Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Juoneton kesken jäänyt kesätarina 1/2
Hyttyset 1 — Hopiavuori 0
Oli pidettävä kämmentä kahvikupin päällä, ettei koko kahvi maistuisi pian ihan saippualta. Sitten piti raottaa nopeasti kämmentä kuin kantta ja hörpätä raosta. Kun sulki silmänsä ja unohti tämän pikku epäkäytännöllisyyden, siinä illan rauhassa oli oikein mukavaa. Päätiellä huristeli autoja: ei häiritsevän tiheästi ja kovaäänisesti, vaan laiskasti ja rauhoittavasti. Linnut lauloivat kesää, ja piha tuoksui hevosilta, kauempana kuivavien pyykkien huuhteluaineelta ja vastaleikatulta nurmikolta. Hiki kuivui rapeaksi ihollani lämpöisessä varjopaikassani, mutta vaikka olosta tuli hieman rapea, ainakin siitä tiesi tehneensä jotain hyödyllistä päivän mittaan. Kaukana hirnui hevonen, ja minä hengitin syvään ennen kuin raotin taas kämmenkantta kupiltani hörpätäkseni hieman lisää kahvia.
Elämä oli aika täydellistä. Ei ihan, mutta melkein, ja ellei pieniä epämukavuuksia olisi, miten sitä tuntisi elävänsä? Kaikki ei ollut ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta suurin piirtein sinnepäin ainakin. Ei ollut vaimoa, mutta silti meni hyvin Nellyn kanssa. Minulla oli tallini, vaikka ihan joka karsinassa ei asunutkaan tällä hetkellä ketään. Hello sen sijaan suurin piirtein asui meillä, mutta oli onneksi niin kauana, ettei hänen läsnäoloaan voinut aistia millään lailla, sekin oli ihanaa. Eira oli linnoittautunut vintille lukemaan, eikä ollut itse asiassa pannut kampoihin pitkään aikaan, kun oli neuvoteltu hänen osallistumisestaan kotitöihin ja muusta sellaisesta. Omaa lasta… Omaa lasta minulla ei ollut… Mutta olipa Helmipuron kaksoset, jotka aina välillä kävivät roikkuen joko Inarista tai Helmipuron vanhemmista. Oli vähän niin kuin oma talon koirakin, mistä en ollut osannut edes haaveilla. Auto toimi, tilillä oli rahaa lainanlyhennyksiin ja mistään ei hirveästi kolottanut…
”Anteeksi mutta…”
Avasin vastentahtoisesti silmäni. Saippuakuplamyrskyn toisella puolella seisoi Niklas. Kohotin kulmiani saadakseni hänet jatkamaan ja kämmentäni saadakseni taas vähän kahvia niin nopeasti ettei yksikään saippuakupla ehtisi saastuttamaan kuppini sisältöä.
”Mutta… Miksi..?”
Niklas katsoi merkitsevästi turkoosin ja oranssin väristä muovihökötystä, joka pulputti automaattisesti saippuakuplia kovaa vauhtia terassin kaiteella. Kuplia rikkoutui hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa, mutta niitä oli silti koko ajan tarpeeksi jäljellä. Uusiahan ilmestyi koneesta ihan koko ajan.
”Minä kyllästyyn itikoohin”, sanoin Niklakselle. ”Koitappa vain tulla tänne alle. Ei oo yhtäkää sääskiä kun on nuata kuplia.”
”Tää kuulostaa ihan joltain Hellon jutulta”, Niklas mutisi. Niin kuulostikin, kun oikein tarkemmin ajatteli. Kohautin olkiani ja Niklas jatkoi puhettaan täyteen ääneen. ”Mä olisin tullu kysymään et tartteksä näitä totanoinniin saippuakuplia nyt just. Mä yritän olla tossa kentällä ja hevonen pelkää.”
”Ai pelekää?”
”Joo. Mut jos ne on sääskiä varte, niin…”Kurotin sammuttamaan saippuakuplalaitteen. Se puhalsi vielä muutaman kuplan virran katkettua. Huidoin ilmassa leijuvat kuplat kauemmas ja join kahvia. Turha sitä enää oli suojella. Vaara oli sen osalta ohitse. Minun osaltani sen sijaan ei: saman tien alkoi inistä korvissa.
”No ei sun nyt kyllä olis tarvinnu…”
”No jos hevooset pelekää.” -
Hopiavuoren Eetu oli täyttämässä tiskikonetta. Siinä samalla hän jutteli mukavia, lähinnä hevosasioita, asiakkaiden kanssa — tai siis eihän Eetu heitä itse asiakkainaan ajatellut. Talliporukkaahan he olivat. Rupatellessaan ja kahvikuppeja koneeseen latoessaan hän mietti samalla taas kerran, miten onnekas olikaan. Hänen suurin unelmansa oli lapsesta asti ollut oma hevostalli, jossa olisi komea maneesi, ja jossa kävisi kuhina. Hän oli aina halunnut ääntä ja elämää taloonsa, ja oli hyvin onnellinen siitä, ettei tallin väki ollut koskaan oppinut käyttämään hänen ylisille remontoimaansa taukotupaa, jonka kahvinpurutkin olivat varmaan jo vanhentuneet. Kahviahan tuvassa meni, ja kaikki mitä oli kaapissa, syötiin, mutta se ei haitannut. Eetu nautti kahvinkeitosta, ihmisistä hääräämässä kuin kotonaan, ja jopa siitä tiskikoneen täyttämisestä, joka täytyi tehdä kahdesti tai kolmestikin päivässä.
Kun ovelta kuuluivat uudet askeleet ja pieni narahdus jonkun käydessä sisään, Eetu kääntyi nojaamaan tasoa ollakseen valmiina komentamaan ottamaan kahvia edes Ikean juomalasiin, koska muuta ei ollut enää puhtaana. Ovelta tulikin Janna, mutta Eetulle ominainen jäyhä hymy sekä hänen kahvinottokehotuksensa jäivät pahasti kesken, kun isännän silmät iskostuivat pieneen koppaan, jonka Janna laski keittiön pöydälle.
Siinä se nyt oli. Jannan maailman uusi keskipiste. Eetu hädin tuskin prosessoi, että uuden elämän nimi oli Elli, kun hän jo huomasi ottavansa askelia pientä tyttöä ja tämän äitiä kohti kädet ojossa. Eetu ei tainnut huomata edes Jannan hämmentynyttä ilmettä, vaan vain sen, miten hän vähän epäröityään laski maailman arvokkaimman nyyttinsä Eetun käsivarsille.
Vauva nukkui. Sen kasvot kipristyivät, mutta ei se herännyt kokonaan, eikä alannut itkeä. Eetu hymyili sille.
”Mitä Elli”, Eetu kuiskasi, nosti vauvan ylemmäs ja silitti nenällään hänen poskiaan. Lapsen kasvot kurtistuivat taas, mutta siitä huolimatta Eetu hengitti syvään nenä hänen poskeaan vasten.
