Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hopiavuoren Eetu oli täyttämässä tiskikonetta. Siinä samalla hän jutteli mukavia, lähinnä hevosasioita, asiakkaiden kanssa — tai siis eihän Eetu heitä itse asiakkainaan ajatellut. Talliporukkaahan he olivat. Rupatellessaan ja kahvikuppeja koneeseen latoessaan hän mietti samalla taas kerran, miten onnekas olikaan. Hänen suurin unelmansa oli lapsesta asti ollut oma hevostalli, jossa olisi komea maneesi, ja jossa kävisi kuhina. Hän oli aina halunnut ääntä ja elämää taloonsa, ja oli hyvin onnellinen siitä, ettei tallin väki ollut koskaan oppinut käyttämään hänen ylisille remontoimaansa taukotupaa, jonka kahvinpurutkin olivat varmaan jo vanhentuneet. Kahviahan tuvassa meni, ja kaikki mitä oli kaapissa, syötiin, mutta se ei haitannut. Eetu nautti kahvinkeitosta, ihmisistä hääräämässä kuin kotonaan, ja jopa siitä tiskikoneen täyttämisestä, joka täytyi tehdä kahdesti tai kolmestikin päivässä.
Kun ovelta kuuluivat uudet askeleet ja pieni narahdus jonkun käydessä sisään, Eetu kääntyi nojaamaan tasoa ollakseen valmiina komentamaan ottamaan kahvia edes Ikean juomalasiin, koska muuta ei ollut enää puhtaana. Ovelta tulikin Janna, mutta Eetulle ominainen jäyhä hymy sekä hänen kahvinottokehotuksensa jäivät pahasti kesken, kun isännän silmät iskostuivat pieneen koppaan, jonka Janna laski keittiön pöydälle.
Siinä se nyt oli. Jannan maailman uusi keskipiste. Eetu hädin tuskin prosessoi, että uuden elämän nimi oli Elli, kun hän jo huomasi ottavansa askelia pientä tyttöä ja tämän äitiä kohti kädet ojossa. Eetu ei tainnut huomata edes Jannan hämmentynyttä ilmettä, vaan vain sen, miten hän vähän epäröityään laski maailman arvokkaimman nyyttinsä Eetun käsivarsille.
Vauva nukkui. Sen kasvot kipristyivät, mutta ei se herännyt kokonaan, eikä alannut itkeä. Eetu hymyili sille.
”Mitä Elli”, Eetu kuiskasi, nosti vauvan ylemmäs ja silitti nenällään hänen poskiaan. Lapsen kasvot kurtistuivat taas, mutta siitä huolimatta Eetu hengitti syvään nenä hänen poskeaan vasten.
”Mitä prinsessa? Kun sinä kasvat, me näytämmä sulle hevooset. Sinä voit tulla aina tänne. Opit sitte jotta jääkaapis on ruakaa ja me ettimmä sulle oman lelukopan tuanne.”Kukaan ei tainnut kuulla Eetun kuiskutusta, mutta varmasti kaikki näkivät, miten hän mumisi vauvalle ja keinutteli häntä. Tarkimmat huomasivat, miten Eetun silmät kimmelsivät. Hän ajatteli surullisena, mutta lainkaan katkeruutta tuntematta, että tällainen hänelläkin kuuluisi olla. Hänelläkin kuuluisi olla pieni tyttö tai poika, jolle hän opettaisi pöytätapoja ja ratsastusta, ja jota hän myöhemmin toruisi, kun Hello ja Eira opettaisivat hänet sanomaan voi perse ja voi paska.
”Noni älä monopolisoi sitä vauvaa!” Hello murisi pöydän äärestä. ”Sä oot pitäny sitä vaikka kuinka kauan. Nyt on mun vuoro jo.”
Muut tiesivät, että Eetu oli pitänyt Elliä sylissään tosi paljon kauemmin kuin oli kohteliasta. Eetu itse oli kuitenkin hieman hölmistynyt. Mielestään vauva oli vasta nostettu hänen syliinsä. Eetu kuitenkin silitti karkealla sormellaan vielä kerran pieniä poskia ja pientä otsaa, antoi lapsen tarttua etusormeensa vielä yhden kerran ja luovutti sen sitten takaisin Jannalle. Jopa Hello pani merkille, miten Eetun katse seurasi Elliä silloinkin, kun hänet jo luovutettiin seuraavaan syliin. Moni osasi arvata, että katse johtui oman vauvan ajattelemisesta. Harva kuitenkaan taisi ymmärtää, että Eetu ei ajatellut pelkästään omaa lastaan. Hänestä tämä lapsi oli jo Hopiavuoren hevostallin prinsessa.
-
Osallistujat
Hello – Skotti
Inari – Uuno
Oskari – Typy
Chai – Pasi (?)
Alex – Tetris
Marshall – Hakra
Niklas – Barnum
Noa – Flida
Santtu – Fifi
Saga – HaniHuoltojoukkoina Janna ja Rasmus.
-
Nyt on pakko avautua. Kerran mun piti kirjoittaa johonkin koulun lehteen aiheesta, joka oli mun mielestä ihan hirveän tylsä. Olin yläastelainen apina, joten annoin vastarintani näkyä ja kuulua. Tykkäsin kirjoittaa, ja olisin halunnut kirjoittaa siitä, tästä ja tuosta, mutta en tosiaankaan minulle määrätystä aiheesta. Silloin yksi kirjoittaja, jota ihailin silloin kovasti, sanoi, että älä ruikuta. Ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa jännästä jutusta jännää tekstiä. Taitoja tarvitaan vasta silloin, kun pitää kirjoittaa tylsästä jutusta jännää tekstiä.
No juokseminen on mun oikeassa elämässä näitä tylsiä juttuja. En ole ikinä oikein käsittänyt, miksi ihmeessä joku menee lenkille, ellei tarkoituksena ole tehdä jotain koiran kanssa. Varsinkin juoksulenkeistä tulee vain mieleen, että ne sattuvat keuhkoihin, jalkoihin ja selkään, ja tulee hikinen ja ällö olo ja ihan turhan takia, kun koiran kanssa voisi tehdä jotain järkevääkin. Niin kuin mennä sorakuopalle. Tai metsään. Tai uimaan. Tai ihan mitä tahansa.
