Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mä ar-va-sin mä arvasin mä arvasin mähän sanoin mitäs mä sanoin hä hä hä!
Korostan vielä varmuuden vuoksi, että ei ole ollenkaan huono juttu, että lukija voi arvata juonenkäänteen etukäteen. Se tarkoittaa, että juonenkäänne on hyvin pedattu etukäteen. Ei ole tarkoitus vetää mattoa lukijan alta, vaan muuttaa tarinan suuntaa.
No mutta!! Voisin kirjoittaa tähän vaikka mitä spekulointia. Eihän nyt yksi tämmöinen keissi tarkoita käsittääkseni mitään muiden ihmisten maailmassa, kun ilmeisesti muut eivät ole yhtä ankaria näissä asioissa kuin minä. Samalla se voi tarkoittaa ihan kaikkea.
– Se voi olla itsetutkiskelun paikka Sonjalle. Miksi näin tapahtui jotain kolme minuuttia sen jälkeen kuin Harri lähti ja miksi se tuntui tältä?
– Se voi olla uuden alku tai ainakin vanhan loppu. Ei kai kovin moni aikuinen hyppää suoranaiseen parisuhteeseen yhden suukon takia, mutta se voi johdattaa eteenpäin.
– Se voi olla Harrille käänteentekijä. Ei nyt iiiiihan kaikkea kannata varmaan sanoa kumppanille, mutta mitä jos nyt sanoo? Mä olen varmaan mustasukkaisempi kuin Harri, mutta ainakin mä voisin repeillä liitoksistani toisella mantereella. Kamalinta ei taida olla se, mitä tapahtui, vaan potentiaalisesti se, miten Sonja tästä lopulta ajattelee.
– Se voi olla hahmoa kasvattava käänne.
– SE VOI OLLA UUS BOIFRENDI koska onhan Anssi nyt hevosmies. Vaikka hurraankin Harrin puolesta. Mäkin voisin melkein ottaa Harrin.Palataan hetkeksi vielä toiseen näkökulmaan. Siihen, miten MÄ ARVASIN. :DD Arvasin, että jotain voi tapahtua, mutta on tässä yllätyksiäkin. Että näin pian! Että se tuntui Sonjasta hyvältä! Että Sonja selittää itselleen (niin kuin varmaan moni muukin kuolevainen), että se oli vain se yksi kerta, menköön nyt!
Noni nyt tulee metrikommentti, niin säästän Anssin analysoinnin toiseen kertaan. 😀
-
Nämä on hirveän hyviä apuvälineitä siihen, kun tutustuu omaan hahmoonsa! Kysymyspatteristoja on valmiinakin erilaisia ja erilaisille hahmon suunnittelijoille, niin että jokaiselle löytyy oma. Yleiset kysymykset on sellaisia, että ne on kauhean hyvä tuoda esiin muille, että tietävät, missä mennään. Sitten on niin pikkuruisia asioita, joita muut kirjoittajat ei välttämättä tarvitse, mutta jotka on joillekin omaa hahmoaan kirjoittaville ne jutut, jotka saa hahmon tuntumaan elävältä. Mä olen yksityiskohtaisten kysymysten kova fani ja säästänyt kauheasti kaikkea pientä sälää esimerkiksi Instagramista hahmoja varten. Musta on ihanaa ja tärkeää tietää omasta hahmostaan esimerkiksi se, että kun se naputtaa pöytää, naputtaako se sormillaan, sormenpäillään, kynsillää, kämmenellään, vain yhdellä sormella vai miten se sen tekee. Tai miltä oma hahmo näyttää ja vaikuttaa, kun se vaikka kiusaantuu, innostuu tai menee lukkoon, ja mitkä asiat saavat sen tuntemaan niin.
-
Tietenkin pitää tulla kommenteista hyvä olo eikä ikävää, ja tämä ei tarkoita muuta kuin sitä että mun täytyy vaihtaa kommentointityyliä just Jannan kohdalla, ja sehän onnistuu. Ajatusten lukemisessa mulla on vielä parannettavaa, joten valitettavasti mulle joutuu yhä sanomaan muilla keinoilla, jos kommentoin väärin. 😀 Hei miehistö; ens kerralla aiemmin, ettei tule kenellekään paha olo.
-
Teetkö käsitöitä tai tiedätkö jonkun, joka tekee? Se käsityön oikea puoli, etupuoli, on ihan sairaan hieno, kun tekijä on jo harjoitellut paljon. Sisäpuoli on kuitenkin aika ruma, eikä muistuta kauheasti sitä muille näkyvää puolta, vaikka tekijä olisi millainen konkari. Sulla on nyt tässä ilmeisesti samaa. Pidät tätä tarinaa esillä niin että me lukijat nähdään se etupuoli. Seisot nurjalla puolella pitelemässä. Näet miten se on tehty ja miten sitä on yritetty hinkata ja hioa. Me ei nähdä yhtään minkään sortin langanjuoksuja, vaan pelkkä kuva. Ei mitään hätää.
Mä tykkään tästä tarinasta. Usein tunteellisia tarinoita on tapana venyttää ja vanuttaa ja niistä haluaisi kirjoittaa spektaakkelin. (…köh…minä…köh…) Oikeasti lyhyys ja yksinkertaisuus ovat usein toimivampi ratkaisu, ja niin tässäkin. Sen lisäksi, mistä kerrotaan, merkitsevää on se, mistä ei kerrota. Nyt tarina kestää lyhyen hetken: pikku odottelun ja ne viimeisistä viimeisimmät jäähyväiset. Sen lisäksi kamera zoomaa lyhyisiin takaumiin ja hyvin kevyesti Sonjan pään sisään tapahtumahetkellä. Yhtään enempi möyhentäminen olisi varmasti vain vienyt fokuksen pois siitä, miten nopeasti jäähyväiset olivat ohitse. Se oli vain yksi viimeisistä viimeinen suukko otsalle ja Harri meni. Se kesti ehkä korkeintaan puolitoista sekuntia. Yhtään enempi Sonjan tunteiden esittely olisi taas pilannut vaikutelman siitä, miten turta sitä loppujen lopuksi on, kun kauan kauhulla odotettu hetki lopulta lähestyy. Huomio kiinnittyy kaikkeen outoon, niin kuin koiraan, joka varmaan kaipaa Harria. Etukäteen kuvittelisi, että vielä katselisi toista niin, että ehtii painaa mieleen hänen jokaisen ihohuokosenkin… Mutta sitten ei katsele oikeasti. Katselee koiraa. Tuntee kylmän sään. Tuntee silmissään, että kello on liian vähän.
Tämä on hyvä tarina, josta tykkään lukijana enemmän kuin esimerkiksi omista venytetyistä vastaavistani.
