Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tapaus
Hopiavuoren tuvan ikkunasta seurasi moni silmäpari tyrskien erikoista tapausta. Siinä Eetu Hopiavuori, joka tunnettiin hyvin pidättyväisenä ja lähes kankeana, kaapaisi maasta uutisten mukaan Saharan hiekan vuoksi hieman kellertävää sulavaa lunta, pyöritti siitä pallon ja paiskasi sen lainahevostaan Skottia taluttavan Helemias Ilveksen selkään.
”Hei — ette usko mutta–” ehti silloin sisällä oleva Eira Helmipuro sanoa ikkunaan osoittaen. Ennen kuin hän ehti jatkaa, nekin, jotka eivät äsken olleet tätä epätavallista tapausta todistaneet, katsoivat ulos. Ja juuri parahiksi!
Todistajien läsnäollessa, tai ainakin tuvasta katsellessa, Helemias Ilves hylkäsi hevosensa parkkipaikalle saman tien. Hänen etukenoisesta säntäämisestään päätellen hänen tarkoituksensa oli antaa Eetu Hopiavuorelle kunnon lumipesu sulavalla lumella ja Saharan hiekalla. Hopiavuori, jonka nähtiin satunnaisesti hölkkäävän hevosten takia mutta pidättäytyvän suuremmista urheilusuorituksista, tarttui kuitenkin kentän aidan ylimpään puomiin, heilautti itsensä koko rakennelman ylitse ja ehti kenttää pitkin kauas ennen kuin Ilves vähemmän atleettisena pääsi pyristelemään aitalankkujen välistä hankalasti perään. Hopiavuoren menoa kuitenkin hidasti aitauksen toisen puolen ylittämisen jälkeen polviin asti yltävä umpihanki, sekä Ilveksen aidan päältä hänen päälleen tähtäämä mahtava mahaläiskä.
Hetkeen tuvan puolelle ei näkynyt juuri muuta kuin suuri hevonen, joka söi tyynesti lunta Oskari Suden auton katolta. Jonkin ajan kuluttua kentän takaa hangesta kuitenkin nousi kaksi päätä. Toinen, vaaleahiuksisempi, oli siihen malliin punainen ja enemmän hangesta kohottuaan hytisteli hartioitaankin niin, että hänellä oli taatusti runsaasti sulavaa lunta ainakin paidan alla, nenässä ja korvissa. Hänen piponsakin oli kadonnut jonnekin. Toisen pään hiukset roikkuivat märkinä päätä myöten, mikä oli hänet tuntevien katsojien mielestä kenties Hopiavuoren leikkimään innostumistakin harvinaisempi näky. Lisäksi hän kaivoi ison lumilköntin takinkauluksistaan ennen kuin alkoi pyristellä jaloilleen.
Tuvasta katsottiin vielä, miten Hopiavuori nousi kokonaan hangesta kuin hautakuopasta, hyppäsi aidan ylitse kentälle ja pudisteli vaatteitaan taas kovin asiallisen oloisena. Hän eteni kaikessa rauhassa läpi kentän ja meni portin kautta parkkipaikalle. Silloin Ilves, ilmeisen petollinen kaveri, yritti ampua häntä selkään lumipallolla, joka kuitenkin meni kaukaa ohi ja mäiskähti Nelly Jokikannaksen auton kylkeen.
Silloin tuvassa alkoi tapahtua. Jokikannas työnsi Helmipuron varsin epäurheilijaimaisesti penkiltä lattialle kiiruhtaessaan avaamaan ikkunan kyljessä olevan tuuletusräppänän. Sen auki riuhtaistuaan Jokikannas huusi: ”EETU! HELLO! NYT LOPPU! YKSKI NAARMU SIIHEN AUTOON NII JOUDUTTE MUUTTAA SIIHE ASUMAAN! JA SE HEVONEN POIS PARKKIPAIKALTA NIINKO OLIS JO!”
Siihen loppui Hopiavuoren ja Ilveksen hetkellinen mielenhäiriö.
-
Mitähän se Hello oikein totta tähän sanookaan? Mulla on mennyt jo kauan aikaa miettiessä sitä. Tiitus reppana, joka on ilmeisesti kauan yrittänyt valita sopivaa aikaa ja paikkaa tälle keskustelulle, taisi kuitenkin valita erittäin väärän hetken. Jos joku sanoisi mulle noin, kun aikaa vastata olisi se kaksi minsaa jonka siltä toiselta kestää nousta autosta, varmaan tuuppaisin sen pihalle ja sanoisin morjens, ennen kuin ajaisin kotiin katumaan tekoani ja luulottelemaan itselleni, että mut on käytännössä jätetty. 😀 Mutta Tiitus, vaikka se niin miettii ja tuumaakin, ei ole ikinä ollutkaan mikään itsensä ilmaisemisen ja vakavista jutuista puhumisen ihmelapsi.
Kuten Sonja, mäkin yllätyn aina, kun viitataan Tiituksen epävarmuuteen, tai ylipäätään Tiituksen kaltaisten ihmisten epävarmuuteen. Tosiasia kuitenkin on, että joka ainoa tyyppi ajattelee jossain vaiheessa jostain asiasta, ettei kelpaa. Vaikka vieläkin tulee vähän ajateltua, että veitsenterävä leukalinja ratkaisisi kaikki mun ongelmat etenkin itsetunnon osalta, niin ei kuitenkaan oikeasti ole. Ne kympit ja yhdettoistakin on epävarmoja. Sitä paitsi Tiituksen maailmassa Tiituksella on syytäkin olla. Hän elää ainakin mun tulkinnan mukaan jossain sisäistetyn lievän homofobian sielunmaisemassa. Siinä maailmassa hänhän on mitä epäsopivin kumppani Hellolle. Lisäksi Tiituksen täytyy tässä vaiheessa jo tietää, millaisia Ilvekset ovat, ja hehän ovat ihan erilaisia ihmisiä kuin Tiitus. Mitä jos ei kelpaa senkään takia, että ei ole niin kova puhumaan kuin Ilvekset? Tai niin kova muuntamaan jokaista vakavaa asiaa nauruksi?
**
On muuten vaikeaa sovittaa Hellon ajatuksia niin, että niiden pitäisi ennen kaikkea sopia siihen, millaisista aiheista mä haluan kirjoittaa, ja lisäksi myös siihen, että reaktio olisi edes suurin piirtein uskollinen hahmolle. 😀
-
Niin sanoinko joskus että tykkään arjesta? Ai olen sanonut? Ehkä kerran? Kerran per kommentti. 😀 Arjessa pidän erityisesti onnellisen ihmisen kuvauksesta, mutta siitä ei tule tarinaa. Ne hetket, kun kaikki on täydellistä, on ihania palkintoja mulle lukijana. Tarinallisesti mielenkiintoisempia on kuitenkin nämä hetket, kun onnellinen ihminen toimii arjessaan, mutta kaikki ei ole täydellistä. Se on myös hyvä muistutus itselle siitä, että voi ja saa olla onnellinen, vaikka kaikki ei olekaan valmista ja fiksattua.
