Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kun Hellon auto ontui
Nelly oli hommannut riippumaton ja sen telineen Biltemasta Seinäjoen-reissullaan. En ollut vielä ehtinyt edes koettaa sitä, en ennen kuin nyt, ja ai kuinka mukavaa siinä olisi ollut. Siinä olisi voinut vaikka nukkua, sillä niin hyvässä varjoisassa mutta tuulettoman lämpöisessä kohdassa se kökötti terassilla. Kun ojensin jalkaani ihan vähän sen reunan ylitse, sain tuupittua terassin pylväästä tuudittavaa keinutustakin.
Ei siinä kuitenkaan rauhassa saanut olla. Ensin kävi Oskari kyselemässä ja varmistelemassa maneesista sellaisia asioita, jotka hänen olisi kyllä kuulunut tietää. Hän raahasi mukanaan Inaria, joka oli kyllä sinänsä äänetön seuralainen, vaikka jäikin Oskarin matkasta istumaan penkille. Olin hänen läsnäolostaan huolimatta kuitenkin nukahtamassa, kun Nelly karjaisi ovenraosta, että minun pitäisi juoda, ettei kuivuisi auringossa, ja nakkasi kipeästi päälleni Lidlin merkkiä olevan päärynäpillimehun. Uuteen horrokseen en ehtinyt ennen kuin Inari houkutteli pelkällä olemassaolollaan viereensä Hellon, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Kun käskin olemaan, hän alkoi kuiskailla, mutta hän teki sen normaalia puheääntä kovemmalla äänellä. Viimeinenkin toivo rauhasta katosi, kun Eira tömisytteli rappuset ylös kuistille. Ne askeleet tunnisti, vaikkei avannut silmiäänkään heti.
”Hei Eira”, Hello huusi ihan liian kovaa siihen nähden, että Eira oli käsi ovenkahvalla aivan siinä vieressä.
”No?”
”Voisitsä kattoo mun autoa?”
”En”, Eira tiuskaisi ja tempaisi oven auki.Hello kiirehti kauhealla ryminällä ylös penkiltä ja tuuppasi ovea niin, että kahva irtosi Eiran otteesta ja ovi rymähti kiinni.
”NYT JUMALISTE!” kuului sisältä Nellyn äänellä.”Sun on pakko”, Hello sanoi.
”Mulla ei oo aikaa sun typerälle autolle!”
”Mitä sä muka teet?”
”No — oon menossa sisälle!”
”Sä vaan makaat siellä. Tuu nyt vaan.”
”Vie se isälles. Tai no. Paljo maksat?”
”Paljo sä haluat?” Kuulin jännittyneisyyden Hellon äänestä. Eiran kanssa piti olla tarkkana. Hän veloitti varsinkin Hellolta päättömiä summia helpoista jutuista, koska sai ne kuulostamaan vaikeilta.
”Satasen, jos se on semmonen et mulla ei mee siinä koko iltaa.”
”Saat viiskymppiä”, Hello tarjosi.
”Ei käy.”
”Saat viiskymppiä ja mä haen sulle mehua.”
”Ei käy. Mä haluan energiajuomaa. Kaupasta. Heti. Eikä riitä.”Hellon ja Eiran tinkaaminen jatkui. Inari selasi puhelintaan niin kuin ääni ei olisi ollenkaan häirinnyt häntä. Tinkaaminen kävi äänekkäämmäksi.
”Saat seitkytviis ja energiajuomaa kun mä lähden kotiin ja mä tuun ojenteleen työkaluja!”
”Satanen, energiajuomaa nyt heti, ja sä pysyt mahdollisimman kaukana!”
”NONII riittää!” huusin riippukeinusta niin kovaa kuin jaksoin. Heti tuli hiljaista. ”Mene kattomahan sitä autoa! Saat viiskytä euroa paitsi jos soon joku heleppo homma, ja sitte saat mennä rauhassa iliman notta mä nousen tästä ja pyäritän sua tukasta tuasta huutamisesta!”
”Voi paska!” Eira parahti, mutta rymisteli kuitenkin raput alas.
”Sä maksat sille”, Hello tokaisi minulle ja avasi ulko-oven.
”Enkä maksa, ja sinä menet auttamahan sitä!”
”Aina mä joudun”, Hello raakkui melkein Eiralta kuulostaen, mutta paiskasi oven takaisin kiinni ja kolisutteli rappuset alas.
”HELEMIAS ILVES MÄ TAPAN SUT JOS SIIHEN LASIIN TULI SÄRÖ!” kuului sisältä.
”Soon sun autos!” huusin vielä Hellon perään.Kuvittelin saavani rauhan, mutta ei. Eihän Hellon auto ollutkaan pihan toisella puolella tallin parkissa, vaan ihan maneesin kulmalla. Äänenkantomatkan päässä. Kun Eiran motkotus ja Hellon kitinä eivät sittenkään loppuneet auton korjaamiseen, nousin luovuttaneena riippukeinusta ja istuin portaille.
”Haluaksä kahvin?” Inari kysyi.
”Emmä”, urahdin hänelle.
”No, mä meen kuitenki sisälle juomaan.”Kun ei yrittänytkään nukkua, Helloa ja Eiraa katseli kuin sketsisarjaa. Hellon selvityksen mukaan auto ontui, mitä se sitten tarkoittikaan. Kuulemma se ontui ehkä oikeanpuoleista etujalkaa. Eira karjui, että autot eivät onnu, ja että Hellon on kuvailtava auton vikaa kunnolla. Hello liikehti käsillään aaltomaisesti ja toisteli, miten auto ontuu. Sanattomasti huutava Eira istui autoon ja käynnisti sen. Se kuulosti pahalta.
Valitettavasti auton kokeiluksi riitti ihan kymmenen metrin matka, ja vielä valitettavampaa oli, että se kokeilumatka päättyi suoraan kuistin portaiden vierelle. Ajomatka kuulosti pahemmalta kuin auton käynnistäminen.
”Sitä en tiiä miks se ontuu, mut tota kolinaa mä en korjaa tuolta edestä. Kauhee koiranluun pauke.”