-
Kraah. 😀 Harri on niin analyyttinen. Suututtaisi, jos se tarjoaisi nyt valmiita ratkaisuja Sonjalle (vaikka sitä Sonja voisi kaivatakin), mutta eihän se onneksi tarjoa. Ihana mies. 😀
Tässä tarinassa ymmärrrän Sonjaa hyvin, kun hän epäröi tämän vaikean päätöksen äärellä. Vaikka mulle on joskus vaikeaa ymmärtää ihmisten kaikenlaisia tunteita toisiaan kohtaan, lemmikeihin kiintymisen mä ymmärrän. Vaikka olisi kuinka maailman paras paikka tiedossa, kuinka voi luopua omasta karvaisesta (tai karvattomasta, mutta silti kuonollisesta, kärsällisestä tai turvallisesta) lapsestaan?
Sonja lähtee purkamaan ajatuksiaan Harrin avustamana analyyttisesti lopussa. Se sopii Sonjan luonteeseen. Ehkä kaipausta ja epäröintiäkin on helpompi käsitellä, kun sen purkaa atomeiksi ja tutkii osia myös erikseen. Vähemmän analyyttinen (…minä…) ei koskaan suo ajatustakaan sille, miksi olisi niin kamala ajatus laittaa vaikka mun pieni Juuso pitkään hoitoon, vaikka se on asunutkin meillä vasta keväästä.
-
Hyy eeih kihlajaiset hyvästien aikaan olisi jotain just sellaista, jota mä voisin tehdä. Mun kohdalla se tempaus olisi sekoitus pelkoa, mustasukkaisuutta ja yritystä manipuloida toinen muistamaan että mä olen olemassa. Ei mitään oikeaa sallivaa rakkautta. Sonjan kohdalla en usko, että vaikuttimet on yhtä alhaisia. Harri on ollut mustasukkainen, mutta myöntänyt sen niin rehdisti ja työstänyt sitä, että en usko Harrinkaan halunneen kihlautua vain varmistaakseen että Sonja odottaa. Halusinpa vain tuoda ilmi sen, että joka lukija ei lue tekstiä niin kuin kirjoittaja on sen kirjoittanut — vaikka tietäisi, ettei sitä ole tarkoitettu luettavaksi niin kuin lukija itse sen vastakarvaan lukee. 😀
Mutta jos kommentoidaan asiaa, eikä asian vierestä, niin tämä on juuri sellainen teksti, jota en itse osaisi tuottaa (ja juuri sellainen teksti, jota kernaasti näyttäisin mun pikku opetuslapsilleni lukiossa, että näin lähdetään rakentamaan pohtivaa esseetä). Sonjan ja Harrin referoitujen ja tiivistettyjen keskustelujen lomasta tulee niin hyvin ja tasapainoisesti ilmi kaksi ihan erilaista näkökulmaa Harrin lähtöön ja eron vaikeuteen. Vaikka Sonjalla on oma mielipide, Harrinkin mielipide saa yhtä lailla palstatilaa, ja just siitä tulee sellainen pohtiva ja jopa juuri esseemäinen tuntuma.
Tulkitsin myös Sonjan hahmoa. Ainahan Sonja on antanut Harrille tilaa (hei se päästää sen lähtemään toiselle puolelle maailmaakin), mutta että hän malttaa keskustella tällaisistakin näkökulmaeroista ja hyväksyä ne. Sonjalla ja Harrilla on oltava muutenkin hyvä keskusteluyhteys. Kun molemmille yhteistä on kaipaus ja vähän säälikin toisen osaa kohtaan, ei joka pariskunta viitsi puhua kaipauksen ja säälin erilaisuudesta. Tai malta. Tekstin kerronnasta huokuu myös Sonjan kärsivällisyys — sekä sellainen rauhallisuus, joka saa mut uskomaan, että mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta Sonja ja Harri voivat selviytyä tästä!
Tämä on kaunis teksti. Kihlajaiset ovat ihana asia, mutta kauniin tästä tekee pohtiva ja rauhallinen kerronta, jonka tyyli on ihanassa harmoniassa sisällön kanssa.
-
Mun täytyy sanoa, että mä puolestani en yllättynyt, vaan odotin tätä. Jannalle näyttää olevan tyypillistä, että se aloittaa elämässään tosi suuria mullistavia projekteja ja tapahtumia tai vain ajautuu niihin, mutta ei pääse niissä loppuun.
– Ensin tuli nuori hevonen. Janna ei välillä jaksanutkaan hoitaa sitä, vaan etsi sille vuokraajaa. Lukija ei tiedä vielä, miten Janna nyt yhtäkkiä jaksaa, ja miten sen vuokraajan etsimisen kanssa kävi. Yhdessä tarinassa Paahtiksella oli vuokraaja, mutta häntä ei mainittu enää sen koommin.
– Nuoren hevosen jälkeen tuli koiranpentu. Janna on suhtautunut koiranpentuun pelkästään positiivisesti, mutta tiedetäänhän me kaikki, kuinka apinoita ne osaa silti olla. 😀 (Tai sitten kaikissa mun omissa on ollut joku vika.) Aika/jaksamus ei meinannut riittää hevoselle, mutta koiranpennun suhteen sen riittävyydestä ei ole puhuttu.
– Vaikka Jannalla on jo kaksi eläintä, hän päätti astuttaa Paahtiksen. Astutuksesta puhuttiin vain yhdessä tarinassa, mutta sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta ei sen koommin. Epäilen, että se epäonnistui, eikä Janna vain jaksanut enää palata siihen. Lukijalle tämä olisi kuitenkin ollut ihan hyvä kuitata.
– Työhuolia on ollut jos jonkinlaista. Janna on loukkaantunut töissä useammin kuin kahdesti. Henkistä kuormaa on usein. Näihin ei palata, mutta uusia henkisiä ja fyysisiä loukkaantumisia sattuu usein. Lukija toivoo, että Janna pääsisi psykologille, jotta saisi käsiteltyä nämä yksi kerrallaan pois. Pelottaa, että Jannan pää prakaa, koska siitä, ettei näihin palata enää milloinkaan, päättelen, että Janna hautaa nämä asiat syvälle sieluunsa.
– Loukkaantumisia ja huolia on ollut myös tallilla. Janna on pyrkinyt käsittelemään sitä, kun Nelly yhtäkkiä tirvaisi häntä kuonoon. Muistaakseni Janna loukkaantui fyysisesti myös Paahtiksen kanssa tässä taannoin. Lukija jää miettimään, onko Janna sellainen teräsnainen, että ohittaa moiset vauvojen haaverit olankohautuksella — vai hautasiko hän tämänkin samaan paikkaan kuin työasiat.
– Jannalla on jokaisen perheenjäsenensä kanssa jokin suuri huoli. Yksi on epämääräinen isähahmo, yksi on kohtuun kuollut pikkusisarus ja äidissäkin oli jotain — oliko lie kuollut. Näitä Janna on pyrkinyt käsittelemään yksin, mutta koska Jannalla on niin paljon asioita käsiteltävänään ja haudattuna, lukijaa pelottaa.