Luen tätä tarinaa samalla myös vastakarvaan. Noa sanoi, että Nelly saisi apua, jos ymmärtäisi vain pyytää, mutta luulenpa Nellyn tietävän sen. Hänellä ei ole ollut ennenkään mitään ongelmia valjastaa väkeä omien projektiensa edistämiseen. Ennemminkin luen tästä, että Nelly haluaa hoitaa yksin keittiötä, haluaa pitää lankoja käsissään — ja jopa haluaa valittaa itsekseen jostain arkisesta, joka on vain siedettävän kurjaa.
Mutta hei. Ainakin saadaan ruokaa. Kerrankin sellaista, joka ei ole a) Eetun tekemää, eli aina sitä samaa perunaa ja kastetta, tai b) Eiran yrittämää eli maistu, tunnu ja näytä ihan koiran oksennukselta.
-
Ihan sairaan hienoa! Niklaksen kehittymistä on ollut kiva seurata, ja nyt vielä kun arpaonni suosi, lukija sai ikään kuin palkan kaikesta vaikeuksissakin myötäelämisestä.
Mun suosikkiyksityiskohdat tässä tarinassa on Marshallin suunmuikistelu ja Niklaksen rypytysajatukset. Ne on näennäisen pieniä yksityiskohtia, mutta ne kuvaavat hahmoja ja Niklaksen havainnointitapaa tosi hyvin ilman turhaa auki selittämistä.
Toivon, että Arlekinin jäämiselle keksitään jokin edes sinnepäin uskottava syy. Olisi tosi harmi isku, jos Niklaksen ura vähän niin kuin loppuisi kesken. Parturin palkoilla ei paljoa mitään ylläpitoheppojakaan pidellä, ellei karsita ihan valtavasti kaikesta muusta. Niklas on alusta asti yrittänyt ajautua esteille kouluratsastuksen sijaan, ja Marshall on lyönyt kapuloita rattaisiin alussa minkä on kerjennyt. Nyt kun Niklas on päässyt hyppäämään, ja on vieläkin menestyksestään huolimatta oma itsensä eikä pissapää, lukija herkästi odottaa ja toivoo saman realistisen hitaan kehityskulun jatkuvan. Onhan tässä ehkä tulossa se TT ja vaikka mitä…
-
Hyi kauhee. Tuli heti kuviteltua itsensä Sonjan asemaan, ja Sonja taisi joutua yhden mun pahimman pelon eteen. Koska mulle ei ikipäivänä olisi vaihtoehto lähteä, oikeasti vaihtoehdoksi jäisi vain jäädä molemmat (jolloin koko ajan tuntuisi että olisin pakottanut sen toisen jäämään) tai jäädä yksin (jolloin suhde varmaankin kaatuisi kun musta tulisi kuukausien kuluessa todennäköisesti vainoharhainen ja mustasukkainen tai jotain). Sonjapa ryhtyy kuitenkin harkitsemaan, koska hänelle lähtökin on vaihtoehto. Voisi olla siistiäkin asua vähän aikaa ulkomailla… Kun asiat saisi järjestymään ensin…
Sonjan ja Harrin hillittyys ja asiallisuus on kyllä juuri sitä, mitä olin ennalta odottanutkin. Luonnollisesti Sonjan sisäinen maisema jää niiden jalkoihin. Luulenpa, että sitä ei vielä edes ole: sen kuvaamisen puuttuminen kuvastaa musta sitä tyhjää säikähdyksen ja harkitsemisen olotilaa, joka tuossa tilanteessa varmaan tulisi. Sisällä on niin hiljaista, että korvissa soisi. 😀
-
Aikamoisen iso ilmiö on tässä puheena! Ennen muinoinhan oli poikien lelut ja tyttöjen lelut, poikien leikit ja tyttöjen leikit. Nyt yleinen puhe on sen suuntaista, että lapsi saa valita muutakin kuin perinteisesti oman sukupuolensa leikkejä ja sitten harrastuksia. Silti vieläkin ne on ja varmaan pysyykin tyttöjen ja poikien juttuina arkiajattelussa. Se ehkä johtuu siitä, että jos me otetaan vaikka sata kolmivuotiasta poikaa randomilla ja annetaan niiden valita nuken ja auton (tai hepan ja vaikka mönkkärin) välillä, melkein kaikki niistä yleensä ottaa auton ja mönkkärin. En yhtään tiedä, onko sitä tutkittu, kuinka paljon siitä on varhain opittua ja sisäistettyä ulkopuolelta, ja kuinka paljon tulee sisältä. Muistan, että meilläkin oli ”poikien” ja ”tyttöjen” leluja, koska mulla on sekä siskoja että veljiä, mutta jos mulle jäi nukke, ammuin sillä niin kuin pyssyllä. Musta on videota ihan minipienenä, kun ajan pienellä muovisammakolla mattoa pitkin brym brym brym, kun isot pojat oli vieneet autot omaan huoneeseen. Tietenkin se oikeasti kertoo lapsen mielenkiinnon kohteista eikä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, mutta…
Vaikka aikuisten ihmisten katsominen viistoon on ehkä hitusen vähemmän vaarallista kuin kehittyvän lapsen, eipä sekään ole kiva ilmiö, mutta se on ainakin vielä ihan arkijuttu. Osa siitä ajattelusta on sisäistetty itsellekin. Mulla on pari ”tyttöjen harrastusta”, enkä uskalla vielä aikuisena ihmisenäkään kertoa niistä kenellekään. Varmaan kuolisin, jos väki saisi tietää. Olenkin nyt Harrista ihan että vau: vitsi kun osaisi itse suhtautua noin harrastuksiinsa. Oikean elämänkin Harrit osaa, ja olen niin kateellinen ettei kukaan usko.
Tässä tarinassa tykkään itse eniten siitä seikasta, että näitä harrastuksen sukupuolittamisen ajatuksia ei ole ulkoistettu mihinkään tarinan pahikseen, vaan niitä käsitellään ihan yleisenä ilmiönä. Jopa tarinan sankari, Sonja, on ajatellut niitä ajatuksia. Siitä on puhuttu ennenkin, miten omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa negatiivisia juttuja, ja myös arkisen syrjivät ajatukset haluaisi herkästi ulkoistaa päähenkilöstään johonkin muuhun hahmoon. En tiedä, kuinka haastavana juttuna koet itse sen, ettei edes Sonja ole yleistyvän ajattelun mukaan täydellinen. 😀 Mulle ainakin se, miten mun Chai syrjii seksuaalivähemmistöjä, ja miten Eetukin suhtautuu niihin piilotetun nuivasti, on jotenkin vaikeaa, samoin kuin etenkin Helmipurojen ja Ilveksien valikoiva rasistisuus. Tässä tarinassa on siististi hoidettu se, miten Sonja itse ei pidä ajatuksiaan ihmeellisinä. Mulla olisi mennyt alleviivaamisen puolelle, ja se olisi syönyt tehokkaasti sen miten luonnollisia ajatukset päähenkilölle ovat.
-
Mulla jäi viimeksi kommentointi tähän tarinaan, koska osui niin itseen, että huomasin kirjoittavani kommentin sijaan avautumista ja poistin kaiken. Noalta saatiin tähän hitusen myönteisempää oikean ihmisen näkökulmaa jo, joten mun on nyt helpomman tuntuista kaventaa edes vähän avautumisosiota. Sitä on kuitenkin luvassa tällä kertaa, sori. Kertoo siis siitä, että teksti on herättänyt valtavasti ajatuksia.