”Ontuukse sit sen takia?” Hello kysyi.
”Ei. Noni. Anna se viiskymppiä.”
”Ethän sä ees tehny mitään!”
”No kerroin mä sulle että siellä on koiranluu perseellään!”
”Korjaa se ontuminen”, komensin ohimoitani hieroen.
”Millä!” Eira ärjäisi.
”Ruuvimeisselillä!” Hello huusi.
Eira rääkäisi taas niin kuin varis ja kiinnitti samalla tallin seinustalla istuvan Alexin huomion. Hetken kuluttua hänkin istui portailla vieressäni: niin nopeasti, ettei Hello ollut vielä löytänyt tätä mahdollisesti mukanaan olevaa ruuvimeisseliä sotkuisesta takaluukustaan.
”Mikäs projekti teillä on?” Alex kysyi minulta.
”Tuan auto kuulemma ontuu”, huokaisin Helloa osoittaen, ”ja tua toinen lopettaa huutamisen nyt tai se nukkuu pihalla.”
”En mä kauheesti ymmärrä näistä miesten hommista”, Eira kiirehti kujertamaan, vaikka poikia ei ollut lähelläkään, ellei meitä Hellon kanssa laskettu, eikä meitä koskaan lasketa.
”Ontuu!” Alex nauroi. ”Mikä sen on?”Alex taisi tykätä autoista niin kuin Eirakin. Alex oli hyvin nopeasti Eiran kaverina kyykyllään auton vierellä, kun Eira oli nostanut sen tunkilla ja irrottanut apukuskin puolelta eturenkaan. Alex sorkki jotain renkaan jättämästä aukosta ja tuumasi, että ei siellä ollut kyllä mitään syytä minkään sortin ontumisille.
”Ooks sä varma ettei ollu vaan pultit löysällä?” Alex kysyi Hellolta.
”E”, Hello vastasi yhdellä tavulla ja potkiskeli irtonaista rengasta.
”Sä oot ihan hyödytön”, Eira tokaisi. ”Mee vaikka hakeen kesärenkaat! Mitä sä nastoilla enää ajat!”
”En mä tiedä missä ne on”, Hello mutisi ja vilkaisi minua.
”Tiäräppä. Siälä noon maneesin siellä niin. Sinet vain halua hakia niitä kun ne painaa.”
”Annapa jakoavain siitä astiasta ennenku meet”, Alex komensi ilmeisesti Helloa katse autossa ja käsi taaksepäin ojossa.
”Mikä!”
”Jakoav — se, millä, kiristetään tämmösiä.”
”Kuuskulma-avain?” Hello ihmetteli ja sai Eiran rääkäisemään taas vimmoissaan ja nousemaan ylös.
”Jakoavain!” Eira ilmoitti ja nosti jakoavaimen Hellon nähtäväksi. Minua alkoi naurattaa.
”Toi on kuuskulma-avain.”
”Eikä! NÄMÄ ON KUUSKULMA-AVAIMIA! TÄMÄ ON JAKO–”
”Tossa pultissa on kuus kulmaa ja toi avaa ton! Se on kuuskulma-avain!”
”Mene nyt hakemaan niitä renkaita vaan!” Eira käski. ”Miehet”, hän vielä puuskahti Alexille ja kyykistyi hänen viereensä jakoavaimineen. ”Avutonta sakkia…”Kun Hello häipyi, auton vierellä oli miellyttävämpi äänenvoimakkuus. Ainahan se oli tiedetty, että Eira tykkäsi ruuvata ja kosketella autoja, kunhan kaverina oli Manni tai joku muu sellainen, joka suurin piirtein tiesi, mitä oli tekemässä ja puhui Eiran kanssa samaa kieltä. Alex näytti kelpaavan. Tytöt juttelivat siitä, miten Alexilla oli ollut ennen BMW, ja miten Eiran mielestä se oli tyhmien lapsellisten poikien auto. Alexia nauratti, eikä Eirakaan hermostunut. Pian jakoavain hylättiin hyödyttömänä maahan, ja Hello pyöritti hiessä päin renkaita, joista Eira valikoi paremman parin eteen ja nosti toisen niistä paikalleen. Alex pyöritti pultit kiinni.
Hellon läsnäolo sai kuitenkin huudon taas alkamaan, kun viimeinenkin rengas huojui pinossa auton vierellä.
”Mene muualle niistä renkaista!” Eira äyskäisi.
”Et sä oo edes irrottanu sitä takarengasta.”
”No en ole en, kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä.”
”Sä voisit Hello irrottaa sen ite”, Alex ehdotti.
”En mä osaa mitään rengasta irrottaa.”
”Vai et. Tuupa kattomaan.”
”No enkä. Susta vois tulla mun vaimo. Sä voisit hoitaa sit noi tyttöjen jutut, niinku renkaanvaihdot”, Hello toimitti.
”Eeikä”, Alex virnisteli. ”Kyllä mä vaan haluan miehen, joka tietää autoista edes vähän. Edes enemmän kun mä.”
”Siinä meni mun mahdollisuudet”, Hello huokaisi dramaattisesti ja siirtyi Eiran tuuppimana renkailta istumasta viereeni portaille. ”Mieti Eetu miten hyvä pari meistä olis tullu Alexin kaa.”
”Ei sulla mitää mahdollisuksia koskaan edes ollu”, Eira ärähti.
”Me oltas saatu niin kauniita lapsia…”
”Lampahia”, mutisin hiljaa.Ensin luulin, että Alex alkoi nauraa minun heitolleni, mutta kun Eirakin nauroi, päättelin, etten ollutkaan syy hänen nauruunsa. Tytöt katsoivat rengasta.
”Arvaa Hello miks sun auto ontuu”, Alex kikatti.
”Sitä varten te ootta siinä kun ei sitä kukaan normaali ihminen voi tietää”, Hello tuumasi, mutta nousi katsomaan rengasta. ”Voi jeesus”, häneltä pääsi nauravalla äänellä.
”Tästä on kudokset tursunnu jo pihalle!” Eira kiekui riemuissaan.
