Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tämä on ihan hirveän hauska. :DD Voi tätä mielikuvaa Nellystä ja Sonjasta ottamassa yhteen, ja Nellystä vielä latelemassa sellaisia käskyjä osoittaa mahdottomat tehtävät ohjelmasta, että Sonja ei vain voi voittaa tätä sotaa. Nellyllä on kyllä epäreilu tapa argumentoida… :DDD Vai kyllä se Sonja voi kaksikin luokkaa mennä, ei haittaa yhtään. :DD Ajatus tällä tavalla simppailevasta Sonjasta, joka ei voi myöntää hävinneensä sodan jo, on myös hauska. Harvoinpa saa nähdä Sonjan inttämässä. 😀 Kylläpä sekin osaa!
Olen niiiiin toivonut, että Sonja vielä kisaa. Luulisi, että olisin eniten innoissani siitä. Olenkin innoissani, mutta kyllä vain vieläkin enemmän olen innoissani hauskasti kerrotusta tarinasta. Aijje mitä tokastusta. 😀 Ja Harri siellä taustalla katselee papereita tyynesti. Onneksi Nelly jättää edes Harrin rauhaan helpon C:nsä kanssa! 😀
-
Ihanaa, että huomasit Marshallin uuden hepan. 😀 Musta on ihanaa, kun väki passaa vähän palloa toisilleen ja jollain tapaa noteeraa muiden mullistukset. Ja onhan se nyt omalla tavallaan hieno heppa oikeasti. Harrin kysymykset sen korvista on myös jotain tosi loogista. 😀 Olisinkohan itse luullut niitä pakkasen puremiksi nahkalerpakkeiksi, jos en harrastaisi virtuaaliheppoja ja sitä kautta näkisi muitakin heppoja kuin puoliverisiä ja suomenhevosia..? 😀
Enemmän kuin uudden hevosen huomioimisesta, tykkään tämän tarinan Marshallista. Marshall on ollut aluksi ihan todella rölli tyyppi, joka tuntui seisovankin yhtä suorana kuin rautakangen nielaissut. Hänen omissa tarinoissaan hän on nyt viime aikoina alkanut sulaa, ja se sulatus on ollut takuulla tarkoituksellista. Olet ihanasti tästäkin kärryillä. Nykymarshall osaa naurahdella ja vitsaillakin, vaikka varmasti puhuu vieläkin mieluiten vain kaikkein turvallisimmista aiheista.
-
Gunnar on kyllä munkin mielikuvissani ollut kuin joulupukki: sellanen hyväntahtoinen tyyppi. Tunnen hänet ehkä hieman paremmin kuin muut, koska Joosef elää samaa miljöötä. Koska tunnen Gunnarin taustoja, taivun uskomaan, että se torvi oikeasti luulee tekevänsä Camillalle palveluksen ja taitaa olla huolissaankin, ettei vain kävisi mitään. Tämä välittämisen tapa nyt vain on niin ahterista ja väärin. Se ei ole kurjaa edes pelkästään sen takia, että Camilla menettää Steffen ja syyn herätä aamulla. Se on tosi rasittavaa myös siksi, että inhoan sitä, miten joku aikuinen kuvittelee voivansa päättää toisen aikuisen puolesta, mikä hänelle on parhaaksi. Vanhemmat tekevät sitä lapsilleen (…joskus myös aikuisille lapsilleen…), mutta ai että kuinka epäreilua vääränlainen aikuisen ihmisen holhoaminen on hyvistä tarkoitusperistä huolimatta.
Ahdistaa. Ahdistaa Camillan puolesta, ja samalla ahdistaa tarinan puolesta. Camillalla on vielä työpaikka Hopiavuoressa, mutta riittääköhän se, ja tuntuukohan se edes enää ikinä hyvältä kun Steffe lähti? Pääsyy tarinalliselle ahdistukselleni on, että Camillan tarinaa on ihana seurata, vaikka se on kuinka synkkää. Camilla on erilainen hahmo kuin kukaan toinen. Vähän on myös oma lehmä tietenkin ojassa, koska tällä hetkellä kenenkään kirjoittajan tai hahmon tietämättä vain Camillalla on avaimet kädessään minun Oskarini ja Inarini tarinoihin.