Olin itse erityisen rankasti kiusattu peruskoulussa ja lukiossa. Se oli niin paha tarina, että muistan vieläkin miten käsittämättömän, sietämättömän kummallista oli mennä yliopistoon, kun kukaan ei kiinnittänyt muhun huomiota eikä pitänyt mua mitenkään ihmeellisenä. Ekat kolme vuotta meni sitä ihmetellessä, että sain mennä syömään, käydä vessassa, kävellä käytävällä samaan aikaa kuin muut, ja mitä näitä nyt on. Nyt yliopisto on loppu, eikä mua ole kiusattu pian kymmeneen vuoteen, ja silti huomaan joka päivä miten mennyt vaikuttaa muhun. Jos joku kurottaa jotain tavaraa mun läheltä, mun silmät alkaa räpsyä ja huomaan ajattelevani että kohta tulee kipiää, vaikka tosiasiassa se tyyppi ottaa vain tavaran eikä aio lyödä mua. Kun joku sanoo mulle mitä tahansa, analysoin sen äärimmäisen tarkasti, koska siitä on mun mielestä löydyttäVÄ jotain hirveää mua kohtaan, koska eihän kukaan nyt puhu mulle ystävällisesti ystävällisiä asioita. Vieläkään en puhu ääneen kuin valmiita fraaseja, jos en tunne hyvin ihmistä, ja tänäkin päivänä pidän koko ajan joka huoneessa silmällä, mistä pääsisi tarvittaessa nopeiten ulos ja pois. Mulle on vieläkin outo ajatus, että nykyään haluan elää enkä kuolla.
Päätin varmaan vuosi sitten, että kirjoitan aiheesta, koska ihminen kirjoittaa parasta tekstiä siitä, mikä eniten sattuu ja mitä se eniten häpeää. Otin yhteyttä niihin mun kiusaajiin, jotka sain kiinni. Halusin tietää, mitä niiden päässä liikkui: mikä vika mussa oli, ja mikä niiden lasten mielissä oikeutti sen kaiken. Vastauksia oli kahdenlaisia. Yksi porukka äimistyi: ei me tajuttu, että me kiusattiin sua! Se oli varmaan ollut sellaista härnäämistä, jota kaikki kohtaa, mutta joka mun kohdalla yhdistyi liian pahaan tilanteeseen muuten. Toinen porukka oli sitten niin kuin Heidi. Sain kuulla, että kaikki lähti siitä, miten mulla oli kuulemma ala-asteella tyttömäinen tapa haroa mun hiuksia silmiltä, ja miten olin nuoleskelija kun tapasin hymyillä opelle aamulla kun sanoin huomenta. Se oikeutti etsimään lisää virheitä, ja tilanne paisui ja paisui.
Sonja on aiemminkin kohdannut kiusaajansa. Muistan senkin tarinan. Kommentoin muistaakseni silloin, että koin itse tyydytystä samassa tilanteessa. Katsoin kaupassa vanhassa kotikunnassa mun kiusaajaa, jonka elämä oli mennyt jyrkkää alamäkeä, kun mä olen nyt juuri siinä missä haluan olla. Se oli ennen tätä mun kirjoitusprojektia.
Kun osa kiusaajista oli pahoillaan ja jutteli mun kanssa niin kuin Heidi Sonjan kanssa, olisinko voinut olla antamatta anteeksi, vaikka vieläkin mietin mitä tuntematon ihminen kaupassa miettii, kun se katsoo mua sekunnin liian pitkään? Jos olisin kirjoittanut Sonjan tarinan omasta näkökulmastani ennen kiusaajille puhumista, olisin päätynyt samaan loppuratkaisuun. Nyt kun menin tilanteeseen itse, tunsin sen pelon johon itseni kymmenen vuoden jälkeen kävelytin takaisin, kuulin ne tarinat toiselta puolelta ja näin ne aikuisiksi kasvaneet kasvot, olisin laittanut hahmoni reagoimaan niin kuin reagoin itse. Ulkoapäin näin vain yhden ainoan mahdollisen reaktion, Sonjan oman, mutta sisältä käsin se alkoi tuntua vieraalta.
Olisin kokenut tämän tarinan ihan toisin, jos olisit julkaissut sen vuosi sitten, viime talvena. Olisin hurrannut pikku pompomien kanssa, että sano sille Sonja, lyö sitä vaikka Sonja. 😀
Toisaalta Sonjan tilanne on tässä hetkessä vähän eri. Mä olin valmistautunut, Sonja ei. Mä ajoin itse autoni niiden autojen viereen ja pidin ohjia kädessäni. Kaukaisesta kauppakohtaamisesta kiusaajan kanssa päätellen munkin kostonhimo olisi voittanut uteliaisuuden, jos tilanne olisi tullut eteen tällä tavalla yllättäen.
Joka tapauksessa. Me tarvittaisiin tekstiä tästäkin. Kiusaamistarinat ei ole ikinä herättäneet mussa tunteita. Ne on usein kirjoittanut joku, joka ei selkeästi ole perehtynyt aiheeseen, tai ei uskalla elää sitä tarpeeksi kipeästi hahmojensa mukana. Tämä Sonjan tarina herätti mussa tunteita ja huomaan, miten vahvasti olisin samastunut siihen. Ja miten paljon olisin ihaillut Sonjaa vuosi sitten. Ihailen toki nytkin, mutta anteeksi antamisen ajatus olisi vuosi sitten tuntunut typerältä sanahelinältä, eikä edes oikealta mahdollisuudelta, ja Sonjan reaktio olisi silloin ollut mulle Se Ainoa Oikea.
***
Hei muistetaan kuitenkin kommentoinnissa erottaa tekstin tapahtumat ja hahmo kirjoittajasta. Se, että joku osaa kirjoittaa hyvin, ei tarkoita, että hän kirjoittaisi omaelämäkertaa hahmojensa nimellä. Mua ainakin silloin tällöin ahdistaa, kun saan paljon kommentteja, joissa tehdään vääriä oletuksia musta sen perusteella mitä mun hahmot tekee. Olen erittäin hyvä kirjoittaja, ja niin on moni muukin täällä. Hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan uskottavan tekstin. Uskottavuus ei ikinä saa oletuksena tarkoittaa autenttisuutta, eikä todenperäisyyden ajatusta kannata ruokkia kommenteissa. Hahmon samastaminen kirjoittajaan on haitallista, koska me kirjoittajat ei läheskään aina allekirjoiteta hahmojemme moraalikäsityksiä saati toimintaa. Jos jokainen aidon tuntuinen teksti ei voi olla kuin omaelämäkertaa lukijoiden mielestä, kirjoittajat ei uskalla enää kirjoittaa muuta kuin ihania kivoja ja kepeitä asioita, ettei vain ajatella kirjoittajan itsensä kokeneen asiaa x ja ajattelevan asiaa y. Tämä munkin kommentti olisi kritiikki kirjoittajan ajatuksia kohtaan, jos samastasin Sonjan kirjoittajaansa, eikä kukaan halua kuulla kritiikkiä omasta ajattelustaan, omista virheistää jne. Se rajoittaisi taas taiteesta keskustelua.
