[NitthanOsallistuja]

21:35

”Aika paskaa”, Eira tuumi, kun Hello, Alex, Ilona ja Oskari olivat poistuneet johonkin. ”Tommosia ilonpilaajia… No mitä me nyt tehdään? Pitääks meidän pelata jotain oikeeta peliä?”
”Onko meillä mitään lautapelejä? Vaikka jotain tiimipelejä?” Niklas kysyi Eetulta niin kuin olisi itsekin asunut Hopiavuoressa.
”Monopoly”, Eetu mutisi ja Eira pyöräytti teatraalisesti silmiään.
”On meillä Eetu muitaki pelejä”, Nelly sanoi. ”Ne on tuolla ruokasalin kaapissa tuolla –”
”Me valitaan”, Eira sanoi noustessaan ja tarttuessaan olkapäähäni.

Eira väänsi minua hetken niin kuin olisi yrittänyt nostaa minut sohvalta, mutta päästikin irti ennen kuin ehdin nousta. Hänen silmänsä räpsähtivät pari kertaa ilmeettöminä.
”Ai nii joo”, hän mutisi hiljaa ja kääntyi sitten Niklaksen puoleen. ”Tuu Niklas.”
”Mitä?” naurahdin epävarmana.
Silloin Eira loi minuun yhden säälivän katseen ennen kuin heitti Noan päälle nurkkaan niin vihaisen tuijotuksen, että ihme kun Noa muuttunut sen voimasta patsaaksi tai sulanut joksikin lätäköksi niin kuin piirretyissä, kun joku heittää happoa päälle. Minäkin katsoin kummastuneena Noaa, kun Eiran ripeiden askelten jumputus kurvasi ruokasaliin Niklaksen hiihtävä villasukka-askel perässään.
”Voi Eira-parka”, Nelly huokaisi ja nauroi sitten hiljaa.
Noan kasvoille levisi oivalluksen ilme.
”Mut joo. Onnea teille. Muidenkin kun Eiran puolesta…”

Vilkaisin Nellyä parahiksi nähdäkseni, miten hän kohdisti hymynsä Noasta minuun.

Onnea meille?

Inari hymyili myös, ja Sonja. Ja jotkut muut. Eivät kaikki. Sylissäni lepäävät käteni tuntuivat siltä kuin joku olisi vetänyt niihin paksut ja pistelevät villahanskat, ja pulssi tuntui kurkussa asti. Noan katse oli nauliutunut minuun.

”Me pelataan Aliasta”, kuului ruokasalista Eiran äänellä.
”Eipä kun tätä uutta — What Do You Memeä!” Niklas väitti.
”Anteeksi”, sanoin hiljaa ja nousin. Pyyhkäisin typerän tonttulakin päästäni matkalla vessaan.

Eetun ja Nellyn vessaan piti laittaa valot ulkopuolelta. Katkaisija oli vanhanaikainen, ohut. Valolla kesti hetken syttyä, joten ruuvasin oven lukkoon pimeydessä. Kun lämmin valo lopulta syttyi, peilistä minua katsoi idiootti, joka oli antanut tämän jatkua ihan liian kauan. Noan täytyi olla kertonut kaikille — ja vaikka hän tiesi, etten halunnut sitä, itseäni sain syyttää. Idiootin silmät täyttyivät säälittävistä kyynelistä. Suljin pytyn kannen ja istuin sille päästäkseni näkemästä häntä.

Voi miksen mennyt tapaamaan Busarakhamia, kun äiti komensi? Nyt oli myöhäistä. Busarakham oli tietenkin naimisissa jo, ja kukaan nainen, kukaan kunnon nainen, ei huolisi minua enää…

”Chai”, Noan ääni kuului oven takaa. Hän oli tainnut koputella siellä alusta asti.
”Mee pois”, komensin, mutta en saanut heikkoon ääneeni mitään auktoriteettia.
”Avaa ovi.”
”En. Mee pois.”

Noa jatkoi oven läpi maanitteluaan, mutta en vastannut hänelle enää. Minun Noani. En minä edes halunnut mitään Busarakhamia, äiti hänet halusi. Mutta olihan se aina tiedetty, että vanhemmat tietävät parhaiten, mikä heidän lapselleen on hyväksi… Äidin järjestetty avioliitto oli ollut poikkeus. Kaikki muut äidin puolen sukulaiset olivat onnellisia. Sitten joskus Yen olisi myös onnellinen. Minä olin ollut niin hullu, että olin kuvitellut voivani saada mitä tahdon, kenet tahdon, ja vaikka se kuvitelma oli kestänyt näin vähän aikaa, minä olin ainoa onneton. Jumalan sietikin rankaista heitä, jotka kapinoivat ikiaikaisia järjestelmiä vastaan. Olisimme voineet viettää joulua Busarakhamin kanssa, eikä se sattuisi näin kovasti…

Ja kaikki tiesivät…

Jos ei jo jalkapallossa ja töissä tiedettäisi, niin pian tiedettäisiin…

Jari saisi tietää, eikä enää haluaisi kuulla minusta…

Äiti saisi tietää!!

Kun äiti tuli mieleeni, huomasin nousseeni seisomaan. Noa edusti turvaa, jota kaipasin yhtäkkiä valtavasti, mutta oven takana oli tullut hiljaista. Valahdin takaisin istuimelleni ja annoin kyynelten vuotaa ylitse. Minun äitini, maailman rohkein nainen — minun maailman kiltein Jarini — minun Yenini, prinsessa — kotiin ei olisi enää menemistä, ei enää ikinä. En pystynyt itkemään hiljaa.

Pesukone liikkui hitaasti nytkien eteenpäin. Sen takana oli kylpyhuoneen toinen ovi, joka oli aina vähän yläreunasta raollaan, ja josta ei saanut kulkea. Joku oli tulossa. Nostin jalkani pytynkannelle ja halasin sääriäni. Mitä väliä? Minun äitini — minun — enää ei tarvitsisi mennä kotiin — ei tarvitsisi mennä Taivaaseen —

”Chai nyt oikeesti”, Noa sanoi ja tunki yläruumiinsa väkisin siitä liian pienestä raosta, jonka oli saanut aikaan pesukoneen takana olevalle ovelle.
”Mene nyt jo pois”, käskin, vaikka olisin halunnut vetää pesukoneen seinästä, tai siis ovesta, ja tunkea pääni Noan paidan alle ja tulla pidellyksi ja rauhoitelluksi siellä. Ääneni kuulosti omiinkin korviini ohuelta.
”No en mä sua voi sinnekään jättää. Avaa nyt se oikea ovi tai mä–”
”Enkä.”
”–joudun kiivetä tästä yhdellä jalalla!”

Kun en toiminut, Noa toteutti uhkauksensa. Hän tönäisi pesukonetta ovella vielä pari kertaa ja mahtui sitten luikertamaan ovenraosta sen päälle yläruumis edellä. Hän valui pesukoneen kylkeä kylpyhuoneen puolelle kuin mato. Olisi naurattanut, ellei olisi itkettänyt.

”Miks sä kerroit kaikille?” kysyin sen sijaan että olisin auttanut kolhiintuneita käsivarsiaan hieroskelevaa Noaa ylös liukkaalta lattialta.
”En mä kertonu… Kaikille”, Noa sanoi vaisuna. ”Mä kerroin Inarille…” hän mutisi ja katseli minua alta kulmain. Sitten hän yritti nousta, mutta proteesi luisti niin, että hänen oli keskeytettävä yrityksensä.
”Kaikki tietää. Mä en halunnu että kukaan tietää. Ja nyt kaikki tietää.”
”Chai”, Noa sanoi anelevasti niin kuin nimeni olisi tarkoittanut aurinkoa eikä poikaa. Noa sanoi sen aina väärin. Noa oli ollut aina väärin. Minä olin väärin.

Noa ojensi kätensä. Sen sijaan, että olisin auttanut hänet ylös, liu’uin itsekin polvilleni lattialle. Silitin hänen poskeaan. Voi luoja, miten rakastin hänen leukaansa, hänen nenäänsä, hänen huuliaan, hänen otsaansa, hänen silmiään, hänen korviaan, joista toinen oli kääntynyt hieman enemmän ulospäin —

”Mun pitää mennä nyt”, niiskaisin ja tartuin hänen hapuilevaan käteensä suukottaakseni sitä vielä yhden kerran. Noa ei päästänyt irti kädestäni.
”Tässäkö tää nyt oli?”
Painoin otsani vasten hänen nyrkkiään, jolla hän puristi kättäni. Halusin nähdä toisenlaisen joulun. Mitä jos meillä olisi ihan oma asunto? Mitä jos meillä olisi glögiä ja pipareita ja niitä Dumle-joulutorttuja, jotka olivat palaneet, kun olimme yrittäneet tehdä niitä viikolla? Mitä jos meillä olisi samanlaiset pyjamat ja atonaattona antaisimme toisillemme kirjat, joita lukisimme yhdessä myöhään peiton alla ja odottaisimme kinkun paistumista uunissa — mitä jos me voisimme yhdistää omat perinteemme ja elää itse omat joulumme, oman elämämme? Hulluuttahan se oli.

Toisaalta…

Äiti saisi kuulla.
Jumala saisi tietää.
Kukaan Busarakhamin kaltainen ei huolisi minua enää, kun olin tällainen.
Näinkö huumeiden käyttäjätkin perustelivat uutta annostaan? Kaikki oli jo menetetty?

Pudistin päätäni Noan rystysiä vasten vastaukseksi. Olisi pitänyt kohauttaa olkiaan. Minun piti miettiä. Minun piti miettiä, miten tekisin rauhan sen kanssa, että Noa kertoi kaikille, vaikka minä en halunnut kertoa kenellekään.

[NitthanOsallistuja]

Ennen tätä

Se, millä on väliä

Me olimme harjoitelleet Markuksen kanssa koko ajan, vaikka en vieläkään tiennyt, missä sijaitsisi se teatteri, jonka näytelmään hän minua ajoi. Tiesin, ettei minulla ollut loputtomasti aikaa, mutta en olisi halunnut ajatella koko asiaa. Markus ei suostunut kertomaan, olinko menossa kohti Seinäjokea vai kenties Utsjokea ennen kuin sillä ei olisi minulle väliä. Vuosi-pari sitten sillä ei olisi ollutkaan merkitystä. Mikään ei ollut tuntunut miltään siihen verrattuna, kun olin ollut Hukkasuon kunnanteatterissa, seissyt näyttämöllä ja ollut joku muu. Nyt taas tuntui siltä, että minulla oli liikaa pelissä: liikaa menetettävää.

Kun harjoittelin iltapäivisin Markuksen kanssa Meijerin salissa, en nähnyt Meijerin tyhjää salia. Näin vieläkin hämärän, punaisin pehmoisin penkein täytetyn Hukkasuon kunnanteatterin. Se oli ollut Markuksen mielestä pieni ja rähjäinen, mutta se oli samalla hienoin paikka, jossa minä puolestani olin koskaan ollut töissä. Kun seisoin tai istuin Meijerin pienellä lavalla Markusta vastapäätä ja tein parhaani mukaan hänelle temppuja kuin koira, kurkkuani kuristi kaiken aikaa. Teatteri oli minun ensirakkauteni. Olinko luopumassa niistä punaisista tuoleista, siitä hämärästä salista, hiostavista valoista ja pitkistä ihanista raskaista päivistä Noan vuoksi?

En voinut sanoa Noalle mitään, kun teimme iltaisin yksinkertaista ruokaa tai katsoimme elokuvia. Mielikin kanssa lenkillä käyminen helpotti aina hetkeksi, mutta yöt olivat kamalia. Silloin kun Noa jäi yöksi, odotin hänen nukahtavan ennen kuin potkutin itseni alemmas sängyllä ja itkin itseni uneen hänen t-paitansa helmaa vasten. Minä olin mennyt rakastumaan johonkuhun toiseen kuin teatteriin. Oliko luopumassa Noasta, minun Noastani teatterin vuoksi?

Monena iltana olin ollut vähällä kysyä Noalta, lähtisikö hän minun mukaani. Se ei olisi kuitenkaan ollut reilua. Noalla oli täällä asiat hyvin ja hän kuului tänne. Olin nielaissut kysymykseni aina ajoissa. Silloin Noa oli aina katsonut minua pitkään pää kallellaan, sipaissut poskeani ja kysynyt, mitä mahdoin tuumia. En ollut saanut valehdeltua mitään, vaan olin halannut häntä niin epätoivoisesti, että hän oli pari kertaa ihan korahtanut.

Sitten koitti se tiistaipäivä.

Minä lauloin.

Minä en ole koskaan osannut laulaa. Se ei johdu nuottikorvan puutteesta. Tiedän, miltä minun olisi pitänyt kuulostaa, mutta jotenkin en saanut koskaan puristettua itsestäni irti sellaista ääntä kuin olisin halunnut. Markus oli hokenut jo vuosia, että se oli harjoituksen puutetta. Hänestä laulaminen oli taito siinä missä virkkaaminenkin: harjoittelemalla sen voisi saavuttaa. Ja voi veljet, miten ankarasti Markus oli minua ajanutkin harjoittelemaan. Silloin — vihdoin — tunsin, että onnistuin.

Sinä tiistaina en osannut laulaa täydellisesti, en varmaan edes hyvin, mutta ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten laulaminen oikeastaan edes tapahtuu, ja mitä näytteleminen on. Markus, joka soitti kyllästyneenä pianoa ties monettako tuhatta kertaa, nosti myös katseensa yllättyneenä.

”No niin Buathong!” näin hänen mutisevan, ja siinä samassa kaikki ymmärrys laulamisesta katosi taas. Markus alkoi nauraa.

”Ens kerralla se lähtee”, Markus nyökytteli. ”Nyt riittää tältä päivältä. Muista! Et kittaa kahvia! Kymmeneltä nukkumaan! Mä en halua, että sä oot kuiva ku rusina aamulla.”
”Joo”, henkäisin kipeän kurkkuni läpi ja katsoin taas Meijerin salia, joka oli Hukkasuon kunnanteatteri.
Näytteleminen oli valehtelua.
Laulaminen oli esittämistä.
Minä osasin näytellä.
Katsoin Markusta silmiin ja tiesin, että katseeni oli täysin vilpitön.

”Missä se teatteri on?” kysyin vakaasti.
”Nytkö sä oot varma, ettei sillä oo väliä?” Markus kysyi.

Markus ei välittänyt kenestäkään niin kuin teatterista. Siksi hän oli aina ollutkin niin loistava. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään väärää, että muille teatteri oli vain työ tai vain harrastus. Näyttelijät loppuisivat nopeasti, jos vaatimuksena olisi omistaa koko elämänsä teatterille.

”Ei sillä oo väliä”, sanoin totuudenmukaisesti.

Tiesin, että Markus kuuli minun sanovan, että ei sillä ole väliä, koska menisin minne vain teatterin takia. Tarkoitin kuitenkin täydestä sydämestäni, että ei sillä ole väliä, koska aina tulee uusia mahdollisuuksia. Ne eivät ehkä enää koskaan liity teatteriin, mutta kyllä minä kesäteatteriin harrastelemaan pääsisin, jos My Fair Lady olisi Utsjoella. Palaisin kesäteatterista Törnävältä nimittäin sitten kotiin, paistaisin jauhoja pannulla ja söisin Noan kanssa spagettia ja kastiketta.

”Seinäjoella”, Markus sanoi vinosti hymyillen. ”Sulla kävi säkä.”
”Niin kävi”, myönsin. ”Huomenna mä osaan paremmin tän”, lupasin pianoon viitaten.
”Jep.”

Päätin, että ilalla kerron Noalle, että aion lukea My Fair Ladyyn.
Iltalenkki pitäisi myös tehdä kaupan kautta. Minä kuuluin jo Noalle tällä tavalla. Toista tapaa varten pitäisi käydä varmuuden vuoksi ostamassa suojausvälineitä.

[NitthanOsallistuja]

Etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?

”Teat — teatteriin?”

Markus vastasi katseeseeni vakaasti ja nyökytteli. Hänen teatteriryhmänsä näytelmät Jyrkällä oli saatu päätökseensä, ja tämä oli niitä harvinaisia kertoja, kun Markus ehti käymään meillä. Seisoimme keskellä Otsonmäen vanhan Meijerin näyttämöä niin kuin tämä olisi ollut jonkinlainen viihdenäytelmä. Minä olin kerrankin näytelmän tähti: tyhmä päähenkilö, tyhmä poika, jota tärkein sivuhenkilö, Markus Dahlsten, kiusasi ja veti nenästä.

”En mä… En mä osaa… Näytellä…” totesin lannistuneena ja työnsin kädet nopeasti puuskaan, kun huomasin taas väänteleväni vuoroin omia ranteitani ja vuoroin t-paitani helmaa.
”Haista ny”, Markus tuhahti.
”Ei mulla oo mitään koulutusta.”
”Kuka oli vuosikaudet Hukkasuon kunnanteatterissa siitä huolimatta?” Markus kysyi niin kun asia olisi jotenkin sillä selvä.
”No mä, mutta se olikin osa-aikanen ja vaan Hukkasuon –”
”Kuka teki käytännössä kaikki tärkeimmät sivuroolit?”
”No mä, mutta ne nyt oli oikeesti pikkurooleja, en mä nyt mihinkään –”
”Kuka oli kesällä kakstuhattakaheksantoista Shang?”
”No mä, mutta kun sillon ei ollu oikeen oikeita näyttelijöitä, kun Rikukin lähti Turkuun ja sun jalka oli sillon –”
”Mä oon tavallaan onnellinen ettei me enää asuta kämppiksinä. Mä en muistanu miten raskasta tätä on kuunnella”, Markus sanoi niin lujasti, että suljin suuni kokonaan. Hän veti henkeä nenänsä kautta ja siristi silmiään tuijottaessaan minua.

Markus otti ensin muutaman hitaan askeleen niin kuin saalistaja, joka on ahdistanut saaliinsa jo nurkkaan. Sitten hän nosti päänsä itsevarmasti pystyyn ja liitti kämmenensä yhteen selkänsä takana ennen kuin alkoi kierrellä minua ankaran näköisenä.

”Buathong. Niin kauan kun mä olen sut tuntenut, sä olet aina halunnut olla näyttelijä. Aina se on tyssännyt siihen, että sä et ikinä tule pääsemään teatterikorkeaan, koska let’s face it, sä et ikinä pääsisi lukiota läpi, ja sä et osaa laulaa vaikka sun henki riippuis siitä. Nyt minä tuun tähän, vihdoinkin itteni teatterilla kokonaan elättävänä ja vihdoinkin niin paljon mainetta ja kunniaa keränneenä, että mä saisin sut tähän mukaan kun mun sanalla on kerrankin jotain painoarvoa. Niin sitten sä rupeet tommoseksi saatanan nyhveröksi.”

Kuulin, kuinka Markus seisahtui taakseni. Katselin Meijerin salia. Se oli pieni. Tällä näyttämöllä esitettiin oikeastaan pelkästään pianosäestystä rippikouluiltojen yhteislauluihin ja lisäksi lasten tekemiä näytelmiä, joita vanhemmat kävivät katsomassa puuduttaen selkänsä hirvittävän epämukavilla tuoleilla. Silti näyttämöä kehystivät verhot — rauhallisen siniset, ei arvokkaan punaiset — ja silti katossa oli Meijerin kokoon ja kuntoon nähden hyvä valikoima erilaisia valoja. Mitä jos tämä olisi Jyrkän lava, tai mitä jos tämä olisi Seinäjoen kaupunginteatterin lava? Mitä jos salissa olisi ihan oikeita ihmisiä — niin kuin silloin joskus, niin kuin silloin Hukkasuolla, niin kuin viimeisekseni jääneessä sivuosassa Käenpesä-näytelmässä —

Ei. Ei sellaista tapahtuisi. Markuksella oli syynsä olla noin itsevarma sekä omasta olemisestaan että valmiiksi tallatusta polustaan kohti näyttelijän ammattia. Hän oli teatteriperheen ainoa lapsi, mukana teatterissa ja lyhytelokuvissa ennen kuin täytti kymmenen vuotta. Hänellä oli sopusuhtainen, kapeanpuoleinen nenä, vaaleat hiukset, leveät hartiat ja syvä, rauhallinen ääni. Hänellä oli kunnianhimoa, loputon usko itseensä ja sinnikkyyttä tehdä vaikka kuinka pitkiä päiviä tässä rakastamassaan työssä. Markus osasi olla kuka tahansa, laulaa mitä tahansa ja tehdä tarkasti temppuja ohjaajan kuin ohjaajan epämääräisistäkin ohjeista niin kuin hyvin koulutettu poliisikoira toimii poliisin käskystä. Minä en ollut koskaan ollut millään mittapuulla niin kuin Markus, eikä Markus olisi koskaan edes ryhtynyt minun ystäväkseni, ellei meidän olisi ollut pakko olla kämppiksiä niin monta vuotta.

”Hyvä homma”, Markus sanoi tyynesti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja läimäytti käsivartensa hartioideni ympärille. ”Mä ilmoitan, että sä lähdet mukaan.”

Ravistelin Markuksen käsivartta pois, mutta hän ei päästänyt minua vapaaksi. Pudistin hänelle päätäni.

”Sä nolaat itses”, huokaisin hiljaa.
”Minä? Millä helvetillä sä kuvittelet, että ­minä ikinä nolaisin itteni?”
”Mieti nyt jos sun sanomisilla on kerrankin merkitystä ja sulla on jonkinlaista valtaa tehdä päätöksiä, tai siis ainaki ehdotuksia. Sitten sä käytät sitä puhumalla mut sinne. Sitten mä mokaan. Arvaa saatko sä enää ikinä osallistua mihinkään päätöksentekoon?”
”Älä murehdi, Buathong”, Markus kehotti ja päästi minut irti. Hän pyörähti ympäri päkiöillään ja pysäytti itsensä ojentamalla kätensä salin puolelle. Olin nähnyt Jyrkän tämän kesän lastennäytelmän kahdesti. Hän oli taas hetken Vaahteramäen Eemeli. ”Älä murehdi, Ida: etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?” oli Eemeli sanonut Jyrkällä ennen kuin oli hinannut epäileväisen Idan lipputangon nokkaan. Sitten Eemeli suoristautui. katsoi minuun ja oli taas Markus. ”Etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?” hän kysyi hymyillen.

Siinä katseessa oli täydellistä sisäistä rauhaa ja tuttua, pinnassa väreilevää innostusta ja jännitystä. Olin nähnhyt saman ilmeen Markuksen kasvoilla ennen jokaisen näytelmän jokaista esitystä. Olin katsonut samaa ilmettä peilistä itsekin aina viimeiseksi ennen kuin ravistelin vielä kerran hartioitani, hyppäsin vielä pari pomppua ilmaan ja muutuin joksikuksi muuksi noustakseni — ja yhdessä näytelmässä kompuroidakseni — Hukkasuon kunnanteatterin näyttämölle. Tunsin sen saman olon taas niin kuin haamuna niistä ajoista.

”Mikä näytelmä se on?” kysyin taistellessani salakavalaa innostusta vastaan.
”Alkutalvesta My Fair Lady. Takaisin Kukkaistyttöön päin kirjoitettuna.”
”My Fair — ei käy.”
”Miksei?”
”No kato nyt mua!”

Ja Markus katsoi. Hän katsoi arvioivasti, silmät sirrillään ja pää kallellaan. Minun oli käännettävä katseeni kenkiini.

”Vieläkö pitää katsoa?”
”Mä ooon — ihan musta!”
”Voi pyhä Jeesus aina vaan sama laulu. Mä en Buathong tiedä rasistisempaa ihmistä kun sä olet. Sä varmaan olit ensimmäisenä huutamassa neekeriä kun se uus Mannerheim tuli silloin. Nyt on asia niin, että ellet sä lue rooleihin just niinku mä määrään, niin sinähän itket ja luet.”
”En mä os–”
”Et sinä osaa, et sinä osaa, nillinnillinnillin. Maanantait, keskiviikot ja torstait me harjotellaan.”
”Jäätsä — jäätsä mun työ asuun?”
Markus tuhahti ennen kun vastasi. Hänellä oli jo punaa poskillaan, mutta hän pörrötti voimakkaasti hiuksiaan hillitäkseen suuttumuksensa. ”En todellakaan! Täällä haisee ihan perseeltä. Mä meen Seinäjoelle. Ja sunki kannattais muuttaa vittuun täältä aika nopeeta. Mutta joka tapauksessa mä nyt ilmotan että sinä luet, tai oikeestaan ennemminki et mulla on jo yksi kenet mä tiedän että me tarvitaan tähän.”

Nielaisin ja nyökytin. Sille, että minun pitäisi muuttaa. Ja sille, että minä lukisin rooleihin. Kyllä minä lukiessani jo osoittaisin, etten ole sopiva työskentelemään sellaisessa seurassa kuin Markus Dahlsten kumppaneineen. En kuitenkaan todellisuudessa muuttaisi pois Meijeriltä, eikä minusta koskaan voisi tulla oikeaa teatterinäyttelijää. Minulla ei ollut rahaa, eikä minulla ollut lahjoja.

”Tuopa sitä kahvia sitten”, Markus sanoi ja asia oli sillä selvä. ”Ja se mun reppu sieltä sun homeisesta vinttikömmänästä.”
”Ai — tänne? Alas?”
”Tähän lavalle kiitos. Samalla katellaan vähän tässä että mitä siellä on luvassa lukua varten. Mä arvasin Buathong että sä nuupahdat ja rupsahdat kun sä lähdet yksin johonkin maailmalle. Ei vissiin oo ollu ketää ravistelemassa sua välillä että nyt Buathong pää pois perseestä –”
”– aijai älä ravista –”
”– ja sinnikkäästi vaan etiäpäin, mutta nyt mä oon tässä viikon-kaks, ja sä tuot mulle kahvia niin mä nostan noi tuolit tähän sillä aikaa.”

Kuulin Markuksen kolistelevan salissa niin kuin kotonaan ja lauleskelevan samalla, kun kiirehdin oven taakse ja asuntooni vieville rappusille. Kosketin ohi mennessäni seinästä törröttävää naulaa. Olihan Meijeri rapistumassa käyttökelvottomaksi, mutta tuohon naulaan Noa oli satuttanut itsensä silloin ensimmäisellä kerralla, kun —

Niin, Noa! Pysähdyin puolimatkaan yläkertaa kohti ja kaivoin kännykän taskustani. Mitä nyt — mitähän nyt — mitenhän me nyt –? Mitä jos Markus kuvitteli, että minä muuttaisin jonnekin toiselle puolelle Suomea teatterin takia? Tai… Ennemminkin… Mitä jos Noa kuvittelisi, etten olisi valmis muuttamaan toiselle puolelle Suomea teatterin takia? Tai — tai — tai mitä jos — mitä jos minä olin niin hullu, että en enää muuttaisi toiselle puolelle Suomea teatterin takia??

Liikuttelin hetken yhteystietoluetteloani Noan ja Jarin välillä, mutta pudotin puhelimen sitten takaisin taskuuni ja ryntäsin alas saliin. Siniset verhot heiluivat, vaikka en koskettanut niitä.

”Markus — Markus”, kutsuin hädissäni.
”Mmmmitä Buathong?” Markus venytti puhelintaan katsellen ja tuolilla kaikessa rauhassa istuen.
”Missä se on? Missä se on se teatteriprojekti? Mikä teatteri? Jyrkän?”
”Onko sillä väliä?” Markus kysyi rauhallisesti ja katsoi minuun tutkivasti.
”Mä en oo varma. On?”
”Selvitä, onko sillä väliä ja keitä sitä kahvia.”

[NitthanOsallistuja]

2002
Noa oli aika usein meillä. En oikein normaaleinakaan päivinä tiennyt, missä vaatteeni vaihtaisin, kun hän loikoi sängylläni. Oli jotenkin liioiteltua ja noloa paeta keittiöön tai vessaan, mutta en minä siinä vaatekaapin ääressäkään olisi tohtinut. Tällaisena päivänä ongelma tuntui entistä suuremmalta. Yritin napittaa paitaani mahdollisimman nopeasti piilossa vaatekaapin oven takana, joka oli aivan liian pieni ja aivan liian väärässä kulmassa peittääkseen minut oikeasti kokonaan. Onneksi Noa näytti katselevan kattoon silloin, kun vilkaisin häntä nopeasti.

Työnsin paidanhelman housuihin. Kiskoin mustan liivin kauluspaidan päälle, sillä takki olisi ihan liikaa tällä helteillä, ja Markus oli sitä paitsi vakuuttanut, ettei tarvitsisi laittaa välttämättä edes liiviä. Silti laitoin edes sen. Äiti on aina sanonut, että pukeutumisella pitää osoittaa kunnioita päivänsankareita ja muita päivän tähtiä kohtaan. Niin kuin nyt Markusta kohtaan. Vedin vielä seisaaltani jalkoihini mustat sukat — ensin vasempaan, sitten oikeaan — ja samassa järjestyksessä ihan uuden näköisiksi kiillottamani kengät. Sitten yritin kiiruhtaa vessaan hiustenlaittoon ennen kuin Noa edes havaitsisi minun paenneen paikalta.

Hänen äänensä kuitenkin pysäytti minut kesken karkumatkani.
”Hottis.”
Painoin käsillä korvanlehtiäni. Mitä tuohon nyt sanoisi? Kun kerran pysähdyin, en voisi vain jatkaa matkaanikaan.
”Mitä — mikä — mikä — mikä sä ny oot — kukaan enää sano — mikä tommonen sana ny on — mikä sä oot, joku — joku kasarilapsi vai?”

Sängyllä oli niin hiljaista, että minun täytyi kääntyä katsomaan.

Noa nousi rauhallisesti istumaan.
”No… Niin”, hän sanoi.

Purin huultani ja raavin niskaani, jota pisteli. Olinhan toki tiennyt paitsi Noan iäin, myös syntymävuoden. En vain tavannut ajatella sitä.

”Minä vuonna sä olitkaa syntyny?” Noa kysyi sitten sängyltä.
Nielaisin ennen kuin vastasin nukkaantuneelle lattiamatolleni. ”Kakstuhattakaks.”
Kuulin, miten Noa hengitti syvään nenänsä kautta.

En uskaltanut enää jäädä huoneeseen, joten loikin mahdollisimman nopeasti vessaan hiuksiani sukimaan. Hiukseni sai kyllä jakaukselle. Siihen vaadittiin kuitenkin kaiken maailman mahtiaineita ja Jumalan armoa. Onneksi tiesin, miten niitä piti vanuttaa ja puristella, jotta ne lopulta asettuivat. Yritin keskittyä vain hiuksiini, mutta tuntui kuin jokin olisi vetänyt siimalla aivojani vinoon ja ajatuksiani huolestuneeseen suuntaan. Mitä jos minä en kuitenkaan kelvannut? Ei kun siis miksi nämä hiukset eivät nyt asetu? Lopputulos oli jäykkä, mutta ei onneksi rasvaisen näköinen. Katselin sitä joka puolelta pää avattavan peilikaapin raossa niin, että näin niskanikin. Minua ei kuitenkaan huvittanut enää ollenkaan lähteä katsomaan Markuksen näytelmää. Mitä jos Noa oli nyt hätkähtänyt hereille seurustelutranssistaan ja käsittänyt, että minä olin kaiken päälle vielä näin nuori?

”Emmä jaksakaan lähtee sinne Jyrkälle”, ilmoitin vessasta keittiöön piiloon kiitäessäni Jyrkän kesäteatteria tarkoittaen.
Noa istuikin keittiössä pienen pöytäni ääressä, eikä enää sängylläni seinän toisella puolella. ”Jaaha”, hän tuumasi ja hänen katseensa kävi hiuksissani. ”Mitähän se Markus siitä sanoo?”
Yritin mutista, että kyllä nitä näytelmiä tuli ja meni, eikä Markuksella muutenkaan ollut aikaa kuin sanoa hei.
”Mikä sun nyt oikeesti tuli?” Noa kysyi hieman hymyillen.
Purin huultani. Yritin miettiä, miten ihmiseltä voisi kysyä jotenkin kohteliaasti, olinko juuri aiheuttanut hänessä jonkin noamaisen näkymättömän shokin, vai oliko hän kenties tiedostanut jo aiemmin, minkä ikäinen olin. En keksinyt, miten sellaista kysytään. Siksi möläytin: ”Tykkäätsä musta vielä?”

Puristin silmäni kiinni. En ollut tainnut koskaan tarvita vakuutteluja. Kuulin huokauksen ja sitten narahduksen, kun Noa nousi tuolilta. Pian hän halasi minua.

”Kyllä mä tykkään. Käys nyt vielä pyhkimässä naama niin lähetään. Sulla on jotain ihme talia poskessa.”
”Varmaan jotain geeliä”, niiskaisin ja pyyhin poskiani vaivihkaa Noan paidanrintamukseen.
”Tosi kiva!” Noa älähti.
”Joo tää on geeliä. Hei… Tuuksä mun kaa kuitenki sinne Jyrkälle?”
”No jos sä ton näkösenä kysyt niin… …en vieläkään. Mä en edelleenkään edes mahdu niihin penkkeihin kun ne kasaa ne niin vammaisesti että pitää istua polvet suussa.”
”Mä olisin vaan halunnu et sä näet Markuksen”, kerroin ja päästin Noasta irti. ”Tai oikeestaan et Markus näkee sut.”
”Jaajaa.”
”Mä olisin sanonu et hei Markus, tässä on mun — mun — mun –”
”No ethän olisi sanonu”, Noa naurahti.
”Nyt sä et saa koskaan tietää, olisinko.”

