[Janna HOsallistuja]

03.12.2020 – Lapsi on terve kun se leikkii

Eedi oli käynyt eilen liikuttamassa Paahtiksen joten tänään tamma saisi vain hölkkäillä kevyesti liinassa vähän palautellen ja ehkä huomenna voitaisiin lähteä tamman kanssa maastoon, tai sitten kysellä jos saataisiin viikonlopulle vaikka itsenäisyyspäivän maastolle jokin pieni ryhmä kasaan.

Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani sillä lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut taas sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin että toivoin jo joululomani koittavan, mutta vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi taas puhelinpäivystys ja siinä ei sitten taas todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.

Kuitenkin onnekseni työasiat jäivät autoon oven kolahtaessa kiinni selkäni takana ja lähdin suunnistamaan kohti tarhoja ja poimimaan laikkutammani suuliin. Olin positiivisesti yllättynyt siitä että Paahtis oli löytänyt Arlekista itselleen kaverin, sillä varmasti toista saattaisi välillä ärsyttää ehkä vielä vähän varsamaisesti käyttäytyvä tammani. Kävellessäni punarautiaan ja kirjavan luokse Paahtis katsoi minua ihan sellaisella ilmeellä kuin olisin muka saanut sen kiinni pahan teosta toisen hipsutellessa Arlekin nenäpiitä ylähuulellaan. Hymyillen napsautin riimunnarun kiinni tammani riimuun ja maiskautin Paahtiksen liikkeelle ennen kuin lähdin taluttamaan tammaa kohti porttia ja varmistettuani että portti olisi takanamme varmasti kiinni jatkoimme matkaa suuliin, jossa kiinnitin Paahtiksen siten että saisin siltä loimen pois ennen kuin hakisin varusteet ja harjat.

Vedettyäni loimen pois tamman selästä en tiedä olinko enemmän yllättynyt positiivisesti vai negatiivisesti nähdessäni kaulakappaleessa yhden vekin. Eedi ei ollut ainakaan eilen raportoinut mitään hajonneesta loimesta joten voisi olla että se olisi hajonnut naisen vierailun jälkeen tai tänään. Taittelin loimen siten että näin vekit ja kävin viemässä sen Paahtiksen karsinalle samalla matkalla kun hain tamman varusteet.

Harjatessani Paahtista pohdin että tamma olisi pitänyt kyllä pestä vielä kerran ennen kuin kelit kylmenivät sillä, se alkoi jostain syystä näyttää siltä kuin sitä ei olisi vuoteen hoidettu. Keväällä tamma saisi kyllä kunnon tehopesun ja ehkäpä jopa klippauksen jos alkaisimme kilpailemaan paljon aktiivisemmin kuin mitä tällä kaudella olimme kilpailleet. Toisaalta pitäisi kai luoda jotain kunnon tavoitteita kaudelle 2021 mutta en tiedä pystyisinkö luomaan niitä realistisesti joten täytyisi varmaan ehkä kysyä Marshallin ja Nellyn mielipiteitä ja neuvoja siitä millainen ohjelma voisi olla tamman kanssa hyvä tulevalla kaudella koska molemmat olivat kuitenkin nähneet meidän treenejä aina silloin ja tällöin.

Harjattuani Paahtiksen nappasin pölyharjan kolahtaessa harjapakkiin tamman takasuojat ja liu’uttelin ne paikoilleen ennen kuin poimin vielä etusuojat ja putsit ja suojien ollessa paikalla poimin vielä Paahtiksen suitset, jotka pujotin riimun tilalle, ennen kuin naksautin juoksutusliinan kiinni ja lähdimme suuntaamaan maneesiin. Maneesissa oli onneksi vielä rauhallista joten sain kävelyttää Paahtikselle pitkät alkukäynnit, ennen kuin kävin poimimassa maneesin laidalta juoksutusraipan ja lähdin hakemaan tammaani isolle ympyrälle päädyssä. Annoin Paahtiksen kävellä vielä pari ympyrää ennen kuin maiskautin sen raviin ja annoin sen ravailla ensin hieman rennompaa ravia, kunnes pyysin sitä hieman reippaampaan raviin ja tempoa hidastaessani lähdin kävelemään uran myötäisesti siten että Paahtis sai hetken ravata suoraan, ennen kuin kaarroimme maneesin poikki ja vielä toisen lyhyen suoran pätkän jälkeen tamma sai palata ympyrälle. Annettuani Paahtiksen vielä laukata tähän suuntaan ja juoksutettuani tammani vielä toiseenkin kierrokseen samalla kaavalla annoin sen siirtyä käyntiin ja lähdin kävelyttämään loppukäyntejä. Palatessamme tammani kanssa takaisin talliin jätin juoksutusraipan maneesiin ja suulissa vain nappasin suojat pois ja harjasin Paahtiksen pikaisesti ennen kuin kävin hakemassa sille kevyt toppiksen päälle hajonneen sadeloimen sijaan ja palautin laikkulapsen jatkamaan sitä mikä sillä olikaan jäänyt Arlekin kanssa kesken tullessani keskeyttämään lapseni leikit.

Kävellessäni suulin lävitse poimin Paahtiksen harjapakin ja suitset matkaani ja kiersin vielä hakemassa sadeloimen tamman karsinalta ennen kuin suuntasin varustehuoneeseen ja jätin harjapakin sekä loimen jo käsistäni ja palasin vielä pesemään kuolaimet ennen kuin pyyhin suitset nopeasti lävitse ja niputin ne takaisin kaappiin ja kaivelin jostain kätköistä pienen ompelupakkauksen, jonka olin sinne joskus jättänyt juuri tällaisia tilanteita varten. Löytäessäni tarvikkeet istuin alas ja hain loimelle jotenkin järkevän asennon jotta pystyisin korjaamaan vekit helposti mutta kangas ei olisi kaikkien tiellä.

Kuulin satulahuoneen oven käyvän ja Noa asteli sisään.
”Moikka! Menossa maastoon?”
”Joo. Tai ajattelin ensin kyllä harjata kaikki” Noa puheli poimiessaan omien hevostensa harjapakkia käsiinsä. Juttelimme miehen kansa jonkin aikaa ennen kuin toinen katosi tallin puolelle ja jatkoin loimen korjaamista. Olin saanut juuri ensimmäisen vekin korjattua ja olin juuri tutkailemassa jälkeä kun kuulin tuttuja ääniä ovelta. Nostaessani katseeni näin miten Marshallin silmät olivat kiinnittyneet sylissäni olevaan loimeen ja siinä vielä näkyvään vekkiin.
”Lapsella ollut vissiin vähän liian kivaa ulkoilla” kohautin olkiani ja kyselin parivaljakon kuulumisia ja suunnitelmia samalla kun korjasin vielä toisenkin vekin. Lopulta poistuimme samalla ovenavauksella satulahuoneesta Marshallin ja Niklaksen mennessä laittamaan Arlekia kuntoon ja itse kävin palauttamassa Paahtiksen loimen karsinalle ennen kuin suuntasin tupaan katsomaan jos Eetu olisi sielä jotta saisin sanoa miehelle että sadeloimen voisi kelistä riippuen laittaa taas Paahtikselle päälle vaikka sillä nyt olikin vähän paksumpaa takkia niskassa.

[Janna HOsallistuja]

Joululeipomuksia
Taas kerran olen enemmän kuin hukassa suunnan ja inspiraation kanssa. Tekstejä tulee ehkä vähän hitaammin kun yritän pohtia niitä laadukkaammiksi, mutta tässä nyt tällainen nopea rääpöös jotta saan erästä vain nopeasti sivuamaani aihetta uudelleen kartalle. Nellylle sen verran että mä voin itse hoitaa tässä tapauksessa kirjoituksen, pahoittelen jo valmiiksi jos menen ja kirjoitan jotain väärin.

Mä olisin voinut ihan hyvin pitää tänään tallivapaan kun Myllyojan Eedi oli tulossa ratsuttamaan Paahtiksen. Kuitenkin mulla oli asiaa Marshallille, tai oikeastaan Niklakselle, mutta tuota ei ollut näkynyt tallilla tai tuvassa hetkeen joten toivoin että viesti menisi myös rastapään kautta perille.

Mulla oli olalla kangaspussi, josta löytyi paketillinen voitaikinalevyjä sekä myös rasiat omena ja luumumarmeladia. Mä toivoin että Nelly olisi tuvassa vaikka voisi olla ihan hyvin myös niin että tuo olisi tallissa. Astellessani portaita ylös yritin kopistella enimmät lumet pois kengistäni ennen kun avasi tuvan ulko-oven ja astuin eteiseen.

”Moikka!” huikkasin tervehdyksen jo eteisestä. Jostain peremmältä kuului vastaus ja riisuttuani kenkäni sekä takkini jatkoin matkaani kohti keittiötä, josta löysinkin Nellyn.
”Moi Janna!” Nelly tervehti vielä uudelleen nähdessään kuka oli tullut sisälle ja nostettuaan ensin katseensa edessään olleesta vihosta.
”En mä tiedä onko tää liian aikaista, mutta mä toin voitaikinalevyjä ja marmeladeja joulutorttuja ajatellen? Nää kyllä taitaa olla vielä sen verran kohmeessa että mä uskon että ne voi kyllä heittää vielä pakkaseenkin jos nää on parempi tehdä vasta joulukuun puolella?” puhelin hieman epäröiden nostellessani laatikon ja rasiat kangakassini pohjalta.
”Nythän on ihan hyvä aika. Mä pistän uunin lämpemään niin saadaan kahvittelijoille heti tarjolle kun varmaan pian kaikki alkaa kuitenkin tupaan kerääntymään”

Nellyn laittaessa uunia lämpenemään ja etsiessään peltejä paistamista varten kävin hakemassa tiskialtaan luota rätin ja pyyhin tuvan pöytää ennen kuin palautin rätin paikoilleen ja etsin Nellyn ohjeiden mukaan kaulimen ja nappasin vielä laatikosta voiveitsen ja pari pikkulusikkaa, joilla saisimme tehtaamme käyntiin.

