[NitthanOsallistuja]

Tie Tähtiin -valmennus Hallavassa
358 sanaa

Jesse ajoi lainatulla autollaan, veti lainattua traileria ja vilkaisi lainattuja hevosiamme puhelimensa näytöltä, joka välitti kuvaa trailerista. Minun puhelimeni näytöllä puolestaan oli vaalea puhekupla, jossa luki yksi pieni kysymys. Miten meni? Sen oli lähettänyt Reita, ja se oli ensimmäinen koskaan vaihtamamme WhatsApp-viesti. Minun teki mieli näyttää sitä Jesselle, mutta tyydyin vain vilkaisemaan häntä. Ei Jesse ymmärtäisi, mistä tässä oli kyse. Eikä varmaan Reitakaan.

Ehkä pitäisi siis keskittyä viestin sisältöön ja yrittää vastata siihen. Miten meni? Miten meni valmentaja Gwylnin estevalmennuksessa — elämäni toisessa estevalmennuksessa Reitan ylläpitohevosen kanssa?

Hyvin kai? Aluksi oli jännittänyt ihan hirveästi, eikä Pond ollut edes ravannut suoraa linjaa. Sitten olin kokenut saman kuin viime valmennuksessa ratsastuskeskus Eevassa. Sen tunteen, joka oli huimausta ja pelkoa, mutta myös sellaista hyvää jännitystä, ettei sellaista oikein olekaan: saman tunteen, jonka olin kokenut aina teatterilla näytelmien ensi-illoissa. Pond oli tietenkin suoriutunut hyvin, muuta siltä ei niin matalilla esteillä voinut kuulemma odottaakaan, mutta minäkin olin nauttinut. Valmentaja Gwylnillä oli ollut paitsi miellyttävä, hieman etäinen puheen nuotti, myös mieleenpainuva tapa hakea erikoissanastoa englannin kautta niin kuin minä joskus haen perhesanastoa äidin puhuman kielen kautta.

Toisaalta, halusiko lie Reita kuulla sellaisista asioista? Ehkä meillä ei ollutkaan mennyt hyvin. Minulla oli ollut koko valmennuksen ajan vaikeuksia saada Pondin askelta lyhennettyä, joten samalla ponnistuspaikkojen arviointi oli mennyt huonosti. Pond oli kokonaista neljä kertaa päässyt hyppäämään askelta liian aikaisin ja yllättänyt minut. Valmentaja Gwyln oli sanonut, että ratsastan välillä kovin hätäisesti ja kiihdytän Pondia itsekin. Ehkä Reita halusi tietää kaiken tämän?

Vilkaisin uudelleen Jesseä, joka ei halunnut hirveästi jutella muusta kuin hevosista välillä, ja Hallavasta, jossa valmennus oli pidetty. Naputtelin puhelinta ja painoin lähetä. Vihreässä puhekuplassa luki lähestymisistä, ponnistuspaikoista, tekemistäni virheistä, mutta myös vähän viimeisimmästä harjoituksestamme, jossa olimme onnistuneet ihan hyvin Pondin kanssa, lähinnä Pondin ansiosta tietenkin — enhän minä osaa mitään.

Reita kirjoitti. Vihreän puhekuplan alle ilmestyi vaalea, jossa luki älä jaarittele. Sen alle ilmestyi vielä yksi.
Mä tarkotin et millä mielellä sä oot.

Napsautin puhelimen näytön pimeäksi ja katsoin kojelautaan kiinnitetystä Jessen kännykästä hevosia. Pond nuokkui pää heinäverkossa. Minun silmiäni kutisi ja kirvelsi hieman, joten hinkkasin niitä hupparini hihaan ja haukottelin muodon vuoksi. Reita oli kysynyt minulta kuullumisia, ja ainakin sen takia muistaisin aina ensimmäisen TT-valmennukseni.

[NitthanOsallistuja]

Estevalmennus Ratsastuskeskus Eevassa 28.3.
392 sanaa: Nitthan Chai ja Sand Pond

Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!

”Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta”, sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
”Okei”, vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.

Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.

Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.

Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.

Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.

”Tempo sais olla tasaisempi”, Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. ”Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät — Nitthan?”
”No?”
”Kuunteletko sä?”
”Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!”

Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.

[NitthanOsallistuja]

Ensimmäinen lento

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai — nyt — ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

”Mikä sun tuli?” kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
”Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi”, vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.

316 sanaa

[NitthanOsallistuja]

Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

”Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen”, Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla yllättäen. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukosta — niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

”Mitä?” hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. ”Ford vetää välillä ite ovet lukkoon”, hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
”En mä sitä…”
”Mitäs?”
”Mä en… Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!”

