Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hopiavuoren suku ja sen pelinappulat
”Jeesuksen äitee…”
Tallissa olivat Camillan ja Oskarin lisäksi Eira sekä Kremin ilmeisesti Jerusalemin kanssa leikkimään tuonut Niklas. Jokaisen pää käännähti minua kohti puhelun lopetettuani niin kuin heidän niskoihinsa olisi asennettu vieterit. Kiskaisin tylsästi loimen syliini lähimmästä karsinanpielestä. Niitähän minä olin tullut pesuun hakemaan, kun äiti oli soittanut.
”Älä kirva”, Eira sanoi niin kuin olisi sellainen lasten lelu, joka reagoi tietyllä fraasilla aina haistaessaan liikettä tai kuullessaan jonkin sanan.
”Itte sanot aina paska, ja nyt on aihettaki sanoa.”
”No?” Camilla kysyi.
”Mee laittamahan karsinaa valamihiksi”, kehotin Camillaa, kun Oskari ei kuitenkaan saisi mitään aikaan tarpeeksi nopeasti ilman perehdytystä erikseen siihenkin hommaan. ”Tuloo uus hevoonen illalla.”
”Sehän on hyvä?” Niklas ennemminkin kysyi kuin totesi kyykyltään koiransa vierestä ja katsoi minua tarkasti. Samaan aikaan Oskarille tuli yhtäkkiä tosi kiire survoa heiniä karsinoihin odottamaan niitä hevosia, jotka tulisivat sisälle illalla.
”Soon aiva tosi hyvä”, murahdin Niklakselle ihan tarpeettoman äkäisesti. ”Sen isäntä on se venäläisääli– siis Milan.”
”Milan!” Camilla sanoi yllättyneenä.
Samaan aikaan Eira siristi silmiään. ”Milan? Se Milan? Tosi hyvä. Kerranki meillä on joku hyvännäkönen joka ei oo niin vanha ku Noa, tai homo tai muuten ihan paska — tai siis –”En jaksanut kiinnittää kauaa huomiota siihen, miten Niklasta vähän nauratti, ja miten Oskarikin näytti supistelevan suutaan, kun Eira oikein möläytteli. Oli tässä isompiakin huolenaiheita kuin se, kuinka tosissaan Eiran jutut mahdettiin ottaa. Sen sijaan hätistelin Oskarin heinien kimpusta.
”Ota nämä loimet. Ja mee sä tyhyjäämähän sille klopille joku tila mihin se saa romunsa.”
”Mihin?” Oskari kysyi tavallistakin ilmeettömämpänä.
”Satulahuanheshen.”
”Mihin sinne?”
”No en minä tiärä. Johonki mihin mahtuu. Selevitä itte. Mä paan nämä heinät ny nopiaa ja lähären tilaamahan jotaki helevetin superhianonhianoa rehumiksiä jota sillä sen yhyren kuninkaallisella konilla pitää kuulemma tallin pualesta olla.”
”Ei kai se laita aina noin kun tulee uus hevonen..?” kuulin Niklaksen kuiskaavan Eiralle vähä liian lujaa.
”En”, yritin sanoa niin nätisti kuin osasin. ”Vain silloon kun tuloo jotaki kriminaalia hevoosinensa. Mee Eira sanomahan Nellylle jotta minen tuu ny viälä kaffille.”
”Miks aina mä!” Eira valitti, mutta lähti kuitenkin. ”NIKLAS, HELLO ON TULLU!” pihalta kaikui vielä.Jäin yksin paiskomaan heiniä karsinoihin. Saakelin äiti. Hän tiesi tasan tarkkaan, millaisesta notkahduksesta talli yritti selviytyä ja iski heikkoon kohtaan. Kuulemma Milanin-ääliön kanssa samassa paketissa tulisi valmentaja Ritva Hopiavuori. Se puolestaan oli selvä juttu, että kun äiti ilmoittaisi pitävänsä taas muutaman valmennuksen, hän vetäisi lauman maksavia kenttäratsastuskuumeisia asiakkaita tallille perässään. Olavi Sudenkin se meidän äiti oli jotenkin saanut juonittua mukaan touhuihinsa. Sellaiselle kaksikolle ei niin vain sanottu ei. Äiti kai tiesi sen, kun ei ollut soittanut vielä sitä ratsastuskoulun esteratsastaja Riittaakin sotajoukkoihinsa. Meidän äiti oli taitava ja aikaansaava, mutta pakkoko hänen oli juuri Milania paapoa? Olisi valmentanut vaikka Suden poikaa, jos koki tarvetta vielä eläkkeellä riehua.
Jussin karsinan kohdassa pysähdyin kesken heinien raahaamisen ja pudotin kottikärryn aisat käsistäni.
Vai piti äidin saada vielä eläkkeellä voittoja, vaikka sitten Milanin kautta kun minusta ei ollutkaan mihinkään… Mitä jos niitä voittoja ei tulisikaan..?
Oskarin täytyi olla parempi ratsastaja kuin Milanin. Oskari oli ratsastanut suurin piirtein aina ja kaiken kukkuraksi isänsä opissa. Häneltä kuitenkin puuttui hevonen, mutta minullapa sellainen oli, ja Jussi nyt ainakin oli taatusti tuhat kertaa sen mitä se Milanin kirppuinen koni. Eihän minun tarvinnut muuta tehdä kuin saada Oskari kilpailemaan äidin rakasta Milania vastaan ja tukea häntä, kun äiti paapoi Milania, niin saisin mokoman ryssänpenikan tallistani ja silti äidin ja Olavi Suden pitämään lupaamiaan valmennuksia. Äiti ei mitään niin inhonnut kuin häviämistä, eikä hänen mielenkiintonsa riittäisi kauaa Milanin paapomiseen ja minun kiristämiseeni, jos minun punttaamani ratsastaja olisi aina parempi kuin hänen. Minä en varmaan Milanille enää yhtäkkiä pärjäisi, ja sitä paitsi minun voittoni olisi äidinkin voitto… Mutta jos Oskarin saisi kilpailemaan… Ja edustamaan äidin silmissä kaikkia Milanin vastustajia…
Tartuin uudelleen kottikärryihin ja lähdin työntämään niitä päätallia kohti. Ei, Oskaria ei vedettäisi tähän mukaan. Oli aika kelju temppu käyttää toisia pelinappulana. Oskari oli kieltäytynyt jo Typyllä kilpailemisesta ja Paahtiksen ratsuttamisesta.
Paitsi että… Jos Oskari halusi vain valmiin hevosen, niin kuin vaikka Jussin? Olisiko se nyt vielä manipuloimista, jos edes kysyisi?
Ryhdyin marssimaan päätallia ja satulahuonetta kohti turbovauhdilla.
”Oskari!”
-
Reaktiotarina
Kaadoin maitoa lasiin Nelly selkäni takana. Hän oli jo monta päivää sitten ilmoittanut menevänsä Norjaan johonkin kisajuttuun tuomariksi. Hän oli jostain syystä tosi innoissaan ja puhui siitä taas kerran. Tuntui kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa minutkin ideansa mahtavuudesta. Ongelma oli kuitenkin se, ettei se minusta ollut mitenkään erikoinen idea. Ensin minua oli vakuuteltu Norjan upeudella omalla sängyllämme sinä iltana, kun Nelly oli ottanut koko jutun puheeksi. Aamulla hän oli kehunut moisissa kisoissa tuomaroimisen jännittävyyttä ja hienoutta. Oli ollut puhetta siitä, miten hän näkisi siellä vanhoja kavereitaan, verkostoituisi uusien ihmisten kanssa ja mitä kaikkea vielä. Kun join maitoani, Nelly yritti puhua vielä hyödyllisen ja mielenkiintoisen matkansa helppoudesta ja lyhyydestä. Kisoista oli juteltu jo niin paljon ja niin kovasti kaikkien muiden aiheiden kustannuksella, että aloin jo väsyä niihin.
