hiekalle ja mun ei tarvinnut kuin seurata viivoja. Paahtis oli kevyt, helppo, paras. Lopulta rata oli hiottu ja hiottu sekä nuorikkoni jäähdytelty. Jalkojeni tumahtaessa hiekalle, huomasin vasta että Nelly ja Cozmina olivat tulleet maneesiin jossain kohtaa ja yritin nostaa kasvoilleni hymyä ennen kuin vedin mustat ohjat musta-valkoisen kaulan yli ja palasimme talliin. Varusteet pois, loimi pois ja kotiin. Inhotti että tallilla oleminen oli tänään näin vaikeaa, mutta Hopiavuori toi vain pintaan huonoja muistoja ja mä en tiennyt haluaisinko mä käsitellä niitä ainakaan yksin. Ehkä aika lokeroisi ne taas sinne minne ne kuuluukin.
-
26
Ei musta tuntunut mitenkään ihmeelliseltä aamulla kun mä heräsin, vaikka mä tiesinkin että 26 oli lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Eihän iällä sillä lailla ollut mulle merkitystä koska en mä ollut ikinä juhlinut synttäreitäni. Olihan opiskeluaikoina kaverit yrittäneet järjestää jotain, mutta se taakka mitä menneisyys oli mun harteille kasannut ei antanut mun nauttia niistä hetkistä sillä tavalla, kuin mitä niistä olisi kuulunut nauttia. Astellessani innokkaasti remmissään tassutteleva Myssy edelläni kohti Marshallin ja Niklaksen asuntoa mua suorastaan jännitti. Samanlainen määrä perhosia oli tainnut edellisen kerran löytyä mun vatsastani kun olin soittanut ja tehnyt ostotarjousta Paahtiksesta.
Löytäessäni oikean asunnon ovelle poimin rimpuilevan pennun syliini, ennen kuin painoin ovenpielessä olevaa ovikelloa. Pian sen jälkeen sisältä kuului kimakka haukahdus ja muutama hetki tuosta Niklas avasi oven. Toinen oli rennosti mustassa Niken hupparissa ja tumman sinissä farkuissa. Myssy olisi mieluusti antanut toiselle pyytämättömän naamapesun pusuillaan joten pyrin mahdollisimman sulavasti pujahtamaan eteiseen kannatellen sätkivää pentua, ennen kuin saatoin laskea sen alas. Myssy ampaisikin suoraan Kremin luokse ja pian asunnossa pyörikin musta-ruskea-valkoinen hyrrä jonka toinen puoli oli pidempikarvainen kuin toinen, edelleen mustaan mantteliinsa verhottu.
Pentujen moikatessa toisiaan tervehdin myös keittiöstä kurkistavaa Marshallia ja en voinut olla kommentoimatta herkullista tuoksua joka asunnossa leijaili. Niklas kyseli miten syntymäpäiväni oli mennyt ja yritinkin parhaani mukaan maalailla toiselle kuvan rennosta ja kuohuvan täyteisestä päivästä, jonka aikana minun ei olisi tarvinnut vaivautua pyytämään mitään ja kaikki olisi tarjoiltu minulle kuin kultalautasella. Niklaksen ilmettä oli mielenkiintoinen seurata tarinani edetessä ja vilkaistessani muutamaan otteeseen myös keittiössä edelleen seisovaa Marshallia oli tuon ilmeestä luettavissa pieni epäilys. Lopetettuani kertomukseni katselin vielä hetken Niklaksen katsetta, ennen kuin en voinut enään jatkaa toisen kiusaamista.
”No ei. Oikeesti oon istunut kahdeksasta viiteen toimistolla joko käymässä kansioita lävitse, vastaamassa sähköposteihin tai puheluihin, kuunnellut ämmittelyä ja muuta yhtä mukavaa.”
”Toi skumppaversio kuulosti kyllä sittenkin kivemmalta… Mutta hei pitäiskö meidän mennä noiden pentujen kanssa ulos niin ei missata ruokaa?”
”Kuulostaa hyvältä. Annakko munki kengät samalla kun oot sielä,?”Paria minuuttia myöhemmin Niklas avasi asunnon takaoven, ja Myssy sekä Krem vilahtivat silmänräpäystä nopeammin ulos ja suoraan rallittamaan ympäri aidattua pihaa. Kertynyt lumi hidasti pentujen menoa hieman mutta äkkiä pihaan oli alkanut muodostua polkuja, joita pitkin pennut juoksivat peräkanaa menemään, muksahdellen vuorotellen hankeen. Välillä Myssy myös loikkasi kinokseen ja pennun ilmettä oli mielenkiintoinen seurata sen tajutessa että suunnitelma ja toteutus eivät kohdanneetkaan toisiaan. Seurasimme Niklaksen kanssa pentujen menoa ja vaihdoimmekin Niklaksen kanssa mietteitä pentujen kasvusta ja kouluttamisesta ja ylipäätään muutenkin puhuimme vain koiran omistajuuden iloista ja suruista.
Jossain kohtaa Marshall tuli ilmoittamaan että ruoka olisi valmista joten aloimme epätoivoisesti metsästämään Niklaksen kanssa pentuja sisälle. Hetken vielä nahisteltuaan molemmat sammuivat kuin saunalyhdyt, ja me siirryimme keittiössä sijaitsevan pyöreän pöytäryhmän ääreen, johon oli katettu paikat kolmelle.
”Näyttää ja tuoksuu tosi hyvältä” kehuin istuessani alas ja annoin katseeni kiertää eri ruokalajiessa joita pöydästä löytyi.
”Kiitos” Marshall hymyili istuessaan alas varmistettuaan että kaikki oli varmasti nosteltuna pöytään ja tuon täytettyä vielä vesikannun. Ruokailumme alkoi hiljaisissa tunnelmissa kaikkien nauttiessa pöydän antimista mutta hiljalleen keskustelu alkoi löytää uusia uria ja kyselinkin Niklakselta miten tuon opinnot olisivat menemässä ja olisiko miehellä jo hurjat suunnitelmat tulevaa varten.”Mä oon välillä pohtinut että pitäisikö sitä hypätä syvään päätyyn ja alkaa opiskelemaan psykologiksi, jos se auttaisi nykyisessä työssä. Toisaalta en oo yhtään selvittänyt että voisiko opintoja suorittaa etänä tai työn ohessa vaikka mulla taitaaki olla jokunen opintopiste jo kasassa noista kursseista, joita mä oon suorittanut omatoimisesti tässä hiljalleen”
”Kuulostaisi ainakin ihan järkevältä vaihtoehdolta ja varmasti semmoiselta, joka tukisi nykyistä. Tuolla alalla ei varmasti ylimääräisestä osaamisesta ole haittaa” Marshallin äänestä oli havaittavissa kannustava sävy.