-
No niin, ei aina voi onnistua. Olen kuitenkin onnellinen Paahtiksen puolesta, että sillä on Janna. Panin nimittäin saman merkille kuin Sonja. Niin kuin edellisen kisan ilo onnistumisesta, myös tämän kisan suru epäonnistumisesta on hillittyä, vaikka onkin olemassa ja vaikka varsinkin alussa harmittaa (ja hävettääkin) tosi kovaa. Taas ajattelen, että olispa itsekin yhtä zen. Jotkut kostaisivat hevoselle, ja sitten jotkut (…minä…) paiskoisin satuloita aivan hermona kyytiin ja päättäisin ties monettako kertaa, että ikinä en enää muuten yritä tätä uudestaan. Sille on ehkä siis syy, että Janna on kilparatsastaja enkä minä. :DD Joku Marshall voisi osata suhtautua yhtä rauhallisesti: tai siis näyttää ulospäin rauhalliselta, vaikka suututtaakin ja hävettääkin niin kuin silloin viimeksi, kun hän itse epäonnistui.
-
Jes! Onpa kivaa, että tuli palkinto, vaikka ei tullut ihan vielä finaalipaikkaa. Onnistumisia ne kaikki onnistumiset on siitä huolimatta, että joku toinen onnistuisi sillä kertaa paremmin kuin itse. Paahtis on saanut kuitenkin valtavasti kokemusta viime cupin ja tämän välissä, joten onkin ihan loogista, että niitä onnistumisia alkaisi pikku hiljaa tulla. Sitä paitsi onhan Jannakin kokeneempi.
Jannan kanssa olisi varmaan tosi kivaa olla kisareissuilla. En niin tarkoita edes sitä, miten Janna auttaa Niklasta, vaan tuntuu että Janna on muutenkin niin kuin kallio. Jännitystä ei ole, eikä edes räjähtävää riemua onnistuneesta suorituksesta. Kunhan todetaan, että noni, näin mentiin, ja haetaan ruusuke. Nuorelle hepallekin tekee varmana hyvää kun on tasaisen rauhallinen oma ihminen kaverina jännissä uusissa paikoissa ja hälinöissä.
-
Jannalla ja Paahtiksella on kyllä jännä kevät tulossa! On suunnitelmia ja unelmia, joita kohti pyrkiä. Onneksi Janna on tuollainen toiminnan ihminen, että lähtee etsimään vinkkejä vaikka sitten YouTubesta ja löytää treenauspuitteetkin kun ottaa asiakseen. Vitsi kun olisi yhtä aikaansaava itsekin.
Haet tässä muuten sanaa algoritmi, etkä alkometri. 😀 Hehe, arvaa käykö mulle näitä kans koko ajan. Varsinkin silloin, kun tuotan paljon puhetta. Eli siis kun pidän oppituntia. :DDD
-
Voi Harri. 😀 En tiedä, onko kuinka yleistä ajatella, että hepalla ratsastaminen on enemmän tai vähemmän satulassa istumista. Ainakin mä luulin niin muksuna ennen kuin todella ratsastin. Harri nyt on jo tehnyt vaikka kuinka oikeitakin juttuja hevosen kanssa, mutta en silti yhtään epäile, etteikö Nellyn valmennuksen jälkeen olisi kuka tahansa rättipoikki. Siinä on tyyppi, joka pistää hihat heilumaan… …muidenkin. 😀 Hevostermistöllisestä kielimuurista huolimatta Harri ei kuitenkaan vaikuta onneksi epätoivoiselta tässä, vaikka onkin poikki. Sitä paitsi loppuhan on supersöpö. Salieri, joka vaikutti kuin tehdyltä Sonjalle aluksi, taitaakin olla ihan Harrin kultapoika myös. Aww. 😀
-
Oi on se jännittävää, yksin ekaa kertaa maastoon lähteminen. Niklaksen ajatukset kuulostaa niin inhimillisiltä. Sitä pelkää tietenkin itsensä puolesta, vaikka on kuinka tuttu ja turvallinen hevonen, ja jännittäähän sen hevosenkin puolesta. Onneksi Niklakselle kuitenkin kävi ihan hyvin. Hän sai loppua kohti varmuuden siitä, että pärjää ihan itse. Luulen, että se on tälle hahmolle hyvin tärkeää kasvamisen kannalta: saada olla itsenäinen niin ihmisenä, ratsastajana kuin hahmonakin. Muakin jännitti, kun luin tätä ekan kerran. Pelkäsin, että kaikesta huolimatta sattuu jotain: jotain pientä, joka ei ole periaatteessa vaarallista, mutta joka säikäyttäisi Niklaksen niin ettei hän haluaisi enää hetkeen edes yrittää. Onneksi ei. Ekojen seikkailujen onnistuminen on tärkeämpää kuin myöhempien. Jos myöhemmin käy jotain, on edes se positiivinen kokemus pohjalla.
Maastot näyttää kyllä ihanilta. 😀 Ai kun saisi itsekin hoiperrella Hopiavuoresta maastoihin kunnon kiltillä hevosella ja päästellä varovaista laukkaa leveillä poluilla leutona pakkaspäivänä!