Sitten, kun asenne on jo valmiiksi negatiivinen, mun eteeni lyödään teksti, jonka näennäinen aihe on juokseminen. Ja ai miten hyvin se on kirjoitettu!! Suoraan sanoen mulle tuli tästä inspiroitunut olo. Ai ettei juokseminen ole Ilonan mielestä kisaa siitä, kuka juoksee pisimmälle ja kenellä on paras kunto? Ai että juokseminen tuntuu hyvältä? Ai että idea on siinä, että katsoo, miten jalat jaksavat aina vain keveinä ja iloisina!! Mäkin haluan! No, en sentään lähde juoksemaan, mutta suuntasin katseeni taaksepäin. Mun elämässä oli kaksi kokonaista vuotta, kun en päässyt itse kävelemään, enkä edes istumasta seisaalleni. Nyt voin paremmin ja osaan kävellä itse jopa helpossa metsämaastossa. Muistan, kun viime keväänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään itse ilman apua. Se oli juuri noin ihmeellistä, kuin mitä Ilona kuvaa juoksemisen olevan. Voi sitä suunnatonta iloa, kun näkee, miten jalat jaksavat! Nyt olen osannut kävellä jo yli vuoden, ja aina vain se on ihmeellistä. Jos joku voi kokea juoksemisen yhtä ihmeellisenä, niin kuin Ilona tässä, pitäisiköhän alkaa juosta..? :DD
Meni pahasti sivuraiteille, mutta hyvän taiteenhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia. Tämä osui ja upposi mun kohdalla, vaikka en i-ki-nä olisi kuvitellut, että innostuisin mistään, mikä kertoo päällisin puolin juoksemisesta.
Ilonan perheestä jätetään tähän koukku. Odotan jo, josko joskus saadaan tietää jotain lisää varsinkin Ilonan ja isän väleistä.
-
Ilona kommentoi, että ratsastajien hevospelosta tulisi puhua enemmänkin, ja näköjään näin on, koska mulla ei ole käynyt aiemmin edes mielessä, että sitä on olemassa. Kun itselle ei ole käynyt mitään kauhean vakavaa, olen vain ajatellut, että muutkin sen kun nousee pudottuaan takaisin selkään, tarttuu kaaduttuaan takaisin riimunaruun ja jatkaa hommia. Samalla lailla kuin itse edelleen menen käsi ojossa kohti koirain niskavilloja tappeluiden yms. sattuessa, vaikka vieraat koirat on purreet mua miljoona kertaa. Nyt vasta ajattelen, miten sydäntäsärkevää se olisi, että rakastaisi hevosia ja hevosurheilua ja samalla pelkäisi urheilukaveriaan ja ystäväänsä: hevosta.
Tykkään siitä, miten muinainen kaatuminen vaikuttaa edelleen Niklaksen tarinaan. Kun elementtejä otetaan myös menneisyydestä, tarinoista tulee sellainen ihanan jatkuva ja hallittu olo, vaikka joka napsahdus ei olisikaan välttämättä suunniteltu. Näin tarina ei tunnu nykivältä eikä tempovalta.
Niklakselle tekee varmaan hyvää kehittymisen kannalta tavata myös muita opeja kuin Marshall. Mitä erilaisempia näkee, sitä enemmän pystyy itse ajattelemaan, mikä on oma tyyli. Kun on päättänyt tyylinsä, löytää lopulta parhaiten itselleen sopivan open. Myös erilaiset hevoset tekevät kehittyvälle ratsastajalle hyvää!
Sitten paasataan vielä siitä, että jeba: kaikkea saa postata. Harjoituspätkiä. Keskeneräisiä. Oksennuksia. Blokinpurkuhöntsäilyä. Tiedätkö miksi pidetään rima matalalla silloinkin, vaikka olisi kirjoittaja, joka haluaa kehittyä koko ajan? Siksi, että kun nostaa omia vaatimuksiaan, nostaa kynnystään postata, ja kun nostaa kynnystään postata, nostaa kynnystään kirjoittaa ylipäätään. Sitten tullaankin siihen, että kirjoittaja voi epäonnistua vain olemalla kirjoittamatta. 🙂
Mutta ah, Niklas ja sen erikoiset, oivaltavat vertauskuvat.
-
Meillä ei ole yli-innokkaita kirjoittajia. 😀 Siitä taitaa olla jo muutama vuosi, kun viimeksi paasasin, että kukaan ei kirjoita liikaa, kukaan ei kirjoita liian hyvin, liian huonosti, liian erikoisesti, liian tavallisesti tai liian mitenkään. Voi olla, että minä en pysy aina kommentoinnissa ihan ajan tasalla, koska toivuskelen edelleen totaaliburnoutista, mutta se ei silti tarkoita, että kukaan tuottaisi liikaa taidetta. 😀
Ihanaa, että me saatiin Onni käymään näin pian! Täällä on muitakin kuin minä, jotka tykkää koirista ja haluaa lukea niistäkin. Mä myös usein ajattelen Hopiavuorta ja uneksin siitä päiväunia. Niissä ajatuksissa koiria juoksee aina pihassa, vaikka Eetulla ei olekaan omaa koiraa. Aluksi meillä oli vain Mielikki ja Jerusalem (ja Helmipuron perheen koira, joka on isännän, eikä Eiran tai Inarin), mutta nyt on niin ihanan monta koiraa, ja kaikki sattumalta tosi erilaisia keskenään! Hahmotkin tykkää meillä koirista. Niin kuin Ilona epäili, Hello on ihan loistava syöttämään koiria, mutta samoin Eetu rakastaa ruualla. Muut ei onneksi taida tehdä tuhoja muiden koirille. 😀
Mulle on vaikeaa ymmärtää rivien välistä asioita edes oikeassa elämässä, kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista. Jännä, että tykkään lukea ja kirjoittaa niistä. Nyt esimerkiksi olen tulkitsevinani tästä huolimatta, että Oskari on Ilonan mielestä kiinnostava tyyppi, ja se olisi pettymys, jos Alex olisikin vaikka Oskarin tyttöystävä. Olen päättelevinäni tämän siitä, miten Ilona sättii itseään erityisen paljon aina puhuttuaan Oskarille oikeastaan mitä tahansa, ja miten hän on ottanut tehtäväkseen selvittää, mikä Alexin suhde Oskariin on.
Katotaas yksityiskohtia. Nauratti se, miten Oskarin ja Ilonan sananvaihto Ässässä on referoitu kera Ilonan reaktion. 😀 Itse olisi tullut kirjoitettua suoria lainauksia, eikä se olisi toiminut ollenkaan yhtä hauskasti. Samoin mua huvittavat sanavalinnat, kuten se, miten Onni luikertelee ja jää ihastuneena katsomaan.