– Jannalla on Rasmus. ”Kaikki” tietävät, että se on ihan hirveän huono idea. Janna ei. (Tietenkään ei!! Ei sitä itse huomaa, kun ihastuu, en mä ainakaan!) Se on ihan hirveä idea siksi, että Rasmus on työkaveri ja siksi, että Janna paahtaa suhteessakin eteenpäin miljoonaa niin kuin juna. Että mä lähtisin kauhuissani, jos emännän kanssa seurusteltaisiin vasta puolivirallisesti ja se raahaisi kotiin lastenvaatteita edes kysymättä, haluanko mahdollisesti lisääntyä!
– Janna on ennenkin haaveillut lisääntymisestä. Yhdessä tarinassa Janna halusi sijaislapsen. Sitä ei mainittu sen yhden tarinan jälkeen enää.
– Perinteisesti ajateltuna Jannasta ON rakennettu kauhean huonon äidin kuva. Sillä ei ole merkitystä, mitä Jannan perheessä ja historiassa on tapahtunut, vaikka Janna itse ilmeisesti luulee, että moinen muinaishistoria on ongelma. Sen sijaan lapsi tarvitsee vakautta, luotettavuutta ja pysyvyyttä sekä aikaa. Ja noh… Kun tätä listaa katsoo… Jannaltahan puuttuu niistä joka ainoa ja ihan kokonaan.Eli tietenkin Janna haluaa lapsen. Katastrofin aineksia ja haudattuja ISOJA asioita ei voi enää pahentaa millään muulla asialla enempää — ei ainakaan niin, että saisi useamman sivullisenkin kärsimään Rasmuksen ohella.
Mitä enemmän luen Jannan edesottamuksia ja haaveita, sitä vahvemmin tiedän, miten syvästi inhoaisin häntä oikeassa elämässä, jos joutuisin olemaan samalla reviirillä. Vaarallinen holtittomuus ja jopa viattomat eläimet ja lapset vaarantava itsekkyys ovat musta ilkeyden ja tyhmyyden (mitä Jannassa ei ole) jälkeen kamalimpia piirteitä ihmisissä. Keksittynä hahmona Janna on kuitenkin tosi ihana. Jannaa on nimittäin niin mielenkiintoista inhota. Yleensä lukija houkutellaan inhoamaan tarinan roistoa, mutta antisankarien puolesta usein hurrataan tai heitä vähintään säälitään, kun toivotaan heille parasta. En ole tainnut koskaan ennen tavata Jannan kaltaista antisankaria.
Olin Jannasta ihmisenä mitä mieltä tahansa, hahmona hän on niin tosi onnistunut, että kaipaan tietoa ja tarinaa hänen kaikista edesottamuksistaan, en vain uudesta uuden perään. Haluaisin tietää, miten Janna itse ajattelee järjestää lapsihaaveensa elämäänsä, johon ei tälläkään hetkellä mahdu kaikkea, mitä se sisältää. Janna tietää ajan olevan kortilla, kun etsi sitä heppavuokraajaakin. Hän tietää siis ajan olevan kortilla kakarankin suhteen, vaikka ei tunnistakaan, ettei hänen ajatuskulkunsa mene nyt ihan niin kuin täysin terveellä ihmisellä. Miten Janna itse selittää haaveensa ja elämänvalintansa itselleen loogiseksi?
Tämän tarinan myötä alan myös uumoilla Jannalle uutta ystävää tai ainakin suunnannäyttäjää — yllättäen Nellyä, joka pisti Jannaa pataan. Nellyllä on ollut myös ongelmia päänsä kanssa, mutta päin vastoin kuin Janna, hän päätyi hakemaan jo varhain apua. Nelly on varmaan sellainen, joka myös puhuisi kokemuksistaan julkisesti. Toisaalta… Sen kerran kun itse rikoin itseni töissä, en ainakaan mä itse tajunnut yhtään tarvitsevani kipeästi ammattiapua. Ei läheskään kaikki varmaan tajua, ja jos joku suosittelee, ei varmana usko. 😀
-
Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.
Kerään sanoja, lauseita ja virkkeitä, ylipäätään ilmaisuja. Vaikka tämän poistaa kontekstistaan, tämä on heti yksi mun suosikeista. Vähän niin kuin Tuntemattoman sotilaan se kohta, jossa ikkunalla sijaitsi pölyä. Joka matka on lyhyt, kun vertaa vaan pidempään. :DD
Mutta asiaan. Leo tuo Camillasta esiin ihan erilaisia puolia. Camilla todella on vapaalla, ja vapaalla rentoudutaan. Ponin ajaminen on ihan niin kuin symboli sille, miten ajaminen huvin vuoksi on hassua ja kivaa ja mielenkiintoista, kun taas töissä arki on harmaata ja steffetöntä. No ei Stoffekaan mikään Steffe ole, mutta kun miljöö vaihtuu, harmaat tunteetkin jäävät taa. Pystyn samastumaan tässä tarinassa tosi vahvasti Camillan tunteisiin. Ei muakaan aina huvita opiskelijoiden tekstejä kommentoida. Ei se nyt kamalaa ole, mutta ei mitään erityisen kivaakaan. Teidän tekstejä kommentoin ihan yhtä lailla kuin niidenkin, mutta kun sitä tekee vapaalla ja vapaaehtoisesti, se on ihan eri juttu!
Jos Stoffe edustaa työtä tasapainottavaa harrastusta, Leo edustaa rentoutumista ja yllätyksiä. Joo, mennään vaan yhtäkkiä Keski-Suomeen, sanoo järjestelmällinen ja suunnitelmallinen Camilla. Joo ajetaan vain tuntemattomalla ponilla niin että heilahtaa. Joo ilman muuta jäädään yöksi mökille ja juodaan olusia. Tämä reissu tekeee Camillalle hyvää!
-
Voi eei. 😀 Joo joo joo on Camilla oma krätyinen itsensä mutta hei onhan se nyt ihanaa kun se saa välillä jutella höpöhöpöjä jonkun kanssa ja antaa jonkun härnätä ilman että suuttuu. Leon täytyy olla erityinen, kun Camilla joskus tykkääsi siitä. Sitä paitsi onhan Leo nyt hauska. Se sanoo, tuota noin, Hellomaisia juttuja, mutta toisin kuin Hello, oikeille ihmisille yksin eikä kaikille kaikkien aikana.
