[NitthanOsallistuja]

Pond on poissa

Kurkua kuristi sanoa Pondille taas hyvästi. Olin lohduttautunut ajatuksella, että ei se kauas menisi. Sehän olisi Riitalla, tuossa noin, ratsastuskoululla. Aina kun minulla olisi ylimääräistä rahaa, voisin varata ratsastustunnin sillä. Sen voimalla olin jaksanut olla reipas siihen asti, että minun oli oikeasti sanottava hyvästit.

Riitan poika Elias haki Pondin, mutta sain taluttaa sen itse hänen traileriinsa. Tuntui kuin olisin lähettämässä hevosta teuraaksi, vaikka yritin muistuttaa itselleni, ettei se niin ollut. Silitin sen poskia viimeistä kertaa ainakin kymmenen kertaa ja sanoin sille joka kerta hyvästit hiljaisella äänellä. Välillä painoin otsani sen otsaa vasten. Se tuoksui heinältä ja sen karva pisteli.

”Mä tuun kattoon sua. Viimestään kesällä tuun.”
”Mä yritän saada sen verran rahaa jostain, että sä voisit tulla tänne hetkeksi taas talvella kun leirikesä on ohi…”
”Muista että mä tykkään susta ihan kauheesti.”
”Sulla varmaan ratsastaa siellä tosi monta kivaa ihmistä.”
”Me nähdään vielä. Ja ihan kohta jopa.

Lopulta astuin ulos kuljetusvaunun etuovesta. Minun oli revittävä katseeni Pondin silmästä, joka katseli minua levollisesti takaisin. Valoa vasten siitä näki oman kuvajaisensa. Purin huuliani, etteivät ne vapisisi ja yritin rauhoittaa itseni hengittämällä syvään. No niin. Pond ei mene kauas. Näen sen jo kesällä taas. Näen sen vaikka heti huomenna, jos menen ajamaan pyörällä Riitan ratsastuskoulun ohitse. Ei ole mitään hätää.

”Äiti myis sen mielellään sulle”, tuumasi Elias myötätuntoisesti autonsa konepelliltä, josta seurasi kamppailuani.
”Mulla ei oo”, sain sanottua, mutta viimeinen sana ei tullut millään. Mulla ei oo rahaa.
”Joo, ymmärrän. Tolla Pondilla on kuitenkin hintaa jo, ja varsinkin se ylläpito…”
”Niin. Mutta onneksi se ei silleen mene kauas”, sanoin hieman helpommin.

Riitan poika ei sanonut mitään. Parissa sekunnissa tunsin hiljaisuuden liian pitkäksi ja nostin katseeni pölyisistä kengänkärjistäni häneen. Eliaksen silmät olivat säälivästi sirrillään melkein valkoisten hiusten alla.

”Kukaan ei oo kertonu sulle?” hän kysyi vähän irvistäen. Hampaat olivat valkoiset ja vähän sikin sokin suussa.
”Mitä?” kysyin sydän yhtäkkiä kivuliaan kovaa hakaten.
”Pond lähtee Britteihin.”

Pond ei ollut koskaan ollut minun hevoseni. Silti jo vuosia polkumme olivat risteilleet. En ymmärrä, miten sain pidettyä itseni koossa sen aikaa, että Pond oli poissa. Vaikka elämässäni oli paljon muutakin ihanaa kuin Pond, sillä hetkellä maailma tuntui kuitenkin pohjattoman tyhjältä. En mennytkään takaisin talliin, niin kuin olin aikonut, vaan lähdin kävelemään kotiin takatalventuntuisessa viimassa, joka sai silmät vuotamaan leukaan asti. Vannoin, että enää yhtäkään kertaa en välittäisi toisen ihmisen hevosesta.

[NitthanOsallistuja]

Luopumista

Pond ei ollut minun, vaan ratsastuskoulun Riitan hevonen. Silti minusta tuntui kuin se olisi katsellut minua kuin omaa isäntäänsä, kun tarjosin sille kuolaimia. Sillä kesti aina hetki, kun kuolaimet koskettivat sen pehmeitä huulia: ensin se väräytteli tuntokarvojaan, sitten hamusi kuolaimia laiskasti ja viimein suostui ottamaan ne itse. Koskaan ei ollut niin kiire, että se olisi ärsyttänyt, eikä varsinkaan nyt. Nyt kun Noeul ei enää tarvinnut Pondia, minulla ei ollut yksinkertaisesti rahaa pitää sitä.

Hengitin syvään sen ajatuksen päälle, jotta jaksoin jatkaa suitsimista. Koska olin kerännyt jonkin verran rahaa tekemällä Noankin työvuoroja, olisin voinut pitkittää yhteistä aikaamme vielä yhdellä tai ehkä kahdellakin kuukaudella. Kun päätös Pondin lähdöstä oli jo kuitenkin tehty, se olisi ollut tosi surullista aikaa. Siksi olin päättänyt ilmoittaa Pondin Tulip Carnivalille. Se olisi viimeinen yhteinen juttumme.

En ollut ikinä unelmoinut sellaisista isoista kilpailuista. En ollut uskaltanut, koska enhän ollut oikea ratsastaja. Nyt lähteminen tuntui kuitenkin mahdolliselta ja jopa tärkeältä. Kukaan toinen hevonen ei veisi minua sinne asti, enkä edes uskaltaisi yrittää hypätä niin korkeita esteitä muilla kuin Pondilla. Pond oli Pond: sen kanssa olin turvassa. Ei se ollut mikään ratsu, sellainen irrallinen osa ihmisestä, vaan me olimme kavereita.

Silitin kaverini kaulaa. Se oli ihan vähän liian lyhyt. Aina kun Pond söi heinää maasta, sen piti asetella etujalat hieman haralleen. Siitä sen erotti ihan kaikista muista kaukaakin. Ja tuosta hassusta päämerkistä, lisäsin ajatuksissani ja tökkäsin sitä hellästi etusormellani sen nenänpielen valkoiseen kohtaan ennen kuin siirryin nostamaan satulaa sen selkään. Ihme, ettei sen merkki ollut jo kulunut pois, kun niin moni muukin tökki sitä siihen.

Koska piti treenata Tulip Carnevalille, ei auttanut pehmoilla liikaa. Jos ajattelisin vain Pondin lähtöä, ratsastamisesta ei tulisi taaskaan mitään. Sitä varten nielaisin päättäväisesti, kun satulavyö oli kiinni, mutta ei se saanut ihan kaikkea kuristavan pahaa oloa laskeutumaan kurkusta takaisin vatsaan, jossa oli sen koti. Ennen kuin lähdin taluttamaan Pondia maneesille, jossa korkeat esteet jo odottivat, kiersin käsivarteni sen lyhyen kaulan ympärille. Ihan hetkeksi vain. Ja sitten toiseksi hetkeksi. Ja sitten vielä vähäksi aikaa. Pondin karva muuttui kostean tahmeaksi ja tiesin, että sitä tarttuisi taas poskiini. Oli päästettävä irti, hinkattava naama takinhihaan mahdollisimman karvattomaksi ja lähdettävä harjoittelemaan. Olisin täällä kuitenkin iltaan asti, jotta saisin viettää kaverini kanssa vielä mahdollisimman monta ihan tavallistakin hetkeä.

[NitthanOsallistuja]

Se osa elämää, johon toinen ei kuulu

Kun Noa oli Helsingissä, tein yhtä ja toista. Otin ensinnäkin Noan työvuoroista kaikki ne, jotka mahtuivat minulle. Sille rahalle olisi käyttöä, nyt kun Pondin kisamatkoihin rupeaisi taas menemään rahaa. Jos minut palkattaisiin osa-aikaiseksi, jos osoittaisin olevani tarpeeksi hyvä, ehkä saisin pitää Pondinkin kokonaan. Nyt oli tilaisuus. Työntekijöitä haettiin ja palkattiin koko ajan, mutta minä en päässyt mihinkään osa-aikaisesta tehtävästäni. Silja oli sanonut kerran suoraan, että se johtuu siitä, että olen liian aasialainen. Tai siis esimiehen mielestä olen. Pitäisi varmaan värjätä hiukset, niin en olisi ainakaan takaa niin aasialainen. Voisin vaikka hyllyttää enemmän.

Tallillakin olin entistä enemmän. Pondin taso oli sukeltanut tasaisesti minulla, ja olin viimein myöntänyt Nellylle, miten kipeästi tarvitsin apua. Ratsastin tavoitteellisemmin, enemmän, ja tein säntillisesti Nellyn antamia kotitehtäviä sen lisäksi, että kävin Nellyn valmennuksissa.

Pondin lisäksi huolehdin Flidasta ja Fannista. No Eetuhan se suurimman työn tietenkin teki, kun ruokki ja hoiti ja vahti ja vaikka mitä, mutta joka päivä kuljin jutustelemassa niiden kanssa, ja yleensä mentiin lenkillekin. Onneksi Noa oli opettanut Fannin kulkemaan Flidan mukana narussa niin ettei tarvinnut ratsastaa kolmella hevosella joka ilta, vaan ainoastaan Pondilla ja Flidalla.

Lisääntyneiden hommieni lisäksi ehdin kaivata Noaa ihan tarpeeksi. Noeul kysyi kerran, eikö minua hermostuttanut, kun Noa lähti Helsinkiin, eikä ottanut minua mukaan. Olisi kuulunut sanoa, että ei tietenkään, mutta olinhan huono valehtelemaan. Tietenkin hermostutti. Tietenkin olisin halunnut lähteä Helsinkiin. Tietenkin olisin halunnut, että minua kysytään. Kun oli oppinut jo siihen, että Noa oli saatavilla joka päivä, sattui koko ajan vähän olla niin, ettei hän ollutkaan siinä. Se ei ollut mitään sietämätöntä tuskaa, vaan niin kuin pieni rakko kantapäässä: kun joku osui siihen, ajatukseni kävivät Noassa.

En silti soitellut perään. Noan Helsingin-reissu ei ollut mikään hupimatka. Hän kärsi ystävänsä kuoleman takia, vietti aikaa äitinsä kanssa, hoiti velvollisuuksiaan ja myös näki vanhoja ystäviään. Minä en ollut osa sitä maailmaa, joten yritin olla tunkeutumatta siihen liikaa. Sain joka ilta hyvää yötä-viestin, ja olin onnellinen siitä. Pari kertaa soiteltiin, mutta ei joka päivä. Lähetin viestin, jos oli jotain kerrottavaa tai jos muuten ajattelin tai ikävöin Noaa liikaa. Hän teki samoin. Tavallaan olisin voinutkin vastata osittain rehellisesti Noeulille ei: toisaalta ei hermostutanut, kun Noa lähti Helsinkiin. Meillä oli paljon yhteisiä juttuja, mutta oli tärkeää, että hänen elämässään oli sekin osa, johon en kuulunut. Minullakin oli se osa, jossa ei ollut Noaa, ja se oli teatteri.

Sitä paitsi Noa oli kysynyt minulta paljon tärkeämmän kysymyksen, kuin että lähtisinkö Helsinkiin. Hän oli kysynyt sellaista, joka tarkoitti Noan kielellä, että luotan elämäni käsiisi. Se kysymys oli koskenut sitä, että huolehtisinko Noan eläimistä, kun hän oli poissa. Tietenkin minä huolehdin. Mielikki kuitenkaan ei nukkunut meillä hyvin ilman Noaa, joten ensimmäisen yön jälkeen se oli saanut muuttaa Hopiavuoreen Eetun ja Nellyn väliin nukkumaan. Silti heitin sille palloa joka päivä, ja vaikka se ei enää jaksanutkaan pitkiä lenkkejä, kävelimme myös vähän joka ilta.

Vaikka pärjäsimme hyvin erillämme, odotin Noaa kotiin malttamattomasti. Tuntui siltä kuin olisi miljoona asiaa, joita ei voisi sanoa tai tehdä puhelimessa. Ensin halaisin häntä ainakin pitkään, kun hakisin hänet Tervajoelta tai Seinäjoelta, mihin asti hän nyt junalla tulisikaan takaisinpäin. Sitten haluaisin kuulla, miten hänen äitinsä voi, ja olisiko muita uutisia. Sitten minun olisi jo pakko päästä kertomaan omat uutiseni: minulla olisi vuoden pesti teatterilla, ihan kokonainen pesti, jos uskaltaisin lähteä nykyisestä paikastani ja ottaa sen riskin, että minua ei palkattaisi takaisin Otsonmäen Ässään.

[NitthanOsallistuja]

Jotain pitäisi tehdä. Kun jotain piti tehdä, muut ottivat esiin ruutuvihkonsa, jotkut harvat kännykässä olevat muistiinpanonsa ja ryhtyivät hommiin. Minulla ei kuitenkaan tainnut olla aavistustakaan, mitä ne hommat olivat, sillä Mielikki oli mennyt sisään jo aikaa sitten, ja minä istuin edelleen Hopiavuoren tuvan takapihan portailla ja naputin hieman pureskellulla lyijykynällä tyhjää ruutuvihon sivua.

Aikani istuttuani avautui takaovi. Se ei narissut ollenkaan, toisin kuin etuovi, vaan siitä kuului pelkkä humahdus, kun pitkäsalpaa käytettiin. Ulos säntäsi kaksi koiraa: edelleen sporttinen, vaikkakin jo kuonosta harmaantuva Jerusalem, sekä nallekarhumaisen pyöreä Lallero. Ei tarvinnut kääntyä tietääkseen, että Hello tuli, sillä hän kuului koiriensa kanssa samaan pakettiin.

”Moi”, tervehdin, vaikka olin jo nähnyt Hellon sille päivää. Minulle vastasi kuitenkin Alex.

Vastauksen alku oli iso röyhtäys, joka muuttui saumattomasti nautinnolliseksi ”ohhhh”-ääneksi ja siihen lopulta yhteen sulautuvaksi moiksi. Sen äänen aikana hän istui vierelleni rappusille. Eetun Reinot hänen jaloissaan näyttivät jättimäisiltä räpyläjaloilta, eikä hän ollut pukenut takkiaan, vaikka ulkona oli vain pari astetta plussaa. Toisaalta hänellä oli suuri pehmoinen huppari. Sekin olisi voinut olla Eetun, mutta sellaisia Alex käytti aina.

”Sä et voi polttaa siinä”, sanoin seuraavaksi, kun Alex veti pitelemästään vihreänharmaasta askista yhden tupakan.
”Näyttää pahasti siltä et mä voin”, hän vastasi tyynesti.
”Se ei oo tupakkapaikka.”
”Tietsä mitä mä teen kantelupukeille ja piipittäjille? Mä myyn ne mustalaisille.”

Alexista ei tiennyt, vaikka hän olisi ihan oikeastikin myynyt minut jollekulle. Hän oli joskus samalla tavalla vaarallinen kuin isot koirat. Nekin olivat hienoja ja kivoja, kunhan olivat jonkun pätevän näköisen ulkoiluttajan hihnassa, ja joskus niitä oli kiva silittää. Ei kuitenkaan ollut mitenkään mahdotonta, että ne kävisivät päälle, eikä siinä voinut tehdä enää oikein mitään, jos sattui olemaan aika hentorakenteinen ja aika pieni kantelupukki. Edes Jerusalem ei ollut yhtä vaarallisen oloinen kuin Alex.

”Mitä sulla on siinä?” Alex kysyi, kun en enää väittänyt vastaan. Hän sytytti tupakkansa. Se haisi tavallaan lohdulliselta: menneisyydeltä. Vaikka kaikki oli hyvin, ajatukseni kävivät aina Keissä, kun joku poltti tupakkaa ihan lähellä.
”Tämmönen treenivih — mä ajattelin et mä osaisin miettiä et mitä — no kun me mentiin niin huonosti viimeks Pondin kaa ja sen taso on muutenki laskenu siitä asti ku se tuli mul — no tämmönen vihko vaan.”
”Niinku treenivihko?” Alex kysyi. Savua jäi roikkumaan tuulettomaan ilmaan. Kei puhalsi aina joskus sellaisen renkaan, joka lopulta hajosi. Osasikohan Alex?
”Joo mut nyt se on oikeestaan vaan vihko…”
”Jaahas, jaahas.”
”Kun en mä osaa suunnitella, enkä mä tiedä mistä mä alottaisin.”
”Mikset sä kysy Oskarilta?”

Alexilla oli joskus outo huumorintaju. Nyt hän näytti kuitenkin ihan vakavalta. Siististi nypityt, räjähtäneennäköisiin vaatteisiin täysin sopimattomat kulmakarvat olivat aavistuksen kohollaan.

”Oskari ei puhu”, sanoin hitaasti. Mitä jos Alex oli jotenkin yhtä vinksallaan kuin Oskari?
”En oo muute miettiny osaakse kirjottaakaan”, Alex sanoi miettiväisenä. ”Musta tuntuu et se tajuaa hevosasioista kuitenkin ihan yhtä hyvin kun aina. Mutta joo, millähän sen sais sanomaan mitä sun pitää teh — hei mä keksin!”
”No?”
”Mitä jos sä otat vaan Tetriksen treenin ja lähet muokkaamaan siitä?”

Tarkastin taas, oliko Alex tosissaan. Hän hymyili hieman tuupatessaan läähättävän Lalleron kauemmas naamaltaan. Ilman noita kulmakarvoja hän olisi näyttänyt pikkupojalta.

”Voiks sen edes ottaa? Toisen hevosen treenin?”
”No jos sitä muokkaa. Pond on paljon paskemmassa kunnossa kun Tetris oli kun mä alotin sen kanssa.”
”No joo — osaankohan mä?”
”Osaat, ja sä voit kysyä Nellyltä kans.”
”En mä tiiä…”
”Ei Nellyä tarvi pelätä”, Alex nauroi niin että tupakan tulipää kallistui vaarallisesti, ja minä mietin, että Alexin itsensä ohella nimenomaan Nellyä täällä piti pelätä. Ja Eiraa. Ja vähän Sonjaa. Ja Marshallia kun se mulkoili välillä sillä lailla synkästi.
”Saaks sen ees ottaa kun eiks se oo Oskarin tekemä?”
”Hä? Meinaaksä et siinä on niinku joku copyright-suoja? Voi jeesus maaria, minkä takia me ruvettas keksiin pyörä joka kerta uudestaan?”
”No en mä tiedä onko siinä!”
”Sä oot joskus suorastaan hellyyttävän vammanen. Vähä niinku Hello. Mee nyt Lallero vittuun hengittämästä mun ilmaa. Jos mä jaksaisin kattoo teikäläisten perään niin rupeisin jomman kumman kämppikseksi mut mä en jaksa teitä kyllä niin pitkän päälle. Mieti jos joku kyselis tommosii koko ajan. Kerran se on vielä jotenki sulosta.”
”No kiitti…”
”Mä jaan sulle ne mun tiedostot. Kattot vähä siitä minkälaista vois tehä. Ja kysyt siltä Nellyltä tai näytät sitä Oskarille.”

En saanut ikinä Mielikkiä tottelemaan sillä tavalla kuin Alex sai Hellon isot koirat. Kun hän kutsui nätisti, Jerusalem ampaisi pihan perältä saman tien hurjaan laukkaan ja pysähtyi vasta ovelle odottamaan. Se syöksähti tupaan, kun Alex sanoi sille että saa mennä. Lallero ei tullut ihan heti, mutta kun Alex sanoi sen nimen uudelleen ja sitten painokkaasti ”tänne” ja ”nyt”, lönkötti sekin omaan löysään tapaansa rappuset ylös. Se ei pysähtynyt ovella, mutta se ei näyttänyt harmittavan Alexia millään lailla.

En jäänyt pihalle tuumimaan tarkoituksella, mutta siellä oli mukavaa katsella lehdettömiä puita. Niiden oksat olivat vähän niin kuin sormia. Havahduin siihen, kun takaoven pitkäsalpa alkoi pitää taas avaamisen ääntä.

[NitthanOsallistuja]

Paluumatkalla Saura Winter Dressagesta autossa oli ihan hiljaista. Ainoa tyytyväinen meistä oli Alex, luokassaan sijoittunut, ja hänkin nukkui takapenkillä. Hänet oli ahdettu Milanin ja Oskarin väliin, koska hän oli pienin, ja hänen päänsä notkui välillä toisen, välillä taas toisen käsivartta vasten. Kummankaan olkapäälle se ei yltänyt. Aina silloin tällöin se retkahti eteenpäin, eikä Alex herännyt edes siihen, kun Milan painoi häntä otsasta niin että sai hänen niskansa suoristettua takaisin parempaan asentoon. Sellainen huomaamaton huolenpito oli aika liikuttavaa: varsinkin, kun Milan oli itsekin väsyneen näköinen. Harmi, ettei Alex tiennyt siitä itse mitään.

Kuskin penkillä istuva Olavi Susikin oli vaitonainen. Kun Oskari oli ratsastanut elämänsä huonoimman radan, olin vaistonnut saman tien, ettei hänen isänsäkään onnistuisi tänään. Oskari oli haronut hiuksiaan toistuvasti paremmin, vaikka ei mikään harominen niitä kypäräkampaukselta pelastanutkaan. Olavin katse oli seurannut Oskarin kuumeista haromista ja hänen silmänsä olivat olleet kovasti sirrillään. Olavin ja Equadorin lämmittelykin oli näyttänyt huolimattomalta, vaikka se ei ollutkaan mennyt yhtä penkin alle kuin minun ja Pondin suoritus kisoissa. Olavi ei tuntunut kuitenkaan välittävän siitä, ettei mikään tuntunut sujuvan, vaan oli kehunut Equadoria yhtä kaikki ja tuuminut meille hiljaa, että se oli ihan hyvä kisa traumatisoituneella ratsulla: hevonen oli yhtenä palasena henkisesti ja fyysisesti. Oskarista hän ei ollut sanonut mitään, mutta hänen katseensa oli seurannut, kun hänen poikansa oli potkinut vihaisesti lumipaakkua kauempana.