”Miten sä oot päätynyt tuolle alalle?” Niklas kysyi kasatessaan viimeistä haarukallista itselleen lautasensa antimista. Se tutuksi tullut epämiellyttävyyden möykky nousi taas jostain kolostaan kohti kurkkua, yrittäen estää mun puhumisen täysin. Mietin vastaustani laittoman kauan ennen kuin mä huokaisin syvään ja musta tuntui että mun hartiat tippui varmaan kymmenen senttiä.
”Se…se vaan jostain syystä kiinosti” vastasin liian nopeasti sen ollakseen millään tasoa luonnollinen vastaus. Loppu ruokailustamme sujui hieman nihkeissä tunnelmissa ja kiitettyäni Marshallia tarjoilusta livahdin pentujen kanssa ulos. Kirpeä pakkasilma tuntui kaikessa jäätävyydessään helpottavalta ja jossain kohtaa yksinäisten kyyneleiden aiheuttamat vanat poskillani pistelivät. En ollut kuullut oven aukeamista, saati pakkaslumen narinaa askelten alla ennen kuin käsi laskeutui olalleni kevyesti, hieman kysyen. Säpsähtäen käänsin katseeni kohti Marshallia joka oli tullut ulos ja seisoi vierelläni pelkässä villapaidassaan ja farkuissaan. Miehen katseesta paistoi epävarmuus ja huoli.”Anteeksi”
Seisoimme hetken vierekkäin vain katsellen pentuja ja minun kasatessani sanojani.
”Mulla…. mulla ei ollut mikään onnellinen lapsuus ja nuoruus ja toi Nellyn tilanne…” huokaus karkasi keuhkoistani ”se vaan nosti taas kaikki muistot pintaan ja kun meillä on vielä töissä omia juttujaan niin kaikki vaan ottaa vähän kipeästi” sanat olivat melkein kuiskauksia joita siivitti muutama uusi hiljalleen poskia pitkin valuva kyynel. Sanomatta mitään vierelläni seisoja korjasi asentoaan, ennen kuin tuo kietoi kädet ympärilleni ja sulki halaukseen. Lämpö joka toisesta hohkasi lämmitti kylmettyneitå jäseniäni ja muutenkin tuntui lohduttavalta.”Mennäänkö sisälle täältä kylmästä?”
Nyökkäsin.Oven sulkeutuessa selkiemme takana Niklas käänsi katseensa meitä päin sohvalta jättäen rauhaan Netflixin tarjonnan scrollaamisen.
”Mä jo ajattelin että jäädyittekö te kuoliaaksi sinne ulos. Janna, millasen leffan sä haluut kattoa?”
”Ei väliä, ei mitään komediaa tai jäätävää räiskintää kuitenkaan” heikko hymy nousi huulilleni istuessani alas sohvalle toisen viereen. Ehkä kaikki järjestyisi lopulta. -
12.01.2021
Toinen kouluviikko oli tuonut tullessaan ongelmat, ja töitä olisi ollut taas enemmän kuin reilusti tarjolla. Yritin silti parhaani mukaan tehdä vain kahdeksan tunnin työpäivää, vaikka toimistolla olisi helposti tullut kulutettua kellon ympärystä hakiessa ratkaisuja ja vaihtoehtoja ongelmille.
Vaikka ongelmat töissä olivat tähän asti jääneet ihan nätisti työhuoneeseeni sulkiessani oven takanani, tänään ne seurasivat minua tallille asti. Vasta Niklaksen vislaus ennen kuin tuo avasi maneesin oven ja talutti Arlekinin sisään, Outin ja Jussin seuratessa perästä palasin ajatuksistani takaisin.
”Moikka!” Tervehdin molempia ennen kuin käänsin Paahtista täyskaarrolle ja annoin saapuneille ratsukoille tilaa. Jouduin keskittymään uudestaan ratsastamiseen, sillä olin jättänyt satulan sille varatulle paikalle ja istuinkin laikukkaan hevosen paljaassa selässä.
”Jussihan näyttää valmiilta töihin, vai yritääköhän se vain hurmata naisia?” hymyilin Outille katsellessani korvat tiviisti eteenpäin askeltavaa ruunikkoa.
”Hah, kelillä voi olla ehkä myös osa asiassa” Outi vastasi ohjatessaan Jussia uralle.Koska oma ratsuni oli saanut kävellä ainakin tarpeeksi, kadottuani ajatuksiini joten lyhensin Paahtiksen ohjia tuntumalle ja työstin tammaani nopeasti käynnissä, ennen kuin siirsin laikkutammani raviin. Paahtis tuntui hyvältä ja innokkaalta liikkumaan eikä toisaalta varmaan ajoittain maneesin nurkissa vinkuva tuulikaan hidastanut tammani menoa. Yritin verrytellä Paahtista parhaani mukaan ja samalla työstää sen kanssa joitain helpon B:n asioita. Siirtäessäni Paahtiksen lopuksi käyntiin odotin että Niklas oli saanut Arlekin kanssa treeninsä loppuun, ennen kuin ratsastin ratsukon rinnalle, jättäen kuitenkin sopivan välin vierellä kulkevaan tammaan.
”Hei miltä sun torstai näyttää? Ku mähän kyselin sitä valmennusta mutta en mä tiärä viittinkö mä palata Nellyn kans siihe aiheeseen nytten. Nii mä miätiin että olisittako te kerenny Kremin kans vaikka puistoilemaan tai johonkin että naperot sais painia? Ei nyt ehkä loistokkain tapa juhlia vanhenemista, mutta tapansa kullakin” kohautin miehen puoleista olkaani samalla kun näpertelin Paahtiksen ohjia.
”Ei mulla kai mitään oo, mutta mä varmistan vielä ettei Marshilla ollut mitään suunnitelmia nii mä palaan asiaan jos sopii?”
”Joo ja siis jos ei sovi nii sitte ei sovi. Voihan sitä pitää sitten vaikka leffaillan tai jotain muuta sen tyylistä. En mä nyt muutenkaan oikeen välitä mistään isoosta juhulista” yritin hakea ääneeni sellaista sävyä, joka vakuuttaisi toiselle että en pahoittaisi mieltäni vaikka pentujen painihetki ei onnistuisikaan.Lopulta käänsin Paahtiksen hiekan keskelle ja liu’uin alas laikkuhevoseni selästä ennen kuin vedin ohjat laikukkaan kaulan ylitse ja maiskautin ratsuni liikkeelle. Hoidettuani ratsuni takaisin tarhaansa nousin portaat ylös tallin vintille kahvin toiveessa.
”Sori, mä otin just loput” Harri irvisti nostaen mukiaan juuri kun olin tarttunut termospullon kahvaan nostaakseni sitä ilmaan.
”Ookkei, no parempi onni ens kerralla” kohautin olkiani ja astelin vapaana olevaan nojatuoliin.
”Mites sulla ja Salierilla on mennyt ratsastukset?”