-
Tämä oli teksti, johon mun oli ihan hirveän vaikeaa suhtautua kun julkaisit sen, ja jonka takia mua ei huvittanut johonkin aikaan kommentoida vähään aikaan oikeastaan mitään mihinkään tekstiin. Olisin varmasti osannut lukea tarinan tarinana ja keksityn henkilön ajatukset keksityn henkilön ajatuksina, mutta sattumalta sain samaan aikaan parista suunnasta ankaria vaatimuksia Hopiavuoren hevostallista. Pitäisi kuulemma ehdottomasti saada tänne vähintään pesukarsina, toinen kenttä ja mikä se yksi juttu vielä oli, ja lisäksi mun pitäisi ylläpitäjänä tehdä vielä asiat x ja y ja heittää samalla voltteja, mutta sanoin ei. Olin valmiiksi pahalla tuulella, koska tämä on ennen kaikkea mun miljöö, enkä halua pienen pohjalaiskylän tallista enää yhtään epärealistisempaa kuin se jo (etenkin maneesin ja liian hyvän kentän takia) on. Luin sitten tämänkin tekstin niin hassusti, että muka löysin rivien välistä lisää vaatimuksia ja olin että pitäkää kaikki tunkkinne ja antakaa mun olla, yksityisheppojen pitäminen loppu nyt. :DD Olen rauhoittunut jo. :DD Nyt naurattaa oma reaktio. :DD
Mutta hei, minäpä ymmärrän Sonjan pikku harrastusta, vaikka Marshall fiilaakin enemmän Harrin ajatuksia. 😀 Vitsit miten mielenkiintoista oli laskeskella joskus sata vuotta sitten, kannattaisiko Hopiavuoren hevostalli. (Side note: ei kannata.) Vakavia unelmia on myös kiva laskeskella, mutta pelottavampaa, kun niin kovasti toivoo homman olevan kannattavaa. Sitten ihmiset suhtautuu niin kuin Harri ja ottaa laskemiset liian tosissaan ja ahdistuu niistä. 😀 Toisaalta sitten kun olen itse seuraamassa enkä laskemassa, mäkin olisin että en mä nyt oikein tiedä. Paitsi että en osaisi kysyä rauhallisesti niin kuin Harri, että aiotkos nyt sitten rakentaa tallin. Ennemminkin repliikkini voisi olla hätääntyneempi ja rumempi versio: ”ekkai sä ny ristuksen pöyröö vain ala rakentaan mitää?”
-
Ai että. Virtuaalimaailma on siitä ihana paikka, että pääsee toteuttamaan vaikka mitä unelmia. Vaikka todella perustamaan suuren kristallikruunutallin Pohjanmaalle, jossa on opittu halpoihin vuokriin ja pikkuruisiin ulkokenttiin. Muistan, miten lapsena haaveilin omasta tallista vähän Sonjan tapaan… …paitsi että kun kuvittelin unelmieni tallia ja leikin siellä mielikuvitusheppaa, näin vain Hopiavuoren hevostallin! Edelleen tunnistan, miten kivaa on haaveilla unelmatallista. Siitä, kun kävelin Hopiavuoren hevostallissa ensimmäisen kerran, on yli kaksikymmentä vuotta, ja tässähän minä olen, edelleen leikkimässä heppaa siellä. Ei ole ihme, että hahmoillakin on mielikuvitusleikkejä ja haaveita heidän katsellessaan ikkunasta. He ovat ihmisiä niin kuin mekin.
Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että ai kuinka hauska ajatus esimerkiksi Auburnissa on. 😀 Olisi periaatteessa kivaa kyllä virtuaalisesti olla fiinimmässäkin tallissa. Harmi, että menetän motivaationi kirjoittamista kohtaan aina välittömästi, jos hahmollani on niin helppoa, että hänellä on varaa moiseen… :DD
Harri saattaa viihtyä Hopiavuoressa, kun ei, reppana, paremmasta tiedä. Jos ei ole nähnyt kaupunkien parempaa tasoa, ei kai siitä voi tietää. Netin ulkomaiset farmithan ovat jo niin superhienoja, että tuntuvat sadulta, joten ne eivät varmaan käy vertailukohdiksi. Olen Sonjan kanssa samaa mieltä siitä, että ilmapiiri on kaikki kaikessa, kun on varaa valita monesta melko samanlaisesta muuten. Kurjaa, että paratiiseissakin on kuitenkin ilmapiiriongelmansa.
-
Haha mun virtuaaliset toiveet ne vaan toteutuu. 😀 Tykkään siitäkin, miten valitsit kuvauksen kohteeksi höntsäpäivän ja Sonjan ajatukset. Ei siinä: olen leppynyt vähän jo taitavasti kirjoitettua juonellista treenitarinaa kohtaan, mutta aina vain tykkään erilaisista tavoista kertoa vaikka siitä kisoihin valmistautumisista.
Sonjalla on kyllä aika järkevä suhtautuminen kisoihin. Tuntuu, että pää pysyy hyvin kasassa. Siellä ne kisat kummittelee takaraivossa, mutta eivät silti niin kuin joillakin (köh, mulla), että ei pysty keskittyä mihinkään muuhun kuukausiin ennen niitä.
Ties montako päivää vietin kirjoittamalla tarinaa maastosta, johon nämä ratsukot lähtivät, mutta ei kuulkaa lähde. Mikähän mua taas vaivaa? Runko olisi ja periaatteessa asiaakin…
Nyt minulla on sinulle myös kielellinen juttu virkerakenteista. En ole laskenut virkkeitäsi, mutta mutu-tuntumalla kaksi päälauseeksi naamioitua lausetta (joista toinen on yleensä oikeastaan valepukuinen sivulause) ketjuuntuvat enemmän kuin ennen. Periaatteessa et tee mitään kielivirhettä, vaan ennemminkin sanoisin rakenteen toistoksi ja siten tyylilliseksi jutuksi. Voit aivan hyvin siis jatkaa samalla tavalla kuin nytkin ja läpäistä oikolukijan tarkastuksen. 😀 Suosittelen kuitenkin varomaan, ettet muodosta tästä tavasta samanlaista tavaramerkkiä kuin itselleni ovat kilsan pituiset virkkeet. Tarkoitan siis näitä:
Mittanauha oli lahjomaton: Mortti oli tosiaan laihtunut takaisin samoihin mittoihin kuin oli tullessaan.
Tänään oli maastolenkin vuoro, se kuului ihan Nellyn suunnitelmaan.
Isäntä oli pitänyt tiukasti kiinni lähes päivittäisistä ratsastuksistaan, olin kuullut hänen jopa sanovan ”Ei” johonkin asiaan-> ekan katkaisisin, jos sille jotain tekisin. Se ei herättäisi kuitenkaan yksinään huomiota, ellen olisi herkistynyt näille. (Muutkin pystyisi vain katkaista, mutta katsotaan, mitä muuta voi tehdä.)
