Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Osallistujat
Hello – Skotti
Inari – Uuno
Oskari – Typy
Chai – Pasi (?)
Alex – Tetris
Marshall – Hakra
Niklas – Barnum
Noa – Flida
Santtu – Fifi
Saga – HaniHuoltojoukkoina Janna ja Rasmus.
-
Kun Hellon auto ontui
Nelly oli hommannut riippumaton ja sen telineen Biltemasta Seinäjoen-reissullaan. En ollut vielä ehtinyt edes koettaa sitä, en ennen kuin nyt, ja ai kuinka mukavaa siinä olisi ollut. Siinä olisi voinut vaikka nukkua, sillä niin hyvässä varjoisassa mutta tuulettoman lämpöisessä kohdassa se kökötti terassilla. Kun ojensin jalkaani ihan vähän sen reunan ylitse, sain tuupittua terassin pylväästä tuudittavaa keinutustakin.
Ei siinä kuitenkaan rauhassa saanut olla. Ensin kävi Oskari kyselemässä ja varmistelemassa maneesista sellaisia asioita, jotka hänen olisi kyllä kuulunut tietää. Hän raahasi mukanaan Inaria, joka oli kyllä sinänsä äänetön seuralainen, vaikka jäikin Oskarin matkasta istumaan penkille. Olin hänen läsnäolostaan huolimatta kuitenkin nukahtamassa, kun Nelly karjaisi ovenraosta, että minun pitäisi juoda, ettei kuivuisi auringossa, ja nakkasi kipeästi päälleni Lidlin merkkiä olevan päärynäpillimehun. Uuteen horrokseen en ehtinyt ennen kuin Inari houkutteli pelkällä olemassaolollaan viereensä Hellon, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Kun käskin olemaan, hän alkoi kuiskailla, mutta hän teki sen normaalia puheääntä kovemmalla äänellä. Viimeinenkin toivo rauhasta katosi, kun Eira tömisytteli rappuset ylös kuistille. Ne askeleet tunnisti, vaikkei avannut silmiäänkään heti.
”Hei Eira”, Hello huusi ihan liian kovaa siihen nähden, että Eira oli käsi ovenkahvalla aivan siinä vieressä.
”No?”
”Voisitsä kattoo mun autoa?”
”En”, Eira tiuskaisi ja tempaisi oven auki.Hello kiirehti kauhealla ryminällä ylös penkiltä ja tuuppasi ovea niin, että kahva irtosi Eiran otteesta ja ovi rymähti kiinni.
”NYT JUMALISTE!” kuului sisältä Nellyn äänellä.”Sun on pakko”, Hello sanoi.
”Mulla ei oo aikaa sun typerälle autolle!”
”Mitä sä muka teet?”
”No — oon menossa sisälle!”
”Sä vaan makaat siellä. Tuu nyt vaan.”
”Vie se isälles. Tai no. Paljo maksat?”
”Paljo sä haluat?” Kuulin jännittyneisyyden Hellon äänestä. Eiran kanssa piti olla tarkkana. Hän veloitti varsinkin Hellolta päättömiä summia helpoista jutuista, koska sai ne kuulostamaan vaikeilta.
”Satasen, jos se on semmonen et mulla ei mee siinä koko iltaa.”
”Saat viiskymppiä”, Hello tarjosi.
”Ei käy.”
”Saat viiskymppiä ja mä haen sulle mehua.”
”Ei käy. Mä haluan energiajuomaa. Kaupasta. Heti. Eikä riitä.”Hellon ja Eiran tinkaaminen jatkui. Inari selasi puhelintaan niin kuin ääni ei olisi ollenkaan häirinnyt häntä. Tinkaaminen kävi äänekkäämmäksi.
”Saat seitkytviis ja energiajuomaa kun mä lähden kotiin ja mä tuun ojenteleen työkaluja!”
”Satanen, energiajuomaa nyt heti, ja sä pysyt mahdollisimman kaukana!”
”NONII riittää!” huusin riippukeinusta niin kovaa kuin jaksoin. Heti tuli hiljaista. ”Mene kattomahan sitä autoa! Saat viiskytä euroa paitsi jos soon joku heleppo homma, ja sitte saat mennä rauhassa iliman notta mä nousen tästä ja pyäritän sua tukasta tuasta huutamisesta!”
”Voi paska!” Eira parahti, mutta rymisteli kuitenkin raput alas.
”Sä maksat sille”, Hello tokaisi minulle ja avasi ulko-oven.
”Enkä maksa, ja sinä menet auttamahan sitä!”
”Aina mä joudun”, Hello raakkui melkein Eiralta kuulostaen, mutta paiskasi oven takaisin kiinni ja kolisutteli rappuset alas.
”HELEMIAS ILVES MÄ TAPAN SUT JOS SIIHEN LASIIN TULI SÄRÖ!” kuului sisältä.
”Soon sun autos!” huusin vielä Hellon perään.Kuvittelin saavani rauhan, mutta ei. Eihän Hellon auto ollutkaan pihan toisella puolella tallin parkissa, vaan ihan maneesin kulmalla. Äänenkantomatkan päässä. Kun Eiran motkotus ja Hellon kitinä eivät sittenkään loppuneet auton korjaamiseen, nousin luovuttaneena riippukeinusta ja istuin portaille.
”Haluaksä kahvin?” Inari kysyi.
”Emmä”, urahdin hänelle.
”No, mä meen kuitenki sisälle juomaan.”Kun ei yrittänytkään nukkua, Helloa ja Eiraa katseli kuin sketsisarjaa. Hellon selvityksen mukaan auto ontui, mitä se sitten tarkoittikaan. Kuulemma se ontui ehkä oikeanpuoleista etujalkaa. Eira karjui, että autot eivät onnu, ja että Hellon on kuvailtava auton vikaa kunnolla. Hello liikehti käsillään aaltomaisesti ja toisteli, miten auto ontuu. Sanattomasti huutava Eira istui autoon ja käynnisti sen. Se kuulosti pahalta.