Tämän kun luin heti sen ilmestyttyä, mietin, mitähän Camilla tuumaa yllätyksestä. Ajattelin, että joko se luottaa Leoon niin paljon, että ottaa rennosti… …tai sitten pillastuu ja alkaa riehua, koska Camillalle on ihan tosi tärkeää pitää ohjat käsissään ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei sellaista ihmistä niin vain Keski-Suomeen raahata. Toisaalta meille, joiden työ on pitää ohjia käsissään, on jotenkin niin superrentouttavaa, kun joku muu määrää ja suunnittelee. Pääsispä kouluun niin että on itse oppilas ja joku päättää mitä pitää tehdä… 😀 Pääsispä Keski-Suomeen niin että joku muu määrää, mihin mennään, miksi ja koska, ja mitä tehdään…
-
Onpa taitavaa yhteistarinointia! Saisin ottaa mallia susta. Otan mallia susta. Jannalla tapahtuu omassa elämässä taas, mutta vaikka itse loukkaantuminen käy sivussa päänäyttämöltä, on se suurin piirtein kaikkien tiedossa, koska ovelasti käytät Niklasta tarinassa. Niklas kertoo ainakin Marshallille, ja se on muutenkin kyllä niin hölö että jos joku sanoo sille sopivat pari sanaa, se purskauttaa Jannan heikon kunnon kyllä suustaan. Kun eihän se mikään salaisuus ole. Sonjallekin on tarjottu mahdollisuus paitsi pysyä ratsujousiammunnan parissa, myös tutustua Jannaan taas vähän lisää. Nämä vaikuttaa ihan pikkujutuilta, mutta ne tekee oikeasti ihan tosi paljon sen eteen, että ne liittää Jannan hevosettomat tapahtumat melko kiinteästi tallin väkeen.
Vaan on sen Jannan työ rankkaa. Kateeksi ei käy. Onneksi ei tarvitse itse olla töissä teinien kaa — eiku. 😀 No ei kun ei olisi musta eikä monesta muustakaan vaarantamaan terveyttään, kun tietää, että Jannan asiakkaat voivat ihan oikeasti oiria vakavastikin jotain. Jannan hommissa on oltava pää kunnossa. Jannalla onkin, vaikka on monenlaisia suruja. Rankkaa on, mutta ruumis se on, joka ekana pettää. Pelottaa, että mitä sitten käy, jos Janna joskus romahtaa. Jaksaako se eläkeikään asti?
-
Onpa ihana pätkä. Tämä on niitä hetkiä, että koko ajan jotenkin sattuu, ja se on niin vähäistä ja niin kokoaikaista, että siitä tulee normaali olotila. Sitten kun se toinen onkin siinä eikä satu, sen vasta huomaa, miten kurjaa oli kun sattui. Tämä lyhyt hetki on yksi mun suosikeitani Jannan spinnareista. Se johtuu hetken ohikiitävyydestä, tekstin lyhyydestä ja tunnelman välittymisestä. Tämä tarina ei veny eikä vanu turhaan. Joskus on tapana venyttää ihania hetkiä (köh mulla on köh) että saisi kertoa ja lukea niistä pidempään, mutta parhaimpina ne on tällaisina: noh, lyhyinä. Jannan tunteet välittyy tästä tekstistä tosi hyvin, ja se johtuu siitä, että tässä tarinassa ne näytetään eikä kerrota. Jannan ei sanota kaivanneen Rasmusta niin tosi tosi tosi kovaa, vaan kerrotaa, ettei edes uskaltaisi päästää irti, ettei Rasmus katoa.
Kommentoin vielä tyyliä. Selkeästi tämä puheliekinen minäkertojallinen, päänsisäinen kerrontatapa on asia, jota olet harjoitellut paljon. Se on ehdottomasti sulla hallussa ja suoraan sanoen sopii sulle tosi hyvin. Samalla olen ennenkin sanonut mielipiteeni siitä, ettei se sovi Jannalle, koska on mun mielestä häiritsevässä ristiriidassa Jannan leviän pohojalaasmurteen ja melko hillityn ja tosi järkevän käytöksen kanssa. Olet saanut tämän tyylin näin hienosti hanskaasi kirjoittamalla ja kirjoittamalla ja kirjoittamalla, koska harjoitus oikeasti tekee mestarin. Yhtä lailla saisit muitakin tyylejä samalla tavalla luonnollisen kokonaisvaltaiseksi ja toimivaksi kirjoittamalla niitä. Neutraalimpi kerronta ja huomaamattomampi kertoja ei taida tällä hetkellä olla sun juttujasi. Miltä susta itsestäsi tuntuu silloin, kun kirjoitat neutraalin ja huomaamattoman (ehkä jopa ulkopuolisen) kertojan kertomaa tekstiä? Entä miltä tuntuu, kun kertoja on puhekielinen minäkertoja, joka uskaltaa ilmaista, mitä ajattelee? Jannan oma kertojaääni on musta löytymättä. Tämä on tosi hyvä ääni ja osaat sen tosi hyvin, mutta tämä on minusta jonkun toisen hahmoistasi. Kuka (tai ketkä) heistä kertoo tarinaa näin?
-
Toi on ihan hirveetä toi jäähyväiskahvittelu. Mun yksi kaveri oli niin ryökäle, että kehtasi jättää mut ja muuttaa ulkomaille ihan vasta. Kun vietettiin viimeisiä öitä koirapuistossa ja päiviä peltomaisemissa, jouduin oikein tekemään sen valinnan, millä tuulella minun pitää olla. Jos murehdin, pilaan meidän viimeiset seikkailut. Tai se ajattelee, että yritän jotenkin kritisoida sitä sen päätöksestä lähteä. Jos olen iloinen, se pian ajattelee että mulle ei ole väliä että se lähtee. Ymmmärränkin Harria hyvästelevien tyyppien oloja. Tietenkin ne on omituisia ja väkinäisiä, koska ei ole oikeaa tapaa olla tuossa tilanteessa. (Vai onko joku keksinyt jonkin oikean tavan, josta en tiedä?) Harrin oloja en tunne, mutta tarina onkin keskittynyt Harrin ulkopuolelle.
Mun lempijuttu tässä on tämä jonkinlainen arkirealismi. Jäähyväiset on mun oman tuntuman mukaan sekä kirjallisuudessa että elokuvissa ja telkkarisarjoissa tosi dramaattisia. Joskus ne on oikeastikin: esimerkiksi Sonjan ja Harrin eron hetki voisi potentiaalisesti olla tosi dramaattinen. Suurin osa jäähyväisistä oikeassa elämässä tuntuu kuitenkin mun mielestä olevan tasaisempia. Jopa tuskastuttavia. Muiden ihmisten ja mun omien tuntemusten tulkitseminen on mulle toisaalta vaikeaa, joten älkää mun arvioon täysin luottako. 😀 Mutta silti tämän tarinan tunnelma tuntuu musta tosi tutulta.
Toinen juttu, jonka tässä tarinassa näen, on Sonjan sisäisen maailman kuvaus, jota ei ole! Mä luen sen suruna tai jonain vastaavana. Täytyy keskittyä ulkoisiin juttuihin, niin kuin muiden tunnelmiin ja omenapiirakkaan, kun on oltava muiden ympäröimänä. Sillä tavalla jaksaa. Lisäksi on mietittävä päivisin enemmän Salierin kuvioita kuin Harrin, jotta on muita murheita.
-
Aaaa Sonja haluaa hei Salierin kanssa samaa kuin mä nyt haluan kun etsin omaa asuntoa. Jonkun muun pitäisi antaa vahva suositus, jotta se voitaisiin tulkita päätökseksi. Ainakin mun kohdalla tämä johtuu osaksi siitä, että sitten jos jotain menisi mönkään, suosittelijaa ei voisi suoranaisesti syyttää, mutta voisinpahan kuitenkin salaa syyttää. :DD Aikuisuuden yksi hirvein puoli on kyllä se, että pitää tehdä isoja päätöksiä, eikä äiti tee niitä ja pakota! Pakottaisipa äiti taas!