”Mä lähden torstaina ja tuun jo maanantaina”, Nelly sanoi vetoavasti kerrottuaan ensin, miten matkaliput ja majoitus oli jo järjestetty hänelle valmiiksi.
En halunnut kääntyä katsomaan Nellyä. Tiesin, että en näkisi Annikaa jos kääntyisin, mutta tilanne tuntui niin pelottavan tutulta. Ihan pian ne kisat koittaisivat ja Nelly sanoisi iloisesti hyvästit niin kuin Annika, ja palattuaan kertoisi, miten meidän on parempi erota. Nelly ei ollut Annika, mutta sama käsittämätön seikkailunhalu heissä molemmissa eli. Katsoisivat joskus ulos olohuoneen ikkunasta tai loisivat katseensa hakojen taakse. Missä muka oli komeampaa kuin kotona? Miten kukaan saattoi kaivata koskaan mitään muuta, kun eli maailman kauneimmassa ja mielenkiintoisimmassa kolkassa? Ehkä he eivät nähneet samaa kuin minä.
”No soon kiva jottei tartte itte ostella lippuja”, vastasin Nellyn tämänkertaiseen vakuutteluun. Onneksi hänen huomionsa siirtyi sen jälkeen eteisestä kuuluviin ääniin, joten minä etsin nopeasti kahvinpurut kaapista saadakseni aikaa koota itseni. Tulijat olivat Sonja ja Harri, niin että heillä oli Nellyn kanssa juteltavaa valmennuksista… Ja niistä kisoista. Samoin Janna, joka kolisteli vähän ajan päästä tupaan, oli kiinnostunut samoista jutuista. Kaadoin itselleni kahvia viimeisenä ja istuin pöydän ääreen.
Kun Nelly puhui kilpailuista ja ulkomaille lähtemisestä, hän tuntui heräävän enemmän eloon kuin moneen viikkoon. Ymmärsin, että Nelly ei voinut hyvin, jos jäi paikalleen, vaikka en ollut ihan selvillä, miksei. En ollut varma, ymmärsikö Nelly, etten voinut oikein kunnolla elää, ellen saanut olla kotona tallissa. Emäntäni huitoi käsillään puhuessaan ja puristi ne aina välillä kahvikuppinsa ympärille. Hän lorotti valmiiksi maitoa Jannan kuppiin, kun tämä haki uuden kahvikupillisen keittimestä. Nelly nauroi, nyökytteli innoissaan, piti yhtä kovaa ääntä kuin Hello toisinaan…
Vilkaisin tuvan uusia ikkunaverhoja Nellyn johtaessa edelleen keskustelua kilpailuistaan. Jos tämä näytelmä olisi samanlainen kuin viime kerralla Annikan esittäessä toista pääosaa, tiesin putoavani uudelleen jaloilleni. Talli oli samanlainen kuin aina. Nelly oli suurimmaksi osaksi hillinnyt halunsa neuvoa minua tallinpidossa, ihan niin kuin minä hillitsin haluni pitää hänet kotona. Minulla oli kuitenkin suurempia murheita kuin yksi Norjan reissu, vaikka se kuinka kamala olikin. Talli oli täynnä tyhjää. Etelän luksustallit ja hyvin varustellut ratsastuskoulut houkuttelivat tuomaan hevosiaan pesukarsinallisiin talleihinsa. Minun pieni tallini ei voinut kilpailla sellaisen kanssa. Mitä minä sitten tekisin, kun minulla ei olisi Nellyä eikä talliakaan?
-
En kyllä kauheasti uskalla yrittää asettautua Jannan asemaan! Mulla ei pää kestäisi, ei millään. Töissä on ollut ongelmia aiemmin ja nyt on taas huoli jostain, ja vielä terveyskin reissaa. Tätä ennen Jannalla oli kuvioissa Paahtiksen astutus, vuokraajan hankinta, monen eri lajin kilpailut, valmentautuminen ja muu sellainen reissaus. Sitten on ollut koira, joka on vielä pentu, ja jonka kanssa on omat ongelmansa. Vielä on vanhaakin surua ainakin iskästä, syntymättömän sisaruksen kaukaisesta kuolemasta ja muutenkin perhetaustasta. Rasmus on positiivinen muutos, mutta ainakin mua myös maailman positiivisimmat muutokset stressaavat, ja kuulemma muillekin esimerkiksi naimisiin meneminen on yksi elämän suurimmista stresseistä kaikessa positiivisuudessaan. Sitten tietenkin joka ihmisellä on tässä päällä vielä arki: kaupassa käymistä, ruuanlaittoa, siivousta, kokkausta, laskujen maksamista, mummoille soittelemista, kaverien kanssa olemista, harrastuksia… Mulla ei riittäisi tunnit vuorokaudessa, vaan olisin varmaankin tavalla tai toisella luovuttanut, jos mulle kävisi tällä tavalla jotain jo aina ennen kuin ehtii vanhaa käsitellä saati toipua siitä. Kyllä vähän siis jännittää seurata Jannankin tarinaa. Miten ihmeessä hän pystyy tähän kaikkeen? Missä välissä? Huh, tässä on selkeästi toiminnan ihminen, sehän on aina tiedetty, mutta tuleekohan toiminnan ihmisenkin raja jossain välissä vastaan? Vai ymmärtääköhän Janna itse hillitä projektejaan ja painaa jarruja ajoissa, jotta saa käsiteltyä osan jutuista loppuun?
Yksi vahvuuksistasi kirjoittajana on selkeästi juonenkäänteiden keksiminen. Voi kun me voisimme fuusioitua. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sinulla on se, mikä minulta nyt just puuttuu. 😀
-
Tämä on hyvä ensitarina! Saat esiteltyä samassa tekstissä Konnan luonteen ja olemuksen, sekä Hannahin viimeiset isoimmat tapahtumat niin hevos- kuin siviilihistoriassa. Meillä on heti selkeä mutta vielä riittävän yksinkertainen kuva siitä, millaisissa tunnelmissa uusi hahmo hevosineen saapuu mukaan leikkiin.
Kaikkea ei kuitenkaan saa mahdutettua samaan tekstiin (eikä pidä saati kannata). Arvoitukseksi jää vielä Hannahin käytös muiden kanssa. Hannahin luonteen suuret linjaukset voidaan silti päätellä jo tämän tarinan perusteella siitä, miten positiivisesti Hannah suhtautuu suuriin muutoksiin, ja miten hän näkee hopeareunuksen jopa seurustelusuhteen kariutumisessa. Hän myös uskaltaa aloittaa ratsastuksen uudelleen onnettomuuden jälkeen, eikä pahemmin jännitä uudelle tallille siirtymistä. Hän kiroaa sadetta hieman, mutta se ei silti näy suuremmin harmautena hänen ajatuksissaan.
Tämän tekstin vahvuuksia ovat kuvailu ja kielikuvat. Vaikka sää on kamala, sen kuvaus on lähes romanttista personifikaatioineen ja vertauksineen. Tuulen voi ihan tuntea.