”Mitä prinsessa? Kun sinä kasvat, me näytämmä sulle hevooset. Sinä voit tulla aina tänne. Opit sitte jotta jääkaapis on ruakaa ja me ettimmä sulle oman lelukopan tuanne.”Kukaan ei tainnut kuulla Eetun kuiskutusta, mutta varmasti kaikki näkivät, miten hän mumisi vauvalle ja keinutteli häntä. Tarkimmat huomasivat, miten Eetun silmät kimmelsivät. Hän ajatteli surullisena, mutta lainkaan katkeruutta tuntematta, että tällainen hänelläkin kuuluisi olla. Hänelläkin kuuluisi olla pieni tyttö tai poika, jolle hän opettaisi pöytätapoja ja ratsastusta, ja jota hän myöhemmin toruisi, kun Hello ja Eira opettaisivat hänet sanomaan voi perse ja voi paska.
”Noni älä monopolisoi sitä vauvaa!” Hello murisi pöydän äärestä. ”Sä oot pitäny sitä vaikka kuinka kauan. Nyt on mun vuoro jo.”
Muut tiesivät, että Eetu oli pitänyt Elliä sylissään tosi paljon kauemmin kuin oli kohteliasta. Eetu itse oli kuitenkin hieman hölmistynyt. Mielestään vauva oli vasta nostettu hänen syliinsä. Eetu kuitenkin silitti karkealla sormellaan vielä kerran pieniä poskia ja pientä otsaa, antoi lapsen tarttua etusormeensa vielä yhden kerran ja luovutti sen sitten takaisin Jannalle. Jopa Hello pani merkille, miten Eetun katse seurasi Elliä silloinkin, kun hänet jo luovutettiin seuraavaan syliin. Moni osasi arvata, että katse johtui oman vauvan ajattelemisesta. Harva kuitenkaan taisi ymmärtää, että Eetu ei ajatellut pelkästään omaa lastaan. Hänestä tämä lapsi oli jo Hopiavuoren hevostallin prinsessa.
-
Olen bongaillut Marshallin ja kumppaneiden nimiä kisalistoilta, mutta en ole ilmoittanut itse hevosiani ja hahmojani minnekään aikoihin, koska kamppailen aina vain jaksamisen kanssa, eikä hyvää tekstiä ja hyviä kommentteja tule niin paljon ja nopeasti kuin tahtoisin. Nyt näin hänet muutamassa sellaisessa kisassa, että pääsin ilmoittautumaan myös, niin että toivottavasti jaksamiseni jatkuu ja paranee ja pääsen kirjoittamaan Marshallista itse enemmän. On ihan sairaan suuri harmi, että meillä on täällä tyyppi, josta tulisi ihan oikea kirjailija hyvin nopeasti pikku väännöllä, ja jonka kanssa hahmojeni elämät eivät kohtaa kun väsyttää kisata.
Paitsi Eiran elämä kohtasi Niklaksen kanssa, ja Hellon. Eira nyt on varmaan raivoissaan, kun Niklas lähti: sehän olisi ollut hyvä poikaystävä. Niin olen mäkin, vaikka en tarvitse mielikuvituspoikaystävää. Ihanaa, että Niklas pääsee eteenpäin elämässään, ja samalla ihan sai-raan är-syt-tä-vää. :DD
Mulla on etiäisiä Isakista ja siitä, missä roolissa hän tulee näyttäytymään. Niiden etiäisten takia olen vähän angst, koska olen melko varma, että tässä murretaan vielä mun pikku sydän. Isakhan on kivan ja reippaan oloinen kyllä (hehe ja saattaa olla Eirankin mielestä), mutta voe veljekset.
Hopiavuori on kyllä aktiiviselle kisaajalle melko epäkäytännöllinen talli. Pakkaa olla tuo äksöni etelässä. Ainoat lohdut taitavat olla, että meillä on kuitenkin melko ääressä satama ja lentokenttä, ja meillä on oma maneesi. Samalla huoahdan aina helpotuksesta, kun Hopiavuoren epäkäytännöllisyys nousee esiin, vaikka se vie omalta osaltaan kirjoittajia. Just tätä halusin: sitä, ettei ole kaikkea lähellä. Että joutuu valitsemaan, mitä tekee, koska aina on kilsoja välissä ja mutkia matkassa. 😀
-
Onneksi Jannalla tosiaan on Rasmus tällaisina aikoina. Lapsen saaminen on paitsi ihanaa, myös kenelle tahansa vanhemmalle raskasta ja kova stressi, koska arki muuttuu ihan täysin. Sitten kun on vielä Janna painolasti lisänä, niin eihän sellaisesta yksin voi selviytyä, eikä saisi joutuakaan selviytymään. Rasmus saa kuitenkin Jannan ahdistuskohtauksen katkeamaan tosi nopeasti. Joskus vielä Janna alkaa toivottavasti luottaa itseensä, vaikka itsensä epäily on tässä vaiheessa ihan luonnollista.
-
Onpa ihanaa kuulla Outista taas, vaikka Oskari kuinka äsken oli sitä mieltä tuolla, ettei ole. 😀
Tällainen ikuisesti jatkuva tarina kuin Hopiavuori on just siitä haastava, että tarvitsee välillä uusia kuvioita jaksaakseen. Staattisuudesta ei synny loputtomasti tarinaa. Tauot toki piristävät, mutta niin uudet tuuletkin. Outi on nyt kasvattanyt selkeästi juuriaan ja muuttanut asennettaan ollessaan poissa. Myös oma heppa, kun Outi sen löytää, tarjoaa uusia jänniä tarinamahdollisuuksia! Vähän tekee mieli jo arvailla, minkätyyppistä Outi lähtee etsimään, aijai…
Hellyyttävintä tässä tarinassa on Eetun kuvaus, eikä se voi johtua kokonaan siitä, että olisin puolueellinen. :DD Sehän on ihan niin kuin mun momma tuon ruuantuputtamisensa kanssa, ja niin oma rölli mykkä itsensä. Vaan uskonpa varmasti, että salaa Eetu itkee onnesta, kun Outi tuli taas. :DD Ja me lukijat varsinkin!
-
Kuule!
Arvaa mitä!
Arvaa!
Mistä vetoa, että Marshallilla on joskus oma vauva.Miksikö? Koska vitsit miten kivaa siitä olisi lukea. Etukäteen olisin ajatellut, että Marshall nakittaisi Niklaksen kotia vauvan kanssa, mutta tässä ikään kuin keikautetaan se roolitus päälaelleen. Niklas on lähdössä mualimalle ja tekee ja on aktiivinen taustalla, ja Marshall sopii ihan hyvin hoitamaan lasta. Silloin kun Marshall oli Prinsessan kouluvalmennuksessa, tuli jo erittäin selväksi, että hän paitsi pitää lapsista, on myös taitava heidän kanssaan, vaikka olisin muuta arvannut silloin. Nyt kun ajatukseen on jo tottunut niin aijje vähä olen kyllä odottanut Marshallia lapsen kanssa. 😀 Nyt ryhdyn vakaasti odottamaan Marshallia oman lapsensa kanssa, vaikka hän itse on varma, ettei sellaista tule. _Valitettavasti.