Marshallille lankeaa tässä järjen äänen osa. Tietenkin Salierin antaminen pois on jotenkin objektiivisesti viisas ratkaisu ja Marshall perustelee sen just näillä ihan oikeilla järkevillä seikoilla. Tulee enemmän vapaa-aikaa, vähemmän kuluja ja Salieri kaiken lisäksi kehittyy.
Sonja edustaa kuitenkin tunteita. Kun ei mietikään puhtaalla järjellä, kuinka Salierin antaminen pois voisi mitenkään olla hyvä ratkaisu? Silloinhan hevonen voi olla luoja ties missä oloissa kuinka vihaisen ratsastajan kanssa tahansa, eikä Sonja edes tiedä. Mä en voisi nukkua öitäni, jos mun pienet vauvat, mun koirat, olisivat yhtään missään taitavissa käsissä. Mitä jos niitä ei pussailla siellä ja oteta suihkuun nuolemaan sääriä?
Mun lempikohta tästä tarinasta on kuitenkin loppu. Siinä Sonja on tehnyt päätöksensä. Ja hän pysyy tässä päätöksessään. Tämä on viimeisistä viimeinen lopullinen päätös, eikä tätä muuteta vaikka niitä kaikkia muita lopullisia päätöksiä on ehkä muutettu. Paitsi että — paitsi että — ei Salieria voi noin vain antaa pois. 😀
(Salierin ja Mortin päiväkirjan pystyy kyllä yhdistämään. Se vaatii sitä, että joko tekee uuden tai muuttaa toisen nimen ja siirtää kaikki viestit samaan. Jokaisen viestin siirtäminen vaatii useamman klikkauksen, eli jos tällä jutulla on kiire tai edes kiireehkö, joudut ottamaan ylläpitäjän oikeudet ja tekemään itse. 😀 Mun on pakko ottaa kommentoinnissa kiinni aina kun voin, koska mun harrastusaika on ollut jo kauan töiden takia niin itkettävän rajallinen.)
-
Tässä tarinassa esitellään Aamun aatemaailmaa. Eläinten ja luonnon kunnioittaminen on hänelle tärkeää. Aamu tahtoo ottaa Polinan kanssa rauhallisesti ja huolehtia sen kunnosta parhaan käsityksensä mukaan, ja murehtii ilmaston lämpeämistä. Lisäksi Aamu on taiteellinen tyyppi ajatellessaan ratsastuksen musiikillisuutta ja siitä nousevia taideideoita. Tässä tarinassa kerrotaan pienessä tilassa paljon, ja ainakin mulla on jo näin varhaisessa vaiheessa hyvä kuva Aamun päänsisäisistä peruselementeistä. Myös ulospäin näkyvää osuutta sivutaan: perus tervehdykset onnistuvat myös melko tuntemattomille empimättä, eikä Aamu mieti niitä sen enempää. Se ei ole todellisuutta kaikille, vaikka on kuulemma useimmille. 😀
Tarina on rauhallinen ja kaunis. Tykkään siitä, miten eri aistit pääsevät mukaan kuvauksessa ja kerronnassa. Usein silmillä havainnoinnin kirjoittaminen koetaan helpoksi ja kuulokin puheen sisällön suhteen, mutta niiden lisäksi Aamu aistii tässä muita ääniä ja ihan fyysisiä tuntemuksia. Vaikka tätä kommenttia kirjoittaessa Otsonmäellä on jo hyytävän kylmä aamu, lämmön ja raukeuden voi tuntea yhtä hyvin nyt kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tykkään myös pysähtyneistä hetkistä: siitä, kuinka Aamu seisoo tarhassa hevosineen, ja kuinka kamera zoomaa hetkeksi hänen ajatuksiinsa etenkin hänen pohtiessaan kuolaimettomia suitsia ja ilmastoa.
Polina on kyllä luonteeltaan sellainen heppa, jonka itse haluaisin omistaa oikeasti. Samalla Aamu on sellainen tyyppi, jonka kernaasti ottaisin tallikaveriksi.
-
Voi Niklas… 😀 Ei kun ensin pitäisi kommentoida jostain oleellisemmasta, mutta kun voi Niklas. Toinen ottaa niin vakavasti hevosjuttunsa. Kun Niklas on tuollainen touhaaja, siitä tulee hyvällä tavalla koiranpennut mieleen. Koiranpennut ei kuitenkaan pysty keskittymään noin kauaa uuden tiedon omaksumiseen kuin Niklas on nyt keskittynyt, ja Niklaksen tuntien tämä urotyö onkin vaatinut ihan hirveästi aikaa, vaivaa, omistautumista ja ennen kaikkea syvää kiinnostusta. Vitsit miten Niklaksen puolella onkin niin helppoa olla. :DD
Vaan oli se hyvä, että saatiin Marshallkin hevosineen kotiin. Etenkin Arlekinia mun tulee ikävä (vitsit miten kovasti voisin ottaa sellaisen hevosen oikeassa elämässä), mutta kyllä näistäkin kahdesta kiinnostavia tyyppejä tarinoihin tulee, kun tutustutaan! Luonnollisesti ensivaikutelman perusteella tykkään heti Barnumista enemmän, mutta olenkin ihan hirveän puolueellinen. Se nyt vain osuu sekä luonteeltaan että ulkonäöltään lähemmäs mun henkilökohtaisia mieltymyksiä ihannevirtuaalihevosesta. 😀 Saattaa kuitenkin olla, että suuri yleisö mieltyi Hakraan, koska onhan se nyt näyttävä. Mutta kyllä me ollaan Marshallia eniten odotettu.
Mä kirjoitin tähän eilen tosi pitkän kommentin, jota en postannutkaan, koska se alkoi sisältää liikaa tähän tekstiin liittymättömiä juttuja ja no suoraan sanottuna fanipostia. Luulen, että hion ajatustani siinä vähän kirkkaammaksi ja pistän sen sähköpostitse perään kun kerkiän. Se koskee sitä, miten hyviä kerronnan keinoja sulla on kirjoittajana käytössäsi. Meistä ihan jokaisella on tietenkin oma hieno uniikki tapa kirjoittaa, mutta en tiedä kuinka tarkasti näet itse, miten monipuolisesti käytät kieltä ihan tavan arkitarinoissa.
-
No joo! Että Salieri muka pois! Ja Simon kautta jollekin ihme valmennettavalle. En yhtään ihmettele, miksi Sonja vähäsen epäröi. Minäkin epäröisin. Mun koirilla on kaksi hoitopaikkaa, jonne ne uskaltaa jättää… …mutta se ei sopisi, että niihin hoitopaikkoihin ajautuisi vaikka jotain random serkkutyttöjä, jotka haluaisivat talutella mun vauvoja. Kunnes pääsisin tutustumaan niihin serkkuihin ja toteaisin nekin lempeiksi.