Toivottavasti Hopiavuori on Hannahille sopiva ympäristö ja inspiroiva kirjoituspaikka! On ihanaa saada uusia harrastajia mukaan, vaikka työkiireet haittaavat hieman harrastamista ja säädyllisen ajan kuluessa tarinoiden kommentoimista… 😀
-
Jos olisin nähnyt näin monta (…kaks… …ja puoli, kun Marshall ei ole vielä paikalla…) ratsujousiampujan alkua pienellä pohojalaasella virtuaalitallilla vaikka kymmenen vuotta sitten, olisin ajatellut, että ei sen virtuaalimaailman nyt täysin realistinen paikka tarvitse ollakaan. Sitten muutama vuosi sitten kuulin, että ratsujousiammunta on itse asiassa Hopiavuoren suunnnilla melko suosittu harrastus, ja harrastajia itse asiassa on hyvinkin pari joka keskikokoisella tallilla. 😀 Joka tapauksessa sanon samaa, mitä Jannallekin: en ole päässyt lukemaan ratsujousiammunnasta tavallisena harrastuksena ollenkaan niin paljoa kuin haluaisin etenkään virtuaalihevosten ja tarinoiden näkökulmasta. Musta tästä harrastuksesta lukeminen tuntuu siis yhtä uudelta kuin esteratsastuksesta lukeminen silloin parikymmentä vuotta sitten ekan virtuaalihoitsuni tallilla.
Enemmän kuin ratsujousiammunnasta, tykkään siitä, että ehdit viitata Jannan tarinaan. Se on ensinnäkin tosi huomaavainen veto, ja toisekseen mun subjektiivisesta mielestä muutenkin tosi kiinnostavaa. Jannan tarina ei millään tavalla huutanut uutta näkökulmaa tai jatkoa, mutta siinä oli silti sopiva aihe, johon tarttua. Kun pelikaveria ei erikseen kalasteta edellisessä tarinassa, vaatii ihan omanlaistaan luovuutta etsiä tällaista oleellista yhteyttä. Tämä meni hyvin! (Mut hei kaikki arvatkaa mitä: sekin on taito, joka kehittyy harjoittelemalla. 😀 Ei kun leikkimään!)
Axa on tietenkin myös ihana. Se ei ole ainakaan vielä Sonjan ja Harrin koira, mutta täytyy sanoa, että rotu on yllättävä. 😀 Sanotaan että hmiset tapaa valita sellaisia koiria, jotka näyttää omistajalta itseltään. (Paitsi mä joohan, niinhän?) Mä en tiedä, mikä Sonja olisi, mutta ei ensimmäisenä spanieli. 😀 Toisaalta ei Sonja tietenkään ole koiraa valinnut, kun se on hoidossa.
-
Tässä on ainakin kaikki, mitä mä arkitarinalta Hopiavuoressa kaipaan. 😀 Nimittäin sitä sosiaalisuutta ja arkisia pieniä ja suurempia tapahtumia. Ratsujousiammunnasta lukeminen on tietenkin jo sinänsä jännää, koska en montaa (ritaritonta, ladytonta, keskiajatonta) tarinaa ole siitä päässyt lukemaan. Arjen näkökulma kisojen ulkopuolelta mutta silti aiheesta on myös mukavaa vaihtelua perus kisatarinoille, vaikka niitäkin toki lukee. Tällaiset vain ovat harvinaisempia, ellei laatiksen lyhyitä pk-merkintöjä lasketa. Eikä niitä lasketa, kun ei niitä voi verrata tarinoihin. 😀 Ihan kaikkein parasta on kuitenkin se, että et jätä Jannaa pyörittämään jousiammunta-ajatuksiaan yksin, vaan tarjoat muille avaimet hänen suunnitelmiinsa. Vaikka joka ainoa hahmo ei keskustelisikaan Jannan kanssa henkilökohtaisesti tarinassa, kyllähän kaffipöydässä puhutaan, ja pian Jannan ja Paahtiksen harrastus on kaikkien tiedossa. Silloin muilla on mahdollisuus reagoida. Moni varmasti ihailee Jannan rohkeutta, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa esimerkiksi jonkun Eiran sabotoimaan Jannaa tai jotain silkasta kateudesta… 😀
Jos tarinan pointin löytyminen on ongelma omasta mielestäsi, tai jos pointti tuntuu hukkuvan kesken, minulla on siihen ihan toimiva neuvo. Se on tämä: tiivistä tarina yhteen virkkeeseen. Jos se onnistuu, pointti on selkeä. 😀 Jos tekee mieli tehdä kaksi virkettä tiivistääkseen koko tarinan, tekstissä saattaa olla aineksia jopa kahteen kokonaiseen tarinaan!
-
Tältä se just tuntuu, kun ero tulee. Miten se voi olla, kun toinen on ihan vähän aikaa sitten hokenut, että rakastaa mua tai haluaa olla mun kanssa tai mitä vaan? Jotkut kai alkaa taistella, että saisivat sen ainoan oikean ihmisensä takaisin, tai sitten iskeytyvät sängyn pohjalle synkkyyteen. Tide vaikuttaa ensisilmäykseltä sellaiselta yksin pimeydessä surijalta. Ainakaan hän ei ole niin kuin minä, joka surun kohdatessa painaa kuolaimelle ja menee aina vaan lujempaa esimerkiksi töissä.
Mitenköhän Tiituksen käy? Tuleekohan hän enää Hopiavuoren hevostallille? Miten käy hänen suunnittelemansa ulkomaanreissun?
-
Musta Pasi ja Camilla olivat kaikessa synkkyydessään ja krätyisyydessäänkin söpö yhdistelmä. Steffe ja Camilla olivat aika vakuuttava pari, ja oli ihanaa kun Camilla pääsi toteuttamaan aluksi unelmiaan sen kanssa ennen kuin tuuli kääntyi. Camilla ja Sysivalkee olisivat taas söpöjä, mutta samalla Camillalla olisi mahdollisuus kehittyä hahmona ja ihmisenä. Sysivalkeen kaltaisen hepan luulisi olevan rentouttavaa ja jopa lohdullista seuraa, ja samalla Camilla pakotettaisiin kuitenkin koko ajan pois mukavuusalueeltaan. Eri hevosten kanssa heppahahmoista saa esiin eri puolia niin ihanasti, että hahmoon ei kyllästy, jos tohtii vaihtaa hevosta. Lisäksi onhan tällä hevosella jo niin pitkä tarinamatka takanaan, että siitäkin näkökulmasta on mielenkiintoista seurata sitä.
Tuli Sysivalkee Camillalle tai ei, niin yksi Hilma hänellä on, ja kaikessa tietämättömyydessäänkin Hilma on hyvä pyllyllepotkija. Sitä paitsi hän saa koko hevostouhun näyttämään vaihteeksi niin ihanan yksinkertaiselta. Sysivalkeellahan on neljä jalkaa ja kaviotkin niissä jaloissa: sehän on siis hevonen!
Tässä tarinassa nähdään taas toiveikas Camilla. En toivo koskaan vastoinkäymisten loppuvan hahmojen elämistä, vaikka heistä välittäisin, sillä ilman niitä tarinaa ei ihan hirveän kauaa ole. Camilla olisi kuitenkin suvantovaiheensa ansainnut.