Niklaksen ja Marshallin uusi järjestelmä kammottaa mua. Niillä menee juuri nyt niin hyvin. Juuri nyt toivon niiden olevan ikuisesti yhdessä. Olen, hehe, antanut anteeksi Marshallille vanhat kaunani ja nähnyt hänestä sellaisia puolia, että haluan suojella ja varjella häntäkin. Ja sitten, mäiskistä, kaukosuhteeseen. Eijeijei. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos joku tekee Sonjat? Arvaa olenko raivoissani, jos kirjoitit näille hyvän suhteen ja mulle hyvän mielen sitä varten, että voisit särkeä mun vanhan sydämeni…
Niklas-reppanasta tosiaan tulee ääliö. Seura tekee kaltaisekseen. Ai että mä nautin. Käyn piilottamassa huumeita sen romuihin, niin se nakataan koulusta pihalle ja se on aina Otsonmäellä.
-
Tetris on kyllä tosi pehmoisan näköinen tässä: melkein niin kuin halittava pehmoponi! Melkein tuntee sen karvan nukkaisuuden. Ihana kuva!
Oskari on joskus koeratsastanut Tetriksen etsiessään hevosta. Nyt vasta näen kuitenkin nämä kaksi ekaa kertaa yhdessä visuaalisena toteutuksena. Täytyy sanoa, että olisi se Oskukin sopinut Tetriksen selkään. 😀 -
Ilona on yhdeltä ominaisuudeltaan tarkkailija. Niin hiljaisemmat tyypit usein ovat. Tarkkailijoilla on parempi kyky havaita pieniä vihjeitä muista, niin kuin se, miten moni kommentti osuu Oskariin saman tien. Johtopäätöskin on looginen: onkohan sitä kiusattu joskus? Olet innokas paljastamaan Oskarin salaisuuden muille lukijoille ja ehkä osalle hahmoistakin, ja vaaditaankin varmaan Ilonan kaltainen tarkkanäköinen tyyppi, jotta Oskarin tarinan tätä sivujuonnetta päästään käsittelemään.
Ilona on myös liikuttavan herkkä. Itse en kestäisi tämän valmentajan opissa varmaan yhtään. Outi kirjoitti Oskarista aikoinaan valmentajan, jolla on koko ajan jotain kitisemistä pikkuasioista, mutta joka unohtaa joka kerta antaa kehuja, ja sellainen hän on tässäkin. Kauhean raskas tyyppi. En ihmettele yhtään, että vähän itkettää. Kun pääsee niihin ankeisin mä-en-osaa-mitää -tunnetiloihin, joissa Ilona käy, tarvitsee rauhoittumisaikaa päästäkseen niistä pois. Ja paha on rauhoittua, kun joku tuijottaa ja etsii virheitä.
Loppu on liikuttava. Uskonpa, että vaivaantuneiden anteeksipyyntöjen ja hyvitysyritysten jälkeen näiden suhdepisteet saattavat kohota niin kuin sims-pelissä konsanaan. 😀 Varokaa vain, Camilla ja Milan (ja vähäsen nykyään Alex): Oskarilla voi olla kohta muitakin kavereita kuin te. Siis sikäli mikäli Oskari pääsee yli siitä, että Ilona on Ilona. 😀
Ai vitsi miten paljon jatkoideoita tämä minun ajatuksissani poikiikaan.
Tykkään muuten kovasti myös siitä, että tallin väen liikehdinnät on kuitattu alussa. Jotenkin tarina linkittyy heti ekasta virkkeestään jo miljööseen niin tiukasti. Kun Ilona elää omia kuvioitaan, muut elävät ja hengittävät jossain kaukana taustalla, eikä miljöö ole tyhjä, vaikkei vilinää erikseen kuvatakaan.
-
Hei!
Tervetuloa Hopiavuoren hevostallille. 🙂 Taru kuulostaa sellaiselta, että löytää kavereita tallilta ja tuo myös omalla tavallaan hieman vauhtia porukkaan. Hänestä voi tehdä esittelyn hahmoalueelle. Sen jälkeen kaikki tallin päiväkirjat (niin tallipäiväkirja, Skotin päiväkirja kuin muutkin) ovat vapaata riistaa. Halutessaan Tarulle voi tehdä myös oman spinnaripäiväkirjan, jos haluat kertoa meille myös hänen muusta elämästään. 😀
-
Wandan ilme on kyllä just sellainen et ME KUALLAAN! 😀 Se on mun lempiasia tässä kuvassa. Tykkään myös erityisesti Ilonan hiuksista ja siitä, miten hänen kypäränsä näyttää oikein samettipintaiselta. Taustakin on ihana! Tällä kannattaisi varmasti karauttaa PKK:n muu kuva-luokkiin!
Tarina puolestaan on kuin suoraan päiväkirjan sivuilta. On kivaa kuulla Ilonan oma ääni kertojan roolissa vaihteen vuoksi. Siinä näkee jotenkin hahmon ajatuksenkulun eri tavalla kuin ulkopuolisen kertojan kautta: siis siinäkin tapauksessa, vaikka kertoja olisi kaikkitietävä.
Vaikka Ilona on niitä hahmoja, joille toivoo pelkkää hyvää, samalla olen taas tarinan kannalta tosi innoissani siitä, ettei eka yksinmaasto ollutkaan vain unelmalaukkaa kohti auringonlaskua. Olen innoissani siksi, että tässä on taas yksi arkinen paikka, jossa Ilonan ja Wandan suhde voi kehittyä. Ai vitsit miten hienolta se unelmalaukka auringonlaskuun tuntuukaan sitten Ilonasta, kirjoittajasta ja lukijasta, kun sitä ensin pantataan ja pilataan kaiken maailman ahmoilla! 😀
-
Nyt on kyllä kuva, jonka värit miellyttävät mua. Ne ovat sen väriset, miltä alkusyksy tuntuu: se pikku hätä, kun huomaa että ei vitsit kesäpäivät menivät, mutta sitten muistaa, että ainiin syksyllä on kuiteskin aika nättiä. Wanda sopii väreihin. Tykkään myös lineistä. Ne on toisaalta hyvin tarkat ja viimeistellyt, mutta toisaalta etenkin ääriviivat on musta mielenkiintoisen, mitenhän niitä kuvailisi, luonnosmaista jälkeä? Niin kuin siveltimellä tehdyt? Inspiroi heti itse kokeilla samanlaista linejälkeä ja värittää samalla mahdollisimman realistisesti.