”Ihme ettei oo räjähtäny”, Alex nauroi yhtä innoissaan. -
HELLLLO
Hellon tarinoissa on Glögikisojen jälkeen kryptinen ja angstinen masentelukuva. Hello kokee kuvan mukaan olonsa jostain syystä hylätyksi ja hyväksikäytetyksi, mutta kuvasta ei ilmene tarkemmin, miksi.
Hellon tarinoissa on 24.12. elvistelykuva lahjapaketista parhaillaan paljastuvan uuden kitaran kanssa. Siinä on ilmeisesti jotain spesiaalia ja hienoa, minkä vain Hello taitaa ymmärtää.
Hellon Instassa voisi olla 25.12. kuva joulupöydästä Ilveksen keittiössä.
Hellon Instassa voisi olla 26.12. videokuvaa Otsonmäen umpeen muurautuneista teistä ja lumeen hautautuneesta autosta. Taustalla soisi It’s beginning to look a lot like — fuck this.Jos Eetulla olisi Insta
24.12. Eetu olisi päivittänyt Jussin tonttulakki päässään.
25.12. Eetu olisi päivittänyt talvisia kuvia hevosista ja itsestään onnellisena työn touhussa.Itsalex
24.12. Alexin tarinoissa oli lahjoja, joista paljastui PS4:n ja 5:n pelejä, karkkia, suitset ja pieniä söpöjä yllätyksiä kavereilta. Seuraavassa kuvassa oli hautausmaan valoja. Viimeisessä loop-videossa Alex pelasi pleikkaria suu niin täynnä karkkia, että hyvä kun se mahtui vielä kiinni.
25.12. Alexin tarinoissa oli Alexin ja Tetriksen selfie. Seuraavassa kuvassa oli Tetriksen niska ylhäältäpäin kuvattuna. Seuraavaksi oli Alexin itse itsestään kuvaama video, kun hän laukkasi Tetriksellä pihaton ohitse umpihangessa.
26.12. Alexin tarinoissa oli video, jossa zoomattiin edestakaisin telkkarin kuvaa, jossa näkyi, miten Alex oli pelannut uuden pelinsä 44-prosenttisesti läpi.
27.12. Alexin tarinoissa oli pimeää videota, kuinka hän yritti käynnistää autoaan, joka ei käynnistynyt. Pian sen jälkeen oli videota liikkuvasta autosta tuulilasin läpi tekstillä 05:12. Sen jälkeen oli kuva rekasta ja sen päällä luki #backtowwork. Sitten oli kuva Alexista keltaisissa työvaatteissaan saman rekan kuskin paikalla. Seuraavaksi oli kuva isosta piirakasta rekan istuimella ja sen päällä teksti, joka kertoi Alexin saaneen sen asiakkaalta. -
Luin juuri jostakin, että raskaudesta kertominen jännittää ihan sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole sitä painolastia, joka Jannan mielessä lapsen hankintaan liittyen on ollut. Tuntuu tosi luonnolliselta, että Janna lopulta sanoo sen tuolla tavalla, nopeasti, ihan niin kuin purskauttaa sen. Kirjallisuudessa ja elokuvissa raskaudesta kertominen on usein spektaakkeli. Ei meillä kuitenkaan oikeassa elämässä ole tehneet spektaakkeleita muuta kuin yksi ainoa sukulainen, jota muutenkin meidän väestä pidetään enemmän tai vähemmän erikoisena.. :DD (Antakaa nyt anteeksi seuraava vertaus, koska ei lapsia ja koiria saa verrata.) Mä en itse aio koskaan lisääntyä, mutta viime kesänä kun meidän Juuso-vauva (no okei, koira) oli varmasti tuloillaan osaksi perhettä, oli se vähän jännää jopa siitä soittaa äitille… :DDD Saati sitten jos olisi oikea lapsi. Huh
Tätä tarinan osaa, Jannan lasta, on kypsytelty ihanan huolellisesti. Minä olen hirveän hitaasti lämpeävä ja haluan nauttia matkasta ennen päämäärää, ja nyt odotan kovasti, että minkä sortin napero sieltä putkahtaa!
-
Ihanaaa. 😀 Niklas on oikeasti vieläkin musta yksi parhaimmista heppatarinoiden päähenkilöistä, kun lukija on niin kovasti sen puolella. Niklaksen touhut ja ongelmat myös uppoaa ainakin muhun lukijana myös tuhat kertaa paremmin kuin huippuratsastajien. En tiedä, mikä siinä on: voi olla yleinen kokemus, tai sitten mun oma rakkauteni epätäydellisiin ihmisiin, olivat he sitten oikeita tai keksittyjä.
Sekin on ihanaaa että Niklaksesta ja Marshallista tulee kummisetiä. Joskus sata vuotta sitten sanoin, että Marshall on varmaan ihan rölli lasten kanssa, mutta se luulo todistettiin vääräksi, ja nyt mulla on ollut aikaa asennoitua uudelleen. Olenkin varma, että Niklaksesta ja Marshallista tulee maailman parhaita kummisetiä, ja Jannan lapsen myötä saadaan taas uutta erilaista kirjoitettavaa! (Jostain syystä mulla ei ole koskaan ollut epäilystä, etteikö Niklas olisi hyvä lasten kanssa. Hasardi se varmaan on, ja vekkejähän sen kanssa tulee, mutta silti… :D)
-
Ajattelen tästä tarinasta samoja ajatuksia kuin ekalla lukukerralla. 😀
1. Jännitysnäytelmä on hyvin rakennettu. Varsinkin kun tämä lukija ei aluksi ollut ottanut selvää, miten Steffen kävi ja oli nyt uudelleen lukiessaan jo unohtanut, voittiko se vai putosiko lopulta, kyllä sitä penkin reunalla istuttiin. Kuva vaihtui niin nopeasti Camillan ajatuksista Steffen todelliseen juoksuun, että se tuki hyvin tunnelman rakentumista! Toinen juttu, joka saa jännityksen toimimaan, on kuvailu, ja nimen omaan oikeanlainen kuvailu. Jos kuvailtaisiin liian laveasti, maalattaisiin niin iso kuva, ettei vauhdin hurma olisi enää uskottavaa. Oikeassakin elämässä silmä zoomaa tarkasti sen tärkeän, liikkuvan kohteen menoon, mutta ei huomaa siinä hötäkässä mainostekstejä radan reunoilla eikä muuta toissijaista. Myös dialogi lopussa luo tunnelmaa.