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa — sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä — ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

”Siellä ratsastetaan”, Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
”Niin mut…”
”Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi.”
”Niin kai sitte…”

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

”Ei tää oo Pondin harja..?”
”Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris”, Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

”Moi Noa”, tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. ”Moi.”
”Vitsit Flida on jo pyöree — moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko — onks se ollu terveenä?”
”Se voi ihan hyvin”, Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. ”Vai mitä Flida?”
”Tää on Pond”, sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
”Joo, mä kuulinki tästä”, Noa onneksi sanoi. ”Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?”
”Sori!”

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

”Chai”, hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

”No?”
”Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?”
”Joo… Mutta miks?”
”On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy.”
”Ai et halua? Sä välität musta.”
”Nokka kiinni ja laita suitset”, Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. ”Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon”, hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
”Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?” kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
”Tarviksä mua?” Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
”En mä oo varma”, vastasin rehellisesti. ”Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä… Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi.”
”Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea.”
”Karatea! Harrastaaks se karatea!”
”Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä.”
”Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!”
”Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi–”
”Mä en osaa!”
”Irti! Älä koske muhun.”
”Sori, mut mä en osaa!”
”Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?”
”Mikä?”
”Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään.”

1032 sanaa

[NitthanOsallistuja]

Vieras hevonen

Illalla oli alkanut sataa. Se oli tehnyt minusta levottoman. Ukki ja Ekku olivat jutelleet levollisesti tupakeittiön pirtinpöydän ääressä, mutta minä olin kaivannut yhtäkkiä pois. Ekku, joka aina tuntuu aistivan mielentilani, oli ojentanut minulle ukin auton avaimia ja sanonut hymyillen, että näytin kaipaavan ajelua.

Tähän olin siis tullut, enkä käsitä miksi juuri kaikista paikoista tähän. Sadepisarat olivat jo kastelleet hiukseni ja valuivat laiskasti kasvoillani ja niskassani. Tuijotin ruskeaa tammaa, joka ei ollut Maya, ja yritin käsittää viimeaikojen tapahtumia.

Tuo hevonen oli viimevuotinen Tie Tähtiin -estetähti. Viime vuonna minä en ollut vilkaissutkaan sitä, vaikka olin käynyt sen kanssa samalla tallilla päivittäin. Olin katsonut ihan toista samassa luokassa kilpailevaa hevosta, ruskeanvalkoista, Cuba-nimistä, tai oikeastaan sen ratsastajaa. Vuosi sitten olin jäänyt tallille tuon hevosen lähtiessä kilpailemaan, ja suurin hevossaavutukseni oli ollut paljon rauhallisempien tammojen taluttaminen hakaan kuolematta. Reita oli kilpaillut tuon kanssa metrin luokissa silloin, kun minä olin opetellut pysymään hevosen selässä putoamatta edes käynnissä. Ja nyt, vaivaista vuotta myöhemmin, minun pitäisi muka pystyä samanlaisiin stuntteihin.

Käänsin katseeni hevosesta ja tähyilin ympärilleni. Yhtäkkiä kaipasin taas seuraa, mutta kukapa siellä sateessa olisi seissyt. Suurin osa hevosistakin oli sisällä. Tiesin, että tuvassa kahviteltaisiin, mutta en ollut varma, saisinko mennä sinne enää. Kaipasin kotiin, Markuksen kämppikseksi taas. Kaipasin maidon vaahdottamista teatterin kahvilassa jonkun tilaamaa lattea varten, ja erityisesti viimeisekseni jääneesssä Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä näyttelemistä. Kaikkea tuttua. Minulla oli ollut entistä elämääni ikävä vain harvoin, mutta nyt ikävöin sitä kovemmin kuin koskaan. Se oli Reitan syytä, ja Pondin syytä se oli, Tie Tähtiin -cupin syytä ja tämän kauhean sään syytä.

Ojensin ruskealle tammalle käteni. Se kurotti minua kohti hakansa portin ylitse ja vesi valui sen turpaa pitkin. Se hamuili huulillaan kättäni ja antoi minun sitten silittää poskeaan. Sen karva oli aika karkeaa. Painoin suukon sen märälle turvalle. Kyllä minä itseni tunsin. Ainahan minä muutoksista hermoilin ja jännitin kaikkea. Oksentaisin varmasti ennen ensimmäistä osakilpailua, mutta oksensin minä aina ennen jokaista roolianikin teatterilla. Tottahan minä osasin rakastaa sellaisiakin asioita, joita pelkäsin. Niin kuin teatteria. Ja hevosia. Ja ehkä sitä kilpailemistakin. Kyllä tämä tästä.

TT: 335 sanaa

[NitthanOsallistuja]

Tämä on ihan ajatuksenvirtaa, mutta kun Häjyjen keikasta on triljoona vuotta jo ja ai miten halusin siitä kertoa. Päätin, etten ota paineita. 🙂 Tämä epätarina sisältää omituisia pohdintoja Hellosta, Chaista, taiteesta ja rakkaudesta.