[NitthanOsallistuja]

Pikkujoulutarina glögikisan jälkeen

A man with a plan

Inarilla oli vaalea ja ihan pehmeä tukka. Kerroin sen hänelle, kun koskin siihen.
”Mitä?” Inari naurahti epävarman kuuloisesti.
”Sullon pehmeet hiukset”, informoin häntä toistamiseen ja hetken hän katsoi minua niin kuin olisin puhunut vahingossa jotain käsittämätöntä kieltä. Sitten hänen ilmeensä seestyi ja hän siirsi katseensa pimeään ikkunaan. En sanonut mitään hänen nenästään. Se oli juuri sellainen suora ja pitkä, jollaisen olisin itsekin halunnut.
”Onko Chai juonu vähän liikaa?” Inari kysyi ikkunalta ja hymyili siitä heijastuville peilikuvillemme.
”Joo”, myönsin auliisti ja virnistin hänelle ikkunan kautta.

Inari pyöritti päätään, hymyili ihan vähän ja keskittyi Oskariin, jolla oli jokin monimutkainen työjuttu kesken. Siihen liittyi niin monta ihmistä, tai ehkä ne olivat eläimiä, mutta nimiä kuitenkin — niin monta nimeä, että en pysynyt millään mukana. Kun se päättyi, Inari nousi viereltäni sohvalta ja pörrötti hiuksiani.

”Ei sunkaan hiukset muuten mitään silkkiä ole”, hän sanoi sammaltaen ihan vähän muutaman ässän ja ällän kohdalla. ”Tommoset kovat.”

Teki mieli sanoa, että ne ovat samanlaiset kuin äidillä. En saanut sanottua tarpeeksi nopeasti. Sanomatta jäi. Ojensin käteni, kun Inari tarjosi minulle kuppiaan ennen kuin lähti ruokasalista ilmaantuneen Eetun perässä eteistä kohti.
”Mä tarvin happee”, hän sanoi hiljaa mennessään, mutta en ollut huolissani. Ainakin Eetu oli selvin päin, kun kerran oli ilmeisesti lähdössä vielä hevosia katsomaan. Kukaan ei pystyisi sammumaan hankeen, ja sitä paitsi Inari taisi olla selvempi kuin minä. Ainakaan hän ei horjahtanut kertaakaan, kun käveli kepeästi eteiseen johtavasta ovettomasta aukosta.

Sitä samaa ovenpieltä, jonka Inari ja Eetu ohittivat, nojasi Noa. Hän oli kaunis niin kuin aina, vaikka oli pukeutunut samanlaiseen löysään paitaan niin kuin aina. Olisin tahtonut puettaa hänet sellaisiin vaatteisiin, joihin Dahlstenin Markus aina pukeutui — vaikka ei Noa olisi ollut ihan Noa, jos olisi pukeutunut sillä tavalla. Olisin voinut puettaa hänet yhden kerran, mutta muuten hän oli hyvä juuri noin. Muotoilin hänelle hymyn, kun hän vilkaisi minua. Se sai Noan kasvot nykimään niin kuin ne aina silloin nykivät, kun häntä nauratti, eikä hän tahtonut nauraa. Teki mieli suukotella hänen suupieliään. En mennyt suukottelemaan. Tietenkään en. Marshall istui suoraselkäisenä pianon edessä olevalla pikku penkillä, jossa Hello yleensä viihtyi, ja katseli Noaa selkä suorana mutta pää kallellaan. Ja Noaa kelpasi kyllä katsella. Hän kipristi minulle nenäänsä viestien jotain, mitä en ymmärtänyt.

”Tuu tänne”, kehotin Noaa sen sijaan että olisin suukotellut hänen suupieliään, ja taputin paikkaa, jolta Inari oli juuri noussut.
”Mmbah”, Noa sanoi, tai ainakin se kuulosti siltä.
”Tä?”
”Et mm-hm, pian!”
”Ai!”

Kun Noan katse välähti vähän ohitseni, käännyin ja yritin seurata sitä. Olohuoneen verhojako Noa oli katsonut? Ei kai. Omaa heijastustaan ikkunasta? Ei kai sitä nähnyt niin vinosti. Nojatuolia? Odottiko Noa oikein totta, että nojatuoli vapautuisi, ettei hänen tarvitsisi tulla minun viereeni? Ei kun ei: nojatuolissahan istui Milan. Yritin muistaa, olinko juuri hymyillyt Noalle kenties jotenkin sopimattoman riettaalla tavalla. En kai ollut iskenyt silmää? Tuskin. En tainnut tehdä niin muutenkaan. Sitä paitsi Milan katsoi kännykkää… Olihan Milan katsonut varmasti koko ajan kännykkää? Ja missä vaiheessa Oskari oli kadonnut sohvan käsinojalta? Marshall sentään oli yhä paikoillaan, mutta mielestäni Hellokin oli ollut vielä hetki sitten paikalla. No, oli turha murehtia. Aika kului aina pyrähdyksittäin, kun join alkoholia.

Päätin unohtaa murheeni mahdollisista silmäniskuista sun muista, koska niitä tuskin oli edes tapahtunut. Join sen sijaan Inarin kupin tyhjäksi. Siinä oli Coca-colaa ja Leijona-viinaa. Päätin täyttää sen uudelleen samoilla aineilla. Hello oli ilmestynyt pianon eteen ja siristeli silmiään… Missä Marshall oli? Tuolla. Noa nojaili edelleen ovea ja oli ryhtynyt juttusille Marshallin kanssa… Piti päätään sillä tavalla kallellaan kuunnellessaan, että minun hengittämisestäni tuli vaikeaa… Ja niinpä Leijona-pullosta lorahti liikaa nestettä lasiin. Kohautin olkiani ja hulautin viinan päälle kokista. Kun maistoin sekoitustani, irvistytti. Hörpin sitä silti mahdollisimman nopeasti. Hyvällä säkällä sokeutuisin, niin ettei Noa sekoittaisi päätäni koko ajan. Niinkin oli kuulemma joskus käynyt. Tosin silloin piti ilmeisesti juoda Lasolia eikä viinaa. Onneksi Milan ei huomannut miten yskin kun melkein hukuin viinalasiin ajatuksissani ja siksi, että Noa elehti käsillään Marshallille sillä tavalla, että Marshallin olisi kuulunut yskiä eikä minun. Noa huomasi. Hän hymyili, ja siitä hymystä olisi pitänyt osata lukea jokin sama salainen viesti kuin aiemmasta nenänkipristyksestäkin. Hän siristi silmiään niin erikoisesti ja kohautti kulmakarvojaan ihan aavistuksen verran. Olisin halunnut purra hänen poskeaan. Käännyin nopeasti katsomaan pimeästä ikkunasta ulos ja yritin ajatella vaikka hevosia. En muistanut muita hevosia kuin Pondin. Olisin ajatellut pelikuvioita, mutta en pystynyt muistamaan muuta kuin että meidän pitäisi saada Oskarista tai Milanista joukkueen uusi kapteeni, jotta meillä olisi jotain toivoa seuraavana kesänä.

Koska Milanista ei ollut sillä kertaa seuraa ja koska muut olivat lähteneet sohvaryhmän liepeiltä, viihdytin itseäni taas pian hörppimällä kupista ja kääntymällä takaisin sohvan selkänojan varaan roikkumaan ja Noaa katselemaan, vaikka olin juuri hetkeä aiemmin päättänyt, etten tee niin. Ehkä kerjäsin verta nenästäni, mutta häntä oli niin mukavaa katsella. Hän hymyili Marshallille niin että minuakin hymyilytti. Marshallinkin täytyi huomata, että Noa oli kaikkein sek– kom– siis ei kun kaikkein söpöin, joo, kaikkein suloisin kaikista ihmisistä, jotka olivat tulleet niihin pikkujouluihin. Tai siis kaikista ihmisistä. Otsonmäellä. Suomessa. Maailmassa. Sitä paitsi Noaa oli kaikkein kivointa katsella silloin, kun hän puuhasi jotain muuta… Ne tiedostamattomat ilmeet… Se, miten hän kosketteli paitansa kaulusta ja raapaisi peukalonkynnellään kaulaansa miettiessään… Nyt nousisin ja menisin — purisin tuota kaulaa! Ei kun ei! En tosiaankaan menisi enkä purisi. Huomasin Milanin katsovan minua nojatuolista niin kuin kissat katsovat, joten kiirehdin valumaan takaisin istuvampaan asentoon, etten näyttäisi siltä kuin olisin lähdössä lentoon sohvalta.

Yhtäkkiä Noa katsoi suoraan minuun. Olinko sanonut ajatukseni ääneen? Pystyikö ne jotenkin näkemään? Noa ei ainakaan näyttänyt mitenkään pahastuneelta ja loukkaantuneelta. Katseeni valahti takaisin hänen käteensä, kun hän laski sen niskastaan käsivarrelleen ja raapi kevyesti. Sitten hän silitti — silittikö??? — silitti! Silitti käsivarttaan tosi tarkoituksellisen näköisesti! Tunsin sen omassa käsivarressani niin, että minun oli puristettava käteni äkisti sen ympärille. Kun katsoin Noaa kauhistuneena, hän virnisti suoraan minulle ja jatkoi keskusteluaan. Muina miehinä. Noin vain. Tosi asiallisen näköisesti kuunnellen. Ujuttaen samalla sormensa kauluksensa alle. Kauluksensa alle!! Hieroakseen hartiaansa! Muka! Hänen minua kohti suuntautuva vilkaisunsa paljasti, että hän teki sen ihan totta tahallaan. Nielin nopeasti Inarin kupin toisen kerran tyhjäksi ja käännyin sekoittamaan taas uutta juomaa sydän hakaten. Päätin katsella pelkkää Milania hyvän aikaa. Onneksi hän laski puhelimensa juuri silloin niin että sain hönkäistyä sanan ”jalkapallo” muutaman muun sanan kanssa, ja siitä Milan jaksoi pitää vaikka esitelmän. Milan oli luojan kiitos jalkapallojoukkueen strategiamestari ja edelleen tuohtunut siitä miten olimme melkein hävinneet Vaasalle.

Inari palasi paikalleen lopulta. Oskari taisi kuulla, että minä ja Milan, tai oikeastaan enimmäkseen Milan, puhui jalkapallosta, sillä hän melkein juoksi nojatuolin käsinojalle istumaan. Minä en pystynyt keskittymään edes jalkapalloaiheisiin asioihin tarpeeksi keskustellakseni kunnolla. Noa nimittäin häiritsi minua ovensuussa. En voinut olla katsomatta häntä alinomaan. Vaikka Marshallkin lähti lopulta käymään ulkona tai vessassa tai jossain, Noan sormet jatkoivat omituisen vihjailevaa vilistämistään hänen omalla ihollaan. Ensin pelkäsin, että joku muu huomaisi hänen koskettavan korvaansa sillä tavalla, että meinasin kuolla. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan. Sitten vielä kamalampi pelko valtasi minut. Mitä jos joku huomaisi, miten minut valtasi äkillinen ja sietämättömän voimakas mielihalu painaa Noa ruokasalin tuoliin, kiskoa hänen päänsä takakenoon noista rastoista, joita hän pyöritteli ja suudella liian lujaa hänen kaulaansa, johon hänen pyörittelemänsä rasta vähän väliä osui ihan hirvittävän häiritsevästi? Kukaan ei kyllä tainnut huomata sitäkään. Tai siis ainakin Oskari ja Milan osoittelivat toisiaan etusormillaan ja väittelivät kiihkeästi Laurin toiminnasta Vaasan-pelissä. Uskalsin siis jatkaa katsomista — joskin vähän kerrallaan, pienissä erissä. Joka vilkaisun välissä yritin sanoa jotain jalkapallokeskusteluun, joka oli siirtynyt Laurin velton pelaamisen arvostelusta siihen, miten minä näytin kultaiseltanoutajalta, kun minulle näytti palloa. Kun Noa nuolaisi nopeasti vesilasiaan katsoen suoraan minuun, meinasin ihan oikeasti kuolla. Ihan kuoliaaksi asti. Sekin oli pelottavaa, ettei kukaan muu kuin minä tainnut toivoa, että Noa nuolisi hänen niskaansa vesilasin sijaan. Tai siis ainakin kaikki näyttivät edelleen ihan normaaleilta ja jalkapallopaasaus oli saanut vain lisää volyymia. Liekö kukaan muu edes katsellut Noaa? Jotkut eivät ymmärrä hyvän päälle. Inarikin huokaili niin kuin mitään mielenkiintoista ei olisi muka meneillään. Olisin halunnut aivan kauheasti sanoa Oskarille, että hänen esittelemänsä hyökkäyskuvio oli liian monimutkainen ja suureellinen Otsonmäen joukkueen taitoihin nähden, mutta tunsin, että saisin rytmihäiriöitä, jos en keskittyisi kokonaan selviytymään hengissä Noasta.

Sitä Noan kamalaa käytöstä jatkui varmaan sata vuotta. Kellon mukaan sitä jatkui muutaman minuutin. En kestänyt enää. Tyrkkäsin kolmannen kerran tyhjentyneen kupin takaisin vierelläni huokailevan Inarin käteen ja nousin. Minulla oli suunnitelma. Se oli selvä, vaikka minä en ollut. Maailma keikahti, mutta olin päättäväinen hatarista askelistani huolimatta. Jotenkin minä raahaisin tuon kiusanhengen — no jonnekin, en tiedä minne — pois kuitenkin, ja opettaisin olemaan härnäämättä minua varsinkaan julkisissa tiloissa. Samaan aikaan Noa kuitenkin kääntyi ja luikahti pimeään eteiseen.

Tuntui hyvältä idealta seurata häntä. Näin miten vessan ovi oli painumassa hitaasti kiinni. Tuuppasin sen voimalla takaisin auki molemmilla käsilläni ennen kuin se ehti sulkeutua kokonaan. Kylpyhuoneen kalpeassa valossa hän seisoi ja näytti huvittunelta — Noa — se, jota minun piti opettaa olemaan kunnolla. Ovi kimposi seinästä hieman takaisinpäin ja narahti mennessään. Läpsäytin kämmeneni seuraavaksi Noan rintaa vasten ja työnsin hänet ovea päin niin että se sulkeutui varmasti kunnolla. Vihdoinkin pääsin pyöräyttämään tukon niitä rastoja nyrkkini ympärille ja vedin. Noan suusta pääsi yllättynyt ähkäisy. Muuta hän ei sanonut, kun painoin huuleni ja sitten nopeasti hampaani sille kaulalle, jota hän oli niin vihjailevasti kosketellut.

Alkuperäinen suunnitelmani tuntui jotenkin haihtuvan ja uusi koostui epäselvistä mielikuvista. Kai minun tarkoitukseni oli suudella Noaa niin, että huuleni turpoaisivat — niin, että en tulisi hulluksi loppuiltana ja jaksaisin tämän hetken voimalla katsella Noan pelehtimistä kunnes pääsisin kotiin. Kun Noa käänsi meidät ympäri ja painoi minut kylpyhuoneen ovea vasten, olin kuitenkin varma, että suunnitelmastani huolimatta tulisin hulluksi siinä paikassa. Noa painoi käsiäni ranteista ovea vasten, ja vaikka se tuntui kuinka villiltä, väänsin silti toisen vapaaksi, jotta sain sen hänen paitansa alle. Minun oli saatava tuntea heti, miltä hänen selkänsä iho tuntui. Miltä hänen kylkiensä iho tuntui. Miltä hänen vatsansa ja rintansa tuntuivat. Hän vastasi siihen vetämällä terävästi henkeä niin lähellä korvaani, että polveni muuttuivat pehmeiksi, ja venyttämällä paitani kaulusta jotta sai suudeltua solisluitani ja lähetettyä pieniä sähkövirtoja ympäri kehoani. Avaa ne paidannapit, Noa, vauhtia.

Sitten se loppui.

Noa oli puolentoista askeleen päässä, puri huultaan ja hymyili. Sitoi paria rastapötköä muiden ympärille niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Mitä sä — mitä sä — mitä sä nyt?” änkytin.
Noaa nauratti. Minä painoin kädet poskilleni, sillä ne olivat poskiani viileämmät.
”Mä haluan sut nyt”, kerroin varmaankin tukevan humalan rohkaisemana.
”Täs vessas vai? Täs vessas, jonka toi toinen ovi on paitsi lukoton, myös ovenkahvaton ja aina vähä raollaan?”
”Ihan sama.”

Noa hymyili, kun yritin jatkaa siitä, mihin jäimme. Hän pudisti päätään niin että hänen nenänsä hipoi minun nenääni. Teki mieli huutaa turhautumisesta. Sen sijaan taisin vain parahtaa ja puskea kasvoni Noan paidanrinnuksia vasten.

”Sä oot aivan naula ottas”, Noa sanoi ja kuulosti joko rasittavan huvittuneelta tai raivostuttavan holhoavalta, tai ehkä molemmilta.
”No en ole.”
”Mitä luulet, olisko meidän aika lähtee?”

Oliko se koodi? Yhtäkkiä ei harmittanut enää.
”Ai meille?” kysyin toiveikkaana.
”Nii, Meijerille”, Noa nyökkäsi ja ihana jännitys kasvoi vatsassani. Niin, meille. Meille, jonne minä sanoin kutsuvani Noan sitten kun olisin valmis kokeilemaan — olisin valmis harrastamaan seksiä Noan kanssa. Meille. Kahdestaan.
”Joo”, henkäisin. ”Mennään.”
Otin Noaa ranteesta kiinni ja hapuilin ovenkahvaa.

”Mun piti kyl oikeesti käydä vessas eka”, Noa huomautti.
”No mä meen tonne oottaan, mä paan kengät… Jos mä saan sidottua rusetin vielä.”
”Lisäks Chai…”
”No?”
”Sä ihan totta oot tosi kännis. Mä tarkotan siis, että mä vaan heitän sut kotiin.”
”Etkä heitä!”
”Ai en heitä?”
”Ei kun sä tuut — etkä heitä, kun mä haluan et sä tuut meille.”
”Mä huomaan, et sä haluut.”
”Ja sä tuut?”
”No en tällä kertaa.”

Olikohan se humala, vai yksistään se kamala torjutuksi tulemisen tunne, joka minua yritti melkein itkettää? Yritin olla katsomatta valaistuun peiliin. Koko talo oli täynnä kauniimpia ihmisiä kuin minä. Olin ollut liian Noan lumoissa ajatellakseni asiaa niin päin.

”En mä tarkota etten mä haluis”, Noa mumisi viimeinkin sentään ihan vakavana. Hän kurotti ottamaan vuorostaan minua ranteesta kiinni ja silitti ranteeni sisäpintaa. ”Mä en vaan haluu et sä teet humalassa jotain sellasta mitä sä kadut aamulla…”
”En mä kadu”, kerroin Noalle, joka ei selvästi ymmärtänyt.
”Silti mä haluan et sä oot selvä. Mitä jos sä vaikka unohdat miten kivaa meil oli?”

Se oli tekosyy, mutta se sai minut silti hymyilemään. Tosin vain niin kauaksi, kunnes ajattelin taas itseäni sängyssä ilman Noaa. Nukkumassa. Sitten minulla välähti.

”Jääksä sitte jos me vaan nukutaan?” kysyin ja yritin pitää humalaisilla aivoillani lukua siitä, että kuulostin varmasti uskottavan viattomalta.
”Njaa…”
”Mä lupaan etten mä painosta sua tekeen mitään mitä sä et halua”, toistin valheellisesti ne sanat, jotka Noa oli sanonut minulle joskus sata vuotta sitten ihan tosissaan.
”Katotaan. Mee ny. Mä kusen kohta housuihin.”

Annoin Noan poskeen pienen pusun, joka oli olevinaan hyvin viaton. Sitten avasin oven ja pujahdin sen raosta hämärään eteiseen. Olohuoneesta kuului juttelua. Ryhdyin survomaan kenkiä jalkoihini ja vaihdoin kenkäparia, kun huomasin yrittäväni pukea Nellyn kenkiä omieni sijaan. Olisin olevinani hyvin väsynyt, kun Noa ajaisi auton meille. Oikein haukottelisin. Harjaisin hampaat ylhäällä. Makaisimme kapealla sängylläni vierekkäin. Noa tykkäsi suukotella niskaani ja tekisi niin taas. Mutta minäpä tiesin — minä olin ovela — kyllä minä yhden Noan sänkyyni houkuttelisin. Enkä nukkumaan.

Olin saanut vasta toisen kengän nauhat puristeltua rusettia muistuttavaksi mytyksi, kun Noa tuli vessasta. Hän kyykistyi eteeni ja sitoi toisen kengän nauhat kunnolla. Hän hieraisi leukaansa samalla polveeni. En enää muistanut, miksi muka olisi niin kamalan tärkeää esittää hyvin väsynyttä autossa Meijerille asti. Miksi meidän piti edes ajaa minnekään? Meidänhän piti vain päästä autoon asti — pois muiden luota.

”Tuus ny, kännikala.”
”Kanna mua.”
”Enkä kanna. Otapa tästä kiinni niin mä talutan sua. Hei, tiedäksä ite kuinka sä kikatat kun oot päissäs?”

[NitthanOsallistuja]

Mun isäpuoli ja mun kaverin poikaystävä

Oli vielä pimeää, vaikka kello oli jo ainakin kahdeksan. Juna oli myöhässä. Seinäjoen rautatieasema kohosi kauempana vasemmalla. Toisella puolella oli joku keltainen tupa. Parkkipaikka oli likainen ja sateinen, ja auton pyyhkijänsulat liikahtelivat välillä laiskasti. Radiosta tuli hiljaisella joku kappale, jota Noa hyräili kuskin paikalla, mutta jota minä en tuntenut. Olin kiinnostuneempi Noan käsistä kuin radiosta. Oli vieläkin jännittävää koskea hänen rannettaan. Koskin silti. Eihän kukaan nähnyt. Kiersin sormeni ranteen ympärillä. Viileässä autossa minun ihoni oli lämpöisempi kuin Noan, ja hänen ranteensa tuntui viileältä. Noa ei ollut koskaan reagoinut moiseen kosketukseen muuten kuin silmiään räpyttelemällä, joten ei kai pitänyt sitä minään. Minä pidin. Vähän tavallaan sopimattomana. Tai… Tai yksityisenä. Noan ranteissa risteili sinisiä verisuonia…

”Millanen se Jari on?” Noa kysyi yhtäkkiä. Kappale sekä hyräily olivat loppuneet, mutta junaa ei vieläkään kuulunut.
”Se on kiltti”, vastasin saman tien ja liu’utin sormeni Noan sormien lomaan, jotten enää koskettelisi häntä _ranteesta_ puhuessani Jarista.
”Kerro lisää.”
”Se osti mun pikkusiskolle Elsa-nuken, vaikka äiti ei tyk — siis — se on mun siskon lempinukke. Sit Jari soittaa mulle melkein joka viikko. Vaikka se ei edes oo, tai vaikka sen ei tarvisi oikeestaan. Se kysyy aina onks mulla rahaa, ja ennen se kysyi onks mulla kavereita, ja sit se kysyy et miten menee. Jos se on yksin kotona kun se soittaa, sille voi kertoa mitä — melkein mitä vaan…”
”Vai melkein mitä vaan…”
”No vähäsen voi kertoo mistä vaan.”

Noa hymyili vähän, mutta vain pienen hetken. Minua ei hymyilyttänyt. Mitä jos Noa ei pitäisi Jarista? En ollut kertonut Jarista tarpeeksi. Yhtäkkiä tuntui siltä, että Noa varmasti odotti, että pian saapuvasta junasta pomppaisi pikkuruinen eksoottinen thaiukko laiturille ja huutaisi iloisesti sawaddee khab. Olinkohan varmasti sanonut tarpeeksi selkeäksi, että Jari ei oikeastaan ollut minun isäni?

”Onks ne naimisis äitis kaa?”
”Joo on. Jonku takia niillä on äitin sukunimi, vaikka ei niin kuulu tehdä. Äiti halus pitää sen vissiin kun se jotenkin hyvästä suvusta…”
”Ne on Paithoonbuathongeja?”
”Ne on Meesangeja.”
”Ai niin kun sun faijas onki… ”

Noan ääni hiipui kesken hänen puheensa. Hän oli hetken hiljaa ja katseli vakavana sateeseen. Kulmat kurtussa. Reppanana. Olisin halunnut suukotella hänen suupieliään niin kauan, että hänen otsansa olisi oiennut, mutta en voinut. Tuntui typerältä, etten ollut edes ajatellut, että Noakin voisi olla huolissaan. Miksi Noan kaltaisen ja näköisen edes tarvitsi murehtia siitä, ettei hän kelpaisi kaikille maailman Jareille? Omistikohan hän muuten peilin?

Puristin Noan kättä hetken kovemmin. Suukotin sitä salaa ja nopeasti ja siirsin sen sitten polvelleni, jotta voisin venytellä hänen sormiaan. Pitäisi kertoa, että Jari tykkää kaikista. Samalla en halunnut millään sanoa, että olin huomannut Noan olevan epävarmalla tuulella. Hänen pitäisi ottaa se itse puheeksi, eikä hän ottaisi. Sanallisen rauhoittelun sijaan pyyhkäisin muutaman irtokarvan Noan rypistyneeltä otsalta. Hän vilkaisi minua silmäkulmastaan, ja jos junalla olisi ollut tulossa joku muu kuin Jari, olisin sanonut, että annetaan hänen odottaa hetki. Ajetaan pesäpallokentän parkkipaikalle ja suukotellaan vielä kun voidaan.

”Mitä sä tapasit tehdä Jarin kaa kun sä asuit kotona?” Noa kysyi hetken päästä.
”No me mentiin joskus Kivikon hiihtohallille hiitään. Sit me käytiin kalassa. Sit Jari on urheiluseurassa niin me jaettiin joskus mainoksii seuran nimissä, ja sit joskus oltiin urheilukentällä ku Jari oli mittamiehenä. Ja sit mä olin näytelmäkerhossa Kannelmäessä niin Jari haki ja vei mut ja sit se tuli kattoon aina ne näytelmät, vaikka ei ne ollu varmaan kovin hyviä. Kun mä käyn kotona, me mennään Jarin kaa kahestaan aina Porttipuiston Ikeaan pelkästään syömään lihapullia joskus.”

Minua hymyilytti. Se loppui, kun Noa naurahti hieman liian kireästi. Ei olisi pitänyt kertoa niistä lihapullista. Juna kuitenkin liukui juuri ykköslaiturille, joten en voinut hämätä häntä enää jollain normaalimmilla kertomuksilla. Meidän oli mentävä sateeseen.

Vaunuista purkautui kalpeita ihmisiä tummissa ja talvisissa vaatteissaan. Jotkut raahasivat kirkasvärisempiä pikkulapsia mukanaan, ja toisilla oli matkalaukut. Etsin ja etsin tuttuja kasvoja vieraiden joukosta, mutta niin kuumeinen etsintä oli turhaa. Kun Jari lopulta astui ulos kolmosvaunusta, hänet erotti kyllä saman tien. Jari oli nimittäin ainoa, joka hymyili ja hengitti syvään. Juoksin viimeiset askeleet niin kuin olisin pikkulapsi taas, ja Jari pudotti kassinsa likaiseen maahan levittäessään käsivartensa.

Jari oli tullut.

Kun Jari oli tullut koulumatkalle mukaan kävelemään, kun olin ollut lapsi, yksikään lumipallo ei ollut lentänyt minua kohti. Jarilla oli kyky saada kaikki järjestymään. Hän hymyili samalla tavalla kuin aina: niin että silmäkulmat olivat ihan täynnä ryppyjä.

”Jaaha! Vai on sitä pelattu jalkapalloa noin lujaa!”
”Mitä!”
”Sä oot ihan luuta ja nahkaa siihen nähden mitä sä olit sillon kesällä kun me Joonan kanssa käytiin. Voi poika. Mähän oon kysyny monta kertaa et syötsä!”
”Eiku kyllä mä — kyllä mä–”
”Mä vaan huudatan sua”, Jari virnisti minulle ennen kuin katsoi Noaa. ”Terve.”
”Täs on Jari”, kiiruhdin sanomaan Noalle. ”Se on mun — mun — mun –”
”Mä oon Chain isä.”

Jari sanoi sen ylpeänä kuin olisi esittäytynyt maailmankaikkeuden pormestarina tai maailman rikkaimpana miehenä, eikä minun isänäni. Silmäni pyrkivät kostumaan saman tien, mutta räpytin moisen olon pois. Noan täytyi nähdä naamasta, ettei Jari vetäytyvine ja harmaantuvine vaaleine kiharoineen ja pitkine terävine nenineen ollut minun isäni, mutta kunpa olisikin ollut.

”Mä oon Noa.”
”No olishan mun pitänyt sut tunnistaa. Tai ehkä ei sittenkään. Chai antoi sellasen kuvan, että sä olisit mua metrin pidempi ja –”
”Jari!” inahdin ennen kuin Jari sanoisi jotain kamalaa. En muistanut, mitä olin Noasta sanonut. Parin puhelun aikana olin sanonut ainakin sen, että minun kaverillani oli poikaystävä, joka oli pitkä, ja jolla oli rastat, hevonen ja Mielikki.

Jari nauroi. Jari aina nauroi. Sitten hän pukkasi minua olkapäähän ja nosti kassinsa maasta vaihtaen onneksi aiheen Noasta ensin Flidaan, iskäralliin ja ratsastustaitoihinsa, ja sitten Noan autoon merkkiin.

[NitthanOsallistuja]

Tapahtui viime viikolla

Lainaratsu

”Sulla on vakava ilme”, Noa huomautti kentän laidalta kun ravasin ohitse. ”Eiks mun hevonen oo tarpeeks hyvä sun taidoille?”

Nauroin Noalle. Hassu. Flidako ei olisi tarpeeksi hyvä? Enhän minä edes osannut mitään. Flida oli vain niin — niin — niin erilainen. Olin ratsastanut sillä muutaman kerran aiemminkin, mutta puoliveristen jälkeen se oli — tai siis ei suolakurkkua ja päärynääkään voi verrata toisiinsa, vaikka ne ovatkin saman sortin syötävää.

”Mä olin ihan tosissani. Tavallaan”, Noa huomautti.
Hidastin Flidan käyntiin, eikä se onnistunut täsmälleen sen aidantolpan kohdalla kuin olisin halunnut, vaan omituisesti askeleen verran liian aikaisin. Kun katsoin kentän toisella laidalla roikkuvaa Noaa, hän hymyili vinosti. Hän ei tainnut olla tosissaan, ei oikeasti, vaikka väittikin niin.
”Mä en osaa mitää”, kerroin ääneen. ”Mä en saa tätä edes vaihtaan askellajia sillon kun mä haluan.”
”Vaihtaahan se koko ajan.”
”En mä — mä yritin vaihtaa vasta tossa noin…”
”Täsmällisyys ei ole sen vahvuuksia”, Noa hymyili olkiaan kohauttaen. ”Se on hyvä rapsutuksissa. Ja syömisessäkin nykyään.”
”Entä sit noi voltit tossa aiemmin? Miten ne pitää tehdä et ne onnistuis?”
”Mä en nähny niissä mitää vikaa.”
”Okei.”

Annoin Flidan kävellä Noan luokse ja pysäytin sen. Tähyilin nopeasti ympärilleni. Piha oli autio. Kun Flida hamuili Noan takin hihaa, kurotuin sipaisemaan hänen poskeaan. Noa näytti seesteiseltä niin kuin aina ja puski aavistuksen poskeaan kämmentäni vasten. Vähän niin kuin Flidakin, kun sitä silitti. En osannut päättää, yrittikö hän olla kannustava laiskojen volttiemme suhteen, vai voisiko todella olla niin, ettei Noa osannut katsoa voltteja oikeasti. Olisin halunnut liukua pois hänen poninsa selästä ja hieroa hänen korviaan sormillani, mutta ei kai normaali ihminen niin voisi tehdä. Katselin sen sijaan tiukasti Flidan korvia, enkä Noan löysän pipon alta pilkottavia korvia…

”Haluutsä ratsastaa vielä vai..?” Noa kysyi nojaten leukaansa käsivarsiinsa, joita lepuutti aidan päällä.
”Eiku jos sä haluut niin mä voin kyllä jo lopettaa, tai — vai — tarkotaksä — haluuksä sisälle?”
”Mä tarkotin oikeestaan sitä, et se on iskäluokka mihin sä sitä Flidaa kysyit lainaksi. Mä luin sen niin iskät ratsastaa siellä. Et siis sinä, vaan Jari. Mä en tiedä tarviiko sun treenata jos se turhauttaa sua.”
”Turhauttaa…”
”Niin. Mä oon ennenki sanonu että sun pitäis vaan soittaa sille mikäsenniminyoli sille niin, että jos saisit sen Pondin takas lainaan. Kyllä sä osaat ratsastaa. Vaikka sä kuinka hoet muuta.”
”Reitalle. En mä nyt ihmisten hevosia…”
”Kysyisit Pasii sit. Mä luulen et sä saisit ridaa sillä, jos sä hoitasit sitä. Se osaa jotain.”
”Osaahan Flidakin… Mutta eiks Pasi ollu se villihevonen muutenki?”
”No ei se nyt mikään villihevonen… Hei kävelytä nyt se Flida jo. Me ehitään hetkeks tonne suuliin pussaileen.”
”Mitä! Eiku — Noa!”