Lopulta olimme valmiita istumaan Nellyn kanssa takaisin tuvan pöydän ääreen ja aloittamaan leipomisemme.
”Hei kiitos muutes niistä neuvoista maanantaina. Niistä oli oikeasti apua ja Paahtis on ollu jotenkin paremman oloinen ratsastaa tällä viikolla”
”Sehän on kiva kuulla. Se on kyllä taidokkaan näköinen nuoreksi”
”Joo. Mua vaan välillä pelottaa että mä pilaan sen kun en mä oikein osaa sitä viedä eteenpäinkään…” puhelin samalla kun taittelin molemmat voitaikinalevyn puolikkaat perinteiseksi tähdeksi, ennen kuin koristelin toisen keskustan luumu- ja toisen omena marmeladilla ja nostin leipomukseni pellille.
”Olisitko sä jaksanut pitää meille välillä jotain valmennuksia? Ei siis tartte välttis olla ees täyttä tuntia, et vaikka puolikaskin riittää tai ihan mikä on sulle semmonen mukavin aika?”
”Kyllä mä voin ihan hyvin, voidaan vaikka sopia jotain tarkempaa aikaa ja päivää kun ollaan valmiita” Nelly hymyili ennen kuin palautti huomionsa omiin leipomuksiinsa.

Paria pellillistä myöhemmin meillä oli varmasti ainakin kaikille riittävä määrä joulutorttuja valmiina ja olimme kerenneet Nellyn kanssa sopimaan jo pari valmennuspäivääkin tulevalle kuukaudelle, kun ensimmäiset saapuivat jo tallista sisään.

”Mooi” tervehdimme tulijoita kuorossa ja olinkin tyytyväinen nähdessäni Marshallin astelevan keittiöön Eetun ja Camillan vanavedessä.
”Marsh, onko Niklas tallilla?” käännyin katsomaan rastapäätä ennen kuin kokeilin, olisiko lautaselta nappaamani joulutorttu jo jäähtynyt syötäväksi.
”Ei, se on edelleen kotona pelaamassa”
”Ai okei… Meinasin vaan kysyä siltä että onko se vielä kiinnostunut niistä pentujen painitreffeistä? Tai en mä tiedä viittisiksä viedä viestiä eteenpäin?”
”Onnistuu kyllä kysyä”
”Jes mahtavaa. Mä taidan ite huomenna pyörähtää vaan juoksuttamassa Paahtiksen Eedin jäljiltä mutta aika pitkälti pitäis kyllä mut täältä löytää jos ei muualla törmätä” vastasin rastapäälle ennen kuin uppouduin muihin keittiössä käytäviin keskusteluihin ja nappasin vielä toisenkin joulutortun.

[Janna HOsallistuja]

Talvi

”Mä en oo se sama mies enää. Mä oon muuttunut vaikka sitä voi olla vaikea uskoa. En mä ikinä halunnut mitään pahaa sulle ja sun äidillesi. Jos mä olisin tiennyt mihin kaikki johtaa…”

Mä osasin viestin ja sen sisällön ulkoa. Se oli pyörinyt mun päässä koko menneen viikon ajan. Miten mä voisin uskoa että mikään sana koko viestissä oli totta. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun isä olisi valehdellut. Vaikka mä en muistanut niistä montaakaan, mä muistin silti että se oli valehtelija.

Hopiavuoren piha näytti paljon valoisammalta lumikuorrutuksen alla ja vaikka Myssy ei arvostanutkaan tossujansa, joiden kanssa pentu sai nyt opetella elämään, se tassutteli lumessa innokkaasti eteenpäin meidän suunnatessa hakemaan Paahtista tarhastaan. Tamma hörisi nähdessään meidät ja päästessämme tamman viereen tuo antoi Myssyn nuolla turpaansa samalla kun kiinnitin riimunnarun tammani riimuun ja lopulta lähdin taluttamaan laikkuhevosta portille. Myssy ja Paahtis olivat molemmat jo tottuneet tähän operaatioon joten tamma oli helppo saada pois tarhasta ja heti kun portti oli tukevasti kiinni takanamme ja Paahtiksen turpa oikeassa suunnassa, laskin Myssyn alas ja pentu pääsi tassuttelemaan omassa hihnassaan edellämme, Paahtiksen seuratessa hieman takavasemmallani.

Tallissa kiinnitin ensin Myssyn hieman kauemmaksi Mintun karsinan kaltereihin, ennen kuin peruutin Paahtiksen oman karsinansa kohdalle ja kiinnitin tamman molemmin puolin käytävälle jotta sain riisuttua siltä loimen ja laitettua sen kuivumaan ennen kuin oli aika harjata tamman laikukas karva pikaisesti. Puhdistaessani Paahtiksen kavioita kirosin mielessäni kengittäjää, joka oli lyönyt edellisellä kengityksellä vielä kesäkengät alle, vaikka olin kyllä puhunut siitä että nyt olisi saanut olla jo hokinreiät valmiina. Täytyisi varmaan kysellä jos joku tallilla omaisi välineet ja voisi kengittää tamman tai sitten jos joku tietäisi jonkun ammattisepän, joka voisi tulla nopeasti lyömään Paahtikselle kengät alle että päästäisiin ratsain maastoon.

Paahtiksen ollessa harjattuna ja suojitettuna päästin tammani irti käytävältä ja kävin vapauttamassa hyvin masentuneelta näyttävän manssin pennun, ennen kuin suuntasimme peräkanaa ulos ja maastoreiteille. Ollessamme tarpeeksi kaukana Hopiavuoren tiluksilta napsautin Myssyn remmin irti pennun valjaista ja annoin toisen rallitella hetken mielensä mukaan vapaana, ennen kuin kutsuin sen luokseni ja palkitsin pennun namilla hienosta suorituksesta. Pennun ollessa taas remmissään jatkoimme maastolenkkimme loppuun ja päätin että täytyisi saada kyllä jokin maastoporukka kasaan kunhan vain ratsullani olisi pitoa kavioissaan.

Kolmea varttia myöhemmin Hopiavuoren tilukset tulivat taas näkyviimme ja pyörähdimme tallissa sen verran että sain Paahtikselta suojat pois ja nakattua loimen tammalleni selkään sekä kiinniteltyä sen soljet, ennen kuin oli aika palauttaa nuorikko tarhaansa ja suuntasimme Myssyn kanssa tupaan.

Tuvassa ei istunut kuin Nelly ja Noa ja heti kun olin saanut vapautettua pennun valjaistaan ja tossuistaan sekä haalarista, tuo nukahti keskelle tuvan lattiaa. Hymyilin katsellessani oikoisena nukkuvaa pentua, ennen kuin hain kahvia ja istuin alas pöydän ääreen.
”Tiätääskö teistä kumpikaan sellaasta kengittäjää, joka osaas hommansa ja pääsis suhteellisen nopiaa? Paahtiksella on vaa kesäkengät alla ja voipi olla että alakaa pian olla lipoosta niillä jos yrittää maastoho lähtiä ja tällääsellä kelillä se olis kyllä enemmän ku kiva, vaikka Seppele Cup alkaakin painaa päälle”

Sain muutamankin hyvän ehdotuksen kengittäjistä ja lupasin palata näihin ennen kuin päätin kokeilla kepillä jäätä toisen ongelmani kanssa.

”Tota… Mä en tiedä oottako te huamannu että mullon välillä ollu vähä pinna kiriällä. Mä… Mä oon ollu taas yhteyksissä isääni tai oikiastaan isä on ollut yhteydessä muhun vaikka mulla ei oo mitään sidettä ollu siihe varmaa kuutentoista vuateen. Tai no siitä asti ku se…. katos, meidän elämästä” mun oli pakko nielaista ennen kuin saatoin jatkaa ”no se on aina varmaha kerran tai kaks vuades ottanu yhteyttä ja yleensä se on lopettanu ku mä en oo huamioinu sitä mitenkään. Nyt se on kuitenki jo varmaa kuukauden ollu koko ajan yhteyksissä, ja mä en tiedä mitä mä teen. Se väittää että se olis muuttunu ja että se ei olis enää samanlaane ku aikoonaan mutta mä en tierä uskallanko mä luattaa siihen. Entä jos se vaa taas lupaa maan ja kuun ja sitte se ei edes ilamaannu paikalle?” Katsoin vuorotelle Noan ja Nellyn päälle, ennen kuin annoin katseeni valahtaa takaisin kahviini ja pohdin, oliko virhe vetää muita tähän soppaan. Toisaalta yksin mä en enää tästä selviäisi ja multa alkoi todellakin loppua vaihtoehdot ja rohkeus.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Askel

Mä olin pohtinut ja pohtinut ja pohtinut. Miettinyt jopa pitäiskö mun puhua asiasta oikeilla nimillä Nellyn kanssa. Tai jonkun muun. Jonkun joka voisi olla minua järkevämpi tässä asiassa koska tuolla olisi objektiivisempi näkökulma koko ongelmaan. Toisaalta en mä tiennyt kenelle mä uskaltaisin puhua. Kuka haluaisi kuunnella mun murheita ja meinaisiko se sitten sitä että mua alettaisiin hylkimään taas kerran?

Palaisiko kaikki sinne kaksituhattaluvun puoliväliin missä mulla ei ollut mitään arvostusta ja jossa kukaan ei nähnyt mua ihmisenä.

En mä tiennyt mitä tästä seuraisi, mutta pakko kai se oli selvittää.

JOS mä suostun sun pyyntöön niin miten mä voin olla varma että sä pidät lupauksesi?

[Janna HOsallistuja]

Isä
Tämä on alku mutta ei loppu. Tarina jatkuu joskus ja jotenkin.

