[NoaYlläpitäjä]

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Varsat viikon ikäisiä

Huom! Yhtäkään Metsärinnettä ei satutettu tätä kuvasarjaa ottaessa.

(Testaan toimiiko gifit täällä, jos ei niin ignooratkaa tää hetkeksi.. 😀 Näyttäis toimivan, kuvien pitäis liikkua n. 1-1,5sekunnin jälkeen, jos ei näy teille siten niin kertojaa!)

[NoaYlläpitäjä]

Väsynyt, mutta onnellinen

Varsat vuorokauden ikäisiä

Tieto varsoista levisi tallin väen keskuudessa äkkiä ja ensimmäisen päivän aikana vähintäänkin puolet olivat käyneet niitä tervehtimässä. Olin malttanut mennä nukkumaan vasta aamun valjetessa varsojen syntymisen jälkeen, kun olin nähnyt että molemmat olivat varmasti ottaneet ensimmäiset askeleensa ja pääsivät varmasti juomaan maitoa. Nukutuksi sain ehkä pari tuntia, jonka jälkeen en enää malttanut yrittääkään vaan luovutin suosilla ja liityin Nellyn seuraksi keittiöön jossa hän oli jo täydessä touhussa. Eikä aikaakaan kun Sonja saapui paikalle kuulemaan ensimmäisenä yön tapahtumista.

He lähtivät talliin ja minä jäin terassille katselemaan miten Mielikki etsi arvolleen sopivaa pissapaikkaa. Pikkukoira sai asiansa hoidettuaan palata takaisin sisälle ja itse harpoin keppien kanssa talliin.

Siellä suurin osa päivästäni kuluikin. Karsinaan en mennyt, sillä tiesin sen olevan erityisen tärkeää parin ensimmäisen päivän aikana tuoreen äidin ja varsojen luoda rauhassa suhdetta toisiinsa. Silti, en voinut pysyä poissakaan. Mitä enemmän katselin, sitä enemmän olin huolissani. Orivarsa tuntui löytäneen vakaasti jalat alleen ja kävi ruokailemassa tasaisin aikavälein, mutta sen pikkusisko vietti enemmän aikaa makuullaan epämääräisesti torkkuen.

Konsultoin asiasta eläinlääkärin kanssa oikeastaan heti kun pistin asian ensimmäisen kerran merkille. Jos jotain olin oppinut kaikenlaisia varsankasvatus manuaaleja lukiessani niin ainakin sen, ettei maitovarsojen kanssa ole aikaa turhaan miettiä. Varsinkin niiden kunto voi romahtaa niin nopeasti, että mieluummin pelaa aina varman päälle. Päätimme eläinlääkärin kanssa että tammavarsaa pitäisi lisäruokkia maidonkorvikkeella muutaman tunnin välein tuttipullon avulla. Olisin rynnistänyt lähimpään ruokakauppaan sillä samaisella sekunnilla, ellei Tiitus olisi sattunut paikalle. Tiitus oli puhelimessa Hellon kanssa, ja Hello halusi tietää mitä varsoille kuului. Kerroin ja Hello ilmoitti saapuvansa heti paikalle.

Heti oli oikeasti todella nopeasti. Nopeammin kuin itse olisin ehtinyt käydä kaupassa ja tulla takaisin. Ja Hellolla oli tuttipullo mukana, vieläpä ihan uuden näköinen. Tai ainakin melkein uusi, jos ei täysin. Ei sillä tosin väliä, kunhan se toimii. Sitä en kysynyt mistä Hello sen oikein löysi siihen hätään.

Äiti tottakai riemastui kuullessaan että kaksoset tuli. Samaan aikaan hän oli tuohtunut etten soittanut heti kun varsat syntyivät, ja voivotteli jo valmiiksi jos niistä toinen ei selviäisikään. Puhelun ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana keskustelimme vain varsoista, ja sitten puheenaihe siirtyi puuttuvaan jalkaani. Äiti oli huolissaan, etten vieläkään pärjäisi ilman, vaikka hyvin olin keppien kanssa sohinut menemään siihenkin mennessä. Nyt kun Uudenmaan rajat olivat taas auki voisin mennä varmasti teettämään uuden proteesin vaikka heti. Nyt en vain millään voinut lähteä, kun varsoja piti vahtia. Viikko tai kuukausi ilman, eipä sillä niin suurta merkitystä.

Varsat kahden vuorokauden ikäisiä

En pysynyt enää laskuissa mukana kuinka monta kertaa minua oli onniteltu ja kutsuttu isäksi. Se lämmitti mieltä joka kerta ihan yhtä paljon – siitäkin huolimatta että elin sillä hetkellä jollain pyhällä hengellä ja itsepäisyydellä. Päivärytmini kulki täysin varsojen ympärillä, ja tunnit tuntuivat kulkevan samaan aikaan mahdottoman hitaasti ja silti niin nopeasti. Pikkutamma osasi jo melkein odottaa, milloin tuttipullo tulee. Ehkä se oli vain toiveajattelua, mutta mielestäni se oli päivän aikana piristynyt jo aikaisemmasta jokseenkin nuutuneesta tilastaan. Kävelykepin – toisen olin hylännyt jonnekin tallin uumeniin kun totesin, että se on vain tiellä – äänen kuullessaan Flidan karsinasta alkoi kuulua korkeaa mutta hiljaista hörinää, ja oven avattuani minua oli aina vastassa kaksi ihanaa pörröistä hevosvauvaa.

Tamman pikkuveli.. Ei, isoveljeltä se enemmän näytti. Isompi se ainakin kaikilla tavoilla oli, ja kenties se olikin oikeasti kaksosista vanhempi vaikka syntyikin jälkimmäisenä. Eli siis, tamman isoveli oli aina yhtä katkera siitä, ettei se saanut maistaa tuttipullosta. Joka kerralla se yritti kaikkensa jotta se saisi sen, mitä ikinä minulla oli tarjotakaan. Se tuuppi päällään, puski ja töni sekä minua että siskoaan, eikä niin pieneltä mitään muuta voinutkaan olettaa. Joka kerta ohjasin sen huomion jonnekin muualle, kuten vaikka äidin nisälle, jotta pikkusisko saisi rauhan ruokailla.

Kun Marshall ja Niklas poikkesivat mietin hetken pitäisikö minun kysyä, jos Niklas haluaisi vielä ottaa Mielikin hoitoon. Jos nyt siksi aikaa, kun kaikki aikani on kiinni varsojen huolehtimisessa.. Mutta toisaalta, tuvassa on aina joku joka päästää sen ulos tai antaa ruuan, tai muuten vaan pitää sille seuraa jos en itse kerkeä. Tavallaan se tuntuisi vähän kummalliselta lähettää Mielikki pois tutusta paikasta, kun oikeaa tarvetta ei kai ollut. Harkitsisin asiaa uudelleen kun joudun lähtemään Helsinkiin. Siellä menisi kuitenkin useampi päivä, ja kai se olisi hyvää harjoitusta Mielikillekin..

Varsojen terveyden lisäksi mieltäni painoi huoli Flidasta. Se oli hyvinvoiva ja täysin oma itsensä, ja hoivasi varsojaan erinomaisesti. Se seisoi kärsivällisesti paikallaan vaikka varsat hääräsivät sen ympärillä, jalkojen välissä, mahan alla, eikä sitä haitannut vaikka niillä oli välillä vaikeuksia milloin minkäkin suhteen. Välillä ne yrittivät nisille samaan aikaan ja onnistuivat vain kinastelemaan siitä, kummalla on oikeus olla siellä – vaikka tilaa olisi molemmille. Pikkutamma oli aina se joka luovutti, joten en hetkeäkään katunut valintaani ryhtyä lisäruokkimaan sitä. Mutta joka tapauksessa, mietin miten se saisi tuotettua maitoa kahdelle varsalle ja pitämään itsensä myös kunnossa. Pelkäsin, että se alkaisi laihtumaan tai hylkimään varsojaan ravinnonpuutteen takia. Siksi olin kiitollinen, että Marshall otti Flidan ruokinnan puheeksi. Päätin ottaa asiakseni lisätä soijarouheen Flidan ruokintaan heti vaikkakin vähitellen jotta sen ruuansulatus ehtisi siihen tottumaan. Tiesin myös kenen puoleen kääntyä, jos minulla olisi sen suhteen lisää kysyttävää tai mietteitä.

Varsat kolmen vuorokauden ikäisiä

Nyt kun kaikki olivat päässeet varsoja ihastelemaan ihan omin silmin niiden nimistä oli tullut uusi polttava puheenaihe. Jokaista kiinnosti millä nimellä niitä voisi alkaa kutsumaan, sillä varsoiksikaan niitä ei voisi ikuisesti nimittää. Oli minulla ollut ajatus vielä ennen niiden syntymää, mutta nyt en enää ollut niin varma siitä.

Kaikki tuntuivat myös tietävän, ettei kaksosten kanssa voinut olla varma olisiko niistä toista enää vaikka kuun loppuun mennessä. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta aina kun puheenaihe oli niiden nimeämisessä ajatus toisen varsan menehtymisestä oli vähintäänkin yhtä pinnalla, mutta vain sanattomasti. Tavallaan arvostin sellaista hienotunteisuutta, mutten kovinkaan pitkään jaksaisi tanssia aiheen ympärillä. Päivä kerrallaan, sitä mieltä olin, mutta samalla olin jo ensimmäisestä yöstä lähtien tehnyt hidasta ajatustyötä toisen varsan kuolemaa ajatellen. Niin karua kuin se olisikin, se piti vain tiedostaa ja hyväksyä. Paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Onneksi Outi onnistui saamaan ajatukseni muualle. Kuumat juorut eivät ole bravuurini, mutta onneksi Outille tuntui riittävän vähän vähempikin. Hän onnistui viemään ajatukseni Flidan varsoista muualle, mutta hänen ansiostaan päädyin katselemaan Loimua sen terraarion lasin läpi seuraavan kerran ehkä turhankin tarkasti. Lihonut se tosiaan oli, ei paljoa, mutta sen verran että eron huomasi jos on käärmettä vuosia jo katsellut. Ajatus siitä, että minusta tulisi isä vielä kymmenelle lierolapselle oli aika kammottava. Kaksi hevosvauvaa vielä kestin, mutta kymmenen oli liikaa vastuuta. Eikai voi olla mahdollista että Loimu on karannut ja tavannut jonkun puoleensavetävän kyyn, ja nyt maailmaan syntyisi kaiketi ensimmäiset kesyn viljakäärmeen ja villin kyyn lemmenlapset..?

Pudistin päätäni ennenkuin mietin koko asiaa yhtään sen enempää. Ei se ole mahdollista. Munia naaraskäärmeet voivat ihan ilman koirastakin, mutta yhtäkään poikasta sieltä ei tule. Eikä Loimu ole kyllä koskaan ennen edes munia tehnyt, niin tuskin nytkään.. Pitäisi hankkia sille jotain kevyempää syötävää rottien sijaan, vaikka kananpoikia.

[NoaYlläpitäjä]

Jesse – Varjo

[NoaYlläpitäjä]

Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, toinen ja toistaiseksi viimeinen osa

Oloni oli hutera, ja nyt minun teki mieli oikeasti itkeä. Silti en voinut kuin katsoa ja odottaa aivan hiljaa. Se varsa ei tullut ulos yhtään niin helposti. Eetun ilme oli keskittynyt kun hän joutui ponnistelemaan yhdessä Flidan kanssa, jotta varsa liikkuisi eteenpäin. Flidan takajalat huojuivat ja sen koko keho tärisi, se yritti niin kovasti ja teki kaikkensa, ja silti se näytti niin vaikealta. Minuutit kuluivat. Eläinlääkäri oli luvannut tulla, mutta kuinka kauan hänellä menisi? Ehitiskö hän? Entä jos varsa ei tulisikaan ulos? Entä sitten?
“Nyt perkele tuloot sieltä!” Eetu ähisi naama punaisena, ja veti kerran niin lujaa, kuin vain pystyi.

Ja sitten oli toinenkin varsa.

Eetu sekä Flida huohottivat molemmat. Eetu pyyhkäisi käsivarrella otsaansa, ja kiirehti sitten repimään senkin varsan kalvon auki. Flidan kylki kohoili rajusti sen hengityksen mukana ja sen sieraimet olivat laajentuneet ja punaiset.
“Hengittääkö se?” Nelly kysyi varovasti kun Eetu kumartui lähemmäs tätä uutta varsaa. Hän siirsi kätensä sen sieraimien eteen, odotti hetken, ja nousi hitaasti jaloilleen. Hän ei sanonut mitään. Olin melko varma että tulisin kohta hulluksi.