-
Noni! Onhan siinä eksoottinen heppa. Varmasti tulee vielä kommenttia. 😀 Sonja ehti jo uuden tulokkaan tapaamaan tarinassaan, mutta mitähän muut tästä sanoo? Meinaan itse en taitaisi tietää ainakaan moisista käppyräkorvista mitään, ellen harrastaisi virtuaaliheppoja, eikä Hopiavuoressa moni taida harrastaa sitä saati heppojen rotukirjojen ulkoa opettelua… 😀 Osa on varmaan niin kuin minä ja Eetu: pitää ruunikkoa puoliveristä hevosista absoluuttisesti kauneimpana ja pitää kaikkia eroja siihen nähden ennemminkin vikoina kuin erikoisuuksina. (Vaikka ei me kenenkään oikeasta hevosesta kumpikaan töräytettäisi, että onpa muuten ihme örkki.) Luulisi, että suurin osa muista osaa joko ihastella tai edes kiinnostua niin kuin Sonja tästä hetken päästä. 😀
En ihmettele yhtään, että Marshallin paluu ei ole pelkästään ihanaa ja vaaleanpunaista. Loppujen lopuksi Marshallilla ei ole päivissään paljoa täytettä. Hänellä on heppa ja parisuhde, ja siksi liikaa toimetonta aikaa ajattelemiseen. Ei toiminnan ihminen ole täysin onnellinen, ellei koe olevansa hyödyksi, eli tee työtä. Heppatallityö on Marshallille varmaan sellainen tuttu ja turvallinen työ, ja hän on selvästi kasvanut siihen pienestä ja tuntuu pitävän sitä unelma-ammattinaan. Luulenpa kuitenkin, että asiaan voi vaikuttaa myös Marshallin pieni maailma. Kaikki lapset haluaa olla opeja, kassantätejä, lakasin-lakasin-koneenkuljettajia, poliiseja ja palomiehiä, koska eivät ole vielä nähneet, mitä kaikkea muuta ihminen voi olla. Marshallillakaan ei kai ole ollut paljoa vaihtoehtoja. Omassa firmassahan sitä itsekin kesätyönsä tekisi, jos iskällä tai äitillä olisi ollut moinen perheyritys. 😀 Voipa sekin pieni mahdollisuus olla toteutunut tässä, että Marshall on oikeasti sattunut juuttumaan juuri täsmälleen haaveammattiinsa jo vuoden vanhana ilman valinnanvaraa: niinkin on kuulemma joskus käynyt. Marshall on kuitenkin näistä hahmoista ainoa, joka ei ole koskaan valinnut hevosia. Jopa Oskari lopulta valitsi, kun oli tehnyt syrjähyppynsä jalkapallon kanssa.
Mutta nyt aloitetaan kevään kirjoittajakoulu. Ettet kuvittele olevasi huono, voitaisiin listata juttuja, joissa olet hyvä ja jotka osaat.
– repliikit teknisesti (tämä on viimeksi oppimasi juttu)
– repliikit sisällöllisesti ja murteellisesti
– kappaleiden rakentaminen
– virkkeiden rakentaminen
– juoni
– henkilöhahmot; omat ja muiden (tässä olet kehittynyt muuten harppauksin koko ajan)
– päähahmojen omat äänet + erityinen salakähmäisen oloinen ulkopuolinen kertoja
– reagointi ja improvisaatio
– noin tuhat muutakin juttua; listaan kyllä lisää jos tarvitKevään kirjoittajakoulun aiheeksi tarjotaan relatiivipronomineja. Niitä on kaksi: ”joka” ja ”mikä” ja niillä on toisistaan poikkeavat tehtävät. Kun opettelee ulkoa seuraavat kaksi sääntöä, osaa käyttää relatiivipronomineja. Säännöt eivät ole sataprosenttisen aukottomat, mutta 99,999 prosenttia tapauksista menee oikein näillä. Jos relatiivipronominit eivät kiinnosta, tulee muistaa, että kirjoittajakoulu on täysin vapaaehtoinen. :DDD
1. Sana ”joka” (joita, jolla, jonka jne: taipuva) viittaa edelliseen sanaan.
Mun silmiin osuu relatiivipronominit, joita käytetään väärin. (-> Relatiivipronomineja käytetään väärin.)
EI: Sain sängyn mummolta, joka on päästä vedettävä. (-> Mummo on päästä vedettävä.)2. Sana ”mikä”(taipuu kans) viittaa koko pilkkua edeltävään lauseeseen.
Jotkut laittaa ne relatiivipronominit oikein, mikä auttaa mua lukemaan tekstin loppuun asti. (->Relatiivipronominien oikein laittaminen auttaa mua.)