Anssissa haistankin mahdollisuuden moneen juttuun. 😀 Salieri on hyvä syy jutella enemmän ja tutustua. Kun Anssilla voi olla samanlaiset mielenkiinnon kohteet kuin Sonjalla, tässä voi olla näille kahdelle helppo mahdollisuus ystävystyä keskenään. Kuka nyt ei kaipaisi puhekaveria? Harri on ihan kauhean hyvä tyyppi, mutta ei kenenkään yhden ihmisen kanssa pysty ihan kaikkea jakamaan, koska ei voi olla aina kiinnostunut samasta. Anssilla olisi siis helppo tila päästä Sonjan elämään.
Toisaalta Harri on kuitenkin aiemmin osoittanut mustasukkaisia piirteitä. Sitä ei ole käsitelty nyt aikoihin, kun ei ole ollut aihetta mustasukkaisuuteen, mutta Anssissa voisi ollakin. Mulla on vähän taipumusta mustasukkaisuuteen, enkä haluaisi olla Harrin nahoissa. Olisin lähdössä kauas, ja pian jo lähtenyt. Emäntä hengailisi paljon jonkun toisen miehen kanssa, joka olisi vieläpä pelottavasti minua parempi ratsastaja ja kiinnostunut muutenkin emännän kanssa samoista jutuista. Mulla olisi Harrina aika paha olo ja vaikeaa käsitellä oloani.
Kaiken lisäksi kirjallisuuden ihmiset eivät ole täydellisiä, ja kauheinta on, että harvoin oikeatkaan ovat. Moni oikea ihminen ja kirjallisuuden henkilöhahmo ajautuisi lopulta läheisimpiin väleihin kuin ystävyyteen, jos olisi Sonjan ja Anssin asemassa. Tämä mahdollisuus saa mut hermostumaan heti, koska pystyn sujahtamaan niin helposti Harrin nahkoihin ja koska olen ennenkin sanonut että Harrihan on aivan ihana mies. Toisaalta onnellinen ja tasainen arkihan ei poi’i loputtomasti tarinaa…
Olet rakentanut tarinan tosi mielenkiintoisesti ja se on nyt mulle kovin vaikea analysoitava. Huomaan, että Anssi on ihan taka-alalla ja tämä on vain hänen ensiesiintymisensä sivuosassa, kun puhe on oikeastaan Salierista ja Sonjan pärjäämisestä kahden hevosen kanssa. Mikähän ohjaa mut kuitenkin keskittymään niin vahvasti Anssiin heti? Se on osaltaan otsikko, joka viittaa Anssiin. Osaltaan se on taas se, miten vahvasti Anssin ja Sonjan yhteyttä korostetaan Nokian kautta. Muutakin täytyy kuitenkin olla, koska koko tarinasta mulle jäi jo ensimmäisellä lukukerralla eniten mieleen Anssi. Sekin tietenkin vaikuttaa, millaisia juttuja itse tykkään eniten lukea, mutta… 😀
-
En kyllä kauheasti uskalla yrittää asettautua Jannan asemaan! Mulla ei pää kestäisi, ei millään. Töissä on ollut ongelmia aiemmin ja nyt on taas huoli jostain, ja vielä terveyskin reissaa. Tätä ennen Jannalla oli kuvioissa Paahtiksen astutus, vuokraajan hankinta, monen eri lajin kilpailut, valmentautuminen ja muu sellainen reissaus. Sitten on ollut koira, joka on vielä pentu, ja jonka kanssa on omat ongelmansa. Vielä on vanhaakin surua ainakin iskästä, syntymättömän sisaruksen kaukaisesta kuolemasta ja muutenkin perhetaustasta. Rasmus on positiivinen muutos, mutta ainakin mua myös maailman positiivisimmat muutokset stressaavat, ja kuulemma muillekin esimerkiksi naimisiin meneminen on yksi elämän suurimmista stresseistä kaikessa positiivisuudessaan. Sitten tietenkin joka ihmisellä on tässä päällä vielä arki: kaupassa käymistä, ruuanlaittoa, siivousta, kokkausta, laskujen maksamista, mummoille soittelemista, kaverien kanssa olemista, harrastuksia… Mulla ei riittäisi tunnit vuorokaudessa, vaan olisin varmaankin tavalla tai toisella luovuttanut, jos mulle kävisi tällä tavalla jotain jo aina ennen kuin ehtii vanhaa käsitellä saati toipua siitä. Kyllä vähän siis jännittää seurata Jannankin tarinaa. Miten ihmeessä hän pystyy tähän kaikkeen? Missä välissä? Huh, tässä on selkeästi toiminnan ihminen, sehän on aina tiedetty, mutta tuleekohan toiminnan ihmisenkin raja jossain välissä vastaan? Vai ymmärtääköhän Janna itse hillitä projektejaan ja painaa jarruja ajoissa, jotta saa käsiteltyä osan jutuista loppuun?
Yksi vahvuuksistasi kirjoittajana on selkeästi juonenkäänteiden keksiminen. Voi kun me voisimme fuusioitua. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sinulla on se, mikä minulta nyt just puuttuu. 😀
-
Tämä on hyvä ensitarina! Saat esiteltyä samassa tekstissä Konnan luonteen ja olemuksen, sekä Hannahin viimeiset isoimmat tapahtumat niin hevos- kuin siviilihistoriassa. Meillä on heti selkeä mutta vielä riittävän yksinkertainen kuva siitä, millaisissa tunnelmissa uusi hahmo hevosineen saapuu mukaan leikkiin.
Kaikkea ei kuitenkaan saa mahdutettua samaan tekstiin (eikä pidä saati kannata). Arvoitukseksi jää vielä Hannahin käytös muiden kanssa. Hannahin luonteen suuret linjaukset voidaan silti päätellä jo tämän tarinan perusteella siitä, miten positiivisesti Hannah suhtautuu suuriin muutoksiin, ja miten hän näkee hopeareunuksen jopa seurustelusuhteen kariutumisessa. Hän myös uskaltaa aloittaa ratsastuksen uudelleen onnettomuuden jälkeen, eikä pahemmin jännitä uudelle tallille siirtymistä. Hän kiroaa sadetta hieman, mutta se ei silti näy suuremmin harmautena hänen ajatuksissaan.
Tämän tekstin vahvuuksia ovat kuvailu ja kielikuvat. Vaikka sää on kamala, sen kuvaus on lähes romanttista personifikaatioineen ja vertauksineen. Tuulen voi ihan tuntea.