Juuri kun olin itse hyökkäämässä karsinaan Flida kohotti päätään ja käänsi sen tämän uuden, no, uudemman varsan suuntaan. Se alkoi hoivaamaan edeltäjäänsä verrattuna kookkaampaa, mustavalkoista varsaa samalla tavalla kuin aikaisemmin, ja pian varsan jalat nytkähtivät.

“Jotta sellaasta”, Eetu kuului sanovan hämmästyneenä. Niin olin minäkin. Katselin, miten se vaaleampi, pienempi varsa alkoi könytä jaloilleen, ja miten se tummempi, isompi varsa alkoi havainnoida ympäristöään. Niitä oli tosiaan tullut kaksi. Ja molemmat olivat elossa.

Eläinlääkäri saapui kai jossain kohtaa. Tiesin, koska kuulin miten hän ja Eetu puhuivat. Minunkin olisi kai pitänyt olla siellä, mutten malttanut lähteä. Olin siirtynyt Flidan karsinaan istumaan seinän viereen, ja katselin vain, miten kaksi maailman ihmeellisintä ja suloisinta otusta alkoivat haparoida ensimmäisiä askeliaan.

“Yleensä kaksosten tulo huomataan jo ultrassa, ja toinen nipistetään pois…. .. Harvinaista, että molemmat syntyvät elossa… .. Riski, että toinen menehtyy vielä …. Ainakin toistaiseksi näyttivät terveiltä ja tammakin on… … “

Kysyisin sitten myöhemmin Eetulta, mitä eläinlääkäri sanoi. Nyt minulle riitti, että hän oli käynyt katsomassa molempien varsojen kunnon, sekä tarkistanut Flidan, eikä yhdelläkään tuntunut olevan hätää. Flida oli väsynyt, mutta ehjä. Vaalea varsa oli huomattavasti pienempi ja hintelämpi kuin veljensä, mutta yhtä terhakkaasti se etsi pitkiä jalkojaan alleen, yhä uudelleen jokaisesta pyllähdyksestä huolimatta.

Pikkutamman veli, se mustavalkea, oli päässyt ylös kolmannella yrittämällä. Se ojenteli jalkojaan, availi suutaan ja otti määrätietoisia, mutta vielä horjahtelevia askelia edestakaisin.
“Pärjäsit hienosti”, kuiskasin Flidalle ja kurotin rapsuttamaan sen otsaa kädelläni. “Niin hienosti. Maailman hienoin..”

Sitten minun oli aika poistua. Eläinlääkäri lupasi jäädä katsomaan, että molemmat varsat löytäisivät nisille ja pääsisivät juomaan maitoa. Häntä huoletti, ettei toinen ehtisi saamaan tärkeää ternimaitoa, joka tarkoittaisi huonolla tuurilla että ilman jäänyt varsa tarvitsisi plasman siirron. Onneksi eläinlääkäri oli varustautunut ja ottanut mukaan maidonvastiketta, jota voisi tarvittaessa antaa tuttipullolla. Nellyn ja Eetun oli lupa mennä takaisin nukkumaan, mutta kumpikaan ei malttanut. Minuakaan ei väsyttänyt, vaan tunsin olevani enemmän hereillä kuin koskaan ennen eläessäni.

Vasta, kun olin nähnyt miten Flida oli noussut ylös, uskalsin poistua tallista hetkeksi.

Voi luoja, miten paljon minun teki mieli tupakkaa.

Katselin kännykkäni ruutua ja mietin, voinko soittaa äidille. Kello oli kuitenkin vielä aamuyön puolella, mutta hän oli käskenyt soittaa heti. Päätin jättää soittamisen aamuun, kun saisin ensin omatkin ajatukseni kasaan. Hengitin syvään raikasta, viileää kevätyön ilmaa, kallistin päätäni taaksepäin ja annoin hartioideni tippua alemmas. Katselin tummaa taivasta, ja sen samettisella pinnalla tuikkivia tähtiä. Huhtikuun toistaiseksi lämpimän päivän päätteeksi, tähän eriskummalliseen ja jännittävään maailmaan oli syntynyt kaksi pientä varsaa, joiden koko olemassaolo oli ihme.

Kun palasin takaisin talliin eläinlääkäri onnitteli minua. Hän sanoi, että ensikertalaiseksi Flida oli suoriutunut esimerkillisesti, ja että ne olivat ensimmäiset kaksoset jotka hän pääsi uransa aikana näkemään. Onnittelujen jälkeen hän kuitenkin kertoi, ettei vielä ollut aika huokaista helpotuksesta. Kaksosten kohdalla on omat riskinsä, ja tulevat päivät ovat äärimmäisen kriittisiä. Hän antoi arviokseen viikon, jonka jälkeen olisi turvallisempaa sanoa miten siinä käy.

En tietenkään halunnut kuulla sitä, mutta kuuntelin ja tiedostin silti. Viikossa on monta päivää. Voisin vaivata päätäni sillä myöhemmin, sillä nyt ainoa asia johon halusin keskittyä oli Flida ja kaksoset. Nyt olin ansainnut olla onnellinen, ja elää vain siinä hetkessä.

Fun fact, tää kuva on ollut mulla tekeillä melkeen sen 11 kuukautta mitä tätä tarinaakin kehittelin. Siksi tyyli vaihtuu moneen kertaan ja jokainen niistä näyttää erilaiselta. En suosittele tätä tapaa, vaikka se ajaakin asiansa!

[NoaYlläpitäjä]

Noniin, tässä se nyt on. Mun piti julkaista tää jo monta päivää sitten, mutta mun on nyt pakko tunnustaa, että mun pitkälle ajateltu suunnitelma alkoi tuntumaan kokoajan tyhmemmältä ja oon nyt pari päivää kriiseillyt että mitä mä sen kanssa teen. Enkä varmaan kestä yhtäkään kommenttia siitä, miten hirvittävä klisee, pettymys, ennalta arvattava tai oikeasti jopa naurettava tämä saattaa olla, joten olkaa ihan tosi helliä; alunperin tää tuntui hauskalta ajatukselta mutta nyt aikana kaukana siltä.

Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, osa 1

Nyt oli jo mennyt kaksi päivää siitä, milloin eläinlääkäri epäili Flidan synnyttävän. Olin tottakai luonnollisesti stressannut sekä itseni että varmasti jo Eetunkin ihan puhki, olinhan varma että Flidalla oli nyt jokin hätänä eikä mitään varsaa tulisikaan.
No, en ehkä ollut ihan niin hysteerinen kuin voisi ajatella, mutta jos Flida vielä pitkään varsaansa panttaisi, niin ei sekään ole varmasti kaukana.

Flida oli ollut ihan täysin tyytyväisen oloinen. Se oli päässyt pihalle normaalisti, nyt kun vahdin sitä kuin Mielikki tuvan jääkaappia, eli ei tarvinnut pelätä että varsa syntyisi ulos silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Se söi normaalisti, vaikka toki sen ruokintaa oli vähennetty. Väkirehuja se ei saanut enää ollenkaan, heinää vain. Se nukkui, ja kävipä se eilen piehtaroimassakin. Aikani seurasin, miten mammuttia muistuttava tamma pyöriskeli tarhassaan ja mietin pitäisikö mennä tuuppaamaan, mutta lopulta se pääsi ihan itse omille jaloilleen.

Aamutallia tekemään tullut Camilla oli huokaissut pettyneenä kun kerroin, ettei varsaa ollut vieläkään. Jokainen sitä taisi jonkin verran jo odottaa, sillä aina talliin tullessa katseet kääntyivät ensimmäisenä Flidan karsinan puoleen.

Sinä yönä lainasin Hellon kitaraa. Pätkittäin nukutut muutaman tunnin yöunet alkoivat painaa, mutten voisi nukkua yhtään sen paremmin kunnes varsa syntyy. Tallin hiljentyessä hevosten iltaruokien syömisen ääniin noukin akustisen kitaran syliini ja liu’utin peukaloni sen metallisia kieliä pitkin, joista jokaisesta lähti vieno, pehmeä ääni. Vilkaisin ympärilleni, vaikken tiedä mitä odotin. Ehkä hämmentynyttä korvaparia, merkkiä että joku hevosista olisi häiriintynyt kitaran äänestä. Yksikään ei ollut nostanut päätään heinistään, joten saatoin rauhassa jatkaa. Sormeni liikkuivat lähes automaattisesti tapailemaan kaiketi edelleen tunnetun lastenlaulun sävelmää.

Kovinkaan pitkälle en päässyt; Päiväsäde oli juuri lentämässä hämärän tieltä, kun soittotaidoilta ruostunut soittosormeni lipsahti ja osui ylimääräiseen kieleen, tehden sävelmästä erikoisen ja väärän kuuloisen. Hymähdin hiljaa nenäni kautta ja olin aloittamassa alusta, kun kuulin äänekkään hengenvedon ja vaimean tömähdyksen. Vatsanpohjani tipahti, ja olin hetkeissä jalkeilla. En hetkeen tiennyt kumpaan tarttua ensin, kyynärsauvaan vai puhelimeen. Päätin ensimmäisen ja yhdellä harppauksella heilautin itseni Flidan karsinan eteen, vasta sen tehtyäni tajuten että nyt ei olisi syytä hätyyttää Flidaa omilla nopeilla liikkeilläni. Tamma ei tuntunut kuulleenkaan, sillä sen pää oli laskettu karsinan pohjaa vasten. Se makasi kyljellään, jalat suorina ja silmät puoliksi kiinni.

Odotin. Flidan hengitys oli käyny raskaaksi, niin että sen saattoi kuulla käytävälle. Se makasi, hengitti. Sitten se taitteli jalkansa alleen, ja kapusi uudelleen ylös. Hetken olin ymmälläni, ja pettynyt, kunnes muistin että se oli normaalia. Varsova tamma voi käydä useaan kertaan makuulle ja nousta. Kului minuutteja. Varmasti useampi, mutten katsonut kelloa. Flida kävi uudelleen makuulle ja tällä kertaa viipyi siten pidempään. Sitten se kurotti päätään ja hamusi osittain syömättä jääneestä heinäkasasta muutaman korren, ja nousi ylös.

Kolmannen kerran jälkeen päätin soittaa Eetulle. Flida ei ollut noussut vielä silloinkaan, kun Eetu rynnisti niin mahdollisimman hiljaa ja varovasti paikalle kuin vain mahdollista, vaaleat hiukset jokaiseen ilmansuuntaan osoittaen ja jaloissaan pehmoiset tohvelit.
“Joko?” Eetu pihahti, ääni unesta painoksissa ja silmät lautasen kokoisina. Pudistin päätäni. Nelly hiippaili talliin myös, kietoen vaaleanpunaisen aamutakkinsa vyötä tiukemmalle.

Neljännen kerran jälkeen Flida ei noussut enää ylös. Se jäi makaamaan kyljelleen, etujalat harallaan ja takajalat takaviistossa. Sen silmät olivat täysin auki ja korvat käännettyinä takaviistoon. Näin tallin hämärässä valaistuksessa miten sen kyljet ja kaula olivat hionneet. Ja sitten se ponnisti.

Siitä ainoasta jalasta mikä minulla oli meni tunto sillä samaisella sekunnilla. Sitä tunnetta ei ihan voi sanoilla kuvailla. Se oli inhottava ja häijy, mutta samalla niin kutkutteleva ja ihana. Vatsassani pyöri, jotain myrskypilvien ja perhosten välillä, kurkkua kuristi ja kuivasi, sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Nyt se tapahtuisi. Nyt se tapahtuisi, nyt se tulisi, nyt tulisi varsa, varsa tulee…!!

“Sä pystyt siihen”, Nelly kuiskasi rohkaisevasti. Hänkin oli siirtynyt ihan karsinan seinään kiinni ja me kolme tuijotimme sitä ihmettä, mitä kaunis täplikäs tammani nyt meille soi.
Se ponnisti, ja veti henkeä. Ponnisti uudelleen, ja uudelleen, ja veti henkeä. Sen iso maha painui kasaan jokaisen ponnistuksen aikana, jokainen lihas tehden töitä saattaakseen varsaa eteenpäin. Flidasta näki miten epämukava sen olo oli. Etujalat kauhoivat karsinan pohjalla olevaa purua taaksepäin, ja sen hengitys oli muuttunut raskaaksi ähkimiseksi. Kerran se siirtyi vatsalleen makaamaan ja taitteli jalkansa alleen, ihan sen näköisenä että se olisi valmis nousemaan ylös, mutta kellahti uudelleen kyljelleen ja ähkäisi sillä tavalla rohisevasti ja rankasti, että minua alkoi taas pelottaa.