Tykkään tässä tarinassa eniten Hilmasta, siitä miten Hopiavuoren hahmot on sidottu jotenkin tosi tiiviisti Camillan ajatuksiin vaikka tarina onkin itsenäinen siitä, sekä Camillan iloisemmasta ja toiveikkaammasta olotilasta. 😀
-
Jos olisin Aamun ikäinen (tai varmaan minkä tahansa ikäinen) ja tulisi viesti, että nyt se heppa tulee, kyllä mäkin säntäisin vähälujaa matkaan! Joskus vanhemmat voivat toppuutella vauhtia, mutta Aamun porukat selvästi ymmärtävät, miten hevosen tuleminen on ihan totta elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin tallille on päästävä heti. Myös Aamun unelmat autossa kuulostavat niin inhimillisen tutuilta. Miten monta kertaa sitä on itsekin tuijottanut auton ikkunasta jopa vailla lupauksia hevosesta ja kuvitellut jonkun laukkaavan vierellä ja hyppivän eteen sattuneiden esteiden ylitse. Mutta kun oma heppa vielä odottaa… Tietenkin silloin kaikki on ruusuista ja vaaleanpunaista. Mitä ongelmia hevosen omistajana muka nyt olisi? Kaikki on varmasti ihanaa. Hoitamiseen ei varmasti väsy ikinä. Joka päivä voi ravata auringonlaskuun ja aina on kaunis kesäpäivä.
Tallilla lukija saa heti tuntumaa siitä, millainen tyyppi Aamu on. Hän tahtoo olla siistin näköinen ja tarkastaa kuvajaisensa peilistä. Kotona hän on jo puhunut tietenkin tuttavallisesti, innokkaasti ja iloisesti vanhempiensa kanssa, mutta tallilla päästät hänet heti tutustumaan muihin. Sinä aikana Aamu antaa ensivaikutelman paitsi hahmoille, myös kirjoittajille. Hän on tyyppi, joka uskaltaa avata suunsa myös vieraiden edessä ja mennä Hopiavuoren tupaa kohti, vaikka väestä vain osa on tuttua nimeltä ja näöltä. Muiden on varmasti helppo houkutella Aamu tiiviiksi osaksi porukkaa. Aamu jää jopa vähäsen suustaan kiinni heti. 😀
Mutta sitten se heppa tulee ja Aamun jännityksen voi maistaa! Varmaan joka hevosihminen on kuvitellut sitä maagista hetkeä, kun lopulta trailerista talutetaan hevonen, joka on ihan oma, ja jonka riimunaru annetaan juuri itselle. Minäkin olen. Kauan kuvittelin, että se olisi ihan satumainen hetki harppuja ja torvia soittavine enkeleineen, mutta oikeasti se olisi varmasti samanlaista kuin Aamulla. Jännittää niin, ettei riimunarua tunne! Vähäsen ehkä pelottaakin. Kaikkein viimeiseksi on itsevarma hevosenomistajaolo, kun omistaakin yhtäkkiä todella hevosen, muttei vielä tunne sitä.
Aamun ja Polinan tarina vaikuttaa tässä vaiheessa siltä tytön ja hepan tarinalta, jota me odotetaankin lukevamme, kun saavumme virtuaalitallille. Samalla käy heti ilmi, että tunnet hahmot ja miljöön ja olet tehnyt valtavasti töitä niin hahmosi, hevosesi kuin taustatutkimuksenkin suhteen. Vakuutat lukijan saman tien siitä, että ei tässä olla ekaa kertaa hohtokeilaamassa, vaan olet kirjoittanut paljon ennenkin. Nämä jutut lupaavat heti Aamun heppatarinaan sitä, jota koko Hopiavuori nälkäisenä odottaa vielä enemmän kuin uutta ihanaa hevosta ja vielä ihanampaa hahmoa: uutta pelikaveria! Ihanaa, että päätit kirjoittaa juuri tälle yleisölle!
-
Kyllä, kertojan vaihtaminen tai näkökulman vaihtaminen auttaa tekstiä joskus! Toinen juttu, joka voi auttaa blokissa, on keskittyä johonkin eri asiaan kuin yleensä. (Seuraavan voi taas jättää lukematta, jos et koe vinkkiä tarpeellisena.)
Keskityt hienosti sosiaalisuuteen ja hahmon rakentamiseen, ja täällä Hopiavuoressa sitä arvostetaan aspekteista varmaan eniten. Jos kaipaat vaihtelua, minulla olisi sinulle sivutehtävänä oikeinkirjoitushaaste etenkin näihin teksteihin, joissa on ulkopuolinen kertoja. Aivot virkistyisivät, kun oppisi uutta, ja uusi haaste saattaa inspiroida yrittämään! Suosittelisin, että keskittyisit pronomineihin ja etenkin ihmiseen viittaamiseen muilla tavoilla.
Janna -> voi olla vaikka hän / puhekielessä jopa se / brunette / tyyppi / heppu / nainen / akka / ämmä / kaunotar / älykkö / ratsastaja / tosi moni muu asia, kun häneen viittaa myöhempänä tekstissä. Kokeile, testaa! Vaihtele viittauksia sopivasti niin, etteivät ne herätä liikaa huomiota muuhun tekstiin nähden.
Sen sijaan Janna -> ei voi olla tuo / tämä. Se ei ole tyylittelyä, vaan kämpelyys, josta voi opetella eroon samalla kun leikkii viittauksilla muutenkin.Ihanaa, kun Paahtis pääsee kokeilemaan kaikkea uutta ja kivaa, vaikka harrastellen! Jousiammunta ja matkaratsastus kun käyvät kaikille. Matkaratsastuksen upgreidattu versio voisi sitten joskus olla suunnistusratsastus: sekin on kivan oloista! 😀 Toivottavasti me saadaan myös joskus kuulla jostain kisoista. Matkaratsastus- ja ratsujousiammuntatarinaa pääsee lukemaan loppujen lopuksi tosi harvoin.
Ekstrakivaa on myös se, että otit Aamun heti mukaan ja päätit tarinalla kertoa lukeneesi hänen tekstinsä. <3 Sellaisesta tulee kanssakirjoittajille aina se hyvä huomioon otettu ja luettu fiilis.
-
Hilman ja Camillan mies- eiku hevosjutut on pikku hiljaa muuttuneet ihan mun lemppareiksi. Aina joku hevonen! Aina joku komea tumma mies, joka on aina kuitenkin hevonen! 😀
Camillan harmaus alkutarinassa on huolestuttavaa. Camilla on ollut surullinen jo kauan, mutta tämän tarinan alussa tuntuu kuin suru olisi väistynyt. Tuntuu kuin kosketettaisiin sitä huolestuttavaa, paljon surua hirvittävämpää tilaa, jossa ei tunnu enää miltään. Ihan sama. Arkipäiviä kuluu, viikonloppuja menee. Mikään ei tunnu miltään. Mitä sitten? Olenko olemassa?
Niklaksen esittelemä myyntifoorumi ja hevonen tulevat kuitenkin nyt sopivaan saumaan. Camillan maailma menee pois mutelta ja miljöössä on taas edes jotain väriä. Jos nyt menisi katsomaan… Vaikka mitä sitä usein käykään, kun menee vain katsomaan..? 😀
-
Marshall-reppana! :DD Normaali ihminen pääsee edes ulkomailla pakoon tuttuja, mutta ei hitsi kun yhden Nellyn kynsistä ei pääse niin vain lipeämään. Nelly on ottanut Marshallin katoamistempuista kyllä niin kovaa yhteen tämän liukkaan venäläisen kanssa, että en ihan hirveästi ihmettelisi, vaikka Nelly olisi yhtäkkiä Kozlovin maneesissa asti huutamassa lujaa toruja. Ihminen voi yrittää lähteä Hopiavuoresta… Mutta ilmeisesti… Ihminen ei voi lähteä Hopiavuoresta. :DD Aika karua.