2. Aaaah, palaan tässä siihen aikaan, kun olin kutosluokalla ja sain ostaa virtuaaliravurini Magic Sensen! Olin lapsi ja mun mielestä oli ihan oikeasti-oikeasti juuri näin jännittävää seurata sen ihan tavallisten tulosten ilmestymistä. 😀 Mikä nostalgiapläjäys virtuaaliravit minulle aina ovatkaan.
3. Mun mielestä Camilla ja Oskari on vaan niin suloisia samoissa tarinoissa. Ne on niin tosi samanlaisia joiltain ydinasetuksiltaan, mutta samaan aikaan niiden huomio on kiinnittynyt ihan eri asioihin ja harrastuksiin. Nyt kun ei itse ole ollut ihan liian pitkään aikaan kirjoituskunnossa, on sitä paitsi ylikiva lukea omistakin hahmoista sellaista tekstiä, jota ei pystyisi puskea tiedostoon tämän olon läpi.
4. Jes! Steffe pärjää! En muuten ollut yllättynyt Camillan reaktiosta, nyt kun se otettiin puheeksi aiemmin. Camilla on musta suhtautunut Steffeen samalla tavalla kuin mä mun koiriin, jotka on mun vauvoja. Olisihan se potentiaalisesti ärsyttävää, kun mun Nisu tottelee Lirppatätiään paremmin kuin mua, mutta oikeasti se on vain ihana nähdä kuinka joku saa mun yhdeksänvuotiaan raihnaisen vanhukseni motivoitua niin, että se tekee tehtäviä vaikka tunnin kolmivuotiaan ryhdissä… 😀 Jos Nisu olisi Steffe, mustakin olisi vain ihanaa nähdä, että se voi niin hyvin, että suorittaa hommansa hienosti radalla.
-
Mäkin pidän tässä tarinassa eniten Santun kanssa käydystä keskustelusta. Vaikka itse Santtuna ajattelisin Marshallin olevan kaaaaukana yläpuolellani, Marshall ei ajattele niin tyhmiä asioita. Hän jaksaa muistuttaa Santulle, että kaikilla on roolinsa: niin ratsastajilla kuin hoitajilla, ja hyvät hoitajat ovat tärkeitä. Rohkaisemistakin kiltimpi kohta on se, miten Marshall huomaa Santun ilmeestä, että kivaa on ollut.
Marshallin voitto on myös ihana uutinen! Sitä ei ole juhlittu ja kohistu yhtä paljoa kuin Sonjan voittoa, ja luulenpa sen johtuvan osittain siitä, miten kiireistä kirjoittajilla on ollut: niin sinulla kuin muillakin.
Kontrastina Sonjan tarinoita vasten oikein erottuu, miten tosi rauhallinen Marshall on. 😀 Tämä on nyt sitten sitä rutiinia!
-
Tiedättekö, kun lentokentillä on mentävä turvatarkastukseen? Ajattelen aina (ihan totta!!) että mitä jos mulla on vahingossa huumeita tai aseita (vaikka en ole tietääkseni edes nähnyt huumeita eikä minulla ole omaa asetta). Samoin jos poliisi pysäyttää vaikka puhallutukseen, ajattelen, että mitä jos minulla on vahingossa ruumis takakontissa. 😀 Ihan yhtä hulluja ei Sonja ajattele kun Morttia tarkastetaan, mutta hehe, vähän sinnepäin: onneksi oli puhdasta. 😀 Niin kuin ei olisi muka aina ollut. 😀 Mutta asiaan.
Tämä on ihana teksti! Taas mietin, mikä melko perinteisessä voittokuvauksessa on mun mieleen, ja keksinkin juttuja, joilla tämä tarina toimii just mulle.
1. Tietenkin tuttu hahmo ja tuttu hevonen, joita kannustaa. Lisäksi ylipäätään se on aina ihanaa, että ylipäätään mikä tahansa oikea tarinahahmo voittaa, koska tarinahahmon voitto on musta aina jotenkin arvokkaampi ja yksilöllisempi.
2. Jännityksen kuvaus nimen omaan radan ulkopuolelta. Suorituksia kuvataan tosi paljon, mutta näkökulman vaihto kisa-asiaan tekee aiheesta tuoreemman.
3. Tärkein: pohjustus!!! Näitä kisoja on niin odotettu, näistä on kirjoitettu niin valtavasti, näistä on luettu niin paljon! Sekä lukijat että sinä kirjoittajana ovat investoineet näihin kisoihin paljon aikaa ja vaivaa (kirjoittaen, taustatutkimusta tehden ja lukien), ja sen takia menestyminen tuntuu tärkeämmältä ja jopa suorastaan ansaitummalta. Sankarin matka vaikeuksien kautta voittoonhan on ikivanha juoni, jota ihmiset rakastavat. -
Onpa Sonja taas aivan sairaan samastuttava viidennessä ja kuudennessa kappaleessa. Ihan kun olisi omista ajatuksista kirjoitettu kämmin jälkeen. Muut sanovat, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ajattele niin, että epäonnistumiset ovat omaa henkilökohtaista syytä ja onnistumiset tuuria tai muiden ansiota, mutta on meitäkin. Virtuaalimaailmassa myös. 😀 Olisi Sonjan reaktio ollut minkä sortin harmistus tahansa, olen iloinen, että hän ylipäätään reagoi. Meillä on ehkä yksi tai kaksi hahmoa, jotka näin tärkeässä jutussa epäonnistuttuaan kohauttaisivat vain olkiaan, ja sekös on usein vaikeasti samastuttava suhtautumistapa just tälle lukijalle. Sonjahan ei siis kämmännyt tai mitään, kunhan ei sujunut, mutta kämmiltä sama homma musta tuntuisi.