Toivottavasti Hopiavuori on Hannahille sopiva ympäristö ja inspiroiva kirjoituspaikka! On ihanaa saada uusia harrastajia mukaan, vaikka työkiireet haittaavat hieman harrastamista ja säädyllisen ajan kuluessa tarinoiden kommentoimista… 😀
-
Jos olisin nähnyt näin monta (…kaks… …ja puoli, kun Marshall ei ole vielä paikalla…) ratsujousiampujan alkua pienellä pohojalaasella virtuaalitallilla vaikka kymmenen vuotta sitten, olisin ajatellut, että ei sen virtuaalimaailman nyt täysin realistinen paikka tarvitse ollakaan. Sitten muutama vuosi sitten kuulin, että ratsujousiammunta on itse asiassa Hopiavuoren suunnnilla melko suosittu harrastus, ja harrastajia itse asiassa on hyvinkin pari joka keskikokoisella tallilla. 😀 Joka tapauksessa sanon samaa, mitä Jannallekin: en ole päässyt lukemaan ratsujousiammunnasta tavallisena harrastuksena ollenkaan niin paljoa kuin haluaisin etenkään virtuaalihevosten ja tarinoiden näkökulmasta. Musta tästä harrastuksesta lukeminen tuntuu siis yhtä uudelta kuin esteratsastuksesta lukeminen silloin parikymmentä vuotta sitten ekan virtuaalihoitsuni tallilla.
Enemmän kuin ratsujousiammunnasta, tykkään siitä, että ehdit viitata Jannan tarinaan. Se on ensinnäkin tosi huomaavainen veto, ja toisekseen mun subjektiivisesta mielestä muutenkin tosi kiinnostavaa. Jannan tarina ei millään tavalla huutanut uutta näkökulmaa tai jatkoa, mutta siinä oli silti sopiva aihe, johon tarttua. Kun pelikaveria ei erikseen kalasteta edellisessä tarinassa, vaatii ihan omanlaistaan luovuutta etsiä tällaista oleellista yhteyttä. Tämä meni hyvin! (Mut hei kaikki arvatkaa mitä: sekin on taito, joka kehittyy harjoittelemalla. 😀 Ei kun leikkimään!)
Axa on tietenkin myös ihana. Se ei ole ainakaan vielä Sonjan ja Harrin koira, mutta täytyy sanoa, että rotu on yllättävä. 😀 Sanotaan että hmiset tapaa valita sellaisia koiria, jotka näyttää omistajalta itseltään. (Paitsi mä joohan, niinhän?) Mä en tiedä, mikä Sonja olisi, mutta ei ensimmäisenä spanieli. 😀 Toisaalta ei Sonja tietenkään ole koiraa valinnut, kun se on hoidossa.
-
Tässä on ainakin kaikki, mitä mä arkitarinalta Hopiavuoressa kaipaan. 😀 Nimittäin sitä sosiaalisuutta ja arkisia pieniä ja suurempia tapahtumia. Ratsujousiammunnasta lukeminen on tietenkin jo sinänsä jännää, koska en montaa (ritaritonta, ladytonta, keskiajatonta) tarinaa ole siitä päässyt lukemaan. Arjen näkökulma kisojen ulkopuolelta mutta silti aiheesta on myös mukavaa vaihtelua perus kisatarinoille, vaikka niitäkin toki lukee. Tällaiset vain ovat harvinaisempia, ellei laatiksen lyhyitä pk-merkintöjä lasketa. Eikä niitä lasketa, kun ei niitä voi verrata tarinoihin. 😀 Ihan kaikkein parasta on kuitenkin se, että et jätä Jannaa pyörittämään jousiammunta-ajatuksiaan yksin, vaan tarjoat muille avaimet hänen suunnitelmiinsa. Vaikka joka ainoa hahmo ei keskustelisikaan Jannan kanssa henkilökohtaisesti tarinassa, kyllähän kaffipöydässä puhutaan, ja pian Jannan ja Paahtiksen harrastus on kaikkien tiedossa. Silloin muilla on mahdollisuus reagoida. Moni varmasti ihailee Jannan rohkeutta, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa esimerkiksi jonkun Eiran sabotoimaan Jannaa tai jotain silkasta kateudesta… 😀
Jos tarinan pointin löytyminen on ongelma omasta mielestäsi, tai jos pointti tuntuu hukkuvan kesken, minulla on siihen ihan toimiva neuvo. Se on tämä: tiivistä tarina yhteen virkkeeseen. Jos se onnistuu, pointti on selkeä. 😀 Jos tekee mieli tehdä kaksi virkettä tiivistääkseen koko tarinan, tekstissä saattaa olla aineksia jopa kahteen kokonaiseen tarinaan!
-
Tältä se just tuntuu, kun ero tulee. Miten se voi olla, kun toinen on ihan vähän aikaa sitten hokenut, että rakastaa mua tai haluaa olla mun kanssa tai mitä vaan? Jotkut kai alkaa taistella, että saisivat sen ainoan oikean ihmisensä takaisin, tai sitten iskeytyvät sängyn pohjalle synkkyyteen. Tide vaikuttaa ensisilmäykseltä sellaiselta yksin pimeydessä surijalta. Ainakaan hän ei ole niin kuin minä, joka surun kohdatessa painaa kuolaimelle ja menee aina vaan lujempaa esimerkiksi töissä.
Mitenköhän Tiituksen käy? Tuleekohan hän enää Hopiavuoren hevostallille? Miten käy hänen suunnittelemansa ulkomaanreissun?
-
Musta Pasi ja Camilla olivat kaikessa synkkyydessään ja krätyisyydessäänkin söpö yhdistelmä. Steffe ja Camilla olivat aika vakuuttava pari, ja oli ihanaa kun Camilla pääsi toteuttamaan aluksi unelmiaan sen kanssa ennen kuin tuuli kääntyi. Camilla ja Sysivalkee olisivat taas söpöjä, mutta samalla Camillalla olisi mahdollisuus kehittyä hahmona ja ihmisenä. Sysivalkeen kaltaisen hepan luulisi olevan rentouttavaa ja jopa lohdullista seuraa, ja samalla Camilla pakotettaisiin kuitenkin koko ajan pois mukavuusalueeltaan. Eri hevosten kanssa heppahahmoista saa esiin eri puolia niin ihanasti, että hahmoon ei kyllästy, jos tohtii vaihtaa hevosta. Lisäksi onhan tällä hevosella jo niin pitkä tarinamatka takanaan, että siitäkin näkökulmasta on mielenkiintoista seurata sitä.
Tuli Sysivalkee Camillalle tai ei, niin yksi Hilma hänellä on, ja kaikessa tietämättömyydessäänkin Hilma on hyvä pyllyllepotkija. Sitä paitsi hän saa koko hevostouhun näyttämään vaihteeksi niin ihanan yksinkertaiselta. Sysivalkeellahan on neljä jalkaa ja kaviotkin niissä jaloissa: sehän on siis hevonen!
Tässä tarinassa nähdään taas toiveikas Camilla. En toivo koskaan vastoinkäymisten loppuvan hahmojen elämistä, vaikka heistä välittäisin, sillä ilman niitä tarinaa ei ihan hirveän kauaa ole. Camilla olisi kuitenkin suvantovaiheensa ansainnut.