Marshallista on ennenkin huokunut kyllä se, miten hänet on tehty isoille radoille. Siinä mielessä Marshall ja muut hänen kaltaisensa ovat haastavia hahmoja suomessa. Joskus olisi itsekin ihanaa kirjoittaa jostakusta tavan harrastajaa taitavammasta, mutta ai vitsit kun joutuu nähdä vaivaa pitääkseen heidät Suomen kamaralla muiden ulottuvissa. Naimisiinmeno tietenkin aina sitoisi ihmistä (tyypistä riippuen) jonkin verran, mutta vitsit kun avioliitto on (ainakin mulle) hahmon elämän yhden aspektin onnellinen loppu, ja onnellisuus on haastavaa kirjoitettavaa. Olet kyllä kuitenkin keksinyt Nellyn suuhun myös muita juttuja, jotka voisivat kuulostaa Marshallista hyvältä. Nelly ei ole kuitenkaan nähnyt Kozlovin tallipihaan niin kuin me lyhyissä kurkistuksissa. On selvää, että siellä on puitteet ja resurssit vähän pikkasen erit.
Mutta hei. Marshall taisi pystyä taas mahdottomaan, hehe, ja välttyä jälleen tulemasta Nellyn murhaamaksi. 😀
-
Niklas ja sen inhimilliset ongelmat. 😀 En käsitä, miten passilla on taipumus olla hukassa (tai epäiltynä hukassa olevaksi), vaikka sitä ei niin hirveästi ihminen käytä. Tai sitten sitä herää yöllä umpiunesta omituiseen säikähdykseen omassa sängyssään, vaikka ei ole edes lähdössä minnekään: apua, missä mun passi on! Kyllä se kuitenkin varmaan jostain löytyy, ja uudenkin saa kyllä.
Alku esittelee meille niitä Niklaksen piirteitä, joita me tiedetään jo ja ollaan nähty välillä aiemmin. Kaikki ei ole kovin tarkasti järjestyksessä loppujen lopuksi, mutta mielikuvitusta on ja juttu ei etene suoraviivaisesti edes Niklaksen pysyessä aiheessa. Ne jutut tekee Niklaksesta Niklaksen. Lopussa nähdään kurkistus siihen, millainen poikaystävä (tai ylipäätään ystävä ja ihminen) Niklas on tätä nykyä: selittää asiat parhain päin, eikä turhia murehdi. Linjalta kuuluu rätinää: no, varmaan on hevosjuttuja ja kaikki on hyvin, jatketaanpa passijuttua. Joku muu (…minä…) olisi soittanut perään satakaksitoista kertaa ja ollut varma, että toisessa päässä tuli jostain syystä kuolonuhreja.
Ihanaa, jos Niklas pääsee reissuun ja pääsee näkemään Marshallin näin pian!!
-
Mäkin huomaan Nellyn hahmossa muutoksen. Luen sen kuitenkin loogisena muutoksena. Nelly on ollut aluksi itsenäinen, menevä ja vapaa. Sitten hän oli raskaana, mikä oli hänestä aivan kauheaa. Ajatukseen totuttuaan hän ryhtyi kuitenkin rakentamaan pesää, ja seurasi muutos muumimammaksi, niin kuin Noa sanoi. Nelly alkoi odottaa vauvan syntymää ja perheen perustamista. Hän taisi paitsi tottua siihen, myös unelmoida siitä. Vaikka kuinka en ymmärräkään, miksi joku haluaa vapaaehtoisesti lisääntyä, ymmärrän, miten vauva muuttaa niiden ihmisten koko maailman, jotka sen haluavat ja hankkivat. Nellyn maailma oli muutoksessa.
Sitten vauvaa ei tullutkaan. Koska Nelly oli muuttunut jo äidiksi ennen sen syntymää, se oli ihan hirvittävä isku. Kaikki keskenmenot eivät kuulemma oikeassa elämässä sisällä mitään ihmeellistä draamaa, mutta toiset taas ovat kauheita ja koetaan koko maailman muuttavina. Vauva, joka oli tulossa, ei tulekaan. Nelly kuului selkeästi siihen porukkaan, joka koki tapahtuman näin. Luonnollisesti se vaikuttaa ihmiseen, ja Nelly vaikutti pitkään suoranaisen masentuneelta. Lopulta Nelly nousi nellymäisesti sängystä ja jatkoi elämää… …paitsi ettei käsitellyt tapahtunutta koskaan loppuun. Nyt se on muhinut Nellyn päässä ja sydämessä niin paljon, että on paitsi vaikuttanut häneen, myös ihan suoraan muuttanut häntä taas. Nelly on oikeasti surullinen, mutta koska ei anna surun tulla, hän on raivoissaan. Hän etsi vimmaisesti projektia Hellosta, ja kun Hello ei ollutkaan hyvä projekti, Nelly löi. Se ei auttanut yhtään, vaan nyt Nellyn tekee mieli lyödä uudelleen, kun hän suuttuu. Tässä Nelly tahtoisi lyödä Eetua, ja mun mielestä se on lähellä. Tällä kertaa hän kuitenkin kävelee pois tilanteesta ja näyttää vihansa muilla — aika radikaaleilla — keinoilla.
Noa ei pidä siitä, miten Nelly menee Hellon luo tirvaistuaan Helloa kuonoon muutama tarina sitten. Mä sen sijaan tavallaan tykkään siitä. Tässä vaiheessa tästä voi lukea toki sen viestin, ettei se nyt kovin vakavaa ole, kun vähän lyö toista — mutta Hello ei ainakaan anna sen mennä niin käsittelemättä. Jos sitä ei oteta lukuun, tässä lukee paljon kauniimpi viesti. Mitä tahansa tapahtuu ja kuinka rankkoja aikoja tahansa on edessä ja takana, Nelly ja Hello on kavereita.
-
Onpa muuten oikeassakin elämässä mielenkiintoinen ajatus, että munkaan lemmikit eivät oikeasti olisi kaikkea sitä, mitä luulen niiden olevan. Järjellä ajatellen tietenkin liitän niihin asioita, joita ne eivät oikeasti ole, mutta eipä ole tullut mieleen. Sitä olen kyllä ajatellut, miten oma rakas koira on enemmän kaveri, vauva ja lemmikki, kun jonkun muun superkoira näyttää treenatessaan jopa melkein harrastevälineeltä mulle, vaikka varmaan on kotona yhtä rakas lemmikki. Sonjan ajatukset Salierista ja Mortista kuulostaa siis vähän tutuilta ja paljon loogisilta, vaikka molemmat hevoset kuinka on Sonjan omia. Onhan Salierin kanssa nyt kuljettu pidempi ja erilaisempi matka yhdessä kuin Mortin kanssa.
Vähintään yhtä tutuilta kuulostaa Sonjan huolet ja jossittelut. Jos olisin samassa tilanteessa, varmaan miettisin Harrin koneen lähtöön asti ja suoraan sanoen kauemminkin, että lähdenkö kuitenkin. Vaikka kuinka omassa tilanteessa tietäisin lähtemisen itselleni tyhmäksi vedoksi, silti miettisin ja murehtisin. Sonja ja Harri eivät ole olleet mitään ikuisuuksia yhdessä, mutta eihän se ole minkään suhteen toiminnan mittari. Silti heille on selkeästi tosi kova paikka viettää niin pitkä aika erillään. Harrin luona käyminen varmaan auttaa vähän, mutta sekin reissu on niin lyhyt helpotus…
Luen tarinan lopun samalla tavalla kuin Noa. Sonjan tilanteessa mäkin varmasti hakisin jotain pysyvää. Hopiavuorihan ei muutu… Kaikki on aina pohjimmiltaan onnellisia… Jaksavat auttaa toisiaan… Paitsi että nekään jutut eivät taida olla totta…
-
Eiii vitsi miten komia nuorimiäs! Joo hoen sitä aina vain. Olisipa munkin hahmolla tarinavanhemman varsa, joka on poka ihan mun tyyppiä… Hyvä, että Surre saa PKK:stakin FF:n, vaikka sen pärjääminen siellä ei edes ole vielä sen paras puoli. En ole ikinä seurannut omankaan virtuaalivarsan kasvamista ja menestystä näin innokkaasti kuin Surren. Onneksi sitä on saanut katsoa ihan eturivistä!