Kun Alexin niskat retkahtivat taas, Oskarin isän katse kävi taustapeilissä. Milan nuolaisi halkeileviksi kuivuneita huuliaan ja asetteli Alexin pään taas paremmin. Sitten näin sen, mitä Olavi taisi olla katsellut pitkin päivää: Oskarin rypistyneet kulmakarvat. Hänen nenänsäkin rypistyi hieman ja sieltä kuului äänekäs tuhahdus. Nukkuva Alex sai osakseen hyvin vihamielisen katseen, ja taas kerran pitkäsorminen käsi nousi hieromaan hiestä ja kypärästä litistyneitä lieviä kiharoita irti päänahasta. Terävästi, ärsyyntyneesti. Kun käsi oli pöyhinyt hiuksia tarpeekseen, se laskeutui Oskarin polvelle. Jalka alkoi pomppia, kun Oskari pomputti sitä. Se taas sai Alexin valahtamaan Oskaria vasten ihan kokonaan, ja ihan selvästi vihaisena Oskari kääntyi penkillään kokonaan niin, että sai työnnettyä Alexin lähes väkivaltaisesti Milanin päälle. Sitten hän kääntyi katselemaan jurona ulos ikkunasta kädet puuskassa ja Milanin kummastuneesta katseesta välittämättä.

Oskarin isän silmät eivät kiillelleetkään säälistä ja huolesta, kun hänen poikansa oli ratsastanut niin surkeasti, eikä Alex ollutkaan auton ainoa onnellinen ihminen, tai edes onnellisin ihminen. Pikkupakkasen vuoksi ulkona paistoi aurinko, ja minä hymyilin sille siitä huolimatta, tai oikeastaan sen takia, että takapenkin mörrimöykky kuului murahtelevan hiljaisesti tyytymättömänä joko Alexin tai silmiinsä kipeästi osuvan valon takia.

[NitthanOsallistuja]

Niin paljon, että kaikki maailman tiikerit sulaa ja muuttuu voiksi

”Tykkäätsä musta vielä?” Noa kysyi alahuuli niin törröllään, ettei ollut ihan tosissaan. Olin luullut, että hän oli kiristänyt Pondin satulavyön aiemmin, joten olin humpsahtanut kentän pohjalle kun satula oli valahtanut melkein kyljelle asti. Siitä oli kuitenkin lopun ratsastuksen ja Pondin karsinaan hoitamisen verran aikaa jo. Pond oli tyytyväisenä karsinassa takanamme. Ei se niin pienestä hätkähtänyt.

Vedin hihaa ylös ja katsoin kyynärvarttani ennen kuin vastasin mitään. Se alkoi sinertää jo. Noakin katsoi, joten vedin hupparinhihan nopeasti takaisin alas.

”Tykkän mä vielä vähä”, nyökyttelin hymyillen ja nojauduin Pondin karsinan edustan kaltereihin.

Noan silmät räpsähtivät pari kertaa tiheästi. Hänellä oli silitettävän näköiset kulmakarvat, mutta ei niitä voinut tallissa silittää. Tiedä vaikka joku tulisi juuri silloin.

”Kuinka paljo?” Noa kysyi edelleen yhtä teeskennellyn lohduttoman näköisenä.
”Mä tykkään susta niin paljo, että kaikki maailman tiikerit sulaa ja muuttu voiksi”, kerroin vakavasti, enkä kääntänyt katsettani hänen silmistään, vaikka Noan katsominen pitkään tuntui aurinkoon katsomiselta.
”Hä?” hän naurahti ja ujutti toisen kätensä vyötärölleni niin kuin ei mitään.
”Joo. Niin paljo, et jos mä olisin ihan pienen pieni kissa, mä uiskentelisin sun aamuteessä ja maukuisin sulle.”

Nauru tuhisutti taas Noan nenää ja hytkäytti hänen hartioitaan. Työnsin häntä rinnasta, kun hän yritti tulla lähemmäs, mutta silti hän hieroi nenäänsä otsaani ja antoi pienen suukon suoraan huulille. Onneksi ei ainakaan kuulunut mitään askelien ääniä.

”Niinkö paljo?” Noa kysyi hiljaa.
”Niin paljo et kaikki maailman tunturipöllöt laulaa siitä öisin lauluja”, sanoin vielä hiljempaa siltä varalta, että satulahuoneessa olisi kuitenkin joku. Yritin olla välittämättä siitä, että pyörrytti.
”Et ihan kaikkiko pöllöt?” Noa mutisi huuliani vasten ja unohdin hetkeksi olla huolissani.
”Ei kun pelkät tunturipöllöt vaan. Älä innostu.”
”Ai pelkät tunturi — no paljo se sit on?”
”Niin paljo et mä h– haluan mennä n–”

Silloin se kaikkein pahin tapahtui. Eli käytävältä kuului ihan todellinen yskähdys. Löin pääni kaltereihin. Noa irvisti huuliani vasten ennen kuin otti askeleen taaksepäin, ja kalterit humisivat matalaa sointuaan. Niiden takana Pond pärski ja kuopi.

Käytävällä oli Eetu, vaikka en tohtinutkaan katsoa häntä kuin kengänkärkiin.

”Tuata nuan”, Eetu yskäisi. Hänen kenkiensä takana olivat Cozminan valkoiset jalat.
”Jep”, Noa sanoi niin että p-äänne poksahti.
”Täälä käy Noa kakarootaki”, Eetu huomautti niin kuin sanoja olisi vaikea sanoa. Cozminan jalkojen toisella puolella olivat mustat Converset. Niihin puetut jalat kuuluivat Hellolle. Tietenkin.
”Nii, keep it in your pants”, Hello komensi painokkaasti.
”Juu”, Noa myönteli ja raapi niskaansa.

Eetulla tuntui olevan kiire päästä Cozminan kanssa karsinaan piiloon, mutta Hello jäi käytävälle. Olisin lyönyt vaikka pääni vetoa, että hän virnisteli, mutta en uskaltanut katsoa.

”Me oltiinki tästä justiin…” Noa selitteli ja veti minut hupparinhihasta mukaansa Hellon ohitse. Hellon henkäyksestä päätellen Noa tallasi hänen Converse-varpailleen mennessään, enkä usko, että se oli vahinko.

[NitthanOsallistuja]

Niin kuin koira

Valo räpsähti pois päältä. En ole varma, heräsinkö siihen, vai olinko jo hereillä, mutta ainakin sydämeni alkoi takoa kivuliaasti. Nurkissa hiipi varjoja. Paitsi että eikä hiivi, Chai, ei siellä ole mitään muuta kuin Noan huppari, jonka ihan itse sinne paiskasit. Paitsi että on, jotain kamalaa, jokin muoto, enkä näe sitä kunnolla.

Vedin henkeä, jotta saisin itseni rauhoitettua. Onnistuin sen verran, että pystyin pujottamaan käteni pois peiton alta. Lattialle laitettu pöytälamppu sanoi niks-naks, kun sen katkaisinta rämppäsi, mutta valoja ei tullut siihenkään yhtään sen enempää kuin nurkkaan minua varten jätettyyn lamppuun. Joku vinkaisi ja säikäytti minut niin, ettei henki enää kulkenut. Minä, minä vinkaisin. Silmien reunoilla musta oli syvempää kuin keskellä. Olin pyörtymässä, mutta kamppailin päästäkseni peiton kuristusotteesta. Oli kontattava ovelle, oli painettava katkaisinta, oli saatava valoa, oli–

”Chai?” Noa mumisi jostain pimeydestä unisesti, mutta kuulosti sen jälkeen olevan täysin hereillä. ”Mitä nyt — mitä sä teet?”

En edes kääntänyt päätäni, koska en olisi kuitenkaan nähnyt Noaa, vaan jonkin hirviömäisen muodon taas. Pääsin kontilleni ja yritin pois sängystä, mutta hirviön kädet tarttuivat ensin sääreeni ja sitten vyötärölleni.

”Ei ei ei ei!” valitin ja potkin taaksepäin samalla kun taistelin päästäkseni sinne, missä tiesin kattovalon katkaisijan olevan.
”Ai vitsi suoraan leukaan!” Noa parahti. ”Mikä ihme sun nyt –”
”Päästä mut!” komensin niin rohkeasti kuin pystyin.
”No enkä päästä! Mitä sä oikeen meinaat? Chai! Se on vaan sähkökatko. Tääl on niitä. Hei — lopeta — mähän täs vaan oon!”

Järki kamppaili pelon kanssa, mutta pelko tuntui jäätikareilta selässä ja niskassa. En päässyt pakoon, joten suljin silmät ja heittäydyin ihan veltoksi. Kädet, jotka eivät olleet hirviön, vaan Noan, vetivät vetelän ruumiini kokonaan patjalle ja asettelivat paikoilleen tyynyille. Yritin olla hengittämättä, elämättä, olematta, mutta sydämeni löi itsepäisesti. Muuten olin kuin ruumis, ja Noa veti ruumis-Chain syliinsä katsellessani sitä jostain katonrajasta. Hirviöitä velloi patjan ympärillä merenä.

”Pelkäätsä näin kovaa pimeetä?” Noa kysyi ruumiilta, jota piteli.
”Mm”, ruumis vastasi ja liikkui sen verran, että piilotti kasvonsa Noan kaulaan, jottei ainakaan näkisi hirviöitä ja lähestyvää kuolemaansa. Silloin sekä nurkassa oleva valo että sängyn vierellä hyvässä ryhdissä tönöttävä pulska pöytälamppu syttyivät.
”Miks?”

Kantapääni oli osunut Noaa leukaan oikein kunnolla. Siinä oli punainen jälki, jota hän hieraisi ja sävähti hiukan samalla. En halunnut nähdä sitä, joten vaivuin takaisin ruumiiksi kasvot Noan kaulalla.

Olin varjellut salaisuuksia jo aika monta vuotta. Ensin ne eivät olleet edes salaisuuksia. Luulin, että kaikilla oli samanlaista kuin meillä kotona. Eihän kukaan ollut väkivaltainen minua kohtaan. Sain vaatteita ja ruokaa, ja kun Jari tuli, sain harrastaakin. Vasta yläasteella olin käsittänyt, että muita rangaistiin ottamalla puhelin tai netti pois, tai kieltämällä käymästä kaverien luona. Olin huomannut, että muut saivat rangaistuksia kiroilusta, valehtelusta, törkeästä käytöksestä ylipäätään. En ollut halunnut, että kukaan saa tietää ihan kaikesta, mitä meillä tapahtui. Väsyneenä arviointikykyni kuitenkin ehkä petti, tai ehkä olin muuten vain valmis näyttämään Noalle pienen palan lapsuuttani.

”En mä aina silleen pelänny”, tunnustin.
”Mut?”
”Mulla oli oma huone, ja sen valokatkasija oli ulkopuolella vähä silleen ku täällä vessassa…”
”Ja?”
”Kun mä tein jotain pahaa, äiti veti mut tukasta sinne, laittoi oven hakaan ja valot pois. Ei se kesällä ollu edes paha, kun ikkunasta tuli valoa ja mä leikin salaa mun haileluilla, mut talvella… Mä muistan kun mä kerran taoin ovea vaikka kuinka kauan, ja sitten mä kuulin kuinka äiti kyllästyi. Se veti takin päälle ja mä kuulin kun se vaan lähti, ja sitten ei tullu valoa edes oven alta siitä raosta. Sitten mä yritin olla vaan rauhottua mahdollisimman nopeesti ja olla hiljaa sen jälkeen, ettei se lähde uudestaan.”
Noa kurtisteli kulmiaan sen näköisenä, ettei ihan ymmärtänyt.
”Mä olin aika kamala ala-asteen lopussa ja vielä yläasteen alussa”, täsmensin. ”Sillon mä raavin siellä ovea oikeastaan kaikki illat.”
”Niinku koira”, Noa mutisi.
”Mm, mut nyt valot tuli niin nukutaan. En mä tiedä miten se muka niin kauheeta oli. Olla omassa huoneessa.”
”Lukon takana”, Noa huomautti.
”Ollaan me nytkin lukon takana”, sanoin vastaukseksi.
”Itse asias ei olla. Tos oves ei oo lukkoo edes, ja toi alaovi ei oo ollu lukos kertaakaa sinä aikana kun mä oon täs asunu. Mutta joka tapaukses — onko pikkasen eri asia vääntää ite ovi lukkoon kun että ei pääse pois kun –”
”Siis eiks teillä oo ovi yölläkään lukossa?”
”Hei älä nyt jäykisty uudestaan siinä! Mikä sieltä nyt muka vois tulla yöllä? Jos sieltä joku paha tulis, ei sitä mikää vanha hapettunu lukko pysäyttäis kuitenkaa.”
”Kiva hei”, vinkaisin.
”Mä suojelen sua.”
”Minkä takia mä sit aina nukun lähempänä ovea? Mörönsyöttihän mä –”
”No niin tuu nyt tähän ja kerro siitä äidistä lisää.”
”En mä halua. Tai jaksa. Mä voin huomenna kertoo.”
”Okei.”

[NitthanOsallistuja]

Anna se Oskarille. Se oli ollut Alexin ehdotus, kun olin sanonut, etten ensinnäkään tiennyt juuri mitään kissoista ja toisekseen en ollut kotona kissani kanssa mielestäni riittävästi. Anna se Oskarille, oli Alex sanonut silloinkin, kun olin kertonut, että Inin karva kutitti Noan nenää ja aivastutti häntä. Sillä kerralla se oli alkanut tuntua hyvältä ajatukselta. Noeul ei ollut myöskään laittanut hanttiin, vaikka oli kissan meille tuonut.

En ollut tehnyt päätöstä heti, mutta olin tehnyt sen saman tien, kun Noan silmät alkoivat punertaa hänen nukuttuaan viime yön meillä. Oli helpompaa luopua kissasta kuin yhteisestä ajasta Noan kanssa. In oli ihana, pehmoinen, pörröinen ja suukoteltava, mutta niin oli Noakin. Lisäksi en ollut tuntenut kissaani vielä kovin kauaa, enkä ollut edes aikonut ottaa sellaista. Sitä paitsi se pääsisi hyvään paikkaan. Alex oli luvannut vielä Inin tavaroita autoon ahtaessaan, että hän ja Ilona katsoisivat kyllä Oskarin ja kissan perään, ja asuihan Camillakin samassa asunnossa.

Inillä ei ollut kuljetuskoppaa. Sen varjolla olin päässyt mukaan Alexin autoon viemään sitä sen uuteen kotiin. Istuin sen kanssa takapenkillä ja silittelin sen pumpulimaista turkkia.
”Sä oot hyvä kissa”, kuiskutin sille. ”Kaikkein paras, mä luulisin. Se ei oo sun vika, että sä et voi asua meillä. Mutta arvaa mitä, Oskarin luona sulla on varmasti hyvä olla. Ja mä voin tulla kattomaan sua.”
”Mitä sä höpäjät sille kissalle?” Alex kysyi ja katsoi minuun taustapeilin kautta. Hänellä oli lyhyet mutta ihan mustat nysäripset.
”En mitää”, valehtelin ja näytin Inille maisemia takaikkunasta.

Alex ajoi Oskarin oven eteen asti, vaikka ei olisi saanut. Kuulemma hän ei aikonut raahata kaiken maailman raapimapuita parkkipaikalta asti. Oskari avasi oven jo ennen kuin ehdin kissan kanssa autosta ulos.
”Hei”, Oskari sanoi meille, mutta katsoi kissaa.
Ojensin Iniä käntä kohti. Hän kurotti käsiään, mutta ei yltänyt kissaan. Olin viemässä sen hänelle portaille, mutta hän käveli sukkasillaan kivikolle vastaan.

Heti kun In oli Oskarin sylissä, olin varma, että tein oikein. Oskari painoi kasvonsa pumpuliturkkiin ja hengitti syvään silmät kiinni. Monta kertaa. In jäykistyi, mutta ryhtyi sitten koskettelemaan Oskarin poskia tassuillaan lempeästi niin kuin silittäen. Kissa sai suukon päälaelleen, mitä se inhosi silmät viiruina. Oskari kuiskasi sille jotain ja meni sisälle. Näin, miten hän osoitteli kissalle sormellaan mennessään: esitteli kai makuuhuoneensa, hattuhyllyn, olohuoneen ja ties mitä muuta.

”Auta mua äläkä vittu vaan seiso siinä”, Alex tiuskaisi, kun Oskari katosi olohuoneensa seinän taakse kissoineen.
”Joo, anteeksi.”
”Sä kannat ton paska-astian vessaan. Ja ton raapimapuun.”

Inillä oli paljon tavaraa. Sen hiekka-astia meni vessaan ja isompi sen raapimapuista olohuoneen nurkkaan. Sen lelut, ruuat ja loput kissanhiekat olin pakannut kestokassiin, joka jätettiin keittiön tasolle. Toisessa kassissa oli kissan rokotuskortti, sen muhkea peti, jossa se ei koskaan halunnut olla, sekalaisia nameja, sen rakas hevosen kumisuka ja muuta sekalaista. Pienen raapimapuun Alex kävi nakkaamassa Oskarin varastoon.

”Meinaakko keksii sille uuden nimen?” Alex kyseli Oskarilta, kun keitti kahvia.
Oskari ei sanonut mitään. Hän vieritteli Inille lattialla palloa, josta kuului pieni helinä. Kissa tuijotti sitä herkeämättä ja teki valehyökkäyksiä sen kimppuun.
”Oskari?”
”Mitä?” Oskari havahtui.
”Mikä sen nimeksi tulee? Ei kissan nimi voi olla In.”
Oskari vilkaisi minua. Hymyilin ja nyökkäsin. Ihan totta: vaikka In sopi Noeulin kielitajuun, ei se sopinut täälläpäin oikeasti ihmisten suuhun. Tietenkin In saisi uuden nimen.
”Oskari?” Alex kutsui taas. Hän napsautti kahvinkeittimen päälle ja kääntyi tuijottamaan Oskaria.
”Jari Litmanen”, Oskari sanoi.
”Ei. Se oli sun vanha kissa. Tälle tarvii uuden nimen.”
”Ukko?” Oskari epäröi mietittyään hetken.
”Ei kun keksi tälle ihan oma nimi”, Alex kehotti.
”Sint– Sintti?”
”Ei, Oskari!”
”Oskari?”
”Sun nimi on Oskari!”

Oskarin silmät räpsyivät, kun hän katsoi Alexia mykistyneenä lattialta. Sitten hän ryhtyi tuijottamaan murheellisen näköisenä omia käsiään, jotka lepäsivät hänen sylissään. Hän yritti sanoa jotain, mutta sai aikaan vain muutaman tavun.

”Musta tuntuu et se ei osaa keksiä nimiä päästään”, mutisin hiljaa Alexille niin ettei Oskari toivottavasti kuullut.
”Voi vittu”, Alex huokaisi ja kyykistyi Oskarin eteen. ”Oskari?”
”Joo”, Oskari vastasi kuuliaisesti.
”Mikähän Marshallin ja Niken lapsen nimeks tulee?”
Oskari tuijotti hiljaa ennen kuin vastasi yhtään mitään. ”Marshall.”
”Ei kun se on Marshallin nimi. Se ei voi olla Marshall eikä Niklas.”
”Ilona.”
”En usko et se on Ilona kun Ilona on jo Ilona.”
”Alex?”
”Se ois kyl vähä hieno nimi lapselle”, Alex oli hymyilevinään ja vilkaisi minua.

***

Kunniamerkkitehtävä: keksi kissalle nimi!

Tehtävänanto:
Anna Oskarin kissalle nimiehdotus. Mulle (ja Oskarille) mieleiset nimiehdotukset on sellaisia, jotka hahmosi voisi keksiä ja jotka edustavat hänen tyyliään. Toinen mieleinen nimiehdotus on sellainen, jonka itse voisit keksiä Oskarin tyylisen ihmisen kissalle. Jokainen hahmo saa antaa hahmokohtaisen nimiehdotuksen ja jokainen kirjoittaja halutessaan kirjoittajakohtaisen, eikä ole niin nuukaa, vaikka joku hahmo tai kirjoittaja haluaisi ehdottaa useampaa.

Kissa on hopeanharmaa ja aikuisena siitä tulee pitkäkarvainen. Vaikka Chai ja Noeul toisin luulevat, se on tyttö, mutta en ole varma, tietävätkö hahmot vielä sitä. Nimen sukupuolella ei siis periaatteessa ole väliä. 😀

Kaikki nimeä ehdottaneet hahmot saavat kunniamerkin. Oskari valitsee kissansa nimen joko sen mukaan, mistä tykkää itse eniten tai mihin hänet painostetaan tehokkaimmin. 😀

Ehdotuksia voi jättää tähän, mutta poimin niitä myös tarinoista, jos jonkun hahmolta tulee ehdotus siellä vastaan. Kissanristiäiset pidetään näillä näkymin 2.9., eli ainakin siihen asti on aikaa ehdottaa. Ehdotuksiaan saa lisätä ja muokkailla siihen asti myös, jos tulee kesken kaiken toisiin aatoksiin.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Nitthan. Syy: Kunniamerkki lisätty

[NitthanOsallistuja]

Naimisiin.

En saanut sitä mielestäni. Tuijotin Niklaksen sormessa olevia sormuksia niin kauan, että hän piilotti kätensä Hopiavuoren pirtinpöydän alle ja ryhtyi pälyilemään ympärilleen ilmiselvästi pakoreittiä etsien. Kiinnitin nopeasti katseeni kuppiini. Siinä oli vielä puoli kuppia jäähtynyttä kahvia. Tartuin ruusukuvioiseen lusikkaan ja sekoittelin varoen, etten osunut reunoihin.

Olisin halunnut naimisiin.

Olin pienestä asti kuvitellut elämäni ihan erilaiseksi. Halusin ihan eri asioita, tai ehkä kuvittelin haluavani. Halusin tulla viideltä kotiin töistä. Koti olisi omakotitalo, vähän sen näköinen kuin Niklaksen ja Marshallin, mutta hevosia ja tallia en ollut koskaan kuvitellut. Pihaa kiersi aina koristeaita, ja aina oli kesä. Kun avasin portin, portailta juoksi aina kaksi lasta. Vanhempi oli tietenkin poika, nuorempi tyttö, ja molemmat vielä pieniä. Heillä oli kaunis vaalea iho ja mustat hiukset niin kuin äidilläänkin. Halasin heitä ja katsoin ovelle. Siellä odotti nainen, minun vaimoni, jolla oli Busarakhamin kasvot. Äiti kävi aina sunnuntaisin lounaalla ja antoi tikkarit minun puhtaille, kauniille lapsilleni ja kukan minun vaimolleni, jolla oli naimisissa olevan naisen nuttura.