En pitele Ekkua niin kuin kitaraa

”Tanssi mun kanssa ai Sunstra, naa”, sanoin Ekulle heti, kun astuimme hämärään, keltaisella valolla edestä valaistuun tilaan. Tuntui kuin olisin astunut suomielokuvien latotanssikohtaukseen. Kaiken lisäksi olimme vähän myöhässä.
”En mä varsinaisesti osaa tanssia”, Ekku vastasi, mutta silitti kuitenkin peukalollaan kulmakarvojani, joten uskalsin vetää hänet vyötäröltä lähelleni.
”Tanssi mun kanssa naa naa naaaa”, jatkoin mankumista. Ekku hymyili niin että hänen nenänpielensä rypistyivät. Ekun hymystä näki täsmälleen kuinka kauan hän piti teeskenneltyä kitinääni suloisena. Kun alkoi riittää, hänen suunsa supistui. En koskaan ollut kokeillut, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Meillä säilyi sopu yleensä hyvin.
”Mai pai nong Chai”, Ekku kuiskasi. Vaikka äänteet olivat oikein, nuotti ja painotus olivat niin väärin, ettei hänen virkkeensä tarkoittanutkaan suomeksi, että ei tanssita, pikku-Chai. Nauravista silmistään päätellen tiesi sen itsenkin. Hän tapasi sanoa minun nimenikin väärin, tätä nykyä tosin tahallaan. Väärällä nuotilla se oli Hymy. Oikeasti olin Poika. Mutta ei sellaisilla pikkuseikoilla ole väliä! Mai pen rai — ei se ole niin tarkkaa!
”Mut mä haluun…”
”Tuu, mennään kattoon Nellyä.”
”Tanssimaan…”
”Chaaaai khaaa, ma nii kha”, Ekku kutsui minua mukaansa mahdollisimman hellyyttävästi ja veti minua kädestä, ja miten minä sellaiseen voisin vastaan väittää? Seurasin siis häntä ja höpötin siitä, miten hän osaa enemmän thain kieltä kuin minä, vaikka pikkusiskoni on sinnikkäästi yrittänyt minua opettaa ja äiti pakottaa. Ekku vain nauroi ja kutitti minua kyljestä, mutta ei onneksi tällä kertaa niin kovasti, etten olisi saanut enää hengitettyä.

Ekku ei näe Nellyä kovin usein, vaikka nykyään asummekin melko lähellä. Vaihdoin siis pakolliset kohteliaisuudet Nellyn ja Eetun kanssa, ja koska olin vasta päättänyt työpäiväni tallilla, niitä oli kovin vähän. Sen jälkeen yritin antaa Ekulle tilaa ja olla näyttämättä siltä, että odotin häntä kuin koira emäntäänsä kaupan edessä. Katselin ympärilleni, ja vaikka minun kuuntelemani musiikki on iloista poppia, viihdyin tanssiorkesteria ja tanssijoita katsellen mainiosti.

Häjyt oli suloinen orkesteri. Aluksi en saanut silmiäni irti Jannesta, laulavasta poliisisedästä. Hänellä oli mikrofoni kädessään ja hän piti nimetöntään ja pikkusormeaan sen alapuolella. Ymmärsin ensivilkaisulla, miksi tädit tykkäsivät hänestä. Hänellä oli otteet ja eleet kuin hän olisi poikabändissä eikä tanssimusiikkiorkesterissa, ja samalla hän oli pukeutunut siististi kuin haluaisi olla kaikkien noiden rouvien vävy. Olisin aina halunnut olla samanlainen: pitkä ja vaalea tietenkin, mutta ennen kaikkea olisin halunnut uskaltaa olla esillä noin luontevasti. Jannella näytti olevan oikeasti hyvä olla. Hänen hartiansakin olivat rennot ja ääni toimi hyvin. Minä puolestani olin tavannut aina oksentaa teatterin vessassa melkein siihen asti kunnes esirippu nousi…

Jannesta tuli mielen Markus, paras ystäväni, ja tietenkin kaikki teatterimuistoni. Markus oli samanlainen esiintyjä kuin tuo Janne. Olin joskus halunnut saada selville hänen salaisuutensa, jotta voisin olla yhtä hyvä. Ainakin Markuksen tapauksessa se oli asenne. Hän sanoi luottavansa täysin siihen, että yleisö on hänen puolellaan ja haluaa hänelle hyvää. Jannenkin silmät nauroivat, kun hän hymyili suoraan ensin yhdelle ja sitten toiselle ohitse tanssivalle parille. Siitäkään ei ollut varmasti haittaa, että Janne oli pitkä, vaalea ja komea, niin kuin Markus. Minäkin olisin halunnut olla, mutta olenkin lyhyt ja musta, enkä erotu lavasteista.