Hopiavuoren tupa oli hiljainen. Toisaalta ihmekökään tuo kun kello oli vasta puolenpäivän tienoilla ja todennäköisesti kaikki olivat vielä töissä tai koulussa. Mä olin ottanut tälle päivälle vapaan, joten mulla oli koko päivä aikaa viettää Hopiavuoressa. Poikkeuksellisesti mä olin suunnannut tänään suoraan tupaan sen sijaan että olisin käynyt tallissa tekemässä mitä mun pitää. Sen vuoksi tuvan pöydällä oli myös juustokakku, jonka olin vain vajaata kymmentä minuuttia aikaisemmin laskenut pöydälle ja taiteillut siitä reunuksen irti ennen kuin olin vienyt sen tiskialtaaseen, jotta saisin pestä sen hieman myöhemmin ja napata mukaani pois Nellyn ja Eetun vaivoista.

Olin juuri kaatamassa itselleni kahvia kun Nelly asteli keittiöön oltuaan ilmeisesti vessassa tai jossain hiippaillessani omin lupineni tupaan.
”Janna?” kuului jostain selkäni takaa asettaessani kahvinkeittimen pannua takaisin paikoilleen. Kääntyessäni ympäri katseeni kohtasi Nellyn katseen, joka liukui minun ja pöydälle ilmenneen juustokakun välillä.
”Onko sulla jotain tietoa tuosta?”
Vilkaisin sivusilmällä juustokakkua, ennen kuin astelin jääkaapille ja avattuani oven poimin maitopurkin käteeni sen verran että sain täytettyä loput mukistani maidolla.

”Joo. Tai siis mä toin sen” vastasin samalla kun suljin jääkaapin oven ja hörppäsin kahvistani pikkuisen jotta sain käveltyä pöydän luokse ja istuttua niin että näin samalla tallipihalle.
”Mä tarviin eilen tauon ajatuksiista ja no toisaalta mä halusin kans ehkä samalla vähä pyytää sillä anteeksi”
”Pyytää anteeksi? Mitä pyytää anteeksi?” Nellystä oli aistittavissa hämäännys.

”No siis mä en oo oikee käyttäytyny taas järkevästi viime aikoona. Eka siinä ny oli kaikkea sen tyäjutun vuoksi ja sit sairastelun. Mutta nyt viime viikolla se johtuu ihan vaan isästä. Tai en mä tiärä että huamaksiksä mitää silloo keskiviikkona ku sä toit mulle sen puhelimen” aloitin ja tunsin miten sanat yllättäen alkoivat takertumaan kurkkuuni. ”Me…Me ei oikiastaan olla oltu isän kans minkäänlaasis yhteyksiis melekeen kahteenkymmenee vuatee. Tai siis en mä oikee muista tarkasti että mitenkä vanha mä olin ku se joutu… pois meirän elämästä” en tiennyt että miten jatkaa ja käänsinkin katseeni ikkunan suuntaan, sillä tunsin miten kyyneleet alkoivat polttamaan silmissäni.

”En mä eres tiärä että mihinä kohtaa se on kääntäny elämänsä ympäri, mutta en mä tiärä että haluanko mä tavata sitä. Tai että olisinko minä tarpeeksi rohkia siihe. Kyllähän minä oon saanu lukia ja kuulla kaikenlaasta sen teoosta vanhemmuuttani mutta en mä tiärä mitä mun pitääs teherä sen kans. Tai no isän kans mulla vois olla viälä maharollisuus saada eres jonkinlaanen edes etääsesti normaali lapsi-vanhempi suhde mutta en mä tiärä. Totta puhuen mua pelottaa ihan saamaristi ja sen takia mä oon vaa siirtäny tätä asiaa vuasia etiäppäi” viimeiset sanat nousivat ilmoille hyvin ohenevalla äänellä samalla kun tunsin että ensimmäiset kyyneleet alkoivat kastelemaan poskiani.
Tietenkin juuri tällä hetkellä näin miten Eetu ja Camilla olivat suuntaamassa tallista kohti tupaa joten yritin pyyhkiä kyyneleeni mahdollisimman nopeasti paitani hihaan samalla kun tulijoiden askeleet alkoivat kopisemaan ulko-oven takana ja pian kuulinkin parivaljakon käymän keskustelun eteisessä ennen kuin Eetu ja Camilla siirtyivät keittiöön ja molempien katse osui edelleen pöydällä olevaan juustokakkuun. Kuulin Nellyn puhuvan jotain minusta ja kakusta, mutta tarkalleen en toisen sanoista saanut selvää, yrittäessäni vain saada kyyneleeni tyrehtymään. Istuin vielä kylmenneen kahvin loppuni verran kolmikon seurana, ennen kuin luikin talliin ja hakemaan Paahtiksen, jotta sain varustaa tammani ja karata sen kanssa maastoon vain selvittämään pääni ennen kuin talli alkaisi täyttyä muista ihmisistä ja en halunnut pilata kenenkään maanantaita omalla tunteilullani.

[Janna HOsallistuja]

Äiti
Tämä liittyy kaikkeen ja silti omalla tavallaan se ei ole millään tasoa osa alkanutta tarinalinjaa. Kirjoitin tämän osaksi tarinaa, se muuttuikin tällaiseksi irtonaiseksi pätkäksi. Asioita selviää lisää jossain kohtaa.

Hautausmaalla oli vain muutama ihminen näin aikaisin aamulla. Sora rahisi askeleideni alla, kävellessäni oikeanpuoleista käytävää peremmälle. Aina välillä vilkuilin vasemmalleni. Vielä muutama metri ennen räjähdyksen muistomerkkiä. Ensimmäinen käytävä sen jälkeen. Toinen. Vasemmalle, neljäs hauta oikealla.

Kultainen, hieman koristeellinen fontti johon vuodet olivat jättäneet jälkensä.

Katriina Elisa Heikkilä
18.04.1974
05.01.2004

Mä tuijotin hautakiveä. Ei mulla ollut mitään tunteita sitä kohtaan. Siitä oli jo kuusitoista vuotta. Mä muistin siitä jotain, mutta ei ne muistot ollut hyviä, tai sellaisia mitä mä haluaisin muistella. En mä viettänyt kauaa haudalla, koska totta puhuen, en mä tiennyt miksi mä sinne olin loppupeleissä edes mennyt. En mä tiennyt olisiko mulla mitään anteeksiannettavaa äidilleni, tai että haluaisinkokaan mä antaa sille anteeksi. En mä tiennyt olisiko mulla mitään anteeksiannettavaa isällekkään. Nehän oli molemmat pilanneet mun elämän samalla kun olivat pilanneet omansa.

En mä halua kuulla niitä tyhjiä lupauksia mitä tuollaiset ihmiset tuppaavat suoltamaan. Mä oon paljon arvokkaampi kuin ne. Hitaasti mä käännyin ympäri, palasin samaa reittiä takaisin, pitäen pääni ylpeämmin pystyssä kuin saapuessani. Mulla ei olisi mitään sanottavaa isälle ja se saisi myös uskoa sen. Mä en kaivannut sitä mun elämään kun ei se siihen ikinä kunnolla kuulunutkaan.

[Janna HOsallistuja]

Mitä te tekisitte?

Tutut portaat, tuttu terassi ja tuttu ovi. Tuttu epämääräinen meri kenkiä eteisessä ja naulakot, jotka pursuilivat takeista. Omien kenkien taiteilu pois jaloista ja takin saaminen pois päältä, ilman että sylissä rimpuileva pentu pääsisi vapaaksi. Viisi askelta keittiön ovelle, moikkaus ja pennun vapautus viimein pyörimään jalkoihin. Muutama komentava sana, samalla kun ottaa toiset kymmenen askelta ovelta kahvinkeittimelle, ottaa vastaan Eetun ojentaman mukin, sellaisen, jossa on kai joskus ollut raitoja, täyttääkseen sen mustalla nesteellä.

Seitsemän hieman osaksi horjahtavaa askelta pöydän ääreen pennun törmätessä jalkoihin. Pyyntö siitä, että pöydän toisessa päässä istuva Noa ojentaisi maidon. Valkoisen nesteen kaato mustan päälle, katsoen miten se muodostaa lopulta hieman likaiseksikin jäävän beigen. Purkin lasku pöydälle, pikainen pennun etsintä katseella ja sitten keskittyminen puheenaiheisiin.

Aiheet olivat tuttuja. Hevoset. Syksy ja sen kurakelit. Työt. Parisuhteet. Korona ja USA:n presidentinvaalit. Väli kysymykset ja pyynnöt. Ojennetut tarjottavat, kahvimukit, teemukit. Kiitokset ja ”ole hyvät”. Silmäkulmasta nähty minua kohden luotu huolestunut katse. Hiljaa syvään vedetty henkäys. Tauko keskustelussa. Olisiko nyt aika? Ehkä. Ehkä ei. Ainahan voisi kokeilla. Voisihan se olla että järkevää vastausta ei tulisi. Ehkä Hellolla olisi jokin kevennys aiheeseen. Ehkä ei. Ei voi vielä tietää.

Kysymys. Tai ehkä enemmänkin spekulaatio, tutusta, johon on ottanut yhteyttä ihminen, jonka kanssa yhteydet on katkenneet täysin reilu vuosikymmen takaperin huonoissa merkeissä ja tuo ihminen haluaisi nyt tavata. Mitä muut tekisivät tässä tilanteessa? Suostuisivatko he tapaamaan tuon vanhan tutun? Antaisivatko he sillan olla palaneena ja unohtaisivat että ihminen oli ikinä ottanut yhteyttä? Kiertävä katse pöydän ääressä istuvissa ihmisissä. Nellyn silmissä välähtävä ymmärrys tuon tajutessa kenestä oikeasti puhun. Pieni pikainen hymyn tapainen naiselle yrittäen vakuuttaa toinen siitä että kaikki olisi okei. Uusi etsintä pennusta, joka löytyy Eetun luota, miehen rapsuttaessa pentua. Katseen paino kahvimukiin ja sen kohotus huulille. Rinnassa tuhatta ja sataa hakkaava sydän, joka kertoo että kysymys olikin normaalia pelottavampi.