En menisi naimisiin.

Noa joi teetä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena Ilkka-Pohjalaisesta uutisia, jotka koskivat tällä kertaa Tervajokea ja Laihiaa. En ollut ajatellut sitä punaista taloa ja piha-aitaa enää pariin vuoteen. En ollut kokenut luopuneeni mistään, mutta kun Niklas ja Marshall menivät naimisiin, ensimmäisen kerran koin jääväni jostain paitsi Noan kanssa. Miksi naimisiin meneminen edes merkitsi minulle jotain?

Mutta kun halusin naimisiin.

Kosketin varovaisesti Noan käsivartta. Huppari oli pehmoinen. Noa nosti katseensa kysyvän näköisenä, mutta sitten huoli hiipi hänen katseeseensa. Vilkaisin Niklasta, jonka käsi oli taas pöydällä. Muita ei tainnut olla katselemassa. Nostin Noan kyynärpäätä sen verran, että hän ymmärsi puristaa minut kainaloonsa kun kumarruin hiukan. Hengitin hänen hupparinsa hartiaan muutaman kerran. Noa oli näyttänyt vieraalta Niklaksen ja Marshallin häissä puku päällä, mutta hän oli hymyillyt minulle ihan niin kuin minun oma Noani. Olin vältellyt häntä taas loppuillan, koska en ollut malttanut odottaa pääseväni Hopiavuoren tuvan vintille riisumaan häneltä sitä pukua. Paidasta puuttui nyt nappi. Sitä ei ollut löytynyt Noan huoneesta.

Noa ei haluaisi naimisiin.

Kuvittelin meille oman asunnon. Siellä olivat Noan kaikki kukat ja sellainen harmaa kulmasohva, jonka niin kovasti halusin. Sillä voisi olla vihreä viltti. Keittiö olisi aika pieni, mutta sinne mahtuisi pyöreä pöytä. Tekisin meille ruokaa, vaikka en oikein hyvä ollutkaan, mutta niin hienoa tekisin kuin osaisin. Ostaisin kukkia, jos kehtaisin. Jännittäisi odottaa, että Noa tulee, mutta lopulta hän tulisi kotiin ja haluaisi halata minua. Varmaan en pystyisi halaamaan normaalisti, kun jännittäisi. Hän arvaisi varmasti, että jotain on tekeillä, mutta istuisi kuitenkin syömään liian hienoksi laitettuun pöytään. Olisin olevinani tosi ovela silloin. Varmaan pukisin päälleni jotain siistiä, mutta ei epäilyttävän juhlallista. Sitten lopuksi kysyisin — että — Noa. Mennäänkö naimisiin. Tai en minä varmaan niin tyhmästi kysyisi. Jotain sanoisin, jotain järkevää, mutta sormus minulla olisi jo, koska olenhan urkkinut oikean koon jo sata vuotta sitten muihin tarkoituksiin. Ja olisin sillä lailla polvistuneena — ellen sitten pyörtyisi. Sitten — sitten — Noa katsoisi minua pitkään vakavana. Chai, Noa huokaisisi ennen kuin pudistaisi päätään.

En ikinä uskaltaisi kysyä.

[NitthanOsallistuja]

Morsian

Jokin rapisi. Se oli kovempi ääni kuin hiiren ja se kuului alakerrasta, minun sivuoveltani. Noeul oli omin päin tallilla ja olin yksin, joten en olisi millään halunnut mennä alakertaan katsomaan, mikä tai kuka siellä oli. Kurkistin sateeseen asuntoni ikkunasta, mutta mikä tahansa ovella rapistelikin, se jäi piiloon lipan alle.

Kun kuulin oven avautuvan, teki mieli aseistautua ihan millä tahansa. Hillitsin itseni sydän pamppaillen. Ei siellä mitään ihmeellistä ollut. Ties vaikka olisi kirkkoherra. Seurakunnan toimistolle tulija varmaan pyrki, tuonne noin rappusten alle. Silti minun piti uskaltaa mennä tarkastamaan talonmiehen ominaisuudessa.

Vaaleansinisiksi maalatut portaat olivat liukaat mutta narisemattomat, kun asteli reunoja pitkin. Hiivin villasukillani varovaisesti alaspäin. Eteistilassa oli valo. Ja kyllä — seurakunnan toimiston ovessa roikkui avainnippu. Hengitin syvään ja rentouduin. Sitten tassuttelin ovelle ja kurkistin sisään.

”Hello?” ähkäisin, kun näin, kuka toimistolla kollasi. Taas Hello.
Hello tuuppasi nipun paperia pieneltä pöydältä lattialle. ”Hyi jeesus kun mä säikähdin!”
”Mitä sä täällä teet?” utelin häneltä, kun hän kyykistyi keräämään papereita.
”No haen kirkon avainta. Tietenkin.”
”Kirkon? Siis — Otsonmäen kir — miks?”

Hello katsoi minua kyykkysiltään niin kuin tyhmää. Hän keräsi paperinsa hyvin asiallisen näköisenä, kopautti nipun lattiaa vasten tasaiseksi ja laski sen takaisin pöydän kulmalle.

”Koska mulla on tylsää”, hän sanoi. ”Ja mä tuun hulluksi yksin kotona.”
”Joten — joten — joten sä meet — kirkkoon?”
”Nii.”
”Kirkko on kiinni.”
”Jep, ja siks mä haen täältä avaimen. Tai no, siksi myös, että mun oma avain jäi kotiin kun mä lähdin ajelemaan, joten mä otan tän vara-avaimen ja meen tällä.”
”Onks sulla Otsonmäen kirkon avain?”
”Tietenkin on!”
”Miksi?”
”Koska mulla on suhde meidän kirkkoherran kanssa”, Hello sanoi vakavalla naamalla, mutta silmiään pyöräyttäen.
”Se on nainen!” parahdin jotenkin automaattisesti.
”Susta on tullu kyllä ihan tosi homo.”
”Et sä — en mä voi — en mä anna sun viedä mitään kirkon avaimia täältä. Ei niitä saa ottaa. Mitä jos jotain menee vaikka rikki siellä?”
”No lähde mukaan vahtimaan!”
”Eikä kun — ei — kukaan ei mee kirkkoon vara-avaimilla!”
”Kuule Chai. Mä aion mennä nyt näillä avaimilla kirkkoon, koska mä en jaksa ajaa kotiin hakemaan omia. Sä joko elät sen asian kanssa tai sitten sä tuut mukaan vahtimaan, mutta kato nyt itteäs ja kato sitten mua. Sä et pysty mua estämään.”

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että yhdessä hujauksessa olin Otsonmäen kirkon portailla pitelemässä sateenvarjoa, kun Hello avasi ihan reteästi etuovea, eikä edes sivuovea. Kun se aukesi, kirkon ilmaa, joka oli ulkoilmaa kylmempää, tulvi ulos kuivana ja jäätävänä. Hello paukautteli valoja päälle ja vihelteli mennessään ihan niin kuin olisi kotiinsa tullut. Minä jätin arastellen sateenvarjon ihan oven viereen. Ei ihmisen kuulu olla kirkossa omin päin, ellei sitten ole pappi tai jotain.

Kiipesin Hellon perässä rappuset pikkuiselle urkuparvelle. Hello oli jo ehtinyt ylös. Hän nojaili valkoiseksi maalattuun kaiteeseen ja katseli alttarin suuntaan. Otsonmäen kirkko oli ristikirkko. Ristin sivusakaroihin ei nähnyt. Vaikka kirkon piti olla rauhan ja rakkauden paikka, tuntui kuin sakaroissa vaanisi jotain ilkeää. Hello sen sijaan näytti samalta kuin lomakuvien ihmiset, kun he katselevat hotellihuoneensa parvekkeilta palmuja ja uima-allasta. Rentoutuneelta. Siltä, että hän oli mielestän ihan oikeassa, ihanassa paikassa.

”Käytsä niinku — ootsä niinku usein täällä omin päin?” kysyin, ettei olisi niin hiljaista. Kysymys kaikui tyhjässä kirkossa kammottavasti.
”En”, Hello vastasi kuuluvalla äänellä ja jäi selvästi kuuntelemaan kaikua. ”Huhuu!” hän huusi ja hymyili.
”Miks sä tänne halusit?”
”Emmä tiiä”, Hello sanoi ja käveli ohitseni. ”Teki mieli soittaa urkuja.”
”Mitä!”
”Soittaa urkuja. Ootsä ikinä soittanu kirkon urkuja, Chai?”
”No en tietenkään!”
”Nyt olis hyvä hetki kokeilla. Tuu vaan. Tuu. Istu siihen. Eikä kun tuu nyt kunnolla tähän.”

Urkujen koskettimet näyttivät pianon koskettimilta. Paitsi että niitä oli monta riviä. Lisäksi koko hökötys oli ihan hirvittävän suuri ja pelottava. En halunnut, että kukaan, Hellokaan, soittaisi sitä. Oli kauhistuttavaa edes kuvitella, miten kovalta urkujen ääni kuulostaisi tyhjässä kirkossa.

”Soita”, Hello komensi.
”En mä osaa soittaa”, mutisin hiljaa, ettei ääneni kaikuisi.
”Channel your asianness”, Hello käski. ”Kaikki aasialaiset syntyy niin et niihin on ohjelmoitu kahdentoista vuoden pianotunnit. Samalla lailla tätä ajetaan.”
”Mä oon vissiin väärän rodun aasialainen, ja sitä paitsi mä oon suomalainen…”
”On siinä mulla paska aasialainen. Oikeen köyhän miehen versio. Mitä soitetaan?”

Epäröin. Hello näytti kysyvän ihan tosissaan.

”Mitä kirkossa ees voi soittaa? Jotain häämarssia?” kysyin kauhuissani minulle asetetusta vastuusta.

Hello painoi välittömästi sormensa koskettimille. Häämarssi alkoi soida niin hirvittävän lujaa, että vaikka olin ihan aikuinen ihminen, minun teki mieli piiloutua penkin alle ja peittää korvani. Ei tyhjässä kirkossa kuulunut soittaa urkuja. Ei tyhjässä kirkossa kuulunut olla siviilejä! Sydän tykytti ja käsiä vapisutti. Hengittäminenkin tuntui olevan vaikeaa, kun ilmassa oli niin paljon ääntä.

”Meinaatsä mennä naimisiin?” Hello melkein huusi.
Pudistin päätäni. En halunnut keskustella tästä tai yhtään mistään tässä metelissä.
”Harmi. No, mä voisin kyl mennä. Mut sillon olis kyllä aiva eri häämarssit.”
Häämarssi muuttui siksi Star Warsin teemaksi, joka kuuluu, kun ne tyypit kävelevät. Siksi marssiksi. Hello nauroi. Minäkin kuvittelin morsianta kävelytettävän sen musiikin soidessa ja hymyilin. Olisi se näky. Hetken kuluttua musiikki kuitenkin muuttui taas. Sitä musiikkia en tunnistanut, eikä se kuulunut kirkkoon yhtään sen enempää kuin Star Wars. Se oli kaunista.

Kun korva tottui koviin ääniin, urkujen takana piilosssa oli aika turvallista olla. Hello ei puhunut enää mitään, vaan soitti ja nautti. Sitä ei kestänyt kovin kauaa. Yhtä nopeasti kuin hän oli aloittanut, hän myös lopetti soittamisen. Saman tien hän oli jalkeilla ja venytteli selkäänsä.

”Vai et halua naimisiin”, hän palasi aloittamaansa keskusteluun, johon en ollut tarttunut.
”En mä sanonu etten mä halua”, korjasin. ”Mut emmä usko että mä ikinä…”
”Kuinket?”

Kävelin kaiteelle, johon Hello oli äsken nojannut. Katselin käytävää, jota peitti punainen karhea matto. Otsonmäen seurakunta oli evankelis-luterilainen. Kirkosta puuttui kaikki se loisto, joka tutuissa ja turvallisissa ortodoksikirkoissa oli. Käytävääkin reunustivat penkit.

Jos minä menisin naimisiin Noan kanssa, kuka kävelyttäisi morsiamen käytävää pitkin, kun kummallakaan ei ollut isää elämässään? Kuka ylipäätään oli morsian? Kuka seisoisi tuolla edessä oikealla, kuka vasemmalla? Kuka suutelisi ja ketä, kun sanottaisiin, että voit nyt suudella morsianta? Kenen tahtomisia kysyttäisiin ensin ja kenen sitten? Kuka saisi sormuksensa sormeensa ensimmäisenä? Kaikki tuohan oli selvä merkki siitä, ettei meidänlaistemme kuulunut mennä naimisiin. En ikimaailmassa kehtaisi olla niin kuin Niklas ja Marshall.

”Se olis aika outoa”, sanoin Hellolle, joka nojaili vierelläni ja katseli samaa käytävää ja samaa alttaria, jonka taulussa Jeesus herätti Lasaruksen.
”Olla naimisissa?”
”Ei kun mennä… Naimisiin…”
”Kuinni?”

Miten Helloa ei häirinnyt mikään tuollainen? Vai eikö hän ajatellut tarpeeksi pitkälle?

”Morsian…” aloitin, mutten sittenkään tiennyt, miten jatkaisin.
Hello huokaisi nenänsä kautta ja hymyili vinosti. Sitten hän katsoi minua oikeastaan aika lempeän näköisenä.
”Älä mieti aina liikaa”, hän kehotti. ”Tuu. Mennään hakeen mun takki saarnatuolista.”
”Minkä takia sun takki on — sanoitsä oikeesti saarnatuolissa?”
”Joo. Mä kokeilin eilen millanen akustiikka siellä on ja mun tuli kuuma.”
”Eli sä käyt päivittäin oikeesti täällä! Miten sulla oikeasti on avaimet tänne?”
”No enkä käy. Ja tietenkin mulla on avaimet. Ootsä nyt oikeesti ehtiny unohtaa, kuka on Otsonmäen seurakunnan reippain vapaaehtoinen numero Uno joka Jeesuksen asiassa?”
”Älä sano Jeesus kirkossa”, supatin hätäisesti.
”Miksen? Pappiki sanoo vähän väliä. Hei, haluutsä kiivetä mun kaa tonne torniin kattoon maisemia?”

[NitthanOsallistuja]

In

”Hia!” Noeul huikkasi jo ovelta ja potki kenkänsä jaloistaan sen kuuloisena, ettei tosiaankaan malttanut asettaa niitä siististi järjestykseen niin kuin hänellä oli tapana.
”No?” ehdin kysyä juuri ennen kuin hän saapui juosten keittiöön. ”Onko sulla joku hätänä?” kysyin, kun sydämeni jätti pari lyöntiä välistä.
”Ei ei — hia Chai — Noeul hankki lahjan!”

Noeulilla oli kuin olikin käsissään laatikko, kenkälaatikkoa suurempi, mutta vaaleanpunainen. Sen kansi oli sidottu paikalleen hopeanvärisellä leveällä silkkinauhalla. Noeul asetti sen eteeni pöydälle, ja kun vain tuijotin sitä, hän liu’utti sitä hieman lähemmäs.

”Avaa se.”

Katselin laatikosta Noeuliin ja Noeulista laatikkoon. Serkku ei pystynyt olemaan hymyilemättä, vaikka puri huultaankin välillä. Hän puristi käsiään yhteen selkänsä takana sen oloisena kuin hänen olisi itse tehnyt mieli avata laatikkonsa. Tuollaista aitoa innostusta hän ei osannut teeskennellä, vaan syvänruskeiden silmien palo oli ihan aitoa ja varpaille nouseskelu tahatonta.

”Ei mulla oo syntymäpäivä”, sanoin hitaasti ja epäröiden. Ei kai ollut? No ei ollut!
”Ei kun nong halusi ihan muuten vain antaa lahjan. Tai no… Noeul… No, avaa se!”

Kosketin laatikkoa kevyesti. Se seisoi tukevasti pöydällä. Ihan kevyt se ei ollut. Vilkaisin Noeulia, joka tuijotti laatikkoaan niin kiinteästi, ettei huomannut katsettani. Silkkinauha oli pehmeää ja luisti helposti vetämällä auki rusetilta, jolle se oli kieputeltu.

”Mikä se on?” kysyin hiljaa, vaikka mieluiten olisin avannut lahjan yksin. Noeulilla oli ihan liian kovat odotukset. Jos teeskentelisin ilahtunutta, se ei menisi läpi. Voi kun laatikossa olisi jotain mukavaa. Olisipa siellä ainekset johonkin lasinuudelikeittoon. Siitä voisin ilahtua aidosti.
”En kerro. Avaa, avaa!”

Otin laatikon syliini. Se, mitä siellä olikaan, kieri yhteen nurkkaan. Jaaha. Vaikka laatikko oli suuri, siellä oli jotain pientä, jotain melko pehmeää, mutta ei sentään niin pehmeää kuin tyynyt olivat. Lasinuudeleita siellä ei voinut olla.

Noeul vinkaisi odotuksesta, kun avasin hitaasti kannen. Se aukesi niin kuin kenkälaatikon kansi.

Mitä ihmettä?

Tuijotin lahjaani typertyneenä.

Se tuijotti takaisin.

”Ööm… Noeul”, sanoin varovaisesti.
”Mitä?” serkku kysyi yhtäkkiä epävarmana.
”Me ei… Me ei totanoin Suomessa tavata… Mä en tiedä miten teillä, mutta me ei… Me ei anneta eläviä eläimiä lahjaksi.”
”Mutta se on niin söpö!”

Noeul kaivoi laatikon nurkasta nyrkkiinsä pienen harmaan karvapallon, joka maukaisi kimeästi hädissään. Sillä oli siniset sirrisilmät, mutta ei aavistustakaan, miksi se oli tungettu pahvilaatikkoon ja raahattu yksinään tähän outoon paikkaan. Se maukaisi vingahtavasti uudelleen, kun Noeul istui sen kanssa pöydän päädyssä olevalle jakkaralle.

”Oletko sinä Inin isi?” Noeul hurisi minulle pidellen kissanpentua kasvojensa edessä.
”In? Ei Noeul, et kai sä ole antanut sille nimeä!”
”Minä olen In”, serkku hurisi kissanpennun äänellä, joka oli hieman sössöttävä ja kehräävä, niin kuin kissanpennun äänen voisi kuvitella olevankin. ”Isi ota In syliin na khab?”

Huokaisten ojensin käsivarteni ja Noeul laski kauhusta jäykän kissaparan kämmenilleni. Se oli ihan liian pienikokoinen ollakseen luovutusikäinen ja se tutisi hiljaisena villapallona otteessani. Sille tulisi melko pitkä turkki, jos se jäisi henkiin tästä koettelemuksestaan. Painoin sen rintaani vasten, enkä voinut olla tuntematta sääliä ja hellyyttä niin kuin mitä tahansa eläinvauvaa kohtaan.

”Noeul…”
”Me voidaan ostaa sille sellainen raapimapuu”, Noeul haaveili.
”Noeul, mistä sä sait tämän?”
”Mitä? Yhdeltä mieheltä vaan.”
”Yhdeltä mieheltä? Keneltä mieheltä? Meidän pitää viedä tämä kotiinsa. Kuinka vanha tämä edes on?”
”Kuusi viikkoa vanha.”
”Kuusi! Noeul!”
”Etkö sä tykkää siitä..?”

Hieroin ohimoitani kissattomalla peukalollani ja etusormellani. Noeulilla oli kissoja kotonakin. Miten hän oli noin tyhmä? Tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi, tosi tylsäksi — ja Noeulin väsyneeksi isäksi. Vedin henkeä ihan kunnolla ennen kuin puhuin, koska Noeulin tarkoitusperät olivat varmasti olleet hyvät.

”Kissanpennut saa ottaa ehkä… Kakstoistaviikkoisina”, sanoin rauhallisesti ja etsin samalla kännykältä käännöstä sanalle luovutusikä. En osannut sanoa sitä sanaa, joten näytin sen puhelimen näytöltä Noeulille.
”Ei Noeul ymmärrä tuota sanaa”, Noeul väitti.
”Mistä kissat tulee?” kysyin lapsekkaasti, kun en jaksanut miettiä, miten kysytään, mistä Noeulin kissat oli hankittu.
”Eläinkaupasta”, Noeul vastasi hämillään.
”Eläin — ei Suomessa. Suomessa ne tulee kasvattajalta tai –” Etsin taas puhelimelta sanaa kissatalo, mutta ei sille löytynyt käännöstä. ”Tai — tai sellaisesta paikasta, johon kerätään kodittomia kissoja hoitoon.”
”Mitä?”
”Ja ne on vähintään kakstoista viikkoa vanhoja — tai jotain sinnepäin.”

Ihan liian pieni harmaa kissanpentu mönki varovaisesti hupparini etutaskuun ja jäi sinne. Suojelin sitä käsilläni. Vai että oli se tullut joltain mieheltä. Millä minä selvittäisin, keneltä mieheltä, ja missä sen emo oli? Voisiko sitä edes palauttaa sinne, mistä se oli lähtöisin, kun tämä joku mies oli jo kerran pannut sen maailmalle ihan liian pienenä? Ja mitä varten Noeulin oli pitänyt raahata tänne ylipäätään mitään eläimiä? En minä ollut ikinä ajatellut ottavani kissaa tai mitään muutakaan lemmikkiä.

Kissanpentu taisi nukahtaa. Noeul tuijotti pöytää alahuultaan katuvaisena pureksien.
”Mennään nyt edes sohvalle”, huokaisin ja nousin varovaisesti.

Serkku seurasi minua nöyränä yhdistettyyn olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen ja istui sängylleni. Yritin kuulustella häntä mahdollisimman ystävällisesti kissan alkuperästä ja siitä, mitä seuraavaksi tekisimme. Rauhallisesta sävystäni huolimatta Noeul niiskaisi hiljaa ja yritti pyyhkiä salaa kyyneliään kämmenselkiinsä.