-
Se on ihanaa, kun hevosella ja emännällä on jokin syvä sielullinen yhteys ja he toimivat saumattomasti yhdessä niin satulasta kuin maastakin käsin. Samalla tämä lukija tykkää kuitenkin hitaammista prosesseista, niin kuin tässä on. Wanda on Ilonan oma hevonen, mutta samalla Ilonalle ihan uusi hevostuttavuus. Yhteistä taivalta ei ole kauaa takana. Tietenkään se ei todennäköisesti juokse korvat tötteröllä uutta ihmistään vastaan — ellei sitten sada. 😀 Koska alkuasetelma on tämä (ja koska sitä on järjestelmällisesti kuvattu tällaisena tutustumisena ja välillä epävarmuutena), musta on sata kertaa hauskempaa katsella näiden kahden suhteen kehittymistä kuin että jos hevonen heti leimautuisi uuteen omistajaansa.
Sitten Ilona pääsee tupaan. Aijje miten muhun vetosi sellainen yksityiskohta kuin villasukissa tassuttelu sitä pannaria tekemään. Jotenkin ihanan kotoisaa. Kuvittelin jostain syystä ekalla lukemalla kuluneet harmaat tai muut huomaamattoman väriset kotisukat, ja nyt uudella lukemalla jostain syystä yhtä kuluneet keltaiset piirakkasukat. Yhtä kotoisa on Ilonan asennekin, kun hän opettaa meidän pikku ääliöitämme tekemään pannukakkua. Ilona-parka ei tässä vielä tiennyt, millaiselle porukalle oppiaan ammensi, mutta seurauksethan nähtiin tarkemmin sitten myöhemmin jatkotarinoissa. 😀
Ilonan tarinoissa on otettu ihan hirveän rohkeasti heti muita hahmoja joukkoon, ja just sellaisia kirjoittelijoitahan me kaivataan ja me ollaan. Oikein sydämestä pistää, kun ei ole muka aikaa kirjoittaa ja kommentoida niin paljon ja nopeasti kuin haluaisi, kun on kirjoituskavereita hyvine hahmoineen.
-
Mulle on ollut oikeasti tosi yllättävää, miten moni hahmo on tavalla tai toisella ilmaissut, ettei ole normaalia tai aina edes kivaa, kun Hopiavuoren tuvassa (etenkään kun se on joidenkin oma koti) on aina jotain konhotusta meneillään. Se johtuu siitä, että meillä on aina ollut Hopiavuoren kulttuuri. Asun yksin koirien kanssa, ja loppujen lopuksi tosi harvoin koirat on yksin kotona töistä palatessani, vaikka ne niin jätän. Joskus on joku kokoamassa palapeliä keittiössä tai pelaamassa videopelejä mun sängyllä mun peitto niskassa. Joskus on vain ilmoitus, että hain koiran/t sinne-ja-sinne. Samalla tavalla en mä koputa, kun menen parhaille kavereille, ja kun yksi ajoi helteillä rekkaa, menin koirien kanssa niille päikkäreille koska sillä on ilmanlämpöpumppu ja mulla ei. Toisaalta kenenkään meidän luo ei marssi sillä tavalla kuin harvat ja valitut, mutta ne harvat ja valitut saattaakin marssia suoraan jääkaapille. 😀
Tämän(kin) takia hahmojen reaktioiden ennustaminen on joskus vaikeaa. Mitä jos joku polttaisi jotain kamalaa pohjaan meillä, kun olisin poissa? Ihan sama, jos koirat olisivat turvassa: todennäköisesti se olisi kyllästynyt kokkaamaan ja hakenut pitsaa, josta saisin osani. Mitä jos se joku olisikin hyvänpäiväntuttu? No varmaan nakkaisin sen pihalle: hullu kun tulee omin lupineen mun kotiin. 😀 Hopiavuoren talossa monet on enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja mutta samalla vähemmän kuin sydänystäviä. Toisaalta Noalla on vahva rauhallinen pohjavire, etten odottanutkaan mitään raivaria sen paremmin kuin hillitöntä naurukohtausta. Ilman tällaista liioitteluakin (siis hahmon persoonaan nähden liioittelua) tästä tuli humoristinen tarina. 😀
Hello nyt on kuitenkin sellainen konhottaja ja apina, että tarvitsee vähäsen läksytystä nimen omaan vakavalla naamalla. Sehän vain rohkaistuisi tekemään lisää typeryyksiä, jos sitä kannustaisi nauramalla. 😀 Mun lempparikohta taitaa olla joko tämä läksytys tai sitten se, miten Noa auttaa Ilonaa oppimaan, noh, talon tapoja. Pihaton rauha ja alun nukkuva Mielikki ovat puolestaan vahva kontrasti kaikelle häsläykselle: on Hopiavuoressa usein rauhallistakin.
-
Onpa hellyyttävä kakkososa. 😀 Kivaahan niillä on, vaikka Eetu kuinka yrittää olla ankea. Tästä tarinasta tuli taas sellainen olo, että ai kun Hopiavuori olisi oikea talli ja meidän pikku hahmomme oikeita ihmisiä. Tahtoisin nähdä ja tavata heidät… 😀
-
Oho! Tämä jäi multa kommentoimatta näköjään, kun aikanaan kiiruhdin saman tien tarinoimaan.Tykkään tässä siitä, miten muita paitsi pyydetään mukaan leikkiin, myös annetaan vapaata tilaa hahmojen reaktioille. Kannustan tietenkin kohtelemaan aina muiden hahmoja niin kuin omia ja kirjoittamaan reaktioita, mutta uusi vauva on jo niin tosi iso asia, ettei muiden ajatuksista voi olla varma, ja olisi ikävä riistää muilta mahdollisuus ihastua tai vihastua ihan itse. 😀 Komian nimenkin vauva saa.
-
Nyt on pakko avautua. Kerran mun piti kirjoittaa johonkin koulun lehteen aiheesta, joka oli mun mielestä ihan hirveän tylsä. Olin yläastelainen apina, joten annoin vastarintani näkyä ja kuulua. Tykkäsin kirjoittaa, ja olisin halunnut kirjoittaa siitä, tästä ja tuosta, mutta en tosiaankaan minulle määrätystä aiheesta. Silloin yksi kirjoittaja, jota ihailin silloin kovasti, sanoi, että älä ruikuta. Ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa jännästä jutusta jännää tekstiä. Taitoja tarvitaan vasta silloin, kun pitää kirjoittaa tylsästä jutusta jännää tekstiä.
No juokseminen on mun oikeassa elämässä näitä tylsiä juttuja. En ole ikinä oikein käsittänyt, miksi ihmeessä joku menee lenkille, ellei tarkoituksena ole tehdä jotain koiran kanssa. Varsinkin juoksulenkeistä tulee vain mieleen, että ne sattuvat keuhkoihin, jalkoihin ja selkään, ja tulee hikinen ja ällö olo ja ihan turhan takia, kun koiran kanssa voisi tehdä jotain järkevääkin. Niin kuin mennä sorakuopalle. Tai metsään. Tai uimaan. Tai ihan mitä tahansa.