Valitettavasti auton kokeiluksi riitti ihan kymmenen metrin matka, ja vielä valitettavampaa oli, että se kokeilumatka päättyi suoraan kuistin portaiden vierelle. Ajomatka kuulosti pahemmalta kuin auton käynnistäminen.
”Sitä en tiiä miks se ontuu, mut tota kolinaa mä en korjaa tuolta edestä. Kauhee koiranluun pauke.”
”Ontuukse sit sen takia?” Hello kysyi.
”Ei. Noni. Anna se viiskymppiä.”
”Ethän sä ees tehny mitään!”
”No kerroin mä sulle että siellä on koiranluu perseellään!”
”Korjaa se ontuminen”, komensin ohimoitani hieroen.
”Millä!” Eira ärjäisi.
”Ruuvimeisselillä!” Hello huusi.
Eira rääkäisi taas niin kuin varis ja kiinnitti samalla tallin seinustalla istuvan Alexin huomion. Hetken kuluttua hänkin istui portailla vieressäni: niin nopeasti, ettei Hello ollut vielä löytänyt tätä mahdollisesti mukanaan olevaa ruuvimeisseliä sotkuisesta takaluukustaan.
”Mikäs projekti teillä on?” Alex kysyi minulta.
”Tuan auto kuulemma ontuu”, huokaisin Helloa osoittaen, ”ja tua toinen lopettaa huutamisen nyt tai se nukkuu pihalla.”
”En mä kauheesti ymmärrä näistä miesten hommista”, Eira kiirehti kujertamaan, vaikka poikia ei ollut lähelläkään, ellei meitä Hellon kanssa laskettu, eikä meitä koskaan lasketa.
”Ontuu!” Alex nauroi. ”Mikä sen on?”Alex taisi tykätä autoista niin kuin Eirakin. Alex oli hyvin nopeasti Eiran kaverina kyykyllään auton vierellä, kun Eira oli nostanut sen tunkilla ja irrottanut apukuskin puolelta eturenkaan. Alex sorkki jotain renkaan jättämästä aukosta ja tuumasi, että ei siellä ollut kyllä mitään syytä minkään sortin ontumisille.
”Ooks sä varma ettei ollu vaan pultit löysällä?” Alex kysyi Hellolta.
”E”, Hello vastasi yhdellä tavulla ja potkiskeli irtonaista rengasta.
”Sä oot ihan hyödytön”, Eira tokaisi. ”Mee vaikka hakeen kesärenkaat! Mitä sä nastoilla enää ajat!”
”En mä tiedä missä ne on”, Hello mutisi ja vilkaisi minua.
”Tiäräppä. Siälä noon maneesin siellä niin. Sinet vain halua hakia niitä kun ne painaa.”
”Annapa jakoavain siitä astiasta ennenku meet”, Alex komensi ilmeisesti Helloa katse autossa ja käsi taaksepäin ojossa.
”Mikä!”
”Jakoav — se, millä, kiristetään tämmösiä.”
”Kuuskulma-avain?” Hello ihmetteli ja sai Eiran rääkäisemään taas vimmoissaan ja nousemaan ylös.
”Jakoavain!” Eira ilmoitti ja nosti jakoavaimen Hellon nähtäväksi. Minua alkoi naurattaa.
”Toi on kuuskulma-avain.”
”Eikä! NÄMÄ ON KUUSKULMA-AVAIMIA! TÄMÄ ON JAKO–”
”Tossa pultissa on kuus kulmaa ja toi avaa ton! Se on kuuskulma-avain!”
”Mene nyt hakemaan niitä renkaita vaan!” Eira käski. ”Miehet”, hän vielä puuskahti Alexille ja kyykistyi hänen viereensä jakoavaimineen. ”Avutonta sakkia…”Kun Hello häipyi, auton vierellä oli miellyttävämpi äänenvoimakkuus. Ainahan se oli tiedetty, että Eira tykkäsi ruuvata ja kosketella autoja, kunhan kaverina oli Manni tai joku muu sellainen, joka suurin piirtein tiesi, mitä oli tekemässä ja puhui Eiran kanssa samaa kieltä. Alex näytti kelpaavan. Tytöt juttelivat siitä, miten Alexilla oli ollut ennen BMW, ja miten Eiran mielestä se oli tyhmien lapsellisten poikien auto. Alexia nauratti, eikä Eirakaan hermostunut. Pian jakoavain hylättiin hyödyttömänä maahan, ja Hello pyöritti hiessä päin renkaita, joista Eira valikoi paremman parin eteen ja nosti toisen niistä paikalleen. Alex pyöritti pultit kiinni.
Hellon läsnäolo sai kuitenkin huudon taas alkamaan, kun viimeinenkin rengas huojui pinossa auton vierellä.
”Mene muualle niistä renkaista!” Eira äyskäisi.
”Et sä oo edes irrottanu sitä takarengasta.”
”No en ole en, kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä.”
”Sä voisit Hello irrottaa sen ite”, Alex ehdotti.
”En mä osaa mitään rengasta irrottaa.”
”Vai et. Tuupa kattomaan.”
”No enkä. Susta vois tulla mun vaimo. Sä voisit hoitaa sit noi tyttöjen jutut, niinku renkaanvaihdot”, Hello toimitti.
”Eeikä”, Alex virnisteli. ”Kyllä mä vaan haluan miehen, joka tietää autoista edes vähän. Edes enemmän kun mä.”