”Ei Noeul voinut ottaa niitä kaikkia, mutta yhden edes”, Noeul sanoi taistellen pitääkseen äänensä edes joten kuten vakaana. ”Se mies sanoi, että ne on parempi hukuttaa kun viedä lääkäriin joka pistää niitä isolla piikillä. Niinhän tapahtuu joka päivä, mutta–”
”Eikä tapahdu!” keskeytin Noeulin horinat. ”Ei meillä hukuteta kissanpentuja — enää! Se on laitonta.”
”Se hukutti kuitenkin Jätinmonton sinne sivu-uimapaikalle yhdeksän pentua, joita Noeul ei valinnut.”

Kissanpentu nukkui taskussani ja minä suojelin sitä kämmenilläni. Se oli ihan liian pieni olemaan täällä meillä, mutta ihan liian pieni se oli myös olemaan kivien kanssa pussissa Jätinmonton pohjassa. Siellä niitä kuitenkin oli yhdeksän, jos Noeuliin oli uskominen.

”Mä en tiedä, onko tää nyt poliisin vai — eläin — eläinten — eläinpoliisin asia”, mietin ääneen, enkä keksinyt eläinsuojelulle thainkielistä sanaa.
”Poliisin? Mitä? Onhan jokaisella oikeus hukuttaa oma kissa.”
”Mitä ihmettä Noeul, eikä ole! Ne pennut olis voinu vaikka ottaa siltä — keltä lie — viedä eläinten — sinne mihin kerätään niitä kodittomia kissoja.”
”Noeul ei tiennyt…”

Noeulin kaikki into oli poissa. Hän valui sängyltä lattialle polvilleen ja käveli sillä tavalla eteeni. Hän painoi kasvonsa syliini, poskensa höyhenkeveästi kissanpennun muodostaman hupparimöykyn päälle ja oli siinä.
”Anteeksi In”, hän kuului mumisevan ihan hiljaa. ”Noeul antoi kaikkien Inin siskojen ja veljien kuolla.”
Silitin toisella kädellä kissaa hupparin taskussa ja toisella Noeulin hiuksia. Eilen olin ollut Jätinmontolla uimassa, mutta en enää ikinä menisi.

[NitthanOsallistuja]

Kehno manipuloimaan

”Saako Noeul olla täällä vielä pidempään, isoveli?” Noeul kysyi yhtenä iltana sohvalla peiton alla jo maatessaan. Kun hän todella tahtoi jotain, hänen äänensä muuttui ihan pehmeäksi, lapselliseksi. Mietin, oliko se jokin Noeulin ja Yenin keksimä juttu, vai olivatko äiti ja täti vahingossa opettaneet sen lapsilleen. Voiko se olla kulttuurinen juttu? Miksen minä osannut sitä? Ainakaan tietääkseni. Vaikka ei aikuinen mies tavannut kyllä noin tehdä.

Mutta miksei Noeul voisi olla pidempäänkin? Hänhän oli kiva kämppis. Hän siivosi jälkensä säntillisesti ja taitteli petivaatteensa pois jo ennen kuin heräsin. Hän osasi kävellä itse kauppaan ja tallillekin, teki välillä ruokaa, katsoi iltaisin joskus elokuvia kanssani ja pysyi pitkillä lenkeillään antaakseen minulle ja Noalle aikaa olla meillä kahdestaan. Hän oli aina ystävällinen ja lempeä, ja osasi olla hauskakin.

Toisaalta kaipasin omaa kotiani, omaa tilaani. Olin kahdesti jättänyt Noeulin yksin kotiin ja lähtenyt yöksi Noan luo, mutta Noa ei ollut nukkunut meillä kertaakaan Noeulin aikana. Inhosin pukea päälleni heti sängystä noustuani ja yrittää muistaa ilmoitella, koska milloinkin pääsin töistä. Oli kamalaa mennä aamulla ja illalla höyryiseen vessaan, kun joku muu oli jo käynyt suihkussa ennen minua. Tietokonekin vaihtoi paikkaa itsekseen. Toisaalta… Olivatko nuo nyt niin isoja asioita?

Enemmän taisivat kuitenkin painaa Noeulin hyvät puolet, eikä niistä edes se, miten vaivaton kämppis hän oli. Oli vieläkin ihmeellistä, että joku tavallaan näytti minulta, mutta ei ollutkaan ruma ja paha. Olin oppinut myös koko joukon uusia sanoja ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin yhtään mitään yhteyttä äidin äidinkieleen. Olisi ollut mielenkiintoista ehtiä oppia, millaista on olla thai, vai olikohan se ylipäätään minkäänlaista. Noeul osasi myös käsitellä äitiä loistavasti ja puhui hänelle niin ihmeellisellä tavalla, että sai tekemäni virheetkin näyttämään saavutuksilta. Äiti oli kehunut minua kahdesti pelkästään tällä viikolla. Eräänä iltana oli tuntunut ihan oikeasti siltä kuin äidin sanat olisivat olleet totta: olin hyvä poika, fiksu poika, kultainen poika. Halusin pitää Noeulin Noeulin takia, mutta enemmän halusin ehkä pitää hänet itsekkäistä syistä.

”Saisit sä täällä olla vaikka kuinka”, kerroin murtuneella kielitaidollani, ”mutta se ei ole musta kiinni, vaan tädistä.”
”Äidiltä Noeul saa luvan kyllä vaikka heti”, Noeul vakuutti.
”Enpä usko. Ellet sitten vedä esiin mä-oon-aikuinen -korttia ja alota riitaa.”
”Aikuinen? Noeul asuu kotona äidin ja isän kanssa! Voin olla vaikka satavuotias, mutta asun nyt äidin kotona ja teen niin kuin äiti sanoo. Mutta lupa saadaan kyllä. Näytänkö vaikka?”

Noeulinkin perheessä äiti päätti lastensa asioista ihan niin kuin meillä oli ollut. Täti ja äiti olivat myös siskoksia, joten kai heidän luonteissaankin jotain samaa oli. Äiti ei olisi ikinä antanut minun tehdä oman pääni mukaan tällaisessa asiassa, jos olisin ollut Noeul. Pyytää nyt lisäaikaa vieraassa maassa! Tädillä oli varmasti muitakin suunnitelmia poikansa loppukesän varalle. Noeul oli jo sen ikäinenkin, että ainakin meidän äiti olisi laittanut hänet jo naimisiin. Olihan minuakin yritetty laittaa kunnes äiti oli luovuttanut. Kuulemma kukaan ei haluaisi tyttärensä puolisoksi tällaista. Noeul kuitenkin oli erilainen. Kunnollinen. Ei täti päästäisi häntä käsistään: ei ainakaan, kun oli nähnyt, millainen minusta oli tullut.

”No näytä nyt”, sanoin siitä huolimatta, että Noeulille ei lupaa heltiäisi.

Serkku nousi virkeänä makuupaikaltaan ja rullasi peittonsa sivuun. Sitten hän meni matkalaukulleen ja etsi sen pohjalta siististi taitellun valkoisen kauluspaitansa, jonka puki ylleen ennen kuin istui takaisin sohvalle. Siristyvät silmät tuijottivat minua. Kai täti muuten tiesi, että Noeulin valkoinen kauluspaita peitti kaksi suurta tatuointia?

”No?” kysyin lopulta.
”Paita päälle, isoveli! Me mennään videopuheluun!”
”Aijaa — aijaa — olisit sanonu — mä laitan jotain”, ähkin ja nousin kuumalta sängyltä vetääkseni viereiselle tuolille jääneen t-paidan ylleni.
”Ei sitä, hia, kun kunnon paita!”
”Kunnon paita?”
”Eikö Chailla ole mitään, missä on pitkät hihat? Ei ei sitä, se on punainen — odota!”

Tuijotin hölmistyneenä vaatekaappiini. Noeul tassutteli kauluspaidassaan vierelleni ja kurkisti sisään. Hän tarttui ainoan valkoisen kauluspaitani hihaan ja rutisti sitä, mutta ei vetänyt sitä ripustimelta. Katsoin häneen kohottaakseni kysymyksen merkiksi kulmiani, mutta hänen nenänvartensa oli rypyssä, eikä hän kiinnittänyt katseeseeni huomiota.

”Huono paita, p’, meidän pitää ostaa Chaille joku kerta kunnon paita. No, ei se mitään, pikkuveljellä on mukana ainakin yksi, joka käy, odotapa…”

Hetken laukkunsa sisältöä tutkittuaan Noeul ojensi minulle tummansinisen paidan, jossa oli pitkät hihat eikä mitään printtiä. Pudistin päätäni, mutta puin sen kiltisti ylleni ja istuin sohvalle serkkuni viereen. Ei Noeul normaalisti kyllä ollut erityisen tarkka vaatteistaan. Mikähän tämä juttu oli?

”Kaikki keinot pitää käyttää, isoveli”, Noeul sanoi, kun whatsapp-videopuhelu jo tuuttasi. ”Katso meitä, miten kilttejä ja suloisia me ollaan! Miten näin kohteliaille ja fiksuille pojille, jotka soittaa äitiensä kuulumisia, voi sanoa ei?”
”Valehtelua ja manipulointia”, mutisin suomeksi.
”Eikä ole”, Noeul väitti thaiksi. ”Miksi lähteä kilpajuoksuun takamatkalta, jos käytöstapojen kanssa saa lähteä viivalta ja joskus sen edestäkin?”
”Mutta kun sulla oli tänään koko päivän hihaton raitapaita. Et sä ole tällainen oikeasti. Kai nyt täti — kai nyt sun oma äiti tietää, millainen sä oikeasti olet!”
”EiNoeul ole oikeasti niin kaunis kuin juhlissa, mutta silti puen kivemmat vaatteet silloin”, Noeul huomautti ja kietaisi käsivartensa kaulalleni juuri ennen kuin puhelu yhdistyi.

Tädin kasvoille levisi onnellinen hymy iPhonen näytöllä. Myös Noeul näytti siltä kuin olisi odottanut malttamattomana ties kuinka kauan, että sai puhua äidilleen.

”Sawaddee khap mäa!” Noeul tervehti sydämellisesti.
”Päivää täti”, minäkin sanoin ja levensin hymyäni kun Noeul nipisti kipeästi olkapäätäni.
”Pojat! Voi miten komeita poikia! Mitä pojat ovat puuhanneet?”
”Äiti, kaikkea tosi kivaa!” Noeul oikein puuskahti ja sai silmänsäkin tuikkimaan. ”Noeulilla ei ole ikinä ollut näin mahtavaa lomaa! Ratsastin metsässä Pondilla monena päivänä, ja isoveli teki tänään riisiä ja kanaa!”
”Hyvä luuk! Entä Chai? Miten voit?”

Noeul käänsi kameran niin, että hetken aikaa täti näki vain minut. ”Puhu niin kuin thai”, hän mumisi ihan hiljaa, ja se tarkoitti, että puhu yhtä ärsyttävästi kuin Noeul itse. Eli kaikista mahdollisista ihmisistä kolmannessa persoonassa. Vähän niin kuin vauvoille tavataan puhua.

”Luuk Chai on oppinut puhumaan vähän thain kieltä”, kerroin oikeasti ylpeänä itsestäni, ja Noeul käänsi puhelintaan uudelleen niin, että näkyi itsekin kuvassa, kun jatkoin puhumista sillä tavalla kuin hän halusi. ”Pikkuveli on hyvä opettaja. Chai näki myös valokuvia… Perheestä.”
”Hienoa Chai”, täti henkäisi kyyneliä silmissään. ”Kuulitko Fah? Fah? Chai puhuu hyvin phaasaa thai.”
”Ainakin vähän”, korjasin. Taas Noeul nipisti, mutta verhosi sen niin, että puristi minua tosi ylpeänä kainaloonsa.
”Isoveli kysyi Noeulia toiseen ratsastuskilpailuun”, Noeul toimitti ja yritin hillitä hätkähdykseni. Se oli vale. Pidin kaikin voimin ilmeeni kurissa. ”Missä se olikaan?”
”Ahvenanmaalla taas”, valehtelin, enkä voinut katsoa suoraan Noeulin puhelimeen.
”Jännittävää! Voiko äiti tulla katsomaan? Noeul?”
”Kun siinä se mutta onkin…” Noeul mutisi sen näköisenä kuin olisi murheen murtama.

Tuo poika ei tosiaankaan ollut mestarimanipuloija, mutta täti näytti uskovan hänen suruunsa ja iloonsa täysin. Muistelin, kuinka Noeul tuli meille, ja viimeksi silloin olin nähnyt hänet tuollaisena, noin huolellisena. Täti vaikutti tosi mukavalta ihmiseltä. Miksi Noeul piiloutui tuollaisen roolin taakse häneltä? Piiloutuiko hän aina? Ja kuinka täti ei muka nähnyt?

”Noeul joutuu tuottamaan pettymyksen joko äidille tai isoveljelle”, Noeul kertoi lähes uskottavan murheissaan.
”Mitä nyt?”
”Se kilpailu on melkein kuukauden päästä. Noeul oli niin innoissaan, mutta muisti sitten, ettei voi mennä hian mukaan. Ajattelin kuitenkin soittaa… Kysyä, jos äiti antaisi luvan jäädä…”
”Äiti — äiti harkitsee”, täti sanoi aidon surullisena.
”Kiitos äiti. Mutta Noeul soitti vain hyvät yöt”, serkku kertoi ilme taas kirkastuen. ”On ollut niin hauskaa, ettei muista edes soittaa joka päivä, vaikka illalla on äitiä ikävä!”

Katsoin Noeulia pitkään, kun hän lopetti puhelun. Noeul vastasi katseeseen rauhallisesti silmiään räpäytellen.

”Valepukki”, totesin.
”Pelkästään se kilpailujuttu oli vale”, Noeul väitti. ”Eikä sekään kokonaan. Mä oon katsonut yksiä kilpailuita. Sä et vain ole pyytänyt mua mihinkään.
”Mä luulin et sä meet — en mä tienny pyytää ku — tai no — mikset sä muuten halua mennä kotiin?”
”Täällä on tosi hyvä olla. Ja Noeulilla on myös syynsä olla haluamatta mennä kotiin.”
”Ja et aio kertoa niitä?”
”En. Mennäänkö takaisin nukkumaan? Hyvää yötä, hia Chai.”
”No — mikset — no — hyvää yötä.”
”Voidaanko mennä huomenna siihen jännittävään paikkaan?” Noeul haukotteli vielä.
”Mihkä?”
”Siihen, joka näyttää siltä ku sitä olis pommitettu…”
”Jätinmont — se on hei vanha louh — joo. Mennään vaan.”
”Otetaan p’Noa mukaan…” serkku mumisi.

[NitthanOsallistuja]

Ma 5.6., kun Noeul on ollut viikon ensin Vantaalla

Hevonen

Melkein mustan väriset silmät. Ne näin serkustani ensin, kun olin halannut pikkusiskoani, omaa Yeniäni, pitkään ja hartaudella. En kuitenkaan tervehtinyt serkkuani, vaan käännyin tekemään wain ensin äidille ja sitten äidin esittelemälle Ngam-Chitille. Tuntui sivuseikalta, ettei serkku ollutkaan Noelle-niminen hento tyttö, jollaiseksi olin hänet kuvitellut. Olisin halunnut katsoa häntä uudelleen muista syistä, mutta pidin huomioni Ngam-Chitissä, kiharahiuksisessa ja pyöreäkasvoisessa naisessa.

”Nitthan!” Ngam-Chit huudahti jäämättä vastaamaan waihini kuin pikaisesti. ”Chai?” hän hieroi sinunkauppoja kysyvästi, ja nyökkäsin. ”Komea poika!”
Hänen halauksensa oli pehmeä ja niin tuttavallinen, kuin olisin todella kasvanut hänen kanssaan. Vaistomaisesti kiedoin omatkin käteni hänen ympärilleen, kun hän rutisti minua. Ainakaan meillä kotona ei halattu uusia tuttavuuksia. Ei oikeastaan ketään. Vieras nainen, jonka piti olla minun verisukulaiseni, painoi nenänsä hiuksiini ja suukotti minua sillä niin kuin thai-äitien kuului suukottaa pieniä lapsiaan, ja minä suljin hetkeksi silmäni. Tuoksui — kotoisalta. Pesuaineelta ja hieman joltain mausteelta. Siltä kuin ei äidin luona ikinä.
”Ngam-Chit, tervetuloa”, sain mumistua hänen olkapäätään vasten.
”Täti!” Ngam-Chit torui heti nauravalla äänellä, rutisti vielä hieman kovempaa ja päästi minut hymyillen irti. ”Chai, minä olen sinun tätisi. Tässä on sinun pikkuveljesi Noeul.”

Silloin sain katsoa serkkuani uudelleen. Hänellä oli kasvoillaan hymy, kun hän teki minulle tarpeettoman huolellisen wain ja kutsui minua isoveljekseen. Hänellä oli yhtä mustat hiukset kuin minulla, yhtä mustat ripset kuin minulla, yhtä musta iho kuin minulla. Nielaisin, jotta sain puhuttua. Olin mielestäni varautunut kaikkeen, mutta en ollut ymmärtänyt, mitä näkisin, kun katsoisin Noeulia.

”Tervetuloa, Noeul, pikkuveli”, sanoin varmasti, sillä tällaiset tavalliset fraasit minäkin osasin, ja tällä kertaa tarkoitin sitä. Näin, ettei Noeulia sen paremmin kuin tätiäkään haitannut, etten osannut sanoa hänen nimeään. Hinkkasin kirvelevää nenääni ja yritin piilottaa sen, millainen kokemus oli nähdä — ensimmäisen kerran — joku toinen thai-mies. Koko maailman ensimmäinen ihminen, joka näytti tavallaan siltä kuin minä, mutta silti niin täysin normaalilta hymyillessään ovenpielessäni. Ajattelin yhtäkkiä Rumaa Ankanpoikasta, ja sitä, miltä Ankanpoikasesta täytyi tuntua, kun se tapasi ensimmäiset joutsenensa.

Se ilta oli ensimmäinen, jolloin todella surin sitä, etten ollut oppinut thain kieltä. Vaikka Noeul puhui kuinka hitaasti ja selkeästi tahansa, en saanut kaikista ajatuksista millään selvää. Hän yritti vaihtaa englantiin, ja hänen englantinsa kuulosti virheettömältä, mutta minä en osannut kuin peruskoulun oppivelvollisuuden määrän sitäkään. Yen tulkkasi minkä kerkesi, mutta väsyi nopeasti — ja yhtäkkiä meidät kaksi, serkukset, kaksi kommunikointikyvytöntä, oli jätetty kahdestaan minun pieneen asuntooni.

Noeul ei piiloutunut puhelimensa taakse, vaikka hymyili vaivaantuneesti sohvallani. Hiljaisuus oli jatkunut jo sata vuotta, mutta en keksinyt, millä kielellä ja millä sanoilla sen katkaisisin. Ei tainnut tietää Noeulkaan, sillä hänen säärensä, jonka hän oli nostanut toisen polvensa päälle, vipatti levottoman jalkaterän mukana. Minun teki ihan hirveästi mieli pelata puhelimella jotain turhanpäiväistä, mutta en osannut kysyä, että mitä jos tehtäisiin hetki omiamme.

Lopulta Noeul nousi. Hän teki pienen wain ja kyykistyi kirjahyllylleni minua vilkaisten kuin lupaa pyytäen. Elehdin kädelläni, että siitä vain, ja hymyilimme toisillemme. Noeul löysi minun tuoreimman valokuva-albumini ja toi sen sängylle istuen sitten vierelleni. Hänen katseensa näytti kysyvältä, joten nyökkäsin. Katsotaan vain sitä.

Ensimmäisessä kuvassa olin Jennin kanssa Hukkasuolla, ja toisessakin samassa maisemassa Kirstun ja hänen hevosensa kanssa.
”Kuka?” Noeul kysyi ensin thaiksi ja sitten englanniksi osoittaen tyttöjä. ”Phaeng khab?” hän kysyi vielä virnistäen Kirstusta, jota suukotin poskelle selfiessä.
”Ei ole phaeng”, vastasin thaiksi ja esittelin vanhat tallikaverini. Noeul toisti nimet huolellisesti ja osoitti sitten hevosta kysyen jotain.
Pudistin päätäni. Ei meidän juttelustamme tullut yhtään mitään.
”A horse”, Noeul sanoi sitten painokkaasti, ja sitten jonkin sanan thaiksi — hevonen! ”Onko tämä sinun hevosesi?”

Siitä se lähti, Kirstun hevosesta, jota en ollut tavannut vuosiin sen paremmin kuin Kirstuakaan. Hevonen. Se oli meitä yhdistävä sana. Osasin paljon muita sanoja, joilla pystyi kertomaan hevosista, mutta hevonen oli puuttunut.

”Pond”, Noeul hymyili hetken päästä ja katseli Pondin kuvaa puhelimestani. Albumi oli hylätty kauemmas sängylle. ”Söpö!”
”Mennäänkö heti huomenna katsomaan Pondia? Ja muita hevosia?” osasin kysyä ihan luonnollisesti. ”Otetaan äiti ja täti mukaan.”
”Joo. Heti huomenna. Vai onko huomennakin näin kylmä?”
”Tänään on kahdeksantoista astetta lämmintä nong Noeul! Nyt on lämmin!”
”Lämmin? Onko teillä nyt edes kesä? Onko teillä aina tällainen kesä!”
”On! Lämmin.”
”Meillä oli kolmekymmentäneljä astetta, kun lähdimme!”
”Kuumaa!”
”Vähän lämmin.”

Sana kerrallaan opettelimme ymmärtämään toisiamme. Tein kaikkeni, jotta sain kerrottua Noeulille Pondin aiemmista vaiheista, ja tietenkin Flidasta ja Fannistakin. Noeul kamppaili ymmärtääkseen välillä otsa rypyssä ja jatkuvasti mahdollisimman yksinkertaisia kaksikielisiä tarkennuksia ja korjauksia tehden. Yhtä huolellisesti, toisteisesti ja vaivalloisesti hän kertoi hevosesta nimeltä Suai, ja minä ymmärsin hänen puhettaan.