“Soitanko eläinlääkärin?” kysyin Eetulta, joka seurasi Flidaa silmä kovana. Hänen kulmansa olivat tiukasti painuneet alas, ja otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.
“Ei vielä”, hän vastasi. “Vielä on ihan normaalia”, hän lupasi. Uskalsin luottaa siihen.
“Sopiiko jos meen kahtomaan?” Eetu kääntyi katsomaan minua. Nyökkäsin heti, ja Eetu avasi hiljalleen karsinan oven. Flida kääntyi katsomaan meitä, mutta Eetu puhui sille hiljaa ja nätisti, matalalla äänellä. En kuullut mitä hän sanoi, mutta se taisi tepsiä, sillä hitaasti Flida laski päänsä uudelleen. Osa minusta tunsi heti katkeruutta. Minäkin halusin olla Flidan tukena, auttaa sitä tarvittaessa. Kai se minuunkin luotti, jotta olisin voinut sitä lähestyä? Toinen osa, se isompi ja viisaampi osa tiesi kuitenkin, että näin oli parempi. Eetu tiesi mitä tehdä, hän oli meistä se kykenevin, olisin vain ollut tiellä. Ja minähän sen varsan, sekä Flidan kanssa loppujen lopuksi eniten olisin. Kyllä Flida minuun luotti, vaikken sitä auttaisikaan varsan kanssa.

Hetken oli taas hiljaista, ja sitten Flida ponnisti. Kovempaa kuin aikaisemmin, ja Eetu pyysi Nellyä antamaan mukanaan tuomansa pyyhkeen.
“Soon oikeinpäin, kaviot näkyy jo”, Eetu ilmoitti ja otti vaaleansinisestä pyyhkeestä kiinni molemmin käsin.
“Hieno tyttö, så fin, bra Flida”, kehuin tammaani pehmeästi ja yllättävän vakaalla äänellä. Sanat olivat ainoat joita Flidalle saatoin tarjota, ja tavallaan puhuminen auttoi omaan hermostumiseeni. Kun varsan etujalat tulivat enemmän esiin, näin miten Eetu otti niistä kiinni pyyhkeen kanssa. Sitten hän veti yhdessä Flidan ponnistelun tahtiin, eikä mitenkään voimiensa takaa, mutta tarpeeksi auttaakseen tammaa selviämään vaikeimmasta kohdasta.

Sitten oli varsa.

Hento, pieni vaaleanharmaa varsa, jonka ympärillä olevan kalvon Eetu rikkoi, ennenkuin hän peruutti polvillaan karsinassa antaakseen Flidalle tilaa.
Rintaani puristi ja jouduin puristamaan huuliani yhteen etten olisi tehnyt ääntäkään. Ehkä minua itketti, tai nauratti, tai jotain siltä väliltä, mutten halunnut pilata sitä hetkeä. Tunsin miten Nelly kietaisi kätensä harteideni ympäri ja nojautui minuun, kasvoillaan hymy ja silmät kiillellen.

Tovin Flida vain oli, ja hengitteli. Lopulta se nosti päätään ja kääntyi katsomaan pientä ihmettään, jonka päätä tamma nuuhki ensin varovasti, ennenkuin se alkoi nuolla varsan korvia, silmiä, sieraimia, ja pientä harjantynkää joka jäi tikkusuoraan seisomaan.
“Voi eiii”, Nelly pihisi hiljaa ja kohotti toisen kätensä suunsa eteen. Eetukin hymyili, ja minä myös.

Ainakin siihen saakka, kunnes Flida painoi päänsä uudelleen alas. Se veti kolme kertaa tiheästi henkeään, ja ponnisti uudelleen. Näin heti Eetun ilmeestä, että se ei ollut enää normaalia.
“Mitä?” kysyin heti, jokainen lämmin, iloinen tunne karaten kehostani kuin iskettynä. Sekunnissa minun oli kylmä, ja mielessäni pelkäsin tehneeni virheen.
“Se..” Eetu aloitti ja katsoi Flidaa kummallinen ilme kasvoillaan. Piinallisen kauan hän oli hiljaa, kunnes hän tarttui pyyhkeeseen uudelleen ja siirtyi lähemmäs Flidaa.
“Nyt soita se eläinlääkäri, täältä tuloo kaksoset”, Eetu käski vakavana, eikä minun oikeasti tarvinnut odottaa että hän oli lopettanut puhumisen kun olin jo soittanut. Nelly katosi johonkin, ja olin varma että päästäni puhkeaisi verisuoni hetkenä minä hyvänsä jos joutuisin kuuntelemaan enää yhtäkään tyhjää puhelimen tuuttausta.

[NoaYlläpitäjä]

Jos tää on ihan sekaisin ja hujanhajan joka paikassa niin sorge, kirjotin tän puoliks unissani mutta pakko saada julkastua nyt että tää homma etenee! 😀

Odottavan aika on pitkä ja pelottavakin

”Soon kova potkimahan”, Eetu huomautti luuta kädessään seuraten miten Flidan maha hytkyi puolelta toiselle.
”No se tahtoo ulos jo!” Outi vastasi ihastuneen kuuloisena. Flidan vanhan karsinan eteen oli kerääntynyt joukko ihmisiä katselemaan, miten tuhdissa kunnossa oleva tamma pureskeli menemään viimeisiä heiniään. Flida näytti varsin neutraalilta, ihan tyytyväiseltä, muttei mitenkään normaalista poikkeavalta. Sitä ei haitannut, vaikka sitä tapitti parhaillaan tusina silmäparia.
”Vitsit kun meillä olisi sellainen varsalive”, Sonjakin huokaisi ja ojensi kättään Flidalle nuuhkittavaksi kun tamma venytti kaulaansa painaakseen turpansa kaltereita vasten.
”Osaiskohan Eira sellasen laittaa jos siltä kysyisi?”
”Osais varmaan”, hymähdin ja seurailin pää kevyesti kallellaan miten Flidan maha jatkoi selkeää liikkumistaan. ”Mut ehkä me pärjätään ilman.”
Vasta hetki sitten varsan liikkeen saattoi tuntea vain jos painoi käden tiiviisti Flidan kylkeä vasten ja keskittyi tunnustelemiseen. Nyt se oli mahdollista nähdä jo välimatkankin päästä.

”Kyllä te ehritte sen näkemähä sitte vähä myähemminki”, Eetu lohdutti hymyilevän kuuloisena ja palasi käytävän lakaisun pariin.
”Helpottaa kyllä aika paljon kun asuu ihan tässä vieressä, kun pääsee heti sitten paikalle kun varsominen alkaa”, Sonja pohdiskeli ja katseli edelleen tarkasti Flidaa, vaikka tamma olikin kääntynyt jo poispäin hamuillessaan karsinan pohjamateriaalia viimeisten heinien toivossa.
”Joo, kyllähän se varmasti… Funtsin kyllä silti et nukkuisin täällä tallissa.”

Flidan pitäisi varsoa ihan hetkenä minä hyvänsä. Niin eläinlääkäri oli lupaillut, että pian se tapahtuisi. Seurasin tottakai kaikkia merkkejä – ainakin niitä jotka tunnistin – kuin heikkopäinen ja samalla odotin ja pelkäsin niin kovasti. Mieltäni kalvoi edelleen ajatus siitä, että olisinkin tehnyt virheen. Hetken ehdin jo unohtaa sen, työntää jonnekin kauas takaraivoon muiden ajatuksien tieltä pois. Sieltä se oli kuitenkin hiipinyt takaisin, ja nyt se lietsoi pelkoa ajatuksesta, ettei kaikki menisi hyvin, että tulisin menettämään parhaan ystäväni, tukipilarini. Ja miksi, vain koska sain päähänpistona idean, että vapaana telmivä varsa voisi olla hauska.

”Varsooko se siis tänä yönä?” Camillakin oli liittynyt seurueeseen, ja uteli asiaa Sonjaa ja Outia vähän rauhallisemmin.
”Ainakin siltä se vaikuttaa”, nyökkäsin ja hymyilin. Kyllä minä enemmän taisin kuitenkin olla innoissani. Pian olisi varsa, ja Flida pääsisi hoivaamaan sitä sielunsa kyllyydestä.

En tiedä olisiko innokkaita yöpyjiä ollut muitakin. Eetu oli kuitenkin tehnyt selväksi, ettei sinne jää kuin harvat ja valitut, jotta tamma saisi varsoa rauhassa. Jos apukäsiä tarvitaan niin sitten soitetaan. Edes Mielikki ei saanut tulla jalkoihin pyörimään, vaikka se ei ollut siitä kovinkaan pahoillaan. Päinvastoin, se oli jäänyt oikein tyytyväisen näköisenä loikoilemaan huoneeseeni patjalle, joka oli kerrankin ihan kokonaan sen käytettävissä.
Eetu menisi tuvan puolelle, mutta lupasi tulla paikalle heti kun alkaa tapahtua. Hänellä oli kännykässä äänet – niin kovalla kuin vain voi, ja hän lupasi vaikka päivystääkin sitä tarvittaessa. Sanoin kyllä, ettei sitä tarvitse tehdä. Soitan sitten.

Oli oikeastaan aika outoa nähdä talli ihan tyhjänä, ihmisistä siis. Valojen ollessa sammutettuina oli helppo keskittyä kuuntelemaan tasaista ja hiljaista heinien rousketta, kun hevoset söivät kaikessa rauhassa. Se oli oikeastaan aika seesteistä, unettavaa suorastaan.. Mutten silti malttanut edes hakeutua parempaan asentoon, vaan istuin makuupussiini kietoutuneena ja odotin. Flida söi, ihan kuten muutkin, mutta nosti aina välillä päänsä ja katsoi minua, ennenkuin se jatkoi syömistään. Melkein kuin se olisi kysynyt, että aijonko todella olla koko yön siinä.

Ja aijoinhan minä. Olipa minulla viimein nimikin valmiina, kunhan varsa vain tulisi sen ottamaan vastaan.

[NoaYlläpitäjä]

The final countdown

Kun Flidan laskettuun aikaan oli enää viikko, pintaan nousi erikoinen pelon sekainen jännitys sekä into. Suurin huolenaiheeni taisi tällä hetkellä olla oma kykyni liikkua. Jos pitäisi päästä paikasta toiseen nopeasti, minua pitäisi odottaa vielä huomennakin. Voisinko avustaa mitenkään, jos kaikki ei menisikään niinkuin pitää? Olisinko vain tiellä? Voisinko edes mennä pienen vastasyntyneen luokse kömpelöiden keppieni kanssa?
Aika tuntui menneen hirvittävän nopeasti, sillä havahduin vasta hetki sitten miten huonosti olinkaan varsan tuloon varautunut. Onneksi tiesin, että Hopiavuoresta löytyy aina joku innokas auttamaan – jos apua vain kehtaa pyytää. Kovin usein en siihen ryhtynyt. Halusin selvitä yksin, vaikka se tarkoittikin monen arkisen askareen kanssa taitelua päänvaivaksi asti.

Mutta onneksi ihan aina ei edes pitänyt pärjätä yksin. Kysyin Outia mukaani Seinäjoelle ostamaan varsaa varten tarvikkeita, jotka joku fiksumpi olisi hankkinut jo kai kuukausia sitten. Outin mukaan lähti Sonja, tottakai, joka halusi päästä myös ilmaisemaan mielipiteensä miten vauva puettaisiin. Chai joutui tulemaan mukaan myös, vain koska hän oli ollut sopivasti sieppaamisetäisyydellä enkä halunnut lähteä kaksikon kanssa ihan itsekseni. Siitä kihinästä ja huokailusta jota pienet varsariimut aiheuttavat ei varmasti tulisi muuten loppua..