Nyt vielä viimeiseksi kiitos Alexin huomaamisesta. Pitäisi ehdottomasti saada Alexin vastauksia näistä jutuista. Toivottavasti niitä tulee, kun jaksaminen antaa periksi. 😀
-
Onpa ihana kuva! Mun mielestä rauhalliset, maanläheiset värit tukevat rauhallista ja jollain tavalla rakastavaa tunnelmaa.
Taidat olla eka, joka uskaltaa tarttua Alexiin. Se, ettei Alexia paljoa näy, johtunee siitä, ettei hänestä ole esittelyä sen paremmin kuin kuvaakaan, koska en ole ollut täysissä voimissani ja saattanut Alexia valmiiksi asti. Alex on ollut esillä vain muutamassa yhteydessä, mutta silti onnistut havaitsemaan ja toistamaan hänen syvimmän olemuksensa.
Tämä tarina kertoo paljon uutta Wandasta samoin kuin Ilonasta ratsastajana. Tosi moni virtuaalihahmo on mahtava ratsastaja, jolla on mahtava hevonen. Sehän on ihan luonnollista, koska moni haaveilee virtuaalihevostarinoissa jostain sellaisesta, mitä hänellä ei juuri nyt ole itsestään. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin se, että koen vähemmän täydelliset hevoset ja ratsastajat mielenkiintoisina. Ilonalla ja Wandalla ei suju heti suoranaisen hyvin, ja tämä jättää tilaa kehittymiselle. Siinä on yksi suuri pääjuoni, jota voi kaikessa rauhassa seurata. Ja kun sitä seuraa, saa ainakin mut lukijana helposti hahmon puolelle. Esimerkiksi meidän Niklas ja Santtu ovat tällaisia ratsastajia, joiden heppajutuista tykkään oikein erityisen paljon, koska he kehittyvät rauhallisesti ja ovat sellaisia, joiden puolella on helppo olla. Ilona tuntuu nyt heti alusta asti olevan yksi lisää tähän mun omaan kiinnostavimmat ratsastajat -kastiin. Heikommanlaatuinen yhteistyö ratsain ei kuitenkaan estä rakkautta tässäkään tapauksessa eikä oikeassakaan elämässä. 😀
Vaikka tarina keskittyy Wandaan, saan tietää myös Ilonasta vaikka ja mitä. Vaikka Ilonasta on maalailtu hieman ujo ja hiljainen kuva, hänet saa kuitenkin mukaan tarinoihinsa, sillä hän pystyy olemaan muiden keskellä ja kommunikoimaan melko luontevasti. Samalla hän on niin kovin inhimillisesti huolissaan siitä, miltä hänen touhunsa näyttää — mutta taas inhimillisesti ei kovin huolissaan siitä, mihin hänen touhunsa johtaa. Hän luottaa siihen, että Wandasta tulee vielä jotain (ja onhan harrasteratsukin hei jotain, vaikka voikin käydä niin kuin Ilona ennustaa, ettei tästä kilparatsua tule). Ilona on myös taiteellinen, mitä alleviivataan lopussa, mutta samalla piilotetummin kerrotaan, että Ilona osaa nähdä kauneutta tavallisissa asioissa. Mua myös huvitti ja ilahdutti ihan liian paljon Ilonan ja Oskarin kommunikaatio. Nehän on hyvin samanlaisia päidensä sisällä! Ihan sama mitä he sanovat, niin heti he ajattelevat itsekseen, että hyvä nyt Ilona, hyvä nyt Oskari, tosi hienosti sanottu. 😀 Samastun näihin ajatuksiin henkilökohtaisista syistä. (Saan itse ylianalysoitua jopa sen, että sanon mun oppilaille töissä ”moi” ja tutuimmille vaikkapa ”moorninkia”, vaikka muut opet sanoo ”huomenta”…) Näiden kahden välille näen oikeasti potentiaalia jonkin sortin syvempään ystävyyteen. Voi olla, että he ymmärtävät toisiaan hyvin, jos tutustuvat kunnolla. (Tai voi olla, etteivät viihdy keskenään, koska näkevät toisessa liikaa itseään: mistä sen tietää etukäteen.)
-
Mäkin kiinnitän huomiota kontrastiin vanhan ja uuden Noan välillä. Se on vanhalle hopiavuorelaiselle jo tuttua, mutta se toimii edelleen tosi hyvin. Aina välillä on hyvä herättää kanssakirjoittajia siihen, että ihmiset voivat joskus muuttua — ja että Noa on muuttunut. Noan korostettu rauhallisuus voisi olla särmätöntä itsenäisenä piirteenä, mutta kun tietää Noan lähtökohdat, häntä ei pidä särmättömänä, vaan vahvana.
Ilonan kommentin jälkeen ryhdyin miettimään, miten voisimme helpottaa uusien kirjoittajien ja hahmojen matkaa Hopiavuoreen. Noan käännekohta on paljastettu muutama vuosi sitten, mutta ei missään nimessä voi olettaa, että yhtään kukaan jaksaa lukea kaiken mahdollisen. Tämä kirjoittajahan on tehnyt jo ihan valtavan taustatyön muutenkin! Oleellisimmat paljastukset pitäisi kai kerätä johonkin, mutta vaatisi aika yli-inhimillisiä voimia paitsi etsiä ne kaikki, myös vetää selkeä raja siihen, mikä on oleellisinta. Kaikki hahmojen kommelluksethan vaikuttavat siihen, millaisia heistä on kasvanut!
Se, miten Noa pitää tässä Chaista huolta, liikuttaa mun sieluani. (Sitä samaa sielua siis, joka saa kokonaisvaltaisen raivarin välittömästi, jos joku yrittää holhota mua itseäni millinkään liikaa oikeasti…) Chai-parka on tässä avuttomassa tilassa, ja niin oli edellisiltanakin. Moni kyllästyisi passaamaan ja auttamaan, varsinkin jos päihteisiin liittyisi samanlaisia juttuja kuin Noan elämässä. Chain kärsimyshän on itseaiheutettua ja ulina ihan hänen omaa syytään. (Paraskin puhuja täällä, kun voin juoda mitä vain kuinka paljon tahansa, enkä saa aikaan krapulaa.) Noaa on järjestelmällisesti tosi harvoin ärsyttänyt tai suututtanut, ja siitä ehkä haluaisinkin oppia lisää, että millä hänen nappuloitaan saisi paineltua. Vaikka Chain kanssa tämä hellä ja huolehtiva Noa on ihana, ai että kuinka olisi kivaa saada sinut kirjoittamaan Noa raivon vallassa — ja hänen oma reaktionsa siihen, kun maltti lopulta menee. :DD Onneksi on noita sellaisiakin hahmoja, joihin muiden hahmojen on helppo suuttua.