Sitten, kun asenne on jo valmiiksi negatiivinen, mun eteeni lyödään teksti, jonka näennäinen aihe on juokseminen. Ja ai miten hyvin se on kirjoitettu!! Suoraan sanoen mulle tuli tästä inspiroitunut olo. Ai ettei juokseminen ole Ilonan mielestä kisaa siitä, kuka juoksee pisimmälle ja kenellä on paras kunto? Ai että juokseminen tuntuu hyvältä? Ai että idea on siinä, että katsoo, miten jalat jaksavat aina vain keveinä ja iloisina!! Mäkin haluan! No, en sentään lähde juoksemaan, mutta suuntasin katseeni taaksepäin. Mun elämässä oli kaksi kokonaista vuotta, kun en päässyt itse kävelemään, enkä edes istumasta seisaalleni. Nyt voin paremmin ja osaan kävellä itse jopa helpossa metsämaastossa. Muistan, kun viime keväänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään itse ilman apua. Se oli juuri noin ihmeellistä, kuin mitä Ilona kuvaa juoksemisen olevan. Voi sitä suunnatonta iloa, kun näkee, miten jalat jaksavat! Nyt olen osannut kävellä jo yli vuoden, ja aina vain se on ihmeellistä. Jos joku voi kokea juoksemisen yhtä ihmeellisenä, niin kuin Ilona tässä, pitäisiköhän alkaa juosta..? :DD
Meni pahasti sivuraiteille, mutta hyvän taiteenhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia. Tämä osui ja upposi mun kohdalla, vaikka en i-ki-nä olisi kuvitellut, että innostuisin mistään, mikä kertoo päällisin puolin juoksemisesta.
Ilonan perheestä jätetään tähän koukku. Odotan jo, josko joskus saadaan tietää jotain lisää varsinkin Ilonan ja isän väleistä.
-
Ilona kommentoi, että ratsastajien hevospelosta tulisi puhua enemmänkin, ja näköjään näin on, koska mulla ei ole käynyt aiemmin edes mielessä, että sitä on olemassa. Kun itselle ei ole käynyt mitään kauhean vakavaa, olen vain ajatellut, että muutkin sen kun nousee pudottuaan takaisin selkään, tarttuu kaaduttuaan takaisin riimunaruun ja jatkaa hommia. Samalla lailla kuin itse edelleen menen käsi ojossa kohti koirain niskavilloja tappeluiden yms. sattuessa, vaikka vieraat koirat on purreet mua miljoona kertaa. Nyt vasta ajattelen, miten sydäntäsärkevää se olisi, että rakastaisi hevosia ja hevosurheilua ja samalla pelkäisi urheilukaveriaan ja ystäväänsä: hevosta.
Tykkään siitä, miten muinainen kaatuminen vaikuttaa edelleen Niklaksen tarinaan. Kun elementtejä otetaan myös menneisyydestä, tarinoista tulee sellainen ihanan jatkuva ja hallittu olo, vaikka joka napsahdus ei olisikaan välttämättä suunniteltu. Näin tarina ei tunnu nykivältä eikä tempovalta.
Niklakselle tekee varmaan hyvää kehittymisen kannalta tavata myös muita opeja kuin Marshall. Mitä erilaisempia näkee, sitä enemmän pystyy itse ajattelemaan, mikä on oma tyyli. Kun on päättänyt tyylinsä, löytää lopulta parhaiten itselleen sopivan open. Myös erilaiset hevoset tekevät kehittyvälle ratsastajalle hyvää!
Sitten paasataan vielä siitä, että jeba: kaikkea saa postata. Harjoituspätkiä. Keskeneräisiä. Oksennuksia. Blokinpurkuhöntsäilyä. Tiedätkö miksi pidetään rima matalalla silloinkin, vaikka olisi kirjoittaja, joka haluaa kehittyä koko ajan? Siksi, että kun nostaa omia vaatimuksiaan, nostaa kynnystään postata, ja kun nostaa kynnystään postata, nostaa kynnystään kirjoittaa ylipäätään. Sitten tullaankin siihen, että kirjoittaja voi epäonnistua vain olemalla kirjoittamatta. 🙂
Mutta ah, Niklas ja sen erikoiset, oivaltavat vertauskuvat.
-
Meillä ei ole yli-innokkaita kirjoittajia. 😀 Siitä taitaa olla jo muutama vuosi, kun viimeksi paasasin, että kukaan ei kirjoita liikaa, kukaan ei kirjoita liian hyvin, liian huonosti, liian erikoisesti, liian tavallisesti tai liian mitenkään. Voi olla, että minä en pysy aina kommentoinnissa ihan ajan tasalla, koska toivuskelen edelleen totaaliburnoutista, mutta se ei silti tarkoita, että kukaan tuottaisi liikaa taidetta. 😀
Ihanaa, että me saatiin Onni käymään näin pian! Täällä on muitakin kuin minä, jotka tykkää koirista ja haluaa lukea niistäkin. Mä myös usein ajattelen Hopiavuorta ja uneksin siitä päiväunia. Niissä ajatuksissa koiria juoksee aina pihassa, vaikka Eetulla ei olekaan omaa koiraa. Aluksi meillä oli vain Mielikki ja Jerusalem (ja Helmipuron perheen koira, joka on isännän, eikä Eiran tai Inarin), mutta nyt on niin ihanan monta koiraa, ja kaikki sattumalta tosi erilaisia keskenään! Hahmotkin tykkää meillä koirista. Niin kuin Ilona epäili, Hello on ihan loistava syöttämään koiria, mutta samoin Eetu rakastaa ruualla. Muut ei onneksi taida tehdä tuhoja muiden koirille. 😀
Mulle on vaikeaa ymmärtää rivien välistä asioita edes oikeassa elämässä, kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista. Jännä, että tykkään lukea ja kirjoittaa niistä. Nyt esimerkiksi olen tulkitsevinani tästä huolimatta, että Oskari on Ilonan mielestä kiinnostava tyyppi, ja se olisi pettymys, jos Alex olisikin vaikka Oskarin tyttöystävä. Olen päättelevinäni tämän siitä, miten Ilona sättii itseään erityisen paljon aina puhuttuaan Oskarille oikeastaan mitä tahansa, ja miten hän on ottanut tehtäväkseen selvittää, mikä Alexin suhde Oskariin on.
Katotaas yksityiskohtia. Nauratti se, miten Oskarin ja Ilonan sananvaihto Ässässä on referoitu kera Ilonan reaktion. 😀 Itse olisi tullut kirjoitettua suoria lainauksia, eikä se olisi toiminut ollenkaan yhtä hauskasti. Samoin mua huvittavat sanavalinnat, kuten se, miten Onni luikertelee ja jää ihastuneena katsomaan.
Nyt vielä viimeiseksi kiitos Alexin huomaamisesta. Pitäisi ehdottomasti saada Alexin vastauksia näistä jutuista. Toivottavasti niitä tulee, kun jaksaminen antaa periksi. 😀
-
Onpa ihana kuva! Mun mielestä rauhalliset, maanläheiset värit tukevat rauhallista ja jollain tavalla rakastavaa tunnelmaa.