Seinäjoen horzessa tuoksui nahka, ja seinät sekä hyllyt olivat täynnä toinen toistaan tyylikkäämmän näköisiä varusteita. Ystävällinen vaaleahiuksinen myyjä tervehti meitä, muttei vaivautunut kysymään tarvitsemmeko apua. Outin ja Sonjan keskustellessa kiivaasti pitäisikö Jussille ostaa uusi riimunnaru, tai Salierille karvaromaani, myyjä kaiketi arveli meidän tietävän jo tarpeeksi. Lomautuksesta huolimatta rahatilanteeni oli hyvä, ainakin siten ettei minun tarvinnut miettiä mistä saisin rahaa seuraavien kuukausien vuokriin. Yö- sekä viikonloppulisät kerryttivät palkkaa sen verran, että siitä oli vara laittaa sivuun uusiin varusteisiinkin. Minun ei tarvinnut oikeastaan edes miettiä mitä kaikkea varsa tarvitsisi, kun Outi ja Senja olivat jo päässeet vauhtiin. Outi, jonka mielestä varsa oli varmasti ori, halusi ehdottomasti sille vaaleansinisen riimun ja siihen sopivan narun. Sonja taas oli löytänyt suloisen vaaleanpunaisen riimun jossa oli pieniä sydämiä, eikä millään halunnut luopua siitä. Chain ansiosta päädyimme kompromissiin ja ostimme varsalle vihreän riimun, sillä ei siitä vielä voinut sanoa varmaksi kumpi tulisi.

Vähitellen lähes koko Hopiavuoren väki alkoi olla odottavaisissa tunnelmissa. Ikäänkuin Tie Tähtiin -kisoissa ei ollut nyt tarpeeksi puhuttavaa, oli Flidan varsan saapuminen yleinen puheenaihe niin tallissa kuin tuvassa pöydän ääressä. Sonjaa ja Agnesia kiinnosti joko tiesin miten varsan nimeäisin (en tiennyt), Outi ja Camilla arvailivat perisikö varsa Flidan täplikkyyden vai isänsä harmaan karvapeitteen. Eetu ilmoitti haluavansa vain terveen varsan, ja siitä olin samaa mieltä. Hello ja Eira halusivat päästä osaksi varsan koulutusta, ja Eira varsinkin lupasi että voisi ottaa sen hoitamisen kontolleen. Lupasin, että pyytäisin molemmilta apua aina kun tarvitsen. Vaikka oikeasti tiesin pyytäväni Marshallia apuun oikeasti vaikeissa tilanteissa, mutta sitä en raaskinut kaksikolle kertoa. Marshall oli myös urhoollisesti lupautunut tulemaan avuksi mikäli synnytyksessä on jotain ongelmia, olipa hän antanut puhelinnumeronsakin sitä varten. Olin siitä aika otettu, vaikka tietysti toivoin ettei sille olisi tarvetta.

Flidan ruokintaa olen pitänyt silmällä erityisen tarkasti koko sen ajan, kun tamma on ollut kantava. Heliltä sekä Nellyltä olen kysynyt tarvittaessa neuvoa, sekä tietysti eläinlääkäriltä joka onkin ollut alusta saakka mukana neuvomassa ja käynyt tarkistamassa Flidan kuntoa. Mamman ruokintaa nostettiin tasaiseen tahtiin parin edellisen kuukauden aikana kun varsan kasvu nopeutui, ja nyt sitä vähennetään taas ennen varsan syntymistä. Samalla seinäjoen reissulla ostin tarpeellisia lisärehuja Flidallekin, joita se tulee tarvitsemaan varsaa ruokkiessaan.

Eetun kanssa mietimme, missä Flidan olisi järkevintä synnyttää. Pihatossa se on ollut erittäin hyväntuulinen ja selvästi viihtyy siellä, mutta en luota tarpeeksi Typyyn tai Fifiin että haluaisin ne heti vastasyntyneen varsan pariin. Päädyimme yhteistuumin ratkaisuun, että olisi kaikista helpointa kaikille jos Flida synnyttää tallissa vanhassa karsinassaan. Se on sopivasti reunimmainen ja rauhallinen, sekä Cozminan tuttu seura voi tuoda tarpeellista turvaa. Karsinat ovat kuitenkin tarpeeksi isoja että kyllä niihin varsa mahtuu, ja pianhan Flida voisi varsan kanssa palata pihattoon kunhan kaikki menisi suunnitelmien mukaisesti.

Vaikka kaikki olikin näennäisesti hyvin, mieltäni painoi silti yksi seikka. Olin toivonut, että äiti pääsisi katsomaan kun varsa syntyy. Nyt Uudenmaan rajojen ollessa kiinni – ainakin vielä toistaiseksi, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä paikalle. Ja vaikka olisikin, en tiedä uskallanko päästää häntä tänne. Mitkä ovat mahdollisuudet että äiti saa tartunnan pienestä maalaistallista pääkaupunkiseudun sijaan? En osaa sanoa, mutten halua myöskään kokeilla miten käy.
”Pääsenhän minä käymään sitten kun tämä tästä laantuu”, äiti vakuutteli puhelimessa, vaikka tiesin että hänkin oli pettynyt.
”Mutta soita sitten heti, mummin pitää heti tietää kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy!”
Hymähdin sille nenäni kautta ja hymyilin.
”Mä luulin että Mielikki on ensimmäinen”, huomautin yhä hymyillen ja rapsutin sylissäni makaavaa koiraa, joka reagoi päätään kohottamalla nimensä kuultuaan. ”Lupaan soittaa. Joko sä osaat käyttää sitä videopuhelua?”
Äidin päästä kuului jotain epäselvää mutinaa.
”No harjotellaan, on tässä vielä muutama päivä.”
”Juu, juu. Entäpä miten sinulla muuten menee, kuuluuko kaikille hyvää?”
”Kuuluu, kaikki on terveitä ja arki pyörii normaalisti…”
Kerroin Tie Tähtiin -kisoista, miten kovasti kaikki valmentautuvat, pihatosta ja sen valmistumisesta, Eiran ja Santun kaverustumisesta, Nellyn muutosta tupaan, Salierin ähkysäikäytyksestä, ja lopulta siitä, miten jalkani meni rikki.
Ensin en ajatellut kertoa, mutta lopulta lapsi minussa päätti, että äidin kuuluu saada tietää. Vaikka tottakai äiti kauhistui, huolestui, ja ihmetteli eikö se ole tarpeeksi hyvä syy päästä käymään Stadissa. Vakuutin ettei hänen tarvitse olla huolissaan, että pärjään kyllä.
”Pärjäätkö varmasti?” äiti kysyi, sen kuuloisena että hänen kulmansa olivat painuneet ryttyyn ja suupielet kiristyneet.
”Pärjään. Älä huolehdi. Ja onhan mulla Mielikki pitämässä huolta”, lupasin niin varman kuuloisena kuin osasin. Oli minulla Mielikki, sekä koko muu Hopiavuori – ihan kyllästymiseen saakka.

[NoaYlläpitäjä]

Ori oikealla, eikös sitä niin sanota? Ota tuosta nyt sitten selvää. Mutta ihan tyytyväiseltä mamma näyttää, tuli sieltä kumpi tahansa ♥

[NoaYlläpitäjä]

Kaikki on oikeastaan aika hyvin

Kun ensimmäinen Tie Tähtiin kisojen osakilpailu koitti Hopiavuoressa tuli hiljaista. Vähintäänkin puolet Hopiavuoren kävijöistä pakkasi itsensä hevosineen autojen kyytiin jo varhain aamulla, eikä normaalia ryntäystä tuvan keittiöön aamupäivällä tapahtunutkaan. Tavallaan se oli kuin siunaus, sillä hetken rauha oli nyt täysin tervetullutta.

Kuuntelin miten lintujen viserrys kantautui avonaisesta ikkunasta sisälle. Sillä seinällä ei tarkoituksella ollut yhtäkään kasvia jotta ikkunoita voisi pitää auki pelkäämättä, että ne saisivat kylmää. Vielä alkutalvesta runsas kultapalmu oli talven aikana kuihduttanut lehdistään yli puolet, ja olin harventanut sitä saksien kanssa rankalla kädellä nähdäkseni kasvoiko se uutta vartta. Turhan toiveikas en ollut, mutta halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Sen sijaan kodinonni, suosikkini ja silmäteräni, jaksoi kukoistaa pimeästä kaudesta huolimatta. Se oli kasvanut niin, että ennen vielä kauniisti pyöreään muotoon kasvaneet varret valuivat nyt reilusti ruukun ylitse ja rönsyilivät joka suuntaan. Pian sille olisi edessä muutto isompaan ruukkuun ja uuden mullan saaminen.

Olin soittanut jalkaproteesin rikkoutumista seuraavana päivänä Helsingin tekonivelklinikalle, mitä kautta suurin osa operaatioistani on toteutettu. Myös jalan teettäminen. Vastaukseksi sain juuri sen, mitä epäilinkin; nyt ei auta muuta kuin odottaa. Tilanne voisi olla eri, mikäli kyseessä olisi molemmat alaraajat, tai jokin muu suurempi vaiva joka rajottaisi elämääni suuresti. En halua edes ajatella millaista elämä olisi, jos se olisi tästä vielä enemmän rajoitetumpaa.. Mutta Helsinkiin minulla ei ollut asiaa, eikä Seinäjoen yksikössä oltu erikoistuttu tarpeeksi tekoniveliin jotta olisin siellä käymisestä jotain hyötynyt. Toistaiseksi liikkumiseni oli kahden Hellolta saadun kävelykepin varassa, ja se ei tosiaan ollut mitään herkkua kun asui toisessa kerroksessa pikkukoiran kanssa, joka menetti aina välillä kykynsä kävellä portaat alas ihan itse. Varsinkin silloin, kun piti lähteä käymään ulkona. Kummallisesti se kyky aina palautui sopivasti, kun joku meni keittiössä avaamaan juusto- tai kinkkupaketin.

Onneksi Chai, sekä satunnaisesti käyvä Niklas pitivät Mielikkiä kiireisenä. Joku oli aina valmis päästämään sen ulos, asuihan siellä lisäkseni kolme muuta täysin kyvykästä ihmistä, mutta Chai ja Niklas jaksoivat heitellä Mielikille palloa ja käyttää lenkillä. Hihnassa tosin vain, niin paljon kuin Mielikkiin – ja heihin – luotinkin, en silti halunnut ajatella että jotain voisi sattua. Turvallisempaa kaikille pitää koira hihnassa, vaikka itse lähes aina Mielikkiä vapaana pidinkin. Omistajan oikeudella, tottakai. Nyt oli myös erinomainen aika Flidalle asua pihatossa. Olin pyytänyt että joku aina ehtiessään voisi siistiä sitä, ainakin jalkojen tupsut harjata läpi ja katsoa kaviot. Muutenkin sai harjailla ja rapsutella niin paljon kuin huvitti, mutta muuta en viitsinyt pyytää. Kaikilla oli nyt niin paljon omia kiireitä kisojen, valmennuksien, töiden, ja kaiken muun parissa, että Flidan liikuttaminen taluttamalla tuntui toissijaiselta. En harmitellut sitä liiaksi, uskoin sen olevan ihan tyytyväinen kun ei joutunut turhia valtavan vatsansa kanssa liikkumaan.

Olisi ollut helppoa tuudittautua itsesääliin, katkeroitua ja miettiä, miksi juuri minä. Oliko tosiaan teinin tekemä typerä virhe niin anteeksiantamaton, että siitä piti kärsiä koko loppuelämä? Ensin minun melkein tekikin mieli vetäytyä yksinäisyyteen, piinata ja soimata itseäni mitä ikävimmillä ajatuksilla. Miksi? Koska minua harmitti. Ei se ollut sen monimutkaisempaa.

Olin kuitenkin kokemuksesta jo viisaampi. Kaikelle oli aikansa, myös harmitukselle. Siitä piti päästä yli ja ottaa ilo irti kaikesta muusta mahdollisesta. Kuten siitä, miten suureksi äidiltä jo aikoja sitten saamani rahapuu oli kasvanut ja siitä, että mansikkarahkaa oli taatusti vielä jääkaapissa. Olkoonkin, että se alkoi olla jo aika vetistä ja juoksevaa koostumukseltaan.. Sitä paitsi, itsesäälissä surkuttelu oli hirvittävän väsyttävää. Ei minulla ollut sellaiseen energiaa.