”Siinä meni mun mahdollisuudet”, Hello huokaisi dramaattisesti ja siirtyi Eiran tuuppimana renkailta istumasta viereeni portaille. ”Mieti Eetu miten hyvä pari meistä olis tullu Alexin kaa.”
”Ei sulla mitää mahdollisuksia koskaan edes ollu”, Eira ärähti.
”Me oltas saatu niin kauniita lapsia…”
”Lampahia”, mutisin hiljaa.Ensin luulin, että Alex alkoi nauraa minun heitolleni, mutta kun Eirakin nauroi, päättelin, etten ollutkaan syy hänen nauruunsa. Tytöt katsoivat rengasta.
”Arvaa Hello miks sun auto ontuu”, Alex kikatti.
”Sitä varten te ootta siinä kun ei sitä kukaan normaali ihminen voi tietää”, Hello tuumasi, mutta nousi katsomaan rengasta. ”Voi jeesus”, häneltä pääsi nauravalla äänellä.
”Tästä on kudokset tursunnu jo pihalle!” Eira kiekui riemuissaan.
”Ihme ettei oo räjähtäny”, Alex nauroi yhtä innoissaan. -
No niin, prinsessa sieltä syntyi! Paljon onnea Janna ja Rasmus! Tästä seuraa paljon ihan uudenlaisia tarinoita. Toivottavasti vauvastakin tulee vielä heppatyttö.
-
Aww. On ne eläinlaumat ihania, kun niissä on kavereita! Mulla on ollut puoli vuotta viikot hoidossa corgi, koska sen äippä ajaa rekkaa. Nyt se on ollut viikon kotonaan, ja appajee kun mun pojat näkevät sen ja se pojat (eli käytännössä joka päivä kun tehdään jotain), niin jo on sellainen jälleennäkeminen kuin ei oltaisi kuukauteen tavattu. Onneksi Fifillä on hyvä mieli kavereiden kanssa, vaikka sillä onkin ongelmansa.
Sitä paitsi loppuviimein Santullakin tuntuu olevan nyt kivempaa kuin mökillä. On kaveri ratsastukseen siinä missä Fifilläkin on kaveri. Ihan niin kuin tilanne ei olisi niin katastrofaalinen enää, kun on kotia päästy.
Voi kun keksittäisiin Fifiongelmaan jokin ratkaisu, jota ei ole vielä huomattu kokeilla. Vähänkö Ealla ja Santulla olisi ihana loma sitten ensi kerralla mökillä poneineen. Se olisi sellainen Hevoshullun sarjiksista tuttu unelmaloma, jonka varmaan melkein jokainen heppahullu lapsi on unelmoinut kokevansa. Ja vitsit miten ihanaa sellaisesta reissusta olisi kirjoittaa pitkään ja hartaasti!!
-
Voi voi, mitähän sitä Fifille keksisi? Santtu on kokeillut kaikki keinot kaiken maailman aineista ja myrkyistä loimitukseen, eikä mikään auta. Jos Fifi olisi mun oma oikea eläin, samaa rataa pyörisivät munkin ajatukset. Periaatteessa terve poni pitäisi lopettaa, koska eihän sillä ole oikeastaan ikinä hyvä olla. Vakuuttelisin itselleni varmaan, että eläin ei tiedä mitään kuoleman lopullisuudesta, ja päästäisin pois. Nyt kun Fifi on keksitty, on paljon kivempaa arpoa, mikä sen on, ja mikä siihen auttaisi. Niistä polttiaisista ja pistiäisistä on puhuttu jo pari kesää, ja edelleen se on mun pääveikkaukseni. Niitä taas ei pääse pakoon kuin pakkaseen. Se taas ei ole mahdollista, että olisi aina talvi. Joku rikas hevosensa hullaantunut varmaan muuttaisikin poneineen jonnekin pohjoisnavalle, mutta eihän hädin tuskin täysi-ikäinen Santtu voi niin tehdä. Luulenpa, että Santulle hevosen myyminenkään johonkin maagiseen Ikuisen Talven Maahan ei ole vaihtoehto, ja kuinka realistista olisikaan muka löytää yhdelle ponille koti niin tosi kaukaa? Vitsit.
-
Voi Santtu-reppanaa. Ei hevosen tai minkään lemmikin omistamisen kuulu olla tuollaista, että mennään murheesta murheeseen. Sen pitäisi olla juuri sitä, mistä Santtu unelmoi: mökkiloma, ratsastusta pitkässä heinässä, ne kesäkisat ja kaikkea.
Vaikka Fifin tilanne on tosi kamala Santun puolesta, tarinana tykkään siitä. Mitä sitten kypsytteletkin, sitä on kypsytelty jo vuosia. Tällaisena johdonmukaisuudesta tykkäävänä olen jo siitä innoissani. Vaikka tässä pedattaisiin todella ponin kuolemaa, se on hyvin tehty. Santun ja hänen tarinansa puolesta sitä kuitenkin toivoisi, että ratkaisu löytyisi: että Santtu pääsisi kasvamaan pikku kilparatsastajaksi, kun kerran haluaa sitä kokeilla. Jos se ei Fifin kanssa onnistuisi, toivottavasti se onnistuu sitten muuten — toki tällä tavalla kaikessa rauhassa mun mielestä on paras sitäkin toteuttaa.