Onneksi Sonjalla on sitten Harreja ja Simoja. 😀 Simon suhtautuminen on sitä, mitä konkarihevosmieheltä voi odottaakin! Sonjan kokemuksella Pariisin kisat ovat spektaakkeli — Simon mielestä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain kisat. Ellen olisi tiennyt tuloksia jo tätä lukiessani ja jos olisin kirjoittanut kommentin heti, olisin varmaan sanonut, että aikamoinen tuuri se olisikin ollut, että moinen ensikertalainen toisi voiton kotiin. :DD
Tässä tarinassa pohjustetaan myös hyvin seuraavia käänteitä. Tietenkin toinen luokka menee paremmin, kun enää ei ole mitään menetettävää ja voi päästää ihan rennosti!
-
Onpa kiva palata näihin kisajuttuihin nyt vielä uudestaan!
Mä pidän tässä tarinassa eniten kisa-arjen kuvauksesta, mikä yllättää mut itsenikin, koska yleensä heppajutut ei enää iske niin kuin ennen. Tämä mieltymykseni johtuu tietenkin osaksi siitä, että Sonja on tärkeä hahmo mulle eikä mikään laatisheppojen päiväkirjojen epäselvä minäkertoja. Vielä sitäkin suurempi syy taitaa olla se, että kerrankin kerrotaan kisoista, siis muustakin kuin itse suorituksesta, eläytyen ja yksityiskohtaisesti! En tosiaankaan ole ollut isojen kisojen kulisseissa, ja huomaan, että mua kiinnostaisi, mitä kaikkia pieniä ja isoja juttuja siellä tapahtuu. Esimerkiksi just se, että on olemassa tällainen rataan tutustuminen, on varmaan ihan loogisesti pääteltävissä, mutta en ole koskaan ajatellut moista, kun itse en ole sellaiseen ikinä menossa ja omista hahmoista on niin paaaaaljon muuta kerrottavaa, ettei ole tarvinnut ottaa selvää. Pidän tätä tarinaa siis uskottavana ja sen takia mielenkiintoisena.
Tykkään tietysti myös tunnollisesta Santusta. 😀 Just noin se mun mielestä olisi kiinnostuneena tarkkailemassa ja oikein jonottamassa, että kun olisi jotain, missä voisi auttaa. 😀
-
Kuva on söpö, mutta vielä söpömmäksi olet kirjoittanut Sonjan ja Santun suhteen. Sonja on niin ihana, kun ymmärtää ja ennen kaikkea muistaa, että Santulle ne pienet kisat on tavallaan yhtä kova paikka kuin Sonjalle Pariisi. 😀 Moni oikeakin ihminen (onneksi ei kaikki) unohtaisi Santun kisat, kun on itsellä niin kova koitos edessä. Ja Santtukin on hellyyttävä, kun on omaan tapaansa niin superhuolellinen harjoitellessaan taluttamista ja kaikkea. Kyllä Sonjan kelpasi, kun on moinen tunnollinen hevosenhoitaja. Ja niin hyvin meni, että Santun kehtaa päästää samanlaisiin rientoihin vielä uudestaankin, eikä tarvi kotona hävetä.
-
Ne on niin ihania! Kyllä issikka tarvii toisen issikan, ja nyt näillä on onneksi toisensa. <3 Ne muodostavatkin vähän niin kuin sydämen yhdessä.
Muutkin muutokset ponin uuden kaverin lisäksi ovat isoja juttuja! Kivaa, että Santtu pääsee kisoihin ja Pariisiin myös. Jos olisin Santun ikäluokkaa, ai että olisin kateellinen. Näin lukijana arvostaa myös sitä, miten rauhallisesti ja realistisesti Santun tarina on edennyt tähän pisteeseen, vaikka ei realismia saakaan laittaa tietenkään inspiraation edelle. 😀
Samalla alkaa tuntua siltä, että Santtu tarvitsee pian uusia tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Kisat ovat olleet yksi suuri tavoite, ja nyt se alkaa olla saavutettu. Tarina pysähtyy, ellei sankari tavoittele mitään. Santun elämäntilannekin muuttuu hiljalleen, kun hän kasvaa. Mitähän hän tahtoo seuraavaksi? Mikä tavoite liittyy hevosiin -- mikä johonkin muuhun? Muista venyttää realistisuuden rajoja mieluummin kuin leikata inspiroivia ideoita pienemmiksi.
-
Onpa kiva, että Santtu hakee kontaktia Aamuun. Pitäähän sitä uusia tutustuttaa omiin hahmoihinsa, jotta on jotain, johon tarttua. Aamun tarinoissakin on niin kovasti otettu muita mukaan ihan alusta asti, että Aamu varmaan onkin sellainen hahmo, jonka kanssa muut hahmot voivat toimia hyvin yhdessä. Lisäksi Aamu ja Santtu ovat mielestäni tarpeeksi samanlaisia, jotta heillä voisi olla hyvä yhteys, ja samalla tarpeeksi erilaisia, että on jutunjuurta siitä huolimatta. Ennen kaikkea molemmat ovat sellaisia hyviä tyyppejä, että ovat hyvää seuraa toisilleen.
Olisi kivaa kyllä nähdä Santtukin kisoissa sitten, kun hän on siihen valmis! 😀 Santtu on nähnyt niin valtavasti vaivaa, että hän ansaitsee kyllä palkinnon työstään.
-
Santtu on ihana ja Fifi on ihana ja niiden tarinat on ihania, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan vielä saatu ratkaistua! On kivaa seurata sellaisen hahmon kehittymistä ratsastajana ja hevosenomistajana, jonka puolella on helppo olla. Jankutan aina vain sitä, että lukija toivoo automaattisesti Santun menestymistä, vaikka se ei olekaan virtuaalimaailmassa automaattista, että jokainen päähenkilö on hyvis ja hurraamisen arvoinen. Santtu on, ja niin on Fifikin.