Katselin Jannea kauan kateellisena ennen kuin edes huomasin Hopiavuoressa käyvän Hellon äärimmäisenä oikealla. Janneen verrattuna hän oli melkein näkymätön. Janne saattoi hymyillä tädeille, mutta Helloa katsoessani minä hymyilin väkisin itse. Hänen ilmeensä näytti siltä, miltä karitsan villaturkki tuntuu. Jarilla oli sama ilme, kun hän tanssitti vastahakoista äitiäni minun nuoruusvuosieni kodin keittiössä, ja pikkusiskollani kun hän juoksi minua vastaan Tikkurilan rautatieasemalla tai halasi Jaria kuristusotteellaan. Olen nähnyt kuvan, jossa näytän itse samalta. Se on Ekun instassa: hänen selfiensä, josta hän yrittää häätää minua painamalla minua poskesta etusormellaan, mutta ei ole yhtään tosissaan.

Hello vaihtoi harmonikan kitaraan, kun musiikki loppui. Huomaamattomasti hän silitti kitaraansa sormillaan posket punaisina, silmät pehmeinä ja pieni hymy huulillaan. Tunsin sen silityksen omissa sormissani sitä katsoessani, sillä se kaikki oli niin tuttua. Vilkaisin Ekkua, joka jutteli vieläkin Nellyn kanssa ja lähetti minulle ohimennen lentosuukon. Nappasin sen kiinni ilmaan hypäten, koska se lensi mukamas niin korkealla, ja painoin sen sitten poskeeni. Ekku hymyili ennen kuin keskittyi taas täysin Nellyyn. Minä en koskaan pidellyt Ekkua niin kuin kitaraa. Sen sijaan Hello piteli kitaraansa niin kuin naista.

Seurasin Helloa kun hän soitti. Hän ei herättänyt huomiota ulkonäöllään tai eleillään niin kuin Janne. Hänen silmänsä katselivat ihmisiä kiinnittymättä kehenkään, ihan niin kuin hän ei saisi katsekontaktia kehenkään. Hänen ilmeensä ei ollut kuitenkaan kivettynyt. Kun Jannen hymy riippui yleisöstä, Hello puolestaan ilahtui, piristyi, rauhoittui ja ahdistui musiikin mukana. Hän oli niin kuin lapset joulunäytelmässä: ihastunut itse esityksensä sisältöön, joka ei kuitenkaan ikinä välittyisi näytelmää katseleville vanhemmille, ellei siinä olisi mukana Jannen tapaisia. Hellosta olisi tullut varmasti erinomainen kirjailija, jos hänen soittotaitonsa olisi voinut muuntaa kirjoitustaidoksi. Silloin nimittäin arvioitiin pelkkää tuotetta. Hänestä tuli mieleen soittorasia. Ajattelin, että kun soittorasia suljettaisiin, kun musiikki loppuisi, häntä luulisi pelkäksi laatikoksi, ellei tietäisi paremmin.

Kun katselin Häjyjä, tunsin kaikkein päällimmäisenä kuitenkin kateutta. Halusin olla niin kuin kuka tahansa heistä: vaikka edes Hello. Vaikka näytteleminen tarkoitti minulle teatterin vessassa oksentelua ja ympäri vuorokauden kestävissä harjoituksissa lavan lattialla makaamista ja sekavaa itkeskelyä, se oli kaikki ollut joka kerta sen arvoista. Minä halusin näytellä, vaikka en ollutkaan niin kuin Janne ja Markus. Olin rakastanut jokaista rooliani, jokaista pikku sivuhenkilöäni, niitäkin jotka eivät puhuneet näytelmässä mitään. Jyrkässä olisi edes pikku teatteri… Se olisi ihan lähellä… Voisin käydä samalla lukion: Ekkukin oli käynyt aikoinaan etälukiota… Vaikka en ikinä pääsisikään teatterikorkeaan, voisin yrittää… Tietäisinpähän ainakin, että en ollut päässyt, enkä aina miettisi, että mitä jos…

Riistin katseeni Hellosta, kun Ekku laski yllättäen leukansa olalleni ja halasi käsivarttani. Ilmeisesti juttu oli toistaiseksi loppunut Nellyn kanssa. Katsoin suoraan hänen silmiinsä ja mietin, mitä mieltä hän olisi ajatuksistani. Ekku suukotti nopeasti niskaani. Päätin olla murehtimatta. Hän tiesi kyllä, että jos hän laittaisi minut valitsemaan itsensä ja teatterin tai minkä tahansa väliltä, valitsisin aina hänet, ja silti hän ei ollut koskaan kieltänyt minulta mitään.