Eira ja Heli pelaa aina vain hyvin yhteen. Heli on antanut Eiralle mahdollisuuden kehittyä paitsi heppaharrastajana, myös ihmisenä, ja Helin tarjoaman ponnahduslaudan takia Eira onkin nyt aikuisempi. Vieläkin tykkään ihan hulluna siitä, miten Helillä on kyky nähdä Eirankin kaltainen simppailija hyvänä tyttönä. Helin ajatuksista ei välity samanlainen kritiikki kuin monen muun. Toisaalta tässä ihmissuhteessa Heliäkin kunnioitetaan niin valtavasti, ettei Eira ikinä häntä kohtelisi niin ärsyttävästi kuin montaa muuta.
Onnea Surre tulevasta palkinnosta etukäteen! <3 Se on hieno saavutus!
-
Aww siellä ne menee ja Dimikin ihan nauraa. 😀
Ammattitautina osaan tehdä kuva-analyysin, mutta niin kuin rutisen usein, en tietenkään arviota tai kommenttia. Silti nyt hei mennään, kun mulla on kerrankin edes pari huomiota.
Tämä kuva on täällä esittelemistäsi keskimääräistä värikkäämpi. Tuntuu, että siinä on vahvempia kontrastieroja, ja silti se on aika tumma. En osaa taiteilijoiden kieltä, joten suomentakaa joku halutessanne seuraava juttu jollekin jargonille… Kun mä väritän, usein katson kuvaa mustavalkoisena. Jos mustavalkoiseksi muutettuna harmaat ovat liian samaa harmaan sävyä keskenään, rukkaan niitä vähän. Tuntuu kuin tässä voisi käydä niin ruskean ponnyn ja taustan kanssa. Toki kesän suora auringonpaiste (ja muuten etenkin ilta-aurinko) on ainakin mun mielestä sairaan vaikeita kuvattavia, kun ne on niin ankaria. En tunne tätä toista heppaa, ja mistä mä tiedän, vaikka se olisi ankarassa auringossa just ja täsmälleen tuon värinen: jos se on vaikka tosi tumma perus päivänvalossa. Ja komian värinenhän se onkin. (Miten niin mulla on joku juttu tavallisiin ruunikoihin?)
Eniten tykkään hevosten ilmeistä ja jäsenistä. Dimin kaveri on ihan selvästi kevyempi ja isona siitä tulee korkeampi. Se on jalo: varmaan puoliverinen, mutta ehkä ehta täysiverinen. Dimi taas on… Vähän niin kuin… Peikko… :DDD Mutta hei Dimi on näistä söpömpi.
-
Harrin ja Sonjan yhteydessä perinteisten (…muinaisten…) sukupuoliroolien rikkominen on herättänyt huomiota hienovaraisuudellaan ja jatkuvuudellaan, ja olenkin kommentoinut niitä ainakin pari kertaa. Olen kommentonut myös Harrin suhtautumista, joka on ollut mun mielestä ihana. Oikeassa elämässä parin touhut eivät herättäisi varmaan hirveää huomiota, koska niin kuin sanoin, tämä on tosi hienovaraista, eikä koko hommasta pidetä meteliä, kun se on niin normaalia. Fiktiossa kenestäkään hahmosta ei tietenkään voida kertoa kaikkea, ja silti olet valinnut kirjoittaa tästä aiheesta useampaan kertaan. Olen ajatellut aiemmin, että valintasi syy on ehkä ollut tuoda esiin Sonjan kiinnostuksen kohteita ja Harrin persoonaa. Tämä teksti sivuaa aihetta kuitenkin niin erilaisesta näkökulmasta, etten ole varma tulkinnastani enää. Harrin ihankivaa-asenne on varmaan helppo (ja hehehe löysiltä teineiltä tuttu: koetapa ottaa sellainen yökylään ja kysyä, mitä se haluaa syödä iltapalaksi tai mitä lähteä tekemään). Nyt vasta Sonjan huolestuneisuus alleviivaa mun lukutavassa sen, että täältä voi löytyä jotain muutakin.
Tämä teksti on taitavasti rakennettu. Vaikka pääfokus on Sonjan pään sisäisissä ajatuksissa, olet kytkenyt sen tosi kiinteästi Sonjan ulkoiseen toimintaan, ja ulkoisen toiminnankin vielä yhteisen tarinan viimeaikaisiin tapahtumiin. Kolme osaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että vähäsen harmittaa, kun idean pystyy varastamaan ja samalla se ei toimi omissa teksteissä… :DD
-
Ihan kaikkein eniten tykkäsin tässä tarinassa siitä, että Noa soittaa äidille huoliaan ja oikeastaan lopussa haluaisi soittaa myös hyviä uutisiaan. Koska kenelle muulle kuin äidille voi muka kertoa kaikki syvimmät murheensa ja epävarmuutensa? Mäkin soitan herkästi äidille. Chaijuttujen kaltaisista asioista en varmaan soittaisi, koska meillä ei ole sellainen suhde, mutta miljoonasta muusta jutusta kyllä. Virtuaalimaailmassa on puitu aika paljon huonoja perhesuhteita ja tietenkin se on mielenkiintoista, mutta vitsit miten ihanaa on esitellä hyviä. En ole yhtään kyllästynyt Almaan, vaan odotan häntä aina välillä vilahtelemaan tarinoissa.
Äiti antaakin hyviä neuvoja. Tee niin kuin olet onnellinen. Noalla puolestaan on ne vaaleanpunaiset lasit silmillään, jotka joka ihmisellä tässä vaiheessa on. Noa tietää Chaista monta juttua, kuten että hän on iloinen ja kiltti. Tietenkään Noa ei ajattele sitä kaikea, mikä ihmisestä paljastuu aina myöhemmin. Tuossa vaiheessa ihminen ei mieti, että olenko onnellinen ppitkän päälle, kun Chai vaikutti siellä pihatollakin niin vauhkolta… En mä ainakaan mieti. Jos myöhemmin käy huonosti, sittenhän sitä ollaan niin että ei vitsi, kyllä olisi jo siellä pihatolla pitänyt arvata.
Chai on ihana, kun se on hyvänyönsuukkoa vailla, ja Noa on ihana kun se pärjää tilanteessa pienellä härnäämisellä. Hyväntahtoinen härnääminen on Noan aiemmin esitelty, mutta vielä melko vähän käsitelty puoli.