Pari vastausta sieltä ja täältä. Osa ei ota kantaa millään tavalla. Pohdintaa siitä että oliko kysyminen siltikin virhe. Laskeutunut hiljaisuus ja helpotus siitä, että keskustelu palaa pian vanhoille urilleen. Vielä puoli kuppia kahvia lisää. Kiitokset ja väsyneen pennun nostaminen syliin. Muistutus Eetulle siitä että Paahtis ei tarvitse huomenna päiväheiniä sillä se voisi syödä ne paluumatkalla maastoesteiltä trailerissa. Takki päälle vaikeasti. Kengät jalkaan. Takaa kuuluvat askeleet. Ovensuussa ovenpieleen nojaileva Nelly. Naisen ”onko kaikki varmasti okei?” kysymystä hohkaava katse. Pieni epävarma olan kohautus. Kääntyminen ympäri ja astuminen ulos ovesta. Keuhkojen täyttö kostealla syysilmalla. Märän ja pimenevän pihamaan läpi kävely autolle. Pentu omaan häkkiinsä. Takaluukku kiinni. Kierto kuskinpuolelle. Oven avaus ja istuminen penkille. Avainten etsintä taskusta ja sen työntö lukkoon. Kevyt painallus kytkimestä, avainta puolisen kierrosta oikealle. Vaihde pakille. Peruutus, suoritus, vaihde ykköselle ja kevyellä kaasulla eteenpäin. Kohta oltaisiin kotona.

[Janna HOsallistuja]

04.11.2020 – Kamikazeilua

Nelly oli kysellyt kirpparireissullamme että olinko oikeasti toipunut kuumeestani kunnolla. Totta puhuen mä en oikein tiennyt että mitä kaikkea tässä sopassa olisi. Kai siinä olisi vähän väsymystä, vähän stressiä ja vähän myös surua.

Kai pitäisi puhua jollekkin ja puida asioita ihan jonkun ihmisen kanssa. Siis jonkun muun kuin itsensä kanssa. Olisihan mä voinut Nellylle sanoa että se oli oikeassa siinä että kaikki ei ollut ihan ok. En mä kuitenkaan halunnut lisätä naisen taakkaa kun olihan merkit jo olleet pitkään nähtävillä siitä että raskaus vaikutti naisen omaankin oloon. Olinhan mä tietenkin iloinen Eetun ja Nellyn puolesta, niistä tulisi varmasti todella hyvät vanhemmat vauvalle sen syntyessä ja Nelly olisi varmasti onnellinen siitä että hänellä olisi iso porukka apukäsiä tiedossa ja lapsella isä, joka rakastaisi tuota varmasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olihan Eetustakin huomannut muutoksen uutisen tultua julki. Hopiavuori ei ollut ehkä koko aikaa ihan niin pohtiva ja analysoiva, vaan tuo oli jotenkin hieman rennomman ja iloisen oloinen ja oli oikeastaan ihanaa nähdä miten tuo tuki avopuolisoaan raskauden aikana.

Ehkä näin kaksvitosena alkaisi kaipaamaan elämäänsä jotain vakautta ja sellaista aikuismaisuutta. Joo, olihan mulla jo oma asunto, jota maksaisin lopun elämääni, mutta olisihan se kiva että olisi joku, jonka kanssa suunnitella tulevaisuutta. En mä tiedä pitäisikö myös tässä kohtaa elämää selvitellä vuosikymmenen takaisia sotkuja, mutta niin absurdilta kuin se kuulostaisi varmasti kaikkien korviin, en mä tiennyt että olisiko mulla voimavaroja tehdä sitä yksin. Tai ainakin varmasti sen jälkeen mä olisin ihan jonkin muun kuin turpaterapian tarpeessa. Toisaalta olihan isä taas ahdistellut mua sen verran pitkään puheluilla ja viesteillä että kai pian pitäisi antaa sille se mitä se haluaisi.

Mä tunsin miten puhelin alkoi taas tärisemään ratsastushousujeni taskussa. Mä en välittänyt enään edes katsoa kuka mulle soittaisi, vaan annoin puhelimen valahtaa Paahtiksen harjapakin päälle ja käänsin huomioni tammaani. Mä olin laiskotellut enemmän kuin olisi sallittua sen kesäkarvan irrotuksen kanssa mistä johtuen valkoista ja mustaa karvaa lähti enemmän kuin laki salli. Nostin satulan huopineen Paahtiksen selkään ja liu’uttelin sen paikalleen ennen kuin kiinnitin panssarin toisiin reikiin ja kiersin tammani toiselle puolelle kiinnittääkseni vyöni myös vastakkaisen puolen vastinhihnoihin, ennen kuin kiristin sen alkuperäiseltä puolelta vielä loppuun ja siirryin suitsimaan ratsuni.

”Hyppäämään menossa?” Niklas kysyi taluttaessaan Arlekia talliin.
”Joo, lähdetään lauantaina maastoesteille niin aattelin ottaa vähän hyppyjä alle ihan vain rataesteillä ettei ihan pystymetsästä lähdetä liikenteeseen” vastasin ja kiinnitin vielä rintaremmin panssarin karabiinihakaan, ennen kuin painoin kypäräni päähäni ja nappasin hanskat matkaani ja maiskutin ratsuni liikkeelle.

Alkukäynnit Paahtis sai suorittaa kanssani maasta kasatessani maneesiin yhden pystyn ja okserin sekä ristikon joka saisi toimia tänään meidän verkkaesteenä, sillä en ollut pyytänyt ketään puomitytöksi tai pojaksi. Esteiden ollessa kasattuna kiipesin tammani selkään ja verkkailin sen ravissa ja laukassa, ennen kuin oli aika aloittaa hyppääminen ristikolla. Paine ohjissa ja satulan alla kertoi että hyppääminen tulisi olemaan hieman kamikaze hommaa, mutta päätin pyrkiä kääntämään tilanteen jotenkin edes järkevään lopputulemaan ja hiljalleen laikkueläin alkoi kuuntelemaan mitä siltä pyysin ja hypyt näyttivätkin joltain. Ollessani juuri vaihtamassa suuntaa Camilla saapui maneesiin tarkistaakseen olisiko lanta-astiat tyhjennettävä.

”Camilla! Olisikko sä voinu nostaa mulle pari reikää kaikkia estehiä? Ja tuan ristikon vois vaihtaa kans pystyks jos vaan saan vaivata” kysyin.
”Hmm… joo. Näinkö?” Camilla kysyi nostettuaan pystyä kymmenen senttiä, sen ollessa nyt metrinen.
”Joo, tai oikiastaan nostappa sitä viälä yks ylhäppäin ja tosta okserista vois nostaa toista puamia kaks ja toista kolome”
”Oi jes, mahtavaa kiitos!” kiitin ja siirsin Paahtiksen liikkeeseen. Yllätyin Camillan jäädessä katsomaan, mutta pian unohdin naisen olemassaolon ja keskityin vain ohjaamaan Paahtiksen esteille. Pikkutamma suoritti metri viisi senttisen kolmen esteen ratani hienosti ja hypättyäni esteet vielä kerran, annoin sille pidempää ohjaa ja rapsutin sitä kiitokseksi ennen kuin aloin loppuverryttelemään ratsuani. Ravailtuani jonkin aikaa pysäytin Paahtiksen ja laskeuduin sen satulasta löyhäten vyötä ja nostaen jalustimet, ennen kuin aloin kantamaan puomeja Camillan apuna takaisin paikoilleen.

”Kiitti avusta” sanoin Camillalle samalla kun kolautin viimeisenkin puomin paikoilleen ja peruutin Paahtista sen verran että sain tammani käännettyä ja palauttelin sen talliin. En kuitenkaan päässyt sinne asti kun Nelly käveli minua vastaan puhelimeni käsissään.
”Isäs yritti tavoitella sua muutamaan kertaan”
”Joo. Mä soitan sille takaisin kun mä saan hoidettua tän pois” vastasin Nellylle yrittäen saada hymyyni sen verran oikeutta että toinen ei ehkä ymmärtäisi bluffiani. Poimin puhelimeni naisen kädestä ja jatkoin Paahtiksen kanssa matkaa talliin. Tämähän tästä puuttui…

[Janna HOsallistuja]

Kurkistuksia oranssin vihkon sivuille

Mä olin viettänyt monta iltaa YouTuben parissa. Ensimmäinen ilta oli ollut haparointia ja hapuilua hakusanojen ja muiden kanssa, mutta hiljalleen algometri oli alkanut ymmärtää mitä mä olin halunnut, ja sen jälkeen olikin ollut helppoa uppoutua tunneiksi YouTuben ihmeelliseen kuoppaan katsomaan erilaisia tutoriaaleja. Ne olivat onneksi tarjonneet vähän ideaa ja neuvoa tulevaan, mutta en mä uskonut niiden neuvojen kantavan kovin pitkälle. Täytyisi kuitenkin yrittää, varsinkin jos ensi kaudella olisi tarkoitus vakiinnuttaa taso helppoon B:hen tasaisella prosentilla.

Olin myös onnistunut löytämään tallin, jossa oli maastoesteet hallissa, eikä maneesi ollut hirveän kallis parin tunnin osalta, joten viikonloppuna otettaisiin nokka kohti maastareita ja käytäisiin pitämässä Paahtiksen kanssa hauskaa. Olin kyllä varatessa ilmoittanut tason minkä tasoisia maastareita me oltiin hypätty, mutta voisihan se olla että hallissa olisi vaativamman tason esteitä, joita voitaisiin myös kokeilla Paahtiksen kanssa riippuen siitä miten hyvin helpommat ja oman tason esteet menevät, vaikka ei me varmaan lopulta kovinkaan paljon hyppyjä otettaisi.