Onneksi kukaan ei näkynyt kuuntelevan meitä korva pitkällä autojen väleissä. Noa nauroi muka salaa niin, että olkapäät hytkyivät. Pudistin hänelle päätäni, mutta en saanut pidettyä hymyäni kokonaan poissa. Flida lähti liikkeelle melkein sekunnin myöhässä siitä kun pyysin sitä, ja vaappui sitten hitaasti kentän kulmaa kohti yrittääkseen taas oikoa siellä. Rapsuttelin sen niskaa sen mennessä. Se oli hyvä heppa. Mutta… Ei se kyllä ollut mikään Pond…

Flidan rauhallisissa käyntiaskelissa keinahdellessani ajattelin Jaria. Hänen iskäralliratsukseen Flida oli varmasti sata kertaa parempi kuin Pond olisi ollut. Jari oli kyllä tavannut hevosia, kun oli vienyt Yeniä ratsastustunneille, mutta tietääkseni hän ei ollut ratsastanut itse. Paitsi pari tuntia. Se oli ollut silloin, kun Yen oli sanonut, ettei uskalla mennä, ellei iskäkin mene. Flida tuskin pahastuisi, vaikka Jari ei kauheasti osannut. Sitä paitsi Flida oli aina niin kiltti, ettei pelottelisi Jaria.

Kun hoidimme Flidaa suulissa Noan kanssa — eri puolilla hevosta tietenkin, niin kuin säädyllisyys vaati — en voinut olla olematta Noalle hieman kateellinen. Flidasta. En kai olisi halunnut tai tarvinnut omaa hevosta, mutta olisinpa saanut ratsastaa aina kun halusin. Noa väitti että sainkin, mutta enhän minä voinut alinomaan ratsastusta kerjätä. Sitä paitsi oli muita juttuja, joita tein mieluummin Noan kanssa kuin ratsastin. Kaiken lisäksi olisin voinut olla hänen seuranaan vaikka ostamassa leipää tai toimimassa juoppokuskina Hellolle ja olisin viihtynyt.

”Noa”, sanoin yhtäkkiä, kun uusi ajatus pälkähti päähäni. ”Mitä sä teet perjantaina?”
”Iltavuoro”, Noa sanoi saman tien. ”Olisko sulla ollu joku idis?”
”Ei, tai tavallaan — tai emmä tiiä… Ihan tyhmä juttu…”
”Sano vaan.”
”Se Jari tulee aamulla. Olisiksä halunnu hakee sen mun kaa Seinäjoelta. Ja — ja — mä teen sille kuitenkin jotain ruokaa, niin… Jos sä olisit halunnu…”
”Ai niinku vanhempia tapaamaan”, Noa hyrähti ja tunsin punastuvani. Tavallaan joo, tavallaan vanhempia tapaamaan, mutta ei kyllä kuitenkaan. Tavallaan olisin halunnut näyttää Noan Jarille. Mutta vähän niin kuin salaa. Vai olisinko halunnut näyttää Jarin Noalle? Ainakaan en missään nimessä halunnut näyttää Poikaystävää Isälle!
”Ei ku Jaria…” mumisin ja kaduin koko pyyntöä. Noa pian pelkäisi, että aioin työntää sormuksen hänen sormeensa tällä vauhdilla. Tai vielä pahempaa — Noa pian saisi sellaisen käsityksen, että jotain tässä työnneltäisiin illan mittaan johonkin, ja se ei olisi sormus sormeen, vaan jotain muuta ja se tapahtuisi minun sängyssäni!
”Noh. Katotaan.”

[NitthanOsallistuja]

Joskus se, että on aina vääränlainen, on yhteisön vika

Skype piti kuplivaa ääntä ennen kuin yhdisti. Kuului rahinaa, ja sitten linja aukesi kunnolla.

”Terve!”

Se oli Jari.

”Päivää”, sanoin Jarille varmuuden vuoksi thain kielellä ja tein huolellisen wain.

Jari liikkui näytöllä hieman nykäyksittäin kun laski leukansa nyrkkiensä varaan.

”Kerro”, Jari kehotti, vaikka en ollut edes sanonut mitään.
”Onko äiti kotona?” kysyin.
”Ei. Täällä on vaan mä ja koira.”

Nieleskelin ja venyttelin sormiani. Yhtäkkiä teki mieli väittää, että soitin vain kysyäkseni kuulumisia, mutta Jari näki aina heti, jos minua painoi jokin. Hän ei pakottaisi minua kertomaan mitään, mutta hänelle kannatti kertoa. Jarille kannatti kertoa silloinkin, kun kertominen oli vaikeaa. Hän oli aina osannut sanoa aina jotain sellaista, jonka kuultuani minulla olisi parempi mieli.

”On yks…” aloitin, mutta sitten minun piti rykäistä.
”Tyttö? Aina se on yks tyttö”, Jari hymyili. ”Kerro.”
”No… Nyt ei oo.”
”Okei. Kerro sä”, Jari naurahti ja nosti nykäyksittäin kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. ”Mä en arvaile.”
”Kiitos.”

Miksi se oli niin vaikeaa sanoa ääneen? Linjalla oli vain Jari. Hän oli yksin. Varsinkaan äiti ei ollut kotona. Jari oli maailman ainoa ihminen, joka ei hylkäisi minua, vaikka tekisin tai tunnustaisin mitä. Jos olisin saanut sanottua koko Noan jutun, Jari olisi varmaan sanonut, että jaa, onpa hyvä. Olisin voinut tunnustaa vaikka murhanneeni jonkun. Jari olisi käräyttänyt minut poliiseille ja tullut sen jälkeen vankilaan minua katsomaan vaikka joka päivä. Jari oli kuin isä, jolta sai kaiken anteeksi, kunhan pyysi. Eikä aina tarvinnut edes pyytää.

Auoin suutani niin kauan, että Jari nousi kaatamaan itselleen kahvia. Hän istuutui takaisin samaan asentoon, pää nyrkkiensä varaan niin että hänen merenneitotatuointinsa näkyi minulle ylösalaisin. Tuijotin merenneidon oranssinvalkoista pyrstöä. Tämä merenneito oli puoliksi nainen ja puoliksi karppi.

”Mitä jos…” aloitin.
”Mm?” Jari rohkaisi.
”Mä tiedän yhden tyypin. Se käy samassa kirkossa kun mä mut — mut — sillä on poikaystävä.”
”Nii?”

Vedin henkeä. Jarin ilme ei muuttunut miksikään.

”Miten sille käy?”
”Tosi hyvä et sillä on joku”, Jari sanoi ja hörppäsi kahvistaan. ”Mut sehän ei sinänsä kuulu sulle tai kenellekään muullekaan. Ellei sit oo niin… Että se tyyppi on sinä.”
”No ei ole!”
”Ei sitten.”
”En mä nyt — en mä nyt — älä äidin aikana ainakaan puhu noin hulluja!”
”En tietenkään.”

Melkein. Jari melkein tiesi. Okei — Jari tiesi ihan kokonaan. Hän ei varmasti uskonut, että olisin soittanut hänelle jonkun muun poikaystävistä. Puristin kämmeniäni yhteen ja polvieni väliin, jotta sydämeni olisi rauhoittunut ja veri kiertänyt taas sormiin asti. Minun oli yhtäkkiä kuuma, vaikka Meijerin vintillä oli kylmä näin talvisin.

”Uskonnollisissa yhteisöissä noi on Chai vaikeita juttuja. Mutta mä oon ennemminkin sanonut sulle, että kirkkoja on muitakin kuin ortodoksikirkko ja etenkin seurakuntia enemmän kun sun äidin. Siis — tietenkin sille — sun kaverille — voit vaikka kertoa tästä, mä tarkoitan.”
”Ai kertoa mitä?”
”Että joskus se, että on aina vääränlainen, ei ole oma vika, vaan yhteisön vika.”

Pyyhin silmiäni. Ei haitannut, vaikka Jari näki. Halasin itseäni, jotta pysyisin kasassa.

”Mä joudun Helvettiin”, kuiskasin.
”Etkä joudu.”
”Et sä oo mikään Jumala.”
”En, mutta mä oon sun isäs. Tai no, ainakin mä oon melkein sun isäs. Ja sinä, poika, et ikinä ole niin iso ja vanha, että sä saisit mennä Helvettiin ilman mun lupaa.”

Naurahdin väsyneesti ennen kuin aloin itkeä niin kuin pikkulapsi.

”Mä haluan että sä tuut tänne”, uikutin Jarin nykien liikkuvalle kuvalle.
”Sitten mä tuun sinne.”
”Joo…”

Jari oli ihan hiljaa niin kauan että sain rauhoituttua.

”Millanen se on? Se sun kaverin poikaystävä?”

Naurahdin uudelleen, mutta nyt ei enää itkettänyt. Ei ainakaan yhtä kovaa.

”Pitkä…” niiskaisin.
”No hyvä.”
”Kuinka niin?”
”Se sun kaveri on niin lyhyt. Kuka yltäis laittamaan tavarat ylähyllyille?”
”Mistä sä tiedät onko se lyhyt…”
”Kyllä mä luulen että mä tiedän. Kuule, nyt tehdään niin, että minäpä varaan junaliput ja tuun isänpäiväviikonlopuksi sinne. Sanon sun äidille, että me tarvitaan sun kanssa nyt omaa aikaa. Onko se hyvä?”
”Mitä jos se haluaa tulla mukaan?”
”Fah? Mukaan? Etkö sä muista enää, miten vaikeaa äitiäs oli saada edes Lappiin talvilomalla?”

Jari katseli minua lempeästi, enkä halunnut lopettaa puhelua. Jarikaan ei sanonut heippoja. Hän oli kauan yhtä hiljaa kuin minä. Hymyili, niin kuin minä.

”Ens kerralla soita ennen kun — ennen kun se sun kaveri aiheuttaa sulle noin pahaa mieltä”, Jari komensi lopulta lempeästi.
”En mä halua huolestuttaa sua. Mä oon aikuinen.”
”Sinä mikään aikuinen ole niin kauan kun mä elän. Sitä paitsi mä oon muutenkin aina teistä huolissani. Susta ja sun siskosta.”
”Sano Yenille terveisiä.”
”Sanon. Hae mut junalta jollain perjantaina.”
”Haen.”

[NitthanOsallistuja]

Ahdistaa.
1. Tekee mieli sanoa, että lupaan kirjoittaa Chaista välillä muutakin kuin Noaa. (Koska aion kirjoittaa.) Toisaalta tekee mieli olla sanomatta ja julistaa, että mun miljöö: loin koko tallin, jotta saan kirjoittaa mistä itse haluan!11 Kirjoitan mitä haluan!11
2. Tätä on nyt taas hinkattu, ja koko homma on mulle vielä vaikeampaa nyt kun Chaille, joten olkaa armollisia. Oli meinaan kivaa hinkata, mutta tätä on nyt puserrettu joka ilta Noan tarinasta asti. Nyt riittää.
3. Yhteisten tarinoiden parhain ja kauhein puoli: mun hahmo löytyi tallilta yhtäkkiä tilanteesta, josta en nähnyt sille muuta ulospääsyä kuin juosta karkuun. Ai ettttttä mitä aivoakrobatiaa olen saanut tehdä. Se on aina kivaa, mutta yhdistä nyt näistä paloista kokonaisuus, joka a) miellyttää mua, b) on hahmon persoonalle uskollinen ja c) ei sisällä hahmon perusreaktiota pakata kamojaan ja muuttaa toiselle puolelle Suomea ilmoittamatta kenellekään. 😀

Ihan sama, antaa mennä

”Mitä sä pelkäät?” Noa kysyi pyyhe rastojensa ympärillä

Kaikkea. Mutta ei niin voi sanoa.

Noa nojasi kyynärpäitään polviinsa istuessaan tuolillaan vähän niin kuin ylläni, sillä en uskaltanut liikkua hänen patjanreunaltaan. Hänen suustaan tuli kauheita asioita. Epävarmoja asioita.

”Oonks mä liian vanha? Vai mistä se johtuu?” Noa lopetti ja huokaisi. Hän kuitenkin aloitti uudelleen ennen kuin sain muotoiltua mitään vastausta — vaikka en tiedä, olisinko saanut vastattua edes rajattomassa ajassakaan. ”Mä en vaan halua, että sä pelkäät mua.”

Mutta kun minä pelkäsin. Myös Noaa. Mutta en sen takia, että hän oli minua vanhempi. Teki mieli sanoa, että olen pahoillani, mutta ei toiselle voisi sillä tavalla myöntää, että pelkää häntä. Pelkäsin sitä, etten uskaltanut kysyä, kuinka monen kanssa Noa oli ollut. Pelkäsin sitä, että sillä taisi olla minulle merkitystä. Eniten pelkäsin sitä, että en oikeastaan tarkalleen ottaen tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä ja minkälainen minun kuuluisi olla. Tai ehkä sitä, että Noa taisi tietää, miten kuului olla.

”Kai sä tiedät että mä en ikinä painostais sua mihinkään mitä sä et haluu tehä?”

Hänen äänessään oli surullinen nuotti. Kyllä minä sen verran tiesin. Ei hän tekisi niin tahallaan. Laskin katseeni käsiini. Minun pitäisi vain ryhdistäytyä, antaa mennä. Jos se tapahtuisi kerran, ei enää haittaisi, jos se tapahtuisi uudelleen. Sitä paitsi kaikki synnit olivat yhtä suuria. Minun paitani materiaali oli syntiä, ja aamulla syömäni pekoni, enkä ollut murehtinut niistäkään. En saisi kuitenkaan enää anteeksi, enkä edes nähnyt syytä edes pyytää, jos kyse oli kauluspaidasta. Mutta — mutta — mutta mitä tehtäisiin kaikille muille huolilleni, jos äidistä, ei kun siis Jumalasta päästäisiin?

”Me voidaan mennä sun tahdissa, mut sit sun tarvii kans kertoo mulle missä mennään”, Noa sanoi hiljaa, enkä vieläkään tiennyt, mitä vastata tai tehdä.

Tavallaan halusin nousta polvilleni ja kävellä sillä tavalla Noan syliin. Antaa mennä välittämättä siitä, ettei Noan ovea saanut lukkoon ja varsinkin Helmipuron Eira kulki välillä selvästi tahallaan lainaamassa sitä sun tätä. Ajattelin Noaa sillä tavalla kuitenkin — no en nyt koko aikaa — mutta aika paljon. Yleensä en edes katunut sitä. Noan toteamukseksi verhottuun kysymykseen vastaamisen sijaan nypläsin paitani alinta nappia. Siitä sojotti lanka. Lanka ei ollut ihan yhtä valkoinen kuin paitani. Sekin oli varmasti likaantunut matkan varrella.

Samalla kun halusin Noan lähelle, halusin lähteä. Ei tästä kuitenkaan mitään tule, sanoi puolet minusta. Olen liian hidas. Olen liian tyhmä. Olen liian lyhyt, liian musta, liian ruma, liian vähän. En osaa. En osaa edes kertoa, mikä minua vaivaa. Olin taipuvaisempi kuuntelemaan sitä ääntä. Nousin ylös ja hapuilin laukkuani nurkasta. Sen alta paljastui yksi yksinäinen hämähäkki.

”Sä varmaan haluut että mä meen kun mä oon tämmönen…” mutisin.

Yhtäkkiä Noan käsi oli kuitenkin ranteeni ympärillä. Ote oli niin hellä, että olisin päässyt vapaaksi vetämällä vain ihan vähän. En vetänyt. Lattialla kököttävä hämähäkki katseli minua.

”En mä nyt niin sanonu”, Noa sanoi hiljaa.

Se ei ollut toru, vaikka hän kuulostikin hieman alavireiseltä. Muistin miten olin juossut kauan sitten häntä pakoon Flidan ja sen lapsen aitauksesta. En voinut karata enää uudelleen, tai se olisi viimeinen kerta kun lähtisin. Ajatus siitä, että menettäisin Noan, tuntui omalla tavallaan yhtä pelottavalta kuin Helvetti. En kuitenkaan pystyisi puhumaan tästä. En ollut selvittänyt edes itselleni, miksi olisin halunnut tietää, kuinka monen kanssa Noa — tai siis etten olisi vain yksi lovi Noan sängynpäädyssä. Miten olisin ikinä tulevaisuudessakaan voinut olla varma siitä, että Noa haluaisi minut vielä seuraavanakin päivänä? Sitä paitsi Noan sormet tuntuivat tulelta niin kuin aina, ja näin jopa unta palamisesta.

Pudotin laukun takaisin maahan. Ihan sama. Antaa mennä. Sormissani ei ollut tuntoa ja kasvojani pisteli, mutta ei se haitannut. Samalta oli tuntunut aina teatterilla ennen kunkin näytelmän ensimmäisiä näytöksiä. Olin mestari vaihtamaan roolipuvusta toiseen kiireessä ja tunnottomin käsin. Ne eivät hidastaneet minua nytkään, kun avasin paitani nappeja vikkelästi. Mitä jos en olisikaan kauhea? Mitä jos se ei olisikaan vaikeaa? Mitä jos se olisikin pelkästään ihanaa? Mitä jos olisinkin Noalle tärkeä myös huomenna? Mitä jos minulla olisi yhtä paljon saavutettavaa kuin menetettävää? Ja mitä jos — mitä jos tällä tavalla pääsisin käymästä tätä keskustelua? Ainakin saisin oikeasti painaa koko kämmeneni Noan selän ihoa vasten. Pääsisin ehkä minua vainoavista ajatuksista. Sitä paitsi halusinhan minä tätä. Lopulta. Kunhan olin valmis: kunhan olin saanut ajatukseni järjestykseen. Sen hetken vain piti olla nyt.

”Mit — hei!” Noa älähti ja tarttui uudelleen ranteeseeni juuri kun olin saamassa paitani viimeiset napit auki.

Katsoin häntä silmiin, vaikka se oli vaikeaa. Noan kasvojen paras piirre oli hänen leukansa. Tai ehkä hänen nenänsä. Ei kun hänen otsansa. Ei, en osannut päättää. Väänsin ranteeni vapaaksi, laskin molemmat käteni Noan hartioille ja suutelin häntä. En minä ollut mikään likainen pervo, joka oli kuin Raamatun miesten kanssa makaavat miehet. Ne, jotka olivat oikeastaan eläimiä. En minä halunnut mitään miehiä. Minä halusin vain tämän miehen.

Tuntui kuin olisin uinut jääsaavissa. Ihan niin kuin olisin nousemassa teatterin lavalle ensimmäistä kertaa. Se oli omalla erityisellä tavallaan mahtava olo. Samaan aikaan Noa oli siinä parransänkineen ja korvanlehtineen. Rakastan teatteria. Rakastan jopa pelätä ja oksentaa takahuoneessa, koska se on sen arvoista. Tämä olisi varmasti kuin teatteri. Illan päätyttyä, muiden lähdettyä ja valojen sammuttua olin aina maannut lavalla, katsellut katossa roikkuvia jykeviä lavasterakenteita ja tuntenut itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Tämä voisi mennä samalla tavalla. Tämän olisi mentävä samalla tavalla.

Sitten yleisö buuasikin äänekkäästi ennen kuin näytelmä ehti edes alkaa. Noa ei vastannut suudelmaani. Yleisö olisi halunnut jonkun toisen, eikä minua. Minä olen sivuosan esittäjä. Yleisö halusi Dahlstenin Markuksen. Yleisö halusi aina Dahlstenin Markuksen.

”Eikun — ei”, Noa sanoi ja painoi minut rinnasta kauemmas niin kuin Mielikin joskus kun se yritti haukata hänen leipäänsä.
”En mä nyt tätä tark — en mä nyt näin tätä ha — en mä tällä lailla –”, Noa änkytti. Noa ei änkyttänyt koskaan.

Olisipa minulla ollut huppari. Olisin nostanut hupun päähän, kääntynyt ympäri ja hinkannut silmiäni. Nostin paidankaulukseni pystyyn ja kasvoilleni, vaikka ei se mitään auttanut. Hämähäkki oli kadonnut nurkasta. Yritin kerätä itseäni sen verran, että keksisin, mitä voisin sanoa. Hyvää yötä?

”Mä tarkotin että puhutaan”, Noa sanoi hetken kuluttua.
”En mä osaa.”
”Ai puhua? Sähän kysyt, vastaat ja kommentoit ihan täysin itseriittoisessa monologissa, kun sä vauhtiin pääset.”

Noan ääni oli ystävällinen. Kyykistyin ja hautasin kasvoni polviini. Hajoaisin palasiksi. Vatsassa oli sellainen olo kuin olisin juonut kaksi litraa Pirkan mansikkamehua yhteen soittoon. Kylkiluissa asti pisteli. Silmissä pisteli.

”En mä tarkottanu että sä puhut liikaa!” Noa kiirehti sanomaan.
”Joo.”
”Kuule Chai… Tuu tonne patjalle hetkeks mammille mun kanssa.”
”Et sä halua.”
”Tuu nyt.”
Se kuulosti turvalliselta. Tai ainakin se kuulosti turvallisemmalta kuin kotiin lähteminen niissä tunnelmissa.

Turvallista se olikin. Pääni lepäsi Noan käsivarrella, kun hän silitti hiuksiani. Tuntui siltä, että voisin puhua. Edes ihan vähän. En kaikkea.

”Mä en aina tiedä kuinka mun kuuluis olla sun kanssa”, tunnustin ihan hiljaa. ”Siis vaikka tässä näin.”
”Oot ihan normaalisti”, Noa haukotteli.
”No tää ei oo ihan normaalia…” mutisin.
”Mikä ei oo normaalia?”
”Mä oon mies.”
”Sepä on tosi hyvä asia. Vaikka ehkä mä voisin antaa sulle senki anteeks jos sä et olisi.”

Melkein nauratti. Noakin piti sellaista melkein tuulikellomaista helinää, joka hänen kurkustaan tapasi kuulua, kun hän hymyili huvittuneena. Tuulikellonoaa ei voinut pelätä.

”Ei kun oikeesti”, päätin jatkaa vielä. ”Mun kuuluis pitää su — tai siis — ei sua — tai siis–”
”Joo, pidä vaan mua”, Noa sanoi ja päästi minusta irti.

En ensin tiennyt mitä tehdä, kun Noa kiemursi alemmas patjalla ja painoi päänsä rinnalleni. Hetken emmittyäni kiersin kuitenkin käsivarteni hänen ympärilleen. Hän hengitti syvään.

Siinä me olimme, eikä Noa sanonut mitään. Ehkä minä osasin puhua sittenkin edes vähän. Vähän lisää. Mutta en kyllä puhuisi muusta kuin maallisista asioista.

”Emmä osaa muutakaan…”
”Mm, no ainakin sä osaat puhua ja mammia mun kanssa tässä, vaikka väitit ettet sä osaa…”
”Eiku…”
”Ei se haittaa. Oot vaan ihan normaalisti.”
”Mä oon varmaan tosi huono…”
”Sitäkö sä nyt oikeasti murehdit?”
”Sitäkin.”
”Okei. Haluatko sä kertoa vielä onko muuta?”

Jostain syystä halusin. Ehkä se johtui siitä, miten raukeasti Noa puhui, tai siitä, miltä hänen hiuksensa tuoksuivat. Tai siitä, ettei hän ollut edes värähtänyt näistä tunnustuksistani.

”Monenko kanssa sä oot ollu?” kysyin ja läpsäisin saman tien kämmeneni suuni päälle. Ei minun sitä pitänyt kysyä.
”Aika — aika monen”, Noa sanoi varovasti. ”Sillon joskus…”
”Mä en halua — mä en olis saanu kysyä, mutta — mä en–”
”Saat sä kysyä.”
”Mä en halua olla vaan joku — joku — semmonen.”

Noan pää kohosi. Hän kiemurteli patjalla takaisin ylöspäin ja nojautui kyynärpäänsä varaan. Vapaalla kädellään hän silitti hiuksiani, pyyhkäisi poskeani ja silitti sitten taas.

”Et sä ole. Semmonen.”

Ainakin halusin uskoa häntä. Hän antoi minun silittää nenänvarttaan ja leukaansa.

”Sä oot niinku Flida.”
”Hä?” Noa naurahti.
”Seki pistää silmät kii kun sen turpaa silittää.”
”No — kiitos? Kiva et silität meidän turpia?”

Kun Noa laskeutui takaisin patjalle, hivutin käteni hänen paitansa alle, jonka hän oli luojan kiitos pukenut. Hän vilkaisi minua omasta mielestään ilmeisesti huomaamattomasti. Keräsin hetken voimia.

”Älä kato mua”, komensin.
”En mä oo kattonu sua.”
”Äsken katoit. Kato tota lamppua nyt vaikka.”
”Että pimeetä lamppuu täs joutuu…”
”Tänään mä en — nyt mä en — tai Noa?”
”Mm?”
”Petyksä jos mä pyydän sut meille ja sit ei tapahdukaan mitään?”
Noa hymyili. ”En.”
”Valepukki.”
”No — en pety liikaa.”
”Mä pyydän sut — mut — nyt en.”

Vaikka Noa hymyili, tunsin jäsenissäni omituista levottomuutta. Olisin halunnut kysyä, menisikö hän sitten jonkun toisen luo. En kuitenkaan saanut kysyä. Jos olisin tiennyt, olisin ollut vain surullinen. Mustasukkainen. Sanoi Noa mitä tahansa, en voinut odotuttaa häntä ikuisesti. Minun piti tehdä päätöksiä. Päätökset vain tuntuivat kovin suurilta yksin, mutta en minä niistä ainakaan Noalle itselleen voisi jutella. Olisipa joku muu, jolle voisi puhua. Mutta kenelle voisi puhua tällaisista asioista? Ei sellaista ollut.

Paitsi että oli.

[NitthanOsallistuja]

Hyvä yleisö: rakastan improvisointia. Improvisoinnin pahin ja paras puoli on se, ettei suunnitella etukäteen. Säilytän siis näissä tarinoissa sellaisen option, että viimeisin tarina saattaa aina olla pelkkää fanfictionia, jos Noalla onkin ollut muuta mielessään Chain suhteen.

Pure mua Metsärinne

”Sulla on se aikanen aamu…”

En osannut päättää, mikä Noan kasvoissa oli mielenkiintoisinta. Minusta oli omituisen mukavaa ja tavallaan pelottavaa hieroa poskiani Noan parransänkeen. Samalla olin vähän kateellinen. En saanut vieläkään kasvatettua partaa itse. Tykkäsin myös pyöritellä Noan niskahiuksia, jotka karkasivat rastoilta jo muutama viikko sen jälkeen, kun hän kävi korjauttamassa rastansa. Oli ihanaa painaa nenä aivan hänen hiusrajaansa hänen otsallaan ja hengittää. Ja jännittävää painaa se hänen kaulaansa ja hengittää. Joku kerta tulisin hulluksi, kun hän haroi hiuksiani samalla kun tein niin.

”Nii on”, myönsin ja irrotin kasvoni Noan kaulalta katsoakseni, etten repinyt hänen nenäkoruaan ajeluttaessani sormiani sen ympärillä ja hänen nenänvarrellaan.

Olin sillä tavalla Noan lähellä vain harvoin. Oli hankalaa löytää aikaa ja paikka sellaiselle. Olimme usein Noan luona, ja siellä kuka tahansa utelias saattoi rampata ovesta sisään, vaikka olisimme olleet Noan makuuhuoneessa asti. Tallin puolella rauhaa ei ollut käytännössä ollenkaan. Meillä Noa ei viihtynyt, vaikka ei sanonutkaan sitä ääneen, enkä ihmetellyt. Vaikka kesä oli ohitse, asunnossani oli edelleen kuuma. Siellä haisi kellarilta, vaikka se oli vintillä. Sohvani oli lyhyt ja liukas. Sänky oli kapea — ja sitä paitsi en halunnut päästää Noaa sille.

Tilaisuuksia oli siis harvoin, ja sitäkin harvemmin uskalsin olla Noan kanssa niin. Tuhat kertaa olin miettinyt sitä, mikä minua pelotti, ja voi miten niitä asioita oli paljon. Mitä jos Noa työntäisi minut pois? Mitä jos hän kyllästyisi niin, että tahtoisi lopettaa koko jutun? Mitä jos — mitä jos tekisin jotain ihan väärällä tavalla? Mitä jos Noa ei tohtisi sanoa siitä? Mitä jos — mitä jos — entä jos — mitä jos kaikkein hirvittävin mahdollinen pelkoni toteutuisi ja Noa tahtoisikin, että me teemme vielä enemmän kuin suutelemme sylikkäin sohvalla? Sitten minä kuolisin. Menisin helvettiin. Joutuisin näkemään ennen sitä vielä Noan ilmeen, koska enhän minä edes osannut —

”Chai”, Noa sanoi pehmeästi kuin nimeni olisi Aurinko eikä Poika, ja suukotti leukaani. ”Mitä me sun mielestä ollaan?”
”Miten niin mitä? Mitkä me?”
”Me-me. Mitä sä sanoisit, että me ollaan..?”

Pysähdyin silittämään Noan poskipäitä. Miten joku saattoi olla noin kaunis? Miten jonkun silmissä saattoi läikähtää moinen epävarmuuden ilme, jos oli noin kaunis? Ihan niin kuin Noa ei muka olisi tiennyt saavansa kenet tahansa, kun ojentaisi kätensä. Tyhmyri.

Olinhan minä sitä miettinyt, oliko Noalla muita sellaisia ystäviä kuin minä, tai ihan kokonainen tyttöystävä. En ollut tietenkään kysynyt. Tavallaan en halunnut tietää. En voisi asialle kuitenkaan mitän ja olisin vain mustasukkainen. Sellaisista keskusteltiin vain tyttöystävien kanssa, eikä se voinut niin mennä, että minulla olisi poikaystävä. Se ei ollut mahdollista. Jos Noa olisi ollut nainen, olisi ollut melko helppoa — no okei — olisi ollut aivan sairaan vaikeaa, mutta silti mahdollista kysyä, että ryhtyisitkö minun tyttöystäväkseni. Siksi kai meidän suhteestamme ei ollut koskaan puhuttu, kun sellaisia sanoja ei ollut, jotka olisivat kuvanneet Noaa. Työkaveri oli naurettavaa vähättelyä. Eikä miehellä tietenkään voinut olla poikaystävää. Puolisosta taas puhuttiin vasta myöhemmin…

Olimme välivaiheessa, enkä uskaltanut miettiä useinkaan seuraavaa siirtoamme. Noa oli aikuinen mies, jolle minunlaiseni ei riittäisi kuin hetkeksi. Minä puolestani olin liian lyhyt, liian kömpelö, liian tumma, liian kömpelö, liian kokematon — ja ennen kaikkea myös mies. Nyt Noa kuitenkin halusi, että minulla olisi ollut vastaus hänelle.

Kun Noa kyllästyi odottamaan mietintäni päättymistä ja ryhtyi silittämään nenällään kaulaani, keksin sopivan sanan.

”Sä oot mun phaeng”, sanoin Noalle. ”Tai… Olisitko — voisitko olla — haluaisitko olla mun phaeng?”
”Mitä?”
”Sä et voi olla mun poikaystävä. Mutta thain kielessä poikaystävä ja tyttöystävä on sama sana”, kerroin muka tosi varmana asiastani, mutta ääneni hiipui sitä mukaa kun aloin epäröidä. ”Paitsi jos se on ihan tyhmä juttu ja sä et haluu…”
”Vai fang”, Noa sanoi hartiaani vasten, ja näin pelkästään hänen hengityksensä takia tähtiä ja muita valoja, jotka liikkuivat niin nopeasti, etten olisi varmaan osannut korjata Noan lausuntaa vaikka olisin aikonutkin. Älä hengitä mun iholle tai minä kuolen.
”Kyl mä voin olla sun fang”, Noa henkäisi varmasti tahallaan, enkä tiennyt olisiko pitänyt pitää kiinni hänestä vai sohvasta, vai työntää hänet hieman kauemmas. Pure mua Mesärinne.

”Mitä?” Noa naurahti.
”Mitä! Ei mitään!”
”Sanoitsä just et–”
”En mä sanonu mitää.”
”Selvä”, Noa kuului sanovan. Ja puri minua.

Ja minä halusin edes hipaista Noan selkää hänen paitansa alta.

Tai siis täsmälleen hipaista. Ei mitään muuta.

Ja minä hipaisin.

Ja Noa nosti käsiään, tai ainakin levitti kyynärpäitään sivuillepäin. Se oli melkein yhtä vakava asia, kuin että jollakulla miehellä olisi poikaystävä. Sitä paitsi sohvan ilmatilasta loppui happi.

”Mulla on se aikanen aamu!” henkäisin hädissäni.
”No se sulla on”, Noa myönteli enemmän itselleen kuin minulle ja nojautui luojan kiitos kauemmas minusta.
”Emmä tarkottanu että — kuule –”
”Joo ei se mitään.”

Kun saattelin Noaa alaovelle, hän ei tuntunut enää olevan pahoillaan siitä, miten olin lopettanut suukottelumme kuin seinään. Hän nojasi ovenkarmia niin kuin ennenkin ja teki lähtöä yhtä kauan kuin aina. Minä puolestani päästin hänet lähtemään vastentahtoisemmin kuin koskaan. Työvuorojen takia menisi sata päivää, tai siis ainakin neljä päivää, ennen kuin hyvällä säkällä näkisin hänet taas. Se aika menisi nopeasti, mutta silti nypin Noan paidasta olemattomia koirankarvoja venyttääksemme viimeisiä sekuntejamme. Minun phaengini.

Vasta illalla, kun riisuin ja menin sänkyyn, osittain pyörryttävä ja huumaantunut ja hieman kauhistunut oloni väistyi sen verran, että tekojeni seuraukset valkenivat minulle. Minun tuli niin kuuma, että minun oli potkittava pupulakanoihin verhottu täkkini yltäni. Äitiä sai hämättyä pelkällä sanastolla, ja Jumala ei ollut koskaan ollut yhtä herkkä suuttumaan ja tuomitsemaan kuin äiti. Siitä huolimatta minulla oli salaa poikaystävä. Mitä olin mennyt tekemään?

Jos seurusteli, tottahan toiselta sai odottaa muutakin kuin kädestä pitämistä.