Kuunnellessani Harrin vastausta moikkailin samalla myös Heliä ja Tiitusta, jotka pyörähtivät toteamassa kahvitilanteen huonoksi.Jossain kohtaa joku toi lisää kahvia ja vasta Harrin huomauttaessa asiasta tajusin täyttää itselleni viimein mukin, samalla kun kuuntelin polveilevaa keskustelua, joka tuntui vain löytävän uusia suuntia tasaisesti. Kukaan ei tainnut enää edes tietää mistä koko keskustelu oli ikinä edes saanut alkunsa, mutta olin kiitollinen siitä että meillä oli näin mahtava porukka myös vaikeina aikoina.
Marsh, pahoittelut jos otin liikaa omia vapauksia Niken vastauksen suhteen. Muutenkin tää on jotenkin semmonen pelottava julkasta ku en oo tainnu ikinä villiintyä hahmojen käytössä tällä tavalla ja oon ihan varmasti mokannut jotain…
-
09.01.2021
Janna ohjasi kirjavan tammansa radalle harjoitusravissa. Paahtis siirtyi löysästi käynnin kautta pysähdykseen Jannan tehdessä tervehdystään. Tamma otti muutaman innostuneen steppausaskeleen ja lähti liikkeelle harjoitusravissa. Harjoitusravissa köpöttely sai Paahtiksen naksuttamaan kuolaintaan, mutta pian kun tamma pääsi viimein tekemään kuviotehtävää alkoi meno näyttä oikein mukavalta! Nelikaarisella kiemurauralla Paahtis oikein tarjosi peräänantoa ja Jannan täytyi vain säilyttää oma istuntansa ja tasainen kuolaintuntuma. Siirtyminen oikeaan harjoituslaukkaan oli mukavan tahdikas ja laukkavoltti pyörähti kuin itsestään. Lävistäjällä tehtävä laukka-ravi-laukka siirtymä, sekä samalla laukan vaihdos, onnistui ratsukolta erinomaisesti etenevällä askelluksella. Toisen kierroksen laukkavoltti jäi hieman pieneksi, mutta silti mukavan pyöreäksi. Harjoituslaukka jatkui rullaavana ja siirtymä keskikäynnille oli jälleen kerran mukavan tahdikas. Puoliympyrällä Paahtis jälleen taipui mukavasti ratsastajansa pohkeen myötäisesti. Ratsukon lähestyessä pituushalkaisijalla kohti lopputervehdystä, oli hauska huomata ravin tahdin menevän samaan tahtiin taustalla pyörivän väliaikamusiikin tahtiin. Pysähtyminen osui sopivasti viimeiseen tahtiin ja tervehdys kruunasi suorituksen. Tällä kaksikolla on vielä paljon näytettävää kisakentillä! (C) Iina
Me oltiin just palattu Paahtiksen kanssa rataharjoituksista kun Nikke ja Marshall saapui tallille. Olin juuri laittamassa viimeisiä oman ratsun tavaroita paikoilleen kun Nikke alkoi tottuneesti pakkaamaan kisatavaroita samalla kun Marshall lähti hakemaan koppia auton perään. Puhelimme Niklaksen kanssa pennuista ja niiden kasvamisesta ja kouluttamisesta. Toisen ollessa valmis lupasin napata Arlekin satulan kantooni ja suuntasimme peräkanaa kohti autoa. Lähestyessämme autoa Niklas tiputti keskusteluumme tiedon siitä että myös Marshall olisi kilpailemassa. Olihan toinen ollut jo satulassa, mutta tämä tieto pääsi silti yllättämään vaikka olihan viime päivinä ollut ilmassa myös muunlaista huolta ja murhetta.
Kuuntelin Marshallin vastauksia Niklaksen pakatessa tavaroita autoon ja palatessamme takaisin talliin kysyin mistä luokasta toinen aloittaisi kisauransa ja puhuimme muutenkin tavoitteista alkaneella kaudella. Mä en täysin varma ollut meidän tavoitteista mutta ainakin ajatuksissa olisi saada mahdollisimman ehjiä ja puhtaita ratoja jokaisessa kolmessa lajissa ja saada vakaata tulostasoa koko kauden. Marshall täytti punarautiaalleen heinäverkkoa mutta hiljalleen miehen liikerata ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan.
Ehkä hieman normaalia tunnustelevammin Marshall kyseli ensimmäisestä osakilpailusta ja kuljetusjärjestelyistä minun ja Paahtiksen osalta. Toisen kysellessä olisiko Niklas mahtunut kyytiin oli tuo mukava yllätys ja matkaseura kelpaisi aina koska ikinä ei kuitenkaan voinut olla varma, etteikö nuorikko keksisi mitään tyhmää kuljetuksessa tai että reissulla ei menisi mikään muukaan pieleen. Niklas, joka oli ollut hakemassa viimeisiä tavaroita satulahuoneesta, saapui paikalle ja toisen kysymys kuulosti siltä kuin olisin ollut suunnittelemassa treffejä toisen miesystävän kanssa. Kuitenkin hetken pohdinnan jälkeen varma kyyti kuulosti myös Niklaksesta hyvältä ajatukselta joten sovimme että Arlek ratsastajineen lähtisivät kyydissäni matkaan. Vaihdoimme muutaman sanan myös Marshallin tulevasta kotireissusta ja näyttipä Niklas minulle kuvankin reissusta mukaan tulevasta hevosesta.
Lopulta Niklas lähti hakemaan Arlekia ja Marshall klipperiä ja itse suuntasin tallin vintillä olevaan oleskelutilaan. Oli mennyt hetki opettaa itselleen askelten suunta sinne tuvan sijasta, mutta sanomattakin oli selvää että Nelly ja Eetu kaipasivat nyt omaa rauhaa. Ehkä ainakin osan sieluja olisi helpottanut jos olisi tiennyt miten pariskuntaa olisi voinut auttaa mutta toisaalta itse en ainakaan halunnut olla liian innokkaasti tuputtamassa apuani. Sillä ei varmasti olisi positiivisia vaikutuksia mihinkään joten täytyisi vain jaksaa odottaa ja toivoa että jompikumpi olisi tarpeeksi rohkea pyytäekseen apua tai jotain muuta mitä tarvitsisi.
Istuessani alas sohvalle siirryin pariskuntaa ajatellessa työsähköpostiin. Muutama viesti vaatisi avaamista vasta toimistolla, pari oli vain talon sisäisiä ilmoituksia, pääasiassa lomia ja sen sellaisia. Viimeinen sähköposti, jonka saatoin tässä hetkessä avata oli ilmoitus päihdewebinaarista, joka olisi helmikuun kahdestoista päivä. Luettuani Sarin pohjustuksen, siirryin silmäilemään osallistumisohjeet ja muutenkin vain koko webinaarin ohjelmistoa. Aamupäivä näytti olevan yleistä keskustelua ja iltapäivällä olisi sitten aihekohtaisempia keskusteluja. Ohjelmisto vaikutti aamupäivän osalta mielenkiintoiselta ja olin juuri siirtymässä iltapäivän osuuteen kun ovi narahti ja jostain syystä se säikytti minut kunnolla.