-
Oijjeee tämä on kuin mun päästä vähän aikaa sitten. Olen siinä omituisessa pisteessä, että sain juuri valita työpaikkani. Mennäkö ihan lähelle uuteen ja moderniin kouluun, vai jatkaako 80 kilometrin työmatkoja ja opettaa mun Ihan Omat Abit ylioppilaiksi asti? Niklas kaipaa juuri sitä mitä minäkin isojen päätösten kanssa: että joku muu tekisi päätöksen. Lapsena oli niin ihanaa, kun vanhemmat tekivät, koska jos meni pieleen, heitä saattoi syyttää. :DD Aikuisenakin olisi kiva vierittää vastuu muualle. Onneksi mielipiteitä saa vaihtaa ja osa ihmisistä mielellään suosittelee perustellen jotain vaihtoehtoa. Olen henkilökohtaisesti tosi tyytyväinen, että Niklas arvelee, ettei Marshall ota kantaa vieläkään, sillä välillä Marshall oli musta tosi hallitseva isähahmo Niklakselle puolison sijaan. (Kaikki eivät ole varmana tästä samaa mieltä, vaan minäkin luen tekstejä aina oman henkilökohtaisen kokemusmaailmani läpi.) Muita luotettavia suosittelijoita voisi kuitenkin löytyä. Kun itse ostin tämän Ekan Oman Asuntoni, mulla oli isosisko neuvomassa, ja vaikka hän ei päätöstä tietenkään tehnyt, hän auttoi hylkäämään vääriä vaihtoehtoja pelkästään ihmeellisine insinöörifaktoineen.
Varsinkaan asuntoasiaa en olisi osannut päättää ilman apua, ja jonkinlaista apua Niklaskin tarvitsisi. Ehkä suurin apu olisi kuulla joltakulta, että yksikään päätös ei oikeasti ole lopullinen, paitsi lapsen hankinta. 😀 Jos ostaa väärän asunnon, sen voi iskeä vaikka vuokralle ja painella itse kivempaan. Jos menee väärään kouluun, sitä voi vaihtaa. Mikään ei voi mennä vituiksi. (Ja kyllä, vaikka tämän tietää kun ei joudu itse tekemään päätöksiä juuri nyt, voi pojat miten tehokkaasti tämän myös unohtaa, kun on päätösten aika, ja fiilis on kuin Niklaksella.)
Tavattoman samastuttava tarina taas. Tykkään myös arkijutuista. Arjen tavallisuuksista, niin kuin tästä, ei oikeasti ole ihan hirveästi kirjoitettu. Nämä tarinat on niitä, jotka tekevät ihmiselämästä aidon ihmiselämän tuntuisen.
-
Kirjoittaessa on mentävä inspiraatio edellä. Kun kirjoittaja haluaa nähdä maailmaa, hahmo kuin hahmo taipuu siihen. Sonja kuitenkin sopii minne tahansa ihan aidosti. Hänellä on rahaa, jolla reissata, ja tarina kilpailuineen kaikkineen siinä vaiheessa, että hänen on hyväkin päästä välillä syrjäkyliltä jonnekin keskeisempään paikkaan. Oli ihanaa pitää Sonjaa ja hevosia täällä meillä ja on yllättävän vaikeaa päästää tuttu hahmo nyt pois. Onneksi me kirjoittajat emme joudu oikeasti hyvästelemään Sonjaa, vaikka hahmot joutuvatkin, ja vaikka se on joillekin hahmoista tosi kova paikka. Pääasia ainakin minulle kirjoittajana ja lukijana on, että löydät uusia, aktiivisuustasoltaan ja ilmapiiriltään sopivia paikkoja, jotka inspiroivat kokeilemaan uusia tarinoita. Jo tämä, haikeat hyvästit, on uudenlainen tarina Sonjalta, ja erittäin kauniin tunteellinen. Taas koen, että tunteellisuutta lisää tietty liioittelemattomuus ja uskottavuus: kun ei ole liikaa roikuttu jokaisessa sekunnissa. Oikeassakin elämässä koen hyvästit tällaisina. Se on rankkaa ja sitten — sitten — sitten se on ohitse ja nokka on kohti uusia seikkailuja.
Onnea matkaan Sonjalle ja sinulle! Me kirjoittajat kuulemme teistä varmasti. Tervetuloa myös takaisin, jos joskus Hopiavuori on taas Sonjan tarinalle sopiva paikka.
-
Anteeksi nyt vain, mutta suuttunut ja mustasukkainen Niklas iskee muhun ihan täysillä. Niklas on hahmona tosi tosi inhimillinen, uskottava ja sympaattinen sankari, minkä olen sanonut monesti, mutta juuri tällä hetkellä saan sen ajatuksenjuoksusta niiiiiiiin hyvin mielestäni kiinni, että Niklas voisi kohota näytöltäni lihaksi ja vereksi. Myös alun ajatustenjuoksu on teknisesti tosi hyvin kuvattu. Niklaksella on päässään kaksi ääntä, niin kuin keskivertoihmisellä on. On se tietoisen ajattelun ääni (ehehe järjen ääni) ja sitten ovat ne ajatukset, joita ei voi hallita, vaikka järjen äänellä niitä koettaisi hillitä: onko se nyt sitten joku ego tai jotain.
Seuraava juttu, josta tykkään, on miten hyvin loppujen lopuksi Niklas ja Hellokin sopivat konhottamaan yhdessä. Niiden puherekisterikin vaihtuu yhdessä, vähän niin kuin Hellolla ja Allulla, mutta ei tietenkään niin vajaamielisesti. Nämä taitavat passata hyvänmielentarinoihin yhdessä siksi, että molemmat ovat herkästi innostuvia (vaikka Niklas onkin toiminnan ihminen ja Hello laiska suunnittelija) ja sillä mun tykkäämällä tavalla lapsellisia, että tykkäävät tyhmistä huvitusprojekteista (eli ei sillä tavalla, että olisivat itse tyhmiä).