Ei ihme, että Noa oli nostellut kyynärpäitään.

Mitä nyt??

[NitthanOsallistuja]

Nyt riittää tämä ahdistuminen ja hiominen. Ei pysty enää.

Lauantaina töiden jälkeen

Käteni vapisivat pukuhuoneen kiiltävällä ovenkahvalla. Työvuoro oli tuntunut kestävän ikuisuuden, mutta viimein se oli ohitse. Yritin kerätä rohkeutta piipatakseni pukuhuoneen lukon auki kulkuluvallani. Tunsin olevani täysin valmistautumaton, vaikka olin suunnitellut seuraavia vuorosanojani koko aamun ja koko työvuoron. Työkengätkin tuntuivat yhtäkkiä hiertävän ja työpaita puristavan. Unohdin nielaista ja vedin sylkeä henkeen niin että sain kaiken päälle vielä järjettömän yskänkohtauksen. Kellarin kaikujen vuoksi sen kuulivat varmasti asiakkaatkin. Päätin edes esittää päättäväistä ja astuin sisään. Luojan kiitos pukuhuoneen oven piti kuulemma olla paitsi tulenkestävä, myös äänieristetty.

Pukuhuoneessa oli tietenkin Noa. Hän katsoi minuun kulmiensa alta tahallaan niin, että unohdin jokaisen huolella harjoittelemani vuorosanan.

”Hei — tai siis — m — tai no — ”
Noa hymyili vinosti, mutta ei niin lämpimästi kuin yleensä.
Purin väkisin hampaat yhteen, jotta ehtisin vetää henkeä ja aloittaa alusta. Nenäni kautta puristautui ulos tirskahdus. ”Syötsä lihaa?” suustani pääsi, vaikka se kuului suunnitelmaani vielä vähemmän kuin sössöttäminen.
”Mitä!” Noa alkoi nauraa.
”Mä tarkotin että — mä tarkotin vaan”, änkytin kauhuissani ja tunsin miten korvani kuumenivat.
”Aivan rauhassa.”
”Mä hain tortillan aineet mutta mä ostan sinne jotain vegaanista nyt kun kaupassa ollaan, jos sä et syö lihaa!”
Noa näytti niin epäileväiseltä, että pelkäsin tortillojen olevan jotenkin sopimaton ruoka.

*

Koko matkalla Meijerin siniselle sivuovelle asti ei kuulunut paljoa muuta kuin minun nolostuttavan tiheä ja liian äänekäs sydämensykkeeni. Yritin vaivihkaa pyyhkiä hikoavia käsiäni farkkushortseihini. Silti Meijerin yleisavain tuntui liukkaalta eikä meinannut millään osua sivuoven lukkoon. Kurkkuani kuristi koko ajan enemmän ja kädet tärisivät niin kuin olisin menossa taas teatterin näyttämölle enkä kotiini. Aukene jo…

Päästin Noan ovesta ensimmäisenä. Hän katseli ympärilleen. Seurasin hänen katsettaan pitkin Meijerin sivueteistä. Siellä ei ollut paljoa näkemistä. Portaat, jotka veivät asuntooni, olivat paitsi liukkaat, myös liukkaan näköiset, sillä ne oli maalattu samalla vaaleansinisellä maalilla kuin ovikin. Eteisessä oli kymmeniä vuosia vanha likaisenruskea kokolattiamatto. Ovi Meijerin esiintymislavalle oli auki edessämme, mutta onneksi vasemmalla puolellamme olevan seurakunnan nuorisotyön sotkuisen toimiston ovi oli kiinni. Nurkassa möllötti ylitsepursuava löytötavaralaatikko. Onneksi Noan ilme oli neutraali.

”Mä asun tuolla ylhäällä”, viitoin.
”Sympaattinen mesta”, Noa sanoi hymyillen vähän ja näytti odottavan että lähtisin nousemaan ahtaita portaita ensimmäisenä. Ennen kuin astuin portaille ehdin Noan hengittävän syvään. Irvistin salaa. Ilveksen Hello sanoi aina, että Meijerillä haisi home. Eipä minulla kuitenkaan muuta paikkaa ollut.

Kapusin portaita, kun paniikki alkoi nostaa päätään jännityksen ylitse. Vasta kun olin muutaman rapun päässä omasta ovestani, ymmärsin olevani tuomassa kotiini jonkun miehen! Ei kun Noan! Noan, enkä jotain miestä! Kaikista maailman paikoista olin menossa näin yksityiseen paikkaan, näin monen suljetun oven taakse. Kaikista maailman ihmisistä olin menossa sinne Noan kanssa! Mielessäni oli ollut tortillojen tekemistä ja — ja — ja sen mokaamani suukon vieminen loppuun — mutta ei sellaista varten ketään kotiin kutsuttu! Noa varmaan odotti, että — tapahtuisi vaikka mitä muuta — enkä pystyisi siihen — ja ovi oli jo ihan muutaman askelman päässä! Miksi ihmeessä en ollut voinut ehdottaa uutta tapaamista hevosten luona? Miksen ollut ajatellut, miltä kutsuni kuulosti Noan korvissa?

”Noa….”
”Mm?”

Tuntui kuin kengänpohjani olisi liimattu rapuille. Rasautin jalkani kuitenkin vapaaksi niin kuin ansasta irti tempova eläin. Sain käännyttyä ympäri.

”Ihan rauhassa vaan”, Noa sanoi ihan niin kuin oli sanonut aiemmin pukuhuoneillakin, kun portaat alkoi mustua reunoiltaan. Hänen kätensä nytkähti kaiteella. Noa ei uskaltanut edes hipaista minua. Tuskin hän siis odotti yhtään mitään.

Toisaalta… Jos Noa ei uskaltanut koskea minuun enää, miten minä sitten ikinä onnistuisin —

”Chai.”
”Mm?”
”Sä sanoit että sä haluut yrittää uudestaan”, Noa sanoi kulmat kurtussa. ”Mitä sä oikeestaan haluut yrittää uudestaan?”

Katselin hämmentyneenä Noan räpsyviä silmiä ja alahuulta, jota hän puri. Olisin halunnut silittää hänen kurtistuneet kulmansa suoriksi. Ei kai sitten ollutkaan ilmiselvää, mitä halusin yrittää uudelleen. Olin selityksen velkaa, enkä saisi päiviä kestäneeltä jännitykseltäni annettua järkevää selitystä tarhan tapahtumille tai puhelinsoitolleni.

”Mä haluan yrittää uudestaan tätä…” sanoin hetken mielijohteesta ja astuin yhden porrasaskelman alemmas. Liu’utin käteni Noan käden päälle porraskaidetta pitkin. Hänen katseensa välähti silmistäni käteeni. Hän oli liian kauan räpäyttämättä silmiään. En osaa sanoa, oliko se hyvä merkki, joten se sai sydämeni takomaan vielä kipeämmin kylkiluitani vasten. Noa ei kuitenkaan säpsähtänyt kauemmas tai ravistanut kättäni pois. Ajattelin etäisesti kaljuuntuvani stressin takia yhdessä ainoassa illassa. Jopa hengitykseni kuulosti korvissani vapisevalta. Yritin saada tahdonvoimalla Noan nostamaan katseensa, jotta näkisin hänen ilmeensä. Toivoin hartaasti, ettei se olisi enää niin vakava. Hän ei kuitenkaan suostunut katsomaan minua pitkään aikaan. En pystyisi toimimaan ennen kuin tietäisin, olinko pilannut — ennen kuin tietäisin, halusiko Noa vielä, että — ennen kuin tämä olisi alta pois.

Hitaasti Noa nosti katseensa lopulta silmiini, mutta ei liikkunut. Pelkäsin hänen huomaavan, ettei hän halunnutkaan mitään tällaista. Sydäntäni ja hengitystäni lukuun ottamatta oli ihan hiljaista, kun ojensin vapaata kättäni Noan hartiaa kohti. Ihan niin kuin aiemmin tarhoilla, Noan silmät sulkeutuivat, kun astuin viimeisen askeleen alaspäin hänen luokseen. Olisin tahtonut hänen ottavan taas kiinni käsivarrestani, mutta hän seisoi aloillaan ja vain hengitti. Juoksutin liian kylmät sormeni hänen kaulalleen. Se ei voinut tuntua hyvältä niin kuumassa huoneilmassa.

Noa oli niin pelottavan liikkumatta porrasta alempana, mutta tällä kertaa minun oli oltava rohkea.

Minä hipaisin huulillani Noan huulia.

Se ei sattunut muualle kuin sydämeen, joka melkein halkesi jännityksestä. Helvetti ei auennut, maa ei järissyt. Noa tuoksui havuilta. Tunsin hänenkin sydämenlyöntinsä.

Lopulta Noa liikahti ja laski varovaisesti kämmenensä selkääni. Tuntui omituiselta ja kaukaiselta, että vielä aamulla olin ajoittain uskonut suunnittelevani kamalaa virhettä. En tehnyt mitään pahaa. Painoin Noan Meijerin sivueteisen rappujen seinää vasten ja suutelin niin kuin olin usein unessa suudellut. Se saattoi olla viimeinen kerta samalla kuin ensimmäinenkin, joten halusin muistaa sen. Se oli pehmeä suudelma, mutta kömpelö myös.

Se kesti kauan — ja se kesti liian pienen hetken. Säikähdyksekseni Noa vetäytyi pois. Päästin saman tien irti sekä hänestä että porraskaiteesta.
”Tota… Chai… Mun selän takana on tosi iso naula.”
Kai se oli hermostus, joka minua nauratti. Kasvoni olivat tulessa ja piilotin ne parhaani mukaan kämmenieni taakse. Tämän huonommin se ei olisi voinut mennä. Tai no… Tämän parempaa se ei voinut myöskään mitenkään olla.

***

Mahdollinen tulevaisuus, joka saa jäädä pois ellei se toimikaan. Minun oli vain kiirehdittävä määräämään paikka mahdolliselle jatkolle tulevaisuuden suunnitelmien takia.

Olin elänyt Meijerin vintillä jo niin kauan, ettei jatkuva kuumuus oikeastaan enää haitannut. Noalla näytti kuitenkin olevan vaikeuksia jo silloin, kun en vielä paistanut kuumalla hellalla jauhelihaa tortillaan. Sen takia olin päätynyt luovaan ratkaisuun. Olimme hakeneet Meijerin alakerran isosta ruokalasta pari tarjotinta ja lastanneet tortillatarpeet niille. Ensin olin ajatellut meidän menevän piknikille Meijerin varjoisalle kivilaiturille, mutta tarkemmin ajateltuna en tahtonutkaan olla kaikkien silmien alla. En ollut siis kulkenut Noan edellä sinisestä ulko-ovesta, vaan sitä vastapäätä olevasta salin näyttämön ovesta.

Ruokien alla lattialla oli kaapista kiskottu valkoinen pöytäliina. Niitä käytettiin tavallisesti juhlissa pitkien pöytien päällä. Viimeksi salissa oli kuitenkin pelattu sulkapalloa, joten pöydät olivat varastossa. Vaikka olin kuinka pureskellut huuliani ja vilkuillut Noan jalkaa, hän oli istunut lattialle ainakin yhtä ketterästi kuin minä.

Se oli kummallinen tortillansyöntikerta. Noa oli tullut satukirjasta arkiselle näyttämölle, jota minä harmaassa arjessani moppasin muiden juhlittua salissa ja jollaisella minä olin näytellyt monta kertaa olevani joku muu. Hän ei sopinut miljööseen ollenkaan, vaan olisi voinut ihan yhtä hyvin olla vaikka yksisarvinen. Vaikka olisi ollut todennäköisempää, että saisin yksisarvisen kanssani illalliselle. Toisaalta lavallahan me Noan kanssa olimme. Kyllä siellä taatusti oli epäuskottavampiakin näytelmiä nähty. Purin tortillaa, juttelin yllättävän helpon tuntuisesti ja yritin olla ajattelematta, että miten voisin — milloin voisin — voisinko suudella Noaa uudelleen.

”Millanen perhe sulla on?” kysyin jossain vaiheessa.
”Mulla on se äiti Stadissa”, Noa vastasi ja piti kättään täynnä olevan suunsa edessä. ”Mutsi on semmonen rento tyyppi. Kiltti. Sanoo olevansa Mielikin ja hevosten mummi. Eiks sun äiti ollu kans Stadista?”
”Joo, tai no siis Vantaalta.”
”Millanen se on?”
”Se on — se on ihan jees. Se on naimisissa yhden Jarin kanssa. Tai ne on ollu aika pitkään. Jari sanoi että jos se tulis käymään täällä mun pikkusiskon kanssa nyt kesällä, kun mä en hal — kerkee Vantaalle. Se ajatteli että voitais viedä mun sisko PowerParkkiin. Se mun siskokin on kiva. Se menee syksyllä kouluun ja on tosi innoissaan. Hei se ratsastaa kans.”
”Vai semmonen Jari ja pikkusisko”, Noa sanoi, mutta katsoi minua liian tarkasti.

Onneksi minun perheeni oli siltä erää käsitelty. Katselin Noaa salaa, kun hänen katseensa puolestaan kiersi salia ja sen seinillä roikkuvia muotokuvia hänen jutellessaan. Salissa hämärtyi ja kirkastui sen mukaan kuinka pilvet kulkivat pihalla auringon editse. Istuin selkä Meijerin seinän isoa puuristiä kohti enkä pelännyt muuta kuin lähitulevaisuutta. Kuinka pahalta tuntuisi, jos tämä olisi viimeinen kerta Noan kanssa? Kuinka pahalta tuntuisi, jos tämä ei olisikaan viimeinen kerta Noan kanssa, vaan hän tahtoisi jatkaa tästä eteenpäin?

”Mä haluaisin nähdä sut — siis vaikka tallilla hevosten kanssa — tai siis ei pelkästään töissä”, sanoin varovasti tarpeeksi rohkeutta kerättyäni, vaikka ääneni hiljenikin tasaisesti loppua kohden.
”Vai kärkyt sä mun hevosia”, Noa naurahti.
Naulitsin katseeni saman tien näyttämön lattiaan. Siinä oli roskan näköinen oksankohta, jota olin yrittänyt pestä monesti pois. ”En mä niitä…”

[NitthanOsallistuja]

Vetkuttelin, koska hirvitti julkaista mitään tällaista tällä kertaa. Kuka näitä muka haluaisi lukea? Mitä jos kaikki ajattelevat, että hulluko tuo on kun toistuvasti kirjoittaa moisia virtuaalitallille? Samalla haluaisin kirjoittaa Chain tarinan niin sairaan kovasti. Nostin siis piikit pystyyn ja ajattelin, että mun tarina, mun luonnostelema miljöö: saan kirjoittaa just mitä haluan ja olla kokematta syyllisyyttä. Tässä sitä siis tulee.

Loppuviikko

Lauantaihin asti kävin koko ajan sisäistä kamppailua. Jotain pahaa tapahtuisi, ellen peruisi lauantaita Noan kanssa: osa minusta oli varma siitä. Se osa muistuutteli painostavalla ja tutulla äänellä tulella leikkimisestä ja komensi ajattelemaan Keitä. Mitä hyvää oli muka viimeksikään seurannut siitä, että olin antanut itseni tuntea sellaisia tunteita, joita kunnon ihminen ei saanut tuntea? Ei mitään! Päin vastoin. Olin joutunut pakenemaan ja menettänyt hyvän kämppiksen, kivan työpaikan sekä teatterin. Synnistä seurasi aina vain pahuutta. Toinen pienempi mutta vihaisempi osa kyseli, mitä vielä pahempaa minulle voisi enää käydä. Tästä oli suunta vain ylöspäin. Olin jo muutenkin menossa Helvettiin. Ehkä olin elänyt siellä jo parikymmentä vuotta. Pelästyin huomatessani, että tämä jälkimmäinen osa puhui omalla äänelläni.

Olin niin pihalla jalkapalloharjoituksissa, että Oskari Susi kysyi, mikä minua vaivaa. Huomasin muidenkin vilkuilevan minua. Oskari-reppana oli selkeästi lähetetty puhemieheksi.
”Mulla on vaan vähä mietittävää”, rauhoittelin hymyillen niin hyvin kuin taisin.
”No — paras miettiä se ennen ensviikon Härmän peliä”, Oskari mumisi sivuilleen vilkuillen.
”Ei kukaan nyt Härmälle häviä”, naurahdin Oskarille. En uskaltanut luvata olevani yhtään paremmassa kunnossa lauantain jälkeen. Saattaisin olla paljon pahemmassakin. Oskarin oli kuitenkin turha olla huolissaan. Pelistä tulisi helppo.

Perjantai-iltana törmäsin kotiovellani Ilveksen Helloon, joka raahasi sekalaisia symbaaleita ulos Meijerin salista.
”Hei”, hän tervehti nyökäten ihan niin kuin olisi normaalia tyhjentää arvokkaita soittokaluja seurakunnan omistamista tiloista pieneen Toyotaan ja tulla talkkarin yllättämäksi.
”Hei?” vastasin epävarmana ja pidin varmuuden vuoksi ovea auki.
”Ai kiitti. Mä en tajua miten mä saan nää mahtumaan… No, mun pitää ehkä soittaa joku hakeen noi loput.”
Katselin hetken Hellon touhuja. Kai hänellä oli jonkun lupa lainata rumpuja. Hellohan pyöri seurakunnan tiloissa vähän väliä ja oli mennyt Meijerin näyttämölle nytkin taatusti omilla avaimillaan. Silti teki mieli kysyä…
”Miksi sä otat seurakunnan rummut?” kysäisin Hellon ähkinän ylitse.
”Noku Latosaaren keikkaan on semmonen tunti ja eiköhän joku kaatunu meidän rumpuihin. Voisiksä pitää tätä vähä et mä saan noi tonne?”
Tartuin nopeasti Hellon ravistamaan osaan, mikä se olikaan, koska se näytti menevän pian rikki. ”Siitäkö sä ton mustan silmän sait? Kun sä kaaduit rumpuihin?”
”Voi vitsi aina vaanko se näkyy? No en saanu siitä, vaan siitä ku sain turpaani. Enkä mä sinne kaatunu..”
”Ai…”
”Mut hei. Miksi sä sit oot ton näkönen? Kuka sua löi?”

Hymyilin Hellolle, mutta tunsin itsekin ettei se ollut lähelläkään aidon näköistä hymyä. Millaistahan siellä Helvetissä oli elää? Selviytyisinköhän siellä?

”Jaa-a”, Hello sanoi miettivästi ja rapsutti partaansa. Vasta silloin tajusin kysyneeni sitä ihan ääneen. Sitten hän katseli minua kauan arvioiden ennen kuin päättikin yhtäkkiä vastata. ”Mä pelkäsin pienenä Helvettiä kun siitä puhuttiin vähän seurakunnan kerhossa. Sitten mun iskä Manni — sä varmaan muistat sen — kertoi, millanen paikka se on ja miks mulla ei oo mitää hätää. Varo vähä et mä mahun laittaan tän — no niin. Helvetti ja Taivas on kuule täysin identtisiä.”

Hellon isän tulkinta Helvetistä ja Taivaasta oli rauhoittava. Kun Hello puhui, näin silmieni edessä Meijerin näyttämön, johon paikka mielikuvituksessani sattui heti sijoittumaan. Istuisin muiden paikkaan sijoitettujen kanssa rivissä. Edessämme olisi rotko ja sen takana pitkä pöytä täynnä ihania herkkuja. Siellä olisi ainakin possupataa ja äidin tekemiä kevätrulliakin — kaikkea, mistä pidin. Ne olisivat kuitenkin liian kaukana meistä, jotta voisimme syödä. Onneksi meillä kaikilla olisi pitkät puuvartiset lusikat, joilla ruokia pystyisi ottaman! Ottaisin ensimmäisenä possupataa…

”Sit molemmissa paikoissa ne lusikat on niin pitkiä, ettei niillä pystykään syömään kun aina menee ohi naamasta. Taivaassa ne kuitenkin päättää alkaa syöttämään toisiaan, eikä kärsi nälästä, kun Helvetissä ne ajattelee vaan itseään ja kärsii”, Hello lopetti olkiaan kohauttaen ja purkasi auton ovelta pois yhden rummun, joka ei mahtunut millään sisään. ”Mut tää nyt on tietenkin joku lasten vertaus. Miksi sä edes kysyt? Tai no, ihan sama, en mä ehdi nyt peerehtyä. Vitsit niin mä soitan Tidelle just nyt että tulee auttamaan…” hän mumisi sitten maallisesti niin kuin olisi puhunut säästä eikä Helvetistä.
”Kelle?”
”Mun poikaystävälle. Se bodaa just sitä varten et se saa raahata mulle rumpuja Latosaareen…”
”Enks mä voi auttaa?”
”No et todellakaan. Ellei sulla oo isoa autoa piilossa tuolla sun yksiössä vintillä.”

Kun tuli yö, makasin patjallani ja ajattelin Hellon Taivasta ja Helvettiä. Keksisin ihan takuulla syöttää muita pitkällä lusikallani. Jos se riitti, että halusi muille hyvää, minun olisi turha olla huolissani. Eikö niin? Sitä paitsi… Oliko mahdollista, että Hellon kaltainen ihminen ei menisi Taivaaseen sen takia, mitä hän oli sanonut ennen kuin soitti puhelimellaan sille Tidelle? Siinä ei ollut järkeä. Hello oli auttanut minua muuttamaan, vaikka ei hyötynyt siitä mitään. Ennemminkin hän hävisi siinä rahaa ja aikaa. Hän veti seurakunnan pallokerhoa lapsille Meijerin salissa usein ja ilman korvausta. Istui salissa isoskoulutuksia suunnittelemassa ja kerhonohjaajakoulutuksia pitämässä. Kertoi minulle pitkistä puulusikoista mieltäni rauhoittaakseen. Sitä paitsi jos hyvät ihmiset eivät menneet Taivaaseen vaan elivät Helvetissä, eihän sielläkään olisi mitään hätää.

Seurasin etusormellani pussilakanassani hyppäävän pupun ääriviivoja patjallani maatessani. Viimeinen ajatukseni olivat pitkät puulusikat ja Noa. Nukuin unia näkemättä ja aamulla heräsin virkistävään sateen ropinaan tuntien pelon sijaan odottavaa jännitystä.

Jatkuu

[NitthanOsallistuja]

Ihan tavallinen torstai-ilta 2

Ihan tavallinen torstai-ilta 3

Se oli ihana!

Sen nimi oli Fanni. Se oli kasvanut tosi paljon, mutta oli vieläkin sellainen sylivauva kuin ennen. Ei sitä voinut pelätä kukaan: en edes minä. Sitä paitsi se oli ihan niin kuin minun koirani oli ollut! Se nojasi minua ja vaati rapsutuksia, ja kun sitä raapi takapuolen päältä, se askelsi takajalalta toiselle. Sen kanssa pystyi jopa vähän leikkimään niin kuin minun koirani kanssa: pukkimalla sitä kauemmas ja odottamalla, että se loikkaa takaisin. Se ei näyttänyt ollenkaan vaaralliselta.

”Se on pehmee”, sanoin nauraen.
”Niin se kyl on”, Noa vastasi hymyä äänessään.

Nostin katseeni Noaan. Se oli iha–. Läpsäytin itseäni henkisesti ja kysyin varsojen tulevaisuudensuunnitelmista. Olin täällä hevosten takia. Eivät varsat voisi olla kuitenkaan ikuisesti sellaisia lapsia ja jäädä äitinsä luokse. Sitä paitsi niiden äiti oli Flida, ja viime kesältä muistelin, ettei Noa kauheasti ratsastanut muilla hevosilla. Tai siis olinhan kerran kävelyttänyt hänet kotiin Pondilla…

Sitä ajatellessani vilkaisin Noan jalkaa ihan vaistomaisesti. Tunsin ikävän vihlaisun omassani, mutta sain oltua irvistämättä. Mietin, miten Noa saattoi käydä edes suihkussa jalantynkänsä kanssa, kun siihen piti koskea varmaan silloin — ja sitten vasta järkeni sanoi, ettei varsinkaan Noaa ollut sopivaa miettiä suihkussa. Oli jalantynkä tai ei.

Sain pinnisteltyä itseni pysymään jollain lailla keskustelussa kiinni. Ainakin Noa sanoi Flidan olleen terapiassa. Ei kun Noa oli ollut Flidalla terapiassa. Ei hevosille terapiaa järjestetä. Johtuikohan se terapia siitä, että Noakin halusi parantua? Se ei kai ollut toiminut, joten päätin olla kysymättä lisää. Ei se minuunkaan sitten varmaan toimisi.

Kun Fanni lähti äitinsä luokse, enkä enää voinut puhua siitä, en keksinyt, mitä sanoa. Ei minun töissä ollut vaikeaa keksiä sanottavaa. Katselin kauhuissani, miten Fanni ilmeisesti pussaili äitiään kaulaan ja tunsin samalla miten käteni hikosivat. En uskaltanut työntää niitä huppparini taskuihin. Se näyttäisi sulkeutuneelta ja epäkohteliaalta. Sano nyt jotain, Chai! Sano mitä tahansa mistä tahansa muusta kuin siitä miten hevoset pussailevat! Sano, että jalkapallokausi — jalkapallokausi alkaa ja Noan tallin Oskari on — mitälie paikkaa hän nyt pelasikaan? Sano vain että kausi alkaa!

Avasin ja suljin suutani pari kertaa hyödyttömästi kääntyessäni Noan puoleen. Silloin hän tarttuikin käsivarsiini. Katselin miten hänen peukalonsa silitti minua muistamatta hengittämisestä mitään muuta kuin uloshengityksen. Katsoin Noaa silmiin, vaikka en olisi uskaltanutkaan. Niissä oli vaaleammansinisiä pilkkuja, jotka eivät tulleet auringosta, sillä ne näkyivät myös Ässän loisteputkivalaistuksessa. Alkoi pyörryttää, mutta siihen auttoi hieman kun hengitti pari kertaa väkisin sisään. Silloin Noa kehräsi nimeni tapansa mukaan hieman liian terävin äänin ja hieman liian laskevalla nuotilla, niin kuin se tarkoittaisi Aurinkoa ja Hymyä, eikä Poikaa.

Näin salamannopean välähdyksen äidistä. P’Chai! äiti kiljahti värittömäksi muuttuneesta vanhasta muistosta tarttuessaan käsivarsiini ja vääntäessään ne yhteen. Äiti sanoi nimeni terävästi ja oikealla tasanuotilla. Silmäni räpsähtivät liian monta kertaa samaan tahtiin muiston kanssa, vaikka Noa ei ollut vakavasta ilmeestään huolimatta aikeissakaan läimäistä minua poskelle. Hänen siniset silmänsä katsoivat suoraan minuun, herpaantuivat silmistäni huuliini ja palasivat seuraavan silmänräpäyksen aikana takaisin silmiini. P’Chai! Chai! Sä olet tuhma poika! Tiedätkö mitä tuhmista lapsista kasvaa? No tuhmia aikuisia! Arvaa minne ne joutuu. Helvettiin!

Hiljensin äidin. Oikein kerjäsin taas ongelmia ja murheita osakseni ja siitä kai äitikin olisi varoitellut. Olisin tiennyt sen ihan itsekin. Olin ajatellut täysin selkeästi, kun olin päättänyt lähteä katsomaan Noan hevosia. Olin tiennyt täsmälleen, että päätyisimme tämän kaltaiseen tilanteeseen. Pihatolle. Tallin nurkille. Yksin. Kahdestaan. Ehkä olin toivonut sitä. Olin osannut aavistaa sydämeni takovan sillä tavalla. Äidistä huolimatta en katunut mitään.

Noalla oli liian löysä musta huppari. Siinä oli jokin logo, joka oli jo niin kulunut, ettei siitä saanut selvää. Hän oli puristanut ensin Flidan päätä rintaansa vasten… Logoa! Logoa vasten ja äsken rapsutellut Fannia ennen kuin oli ottanut käsivarsistani kiinni. Hupparissa oli valkoisia karvoja. En uskaltanut liikkua. Olisi ollut liian helppoa vääntää käsi Noan hellästä otteesta, muka pyyhkiä karvoja pois hänen rinnastaan ja liu’uttaa sitten käsi hänen olkapäänsä ylitse. Noa ei olisi pannut pahakseen. Näkihän sen.

Helvettiin!

Mutta minä olin siinä katsomassa hevosia. Olin siinä todistamassa, että vaikka tapahtuisi mitä, minä selviytyisin tästä. Ymmärsin, että tämä koettelemus olisi joka tapauksessa edessäni, vaikka juoksisin taas karkuun. Tiesin, että jos kohtaisin sen, kohtaisin Noan silmästä silmään, saisin jonkinlaisen rauhan. Otsonmäki oli siedettävä paikka asua, joten en antaisi periksi enkä pakenisi. Seuraavassa paikassa olisi kuitenkin seuraava Noa, seuraava Kei.

Vaikka olisiko kuitenkin helpompaa antaa periksi ja joutua pakenemaan? Tämä Noa kohteli minua aina hyvin ja halusi olla kanssani kahdes — ei kun näyttää hevosiaan. Edellisen paikan koettelemukseni oli Kei, joka oli hyvin kylmä. Olisi helpompi käyttäytyä kuin kristityn kuuluu, jos kieroutunut kiinnostukseni olisi kokonaan yksipuolista. Noan käsi kun koko ajan liukui käsivarttani pitkin kohti rannettani ja tiesin kuolevani kuitenkin, jos hänen kätensä iho ehtisi osua minun ihooni. Yritin muistaa, miksi oli niin tärkeää pysyä lujana ja keskittyä…

Noa puri huultaan epäröidessään. Sain vastattua hänen katseeseensa enää vain nanosekunnin kerrallaan useana hermostuneena välähdyksenä, eikä päässäni toistunut enää kuin yksi ajatus ja ääni. Suutele minua. Ei se voi olla niin vaarallista kuin sanotaan. Kukaan ei edes saisi tietää. Joka kerran kun Noa hengitti sisään, luulin, että toiveeni toteutuisi. Pelkoni kävisi toteen. Mikä pelko..?

Mitään ei tapahtunut.

Päässäni tuntui sumuiselta ja pyörryttävältä. Ikinä enää ei tulisi toista sellaista tilaisuutta, että olisin Noan kanssa oikeasti kahden harkintakyky niin totaalisesti kadonneena. Jos kukaan ei näkisi meitä, kuinka kukaan voisi pahastua yhdestä suukosta? Jos se tapahtui täällä ihan huomaamatta, mitä pahaa siitä voisi seurata? Vaikka aika oli pysähtynyt ja hevoset touhusivat omiaan, irrotin toisen käsivarteni varovaisesti Noan otteesta ja laskin tunnottomat sormeni hänen käsivarrelleen. Hänen täytyi kuulla, miten naurettavan hengästynyt olin. Hänen täytyi olla varma siitä, mitä aioin. Olin varma, ettei hän sävähtäisi kauemmas, mutta tuntui silti pelottavalta ajatukselta kumartua häntä kohti.

Mitä jos Jumala näkee — tai oikeastaan kamalampaa olisi, jos Noa kaikesta huolimatta kääntyisi pois!

Keräsin rohkeutta niin kauan, että Fanni ehti kiertää äitinsä toiselle puolelle syömään ja Noa nielaista kaksi kertaa. Minun olisi pakko toimia. En voinut enää perääntyä. Liu’utin kättäni Noan käsivartta pitkin hänen hartialleen ja sitten hänen niskaansa. Voi Luoja. Noa ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmänsä lepattivat kiinni molemmilla niistä kerroista, kun olin vähällä uskaltaa. Lopulta päätin, että uskaltaisin. En voinut jäädä siihen ikuisesti.

Noa tuoksui aina metsältä. Olin unelmoinut jo vuoden välillä kiihkeämmin ja välillä epämääräisemmin siitä, miltä hänen hiuksensa mahtoivat tuntua, mutta sormeni olivat melko tunnottomat, kun viimein pääsin tunnustelemaan. Hänen niskansa ainakin oli lämmin, ja siellä oli koko joukko sellaisia hiuksia, jotka eivät olleet päässeet rastoille asti tai pysyneet niissä. Tuntui hyvältä — normaalilta — suostutella Noaa niskasta kumartumaan vähän ja —

Sitten päästin irti.

”Anteeksi”, kiuskasin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka pelkäsin maan nielaisevan minut niin että joutuisin niiltä jalansijoiltani Helvetin ikuiseen kärsimykseen. Tukehtuisinkohan ennen sitä, kun keuhkoni eivät toimineet niin kuin kuului? En kuitenkaan vajonnut pihaton pohjan läpi tai tukehtunut. Olin viime hetkellä muistanut, miten täällä kuului elää.

P’Chai! Chai! Sä olet hirviö pojaksi! Tiedätkö missä hirviöt asuu?

Noan käsivarret valahtivat surullisina roikkumaan hänen kylkiään vasten, kun peräännyin palatakseni tallille ja pyöräilläkseni kotiin. Pyörällä kiskoin hupun niin syvälle päähäni kuin pystyin. En halunnut kenenkään näkevän, miten kovasti petyin, kun olin pilannut kaiken. Kaiken. Tämän illan. Seuraavat työvuorot. Elämän, jossa olisin voinut elää kuin kristityn kuului. Senkin elämän, jonka olisin voinut elää Noan kanssa.

Kun pelko ja suru nostivat kyyneleet silmiini Vanhalla Päätiellä, en kuitenkaan ajatellut Helvettiä ja sitä, miten en saisi Jumalalta anteeksi. En edes kaivannut mitään taivaspaikkaa. Ajattelin, että Noa Metsärinne ei enää katsoisi päälleni viikonloppuna työvuorossa, vaikka kuinka matelisin anomassa uutta mahdollisuutta. Miksen voinut pitäytyä vain hevosten taputtelussa? Kaikki mahdollisuudet viettää aikaa Noan kanssa olivat pilalla.