”Saanko tämän tanssin madam?” kysyin taas toiveikkaana ja oikein puolittain tosissani pokkasin, kun Ekku päästi minusta irti.
”Kulta kun sä et osaa humppaa”, Ekku nauroi.
”No, sä viet sitten, mäa”, ilmoitin puhutellen häntä niin kuin vaimoa ja äitiä on tapana ja vedin hänet mukanani hänen kauhistuneesta ilmeestään välittämättä. Tottahan minä nyt humppaa osasin, herran tähden, vastahan minä muutama vuosi sitten sen opettelin näytelmää varten!
”Yksi tanssi sit vaan”, Ekku määräsi, mutta niin villaisen kuuloisesti, ettei ollut kuitenkaan tosissaan.

Kolme tanssia myöhemmin tunsin olevani peruskoulun discossa, kun huojuin epätahdissa hitaita Häjyille tosi epätyypillisen balladin mukana kädet Ekun ympärillä. Yritin päättää, mikä minulle merkitsi elämässä eniten. Sanoin kolmivuotiaana, että minusta tulee näyttelijä, mutta se taisi olla oikeasti lapsellinen unelma. Äiti sanoi usein, että olen jo sen ikäinen, että minulla saisi olla vaimo ja ainakin pari lasta, ja sekin kuulosti oikeastaan tosi hyvältä unelmalta. Minun vaimoni olisi Ekku, vaikka äiti olikin toista mieltä. Äitini Fah sanoi katsoneensa minulle valmiiksi kauniin tytön, jolla on vaalea sileä iho ja hyvät käytöstavat. Hänen nimensä oli Busarakham. Yleensä vastasin sellaisiin kommentteihin jotain Ekusta. Silloin äiti vaihtoi aihetta. Hän tiesi kyllä, mitä mieltä olin thaitytöistä, joiden kieltä en edes ymmärtänyt, jos aihe oli jokin lennokkaampi kuin kotiasiat. Samoin minä tiesin, mitä mieltä äiti on valkoisista tytöistä, joilla on liian lyhyet hameet ja äidin mielestä liian vinot hampaat — sitä paitsi valkoiset tytöt olivat äidistä liian pitkiäkin, eivätkä koskaan osanneet käyttäytyä.

Olisin tietenkin halunnut olla hyvä poika. Äiti olisi toivonut, että minusta tulee lääkäri, lakimies tai edes insinööri — näin hän asian muotoili. Minun piti asua kaupungissa, ja kun minä tulisin töistä, Busarakham odottaisi ruuan kanssa. Hän olisi pessyt ja puettanut näteiksi pikku Thanayutin ja lettipäisen Puifain, ja ruuan jälkeen minä kertoisin itselleni käsittämättömällä kielellä tarinoita kaukaisesta maasta, jossa on aina kesä, aivan niin kuin olisin itse joskus käynyt siellä. Pöydällä olisi thainkielisiä sanomalehtiäkin siitä huolimatta, että Busarakhamin ei tarvitse rasittaa maailman asioilla aivojaan, ja minä en edes tunnista aakkosia, vaikka pikkusiskoni on kuinka niitä yrittänyt minulle opettaa… Mietin, oliko äidin ihailema Busarakham todella sellainen, ettei haluaisi suotta rasittaa aivojaan. Miten äiti saattoi edes haluta minulle sellaista oltuaan ensin itse minun sankarini, joka opetti minulle paitsi miten kuoritaan peruna, myös miten derivoidaan trogonometrinen funktio? Busarakhamin täytyi olla omalla tavallaan yksi miljoonasta, sillä en ollut milloinkaan vielä tavannut hänenlaistaan tyttöä.

Äiti ei halunnut minulle ainakaan tätä elämää, jota nyt elin. Olin jo kahdeksantoista, enkä vieläkään naimisissa. Sen sijaan asuin yhdessä naimattoman naisen kanssa, mikä on tietenkin täysin sopimatonta. Elin maalla, enkä ollut kouluttautunut edes peruskoulua pidemmälle. Olin kaapinut elantoni ensin tarjoilijana teatterilla ja nyt ukin pikku kengitysapulaisena, vaikka äidin mukaan minulla olisi lahjoja ainakin luonnontieteissä. Mutta kun minä halusin vain näytellä ja olin onnellinen pöyhiessäni puruja karsinassa. Kaikki muu kouluttautuminen ja työnteko oli ollut aina vain pois siitä ajasta, jonka sain näytellä pikku teatterilla…

”Ai Sunstra”, mumisin Ekun hiuksiin.
”Mm?”
”Mulla on niin kova ikävä teatteria.”
”Mm. Mä tiedän.”
”Jyrkässä on kuulemma teatteria. Saanko mä mennä?”
”Tietenkin, hölmö. Mä oon itse asiassa ihmetelly, mikset sä oo menny jo heti kun me muutettiin tänne!”