Yksi yksityiskohta tässä tarinassa on se, miten Noan sisäinen kamera zoomaa koko ajan ulospäin, Chaihin, eli ihan päin vastoin kuin Chain kamera hänen tarinoissaan. Noa näkee, mitä Chai tekee, ja ennen kaikkea miten hän tekee asioita. Hän ei näe, miten hän itse tekee asioita. Kumpikin huomion kohde (itse tai toinen) on ihmiselle ihan normaali ja kertoo hänen mielentilastaan ja persoonastaan. Noan tämän tarinan olotilaan tämä katselutapa sopii kuin valettu. Hänellä on itsevarma (ja välillä säälivä) olo. Hänellä ei ole syytä ajatella itseään, olemistaan, liikkumistaan, puhetyyliään. Sitähän ajatellaan silloin, kun on hermostunut omasta olemisestaan, tai jos oikein tarkoituksella yrittää antaa itsestään jonkin tietynlaisen vaikutelman.
Mitä Chain rahatilanteeseen tulee, se on tullut ilmi, ettei Chailla ole rahaa. Siis oikeastaan yhtään. Siihen on kaksi syytä, joista kumpaakaan en ole tainnut paljastaa. Niiden aika taitaisi kyllä olla käsillä. :DD (Ok, yritin joulun aikaan kirjoittaa niistä, mutta en ollutkaan ihan kirjoituskunnossa.)
Voimia koira-asiaan. Ensimmäiset päivät ja viikot ovat kamalammat kuin kuolema itse. Lopulta kuitenkin koittaa se päivä, kun muistot tuovat hymyn huulille.
-
Nyt on sellainen kädenojennus Oskaria kohtaan, että jossain kohdassa siihenhän on pakko tarttua. Oskarilla tulee olemaan varmasti jotain ajatuksia siitä, että Ilonan nimi on Ilona. Oskari on myös ihan luonnostaan ujo ja Camillan hoivissa tallilla vähän reppana, mutta tällä kertaa meidän tallityöntekijällä on syynsä arastella etenkin Ilonaa. Ilona-raukka puolestaan ei tiedä Oskarista vielä mitään muuta kuin mitä havaitsi: että hän on ujo. Uskon, että kun näitä kahta saa ajettua tutustumaan toisiinsa, heillä voi olla paljonkin annettavaa toisilleen tarinoissaan.
Tässä tarinassa kertoja fokalisoi enemmän Ilonaan kuin muissa tarinoissa. Kertoja on edelleen kaikkitietävä ja ulkopuolinen, mutta kertoo paljon niukemmin muiden ajatuksista kuin Ilonan. Se on ihan raikas valinta. Nykyaikana luettavissa romaaneissa tällainen kertojatyyppi on tavallisin, ja siksi se on lukijalle helposti lähestyttävää. Toisaalta pidän saduista tuttua fokalisoimatonta kaikkitietävää kertojaakin mielenkiintoisena, mutta sosiaalisessa kirjoittamisessa sellaisen kanssa on haasteensa, kun sivuhenkilöidenkin ajatukset sanoittaa valmiiksi ja pelikaverit eivät pääse yllättämään yhtä mukavasti kuin tällaisen rajatumman kertojan kanssa. Erilaiset ratkaisut, niiden vaihteleminen ja tyylin kehittyminen on tosi mielenkiintoista seurattavaa.
Mutta ollapa aamu-usvassa Hopiavuoren hevostallilla! Alun asetelma on hyvin kaunis ja ihanan rauhallisesti kuvailtu. Lukiessa tuli ihan järjetön kaipuu muutaman vuoden taa, kun sai vielä herätä talliin kosteassa loppukesässä… Nyt työt haittaavat liiaksi moista harrastusta.
-
Ahahaha Onni on ihan niin kuin mun Nisu! 😀 Ei millään hereille, eikä varsinkaan pihalle, etenkään jos on millään lailla koleaa. 😀 Mutta asiaan.
Tässä tarinassa teiniosaston hahmot on otettu haltuun ihan tosi hyvin! Vaikka teineillä on sivuosa, jokainen tekee jotain sellaista, joka sopii heidän persoonaansa kuin valettu. Näiden pienten yksityiskohtien eteen on tehty valtava tutkimustyö. On aikamoisen vakuuttavaa, että etenkin uudella hahmolla moidet yksityiskohdat saadaan kertayrittämällä oikein. Noakin sanoi, että me täällä tykätään kauheasti nähdä näitä tuttuja hahmoja mahdollisimman monen kirjoittamana, ja vaikka olisi kirjoittanut ne erilaisiksikin kuin ne yleensä ovat, kukaan ei olisi pahastunut. On rohkea ja hieno veto ottaa toisten päähenkilöistä ronskisti kiinni ja pistää ne elämään ja olemaan niin kuin ne olisivat omia sivuhenkilöitä. Tosi hyvää työtä!
Ekassa tarinassa pidin Ilonan tarinan kertojaa hyvin neutraalina ja huomaamattomana. Nyt huomaan, että tässä kertojassa on kuitenkin ihan omanlaistaan, erityistä, herkkää persoonaa. Hän ei tunkeudu esiin, vaan pysyy vain kertojan roolissa, mutta on muutamia pikkuseikkoja, jotka erottavat hänet täysin neutraalista kertojasta. Hän kommentoi huomaamattomasti asioita: sanoo esimerkiksi, että Ilonan hymystä tuli aika vino. Juuri tämä kohta tekee kertojasta mielestäni myös jollain tavalla herttaisen ja söpön. Tässä kommentissa on jotain samansukuista kuin Santussa silloin, kun hän toimii oman tarinansa minäkertojana.
Wandan kanssa näyttää sujuvan ihanasti heti! Alku on aina opettelemista ja takkuista, mikä tulee tästäkin ilmi, mutta silti pohjavire ja Ilonan mieli ovat positiivisia. Kun itse kasvan vihdoinkin isoksi ja saan oman ponin, niin toivottavasti ensimmäiset päivät ja viikot ovat juuri tällaisia. Tarinan lopusta uhkuukin sellainen vanhan ajan hevostarinameininki. Näitä tarinoita osasivat kirjoittaa vain Isot Tytöt silloin, kun luin niitä lapsena ihan taukoamatta. Pienempien lasten tarinat olivat dramaattisempia: Pollux-kirjamaisia. 😀 Molemmissa on puolensa ja molemmille on lukijansa, mutta minä olen aina nauttinut arjen kuvauksesta kaikista eniten: siitä, että löytää jotain hohtoa tavanomaisuudesta. (Vaikka uuden lemmikin kanssa tutustuessa mikään ei tietenkään ole suoranaisesti tavanomaista.)