EI: Tuossa mun vieressä nukkuu mun Taavi-koira, joka on ärsyttävä juttu, kun en saa itse enää nukkua. (-> Nyt Taavi on se ärsyttävä juttu. Jos me vaihdetaan joka-sanan tilalle mikä, Taavin nukkuminen mun vieressä on ärsyttävä juttu.)Miten relatiivipronominit ihan käytännössä oppii?
1. Kirjoita tarina.
2. Paina ctrl + f ja kirjoita ”joka”.
3. Tarkista jokaisessa kohdassa, onko nyt oikein, että näissä kohdissa viitataan edelliseen sanaan.
4. Tee sama haku sanalle ”mikä” ja tarkista viittaukset
5. Toista muutamassa tarinassa, niin tapaukset syöpyvät kovalevylle. 😀Seuraavassa Kirjoittajakoulun jaksossa joudumme valitettavasti siirtymään isojen poikien monimutkaisiin juttuihin, koska toistuvat pikkujutut olisi tämän jälkeen jo selätetty. Voi vitsi. Onneksi siihen on nyt vielä hetki. :DD
-
Minä puolestani näen, että työ, jota rakastaa, on elämässä yksi kantavista voimista samalla tavalla kuin esimerkiksi perhe tai harrastuksetkin. Olisi kamala ajatus palata töihin raskaiden juttujen päälle, jos työ olisi vain viikonloppujen odottamista. (Okei: se on kamalaa ilman raskaita tapahtumiakin, jos se on vain viikonloppujen odottamista; sellaisia töitä tuli tehtyä opiskeluaikoina.) Kun kokeee hommansa mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi, tottahan siinä välillä hymyilyttää. Ei kenenkään työ (tai elämä) ole koko ajan maailman ihaninta. mutta ne hetket kun saa toisen käsittämään, mitä ratsastuksellista (tai vaikka esseenkirjoituksellista) on yrittänyt tässä nelkytviis minuuttia avata, tuntuuhan se kivalta.
-
Nellyn pakoajatukset ovat niin inhimillisiä. Ei olisi ihme jos Nelly, vapaa sielu, kokisi kaiken tämän jälkeen olevansa loukussa. Ehkä tilanne tosiaan paranisi, jos karauttaisi asuntoautollaan auringonlaskuun? Ei tarvitsisi nähdä aina samaa pihaa ja samoja seiniä, joiden sisäpuolelle on ehtinyt kuvitella jo lapsensa. Ei tarvitsisi olla miljöössä, jossa ei ikinä saa olla rauhassa. Ei tarvitsisi nähdä sitä Eetuakaan, jonka on nyt pettänyt tällä tavalla.
Onneksi Nelly on ryhtynyt kiipeämään kuopastaan. Tässä vaiheessa pelotti, että hän ihan totta muumioituu säänkyynsä. Luulenpa, että etenkin maailman energisille Nellyille on haitaksi muumioitua sänkyynsä. Se olisi varmaan ennemminkin hidastempoisten pohdiskelijoiden sopiva parantelupaikka.
-
Onhan se nyt komea heppa, se Salieri! Se herättäisi ehdottomasti minunkin huomioni. Ei ole minusta ollenkaan ihme, että Lyydiankin silmä lepää siinä. Salieri on hyvinhoidetun ja arvokkaan näköinen ja käytökseltäänkin niin hieno ja hillitty. Jos olisin Lyydia, haistaisin siinä myös rahan. Onhan se nyt ihan toista kuin vaikka nuo haassa meitä alati tuijottavat työhepat Skotti ja Uuno.
Ihanaa, että Lyydiakin saa tässä kontaktin tallin väkeen. Me varmasti kaikki muistetaan se, miten hankalaa on päästä hahmollaan piireihin edes sen yhden moikkaustutun vertaa ellei joku auta. 😀 Sitten kun sen ekan tutun saa, alkaa rullata.
Saataisiinpa me joskus taas kuulla Nellyn puolelta valmennuksesta. 😀 Onkohan ote yhä sama reipas ja positiivinen kuin ennenkin, vai harhaileeko ajatus vielä.
-
Jes, Nelly alkaa kömpiä kuopastaan!!
-
Ensimmäinen ajatukseni tästä tekstistä oli, että onpa tämä hieno palvelus Nellyn kirjoittajalle. Laitat Sonjan kutsumaan Nellyn takaisin talliin ja arkeen sellaisella tavalla, johon hän ei todennäköisesti sanoisi ei. Itselläni ainakin olisi Nellyn kirjoittajan asemassa nimittäin vaikeuksia saada kirjoitettua hahmo takaisin hommiin yksin. Tämä apu oli musta kiltisti tarjottu.