Hellokin osasi yllättää. Hänen lauluäänensä tuntui olevan oktaavia korkeampi kuin puheäänensä. Kun musiikki loppui, päästin Ekusta irti ja taputin niin kuin muutkin. Hello näytti pirunsarvikäsimerkkiä ja nauroi itsekin, kun tanssijoista kuului yhteinen kuoronaurahdus. Esiintymistä se sekin oli. Hello oli hauska, kunhan sai tilaa Jannelta. Taitavakin hän oli, vaikka ei ollutkaan hirveän pitkä, eikä edes kovin vaalea. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että hän oli niin kuin minä: lopulta ihan tyytyväinen sivuosaansa, kunhan sai vain toteuttaa omaa juttuaaan.

[NitthanOsallistuja]

Tarina, jossa on sinitakkinen mies (22.1.)

Niin tutun näköinen, niin kovin tutun näköinen mies hieroi peukalollaan ja etusormellaan kulmakarvojaan ja rutisti silmiään kiinni. Hänellä oli sininen takki, ja takin rinnassa oli leveät punaiset raidat. Sekin näytti ihan hirveän tutulta.

Olin kesällä kerran piipahtanut Hopiavuoren hevostallilla. Muistin, että tallin isäntä tapasi laskea katseensa ja kumartaa päätään aavistuksen hymyillessään, ja että olin pelännyt jonkin pienen koiran purevan minua nilkkaan. Sen koiran oli poiminut maasta mies, jonka tapana näytti olla säilyttää katsekontakti aavistuksen liian pitkään puhuessaan. Silläkin miehellä oli ollut rastat, mutta se ei ollut tuo sama. Tämän suupielet olivat kireät, ja se ele näytti vieraalta, vaikka olisin voinut vannoa nähneeni sivuprofiilin joskus aiemminkin.

Jännitys oli saanut minut tärisemään ja empimään ovella vain hetkeä aiemmin. Se oli salvannut hengitykseni ja saanut kurkkuni tuntumaan rutikuivalta. Sitä miestä katsellessani en voinut kuitenkaan olla hermostunut. Olisin halunnut muistaa, kuka hän oli. Kenellä oli punainen tukka, haltiamaiset korvat ja ankara ilme?

Päätin, että tämä mies oli kai tullut minua vastaan kaupassa joskus tai jotain sellaista. Varmasti kaikki otsonmäkeläiset olivat tulleet, vaikka olin vasta kesällä muuttanut Ievannevalle Ekun kanssa. Ehkä olin pannut tämän miehen merkille jonkin pikkuasian vuoksi. Hän saattoi olla katsonut minua ystävällisesti epäluuloisen silmiensiristelyn sijaan. Ehkä hän oli ollut tiellä, kun olin yrittänyt saada jotain hyllystä. Jossain olin hänet nähnyt. En minä kuvitellut. En ollut nähnyt kenenkään toisen lepuuttavan jalkaansa seisoessaan tuolla tavalla toisen edessä, pelkkä kantapää maassa, ja pyörittelevän nilkkaansa. Kävelin hänen luokseen, sillä minun täytyi löytää Eetu Hopiavuori, joka katsoi aina alaspäin hymyillessään. Jännitys palasi saman tien, kun muistin Eetu Hopiavuoren ja asiani.

”Anteeksi.”
Sinitakkinen mies kohotti katseensa ja kääntyi minua kohti. Hänen kellanruskeat silmänsä siristyivät, mutta eivät inhosta. Hänkin oli ilmeissesti huomannut minut joskus kaupassa.
”Mä etsin Hopiavuoren Eetua”, kerroin, nielaistuani ensin itsepäisesti virkkeeni alkuun pyrkineen phii-sanan.
Hänellä kesti ainakin sekunnin liian kauan vastata. Hän vilkaisi hiuksiani ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi rispaantuneisiin takinhihoihini, kun se vaelsi alaspäin. Hänkin oli huomannut minut joskus kaupassa.
”Luulen, että Eetu on isommassa tallissa. Tuolla”, hän sanoi niin venäläisellä aksentilla, että säpsähdin silkasta yllätyksestä ja osoitti peremmälle talliin.
”Kiitos, ph..” sanoin, enkä melkein muistanut sensuroida puhettani, koska kaikki ajatukseni olivat taas jännityksessäni ja siinä, mistä hänet tunsin.

Hengitin syvään sisään, kun lähdin. Painoin sormenpääni yhteen. Irrotin ne taas. Tarkistin, että lapaseni olivat varmasti taskuissani vielä. Hieroin käsiä yhteen ja yritin ajatella, että viikon kuluttua tähän aikaan kävelisin tätä samaa käytävää pitkin jännittämättä. Pitäisi kestää vielä vähän aikaa.