”Sori, ei pitäny säikyttää” Noa sanoi astellessaan täyden termarin kanssa pienen pöydän ääreen, ennen kuin korvasi tyhjenneen vastaavan kantamuksellaan.
”Ei mitää. Itteppä sitä katosin ajatuksiini” huokaisin samalla kun pumppasin termospullosta ensimmäisen mukillisen mustaa, höyryävää nestettä. Näin miten Noan katse käväisi puhelimeni näytössä, sillä olin rytäkässä onnistunut kelaamaan sivun alkuun, jossa luki varmasti puolisokeankin nähtävillä kirjaimilla webinaarin aihe.
”Työjuttuja. Tai en mä tierä haluanko mä ottaa tähän osaa. Tai niinku miälenkiintoonen tää olis mutta…” nieleskelin katse jossain kaukana ”en mä tiärä haluanko mä käyrä näitä muistoja just nyt lävitte” takeltelin viimeiset sanani ulos. ”Tai siis kun Nellyn ja Eetun tilanne muistuttaa mua Nuutista” huokaisin raskaasti ja tunsin miten kyyneleet polttelivat luomieni takana katkeruuden vallatessa sydäntäni. Noa ei sanonut suoraan mitään, mutta mä näin miten se pohti, ottaisiko kantaa asiaan vai ei. Eihän se ollut mun paikka mennä sanomaan ja puhumaan siitä nyt kun paljon polttavampi tilanne olisi päällä. En mä silti kuitenkaan voinut olla pohtimatta millaista mun elämä olisi nyt, jos mä olisinkin isosisko. -
Tämä tuloo noin kakskytä vuotta etuajassa, mutta inspiroiduin Eetun tekstistä. Käytän sitä myös hieman röyhkeästi omaan hahmooni tutustumiseen. Voi myös olla että mentiin taas kovaa, korkiasti metsään tässä inspiraatio puuskassa samalla kun yritän pitää kirjoitusblokkimörön piilossaan.
Eetu ei ollut ihan itsensä viime päivinä. Kyllähän kaikki varmasti sen oli huomannut, koska monesti ei ollut sellaista kahvihetkeä että Eetua ei olisi tuvassa näkynyt.
Yritin tällä kertaa vältellä yleistä kahviaikaa, Hellosta välittämättä, koska tuo tuntui olevan yksi talon vakioasiakkaista vaikka ei tontilla virallisesti asunutkaan. Keittiö oli tyhjän ja aution näköinen, mutta olohuoneesta kuului hiljaista puhetta, joten hiippailin villasukkasillani ovelle, olettaen että löytäisin Eetun ja Nellyn sieltä. Kuitenkin näkökenttääni piirtyi sohvalla nukkuva Nelly ja tuon vieressä istuva, hiljaisesti laulava Hello. Tervehdin pörröpäätä nostamalla kättäni ennen kuin hiippailin Hellon viereen.
”Onko Eetu mihinä?” kuiskasin Hellon korvaan, yrittäen olla herättämättä Nellyä.
”Tallissa. Ei sitä oo oikeastaan tuvassa näkynyt” Hello kuiskasi huolesta raskaalla äänellä takaisin, ennen kuin vilkaisi sohvalla asentoaan vaihtavaa Nellyä.
”Joo, minä meen ettimähän sitä siältä. Oliko keittiös kahavia?”
Nyökkäys.Nousin ylös ja hiivin keittiöön tarkistaen kahvin tilanteen. Se näytti parhaat päivänsä nähneeltä joten keitin kahden kupin verran uutta ja samalla kaivelin kaapista tarpeet muutamaan leipään ja onnekseni löysin vielä muovirasian. Valmistettuani muutaman voileivän ja saatuani kahvinkin kaadettua raidalliseen mukiin, Eetun oman ollessa hukassa, poimin jääkaapista vielä maitopurkin matkaani ja suuntasin eteisen kautta talliin. Parin harhalyönnin jälkeen Eetu löytyikin Jussin tallin puolelta oman ruunikkonsa karsinasta. Näytti siltä kuin mies olisi ollut putsaamassa ruokakuppia, mutta toisaalta en voinut sanoa varmaksi koska enemmän Hopiavuori näytti olevan ajatuksissaan. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta siitä mitä Hellon puheesta oli saanut selville oli kyseessä jotain vakavaa.
”Eetu?” lausuin miehen nimen pehmeästi jotta sain toisen huomion itseeni. Eetulla meni muutama hetki tarkentaa katseensa minuun ja miehestä näki selkeästi että tuo olisi viihtynyt mieluusti yksin.
”Täälon sulle vähä evästä ja kahavia. Tuaretta ku en tiärä koska se erellinen oli keitetty” puhelin laskiessani muovirasian, kahvimukin ja maitopurkin Jussin ruokakuppiin. Vaaleahiuksinen mies näytti siltä kuin tuo joutuisi tekemään normaalia enemmän töitä järjestelläkseen kirjaimia sanoiksi ja sanoja lauseiksi. Lopulta toinen luovutti yrittämästäkään, tuijottaen vain kiikkerähköä kasaa.
”Paahtiksen vois jättää huomenna sisälle. Sillon kengitys mutta mä en taida keretä paikalle tarpeeksi ajoissa. Mä tuun kyllä itte varmaha kengittäjän kans samahan aikahan että voin kattua sen sitte itte pihalle” puhelin toiselle vaikka osa sanoistani varmasti menikin ohi ymmärryksen.Selviämismekanismi, tässä tapauksessa työ, oli tullut minulle tutuksi niin omakohtaisesti kuin työnkin kautta ja toivoinkin että tilanne ei menisi enään yhtään pahempaan suuntaan.
”Ei se varmaan helepota, mutta mä ymmärrän nuata tunteihia. Mutta tosiaan se kengittäjä tuloo huamenna aamusta” kerroin vielä uudelleen Eetulle, yrittäen olla vaikuttamatta liian empaatiselta. Jos toinen kokisi että haluaisi puhua, niin silloin Eetu saisi puhua. Jos jotain kokemukseni töissä ja elämässä oli opettanut niin sen, että pakottamalla asioista ei tulisi mitään. Ainakaan jos haluaisi positiivistä muutosta aikaan. Enhän minä ehkä se ensimmäinen vaihtoehto olisi jolle Eetu haluaisi tarvittaessa avautua, mutta joskus tuntematon on tuttua helpompi avautumiskohde. Hymyilin vielä Eetulle pikaisesti, ennen kuin käännyin kannoillani ja palasin päätallin puolelle ja lähdin hakemaan Paahtiksen varusteita tamman karsinalle. Suulissa kun jäätyisi niin akka kuin hevonenkin napakassa tuulessa. -
Se ihminen, joka oli hankkinut sellaisen pienen rasittavan koiran oli suuntaamassa yhden hevosen kanssa kohti sitä isoa hiekkalaatikkoa. Koska sopiva tilaisuus oli tullut, lähdin hölkkäämään matalana kohti aukeavaa ovea ja salamaakin nopeammin pujahdin sisälle heti kun tilaisuus oli tullut. Se monivärinen otus rupesi steppailemaan jotain ja en tajunnut miten nuo eivät voi ymmärtää hyvän päälle.