”Mennäänkö ulos?” kysyin Mielikiltä pehmeällä äänellä. Se torkkui omalla pienellä pedillään, mutta kohotti heti päätään ääneni kuullessaan.
”Hyvä, joo mennään vaan. Tuu”, innostin koiraa lisää, joka nousi jaloilleen ja venytteli oikein raukeasti jokaista jalkaansa. Sillä välin punnersin itseni käsieni tuella ylös ja noukin kepit matkaan. Työnsin toisen kepin kärjellä huoneeni oven auki ja annoin Mielikin mennä ensin, ennenkuin lähdin kapuamaan portaita alas. Vanha taito tuli nopeasti takaisin eikä niillä kepeillä kulkeminen ollut ollenkaan niin hankalaa kuin silloin, kun sain ne aivan ensimmäistä kertaa käsiini.

Aurinkoinen sää teki tehtävänsä, sillä Mielikki kipitti pihan poikki innokkaasti häntä viuhuen siitä huolimatta, että se oli juurikin hetki sitten ollut pihalla. Seurasin sitä reilusti jäljessä, mutten huolehtinut siitä enää niin paljoa. Toistaiseksi en ollut nähnyt pikkukoiria syöviä pöllöjä, eikä Mielikki niin rohkea ollut että se uskaltaisi tuttuja maisemia pidemmälle yksin lähteä. Se kulki tottuneesti pihattoa kohti, jonne itsekin suuntasin. Kaikesta huolimatta asiat olivat aika hyvin. Sää oli miellyttävä, kesä oli selvästi tulossa. Pystyin vain olemaan ja nauttimaan hiljaisuuden tuomasta rauhasta ja mahdollisuudesta kuunnella lintuja, kepeää tuulta puiden oksista, hevosten heinien syömistä. Vaikka tavallaan olisinkin lähtenyt mielelläni mukaan katsomaan ystävieni suorittamista kisakentällä, tiesin että saisin kuulla kaiken uudelleen väritettynä Hellon suusta. Ja jonkunhan täytyi jäädä pitämään huolta Eetusta.

[NoaYlläpitäjä]

Koska en ollu tarpeeks nopee tähän väliin niin vaadin valmentaja Ruskaa saapumaan uudelleen viimeistään kunhan Flida on taas ratsuhommissa mukana!! Ihan super magee idea!

[NoaYlläpitäjä]

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, kolmas ja viimeinen osa

Jollain ihmeen kaupalla Chai oli onnistunut punttaamaan minut Pondin luisevaan selkään. Hän oli ottanut toisella kädellään Flidan narusta kiinni ja toisella piteli Pondia. Olin tarrannut molemmin käsin Pondin lyhyestä harjasta kiinni sen ottaessa ensimmäisen, vähän empivän askeleen Chain pyytämänä, jonka jälkeen tamma oli jatkanut matkaansa ihan tottuneen oloisena. Ensin minun oli vaikea istua sen selässä, olin varma että valun alas hetkenä minä hyvänsä. Flidan selkä oli paljon leveämpi ja askeleet matalammat, sen kyydissä tuntui vähän siltä kuin kelluisi veden päällä. Pondin oli paljon keinahtelevampi ja ripeämpi, vaikka sen kävelyvauhti ei oikeastaan Flidasta eronnut.

Askel askeleelta oloni kuitenkin helpottui, ja vähitellen uskalsin hellittää rautaisen otteeni Pondin harjasta.
“Onko tää ok?” Chai kysyi ja vilkaisi minuun. Katsoin Pondin niskaa enkä täysin tiennyt, mitä hän tarkoitti. Vauhtia, Pondia, minua, koko tilannetta?
“Mikä?” päätin varmistaa ja siirsin katseeni häneen. Ei olisi pitänyt, sillä Chain silmistä paistoi huoli. En halunnut sitä. Lupasin katkaisuhoitoon mentyäni, etten enää ikinä aiheuttaisi muille huolta itsestäni.
“Mmm, tää miten lujaa mennään? Pitääkö hidastaa?” Chai varmisti vähän hämmentyneen kuuloisena.
“Ei tarvii”, henkäisin ja suljin väsyneenä silmäni. Jossain takaraivossani tiesin, ettei minun pitäisi olla siitä niin pahoillani. Voivottelu ja huokailu ei auta missään, ja hyvinhän siinä oli lopulta käynyt. En jäänyt ongelmani kanssa yksin.

Mutta ehkä osa minusta toivoi, että olisin selvinnyt siitä ihan omin voimin. Etten olisi jälleen tarvinnut jonkun muun tukea päästäkseni jostain ongelmasta yli.
“Ootko sä ok..?” Chain varovainen ääni kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. En avannut silmiäni mutta tiesin äänen suunnasta päätellen, että hän katsoi minua. Painoin huuliani hetken yhteen miettiessäni, mitä sanoa.
“Joo, oon mä”, vastasin lopulta ja avasin silmäni. Suoristin selkäni samalla ja vedin vielä kerran henkeä. Nyt riitti itsesääli, olin siinä vellonut elämäni aikana ihan tarpeeksi. “Kiitti. Kun kysyit, ja kun autat.”
Chai hymyili, mutta käänsi kasvonsa pois. “Ole hyvä.”

Tallin pihassa ei ollut ketään kun pääsimme perille. Chai katseli ympärilleen miettivän näköisenä.
“Mihin mä, tai missä sä haluat tulla alas?” hän kysyi. Ihan hyvä pointti. Jostainhan minun oli pakko tupaan mennä, enkä tiedä oliko Pond halukas saattamaan minua terassille asti.
“Tää on ihan hyvä, kyllä mä nyt pääsen-..” aloitin jo liukumaan Pondin selästä alas, kun kuulin miten tuvan ovi avautui.
“Minoon sanonu että kypärä pääs hevosen selääs”, Eetun ääni kuului, eikä hän kuulostanut vihaiselta, vaan pikemminkin samalta kuin kymmenettä kertaa samasta asiasta huomauttava äiti. Jouduin jälleen kerran roikkumaan Pondin harjassa maahan päästessäni, etten olisi uudelleen nurin korkeamman pudotuksen takia. Rapsutin sen kaulaa kiitokseksi sen vaivannäöstä, eikä tamma näyttänyt olevan yhtään pahoillaan.
“Nyt oli hätätilanne, oli pakko!” Chai kertoi ja heilutti käsiään, ja molempien hevosten riimunnaruja siinä samalla, kun hän ei kehdannut suoraan osoittaa minua mutta selkeästi halusi Eetun näkevän mistä oli kyse.
“Joo, tsori. Mä en mennykään ihan niin varovasti, vaikka sanoitki”, koitin vitsailla ja näin, miten Eetun ilme muuttui hänen ymmärtäessään mistä oli kyse.

En kuullut sanaakaan kypärästä enää, vaan seurasin vierestä miten Eetu alkoi jaella ohjeita. Chai sai hoitaa Pondinsa, ja Outi hätyytettiin tallista ottamaan Flida hoiviinsa. Nelly oli tullut terassille ja tarjosi apuaan, mutta Eetu halusi hänen menevän laittamaan teeveden kiehumaan.
“Kiitos”, hän kailotti vielä Nellyn perään ja tarttui käsivarteeni niin, että hän kietaisi sen hartioidensa taakse ja lähti taluttamaan minua tupaa kohti. Olisin ollut otettu ja kiitollinen siitä kaikesta mitä eteeni tehtiin, jos olisin onnistunut nielemään sen karvaan katkeruuden maun, joka nousi yhä uudelleen pintaan.

[NoaYlläpitäjä]

1. Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2

Vaikka lunta ei ollut niin paljoa että sitä voisi talveksi luonnehtia, oli se peittänyt maan lähes kauttaaltaan niin pitkälle kuin silmä vain kantoi. Aika erikoinen sää, kun ei yhtään osannut sen perusteella sanoa mitä vuodenaikaa elettiin. Ohuen kerroksen alla oli paikoittain kuitenkin vielä jäljellä olevaa jäätä, jonka vuoksi kävelytahtimme Flidan kanssa oli kiireetön. Olin tyytyväinen etten ollut vielä ottanut Flidalta hokkeja pois, sillä en ollut varma olisiko se päässyt mahansa kanssa enää ylös jos se liukastuisi ja kaatuisi.

Lumesta ja yöpakkasista huolimatta päivä oli lämmin ja linnut visersivät iloisesti puiden oksilla, välittämättä että ne olivat vielä talven jäljiltä paljaat. Kesää kohti mentiin ihan selvästi. Olin itsekseni jo miettinyt tulevaa, mitä tapahtuu sen jälkeen kun varsa syntyy. Kunhan se saisi vähän ikää ja Flida olisi synnytyksestä elpynyt alkaisi mamman kuntoutus. Pakko se oli myöntää, olen ollut omistajana laiska ja laiminlyönyt hevoseni terveyttä pitämällä sitä liian vähällä liikunnalla. Painossa se näkyi. Kengittäjäkin oli siitä maininnut sairaskengät Flidalle laittaessaan, että kiloja saisi tippua ihan reippaasti, oli tamma kantava tai ei. Ajatuksissani oli lähteä pitkille maastovaelluksille, varsa vapaana mukana kulkien. Oppisi sekin kulkemaan metsässä ja kehittämään tasapainoaan pienestä pitäen.

Kun Flidan vauhti alkoi tyyntyä entisestään arvelin, että nyt olisi aika kääntyä takaisinpäin. Käännyin itse ensin ympäri ja odotin että Flida tekisi samoin. Otin askeleen jatkaakseni matkaa, ja tunsin heti miten tekojalka lähti liukumaan altani jäiselle kohdalle osuttuaan. Normaalisti olisin korjannut tilanteen vaihtamalla painon takaisin toiselle jalalle ja seisahtumalla. Nyt reaktioni oli jostain syystä siirtää koko painoni tekojalan päälle ja yrittää ottaa askel eteenpäin toisella. Kenties se olisikin onnistunut, jos tekonivelestä ei ensin olisi kuulunut erikoista, onttoa narahdusta, ja sitten kumeaa napsahdusta.

Napsahdusta seurasi äkillinen, syvälle vihlaiseva kipu jalantynkään, joka tuntui ikäänkuin kiipeävän reisiluuta pitkin selkärankaan saakka. Se tuntui jäykistävän kaikki lihakset ja salpaavan hengityksenkin. Kivun lomasta tajusin juuri ajoissa ottaa käsillä vastaan vauhdilla tuleva maa, enkä tehnyt elettäkään noustakseni sieltä ylös. Sen sijaan annoin litanian tuskasta tukahtuneita kirosanoja vuodattautua ulos ja kovaan ääneen, sillä niin häijyltä ja hirvittävältä se kipu tuntui.

En osaa sanoa kauanko siinä meni, mutta ikuisuudelta se tuntui. Kun vähitellen pahin kipupiikki alkoi laantua lähinnä ärsyttäväksi, jomottavaksi säteilyksi, uskalsin kohottautua käsieni varassa hiljalleen istumaan. Kivusta lamaantuneet aivoni tuntuivat käsittelevän sillä hetkellä yhden asian kerrallaan, ja senkin kuin hidastettuna.

Ensin, tarkista missä Flida on. Katsahdin ympärilleni ja näin täplikkään tamman parin metrin päässä, riimunnaru maassa lojuen ja turpa lumista tienvierustaa hamuten. Se näytti olevan täysin kunnossa ja levollinen. Minulla ei ollut kiire saada sitä kiinni. Luotin, että se pysyisi lähellä, tai jos ei pysyisi niin sitten se menisi kotiin, ja joku olisi siellä varmasti ottamassa sen vastaan.

Toinen asia oli hämmennys. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli ihan normaalia kunnes yhtäkkiä maailma olikin heittänyt voltin. Käännyin katsomaan jalkaani, sitä joka ei siis ollut siinä. Sen kohdalla olisi pitänyt olla hiilikuituinen tekonivel, mutta nyt jälkellä oli enää sen yläosa, joka oli jalantynkään kiinnitetty tiiviisti jotta se pysyisi paikallaan koko päivän. Sen runko näytti olevan kolmessa, ehkä neljässä osassa puolenmetrin säteellä.

Sitä se ääni oli siis tiennyt. Kurottauduin noukkimaan osat käteeni, kaiketi ihan silkasta mielenkiinnosta. Runko, se osa joka toimitti pohkeen paikkaa, oli mennyt halki. Sen sisällä ollut vahva jousitus oli singonnut pidikkeineen paikaltaan, joka oli kaiketi iskeytynyt ylöspäin jalkaani vasten ja josta se äkillinen kipukin johtui. Se näytti siltä, ettei sitä voisi korjata.