Tietenkin Nellyn tuominen hommiin edistää myös Sonjan ja siinä sivussa muidenkin tarinaa. Varsinkin nyt kun Mortti on tullut, jotenkin mä entistä enemmän toivon että Nelly (tai joku, vaikka Simo) saisi puhuttua Sonjan kokeilemaan sitä kisoissa joskus. 😀 Sonja vaan on niin kisavastainen. Toisaalta hän ei näytä tarvitsevan kisoja motivaattorina kehittymiselle, joten hevostarina etenee vallan mainiosti ilman niitäkin. Musta on vain ihana odottaa ja toivoa. 😀 Mitä jos käykin niin, että Harri hurahtaa moiseen, kun on jo hurahtanut heppoihinkin… :DD
Otsikko sai mut odottamaan kyllä vähintään kihlausta. 😀
-
Mitenhän se Janna tällaiseen reagoi? Yleensä tarina menee niin kuin ala-asteella opettajan valvonnassa ja pakottamana: toinen pyytää anteeksi ja toisen pitää antaa anteeksi. Nyt kuvioon ilmestyy sellainen mutka, jota yleensä ei ole. Olisiko tämän nimi jokin ehdollinen anteeksianto? Tämä mutka antaisi tilaa Nellyn ja Jannan suhteen kehittymiselle — oli se sitten parempaan tai pahempaan suuntaan. 😀
-
Niklas ei petä mua tässä! Vaikka hänestä harvoin huokuu marshallmainen asiantuntemus, hän on kuitenkin käytännön tyyppi ja looginen ajattelija. Ajatuksen harhailuineen ja lapamietintöineen kaikkineen koen tämän ihan super hahmouskollisena tekstinä. Niklas, arjen sankari.
Niklaksen puolesta on myös helppo hurrata näin sekä lukijan että kanssakirjoittelijan näkökulmasta. Hänessä on uskottavat inhimilliset vikansa, jotka eivät kuitenkaan tee hänestä toimintakyvytöntä edes silloin, kun on enemmän tai vähemmän tosi kyseessä. Joskus mua harmittaa, että toistaiseksi ei ole oikein olemassa aikuisille suunnattua heppakirjallisuutta, ja että nuorten heppakirjojen juonet on aina samaa mystisen mustan orin saamista omaksi ja päähenkilötytön muuttoa yhä uudelleen uudelle paikkakunnalle vailla ystäviä. Niklas olisi varmaan se hahmo, josta lukisin aikuisten heppakirjan. Se käsittelisi varmaan Niklaksen arkisia urotekoja tähän tapaan, ja sen huipentuma voisi olla vaikka ihkaokea menestys kisamatkalla…
-
Aika titaaninen tyyppi se Janna on, sitä minä vaan. Varmaan juoksisin pakoon häntä koipien välissä, jos Nelly tinttaisi mua kuonoon. Jannapa tarttuu sen sijaan härkää sarvista. Sekin kertoo paljon Jannasta, että hän menee hakemaan sopua, eikä jatkamaan nyrkkeilymatsia ja haastamaan riitaa. 😀 Vaikka sellaista en koskaan odottanutkaan, sillä olet jo tutustuttanut mut Jannaan paremmin!
-
Ihan hir-vee-tä! Olen ennenkin tämän sanonut, mutta koska kamera kääntyi taas sisäänpäin tätä lukiessa sanonpa taas: ikinä en kiinny kenenkään toisen omistamaan eläimeen. Se voidaan viedä pois ihan koska tahansa, ihan kuinka lopullisesti hyvänsä. Musta tässä erityisen raastavaa onkin loppu: että elämä alkaisi niin kuin Steffeä ei ikinä olisi ollutkaan. Se on kauheinta, mitä voi olla, koska muiden elämät todella menevät niin. Kukaan ei jaksa surra toisen menettämää örkkiä, oli se sitten koira, heppa tai hamsteri, loppujen lopuksi kauhean pitkään. Pian muiden silmissä kaikki on normaalia, vaikka toisen koko elämä lähti pois. Yritä siinä sitten itse käydä tallilla, jatkaa hommia, jutella, elää, mitä tahansa. Kun tallissa ei ole enää sitä melkein-omaa heppaa, eihän siellä ole enää mitään, ja kaikki on ihan eri tavalla. Ei silloin näe muiden hevosia haassa kevättä kohti pitenevissä illoissa. Näkee vain, että siellä ei ole sitä yhtä hevosta enää.
Lisäksi epätietoisuus on kamalaa. Vähän niin kuin jos koira karkaa, eikä sitä enää löydy. Sitä miettii aina, että kuolikohan se, nappasikohan sen joku, kärsiköhän se, kärsiiköhän se yhä, tuleekohan se joskus vielä sieltä. Ajattelen, että kuoleman lopullisuuskin olisi parempaa kuin epätietoisuus. Vaikka Steffe ei karkaakaan, ja vaikka se menee johonkin Gunnarin katsomaan paikkaan, ei edes silloin Camilla voi luottaa sen olevan varmasti onnellinen ja terve siellä.