-
No niin! Heti ensimmäisestä tarinasta oikein huokuu se, että tässä on hahmo, johon just tämän lukijan on helppo samastua. Ilonan ajatukset kulkevat niin samoja ratoja, kuin mun omat kulkisivat tässä tilanteessa. On jännittävää ja ihanaa, kun saa vihdoin sen ekan oman hevosen, mutta samalla on pelottavaa mennä uuteen paikkaan, etenkin kun se vilisee uusia naamoja. Sekin on niin inhimillistä, ettei heti muista naamoja ja nimiä ja kaikkia, koska melkein joka ainoahan on kaula pitkällä vahtaamassa, että kuka uusi sieltä oikein tuli. 😀
Tykkään tarinan huomaamattomasta kuvailusta kovasti. Kun yksityiskohdissa on väriä ja elämää, niin kuin keltaisessa sangossa, tarinat heräävät mulle aina eloon ihan eri tavalla. Överiksikin kaiken voi vetää, mutta tämän tarinan kuvailu on samalla tarkkaa kun se on kevyttä: joka yksityiskohtaan ei tarvitse takertua, mutta toisista voi kertoa tarkasti.
Vaikka uuden hevosen jännitys on aina ihana ja mielenkiintoinen asia, silti tarinan loppu on tälle hopiavuorelaiselle lukijalle jännin osuus. Siitä huokuu tuvan mölyävä tunnelma, jota rakastan, ja samalla siitä näkee ihan heti, millaiseen rooliin Ilonan voi itse tarinoissaan kirjoittaa näin aluksi. Vaikka meteli on kova ja Ilona tulee uutena ikään kuin valmiiseen porukkaan, olen iloisesti yllättynyt, ettei hän koe tilannetta oikeastaan ahdistavana. Musta myös se on hauska yksityiskohta, miten muut soosaavat heti esiin omat mielipiteensä siitä, miten uuden hevosen pitää nyt levätä, vaikka asia ei oikeastaan kenellekään kuulu. Sellaisiahan ne meidän hahmot on, että niillä on lusikat (ja joillain kauhatkin) aina toistensa sopissa.. 😀
-
No niin nyt jätit taas lliian vaikean tekstin kommentoitavaksi. 😀 Luin tämän yöllä julkaisun jälkeen, enkä saanut millään nukuttua, kun piti ajatella että huh huh. En vieläkään oikein tiedä, mitä sanoisin. En tohtisi itse kirjoittaa moista. Vaikka olisin Hopiavuoressa anonyymimpi persoona kuin nyt, en tohtisi. (Tiedätte, että harrastan kirjoittamista ja virtuaaliheppoja ihan omalla naamallani. Minulla ei ole erikseen esim. virtuaali-instaa.)
Joka tapauksessa sinun sopii olla tyytyväinen itseesi. Musta nämä aiheet ovat yksiä vaikeimpia kirjoitettavia (ja varmaan just siksi haluan niin kovasti kirjoittaa itse, koska mitä vaikeampaa jokin on, sitä parempia juttuja siitä tulee.)
Noa on ihanan vastuullinen. Luotinkin siihen, että hän on. Samalla Noa ajattelee entistä elämäänsä, jonka ero nykyiseen on kuin yöllä ja päivällä. Muutos on uskottava, koska Noan menneisyys ja etenkin käännekohta ovat tosi dramaattisia. Joskus olisi kuitenkin ihanaa kuulla myös siitä, miksi Noa muuttui tai halusi muuttua niin totaalisesti. Päihteettömyyden käsitän ihan itsestäänselvänä muutoksena käännekohdan jälkeen, mutta muutenkin Noa on tosi zen jopa tällaisissa tilanteissa kuin muut hyppisivät seinille. En edes tiedä, olisinko katsonut, että Noa olisi jotenkin käyttänyt Chaita hyväkseen tässä tilanteessa. Noa kuitenkin on Chain phaeng, ja ei viina tainnut Chaille muuta tehdä kuin poistaa helvettiajatukset hetkeksi. Ei siihen muuta tarvitakaan, että Chai heittää itsensä Noan syliin.
Kirjoittelen välillä eri hahmoilla siitä, miten Noa on liian hyvä ja kaunis jollekin Chaille, mutta en usko siihen henkilökohtaisesti itse. Tiedän mooooooonta epätodennäköisempää paria oikeasti ja leikisti. Se, miten Noa Chain näkee, on tosi samanlaista, kuin miten mä itse olen nähnyt puolisoni siinä vaiheessa, kun oikein rakastutaan. Toinen on niin kaunis, ja vähän tyhmätkin jutut ovat suloisia. Samalla on jotenkin erikoinen tunne lukea näitä asioita nimen omaan omasta hahmostaan. Chai ei ole mun omissa silmissäni mikään unelmapoika, eikä erityisen viehättävä. Hän on vähäsen pieni, vähäsen pyöreäkasvoinen, vähäsen pallohullu ja tykkää ötököistä ja silittämisestä: Chai on minun pieni poikani, jonka minä olen luonut niin kuin Jumala tai isä. 😀 Ei sitä onneksi saakaan nähdä omia hahmojaan rakastuneesti muutoin kuin toisen hahmon silmien läpi. Sitä tekee muuten liian täydellisen hahmon, joka ei ole enää ihminen.
Tarinan loppu miellyttää mua myös. :DD Voin nähdä Chain, kun se kärsii ja kuolee. Tämä taitaa olla Chain toka krapula ikinä. Veikkaan, että Noalla ei ole ihan hirveän rakastunut olo, kun hän seuraavana aamuna herää vinkuvan ja tutisevan darraveikon viereltä. 😀 Toisaalta Noa tuntuu tykkäävän aina välillä hoitaa Chaita.
Erillisenä juttuna vielä: kun olen kirjoittanut ja lukenut Chaista ja Noasta, olen miettinyt tosi paljon sitä, mitä virtuaalitallille ”on lupa” kirjoittaa. Joskus ht.netin aikana siitä keskusteltiin, että nämä tarinat eivät kuulu talleille. (Olin silloin muuten samaa mieltä: kuvittelin, että virtuaalitallitarinoiden pitää kertoa hevosista. Olin lapsi.) Nyt kun minulla on Hopiavuori, olen toistuvasti muistuttanut itseäni siitä, että vaikka tämä on kaikkien Hopiavuori, tämä on MINUN Hopiavuoreni myös, ja minähän kirjoitan ja luen täällä juuri sellaisia juttuja, joita tahdon. Tänne osuu sitten sellaista porukkaa mukaan, jotka tykkäävät myös, tai jotka osaavat olla piittaamatta, elleivät halua lukea kaikkea. Vaikka tämä talli on tuhat kertaa raskaampi ja aikaavievempi kuin mikään muu projektini ikinä, tässä mielessä on ihanaa olla Hopiavuoren hevostallin ylläpitäjä.