Menin nukkumaan sinä yönä väsyneempänä kuin aikoihin, mutta samalla hymyilytti. Lattialla retkivuoteessa nukkui nong, jota en ollut tavannut koskaan ennen, mutta se ei tuntunut kauhean kummalliselta sittenkään. Olisinpa tavannut hänet jo kymmenen tai viisitoista vuotta aikaisemmin. Olisimmepa opetelleet samaa kieltä aikaisemmin. Onneksi nytkin oli hyvä aika.

[NitthanOsallistuja]

Sori, mutta…

Kunhan on Pond

Chailla oli Pond ja Pondilla oli Chai, ja molemmista tuntui, että niin oli tarkoitettu. Vain toinen tiesi, että järjestely kesti ainoastaan lyhyen ajan, mutta hänkin oli päättänyt nauttia ajasta täysin rinnoin. Niin hän oli tehnytkin. Vaikka ajoittain synkkyys valtasi Chain hiljaisina iltoina, seuraavana aamuna hän oli taas Pondinsa luona, eikä pystynyt olemaan hymyilemättä. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta se varmuus omasta paikastaan, jota yleensä niin nöyrä Chai huokui. Hänen paikkansa oli juuri tässä: Pondin kanssa ja Noan kanssa. Oli turha murehtia Noeulista etukäteen, sillä mistä sen tiesi, vaikka uusi tuttavuus olisi vain lisännyt sitä kaikkea hyvää, joka Chailla jo oli. Jokainen näki, että Chai vietti elämänsä upeimman kesän alkua.

Chain sukulaisilla ei ollut kuitenkaan yhtä puhdas sydän, paitsi ehkä Noeulilla, joka oli kenenkään, varsinkaan Chain tietämättä hyvin Chain kaltainen. Kaikilla tuntui olevan oma juonensa serkusten varalle.

Ngam-Chitin ylelliset kiharat lepäsivät samettisella tyynynpäällisellä, kun nainen tuijotti valkoista kattoa syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli monen muun roolinsa ohella äiti, ja sitä hän piti tärkeimpänä roolinaan, vaikka Noeul oli jo melkein aikuinen. Hän rakasti työtäänkin, muita velvollisuuksiaan, ja ennen kaikkea miestään, mutta Noeul oli ollut hänen elämänsä tärkein asia jo silloin, kun hän sai tietää olevansa raskaana. Ngam-Chit oli halunnut tarjota Noeulille kaiken, opettaa hänestä kunnon ihmisen. Joskus, kun Noeul oli ollut vielä lapsi, Ngam-Chit olikin kuullut kehuja lapsestaan, mutta siitä huolimatta naisessa oli kytenyt ainainen huoli. Noeul oli niin vakava. Noeul oli niin velvollisuudentuntoinen. Mitä jos Noeul ei ollutkaan oikeasti onnellinen? Mitä jos häneltä puuttui jotain? Mitä Ngam-Chit voisi lapselleen vielä opettaa ennen kuin hän lentäisi pesästä?

Ngam-Chit soi Kunpimookille kauniin hymyn, kun hän saapui parin yhteisestä, ylellisestä kylpyhuoneesta, käveli sängyn viereen ja riisui kylpytakkinsa ripustaen sen sitten pienelle vaateripustimelle ennen kuin asettui lakanoiden väliin. Miesvalinnassaan Ngam-Chit oli onnistunut. Kunpimook oli paitsi rakastava aviomies, myös hellä isä. Sitä paitsi heillä oli samanlaiset arvot. Nytkään ei ollut tarvittu neuvottelua, vaan ainoastaan suunnittelua, kun Fah oli pyytänyt Ngam-Chitin ja Noeulin vierailulle Suomeen. Kansainvälisyys oli pariskunnan mielestä erittäin tärkeää. Siksi Noeul oli käynyt kielipainotteisia koulujakin, ja osasi nyt thain kielen lisäksi englannin, korean ja espanjan, sekä ymmärsi jonkin verran kiinaa. Siksi Noeulin nimi ylipäätään oli Noeul, eikä häntä ollut nimetty thain tai englannin kielen nimillä muiden lasten tapaan.

”Tiesitkö, että Suomi on maailman onnellisin maa?” Ngam-Chit kysyi Kunpimookilta.
”Kyllä. Kerroit eilen”, Kunpimook vastasi ja kurottui hipaisemaan nenäänsä vaimonsa poskeen. Se oli kunniallinen tapa antaa suukko.
”Toivottavasti Noeul imee siellä paljon vaikutteita. Suomalaiset eivät höpöttele turhanpäiväisyyksiä, ja Suomessa on hyvin vähän korruptiota–”
”Noeulhan asuu Nitthanin luona”, Kunpimook sanoi kuin rauhoitellen. ”Nitthan on käytännössä suomalainen. Varmasti Noeul oppii monta hyödyllistä asiaa samalla kun saa tutustua uusiin sukulaisiin.”
”Toivottavasti.”

Pitkän matkan ja eljän tunnin aikaeron päässä seuraavana aamuna ihan toinen nainen, joka oli samaa lihaa ja verta kuin Ngam-Chit, valmistautui lähtemään töihin. Hänen rituaaleihinsa kuului kasvojen peseminen, ankaran polkkatukan kampaaminen huolelliselle jakaukselle ja vasta viimeisenä meikin levittäminen kasvoille. Jittramas oli monen mielestä naisista kauniimpi, mutta se taisi johtua vain hänen ryhdistään, olemisestaan ja tyylistään. Jittramas ja Ngam-Chit olivat erittäin saman näköisiä, mutta heitä ei olisi saanut suostuteltua pukeutumaan toistensa vaatteisiin tai vaihtamaan hiustyylejä keskenään. Vanhimman lapsensa Jittramas olisi voinut vaihtaa, mutta sellaista hän ei ikinä myöntäisi kenellekään.

Onneksi Noeul oli tulossa Suomeen ja jäämässä Chain luokse joksiksikin aikaa tutustumaan. Chai saisi Noeulista varmasti valtavasti vaikutteita. Jittramasin ajatuksissa Noeul edusti perinteistä, parinkymmenenvuoden takaista Chiang Raita, josta Jittramas oli silloin lähtenyt. Noeul oli niin nöyrä, niin kohtelias, niin perinteitä kunnioittava nuori! Jittramas toivoi, että tämän kesän jälkeen myös Chai tutustuisi paremmin omaan kulttuuriinsa ja hänen kasvattamansa suomalaiset vapauden siivet katkeaisivat omia aikojaan. Kukaan ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut yksilö, niin kuin poika oli ilmeisesti alkanut kuvitella. Jokainen oli vain sukunsa ja ryhmänsä edustaja, niin kuin Noeul taisi ymmärtää.

Hopiavuoren hevostallilla Chai kiisi Pondin karsinalle ennen aamuvuoroaan Otsonmäen Ässässä. Karsinasta kuului römeää hörinää, joka sai Chain hymyilemään hänen toivottaessaan hevoselle hyvää huomenta ja halatessaan sitä tiukasti. Hän ryhtyi mumisemaan hevoselle suunnitelmiaan, niin kuin mumisi joka aamu.

”Mä tuun kattoon sua heti töiden jälkeen. Me — Noa ja mä siis, me-me — viedään sut ja Flida syömään tänään sinne mettänreunaan heinää. Ja arvaa. Viis päivää niin Noeul tulee. Se on varmaan tosi kiva, varmaan tykkäät siitä, ja se ainakin tykkää susta, koska kuka ei tykkäis susta? Vaikka… Ethän tykkää siitä sitten kovin paljoa enempää kun musta?”

[NitthanOsallistuja]

Pond

Se oli juuri sellainen kuin muistinkin. Vähän luiskakaulainen, vähän lapsen piirtämän näköinen hevonen, jonka hentoinen harja ei ollut vieläkään suostunut kasvamaan kunnolliseksi, vaan heilui hennossa tuulessa eptasaisina tuppoina. Olisin tunnistanut sen vaikka kaikkien maailman hevosten seurasta jos en muuten niin äänestä. Se hirnui römeästi niin kuin olisi nauranut, ja ravasi portille vastaan Otsonmäen ratsastuskoulun Riittaa.

Paitsi että se ravasikin minua vastaan!

Sanotaan, että norsut eivät ikinä unohda, mutta eivät kai hevosetkaan. En ollut tavannut Pondia pariin vuoteen, mutta silti se laski ruumiinsa kokoon nähden kovin pikkuruisen turpansa käsiini ja päästi hörinän, joka oli yhtä matalan karkea kuin sen hirnuntakin. Painoin otsani sen otsaa vasten ja suljin silmäni. Pondin tuoksu oli muuttunut. Siitä puuttui se salmiakkimainen kirpeys. Muuten se oli samanlainen leveine otsineen ja olemattomine otsalla törröttävine jouhineen, jotka pistelivät päänahkaani hiusteni läpi.

Jälleennäkemisen lämpö nosti silmiini kyyneliä, mutta oli silmieni kosteudessa haikeuttakin. Minä saisin taas olla Pondin kanssa, vaikka en uskonut, että niin enää kävisi. Sanoisin sille kuitenkin hyvästit taas syksyllä. Olin sanonut sille hyvästit liian monta kertaa. Yritin kuitenkin kiinnittää huomioni sen lämpöiseen hengitykseen, kun se puhalteli ilmaa kämmeniini hievahtamattakaan paikaltaan. Se oli siinä nyt. Se tulisi minun ja autoon etupihalle kytketyn kuljetuskopin vierellä odottavan Eetun mukaan, ja se oli Noellen ansiota. Kai?

Olin ensin luullut, että äiti oli tarkoittanut Flidaa, kun oli puhunut hevosesta, jolla olin ratsastanut ja jonka omisti minun kaverini. Noelle, jonka nimen äiti ääsi nykyään hassusti (No’ul, niin että u-ääni oli jotain u:n, y:n ja ö:n väliltä: sellaista äännettä ei ollut thain tai suomen kielessä) kuulemma harrasti ratsastusta, ja äitiemme mielestä me tutustuisimme parhaiten kesällä meille molemmille tutussa puuhassa. Kun olin yrittänyt kertoa, ettei Noa varmasti anna hevostaan meille kesäksi, äiti oli melkein hermostunut. ”Ei knhun Noa!” hän oli ärähtänyt thaiksi, mutta olin kuullut vain äidin käyttämän kohteliaan liitteen. ”Kun se toinen poika. Se, joka vaalentaa hiuksia. Ja on opettaja!”

Vaikka kuvaus oli ollut kummallinen ja kummallisessa järjestyksessä, oikeat ajatukset olivat heti kytkeytyneet päälle aivoissani. Puhe oli Pondista, pikku-Pondista! En ollut uskonut, että se liikenisi minun ja Noellen käyttöön — mutta tässä sitä oltiin.

Otsonmäen ratsastuskoulun eläköitynyt omistaja Riitta, jolla oli tiukka harmaa nuttura, ojensi minulle vihreän salmiakkiriimunarun, jonka kiinnitin Pondin kuluneeseen harmaaseen riimuun. Hieman lyhytkaulainen hevonen painoi turpansa niskaani kävellessään perässäni. Oikeastaan sen olisi pitänyt purra minua, sillä ei voi olla, että yksi ihminen saa niin paljon onnea niin pienellä hinnalla. Minulla oli Noa, minulla oli Pond, minulla oli teatteri — ja kaikesta oli hintana vain Noelle, joka minun piti ottaa luokseni koko kesäksi.

[NitthanOsallistuja]

Teatteriaamuina puen aina vasemman jalan housunlahkeeseen ennen oikeaa, ja aina vasemman kengän ja vasemman sukan ennen oikeaa. Niin tein sinäkin aamuna. Se tapahtui aina kuin itsestään, mutta tällä kertaa olin kiinnittänyt siihen erillistä huomiota. Siitä oli jo niin kauan, kun olin viimeksi ollut oikeasti yleisön edessä. Kenraaliharjoitukset olivat takanapäin, ja tänään oli omaisnäytös. Minun omaiseni oli Noa, ja se hermostutti minua oikeastaan yhtä paljon kuin esiintyminen. Olin ollut koko aamun huolissani siitä, mitä muut sanoisivat. Mitä Markus sanoisi. Se oli tuntunut erittäin vakavasti otettavalta huolelta, mutta se oli osoittautunut turhaksi heti teatterilla.

Markus oli nimittäin ollut samanlainen kuin aina teatterilla: järjettömän kiireinen ja äksy, mitä molempia hän tänäänkin yritti peittää hymyllään ja päänsä empaattisella kallistuksella, kun joku kysyi häneltä jotain. Hän oli sännännyt meitä vastaan jo ulos asti ja hyvä kun oli ehtinyt nyökätä Noalle ensialkuun.

”Buathong! Sä olet myöhässä!” Markus oli tokaissut tervehdykseksi.
”Sä sanoit että varttia yli meikkiin, ja kello on varttia vaille”, yritin puolustautua, vaikka hengittäminen oli aina niin vaikeaa ennen jokaista esitystä.
”Aha! No sitten sä oot melkein myöhässä!”
”Markus, tässä on Noa–”, esittelin, koska Markus oli jo lähdössä marssimaan pois.
”Hei”, Markus sanoi ripeästi ja yritti taas muka hymyillä, vaikka hänellä oli hikeä otsallaan. En saanut sanottua, että tässä on Noa, minun phaengini. Ehkä se oli hyvä. Saisin vatsahaavan lisäjännityksestä. Oli pakko hyppiä hieman ilmaan varpailla.
”Tää on mun paras kaveri”, esittelin Noalle. ”Dahlstenin Markus.”
”Joojoojoojoo”, Markus sanoi kädellään huitoen, kun oli vaihtanut hymynsä loppuun Noan kanssa. ”Mä kerkeän räpättää teidän kanssa myöhemminkin. Buathong! Välittömästi meikkiin.”

Olisin halunnut tarttua Noaa kädestä ennen kuin jouduin jättämään hänet etsimään pääsisäänkäyntiä itse. En tarttunut. Markus nimittäin veti minua jo hupparin hihasta perässään niin kuin huonot isännät raahasivat väsyneitä koiriaan. Loin taakseni vielä yhden katseen ennen kuin siirryin raviin taluttajani mukana ja jätin teatterin sivupihan taakseni. Noa hymyili. Nojasi hieman vasemmalle. Tein pienen suukkoeleen ja sain hänet katselemaan silmät suurina ympärilleen, yllättyneenä kai. Naurahdin hiljaa, kun astuimme Markuksen kanssa takaovesta teatterin hämäryyteen — vasemmalla jalalla tottakai. Tämä oli teatteri, nyt minun teatterini, nyt minun kotini, ja olin turvassa. Pelko kuului teatteriin — se oli maailman ainoa paikka, jossa sai pelätä turvassa.

Meidän täytyi meikata ihan itse. En ollut koskaan meikkaajaa kokenutkaan, sillä niin pienissä jutuissa olin ollut mukana, joten ehkä se oli ihan hyvä. Siinä ei tarvinnut olla kauhean tarkka, sillä vain isot asiat näkyvät lavalta. Se koskee myös virheitä. Minun hahmollani oli tummat silmienympärystät ja paljon terävämmät poskipäät kuin minulla. Meikkasin ensin vasemman silmän, eikä siinä mennyt kauaa. Markus ehti juosta ohitseni kahdesti sillä aikaa. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli plari mukanaan, ja toisella kerralla hän raahasi kahta kouluruokalasta varastetun näköistä tuolia.

Henry Higgins ei ollut ensimmäinen hahmo, jonka yleisö näki, mutta tahdoin silti nähdä saliin ja tietää, missä Noa oli. Lisäksi kaipasin pientä yksinäistä hengähdyshetkeä, joita en ollut aikaisemmin edes muistanut rutiininomaisesti lavan nurkalla ennenkin pitäneeni. Esirippuun ei saanut mennä koskemaan, joten odotin pimeydessä sen nousemista. Odottaminen tuntui niin tutulta, niin turvalliselta, niin pelottavalta. Pyörrytti, mutta siihen auttoi, kun pyöritteli käsiään ja piti veren virtaamassa. Piti muistaa myös venytellä. Jännitys sai aina selkäni lukkoon.

Näin katossa roikkuvat lavasteet, ja ne olivat paljon korkeammalla kuin vanhan Meijerin juhlasalin katto. Tunsin niiden painon riippuvan päälläni. Rakasti maata niiden alla harjoittelun jälkeen ja odottaa, että hengitys tasaantuisi ja hiki kuivuisi hieman. Ne olivat toisia maailmoja, kuviteltuja maailmoja, kauniita ja rumia maailmoja, ja minä sain elää kaksi tuntia yhdessä niistä. Käsien tärinä lakkaisi, kun Henry Higgins kävelisi omaan maailmaansa — vasen jalka ensimmäisenä. Hengitys kulkisi normaalisti heti, kun minä jäisin ja Henry Higgins ilmaantuisi. Nitthan Paithoonbuathongia ei ollut olemassa missään noista vaijereilla kattoon kiinnitetyistä maailmoista. Se oli vapauttavaa. Vaikka minua oksetti, kun kuulin esiripun takaa yleisön juttelua, tiesin sen tunteen jäävän aina viimeiselle kynnykselle. Tässä seistessäni minä olin minä. Vain yhden metrin kauempana oli maailma, jossa ei ollut enää minua. Ei ollut ketään, joka oli niin pelkuri kuin minä, ei tässä näytelmässä. Henry Higgins ei tiennyt, että häntä katsoi suuri joukko näyttelijöiden omaisia. Hänen maailmassaan edes Noaa ei ollut.

”Buathong painuu vittuun siitä”, Markus kävi kuiskaamassa, kun odotin ja tuijottelin katossa riippuvia maisemia: suurta kivilinnaa Ronja Ryövärintyttärestä, sairaalakäytävää Yksi lensi yli käenpesästä, hautausmaata Addams Familysta ja muita, joita en tunnistanut.
”Mä vaan katon…”
”Et sitten oo tiellä siinä. Ja askeltakaan et mene lähemmäs.”
”Chai khab khun Markus.”
”Eikä mitään kiinaa mun näytelmässä!” Markus torui ja katsoi sitten minua hetken arvioivasti. ”Täs”, hän sitten tokaisi ja potkaisi minua takapuoleen. Kiitin onnenpotkusta pienellä wailla. Sitten esirippu nousi, enkä ehtinyt etsiä Noaa, sillä minun oli rynnättävä etsimään paikka, johon saatoin oksentaa luvallisesti. Joka kerta sama juttu, vaikka joka kerta olin syömättä.

Kun minä yökkäilin tyhjää mahaani, tuli Higginsin aika saapua omaan kirjastoonsa, eikä häntä oksettanut. Hän oli rohkeampi kuin minä, komeampi kuin minä, erilainen kuin minä. Hänen ryhtinsä oli suora ja ilmeensä hillitty, kun hän astui näyttämölle vasemmalla jalallaan, ja jossain hänen taustallaan minä olin kotona.

[NitthanOsallistuja]

Puhelin päästi ihan vierasta ääntä, mutta ojensin käteni sitä kohti. Aurinko paistoi jo sisälle, joten ei kai oikeasti ollut liian aikaista… Olin kai unohtanut sulkea verhot… Siristin unihiekkaisia silmiäni, jotta näin lukea puhelimen näytöltä, kuka soitti…

Äiti? Siis näytöllä luki Äiti. Minun puhelimessani ei ollut yhtäkään yhteystietoa, jonka nimi olisi Äiti. Käänsin puhelimen ympäri. Musta, naarmuuntunut selkä. Ei tarraa, jossa luki ”They don’t know that we know they know we know”. Noan puhelin. Noan tarraton puhelin oli kädessäni, joka oli liian lähellä lattiaa, ja lattiakin oli parkettia, eikä muovimattoa. Sitä varten se aurinkokin paistoi niin kovasti. Ei Noalla ollut kaihtimia, eikä edes sellaisia pitkiä ja paksuja pimennysverhoja kuin minulla.

Käännyin ojentamaan puhelimen Noalle, mutta patjan seinänpuolimmainen reuna oli tyhjä. Nousin istumaan sydän vieläkin kai yhtäkkisestä herätyksestä hakaten ja vedin peiton niin, ettei ylimääräistä ihoa varmasti näkyisi milliäkään mistään leuan alapuolelta, vaikka kyseessä ei ollutkaan videopuhelu. Sitten liu’utin varovaisesti vihreää luuria. Ja unohdin, miten puhelimeen kuuluu vastata, kun arviointivirheeni valkeni minulle. Se oli herran tähden Äiti, Noan äiti! Oli kuitenkin liian myöhäistä jo.

”Haloo?” sanoin puhelimeen, kun en muuta sanaa saanut aikaan, sillä sydämeni hakkasi kurkussani ja esti nielemisen lisäksi puhumisen ja hengittämisen.
”Haloo?” toisti Noan äiti.
”Noa on…” takelsin, mutta ei minulla ollut oikeastaan aavistustakaan, missä Noa oli. ”Noa on — anteeksi — Noa on alakerrassa — ja sen puhelin jäi..?”
”Ai se on Chai siellä!” Noan äiti sanoi niin kuin olisi ilahtunut.

Olin pitkään hiljaa. Eikö se ollut muka äidistä yhtään outoa, että joku mies vastasi Noan puhelimeen selkeästi vastaheränneellä äänellä ja sanoi, että Noa on alakerrassa? Minkä takia olin mennyt kuvittelemaan, että minulla on jotkin valtuudet koskea saati vastata Noan puhelimeen? Huuleni tuntuivat kuivuvan sekunnissa ja rasahtavan halki.