Oli hankalaa sanoa, mikä siinä tilanteessa oli loogisinta. Koska en tiennyt, ei minulla ollut mikään kiire nousta. Siispä vain istuin, keskellä metsätietä, ja katselin miten pullea hevoseni etsi maasta toiveikkaana esiin tulleita heinänkorsia. Istuin, ja mietin elämääni.

En usein antanut menneisyyteni huonoille puolille liikaa tilaa. Pidin ne mielessäni, muistuttamassa ja opastamassa, mutten jäänyt murehtimaan niitä. Niistä piti kasvaa ja tulla paremmaksi versioksi itsestään. Mutta sillä hetkellä oli aika hankala olla miettimättä katkerana, että miksi sen kaiken piti tapahtua. Miksi minun pitää elää loppuelämäni rajoitetusti typerän virheen takia? Miksei mikään voi koskaan mennä helpoimman kautta? Miksi välillä tuntuu, että koko maailmankaikkeus on onneani vastaan? En pyytänyt tälläistä elämää itselleni. Miksi jotkut muut, jotka käyttivät aineita paljon pidempään, paljon enemmän, paljon rankempia, elävät nyt täysin normaalia elämää, eikä kukaan osaisi edes arvata heistä mitään?

”Flida”, kutsuin tammaa käheällä äänellä. Se käänsi toista korvaansa ja jatkoi näivettyneen ruohon nyppimistä. Piti nielaista, ja tuntui kuin kulmikas jääpala olisi hitaasti valunut kurkusta alas.
”Flida, tule”, kutsuin uudelleen ja kohotin toista kättäni. Minun alkoi tulla kylmä ja jalkaani särki edelleen. Rintakehässä tuntui raskas paino. Ehkä se oli sitä katkeruutta, siitä miten epäreilua elämä on. Tai harmitusta, siitä miten surkeaa elämäni on.
Flida kohotti päätään verkkaisesti ja veti henkeä sieraimiensa kautta. Sitten se otti askeleen, ja toisen, ja muutamalla laahaavalla liikkeellä se oli tullut tarpeeksi lähelle jotta saatoin ottaa sen riimusta kiinni. Kehuin sitä ja kiitin, että se oli niin fiksu ja tuli luokse, ja ryhdyin kampeamaan itseäni ylös. Flidasta sekä maasta tukea ottamalla pääsin yllättävän kevyesti jalalleni, ja päätin vetää oikein syvään henkeä.

”Noniin”, mutisin itselleni ja kohotin toisen käteni kasvojeni eteen silmiä hieroakseni. Itseäni säälimällä en sieltä pääsisi mihinkään. Eikä minun pitäisi edes olla yllättynyt, se tekojalkahan oli pitänyt narinaa jo kesästä lähtien. Viimeaikoina se oli vain yleistynyt joten olihan se vain ajankysymys, milloin se hajoaa. Olisi pitänyt käydä jo kuukausia sitten teettämässä uusi, sillä nyt kun Uudenmaan rajat olivat suljettu minulla ei ollut mahdollisuuttakaan saada toista.

Taputin Flidan kaulaa ja ryhdyin etsimään puhelintani, toinen käsi pitäytyien Flidassa tukea ottamassa. Takin taskut olivat tyhjät. Myös housujeni, lukuunottamatta muovista plektraa joka oli eilisillan kitaran rämpyttelyltä sinne jäänyt, taskut olivat autiot. Takin alla olevan hupparin kanssa oli yhtä huono tuuri. Kännykkäni täytyi siis olla edelleen jossain huoneessani, en ollut ottanut sitä mukaan ollenkaan.

No.. Entäpä nyt sitten?

Flidan selkään ei ollut tässä vaiheessa mitään asiaa. Olkoonkin, että se olisi varmaan ihan hyvää hyvyyttään minut sinne päästänyt, en voinut sitä sille tehdä. Matkaa oli sen verran, ettei yhdellä jalalla hyppiminen kuulostanut järin houkuttelevalta. Enkä minä siihenkään voinut jäädä, vaikka vielä olikin valoisaa.

Olo oli voimaton. Raskas huokaus karkasi huulieni välistä ja nojauduin Flidan jykevää kaulaa vasten. Se seisoi paikallaan ihan hievahtamatta, ihankuin se olisi ymmärtänyt että jotain oli vialla.

Aika kului. Sen tiesi siitä, miten kylmältä aikaisemmin hentoinen tuuli alkoi tuntua. Juuri kun olin aikeissa kerätä itseni ja sisuuntua siitä itseäni surkuttelemasta, kuulin kaukaisia askelia. Ensin olin helpottunut. Sillä jollain oli pakko olla puhelin mukana, eikai kukaan fiksu oikeasti lähde ilman sitä mihinkään, edes Otsonmäellä?
Sitten olin kauhistunut. Tai, en tiedä onko kauhistunut oikea sana. Minua hävetti, vähän inhottikin. Olin tottunut ihmisten ihmetteleviin katseisiin ja mielenkiintoon, uteliaisuuteen. En sääliin. En halunnut nähdä miten ihmisten suu mutristui ja kulmat laskeutuivat alemmas, samalla tavalla kuin he katsoisivat vähän avutonta koiranpentua. En halunnut olla se avuton puolijalkainen joka sai ihmiset tuntemaan sääliä.

“Noa?” Se oli Chai. Jos olisi jo kauempaa tunnistanut ruunikkoa hevosta jota hän talutti niin hänen äänensä olisin viimeistään. Minun oli pakko nielaista ja hengittää oikein syvään. Pitää itseni ja tilanne kasassa, play it cool.
“Chai”, tervehdin nuorempaani ja väänsin väkinäisen hymyn huulilleni. Näin miten hänen katseensa kiersi ensin minussa, sitten Flidassa, maassa, ja uudelleen minussa. Hänen suunsa aukesi, sulkeutui ja aukesi taas, eikä hän selvästi tiennyt mitä sanoa.
“Mitä-..” hän aloitti, mutta hiljeni taas ja nappasi alahuulensa hampaidensa väliin vaikean näköisenä. Juuri sitä mitä en halunnut.
“Kävi pieni äksidentti”, totesin ihan rennosti, kuin se ei olisi ollenkaan iso asia. Kyllä se oli. “Piti vaan käydä vähän dallailemas Flidan kanssa, mutta.. Mä meninki vähä palasiks.”

Chain kulmat painuivat kurttuun ja hän nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti. Oli outoa nähdä hänet niin vakavana.
“Onks sulla puhelinta?” kysyin, kun hän ei sanonut mitään.
“Ai, joo! Oota!” Chai nyökkäsi taas, tällä kertaa nopeammin ja ryhtyi kaivamaan takkinsa taskua. Ja toista. Sitten housujen.. Vedin syvään henkeä nenäni kautta, sillä uskalsin jo arvata miten siinä kävi.
“Tai.. Ei ookkaan. Voi vitsi, mä jätin sen varmaan talliin! Kun mä puhuin Reitan kanssa puhelimessa, kun sovin että kävelytän Pondia täällä metsässä, niin se varmaan jäi sinne..! Anteeksi, mä juoksen äkkiä hakemaan!”
“Ei se mitään, älä saa slaagii. Kaikki ok”, kohotin toista kättäni ennenkuin Chai ehti ampaista juoksuun. “Kyllä mä tästä himaan pääsen, ehkä hitaasti, mutta silti.”

Chai katsoi taas Flidaa miettivänä. Sitten hän katsoi Pondia, ja hänen ilmeensä kirkastui.
“Kuule, mä autan! Tai me, Pondi myös”, hän hihkaisi ja vilkaisi puuttuvaan jalkaani. Hänen ilmeensä vakavoitui taas ja silmät pomppasivat muualle.
“Ai? Miten?”
“No meet Pondin selkään, se on tosi kiltti, se on ratsastuskoulusta niin se osaa kyllä kulkea. Mä talutan. Flidaa kanssa, niin se ei jää tänne.”
Katsoin Chaita epäluuloisena. Pond oli ainakin tuplasti yhtä korkea kuin Flida ja tuplasti kapeampi.
“Mä, sen selkään?” toistin ja pudistin jo päätäni. Ei, mieluummin odottaisin että Chai käy hakemassa jonkun. Vaikka Eetun, ja auton. Tai ambulanssin, tai kärryt, tai mitä vaan muuta.
“Joo joo! Mä punttaan, kauanko sä oot edes ollut täällä, tuu nyt niin pääset kotiin! Se on ihan kiltti, mä pidän kiinni”, Chai vakuutteli ja viittoi hätäisesti kädellään itseään kohti.

Saatoin ehkä olla tyhmä, mutta hetken vaihtoehtoja punnittuani päätin suostua.
“Okei, mut pidät sit oikeesti kunnolla kiinni.”

Jatkuu jossain toisessa päiväkirjassa kunhan keksin että missä…

[NoaYlläpitäjä]

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?

Elämä oli tosiaan muuttunut risaiseksi ja nopeasti. Eipä sitä osannut ajatella kun ensimmäisen kerran uutisissa puhuttiin jostain viruksesta, että siitä tulisi näin iso sotku. Kun Uudenmaan rajat laitettiin kiinni, mietin ensin että olisin lähtenyt äidin luokse Helsinkiin. Flidan pitäisi varsoa kuitenkin kuukauden sisällä, ja koko omaisuuteni on Otsonmäellä, joten en voinut lähteä. Äiti lupaili, että hän pärjää kyllä eikä minun tarvitse olla huolissaan. Vaikkei tarvitsisi, soitan silti melkein joka ilta, ihan muuten vain kyselläkseni kuulumisia.

Pihatto oli viimein valmistunut. Jotain hyvää töistä lomautetuksi tulemisesta kai oli, sillä olin ehtinyt muutaman muun apukäden kanssa viimeistelemään jo pitkään seisseet työt. Flida oli päässyt tutustumaan uuteen kotiinsa, heti Typyn jälkeen, ja olin melko varma että se oli siihen äärimmäisen tyytyväinen. Myös Santun poni Fifi oli muuttanut pihattoon, joka oli Flidaa ajatellen hyvä ratkaisu. Sillä välin kun Fifi ja Typy pitivät toisilleen seuraa leikkisästi nahistellen sai mamma lekotella kokoajan lisääntyvässä auringossa aivan rauhassa. Leikkimään Flida ei nimittäin lähtenyt, ja se huomautti nykyisin aikaisempaa herkemmin kun sen kärsivällisyys ei enää nuorempiensa härnäämiseen riittänyt. Ymmärtäähän sen, Flidasta oli tullut kaksin, ellei kolminkertaisen kokoinen ja sillä alkoi selvästi olla jo vähän tukala olo. Tiineyden alussa olin juoksuttanut Flidaa melko säännöllisesti siten kuin Nelly näytti sekä käynyt metsässä kävellen sekä selästä että maastakäsin. Nyt jo ainakin reilun kuukauden verran Flidan kävely näytti niin hankalalta etten ollut tohtinut kiusata sitä. Mitään käyntiä nopeampaa emme olleet myöskään menneet kaiketi kolmeen kuukauteen. Oli siis hyvä, että Flida sai olla nyt vapaasti ulkona, kun kaikki muu liikkuminen oli jäänyt lähes kokonaan.

Eilen oli satanut lunta ja yöksi noussut pakkanen oli pitänyt sen maassa. Täysin sekaisin mennyt unirytmini potki minut liikkeelle jo aamulla, tai, aamupäivä se kai enemmänkin oli. Kyllä kymmeneltä oli vielä aamu. Mielikki oli protestoinut heti ensisilmäyksellä lumen nähtyään että ei, nyt ei kelpaa ulkoilla. Minun oli pakko napata pikku prinsessa kainaloon ja kuljettaa ja tallin nurkalle kuistilta jotta se ymmärtäisi käydä pissalla, eikä vain luikkisi takaisin tuvan lämpöön. Pahasti se minua katsoikin, kun isi taas tekee vääryyttä, mutta aikansa luimisteltuaan kipitti kumminkin jonnekin syrjempään kaiketi rusakon vainua seuraten.