-> maastolenkin vuoro, sillä se kuului
-> pitänyt kiinni ratsastuksistaan, ja olin(kin) kuullut -
Mulla on sellainen tunne, että Jannasta ja Paahtiksesta tulee vielä vaikka mitä. Tuli Jannan eteen nimittäin mahtava hieno voitto tai karvas tappio, joka tapauksessa hän suhtautuu siihen niin rauhallisesti, kuten on aiemmin puhuttu. Sen takia Janna voi keskittyä treenaamiseen aina. Mikään ei tunnu kirveltävän tunteissa suoritusta haittaavalla tavalla. Tässä ajatukset eivät oikeastaan reflektoi mennyttä: kunhan treenataan. Toivottavasti päästään pian lukemaan lisää Jannan ja Paahtiksen yhteisestä matkasta kilparatsastuksessa!!
Jos tarvitset kehitysehdotuksia, seuraava juttu, johon kiinnittää huomiota, voisi olla eri hahmojen erilaiset puhetyylit. (Jos et tarvitse, tämä kappale on sinulle turha!) Voit aloittaa vaikka Jannasta! 😀 Jannan puhe on ollut ennen sellaista leviää pohojammaata, jonka sijoittaisin jonnekin oman puheeni lähelle: ehkä Ilmajoelle tai jopa Alajärven suuntaan. Muut ovat koettaneet parhaansa mukaan tapailla tätä puhetta omissa teksteissään. Välillä Janna kuitenkin luiskahtaa yleiskieliseksi, niin kuin tässä. Puheen vaihtuminen pistää silmään paljon enemmän kuin puhekielisen minäkerronnan vaihteleminen, jota on myös tapahtunut. Jannan ensimmäiset tekstit, joissa hän kertoi puhekielellä, olivat murteellisia. Ne upposivat ihan hyvin Jannan tavallisen yleiskielisen kerronnan joukkoon yksittäisinä siisteinä poikkeuksina: kuvasivat ajatuksia sisältäpäin eri tavalla. Sen sijaan Helsinkiin päin taittava puhekieli, jota taisi viimeisimmässä puhekielisessä tekstissä olla, herättää negatiivista huomiota samalla tavalla kuin repliikkien kielen vaihtelu.
Kun puheen pitää mahdollisimman samanlaisena, lukija tunnistaa puhujan parhaassa tapauksessa repliikistä, ja tässä sosiaalisessa kontekstissa muiden on helpompi yrittää kopioida puhetta omissa jutuissaan. Se puheessa toistuva juttu voi olla muukin kuin murre, mutta tärkeää on toistaa sitä itse mahdollisimman järjestelmällisesti.
”Hahmo voisi puhua esimerkiksi hyvin kirjakielenomaisesti”, sanoisi Marshall.
”Tai sit — arvaa — siinä puheessa vois olla miljoona sivupolkua jotka katkee — tai hei, oikeestaan ennemminki vaihtaa suuntaa kesken”, sanoisi Nitthan Chai.
”Ei se oo niin justiinsa”, hyrisisi Hello, koska fraasit ja asennekin voivat toistua puheessa.
Lipsahduksia tekee tietenkin kaikki, eikä niistä tarvitse ottaa paineita. :DD Kirjoitin viimeksi itse Hellolle tekstin, jonka kertojaa en sitten tunnistanutkaan enää parin päivän päästä. 😀 -
Jos Janna olisi oikeasti tuossa Otsonmäellä ja oikeasti jalkautuisi mun koirapuistoihin ja muuten olisi mun elämässä, se olisi takuulla tyyppi, jolle pyörittelisin vähän silmiäni ja johon väsyisin nopeasti. Oikeat ihmiset, jotka tempoo joka suuntaan, on ihan sairaan rasittavia ja väsyttäviä! Pitää saada nuori heppa! Pitää alkaa kisata sillä! Pitää hankkia joku piski kun muillakin on! Poikaystävä! Oho nyt ei olekaan aikaa mun hevoselle! Toinen ratsastaja sille! Sijaiskakara! Olisin ihan että hohhoijaa: koeta nyt saada ensin oma pääsi kuntoon, rauhoittua ja saada elämäsi järjestykseen, tai muuten et ole sijaiskakaran tukena, vaan kaiken kamalan lisälastina levottomuuksinesi. Tällä lailla täysin fiktiivisen ihmisen tempomista sen sijaan on ihan viihdyttävä seurata, kun Janna ei oikeassa elämässä ole tässä harkitsemassa yhtä hulluja ja kukaan ei oikeasti kärsi. Kuinka syvän kuopan Janna itselleen voikaan kaivaa liialla tekemisellä ja vastuulla? Kuinka kovaa vauhtiin Janna pääseekään tuhoamisvimmassaan? Huomaakohan hän koskaan itse sitä, minkä lukija huomaa: Janna tekee itse arjestaan vaikeaa? Hoksaako hän jossain vaiheessa, ettei elämä Jannaa juuri nyt huonosti kohtele, vaan Janna itse? Tarina olisi kyllä tylsää, jos kaikki hahmot olisivat huippuyksilöitä. Jannassa on realistiset vikansa niin kuin kunnon hahmossa täytyy olla. Kunnon hahmo taitaisi aina olla jostain kohdasta rasittava ihminen oikeassa elämässä..? :DD Tunnen oikeassa elämässäkin muutaman Jannan. Janna on niitä kirjallisuuden hahmoja, jotka herättävät minussa tunteita. Niitä ei ihan loputtomasti kuitenkaan ole, joten se on oikeasti saavutus. Tykkään hahmosta koko ajan enemmän sitä mukaa, mitä enemmän mun tekisi mieli ravistella sitä. Viimeksi taisivat ärsyttää näin paljon mulle kauan sitten väkisin esitellyt Twilightin Edward ja Bella. :DD Täytyy olla taitava hahmonluoja, joka saa mun nappuloita paineltua näin tehokkaasti. On virkistävää!
Voitosta olin kommentoimassa samaa kuin Sonja, mutta en sitä suotta turhaan toista. En olisi osannut tulkita Jannan passiivista suhtautumista hänen taustansa kautta, vaan olisin pitänyt superzeniyttä jonain synnynnäisenä persoonallisuuspiirteenä. 😀 Sonjan tulkinta on mielenkiintoisempi. Joka tapauksessa: hyvä, että sait tuotua Jannan menestyksen väen tietoon. Kun saa jonkun puhumaan siitä jollekulle, juoru on valmis.
-
Vitsi! Ihanaa! Niklaksen puolta on niin helppo pitää kisoissa ja tarinassa, koska hän on reppana niin inhimillinen vikoineen ja jännityksineen. Lisäksi Niklas on kuitenkin nähnyt tosi kovasti vaivaa voittonsa eteen, eikä vain sattunut olemaan onnekas. Harvoin pidän omienkaan hahmojeni puolia niin paljoa kuin Hopiavuoren hahmojen. 😀
Jonkun pitäisi sanoa Niklakselle sama vinkki kuin mulle sanottiin, kun meinasin kuolla jännitykseen koirien kanssa kilpaillessa. Kuvittele, että olet jo voittanut ja menet vain kunniakierrokselle. Kaikki haluaa vain nähdä, miten hieno heppa (tai koira) sinulla on, joten mene sinne, jotta muut saavat katsoa sitä. Jännitys on nimittäin tässä elementti, joka toimii erinomaisesti valmistautumisen ajan, mutta joka valitettavasti löysistyttää loppua. Alussa Niklaksen jännityksen voi tuntea, koska näytät sitä meille. Kerrot Niklakselle tyypillisiä juttuja, kuten sitä, miten hän hakee Marshallia katseellaan ja tahtoo piiloutua. Jokainen jännittää eri tavalla. Sitten mennäänkin radalle — ja hups, kaikki katoaa. Radalla on niin totta tosiaan vähäisesti keinoja kuvata jännitystä ulkoisten merkkien avulla, koska jokainen liike on ennalta määrätty. Sisäinen maailma puolestaan on usen ainakin suorituksen alkuvaiheessa ihan puurona ja sekavaa. Sorrut tässä samaan, mitä itse teen, kun laiskottaa: kaikki aina vain katoaa ja suoritus lentää ohi. Oikeassa elämässä asiat toimivat niin usein, mutta kirjallisuudessa tätä on vain käytetty niin tosi paljon. Mitenhän sen, että kaikki katoaa, voisi kertoa ihan uudella tavalla?