”Chai khab — siis on”, sain puristettua itsestäni ihan liian pitkän ajan kuluttua. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut puhelimessa oman äitini kanssa. Nykäisin peittoa vielä vähän paremmin ja painoin katseeni niihin kohoumiin, jotka olivat omat polveni.
”Siitä onkin niin pitkä aika, kun viimeksi puhuttiin! Eikös se ollut silloin, kun minä kävin siellä Hopiavuoren hevostallilla? Taisi olla kesäaika silloin!”
Purin hampaat yhteeni, etten sanoisi uudestaan chai khab: kyllä. Järjestelin aivoissani järkevän kuuloisen virkkeen ennen kuin päästin mitään suustani. ”Joo.”
”Minä soittelin kuules Noalle sellaista, että josko te pojat olisitte ehtineet tulla kotona käymään nyt ennen kesää. Ei olla niin pitkään aikaan nähty.”
”Me — siis mäkin?” ihmettelin ääneen ennen kuin sain purtua taas hampaat yhteen.
”Niin! Minä haluaisin teitä nähdä, jos teillä on aikaa reissata. Kyllähän se Noa on soitellut ja kovasti sinusta ja muusta kertonut, mutta ei se ole oikein sama asia. Saisin syöttääkin teitä kunnolla, kun kumminkin olette niin kiireisiä kun on töitä ja hevoset ja kaikkea, ja tietenkin Mielikki tulee kanssa, kun se on niin mummon kulta!”

Onneksi ovi kävi juuri silloin. Sydämeni muljahteli omituisesti ja nenäni alkoi vuotaa sillä tavalla, että pian kostuisivat silmätkin. Tavoitin Noan katseen ja yritin parhaani mukaan sanoa puhelimeen, että kiitos, ehdottomasti, nyt se Noa muuten tulikin. Sitten ojensin puhelinta Noalle.

”Sun äiti soittaa, mä vastasin, anteeksi!”

Noa hymyili minulle pikaisesti. Hän otti puhelimen, painoi sen rintaansa vasten ja suukotti otsaani ennen kuin alkoi puhua. Laskeuduin takaisin makuulle ja vedin peiton pääni päälle, jotta pääsisin hetkeksi piiloon.

Vai oli Noa kertonut äidille minusta ja muusta…

Minusta…

Niin että Noan äiti osasi saman tien arvata, kuka oli vastannut puhelimeen…

Eikä ollut edes ihmetellyt…

Ja kutsui minutkin…

Ehkä silmäni olivat alun perin vuotaneet hätäännyksestä, mutta eivät ainakaan enää. Pyyhin ne peiton alla tyynyn kulmaan ja hymyilin samalla kun rentouduin kyljelleni. En tullut esiin, vaikka tunsin Noan astuvan ylitseni ja kellahtavan vierelleni. Puhelun päätettyään hän raotti peittoani. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin.

”Meinasin kysyy ootsä ihan okei”, Noa sanoi hiljaa ja silitti nenänvarttani sormellaan, ”mut kyl sä oot.”
”Kyllä mä oon.”
”No? Lähetäänks käymään Kantsus?”
”Ai siellä Alman luona? Vieläkse asuu siellä? Kannelmäessä?”
”Siellähän se.”
”Mitähän se nyt meinaa… Jos sä mut raahaat sinne…”
Noa nauroi. ”Itse se sut kutsui. Ja vaikkei oliskaan niin… Sä nyt oot mun poikaystävä kuitenkin.”
”Enkä oo!”
”Et vieläkään? Oot aina vaan phaeng? Entä jos mä pyydän nätisti?”
”No — no — riippuu kuinka nätisti?”

[NitthanOsallistuja]

”Sawaddee kha luuk Chai”, äidin ääni sanoi vähän kuvan jäljessä tietokoneestani ihan niin kuin emme olisi olleet juuri kolmea kuukautta täysin pitämättä yhteyttä.

Läpsäytin kädet yhteen nenäni tasalla ja taivutin koko yläruumistani niin paljon, että otsa jo hipoi pöytää. ”Sawadee khab khun mäa”, sanoin huolellisesti.

Tosiasiassa olin vältellyt äidin soittoja kaksi päivää. Olin lopettanut aina puhelimen netin jakamisen kun äiti oli yrittänyt soittaa. Tuijotin näppäimistöä. Se oli kulunut. Varsinkin e, a, n ja h olivat muuttuneet kiiltäviksi ja kirjaimet haaleiksi. Kun toruja ei kuulunutkaan, uskalsin katsoa äidin kuvaa silmiin. Katseemme eivät kohdanneet kunnolla, sillä äitikin katsoi näyttöä, eikä kameraa.

”Mitä olet puuhaillut?” äiti kysyi sellaisilla sanoilla, joita käytetään yleensä vain lapsille puhuttaessa. Omituinen surun häivähdys käväisi hartioillani, kun ymmärsin, etten tainnut edes osata aikuisten käyttämää kieltä tätäkään vähää.

”Työ”, sanoin vaivalloisesti.
”Töitä”, äiti korjasi hymyillen.
Olisin halunnut kertoa äidille, että olin viettänyt suuren osan vapaa-ajastani teatterilla taas. My Fair Ladysta oli tulossa tosi hyvä. Laulutunneistakin olisin halunnut kertoa, ja että olin oppinut tanssimaan näytelmää varten. En kuitenkaan millään muistanut sanoja, jotka tarkoittaisivat niitä asioita. Kunpa äiti olisi ollut sellainen kuin Noan äiti, joka halasi poikaansa vielä nyt aikuisenakin, ja jolle pystyi kertomaan kaiken. Siis ihan kaiken.

”Mitä muuta?” äiti kannusti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Näytelmä. Markus Dahlsten, muistatko? Seinäjoki. Kaksikymmentä kilometriä.”
Suupielistä näki, miten tyytymätön äiti oli, vaikka hymyili yhä.
”Taasko teatteria?” äiti huokaisi suomeksi.
Ei tehnyt enää mieli kertoa edes suomeksi, miten innoissani olin, ja miten kivaa minulla oli taas ollut. Sellaisen sijaan vain nyökkäsin.
”Miten yai Joona ja Jari voi?” kysyin, koska sitä aina kysyin, kun en halunnut kertoa enempää ja kun lupa suomen kielen käyttämiseen oli saatu.
”Hyvin, hyvin. Entä…” Äiti nielaisi, mutta ei antanut hymynsä haihtua. ”Entä Noa?”
”Hyvin. Se on töissä nyt…”
”Asuuko se jo sinun kanssa?”
”Ei, kun kyllä sillä on edelleen se sama paikka… Ja mulla on niin pieni asunto…”
”Pieni? Näytit silloin kuvan. On iso talo!”
”Se koko talo ei oo mun. Mulla on vaan yläkerrassa asunto.”
”Jaa… No… Sitten tulee vähän hankaluuksia”, äiti irvisti.
”No?”

Sain pitkän thainsekaisen selonteon siitä, kuinka bpaa Ngam-Chit aikoi tulla Suomeen lomalle, ja kuinka yaat Noelle tai Noel tai Joel tai mikälie oli suurin piirtein minun ikäiseni, joten meidän pitäisi tavata. Ymmärsin, että äiti oli aikonut raahata heidät mukanaan meille, mutta eihän minun pieneen asuntooni mahtuisi majoittamaan mukavasti ylipäätään ketään. Paitsi Noan, mutta… Me nukuimme samassa sängyssä. Vaikka sitä ei äidille sanottaisi. Ikinä.

”Mutta joka tapauksessa haluan, että tapaat luuk zdaa Noellen”, äiti totesi lopulta, enkä vieläkään saanut kunnolla kiinni serkkuni nimestä. ”Eikö siellä olisi jotain hyvää hotellia..?”
”Ei tän kokosessa paikassa mitään oo.”
”Entä se seuraava kaupunki? Seine-joki?”
”No siellä varmasti on. Mutta sieltä ajaa tänne ainaki kakskyt minuuttia…”
”No sitten, jos sopii, teemme niin, että menemme siihen, ja toivottavasti kun te lapset ystävystytte, serkkusi voi viettää aikaa Otsonmäellä.”
”Joo. Siis kyllä”, myöntelin heti.

Äidin tärkein asia taisi olla siinä, koska tavalliset kohteliaisuudet vaihdettuamme hän sulki puhelun. Jäin tuijottamaan hämärtyvää näyttöä, vaikka äidin kuva katosi, enkä osannut päättää, olinko onnellinen vai en. En keksinyt, miten saisin ajan kulumaan sellaisen serkun kanssa, joka ei osaisi kuitenkaan suomea, kun en itse osannut englantia sen paremmin kuin thain kieltäkään. Toisaalta äiti oli kuitenkin kysynyt myös Noan kuulumiset, joten ihan hymyilemättä en pystynyt istumaan…

Pudistin päätäni ja oikeastaan koko yläruumistani reippaasti. Eihän tässä mitään hätää ollut. Ei tätä serkkutyttöä tarvinnut kauhean kauaa kärsiä, ja sitä paitsi äiti oli tulossa ja vaikutti siltä, ettei hän halunnut edes riidellä. Se ajatus sai jonkin nipistelemään ylävatsassani. Voisihan tämä mennä niinkin, että meillä olisi kerrankin tosi kivaa. Äidin kanssa. Voisihan tässä käydä niinkin, että meidän äiti kävisi meillä useammin. Mitä jos meidän äiti katsoisi minua niin kuin Noan äiti katsoi Noaa?

[NitthanOsallistuja]

Jittramas kertoo

Kunnon lapsi

Jos joku on kunnon lapsi, niin Nitthanin serkku Noeul. Hän nousi mieleeni usein tätä nykyä. Näin Noeulista jopa unta. Se saattaa johtua siitä, että olen pitänyt nyt enemmän yhteyttä sisareeni Ngam-Chitiin, joka on kertonut myös lapsensa Noeulin kuulumisia samalla. Tai sitten se saattaa johtua siitä, että… No, olisipa Nitthan enemmän niin kuin Noeul.

Oli Noeulillakin harmittava kapinansa, mutta ei ollenkaan niin kuin minun pojallani. Hän oli vaalentanut hiuksensa, mutta ei Ngam-Chit ollut edes kovin vihainen. Tavallaan hän oli oikeassa. Kasvavathan ne takaisin, kun Noeul lopulta kyllästyisi. Sitä paitsi hehän asuivat tätä nykyä kaupungissa. Ei hiusten vaalentaminen ollut edes kovin kummallista: kaupunkiin mahtui paljon kaikenlaisia ihmisiä. Vaaleanakin Noeul pärjäsi kuulemma hyvin, ja siltä hän näyttikin. Niin kohteliaasti hän jutteli minullekin, vaikka en ollut koskaan häntä oikeassa elämässä nähnytkään. Pakeninhan jo ennen kuin Nitthan oli ehtinyt syntyä.

Mitä enemmän pidin yhteyttä Ngam-Chitin perheeseen, sitä enemmän tahdoin lähteä käymään kylässä. Se ei kuitenkaan olisi mikään pikku reissu ja Joona jarrutti minua. En ikinä veisi omaa lastani thaimaalaiseen kaupunkiin. Toisaalta en ikinä voisi myöskään jättää häntä niin pitkäksi aikaa. Jäisihän Jari hänen kanssaan, mutta pienet pojat tarvitsivat myös äidin.

Tarjouduin siis avaamaan meidän kotimme, jos Ngam-Chit voisi matkustaa. Aluksi hän kieltäytyi heti. Kunpimook ei varmasti ilahtuisi, jos hänen vaimonsa ilmoittaisi, että lähtisi ihan vieraaseen Suomeen yhtäkkiä ja veisi vielä lapsenkin, jos hän innostuisi matkasta. Ngam-Chit päätti onneksi kuitenkin ehdottaa matkaa, ja ilahduin, kun Kunpimookin mielestä se oli loistava ajatus. Hänestä Noeulille tekisi erittäin hyvää tutustua vieraisiin kulttuureihin ja matkustaa. Jopa minuun, sukulaiseen tutustuminen olisi Kunpimookin mukaan hyvä ajatus, vaikka olinkin hylännyt juureni. Ngam-Chit kertoi, että hän ja Kunpimook joka tapauksessa säästivät rahaa, jotta Noeul pääsisi matkustamaan Eurooppaan, kun olisi valmis lähtemään matkaan yksin. Saksaan, Ranskaan tai Espanjaan tutustuminen olisi hyvä kokemus nuorelle: miksei siis Suomeenkin tutustuminen.

Jarillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että sisareni viipyisi meillä kesällä. Näin suunnitelma lyötiin lukkoon, ja minä aloin ajatella Noeulia yhä enemmän. Millaista se olisikaan, kun meillä asuisi jonkin aikaa kiltti nuori? Miten hyvä vaikutus Noeulilla olisikaan Joonaan! Eniten olin joka tapauksessa onnellinen siitä, että näkisin Ngam-Chitin kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Samalla ajatukseni askartelivat omassa nuoressani. Ngam-Chit kysyisi varmasti heti, miten Nitthanilla sujuu, enkä tarkalleen ottaen tiennyt. Jarilta olin kuullut, että hän käy yhä kirkossa, mikä on hyvä, ja on pysynyt kaidalla polulla. Jari varoi mainitsemasta __sen miehen__ nimeä, mutta välillä häneltä lipsui, että Nitthan oli… Onnellinen. Olin kiitollinen, että Jari piti tiiviisti yhteyttä Nitthaniin.

Mutta mitä jos… Mitä jos minäkin virittelisin yhteyden häneen taas? Pystyisinkö olemaan keskustelematta pojan — kokeilusta? Mutta hyvänen aika — minunhan täytyi saada häneen yhteys taas ennen kesää! Voisin esitellä Noeulin ja Nitthanin toisilleen ensimmäisen kerran oikeasti. Ehkä serkun seura muistuttaisi pojalleni, miten mukavaa elämä olikaan, kun ryhtyi käyttäytymään kunnollisesti. Sitä paitsi Noeul ja Nitthan voisivat pitää toisistaan paljon, kunhan poikani ei vain möläyttelisi tästä kokeilustaan ja säikäyttäisi Noeulia.

[NitthanOsallistuja]

Fanni meni jo tosi hienosti kuljetuskoppiin. Jos Flidakin oli siellä, Fannia ei haitannut yhtään edes se, että auto käynnistettiin. Vahdimme sen ilmeitä Noan kännykän kautta Eetun autossa. Tai siis Noa vahti. Minä katselin oikeastaan Noan hymyä. Se pehmeys hänen silmissään oli tuttua. Jos olisin nähnyt Noan nyt ensimmäisiä kertoja, olisin sanonut hänen näyttävän ihan ylpeältä isältä, kun hän seurasi rauhallista nuorta hevostaan näytöltä. Olin kuitenkin katsellut häntä paljon, vaikka en vielä läheskään kyllikseni. Hän saattoi katsoa minua samoilla pehmeillä silmillä yhtäkkiä, kun vaikka tein aamupalaa. Hänestä huokui jotain lempeää kaikkea elävää kohtaan. Sitä minä rakastin. Enemmän kuin Noan leukaa. Tai ohimoita.

Ei, ei ajatella Noan ohimoita. Eikä varsinkaan leukaa.

”Mitä jos ajetaan vähä?” ehdotin. Hopiavuoren piha näytti melko tasaiselta. Eetu oli vasta viime viikolla tasoittanut nuukasti joka ainoan pienen kuopan, jonka sulava jää oli jättänyt.
”Hm?” Noa äännähti ja nosti katseensa puhelimestaan. Kulmakarvat kohosivat kysyvästi, mutta pehmeä hymy pysyi. ”Mihin sä ajattelit?”
”Eiku ihan vaan muutama metri”, korjasin. ”Tohon tallin kulmalle. Tai… No se oli varmaan ihan tyhmä idea…”
”Eiku ei ollu. Mut me voitas mennä vaikka johki. Mennä lenkille noiden kaa jossain.”
”Jätinmontolle..?”
”Aika kuoppasta… Mentäskö Poolanmetsään?”
”Joo! Vitsit mä en oo ikinä oikeestaan ollu, tai siis, siellä ehkä on kaikkee epämääräsii, tai siis et siellä varmaan asuu kaikkia, mut oikeestaan, tai jos me mennään vaan käveleen, niin eihän ne–”
”Sä oot ihana”, Noa keskeytti silmät sirrillään naurusta ja minä lopetin puhumisen tuntien korvieni kuumenevan niin kuin ne olisivat palaneet auringossa. ”Papatat tolleen ku innostut jostaki.”
”Enhän papata…”
”Papatatpa.”

Noa tarttui käteeni, jolla nypin vaihdekeppiä suojaavaa nahkaa ja suukotti sitä. Painoin viileän kämmenselkäni heti kuumalle poskelleni, kun hän päästi irti, ja käännyin katsomaan ikkunasta ulos niin kuin siellä olisi näkynyt muutakin kuin tallin seinä. Käteni ei tuntunut niin viileältä kuin siinä hetkessä sen olisi tarvinnut olla, jotta se olisi auttanut jotain. Ropelsin vapisevin sormin ovet lukkoon ja sitten auki. Vaikka en olisikaan vilkaissut Noaa nopeasti, olisin tuntenut hänen katseensa varmasti muutenkin. Hymy oli muuttunut vinoksi. Se oli Noan paras hymy. Tai siis. Kuumin hymy. Ryhdyin nopeasti ruuvaamaan radiota, mutta en saanut aikaan muuta kuin että vaimea musiikki loppui ja alkoi kuulua tympeää kohinaa. Noa naurahti, mutta vaihtoi Luojan kiitos vaihteen päälle ja lähti liikkeelle höyhenkeveän varovaisesti. Joku kerta vielä kuolisin. Vasta eilen olin saanut hikan ja meinannut kaatua Hopiavuoren vintin portaissa sen takia, että Noa oli katsonut silmät puoliavoinna kaulaani, kun oli sanonut jotain, mistä en ollut edes ennättänyt saada selvää.

Poolanmetsään piti ajella jonkin aikaa, mutta tiet olivat hyviä ja tasaisia ihan siihen asti, minne Noa lopulta auton pysäytti. Paikka näytti ihan joltain hylättyjen traktorien hautausmaalta, sillä niitä metsänreunassa kökötti ruostumassa. Puiden välistä häämötti peltotie, mutta pienempi kävelypolku vei metsään.

”Tuolla kauempana on nätimpää”, Noa tuumasi auton sammuttaessaan. Hän vilkaisi näyttöä, jolla Fanni möllötti rauhassa korvat rennosti päänsä sivuilla. Hitsi. Olin ehtinyt unohtaa koko hevosen, kun oli ollut kiire yrittää olla katsomatta, kun Noa vaihtoi vaihteita. Hänellä oli nahkainen rannekoru, jonkin sortin palmikko. Olin miettinyt päättäväisesti kaunista säätä, enkä juurikaan sitä, miltä tuntuisi puristaa kätensä Noan ranteen ja palmikkokorun ympärille.
”Kuuliksä?”
”Hä? Joo, kuulin mä, mut mä, tai siis mä mietin vaan et pelkääköhän ne noita traktoreita.”
”Ei kai. Ei Flida ainakaa. Otetaan se ensin ulos.”

Ei Fannikaan pelännyt. Onneksi Noa ojensi minulle kuitenkin Flidan riimunarun, eikä Fannin. Flida ei ainakaan tehnyt ikinä mitään yhtäkkistä. Fanni oli vielä kuitenkin aika vauva, niin että se olisi vaikka saattanut keksiä jotain. Niin se kuitenkin vain talsi naru löysällä Noan perässä ja vilkuili vain välillä, että Flida varmasti oli leveän metsäpolun toisella reunalla sen vierellä.

”Ihanan hiljasta”, Noa huokaisi, kun traktorit olivat jääneet piiloon puiden taakse.
Minusta metsässä ei ollut ollenkaan hiljaista. Linnut olivat heränneet laulamaan. Ympärillämme risahteli ja rasahteli, kun pikkueläimet vipelsivät, jää suli ja metsä eli. Melkein kuulin senkin, kuinka vesi norui jäälohkareista maan sisään. Flidan ja Fannin kavioista kuului tasaisen, märän, maiskahtelevan talsimisen ääni. Minun sydämeni löi nopeasti kuin lintujen siivet ja äänekkäämmin kuin niiden laulu, ja olin yhtä elävä kuin se metsä.

Äänien lisäksi olivat myös tuoksut. Metsä tuoksui tutulta. Metsä tuoksui Noalta, tai ehkä Noa metsältä. Metsän tuoksu oli vain multaisempi ja kirpeämpi kuin Noan. Flidan lämmin hengitys tuoksui tallilta aina, kun tamma hieraisi turvallaan olkapäätäni. Vain kuivan heinän tuoksu puuttui, vaikka ei se vielä kevääseen kuulunutkaan, vaan syksyyn ja talliin.

Aurinko teki ohuiden mutta korkeiden kuusten vuoksi polusta raidallisen, ja meistä kaikista myös. Flidan ja Fannin valkoinen karva oli melkein kultaista auringonraidoissa. Ja Noa…

Noalla oli merisilmät, joihin aurinko laski. Käänsin katseeni niistä heti, kun aloin ajatella moisia liian lennokkaita ajatuksia. Mutta miltähän Noa näyttäisi, jos hänet pukisi pyhävaatteisiin? Olisiko hän yhä samanlainen: yrittäisikö työntää käsiään hupparintaskuihin, joita ei olisikaan, ja nojaisiko aina hieman vasemmalle seistessään paikallaan? Olisikohan Noalla joskus sormus tuossa sormessa… Se ainakin oli melko varmaa, vaikkakin täysin uskomatonta, että pyhäpukeissakin Noa katsoisi minua noin…

Olin maailman typerin ihminen. Ajattelin ihmeellisiä ajatuksia ja sain itse itseni punastumaan niin että naamaa kirveli. Halasin nopeasti Flidaa rauhoittuakseni. Se ei ainakaan pannut halauksia pahakseen.

”Mihin sä nyt jäit?” Noa kysyi naurua äänessään.
Irrotin kasvoni vastentahtoisesti Flidan harjasta, johon olin ne haudannut päästäkseni hetkeksi piiloon ja ollakseni kuolematta, onnesta kai. Ja vähän häpeästä, vaikka onneksi ajatuksiani ei voinut kuulla.
”Mä vaan…”
Mä vaan mitä? Mä vaan tässä ajattelin, että jos me mentäisiin naimisiin, miltähän sä näyttäisit, ja jos mä joskus kysyisin, mitä sä sanoisit.
Noa nojasi hieman Fannin suuntaan odottaessaan. Hieman vasemmalle. Voi Luojan tähden hän näyttäisi hyvältä pyhäpukeissa, nojaisi hän sitten mihin suuntaan tahansa. Kohta olisivat ne Marshallin ja Niklaksen häätkin, ja ainakin Noa oli kutsuttu. Pääsisin ehkä näkemään hänet, mutta se ei välttämättä tekisi minulle hyvää. Se näky varmasti vain kaataisi bensaa idioottimaisuuden liekkeihini.