Joku oli jättänyt mukavan pehmeän nukkumapaikankin minulle valmiiksi joten tehtyäni siihen muutamia muutoksia laitoin siihen ensin istualleni jotta saisin pestyä naamani ja samalla kurkistelin etutassuni takaa hiekkalaatikkoani tamppaavaa ihmistä ja hevosta. Se ihminen oli siirtynyt sen hevosen päälle ja nyt ne liikkuivat yhdessä eteenpäin. Tuhahdin hakiessani hyvää makuuasentoa valitsemallani paikalla. Jossain kohtaa se otus alkoi tamppaamaan hiekkalaatikkoani nopeampaa ja samalla se ihminen käski sen kulkea ristiin ja rastiin. Huokaisin syvään laskiessani leukani etutassuni päälle ja pohtiessani että nuo voisivat lähteä pilaamasta ihanan kuohkeaa hiekkaa.
Jossain kohtaa se hevonen kulki eri suuntaan ja hetken jo ajattelin että olisiko tuo ihminen vihdoin ja viimein tajunnut mitä nuo olisivat tekemässä, ennen kuin se pyysi hevosen edelleen nopeampaan vauhtiin. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Onneksi sentään nuo kaksijalkaiset osaavat tehdä jotain oikein kun edes ruokahuolto pelaa vaikka pitääkin pilata hiekkalaatikko koko ajan…
—
Paahtis oli saanut olla lomalla jonkin aikaa joten nyt olisi aika palauttaa tamma takaisin treenin makuun varsinkin kun meillä olisi lauantaina edessä koulurataharjoitukset ja pienen pohdinnan jälkeen olin ilmoittanut tammani helppoon B:hen helpon C:n sijasta, sillä olimme kuitenkin treenanneet tuota tasoa menneen kauden ja tällä kaudella olisi tarkoitus vakiinnuttaa taso tuohon luokkaan ja ehkä loppukaudesta katsella helppoa A:ta.
Avatessani maneesin ovea Paahtis säpsähti jotain ja saatuani tammani steppailun rauhoittumaan talutin Paahtiksen sisälle maneesiin ja suljin oven perässämme. Talutin laikkutammani hieman keskemmälle ratsastusaluetta ja kiristettyäni vyötä vielä pari reikää nousin Paahtiksen satulaan ja annoin tammalleni luvan lähteä kävelemään pitkällä ohjalla kohti uraa. Alkukäyntien aikana kävin mielessäni lävitse helppo B:3 2019 rataa ja poimin sieltä tehtäviä, joita voisimme tehdä tänään hieman jumppailuna.
Kerättyäni ohjat tuntumalle ja haettuani ratsuni aktiivisempaan käyntiin käänsin Paahtiksen hieman reilulle voltille ja ratsastin volttikahdeksikon ja yritin pitää tamman vain aktiivisena sekä saada sen taipumaan heti alusta mahdollisimman rehellisesti kaaren mukaan. Tammasta huomasi alkuun että se oli hieman jäykempi kuin mitä se oli ollut aktiivisemman treenauksen aikana, joka toisaalta oli ihan ymmärrettävää ja yritinkin koko ajan vain taivutella ratsuani myös suoralla uralla. Hiljalleen työ alkoi tuottamaan tulosta ja Paahtis taipui koko ajan nätimmin ympyröillä ja pääsimme tekemään ihan kunnon voltti kahdeksikkoja niin käynnissä kuin ravissakin molempiin suuntiin.
Testailin Paahtiksen kanssa vielä vähän keski askellajeja, jotka eivät tuntuneet olevan tällä hetkellä sitä nuoren laadukkainta suorittamista, joten täytyisi pitää se mielessä jos ensi viikolla tosiaan maksaisi itselleen syntymäpäivälahjaksi kunnon kouluvalmennuksen. Ratsastus sai tänään olla suhteellisen kevyt ja lyhyt vaikka Paahtis olikin maastoillut lomansa aikana koska myös ratsastajan kunto oli hieman päässyt rapistumaan. Toisaalta olisi paljon kivempaa pitää uudestaan alkavat treenit mielekkäänä myös nuorikolle jotta kisakaudella ei toivottavasti tarvitsisi kärsiä motivaatio pulasta.
-
Tämä on nyt improflow koska halusin kerrankin olla ajoissa, mutta en saanut tälle parempaa tarinaa tueksi. Ehkä ensi kerralla paremmin…
Paahtis sai yhtä rataharjoitusta lukuunottamatta pitää parisen viikkoa vähän vapaampaa ja suurimmaksi osaksi nuorikkoni oli saanutkin olla iso varsa ja painia Arlekinin kanssa sydämensä kyllyydestä tarhassaan ja muuten vain liikuttaa itse itsensä, vaikka olin kyllä muutaman kerran maastoillutkin tammani kanssa. Kuitenkin se oli kilpaillut syksyn ja talven aika ahkerasti, joten ehkä toiselle voisi tehdä ihan hyvää olla välillä vain pieni villihevonen ja riehua itsensä väsyksiin ja todennäköisesti myös jumiin. Tänään villivarsa oli saanut nauttia vain ulkona tapahtuneesta pikaharjauksesta, ennen kuin tuo oli päässyt takaisin tarhakavereidensa luokse kielimään tyhmästä ihmisestä joka ei anna lapsen leikkiä.
Harjapakin palattua paikoilleen suuntasin kohti tupaa ja noustessani puisia rappuja kopistelinkin märät lumet kengistäni ennen kuin avasin oven ja astuin eteiseen riisumaan ulkovaatteitani. Hopiavuoren tuvassa oli normaalia rauhallisempaa astuessani oviaukosta sisään ja moikatessani Niklasta ja Marshallia, sekä Nellyä ja Noaa jotka olivat kerääntyneet pöydän ääreen. Liityin nelikon seuraan poimittuani itselleni mukillisen kahvia ja kuuntelin keskustelua joka pöydän ääressä oli menossa. Hiljalleen aiheet siirtyivät uuden vuoden kautta hevosiin ja ratsastamiseen, kunhan vuoden vaihteen suunnitelmat oli kaikkien osalta taputeltu.
”Hei uuresta vuoresta ja uusista tavootteista tuli miäleen et oiskohan jommalla kummalla teistä Nelly tai Marshall ollu aikaa pitää tuos parin viikon päästä joku semmonen pualitehokas kouluvalmennus? Ajattelin että jos maksaas ittelleen semmoisen synttärilahajana ja toisaalta helemikuussa pitäis taas käydä Paahtiksen kanssa kokeelemas onneensa siinä Storywoods Dressage Cupiskin niin ehkä sitäki ajatelle joku valamennus vois olla tarpehe. Mutta siis ei sitä ny just täs hetkes tartte sopia että voirahan kattua lähempänä ihan hyvi uurellee” lopetin pitkähköksi venyneen monologini ennen kuin käänsin katseeni kohti Niklasta ja kyselin tuon kisasuunnitelmista tulevalle keväälle.