Lopussa Niklakselle ominaiset jutut palaavat. Kaipaisin tähän kuitenkin vielä lisäpyöritystä jossain muussa tarinassa. Haluaisin kauheasti tietää, miltä voittoruusuke tuntuu Niklaksesta. Hän ei ole nimittäin osoittanut ihan samaa kilpailuhenkeä kuin Marshall, mutta toisaalta voin kuvitella Niklaksen kyllä kiihtymään pleikkaripelissä hävitessään tai juhlimaan pitkään selkäänantoa kaivanneen vihollistiimin nuijimista.
-
Marshall on oikeassa siinä, että ratsuna Arlekin on kuitenkin aika tylsä heppa. Se kallistuu kaiken maailman Ukkojen ja Skottien ja Typyjen suuntaan, vaikka ei samalle hyödyttömyyden asteelle pääsekään. Niklakselle on hyvä sauma toki ratsastaa sellaisella hevosella. Kuinkahan kauan tämä onni jatkuu? Nyt kun Marshall selkeästi ei enää aio työstää Arlekinia, mitähän jatkosuunnitelmia isällä ja äidillä, sen omistajilla, sille onkaan? Kuka nyt tyhjänpantista (tai etenkään jonkun vieraan klopin ratsusta) karsinavuokraa maksaa, kun pitää menestyvää siittolaa, eikä yhtä lemmikkihevosta..? Mitähän tähän aukkoon keksitäänkään! 😀
Aries on sen sijaan Marshallille ihanaa vaihtelua ja uusi projekti. Marshall on sen sortin ihminen ja hahmo, että tarvitsee usein suunnan, johon tähtää, jotta pysyisi liikkeessä. Aries tarjoaa hienosti sen suunnan, koska selvästi kapasiteettia on, mutta niin on lieviä ongelmiakin purettavaksi. Marshall ei ole koskaan osoittanut mustasukkaisuutta Niklaksen kilpailuinnostuksesta, mutta kyllä ainakin mua olisi salaa Marshallina vvähän kaihertanut katsella sitä ja olla kilpailematta itse, vaikka en sitä kyllä olisi edes itselleni myöntänyt. Jos olisin Marshall, uusi hevonen tuntuisi siltä kuin hengittäisi taas, kun on huomaamattaan pidättänyt henkeään.
-
On siellä vähän toista kuin täällä meidän hämärissä pienissä maneeseissa ja yksittäin viruvissa pikkutarhoissa. Kun ajattelen jonkun ihan oikeasti elävän niin kuin Marshallin porukat, hevosten keskellä kunnon puitteissa, onhan sitä aina vähäsen kateellinen. Samalla kun elellään virtuaalimaailmassa ja saadaan mahdollisuus luoda oma unelmatalli juuri sellaiseksi kuin halutaan, luodaankin pieni pesukarsinaton Hopiavuoren hevostalli, jossa hyvä kun on loisteputkia maneesin katossa, eikä ole kynttiläkruunuja nähtykään. 😀 Hevosetkaan ei ole siististi samaa paria niin kuin kunnon ihmisen kahvikupit, niin kuin Marshallin porukoilla. Aijje: olisi se joskus ihana elellä itse noin hulppeissa miljöissä. Vaikkei se inspiroi tätä kirjoittajaa kirjoittamaan tarinoita, se inspiroisi totta tosiaan raahautumaan tallille talvella kun olisi kunnon maneesi ja kuiva ja lämmin varustehuone. :DD
-
Krem on vielä nuori. Ja silti niin fiksu! Isäntähän sen päättää, mistä niille koirille voi jutella, mutta ei mun kahdeksanvuotiaani ymmärtäisi mitään koululuokan prosenteista eikä ylipäätään kouluratsastuksesta. Kun mä dubbaan niitä, yksinkertaisempaan valitukseen ne kyllä vastaa. Ja silloin kun en dubbaa, ne osaa lähinnä sanat ruoka, syömään, kanatikku, makkara ja saa otta, että ei niistä yhtä paljon iloa keskusteluissa ole… Aloinpa miettiä, kuinkahan älykkäistä jutuista muut ihmiset puhuu eläimilleen. Mun kaverin kissa on kuulemma dosentti, ja sille puhutaan ainakin sen mukaisesti…
Mutta asiaan. Krem on musta hyvä tapa korvata tässä sisäinen puhe. En ole koskaan itse edes kaivanut sille vaihtoehtoja. Silti muhun tämä ihan iskee. Dialogilla mulle voi syöttää mitä tahansa, ja kouluradan purkaminen koirankin kanssa näyttää toimivan muhun tosi hienosti, kun vaihtoehto voisi olla suora ratsastustarina. Vaikka no: olisi siinäkin twistinsä kun kaikki menee huonosti. Mutta niitä on kuitenkin luettu niiiiin paljon enemmän virtuaaliheppojen parissa vuosituhannen vaihteesta. 😀
Niklaksen pettymys on musta hillittyä. Se on joo itsensä ruoskimista aina tiskikonetta huonommaksi asti, mutta ei sellaista piehtarointia ja märehtimistä kuin joskus voisi olla. Ennemminkin Niklas murehtii hommat valmiiksi, jotta olisi valmis nousemaan taas ylös. Mua tietenkin harmittaa hirveästi, että Niklakselle ylipäätään kävi näin huonosti, etenkin kun yksi sen tulkinnoista on heti, ettei se pärjää ilman Marshallia. Tyypillistä Wanhaa Niklasta. 😀 Onneksi Niklas kuitenkin löytää positiivisia asioita kaikesta huonosti menneestä huolimatta. Mä en löytäisi: paiskoisin saappaita auton takapenkille ja tietäisin taas kerran, että ikinä en enää yritä mitään ainakaan ennen ensi kertaa!
-
Tämä on ihan hirveän hauska. :DD Voi tätä mielikuvaa Nellystä ja Sonjasta ottamassa yhteen, ja Nellystä vielä latelemassa sellaisia käskyjä osoittaa mahdottomat tehtävät ohjelmasta, että Sonja ei vain voi voittaa tätä sotaa. Nellyllä on kyllä epäreilu tapa argumentoida… :DDD Vai kyllä se Sonja voi kaksikin luokkaa mennä, ei haittaa yhtään. :DD Ajatus tällä tavalla simppailevasta Sonjasta, joka ei voi myöntää hävinneensä sodan jo, on myös hauska. Harvoinpa saa nähdä Sonjan inttämässä. 😀 Kylläpä sekin osaa!