Sitten vielä mulle henkilökohtaisesti nyt tärkein juttu: kiitos vastatarinasta. En osannut odottaa sellaista, mutta taisin tarvita tätä. Luin tämän tarinan nimittäin illalla viimeisenä sängyssä julkaisupäivänä, ja vaikka Hopiavuori on kuinka takunnut rästihommien takia, niin en meinannut saada nukahdettua, kun olisi heti tehnyt mieli mennä kirjoittamaan. (Sitten tässä onkin kiidätetty elukoita pitkin sairaaloita, niin että enpä ole taaskaan ehtinyt koneelle ennen kuin nyt kunnolla…)
-
Miten monipuolista tunnelmointia! Tämä tarina hellii jokaista aistia. Talvikarvan voi tuntea käsissään niin kuin pakkasen poskillaankin, ja hiljaisuus ei pääse korvissa pauhaavaksi, koska sitä tahdittaa kavioiden narske. Kun lukee kuvausta aktiivisen toiminnan sijaan, on ihana päästä kokemaan hetki kaikilla aisteillaan! Usein näköaisti pääsee dominoimaan tosi voimakkaasti teksteissä, ja vaikka se perin pohjin hyvää kuvausta antaakin kirjoittaa, monipuolisuus vetoaa ainakin just muhun.
-
Pääsispä. Kerrankin pääsispä. Johonkin kivaan paikkaan reissuun tai mieluummin ratsastamaan aivan sairaan hyvällä hevosella. Olenko yhä kateellinen tästä virtuaalihahmolle? Joo, olen. 😀 Paitsi hyvää kuulumistenvaihtoa, kuen tässäkin kehitystä Sonjan tarinaan. Hän on yhä enemmän kouluratsastaja. Jos ei ole kiinnostunut lajin hienoudesta ja haluaa oikeasti vain puskailla, ei ihastu todennäköisesti noin kovasti ratsuun siksi, että se on hyvä ratsu! Ja kun muistaa, mistä vastustelusta Sonjan kilpaura lähti, niin kovasti on hahmo kasvanut matkan varrella!
-
Musta Janna teki hyvän valinnan mitä tulee kummisetien henkilöllisyyteen ja myös itse asiassa ajankohtaan. Jos yritän asettautua Jannan asemaan, mäkin haluaisin tukea. Mikä olisikaan parempi tuki kuin kummisetä Jannan tilanteessa? Jos Janna mokaisi, kunnon kummit kannattelisivat ainakin lasta! Jannahan ei välttämättä siis mokaa, mutta uskoo itse niin vahvasti, että on jotenkin huono. Tieto kunnon kummisedistä aivan varmasti rauhoittaa mieltä, ja kun on kunnon turvaverkko varalla, musta ainakin on helpompi onnistua.
Huomasin kans sen, minkä Sonjakin, että Janna on taitava käyttämään erilaisia rekistereitä, eli puhumaan eri tilanteissa ja eri ihmisille eri tavoilla. Se voi johtua töistä, jossa Janna saa varmasti ihan hirveästi treeniä tähän. En usko siihen, että tällaisen taidon kanssa vain synnytään, vaikka jollakin on paremmat lähtökohdat oppia taito nopeammin kuin toisella. Toisaalta Jannan lapsuus on ollut aika hurja, joten erilaisten ihmisten miellyttäminen on varmaan ollut jo silloin elintärkeä taito.
-
Kun Niklas harkitsee hevoskoulua, olin tosi tyytyväinen, kun Marshall ei ota liikaa kantaa (vaikka Niklas kauheasti haluaisikin). Aikuisen ihmisenhän on itse pakko tehdä päätöksensä. Samalla tässä kohdassa tunnistan nnnniiiiiiiiiin hyvin Niklaksen tarpeen saada ”neuvoja”, eli vähän sysätä päätöksentekoa toiselle. Niin mäkin tekisin jos voisin. :DD Ostin just asunnon ja olisin halunnut, että joku muu tekee lopullisen päätöksen. Miksikö? Jos tämä asunto olisi ollut kuitenkin kakka, olisi ollut joku, jota syyttää ja jolle raivota. Jos Niklas kokeekin tuhlaavansa elämäänsä hevoskoulussa, onhan se nyt katkeraa, kun ei voi suuttua siitä Marshallille huonoina hetkinään. 😀
Olen ihan varmasti sanonut ennenkin, mutta näistä kahdesta tulee hyvät kummisedät. Niklas nyt on tietenkin innoissaan. Kummisetyydessä on niin monta hyvää juttua. Saa just kouluttaa lapsen tykkäämään kaikista Cooleista Kummisedän Jutuista. (Mun kummilapset tykkäävät tai edes tykkäsivät joskus just Mariosta, Crash Bandicootista ja Tekkenistä, sekä koirahommista, lukemisesta, kirjottamisesta, virtuaalihepoista…) Toinen ihana asia on, että kun se lapsi alkaa kiukutella, sen voi ojentaa vanhemmilleen ja tokaista kuin Mufasa, että yöaikaan hän on sinun poikasi. Lisäksi kummilapsesta saa mainion parran, joka kantaa vesilelut veteen, kun itse menee ”vahtimaan”, eli leikkimään niillä leluilla… 😀 Parta toimii myös lasten teatteriesityksissä yms, joissa pitää ”vahtia”. Toisaalta tarvitaan se järjen ääni, toinen kummi. Marshall varmaan varmistaa, ettei Niklas kierouta lapsen silmiä videopeleillä tai hukuta sitä vahingossa. Kuvittelen Marshallin olevan se turvallinen setä, jolle kerrotaan mieltä painavat salaisuudet ja ratkotaan niitä, koska niihin ei rymyäminen kauaksi aikaa auta.
Odotan ihan hirveästi, että lapsi syntyy ja kasvaa ja että pääsisin näkemään kummisetäseikkailuja.