Tästä alkaa myös Santun suuri seikkailu. Ihan joka sälli ei pääse moisiin kisoihin — ja sitten kun vielä sai olla voittajahevosen hoitaja niin aijje! Kyllä on muut (…eira…) varmaan kateellisia! 😀 Vaikka ei kai muut viitsi Santulle kauheasti huomautella, kun luulisi hahmojenkin olevan hänen puolellaan siinä missä lukijankin.
Sonjan kommentissa on sinulle jo analyysi tarinan sisällöstä, joten sitä en tee uudelleen. 😀 Sen sijaan voisin muistuttaa sinua eräästä kielioppihaasteesta, jos se kiinnostaa:
– ”Joka” viittaa edelliseen sanaan. -> Santulla on poni, joka on kiva.
– ”Mikä” viittaa edelliseen lauseeseen. -> Santulla on poni, mikä on kivaa.
Ohjaan omat opiskelijani harjoittelemaan tätä tarvittaessa ctrl+f -komennon avulla. Kun pyydän (…pakotan…) tarkistamaan jokaisen relatiivipronominin muutaman kerran putkeen, minun opiskelijani eivät tee tätä virhettä ylioppilaskirjoituksissa. 😀 -
Viiiiitsiiiit miten oli inspiroiva pätkä! 😀 En ole ollut siinä tilassa, että pystyisin kirjoittamaan, mutta silti hahmottelin jo tarinaa, joka selittäisi Hellon joulupukkiuden. En saanut sitä valmiiksi, koska nyt ei pysty, mutta kerronpa teille kuitenkin. Oli kivaa nimittäin miettiä, miksi Hello, jolla on rahaa, viitsisi olla apupukkina oikealle Joulupukille. Keksin selitykseksi, että hänhän on seurakunnassa ja kerää tuottoja Otsonmäen Ruoka-avulle. Samalla olisi saanut kerrottua myös Chaista lisää, mutta saan varmasti palata aiheeseen silloin, kun voin paremmin. 😀 Myös Keskiviikkoa ja Prinsessaa olisin kernaasti tahtonut näytättää.
Mutta inspiraatiot sikseen: itenäisenä juttunakin tämä tarina viihdytti mua. Kukapa muukaan nyt olisi laulava ja soittava joulupukki? Ja heh, Outin ja apupukin puhelu on mun mielestäni ihan tosi hauskaa luettavaa. Vitsit, miten kiristettävissä Outi-parka on… 😀 Toisaalta Outi vähän tarviikin jonkun hölösuun apua, jotta joku pakottaa tallille. Ainakin minun olisi vaikeaa palata hänen nahoissaan, ellei olisi sisäänheittäjää helpottamassa hommaa.
-
Mihinköhhän tarttuisi ekana? 😀 Tässä on niin monta juttua, joista tykkään ja jotka herättävät ajatuksia, siis sen lisäksi että olen edelleen jotenkin henkilökohtaisen ylpeä Sonjan menestyksestä ja etenkin reissun poikimista tarinoista.
Noh. Nellyyn valmentajana ja Sonjan kuvioon Nellyn kanssa, aloitetaan siitä. Musta on tosi ihanaa, miten Sonja ajattelee Nellyn tunteita tässä lopussa ja muutenkin on koko tarinan ajan (ja muissakin tarinoissa) niin huomaavainen ja kiltti Nellyä kohtaan. Ihan ajatuksetkin Nellystä ovat ystävällisiä. Sellaista kai valmentajan kanssa kuuluu olla! Mulla on kuitenkin epäilys, että Nelly haluaa vilpittömästi Sonjan menestystä, ja ymmärtää, että sitä varten Sonjan on ihan hyväkin nähdä muita valmentajia. Nelly ei myöskään ole mun mielestä suuruudenhullu tai luule itsestään liikoja. Hänellä on kuitenkin aiiiiika vähän kokemusta valmentajana moneen muuhun verrattuna. Tämä Sonjan voitto oli vähän Nellynkin voitto, mutta haittaisiko se, jos seuraava ei olisikaan enää samanlaisen siivun vertaa Nellyn ansiota? Tästä asiasta olisi kivaa kuulla Nellynkin ajatuksia joskus.
Sitten se, millaiseksi olet kirjoittanut Nellyn ja Eiran dynamiikan. 😀 Eira on nyt könnännyt Hopiavuoressa evakossa, ja musta on huvittavaa ajatella, että Nelly on alkanus suhtautua siihen ihan niin kuin omaan teiniinsä. Pois keittiöön siitä tieltä dataamaan! 😀 Tykkään samalla myös siitä, miten Eira saa jäädä vahtaamaan videoita, vaikka ne eivät hänelle kuulu. Eirahan on ollut koko ajan kiinnostuneempi ratsastuksesta ja harrastaa ilmeisesti hevosia nyt hevosten takia eikä elvistelläkseen Instagramissa enää.
Myös videoiden analyysit ovat onnistuneita. Mulle käy usein niin, että omat hahmot on taitavampia ratsastajia kuin itse on, ja ylipäätään ymmärtävät kouluratsastuksesta. Sitten sitä yritetään Googlen voimalla selviytyä Oskarin kaltaisten epelien repliikeistä ja maailmankuvasta. Nämä analyysit vakuuttavat mun hevosmiestasoisen lukijan ihan täysin. Lisäksi yksi juttu, jota voisi käyttää useammin ja joka toimii, on laittaa joku hahmo kyselemään. Eira sattui tällä kertaa kysymään just sitä asiaa, jonka tämä lukija tiesi (vaikka en paljon tiedäkään), mutta jossain muussa jutussa tällä taktiikalla voisi välttää infodumppauksen hahmon sisäisessä monologissa. Kun joku kysyy hahmolta, joka todella ymmärtää asian, hän osaa selittää sen tarpeeksi yksinkertaisesti ja lyhyesti, ja se auttaa lukijaa ymmärtämään myös. Hyvä veto.
Hauskaa on myös se, että Sonja pääsee tulevaisuudessa näkemään mualimaa aina Kozlovin vähä komiemmasta tallista alkaen. 😀
-
Se oli hieno reissu! Se oli hieno reissu Sonjan menestyksen myötä, mutta ennen kaikkea sen kannalta, miten tarinallisesti inspiroiva se selkeästi oli. Oli hienoa seurata sankareiden matkaa.