Inhoan sitä, että just Camilla menetti hevosensa. Toisaalta jos se olisi ollut joku, joka ei välitä yhtä paljoa, tai joka ei olisi pedannut lähtöä yhtä kauan, ei se tuntuisi samalla tavalla luettuna miltään. Toivottavasti se Steffe sieltä vielä joskus tulisi, tai jokin ihan toinen heppa. Camillalla on nimittäin varmasti vielä kerrottavaa ravimaailmasta.
-
Lyydia on kyllä oikeasti mielenkiintoisin ilmestys vähään aikaan. Sanoin tästä jo, mutta musta on kerta kaikkiaan kutkuttava ajatus ympätä yhteen tietty ylimielisyys ja hienostelevuus sekä ystävällisyys. Samastun Lyydiaan yhtäkkiä ihan hirvittävän vahvasti. Mulla on vaikeuksia toimia ns normaalisti ihmisten kanssa ja tulkita, mitä muut ajattelee ja mitä ne musta haluaa. Kun muut alkaa kuiskia Lyydiasta, ajattelenpa tietäväni just miltä hänestä tuntuu. Nyt jo ajatus siitä tuntuu tosi pahalta. Lyydia yrittää olla kunnolla: antaa tippiä ja kaikkea niin kuin hänen mielestään kuuluu. Muiden mielestä se on varmaan aivan supererikoista. Olisinpa nähnyt Tiituksen ilmeen.
Kun kyseessä ei ole oikea ihminen, en oikeasti osaa päättää, miten Lyydiaan suhtautuisin. Hän on toisaalta kävelevä vitsi, mutta samalla pelottava. Mielikuvitusmaailmassa mua huvittaa, miten pihalla hän hevosestaan on, ja samalla kauhistuttaa, koska Lyydioita on oikeastikin! Vitsit kun vähän hellittäisi töissä. Oikein palan halusta päästä painelemaan Lyydian nappuloita omalta osaltani hahmoineni. En malttaisi millään odottaa, että väki ehtii reagoimaan hänen touhuihinsa. Tämä on muutenkin niin kuin telkkarisarjaa. Haluan seuraavan jakson. Minun täytyy saada tietää HETI, tuleeko tästä kaikesta katastrofi, vai muuttuuko Lyydia oikeaksi hevosihmiseksi? Toisaalta jos tietäisin, se pilaisi tarinan seuraamisen minulta.
-
Janna on kyllä aika muikkeli. En nimittäin itse tohtisi kyllä palata, kun joku hullu akka kävisi kimppuun. :DD Laittaisin jonkun muun siirtämään hevoseni pois ja luikkisin pakoon. Mutta eihän meidän Janna nyt sellaisia. Vaikka Jannalla on rankkoja kokemuksia taustallaan, hän on selviytyjä ja puskenut läpi pahemmastakin. Välillä erehdyn tulkitsemaan Jannan heikoksi, sillä tarjoat usein vastapelaajalle lohduttajan roolia. Se on kuitenkin ihan selvästi virhetulkinta. Janna ei ole se, joka lähtisi pakoon, mikä on hyvä, sillä eihän hän varsinaisesti ole tehnyt mitään muuta väärää kuin käynyt hermoille. Janna saattaa sopertaa ja näpertää ohjia, mutta herramunjee, monella ei olisi kanttia marssia Nellyn eteen tai edes suunnitella moista urotekoa!
-
Jokaiselle on hevosensa. 😀 Jos pitäisi valita näistä kahdesta, mun hevonen olisi varmaan Salieri. Luulen, että se johdattaisi mua seikkailuihin metsissä ja pusikoissa Morttia luotettavammin. Sonja ajattelee kuitenkin kehityksen kautta. Jos haluaa oppia uutta, Sonjan tilanteessa Mortti on ihan varmasti just oikea valinta. Sonja näyttää ajattelevan Harrinkin ratsastusta oppimisen kautta: Salierin kanssa on helppo jäädä paikoilleen junnaamaan. Harrista en tietenkään voi tietää, koska poikkeuksia on paljon, mutta yleensä tallille opetettujen puolisoiden ykköstavoite ei kuitenkaan ole kehittyminen ja oppiminen, vaan ennemminkin ensin mieliksi tekeminen, sitten mukana pysyminen ja hyvällä säkällä hauskanpito. 😀 Salierin kanssa on helpompi pysyä Mortin ja Sonjan perässä kuin toisella Mortilla olisi.