Tykkään tässä tarinassa eniten Hilmasta, siitä miten Hopiavuoren hahmot on sidottu jotenkin tosi tiiviisti Camillan ajatuksiin vaikka tarina onkin itsenäinen siitä, sekä Camillan iloisemmasta ja toiveikkaammasta olotilasta. 😀
-
Jos olisin Aamun ikäinen (tai varmaan minkä tahansa ikäinen) ja tulisi viesti, että nyt se heppa tulee, kyllä mäkin säntäisin vähälujaa matkaan! Joskus vanhemmat voivat toppuutella vauhtia, mutta Aamun porukat selvästi ymmärtävät, miten hevosen tuleminen on ihan totta elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin tallille on päästävä heti. Myös Aamun unelmat autossa kuulostavat niin inhimillisen tutuilta. Miten monta kertaa sitä on itsekin tuijottanut auton ikkunasta jopa vailla lupauksia hevosesta ja kuvitellut jonkun laukkaavan vierellä ja hyppivän eteen sattuneiden esteiden ylitse. Mutta kun oma heppa vielä odottaa… Tietenkin silloin kaikki on ruusuista ja vaaleanpunaista. Mitä ongelmia hevosen omistajana muka nyt olisi? Kaikki on varmasti ihanaa. Hoitamiseen ei varmasti väsy ikinä. Joka päivä voi ravata auringonlaskuun ja aina on kaunis kesäpäivä.
Tallilla lukija saa heti tuntumaa siitä, millainen tyyppi Aamu on. Hän tahtoo olla siistin näköinen ja tarkastaa kuvajaisensa peilistä. Kotona hän on jo puhunut tietenkin tuttavallisesti, innokkaasti ja iloisesti vanhempiensa kanssa, mutta tallilla päästät hänet heti tutustumaan muihin. Sinä aikana Aamu antaa ensivaikutelman paitsi hahmoille, myös kirjoittajille. Hän on tyyppi, joka uskaltaa avata suunsa myös vieraiden edessä ja mennä Hopiavuoren tupaa kohti, vaikka väestä vain osa on tuttua nimeltä ja näöltä. Muiden on varmasti helppo houkutella Aamu tiiviiksi osaksi porukkaa. Aamu jää jopa vähäsen suustaan kiinni heti. 😀
Mutta sitten se heppa tulee ja Aamun jännityksen voi maistaa! Varmaan joka hevosihminen on kuvitellut sitä maagista hetkeä, kun lopulta trailerista talutetaan hevonen, joka on ihan oma, ja jonka riimunaru annetaan juuri itselle. Minäkin olen. Kauan kuvittelin, että se olisi ihan satumainen hetki harppuja ja torvia soittavine enkeleineen, mutta oikeasti se olisi varmasti samanlaista kuin Aamulla. Jännittää niin, ettei riimunarua tunne! Vähäsen ehkä pelottaakin. Kaikkein viimeiseksi on itsevarma hevosenomistajaolo, kun omistaakin yhtäkkiä todella hevosen, muttei vielä tunne sitä.
Aamun ja Polinan tarina vaikuttaa tässä vaiheessa siltä tytön ja hepan tarinalta, jota me odotetaankin lukevamme, kun saavumme virtuaalitallille. Samalla käy heti ilmi, että tunnet hahmot ja miljöön ja olet tehnyt valtavasti töitä niin hahmosi, hevosesi kuin taustatutkimuksenkin suhteen. Vakuutat lukijan saman tien siitä, että ei tässä olla ekaa kertaa hohtokeilaamassa, vaan olet kirjoittanut paljon ennenkin. Nämä jutut lupaavat heti Aamun heppatarinaan sitä, jota koko Hopiavuori nälkäisenä odottaa vielä enemmän kuin uutta ihanaa hevosta ja vielä ihanampaa hahmoa: uutta pelikaveria! Ihanaa, että päätit kirjoittaa juuri tälle yleisölle!
-
Kyllä, kertojan vaihtaminen tai näkökulman vaihtaminen auttaa tekstiä joskus! Toinen juttu, joka voi auttaa blokissa, on keskittyä johonkin eri asiaan kuin yleensä. (Seuraavan voi taas jättää lukematta, jos et koe vinkkiä tarpeellisena.)
Keskityt hienosti sosiaalisuuteen ja hahmon rakentamiseen, ja täällä Hopiavuoressa sitä arvostetaan aspekteista varmaan eniten. Jos kaipaat vaihtelua, minulla olisi sinulle sivutehtävänä oikeinkirjoitushaaste etenkin näihin teksteihin, joissa on ulkopuolinen kertoja. Aivot virkistyisivät, kun oppisi uutta, ja uusi haaste saattaa inspiroida yrittämään! Suosittelisin, että keskittyisit pronomineihin ja etenkin ihmiseen viittaamiseen muilla tavoilla.
Janna -> voi olla vaikka hän / puhekielessä jopa se / brunette / tyyppi / heppu / nainen / akka / ämmä / kaunotar / älykkö / ratsastaja / tosi moni muu asia, kun häneen viittaa myöhempänä tekstissä. Kokeile, testaa! Vaihtele viittauksia sopivasti niin, etteivät ne herätä liikaa huomiota muuhun tekstiin nähden.
Sen sijaan Janna -> ei voi olla tuo / tämä. Se ei ole tyylittelyä, vaan kämpelyys, josta voi opetella eroon samalla kun leikkii viittauksilla muutenkin.Ihanaa, kun Paahtis pääsee kokeilemaan kaikkea uutta ja kivaa, vaikka harrastellen! Jousiammunta ja matkaratsastus kun käyvät kaikille. Matkaratsastuksen upgreidattu versio voisi sitten joskus olla suunnistusratsastus: sekin on kivan oloista! 😀 Toivottavasti me saadaan myös joskus kuulla jostain kisoista. Matkaratsastus- ja ratsujousiammuntatarinaa pääsee lukemaan loppujen lopuksi tosi harvoin.
Ekstrakivaa on myös se, että otit Aamun heti mukaan ja päätit tarinalla kertoa lukeneesi hänen tekstinsä. <3 Sellaisesta tulee kanssakirjoittajille aina se hyvä huomioon otettu ja luettu fiilis.
-
Hilman ja Camillan mies- eiku hevosjutut on pikku hiljaa muuttuneet ihan mun lemppareiksi. Aina joku hevonen! Aina joku komea tumma mies, joka on aina kuitenkin hevonen! 😀
Camillan harmaus alkutarinassa on huolestuttavaa. Camilla on ollut surullinen jo kauan, mutta tämän tarinan alussa tuntuu kuin suru olisi väistynyt. Tuntuu kuin kosketettaisiin sitä huolestuttavaa, paljon surua hirvittävämpää tilaa, jossa ei tunnu enää miltään. Ihan sama. Arkipäiviä kuluu, viikonloppuja menee. Mikään ei tunnu miltään. Mitä sitten? Olenko olemassa?
Niklaksen esittelemä myyntifoorumi ja hevonen tulevat kuitenkin nyt sopivaan saumaan. Camillan maailma menee pois mutelta ja miljöössä on taas edes jotain väriä. Jos nyt menisi katsomaan… Vaikka mitä sitä usein käykään, kun menee vain katsomaan..? 😀