Olen niiiiin toivonut, että Sonja vielä kisaa. Luulisi, että olisin eniten innoissani siitä. Olenkin innoissani, mutta kyllä vain vieläkin enemmän olen innoissani hauskasti kerrotusta tarinasta. Aijje mitä tokastusta. 😀 Ja Harri siellä taustalla katselee papereita tyynesti. Onneksi Nelly jättää edes Harrin rauhaan helpon C:nsä kanssa! 😀
-
Ihanaa, että huomasit Marshallin uuden hepan. 😀 Musta on ihanaa, kun väki passaa vähän palloa toisilleen ja jollain tapaa noteeraa muiden mullistukset. Ja onhan se nyt omalla tavallaan hieno heppa oikeasti. Harrin kysymykset sen korvista on myös jotain tosi loogista. 😀 Olisinkohan itse luullut niitä pakkasen puremiksi nahkalerpakkeiksi, jos en harrastaisi virtuaaliheppoja ja sitä kautta näkisi muitakin heppoja kuin puoliverisiä ja suomenhevosia..? 😀
Enemmän kuin uudden hevosen huomioimisesta, tykkään tämän tarinan Marshallista. Marshall on ollut aluksi ihan todella rölli tyyppi, joka tuntui seisovankin yhtä suorana kuin rautakangen nielaissut. Hänen omissa tarinoissaan hän on nyt viime aikoina alkanut sulaa, ja se sulatus on ollut takuulla tarkoituksellista. Olet ihanasti tästäkin kärryillä. Nykymarshall osaa naurahdella ja vitsaillakin, vaikka varmasti puhuu vieläkin mieluiten vain kaikkein turvallisimmista aiheista.
-
Gunnar on kyllä munkin mielikuvissani ollut kuin joulupukki: sellanen hyväntahtoinen tyyppi. Tunnen hänet ehkä hieman paremmin kuin muut, koska Joosef elää samaa miljöötä. Koska tunnen Gunnarin taustoja, taivun uskomaan, että se torvi oikeasti luulee tekevänsä Camillalle palveluksen ja taitaa olla huolissaankin, ettei vain kävisi mitään. Tämä välittämisen tapa nyt vain on niin ahterista ja väärin. Se ei ole kurjaa edes pelkästään sen takia, että Camilla menettää Steffen ja syyn herätä aamulla. Se on tosi rasittavaa myös siksi, että inhoan sitä, miten joku aikuinen kuvittelee voivansa päättää toisen aikuisen puolesta, mikä hänelle on parhaaksi. Vanhemmat tekevät sitä lapsilleen (…joskus myös aikuisille lapsilleen…), mutta ai että kuinka epäreilua vääränlainen aikuisen ihmisen holhoaminen on hyvistä tarkoitusperistä huolimatta.
Ahdistaa. Ahdistaa Camillan puolesta, ja samalla ahdistaa tarinan puolesta. Camillalla on vielä työpaikka Hopiavuoressa, mutta riittääköhän se, ja tuntuukohan se edes enää ikinä hyvältä kun Steffe lähti? Pääsyy tarinalliselle ahdistukselleni on, että Camillan tarinaa on ihana seurata, vaikka se on kuinka synkkää. Camilla on erilainen hahmo kuin kukaan toinen. Vähän on myös oma lehmä tietenkin ojassa, koska tällä hetkellä kenenkään kirjoittajan tai hahmon tietämättä vain Camillalla on avaimet kädessään minun Oskarini ja Inarini tarinoihin.
-
No niin, ei aina voi onnistua. Olen kuitenkin onnellinen Paahtiksen puolesta, että sillä on Janna. Panin nimittäin saman merkille kuin Sonja. Niin kuin edellisen kisan ilo onnistumisesta, myös tämän kisan suru epäonnistumisesta on hillittyä, vaikka onkin olemassa ja vaikka varsinkin alussa harmittaa (ja hävettääkin) tosi kovaa. Taas ajattelen, että olispa itsekin yhtä zen. Jotkut kostaisivat hevoselle, ja sitten jotkut (…minä…) paiskoisin satuloita aivan hermona kyytiin ja päättäisin ties monettako kertaa, että ikinä en enää muuten yritä tätä uudestaan. Sille on ehkä siis syy, että Janna on kilparatsastaja enkä minä. :DD Joku Marshall voisi osata suhtautua yhtä rauhallisesti: tai siis näyttää ulospäin rauhalliselta, vaikka suututtaakin ja hävettääkin niin kuin silloin viimeksi, kun hän itse epäonnistui.
-
Jes! Onpa kivaa, että tuli palkinto, vaikka ei tullut ihan vielä finaalipaikkaa. Onnistumisia ne kaikki onnistumiset on siitä huolimatta, että joku toinen onnistuisi sillä kertaa paremmin kuin itse. Paahtis on saanut kuitenkin valtavasti kokemusta viime cupin ja tämän välissä, joten onkin ihan loogista, että niitä onnistumisia alkaisi pikku hiljaa tulla. Sitä paitsi onhan Jannakin kokeneempi.
Jannan kanssa olisi varmaan tosi kivaa olla kisareissuilla. En niin tarkoita edes sitä, miten Janna auttaa Niklasta, vaan tuntuu että Janna on muutenkin niin kuin kallio. Jännitystä ei ole, eikä edes räjähtävää riemua onnistuneesta suorituksesta. Kunhan todetaan, että noni, näin mentiin, ja haetaan ruusuke. Nuorelle hepallekin tekee varmana hyvää kun on tasaisen rauhallinen oma ihminen kaverina jännissä uusissa paikoissa ja hälinöissä.
-
Jannalla ja Paahtiksella on kyllä jännä kevät tulossa! On suunnitelmia ja unelmia, joita kohti pyrkiä. Onneksi Janna on tuollainen toiminnan ihminen, että lähtee etsimään vinkkejä vaikka sitten YouTubesta ja löytää treenauspuitteetkin kun ottaa asiakseen. Vitsi kun olisi yhtä aikaansaava itsekin.