-
Mulla oli (ja on vieläkin) Ean kanssa samat ajatukset tätä lukiessani. On inhottavaa mennä tauon jälkeen yhtään mihinkään, mutta jos kaikki olisivat niin kuin Sonja, se olisi helpompaa. Mutta ei ne ole. (”Jaaaaha, missä sitä on oltu, jaaaaha, ei oo suakaa näkyny, jaaaaaha, vissiin on muita kiireitä ollu…”
Olen kommentoinut myös sitä ennen, että joskus tarvitaan kertauksia, ja tässä se tulee taas sujuvasti. Miettikää vaikka telkkarisarjoja. Kovinkaan fani ei muista lempisarjastaan kaikkea ekalla katselukerralla. Vähintään aina silloin tällöin (ja joissain sarjoissa joka kerta) jakso alkaa kertauksella. Aiemmin tapahtunutta… Sonjankin tarina on jo niin pitkä ja vaiheikas. 😀
-
Hö! Sonjan tuntemukset on varmasti samastuttavia kaikille, vaikka tilanne olisi vähän eri. Kaikissa muissa tuntuu olevan jotain, hmm, ei nyt vikaa, mutta mätää. Ahdistaa olla yhdessä, ja samalla ahdistaa olla yksin, ja sen takia tekisi mieli repäistä. Kun katsoo keksityn hahmon tai ihan oman kaverinsa kamppailua, on helppo ajatella tai sanoa, että tyypillä on jotain sisäisesti pielessä, eikä vika ole yksinäisyydessä tai muissa ihmisissä. Jännästi sen kuitenkin unohtaa joka ainoa kerta, kun itsellä on levoton olo. Ja jos ei unohda, ei tiedä, mitä tehdä itselleen. (Nimimerkillä kesäloma alkoi juuri, enkä oikeasti tiedä mitä tehdä, kun ei täydy koko ajan tehdä turbovaihteella jotain.)
Nyt kun Sonja on todella lähdössä, toivottavasti kesä tuo hänelle uusia tuulia! Minusta on paitsi kirjoittajien, myös hahmojen puolesta ihanaa, että hahmot pääsevät näkemään nykyään paljon muutakin kuin sen yhden ei-missään sijaitsevan tallinnurkan ja näkemään erilaisia hahmoja ja tarinoita. 😀
-
Luin juuri jostakin, että raskaudesta kertominen jännittää ihan sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole sitä painolastia, joka Jannan mielessä lapsen hankintaan liittyen on ollut. Tuntuu tosi luonnolliselta, että Janna lopulta sanoo sen tuolla tavalla, nopeasti, ihan niin kuin purskauttaa sen. Kirjallisuudessa ja elokuvissa raskaudesta kertominen on usein spektaakkeli. Ei meillä kuitenkaan oikeassa elämässä ole tehneet spektaakkeleita muuta kuin yksi ainoa sukulainen, jota muutenkin meidän väestä pidetään enemmän tai vähemmän erikoisena.. :DD (Antakaa nyt anteeksi seuraava vertaus, koska ei lapsia ja koiria saa verrata.) Mä en itse aio koskaan lisääntyä, mutta viime kesänä kun meidän Juuso-vauva (no okei, koira) oli varmasti tuloillaan osaksi perhettä, oli se vähän jännää jopa siitä soittaa äitille… :DDD Saati sitten jos olisi oikea lapsi. Huh
Tätä tarinan osaa, Jannan lasta, on kypsytelty ihanan huolellisesti. Minä olen hirveän hitaasti lämpeävä ja haluan nauttia matkasta ennen päämäärää, ja nyt odotan kovasti, että minkä sortin napero sieltä putkahtaa!
-
Ihanaaa. 😀 Niklas on oikeasti vieläkin musta yksi parhaimmista heppatarinoiden päähenkilöistä, kun lukija on niin kovasti sen puolella. Niklaksen touhut ja ongelmat myös uppoaa ainakin muhun lukijana myös tuhat kertaa paremmin kuin huippuratsastajien. En tiedä, mikä siinä on: voi olla yleinen kokemus, tai sitten mun oma rakkauteni epätäydellisiin ihmisiin, olivat he sitten oikeita tai keksittyjä.
Sekin on ihanaaa että Niklaksesta ja Marshallista tulee kummisetiä. Joskus sata vuotta sitten sanoin, että Marshall on varmaan ihan rölli lasten kanssa, mutta se luulo todistettiin vääräksi, ja nyt mulla on ollut aikaa asennoitua uudelleen. Olenkin varma, että Niklaksesta ja Marshallista tulee maailman parhaita kummisetiä, ja Jannan lapsen myötä saadaan taas uutta erilaista kirjoitettavaa! (Jostain syystä mulla ei ole koskaan ollut epäilystä, etteikö Niklas olisi hyvä lasten kanssa. Hasardi se varmaan on, ja vekkejähän sen kanssa tulee, mutta silti… :D)
-
Ajattelen tästä tarinasta samoja ajatuksia kuin ekalla lukukerralla. 😀
1. Jännitysnäytelmä on hyvin rakennettu. Varsinkin kun tämä lukija ei aluksi ollut ottanut selvää, miten Steffen kävi ja oli nyt uudelleen lukiessaan jo unohtanut, voittiko se vai putosiko lopulta, kyllä sitä penkin reunalla istuttiin. Kuva vaihtui niin nopeasti Camillan ajatuksista Steffen todelliseen juoksuun, että se tuki hyvin tunnelman rakentumista! Toinen juttu, joka saa jännityksen toimimaan, on kuvailu, ja nimen omaan oikeanlainen kuvailu. Jos kuvailtaisiin liian laveasti, maalattaisiin niin iso kuva, ettei vauhdin hurma olisi enää uskottavaa. Oikeassakin elämässä silmä zoomaa tarkasti sen tärkeän, liikkuvan kohteen menoon, mutta ei huomaa siinä hötäkässä mainostekstejä radan reunoilla eikä muuta toissijaista. Myös dialogi lopussa luo tunnelmaa.