Maastareilla täytyisi muutenkin varmaan kokeilla käydä muutaman kerran talven aikana, että ne ei tulisi ihan uutena juttuna sitten siinä kohtaa kun kenttäkausi alkaisi ja olisi aika lähteä kilpailemaan. Tietenkin myös rataesteet pitäisi muistaa pitää mukana, mutta toisaalta estetreenit olisi helppo pitää myös vaikka jossain pikkukisoissa jos kävisi hyppäämässä jonkin pienen luokan niin sanotusti verryttelynä, ennen pääasiallista kilpaluokkaa.

Liikuttamiseen mulla on onneksi aina joskus ja jouluna apuja, mutta täytyisi kyllä pohtia sekin paremmin ja varmaan etsiä tammalle joku osa-aikainen vuokraaja tai jotain. Tai sitten vain kokeilla itse parhaansa mukaan pitää vaikka etäpäiviä tai jotain ja yrittää löytää aikaa sitä kautta käydä välillä vaikka ihan pitkän kaavan mukaan maastossa siten että saisi isoimmat virrat jätettyä sinne. Tai sitten vain YouTubetella vähän lisää vinkkejä siitä, miten juoksutuksesta voisi saada monipuolisempaa treeniä.

Ehkä kaikki asiat lutviutuu tai sitten ei. Onneksi sentään mitään isoja tavoitteita ei tamman kanssa ole.

[Janna HOsallistuja]

Mä olin lupautunut lähtemään Hellon ja Nellyn kanssa kiertelemään kirppareita. Ehkä se olisi sopiva tapa saada ajatukset pois kaikesta mitä oli tapahtunut ja mitä oli tapahtumassa ja olihan toisaalta pieniä vauvan vaatteita ihana hypistellä. Mä olin luvannut Nellylle tapaavani ne Shoppiksen pihassa kahdelta, koska mun oli ihan pakko käydä kotona sen verran että mä sain vaihdettua vaatteet. Lopulta pikaista suihkua ja vaatteiden vaihtoa myöhemmin mä olin shoppiksen edessä odottamassa parivaljakkoa saapuvaksi. Lopulta Nelly harppoi sisälle sellaisella askeleella että mä en uskaltanut edes kysyä mistä tuulee ja päätinkin lähteä vain seuraamaan naista hiljaisuuden vallitessa ja sillä fiiliksellä me kierrettiinkin koko shoppis.

Shoppiksen kiertäminen ei tuonut tulosta ja päätetiinin siirtyä seuraavaksi Ykkösbasaarille, sillä siellä on välillä ollut paremmat valikoimat lastenjuttuja. Basaarilta Nelly löysikin pari bodya ja löydettiin myös paljon muuta söpöä, mutta auttamattomasti liian isoa. Helloa ei ihan hirveästi aina innostanut meidän melkein lässytyksen puolelle vaihtuva puhetyyli, mutta urheasti se jaksoi meidän seurassa. Ullakko ja SPR eivät myöskään tuottaneet hirveitä löytöjä ainakaan itselleni, mutta Nelly oli tehnyt vielä pari löytöä vauvalle, sekä myös itselleen.

Meidän teiden erotessa Nelly oli onneksi jo paremmalla fiiliksellä ja kukapa ei toisaalta olisi saatuaan luvallisesti hypistellä kaikkia yli suloisia ja ylipieniä vaatteita erilaisissa kuoseissa ja väreissä. Peruuteltuani autoni pois mä suuntasin vielä mustiin ja mirrin, sillä mun täytyi käydä ostamassa Myssylle uusi haalari, sillä olisi mukavampi antaa pennun rymytä Hopiavuoren pihalla Kremin kanssa kun sitä ei tarvitsisi sen jälkeen toivon mukaan ainakaan täysikylvettää, vaan riittäisi että pesisi tassut ja kuivaisi ne hyvin jos matka kävisi leikkihetkestä kahville. Tai saataisihan se olla että me käytäisiin lopulta Nurmon koirapuistossa tai Kasperin koirapuistossa tai jossain muualla mitä Niklas nyt keksisikään ehdottaa, sillä olisihan sitä mukavampi juoksuttaa pentuja aidatulla alueella, tai vähintäänkin sellaisessa pihassa missä tietää että rymyävät pikkunatiaiset eivät toivottavasti ainakaan tarpeeksi syrjässä haittaa ketään.

Ehkäpä joku voisi auttaa myös nappaamaan pennelistä jonkinlaisen rakennekuvan, jos vaikka joskus ja jouluna muistaisi ottaa verrokkeja ja seurata että mites paljon tuo pieni otus kasvaakaan.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Viisas päätös vai hullu haave?

Me oltiin otettu Paahtiksen kanssa rennosti ennen Rautakruunua ja sen jälkeen. Oltiin siirretty pääasiallisesti meidän liikutukset maastoon ja välillä oltiin tehty jotain kentällä.

Olinhan mä pohtinut sitä että oliko mulla tarjota tarpeeksi resursseja tammani kouluttamiseen ja hiljalleen mun päässäni oli kehittynyt suunnitelma.

Tänään päästyäni tallille ja haettuani Paahtiksen tarhasta mä kävin suunnitelmani vielä kerran lävitse samalla kun annoin harjan liukua valkoiselta mustalle ja taas valkoiselle karvalle. Siinä vaiheessa kun kiristin maneesissa Paahtiksen satulavyötä olin varma siitä että ainakin kannattaisi kysyä.

Ratsastukseni oli tänään todella huolimatonta ja en ollut niin tarkka ja terävä kuin mitä olisi ehkä pitänyt olla ja puolta tuntia myöhemmin laskeuduin alas tammani selästä huokaisten raskaasti ja palauttaen sen pikaisen hoitohetken päätteeksi takaisin tarhaansa ja edessä olisi vain se illan raskain osuus.

Astellessani tupaan pohdin edelleen että olisiko ehdotuksessani mitään järkeä, mutta en halunnut kiertää päätöstäni enään.

”Moooi” huikkasin jo eteisestä ja sain epämääräisen kuoron vastauksia jostain keittiön suunnilta. Keittiöön päästessäni kävelin sanattomasti hakemaan ensimmäisen kuppini kahvia ja istuin rastapään viereen, painaen katseeni suoraan juomani pintaan, nostaen sen satunaisesti jonkun kysyessä tai ehdottaessa jotain.
”Janna, kaikki ok?” Outin ääni palautti minut tilanteeseen.

”Mm… joo. Mä vaan oon miättiny yhtä juttua” sanoin ja minun oli ihan pakko nousta pöydästä ja hakea muka tarkoituksellisesti lisää kahvia.
”Tai siis ku mä oon vaa pohtinu että kiinoostaasko Niklasta, Marshallia tai Oskaria liikuttaa välillä Paahtista? Tai ku mulla o vähä sellaane fiilis että minen sitä osaa viärä eteenpäi ja toisaalta en mä ehkä pistääs pahitteeksi tallivapaata. Ei siis mitää pakkua oo suastua” sanelin ja annoin katseeni kiertää kolmikossa sekä muissakin huoneessa olijoissa. Ehkä tämä oli täysin hullu idea tai sitten tämä voisi olla juuri se mitä minä ja Paahtis kaivattaisiin.

[Janna HOsallistuja]

Pilataanko me kaikki?

Mua oli jännittänyt ilmoittaa mut ja Paahtis maastoretkelle. Oltiinhan me maastoiltu laikkutammani kanssa erinäisissä kokoonpanoissa, mutta tällä kertaa pohdin osallistumistani siitäkin näkökulmasta että tarkoitus oli tarjota Typylle mahdollisimman onnistunut maastoilukokemus ja en tiennyt olisiko kaksi nuorta hevosta yhdessä porukassa se paras kombinaatio.

Kuitenkin minut oltiin saatu ylipuhuttua osallistumaan retkelle ja näin ollen olin varustanut Paahtiksen. Puhelimme pihalla Marshallin ja Niklaksen kanssa maastosta ja lopulta nousimmekin ratsujemme selkiin ja odotimme jonon muodostumista.

Maastoretki lähti onneksi hyvin käyntiin ja Paahtis käveli reipasta mutta rentoa käyntiä ja se askelsi eteenpäin korvat hörössä ja katseli kiinostuneena ympärilleen. Vaikka pelkäsinkin koko matkan että tammani aiheuttaisi jonkin tilanteen ja pilaisi Typyn oppitilanteen, käyttäytyi laikkuhevoseni mallikkaasti ja palatessamme talli pihaan olin entistä helpottuneempi ja onnellisempi siitä, miten järkevä tammani oli.

[Janna HOsallistuja]

Palattuani juoksuttamasta Paahtista suuntasin tupaan, sillä toivoin että siellä olisi muitakin paikalla. Avatessani tuvan oven kuulin puheensorinaa keittiöstä ja vedettyäni tallikengät jaloistani vedin villasukkia paremmin jalkoihini ja riisuttuani takkini ja siirrettyäni piponi ja hanskani takkini hihaan, ennen kuin laitoin sen naulakkoon ja olin viimein valmis kävelemään keittiöön.

Moikkasin kaikkia vain nyökkäyksellä, siirtyessäni kahvinkeittimen viereen ja kaadoin poikkeuksellisesti vain puoli kuppia kahvia tutuksi tulleeseen haalea raitaiseen kahvimukiin, ennen kuin kävelin pöydän ääreen ja istuin alas. Kuuntelin keskustelua, joka jatkui samasta pisteestä mihin se oli katkennut saapuessani huoneeseen ja istuessani alas pöydän ääreen. Hörppiessäni kahvia kuuntelin vain muiden kommentteja käydessäni omaa päänsisäistä keskusteluani, joka oikeastaan hailui keskustelun ja väittelyn rajamailla.