-
Tässä tarinassa Janna on mun mielestä tosi uskollinen persoonalleen ja tavoilleen. Lapsen saaminen on ensinnäkin järjestelmällisesti hirvittänyt Jannaa, ja se on näkynyt koko ajan. (Se alkaa jopa muuntautua johdonmukaisesti rakkaudeksi seuraavassa tarinassa.) Johdonmukaisuus on ihanaa! Samalla Janna on itselleen uskollisesti impulsiivinen. Kun jotain tulee mieleen, se toteutetaan välittömästi, vaikka se olisi kuinka iso juttu: elävän olennon eli koiran hankkiminen tai naimisiin meneminen. Impulsiivisuudesta isoissa asioissa, joita muut jahkaisivat kauan, on tullut mun silmissäni yksi Jannan hahmon pääpiirteistä. Toivottavasti päästään todella tanssimaan vielä häitäkin, kun on niiden aika!
-
No niin, prinsessa sieltä syntyi! Paljon onnea Janna ja Rasmus! Tästä seuraa paljon ihan uudenlaisia tarinoita. Toivottavasti vauvastakin tulee vielä heppatyttö.
-
Aww. On ne eläinlaumat ihania, kun niissä on kavereita! Mulla on ollut puoli vuotta viikot hoidossa corgi, koska sen äippä ajaa rekkaa. Nyt se on ollut viikon kotonaan, ja appajee kun mun pojat näkevät sen ja se pojat (eli käytännössä joka päivä kun tehdään jotain), niin jo on sellainen jälleennäkeminen kuin ei oltaisi kuukauteen tavattu. Onneksi Fifillä on hyvä mieli kavereiden kanssa, vaikka sillä onkin ongelmansa.
Sitä paitsi loppuviimein Santullakin tuntuu olevan nyt kivempaa kuin mökillä. On kaveri ratsastukseen siinä missä Fifilläkin on kaveri. Ihan niin kuin tilanne ei olisi niin katastrofaalinen enää, kun on kotia päästy.
Voi kun keksittäisiin Fifiongelmaan jokin ratkaisu, jota ei ole vielä huomattu kokeilla. Vähänkö Ealla ja Santulla olisi ihana loma sitten ensi kerralla mökillä poneineen. Se olisi sellainen Hevoshullun sarjiksista tuttu unelmaloma, jonka varmaan melkein jokainen heppahullu lapsi on unelmoinut kokevansa. Ja vitsit miten ihanaa sellaisesta reissusta olisi kirjoittaa pitkään ja hartaasti!!
-
Voi voi, mitähän sitä Fifille keksisi? Santtu on kokeillut kaikki keinot kaiken maailman aineista ja myrkyistä loimitukseen, eikä mikään auta. Jos Fifi olisi mun oma oikea eläin, samaa rataa pyörisivät munkin ajatukset. Periaatteessa terve poni pitäisi lopettaa, koska eihän sillä ole oikeastaan ikinä hyvä olla. Vakuuttelisin itselleni varmaan, että eläin ei tiedä mitään kuoleman lopullisuudesta, ja päästäisin pois. Nyt kun Fifi on keksitty, on paljon kivempaa arpoa, mikä sen on, ja mikä siihen auttaisi. Niistä polttiaisista ja pistiäisistä on puhuttu jo pari kesää, ja edelleen se on mun pääveikkaukseni. Niitä taas ei pääse pakoon kuin pakkaseen. Se taas ei ole mahdollista, että olisi aina talvi. Joku rikas hevosensa hullaantunut varmaan muuttaisikin poneineen jonnekin pohjoisnavalle, mutta eihän hädin tuskin täysi-ikäinen Santtu voi niin tehdä. Luulenpa, että Santulle hevosen myyminenkään johonkin maagiseen Ikuisen Talven Maahan ei ole vaihtoehto, ja kuinka realistista olisikaan muka löytää yhdelle ponille koti niin tosi kaukaa? Vitsit.
-
Voi Santtu-reppanaa. Ei hevosen tai minkään lemmikin omistamisen kuulu olla tuollaista, että mennään murheesta murheeseen. Sen pitäisi olla juuri sitä, mistä Santtu unelmoi: mökkiloma, ratsastusta pitkässä heinässä, ne kesäkisat ja kaikkea.
Vaikka Fifin tilanne on tosi kamala Santun puolesta, tarinana tykkään siitä. Mitä sitten kypsytteletkin, sitä on kypsytelty jo vuosia. Tällaisena johdonmukaisuudesta tykkäävänä olen jo siitä innoissani. Vaikka tässä pedattaisiin todella ponin kuolemaa, se on hyvin tehty. Santun ja hänen tarinansa puolesta sitä kuitenkin toivoisi, että ratkaisu löytyisi: että Santtu pääsisi kasvamaan pikku kilparatsastajaksi, kun kerran haluaa sitä kokeilla. Jos se ei Fifin kanssa onnistuisi, toivottavasti se onnistuu sitten muuten — toki tällä tavalla kaikessa rauhassa mun mielestä on paras sitäkin toteuttaa.
-
Oijjeee tämä on kuin mun päästä vähän aikaa sitten. Olen siinä omituisessa pisteessä, että sain juuri valita työpaikkani. Mennäkö ihan lähelle uuteen ja moderniin kouluun, vai jatkaako 80 kilometrin työmatkoja ja opettaa mun Ihan Omat Abit ylioppilaiksi asti? Niklas kaipaa juuri sitä mitä minäkin isojen päätösten kanssa: että joku muu tekisi päätöksen. Lapsena oli niin ihanaa, kun vanhemmat tekivät, koska jos meni pieleen, heitä saattoi syyttää. :DD Aikuisenakin olisi kiva vierittää vastuu muualle. Onneksi mielipiteitä saa vaihtaa ja osa ihmisistä mielellään suosittelee perustellen jotain vaihtoehtoa. Olen henkilökohtaisesti tosi tyytyväinen, että Niklas arvelee, ettei Marshall ota kantaa vieläkään, sillä välillä Marshall oli musta tosi hallitseva isähahmo Niklakselle puolison sijaan. (Kaikki eivät ole varmana tästä samaa mieltä, vaan minäkin luen tekstejä aina oman henkilökohtaisen kokemusmaailmani läpi.) Muita luotettavia suosittelijoita voisi kuitenkin löytyä. Kun itse ostin tämän Ekan Oman Asuntoni, mulla oli isosisko neuvomassa, ja vaikka hän ei päätöstä tietenkään tehnyt, hän auttoi hylkäämään vääriä vaihtoehtoja pelkästään ihmeellisine insinöörifaktoineen.