Vaikka Noa ei paljoa kotona nuku, oli kivaa kun hän lähti pois vanhalta Meijeriltä. No ensinnäkin Chai olisi tietenkin menehtynyt jos Noa olisi uhannut jäädä, mutta sen lisäksi kun Noa saa etäisyyttä Chaihin, hän pystyy ajattelemaan kriittisempiä ajatuksia. Niin miksi se Chai asuu siellä Meijerillä? Miksi sillä ei muuten ole rahaa? Jos sen vuokra on korkeintaan pari sataa ja se tekee niin paljon tunteja että se tienaa ainakin tuhatkaksisataa, niin mihin ihmeeseen ne sen rahat sitten menevät? Vai onko se pihi tai pössöö? Mutta sitten hyväntuulisemmat ajatukset palaavat…
-
Vai on se Niklaskin nyt lähdössä. 😀 Hänen suunnitelmansa kuulostaa järkevältä — ja Niklaksen Hopiavuoren-tarinan alun ja sen herättämän huoleni huomioon ottaen itsenäiseltä ison pojan suunnitelmalta. Niklas pystyy seuraamaan Marshallia seikkailuun tietämättä Marshallin paluupäivää, koska hänellä on oma paluupäivä tiedossa. Huonoimmassakin tapauksessa Niklas saa vähän lisää aikaa Marshallin kanssa, ja parhaassa tapauksessa Marshall tietää itsekin tarkan paluupäivän viimeistään Niklaksen lähtiessä.
Olen tosi onnellinen Niklaksen ja Marshallin puolesta. Olen jo ainakin pari kertaa sanonut siitä, että nyt heidän suhteensa on sellainen, jonka puolesta juuri tämä lukija pystyy hurraamaan. Ollaan kivassa suvantovaiheessa, jossa kukaan ei ole kenenkään armoilla, vaan jossa on nimen omaan parisuhde eikä esimerkiksi lapsen ja vanhemman suhdetta, tai pomon ja alaisen suhdetta. Parisuhteessa puolestaan pystyy tekemään kompromisseja laajemmin, kun muissa kahdessa voidaan myös vain käskeä. Keksit kuin keksitkin tavan saada Niklas lähtemään Marshallin mukaan niin, että hän on oma itsenäinen itsensä. En olisi keksinyt itse.
Samalla juuri tätä kirjoittajaa tietenkin harmittaa hirveästi Marshallin aiempi sormuspuhe ja asioiden järjestyminen. Virtuaalimaailmassa ei yleensä kosketa toisten puolisoihin, mutta just mä kernaasti kyllä kosken fiktiossa. Se on vastakirjoittajan oma valinta sitten, rikkoutuuko parisuhde vai ei. Avioliitto on kuitenkin fiktiossakin just mulle se viimeinen rajaviiva, enkä halua hahmojeni työntävän ainakaan kovin montaa varvasta sen rajan ylitse. Jos Marshall ja Niklas menevät naimisiin ja saavat toistaiseksi onnellisen loppunsa, ja jos mua röyhkeämpää keksityn suhteen rikkojaa ei olekaan porukassa, omat hahmosi pelaavat yhdessä pahimmassa (vai parhaassa??) tapauksessa ikuisesti. Onhan heillä muitakin suhteita, niin ettet yksin jää, ja kaikki tykkää tietenkin kirjoittaa eri asioista yksin ja eri asioista yhdessä. 😀 Nellyn emäntä on kuitenkin saanut kuulla mun valitusta siitä lähtien kun Niklas päätti lähteä… :DD Siitä on tullut kuitenkin yksi mun suosikkipoikaystävistä Hopiavuoressa! Mutta siis ihan oikeasti nautin siitä, kun näillä kahdella menee hyvin!!
Saatoin vähäsen (paljon) huvittua kun Nelly on sillä tuulella, että Marshallilta saatetaan purra pää pois jos se tulee vielä takaisin. :DD
-
Saat tuotua tähän tekstiin aivan täysin sen lemmikinomistajan pienen ahdistuneen vireen, jota varmaan kaikki aika-ajoin kokee. Olette varmaan kyllästymiseen asti jo kuulleet, että jouduin lopettamaan toisen koiran ja hankkimaan pennun toiselle kaveriksi, mutta siitä lähtien munkin pohjavire on ollut tällainen lievän huolestunut. Mitä jos se oma lemmikki on vähän niin kuin surullinen, eikä sitä huomaa? Minkähän takia se nyt käyttäytyy eri tavalla kuin ennen? Tykkääköhän se edes olla minun kanssani, vai onko se vain kun on pakko? Sonjan ajatukset kuulostavat ihan tosi tutuilta.
Samalla tarinassa on kuitenkin lämmin ote. Sonja on hevostensa mamma ja viitsii olla niiden kanssa, vaikkei varsinaisesti tekisi mitään. Risteili pääkopassa mitä ajatuksia tahansa, tämä lämpökin on lemmikinomistajalle tuttu juttu. Että on ollut ihanaa, kun mun uusi pentu, joka ei muuten yh-tääääään viihdy sylissä, on halunnut jo välillä halia ja pusia. Ihan niitä örkkejä silloin halii ja pusii, vaikka olisi kuinka sellainen toiminnan ihminen (…suorittaja…) että jotain järkevää pitäisi aina saada aikaan.
Mortti ja Salieri on olleet molemmat niin ihania, että veikkaan, että hyvin niille käy lomalla. Sitten kuitenkin… Elämällä on taipumus yllättää. Mitä jos Mortti onkin ollut niin kauhean kiva just ja vain siksi, että sillä on ollut ihan hirveästi töitä!! Kuka uskoisi, kun Eetu soittelisi perään että Sonja sun hevonen täällä pistää väkeä ja paikkoja palasiksi… 😀
-
Vissiin aika moni meistä on käynyt lukion? Muistatteko lukion äikänopet? Ne tulkitsi teksteistä jotain ihme symboleita ja merkityksiä, jotka ei ainakaan mun mielestä olleet siellä ja olivat tosi kaukaa haettuja ja aika tylsiä. Olen nyt itse lukion äikänope ja voin sanoa, että on ne symbolit siellä. Aina kirjoittaja itsekään ei tarkoita niillä mitään (useimmiten kyllä tarkoittaa), mutta me ei tulkitakaan sitä mitä kirjoittaja yrittää sanoa, vaan sitä, mitä hän tulee sanoneeksi. Tämän tarinan alussakin mulla menee heti sellainen tulkintavaihde silmään, kun ensin Marshall seisahtuu suorastaan kaipaavana Hopiavuoren pihaan, vaikka hän ei ole mikään maailman tunteellisin tyyppi, ja sen jälkeen pysähtyy huhuilemaan vielä Sonjaa ja Harria kahville. Se ei kerro mulle pelkästään sitä, että Marshall on ajatuksissaan ja sillä lailla haikea lähdöstä kuin kaikki on. Ei, vaan se kertoo, että päätti Marshall sitten jättää meidät tai palata, Hopiavuori on muuttanut Marshallia. Muistatteko, kun Marshall tuli vakavana ja nurkkia pitkin luikkivana? Se heppu ei olisi taatusti tunteillut salaa tallin parkkipaikalla, eikä se olisi varsinkaan komentanut muita sisään. Hyvä että olisi ihan itse päässyt tupaan asti! Marshall on muuttunut, niin kuin ihmisillä on tapana hiljalleen muuttua: niin vähän, että sen huomaa vain, kun vertaa sitä entiseen. Just tämän muutoksen huomaaminen sai mut vasta ikävöimään Marshallia etukäteen samalla tavalla kuin Marshall just ikävöi pihassa Hopiavuorta.