Nyt odotan jo tulevaa. Minähän-en-kilpaile -Sonja on saavuttanut ison voiton. Voisiko olla niin, että nälkä ei kasva syödessä? 😀 Minä ainakin haluaisin lisää, jos olisin samassa tilanteessa. Virtuaalimaailmassa kisamenestys on suurilta osin arvottua, joten jutunjuurta saisi kyllä lisää sekä uusista voitoista että siitä, että menestys katkesikin alkuunsa.
-
Ai että. Tästä oiken tuntee sen tietyn fiiliksen, jonka itse koki, kun hiippaili vanhan hoitohepan tallilla kauan sen jälkeen, kun oli viimeksi käynyt. Outiakin painaa sama epävarmuus ja vähän niin kuin syyllisyys, vaikka ei olekaan oikeasti mitään pahaa tehnyt. Kauheinta sekä siinä olossa että tässä tarinassa on se, miten kaikki on niin tuttua ja silti se tuntuu erilaiselta: niin kuin katselisi kaikkea ulkoapäin. Sitä miettii juuri tällä tavalla, että mikä on muuttunut. Vieläkö varsat ovat edes paikalla, vieläkö vanhat tutut naamat olisivat löydettävissä. Muutoksen pelkoa tässä tarinassa ei ole kuin rivien välissä varsojen kasvamisessa ja siinä, että mitä jos tutut ovat lähteneet. Minun huoleni olisi Outin tilanteessa myös se, että mitä jos minut on korvattu. Ratsastaako Jussilla joku toinen? Juoko kahvia paikallani joku toinen? Onko Oskari pitänyt jotain toista kädestä Kyrönjoen rannassa?
Tarinassa on paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita luetuttaisin ja tulkituttaisin opiskelijoillani symboliikkana. Erityisesti se jää mieleen, miten auto menee tutulle paikalleen, mutta samalla jättää uudet, tuoreet jäljet lumeen.
Ihanaa nähdä Outi taas. 😀
-
Vaikka tässä kerrotaankin niistä Polinan nivelistä, jotka vähän huolettavat, ja Niklaksen onnettumuudestakin, pidän tätä tunnelmaltaan ihanana tarinana! Tällainen heppatarina, jossa voi kuulla jopa satulan narinan, on sellainen välipala, joka uppoaa tähän kohderyhmään taatusti. Tulee sellainen olo, että olisipa ihanaa olla nuori taas, käydä tallilla kaverien kanssa ja painella maastoon niillä samoilla tutuilla hevosilla, joilla silloin parikymmentä vuitta sitten sai mennä. Tältä se nimittäin tuntui, ja se oli ihanaa aikaa!
-
Onpa kivaa jatkoa!
Marshall on niin kuin kotonaan kisajännityksen kanssa, mutta muistaa silti ottaa Sonjan huolet ihan tosissaan. Tämä asetelma on tässä tosi uskottavasti muuten pedattu kaffin hörppimisineen kaikkineen! Joskus ajattelin, että pääsisinpä aikamatkaamaan ja piipahtamaan itseni luona kun olin ekassa koulussa opena. Sanoisin, että mene kulta rakas nukkumaan: ei niiden tuntien tarvi joka kerta olla yöllä itku silmässä hysteerisinä viimeisteltyjä. Ovenkahvaopetussuunnitelma riittää välillä ja joskus voi katsoa vasta perillä, sopiiko kisatakki päälle. 😀 Tässä tarinassa käy ilmi myös se, että jännitys ei varsinaisesti poistu ihmisestä kokemuksenkaan myötä, mutta siihen oppii suhtautumaan ja sen kanssa oppii elämään täysin hyvää elämää. Siitä saisi puhua poijjat enemmän!!
-
Joo, huono urheilija toivoo toisen mokaavan, ja hyvä onnistuvansa itse. On helppoa olla kaverinkin puolella, vaikka välittäisi omasta voitostaan, kun haluaa voittaa hyvät kisakumppanit, eikä kämmärijoukkiota. Mitään yletöntä voitonhimoa en kyllä tästä aisti, vaan Sonja suhtautuu koko hommaan kokemuksena. Ja vitsi mikä kokemus se onkin! Vaativa luokka ulkomailla asti, oikein oikeissa-oikeissa kisoissa, joissa on oikeita-oikeita ratsastajia!! Marshall on näissä hommissa jo vanha tekijä, joten jos olisin itse Sonjan asemassa, kokisin Marshallin olevan ennen kaikkea korvaamaton tuki matkaa varten. Ei tarvitsisi itse selvittää ihan kaikkia käytännön järjestelyitä, kun olisi joku vastaamassa kysymyksiin!
-
Marshall on kiva myös kun hän malttaa olla vähemmän vakava ja konhottaa. Voin kuvitella, että poijjat on pistetty tekemään ratoja samalla tavalla kakarana. Miten pikkulapset muuten saisi tekemään tylsiä töitä samalla ripeydellä?
Marshallissa tuntuu olevan tässä sellaista sisäänrakennettua kilpailuhenkisyyttä, joka on jalostunut kuitenkin lempeämmäksi ja rauhallisemmaksi hevosten kanssa. (Ja pakko onkin jalostua, jos kilpapari on toisen lajin edustaja kuin itse.) En ole nimittäin ennen ajatellut Marshallia kilpailuhenkisenä, vaan pikemminkin sellaisena, jolla on muuten vain sisäistä motivaatiota paneutua ratsastamiseen. Se, että Marshall lähtisi pienellä yllytyksellä mukaan pikku kisoihin, tarjoaa joillekin hahmolle uuden tavan lähestyä häntä. Ainakin mun päässä syntyy heti ajatuksia, mitä Marshallin ja mun voitontahtoisten hahmojen (eli ennen kaikkea Oskarin) välillä voi joskus tapahtua, kun sopiva sauma ilmestyy.