Varsinkaan asuntoasiaa en olisi osannut päättää ilman apua, ja jonkinlaista apua Niklaskin tarvitsisi. Ehkä suurin apu olisi kuulla joltakulta, että yksikään päätös ei oikeasti ole lopullinen, paitsi lapsen hankinta. 😀 Jos ostaa väärän asunnon, sen voi iskeä vaikka vuokralle ja painella itse kivempaan. Jos menee väärään kouluun, sitä voi vaihtaa. Mikään ei voi mennä vituiksi. (Ja kyllä, vaikka tämän tietää kun ei joudu itse tekemään päätöksiä juuri nyt, voi pojat miten tehokkaasti tämän myös unohtaa, kun on päätösten aika, ja fiilis on kuin Niklaksella.)
Tavattoman samastuttava tarina taas. Tykkään myös arkijutuista. Arjen tavallisuuksista, niin kuin tästä, ei oikeasti ole ihan hirveästi kirjoitettu. Nämä tarinat on niitä, jotka tekevät ihmiselämästä aidon ihmiselämän tuntuisen.
-
Kirjoittaessa on mentävä inspiraatio edellä. Kun kirjoittaja haluaa nähdä maailmaa, hahmo kuin hahmo taipuu siihen. Sonja kuitenkin sopii minne tahansa ihan aidosti. Hänellä on rahaa, jolla reissata, ja tarina kilpailuineen kaikkineen siinä vaiheessa, että hänen on hyväkin päästä välillä syrjäkyliltä jonnekin keskeisempään paikkaan. Oli ihanaa pitää Sonjaa ja hevosia täällä meillä ja on yllättävän vaikeaa päästää tuttu hahmo nyt pois. Onneksi me kirjoittajat emme joudu oikeasti hyvästelemään Sonjaa, vaikka hahmot joutuvatkin, ja vaikka se on joillekin hahmoista tosi kova paikka. Pääasia ainakin minulle kirjoittajana ja lukijana on, että löydät uusia, aktiivisuustasoltaan ja ilmapiiriltään sopivia paikkoja, jotka inspiroivat kokeilemaan uusia tarinoita. Jo tämä, haikeat hyvästit, on uudenlainen tarina Sonjalta, ja erittäin kauniin tunteellinen. Taas koen, että tunteellisuutta lisää tietty liioittelemattomuus ja uskottavuus: kun ei ole liikaa roikuttu jokaisessa sekunnissa. Oikeassakin elämässä koen hyvästit tällaisina. Se on rankkaa ja sitten — sitten — sitten se on ohitse ja nokka on kohti uusia seikkailuja.
Onnea matkaan Sonjalle ja sinulle! Me kirjoittajat kuulemme teistä varmasti. Tervetuloa myös takaisin, jos joskus Hopiavuori on taas Sonjan tarinalle sopiva paikka.
-
Anteeksi nyt vain, mutta suuttunut ja mustasukkainen Niklas iskee muhun ihan täysillä. Niklas on hahmona tosi tosi inhimillinen, uskottava ja sympaattinen sankari, minkä olen sanonut monesti, mutta juuri tällä hetkellä saan sen ajatuksenjuoksusta niiiiiiiin hyvin mielestäni kiinni, että Niklas voisi kohota näytöltäni lihaksi ja vereksi. Myös alun ajatustenjuoksu on teknisesti tosi hyvin kuvattu. Niklaksella on päässään kaksi ääntä, niin kuin keskivertoihmisellä on. On se tietoisen ajattelun ääni (ehehe järjen ääni) ja sitten ovat ne ajatukset, joita ei voi hallita, vaikka järjen äänellä niitä koettaisi hillitä: onko se nyt sitten joku ego tai jotain.
Seuraava juttu, josta tykkään, on miten hyvin loppujen lopuksi Niklas ja Hellokin sopivat konhottamaan yhdessä. Niiden puherekisterikin vaihtuu yhdessä, vähän niin kuin Hellolla ja Allulla, mutta ei tietenkään niin vajaamielisesti. Nämä taitavat passata hyvänmielentarinoihin yhdessä siksi, että molemmat ovat herkästi innostuvia (vaikka Niklas onkin toiminnan ihminen ja Hello laiska suunnittelija) ja sillä mun tykkäämällä tavalla lapsellisia, että tykkäävät tyhmistä huvitusprojekteista (eli ei sillä tavalla, että olisivat itse tyhmiä).
Sitten vielä mulle henkilökohtaisesti nyt tärkein juttu: kiitos vastatarinasta. En osannut odottaa sellaista, mutta taisin tarvita tätä. Luin tämän tarinan nimittäin illalla viimeisenä sängyssä julkaisupäivänä, ja vaikka Hopiavuori on kuinka takunnut rästihommien takia, niin en meinannut saada nukahdettua, kun olisi heti tehnyt mieli mennä kirjoittamaan. (Sitten tässä onkin kiidätetty elukoita pitkin sairaaloita, niin että enpä ole taaskaan ehtinyt koneelle ennen kuin nyt kunnolla…)
-
Miten monipuolista tunnelmointia! Tämä tarina hellii jokaista aistia. Talvikarvan voi tuntea käsissään niin kuin pakkasen poskillaankin, ja hiljaisuus ei pääse korvissa pauhaavaksi, koska sitä tahdittaa kavioiden narske. Kun lukee kuvausta aktiivisen toiminnan sijaan, on ihana päästä kokemaan hetki kaikilla aisteillaan! Usein näköaisti pääsee dominoimaan tosi voimakkaasti teksteissä, ja vaikka se perin pohjin hyvää kuvausta antaakin kirjoittaa, monipuolisuus vetoaa ainakin just muhun.