Näin tuttuja Kozlovin kolleja jo Norjassa lähtölistoilla, mutta mietin, ohitetaanko moinen tarinoissa, vai tuleeko siitä juonia. Meiltä on loppujen lopuksi aika moni lähdössä Norjaan, ja nyt jo ainakin Marshallin ja Nellyn tiet risteävät siellä. Ehtisinpä kirjoittaa, niin jo mukaan ilmoitettu Oskarikin tietäisi lähtevänsä myös ja pääsisi mukaan pöhisemään jo ennen kisoja… Mutta niin se on virtuaalisten tarinahevosten piiri pikkuruinen, kun samoja ihanan tuttuja nimiä näkyy lähtölistalla toisensa perään. Vitsit kun nähtäisiin joku vuosi muuan Haanpääkin. Mutta mistä sille nyt heppa, joka kestäisi käyttöä ja olisi muuten sopiva..? Olisihan niitä, jos olisi loputtomasti rahaa, mutta vitsit. Marshallilla on laadukkaiden hevosten suhteen helpompaa, kun porukat ymmärtävät hyvien hevosten päälle ja Marshallia oikein tarvitaan kotijoukoissa ratsastajana.
Niin tai näin, vaikka nyt teen itse sitä, mistä torun muita (ilmoittelen Oskaria tarinallisiin kisoihin tuomatta sitä esiin muiden hahmojen edessä), ihanaa kun me tiedetään Marshallin suunnitelmista. Hahmot on niin sen puolella ja tottuneet sen naamaan jo, että tottahan ne haluaa kannustaa, vaikka ne eivät paikalle pääsisikään! 😀
-
Nellyn kirjoittaja voi todistaa, että olin tosi innoissani tästä vedosta. Luin sen heti, koska niinhän luen kaiken aina ihan parin tunnin sisällä julkaisemisesta, mutta en ole ehtinyt ennen tätä istua kommentoimaan (koska priorisoin nykyään röyhkeästi omien tarinoiden kirjoittamisen). Ihan on henkilötodistaja siis olemassa siitä, että olen ääneen juorunnut tästä ja hokenut että sinun pitäisi saada palautetta tuoreeltaan, niin että se vaikuttaisi sinuun mahdollisimman paljon.
Se, mistä erityisesti pidän, on tähän rakennettu suhtautumistapa Sonjan tarinaan: ei siis hahmoon, tilanteeseen tai mihinkään sellaiseen sisällölliseen, vaan siihen tarinan kohtaan, jossa Niklas ja Marshall olivat lähteneet jo. Olet kirjoittanut tarinaasi huolellisesti sen, että ymmärrät Sonjan hahmon olevan erehtyvä ihminen. Millä hän voisikaan olla perillä kaikkien tallikavereidensa jutuista, kun ei näe ajatuksia niin kuin me kirjoittajat? Olisit voinut kommentoida tarinaan, että ää, apua, virhe, mutta päätit hoitaa homman näin tyylikkäästi. (Meillä on nähty joskus sellaistakin, mutta kun mä haluan että me pelataan tällä lailla joukkueena toisten juttuja eteenpäin passaten, eikä yksilöpelinä yrittäen jotenkin voittaa toisia ja osoitella virheitä.)
Sen lisäksi, että ilmoitat hahmojesi olemassaolosta tyylikkäästi, tarjoat myös selityksen sille, miksi kaffitteleva Sonja on mahtanut erehtyä. Niklas nyt vain on pelannut ja kaikkea, eikä ole ollut joka hetki tallilla. Marshallkin on kiireinen kisajutuissaan, Aries myös, ja Arlekin on tietenkin laitumella.
Sen lisäksi, että tarina on reaktio, muistutus ja selvitys, viet Marshallin ja Niklaksen juttua eteenpäin. Taisin viimeksi kommentoida, miten olen jotenkin taas Niklaksen puolella (voi huoh mua) ja samastan häneen omia tunteitani. No nyt kuullaan Niklaksen tunteista ja siitä, miten hän ei kuitenkaan halua niistä avautua koko seurakunnalle. Tai edes paneutua niihin kauheasti muiden aikana.
Sit lopussa tietenkin vielä ihan huvikseen nostetaan Niklaksen pisteitä entisestään mun silmissä hahmona. Miksi mä tykkäänkin niin kovaa sellaisista, jotka osaa omat harrastuksensa ja juttunsa, mutta joilla onkin sitten ihan ammottavia aukkoja sivistyksessä niissä kohdissa, jotka on yleistietoa? Ehkä siksi, että ne on niin kuin mä, vaikka ne aukot sivistyksessä olisivatkin eri kohdissa ja taidot eri osa-alueilta…
Tämä tarina on tosi onnistunut.
-
Mulle tuli tästä tarinasta tosi hyvä mieli. Hienointa ei ole edes se, miten Nellyä kannustetaan ääneen tai se, miten Nellyn puolelle asetutaan myös ihan sanattomasti ja vaistomaisesti, kun kerran omien puolta on aina pidettävä. Siisteintä on se, että vaikka Nellyn tuomarinpesti ikään kuin esiteltiin jo Nellyn tarinassa, viitsit silti tarttua aiheeseen ja vieläpä nopeasti. Ehdit myös tarttua toiseen viime aikojen uutiseen: siihen, että Marshall on taas mahdollisesti katoamassa jonnekin puhumatta siitä vielä oikein kenellekään mitään. 😀 (Sittemmin aihetta on toki käsitelty lisää, mutta tässä kohtaa hahmot todella olivat ihan pimennossa: eihän Marshall ollut sanonut mitään muille kuin Niklakselle kotona.) Kaiken kukkuraksi kutsut leikkiin vielä seuraavan. Janna on monesti ilmaissut tahtovansa leikkikavereita ja hahmo tahtoisi tutustua muihin. Nyt kirjoittajalla olisi hyvä pelipaikka tutustumiseen ihan normaalin juttelemisen kanssa, ja samalla saisi sekoiteltua soppaan hahmon omiakin kuulumisia.
-
Kyllä Nelly Eetunsa tuntee, mutta onhan hän nyt silti sairaan ärsyttävä. Eetu ei kai ihan ymmärrä, miksi Nelly haluaa lähteä niin kauas, kun kerran kotona on niin hyvä olla, eikä siksi osaa onnitella Nellyä niin kuin pitäisi. Vai onkohan siellä taustalla jotain muutain..?
Nellyn mielessä kaihertaa koko ajan enemmän ja koko ajan useampi asia. Aiemmin vikaa on ollut asettumisessa ja joskus E-P:ssakin, mutta hän on aina toistellut rakastavansa Eetua silti. Nyt pelottaa, kun Eetunkin olemassaolon tapa alkaa jo ärsyttää. Mitä jos Nelly huomaa Norjassa, että pikku irtiotto arkirutiineista on niin mukava, että niistä voisi irtautua kokonaan? Onkohan meillä enää pian emäntää? Nelly kun on sellainen, että tekee nopeita päätöksiä… Toisaalta Nelly on edelleen rakastunut vähintään talliporukkaan. Mutta talliporukoita ja tallejahan tulee ja menee…
Uusien ärsytyksen kohteiden ja niiden muokkaamisten lisäksi tässä palataan vanhoihin ja muistutetaan lukijaa. Joo niinhän se oli, että Nellyä ärsytti jo sekin, miten keittiön verhot saattoivat ehkä olla Eetun entisen emännän valitsemat, ja Nellyn oli pakko lähteä äkkiä etsimään kirpparilta uusia. Kun muistutat lukijaa Nellylle kokoamistasi harmeista, tuntuu kuin rakentaisit suurempaa juonenkäännettä tarinaan. Sen aavistelu ei ole huono juttu: juonenkäänteen tarkoitus ei ole yllättää lukijaa, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Kunnolla pohjustetun juonenkäänteen voi aavistaa jotenkin etukäteen.