Taidat olla eka, joka uskaltaa tarttua Alexiin. Se, ettei Alexia paljoa näy, johtunee siitä, ettei hänestä ole esittelyä sen paremmin kuin kuvaakaan, koska en ole ollut täysissä voimissani ja saattanut Alexia valmiiksi asti. Alex on ollut esillä vain muutamassa yhteydessä, mutta silti onnistut havaitsemaan ja toistamaan hänen syvimmän olemuksensa.
Tämä tarina kertoo paljon uutta Wandasta samoin kuin Ilonasta ratsastajana. Tosi moni virtuaalihahmo on mahtava ratsastaja, jolla on mahtava hevonen. Sehän on ihan luonnollista, koska moni haaveilee virtuaalihevostarinoissa jostain sellaisesta, mitä hänellä ei juuri nyt ole itsestään. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin se, että koen vähemmän täydelliset hevoset ja ratsastajat mielenkiintoisina. Ilonalla ja Wandalla ei suju heti suoranaisen hyvin, ja tämä jättää tilaa kehittymiselle. Siinä on yksi suuri pääjuoni, jota voi kaikessa rauhassa seurata. Ja kun sitä seuraa, saa ainakin mut lukijana helposti hahmon puolelle. Esimerkiksi meidän Niklas ja Santtu ovat tällaisia ratsastajia, joiden heppajutuista tykkään oikein erityisen paljon, koska he kehittyvät rauhallisesti ja ovat sellaisia, joiden puolella on helppo olla. Ilona tuntuu nyt heti alusta asti olevan yksi lisää tähän mun omaan kiinnostavimmat ratsastajat -kastiin. Heikommanlaatuinen yhteistyö ratsain ei kuitenkaan estä rakkautta tässäkään tapauksessa eikä oikeassakaan elämässä. 😀
Vaikka tarina keskittyy Wandaan, saan tietää myös Ilonasta vaikka ja mitä. Vaikka Ilonasta on maalailtu hieman ujo ja hiljainen kuva, hänet saa kuitenkin mukaan tarinoihinsa, sillä hän pystyy olemaan muiden keskellä ja kommunikoimaan melko luontevasti. Samalla hän on niin kovin inhimillisesti huolissaan siitä, miltä hänen touhunsa näyttää — mutta taas inhimillisesti ei kovin huolissaan siitä, mihin hänen touhunsa johtaa. Hän luottaa siihen, että Wandasta tulee vielä jotain (ja onhan harrasteratsukin hei jotain, vaikka voikin käydä niin kuin Ilona ennustaa, ettei tästä kilparatsua tule). Ilona on myös taiteellinen, mitä alleviivataan lopussa, mutta samalla piilotetummin kerrotaan, että Ilona osaa nähdä kauneutta tavallisissa asioissa. Mua myös huvitti ja ilahdutti ihan liian paljon Ilonan ja Oskarin kommunikaatio. Nehän on hyvin samanlaisia päidensä sisällä! Ihan sama mitä he sanovat, niin heti he ajattelevat itsekseen, että hyvä nyt Ilona, hyvä nyt Oskari, tosi hienosti sanottu. 😀 Samastun näihin ajatuksiin henkilökohtaisista syistä. (Saan itse ylianalysoitua jopa sen, että sanon mun oppilaille töissä ”moi” ja tutuimmille vaikkapa ”moorninkia”, vaikka muut opet sanoo ”huomenta”…) Näiden kahden välille näen oikeasti potentiaalia jonkin sortin syvempään ystävyyteen. Voi olla, että he ymmärtävät toisiaan hyvin, jos tutustuvat kunnolla. (Tai voi olla, etteivät viihdy keskenään, koska näkevät toisessa liikaa itseään: mistä sen tietää etukäteen.)
-
Mäkin kiinnitän huomiota kontrastiin vanhan ja uuden Noan välillä. Se on vanhalle hopiavuorelaiselle jo tuttua, mutta se toimii edelleen tosi hyvin. Aina välillä on hyvä herättää kanssakirjoittajia siihen, että ihmiset voivat joskus muuttua — ja että Noa on muuttunut. Noan korostettu rauhallisuus voisi olla särmätöntä itsenäisenä piirteenä, mutta kun tietää Noan lähtökohdat, häntä ei pidä särmättömänä, vaan vahvana.
Ilonan kommentin jälkeen ryhdyin miettimään, miten voisimme helpottaa uusien kirjoittajien ja hahmojen matkaa Hopiavuoreen. Noan käännekohta on paljastettu muutama vuosi sitten, mutta ei missään nimessä voi olettaa, että yhtään kukaan jaksaa lukea kaiken mahdollisen. Tämä kirjoittajahan on tehnyt jo ihan valtavan taustatyön muutenkin! Oleellisimmat paljastukset pitäisi kai kerätä johonkin, mutta vaatisi aika yli-inhimillisiä voimia paitsi etsiä ne kaikki, myös vetää selkeä raja siihen, mikä on oleellisinta. Kaikki hahmojen kommelluksethan vaikuttavat siihen, millaisia heistä on kasvanut!
Se, miten Noa pitää tässä Chaista huolta, liikuttaa mun sieluani. (Sitä samaa sielua siis, joka saa kokonaisvaltaisen raivarin välittömästi, jos joku yrittää holhota mua itseäni millinkään liikaa oikeasti…) Chai-parka on tässä avuttomassa tilassa, ja niin oli edellisiltanakin. Moni kyllästyisi passaamaan ja auttamaan, varsinkin jos päihteisiin liittyisi samanlaisia juttuja kuin Noan elämässä. Chain kärsimyshän on itseaiheutettua ja ulina ihan hänen omaa syytään. (Paraskin puhuja täällä, kun voin juoda mitä vain kuinka paljon tahansa, enkä saa aikaan krapulaa.) Noaa on järjestelmällisesti tosi harvoin ärsyttänyt tai suututtanut, ja siitä ehkä haluaisinkin oppia lisää, että millä hänen nappuloitaan saisi paineltua. Vaikka Chain kanssa tämä hellä ja huolehtiva Noa on ihana, ai että kuinka olisi kivaa saada sinut kirjoittamaan Noa raivon vallassa — ja hänen oma reaktionsa siihen, kun maltti lopulta menee. :DD Onneksi on noita sellaisiakin hahmoja, joihin muiden hahmojen on helppo suuttua.
Yksi yksityiskohta tässä tarinassa on se, miten Noan sisäinen kamera zoomaa koko ajan ulospäin, Chaihin, eli ihan päin vastoin kuin Chain kamera hänen tarinoissaan. Noa näkee, mitä Chai tekee, ja ennen kaikkea miten hän tekee asioita. Hän ei näe, miten hän itse tekee asioita. Kumpikin huomion kohde (itse tai toinen) on ihmiselle ihan normaali ja kertoo hänen mielentilastaan ja persoonastaan. Noan tämän tarinan olotilaan tämä katselutapa sopii kuin valettu. Hänellä on itsevarma (ja välillä säälivä) olo. Hänellä ei ole syytä ajatella itseään, olemistaan, liikkumistaan, puhetyyliään. Sitähän ajatellaan silloin, kun on hermostunut omasta olemisestaan, tai jos oikein tarkoituksella yrittää antaa itsestään jonkin tietynlaisen vaikutelman.