-
Pääsispä. Kerrankin pääsispä. Johonkin kivaan paikkaan reissuun tai mieluummin ratsastamaan aivan sairaan hyvällä hevosella. Olenko yhä kateellinen tästä virtuaalihahmolle? Joo, olen. 😀 Paitsi hyvää kuulumistenvaihtoa, kuen tässäkin kehitystä Sonjan tarinaan. Hän on yhä enemmän kouluratsastaja. Jos ei ole kiinnostunut lajin hienoudesta ja haluaa oikeasti vain puskailla, ei ihastu todennäköisesti noin kovasti ratsuun siksi, että se on hyvä ratsu! Ja kun muistaa, mistä vastustelusta Sonjan kilpaura lähti, niin kovasti on hahmo kasvanut matkan varrella!
-
Musta Janna teki hyvän valinnan mitä tulee kummisetien henkilöllisyyteen ja myös itse asiassa ajankohtaan. Jos yritän asettautua Jannan asemaan, mäkin haluaisin tukea. Mikä olisikaan parempi tuki kuin kummisetä Jannan tilanteessa? Jos Janna mokaisi, kunnon kummit kannattelisivat ainakin lasta! Jannahan ei välttämättä siis mokaa, mutta uskoo itse niin vahvasti, että on jotenkin huono. Tieto kunnon kummisedistä aivan varmasti rauhoittaa mieltä, ja kun on kunnon turvaverkko varalla, musta ainakin on helpompi onnistua.
Huomasin kans sen, minkä Sonjakin, että Janna on taitava käyttämään erilaisia rekistereitä, eli puhumaan eri tilanteissa ja eri ihmisille eri tavoilla. Se voi johtua töistä, jossa Janna saa varmasti ihan hirveästi treeniä tähän. En usko siihen, että tällaisen taidon kanssa vain synnytään, vaikka jollakin on paremmat lähtökohdat oppia taito nopeammin kuin toisella. Toisaalta Jannan lapsuus on ollut aika hurja, joten erilaisten ihmisten miellyttäminen on varmaan ollut jo silloin elintärkeä taito.
-
Kun Niklas harkitsee hevoskoulua, olin tosi tyytyväinen, kun Marshall ei ota liikaa kantaa (vaikka Niklas kauheasti haluaisikin). Aikuisen ihmisenhän on itse pakko tehdä päätöksensä. Samalla tässä kohdassa tunnistan nnnniiiiiiiiiin hyvin Niklaksen tarpeen saada ”neuvoja”, eli vähän sysätä päätöksentekoa toiselle. Niin mäkin tekisin jos voisin. :DD Ostin just asunnon ja olisin halunnut, että joku muu tekee lopullisen päätöksen. Miksikö? Jos tämä asunto olisi ollut kuitenkin kakka, olisi ollut joku, jota syyttää ja jolle raivota. Jos Niklas kokeekin tuhlaavansa elämäänsä hevoskoulussa, onhan se nyt katkeraa, kun ei voi suuttua siitä Marshallille huonoina hetkinään. 😀
Olen ihan varmasti sanonut ennenkin, mutta näistä kahdesta tulee hyvät kummisedät. Niklas nyt on tietenkin innoissaan. Kummisetyydessä on niin monta hyvää juttua. Saa just kouluttaa lapsen tykkäämään kaikista Cooleista Kummisedän Jutuista. (Mun kummilapset tykkäävät tai edes tykkäsivät joskus just Mariosta, Crash Bandicootista ja Tekkenistä, sekä koirahommista, lukemisesta, kirjottamisesta, virtuaalihepoista…) Toinen ihana asia on, että kun se lapsi alkaa kiukutella, sen voi ojentaa vanhemmilleen ja tokaista kuin Mufasa, että yöaikaan hän on sinun poikasi. Lisäksi kummilapsesta saa mainion parran, joka kantaa vesilelut veteen, kun itse menee ”vahtimaan”, eli leikkimään niillä leluilla… 😀 Parta toimii myös lasten teatteriesityksissä yms, joissa pitää ”vahtia”. Toisaalta tarvitaan se järjen ääni, toinen kummi. Marshall varmaan varmistaa, ettei Niklas kierouta lapsen silmiä videopeleillä tai hukuta sitä vahingossa. Kuvittelen Marshallin olevan se turvallinen setä, jolle kerrotaan mieltä painavat salaisuudet ja ratkotaan niitä, koska niihin ei rymyäminen kauaksi aikaa auta.
Odotan ihan hirveästi, että lapsi syntyy ja kasvaa ja että pääsisin näkemään kummisetäseikkailuja.
-
Mulla oli (ja on vieläkin) Ean kanssa samat ajatukset tätä lukiessani. On inhottavaa mennä tauon jälkeen yhtään mihinkään, mutta jos kaikki olisivat niin kuin Sonja, se olisi helpompaa. Mutta ei ne ole. (”Jaaaaha, missä sitä on oltu, jaaaaha, ei oo suakaa näkyny, jaaaaaha, vissiin on muita kiireitä ollu…”
Olen kommentoinut myös sitä ennen, että joskus tarvitaan kertauksia, ja tässä se tulee taas sujuvasti. Miettikää vaikka telkkarisarjoja. Kovinkaan fani ei muista lempisarjastaan kaikkea ekalla katselukerralla. Vähintään aina silloin tällöin (ja joissain sarjoissa joka kerta) jakso alkaa kertauksella. Aiemmin tapahtunutta… Sonjankin tarina on jo niin pitkä ja vaiheikas. 😀
-
Hö! Sonjan tuntemukset on varmasti samastuttavia kaikille, vaikka tilanne olisi vähän eri. Kaikissa muissa tuntuu olevan jotain, hmm, ei nyt vikaa, mutta mätää. Ahdistaa olla yhdessä, ja samalla ahdistaa olla yksin, ja sen takia tekisi mieli repäistä. Kun katsoo keksityn hahmon tai ihan oman kaverinsa kamppailua, on helppo ajatella tai sanoa, että tyypillä on jotain sisäisesti pielessä, eikä vika ole yksinäisyydessä tai muissa ihmisissä. Jännästi sen kuitenkin unohtaa joka ainoa kerta, kun itsellä on levoton olo. Ja jos ei unohda, ei tiedä, mitä tehdä itselleen. (Nimimerkillä kesäloma alkoi juuri, enkä oikeasti tiedä mitä tehdä, kun ei täydy koko ajan tehdä turbovaihteella jotain.)
Nyt kun Sonja on todella lähdössä, toivottavasti kesä tuo hänelle uusia tuulia! Minusta on paitsi kirjoittajien, myös hahmojen puolesta ihanaa, että hahmot pääsevät näkemään nykyään paljon muutakin kuin sen yhden ei-missään sijaitsevan tallinnurkan ja näkemään erilaisia hahmoja ja tarinoita. 😀