”Janna?” Eetun ääni rikkoi kuplani. ”Kaikki okei?”
”Joo. Vähä vaa ajatuksis” vastasin ja nostin katseeni kahvimukistani ja annoin sen kiertää pöydän ääressä istuvassa väkijoukossa. ”Tai siis kun mä vaan oon miättiny että oliskoha joku halunnu lähtiä mun kans kisareissulle ny viikonloppuna? Tää tuloo vähä tiukalla aikataululla ja en mä edes tiärä että onko mullakaa järkiä lähtiä kisaamaha ku ei tua hevoonenkaa oo eres taas liikkunu pitkään… Tiätenkin mä siis maksan korvauksia tästä reissusta. Nii ja tiätenki tarttisin myäs koirahoitajaa samalle reissulle…”

Pöydän ääressä oli hetken hiljaista, lukuun ottamatta kuppien kalahtelua pöytää vastaan, muiden pohtiessa joko vastausta tai jotain muuta kommenttia.

”Ei siis tartte tiätenkään tartte vastata viälä, mutta jos ny viimeestää perjantaina ku ollaan lähtemäs” sanoin vielä, ennen kuin hörppäsin uudestaan kahvistani ja pian keskustelu palasikin vanhoille uomilleen.

[Janna HOsallistuja]

Mulla oli edelleen hieman lämpöä, mutta silti mä vedin toppahousut jalkaani ja villapaidan sekä toppatakin päälleni ja vedin hanskat käsiin ja painoin pipon päähäni ja näytin varmasti siltä että olin pukeutunut -30 asteen pakkasille enkä nollakelille. Kuitenkin halusin pukeutua mielummin liian hyvin, kuin liian huonosti jotta kuumeeni ei nousisi uudelleen.

”Ootsä varma että sä voit mennä tallille? Tai siis kun sulla oli vielä eilen kuitenkin kuumetta” Rasmus katsoi minua epäilyksen vilahdus silmissään.
”Joo. En mä oo kauaa. Käyn vaa kattoo että se poni on vielä hengissä ja kunnossa. Ehkä saatan käydä kahvilla jos joku kutsuu” vedin pipoa vielä paremmin päähäni. Rasmuksen katse ei ainakaan helpottunut, mutta tuo tyytyi vain huokaisemaan, ennen kuin palasi keittiöön ja aloin pian kuulemaan miten vesi alkoi juoksemaan miehen tiskatessa kahvimukejamme.

Hopiavuoreen ajellessani nautin lämmityslaitteen tuottamasta lämmöstä ja valkeasta maisemasta, talven saapuessa yllättäen edeltävänä päivänä. Tallilla ei ollut montaakaan ihmistä ja aamutallilaiset olivat ilmeisesti tuvassa kahvilla. Kävelin satulahuoneeseen ja hain Paahtiksen kaapista pari porkkanaa ja muutaman heppanamin, ennen kuin suuntasin tarhalle, jossa laikkuhevoseni oli toppaloimeen käärittynä. Paahtis nuokkui Arlekinin vierellä ja kuullessaan askeleeni molemmat tammat nostivat päätään ja käänsivät katseensa suuntaani. Yllätyksekseni Paahtis kävelikin luokseni ja annoin tammalle porkkanan, ennen kuin riisuin hanskani ja liu’utin käteni toppaloimen kaulakappaleen alle ja nautin hevosesta hohkuvasta lämmöstä.

Rapsuttelin tammaani samalla kun tarjoilin sille vielä muutaman herkun ja rapsutin välillä myös Arlekia sekä Nanaa, ennen kuin poistuin tarhasta ja palasin takaisin talliin. Ollessani tutkimassa Paahtiksen loimia nähdäkseni mitä tamma tarvitsisi talveksi, vai pärjäisimmekö nykyisellä loimiarsenaalilla. Päätin kokeilla nykyistä loimiarsenaaliamme ja vähän ennen kuin olin sulkemassa tammani kaapin ovea, kuulin miten satulahuoneen ovi narahti ja pian askeleita, jotka paljastuivat Nellyn aiheuttamiksi.

”Moi Janna! Ootsä ihan ok?” Nellyn ilmeestä näkyi myötätunto ja kyselevyys.
”En ihan viälä ratsastuskunnos, mutta kolme päivää neljän seinän sisällä alkoo olemaa jo vähä liikaa nii oli pakko tulla moikkaamaan Paahtista ja kattua että se on edelleen hengis, vaikka en mä epäällykkää etteikö kukaa siitä pitääs huolta mun ollessa sairaana” vastasin samalla kun suljin kaapin oven lopunkin. Juttelimme Nellyn kanssa vielä hetken ja sovimme että täytyisi lähteä maastoon kun olisin saanut kuumeeni taltutettua ja olisin siinä kunnossa että voisin nousta takaisin satulaan.

Puolisen tuntia saapumiseni jälkeen istuin taas autossani matkalla kotiin, jossa käpertyisin uudelleen peittojen alle yle areenan ja Myssyn seuraan, odottamaan että oloni olisi toivottavasti seuraavana päivänä parempi.

[Janna HOsallistuja]

16.10.2020 – Kuumeessa

Mun olo oli todella heikko. Se oli alkanut jossain kohtaa Julian hautajaisten jälkeen ja vain vahvistunut sen jälkeen. Kuitenkin mun olisi pakko käydä töiden jälkeen liikuttamassa Paahtis. Rasmus oli onneksi luvannut mennä viettämään aikaa Myssyn kanssa, joten mun ei tarvinnut selvitä tallilla pennun kanssa, sillä mä en todennäköisesti olisi tänään pystynyt siihen.

Päästessäni talliin musta tuntui kuin kaikki mun voimat olisivat kadonneet, joten kävin vain hakemassa tammani liinan sekä suojat mukaani, ennen kuin kävin hakemassa Paahtiksen tarhasta ja talutin sen käytävälle. Hoidin Paahtiksen ja tammani ollessani valmis, irrotin sen käytävältä ja lähdin kävelemään kohti kenttää. Paahtis tuntui olevan energinen, vaikka tamma oli liikkunut kuitenkin suhteellisen aktiivisesti menneinä viikkoina. Olin epävarma siitä, miten tammani juoksutus tulisi menemään, koska minulla oli sellainen fiilis että tammani voisi esitellä vaikka ja minkälaisia kevätjuhlaliikkeitä.

Kentälle päästessämme kävelimme pari kierrosta Paahtiksen kanssa, ennen kuin minun oli pakko pysähtyä ja alkaa siirtämään tammaani isolle ympyrälle, ensin käynnissä ja sitten sen jälkeen maiskutin tammani raviin ja annoin Paahtiksen ravata pitkää ja letkeää ravia jonkin aikaa, ennen kuin pyysin tammani laukkaan ja annoin Paahtiksen vielä laukata muutaman kierroksen, ennen kuin siirsin sen raviin ja käyntiin, jotta sain vaihdettua Paahtiksen suuntaa.

Lopetettuani Paahtiksen juoksuttamisen, olin ihan varma että minulla oli kuumetta. Päästessäni takaisin talliin, Eetu oli juuri hoitamassa Jussia.
”Janna, sinet näytä kyllä kovinkaa hyvältä”
”Mulla ei kyllä ookkaa mikää hyvä olo. En tiärä on sitte kuume noussu vai mitä. En mä kyllä jaksanukkaa teherä muuta ku juoksuttaa Paahtiksen tänään. Täytyy toivua että huamenna olis paree fiilis” vastasin Eetulle samalla kun kiinnitin Paahtiksen käytävälle ja irrotin juoksutusliinan lukon tammani riimusta ja aloin irrottelemaan suojia, samalla kun juttelimme Eetun kanssa vielä vähän. Lopulta kävin palauttamassa Paahtiksen tarhaansa ja pyörähdin tallissa sen verran että sain palautettua tavarat takaisin satulahuoneeseen.

Kotiin päästessäni olin vain varmempi siitä että kuumeeni oli noussut ja avatessani ulko-oveni Rasmus käveli vastaan muuttuen huolestuneemman näköiseksi nähdessäni nuutuneen ulkomuotoni.
”Voi Janna…” mies sulki minut halaukseensa, ennen kuin talutti minut sohvalle ja katosi keittiöön, josta tuo palasi kuumemittarin ja burana purkin sekä vesilasin kanssa. Otin vaisun hymyn siivittämänä kuumemittarin vastaan ja mittarin piipatessa sen näyttö kertoi karua totuuttaan. 38.8.
Käänsin mittarin Rasmusta kohden ja toinen otti sen vastaan, ennen kuin laski sen pöydälle ja tarjosi minulle pari buranaa ja sen jälkeen vesilasia ja nielaistuani pari valkoista kapselia, tuo palautti tavarat keittiöön ja palasi takaisin olohuoneeseen peitelläkseen minut sohvalle.
”Viittiisiksä tuara mulle mun puhelimen? Se on takin taskus”
”Joo mä haen” Rasmus vastasi pehmeästi, ennen kuin katosi hetkeksi palatessaan puhelimeni kanssa.
Avaan puhelimeni lukituksen ja avaan Whatsapp:in ja sieltä Hopiavuoren ryhmän.

Janna: @marshall Kozlov tai @niklas Haanpää, oisko teillä aikaa kattua Paahtista muutama päivä? Tai siis iha vaa että sillä on pääasiallisesti neliä jalakaa ja pää. Tai tiätenki jos joku muu viittii vähä vilikaasta sen perähä.