Kun pääsin kotiin, työnsin pyörän yleiseen telineeseen ja kiskoin huppua päästäni Meijerin sinisellä sivuovella, istuinkin portaille ylös kotiin kapuamisen sijaan. Kotona ei ollut mitään. Jos ei töitä ja jalkapalloa laskettu, koko Otsonmäellä ei ollut mitään, ja ne olisivat kaikkialla muuallakin. Noa oli se, joka oli pitänyt mielenkiintoni Otsonmäkeäkin kohtaan yllä.

Hieroin silmiäni nyrkeilläni oikein antaumuksella ja kaivoin puhelimeni esiin. En häviäisi enää mitään, vaikka soittaisin ja selittäisin. Mitä sanoisin Noalle, jos soittaisin? Pidä mua kädestä niin kauan että se ei ole enää mulle liikaa, ennen kuin tehdään muuta? Ihan niin kuin Noa haluaisi pidellä ketään kädestä. Työnsin puhelimen takaisin taskuuni ja nousin Meijerin kivirapuilta. Sinisestä ovesta kuljettuani kaivoin sen taas esiin ja soitin ennen kuin ehdin enempää harkita. Mitä ihmeen hävittävää minulla muka enää olisi?

”Hei…” Noa vastasi parin tuuttauksen jälkeen.
En saanut sanottua mitään pitkään aikaan.
”Chai?”
”Joo.”
Uusi hiljaisuus laskeutui, eikä kotini ovelle vievissä hämärissä sisärappusissa ollut olemassa Helvettiä.
”Anna mun yrittää uudestaan”, pyysin lopulta varmana siitä, ettei se kävisi päinsä. ”Töiden jälkeen lauantaina. Mä teen — mä teen jotain ruokaa — täällä, siis meillä”, jatkoin kunnes en uskaltanut enää. Sitten en voinut tehdä muuta kuin rutistaa silmät kiinni ja odottaa päätöstä koko tulevaisuudestani sydämeni takoessa äärimmäisen kipeästi sekä kylkiluissani että korvissani.

Sä olet taitava poika Chai! Ihan itsekö sä keksit ratkaista tän näin? Sä se pärjäät varmasti elämässä, hyrisi isäpuoleni Jarin ääni jostain lapsuudestani.

**
(Lisää Chain suhteesta äitiin ja isäpuoleen)

[NitthanOsallistuja]

Vain hoitohevonen

”No sähän voisit hoitaa sitä mun Flidaa ja ratsastaa vähä kans jos sulla oikeesti on ikävä hevosia”, Noa sanoi.
Hän nojasi S-Marketin kellarin pukuhuoneen kaappirivistöön olkapäällään. Kotiinlähtöni venyi ja vanui, koska en saanut vaihdettua työpaitaani oikeisiin vaatteisiin hänen edessään. Se ei harmittanut. Jatkoin ihan itse keskustelua ilta toisensa jälkeen. Olin jotenkin onnistunut havaitsemaan, että Noa oli paitsi pyörryttävän näköinen, myös kiltti ja hauska. Olisin varmasti viihtynyt hänen seurassaan, jos joka toinen ajatukseni ei olisi koskenut meitä suutelemassa salaa varastossa. Tai meitä kiipeämässä Meijerin vintin portaita välittämättä elämän ja kuoleman realiteeteista. Tai meitä ylipäätään missä tahansa sellaisessa tilanteessa, jossa voisin koskea Noaan koko kämmenelläni, enkä vain vahingossa sormenpäilläni. Ajatuksista ei kuitenkaan rangaistu. Pääsisin niistä vielä eroon. Halusin niistä eroon. Halusinhan niistä eroon?

”Enhän mä voisi”, sanoin ja erehdyin vilkaisemaan Noan silmiä. Ne räpsähtivät pari kertaa peräkkäin niin kuin jo olivat vähän aikaa aina tavanneet räpsähtää, kun katsoin niihin suoraan. Niissä oli taas se ilme, joka niissä oli jo ainakin kolmesti ollut: häivähdys loukkaantumista torjutuksi tulemisesta. Olisin tahtonut sanoa kyllä ja pyyhkiä sen pois. Olisin tahtonut sanoa vastatarjoukseksi jotain, mutta en keksinyt tallia yksityisempääkään paikkaa, johon olisin Noan tohtinut kutsua. Enkä sitä paitsi saisi kutsua häntä minnekään! Vaikka ajatuksista ei rangaistu, teosta rangaistaisiin. Yritin muistaa, oliko minulla ollut mielessäni jokin valmiiksi harjoiteltu tekosyy kieltäytyä taputtelemasta Noan hevosta, vai olinko ajatellut improvisoida. Kieltäydyin samasta kutsusta ainakin kolmatta kertaa. ”Hevosen pitäminen on niin kallista”, sain jatkettua puristamalla virkkeen ulos vatsalihaksillani. ”Mä menen Riitalle jos mulla on joskus ra — tai sitten kun on hyvä aika. Pond asuu siellä.”

”Hevoset kyl tarvii ihan sairaasti liikuntaa. Mut en mä nyt ketää meille siis pakota. Varmaan Riitan koululla on muutenki sporttisempii poneja”, Noa sanoi ja pukkasi itsensä irti kaapin ovesta rasittavan rennosti ja nypläsi samalla toisella kädellään työpaitansa ainoan kiinni olevan napin auki. Meinasin kuolla. En ole varma, kuolinko. Ensin kuolemanrajakokemukseni johtui siitä, että katsoin taas vahingossa Noan kaulaa ja hänen sormensa hipaisivat sitä niin että tunsin sen omalla kaulallani. Sitten ymmärsin jotain vielä tuhat kertaa pahempaa. Eihän hän Herran tähden vain aikonut oikeasti vaihtaa paitaansa? Nyt? Tällaisella hetkellä? Kyllä aikoi! Seurasin kauhistuneena, miten hän kiskoi kulahtaneenmustan hupparin penkillä olevasta kassistaan. Näin verisuonet hänen käsivarsissaan. Kunpa olisin voinut juoksuttaa sormiani niitä pitkin. Kunpa S-Market romahtaisi päälleni ja ruumiini löytyisi vasta viikon kuluttua niin että olisin kuollut vasta tunteja ennen löytymistäni. Noa jatkoi jotain ehkä hevosten liikunnasta, ehkä Flidasta, ratsastuskoulusta tai jostain muusta, mutta en voinut kuunnella. Hän työnsi jo sormiaan työpaitansa helman alle kääntäen samalla minulle selkänsä. En saanut hengitettyä, vaikka kuinka yritin. Taisin todella olla kuollut.

Riuhtaisin katseeni Noasta ennen kuin näin milliäkään hänen selkänsä ihoa. Omat arkivaatteeni putosivat sylistäni siniselle muovilattialle kun nousin ja rynnistin Noan kaappirivistön vieressä olevasta vessan ovesta sisään. Väänsin oven lukkoon ja istun pytyn suljetulle kannelle. Sydän hakkasi niin, että teki kipeää. Huomasin saavani henkeä, kunhan hengitin välillä myös ulospäin. Päätä alkoi särkeä, kun happi virtasi taas aivoihin. Mitäs nyt? Olimme kellarissa. Pääsisin ulos vain yhtä reittiä, ja sillä reitillä oli Noa verisuonineen ja paidattomine ihoineen.

”Vai hä? Chai?” Noa kysyi mielipidettäni johonkin niin kuin ei olisi juuri ajanut minua vessaan piiloon ihan varmasti tahallaan. Hinkkasin etusormellani seinäkaakelien saumoja. Ne olivat karheita. Toisin kuin Noan käsivarren iho olisi ollut. Löin sormeni käsienpesualtaan reunaan mahdollisimman kovaa siitä hyvästä, että annoin ajatuksieni lipsahtaa. Ei, Chai.

Noa oli sokea. Minä en. Noa punastui, jos nauraessani katsoin häntä pitkään ja tuuppasin olkapäälläni hänen olkapäätään. Kun hän yritti kömpelösti ja puolittaisesti flirttailla ja perääntyi aina puolivälissä, tein parhaani hymyilläkseni niin kuin olisin hymyillyt jos hänen takeltelunsa olisi ollut puhdasta ystävällisyyttä. Noan piti ymmärtää, että me olimme ainoastaan työkavereita. En voinut ajatuksilleni mitään, mutta en missään tapauksessa saanut toimia niiden mukaan. Jos otteeni lipsuisi — saisin olla Noan kanssa — ei kun jos otteeni lipsuisi, joutuisin pakenemaan taas. Olin kuitenkin paennut jo aiemmin, ja vaikka menin minne, sama koettelemus tuotiin eteeni. Lopulta minun olisi vain elettävä se.

Sitä paitsi tilanteessani oli tavallaan hyviäkin puolia. Olin kuvitellut, että hevostallit olivat minulle vaarallisia paikkoja. Nyt kun töissänikin oli tällaista, voisin alkaa taas ratsastaa.

Yhä useammin mieleeni juolahti kuitenkin ajatus, jota en saanut ajatella. Entä jos vain antaisin periksi? Satuttaisinko oikeasti muita kuin itseäni? Jos minua ei olisi, menisikö Noakin silti Helvettiin? Kyllä: Noan piti ymmärtää, että me olimme ainoastaan työkavereita, mutta miten se onnistuisi, kun en itsekään tainnut ymmärtää sitä, vaan annoin itseni ajatella vääriä ajatuksia uskotellen itselleni, ettei ajatteleminen ole väärin?

Olin jo sanomaisillani ”kyllä” vessan oven läpi siihen kysymykseen, joka kysyttiin aikoja sitten ja käsiteltiin jo loppuun. Kyllä, hevoset tarvitsevat paljon liikuntaa. Tulen katsomaan Flidaa. Sitten upotin kaikki kymmenen sormeani hiuksiini ja puristin kädet nyrkkiin niin että päänahka oli irrota. Teki mieli uikuttaa. Ei, Chai.

”Mulla on jotenkin huono olo”, valehtelin vessan suljetulle ovelle irvistellen. ”Se ei varmaan ollu kauhean tuoretta se kinkkuleipä. Mä oon täällä niin kauan ettei mua ok — että mä jaksan mennä kotia. Mee sä vaan.”

”Oukei.”

Kuulin miten Noa vaihtoi vaatteitaan. Yritin ajatella jalkapalloa sen sijaan. Kevään pelit alkaisivat pian, ja ainakaan Härmälle tai kummallekaan Kyrölle me emme häviäisi, oli meillä kuinka surkea joukkue tahansa. Eikä joukkueemme edes ollut huono. Meillä oli Oskari: hiljainen mutta määrätietoinen pelaaja, sekä tätä nykyä Oskarin mukanaan tuoma Milan, joka käytti taitojaan valitettavasti enemmän temppuilemiseen kuin pelaamiseen. Ja meillä olin minä. Jalkapallo oli ainoa asia maailmassa, jossa olin hyvä.

Mitä jos pelikaverit tietäisivät, että —

Kuulin miten Noa veti laukkunsa vetoketjun kiinni. Vaara oli siis ohitse ja Noan iho hupparin peitossa. Hänellä oli kaksi luomea, isompi ja pienempi, vasemmassa kyynärtaipeessaan, enkä tahtonut nähdä niitä enää ikinä. Hän kuului kahisuttelevan takin päälleen ja tassuttelevan ovelle. Huokaisin syvään. Nyt voisin vaihtaa vaatteet ja mennä kotiin. Varmuuden vuoksi kurkistin vessasta kuitenkin hyvin varovaisesti. Noa oli taitellut hupparini huolettoman näköisesti penkille ja yrittänyt viikata t-paitaanikin siihen päälle, vaikka olin varmasti jättänyt ne myttyyn liian siniselle lattialle. Hänen kaappinsa edusta oli tyhjä, mutta nurkan hattunaulakossa riippui hänen vihreä pörröinen työtakkinsa. Kävelin naulakon eteen ja silitin takin hihaa sormillani. Olin koskenut siihen töissä, muka vahingossa. Silloin kun se oli ollut Noan yllä. Ihokarvani nousivat pörrölleen. Hän ei ollut ehtinyt huomata. Kun kumarruin vähän lähemmäs, takki tuoksui Noalta: ulkoilmalta, metsältä, pakkaselta ja siltä kuin Noa olisi kosketellut se yllään tomaatintaimia.

”Mä ajattelin et jos sä oot kerran kipee niin mä vien sut himaan”, kuului minun kaappini puolimmaisen lyhyen rivin päästä.

Jäyksityin niille sijoilleni niin kuin hiiri käärmeen eteen. Tunsin miten puna alkoi levitä niskastani kohti korviani. Joo, vie mut himaan: vie mut sun himaan. Koko viikonlopuksi. Jumalan kiitos en ollut poiminut Noan takkia naulastaan ja painanut sitä kasvojani vasten, sillä niin nolosti käy vain elokuvissa. Nyt toimeni saattoi ehkä vielä selittää pois.

”Mä voin jo paremmin”, ilmoitin liikkumatta, vaikka oikeasti minun teki mieli syyttää Noaa vakoilusta ja salakähmäisyydestä. Tai oikeastaan teki mieli kääntyä, niin että voisin mennä hänen lähelleen ja —
”No se on hyvä”, Noa sanoi selkäni takana niin rennosti ja ystävällisesti kuin en olisi juuri alkuunkaan nuuhkinut hänen takkiaan.
Kun käännyin, hän nojaili olkapäällään kaappiriviä samalla tavalla huolettomasti kallellaan kuin oli vain hetkeä aiemmin nojaillut oman kaappinsa puolella. Hänellä oli laukkunsa toisella olallaan ja ystävällinen hymy kasvoillaan. Kahmin hätääntyneenä hupparini penkiltä ja kiskoin sen hikisen työpaitani päälle. Työnsin kengät jalkoihini, sukelsin takkiini ja sulloin pikavauhdilla työkengät kaappiin ja vahingossa T-paidan niiden perään. En kehdannut korjata virhettäni ja tavoitella paitaa takaisin kassiini. Kyllä se siellä viikonlopun yli pysyisi. Löin kaapin oven kiinni ja pujotin avaimet kaulaani. Voi olisipa minulla ollut pipo korvieni päälle.
”Lähetään”, vinkaisin.

Noa seurasi minua sivuovelle vieviä portaita pitkin ylös yhtä hiljaa kuin itse olin. Yritin olla juoksematta ja mietin, mitä tapahtuisi, jos kääntyisin. Noa oli ihan lähellä: vain parin rapun päässä. Jos käännähtäisin yhtäkkiä, jos astuisinkin yhden rapun alaspäin — jos antaisin periksi — jos tarttuisin vasemmalla kädelläni Noan oikeaan ranteeseen, oikealla kädelläni hänen hartiaansa — olisin rapuissa suunnilleen saman pituinen — hän ei pitäisi ollenkaan pahana, jos suutelisin häntä pimeän rappukäytävän seinää vasten kunnes happi loppuisi. Olisiko se niin kamalaa, jos kuolisin sillä tavalla? Olin jo kerran tehnyt samanlaisen synnin, ja Raamatun mukaan minua ei voi enää pelastaa. Olikohan se totta, että rangaistukseni olisi joka tapauksessa sama? Voisin siis kääntyä, voisin siis —

Räpsäytin portaiden yläpään lasioven auki ennen kuin tulin yhtään hullummaksi. Viileän ulkoilman luulisi selkiyttävän ajatuksiani. Pidin ovea auki Noalle. Hänen päänsä säpsähti pystympään kun katseemme kohtasivat ja pelkäsin hänen osaavan oikeasti lukea ajatuksiani silmieni kautta. Oli jo hämärää, kun Noa askelsi kohti autoaan, eikä näyttänyt tuntevan katsettani selässään. Mitä jos juoksisin hänet kuitenkin kiinni? Siihen tarvittaisiin vain muutama askel. En ikinä oikeasti tekisi sitä. En ikinä oikeasti työntäisi käsivarsiani Noan pehmoisennäköisen takin alle ja siellä hänen ympärilleen. En ikinä oikeasti menisi istumaan autoon häneen vierelleen ja antaisi itseni nauttia siitä, kun piti yrittää keskittyä puhelemaan tavallisista asioista, vaikka samalla miettisi koko ajan sitä, koska olisi sopivaa hipaista häntä — vähän niin kuin töissä, mutta kahdestaan. Oikeasti menisin kotiin, pysyisin siellä. Yksin. Niin kuin minun kuului.

”Ootsä ny varma et sä et tarvi kyytii?” Noa huikkasi autolta.
”Joo. Mä kävelen”, vastasin hymyillen. Noan seuraava repliikki oli vastaavissa tilanteissa aina iloinen ”Selvä juttu”, jonka jälkeen hän ajaisi pois. Toivoin, että hän tekisi tällä kertaa poikkeuksen ja kysyisi vielä yhden kerran. Kysy vielä kerran, niin suostun. Kysy vielä kerran. Kysy.
”Selvä juttu”, Noa sanoi telepaattisista viesteistäni piittaamatta ja hymyili, kun pettymys hulahti lävitseni. Ajatus Jumalasta tuntui niin kaukaiselta, että olisin kävellyt autolle, jos minua olisi vielä kutsuttu ikkunasta. Ikkuna kuitenkin oli ja pysyi kiinni.

Olinkohan kieltäytynyt jo tarpeeksi monesti? Olinkohan kieltäytynyt liian monesti? Mitä jos Noa ei kysyisi enää? Sen piti olla hyvä asia. Kunpa hän kysyisi vielä yhden kerran. Mitä sanoisin, kun hän pysäköisi auton Meijerin eteen? Sanoisinko hei hei ja kiitos kyydistä? Vai sanoisinko, että tule ylös? Olin varma, että hän tulisi. Sanoisinko, että pidetään verhot ikkunoissa, niin edes Jumala ei näe miten katson sinua?

Kaivoin puhelimeni farkkujen taskusta ja etsin Noan henkilökohtaisen puhelinnumeron työpaikan WhatsAppista. Irvistellen kirjoitin viestin, mutta harkitsin melkein kotiin asti, lähetänkö sen. Lopulta ihmeellinen pelko siitä, ettei Noa enää koskaan kysyisi, ajoi minut lähettämään sen. Siinä luki, että haluaisin joku kerta rapsutella sitä hänen hevostaan, jos siitä ei todella ollut liikaa vaivaa. Hevosella tarkoitin varmaan oikeasti Noaa enkä Flidaa, mutta jos en puhuisi siitä kenellekään, on melkein kuin tahtoisin vain hoitohevosen.

[NitthanOsallistuja]

En nyt oikein ollut varma, onko tämä mun paikka kirjoittaa, mutta kokeillaan. Jos ei ole, olkoon rinnakkaistodellisuutta. Samalla nimittäin tuntui, että jotain on sanottava, ja tätä on poijjat hiottu, uudelleeenkirjoitettu ja synnytetty päiväkausia. Ajatttelen, että tämä saisi olla sulavampi ja kauniimpi, mutta jos en nyt julkaise, lopulta tämäKIN jää pöytälaatikkoon.

Kaikista maailman ihmisistä
En tiedä koska tapahtuu

”Chai!”

Otsonmäen S-Marketin vuoropäällikkö oli sillä kertaa Sami. Hänen äänestään ei voinut erehtyä. Sami ei varmasti ollut vielä kolmeakymmentäkään, mutta käskevä ääni hänellä oli. Hän sai asiat tapahtumaan salamannopeasti ja sai laiskimmatkin kesätyöläiset hyllyttämään ripeästi. Ellei nimeni olisi kuulostanut hänen tokaisemanaan kuin piiskan sivallukselta ja saanut minua epäilemään itseäni ja työntekoani, olisin varmasti pitänyt hänestä enemmän. Sami oli hyvä vuoropäällikkö ja reilu ihminen.

Koska olin kassalla hänen kutsuessaan, en heti kääntänyt katsettani. Sen sijaan kiitin Hirvijärven rouvaa, joka ojensi minulle kaksikymppisen ja kokoelman kolikoita. Vilkaisin kassapäätteestä kelloa ennen kuin aloin laskea vaihtorahoja. Näytön yläreunassa vilkkui 13:07. Päivävuoro oli alkanut, ja koska Samilla ja Pialla oli mennyt koko aamu siivotessa eilisillan katastrofia takahuoneesta, minut oli määrätty perehdyttämään tänään aloittava uusi työntekijä. Opettaisin vain hyllyttämään ja vyöryttämään, sillä olinhan vain vuokratyöntekijä itsekin. Minulla ei ollut edes nimeä työvuorolistassa. Olin Staffpoint3. Aamulla olin sattumalta pannut merkille listasta, että uuden työntekijän nimi oli Uusi8.

”Kiitos kiitos”, Hirvijärven rouva sanoi iloisesti saadessaan vaihtorahat.
”Hyvää päivänjatkoa”, toivotin katsoen häntä silmiin ja sain hänet virnistämään vielä kerran. Pidin kassalla olemisesta kaupan töistä eniten.
”Chai!” Sami sanoi taas niin kuin piiska. ”Nyt eikä huomenna.”
”Heti heti”, vastasin painaen kassan vielä kiinni ja nousin tuolilta vain huomatakseni —

— kuinka hän oli siinä —

— Samin vierellä, suoraan kuin minun päiväunistani ja painajaisistani, joista olin vasta pääsemässä eroon. Olin nähnyt hänestä vain vilauksia, sillä olin aina kiirehtinyt kyykistymäään vaikka hyllytyksen pariin, kun hän oli tullut ostamaan ruisleipäänsä, maitolitraansa ja iänikuisia kanansuikaleitaan.

”Chai!” Sami sanoi kuin olisi komentanut minua taas, vaikka olin jo kääntynyt kokonaan noita kahta kohti. ”Täs on Noa. Näytät sille ton hyllytyshomman niin hyvin et se pärjää huomenaamulla siinä ilman apua. Sit sä ehdit vähä laputtaa sen kaa ennen ku sä meet. Noa, tää on Chai.”

Noalla oli vihreä työpaita. Noalla oli rastat niskassaan: yksi sidottuna muiden ympärille. Noalla oli kaulallaan punainen läikkä: varmaan tekokuituisen vihertävän työpaidan saman tien hinkkaama. En ollut saada silmiäni irti siitä. Olisinpa saanut hipaista sitä. Olisinpa voinut suukottaa sitä. Se oli kuitenkin varmasti jonkun toisen työ, ja vaikka ei olisi ollutkaan, koko ajatus oli luonnoton. Karistin väkivaltaisesti ajatuksen siitä, muistinko väärin miltä Noan iho tuntui sormenpäissäni. Olin hipaissut sitä joskus monta elämää sitten, mutta muistini vääristelee asioita. Mielestäni Noan käsivarsi oli viileämpi kuin sormenpääni ja napsahti sormiani vasten niin kuin sähkö. Mutta ei sellaisia sopinut muistella. Vedin keuhkoni täyteen kassan metsältä ja havuilta tuoksumatonta ilmaa ennen kuin kävelin Noan ja Samin eteen.

”Chai”, henkäisin liian pitkän ajan päästä ja ojensin Noalle käteni, koska sitä ilmeisesti odotettiin. ”Me ollaan tavattu, mutta jos sä oot unohtanu mut”, hymyilin niin kuin en muka kuolisi, jos hän olisi unohtanut minut. Vaikka miksi hän kaikki pihassaan kävelleet muistaisikaan?
”Kyllä mä muistan sut.”

Noan iho oli sellainen kuin muistin. Se oli viileä, mutta silti pisteli ja poltti. Tunsin putoavani kovaa vauhtia, kun pidin hänestä kiinni, tai ehkä se johtui siitä metsän tuoksusta. Päästin mahdollisimman nopeasti irti ja painelin punaisia korviani, vaikka olin muka sukivinani hiuksiani. Miten Sami pystyi seisomaan Noan vierellä niin tavanomaisen kärsimättömän näköisenä? Eikö hän muka huomannut, miten häiritsevästi Noan hymy värisi, kun häntä hermostutti joko Sami tai uusi työpaikka? Ei sitä voinut olla näkemättä.

”Niin — mä oon — tai siis sä joudut — Sami varmaan sano että — että sä joudut oleen mun kaa.”
”Sanoi se”, Noa sanoi, ja Sami huokaisi niin turhautuneena kuin aina, ihan niin kuin Noan ääni ei olisi juuri vähän särkynyt tuolla tavalla. Samin täytyi olla immuuni varmasti kaikelle kauneudelle.
”Meidän pitää mennä aluks hyl — hyllyttään, tuu”, sanoin, tai ainakin jotain sinnepäin. Sitten lähdin marssimaan karkkihyllyn vierestä suoraan takahuonetta kohti jäämättä katselemaan, seurasiko Noa vai ei.

Vai että kaikista ihmisistä meille oli palkattu juuri Noa. Olinkin ajatellut päässeeni liian vähällä. Minua ei ollut rankaistu Ekun tapauksesta vielä tarpeeksi. Tietenkin Noan täytyi tulla meille töihin, jotta oppisin läksyni. Jonkunhan minulle piti muistuttaa, miten sairas olinkaan, ja miten en ikinä pääsisi naimisiin, en ainakaan suomalaisittain romanttisesti. Tuupin rullakoita kylmävarastossa pois tieltä ja harkitsin vakavasti soittavani illalla äidille, että olin valmis menemään naimisiin hänen suosittelemansa Busarakhamin kanssa. Äiti tiesi, että lopulta rakastaisin Busarakhamia, kun vain olisin tarpeeksi kauan hänen kanssaan. Minä puolestani tiesin yhtä tarkasti Noan nojaavan varaston ovenpieltä sen näköisenä, että kuolisin jos katsoisin. Silti lopulta katsoin ja hymyilin, vaikka oikeastaan minun teki mieli painaa napista ison varaston ovi kiinni, vetää Noa sisään ja — tehdä mitä? Niin pitkälle en kuvitellut, sillä onhan äiti minut paremmin opettanut.

”Laitetaan nää eka”, sanoin rullakkoa perässäni vetäen.
”Onks sil välii mikä eka?” Noa kysyi vakavissaan ilmeisesti aamua varten.
”No ei oikeesti, mut mä hyllytin aamulla vähä rullakon pohjalta jotain kinkkuja ja metwursteja ja näin et koko leikkelehylly on tosi tyhjä.”
”Eli mä voin aamulla valita mitä vaan.”
”Joo.” Joo sä voit valita koska tahansa mitä vaan. Valitse minut. Kunpa joku ajaisi trukilla ylitseni ja se sattuisi mahdollisimman paljon.

En ollut koskaan perehdyttänyt ketään mihinkään hommaan. Olin pelkkä vuokratyöntekijä, mutta Samin mukaan ollut tarpeeksi kauan Ässässä töissä. Perehdyttäminen olisi muutenkin saanut vatsani vähän pistelemään, mutta nyt meinasin unohtaa kaiken, minkä itse osasin. Samalla tulin sanoneeksi liian moneen kertaan itsestäänselvyyksiä, kuten että vanhemmat tuotteet laitetaan päälle ja uudet alle. Itse hyllyttämisessä sentään onnistuin, koska siinä ei tarvita kauheasti aivoja. Yritin pitää rullakkoa välissämme ja kaivoin siitä hankalasti aivan hyllyn päihin meneviä tuotteita, jotta voisin olla mahdollisimman kaukana Noasta. Yritin olla katsomatta häntä, mutta en pystynyt. Noan niskasta ja poskista tuli punaiset hänen nostellessaan laatikoita, enkä käsittänyt, miten asiakkaat vain kävelivät hänen ohitseen sen kummemmin niitä tuijottamatta. Minä puolestani painoin vahingossa sormeni kanapaketin läpi Noan kaivaessa sairaankalpeita kalkkunaleikkeitä alarivissä. Katselin kelloa osaamatta päättää, toivoinko ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti päästäkseni pälkähästä, vai sen kuluvan mahdollisimman hitaasti saadakseni hengittää Noan ilmaa vielä vähän aikaa lisää.

[NitthanOsallistuja]

Joskus rakkaankin hahmon pitäisi antaa vain kuolla. Chai on kuitenkin hahmo, jonka olemassaolo ja kirjoittaminen on auttanut mua selviytymään tosi synkistä oikean elämän mielentiloista, ja lisäksi se on mun suosikki. Sen takia tekohengitän sitä ja yritän saada sille mahdollisuuden kehittyä, vaikka en ole saanutkaan sitä verkostoitumaan tarpeeksi monen hahmon kanssa Hopiavuoressa. En viihdy hirveän monessa tarinakulttuurissa, ja ne joissa viihdyn, eivät tarjoa juuri tälle hahmolle nyt mitään, joten jotenkin tämäkin hahmo roikkuu täällä aina omituisesti pala kerrallaan kauemmin ja kauemmin. Ymmärtäkää mua, koska tarvitsen poikaani niin tosi kovasti. 😀

Nämä tarinat on kirjoitettu editoimatta kerralla purkkiin -menetelmällä, ja tällä kertaa syynä ei ole laiskuus! Nyt syynä on se, että mun sormista vuotaa taas tekstiä itsestään tietokoneelle ja haluan ehtiä vielä yhtä ja toista ennen kesää kun olen taas jotenkin iskussa! Mun suunnitelmat onneksi on kaikille hahmoille sosiaalisia, niin ettei mun TT-koomakausi pääse jatkumaan. 😀 (Huom, vika ei ole kisasarjassa, vaan mun suhtautumisessa siihen!!)

Ensimmäiset päivät

Kun heräsin Hopiavuoren hevostallin vintiltä ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen, missä olin. Olin nukahtanut ikkunan eteen, sykkyrälle nojatuoliin, vaikka peremmällä huoneessa oli levitettävä sohvakin. Tilassa oli niin kuuma, että vaikka olin riisunut itseni t-paidalle ja boksereille, nekin tuntuivat liimautuneen ihooni. Tästä Eetu oli varoittanut.

Markus tapasi toistella humalassa, että elämä on niin kurjaa kuin siitä itselleen tekee. Yleensä hän sen jälkeen hymyili jonkin aikaa kivuliaan näköisesti ja purskahti hetken kuluttua salaa itkuun baarin vessassa tai meidän yhteisen asuntomme vessassa. Markus sanoi yhtä ja teki toista, mutta silti hän oli minusta oikeassa. Elämä oli juuri niin kurjaa, kuin siitä itselleen teki. Päätin selviytyä ja parantua, ponnahtaa takaisin jaloilleni, tulla terveeksi, päästä kaikista ajatuksistani. Mennä naimisiin äidin valitseman tytön kanssa, kunhan olisin terve. Vedin verkkatakin ylleni ja farkut jalkaani, vaikka oli kuuma, sillä ne piilottaisivat sen, kuinka hikinen olin, kun menisin suihkuun.

Luojan kiitos Eetu oli sisällä ensimmäisenä aamunani. Hän oli jo syömässä päivällistä, sillä ei kai kukaan perunoita aamiaiseksi syö. Hän viittoili epäselvästi olkkarin ja keittiön toisistaan erottavaa seinää kohti ja mokelsi peruna suussaan, että ota Chai pyyhe pesuhuoneesta, mene suihkuun ja tule syömään. Ääneni oli käheä ja karhea vintillä nukkumisesta ja muusta, mutta kiitin häntä.

Eetun pesuhuoneen kaapissa kaikki pyyhkeet olivat eriparisia toisin kuin äidin luona. Suurin osa oli valkoisia, mutta eri kokoisia ja niissä oli erilaiset kohokuviot. Osa oli kulunut ihan ohuiksi. Otin tummanpunaisen pyyhkeen, koska äidin luona valkoiset pyyhkeet olivat vain oikeille vieraille. Niitä ei saanut pidettyä ikuisesti hohtavan valkoisina. Vaikka ei Eetun pyyhkeistä suurin osa mitään hohtavia enää ollutkaan.

Suihkussa kaikki oli samalla tavalla eriparista. Laskin shampoopulloja, joita oli peräti kahdeksan erilaista ja vielä yksi samanlainen kuin toinen, ja kieltäydyin ajattelemasta, millä niistä rastat kuului pestä. Talossa asui monta ihmistä ja vieraitakin jäi sinne ilmeisesti usein, joten yritin harhauttaa itseäni päättelemällä, mikä shampoopullo oli kenenkäkin. Jillan oma oli helppo päätellä: hänellä oli värjätyille hiuksille sopiva punakylkinen shampoo ja samaa sarjaa oleva hoitoaine. Muista ei ottanut selvää kukaan, paitsi että yksi ainoa pullo oli musta ja sporttisen näköinen, niin että se tuskin oli ainakaan Nellyn. Vaikka pullojen omistajaa ei voinut päätellä, ensimmäisenä aamuna se harhautti minua hyvin.

Kun palasin keittiöön, perunat ja Eetu olivat poissa. Sen sijaan keskellä pöytää oli leipäpussi ja kokonainen keko suoraan jääkaapista nostettuja kinkkuja ja juustoja. Hetken minua meinasi itkettää sellainenkin huolenpito, sillä ukki oli Kinnasessa aina jättänyt kaiken noin kuullessaan minun liikkuvan yläkerrassa. Sitten keskitin kuitenkin kaikki ajatukseni leivän voiteluun.

*

Toisena aamuna oli yhtä kuuma herätä kuin ensimmäisenä, mutta en laskenut suihkussa shampoopulloja. Hinkkasin karheita hiuksiani raivokkaasti ja surin Ekkua ja sydänparkaani. Päätin, että sain vaikka itkeä, kunhan se jäi suihkuun.