Haet tässä muuten sanaa algoritmi, etkä alkometri. 😀 Hehe, arvaa käykö mulle näitä kans koko ajan. Varsinkin silloin, kun tuotan paljon puhetta. Eli siis kun pidän oppituntia. :DDD
-
Voi Harri. 😀 En tiedä, onko kuinka yleistä ajatella, että hepalla ratsastaminen on enemmän tai vähemmän satulassa istumista. Ainakin mä luulin niin muksuna ennen kuin todella ratsastin. Harri nyt on jo tehnyt vaikka kuinka oikeitakin juttuja hevosen kanssa, mutta en silti yhtään epäile, etteikö Nellyn valmennuksen jälkeen olisi kuka tahansa rättipoikki. Siinä on tyyppi, joka pistää hihat heilumaan… …muidenkin. 😀 Hevostermistöllisestä kielimuurista huolimatta Harri ei kuitenkaan vaikuta onneksi epätoivoiselta tässä, vaikka onkin poikki. Sitä paitsi loppuhan on supersöpö. Salieri, joka vaikutti kuin tehdyltä Sonjalle aluksi, taitaakin olla ihan Harrin kultapoika myös. Aww. 😀
-
Oi on se jännittävää, yksin ekaa kertaa maastoon lähteminen. Niklaksen ajatukset kuulostaa niin inhimillisiltä. Sitä pelkää tietenkin itsensä puolesta, vaikka on kuinka tuttu ja turvallinen hevonen, ja jännittäähän sen hevosenkin puolesta. Onneksi Niklakselle kuitenkin kävi ihan hyvin. Hän sai loppua kohti varmuuden siitä, että pärjää ihan itse. Luulen, että se on tälle hahmolle hyvin tärkeää kasvamisen kannalta: saada olla itsenäinen niin ihmisenä, ratsastajana kuin hahmonakin. Muakin jännitti, kun luin tätä ekan kerran. Pelkäsin, että kaikesta huolimatta sattuu jotain: jotain pientä, joka ei ole periaatteessa vaarallista, mutta joka säikäyttäisi Niklaksen niin ettei hän haluaisi enää hetkeen edes yrittää. Onneksi ei. Ekojen seikkailujen onnistuminen on tärkeämpää kuin myöhempien. Jos myöhemmin käy jotain, on edes se positiivinen kokemus pohjalla.
Maastot näyttää kyllä ihanilta. 😀 Ai kun saisi itsekin hoiperrella Hopiavuoresta maastoihin kunnon kiltillä hevosella ja päästellä varovaista laukkaa leveillä poluilla leutona pakkaspäivänä!
-
Noni! Onhan siinä eksoottinen heppa. Varmasti tulee vielä kommenttia. 😀 Sonja ehti jo uuden tulokkaan tapaamaan tarinassaan, mutta mitähän muut tästä sanoo? Meinaan itse en taitaisi tietää ainakaan moisista käppyräkorvista mitään, ellen harrastaisi virtuaaliheppoja, eikä Hopiavuoressa moni taida harrastaa sitä saati heppojen rotukirjojen ulkoa opettelua… 😀 Osa on varmaan niin kuin minä ja Eetu: pitää ruunikkoa puoliveristä hevosista absoluuttisesti kauneimpana ja pitää kaikkia eroja siihen nähden ennemminkin vikoina kuin erikoisuuksina. (Vaikka ei me kenenkään oikeasta hevosesta kumpikaan töräytettäisi, että onpa muuten ihme örkki.) Luulisi, että suurin osa muista osaa joko ihastella tai edes kiinnostua niin kuin Sonja tästä hetken päästä. 😀
En ihmettele yhtään, että Marshallin paluu ei ole pelkästään ihanaa ja vaaleanpunaista. Loppujen lopuksi Marshallilla ei ole päivissään paljoa täytettä. Hänellä on heppa ja parisuhde, ja siksi liikaa toimetonta aikaa ajattelemiseen. Ei toiminnan ihminen ole täysin onnellinen, ellei koe olevansa hyödyksi, eli tee työtä. Heppatallityö on Marshallille varmaan sellainen tuttu ja turvallinen työ, ja hän on selvästi kasvanut siihen pienestä ja tuntuu pitävän sitä unelma-ammattinaan. Luulenpa kuitenkin, että asiaan voi vaikuttaa myös Marshallin pieni maailma. Kaikki lapset haluaa olla opeja, kassantätejä, lakasin-lakasin-koneenkuljettajia, poliiseja ja palomiehiä, koska eivät ole vielä nähneet, mitä kaikkea muuta ihminen voi olla. Marshallillakaan ei kai ole ollut paljoa vaihtoehtoja. Omassa firmassahan sitä itsekin kesätyönsä tekisi, jos iskällä tai äitillä olisi ollut moinen perheyritys. 😀 Voipa sekin pieni mahdollisuus olla toteutunut tässä, että Marshall on oikeasti sattunut juuttumaan juuri täsmälleen haaveammattiinsa jo vuoden vanhana ilman valinnanvaraa: niinkin on kuulemma joskus käynyt. Marshall on kuitenkin näistä hahmoista ainoa, joka ei ole koskaan valinnut hevosia. Jopa Oskari lopulta valitsi, kun oli tehnyt syrjähyppynsä jalkapallon kanssa.
Mutta nyt aloitetaan kevään kirjoittajakoulu. Ettet kuvittele olevasi huono, voitaisiin listata juttuja, joissa olet hyvä ja jotka osaat.
– repliikit teknisesti (tämä on viimeksi oppimasi juttu)
– repliikit sisällöllisesti ja murteellisesti
– kappaleiden rakentaminen
– virkkeiden rakentaminen
– juoni
– henkilöhahmot; omat ja muiden (tässä olet kehittynyt muuten harppauksin koko ajan)
– päähahmojen omat äänet + erityinen salakähmäisen oloinen ulkopuolinen kertoja
– reagointi ja improvisaatio
– noin tuhat muutakin juttua; listaan kyllä lisää jos tarvitKevään kirjoittajakoulun aiheeksi tarjotaan relatiivipronomineja. Niitä on kaksi: ”joka” ja ”mikä” ja niillä on toisistaan poikkeavat tehtävät. Kun opettelee ulkoa seuraavat kaksi sääntöä, osaa käyttää relatiivipronomineja. Säännöt eivät ole sataprosenttisen aukottomat, mutta 99,999 prosenttia tapauksista menee oikein näillä. Jos relatiivipronominit eivät kiinnosta, tulee muistaa, että kirjoittajakoulu on täysin vapaaehtoinen. :DDD
1. Sana ”joka” (joita, jolla, jonka jne: taipuva) viittaa edelliseen sanaan.
Mun silmiin osuu relatiivipronominit, joita käytetään väärin. (-> Relatiivipronomineja käytetään väärin.)
EI: Sain sängyn mummolta, joka on päästä vedettävä. (-> Mummo on päästä vedettävä.)2. Sana ”mikä”(taipuu kans) viittaa koko pilkkua edeltävään lauseeseen.
Jotkut laittaa ne relatiivipronominit oikein, mikä auttaa mua lukemaan tekstin loppuun asti. (->Relatiivipronominien oikein laittaminen auttaa mua.)
EI: Tuossa mun vieressä nukkuu mun Taavi-koira, joka on ärsyttävä juttu, kun en saa itse enää nukkua. (-> Nyt Taavi on se ärsyttävä juttu. Jos me vaihdetaan joka-sanan tilalle mikä, Taavin nukkuminen mun vieressä on ärsyttävä juttu.)Miten relatiivipronominit ihan käytännössä oppii?
1. Kirjoita tarina.
2. Paina ctrl + f ja kirjoita ”joka”.
3. Tarkista jokaisessa kohdassa, onko nyt oikein, että näissä kohdissa viitataan edelliseen sanaan.
4. Tee sama haku sanalle ”mikä” ja tarkista viittaukset
5. Toista muutamassa tarinassa, niin tapaukset syöpyvät kovalevylle. 😀Seuraavassa Kirjoittajakoulun jaksossa joudumme valitettavasti siirtymään isojen poikien monimutkaisiin juttuihin, koska toistuvat pikkujutut olisi tämän jälkeen jo selätetty. Voi vitsi. Onneksi siihen on nyt vielä hetki. :DD