”No huomenta”, toivotin automaattisesti hymyillen pihaton eteen tallustellessani. Typy oli aidan luona ensimmäisenä korvat pystyssä, ja Flida pian sen rinnalla. Fifi pysytteli turvallisesti kauempana, jottei sen vahingossakaan tarvitsisi lähteä töihin. Mielikkiä sivusilmällä vahtien siirryin rapsuttelemaan tammakaksikkoa, joista nuorempi siirtyi heti hamuamaan takkini taskua. Flida kohotti päätään tuttuun tapaansa, painoi turpansa otsaani vasten ja puhalsi haaleaa ilmaa sieraimistaan oikein syvään. Katselin toinen silmä suljettuna, miten sen paisunut maha hytkyi jokaisesta pienestäkin liikkeestä ja hengenvedosta.
”Ei enää kauaa”, mutisin sille ja jouduin toisella kädelläni työntämään Typyn päätä pois ettei se rikkoisi taskuni vetoketjua. ”Malta venaa hetki viel.” Välillä toivoin niin kovasti, että eläimet ymmärtäisivät mitä niille puhuttiin. Tiettyyn pisteeseen asti ymmärsivätkin, mutta jos vain voisin jotenkin kertoa Flidalle ettei sen enää pitkään tarvitsisi kärvistellä sen lisätaakan kanssa. Ehkä se tiesi sen jo itsekin. Niin saatoin ainakin toivoa.

Kun Mielikki oli selvästi valmis tyydyin antamaan viimeiset taputukset hevosille ja kantamaan koirani takaisin sisälle. Laskettuani Mielikin eteisen lattialle se ravisteli itseään ensin niin voimakkaasti että jalat vain levisivät, jonka jälkeen se ampaisi kohti keittiötä sellaisella voimalla että räsymattoon ilmestyi pieni ryppy.
”Huamenta”, Eetun ääni kuului, ja tiesin äänensävystä että se oli tarkoitettu Mielikille. Minulle Eetu harvemmin puhuu sillä tavalla vähän lässyttäen ja normaalia korkeammalta.
”Tsaukki”, ilmoitin olemassaolostani silti ja kurkkasin keittiön puolelle. Myös Nelly ja Oskari istuivat pöydän ääressä ja tervehtivät minua yhteen ääneen.
”Hitsi mikä ilma! Oli semi fiba vissiin toivoo että saatais kesä jo”, puhisin turhautuneena, mutten malttanut liikkua eteisen puolelta mihinkään.
”No sanoppa! Meidän piti Cozminan kanssa hypätä kentällä tänään jotain jumppaa, mutta ei varmaan hypätäkään”, Nelly nyrpisti nenäänsä ihan yhtä tyytymättömän näköisenä kuin miltä minusta tuntui.
”Voitteha te maneesissaki hypätä, mä voin tulla nostelemaha puameja”, Eetu lupautui.
”Eikun Oskari tulee, eiks vaan? Voit samalla vähän kattoo miten meillä menee, otan aina neuvoja vastaan.” Nelly virnisti leveästi ja Oskari näytti puolestaan hämmästyneeltä. Ehkä vähän kauhistuneeltakin, mutten ollut täysin varma miksi.
”Vai jotten minä kelepaa, no ei sit..” Eetu jupisi, mutta ylöspäin kääntyneet suupielet kertoivat ettei isäntä oikeasti ollut pahoillaan.
”Kyllä säkin pääset mulle puomeja nosteleen, nyt on vaan Suden vuoro. Jos se vaan käy? Pakko ei oo”, Nelly kääntyi uudelleen katsomaan Oskaria silitettyään Eetun niskaa.
”Joo, kyllä mä voin”, Oskari lupasi varovaisesti hymyillen.
”Flidakin oli ihan pirteen olonen, nii kelasin lähtee maastoo kävelee sen kans. Mielikki kävi pissalla ja on saanu aamusafkan, älkää antako sen vedättää. Jutskataan myöhemmin.”
”Mee sitte varovasti. Ku, siälä on.. Nyt on peurat ainaki liikkeellä”, Eetu muistutti, vaikka alkoikin epäröimään sanoissaan. Tiesin miksi hän varoitteli, ja niin tuntui hänkin tietävän. Nyt kun lunta oli maassa ja osa metsäpoluista vielä jäässä oli mahdoton tietää missä oli liukasta ja missä ei, eikä se olisi ensimmäinen, tai edes kymmenes kerta kun kaaduin tekojalkani kanssa sen takia. Eetu myös tiesi etten välittänyt hänen holhoamisestaan, mutta eikai hän itselleen mitään mahtanut.
”Ok faija”, hymähdin täysin hyväntuulisena siitä huolimatta. Eetu puhahti nenänsä kautta sen kuuloisena, että hän itsekin myönsi ansainneensa sen, ja Nellyä vain hymyilytti.

Jatkuu Flidan päiväkirjassa…

[NoaYlläpitäjä]

Ei hätää, joskus me kaikki jumitetaan! Mun pitää ehdottomasti oppia myös tuohon, että julkaisen silti, vaikka tuntuisi ettei se mitä saa aikaan sovi kenenkään silmille, edes omille. Sillä se lähtee millä on tullukki, tai jotain!

Vähänkö mulla on muuten ollu tässä pähkinä purtavana, kun oon miettiny miten ihmeessä mä uskallan tarttua tähän Chain ihan ältsin söpöön ihastukseen! Koska kyllähän MÄ sen nään, mutta näkeekö Noa?? No ei. Ei sekään ihan tietämätön siinä mielessä oo, että kyllä se ympärillään tapahtuvat suhdekiemurat ainakin jossain vaiheessa havaitsee, mutta jostain syystä siihen itseen kohdistuva on sata kertaa vaikeempi huomata. Kun mietin että miten mä voin sen tuoda esille, koska haLUUN!!! Eihän tätä voi näin jättää ettei mitään vastakaikua tule, herran jestas!! :DD

Eli tää oli ihan tosi hyvä veto, kiitos siitä. Aika näppärää miten nää tuntuu hoituvan vaan itsestään kun tarpeeksi antaa aikaa. Yhteisöllisen kirjoittamisen paras puoli, ettei kaikesta tarvii aina vaan ite huolehtia!

Oli aika kiva juttu, miten Chai ei ajatellut Jesseä pelottavana tai pahana, vaikka se onkin vähän omanlaisensa. Yritän nyt hiiirveästi ja hienovaraisesti kääntää sitä sinne paremmalle puolelle ilman että se menettää itseään, niin haluan ainakin osittain uskoa että se toimii, ja osittain uskon sen johtuvan yhtäläisyyksistä Reitan kanssa 😀 Chai on jo konkari sosiaalisesti onnettomien yrmyjen kanssa.

Mutta voi Chai. Kyllä vähän sääliksi käy, kun ei tiedä mihin se vielä joutuu tämän kanssa… 😀 varmaan jonnekin alimpaan helvettiin omasta mielestään. Onneksi Noa on vastapainona ihan tosi lunki. Heitän palloa ihan varmasti takaisin kun vaan ehdin, nythän tää saa vasta alkaa!

[NoaYlläpitäjä]

Ei mikään ihme, että tuvan väkeä väsyttää! Vähemmästäkin :DD onneksi Noalla on yleensä niin hyvät unenlahjat että se saa nukuttua, vaikka tallissa onkin ihan uutukaiset vauvelit odottamassa. Samaan en kyllä itse pystyisi, joten samaistun Nellyyn tässä paljon enemmän! Kyllä mäkin lähtisin seikkailemaan, vaikka ihan keittiöön, kun en vaan malttaisi nukkua! 😀

Olipa muuten kiva, kun jatkoit tarinaa tällä tavalla. Se antoi Sonjalle kivasti mahdollisuuden jatkaa sitä taas eteenpäin, ja me muut saatiin kuulla Nellyn fiiliksistä ja nähdä ripaus sen kokemuksesta siitä yöstä. Musta se on siis ihan parasta, kun samoja asioita tapahtuu muiden tarinoissa, vaikka ei välttämättä edes niin isossa roolissa, mutta silti!! Kun siitä tulee niin sellainen olo että ne asiat oikeasti sitten tapahtuu ja niiden ympärillä on muutakin elämää ja kaikilla on omat kuvionsa ja sitä rataa.

Niin ja se, että Nelly teki Noalle vartavasten teetä. Hei ihanaa<3 Ja se, että hän niin huolehtii pärjääkö Noa varsojen kanssa. Se on musta ihan ymmärrettävää, koska Nelly nyt kuitenkin asuu saman katon alla, ja on tuntenut Noan jo pitkään. Kyllä ystävästä saa olla huolissaan, ja kun kahdessa varsassa on tekemistä ja kuluja! Onneksi Noa taitaa tietää, että apua on saatavilla – sitten kun hän vaan malttaa sellaista ottaa vastaan. Katsotaan, kun oikeasti tulee tarve.. :DD

[NoaYlläpitäjä]

Nämä Sonjan tarinat on aina sellaisia, että niistä tulee vaikka ihan väkisin hyvälle tuulelle. Ihan pelkästään jo sen takia, että sulla on niin miellyttävä tapa kirjoittaa! Sun kerrontatapa on jotenkin niin sellainen kivan kevyt ja menevä. Sellanen hyvä flow! 😀

Tottakai mä olen ihan että jee, kun vauvelit on mainittu! Ja Flida tottakai, joka haluaa osan huomiosta itselleen. Ansaitustikin, eihän ilman sitä olisi mitään vauveleitakaan 😀 Mitähän sitten kun Inkakin varsoo, pitääkö koko talli eristää ettei tammat varsoineen mene kyllästymään yleisöön :DD Mutta minkäs sille tekee, kyllä mäkin voisin helposti seisoskella puolituntia katselemassa varsuleita!

Mun lempikohta tässä oli Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Siinä nähdään taas hyvin, että oot seurannut mitä ympärillä tapahtuu ja tiedät sen verran vielä aika uudesta Steffestäkin, että sitä voi turvallisesti verrata Typyyn. Ja nokkelakin, kaiken lisäksi!

Parasta tässä koko tarinassa on silti se, että se on yhteisöllinen. Aika monessa tarinassa se on parasta enkä ikinä kyllästy sen kehumiseen! Tässä on otettu koppia jo ainakin kahdesta tarinasta, ja annettu ajatuksia ja ideoita muillekin tuleviin tarinoihin, niinkuin vaikka noilla ristiäisillä!

[NoaYlläpitäjä]

No nyt!! Tää olikin vähän läpäsytys naamalle, että haloo!! Etkö sä ole yhtään perillä asioista!! :DD
Mä oon jotenkin edelleen elänyt siinä uskossa, että Hello edelleen ajattelee että kaikki on hyvin, että hän on kyllä hyvä hevosten kouluttaja ja Typykin on ihan tosi hyvin käyttäytyvä vauva. Taisinpa mainita siitä just uusimmassa tarinassanikin, että kyllä Hello innokkaana oli koulutusavuksi tarjoutumassa. Vaan ihan niin se ei taidakaan olla, ja nyt tän myötä tajusin että näitä ajatusksia Hellohan on tapaillut jo vaikka kuinka. Ei ne ihan yhtäkkiä ole ilmestynyt, vaan Hello on ollut hukassa Typyn kanssa jo pidemmän aikaa. Onko hän tehnyt siitä isoa numeroa? Ei, mutta eipä hän olisi kyllä enää koulutusavuksi tarjoutumassakaan.

Tosiaan, mikä mahtaa Typyn käyttäytymisen takana olla. Mun hevoskuiskaaja puoleni heti väittää, että se on jostain kipeä ja siksi äksyilee. Toivon todella, että tälle on jatkoa ja saadaan pidempi tarina siitä, että joku tulee avaamaan Typyn pään – noin kuvaannollisesti, ja kertoo mitä siellä tapahtuu, ja että meidän maailman hienoin tyttö oikeasti oppii käyttäytymään sen mukaan. Nythän voisi ajatella että siksi Typy on vähän sika, kun sehän elää ihan hunningolla ja melkein kuin villihevonen. Joka taisi tovin olla ihan hauskaakin, silloin vielä kun Typy oli oikeasti ihan vauva.