Olin jo melkein tallin toisessa päässä, hänen osoittamassaan suunnassa, kun hän puhuikin vielä.
”Nitthan..?” hän sanoi hyvin epävarmasti. ”Buat… Paithon…?”
Pysähdyin ja käännähdin häntä kohti. Hänellä oli toinen käsi takkinsa taskussa ja hän katsoi minua kuin olisin äärimmäisen vaikea ristisanatehtävä. Olinko sittenkin pelannut jalkapalloa häntä vastaan? Hän vaikutti liian vanhalta, jotta olisi voinut pelata samoissa junnusarjoissa. Tunsinko hänet teatterilta? Hetkinen — ehkä tunsin hänet kirkosta? Oliko hän joku Ekun kavereista? Voisiko hän olla joku Markuksen kavereista?
”Nitthan Paithoonbuathong”, sanoin lopulta, ja melkein saman tien minulla välähti. En tuntenut häntä kirkosta sen paremmin kuin jalkapallostakaan. ”Khun Marshall Kozlov”, nimesin hänet tyytyväisenä, ja hän hymyili pienesti. Vastasin hymyyn, mutta en ollut varma, pitikö minun nyt ilahtua jälleennäkemisestä. En tuntenut Marshallia hyvin. Hukkasuolla hän oli vilkaissut minuun ehkä kahdesti. Siitä ei ollut kauaa, mutta samalla siitä tuntui olevan vuosisata. En ollut enää seitsemäntoista, enkä halunnut ajatella Hukkasuota, enkä varsinkaan —

Käännyin nopeasti ja jatkoin matkaani jatkamatta keskustelua. Se oli ennen se. Lopeta.

Eetu Hopiavuori oli todella tallin toisessa osassa. Hän nosteli toisiin karsinoihin heinäverkkoja, toisiin pelkkiä heinäkasoja kottikärrystä, ja suoritti askarettaan omituisella hellyydellä, niin kuin työlleen omistautuneen hoitajan voi välillä nähdä hoivaavan potilaita Otsonmäen terveyskeskuksessa. Sitä oli melkein sääli keskeyttää. Samalla minun oli pakko. Tukehtuisin kieleeni mitään puhumatta, jos sydämeni vielä kauan hakkaisi näin kovasti. Halusin saada hänet heti kääntymään ympäri, jotta pääsisin kamalasta olostani.

”Hei? Olithan sä khu — siis Eetu? Tässä mä olen.”
”Ai! Hei. Sinoot se Paithoon — sinoot se Kinnasen poika.” Se ei ollut kysymys. Hän tiesi, että minä olin aivan satavarmasti se Paithoonbuathong, josta hän päätti käyttää tyttöystäväni ja hänen ukkinsa sukunimeä. Tuntui kummalliselta olla Kinnasen poika. Niin kuin en olisi enää minä.
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, esittelin itseni ja puristin hänen kättään, joka oli leveämpi ja isompi kuin minun, ja ihan lämmin, vaikka vain minulla oli ollut lapaset.
”Sano vielä. Mikä soli?”
”Nitthan Chai Paithoonbuathong.”
”Tuota… Haittaasko sua olla Chai?”
”Ei. Mä olen aina Chai”, vakuuttelin hänelle nauraen ja annoin saman tien anteeksi koko Kinnasen jutun. Keuhkoni alkoivat tuntua normaalimmilta.
”Huh. On sulla meinaan aikamoonen nimi. Mutta Kinnasen faari sanoo jotta karsinoota sinä osaat siivota. Meillon yhyren miähen, tai no naisen, vajaus täs kuun viimeesellä viikolla, niin sen mittaanen homma olis tarjolla. Alakaen heti.”
”Kyllä mä, tai siis osaan mä tehdä mitä käsketään”, vakuutin, mutta päätin varmuuden vuoksi lisätä: ”paitsi jos pitää ratsastaa, sitten mä en osaa mitään!”
”Ei tarvitte kun siivota. Mutta ensi tarvittoo tulla tuanne tupahan. Mä näytän sulle nua Tiituksen ja Oskarin jokka täs on töis ja juarahan kaffit ennenku ruvetahan hommihin. Ja on Camillaki viälä täälä.”
”Vähä teillä on monta karsinaa, ja korkee katto täälä”, aloin höpöttää lähtiessäni kävelemään Eetun perässä niin kuin koira, enkä muistanut sanoa, että enhän minä kahvia juo. Ehtisi sen myöhemminkin sanoa. Tallista oli puhuttava heti, etten unohtaisi. Sanoin karsinoiden lisäksi pihasta, joka oli suuri, ja pihakoivusta, joka olisi kesällä varmasti kivan näköinen.