-
24.12.2020
Kunnon talvesta ei ollut merkkiäkään ja se ei omalla tavallaan myöskään tuonut mitään joulutunnelmaa, mutta toisaalta joulu ei ollut minulle ikinä ollut mikään iso juhla. Vietimme Myssyn kanssa pitkän ja rauhallisen aamun tehden pennulle pitkähkön lenkin, ennen kuin jätin tyytyväisyyttään nukkuvan pennun kotiin ja suuntasin tallille.
Hopiavuoren piha oli hiljainen ja parkkipaikalla olikin vain pari autoa joista toisen tunnistin Sonjan autoksi ja toinen taisi sitten olla Camillan. Nappasin apukuskin paikalta lahjapussin, sekä pakastepussin, jossa oli pari omenaa ja muutama porkkana sekä kuivunut ruisleipä ja suuntasin Paahtiksen tarhalle. Arlek ja Paahtis seisoivat tyytyväisinä saman heinäkasan ääressä rouskuttamassa päiviä heiniään, ja tammani vain nosti hetkeksi päätään kuullessani askeleeni, mutta todetessaan että mitään mielenkiintoista ei olisi tapahtumassa painui laikukas pää takaisin heiniin huokauksen siivittämänä.
Kävelin tammojen luokse ja rapsutin Paahtista sen kaulakappaleen alta, ennen kuin poimin pakastepussista ensimmäisen porkkanan ja puolitin sen, tarjoten molemmille tammoille puolikkaat. Vietin hetken vain rapsutellen Paahtista ja tarjoillen sille herkkuja aina siihen asti että loppupeleissä pakastepussistani tuli pohja vastaan. Rapsuttelin herkkujen loppumisen jälkeen vielä hetken tammaani, ennen kuin jätin sen nauttimaan lounaastaan ja suuntasin itse tuvalle.
”Moikka!” huikkasin tuttuun tapaan eteisestä ja yllätyksekseni Nellyn ääni kuuluikin olohuoneen puolelta joten astelin sinne saadessani talvikenkäni pois jaloistani.
”Mä tuun ny näin pikaasesti häirittemähän teirän joulua, mutta mulla olis teille tällääne piäni paketti” sanoin nostessani lahjapussia sohvapöydälle.
”Voi Janna, ei sun ois tarvinnut!” Nelly toppuutteli.
”No siis ei se ny mikää ihimeellinen oo. Mä ny halusin vaan tuara tuallaasen piänen kiitoksen ku…” aloitin, ennen kuin tajusin että en haluaisi varsinkaan tänään latistaa toisten joulutunnelmaa. ”täälä on ollu aluusta asti nii lämmin tunnelma ja Paahtiksestaki on kuitenki piretty nii hyvää hualta” yritin löytää lauseeni loppuun samaa huolettomuutta kuin mitä sen alussa oli.Vaikka tarkoitukseni oli vain käydä pikaisesti jättämässä lahjapussi tupaan, sai Nelly ylipuhuttua minut jäämään kahville, koska eipä minulla toisaalta ollut minnekään kiire.
-
15.12.2020
Piti vastata Marshallin tarinaan jo paljon aikaisemmin, mutta ilmeisesti lomautusmasennus on taas realiteetti ja se päätti hidastaa elämää ja inspistä tähän asti. Ei taaskaan helmi, mutta oli pakko saada jotain aikaan.Marshallilla oli mukava tyyli opettaa. Tietenkinhän virheet ainakin alussa menivät ihan täysin ratsastajan piikkiin, sillä en ollut ihan varautunut siihen että otettaisiin osaa Paahtiksen kanssa puomitunnille. Toisen silmän alla ratsastaminen ei ikinä kuitenkaan tekisi pahaa ja olisi ihan mukavaa saada jonkinlaista palautetta siitä että millainen meno meillä olisi Paahtiksen kanssa. Heti alusta tuli selväksi että ainakin omassa istunnassani oli korjattavaa, mutta toisaalta en ihmetellyt sitä suuremmin, sillä olinkin miettinyt aina välillä että olinko hieman enemmän vino toiseen kierrokseen.
Myöskään en ollut valmistautunut siihen, että tammani lähtisi kuin päätön kana puomeille, siten että perässämme kuului ihan hirveä kolina.
”Vähän rauhallisemmin Janna seuraavalla kerralla. Ei sillä ole mitään mahdollisuuksia saada askeltaan osumaan tuollaisella vauhdilla” Marshall kommentoi rauhallisella, mutta painokkaalla äänellä pyöritellessään puomeja takaisin paikoilleen.
”Joo. En mä tiärä mitä tuas kävi, ku se lähti ihan nätisti tuleen ja sitte vaa ”naps” ja se oli ku päätön kana” pohdin ääneen samalla kun rapsutin pikaisesti Paahtiksen säkää.
”Kyllä se siitä. Se on kuitenkin nuori ja tämä keli varmaan tekee myös osansa” rastapää vastasi ennen kuin käänsi katseensa Niklakseen ja alkoi ohjeistamaan tuota omaan suoritukseensa.Hiljalleen jopa Paahtis suostui hidastamaan askeltaan ja pääsimmekin tekemään tamman kanssa muutaman hyvän suorituksen, jotka myös tarjosivat Marshallille aikaa kehua tekemistämme. Lyhyiden välikäyntien aikana rastapää rakensi maneesiin pari pientä kavalettia sokeripalojen avulla ja tarkistettuaan että ne olivat sijoitettu hyvin, käänsi tuo huomionsa meihin ensin kehottaen lyhentämään ohjia ja sen jälkeen hakemaan ratsuja taas aktiiviseksi. Tämän jälkeen toinen alkoi ohjeistamaan tehtävää antaen katseensa vuorotella meissä molemmissa. Lopulta Niklas ja Arlek saivat suorittaa tehtävän ensimmäisenä ja saatoin tuntea miten laikukas tamma allani alkoi keräilemään kierroksia, joten pyysin sen voltille ja hienoisesti myös asettumaan sen aikana. Lopulta myös me saimme luvan suorittaa tehtävän ja yritinkin istua mahdollisimman hiljaa Paahtiksen satulassa jotta tamma ei saisi ainakaan omasta ratsastuksestani yhtään lisäkipinää millekkään pöllöilylle.
Vaikka pelkäsinkin pahinta, suoritti Paahtis ensimmäisen hypyn ihan nätisti ja tammani jopa pysyi hanskassa kavaletin jälkeen.