Mitä Chain rahatilanteeseen tulee, se on tullut ilmi, ettei Chailla ole rahaa. Siis oikeastaan yhtään. Siihen on kaksi syytä, joista kumpaakaan en ole tainnut paljastaa. Niiden aika taitaisi kyllä olla käsillä. :DD (Ok, yritin joulun aikaan kirjoittaa niistä, mutta en ollutkaan ihan kirjoituskunnossa.)
Voimia koira-asiaan. Ensimmäiset päivät ja viikot ovat kamalammat kuin kuolema itse. Lopulta kuitenkin koittaa se päivä, kun muistot tuovat hymyn huulille.
-
Nyt on sellainen kädenojennus Oskaria kohtaan, että jossain kohdassa siihenhän on pakko tarttua. Oskarilla tulee olemaan varmasti jotain ajatuksia siitä, että Ilonan nimi on Ilona. Oskari on myös ihan luonnostaan ujo ja Camillan hoivissa tallilla vähän reppana, mutta tällä kertaa meidän tallityöntekijällä on syynsä arastella etenkin Ilonaa. Ilona-raukka puolestaan ei tiedä Oskarista vielä mitään muuta kuin mitä havaitsi: että hän on ujo. Uskon, että kun näitä kahta saa ajettua tutustumaan toisiinsa, heillä voi olla paljonkin annettavaa toisilleen tarinoissaan.
Tässä tarinassa kertoja fokalisoi enemmän Ilonaan kuin muissa tarinoissa. Kertoja on edelleen kaikkitietävä ja ulkopuolinen, mutta kertoo paljon niukemmin muiden ajatuksista kuin Ilonan. Se on ihan raikas valinta. Nykyaikana luettavissa romaaneissa tällainen kertojatyyppi on tavallisin, ja siksi se on lukijalle helposti lähestyttävää. Toisaalta pidän saduista tuttua fokalisoimatonta kaikkitietävää kertojaakin mielenkiintoisena, mutta sosiaalisessa kirjoittamisessa sellaisen kanssa on haasteensa, kun sivuhenkilöidenkin ajatukset sanoittaa valmiiksi ja pelikaverit eivät pääse yllättämään yhtä mukavasti kuin tällaisen rajatumman kertojan kanssa. Erilaiset ratkaisut, niiden vaihteleminen ja tyylin kehittyminen on tosi mielenkiintoista seurattavaa.
Mutta ollapa aamu-usvassa Hopiavuoren hevostallilla! Alun asetelma on hyvin kaunis ja ihanan rauhallisesti kuvailtu. Lukiessa tuli ihan järjetön kaipuu muutaman vuoden taa, kun sai vielä herätä talliin kosteassa loppukesässä… Nyt työt haittaavat liiaksi moista harrastusta.
-
Ahahaha Onni on ihan niin kuin mun Nisu! 😀 Ei millään hereille, eikä varsinkaan pihalle, etenkään jos on millään lailla koleaa. 😀 Mutta asiaan.
Tässä tarinassa teiniosaston hahmot on otettu haltuun ihan tosi hyvin! Vaikka teineillä on sivuosa, jokainen tekee jotain sellaista, joka sopii heidän persoonaansa kuin valettu. Näiden pienten yksityiskohtien eteen on tehty valtava tutkimustyö. On aikamoisen vakuuttavaa, että etenkin uudella hahmolla moidet yksityiskohdat saadaan kertayrittämällä oikein. Noakin sanoi, että me täällä tykätään kauheasti nähdä näitä tuttuja hahmoja mahdollisimman monen kirjoittamana, ja vaikka olisi kirjoittanut ne erilaisiksikin kuin ne yleensä ovat, kukaan ei olisi pahastunut. On rohkea ja hieno veto ottaa toisten päähenkilöistä ronskisti kiinni ja pistää ne elämään ja olemaan niin kuin ne olisivat omia sivuhenkilöitä. Tosi hyvää työtä!
Ekassa tarinassa pidin Ilonan tarinan kertojaa hyvin neutraalina ja huomaamattomana. Nyt huomaan, että tässä kertojassa on kuitenkin ihan omanlaistaan, erityistä, herkkää persoonaa. Hän ei tunkeudu esiin, vaan pysyy vain kertojan roolissa, mutta on muutamia pikkuseikkoja, jotka erottavat hänet täysin neutraalista kertojasta. Hän kommentoi huomaamattomasti asioita: sanoo esimerkiksi, että Ilonan hymystä tuli aika vino. Juuri tämä kohta tekee kertojasta mielestäni myös jollain tavalla herttaisen ja söpön. Tässä kommentissa on jotain samansukuista kuin Santussa silloin, kun hän toimii oman tarinansa minäkertojana.
Wandan kanssa näyttää sujuvan ihanasti heti! Alku on aina opettelemista ja takkuista, mikä tulee tästäkin ilmi, mutta silti pohjavire ja Ilonan mieli ovat positiivisia. Kun itse kasvan vihdoinkin isoksi ja saan oman ponin, niin toivottavasti ensimmäiset päivät ja viikot ovat juuri tällaisia. Tarinan lopusta uhkuukin sellainen vanhan ajan hevostarinameininki. Näitä tarinoita osasivat kirjoittaa vain Isot Tytöt silloin, kun luin niitä lapsena ihan taukoamatta. Pienempien lasten tarinat olivat dramaattisempia: Pollux-kirjamaisia. 😀 Molemmissa on puolensa ja molemmille on lukijansa, mutta minä olen aina nauttinut arjen kuvauksesta kaikista eniten: siitä, että löytää jotain hohtoa tavanomaisuudesta. (Vaikka uuden lemmikin kanssa tutustuessa mikään ei tietenkään ole suoranaisesti tavanomaista.)
-
No niin! Heti ensimmäisestä tarinasta oikein huokuu se, että tässä on hahmo, johon just tämän lukijan on helppo samastua. Ilonan ajatukset kulkevat niin samoja ratoja, kuin mun omat kulkisivat tässä tilanteessa. On jännittävää ja ihanaa, kun saa vihdoin sen ekan oman hevosen, mutta samalla on pelottavaa mennä uuteen paikkaan, etenkin kun se vilisee uusia naamoja. Sekin on niin inhimillistä, ettei heti muista naamoja ja nimiä ja kaikkia, koska melkein joka ainoahan on kaula pitkällä vahtaamassa, että kuka uusi sieltä oikein tuli. 😀
Tykkään tarinan huomaamattomasta kuvailusta kovasti. Kun yksityiskohdissa on väriä ja elämää, niin kuin keltaisessa sangossa, tarinat heräävät mulle aina eloon ihan eri tavalla. Överiksikin kaiken voi vetää, mutta tämän tarinan kuvailu on samalla tarkkaa kun se on kevyttä: joka yksityiskohtaan ei tarvitse takertua, mutta toisista voi kertoa tarkasti.