Eetu Hopiavuori sen sijaan ei montaa sanaa sanonut. Panin puhuessani kuitenkin merkille kuitenkin hänen hymynsä. Sen, jota hymyillessään hän katsoo lattiaa. Se näytti tyytyväiseltä.

[NitthanOsallistuja]

Nitthan ”Chai” Paithoonbuathong

Nitthan Paithoonbuathongin jalkapallopaidassa ja postilaatikossa lukee Buathong ja joukkuekaverit huutavat Chai häntä kutsuessaan. Jalkapallopelit eivät häntä jännitä, vaikka hän muuten onkin krooninen jännittäjä. Hänen intohimonsa on teatteri, vaikka näytteleminen saakin hänen mahansa sekaisin. Harmi, ettei Otsonmäellä ole teatteria. Onneksi Otsonmäen Ievannevalla on sentään Kinnasten ponitalli, jonka pihapiiriin Chaikin muutti rakkauden perässä.

Chai opiskelee kengittäjäksi Kinnasen ukin opissa. Oikeasti hän haluaisi olla näyttelijä, mutta ei hän valita. Chai ajautui ukin kautta Hopiavuoreen tuuraamaan Camillaa. Hän on paikalla 22.1. — 2.2.2020.

Luonteeltaan Chai on iloinen ja leikkisä kuin koiranpentu. Hänellä on hyvä sydän, mutta valitettavasti myös ennakkoluuloja, salaisuuksia ja syvää itseinhoa. Chai on tavattoman sosiaalinen ja käykin välillä vahingossa vetäytyvimpien hermoille. Kuulemma Chai lääppii. Yksin hän ei viihdy, sillä silloin hän pelkää kuulevansa ajatuksensa ja joutuvansa käsittelemään päänsä sisäistä sekasotkua.

Aikajana
Chai syntyi eli äitinsä kanssa Espoossa vuoteen 2017 asti. Sitten hän muutti omilleen Vantaalle.
Chai ajautui Hukkasuolle vuonna 2018 muiden harrastusmahdollisuuksien puutteessa ja oppi ratsastuksen alkeet.
Vuonna 2019 Chai pyörähti ekan kerran Hopiavuoren hevostallilla.
Vuonna 2019 hän kävi Ekku Kinnasen kanssa Ranch O’ Harassa heppateemaisella elämyslomalla ja omaksui isännältä nopeasti englanninkielisen hevossanaston, sillä suomenkielinen termistö häneltä puuttui vähäisen harrastuneisuuden vuoksi.
2019 loman jälkeen Chai seurasi Ekkua Kinnasen ponitallille ukkia auttamaan, sillä ukki ei pärjää yksin.
Vuonna 2020 Chai tekee uuden pyörähdyksen Hopiavuoren hevostallilla.

Hevoskokemus
Chai saa kiltin ja rauhallisen hevosen menemään sinne suuntaan kuin haluaa ja suurimmaksi osaksi oikeassa askellajissa. Hänestä on tullut ihan pätevä hevosenhoitaja. Hän harjoittelee vielä kengittämishommia, eikä kengitä hevosia ilman ukkia. Uhittelevat hevoset vieläkin hirvittävät Chaita. Hänen suurin ongelmansa onkin se, ettei hän luota rahtustakaan kykyihinsä. ”Mä en osaa mitään”, kuuluukin Chain suusta vähän väliä ihan hyväntuulisesti.
Hopiavuoressa Chai on hanttihommissa: tekee mitä käsketään, niin kuin siivoaa karsinat. Chaille ei anneta vastuutehtäviä.

Ihmissuhteet
– Ekku Kinnanen on Chain tyttöystävä
– Kesällä 2019 Chai muistaa nähneensä Hopiavuoren maastoreissulla Eiran, Inarin ja Noan hyvin nopeasti.
– (”Riitan ratsastuskoululla” pyörivät) Reita ja Ruska (sekä Maija) ovat Chain kanssa väleissä
– Tuntee Marshallin nimeltä ja naamasta entisestä elämästä
– Tietää Hukkasuon Crimiksen, Emilian ja Keitaron ja Ranch O’ Haran Benjaminin
– Chain äiti, jota hän kutsuu nimellä Fah, sekä pikkusisko, jota hän sanoo Yeniksi, asuvat Espoossa. Chai on tavannut isänsä, mutta ei muita sukulaisiaan.
– Markus Dahlsten, paras kaveri ja ex-kämppis

Entinen elämä
– Chain seikkailu Hukkasuossa
– Chain spinnareita 2018–2019
– Chai Ranch O’ Harassa
– Chai Ponitallilla
– Nitthan Chai Paithoonbuathong kautta aikojen

[Julkaisija]

Viestit