2. Aaaah, palaan tässä siihen aikaan, kun olin kutosluokalla ja sain ostaa virtuaaliravurini Magic Sensen! Olin lapsi ja mun mielestä oli ihan oikeasti-oikeasti juuri näin jännittävää seurata sen ihan tavallisten tulosten ilmestymistä. 😀 Mikä nostalgiapläjäys virtuaaliravit minulle aina ovatkaan.
3. Mun mielestä Camilla ja Oskari on vaan niin suloisia samoissa tarinoissa. Ne on niin tosi samanlaisia joiltain ydinasetuksiltaan, mutta samaan aikaan niiden huomio on kiinnittynyt ihan eri asioihin ja harrastuksiin. Nyt kun ei itse ole ollut ihan liian pitkään aikaan kirjoituskunnossa, on sitä paitsi ylikiva lukea omistakin hahmoista sellaista tekstiä, jota ei pystyisi puskea tiedostoon tämän olon läpi.
4. Jes! Steffe pärjää! En muuten ollut yllättynyt Camillan reaktiosta, nyt kun se otettiin puheeksi aiemmin. Camilla on musta suhtautunut Steffeen samalla tavalla kuin mä mun koiriin, jotka on mun vauvoja. Olisihan se potentiaalisesti ärsyttävää, kun mun Nisu tottelee Lirppatätiään paremmin kuin mua, mutta oikeasti se on vain ihana nähdä kuinka joku saa mun yhdeksänvuotiaan raihnaisen vanhukseni motivoitua niin, että se tekee tehtäviä vaikka tunnin kolmivuotiaan ryhdissä… 😀 Jos Nisu olisi Steffe, mustakin olisi vain ihanaa nähdä, että se voi niin hyvin, että suorittaa hommansa hienosti radalla.
-
Mäkin pidän tässä tarinassa eniten Santun kanssa käydystä keskustelusta. Vaikka itse Santtuna ajattelisin Marshallin olevan kaaaaukana yläpuolellani, Marshall ei ajattele niin tyhmiä asioita. Hän jaksaa muistuttaa Santulle, että kaikilla on roolinsa: niin ratsastajilla kuin hoitajilla, ja hyvät hoitajat ovat tärkeitä. Rohkaisemistakin kiltimpi kohta on se, miten Marshall huomaa Santun ilmeestä, että kivaa on ollut.
Marshallin voitto on myös ihana uutinen! Sitä ei ole juhlittu ja kohistu yhtä paljoa kuin Sonjan voittoa, ja luulenpa sen johtuvan osittain siitä, miten kiireistä kirjoittajilla on ollut: niin sinulla kuin muillakin.
Kontrastina Sonjan tarinoita vasten oikein erottuu, miten tosi rauhallinen Marshall on. 😀 Tämä on nyt sitten sitä rutiinia!
-
Tiedättekö, kun lentokentillä on mentävä turvatarkastukseen? Ajattelen aina (ihan totta!!) että mitä jos mulla on vahingossa huumeita tai aseita (vaikka en ole tietääkseni edes nähnyt huumeita eikä minulla ole omaa asetta). Samoin jos poliisi pysäyttää vaikka puhallutukseen, ajattelen, että mitä jos minulla on vahingossa ruumis takakontissa. 😀 Ihan yhtä hulluja ei Sonja ajattele kun Morttia tarkastetaan, mutta hehe, vähän sinnepäin: onneksi oli puhdasta. 😀 Niin kuin ei olisi muka aina ollut. 😀 Mutta asiaan.
Tämä on ihana teksti! Taas mietin, mikä melko perinteisessä voittokuvauksessa on mun mieleen, ja keksinkin juttuja, joilla tämä tarina toimii just mulle.
1. Tietenkin tuttu hahmo ja tuttu hevonen, joita kannustaa. Lisäksi ylipäätään se on aina ihanaa, että ylipäätään mikä tahansa oikea tarinahahmo voittaa, koska tarinahahmon voitto on musta aina jotenkin arvokkaampi ja yksilöllisempi.
2. Jännityksen kuvaus nimen omaan radan ulkopuolelta. Suorituksia kuvataan tosi paljon, mutta näkökulman vaihto kisa-asiaan tekee aiheesta tuoreemman.
3. Tärkein: pohjustus!!! Näitä kisoja on niin odotettu, näistä on kirjoitettu niin valtavasti, näistä on luettu niin paljon! Sekä lukijat että sinä kirjoittajana ovat investoineet näihin kisoihin paljon aikaa ja vaivaa (kirjoittaen, taustatutkimusta tehden ja lukien), ja sen takia menestyminen tuntuu tärkeämmältä ja jopa suorastaan ansaitummalta. Sankarin matka vaikeuksien kautta voittoonhan on ikivanha juoni, jota ihmiset rakastavat. -
Onpa Sonja taas aivan sairaan samastuttava viidennessä ja kuudennessa kappaleessa. Ihan kun olisi omista ajatuksista kirjoitettu kämmin jälkeen. Muut sanovat, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ajattele niin, että epäonnistumiset ovat omaa henkilökohtaista syytä ja onnistumiset tuuria tai muiden ansiota, mutta on meitäkin. Virtuaalimaailmassa myös. 😀 Olisi Sonjan reaktio ollut minkä sortin harmistus tahansa, olen iloinen, että hän ylipäätään reagoi. Meillä on ehkä yksi tai kaksi hahmoa, jotka näin tärkeässä jutussa epäonnistuttuaan kohauttaisivat vain olkiaan, ja sekös on usein vaikeasti samastuttava suhtautumistapa just tälle lukijalle. Sonjahan ei siis kämmännyt tai mitään, kunhan ei sujunut, mutta kämmiltä sama homma musta tuntuisi.