Vaikka uuden hevosen jännitys on aina ihana ja mielenkiintoinen asia, silti tarinan loppu on tälle hopiavuorelaiselle lukijalle jännin osuus. Siitä huokuu tuvan mölyävä tunnelma, jota rakastan, ja samalla siitä näkee ihan heti, millaiseen rooliin Ilonan voi itse tarinoissaan kirjoittaa näin aluksi. Vaikka meteli on kova ja Ilona tulee uutena ikään kuin valmiiseen porukkaan, olen iloisesti yllättynyt, ettei hän koe tilannetta oikeastaan ahdistavana. Musta myös se on hauska yksityiskohta, miten muut soosaavat heti esiin omat mielipiteensä siitä, miten uuden hevosen pitää nyt levätä, vaikka asia ei oikeastaan kenellekään kuulu. Sellaisiahan ne meidän hahmot on, että niillä on lusikat (ja joillain kauhatkin) aina toistensa sopissa.. 😀
-
No niin nyt jätit taas lliian vaikean tekstin kommentoitavaksi. 😀 Luin tämän yöllä julkaisun jälkeen, enkä saanut millään nukuttua, kun piti ajatella että huh huh. En vieläkään oikein tiedä, mitä sanoisin. En tohtisi itse kirjoittaa moista. Vaikka olisin Hopiavuoressa anonyymimpi persoona kuin nyt, en tohtisi. (Tiedätte, että harrastan kirjoittamista ja virtuaaliheppoja ihan omalla naamallani. Minulla ei ole erikseen esim. virtuaali-instaa.)
Joka tapauksessa sinun sopii olla tyytyväinen itseesi. Musta nämä aiheet ovat yksiä vaikeimpia kirjoitettavia (ja varmaan just siksi haluan niin kovasti kirjoittaa itse, koska mitä vaikeampaa jokin on, sitä parempia juttuja siitä tulee.)
Noa on ihanan vastuullinen. Luotinkin siihen, että hän on. Samalla Noa ajattelee entistä elämäänsä, jonka ero nykyiseen on kuin yöllä ja päivällä. Muutos on uskottava, koska Noan menneisyys ja etenkin käännekohta ovat tosi dramaattisia. Joskus olisi kuitenkin ihanaa kuulla myös siitä, miksi Noa muuttui tai halusi muuttua niin totaalisesti. Päihteettömyyden käsitän ihan itsestäänselvänä muutoksena käännekohdan jälkeen, mutta muutenkin Noa on tosi zen jopa tällaisissa tilanteissa kuin muut hyppisivät seinille. En edes tiedä, olisinko katsonut, että Noa olisi jotenkin käyttänyt Chaita hyväkseen tässä tilanteessa. Noa kuitenkin on Chain phaeng, ja ei viina tainnut Chaille muuta tehdä kuin poistaa helvettiajatukset hetkeksi. Ei siihen muuta tarvitakaan, että Chai heittää itsensä Noan syliin.
Kirjoittelen välillä eri hahmoilla siitä, miten Noa on liian hyvä ja kaunis jollekin Chaille, mutta en usko siihen henkilökohtaisesti itse. Tiedän mooooooonta epätodennäköisempää paria oikeasti ja leikisti. Se, miten Noa Chain näkee, on tosi samanlaista, kuin miten mä itse olen nähnyt puolisoni siinä vaiheessa, kun oikein rakastutaan. Toinen on niin kaunis, ja vähän tyhmätkin jutut ovat suloisia. Samalla on jotenkin erikoinen tunne lukea näitä asioita nimen omaan omasta hahmostaan. Chai ei ole mun omissa silmissäni mikään unelmapoika, eikä erityisen viehättävä. Hän on vähäsen pieni, vähäsen pyöreäkasvoinen, vähäsen pallohullu ja tykkää ötököistä ja silittämisestä: Chai on minun pieni poikani, jonka minä olen luonut niin kuin Jumala tai isä. 😀 Ei sitä onneksi saakaan nähdä omia hahmojaan rakastuneesti muutoin kuin toisen hahmon silmien läpi. Sitä tekee muuten liian täydellisen hahmon, joka ei ole enää ihminen.
Tarinan loppu miellyttää mua myös. :DD Voin nähdä Chain, kun se kärsii ja kuolee. Tämä taitaa olla Chain toka krapula ikinä. Veikkaan, että Noalla ei ole ihan hirveän rakastunut olo, kun hän seuraavana aamuna herää vinkuvan ja tutisevan darraveikon viereltä. 😀 Toisaalta Noa tuntuu tykkäävän aina välillä hoitaa Chaita.
Erillisenä juttuna vielä: kun olen kirjoittanut ja lukenut Chaista ja Noasta, olen miettinyt tosi paljon sitä, mitä virtuaalitallille ”on lupa” kirjoittaa. Joskus ht.netin aikana siitä keskusteltiin, että nämä tarinat eivät kuulu talleille. (Olin silloin muuten samaa mieltä: kuvittelin, että virtuaalitallitarinoiden pitää kertoa hevosista. Olin lapsi.) Nyt kun minulla on Hopiavuori, olen toistuvasti muistuttanut itseäni siitä, että vaikka tämä on kaikkien Hopiavuori, tämä on MINUN Hopiavuoreni myös, ja minähän kirjoitan ja luen täällä juuri sellaisia juttuja, joita tahdon. Tänne osuu sitten sellaista porukkaa mukaan, jotka tykkäävät myös, tai jotka osaavat olla piittaamatta, elleivät halua lukea kaikkea. Vaikka tämä talli on tuhat kertaa raskaampi ja aikaavievempi kuin mikään muu projektini ikinä, tässä mielessä on ihanaa olla Hopiavuoren hevostallin ylläpitäjä.
-
Tässä tarinassa Janna on mun mielestä tosi uskollinen persoonalleen ja tavoilleen. Lapsen saaminen on ensinnäkin järjestelmällisesti hirvittänyt Jannaa, ja se on näkynyt koko ajan. (Se alkaa jopa muuntautua johdonmukaisesti rakkaudeksi seuraavassa tarinassa.) Johdonmukaisuus on ihanaa! Samalla Janna on itselleen uskollisesti impulsiivinen. Kun jotain tulee mieleen, se toteutetaan välittömästi, vaikka se olisi kuinka iso juttu: elävän olennon eli koiran hankkiminen tai naimisiin meneminen. Impulsiivisuudesta isoissa asioissa, joita muut jahkaisivat kauan, on tullut mun silmissäni yksi Jannan hahmon pääpiirteistä. Toivottavasti päästään todella tanssimaan vielä häitäkin, kun on niiden aika!