Suihkun jälkeen olin valmis taas luomaan itseäni uudelleen yhden päivän ajan. Keskityin eliminoimaan vääriä ja pahoja ajatuksiani ja yrittämään olla samalla hyödyksi, kun kerran sain nukkua tallin vintillä hetken. En ajatellut Noaa. Tai oikeastaan joka kerta kun ajattelin, pistin ajatusta neulalla niin että se puhkesi. Kun siivosin karsinoita muiden apuna, en ajatellut Noaa tuvan portailla, en häntä katsomassa minua kun käynnistin auton Seinäjoen Hööksin parkkipaikalla, en häntä taittelemassa ajatuksissaan kukkineita päitä pelargonioistaan, enkä varsinkaan uudestaan ja uudestaan sitä, mitä olisi voinut tapahtua vain muutamaa päivää aiemmin Eetun grillijuhlien jälkeen pienessä kapeassa eteisessä. Kun tasoitin kenttää, pidin katseeni työssä, enkä Noassa, joka tahallaan istuskeli tupakkapaikaksi muuttuneella penkillä vähän matkan päässä, ihan yksin vieläpä, vaikka ei edes polttanut. Kun leikkasin nurmikkoa tallin sivuilta — tai siis oikeastaan pitelin Skottia siellä syömässä Eetun ohjeen mukaan — en ajatellut Noan tapaa huokaista hengittämällä suun kautta sisään ja nenän kautta ulos, en sitä miten hän katsoi taivaalle ja hieraisi niskaansa miettiessään, enkä varsinkaan sitä haaveilevaa ilmettä, joka hänen kasvoilleen hänen tietämättään muodostui aina, kun hän puhui hevosestaan, sen varsoista, lapsuudestaan äitinsä kanssa tai koiransa hankkimisesta. Pistin jokaisen niistä ajatuksista hengiltä, yksi kerrallaan, yhä uudelleen, sillä minusta tulisi terve ja hyvä.

*

Kolmantena aamuna heräsin nenä tukossa ja posket rapean tuntuisina, mutta minulla ei ollut kuuma. Kello oli vasta seitsemän, mikä oli lähempänä normaalia heräämisaikaani kuin päivällä yhdeltä, niin kuin olin tähän asti herännyt. Suihkun jälkeen painelin punaisia silmiäni hetken peilin edessä, mutta ajattelin sitten, että tuollaista näkyä minä en aio sääliä. Kiipesin takaisin tallin vintille vain nyörittämään lenkkarit jalkoihini ja lähdin juoksulenkille.

Tunsin saman tien, miten kuntoni oli rapistunut Kinnasessa, kun en ollutkaan koko päivää jalkapallokentällä, urheilukentällä ja teatterilla. En antanut sen haitata. Otin vain rauhallisemmin. Pääasia oli, että juoksin taas, vaikka juoksisin kuin etana, ja vain pari kilometriä.

Lenkin jälkeen olin taas hikinen, sillä aurinko oli noussut keskelle taivasta ja päivä lämmennyt. Venyttelin hartioitani ja tunsin olevani voimakas, vaikka tiesin, ettei yksi lenkki saanut ihmisessä aikaan sellaista muutosta. Hypin ilmaan ja tunsin, että voisin juosta vaikka toisenkin lenkin, vaikka sekään ei ollut ihan totta.

Lenkin jälkeen nojasin suihkussa otsaani kaakeliseinään ja kirosin itseäni, sillä hetkellisessä onnellisuuden puuskassani olin paitsi hymyillyt suoraan Noalle, joka oli seissyt kuistilla, myös jo ojentanut käteni hipaistakseni hänen käsivarttaan. En pystynyt edes onnittelemaan itseäni siitä, että olin kaikesta huolimatta estänyt itseäni ajoissa.

*

Neljäs päivä oli se, kun Pond lähti. Reita oli äreä ja pystytukkainen, ja sanoi, että vauva oli vähän kipeä ja oli huutanut yöllä. Kun hän huomasi minun pakanneen Pondin tavarat jo valmiiksi, hän oli kuin koira, jonka korvat nousivat luimusta pystyyn. Hänen hartiansa rentoutuivat silminnähden. Kun hän ei joutunutkaan pakkaamaan, hän istui hetkeksi Pondin ja muiden haan reunalle ja silitteli hevosia, eniten tietysti Pondia, nojaillessani aitaa hänen vierellään.

Aika pitkään istuttuaan hän puhui. Lyhyeen ja ilmeettömään tapaansa hän totesi, että minun pitäisi jatkaa ratsastamista ja tulla Pondin mukana Riitan luokse, sillä pikku-Ronja vei paljon hänen aikaansa Pondilta ja hänen mukaansa minä en ollut huonoin mahdollinen ratsastaja. Kun vastasin siihen, että en voinut: että tallit ja hevoset tuottivat minulle huonoa onnea, hän tuhahti ja ärähti, että tuotin ihan itse itselleni huonoa onnea. Sen jälkeen hän naputteli hetken raivokkaasti kännykkäänsä ja ilmoitti tylysti lähettäneensä minulle paikan ja ajankohdan, joina voisin mennä leikkimään terveempien lasten kanssa jeesusleikkiäni. En viitsinyt loukkaantua. Reita oli sellainen: sitä vihaisempi, mitä enemmän välitti.

Pondin taluttaminen traileriin ei ollut vaikea paikka, sillä tiesin, etteivät nämä olleet hyvästit. Taputin sitä kaulalle vielä kerran ennen kuin suljin trailerin pienen etuoven, ja olin taputtamassa Reitaakin hartialle, mutta hän osoitti minua varoittavasti sormellaan, enkä halunnut menettää kättäni. Yritin ojentaa Pondin ruusukkeita hänelle, mutta hän kieltäytyi ja käski sen sijaan tulla käymään. Kuulemma Maija ja Ruska odottivat jo. Ennen autoon istahtamista hän vielä tiuskaisi, että hänkin odotti, kunhan en vain lääppisi häntä enää, ja sitten hän lähti katsomatta enää taakseen.

Koko illan minulla oli vastustamaton tarve soittaa Ekulle ja kysyä, onko hän kunnossa. Koska tiesin, että siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, pidin itseni kiireisenä maalaamalla Tiituksen kanssa aitoja, enkä edes hakenut puhelintani tallin vintiltä. Illalla, kun ajattelin taas selailla ennen nukahtamistani asuntoja, joihin minulla ei kuitenkaan ollut varaa, näin Reitan viestin. Se oli pelkkä linkki Otsonmäen seurakunnan etusivulle.

*

Viides päivä oli sunnuntai. Kävin kahdekssalta pikaisessa suihkussa. Sitten lähdin kävelemään ennen kuin ehtisin miettiä liikaa.

Otsonmäen kirkko oli ulkoa tavanomainen, sisälltä kamala. Alttaritaulu — joita oli vain yksi ainoa — kiinnitti huomioni ensimmäisenä. Se oli sillä tavalla utuinen, että tuntui kuin en olisi pystynyt tarkentamaan katsettani siihen. Toinen miehistä oli selkeästi Jeesus, sillä olihan hänellä sädekehä, mutta en tiennyt, minkä tarinan taulu kertoi. Jeesus nosti jotain liinaa toisen miehen pään päältä ja oli erilainen kuin yleensä. Hän ei ollut valoa hohtava kuningas eikä ristille kuoleva pelastaja, vaan sädekehästään huolimatta hän oli yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut ihminen. Hän ei edes seissyt kuvan keskellä, niin kuin Jeesuksen kuului, vaan oli ennemminkin oikeassa reunassa.

En pitänyt alttaritaulusta, enkä yksinkertaisista koristeettomista puupenkeistä ja yhtä yksinkertaisista himmeistä kynttelikköjä matkivista valoista. Kirkon lattialla oli punainen matto, sekin yksinkertaisen ja karkean näköinen, ja alttarille jätetyt ristitkin olivat puuta, eikä edes yksityiskohtia ollut kullattu. Saarnatuoli, joka oli seinässä, oli sentään edes hieman koristeltu, mutta vaatimaton sekin. Kaikki kultaa matkivakin puuttui, ja vaikka olin joskus käynyt vierailemassa Otsonmäen kirkon tapaisissa kirkoissa, en voinut olla miettimättä, miten Jumala pystyi edes katsomaan sellaiseen paikkaan. Se oli pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja ruskeat. Poissa olivat valo, ilo ja loisto. Ihmisiäkin oli vain muutama. Tuntui kuin olisin istunut haudassa, mutta sentään siellä oli viileää.

Kirkon jälkeen kävelin Hopiavuoreen hitaasti ja ajatuksissani. Jumalaan oli viitattu useasti rakastavana isänä, eikä valtaistuimeltaan hallitsevana kuninkaana, niin kuin kuuluu. Muistelin rippikouluani, jossa näkemys Hänestä oli ollut samanlainen ja minulle vieras. Vasta Hopiavuoren pihaan maleksittuani ja nähdessäni Noan kuistilla Nellyn, Agnesin, Sonjan ja Outin seurassa hoksasin, että en ollut ajatellut häntä koko paluumatkallani. Päätin käyddä taas kirkossa joka sunnuntai, niin kuin kuului, vaikka Otsonmäen kirkosta puuttuikin kulta ja kimallus.

***

Kuudentena päivänä en pystynyt hillitsemään itseäni. Tunsin aamusta asti olevani sekaisin ja paniikissa. Käteni vapisivat, vaikka olisin vain istunut ja tuijottanut seinää. Soittelin koko aamun asunnoista, joihin minulla ei oikeasti olisi ollut edes varaa, ja kirjoitin työhakemuksia paikkoihin, joihin en työkokemuksellani ikinä pääsisi. Tallin vintin kuumuus ei ollenkaan helpottanut heikkoa oloani. Lopulta minun oli pakko siirtyä ensin vintin rappusille, mutta kun satulahuone oli niin vilkas, siirryin siitä Eetun keittiöön ja siitäkin vielä olohuoneeseen. Siellä sain selata ja soitella hyvän aikaa puhelimellani, mutta kukapa muu siihen olisikaan lopulta voinut tulla kuin riivaajani itse.

Hetken minä katsoin häntä ja hän katsoi minua. Hänen hymynsä oli vaisumpi kuin viikko sitten: hänen täytyi olla varovainen minun takiani. Hän kysyi, eikö Pond jo lähtenyt. Nousin sohvalta. Vastasin hänelle hymyillen, että lähti, mutta kävi niin, että tulin irtisanoneeksi edellisen asuntoni varmistamatta kunnolla, oliko uusi sopiva, ja siksi sain olla muutaman päivän tallin vintillä. Valehteleminen teki pahaa, enkä ollut varma, suojelinko häntä vai itseäni. Toisaalta en halunnut näyttää, kuinka rikki olin. Toisaalta taas tiesin, että jos olisin ollut Noa, en olisi halunnut kuulla olleeni laukaiseva tekijä tälle kaikelle, vaikka tämä olisi kuinka ollut muutenkin edessä. Hermostuksissani osoitin hänen suuntaansa pienen wain syli täynnä puhelinta, kynää, vihkoa ja paperia, ja kävelin hänen ohitseen takapihalle jatkamaan. On sanomattakin selvää, että kirosin itseäni sen jälkeen myös noloista automaattieleistäni, jotka ahdistus ja jännitys aina laukaisivat. Ihan niin kuin olisin ollut kotona taas.

Istuin portaille ja ikävöin sillä hetkellä eniten entistä kämppistäni Markusta. Markuksessa oli vikansa, kaikissa oli, mutta Markus oli oikeasti halunnut asua minun kanssani. Vaikka hän saattoi soittaa suutaan varsinkin humalassa, oli selvää, että hän piti minusta koska olin minä, eikä siitä huolimatta. Pelkäsin, että Eetu, Jilla ja varsinkin Noa ja Nelly sietivät minua vain siksi, että oli ihan ihan pakko. Karistin kuitenkin sellaiset ajatukset ja Markuksen mielestäni. Kyllä minä tiesin, että minusta tuntui niin kurjalta oikeasti vain siksi, etten ollut vielä ehtinyt toipua Ekusta ja parantua N… typeristä ajatuksistani. Ensi vuonna tähän aikaan muistelisin ihan omassa olohuoneessani, kuinka olin istunut Hopiavuoren hevostallin takapihan portailla sydän vihloen ja lopulta noussut siitäkin jaloilleni. Minä olin torakka, ja torakka on kuolemattomasta seuraava.

***

Itsenäinen tarinansa
2.6.

Otsonmäen Vanhan Meijerin yläkerrassa haisi home. Seiniin oli sudittu valkoista maalia ja lattiaan lyöty halpa laminaatti, ja jo ne yksin saivat pienen vinokattoisen vinttikaksion näyttämään siistiltä. En ollut huolissani siitä, että vessassa ei ollut lämmitystä ja että se oli alakerrassa, enkä siitä, että ikkunat olivat kaikki rivissä etelän puolella eikä niitä saanut auki. Tiesin, että iltaisin nuoriso kokoontui ikkunoiden alle mekastamaan, mutta olihan korvatulpat keksitty.

”No? Miltä vaikuttaa?” sinä päivänä ensimmäistä kertaa tapaamani kiltin näköinen, kesämekkoon sonnustautunut nainen kysyi minulta ystävällisesti.

Ilman sitä hajua olisin sanonut tälle Arja-nimiselle rouvalle heti tahdon, sillä Meijerin vintin pienen asunnon vuokra oli kaikkineen vain hieman alle kaksisataa kuukaudessa. Olin kuitenkin liian huolissani siitä perunakellarimaisesta hajusta, että tarvitsin vielä aikaa pohtiakseni vaihtoehtojani, joita minulla ei edes ollut.

”Kiitos kun ehdit näyttämään tätä mulle. Mä mietin vielä pari päivää, mitä mä teen, ja soitan sitten sulle. Sopiiko?”

Meijeriltä kävelin Hopiavuoreen, sillä ei minulla muutakaan paikkaa oikein ollut. Siinä kuumuudessa piti kävellä kaikessa rauhassa. Vaikka sidoin hiukseni Ek… jostain köytämälläni ponnarilla keskelle päätä, niskassani tuntui silti hikeä. Joka askeleella Hopiavuori kuitenkin lähestyi. Kävelin paljon — kaikkialle — mutta en voinut valittaa. Koivuihin oli puhjennut lehdet ihan humahtamalla, ja melkein joka ojassa näytti olevan pieniä valkoisia metsämansikan kukkia. Syreeninkukat eivät olleet vielä puhjenneet, mutta nuppuja niistäkin näkyi jo, ja niitä kasvoi suurina ryteikköinä siellä täällä. Otsonmäki olisi ollut vastustamattoman kiva mökkikunta, jos siellä olisi ollut järvi, tai jos Kyrönjoki ei olisi haissut niin kamalalta.

Perille päästyäni olin janoinen ja pölyinen. Takapihasta oli tullut jonkinlainen tukikohtani, sillä se oli etupihaa viileämpi ja hiljaisempi. Sinne pääsi vain tuvan läpi. Otin suuren vesilasin mukaani, nyhdin sukat jaloistani pesuhuoneessa ja läpsyttelin paljain jaloin kukkashortseissani takapihan terassin rappusille istumaan ennen kuin join vettä.

Havaitsin liikettä viinimarjapuskissa ennen kuin tajusin kenenkään olevan läsnä. Tuijotin pusikoita ja odotin näkeväni siilin, vaikka olikin liian kuumaa ja aikaista siileille. Pusikossa ei ollut siiliä.

”Mielikki. Älä syö sieltä mitää jooko”, kuului vaivaantunut käsky terassin toisesta reunasta.
Huokaisin, mutta katsoin pelkästään Mielikkiä, joka ei ollut siili.
”Miten Mielikki voi?” kysyin Noalta jotain kysyäkseni, kun Mielikki kurkki puskista etujalat niin mullassa, että oli taatusti syönyt taas matoja tai ainakin etanoita.
”Hyvin”, Noa vastasi kaukaa. Olisi nyt sanonut jotain pidempää, jotta olisimme voineet puhua koirista, sillä Mielikki ei ollut tulossa apajiltaan pois ihan heti.
”Entä Flida?”
”Hyvin.” Tosi kiva.
”Onko se–”
”Miten sä voit Chai?”

Olinko niin kurjan näköinen? Mielestäni olin ainakin tänään ihan normaalin näköinen, ja jos ei iltoja ja aamusuihkuja laskettu, pärjäsin mielestäni melko hyvin. Vai oliko Noa kuullut Ekusta?

Hörppäsin vielä vettä. Katsoin häntä — ja hän seisoikin vieressäni, eikä kauimmaisessa nurkassa, niin kuin aiemmin, ja minua alkoi yskittää ihan äärettömästi.

”Hyvin!” väitin tukahtuneesti ja nousin yskimään ja pärskimään kukkapenkkiin portaiden sijaan siitä huolimatta, ettei paljain varpain ollut miellyttävää seistä Eetun nurmikolla. Kaikki keräsivät aina tunnollisesti koiriensa kakat, mutta silti niitä jäi maahan aina, ja minä myös astuin niihin aina Mielikille palloa heittäessäni.
”Löysitkö sä kämpän?” hän kysyi ihan niin kuin en yskisi vettä keuhkoistani.
”Joo.”

Minulla kesti niin kauan saada hengitettyä taas normaalisti, että huolestunut Mielikki kipitti jalkoihini jo ennen kuin istuin takaisin portaille. Nostin sen syliini jotain pidelläkseni.
”Joo löysin kämpän”, sanoin uudestaan ja irvistin.
”No?”
”Musta tuntuu et se on h… Että en oo ihan varma.”
”Mistäpäin se on?”
”Meijerin vintiltä.”

Noa istahti kaiteelle, eikä luojan kiitos tullut lähelleni. Näin silmäkulmastani miten hän veti suupieliään taaksepäin ja kurtisti kulmiaan. Eetu katsoi samalla ilmeellä Helloa kummankaan, Eetun tai Hellon, itse asiassa huomaamatta sitä, kun vastaostetut pullat olivatkin loppu liian nopeasti.

”Mitä jos sä kattoisit niitä kerrostalokämppiä siin koululla tai siel päin?” Noa kysyi.
”Mä oon kattonu. Siellä on yks yksiö vapaana ja ne pyytää siitä viittäsataa kun paikka on kuulemma hyvä.”
”Sillä saa kaksionkin ja rivarista…”
”Niin.”
”Chai, mä oon vähä kuullu et Meijeri on homeessa.”
”Niin mä vähän haistoinkin. Se mua pelottaakin että mulle puhkeaa joku tauti siellä.”

Suurimmaksi osaksi puhuin Mielikin niskalle ja koin ajelevani omituisessa tunteiden vuoristoradassa. Hävetti pyöriä toisten nurkissa. Suututti, kun Noa ei lähtenyt. Pelotti, että hän lähtisi. Ahdisti, että hän jollain tasolla taisi minusta ja etenkin, että houkutteli minua niin kuin piru itse. Suretti, ettei hän tullut istumaan viereeni. Rauhoitti, ettei tulisi. Kaiken lisäksi olin äärimmäisen mustankipeä siitä, että Noa oli poikaystävää — tai no ainakin jotain sängynlämmittäjää — vailla, enkä se olisi minä. Kaikkein hirveintä oli kuitenkin se, miten olisin halunnut, että hän hymyilisi minulle. Ystävällisesti. Sen näköisesti, että kyllä minä vielä löydän paremman asunnon, saan ukista riippumattomia töitä ihan pian ja kaikki järjestyy. Vähän niin kuin Markus hymyili joskus, kun oli kannustavalla ja ystävällisellä tuulella — vaikka en minä olisikaan pystynyt olla Noan kaveri. Elleivät kaverit voineet välillä suu– Ei!

”…Ilmajoen rajalla, näin mä kuulin, mut siel on kyl sähkölämmitys?” Noa päätti jonkin kysymyksensä, johon oli selkeästi päätynyt pitkän kertomuksen kautta.
Voi paska.
”Hä? Mä en yhtään kuun — mä en tainnu–”
”Mä afiuntsinki et sun silmät oli niinku näytönsäästäjät”, Noa sanoi, ja naurahti hiljaa, vaikka olin odottanut toruja.

Minäkin hymyilin, mutta Mielikille. Olisipa Noan kanssa voinut olla sellaista. Olisimme jutelleet. Hän olisi nauranut hyväntahtoisesti ja minulla olisi ollut parempi mieli, niin kuin oli heti senkin lyhyen naurun jälkeen. Minä en olisi koko ajan samalla miettinyt, minkälainen ääni Noasta pääsisi, jos puraisisin häntä nis– EI!

Noa nousi ja elehti Mielikille käsillään sen merkiksi, että koiran tulisi siirtyä sisään. Puristin sitä vähän kovempaa. Eikö Markus ollutkin käynyt siedätyshoidossa voidakseen käydä kylällä koiratalouksissa? Eikö niin, että Markus pystyi nyt käymään koirien luona, vaikka ei pystynytkään itse koskaan ottamaan koiraa? Eikö siedätyshoitoa ollutkin olemassa? Niin että minäkin pystyisin olemaan Noan lähellä, vaikka en ikinä saisikaan istahtaa sohvalle hänen viereensä, vetää vilttiä yllemme ja — ei ei! Siedätyshoito, Chai, keskity, sitä on olemassa.

”Mennään lenkille”, sanoin hätäisesti, sillä Mielikki muuttui jo levottomaksi Noan komentaessa sitä sisälle. ”Mielikin kaa.”

Sydämeni hakkasi ja käsiäni vapisutti taas. Päästin Mielikistä irti ja se hyppäsi kevyesti viereeni portaalle ja siitä terassille. Näkökenttäni oli musta sivuilta, mutta samaan aikaan kasvojani kuumotti. Ehdotukseni oli paitsi idioottimainen ja itsetuhoinen, myös senhetkisessä eksyneessä tilassani ehdottoman looginen. Jos minä voisin mennä Noan kanssa lenkille, suurin osa energiastani kuluisi juoksemiseen. Ehdollistuisin pois typeristä ajatuksistani, kun elimistöni kuvittelisi sydämeni hakkaavan pelkästään juoksemisen takia. Noa oli hyvä tyyppi, vaikka olikin sairas niin kuin minä. Hän oli vähän niin kuin puhdasta ilmaa Meijerin vintin ilman jälkeen. Vähän niin kuin viileää vettä rakoissa, joita minulla oli kantapäissäni ja sydämessäni. Siis silloin hän oli sitä, kun ei ollut liian lähellä minua — kun ei ollut hipaisuetäisyydellä.

Kun käännyin katsomaan Noaa, jolla oli jo toinen käsi ovenrivalla, hän katsoi minua siristynein silmin ja hymyttä.

”Mä en ihan oo lenkkikunnossa”, hän vastasi hetken kuluttua ja heilautti jalantynkäänsä niin että hampaitani vihloi.

Hänen äänensävynsä oli niin rauhallinen, etten erottanut, mitä hän todella tarkoitti: ettei pystynyt juoksemaan, vai ettei halunnut oikeastaan olla minun lähelläni enää. Painoin pääni, muttei hän lähtenytkään saman tien, vaikka Mielikki raaputti ovea.

Päässäni tuntui vilisevän. Olin juossut karkuun Keitä, ja olin aikonut juosta karkuun Noaa. Reita hoki minulle vähän väliä, että jos teki aina samoja ratkaisuja, miksi yllättyä aina samoista lopputuloksista. Siedätyshoito tuntui idioottimaiselta ajatukselta karkuun juoksemiseen verrattuna, mutta se ainakin olisi ihan uusi ratkaisu. Mitä jos miehet olivat niin kuin kissoja? Kei ainakin oli ollut. Kun käveli kissasta poispäin, se seurasi ja maukui. Jos kääntyi ja tuijotti sitä tai yritti mennä sen luo, se häipyi lopulta. Lapsena olin loukkaantunut kissojen käytöksestä niin kovasti, etten ollut edes ymmärtänyt harmitella, kun en ollut milloinkaan päässyt silittämään kissaa. Olin ymmärtänyt kävellä poispäin niistä vasta aikuisena.

”Mennään — mennään ajelulle”, ehdotin polvilleni, kun Noan suunnalta ei kuulunut liikettä. ”Ei kun ei ajelulle”, peruin heti päätäni pudistaen.
”Miksei?”
”Mä en usk… En mä tiedä.”
”Mitä jos ollaan täs istuus?”

Katsoin Noaa epäillen. En ihan ymmärtänyt, miksi halusin pitää hänet siinä. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi hän aikoi jäädä. Jos hän olisi ollut oikea kissa, hän olisi nostanut häntänsä ja lähtenyt kävelemään jo ensimmäisen ehdotuksen kuullessaan, mutta ehkä ihmiset reagoivat hitaammin.

Noa hymyili minulle vinosti mutta vaisusti ja viittilöi Mielikkiä menemään takaisin pihalle. Minä tartuin vesilasiini, jossa oli vielä vähän vettä jäljellä, hengitin kerran syvään ja nousin ylös kävelläkseni hyvin tarkasti askeliani varoen pihan kärsinelle puiselle puutarhatuolille istumaan. En saanut nostettua katsettani puisen pöydän pinnasta, kun Noa istui toiseen tuoliin. Tiesin, että veisi aikaa muuttua normaaliksi, mutta normaali minä aioin olla, sekä Noan lähellä että muutenkin.

”Tiiäkkö mitä?” Noa sanoi hetken kuluttua rauhallisesti. ”Toi Nelly bunkkas aika kauan asuntoautos. Mä en tiiä kuinka boheemi sä oot mut…”
”Voittaiskohan kylmä asuntoauto hom… Totanoin tunkkaisen Meijerin?” naurahdin hermostuneena.
”Musta voittais, mut mä oonki onnellinen ku nukun tuol vintis patjalla. Eikä se oo kylmä, ei kesällä.”
”Talvella…”
”Kyl sä talveen mennes jo jaloillas oot”, Noa sanoi, ja kun vihdoin uskalsin katsoa häntä, hän hymyili Eetun pionipuskalle eikä onneksi suoraan minulle. Minäkin hymyilin sille. Tarvitsin juuri tuollaisia sanoja ja välillä harhautuksia.

[NitthanOsallistuja]

Tiukille menee taas aika, kun tätä poikaa juuriltaan irrottelen, mutta deadline on paras muusa. Tämän ja edellisen välissä on monta päivää.
Älkää lähettäkö musta universumiin sellaisia ajatuksia, että mun juonikuviot on typeriä. 😀 Pelkään sitä itsekin ja olen tosi ahdistuneella tuulella Chain tarinoiden suhteen. Muita tarinoita saa vihata. 😀

Vapaus oli rakkoja jaloissa ja mörköjä rappusten alla

Maallinen omaisuuteni oli pieni ja osasin luetella sen jokaisen osasen. Matkalaukussani oli vain arkivaatteita, pyhäkengät, hygieniatuotteeni, rippiristini, yksi valokuva-albumi, muutama kisaruusuke ja vaatehyllyni perältä mukaan kaivamani pieni pehmopupuni. Edes matkalaukku ei ollut minun, vaan se oli Ekun, ja hän oli sen itse minulle pakatessani ojentanut. Matkalaukun tavaroiden lisäksi mukanani oli vain lompakko, kännykkä ja kännykän laturi, jotka olin meinannut unohtaa Ekun ukin pöydälle, ja jotka niiskuttava Ekku oli vielä juoksuttanut perääni ukin kivirappusille. Tämän kaiken lisäksi minulla saattoi olla vielä harmonikka, ellei Markus ollut heittänyt sitä roskiin tai myynyt Hukkasuon kämpässään. Todennäköisesti minulla ei ollut enää sänkyä ja kirjoituspöytää, sillä Markuksella oli varmasti uusi kämppäkaveri. Jalkapallo minulla oli ollut, mutta olin unohtanut sen ukin marjapuskan alle, enkä palannut enää takaisin hakemaan sitä.

Olin vapaa, ja se tuntui rakkoina kantapäässäni, janona kurkussani, kuivuneilta kyynelrannuilta poskillani ja sydänsuruilta rinnassani. Olin kävellyt koko matkan Ievannevalta kirkonmäelle. Kello oli kymmenen illalla pankin kellon mukaan, enkä tiennyt mitä tehdä. Olisin saanut jäädä Kinnasen ukin luo vielä, mutta tyhmyyksissäni olin uskonut voivani nukkua jossain muualla. En ollut koskaan ennen ollut yksin, vaan äidin luota olin muuttanut suoraan Markuksen luo, ja Markuksen luota Ekun kanssa ukin luo. Vaikka minulla ei ollut mitään yhden pienen matkalaukun lisäksi, ei edes paikkaa minne mennä, hätäännystä en kyennyt tilanteestani tuntemaan. Oloni oli jo muutenkin kyllin sekava. Onneksi oli melko lämmin kevät ja olin turvallisella Otsonmäellä.

Ajattelin ensin istahtaa pankin rappusille miettimään, mutta en tohtinutkaan. Paikka tuntui liian julkiselta ja se oli liian kaukana ainoasta bussipysäkistä, niin että matkalaukkuni herättäisi huomiota. Pää tyhjänä ja mieli harmaana jatkoin siis kävelyä ilman päämäärää. Olin jotenkin ajatellut, että olisi vasta varhainen ilta, sillä ulkona oli melko valoisaa. Jos kello olisi ollut muutaman tunnin vähemmän, olisinhan voinut kolkutella vaikka jonkun jalkapallokaverin ovea ja kysyä, saisinko jäädä yöksi, kun tilanteeni oli mikä oli. Kello kuitenkin oli liikaa sellaiselle suunnitelmalle.

Vanhan Meijerin portaat olivat pankin portaita parempi vaihtoehto. Nekin olivat kiviset, mutta vieressä oli suuri puinen lastauslava. Sille nostin pienen laukkuni ja hyppäsin itse perässä käsieni varassa. Asettauduin risti-istuntaan ja katselin parkkipaikan toisella puolella nukkuvia koivuja, joissa oli pienen pieniä hiirenkorvia. Onneksi ei tuullut. Ajattelin, että jos nyt joku ajaisi ohitse, minun ajateltaisiin olevan joku Otsonmäen teineistä ja odottavan muita Meijerin jokailtaisiin kokoontumisajoihin. Kukaan ei kiinnittäisi minuun huomiota.

Miettiessäni ilta hämärtyi ja viileni, eikä Otsonmäen teinejä näkynyt kuin muutama. Pojat ajelivat mopoilla ohitse ja kysyivät, onko tupakkaa. Sanoin, että ei ole. Viisitoistavuotiaat puuskahtelivat, että taisin olla alaikäinen tai nössö, ja minä myönsin saadaksen olla rauhassa, vaikka en ollut alaikäinen, vaan vain nössö. Aina kun mopon pärinä taukosi, yritin miettiä ankarasti, mitä tehdä. Tosiasiassa ajatukseni kiersivät vain kehää. Silmät kiinni näin Ekun pettymyksen, ja ajattelin enemmän häntä kuin yöpaikkaani. Oloni oli kumisevan tyhjä. Toivoton. Minulla ei ollut edes nälkä, vaikka olisi pitänyt olla. Jano oli, mutta en jaksanut nousta edes juodakseni Meijerin korkean kivijalan päällä törröttävästä pihahanasta, vaikka välillä mahdollisuus juoda nousikin utuisesti mieleeni.

En tuntenut Otsonmäeltä ketään niin hyvin, että voisin soittaa enää siihen aikaan. Hopiavuoren Eetun numero minulla oli, mutta hänen taloonsa en ainakaan tunkeutuisi. Siellä oli paitsi Noa myös Nelly, joka oli Ekun paras ystävä, ja jolle Ekku takuuvarmasti soittaisi tälläkin hetkellä. Eetunkaan silmissä en halunnut näyttää kodittomalta. Jalkapallojoukkueesta minulla oli muutaman pelaajan numero, mutta suurimmalla osalla oli kotona vaimo ja lapsia, joita en halunnut pelotella millään vieraiden miesten yösoitoilla. Tuntui paremmalta idealta jäädä siihen. Yöllä tulisi kylmä, mutta en minä kevätyöhän kuolisi. En ollut herkkä edes saamaan kuumetta.

Lopulta ajattelin soittaa Markukselle, joka ei varmasti nukkuisi, vaikka kello oli jo paljon yli puolenyön. Hän ei voisi minua pelastaa, asuihan hän kaukana, mutta hän keksi ratkaisun aina kaikkeen. Kun en vain alkaisi pillittää puhelimessa, hän antaisi muutamassa minuutissa selkeät ohjeet siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Etsinkin hänet puhelimestani — siihen ei mennyt kauaa, sillä viimeksi soitetuissa numeroissa olivat vain hän, Ekku ja äiti — ja napautin puhelun päälle.

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Se oli ihan sama kuin jos Markus olisi vastannut itse. NO, hän olisi äyskähtänyt, ja mitä tahansa olisin yrittänyt sanoa, hän olisi vastannut, että nyt ei ehdi, on tärkeämpää puuhaa, soita myöhemmin. Markus oli jonkun tytön kanssa. Mikään muu ei saanut häntä unohtamaan puhelimensa lataamista niin, että se sammui sohvatyynyjen väliin tai sängyn alle. Voi miten monta kertaa hänen puhelintaan olikaan etsitty asunnostamme kahden miehen voimin. Lopulta se oli aina löytynyt jostain pienestä rakosesta ilman virtaa.

Nenäni vuoti ja minun oli kylmä. En ollut enää niin varma, että voisin odottaa aamua Meijerin puisella lastauslaiturilla. Olin jo melkein valmis soittamaan äidille tai Hopiavuoren Eetulle. Molemmat vaihtoehdot olivat hirveitä. Äiti pitäisi kolmeen asti yöllä kestävän puhuttelun siitä, mitä kaikkea minun pitäisi olla saavuttanut jo, näin vanha kun olin, ja kehottaisi tulemaan junalla takaisin kotiin heti aamulla, kun en mihinkään itse pystynyt. Eetu taas tarjoaisi paikkaa sohvaltaan, ei kysyisi kysymyksiä, mutta sen jälkeen koko Otsonmäki kuitenkin tietäisi, mitä olin tehnyt. Pelkäsin otsonmäkeläisiä ja Eetun kanssa asuvaa Ekun parasta kaveria kuitenkin niin paljon vähemmän kuin äitiä, että yhdistin puhelun.