”Hyvä! Vähän vielä pohkeet tarkemmin kiinni lähestymisessä kun nyt se halusi vähän yrittää kiemurrella vielä paineissaan”
Seuraavilla kierroksilla Paahtiksen meno sulavoitui ja se alkoi jopa taas muistuttamaan järkevää ratsuhevosta, jonka kanssa oltiin hypätty aina satunasesti, vaikkakin ihan liian harvoin. Tunnin loputtua kiitin Marshallia tunnista samalla kun vaihdoimme vielä muutamat ajatukset siitä miten Paahtiksen kanssa voisi saada hieman lisää malttia puomeilla vaikka tietenkin rutiini olisi varmasti se tärkein osa asiassa. Hoidettuamme molemmat hevoset kävimme palauttamassa Niklaksen kanssa hevoset tarhaan.”Tuuttako te tupahan käymäs?”
”Joo. Mutta mee vaan jo edeltä jos haluat”
Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin suuntaamaan tupaan.Koko Hopiavuoressa oli niin ihana joulutunnelma koristeluineen että se nosti jopa omaakin joulutunnelmaani, vaikka joulu ei ollutkaan minulle mitenkään tärkeä juhla, sillä en ollut oikeastaan ikinä edes juhlinut sitä kunnolla.
”Moikka!” huikkasin jo eteisestä riisuessani johdpurejani ja takkiani jotta saatoin siirtyä keittiöön, josta löytyi Nellyn lisäksi Sonja ja Nooa.
”Siis onpas jotenkin ihana tunnelma kaikkialla kun täälä on koristeltu paikkoja” kehaisin Nellylle kaataessani kahvia toisen ojentamaan mukiin.
”Toi on kyllä ihan totta. Onko sulla Janna millaisia joulusuunnitelmia?”
Mä olin tyytyväinen että mä sain pienen tauon maidon kaatamisen merkeissä vastaukseni pohtimiseen.
”Ei oikeastaan isompia. Käyn jossain kohtaa varmaan Paahtiksen kanssa maastossa ja sitten taidetaan vain hengailla Myssyn kanssa sohvalla katsellen telkkaria loppupäivä” kohautin olkiani samalla kun nostin mukini huulilleni ja yritin saada ääneni pysymään suhteellisen normaalina.
”Kuulostaa ihan mukavalta”
”Mutta hei miten te muut? Onko teillä hirviät suunnitelmat ja aikataulut aatolle?” heitin pallon muille huoneessa olijoille. -
10-11.12.2020
Pahoittelut Sonjalle näin alkuun, joudun ottaa pienen oman käden oikeuden ja aikaistaa näitä apahtumia torstai-illalle.Olin päätynyt antamaan laikukkaan ratsuni vain hölkätä kevyesti jumppaillessani sitä. Huomenna olisi kuitenkin kisapäivä pitkine ajomatkoineen joten olisi kiva säästää nuoren voimia. Eedi oli myös onnekseni liikuttanut ratsuni kunnolla joten kevyt päivä sopi mainiosti. Päästessään takaisin tarhaan ja portin sulkeutuessa välillämme luulin jo taluttaneeni tarhaan Paahtiksen sijasta Ronjan sillä sen verran kevyesti ja varsamaisesti tammani koikkelehti menemään. Katsellessani toisen riekkumista toivoin että aamulla tammalla olisi neljä kuivaa ja vekitöntä jalkaa. Palatessani talliin pohdin pitäisikö Eetun kanssa puhua siitä paljonko suojituksesta tulisi extraa jos juniori saisi kisojen aikaan suojat ja bootsit tarhaan ainakin hokki kaudella.
Satulahuoneeseen päästessäni nostin ensimmäisenä satulan telineeltään ja irrotin siitä huovan ja jalustinhihnat ja sen jälkeen purin vielä suitsetkin paloihin. Myssy, joka oli taas päässyt kanssani tallille, viipotti menemään pallon perässä. En ollut varma kenen Hopiavuoren kirsukaverin pallo oikeasti oli mutta pentu vaikutti tyytyväiseltä uuteen aarteeseensa ja antoi jalustinhihnojen olla näin rauhassa. Olin uppiutunut johonkin omaan kuplaani kertaamaan huomisen koulurataa ja en näin ollen kuullut käytävällä kopisevia askeleita ennen kuin satulahuoneen ovi narahti ja ”huih!” huudahdus palautti minut takaisin tähän hetkeen. Nostaessani katseeni ovelle näin Sonjan ja Harrin seisovan oviaukolla ja heidän jaloissaan pyöri mustanruskea salama.
”Apua. Anteeksi! Mä olin niin ajatuksissani että mä en yhtää kuullu jotta joku oli tulos. Myssy, tuus sinä tänne” komensin pentua samalla kun kömmin ylös lattialta ja suunnatessani nappaaman pienen hyrräni.
”Ei se mitään. Suloinenhan toinen on” Sonja hymyili pennulle. Istuin takaisin alas Myssy sylissäni ja toinen onnekseni rauhoittuikin nopeasti.
”Joulusiivot?”
”Kisapreppiä. Ois huomenna Seppele Cupin joulun osakilpailu ja sitten vuodenvaihteessa vielä kenttä cup. Ei me kyllä olla oikein huomiselle valmistauduttu, joten katotaan kuin käy” kohautin toista olkaani. Juttelin pariskunnan kanssa heidän kerätessään Mortin ja Salierin varusteet ja satulahuoneen oven sulkeutuessa heidän takanaan päästin pennun uudelleen jatkamaan leikkejään. Paahtiksen varusteiden ollessa putsattuna ja kisajuttujen ollessa pestynä ja pakattuna napsautin hihnan Myssyn valjaisiin ja suuntasimme autoni kautta tupaan.Tuvan oven auetessa vastaan tuli tuttu sekoitus kahvia, glögiä sekä puheensorinaa, joka nousi pari tahtia Myssyn tehdessä yllätyshyökkäyksensä. Kävelin pennun perässä keittiöön ja tervehdin kaikkia ennen kuin kaadoin viimeiset lämmitetyt glögit mukiin ja jäin nojailemaan keittiön tasoon. Kuuntelin muiden puheita ja huomaamattani pudistin käsissäni olevaa mukia tiukemmin jonkun ottaessa taas esiin Poolanmetsän huumekätkön.
”Janna kaikki hyvi?” pöydän äärestä nousseen Eetun ääni palautti minut takaisin tupaan ajatuksistani.
”Mm… miätiin vaa huamista” yritin löytää vakuuttavuuden ääneeni ”tai siis ku lähäretään kisoohi” jatkoin ja yritin kuulostaa taas normaalilta. Yritin saada taas kiinni tuvassa käytävästä keskustelusta, kun ulko-ovi kävi ja pöydän alle nukkumaan vetäytynyt Myssy ampaisi tulijoita vastaan. Yllätyin hieman nähdessäni Harrin ja Sonjan saapuvan tupaan, vaikka Sonja ei ovea pidemmälle päässytkään ennen kuin tuo oli jo istunut alas Myssyn kanssa. Löysin taskustani jonkun Myssyn lelun ja heitin sen Sonjalle jotta tuo sai tarjottua sen pennulle sormiensa sijasta ja pian pieni hyrräni nukahtikin naisen syliin. Pahoitellessani naiselle että toinen ei pääsisi hetkeen liikkumaan ei se onnekseni Sonjaa haitannut ja oikeastaan heti seuraavana hetkenä kun riiviöni heräsi, nappasinkin sen syliini ja suuntasimme heippojen saattelemana ulos.Pe 12.12.2020
Mä olin ottanut tämän päivän etäpäiväksi joten kerkesin aamulla keskittyä työjuttuihin muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua kisoihin. Saatuani tavarat nostettua autoon Paahtis lastautui onnekseni helposti ja olimmekin lopulta valmiita matkaan tammani kanssa.