Mulla nous kuume joten yritän viättää pari päivää nyt sohovan vankina ja saara vaa itteni kuntoho. Korvaan tiätenkin tän jotenkin kaikille jokka viittii kattua että Paahtis on suurinpiirtein yhydes palas 19:59

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 1 kuukausi sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

Janna ja Paahtoleipä voisivat lähteä mukaan jos toinen keskenkasvuinen hevonen joukkoon vain sallitaan 🙂

[Janna HOsallistuja]

14.10.2020
Rasmuksen näkökulmasta

Olihan Janna kertonut hevosestaan ja näyttänyt joskus jotain kuviakin, mutta oli ihan eri asia nähdä Paahtis ihan livenä. Ei se ollut hirveän iso, mutta eipä Jannaa myöskään hirveästi näkynyt tammansa takaa. Paahtis oli hauskan värinen ja jotenkin tosi kiltti vaikka se oli vissiin vielä ihan vauva.
Me oltiin Jannan ja Paahtiksen kanssa jossain suulissa, mihin se oli sitonut hevosensa kiinni ja se oli antanut mulle käteen harjan. Mä olin tuijottanut sitä harjaa ja Jannaa vuorotellen ihmetyksen vallassa, mutta lopulta se oli viittonut mut sen luokse ja opettanut mua miten hevosta harjataan. En mä voi sanoa etteikö mua jännittänyt, mutta kai se silti meni ihan hyvin. Lopuksi Janna opetti mua laittamaan vielä suojat Paahtiksen etujalkoihin, ennen kuin se varusti hevosensa loppuun ja me mentiin maneesiin.

Mä kävelin vähä Jannan ja Paahtiksen sivulla, sillä mä en jotenkin ehkä uskonut että noin iso eläin voisi seurata naista vain parin nahkanarun voimin. Mä avasin Jannan neuvojen mukaan vislauksen jälkeen oven ja päästin parivaljakon sisään, ennen kuin varmistin että mua ei voitaisi potkaista, mä astuin kans sisälle ja suljin oven. Janna oli sillä välin kerennyt taluttaa ratsunsa hiekalle ja käännyttyään katsomaan mua se kertoi että voisin mennä penkille istumaan ja seuraamaan naisen ratsastamista, sillä tuo ei ajatellut kuitenkaan mennä pitkään.

Alkuun Janna vain antoi Paahtiksen kävellä ja se vain istui sen selässä. Jossain kohtaa se sitten keräsi ne piuhat? ohjat? narut? käsiinsä ja se alkoi kääntelemään Paahtista joko vaan päästä tai sitten niin että se käveli ympyrän ja välillä ne teki jotain kiemuroita. Lopulta se siirsi Paahtiksen juoksuun ja Janna alkoi nousemaan ja laskemaan sen tahdissa. Sitten ne meni vielä lujempaa, ennen kuin Janna siirsi Paahtiksen taas kävelemään. Kun ne oli mun kohdalla, se pysäytti Paahtiksen niin että se sai juteltua mun kanssa.

”Haluaksä kokeella?”
”En mä taida uskaltaa… En mä oo ikinä istunut hevosen selässä”
”Tuu vaa, ei se ny nii vaikiaa oo ja mä pirän kii koko aja” Janna hymyili ja en voinut enää kieltäytyä joten laskeuduin penkiltä ja kävelin hiekalle missä Janna oli jo hypännyt alas Paahtiksen satulasta ja nyt se tarjosi mulle sen ratsastuskypärää. Mä otin sen epäillen käsiini ja painoin tummanruskeiden hiuksieni päälle ja jouduin vähän säätämään sen hihnaa että sain sen kiinni. Janna auttoi mut Paahtiksen selkään ja ohjeisti miten niistä naruista – ohjista – pidettiin kiinni.

Kun se oli varmistanut kolmeen kertaan että mä olin valmis, se päästi jonkun hassun äänen ja pian sen jälkeen mä tunsin miten Paahtis nytkähti liikkeelle. Paahtiksella oli tosi tasainen askel ja vaikka eka kierros jännittikin ihan superisti, toisella kierroksella se olikin ihan kivaa, vaikka ei mua kyllä haitannut lopettaa kolmen kierroksen jälkeen. Talliin palatessa Janna laittoi mut taluttamaan Paahtiksen talliin ja suuliin päästessämme siellä oli joku toinenkin hevonen.

Samalla kun Janna kiinnitti Paahtista uudelleen samalle paikalle missä se oli ennen kuin lähdettiinkin, se jutteli jonkun Marshallin ja Niklaksen kanssa, jotka oli laittamassa sellaista punaista? punaruskeaa? hevosta valmiiksi. Jossain kohtaa paikalle saapui joku Eetukin ja pian tuon perästä Camilla ja vielä joku Nellykin. Eetu ja Camilla kyllä lähti pian paikalta kun niillä oli joku työ kesken, mutta Nelly jäi vielä meidän kanssa viettämään aikaa ja juttelemaan hetkeksi, ennen kuin kertoi että tuvassa olisi kahvia jos jollekkin maistuisi. Kysymättä multa mitään Janna sanoi että me voitaisiin pian tulla käymään, kunhan Paahtis vain saataisiin taas tarhaansa.

Myös se Marshall sanoi että sekin tulisi pian perästä. Tästä päivästä tuli kyllä ihan erilainen kun mitä mä odotin.

[Janna HOsallistuja]

Ei mun pitänyt pitää lomaa. Eikä mun pitänyt todellakaan viettää näin paljoa aikaa Rasmuksen kanssa. Me oltiin lähennytty Rasmuksen kanssa odottamattomalla tavalla Julian tapauksen vuoksi ja se oli näyttänyt jotain uutta puolta itsestään. Mä en ollut kertonut sille siitä että mä olin ottanut koiran ja kun se soitti mulle muka jonkun asian takia (oikeasti se halus vain kysyy mua lounaalle), se kuuli Myssyn haukahtavan taustalla. Sen jälkeen se puoliksi kutsui itsensä lounaalle mun luokse ja meillä oli mukava pitkä lounas sen kanssa ja olihan se toisaalta aika suloinen leikkiessään ja lässyttäessään Myssylle.

Mä en oikein tiennyt mitä tästä viikosta olisi tulossa, kun koko viikonloppu oltiin kuitenkin vietetty yhdessä ja samalla oltiin toisaalta nähty päivittäin. En mä edes tiennyt mitä sillä oli taka-ajatuksena. En mä tiennyt että olisiko sillä jotain tunteita mua kohtaan, vai olisko se vaan hyvä työkaveri. Kai tää tuleva viikko voisi kertoa paljon tai sitten se olisi vain yksi viikko lisää epävarmuutta.

[Janna HOsallistuja]

Hyppelöitä ja pentuja

Niklas oli juuri kiinnittämässä Arlekinia suuliin kävellessäni paikalle.
”Moikka!” tervehdin molempia miehiä, Marshallin seisoessa hieman sivummalla pidellen koiranpentua.
”Mä ajattelin että voisit laittaa Arlekin kuntoon Niklaksen kans niin tutustuisit siihen vähän paremmin” rastapää sanoi hillitessään pientä karvapalloa, joka olisi mieluusti tullut tekemään tuttavuutta.
”Okei, kuulostaa hyvältä”

Alkaessani satuloimaan Arlekia Niklas suuntasi maneesiin kasaamaan esteitä ja jatkoin itse lainaratsuni suitsimisella ja mittaamalla jalustimet jo valmiiksi oikealle mitalle. Kävellessämme maneesiin Marshall kertoi minulle hieman enemmän Arlekista esteillä jotta osasin varautua tulevaan, vaikka parhaitenhan sen taisi nähdä siinä kohtaa kun istuin punarautiaan selässä ja sain sen liikkeelle.

Arlekin tuntui todella paljon isommalta Paahtikseen verrattuna, mutta onneksi sen askeleisiin oli helppo tottua koska Paahtiksenkaan liikkuminen ei ollut mitään ponimaista kipittämistä, vaikka oma tammani olikin kymmenisen senttiä Arlekinia matalampi. Marshall antoi minun ratsastaa Arlekin vapaasti sileällä, ennen kuin alettiin hyppäämään. Alkuun Marshallin ohjeiden mukaan otettiin hyppyjä vain ristikolle. Ristikon ollessa pieni niin että lähestyminen onnistui ravissa, hypyt sujuivat ihan hyvin.

Laukassa hypyt olivatkin välillä vähän kamikaze luokkaa, mutta kuitenkin lopulta tempo löydettiin sellaiseksi että hypyt onnistuivat ja päästiin hiljalleen kokeilemaan myös pystyä ja okseria. Tietenkin edelleen tuli sellaisia hetkiä kun hyppääminen ei onnistunut. Lopuksi kokeitiin Arlekin kanssa tulla kaikki esteet ratana ja jatkaessamme laukkaa okserin jälkeen tamma pärski tyytyväisenä ja laukattuamme puolisen kierrosta maneesia ympäri, siirsin tamman raviin ja annoin sen ravailla pidentäen ohjaa hiljalleen puolipitkäksi, jotta Arlekilla olisi mahdollisuus venyttää itseään eteen ja alas.

Siirtäessäni tamman lopuksi käyntiin Marshall siirtyi maneesin hiekalle.
”Miltäs se tuntui?”
”Ihan kivalta, vähä tiätenki piti hakia säätöjä ja vähä ehkä sitäki että mihinä rajat menöö, mutta kyllä se tuntuu ihan kivalta. Tiätenki ku uus hevoone ja ekaa kertaa alla nii ei ny mikää GP tason suaritus” virnistin samalla kun annoin tamman kävellä isolla ympyrällä omistajansa ympärillä, vaihtaessamme vielä muutaman sanan ja ajatuksen menneestä ratsastuksesta, ennen kuin annoin Arlekin kävellä vielä hetken pitkällä ohjalla ympäri maneesia, ennen kuin laskeuduin alas sen selästä ja palasimme viisistään talliin.

————-

”Myssy, tuuppas tänne” kutsuin pientä mustan-ruskeaa karvapalloa, joka istui omassa häkissään. Pujotettuani valjaat pennun pään ylitse ja kiinnitettyäni mahan ympäri tulevan remmin ja tarkistettua että valjaat istuivat varmasti pennulle hyvin, napsautin vielä remmin kiinni ja nappasin namipussin sekä porkkanapussin taskuihini ja nostin pennun syliini, ennen kuin laskin sen maahan. Pennulla meni hetki ymmärtää että se oli jossain ihan uudessa paikassa.