Onneksi Sonjalla on sitten Harreja ja Simoja. 😀 Simon suhtautuminen on sitä, mitä konkarihevosmieheltä voi odottaakin! Sonjan kokemuksella Pariisin kisat ovat spektaakkeli — Simon mielestä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain kisat. Ellen olisi tiennyt tuloksia jo tätä lukiessani ja jos olisin kirjoittanut kommentin heti, olisin varmaan sanonut, että aikamoinen tuuri se olisikin ollut, että moinen ensikertalainen toisi voiton kotiin. :DD
Tässä tarinassa pohjustetaan myös hyvin seuraavia käänteitä. Tietenkin toinen luokka menee paremmin, kun enää ei ole mitään menetettävää ja voi päästää ihan rennosti!
-
Onpa kiva palata näihin kisajuttuihin nyt vielä uudestaan!
Mä pidän tässä tarinassa eniten kisa-arjen kuvauksesta, mikä yllättää mut itsenikin, koska yleensä heppajutut ei enää iske niin kuin ennen. Tämä mieltymykseni johtuu tietenkin osaksi siitä, että Sonja on tärkeä hahmo mulle eikä mikään laatisheppojen päiväkirjojen epäselvä minäkertoja. Vielä sitäkin suurempi syy taitaa olla se, että kerrankin kerrotaan kisoista, siis muustakin kuin itse suorituksesta, eläytyen ja yksityiskohtaisesti! En tosiaankaan ole ollut isojen kisojen kulisseissa, ja huomaan, että mua kiinnostaisi, mitä kaikkia pieniä ja isoja juttuja siellä tapahtuu. Esimerkiksi just se, että on olemassa tällainen rataan tutustuminen, on varmaan ihan loogisesti pääteltävissä, mutta en ole koskaan ajatellut moista, kun itse en ole sellaiseen ikinä menossa ja omista hahmoista on niin paaaaaljon muuta kerrottavaa, ettei ole tarvinnut ottaa selvää. Pidän tätä tarinaa siis uskottavana ja sen takia mielenkiintoisena.
Tykkään tietysti myös tunnollisesta Santusta. 😀 Just noin se mun mielestä olisi kiinnostuneena tarkkailemassa ja oikein jonottamassa, että kun olisi jotain, missä voisi auttaa. 😀
-
Kuva on söpö, mutta vielä söpömmäksi olet kirjoittanut Sonjan ja Santun suhteen. Sonja on niin ihana, kun ymmärtää ja ennen kaikkea muistaa, että Santulle ne pienet kisat on tavallaan yhtä kova paikka kuin Sonjalle Pariisi. 😀 Moni oikeakin ihminen (onneksi ei kaikki) unohtaisi Santun kisat, kun on itsellä niin kova koitos edessä. Ja Santtukin on hellyyttävä, kun on omaan tapaansa niin superhuolellinen harjoitellessaan taluttamista ja kaikkea. Kyllä Sonjan kelpasi, kun on moinen tunnollinen hevosenhoitaja. Ja niin hyvin meni, että Santun kehtaa päästää samanlaisiin rientoihin vielä uudestaankin, eikä tarvi kotona hävetä.
-
Ne on niin ihania! Kyllä issikka tarvii toisen issikan, ja nyt näillä on onneksi toisensa. <3 Ne muodostavatkin vähän niin kuin sydämen yhdessä.
Muutkin muutokset ponin uuden kaverin lisäksi ovat isoja juttuja! Kivaa, että Santtu pääsee kisoihin ja Pariisiin myös. Jos olisin Santun ikäluokkaa, ai että olisin kateellinen. Näin lukijana arvostaa myös sitä, miten rauhallisesti ja realistisesti Santun tarina on edennyt tähän pisteeseen, vaikka ei realismia saakaan laittaa tietenkään inspiraation edelle. 😀
Samalla alkaa tuntua siltä, että Santtu tarvitsee pian uusia tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Kisat ovat olleet yksi suuri tavoite, ja nyt se alkaa olla saavutettu. Tarina pysähtyy, ellei sankari tavoittele mitään. Santun elämäntilannekin muuttuu hiljalleen, kun hän kasvaa. Mitähän hän tahtoo seuraavaksi? Mikä tavoite liittyy hevosiin -- mikä johonkin muuhun? Muista venyttää realistisuuden rajoja mieluummin kuin leikata inspiroivia ideoita pienemmiksi.
-
Onpa kiva, että Santtu hakee kontaktia Aamuun. Pitäähän sitä uusia tutustuttaa omiin hahmoihinsa, jotta on jotain, johon tarttua. Aamun tarinoissakin on niin kovasti otettu muita mukaan ihan alusta asti, että Aamu varmaan onkin sellainen hahmo, jonka kanssa muut hahmot voivat toimia hyvin yhdessä. Lisäksi Aamu ja Santtu ovat mielestäni tarpeeksi samanlaisia, jotta heillä voisi olla hyvä yhteys, ja samalla tarpeeksi erilaisia, että on jutunjuurta siitä huolimatta. Ennen kaikkea molemmat ovat sellaisia hyviä tyyppejä, että ovat hyvää seuraa toisilleen.
Olisi kivaa kyllä nähdä Santtukin kisoissa sitten, kun hän on siihen valmis! 😀 Santtu on nähnyt niin valtavasti vaivaa, että hän ansaitsee kyllä palkinnon työstään.