Joka tapauksessa: on siinä vain kaksi upeaa hevosta. Molemmat on eri tavalla mahtavia ratsuja. Olen kateellinen. Salainen unelmani on vieläkin, että joskus tulisi aika hankkia hevonen, ja silloin olisi varaa valita juuri se itselle paras, eikä tarvitsisi tehdä kompromisseja. Taisin valita väärän ammatin sellaiseen unelmaan. 😀
-
Olen joskus jutellut muiden harrastajien kanssa hahmonrakennuksesta. Olen silloin yrittänyt kovasti selittää, että oleellista ei ole vain se, mitä hahmo tekee, vaan myös ja etenkin se, miten hän sen tekee. Kun hahmo rummuttaa sormillaan pöytää, tekeekö hän sen sormenpäillään vai kynsillään? Sellaiset pikkujutut tekevät hahmosta ihmisen, vaikka ne vain tietäisi itse, eikä toisi suoraan esiin. Silloin ne näkyvät tekstissä kuin huomaamatta. Se, laittaako ihminen kengät telineeseen, siististi telineen viereen, hujan hajan lattialle vai jättääkö jalkaansa, kertoo jotain hänestä. Niin kuin vaikka se, palauttaako hän ostoskärryt kaupassa paikoilleen, tai pureeko vai nuoleeko tuuttijätskiä. Alusta asti tyyliisi on kuulunut tällaisten elävien yksityiskohtien kertominen. Niiden ansiosta tuvan ilmankin voi haistaa ja maistaa: lukija kokee siis enemmän kuin pelkät tapahtumat.
Valitset myös hyvin sellaisia hahmoja ja tapoja, jotka voivat todennäköisimmin sopia yhteen. Kuvittelisin, että kengät siististi laittavaa väkeä olisivat etenkin Outi, Oskari, Heli ja Inari; heidän ohellaan vähintään kohteliaisuuden ja hyvien tapojen takia Sonja, Harri ja Marshall. Ne, joiden kenkiä joutuu väistelemään eteisessä, lienevät Eira, Herman tai Niklas, kun keskittyminen ja mielenkiinto kohdistuvat jo seuraavaan asiaan heidän riisuessaan kenkiään.
Nellyn paluu arkeen on musta pelottava. Satunnaisena vieraana ehkä kävelisin tupaan ja ajattelisin, että kaikki on hyvin. Hyväuskoisena tallilaisena puolestaan yrittäisin vähintään vakuuttaa itselleni, että kaikki on palaamassa normaaliksi: ei tässä mitään. Näin ulkopuolisena tarkkailijana, johon tapahtumat eivät todella vaikuta, taidan jotenkin odottaa vielä jotain romahdusta tai pelätä sitä etukäteen. Ihan kuin tämä olisi tyyntä myrskyn edellä ja olisi tulossa vielä jokin pelottava Grande Finale.
-
:DD Talli ja tallin rytkyt! Marshall on tallillakin musta verrattaen tyylikäs, joten varmaan se näyttää ihan prinssiltä arkivaatteissa. Meinaan että jopa mun kaltaisessa varpusessa ero on huikea riippuen siitä, olenko menossa koirapuistoon vai töihin.
Mua viehättää se kohta, kun Marshall on jo menossa käsi ovenkahvalla, mutta kääntyykin vielä tupaan. Siinä tuntuu kiteytyvän se hidas ja hiljainen muutos, joka Marshallissa on tapahtunut. Hän ei ole muuttunut röllistä sosiaalisuuden huipentumaksi — se olisi outoa — mutta tuntuu kuitenkin paitsi selviytyvän, myös viihtyvän tuvassa. Se ei ole rölleille mikään pikkujuttu, kun muiden seura alkaa vetää puoleensa niin paljon, että tulee tehneeksi vielä kunniakierroksen tuvassa.
Samalla, kun viet Marshallin tupaan, saat myös (etenkin Nellyn kautta) juorut liikkeelle. Vaikka väki ei voi suoranaisesti vaikuttaa Marshallin hevosjuttuihin, arvaa vaan kihiseekö hahmot uteliaisuudesta! Ihan varmana reissun aikana yksi pääpuheenaiheista on se, millaisen hepan se Marshall tuo, mitenhän sen arki sitten tallissa lähtee, onkohan se joku ultimate russian barbie style arabi, mitenhän Niklas nyt sitten Arlekinin kanssa… 😀 Osa hahmoista on hyviä juoruilemaan, ja varmaan kaikki spekuloimaan. Hahmojen kiinnostuksen herättämällä herätätät myös ainakin mun kiinnostuksen. Tavallaan annat mahdollisuuden kirjoittaa aiheesta, ja myös paremman mahdollisuuden reagoida hevoseen sitten kun se todella lopulta tulee. Kun hahmoilla on ennakko-odotuksia, hevosella on mahdollisuus täyttää ne tai pettää ne: olla juuri sellainen, kuin tyypit kuvittelivat, tai ihan erilainen, sopia heidän mielestään Marshallille tai olla sopimatta. Tarjoat myös aikaa tuoda esiin vaikkapa kateutta Marshallia kohtaan, innostusta uudesta hevosesta, tai vaikka vain ystävällistä odotusta.