Kävelin Noan ripeästi kiinni. Onneksi Flidaa ei tainnut kauheasti haitata, että taluttaja luiskahti vähän väliä ihan omiin maailmoihinsa. Rapsutin sitä kuitenkin salaa kaulalta anteeksipyynnöksi. Kiltti tyttö.

Fanni olisi halunnut mennä syvemmälle metsään ja protestoi pärskimällä, kun oli aika kääntyä takaisin. Silti se lähti tulemaan hienosti, kun menin Flidan kanssa edeltä. Vähän pelottavalta se kyllä näytti, kun se polki jalkaa. Kiitin Flidaa rapsuttelemalla sen säkää kävellessämme. Kiitin ihan siitä, että se oli juuri sellainen kuin se oli. Sen pienet korvat kuuntelivat tarkasti, mitä metsässä oli meneillään ja mitä Fanni teki, eikä minun tarvinnut silti huolehtia mistään muusta kuin siitä, että muistin hengittää. Noa sai nimittäin Fannin kävelytettyä nopeasti takaisin Flidan rinnalle…

Ja hän heilutteli kättään siinä. Siinä meidän välissämme.

Oli käärinyt hihankin. Tahallaan. Muka ei tiennyt, että ihmiset tulivat hulluksi, kun näkivät ne verisuonet ja lihakset, varsinkin kun se palmikkokoru oli siinä ranteessa. Muka talutti vain hevosta kaikessa rauhassa, hengitteli syvään ja hymyili aina välillä itsekseen. Halusin purra häntä kämmensyrjään kovaa.

Kuljin Flidan vierellä puhumatta ainakin kilometrin verran. Melkein tunsin Noan käden kädessäni, vaikka en ollut ikinä kävellyt hänen kanssaan käsi kädessä. Hevosten vaimea käynninjumputus oli ihanan tasaista. Yritin kuvitella, että se oli sydämeni rytmi. En voinut olla vilkaisematta Noan kättä aina välillä. Sinä se heilui muka niin rennosti. Ihan tarttumisetäisyydellä… Millaistahan se olisi? Kävellä käsi kädessä? Mitä jos Noa vetäisi kätensä pois? Ei kai vetäisi?

”Noa.”
”No?”

Nuolaisin huuliani. Ihan tyhmä juttu. Sitä paitsi kompastuisin kuitenkin sekopäisyyksissäni johonkin juureen ja nolaisin itseni.

”Ei mitää.”
”Okei.”
”Tai no…”
”No?”

Olimme pysähtyneet. Noan puolella polkua oli hassun näköinen vänkyräpuu, jossa oli kolme haaraa. Se oli ollut aika lähellä traktorien hautausmaata. Aika loppui kesken. Joko toimisin nyt, tai sitten en. Päätä jo, luuk Chai!

En oikein tiennyt, katsoisinko Noan silmiä, suuta vai kättä. Taisin katsoa kaikkea. Flida huokaisi. Monen sekunnin jälkeen uskalsin päästää riimunarua löysemmälle ja ottaa sen yhden askeleen, joka minun ja Noan välissä oli. Varovaisesti tartuin hänen käsivarteensa. Hitaasti liu’utin kämmeneni hänen rannettaan kohti. Lopulta pujotin sormeni hänen sormiensa lomaan ja puristin hieman. Hän puristi takaisin. Näkökenttäni reunoilla mustat pisteet alkoivat laajeta. Muistutin hätäisesti itselleni, että ihmisen täytyi hengittää, jotta jäi henkiin, ja aloin yskiä, kun nielaisin taas sylkeä tosi huonosti.

Kun sain hengitykseni kulkemaan, jatkoimme matkaa. Purin huulta ja katselin tarkasti kenkiäni. Voi Luojan tähden, että rauhallisessa metsässä kulkeminen saikin ihmisen vatsan nipistelemään näin villisti. Pyörryttikin aina välillä. Metsänpohja oli ruskeansävyinen, ja Noaa en uskaltanut edes katsoa ennen kuin olimme ohittaneet traktorinraadot.

Autolla Noa hymyili. Hän suukotti taas kättäni, mutta joutui jättämään sen kesken ja kiskomaan käsivarttani, kun todella kompuroin omiin jalkoihini niin kuin humalainen, ja humalaiselta minusta tuntuikin.

Hulluinta oli, että halusin olla näin sekaisin.
En olisi ikinä uskaltanut laskeutua siinä polveni varaan, ja sitä paitsi ei ollut muutenkaan sopiva aika, mutta joskus haluaisin uskaltaa. Ehkä jollain sellaisella kerralla, kun en pitelisi hevosta ja kun en olisi juuri meinannut kaatua rapaiseen maahan. Sitä ehtisi kuitenkin suunnitella myöhemmin. Olin onnellinen, ja oli kevät.

[NitthanOsallistuja]

Jittramas Meesangin tarina

Se poika, luuk chai, Chai, on aina ollut hankala. Kapinointi on vain yltynyt jatkuvasti, vaikka sellaisen kuuluisi loppua viimeistään murrosiän jälkeen. Se poika on jo parikymppinen, ja vieläkin hän keksii uusia tapoja osoittaa kunnioituksen puutetta perhettään ja Jumalaansa kohtaan. En edes muista, mikä hänen ilkitöistään oli ensimmäinen, tai edes ensimmäisten joukossa, sillä niin paljon poika on saanut pahaa aikaan ja niin nuoresta iästä hänen kapinointinsa on alkanut.

Toisaalta poikaa ei voi syyttää siitä ihan kokonaan. Vaikka hän ei ole tavannut koskaan isäänsä, hän on isänsä poika. Jos isä on demonin vallassa, yleensä on poikakin. Kuvittelin, että jos pääsisimme tarpeeksi kauas, edes poika pelastuisi, mutta niin ei käynyt. Isänsä henki hänessä on.

Uhrasin pojan eteen kaiken, mitä minulla oli. Perhe sanoi, että pysy naimisissa. Ole kunnon vaimo, luuk saw Fah. Jos olet kunnon vaimo, aviomiehestä tulee kunnon aviomies. Kestä vielä vähän aikaa, niin kaikki muuttuu hyväksi. Olisin kestänytkin, sillä minut on kasvatettu kunnolliseksi kunnon perheessä, mutta huomasin olevani raskaana. Tiesin heti, että tämä lapsi on poika, ja että hän ei saa syntyä siinä helvetissä, jossa minä elin. Na Paithoonbuathong olisi lopulta saanut minut hengiltä, ja silloin ei olisi ollut ketään suojelemassa poikaa, jos hän olisi ollut vielä jäljellä. Minä lähdin, enkä enää koskaan kuullut mäa Kanlayasta tai phaaw Chaisaista. Enkä na Paithoonbuathongista.

Meinasin kuolla, kun synnytin pojan. Onneksi poika oli terve ja suuri. Meni monta päivää ennen kuin sain pitää häntä sylissä. Se oli elämäni rakkain ja hirvein kokemus.

Olin yksin uudessa maassa, eikä minulla ollut perhettä tai oikeastaan edes aviomiestä. Minulla oli kuitenkin poika. Tiesin piteleväni omaa poikaani ja tiesin jokaisen lapsen syntyvän puhtaana ja Jeesuksessa. Pojan kasvot olivat kauniit, niin kuin enkelin kasvot. Hän oli valkoisempi kuin minä ja isänsä, ja niin sileä, niin pehmeä. Enkelinkasvoista katselivat kuitenkin demonin silmät: eivät ruskeat niin kuin kaikilla, jotka olin tuntenut, vaan hiilenmustat niin kuin hänen isällään. Sata vuotta sitten kotona sellainen lapsi olisi lähetetty pois tästä maailmasta, mutta minä pidin pojan. Sain hänelle vaatetta ja kärryt. Sain asunnon, jossa hoitaa häntä ja ruokkia häntä. Minulla ei ollut muuta kuin poika, mutta hänessä minulla oli koko maailma. Annoin hänelle nimeksi Nitthan Chai, Aurinko, sillä hän oli minun hymyilevä aurinkoni, vaikka hänellä oli ne kamalat mustat silmät.

Poika oppi puhumaan myöhemmin kuin muut lapset, mutta hän liikkui jo varhain. Heti kun hän pääsi liikkeelle, hän ryhtyi toteuttamaan taipumuksiaan. Niin kuin noidat ja hirviöt, poika oli kiinnostunut kammotuksista, kuten hiiristä, kissoista ja hyönteisistä. Ellen katsonut tarkasti, hän poimi aina jostain kovakuoriaisia ja hämähäkkejä ja olisi tuonut niitä kotiinkin. Hän ei leikkinyt muiden lasten kanssa hiekkalaatikossa ja keinussa talon pihassa niin kuin kiltin lapsen tuli leikkiä, vaan teki lkeyksiä: pyrki Vantaanjoelle hukkumaan ja joukkueurheiluharjoituksiin aivan liian myöhäisinä aikoina. Hän itki herkästi, niin kuin olisi ollut tyttö, mutta ei hänellä ollutkaan isää näyttämässä mallia. Ei ennen kuin Jari tuli.

Poika oppi kunnolla puhumaan vasta Jarin aikana, mutta ei Jarista ollut hänelle joka suhteessa isähahmoksi. Riitelimme pojan kasvatuksesta joskus. Poikia piti opettaa rohkeiksi ja voimakkaiksi, mutta välillä tuntui kuin Jari olisi rohkaissut poikaa olemaan sellainen itkupilli. Kovin usein emme joutuneet riitelemään. Jari ymmärsi, että luuk Chai oli minun poikani, minä kasvatin häntä.

Kotoa lähdettyään poika unohti hyvät neuvot Jumalasta, elämästä ja ammatinvalinnasta. Hän oli mukana näytelmissä, valehteli siis ammatikseen. Ei käynyt kotona enää. Hän kävi kyllä kirkossa, mutta ei ortodoksisessa, vaan kaikista maailman lahkoista hän päätyi evankelis-luterilaiseen seurakuntaan. Hän ei hyväksynyt hänelle katsomaani vaimoa, vaikka oli jo seitsemäntoista. Myöhemmin kun hän muutti mielensä, ei hänestä ollut enää mieheksi kunnon tytölle, vaan luuk Busarakhamin perhe kieltäytyi edes tapaamasta minua. Hän päätyi seurustelemaan sen töykeän tytön kanssa, luuk Ekun. Muita hänellä ei onneksi ollut — ennen kuin nyt.

Yai luuk Chai on tehnyt hävyttömiä ratkaisuja yksityisessä elämässään ja työelämässään koko nuoren ikänsä, mutta tämä oli hävyttömin kaikista. Miten poika kehtasi tuoda minun eteeni jonkun miehen ja väittää, että tässä on hänen puolisonsa?

Miten käy minun lastenlasteni? Tuollaisesta parisuhteenkuvatuksesta ei synny lapsia.

Miten käy yai luuk Chain yhteiskunnallisen aseman? Tuo temppu ei auta häntä pääsemään milloinkaan kunnollisiin töihin ja elämään kunnollista elämää.

Miten käy pojan, jos na Paithoonbuathong kuulee, miten hän käyttäytyy, vaikka on na Paithoonbuathongin lihaa ja verta halusi tai ei?

Sitä paitsi Jumala kieltää moisen perverssin toiminnan. Poika ei pääse Taivaaseen. Enkä minä halua Taivaaseen, ellei minun oma poikani ole siellä.

Vaikka poika teki virheen, minä haluan vieläkin yrittää kaitsea hänet oikealle tielle. Jumala antaa anteeksi, jos katuu syntejään vilpittömästi. Minä rukoilen pojan puolesta. Vaikka poika syntyi ne mustat silmät muuten niin suloisissa kasvoissaan, ja vaikka enne todella oli huono, minä en hylkää poikaani, jonka toin tänne oman elämäni kustannuksella. Olen epäonnistunut yrityksessäni kasvattaa kunnon poika, ja nyt ymmärrän, että olisin tarvinnut apua jo heti alussa. Lasta kasvattamaan tarvitaan koko suku. Minä olin yksin, ja minä olin seitsemäntoista. Vaikka poika on mennyt nyt näin pitkälle, minä en luovuta. Vain Jumala voi rakastaa jonkun ehjäksi, mutta minä olen hänen äitinsä. Minä yritän kasvattaa hänestä kunnon ihmistä niin kauan kunnes toinen meistä kuolee.

[NitthanOsallistuja]

Jari Meesang, mun ainoa isä

Hyppäsin varmaan ilmaan sängyltä, kun puhelin soi. Olin jo ihan kokonaan unessa, sillä aamuvuoron alkamiseen oli seitsemisen tuntia. Koko illan vienyt hikoiluttava ja pistelevä hermostuminen oli vienyt voimat, mutta ei ollut auttanut nukahtamista. Ranteisiinkin sattui, kun oli tullut väänneltyä käsiä, vaikka olin yrittänyt puristaa kämmeniäni polvien välissä. Sain kuitenkin puuroisesta olostani huolimatta silmäni heti auki, eikä ne avannut adrenaliini johtunut kokonaan yhtäkkisestä herätyksestä.

Nyt se äiti sitten soitti. Nyt saisin kuulla sen kaiken, mitä hän ei sanonut päivällä.

Puhelin tippui ikkunalaudalta lattialle, kun tavoittelin sitä. Oli kylmä nousta istumaan peiton alta, mutta pakko oli, jotta ylsin puhelimeen. Oli niin pimeää, että pupukuvioinen pussilakanani näytti harmaalta eikä vihreältä. Siinä maisemassa puhelimen näyttö oli silmiä särkevän kirkas, mutta siinä ei lukenut ”Mäa”, vaan ”Jari”. Käteni tärisivät holtittomasti siitä huolimatta, kun vastasin puhelimeen. Helpotus tuntui oksettavana olona kurkussa.

”Chai.”
”Heippa Chai. Voi hitsi, olitko sä nukkumassa?”
”Olin vähän…”

Jari hengitti puhelimeen hetken mutistuaan jonkin sortin pahoitteluja. Ei tullut tavallisia kysymyksiä minun kuulumisistani ja voinnistani. Tiesin, että hän tiesi. Puristin silmät kiinni ja tunsin miten päänsärky alkoi takoa ohimoillani.

”Onko äitis soitellu sulle?” Jari kysyi muka muina miehinä lyhyen hiljaisuuden päätteeksi.
”Ei… Vielä.”
”Hyvä, hyvä.”

Taas hiljaisuus. Kuinkahan vihainen äiti oli ollut? Mitähän hän oli sanonut? Tuntisinko sellaisia sanoja suomeksi saati thaiksi, joita hän oli minusta käyttänyt? Mitähän Jari minusta ajatteli?

”Äiti varmaan sanoi..?” mutisin puhelimeen.
”Sanoi se. Tosi–”
”Miten se reag — tai siis miten se sen otti?”

Jarista kuului rutiseva ääni. Kun olin ollut pieni, siitä oli aina tiennyt, että pitäisi olla tarkkana sen kanssa, mitä Jari seuraavaksi sanoi. Jarin kurkusta nousi aina sama ääni, kun hän mietti, pitäisikö valehdella.

”Noo…” Jari venytti. ”Kyllä sä tiedät, millainen se on.”
”Iso raivari?” kysyin lannistuneena. Jari ei ollut päättänyt valehdella.
”Mm. Mutta se ei ole sun syy. Se on Fahn ihan oma syy, että se on tuollainen.”

Tuollainen. Saiko omasta vaimosta sanoa, että se nyt on tuollainen? Saiko omasta äidistä kuulla, että se nyt on tuollainen? Minun kuului tietää, että omat vanhemmat olivat aina oikeassa. Ei äiti olisi ollut millään lailla tuollainen, mitä Jari sillä tarkoittikaan, jos olisin käyttäytynyt niin kuin minun kuuluu.

Painoin pääni, vaikka ei sitä kukaan ollut näkemässä. Olin tehnyt päivällä päätöksen lähteä äidin perheestä. Äiti ei ollut mitenkään tuollainen. Olin lähtenyt itse. Olisin voinut myös jäädä, mutta olin kasvattanut suomalaiset vapauden siivet, niin kuin äiti oli tavannut sanoa silloin joskus kotona asuessani, kun en ollut käyttäytynyt sopivalla tavalla. En ollut koskaan halunnut elää näin omituisella tavalla kulttuurien välissä, kun muut tekivät omia päätöksiään, enkä minä osannut ja voinut. Nyt kun aioin tehdä omat päätökseni niin kuin olisin suvun vanhin tai niin kuin äiti olisi suomalainen, minun pitäisi myös kestää seuraukset. Kaduin sitä, että petin äidin, mutta en sitä, miten olin valinnut.

”Kotiin ei varmaan ole tulemista…” ennemminkin totesin kuin kysyin.
”Kyllä äitis rauhoittuu”, Jari lupasi ja kuulin hymyä hänen äänessään.
”Mä olen pahoillani.”
”Kuule, poika”, Jarin ääni kuului yhtäkkiä terävänä.
”Joo?
”Älä ole pahoillas. Niin kun mä sanoin, Fah rauhoittuu kyllä, ja silläkin aikaa sä voit aina soittaa mulle, tai mä voin tulla vaikka sinne käymään. Sä olet aina mun poika, ja mä olen ylpeä susta.”

Minun teki mieli kaatua kyljelleni sänkyyn, vetäytyä sikiöasentoon ja itkeä niin kuin pikkulapsi. Sen sijaan peitin vain silmäni kädelläni, vaikka ei siinä pimeydessä ollut edes ketään näkemässä minua. En pystynyt sanomaan Jarille mitään, vaikka olisin halunnut sanoa kaiken:
Kiitos kun veit aina keskiviikkoisin Kivikon hiihtohallille hiihtämään.
Kiitos kun odotit monta pitkää iltaa Kannelmäen kirjastolla, kun minulla oli näytelmäkerhoa.
Minun elämäni parhaita päivä oli se, kun sain tikkejä käsivarteen ja veit sen jälkeen lohdutukseksi nepalilaiseen ravintolaan syömään, eikä otettu edes äitiä mukaan, vaan oltiin ihan kahdestaan.
Sinä olet aina ollut minulle ihan oikea isä.
Kiitos kun kirjoitit nimen huonoihinkin koenumeroihini, niin ettei tarvinnut näyttää kaikkea äidille.
Kiitos kun olet aina saatavilla.
Minä rakastan sinua.

”Niin”, Jari äännähti ponnekkaasti.
”Niin”, vinkaisin vastaukseksi juuri ja juuri kuuluvasti.
”Että soita mulle huomenna, jos sä haluat jutella. Tai soita vaikka heti yöllä.”
”Joo…”
”Hyvää yötä. Älä murehdi.”

[NitthanOsallistuja]

Jittramas Fah Meesang, Noan anoppi

En ollut koskaan ennen tainnut nähdä hermostunutta Noaa. Hänen koko olemuksensa huokui aina luotettavaa rauhaa. Kontrasti hänen tutun tyynen olemuksensa ja sen hetken välillä olikin raju. Hermostunut Noa puristeli omaa rannettaan ja vaihtoi asentoaan jatkuvasti viereisellä keittiöntuolilla. Hän hyppyytti jalkaansa ja yritti hengitellä syvään, mutta tuntui silti säteilevän kylkeeni outoa sähköä, vaikken edes hipaissut häntä. Painoin käteni hänen reidelleen, jota hän hypytti, ja liu’utin sen hänen polvelleen. Sitten puristin. Harmaat collegehousut olivat pehmeät.

Eleeni sai Noan katsomaan minua, tai ainakin vilkuilemaan. Hän oli pälyilevä, varovainen — sellainen kuin ei ikinä ennen. Hymyilin hänelle sillä kaikella varmuudella, jota olin tuntenut siitä sekunnista asti, kun olin sängylläni maatessamme päättänyt käynnistää tietokoneeni ja soittaa äidille Skypellä. Mikään hymy ei kuitenkaan näyttänyt Noaa rauhoittavan, eikä hän edes yrittänyt vastata minulle. Minunkin sydämeni tihensi hetkeksi tahtiaan, mutta katsoin Noan anovan oloisiin silmiin, enkä antanut sydämeni häiritä meitä. Tämä tapahtuisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ohjakset olivat tällä tavalla minun käsissäni. Noa, hermostuneena tai ei, oli minun vierelläni. Menettäisin joka tapauksessa jotain, mutta en tätä. Jos Noa ei kieltäisi — jos Noa ei sanoisi, ettei halunnutkaan — minä yhdistäisin puhelun.

”No niin phaeng”, hyrisin hiljaa. ”Ootsä valmis?”
”En mä tiedä — ootsä varma et sä haluat tehdä tän?”
”Oon.”
”Ei sun tarvi mun takia.”
”Mä haluan. Enkä vaan sun takia.”
”Jos sä tuut toisiin aatoksiin, niin sanot vaan jotain muuta, en mä pahastu.”
”Noa. Kuulostaako tää susta yhtään tutulta?” naurahdin yhtäkkiä, kun muutaman viikon takainen muisto nousi elävänä mieleeni.
”Mitä? No ei!”
”Tää on kuule uusinta ekasta kerrasta kun me–”
”Et kai sä oikeesti ajattele seksiä tällaisella hetkellä! Mä en voi vaan tsiigailla ja hengailla täs sun äitis edes ja tietää et sä ajattelet sitä.”
Nauroin, ja se sai Noan hartiat laskeutumaan hieman.
”Nyt mä yhdistän tän”, varoitin ennen kuin klikkasin nappulaa. ”Mä lupaan et mä ajattelen vaan hurskaita ajatuksia.”

Noa veti henkeä niin kuin aikoisi sukeltaa. Hän ropelsi sormensa sormieni lomaan, vaikka puristin hänen polveaan edelleen. Käänsin kättäni niin, että hän sai otettua siitä kiinni. Tunsin pelkkää rauhaa, ja sitten Skype jo päästi kuplivan äänen sen merkiksi, että äiti oli linjoilla.