Seppeleeseen saavuimme hieman aikataulusta jäljessä joten sainkin vain suoraa varustaa ratsuni ja suunnata verryttelemään. Ilmeisesti uusi paikka ja pieni pakkanen oli tehnyt myös tehtävänsä ja Paahtis tuntuikin kunnon varsalta koikkelehtiessaan allani. Yritin parhaani mukaan taivutella ja asetella tammaa jotta saisin sen kuulolle, mutta tamma ei vain halunnut kuunnella apujani ja se näkyi myös radalla. 55,500 % eivät nostaneet hirveästi mieltä ja yritinkin lohduttaa itseäni muistuttamalla itseäni siitä että kyseessä olisi nuori hevonen, joka kisasi ensimmäistä kauttaan enkä itse ollut mikään ammattiratsastaja.
Muutaman tunnin odottelu ennen 50 cm luokkaa ei auttanut ainakaan tilannetta, vaikka Paahtis olikin onnekseni hieman rauhoittunut. Kuitenkin kuullessani puomin kolahduksen hiekalle tiesin että meidän pelimme oli pelattu näiden kisojen osalta. Loppuverryttelin Paahtiksen rauhassa ja ennen kuin tammaltani oli edes satula pois selästä olin heittänyt sille villaloimen lautasille, josta se oli helppo vetää satulan tilalle. Suojat vaihtuivat kuljetussuojiin ja trailerissa nuori pääsi vielä suitsistaan eroon, ennen kuin pakkasin viimeiset tavarat ja kotimatkamme saattoi alkaa.
-
Voi Nikke ❤️ Mä niin omalla tavallani tiedän ton fiiliksen ku kaikki menee ihan metsään ja ei pärjääkkään vaikka luuli että voisi pärjätä.
Onneksi Nikas kuitenkin osaa löytää sen kultareunuksen tästä pilvestä ja olihan toi nyt kyllä suoritus käydä omatoimisesti kisaamassa ja vielä hyväksytyllä radalla kun ei ollutkaan sitä turvasatamaa apuna.
Ens kerralla vieläkin paremmin!
-
Pakokeino/musta huumori teoria on ihan järkevä, koska tuossa hetkessä on kuitenkin jouduttu painimaan totuuden ja ehkä pienen valkoisen valheen kanssa.
Janna kantaa kuitenkin edelleen syvällä sisällään haavoja ja naarmuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan enkä usko että kovinkaan moni nielisi helposti lausuntoa siitä että vastaaja ei ole tottunut siihen että tuota muistetaan syntymäpäivänä. Jannan kohdalla se tulee just ilmi valmennuspyyntöön piilotettuna mainintana päivästä, koska toiselle se on vain päivä muiden joukossa ja ehkä toisaalta nyt kun on vapaa valitsemaan ja toimimaan tavallaan ehkä haluaisi kokeilla muistaisiko kukaan sittenkään vaikka tietää että helppoa huomion keskipisteenä olo asian vuoksi ei ole.
Lopussa ehkä varsinkin otetaan ehkä sopivan pieni edistysaskel siihen mitä mennyt kantaakaan sisällään, vaikka yhtä lyhyttä tekstipätkää lukuunottamatta edes minä en tiedä mitä kaikkea pahaa ja kauheaa lapsuus ja nuoruus onkaan pitänyt sisällään jo kirjoitetun lisäksi ja odotan mielenkiinnolla että mitä kaikkea sieltä paljastuukaan aina kun aika on oikea uusille paljastuksille.
-
Mulla oli samat suunnitelmat mutta hän kerkesi ensin. Kuvio sopii enemmän kuin hyvin 🙂
-
Voi Chai <3 Se on jotenkin ihana kun se yrittää olla kuin sen opastettavana olisi ihan kuka tahansa Matti tai Mikko eikä Noa. Mä jotenkin pystyin itsekin aistia Chain halun vetää Noa lähelleen ja osoittaa että toisella on jotain tunteita rastapäätä kohtaan, mutta miten toisaalta samalla toinen tietää että se ei ole oikein vaikka miten sisäinen ääni väittäisi muuta.
Jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan että miten tää Noan ja Chain tilanne etenee koska te molemmat ootte niin mahtavan taitavia kirjoittajia.
-
Mun on pakko sanoa tältä vuodelta yks asia josta mä oon onnellinen/kiitolline/tyytyväinen on kirjoittaminen ja erilaiset piirit joiden kanssa saa tarinoida ja jotka pakottavat käyttämään aivoja varsinkin silloin kun haluaisi vain kadota johonkin kuoppaan ja olla nousematta sieltä enään ikinä. Muutenkin niinä, varsinkin viime aikoina harvoina hyvinä, hetkinä pienet ja ehkä tarkoituksettomatkin asiat saa sytytettyä uudelleen sitä kipinää kirjoittamiseen ja ehkä sitä jokaisella pätkällä mitä on suoltanut ulos on ollut ehkä hieman parempi kirjoittaja.
Muutenkin tänä vuonna mä oon ollu kiitollinen siitä että mä oon löytänyt ihan mahtavan uuden tyäpaikan jossa meillä on ihan mahtava porukka ja ekasta päivästä asti on ollu sellaanen fiilis että voi heittää vaikka minkälaasta luakatonta läppää ja töissä viihtyy paremmin kuin hyvin vaikka välillä työpäivät on ollu pitkiä ja raskaita.
—
Janna puolestaan on kiitollinen jokaisesta Hopiavuorelaisesta ja suurimmasta osasta on tullut naiselle vähintään naamatuttuja jos ei nyt ihan jopa jonkinalaisia kavereitakin. Vuodet kun eivät tuolle ole ihan hirveästi tuoneet mukanaan oikeita ystäviä, tai ainakaan monet eivät asu hirveän lähellä jotta ajan vietto onnistuisi helposti.
Tallilaisista on myös saanut epäuskon hetkellä tukea ja tsemppiä jolla toinen on jaksanut jatkaa tammansa kanssa vaikka välillä on niitä hetkiä kun epäillään suurestikin järkeä nuoren hevosen omistamisessa kun itse ei ole lähelläkään ammattiratsastajaa.
-
Voi Myssy <3 Kuka nyt muka voi vastustaa onnellista pientä viipperöä? (okei ehkä se joka haluaa pelastaa sormensa, mutta silti?)
-
Aaaa siis I-H-A-N-A! (kuvittele tähän joku sata sydänsilmäemojia)