Käheä-ääninen, rykivä ja kuiskaava Eetu kysyi muutamia lisäkysymyksiä puhelimessa sekavalla vastaheränneen oloisena, kun kerroin, etten oikein tiennyt mitä tehdä. Hän vakuutti, etten ollut ainoa, joka oli joutunut yönsä Hopiavuoren hevostallilla viettämään. Lupasin kävellä tallille ja hiipiä ihan hiljaa yöksi tallin vintille, mutta vartin kuluttua istuinkin itsepäisen Eetun autossa sykkyrällä kuin kissa. Hän oli nostanut matkalaukkuni takapenkille ja katsonut ensin sitä ja sitten minua säälivästi. Hän ei ollut kysynyt, mitä tapahtui, vaan oli vain ruuvannut auton ilmastointia lämpöisemmälle. Kun pyyhin silmiäni verkkatakkini hihoihin ja katselin voimattomana ja jääkylmänä tienvierustan koivuja ja kuusia, hän oli hiljaa ja ajoi.

”Sinnei voi jäärä asumahan”, oli ainoa keskustelunavaus, jonka hän lopulta sanoi, ja senkin vasta pysäköityään autonsa maneesin eteen.
”Mä tiedän… Mä selvitän huomenna, mitä mä teen…”
”En minä muuten, muttaku siälon kesääsin kuuma niinku helevetin tules.”
”Se olis varmaan vaan hyvä. Mutta mä katoan sieltä mahdollisimman pian, mä lupaan.”
”Et ota iltapalaa?”
”Ei oo nälkä…”
”Mä vähä arvasin.”

Kun hiivin matkalaukkuni kanssa tallin läpi varustehuoneeseen ja sieltä tallin vintille, vapaus tuntui vaanivilta möröiltä pimeissä satulahuoneen nurkissa ja narisevien rappusten alla. En uskaltanut lukita tallivintin ovea, etten jäisi jumiin, ja muutenkin tunsin itseni pelokkaaksi, vaikka normaalisti en nähnytkään uhkia ja mörköjä. Laskin matkalaukkuni nurkkaan, vedin nukkaisen nojatuolin ikkunan eteen ja katselin, miten ainoastaan Noan ikkunasta kajasti keltaista valoa, ja miten koko muu maailma jatkoi uniaan. Siihen lopulta itsekin nukahdin, vaikka minulla olikin kylmä.

[NitthanOsallistuja]

Ensimmäinen muuri kaatuu helposti. TT2020:ssa päätavoitteeni oli, että saisin suosikkihahmolleni liikkumatilaa, sillä se on ollut vaiheessa, joka ei salli sen parhaiden puolien tulla esiin. Ajattelin käyttää Noan hahmoa julmasti hyväkseni, jotta saisin rikottua tarpeeksi asioita Chain sisällä, ja olin varma, että tästä tulisi yksipuolinen ihastus. Yhteistarinointi kuitenkin yllättää aina. Runttasin päätavoitteeni silti läpi, vaikka huomaan, että nyt kaikki näyttää ensivilkaisulla olevan aika helppoa tästä eteenpäin. Chain ensimmäisen muurin takana on kuitenkin vielä pari muuta, eli valitettavasti tästä ei saa näin helposti ja nopeasti poikaystävää. Suunnitelmani jatkosta ovat taas avoinna, kun alkuperäinen juttu ei sovi tähän, mutta eipä haittaa. Mitä pahempaan tilaan rakas poikani ahdistetaan ja pelotellaan, sitä enemmän minulla on hänestä asiaa! Sitä paitsi, anteeksi vain, olen taas suosikkiaiheeni äärellä, ja mitäs muuta se muka tarkoittaa kuin niin maanista tarinointia että pyörryttää.

Oli aika tehdä kerrankin oikein

Nojasin Noan pitkän ja kapean eteisen seinää niin tiiviisti, että olin painanut kämmenetkin sitä vasten. Noa oli niin lähellä, että kuulin hänen hengityksensäkin, kun hän rohisematta ja tuhisematta hengitti nenänsä kautta. Niin lähellä, että olin juuri tuntenut aavistuksen hänen hengityksestään suupielessäni ja poskellani, kun hän oli suoristautunut. Olin nähnyt väläyksen niistä vaaleista silmistä, jota en voinut olla ajattelematta, mutta sitten olin sulkenut omani, enkä nähnyt pelkkää mustaa, niin kuin kuului, vaan lämpimi värejä ja muotoja. Eetun grilli-ilta oli takanapäin ja olin ollut lähdössä päästäkseni Reitan kyydillä kotiin, mutta Noa oli tullut lähelleni metsäntuoksuisine hiuksineen, varmasti tahallaan, mukamas tullakseen käymään ulkona vielä myös, muka sattumalta samaan aikaan kuin minä, ahertaakseen ainoan kenkänsä jalkaan täysin tahallaan niin lähellä minua. Meidän välillämme oli vain pitkän viivottimen mittainen matka, ja minä haistoin hänet, tunsin hänet, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka yritin ajatella kaikkea soveliaampaa, kaikkea hyvää ja normaalia, niin kuin kotia ja hevosia ja kevättä, sekunnin verran oikeita asioita ajateltuani tiedostin yhä uudelleen hänen olevan vieläkin siinä. Vaikka hän ei enää liikkunut, oli kuin olisin kuullut hänen kämmenensä, jolla hän otti tukea seinästä liian läheltä minua, olkapääni viereltä, ja huulissani tykytti nopeammin kuin liian nopeat sydämenlyöntini hakkasivat rinnasssani. Tiesin koko ajan, että olisin voinut nojautua eteenpäin, ottaa puolikkaan askeleen, ja Noa olisi vastannut suudelmaani. Ymmärsin sen jo aiemmin pihaton luona, kun olin vielä käynyt katsomassa Pondia ja nähnyt hänet siellä. Sekunnin olin kuvitellut, että hän puhui siellä Eirasta, joka käyttäytyi omituisesti ja räpytteli silmiään minulle, mutta oikeasti hänen kaverinsa, jotka olivat ihastuneet toisiinsa, olivat hän ja minä, Noa ja minä.

Harkitsin, tekisinkö sen. Suutelisinko häntä. Kääntäisinkö meidät ympäri, hänet vasten kapean eteisen senää. Yläasteella uskonnon opettaja oli puhunut jostain kristinuskon lahkosta, jossa ajateltiin, että ensin on tehtävä syntiä voidakseen sitten oikeaoppisesti katua sitä, ja ajatus oli houkutteleva. En tiennyt enkä välittänyt, olisiko hänen suutelemisensa samanlaista kuin Ekun: olisivatko hänenkin huulensa yhtä pehmeät kuin tytön, olisiko hän itse yhtä pehmeä. Vain sillä oli merkitystä, että hän oli hymyillyt aamulla minulle niin kuin olisi odottanut minua, ja pihatolla hän oli katsonut minua niin kuin mielipiteelläni hänestä olisi ollut merkitystä. Hän halusi olla minun lähelläni, ja minä olisin voinut uhrata kaiken ollakseni hänen lähellään. Tiesin, että hän oli lämmin, lempeä, kunnollinen… Vai oliko?

Hän seisoi liian lähellä minua ja nojasi liian kauan eteisen seinään kädellään, joka oli vain muutaman sentin päässä olkapäästäni. Helvettiin joutui vain pahoja ihmisiä, ja kun hän oli tuollainen, sinne hän oli menossa. Hän oli maailman houkuttelevin riivaaja, mutta riivaaja silti, ja ainahan synnin on tiedetty tuntuvan hetken hyvältä. Jotenkin silti tuntui siltä, etteivät edes Jumalan silmät näkisi sinne, pienelle Otsonmäelle, peltojen keskellä yksin uneliaana istuvan talon pimeään eteiseen. Minä olin kuitenkin siellä itse, ja minuun jäisi jokin merkki teoistani. Jos Jumala oli kaikkialla ja jos Jumala näki kaiken, miksei Hän suojellut minua, vaikka olin sitä jokaisena iltana pyytänyt?

Päätin tarttua hänen käsivarteensa. Se oli niin lähellä ja lämmin, että löytäisin sen silmät kiinnikin. Liu’uttaisin kättäni sitä pitkin, hänen kämmeneensä asti. Pitäisin salaa kiinni, eikä kukaan näkisi, eikä kukaan tietäisi. Irrotin jo hikisen kämmeneni seinästä. Koskisin vain hänen käsivarteensa ja käteensä. Tekisin sen nopeasti. Salaa. Niin kuin lapsena, kun kävin äidin kanssa pankissa, ja siellä oli ruusuja, joihin ei saanut koskea. Hipaisisin, niin kuin niitäkin, koska silloin se oli sen arvoista. Kukaan ei huomannut. Ruusut olivat uskomattoman sileitä, nukkaisia, viileitä. Kukaan ei huomaisi, ja Noan käsi olisi lämmin, minua pyörryttäisi vielä enemmän, koskisin häneen pikaisesti —

”Noni, selvä.”

Pettymys vihloi poskiluissa asti, ja samalla helpotus rentoutti hartiani, joita en ollut edes huomannut jännittäväni. Jumala oli kuitenkin varjellut minua kauheimmalta synniltä: siltä, että olisin tehnyt Ekulle pahaa koskemalla Noan käsivarteen. Noa ei hymyillyt, kun avasin silmäni, vaan katsoi minua vakavana. Jos hän olisi ilmaissut vaikka puolta sekuntia myöhemmin olevansa valmis menemään ovesata…

Mitään sanomatta menin ulos hänen edellään ja laskeuduin pari ensimmäistä rappusta ennen kuin käännyin katsomaan häntä. Hän ei kuitenkaan enää katsellut minua, vaan tutki epätavallisen tarkasti, mihin asetti keppinsä askelmalle ja jopa korjasi sen asentoa, vaikka yleensä hyppi askelmat niin ettei näyttänyt edes miettivän sitä tarkemmin. Halusin jättää hänet siihen, sillä toisella puolella pihatietä oli Reita polttamassa tupakkaa Fordiinsa nojaten, ja hänen autossaan olisin turvassa Noalta ja Jumalalta. Silti kuulin kysyväni:
”Tarviksä apua?”

Hänen myöntävän vastauksensa jälkeen epäröin tarjota hänelle käsivarttani. Hän oli sellaista pitkää ja honteloa tekoa, ja olisin varmasti jaksanut vaikka kantaa hänet alas, mutta en minä voimieni loppumista pelännytkään. Tarjosin kuitenkin käsikynkkääni, ja sen sijaan että hän olisi tukeutunut minuun niin kuin porraskaiteeseen, hän tarttuikin käsivarteeni pehmeästi ja hellästi.

Sinisen verkkatakkini alla joka ainoa käsivarteni ihokarva nousi pystyyn niin että pisteli. En meinannut saada henkeä, kun hän ohjasikin käsivarteni vyötärönsä ympärille. Yhtäkkiä olinkin ihan lähellä häntä, eikä siinä ollut kyse mistään portaissa auttamisesta, vaan siitä, että hänen kätensä, jota seurasin katseellani, liukui kuin hidastettuna käsivarttani pitkin ylemmäs. Hän ei koskettaisi vain käsivarttani, vaan hän koskettaisi olkapäätäni, hartiaani, kaulaani, niskaani, ja minun käteni puristi jo häntä sellaisessa puolittaisessa halauksessa, että hän tiesi saavansa tehdä niin.

Olisin voinut, olisin halunnut antaa hänen jatkaa, mutta päästin irti niin kuin olisin koskettanut vahingossa kuumaa hellaa. Helvetissä ei mato kuole, eikä tuli sammu. Jumala on luonut minusta tällaisen, mutta minun ei tarvitse elää tämän mukaisesti. Jokaisen eteen asetetaan houkutuksia.

”Chai”, hän hengähti, ja minä peruutin rappuset alas.
”Mä en halua joutua Helvettiin”, sanoin selitykseksi, sydän silloin jo kauhusta hakaten, sillä tietenkin Jumala näki meidät, koska olimmehan ainoita ihmisiä keskellä peltoja ja metsiä.

Autossa oli pitkään hiljaista. Katsoin mitään näkemättä likaisesta ikkunasta Kirkonmäkeä, enkä muista, oliko siellä tavanomaisia mopopoikia ja teiniryhmittymiä, ja oliko kauppojen pihassa tavanomainen määrä autoja. Kävin mielessäni läpi, miten niiden kaikkien tällä tavalla sairaiden kävi, jos he ajautuivat väärille teille. Ei Jumala enää sellaisia suojellut. Heitä jopa tapettiin, ja niin oli kai oikein, etteivät he jääneet Otsonmäelle riivaamaan muita niin kuin Noa. Miksi juuri hänet olikaan säästetty? Miksi juuri Noa oli sellainen, sairas, kun samalla hän oli muuten niin hyvä ja kiltti? Mikseivät pahat ihmiset olleet selkeästi pahoja niin kuin Disneyn piirretyissä: ulospäinkin sinertävän kalpeita, koukkunokkaisia, kyttyräselkäisiä ja noitamaisia?

”Chai”, Reita sanoi vastentahtoisesti, niin kuin hän aina nimeni sanoi, hieman ennen kuin kääntyi Ievannevan hiekkatielle.
”Joo.”
”Jos sä teet jotain, niin tee se oikein sitte”, hän sanoi vaikean oloisena ja niin hiljaa, että hiekkatien rihinä ja kivien sinkoilu Fordin kylkiä vasten melkein peitti hänen äänensä. ”Se on ihan kunnon likka se Kinnanen.”
”En mä tee mitään”, sanoin heti, sillä oli selvää, mistä hän puhui. Hänhän oli ollut parkkipaikalla, ja hän oli Ekun lisäksi ainoa elävä ihminen, joka tiesi Kei-katastrofistani. ”Eikä sitä voi tehdä oikein…”
”Totta kai sen voi tehdä oikein! Kun vaan tekee! Mut jos sä sen Kinnasen selän takana aiot touhata, sillon sä oot toden totta paha ihminen.”
”Sillonko vaan?”
”Mm, sillon vaan. Mä oon sanonu tämän sulle ennenkin: lukeminen ja sadut on hauskoja, mutta kaikkia tarinoita ei tarvi ottaa niin vakavasti. Vaihda kirkkoa. Otsonmäen seurakuntakin on normaali kiva evankelisluterlainen ja tervehenkinen–”
”Sä oot väärässä…”
”Mä olen aivan helvetin oikeassa, ja sä olet aivan helvetin aivopesty, usko jo.”

Istuin Kinnasten kiviportaille, kun auto ajoi pois lyhyttä koivukujaa pitkin. Toivottavasti muistin sanoa edes kiitos kyydistä. Kun auto oli kadonnut näkyvistä pölypilveen ja kaarteeseen, painoin pääni polviin ja suljin silmäni. Poskeni tuntuivat kuumilta, silmäni liian kuivilta, ja sitten silmistäni alkoi väkisin puskea kyyneliä.

Tiesin mitä halusin, eikä se ollut Ekku, enkä kaikkein palavimmin halunnut edes Noaa. Vapauden minä halusin. Halusin asua asunnossa, joka oli minun, ja syödä aamupalaa pöydässä, joka ei ollut ukin, näpertää pöytäliinaa, joka ei ollut Ekun äidin tekemä ja jotenkin ukille muistoesineenä siirtynyt. Halusin seistä teatterin lavalla vielä alhaalla lepäävän esiripun takana, vatsani tyhjäksi oksentaneena ja jännittää niin että nenästäni alkoi vuotaa verta niin lujasti, että sitä tuli suustakin, ja sitten paikata vahinkoja hätäisesti jotta esitys saattoi alkaa. Halusin käydä kotona, Yenin ja Jarin luona, äidin luona, ja hakea Chompoon uurnan omaan olohuoneeseeni, omaan kirjahyllyyni, jossa oli edes muutama valokuva sellaisistakin ihmisistä, jotka minä tunsin. Halusin herätä aamulla juoksulenkille, enkä karsinoita siivoamaan, ja halusin taas pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minun joukkueeni voittaisi Härmän jalkapallojoukkueen, koska vain luuserit häviävät Härmälle. Halusin istuttaa kesäksi tähkäkissanminttua ja laventelia, sopi sininen talon väriin tai ei, ja katsoa telkkarista kerrankin yleisurheilukisoja.

Ja halusin palata Hopiavuoren eteiseen ajassa taaksepäin, liikkua sen kolmekymmentä senttiä eteenpäin, suudella Noaa niin että hänen huulensa muuttuisivat punaisiksi, ja jatkaa ilman että se olisi väärin. Mutta se olikin mahdoton toive. Vaikka ajassa voitaisiin joskus matkustaa, Noan hipaiseminenkin olisi aina väärin. Sen kanssa voisin kuitenkin elää, koska oli pakko.

Aioin olla vahva ja hyvä, sitä minä aioin, välttää Helvetin, tehdä oikein. Helvettiä en voinut kuitenkaan välttää Ekun kanssa, jota rakastin niin kuin omaa sisartani, koska en tainnut enää olla hänen kanssaan oikeista syistä. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Olin tehnyt hänelle paljon lupauksia, jotka joutuisin rikkomaan.

Ollaan yhdessa aina.

Olen sinun kanssasi aina.

Seuraan sinua minne tahansa.

Olen kanssasi aina.

Minun olisi rikottava ne nyt, jotta voisin pitää kaksi tärkeintä hänelle antamaani lupausta.

Minä rakastan sinua aina.

Minä olen sinulle rehellinen aina.

Nousin ylös ja pyyhin silmäni verkkatakkini hihaan. Sen selässä luki Buathong, niin kuin vanhassa postiluukussanikin oli lukenut Dahlsten Buathong, koska Paithoonbuathong oli liian pitkä sana. Katsoin kiviportaiden yläpäähän, ja edessäni olevassa ovessa luki Kinnanen. Pelkkä Kinnanen. Silloin ovi avautui ja Ekun rauhalliset kasvot katsoivat minua.

Olin kiitollinen, että hän oli antanut minun romahtaa rauhassa ja olla yksin. Samaan aikaan tuntui pahalta, että sitäkin yksityistä hetkeä oli katseltu Kinnasen keittiön ikkunasta. Katsoin Ekkua silmiin, ja tiesin tekeväni kerrankin oikein. En tekisi sitä Noan takia, sillä eihän kahdella miehellä voi koskaan olla mitään, ja pian en muutenkaan näkisi häntä enää. Tekisin sen saadakseni olla taas oma itseni. Ehkä kohtaloni oli tosiaan äidin valitsema sileähiuksinen ja kapeavyötäröinen Busarakham, jolla oli Ekkua tummempi iho, mutta sentään minun ihoani vaaleampi — mutta sitä en murehtisi ennen kuin äiti pakottaisi minut naimisiin. En murehtinut edes sitä, missä viettäisin seuraavan yöni, vaikka mitään paikkaa minulla ei ollut. Samaan aikaan kun tunsin surua siitä, miten särkisin Ekun sydämen, tunsin rauhaa, sillä tämä minun täytyi tehdä. Ekku jos kuka ymmärtäisi lopulta, sillä hänhän minut tunsi paremmin kuin kukaan toinen.

[NitthanOsallistuja]

Hieno kevät on loppumassa

Aurinko lämmitti. Näin kuistin rappusilla vierelläni istuvasta Noasta, että se oli hänestä mukavaa. Hän nojasi taaksepäin käsiensä varassa, piti silmiään kiinni ja kasvojaan kohti aurinkoa. Minun puolestani oli tuskaisen kuuma, vaikka siinä hieman tuulikin, ja vaikka ei oikeasti oltu missään kesäisissä helleasteissa vielä. Se johtui Noasta, sillä hän kimmotti auringonsäteitä minuun niin, että tuntui kun olisin istunut ukin keittiön tulisijan vieressä enkä ihmisen.

”Mielikki…” kutsuin ja kumarruin eteenpäin, kun Noan puolen poskeni ja korvani meinasivat palaa. Se oli virhe.

Mielikki, joka ilmeisesti söi Eetun perennoja maneesin reunalta, nosti kyllä päänsä toinen tassu ilmassa, mutta niin teki Noakin. Olin nojautunut eteenpäin päästäkseni hänestä hieman kauemmas, ja silloin hän seurasi perässä ja tuki kyynerpäät polviinsa. Silloin hänen jalkansa, tai jalattomuutensa taas vihloi hampaitani ja solisluitani, enkä pystynyt muutamaan sekuntiin katsomaan edes Mielikkiä. Oli pakko rutistaa silmät kiinni ja kääntää siksi aikaa kasvot poispäin Noasta, ettei hän huomaisi.

”Tekeeks se pahojaan?” Noa kysyi, mutta ei ihan täysin minulta. Hän nimittäin hengitti eteenpäin, eikä minun niskaani kohti. Onneksi, koska muuten olisin kuollut.
”Ei kun mä en nähny sitä”, henkäisin ja känsin kasvoni taas eteenpäin, Mielikkiä ja maneesia kohti.
”Mielikki, olitsä jossain jemmassa? Tuus käymään täällä, tuu.”

Noalla oli kulunut vihertävä villapaita takin asemasta. Se oli vähän pörröinen. Olin miettinyt usein, olisiko se pehmoinen vai karhea, ja muutaman kerran oolin ollut jo hipaisemaisillani sitä. Kun Mielikki juoksi Noan jalkoihin ja hän kumartui nostamaan sitä, hän hipaisi hyvin kevyesti olkapäällään kämmenselkääni. Sydämeni pysähtyi, mutta villapaita oli yllättävän karhea. Olin vaihtavinani asentoa ja siirryin vielä kauemmas Noasta, vaikka olinkin jo huomiota herättävän kiinteästi portaiden kaidetta vasten. Nostin jalkani yhtä askelta istumapaikkaani alemmas ja halasin polviani tiukasti. Noa höpötti koiralleen tavallista korkeammalla nuotilla miten söpö ja ihana ja kiltti se oli, ja minä painoin kasvoni polviini haaveillessani että hän silittäisi minun niskaani eikä koiran, sillä hän teki sen hellästi pyyhkimällä rapsuttamisen sijaan.

”Mites nyt cupin jälkeen sulla on suunnitelmat, herra mestari?” Noa kysyi sitten samalla kun kuulin tuvan oven käyvän takanamme.
Vilkaisin taakseni ennen kuin vastasin, mutta tulija oli onneksi vain Agnes, joka veti suupieliään taaksepäin kohdatessaan katseeni. Minä hymyilin hänelle.
”Ei tässä oo enää paljoa mitää jäljellä…” huokaisin, kun Agnes rymisteli portaat alas välistämme.
”Kuinka niin?”
”Pondin karsinavuokra on maksettu tämän kuun ja Reitan mielestä sitä on turha siirtää ennen sitä.”
”Mihin se sit menee?”

Olin erehtynyt taas katsomaan Noan käsiä. Ne olivat valkoisemmat ja neliskulmaisemmat kuin minun, ja ne olivat puristuneet pikkukoiran selän ympärille lämmittämään ja välillä hellästi silittämään. Korvissani humisi.

”Chai?”
”Mitä?”

Noan pää oli kallellaan. Se oli sellainen päänkallistus, jota silmälaseja käyttävät tekevät katsoessaan jotakuta lasiensa yli. Paitsi että Noalla ei ollut laseja. Käänsin nopeasti katseeni maneesin seinää ja autoja kohti ja yritin karistaa mielikuvat itsestäni suukottelemassa Noan otsaa ja hiusrajaa — nenälläni tietysti, koska en ollut mikään barbaari, vaikka olinkin sairas. Mietin, tuoksuivatko hänen hiuksensa sillä tavalla samalta kuin se tuoksu, joka hänen ympärillään aina oli, ja joka taisi olla peräisin tuvasta ja hänen vaatteistaan.

”Että mihin Pond menee?”
”Pond? Riitan… Johonkin Reitan vanhan opettajan…”
”Riitan ratsastuskoululle?”
”Joo.”
”No sehän on tos aika vieres. Sit ku Ronja ja Peikko on isompia, nii voitas mennä maastoonki viel.”

Miksi hän sellaisia puhui? En minä voisi hänen kanssaan ikinä maastoon mennä, tai ylipäätään mihinkään muuallekaan ilman valvontaa. Noa ei tiennyt, että minulla oli jo historia typerien ratkaisujen tekemisessä. Ikinä enää en antaisi sen toistua, mitä kävi Kein kanssa. Se oli hukkaan heitetty vuosi elämästäni ja pilasin samalla Kein elämän. Sitä paitsi nyt minulla oli Ekku. Ekku oli normaali tyttö, normaali puoliso. Äitikin oli opettanut, että hyvä elämä hankitaan sopivan puolison, työn ja lasten avulla. Minulle sopiva puoliso on kiltti, sileäihoinen ja käytöstavoiltaan sellainen, että hänet kehtaa esitellä vaikka äidille, ja jos ei kaikkia pikku etikettivirheitä otettu lukuun, sellainen Ekku oli. Äiti oli toki katsonut minulle jo toisen puolison, mutta harasin vastaan, vaikka en tietenkään yleensä äidille vastaan laittanut. Minun oma vähimmäisvaatimukseni nimittäin oli, että minulla ja vaimollani oli yhteinen kieli. Äiti tuntui kuitenkin hyväksyvän Ekun koko ajan paremmin. Jos en nyt hairahtuisi mihinkään maastoon Noan kanssa, kymmenen vuoden kuluttua tähän aikaan tulisin kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja kaksi lasta, joilla olisi yhtä vaalea ja sileä iho kuin Ekulla, taapertaisivat minua vastaan puhtaina ja kauniina kuin porsliininuket… Silloinhan minusta olisi tullut onnellinen.

”Mihin sä feidasit?” kuulin Noan naurahtavan.
”Mä oon jotenkin — sori.”

Mielikki oli taas neljällä jalalla maassa ja rappusten alapuolella. Noa oli päästänyt sen irti. Mietin, miltä tuntuisi pitää häntä kädestä ja venytellä ja tutkia hänen sormiaan, ja minun teki saman tien mieli kavuta yläkertaan hyppäämään pää edellä hänen ikkunastaan sen alapuolella olevaan kiveen.

”Mä en oo mikään Pondin hoitaja”, sanoin sen sijaan.
”Ai et!”
”Mä vaan tunnen sen… Edellisestä elämästä. Mä sain lainata sitä nyt mutta mä en mene sinne — sinne Riitan ratsastuskoululle.”
”Mihin sä sitten meet?”

Teille: ota mut sun vaimoksi, unikaveriksi tai vaikka maskotiksi. Oli taas virhe katsoa Noaa, sillä hän haki katsekontaktia ja rapsutti samalla tahallaan kaulaansa, että kuolisin. Olin äärimmäisen kiitollinen, kun tuvan ovi aukeni taas kerran ja Hello rymisteli välistämme pörröttäen ohi mennessään meidän kummankin hiuksia niin kuin tapasi vatkata jättikoiraansa. Ei ollenkaan sillä tavalla silittämällä niin kuin Noa.

”Kotiin”, vastasin lyhyesti.
”Espooseen?” Noa kysyi hölmistyneenä.
”Ievannevalle”, korjasin.

Ievannevalle, kotiin, Ekun luo. Arki palaisi normaaliksi. Heräisin monta tuntia ennen häntä ja söisin ukin kanssa aamupalaa, kun ukki luki lehtä. Menisin siivoamaan Ekun ja ukin kahden hevosen karsinat ollakseni jotenkin hyödyksi. Palaisin Ekun seuraksi hänen aamupalalleen. Menisin joko ukin mukana oppimaan kengittäjäksi ja haaveilemaan olevani taas teatterin lavalla, tai odottaisin iltaa. Tekisin ruokaa välillä ja söisin. Illan tullen harjaisin hamppaat. Sitten sain olla hetken Ekun kanssa kahden. Silittäisin hänen niskaansa ja haaveilisin, että vaikka hänen ukkiaan kuinka rakastin, meillä olisi taas välillä oma koti ja oma elämä. Nukahtaisin muistellen kauhulla ja kaiholla Hukkasuon elämää: Markusta, teatteria, hevostallia… Sitä mitä olisi voinut olla Kein kanssa, jos ei Helvettiä olisi olemassa…

”Mitä sä huokailet?”
Voi vitsi. En saisi uppoutua ajatuksiini. ”Kai mun tulee ikävä tätä kevättä. Tää on ollut hienoa.” Mun tulee ikävä suakin khun phi, ja se on naurettavaa, koska suhun liitän sellaisia asioita, joita ei ole oikeasti edes olemassa, eikä saa olla.
”Nii, teillä on ollu kyllä hieno kisakevät.”
”Niin ja muutenkin…” mutisin leukaani polvieni päälle taittelemiini käsivarsiin nojaten ja nurmikolle pissaavaa Mielikkiä katseellani seuraten.
”Miten niin muutenkin?” Noa kysyi keskustelevasti, kun tallista ilmestyi käsiään työhousuihinsa pyyhkivä Camilla, joka otti suunnakseen tuvan ja meidät.
”Mä en oo ennen nähny hevosvarsoja.” Mä en ole ennen nähnyt ketään, joka hymyilee kaikille niin kuin sä: Camillallekin, vaikka hän ei noin kaukaa edes näe sitä. ”Ja teitä. Mä en oikein oo tuntenut Otsonmäeltä ketään ennen kun… Tai no, jalkapallojoukkueen. Mutta ne on mua vanhempia melkein kaikki, eikä ne…”
”Outoa että sulla ei oo frendejä!”
”Miten niin!”
”Sähän juttelet heti suurin piirtein kaikille — moi Camilla — ja tuntuu että sun on helppo tutustua kaikkiin uusiin.”
”No joo”, myönsin hymyillen, kun Camilla nousi portaat välistämme. Olisi ollut ylimielistä sanoa, etten uskonutkaan, että yksinäisyyteni Otsonmäen Ievannevalla oli minusta kiinni. Tiesin olevani väärissä ympyröissä, mutta niin pienessä paikassa ei ollutkaan minulle muuta kuin jalkapallo. Ei kukaan muukaan nähnyt ihmisiä joka ilta, mutta vain minulle se taisi olla vaikea paikka. Ennen olin ollut enemmän teatterilla kuin kotona. Tätä nykyä kävin kotoa vain kaupassa, jos ei Tie Tähtiin -kevättä laskettu. Minulla oli vain totuttelu kesken. Ihan vuoden tai kahden kuluttua olisin varmasti niin kuin muutkin otsonmäkeläiset ja onnellinen siitä.
”Mutta nyt riittää murehtiminen — en mä oikeasti murehtinu, se oli vitsi — mutta mulla on Pond vielä hetken ja mä ajattelin vielä kerran — kenttäki on vapaa.”

Noan vinon hymyn uhallakin käännyin katsomaan häntä silmiin ja hymyilemään hänelle. Oli aika nousta ja ratsastaa Pondilla. Tämä olisi viimeisiä kertoja kun sain tehdä niin, ja pidin Pondista. Laskin jalkojani yhden porrasaskelman alaspäin ja nousin niiden varaan. Automaattisesti tarjosin kättäni Noalle niin kuin olisin tarjonnut kaikille muillekin, ja ilmekään värähtämättä hän tarttui toisella kädellään siihen ja toisella porraskaiteeseen.

Sain sähköiskun ihan niin kuin hän olisi koskettanut toisella kädellään sähköaitaa eikä porraskaidetta, eikä mitään hevosten pikkuista vauvasähköaitaa, vaan kunnon karhuja varten pystytettyä petoaitaa. Haaveilin hetken miten lähellä hän minua olisi, jos vetäisin hieman liian voimakkaasti ja hän joutuisi tukeutumaan minuun menettäessään tasapainonsa, mutta en vetänyt. Olin varma, että Ievanneva olisi sattunut sen jälkeen enemmän, kun hän olisi hengittänyt yhden hengenvedon verran kaulaani vasten. Sen sijaan pidin häntä kädestä kun hän tavoitteli keppinsä viereltään toiseen käteensä, vaikka hän ei oikeasti olisi tarvinnut apua. Mietin, kuinka pahaa pettämistä ja syntiä se oli.

Sitten piti päästää irti. Sillä hetkellä se koski vain hänen kättään, ja sitä en saanut surra, koska sellaiset ajatukset olivat väärin. Vielä enemmän väärin oli surra sitä, että ihan pian piti päästää irti kaikesta muustakin täällä ja hänestä kokonaisuudessaan. Kävellessäni Pondia hakemaan mietin, miten tekisin sen katselematta liiaksi taakseni, jotta selviytyisin siitä mahdollisimman helposti. Oli sekä lohduttava että kipeä ajatus, että Noa ei jättäisi mielessään minulle hyvästejä, kun Pond pakattaisiin muutaman päivän kuluttua viimeisen kerran kuljetusautoon. Yritin lohduttautua sillä, että en minäkään kaipaisi häntä ikuisesti. Houkuttelevinkaan synti ei tehnyt ihmistä onnelliseksi pitkäksi aikaa. Hyvä vaimo, kauniit lapset ja heidän elättämisensä teki lopulta, sillä niin oli aina ollut.

[NitthanOsallistuja]

Ei kukaan voisi pitää minua uhkana

Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia — meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani… Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.

Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.

Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.

Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin… Agnesin… Tiituksen… Kaikki, joiden paikan olin vienyt…

Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.

Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.

Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.

Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.

Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.

Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki…

”Onnea, tähtiratsukko”, Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.

Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.

”Mitä?” Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. ”Onko jotain sattunu?” hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.

Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.

”Anteeksi”, sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?

”Mistä?”
”Kun…”
”Chai? Varjo — missä Varjo on? Mitä tapahtui?”

Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

”Siellä se on!” sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. ”Jos sä jätit sen sinne, siellä se on.”
”Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?”
”Mä vahingossa vein — ne antoi mulle — mä en tiedä miten, mutta mulla on… Jesse mulla on se violetti ruusuke”, kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.

Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.

”Okei?”

Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.

”Se sun ruusuke”, täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
”Mun ruusuke?”

Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.

”Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona.”
”En mä sitä…”
”Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle.”

Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.

Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.

Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.

”Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta”, Jesse tiuskaisi.
”Niin…”
”Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä — kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen.”
”Ai–”
”Eli lopeta toi. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin.”
”Ai?”
”Joo.”

Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.

”Jesse?”
”No?”
”Mihin sä meet?”
”Röökille.”
”Mä en osaa lastata hevosta itte…”
”Noi voi auttaa. Mä käyn.”

Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.

”Chai!” Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. ”Me ajateltiin että mihin sä menit!”
”Mä vaan…” mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
”Koska me saatiin — tadaa!”

Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.

”Mikä tää on?”
”Me voitimme joukkuekilpailun”, Marshall kertoi.
”Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!”
”Chai… Siis säkin oot meidän tiimissä”, Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.

[NitthanOsallistuja]

Aika alkaa loppua. Myönnettävä se on, etten taaskaan kerkeä hiomaan sitten näitä loppuja. Nyt tulee oksennusta!

5. Lamaannuttava pelko

Olin nukkunut matkalla Hallavaan Tie Tähtiin -cupin finaaliin, viimeiseen koitokseen, ja se oli saanut mielialani sekavaksi ja inhottavaksi. Mietin asioita, joita ei pitäisi.

Niin kuin maanjäristyksiä, niitä mietin. Nälänhätää. Sotia.

Yritin miettiä maanjäristyksiä, nälänhätää ja sotia, mutta en pystynyt. Mieleeni tunki väkisin asioita, jotka olivat paljon pahempia kuin mikään niistä. Tai yksi asia, joka oli paljon pahempi kuin mikään niistä.

Olin matkalla Hallavan finaaliin, Tie Tähtiin -finaaliin. Kei ratsasti viime vuonna siellä. Hänen menestyksensä koko kilpailusarjassa ei ollut häikäisevää. Minä olin pilannut sen, hänen kilpailunsa, harhauttanut häntä. Tänä vuonna Kei ei ollut edes osallistunut. Miksei? Minunko takiani?

Kun käännyimme Hallavan tienpätkälle, minua alkoi yhtäkkiä oksettaa. Edessämme ajoi toinen auto, takanakin oli yksi, ja autoja oli pysäköity tien viereen jotta kaikki mahtuisivat. Aloin etsiä katseellani tuttua Audia. Olin vasta herännyt, ja siinä tilassa olin ihan varma, että Kei oli kuitenkin päättänyt osallistua finaaliin.

Mitä minä hänelle sanoisin? Mitä muka voisin sanoa? Minä olin suudellut häntä pimeässä karsinassa, jota hän oli ollut siivoamassa, ja laittanut asioita tapahtumaan. Hän olisi vihainen, kun hän oli eronnut tyttöystävästään, jonka kanssa oli melkein kihloissa. Hän ei saisi tyttöystäväänsä edes takaisin, sillä viimeisten huhujen mukaan Emilialla oli joku toinen ja… Ja… Vauva! Kei pitäisi sitä kaikkea minun syynäni ja olisi vihainen. Ja olisi ihan oikeassa. Ja pian minun olisi kaikkien aikana kohdattava hänet Hallavan pihassa, joka lähestyi uhkaavasti… Eikä Audia näkynyt vielä… Vaikka Kei olikin aina niin hyvissä ajoin liikkeellä, että olisi parkkeerannut autonsa ensimmäisenä, kaikkien taakse piiloon.

Kun pysäköimme automme, en olisi halunnut nousta sieltä. Vatsaani vihloi ja väänsi niin, että jopa Jesse sanoi minun olevan kalpea. Pudistin hänelle vain päätäni. Outi kysyi, jännittikö minua noin kovasti, ja kyyneleet silmissäni ja kiitollisena nyökytin, vaikka se ei ollut yhtään totta. Aioin vedota kilpailujännitykseen, kun jäisin autoon odottamaan. Aioin jäädä pois, koska en voisi nousta autosta… Sanoinkin jo seuraavani heitä pian perästä…

Kun Outi sanoi ilmoittavansa minut samalla ja kääntyi lähteäkseen muiden kanssa, muistin, että minullahan oli lähtölista tulostettuna laukussani. Siinä listassa ei ollut Keitaro Akiyaman nimeä.

8.
341 sanaa

Ne olivat viimeiset harjoituksemme ennen Hallavassa järjestettävää finaalia. Olin lämmitellyt Pondin ennen Reitan tuloa, ja nyt Reitakin oli siellä. Hän oli hiljainen, niin kuin tavallista, mutta se hiljaisuus tuntui erilaiselta.

Ravasin Pondin kanssa niin hyviä voltteja kuin taisin. Se oli haastava taivutettava, tiesin sen, mutta Reita onnistui sillä minusta aina paremmin. Silti hänen kommenteistaan päättelin, etten minäkään ihan turhanaikainen ratsastaja ollut. Reitan kommentit ratsastuksesta yleensä olivat onnistumisien alleviivaamisia. Silloinkin hän kehui ohjastuntumaani, vaikka jokin muu asia ei kannustanut Pondia taipumaan tarpeeksi voltilla. Itsetunnolleni hänen kommenttinsa tekivät aina hyvää, mutta en ollut varma, mitä voisin vielä parantaa. Toki hän parannettaviakin asioita löysi ja kertoi, mutta kovin vähän ja kovin varovaisesti. Hän ei koskaan muotoillut kommenttejaan negatiivisesti. Reita ei esimerkiksi sanonut, että käytin sisäpohjetta liian laiskasti ja väärin. Hän sanoi, että sisäpohjetta voisi käyttää enemmän ja pitää sitä edempänä.

Hymytönkin valmentaja ja ihminen Reita oli. Hänen silmänsä siristyivät välillä, ja hänen siristyksiään oli ainakin kolmenlaisia. Kun ravasin parhaani mukaan suoraan radan poikki, hänen siristyksensä kertoi, että minulla sujui hyvin, ja että hän arvioi tarkasti. Vihainenkin siristys hänellä oli, mutta sitä ei näkynyt valmennuksissa, vaan yleensä silloin kun juttelin hänelle. Yksi silmiensiristelytapa oli hänen tapansa hymyillä, ja siitä näin erityiset onnistumiseni.

Sen päivän treeni tuntui tahmealta. Ei se ollut minun suorittamakseni huono, mutta ei sellaisella suorituksella Tie Tähtiin -cupin finaalia voitettukaan. Pond yritti parhaansa, mutta minä en vain ollut niin hyvä ratsastaja kuin oikeissa kilpailuissa piti olla.

Kun sain hidastaa Pondin käyntiin, sanoin Reitallekin, etten minä pärjää. En minä osaa. Yrittäisin, menisin ja ratsastaisin, mutta en toisi enää ruusuketta kotiin.

Silloin Reita hymyili, ihan kokonaan, enkä ollut nähnyt sitä ennen. Hänen ulkonevat kulmahampaansa paljastuivat, enkä ollut ennen nähnyt niitä kuin hänen irvistäessään. Ajattelin, että tuollaisen Reitan kai Ruska näki kotona.

”Ei se mitää haittaa”, Reita sanoi ja katsoi suoraan minua. ”Ei mua ruusukkeet ja muu roju kiinnosta. Sä voitit jo: osallistut hienoon finaaliin, kun vielä talvemmalla vaan jankutit räkä nenässä että emmäosaahypätämäkuolenmäkuolen.”

Aloin nauraa vapautuneesti, eikä hän katsonut minua silmät vihaisesti sirrillään niin kuin yleensä, vaan käänsi vain katseensa pois. Hän taisi olla oikeassa.

***
***

16.
301 sanaa

”On aika kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Joku kasaa sinulle nyt paljon odotuksia. Tee parhaasi ja katso, mihin se vie.”

Ekku luki horoskoopin lehdestä minua viekkaasti katsoen. Kello oli vasta suurin piirtein neljä aamuyöstä ja vietin viimeisiä hetkiäni Ievannevan mökissä ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Hopiavuorta. Minun pitäisi olla perillä neljältä, jotta ehtisin laittaa Pondin kuntoon ja pakata sen tavaroineen autoon.

”Musta tuntuu että kaikki kasaa mulle paljon odotuksia”, huokaisin kuluneen pöydän naarmuista pintaa rapsuttaen. Siinä oli vielä leivänmurusia aamupalastani.

—

Vaikka en uskonut ennustuksiin ja horoskooppeihin — ja vaikka Raamattukin oikeastaan ne kielsi — aamun keskustelu Ekun kanssa nousi mieleeni kun lämmittelin Pondia ennen suoritustamme. Se oli ollut tahmea eilisen valmistavissa treeneissä ja olin ollut ahdistunut siitä. Reita oli kuitenkin hymyillyt silloin ja sanonut, että olen voittanut jo. Ekku puolestaan oli ylpeä minusta jo kun osallistuin, ja ukki siitäkin kun ylipäätään ratsastin. Kukaan ei kasannut minulle odotuksia, niin kuin ennustus oli sanonut…

Paitsi Hopiavuoren väki ja minä itse.

Kokosin Pondin ohjat paremmalle tuntumalle ja nostin laukan. Reita sanoi joskus edellisessä elämässä, että jos haluaa voittaa jotain, pitää nostaa pää pystyyn ja käyttäytyä niin kuin voittaja. Ei voi menestyä, jos on jo valmiiksi luovuttanut. Sitä samaahan se ennustus sanoi. Vaikka Pond oli kuinka tahmea tahansa, vaikka olin paljon huonompi ratsastaja kuin moni muu, minun pitäisi pian ratsastaa radalle sen oloisena kuin uskoisin tosissani voivani voittaa. Minun pitäisi uskoa hetken oikeasti voivani voittaa. Unohtaisin kaikki hämärät Keitä koskevat ajatukset ja Noan, ja eläisin radan verran hetkessä.

Kun ryhdistäydyin, Pondkin tuntui ryhdistäytyvän. Sen askel piteni ja se hakeutui peräänantoon, vaikka siihen asti olin saanut sen vain hölköttelemään. Keskityin täysin sen askeliin, itseeni, sen hengitykseen, sydämenlyönteihini…

Olin kai aina ennen ratsastanut jollekulle muulle, täyttääkseni jonkun muun odotukset, täyttääkseni jonkin velvollisuuden. Sillä kertaa, siinä finaalissa ratsastin kilpaa viimeisen kerran elämässäni ja aioin tehdä sen ainoastaan Pondille ja itselleni.

[NitthanOsallistuja]

3. Jesse
348 sanaa

Oli musiikkia. Se oli melko hiljaista. Ratsumajatalo Pihlan avajaiset eivät olleet ollenkaan sellaiset avajaiset, joihin minä olin tottunut. Nämä avajaiset olivat kuin limudisco. Oli hevosihmisiä hymyilemässä iloisesti. Kuohuviiniä, josta en ollut koskaan oppinut pitämään, vaikka osasinkin juoda sitä täsmälleen oikeaan tahtiin, emäntien tahtiin, niin kuin äiti oli opettanut. Siistejä vaatteita oli, vaikka ei nyt mitään kokopitkiä pukuja. Puku ja takki oli minullakin. Ja hirveän kuuma ja jano.

Aikani etsin sopivaa paikkaa ympäriinsä, mutta en osannut puhua oikein kenellekään. Suurin osa hevosihmisistä oli vielä minuakin nuorempia ja tuntuivat puhuvan mielellään hoitohevosistaan, jotka tunsivat itse, mutta jotka olivat tuntemattomia. Pidin siitä puheen sävystä, niistä hellittelevistä hevosten lempinimistä, mutta en osannut muuta kuin kysyä kiinnostuneena lisätietoja hoitohevosista, niin kuin lapsilta on tapana kysyä.

Yritin olla sosiaalinen, mutta se oli väsyttävää. Se oli ollut väsyttävää Hopiavuoressakin pitkään, sillä en kokenut kuuluvani heidän luokseen, vaikka viime aikoina olikin ollut helpompaa ja mukavampaa ja olin suorastaan viihtynyt. Sitä ajatellessani etsin katseellani Agnesia ja Outia, jotka vastasivat hymyyni keskustelukumppaniensa päiden ylitse kauempaa pöydistä. Jokaisella tallilla oli klikki, niin kuin Hopiavuoressakin, eikä sitä klikkiä yhdessä illassa murrettaisi. Muut tunsivat toisiaan hieman ennalta, pitäytyivät omissa porukoissaan, tai olivat yksin niin kuin minä.

Huoneen toisella puolella ikkunapöydän ääressä näin yhden hahmon, joka oli yhtä yksinäinen kuin minä. Epäröin kävellä hänen luokseen, mutta aikani katseltua menin kuitenkin. Hän oli hymytön, sulkeutunut ja surumielinen niin kuin Reita, ja vaikutti kai siksi minusta helpoiten lähestyttävältä.

”Hirveen kauniit maisemat”, kehuin istuessani Jesseä vastapäätä pöydän ääreen.
”Ne on”, Jesse vastasi vähäpuheisesti.

Jesseä piti houkutella katsomaan minua ja ottamaan kontaktia vähän samalla tavalla kuin Reitaa, mutta sen osasin jo. Kumpikaan ei pitänyt tuijottamisesta tai suorasta katsekontaktista, mutta kun katselin ikkunasta ulos ja vain välillä Jesseä, hänkin uskalsi vilkaista minua ja hymyillä hieman vetämällä toista suupieltään taaksepäin.

”Mä kävin täällä ennen usein”, Jesse sanoi yhtäkkiä.
Silloin minä en sanonut mitään, koska kokemukseni perusteella ennustin, että se olisi tukkinut hänen suunsa, josta muutenkin kuului harvoin puhetta.
”Mulla oli hoitohevonen täällä”, hän sanoi selitykseksi.
”Sittenhän sä tunnet kaikki!”
”Niin. Enemmän tai vähemmän”, hän sanoi yhtä yksinäisesti ja surullisesti kuin miltä minusta tuntui ja katseli ylitseni tuttuja ihmisiään.

***
***

4. Noa
352 sanaa

Sunnuntaiaamu valkeni. Se kuulosti linnunlaululta ja askelilta hiekkaisessa pihassa. Se tuoksui hieman pesuaineelta ja paljon joltain hedelmäiseltä, ehkä hieman päärynämäiseltä, Ekun tutulta hajuvedeltä. En halunnut avata silmiäni, sillä sängyllä peiton alla oli mukavaa, ja nenäni oli Ekun niskaa vasten, käsivarteni hänen ympärillään.

Hetken olin onnellinen. Olin selviytynyt kaikista kilpailuista. En ollut selviytynyt voittajana samassa mielessä kuin Reita ja Jesse viime vuonna, mutta kuitenkin. Olin elossa. En ollut kertaakaan nolannut itseäni. Olin siis ylittänyt kaikki odotukset. Olin ollut vieläpä rohkea. Olin tehnyt sen, vaikka olin pelännyt kilpailemista ja ylipäätään hyppäämistä melkein yhtä paljon kuin teatterilla näyttelemistä. Kyllä, olin erittäin ylpeä itsestäni ja tunsin olevani oikea mies.

Sitten sydäntäni alkoi nakertaa niin kuin mato nakertaa omenaa, joka ei ole enää hyvä ja terve. Tiesin, mikä minua nakersi, mutta yritin työntää sen pois. Noa siellä nakersi, koska kun Pondin tavarat olisi pakattu ja se olisi lähetetty pois, en näkisi häntä enää koskaan. En saanut olla siitä pahoillani, sillä se säästi minut Helvetiltä, mutta olin silti. Kovasti pahoillani. Vaikka kuinka muistelin, että Ekkua minä rakastin, ja vaikka aurinko kuinka paistoi verhojen lomasta päällemme ja linnut lauloivat meille, olin väärässä paikassa. En saanut olla siinä hänen vieressään, koska ajattelin niin sairaita ajatuksia, Noaa.

Minun olisi pitänyt nousta. Lihakset olivat maitohapoilla, mutta niiden särky johtui vain ratsastamisesta. En ollut juonut, en ollut koheltanut majatalon avajaisissa. En ollut muutenkaan tehnyt mitään sopimatonta. En ollut sanonut kenellekään mitään tyhmää. En ollut sanonut Noalle varsinkaan mitään tyhmää. En ollut laittanut viestiä, en ollut edes harkinnut, sillä mitä sanottavaa minulla muka oli? En ollut tehnyt mitään aikaisemminkaan. Pari kertaa olin hipaissut häntä, mutta silloinkin minulla oli ollut siihen syy, kuten auttaa hänet Pondin selkään silloin kerran. Ei yhtäkään sopimatonta kosketusta… Sopimattomia ajatuksia kyllä…

Nousin sängystä ja avasin silmäni. Minun ja Ekun makuuhuoneessa oli siniset verhot ja silloin sininen tuplapeiton pussilakanakin. Ikkunaverhoissa oli ruusukkeita ja osa niistä oli minun. Olin haaveillut tästä elämästä ja olin ollut onnellinen jo hyvän aikaa Kein jälkeen. Noa teki minusta sairaamman. Kun pääsisin tallilta, pääsisin hänestä, ja se tuntuisi pahalta, mutta se olisi oikein. Tällaisen viallisen ja sairaan Jumala oli minusta luonut, mutta ei minun tarvinnut toteuttaa taipumuksiani.

[NitthanOsallistuja]

14. Mun ärtynyt äitini sanoi aiheeksi ”no katulamppu”. 😀
363 sanaa

Onneksi Agnes ajoi. Kyllä minäkin ajaa osasin, mutta en olisi millään halunnut hevosenkuljetusvaunun kanssa. En edes tiedä, mitä pelkäsin, sillä aina matkat olivat sujuneet hyvin. Kerran olin sanonut Reitallekin, etten ikinä haluaisi ajaa kuljetusvaunun kanssa, ja siihen hän oli tuhahtanut, että se oli samanlaista kuin peräkärryn kanssa ajaminen: yli vain ei nähnyt. No, siinä tapauksessa se ei voinut olla niin vaikeaa, sillä kyllä minä peräkärryn kanssa osasin ajella ja peruutella, kun rauhassa sain tarvittaessa miettiä varsinkin niitä peruutuksia… Eikä niitä pitkillä matkoilla ollut…

Aamu oli ollut varhainen ja minua väsytti. Nojasin päätäni ikkunalasia vasten ja mietin hämyisästi, jäisiköhän siitä rasvainen jälki lasiin. Tunsin miten Jesse oli olemassa vierelläni, aistin sen kai hengityksestä ja ruumiinlämmöstä, mutta olin kummallisessa sumussa, enkä halunnut kääntää edes katsettani.. Ohi vilisevistä… Katulampuista… Olikohan hän kännykällä, vai katseliko toisen puolen… Lamppuja.

Lamppujen suhahtelu ohitse oli kuin lampaiden laskemista. Nukutti yhä enemmän. Etupenkillä kuulin Outin puhuvan hiljaisella äänellä, mutta sanoja en ymmärtänyt tai erottanut, ja ajaminen kesti kuisesti, päiviä ja öitä, ja katulamppuihin syttyi valo.

Se oli keltaista ja kelmeää, mutta se kuului asiaan. Sellainen valo näin kaukaisten, pellon keskellä palavien katulamppujen päissä kuului ollakin. Valkoista valoa oli vain kaupungeissa. Minulla oli Flidan riimunaru kädessäni, ja sen päässä itse hevonen. Tunsin puristavani narua, vaikka en käsiäni nähnytkään, ja Flidan takana taivas oli ihan kuin maalaus, ihan kuin huono animaatio, ei ihan niin kuin oikean talvisen taivaan kuului olla.

Toisessa kädessänikin oli jotain, ja kun käännyin katsomaan, se oli Noan käsi. Hänellä oli varmaan lapaset kun tuntuma oli niin puuroinen, mutta olihan talvi ja pellon keskellä tuuli kylmästi. Yritin kysyä, missä Flidan varsat olivat, mutta hän ei vastannut. Sen sijaan hän määräsi, että kuumempaa, enkä minä ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Silloin katulampuista kuitenkin leimahti tulta, ja minä päästin irti hänestä, ja Flidastakin päästin irti, koska halusin heidän pääsevän pakoon…

”Mä en voi oikeasti olla näin kuumassa”, Agnes sanoi silloin ja avasin silmäni.
”Mulla on ihan tosi kylmä”, Outi valitti hiljaa.
”Mä laitan tätä edes vähän kylmemmälle…”
”Äsken tänne meinas jäätyä, että et kyllä–”

Surullisena katselin Jesseä, joka tuijotti ikkunasta ulos niin kuin minä hetki sitten. Hänkään ei tainnut kuitenkaan tietää, miten hirveistä asioista näin unta, kun suostui vielä istumaan saman auton takapenkille.

***
***

20. Robert Harrington
”Kuka?”
”Robert Harrington.”
”Kuka?”
”Robert. Harrington.”

Kun näin Robert Harringtonin, muistin elävästi keskusteluni Reitan kanssa. Olin yrittänyt kysyä, kuka ihme on Robert Harrington, kun Reita oli häntä osoittanut ja todennut, että tuo on Robert Harrington, hänen onnenamulettinsa. Sen sijaan että hän olisi selittänyt tarkemmin kun kysyin, hän oli vain toistanut tämän Robert Harringtonin nimen hampaat yhä enemmän irvessä, niin etten ollut uskaltanut kysyä, varsinkin kun Robert Harrington oli lähestynt niin paljon, että hän olisi kuullut kuiskatunkin keskustelun.

Hallavassa näin hänet taas Pondia satuloidessani. En ollut varsinaisesti odottanut sitä, mutta en yllättynytkään. Olihan Tie Tähtiin sentään sarjakilpailu, ja hän oli ratsastanut aiemmissakin osakilpailuissa. Hyvin harva jätti ilmeisesti kilpailun kesken, ja aina painavasta syystä. Tämä nuori mies ei vaikuttanut luovuttajalta.

Reitan onnenamuletti Harrington pitäytyi erillään muista. Hän jutteli vain niille, jotka olivat selkeästi samaa porukkaa, enkä uskaltanut mennä siihen väliin. Olin toki utelias näkemään, tuottaisiko hän minullekin hyvää onnea kilpailuissa, mutta en tiennyt, mitä hyvän onnen saamiseen vaadittaisiin. Reita ei ollut kertonut. Hän oli todennut vain sijoittuvansa aina paremmin ja tekevänsä paremman suorituksen Pondilla, jos Harrington oli mukana. Ruunaan Kypärässä ilmeisesti tämä nuori mies oli ollut paitsi Reitan onnenamuletti, myös pahin kilpailija.

Pond vilkuili Harringtonin tammaa samalla kun minä häntä itseään. Olin melko varma, ettei hän huomannut minua. Loin vielä viimeiset tutkivat katseet häntä kohti ennen kuin kiristin satulavyön. Suitsimiseen tarvitsin aina koko keskittymiskykyni.

Pond avasi suunsa tosi helposti, kun sen suupielessä käytti peukaloa. Sen niksin olin oppinut jo Minin hoitajana. Kehuin Pondia ja suukotin sen poskea vedettyäni suitsien niskahihnan sen korvien ylitse. Sitten oioin huolellisesti sen olemattoman otsaharjan ja kiinnitin suitsien lukot.

”Tuttu hevonen”, sanoi tuntematon ääni silloin vähän matkan päästä, ja vaikka olin varma ettei kukaan minua puhuttelisi, käännyin katsomaan.
Robert Harrington oli huomannut tuijotukseni. Ihan varmasti. Ei hän muuten olisi siihen tullut.
”Joo tää ei oo mun”, sopotin hädissäni. ”Ei mun ollu tarkoitus tuijottaa sua.”
”Tuijottaa?”
”Joo, joo, Reita sanoi että… Tai siis tämän omistaja tuntee sut.”
”Schwart?” Harrington kysyi hassusti.
”Svart.”
”Tosi ahdistavaa”, hän naurahti, ja mietin, tiesikö hän olevansa onnenamuletti.

***
***

17. Robert Harrington 2
314 sanaa

”Tuttu hevonen”, sanoi Robert Harrington ensimmäiset sanansa minulle, kun olin juuri suitsimassa Pondia.
”Joo tää ei oo mun”, myönsin hänelle heti, sillä tottahan hän Pondin tunsi, jos Reitakin tunsi hänet ja hänen hevosensa. ”Ei mun ollu tarkoitus tuijottaa sua”, lisäsin vielä nopeasti, sillä olinhan juuri katsellut häntä kauan ja miettinyt, miksi Reita sanoi hänen olevan onnenamuletti.
”Tuijottaa?”
”Joo, joo, Reita sanoi että… Tai siis tämän omistaja tuntee sut.”
”Schwart?” Harrington kysyi hassusti ja saksalaisen kuuloisesti.
”Svart.”
”Tosi ahdistavaa”, hän naurahti. ”Hevospiirit on pienet. Sen mä tunnen ja tämän hevosen, mutta..?”
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, esittelin ja työnsin käteni häntä kohti.
”…Robert”, Harrington sanoi ja näytti hyvin eksyneeltä niin kuin melkein kaikki, jotka kuulivat nimeni ensimmäisen kerran.
”Kaikki sanoo mua Chaiksi”, sanoin.
”Harry halusi tulla vain tervehtimään teitä”, Harrington sanoi ja oli jo lähdössä, mutta en halunnut päästää häntä.
”Harry?” ihmettelin oikeastaan suurimmaksi osaksi siksi, että hänelle puhuminen oli parempaa kuin yksin jännittäminen. ”Mä luulin, että sä oot tyttö, Harry!”
”No se on kyllä tyt– Se on kyllä tamma…”
”Ja sen nimi on Harry?”
”Niin”, Harrington sanoi kohteliaasti, mutta sellaisella nuotilla, että oli varmaan ennenkin kuullut typeriä ihmettelyjä tyttöhevosensa nimestä.
”Tää on Pond… Mutta sähän tiesitkin sen jo naa!”
”Reita Svart ei ratsasta?” hän kysyi, ja se oli ennemminkin toteamus.
”Se sanoo että se on liian vanha näihin kilpailuihin jo”, möläytin ennen kuin tajusin, että ehkä Reita ei halunnut kaikkien tietävän sitä.
”Vai liian vanha”, Harrington hymähti ja sai minut pelkäämään, että hän olisi itse Reitan kanssa samaa ikäluokkaa.
”Ei se oikeasti ole”, kiirehdin sanomaan.
”Mm. Sua mä en ole ennen nähnyt Chai. Ootko sä kilpaillut ulkomailla, vai muuten vain ihan eri paikoissa kuin mä?”
”Oikeastaan”, rykäisin ja tunsin punastuvani. ”Oikeastaan… Mä en ole ennen… Tai nää on mun…”
”Hei, sehän on hienoa!”, Harrington sanoi, ja tiesin heti, että hänen täytyy olla onnenamuletti ystävällisyytensä takia. ”Kaikki ne jostain aloittaa, ja sulla on mennyt hienosti! Onnea kisaan.”

[NitthanOsallistuja]

Taas tästä lähtee. Panttaan vielä muita, jos saisin viimeisteltyä nekin siedettäviksi ennen julkaisua.

1. Estetreeni
304 sanaa

Pond oli nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Se oli ratsastuskoulun konkarihevonen ja tottunut toimimaan tuntemattomien, erilaisten, taitamattomien ratsastajien kanssa. Viime aikoina sillä oli kuitenkin ratsastanut Chai, aina sama poika, joka ei ollut Pondin ratsastajien pitkässä listassa surkeimmasta päästä.

Chai tahtoi hypätä paljon, ja hyppäämisestä Pond piti. Siitä oli mukavaa ravailla jo lämmittelyravejaan Chain kanssa, kun se huomasi Reitan ryhtyvän kokoamaan esteitä kentälle. Silloin sillä oli kova työ muistaa ravata ihan rauhallisesti. Innostuessaan Pond tapasi nimittäin lisätä tahtia, ja Chai puolestaan jännittyi aina silloin, mikä ei tuntunut Pondista erityisen mukavalta. Pond oli järkevä hevonen, ja kyllähän se tiesi, ettei se pääsisi hyppäämään yhtään nopeammin vaikka hurjastelisi kuinka. Ratsastuskoulusta saamastaan kokemuksesta se tiesi myös sen, että hyppääminen loppuisi lyhyeen ja se joutuisi taas kävelemään talutustunneille, jos säikäyttäisi ratsastajansa estetunnilla.

Chain ryhdistäytymisestä Pond tunsi, että nyt oli aika. Chai veti Pondia hieman liikaa oikeasta suupielestä ohjalla ja vastaavasti piti vasenta ohjaa liian löysänä, mutta ei se oikeastaan haitannut. Pond vain tunsi, että nyt hänen ratsastajallaan taisi olla taas liian paksut sormikkaat käsissään, kun ohjastutuma oli niin omituinen. Siitä huolimatta Pond nosti kiltisti laukan käskystä ja teki melkein jo automaattisesti vielä yhden suuren ympyrän, jonka Chai aina halusi mennä ennen hyppyä.

Esteen lähestyessä Pond taivutti hieman niskaansa oikealle juostessaan. Se halusi nähdä mitä teki, sillä se ei täysin luottanut Chain antamiin merkkeihin. Tällä kertaa ratsastaja arvioi ponnistuksen kuitenkin ihan oikein. Pondille este oli pieni ja helppo. Se lennähti yli keveästi ja nopeasti, liikoja miettimättä ja pärskähti tyytyväisenä.

Moni ratsastuskoulun hevosista ei tykännyt estetunneista. Kuulemma huterat, pelkäävät ratsastajat olivat erityisen inhottavan tuntuisia, kun vauhtia oli paljon ja este ylitettävänä. Ja alkeisestetuntien esteet olivat niin pieniä, että oikein ärsytti hypätä, kun helpommin olisi päässyt juosten ylitse. Pond ei ollut koskaan ollut sitä mieltä. Se olisi hypännyt mieluiten koko ajan, ja nyt Chain kanssa TT-cupin finaaliin valmistautuessaan se tunsi olevansa kuin lomalla.

***
***

9. Harmahtava takki
(311 sanaa)

”Sä oot tyylikäs.”

Hymyilin Ekkulle, joka työnsi käsiään vaalean villatakkinsa hihoihin sänkymme edessä. Sanoin kiitos, koska taisin olla samaa mieltä kuin hän. Olin katsonut viime vuonna tähän aikaan Ekun silloisessa kaksiossa, miten hän oli valmistautunut saman Tie Tähtiin -cupin osakilpailuihin, enkä olisi ikinä voinut kuvitella itseni ylle kisatakkia. En ollut ollut edes kateellinen, koska ei minun kuulunutkaan näyttää sellaiselta. Kilpailijalta.

Minun takkini oli ostettu pikaisesti käytettynä. Se oli joskus ollut musta, mutta nyt se oli harmahtava, vaikka olin pessyt sen mustan väriaineen kanssa ennen ensimmäisiä osakilpailuita. Siinä oli ollut rispaantuneet hihansuut, mutta olin ommellut ne äidin ohjeen mukaan näteiksi taas. Ekku oli vaihtanut siihen uudet napit, kun ne olivat olleet eripariset. Takkini oli maksanut viitosen, mutta ei enää näyttänyt siltä. Omasta mielestäni näytin ihan vakavasti otettavalta kilpailijalta, vaikka takki ei ollutkaan niin hieno kuin muilla. Sentään minulla oli ihan uusi oma kypärä päähän laitettavaksi, ja oikeat ratsastussaappaat. Tie Tähtiin -cuppiin saakka olin ratsastanut vanhoissa lenkkareissa.

Sitä paitsi sovin hyvin yhteen Pondin kanssa, kun takkini ei ollut ihan pakasta riipaistu ja täysin musta. Pondin ainoa satula oli myös elämää nähnyt. Sen valkoinen kouluhuopa ei ollut enää valkoinen, koska olin ennen kolmatta osakilpailua pessyt sen vahingossa punaisten kanssa ja Reita oli sanonut että sillä sitten mennään. Suitsetkin olin saattanut vaahdottaa samassa rytäkässä hieman kuiviksi. Ihan uusi strassipanta Pondilla kuitenkin odotti suitsissaan.

Sitä paitsi ensimmäisen osakilpailun jälkeen kukaan ei ollut enää katsonut viistoon minua sen paremmin kuin Pondiakaan. Saatoimme olla nuhjuisempia kuin muut, mutta olimme oppineet hyppäämään — tai siis minä olin, Pond oli osannut aina. Vaikka mokaisin finaalissa radan täysin, kukaan ei sanoisi minusta enää pahaa sanaa, eikä muistelisi melkein mustaa takkiani tai Pondin vaaleanpunaista huopaa.

Ekku tarttui käsivarteeni ja halasi sitä villatakki yllään. Hän katseli meitä vaatekaapin oven kokovartalopeilistä. Minä katselin häntä, mutta katseemme eivät kertaakaan kohdanneet. Hän oli suloinen villatakissaan ja vaaleissa farkuissaan, ja halusin suojella ja hoitaa häntä niin kuin pikkusiskoani.

[NitthanOsallistuja]

Tässä on sitten kiireellistä ja pian kirjoitettua, pliis

[Julkaisija]

Viestit