-
Tämä on niin ihanan hyvin pohjustettu reissu, että en malta odottaa uusia kertomuksia siitä! En epäile vähääkään, etteikö tämä tiimi pärjäisi reissullaan. Ei tarvi varmaan edes toivottaa, että olkaa kiltisti siellä ettei tarvi hävetä.
-
Tämä on kiva virike! Se ei ole jäänyt multa huomiotta, vaan olen luonnostellut Inarin näkemystä kutsusta. Virikkeen lisäksi tämä on kiva myös kutsuna. Tässähän lukee oikeastaan, että tämä kirjoittaja tahtoo olla sosiaalinen, vaikka hahmo on kuinka mörkö: tässä on tienviitta, jota seuraamalla saa kontaktin. Samalla kertaa näkee myös muiden kirjoittajien hahmoja.
Camillankin puolesta on ihanaa, jos hän löytää uutta jengiä. Onhan se lenttis sittenkin hengissä, mutta joskus on kiva mennä vain johonkin sellaiseen, ettei ole menossa tekemään mitään erityistä. Kiva jutella.
Sit kommentin kommentti. Musta on ihanaa, ettei Noa juo. Se joo sulkee sen tehokkaasti pois tällaisesta, mutta vaikka sosiaalisuuteen ja kontrollin laskemiseen täytyy keksiä muita keinoja, niin silti. Ihanaa on myös, että Marshall lähtisi sekin herkästi ottamaan pari kuppia. Pyytäkää nyt joku sitä jo! 😀
-
En ole ihan varma miten kommentoisin Noan ja Chain dialogeja. Ihmisten välinen kanssakäyminen on mulle siis vaikeaa touhua oikeassa elämässä ymmärtää, ja siksi käytän ihan tosi paljon aikaa omien ja muiden juttujen analysoimiseen. Tämä alun dialogi on just sellaista, jota olen omien kavereiden ja puolisonkin kanssa käynyt ja molemmat osapuolet on aina olleet hyvillä mielin. Minä olin yleensä Noa, mutta en aina. Sitten kuulin, että kymmenen vuotta sitten pari kaverin-kaveria ei halunnut mua enää mukaan yhteisiin juttuihin sen takia, että puhun niin ilkeästi. Muutin viestintääni — vaikka en siis itse pitänyt sitä ilkeänä. Onks se toi Noan vie roskat (ääliö), näätsä kärpäsii (ääliö), on tääki vanha talo (ääliö), mee talliin ettiin hämähäkkejä (ääliö)? Koska ilmeisesti moni (ei kaikki!) muut kuulee sen ääliö-sanan, joka multa puhujana jää kuulematta, ja jonka kuulen joskus sivustaseuraajana? Voisin kuvitella Chain niiksi, jotka kuulevat sen. Toisaalta Chai kuulee Noan äänensävyt, joita me ei tässä kuulla, enkä tässä vaiheessa voisi kuvitella rauhallista ja lempeää Noaa tiuskimassa Chaille, eli laittamassa niitä ääliöitä lauseeseen nonverbaalisin keinoin.
Mun mielestä sen sijaan yksiselitteisesti ihana dialogi on se, joka käydään Noan jalasta ja laulamisesta. 😀 Onhan se nyt hauska. Noa-kulta, et sinä jalalla laula. Tykkään myös näiden seksikeskustelusta. Se on siis — herttainen! Sekin on herttaista, kun Chain mielestä Noa ei ole invalidi. Siinä vaiheessa tuli myös se olo, että mitä jos nämä ovat luvatut toisilleen. :DD Toinen on vakuuttunut siitä, että laulaja tarvii jalat, ja toinen siitä, ettei jalaton ole invalidi. Voi aww…
Ihania yksityiskohtia on miten Noa huomaa Chain nypläystaipumuksen, ja yllätyksekseni se, miten Chai on kiinnostunut kaikista mahdollisista örkeistä. Tosi outoa, että se on tässä tarinassa! Olen varmasti kertonut, miten se pelkää koiria, mutta muistaakseni en ainakaan kovin suoraan sitä, miten se haluaa ottaa kaikki koppakuoriaiset ja toukat ja muut karmeat olennot kiinni että voi katsoa niitä. Sekin, kun Chai ei tiedä kuinka mennä Noan vierelle, uppoaa muhun ihan täysillä.
Vitsit jos n’Chai hyväksikäyttää p’Noaa auton takia… :DDDD
-
En koskaan kosi vieraita sällejä netissä, mutta mennäänkö naimisiin niin voit kirjoittaa mulle joka päivä? Ei kun siis..
En vain kestä. En tiedä, onko ihaninta vai kauheinta, että Chai on mun hahmo. Toisaalta saan kirjoittaa sitä, mutta toisaalta kirjoitan niin hitaasti ja haluaisin aina heti lukea mitä tapahtui. Nyt oli meinaan minun poikani jätetty sellaiseen tilanteeseen, että kyllä sai poijjat yrittää parhaansa. Toisaalta tarinoiden maailmassa kivointa on, kun syliin viskataan joukko sekalaisia langanpätkiä ja isoäidinneliönalkuja ilman virkkuukoukkua ja ohjetta ja sanotaan, että virkkaapa tosta.
Chai myös haittaa mun kommentoimista, koska olen Chai niin paljon, että mun on aina helpompi samastua siihen kuin muihin, vaikka muut toimivat järkevämminkin! Esimerkiksi nyt tietenkin, tietenkin Noaa ahdistaa, kun ei oikein tiedä, mitä tehdä ja aina tekee väärin, eikä hän osaa edes lukea ajatuksia. Voi reppanaa! Sitten le Chai mun aivoissa ulvoo, että katso MUA, Noa sanoo ettei se painosta MUA, ja silti se tekee just sen samassa puheenvuorossa!11
Riittäisikö tällä kertaa se, että tykkään näistä tarinoista? Tai se, että koska lakkaan olemasta olemassa kun kirjoitan ja olen joku muu, mä olen juuri nyt rakastunut Noaan ja se tuntuu ihan samalta kuin oikeaan ihmiseen rakastuminen? Kun analyysiä ei tule millään.