Olet muuten tainnut syväoppia repliikkijutut. 😀 Pian täytyy keksiä sinulle uutta hommaa.
-
Nellyllä ja Hellolla on jotenkin niin suloinen ystävyys. Ihan tunnen sen. Siitä tulee mieleen ne pari mun omaa kaveria, jotka voi esimerkiksi koskea muhun ilman että se tuntuu pahalta. Kun Nelly kertoo Hellosta, osa mun ajatuksista ja tuntemuksista nousee tekstin tapahtumista, mutta osa nousee siitä, miten voin kuvitella itseni näiden parin rakkaimman kaverin kanssa sekä Nellyn että Hellon rooliin. Sekin miellyttää mua hienkilökohtaisella tasolla, miten hyvin ymmärrät Helloa näissä rauhallisemmissa tarinoissa. Sen pää toimii pitkälti niin kuin mun, vaikka sen ratkaisut ovatkin erilaisia kuin mun. Kun joku ymmärtää Helloa, tuntuu kuin joku voisi ymmärtää myös mua.
Nellyn suhtautuminen suruun ja menetykseen on mielenkiintoista. Nelly on kova, äänekäs ja aktiivinen tyyppi: erilainen kuin samassa tilanteessa oleva Eetu. Nellyn reaktiot ovat isompia ja dramaattisempia. Nytkin aluksi hän paiskautui sänkyyn ja vessaan pääseminenkin oli taistelu. Hyvin nopeasti hän kuitenkin tuntuu kampeavan itsensä jaloilleen ja siirtyvän seuraavaan vaiheeseen suruaan. Nellyllä seuraava vaihe näyttää olevan viha ja sen purkaminen puuhasteluun — ja väkivaltaan! Pihassa Eetu puolestaan paiskii töitä niin kuin aina ja on tavallistakin hiljaisempi ja jäykempi. Veikkaisin, että loppujen lopuksi Nelly on se, joka toipuu nopeammin näistä kahdesta. Hän kuitenkin osoittaa tunteitaan eri tavoilla ja päästää ne ulos, eikä haudo niitä talikonvarressa.
Janna-reppana on niin kurjassa paikassa. Hän osoitti aiemmin empatiaa Eetua kohtaan ja yritti ihan leipää talliin tuomalla konkreettisesti auttaa. Eetu tietää, että Janna on empaattinen tyyppi. Nelly puolestaan näki Jannan itsekkäänä ja itsekeskeisenä, ja se oli puhdas vahinko. Hellon oletinkin ottavan Nellyn puolen, siis sen verran kuin Hello viitsii edes puoltaan valita, ja sanovan muutaman vitsin. Hyvä, että Nelly kuitenkin ajattelee ja pyörittelee tekoaan. Jannan saama läpsäys oli kieltämättä (TARINASSA!!) viihdyttävä ja siitä on poikinut jonkin verran asiaa, mutta vaikka Nelly on vihainen ja surullinen, hän ei ole sydämetön.
-
Helin kokemukset taitavat vaikuttaa Heliin niin, että hän tietää montaa muuta paremmin, mitä sanoa tai tehdä. Tai ehkä hän tietää sen, ettei voi oikein sanoa tai tehdä mitään, mikä auttaisi! Nelly ei taida tietää näistä asioista mitään (kun ei tiedä vielä sitäkään, että Heli on ruotsinope) mutta vaistoaa sen silti ihan joka aistillaan. Nuoskan kaltainen hetken harhautus voi tehdä Nellylle tosi hyvää. Saisi edes hetkeksi jonkin sortin serotoniiniannoksen. 🙁
Helinkin puolesta toivoisin, että Heli ja Nelly lämmittävät välejään. Kun Heli lakkasi käymästä tuvassa, hän häi hieman syrjään, kun ei kuule kaikkia juoruja ja juttuja. Hänellä oli ennen kaikkea Sonja kaverinaan, mutta olisi hyvä olla lisänä muita. Nelly asuu ja elää tuvassa ja on kova työntämään lusikkaansa ihmisten soppaan (ja myös soppaansa ihmisten lusikoihin). Hän pystyy olemaan rauhallisellekin hahmolle se ponnahduslauta, jonka kautta pääsee vaikka kuinka huimiin ihmissuhdeseikkailuihin niin halutessaan.