Vaikka tässä on syyllinen, ja itseensä pettynyt tunnelma, lopun kevennys jätti mulle ainakin hyvän mielen. Mielikuva raivosiivoavasta Tidestä on aika mahtava.. :DD

[NoaYlläpitäjä]

Lapset on musta tosi kummallisia, enkä erityisemmin niistä pidä. Siis ihan vaan sillä tavalla, etten koskaan hanki omia. 😀 Siitä huolimatta lapset jostain syystä tykkää musta, varmaan kun oon niiden kanssa joutunu ollu tekemisissä koko ikäni, ihan äidin ammatin sekä siskon omien lapsien kautta. Eli kai mä sitten olen niiden kanssa hyvä vaikka vähän niitä vieroksunkin. Siksi musta on tosi mielenkiintoista, kun muilla on lapsihahmoja joista ne kirjoittaa. Esim. Hallavan Miro oli sellainen, joka kiehtoi mua hahmona sekä kirjoittaja sen takana, että miten joku, oletettavasti aikuinen, osaa kirjoittaa lasta niin lapsenomaisesti? Tässä tarinassa etenkin neljäs kappale, ja ”mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen” on musta erityisen onnistuneita. Viimeistään siinä tajuaa, jos jo aikaisemmin ei ole, että kyseessä on tosiaan lapsi. Tai.. Tosi huonosti käyttäytyvä aikuinen :DD

Mun ajatus Ruskasta on myös ollut selkeästi hakoteillä. Mielikuva jonka oon siitä saanu on kärjistetysti isin pikku prinsessa joka haluaa ja myös saa kaiken, siis sellainen ärsyttävä pikkulikka joka on just siinä iässä että kaikkia rajoja pitää kokeilla ja rikkoa ja tuntuu kuin ärsyttäis ihan tahallaan. Mutta oikeasti Ruska taitaakin olla vaan lapsi, joka tykkää prinsessoista, hevosista ja apinalinnoista. Ja kyllä Ruska taitaa melkein kaiken saadakin, mutta vaan koska iskä antaa. Voi olla isin prinsessa ilman että on pilalle hemmoteltu.

Noa – joka saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa :DDD – ainakin varmasti tykkää Ruskasta! Ruskalla on jotenkin aikuismainen tapa käsitellä ”normaalista” poikkeavia piirteitä, kuten vaikka Noan jalka tai iskän ripset. Lapsilla taitaa olla kyky todeta helpommin, että näin se nyt vaan on, ei haittaa, jatketaan! kun aikuiset jää helposti kiinni yhteen asiaan, ihmettelee ja miettii ja kuikuilee muttei kuitenkaan suoraan kehtaa asiasta mitään sanoa.

[NoaYlläpitäjä]

Mahtavaa, miten yksinkertaisilla asioilla saa hahmon luonteen esille. Tapa jolla Niklas viestittää on täysin erilainen kuin Marshallin. Tunnistan Niklaksessa itseäni siinä, että kun oon jostain tosi innoissani niin sitten mä vaan tykitän viestiä viestin perään kirjoittamatta mitään kokonaisia lauseita
vaan siis
tyylillä näin
koska
mä oon niin innoissani!!!!

Ja Marshall tuntuu ottavan aikansa viestien kirjoittamisessa; muistanko oikein että hän oli ehkä vähän huonokin teknologian kanssa… 😀 Ehkä siitä johtuu rauhallinen tahti viesteissä, kun hän katsoo tarkasti että oikeinkirjoitus on kohdillaan ja viesti menee varmasti oikealle henkilölle.

Tää tarina on myös tosi näppärä tapa – hahmojen välisen keskustelun sekä tunteiden esilletuomisen lisäksi – noteerata että hei, huomattu on, hyvin meni, jes! Ja eikös tästä voi napata seuraavaan osariin lisäarvan myös! 😀 Tykkään sun tavasta piirtää ihan hirvittävästi, se on niin seesteinen. Selkeän tyylitelty olematta liioiteltu, siis sitä katsoessa silmä lepää. Etenkin ihmiset tuntuu olevan sun bravuuri, vaikka hevosissakaan ei mitään huonoa mainittavaa ole!

[NoaYlläpitäjä]

Arvaa pelottiko mua ihan sikana kirjoittaa tota tarinaa :DD En tiedä mistä se johtuu mutta oon huomannut, että mä arastelen nykyään tosi paljon uusien hahmojen kirjoittamista, varsinkin kun ne on tarinassa enemmän osana kuin vaan ”moi”n verran. Jännitti silleen, että siksi mulla kesti julkaista ekan tarinan jälkeen noi kaksi muuta osaa! Sit kun mä mietin että miksi jännittää. No, varmaan se että astunko nyt sun varpaille, kirjoitanko ihan väärin, vaikka ootkin sanonu että ristiriitoja tulee ja mieluummin niin että hahmoja käytetään kuin että oltaisiin vaan omissa nurkissa. Muttakun!! Enhän mä Chaista tiedä mitään, meninkö liian pitkälle, oliko ihan out of character, kääk!!

Vähän hirvitti lukea tätäkin, mutta onneksi jännäsin turhaan! En ees aatellu että heittäisit mitään vastapalloa, mutta musta on aina kiva nähdä näitä sama kohtaus toisen hahmon näkökulmasta- tarinoita. Kiva, kun jaksoit ja ehdit! Ehkä uskallan napsia Chaita tarinoihin jatkossain; ei se varmaan ihan hirveän epäuskottava itselleen ollut.

Erityisesti mua on kiinnostanut heti ekasta maininnasta saakka että miksi Chai on niin vaikea Noan tekojalan kanssa. Tai tarkemmin ilmeisesti jalan puuttumisen kanssa. Mitähän omia traumoja hänellä on, kun ajatukset menevät sairaalassa sahattuihin luihin… 😀 Mutta se on ihan mielenkiintoista! Vaikka mua kyllä aika usein hävettääkin tuoda esille tuollaisia asioita mun hahmoista, siis niinkuin Noan jalan puuttuminen. Se tuntuu tavallaan huomion keräilyltä, ja vaikka tiedostan ettei siinä pitäis olla mitään väärää, sehän vaan on osa sitä hahmoo ja tottakai herättää ainakin välillä huomioo! Mutta se on vuosia sitten opittu tapa kun mulle hoettiin jo ennenkuin edes rupesin kirjottaan että kukaan ei ikinä halua olla tekemisissä minkään Mary Suen tai huomiohuorahahmon kanssa. Tähän mennessä Noan jalkaa on kuitattu parilla sanalla, maksimissaan kahdella lauseella; joka on ihan ok sekin, mutta oli silti hauska lukea hyvin erilainen näkökulma siihen!

[NoaYlläpitäjä]

:DDDD Voi eikä!! Melkeen tukehduin leipään kun luin tän. Miten sä sen teet, miten tälläisiä hauskoja tarinoita kirjoitetaan?? Ja miten sä keksitkin tälläsiä aiheita! Ihan mahtavaa 😀

Huomasinpa tätä lukiessani, että mulla on jokaiselle hahmolle muodostunut pikkuhiljaa ihan oma ääni. Eetun oli ensimmäinen, ja tälläkin hetkellä se on jopa Noaa tai Jesseä selkeämpi. Luen sen puheenvuorot aina tietyllä äänellä ja temmolla, ja sävy mukailee kirjoittajan kuvailemaa tilannetta. Aika hauskaa, väitän että toi Eetun murre tekee siihen paljon miksi se on niin helppo hahmottaa. Tekeekö muut näin? Kuuleeko muut ääniä päässään? :DD Koska mä kuulen ja se on ihan mahtavaa, eikö se kerro vaan hyvistä ja realistisista hahmoista jotka on helppo ajatella aidoiksi??

[NoaYlläpitäjä]

Olipa jännittävä matka tämä!! Tiedänhän mä Reitan, paljon siitä ja Pondista oon lukenut, mutta ihan uutta oli tässä kyllä kaikki. Tulin lukeen näitä tarinoita että sisäistäisin paremmin näitä hahmoja, siis Chaita ja Reitaa, ja vitsit että tää oli oikeesti hyvä aloitustarina. Molempien hahmojen persoona on tuotu esille selkeesti, vähän ehkä kärjistettynäkin, joka on ihan hyvä. Liian monimutkainen tai vääränlainen minäkuva tekee hahmosta vaikeesti, hmmm, lähestyttävän tai toistettavan, niinkuin mä Jessen kanssa opin… 😀 Mutta tästä saa pääpiirteet irti hyvin ja helposti. Chai on se puhelias ja vähän hölmö vähän tarkoituksellakin, ja Reita se tyyppi joka pyöräyttelee silmiään ja murahtelee vaan, vaikka samalla sillä on oikeesti se hyvä sydän.

Olipa hyvä veto ottaa Pond Chain kanssa TT skabaan mukaan. Uskon että sulla on ihan omat motiivit ja juonenkäänteet jo mielessä, mutta mulle näin autuaan tietämättömänä tästä on luvassa vaan tarinaketju jonka päähenkilöt on suoraan kun jostain (hyvästä) saippuasarjasta mitä vois vaan kattoo ikuisuuden kyllästymättä. 😀

[NoaYlläpitäjä]

On se oikeasti aika mahtavaa, miten vannoutuneita ja oikeasti tästä ympäristöstä kiinnostuneita tyyppejä täällä on. Tai siis onkin mahtavaa, ja ihan super mahtavaa onkin!! Tuot niin luontevasti aina esille, että olet muiden tarinat lukenut. Tässäkin, Noan yötyöt ja lomautus, ja herranjestas jopa normaalit kellonajat liikkumista ajatellen on mainittu. Ja Eetun hienovaraisuus Nellyn kanssa, ja Camillan vähän erikoinen käytös jolle ei vielä oikein tiedä syytä, ja vaikka mitä muuta. Ja juuri siinä on se syy miksi näitä tarinoita lukee niin mielellään!

Mun on pitänyt kommentoida sun aikaisempiakin tarinoita tässä jo pari päivää, varsinkin näitä Oskariin liittyviä, mutta jotenkaan en oo keksiny mitään hyvää sanottavaa, vaikka paljon olisikin hyvää sanottavaa! Odotan vaan ihan valtavalla mielenkiinnolla miten tilanne etenee! 😀
Ja, on sua ennenkin tästä kehuttu mutta kehun uusiksi, että miten sä saatkin kaikkien hahmot kuulostaan ja käyttäytymään juuri niille uskollisella tavalla. Kerro heti mikä sun salaisuus on koska mäkin haluan tollasen taikavoiman :DD

[NoaYlläpitäjä]

Ihmiset on siitä tosi erikoisia, että aina kun ne pitää jotain söpönä niin tekee mieli puristaa. Siksi kai, kun ihmisten aivoissa on samassa paikassa se, joka rekisteröi kun joku on ältsin södee, ja se joka kertoo kun kiukuttaa. Mutta siis miks! Miks tällänen rakastan ja vihaan tunnemaailma on tungettu samaan paikkaan, ilmankos kaikki pienet lapset aina ottaa tosi lujaa kiinni kun ne ei vielä tajua että se sattuu.

Mutta siis… Hellyyttävä leukalinja. Siis mikä….? :DD Enpä oo ennen sellasta kuullut, mutta miksipä ei! Kauniiksi mäkin voin kyllä virkkoa, ne on ne ruotsalaisen geenit jotka suomipoikaa kaunistaa.
Katsotaan, osaanko heittää tähän jotain vastapalloa. Ehkä mä osaan, mutta jos en niin tiedä että tykkäsin! Ja nyt on taas paljon aivotyöskentelyä tulevaa ajatellen. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Kyllä onkin muuten ollut hienoa, kun sulta on taas tullut tarinoita. Nelly on niin isossa osassa Hopiavuorta, ainakin mun kuvassa Hopiavuoresta, että kyllä on aina vähän orpo olo kun Nelly on muualla tai kiireisempi.. 😀 Sen lisäksi mä oon aina yhtä, no, vaikuttunut noin paremman sanan puutteessa, että miten hyvin sä rokkaat näitä lyhyempiäkin tarinoita. Musta on aina yhtä silmiä avaavaa nähdä jonkun tekevän lyhyt, silti täysin toimiva ja oikeasti hauskakin – niinkuin tämä – tarina! Sitä mä en itse osaa, mun on aina hiiirveä pakko saada tarina alusta loppuun- tyylillä tehtyä, ja sitten se venyy ja venyy eikä se ole edes hauska ja kaikki on huonosti :DD

Mutta tässäpä näkee miten tärkeetä ja hienoa sosiaalinen kirjoittaminen on, kun kokoajan oppii muilta ja kehittyy muiden mukana! Kiitos tästä, mun pitää varmaan haastaa itteeni kirjottaan myös lyhyempiä pätkiä varsinkin silloin, kun kirjoittaminen tuntuu hankalalta.

Saitpa muuten tähän hyvin upotettua monta hahmoa, eikä niistä yksikään tunnu mitenkään pakotetulta.

[Julkaisija]

Viestit