Pennun herätessä paremmin, se lähti tassuttelemaan tomerana ja häntä pystyssä eteenpäin. Aina kun pentu käveli parikin askelta nätisti, palkitsin sen namilla ja tuon ollessa hiljaa jonkun kolahduksen tai muun yllättävän äänen kuuluessa sai pentu lisää nameja ja rapsutuksia. Tallissa Myssy käveli onnekseni nätisti vierelläni ja pari kertaa pennun piti hieman puhahtaa, mutta heti kun se hiljeni ja oli nätisti, palkitsin pienen namilla ja rapsutuksella. Paahtiksella saisi olla tänään vapaa, joten suuntasin ensimmäisenä satulahuoneeseen ja kaivelin tammani kaapista yhden pesuun lähtevistä huovista ja laskin sen lattialle. Myssy tassutteli huovan luokse innoissaan ja hetken sitä tutkittuaan pentu laittoi siihen makuulle suloisen pienen huokaisun kera.

Varmistettuani että pentu olisi varmasti unessa, nostelin Paahtiksen suitset ja satulasaippuan erään tuolin luokse ja lopuksi nostin kasaan vielä tammani satulavyöt sekä jalustinhihnat, ennen kuin lähdin pikaisesti hakemaan vettä ja palattuani olin tyytyväinen että pentu oli edelleen unessa. Laskettuani ämpärin hiljaisesti lattialle, aloin purkamaan Paahtiksen suitsia ja laskin tamman kuolaimen hiljaa vesisankoon, samalla kun kasasin oikealle puolelleni kasaa nahkaremmeistä. Ollessani tarkastamassa että kaikki remmit olivat varmasti irrotettuna, satulahuoneen ovi narahti herättäen Myssyn ja pentu pomppasikin hereille päästäen pienen kimeän haukahduksen.

”Hui ku mä säikähdin!” Sonja päivitteli, nähtyään mistä tuo yllättävä kimeä ääni oli lähtenyt. ”Kukas sinä olet?” nainen kumartui pennun puoleen, tarjoten kättään sille haisteltavaksi. Ollessani juuri nappaamassa pentua syliini, satulahuoneeseen pelmahti lisää väkeä ja kaikki huomasivat ensimmäisenä pennun.
”Voi että, mikä söpöläinen sinä olet?”
”Hän on Myy. Tai no mä sanon sitä kyllä Myssyksi useammin” vastasin samalla kun annoin pennun haistella ihmisiä ensin sylistäni ja lopulta laskien sen lattialle.
”Onks se sun oma? En mä tiennyt että sulla oli koira!”
”Joo. Oikeestaan mä kävin eilen hakemassa pennun kotiin. Siksi mä kävin tässä niin pikaisesti. Kaikki se mitä tapahtu töissä edellisviikolla avas vähä kylmän rätin lailla mun silmiä ja sitten yllättäen mä törmäsin ilmoitukseen pentueesta ja yks asia johti toiseen ja toinen kolmanteen ja lopulta Myssyyn” vastasin rapsuttaen pentua, joka oli nukahtanut jalkoihini.

Siirsin Myssyn takaisin satulahuovalle ja palasin Paahtiksen varusteiden pariin, samalla kun jatkoin juttua muiden kanssa pennusta ja muista pinnalla olevista aiheista. Jossain kohtaa Myssy heräsi ja käytin pennun pihalla jonne se teki hienosti asiansa ja palkitsinkin pennun siitä ruhtinaallisella huomiolla, ennen kuin meidän oli aika palata takaisin satulahuoneeseen jossa pentu sai tutkia paikkoja samalla kun siivosin jälkeni, ennen kuin lähdimme siivoamaan vielä Paahtiksen karsinaa. Myssyn mielestä karsinan siivous oli todella hauskaa puuhaa ja pennun lempiasiaksi muodostuikin hyökkiä talikkoa kohtaan ja kun viimein olimme valmiita siivoamisesta ja palautettuani tarvikkeet paikoilleen, sainkin poimia Paahtiksen karsinasta väsyneen pennun jonka karvasta nypin kuivikkeet pois ja kantaessani väsynyttä pentua kohti autoani Nelly kutsui minut tupaan kahville ja toivoinkin että sylissäni lötköttävä termiitti nukkuisi kahvittelujen ajan, sillä en haluaisi että pentu aiheuttaisi mitään hämminkiä tuvassa.

[Janna HOsallistuja]

Voi Noa :/ Ei oo varmastikkaan helppoa ”piilotella” tuollaista sisällään. Onhan se nyt vaikeaa olla ja elää ja yrittää toimia normaalisti kun muilla on omat jyrkähkötkin mielipiteensä asioista.

Voisikin olla ehkä mielenkiintoista nähdä mitä tulisi jos Noalle ikinä selviäisi että tallissa on joku toinenkin joka painii samanlaisten ajatusten kanssa.

[Janna HOsallistuja]

Voi Nelly </3 Onhan se nyt rasittavaa olla riippuvainen toisista kun on tottunut siihen että on oma vapaus ja tavallaan saa tulla ja mennä kun huvittaa. Onneksi Hopiavuorilaista varmasti löytyy aina joku kuski kunhan vain saa kysyttyä <3

Ihana kans tuo lopun ehdotus jouluvalojen laittamisesta. Just mitä tää (melkein) 24/7 pimeys kaipaa.

[Janna HOsallistuja]

Jotenkin ihana lukea miten Marshall on kotiutunut paremmin Hopiavuoreen ja kuinka tupa tuntuu kotoisalta silti vaikka varmasti välillä ihmismäärä voikin olla hieman liikaa rauhaansa rakastavalle.

Ja toi joulupallo on jotenkin ihan super symppis! Jos mulle uskottais sama tehtävä niin en edes tiedä tunnistaisiko sitä hevoseksi 😀

[Janna HOsallistuja]

Mä oon ehkä tipahtanu vähä omalla tavallani semmoselle mukavuusalueelle just sen kanssa miten pienellä piirillä hahmoista meen tarinoidessa, mutta mä en todentotta oo löytänyt oikein kenestäkään semmosta juttua mihin tarttua.

Tai niinku jotenkin mä en oo vaan saanut kenestäkään hahmosta kiinni ”Jannana” ja mä en tiedä miten lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Joo, ehkä pitäisi vain heittää itsensä sinne syvään päätyyn ja katsoa hukkuuko vai pelastuuko mutta mä en vaan uskalla tehdä sitä. Ehkä pitäisi olla rohkeampi, tai ehkä pitäisi vain yrittää ottaa hetki taukoa ja katsoa mihin suuntaan lähteä kirjoittamisensa kanssa. Tai en mä tiedä pitäiskö sit vaan luovuttaa ja poistua leikkimään yksin kun oon ihan hukassa Jannan kirjoittamisen kanssa. Välillä en edes tiedä et haluanko mä asetella mun sormia näppikselle sen kohdalla. Tuntuu vain että joko tekstit on täyttä pskaa tai sitten ne on ihan helmiä ja semmosta tasasta ei oo…

[Janna HOsallistuja]

Mä tiesin jo kirjoittaessa että tää on juttu mikä olis pitäny lähettää vaan bittiavaruuteen julkaisun sijasta, mutta mä myös haluaisin opettaa ittelleni että välillä on ok julkaista vain vähän huomonpaakin materiaalia ja varsinkin nyt marraskuussa kun päällä on myös NaNo, niin en haluaisi ainakaan kovin isoa blokkia rakennella päälle.

Mutta joo, ehkä pitäisi myös astua taas pois omalta mukavuusalueeltaan ja pohtia keinoja rakentaa suhteita myös muiden tallilaisten kanssa, mutta jotenkin en oo löytänyt mitään sellaista tarttumapintaa muiden kanssa mistä voisi saada kiinni ja millä tavalla mä voisin omalla osallani luoda suhdetta muihin tallilaisiin ja löytää näin mahdollisesti uusia ihmisiä joiden kohdalla ei tuntuisi oudolta esittää tällaisia arkisia kysymyksiä. Jo se, että mä uskalsin ottaa Oskarin mukaan tähän tarinaan, joka on mulle sellainen ”parempi” hahmo ja persoona jolla ei ole mitään yhteistä Jannan kanssa, mutta jonka koen että voisi olla sellainen hahmo joka voisi auttaa joko omaa kirjoittamistani, tai näin kirjoittajana mahdollisesti tarjota Oskarin kirjoittajalle jotain uutta ja erilaista varsinkin kun Janna ja minä täälä näppiksen takana tiedetään mikä tilanne on.

Ehkä tää johtuu myös siitä, että mä en oikein tiedä miten mä edistän Jannan ja Paahtiksen tarinaa koska nyt olisi kisallisesti täydellinen aika viedä valmentautumisella niiden tasoa eteenpäin, mutta Jannalla ei ehkä riitä siihen yksin paukut ja sillä ei kuitenkaan ole vakiovalmentajaa. Toisaalta myös nuoren kohdalla voisi olla ihan kiva, että joku muukin kävisi välillä siellä selässä ja kertoisi oman näkemyksensä siitä millä mallilla tamma on, koska mulla ei henkilökohtaisesti oo mitään käsitystä siitä miten nuoria koulutetaan tai viedään eteenpäin.

Ja joo, tää reaktio johtuu 1000% siitä että mun IRL elämä on nyt vähä sekaisin, eikä mihinkään mitä on tapahtunut täälä. Luin tuon alkuperäisen kommentin vain väärällä hetkellä ja se taas tuo omat mausteensa soppaan.

[Janna HOsallistuja]

Janna vois lähteä groomiksi/kuvaajaksi/kahvin pitelijäksi/yleiseksi seuraksi. Paahtoleipä jää kylläkin kotiin tälle reissua.

[Julkaisija]

Viestit