Hetki oli epätodellinen. Hetken korvissani soi ja sitten tunsin irtoavani ruumiistani. Oli kuin olisin leijunut jossain meidän yläpuolellamme ja katsellut meitä: Noaa, joka päästi nopeasti minusta irti ja vetäisi itsepuolustushymyn kasvoilleen niin kuin kissa vetää kyntensä esiin. Ja minua, joka jokainen hiussuortuva oikealla paikallaan istui äidin kasvojen kuvan edessä tyynen näköisenä kuin minä tässä olisin se äiti ja aikoisin rankaista turmeltunutta poikaani. Tuo pöydän ääressä istuva Chai en ollut minä. Minä olin se surkea Chai, joka veti peiton päänsä ylitse yrittäessään paeta Jittramas Fah Meesangin ääntä. Minä en voinut olla oikeasti paikalla.

Paitsi että olin. Minä aioin sotkea asiani lopullisesti ja tahallani. Käteni olivat täysin vakaat, kun painoin kämmenet yhteen nenäni korkeudella ja osoitin äidille kunnioittavan wain. Hän vastasi nyökkäämällä.

”Sawaddee khab mäa”, sanoin niin kuin aina.
”Sawaddee kha luuk Chai”, äiti vastasi asiaankuuluvasti, ja kerrankin linja toimi täydellisesti. Äidin ei tarvinnut kuin tapailla hymyä ja hän oli kaunis nainen. Itsevarma. Ystävällinen. Tarkkaavainen. Kiinnostunut. Äidillinen! Hänen äänensävynsäkin oli lämmin. Mietin mitä Noa siitä ajatteli, sillä olihan hän äidin oikean puheäänen kuullut minun puhuessani äidin kanssa kahden. Noa ei välittänyt teatterista niin kuin minä. Ymmärsikö hän, että tämä oli näytelmä? Mäa esitti rooliaan täydellisesti katsojien edessä. Ei ihme, että olin päässyt Markuksen My Fair Ladyyn, vaikka olin tämän värinen, jos nämä lahjat kulkivat suvussa. Minun äitini ei ollut tämä ystävällinen ja äidillinen hahmo.

Niin kuin Noa äsken, minäkin vedin kerran syvään henkeä ennen kuin sukelsin. En tuntenut tarvitsevani enää enempää rohkeutta, sillä nopeutin vain jotain, mikä oli väistämätöntä ja oloni oli irrallinen. Happea minä tarvitsin, että näkökenttäni ei mustuisi reunoiltaan ja äidin puhe ei puuroutuisi korvissani. Minun piti kuulla ja ymmärtää, ja etenkin osata puhua selkeästi ja pitää pääni. Minun roolini oli olla kerrankin mies.

Käännyin Noan puoleen vain sen verran, että äiti näki minun puhuvan hänelle. En pystynyt oikeasti katsomaan Noaa, vaan laskin harvoja magneettejani jääkaapin ovesta.
”Tässä on Chain mäa, Jittramas Meesang”, esittelin Noalle, joka toki tiesi muutenkin, kenelle puhuimme. Taisin vahingossa käyttää itsestäni yhä kolmatta persoonaa niin kuin suorittaisin esittelyn thain kielellä.
Sitten käänsin yläruumiini takaisin tietokoneen, Skypen ja äidin suuntaan. En epäröinyt hetkeäkään. Minun ääneni ei sortuisi. Olin harjoitellut rooliani varten painajaisunissani.

”Mäa. Mä haluan, että sä tapaat erään henkilön. Tässä on nuu Chain phaeng, phi Noa.”

Muutaman sydämenlyönnin ajan näytti siltä kuin äidin kuva olisi jäätynyt näytölle. Sitten kuva kuitenkin heräsi eloon.

”Luuk Chain phaeng?” äiti kysyi hillitysti hymyillen ja painottaen phaeng-sanaa.
Äiti olisi halunnut, että sanon ei, ei nyt sentään phaeng, vaan tarkoitin hyvää ystävää, anteeksi kun en osaa thain kieltä paremmin. En sanoisi sitä. Seuraavaksi paras lohdutuspalkinto äidille olisi ollut kuulla minun sanovan edes ”chai”, joka oli minun nimeni lisäksi paitsi ”poika”, myös ”kyllä”. En sanonut sitäkään.
”Kyllä”, sanoin sen sijaan varmasti ja suomeksi, mutta hymyillä en uskaltanut.
Äiti teki pienen wain, joka oli sopivan kokoinen tavattaessa niin paljon häntä nuorempia ihmisiä kuin Noa oli. ”Hauska tavata khun Noa”, äiti sanoi niin kuin ei olisi kokenut minkäänlaista mielenliikutusta ja niin kuin olisi aina odottanut, että koska hänen rakas poikansa tuo poikaystävänsä hänen eteensä. ”Minä olen luuk Chain äiti, mäa Fah.”

Luojan kiitos Noa oli kysellyt perheenjäsenteni monimutkaiset nimet joskus aikaa sitten ja tiesi, miten ne toimivat. Preppaus oli ollut tarpeen silloin, kun Noa oli katsellut minun postiani ja huomannut, että niissä lukee Nitthan Paithoonbuathong. Hänellä oli mennyt sillon aikaa hahmottaa, miten thait käyttävät nimiään, mutta nyt se ei sentään tullut yllätyksenä. En olisi uskonut, että edes rooliaan esittäessään äiti tarjoaisi sillä tavalla saman tien sinunkauppoja Noalle kertomalla kutsumanimensä ja vieläpä äitiä tarkoittavan liitteen mäa niin kuin sukulaisille ja ystäville on tapana tarjota.

Äidin vuorosanat olivat luontevia. Annoin itseni upota hetkeksi siihen ihanaan haavemaailmaan, jossa äidit halasivat kaiken ikäisiä lapsiaan ja vakuuttelivat, että olit tai teit mitä tahansa, äiti rakastaa sinua. Paistattelin mielikuvituksemme lämmössä. Se ei kuitenkaan kestäisi kauaa, joten oli parasta nauttia. Rakastaisin tällaista äitiä, mutta rakastin myös sitä, mitä äiti oikeasti oli.

Puhelu äidin kanssa oli lyhyt. Minä kysyin Yenin ja Jarin kuulumiset äidin kuulumisten ohella. Äiti kysyi Noalta pari kokeilevaa kysymystä hänen harrastuksistaan ja töistään, mutta ei joko viitsinyt tai kehdannut tentata hänen uskonnollisesta taustastaan ja perheestään niin kuin mielikuvissani oli aina tehnyt. Minulta äiti kysyi monella eri tavalla, miten voin. Puhelun jälkeen en tuntenut enää mitään. Haavemaailma katosi saman tien, kun Skypeyhteys oli poikki.

Noa sen sijaan valahti pöydälle kuin lätäkkö kaatunutta maitoa heti, kun puhelu oli katkaistu. Epäröin hetken käsi ilmassa hänen selkänsä yllä, mutta silitin sitten kuitenkin. Juoksutin sormeni hänen selkärankaansa pitkin hänen niskaansa. Hän hytisytti hartioitaan. Nyt se oli tehty. Koko maailma tiesi. Toivottavasti Noa ymmärsi, mitä se merkitsi minulle.

”Ootsä ihan kunnossa?” kysyin varovaisesti pöytää pitkin valuvalta maitonoalta.
”Ei vitsit mä en usko tätä”, hänestä kuului voimattomalla äänellä. ”Onks mulla nyt niinku — anoppi?”
”Taitaa olla”, tuumin, vaikka ei Noan anoppi meitä näin helpolla päästäisi. Räjähdys vain sai odottaa niin kauan, että äiti saisi minut kynsiinsä niin, ettei Noa olisi paikalla kuulemassa. Sitä ei Noan kuitenkaan tarvitsisi tietää, jos vain pystyisin kestämään sen yksin.
”Mulla on ihan järkky jano”, Noa valitti.

[NitthanOsallistuja]

Mä voin näyttää sulle, että mä rakastan sua

Vaikka lopetin tallilla ja Noan luona käymisen heti, Noa kävi minun luonani. Huolehdin, että hän tuli meille ainoastaan silloin, kun hänellä olisi työvuoro pian Otsonmäen Ässässä. Olin itse osa-aikainen työntekijä, joten niinä harvoina kertoina kun pääsin vuorolistojen ääreen, kuvasin ne niin nopeasti kuin pystyin ja niin pitkälle tulevaisuuteen kuin niitä oli tehty. Kukaan ei sitä ihmetellyt, sillä niinhän kaikki tekivät omien vuorojensa takia.

Yksi sellainen aamupäivä alkoi niin kuin kaikki muutkin samanlaiset. Ovikello soi, ja koska Noa tiesi, että minun oli rynnättävä portaat alas asunnosta ja mentävä alaovelle avaamaan, en olisi joutunut juoksemaan. Hän tietäisi odottaa hetken. Silti juoksin. Jokainen sekunti tuntui valuvan hukkaan, vaikka itse olin järjestänyt taas niin, ettei meillä olisi paljoa aikaa yhdessä. Lennätin vaaleansinisen ulko-oven auki.

Vaikka tiesin mitä odottaa, en silti saanut heti hengitettyä. Noa nojasi kiviseinään. Hänellä oli suuri metsänvihreä piponsa ja pelkkä paksu villapaita ilman takkia ja suupielessään sellainen vino hymy, etten ehtinyt vetää häntä ovesta sisään vaan astuin villasukissani märälle kivetykselle itse. Noa maistui salmiakilta ja tuoksui ulkoilmalta ja hänen rastansa olivat hieman kosteat. Hän ei pannut tervehdystäni pahakseen, mutta painoi lopulta otsallaan otsaani niin että jouduin antaa hänen hengittää.

”Mennään nyt sisälle kuitenki”, Noa naurahti hiljaisella äänellä, joka kuljetti kylmiä väreitäni ihan hiusrajastani asti niskaani ja selkärankaani pitkin.

Päästin Noan Meijerin takaoven pieneen eteiseen heti, mutta meillä kesti ikuisuus selviytyä rappuset ylös ja asuntooni. Noan kengät jäivät alas, pipo alimmille askelmille ja muita vaatteita matkan varrelle. Olin onnellinen, kun makasin lopulta alkavan iltapäivän talvihämärässä unisena sängylläni hänen päänsä rintani päällä ja silittelin hänen hartoidensa paljasta ihoa. Oli helppoa antaa silmien painua rauhallisesti kiinni. Kaduin, etten ollut kutsunut Noaa tällä kertaa sittenkin hänen vapaapäivänään.

Olin ihanassa tilassa unen ja valveen rajamailla, kun havahduin, että silittämäni hartiat vavahtelivat epätasaisesti. Kun avasin silmät, näin vain rastoja leukani alla, niin kuin kuuluikin, mutta vaati paremman havahtumisen ennen kuin tunsin, miten kovasti Noa minua käsivarrellaan puristi. Ja itki hiljaa.

”Mitä nyt?” henkäisin ja yritin nousta istumaan, mutta Noa ei antanut minulle tilaa.
”Ei mitää”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja rykäisi pari kertaa ennen kuin jatkoi puhumista. ”Mä luulin et sä nukahdit.”

Tuntui ihan fyysisenä kipuna koko rinnassa, kun Noa irrotti minusta otteensa siksi aikaa, että pyyhki naamaansa — silmiään kai. Vaikka hänen käsivartensa oli pian taas ympärilläni, kipu jäi. Silitin hänen hiuksiaan, tai oikeastaan rapsutin hänen päätään rastojen lomasta yhtäkkiä täysin hereillä. Hilauduin vaivihkaa edes hieman ylemmäs sängyllä: omituiseen käyrään puoli-istuntaan. Noa ei hellittänyt otettaan. Vaikka olisin halunnut sulautua häneen, että olisin saanut olla aina siinä, suostuttelin hänet otsasta ohjaamalla kääntämään kasvonsa minua kohti.

Noa oli niin upea, että aina vähän pyörrytti, kun katsoi häneen suoraan. Tuntui kuin aivot olisivat muuttuneet reunoilta kiinteästä kaasumaisiksi. Oli pakko purra huultaan lujaa, ettei harhautuisi asiasta. Tavallaan oli onni, ettei Noa suostunut katsomaan minua, vaikka käänsikin kasvonsa. Vaikka hänellä oli huolimattomasti pyyhkäistyjä kyyneliä kosteana kalvona alaluomillaan, olisin varmasti unohtanut, että jokin oli huonosti, jos hän olisi katsonut minua.

Noan kulmakarvat olivat hieman kurtussa, eivätkä rentoutuneet silittämällä. Puoliksi kuivuneen kyynelkalvon sain pois pyyhkäisemällä peukalollani. Tuntui kuin meidän roolimme olisivat vaihtuneet. Kun Noa oli tullut Hopiavuoren pikkujoulujen jälkeen meille ja olimme ajautuneet tällä tavalla tähän sänkyyn ensimmäisen kerran, minä olin yrittänyt itkeä salaa. Noa-parka oli kysellyt levottomana, sattuiko minuun, ja mitä minä itkin, mutta en ollut pystynyt sanomaan kaikkea. Ei ollut mitään sanoja kaikelle sille ristiriidalle, jota olin kokenut ja koin edelleen. En voinut olla Noan kanssa sillä tavalla kuin olin juuri ollut. Kaikki tiesivät meistä. Toisaalta Noa oli niin tosissaan, että oli kertonut kaikille. Olin hukkua suruun samaan aikaan kuin siihen pakahduttavaan turvallisuudentunteeseen. Olin surrut sitä, että mitä tahansa teinkin, joutuisin päästämään jostain rakkaasta irti. Nyt Noa katseli yhtä itsepäisesti sohvani suuntaan kuin minä silloin joulukuussa.

”Noa…”

Noakin puri huultaan. Minun oli pakko kumartua vielä huonompaan ja käyrempään asentoon suukottamaan. Se oli kuin olisi yrittänyt antaa patsaalle suukon. Tutun hymyn sijaan Noasta irtosi yhdistetty niiskahdus ja puuskahdus ja hän painoi päänsä taas ja rutisti minua niin että hengittäminen kävi vaikeaksi.

”Noa..?” yritin uudelleen. Minunkin silmiäni alkoi pistellä vaarallisesti.
”Mitä jos–” Noa aloitti, mutta ei halunnut tai saanut puhuttua enempää.
Puristin hänen hartioitaan yhtä kovasti kun hän minun vyötäröäni ja lukitsin hänen ainoan kokonaisen jalkansa lähelleni säärelläni.
”Mitä jos mä oon sulle vaan…” Noa kuiskasi, mutta ei jatkanut, vaikka odotin.
”Sä et oo mulle mitään vaan”, sanoin niin varmasti kuin osasin.
”Me ollaan nyt, aina kun me ollaan nähty, niin pelkästään…”

Se oli totta. Auoin suutani, vaikka tiesin, etten saisi selitettyä sellaista totuutta pois. Meidän yhteinen tekemisemme oli ollut noin kuukauden päivät tätä. Olin odottanut Noaa ikkunassa. Olin kiskonut hänet sänkyyni niin kuin minut olisi riivattu. Olin purrut ja raapinut. Lopulta Noan oli pitänyt aina mennä töihin, sillä olin järjestänyt niin. Olin halunnut olla hänen kanssaan ja kai olin kuvitellut, että tämä oli ainoa tapa. En voisi enää mennä hänen kanssaan ihmisten ilmoille, kun kaikki tiesivät. Mutta silti minun täytyi. Ja jos menisin, sana leviäisi edelleen. Oli vain ajan kysymys, koska pahin tapahtuisi…

…joten sen voisi hoitaa alta pois. Sanella itse aikataulun. Lopettaa pelkäämisen ja odottamisen. Vaikka minulla oli vielä menetettävää, ajan myötä ei olisi. Rauha levisi ruumiiseeni kuin itsemurhapäätöksen jälkeen ja silitin Noaa lempeästi.

”Mä rakastan sua oikeasti”, hymisin kasvot hänen rastoissaan.
Noa pudisti päätään.
”Mä voin näyttää sulle, kuinka paljon.”
”Mä en nyt — mitään uutta roundia.”
”En mä sitä tarkottanu. Laita vaatteet päälle phaeng, jooko.”

Noa näytti vähän Flidalta, kun hän lopulta taivutti niskaansa ja katsoi minua. Hänen vetiset silmänsä olivat uteliaat. Jos hänellä olisi ollut samanlaiset korvat kuin Flidalla, molemmat olisivat osoittaneet tarkkaavaisesti minua kohti. Hymyilin hänelle täysin rauhallisena, ihan niin kuin itsemurhaa hautovat pystyvät. Minä rakastan tätä miestä aina.

Noalla kesti jonkin aikaa jatkaa minun päälläni makaamista ja silmiensä muka salaista pyyhintää, mutta lopulta hän nousi silityksestäni silmät punaisina. Hän poimi pari lattialla olevaa vaatekappalettaan, hieroi voimakkaasti nenäänsä ja nilkutti sitten portaisiin etsimään pääosaa vaatteistaan. Minä puin samat farkut, jotka minulla oli ollutkin, mutta etsin kaapista kunnollisen kauluspaitani. Nappasin Noan kiinni hänen ollessaan paluumatkalla portaista ja talutin hänet paidanhelmasta vessaan. Siellä nakkasin häntä pyyhkeellä niin että hän ymmärtäisi pestä kasvonsa rauhoittaakseen punaiset silmänsä. Kun hän kumartui liian matalan pesualtaan ylle, suin hiukseni huolellisesti hiusvahalla, järjestelin kaulukseni ja harjoittelin nopeasti hymyäni.

”Mitä sä meinaat?” Noa kysyi epäileväisenä, kun johdattelin hänet pois pienestä vessasta. ”Mennäänks me johki vai..?”
”Ai niin kun sulla on ne työt!” muistin yhtäkkiä. ”Voi vitsit. Mitä luulet, voitasko soittaa vaikka Siljalle et on puoli tuntia pidempään..?”
”Työt? Ei mulla oo töitä?”
”Mutta listan mukaan…”

Noa katsoi minua silmät sirrillään, mutta ei hymyillyt päälle.

”Sä oot suunnitellu tän et mulla on aina kiire pois, eiks nii?”

Minun rakkaani käytti tänään Inarin tekemää sukkaa. Se oli vihreä ja siinä oli kullankeltaisia raitoja.

”Anteeksi”, vinkaisin sille sukalle.
”Sinä ovela kettu”, Noa sanoi, mutta huvittuneisuus ei ollut ihan aitoa. ”Mun vuorot vaihtu Oton kanssa.”
”Käykö sulle että mä selitän vasta vaikka huomenna, että… Me ehditään…”
Noa painoi sormensa leukani alle suostuttelevasti. Katsoin häntä varovaisesti. Aivoissa tuntui heti sumua.
”Mitä sä nyt oikeen, tai siis mennäänks me johki, mä kysyn edelleen”, Noa sanoi lopulta kun uteliaisuus voitti pahastuneisuuden.
”Ei me mennä kun vaan tohon keittiöön.”
”Ja sä tälläydyt, koska..?”
”Mä esittelen mun poikaystävän mun äidille.”

Jatkoa seuraa

[NitthanOsallistuja]

Muisto 1

”Bpen. Bpen. Bpen”, Noa alkoi toistella sängyltä, kun suljin tietokoneen.
”Mitä sä teet?” naurahdin hänelle. Hän kiristi huuliaan omituisesti hampaidensa ympärille.
”Bpen. Toi on mun tän hetken suosikkiääni teidän kieles.”
”Meidän — äidin kielessä.”
”No niin, teidän äidinkielessä.”
”Ei kun siis mun — ei se oo mun äidinkieli — se on mun äidin — siis mun äidin oma äidinkieli. Mun äidinkieli on –”
”Thai”, Noa nyökytteli ja työnsi kätensä niskansa taakse selällään maatessaan. ”Bpen. Bpen…”
”Eikä ole phaasaa thai!”
”Siis sehän on sun äidin kieli!”
”Äidin kieli vai äidinki — eikä Noa — ethän sä vaan oo luullu että mä puhun thain kieltä?” kysyin vähän hätääntyneenä. Ei kai Noa nyt sentään — joku muu saattoi erehtyä luulemaan minua joksikin eksoottiseksi ulkomaaliaiseksi — mutta eiköhän tämä ollut jo käsitelty?
”Justhan sä puhuit äidilles varmaan tunnin sitä”, Noa hörötti.

Tunsin, miten punastuin kaulasta alkaen. Noa ei onneksi puhunut thain kieltä. Tai ehkä epäonneksi. Hän ei tiennyt, miten minä puhuin niin kuin puhumaan oppiva lapsi. Meillä äiti ai paljoa jutellut minulle, kun olin pieni. Opin ensimmäisenä kielenä suomen, joka vain vahvistui, kun aloin olla Jarin kanssa enemmän kuin äidin.

”Totanoin…” aloitin.
”Mm?”
”Chai”, sanoin itseäni osoittaen. ”Suomenkielinen.”
”Okei?”
”Mäa”, sanoin ja osoitin tietokonetta, ”thainkielinen.”
”Niinhän mä koko ajan sanoinki”, Noa vastasi ilmeettömänä.
”Ai jaa. Kuulosti ihan joltain muulta.”
”Bpen.”
”Mitä jos sä menisit johonkin thain kurssille, johonkin — johonkin — kansalaisopistoon.”
”Eiku opeta sä mua. Nyt?”
”Nytkö?”

Hiippailin sängyn ääreen ja istuin Noan viereen. Hän katsoi minua niin kuin koiranpennut katsovat. Kiipesin hänen päälleen. Mietin hetken ja kumarruin sitten kuiskaamaan hänen korvaansa. Noa ei edes yrittänyt toistaa.

”Mitä se oli?” Noa kehräsi.
”Että anteeksi hyvä herra, mutta ellen mä nyt heti saa pekonia, niin mä oksennan sun päälle kun mun on niin nälkä.”
”Ai jaa! Ja mä kun luulin että sä sanoit mulle jotain tosi romanttista! Kyllä mä sulle pekonit näytän!”

[Julkaisija]

Viestit