Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Keskustassa mainostetaan tällaista hiihtoratsastusjuttua. Mua huvittaisi ihan hirvittävästi kirjoittaa Uuno, Eira ja Niklas sinne häviämään. Mitä sanoo Marshall?
Haluaako joku muu tulla? 😀 Jos joku on paria vaikka. Hellosta saa ainakin maailman epäurheilullisimman parin, joka ratsastaa liian hitaasti ja varmaan kaatuu suksillakin noin neljäkymmentäkaksi kertaa. Hän lähtee voimakkaalla suostuttelulla. Muut mun hahmot ei taida olla sellaisia, että olisivat suostuteltavissa. Osku ehkä tarkoin rajattujen hahmojen lahjottavissa.
-
Kiipesin tallin vintin raput jättiläismäinen kahvasta kannettava termospullo mukanani. Tiesin, että vintilläkin oli jossain kahvinkeitin, mutta oli ihan hyvä, ettei sitä käytetty. Siinä ei tainnut olla automaattista virran katkaisua, ja vaikka olisi ollutkin, olisin pelännyt koko ajan oikosulkua, jos se olisi jätetty yksin sinne keittämään. Toki nykyinen järjestely tarkoitti, että jonkun oli useamman kerran päivässä haettava tuvasta kahvia, ja kun äiti ei ollut enää Allun kanssa meillä, se joku olin yleensä minä. Vintin vähän reunoiltaan vuotava ja kahvan ympäriltä klaapuuntunut ovi ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä tuttu näky.
Kun avasin kevyesti narahtavan oven, vintiltä rappuihin asti kuuluva puheensorina katkesi niin kuin olisin kantanut vaikka asetta enkä kahvia. Monen monta silmäparia käännähti katsomaan saman tien minua. Vaikka en mielestäni herkästi hermostukaan, minusta alkoi tuntua kuin olisin taas peruskoulussa ja minun pitäisi pitää viiden minuutin esitelmä Tuntemattomasta sotilaasta luokan edessä.
”Päivää taloon”, sanoin, kun en muuta keksinyt.
”Mooi…” kuului hiljaa nurkasta, mutta en nähnyt, puhuiko Janna vai Eira.Kun en oikein tiennyt mitä sanoa, kävelin vain kengät jalassa pienen seinään kiinnitetyn keittiön ääreen ja nostin termospullon tasolle. Otin tyhjästä pullosta kiinni ja otin jo askeleita takaisin ovea kohti, mutta pysähdyin sitten kuitenkin.
Nojatuolille oli nakattu viltti. Siinä istui Heli, joka oli pudottanut kengät jaloistaan tuolin eteen ja istui jalkojensa päällä käpertyneenä kuin kissa. Hänellä oli takki jalkojensa yllä ikään kuin peittona. Levitettävällä kulmasohvalla istui kansaa takit yllään: oli Sonjaa, Jannaa, Eiraa, Outia, Helloa. Hermanilla oli jopa pipo ja hanskat. Vain Harri näytti tarkenevan takitta, mutta hänellä olikin hiukset siihen malliin lytyssä, että taisi olla rankka ratsastus takana ja viilentyminen menossa.
”Oikiastansa… Haittaako jos minä jään tänne hetkeksi?” kysyin.
”On tämä mallihin menny”, Hello parahti. ”Isännän pitää kysyä lupa tallissa olemiseen–”
”Ei tietenkään”, Sonja sanoi Hellon päälle ihan niin kuin hän ei olisi mitään elämää sohvan käsinojalla pitänytkään.Jätin tyhjän termospullon seinän viereen ja istuin ainoaan paikkaan, joka oli vapaa: kulmasohvan kulmaosaan, jota jokainen normaali ihminen tietenkin tavallisesti vältteli. Siinä oli kaikkein huonoin istua. Sitä paitsi jouduin olemaan lähempänä muita kuin oikeasti edes halusin. Polveni kosketti sekä Jannan että Outin polvea. Onneksi hartioille oli enemmän tilaa.
Kun istuin, Eira hautautui saman tien tarkoituksellisesti vasten sohvan selkänojaa kauempana ja kaivoi kännykkänsä esiin. Muutkin olivat hetken hiljaa ja räpyttelivät silmiään, mutta sitten Janna rykäisi.
”Niin. Niinku molin sanomas, niin reeni kuluki tosi hyvin. Mentihin siis koko rata jo periantaina ja äsköön viälä uurestaan.”
”Noni!” Sonja sanoi ilahtuneena. ”Mä vähän ehdin nähdä sitä loppua siinä kun me lämmiteltiin.”
”Joo. Näytti kyllä hyvältä. Vaikka en mä sillä lailla osaakaan katsoa kuin Sonja”, Harri sanoi.Siitä keskustelu luojan kiitos jatkui. Aluksi se oli omituisen virallista: vain yksi puhuja oli äänessä kerrallaan. Muutamien puheenvuorojen kuluttua muut tuntuivat onneksi jo unohtavan läsnäoloni ja keskustelu hajosi useammaksi pienemmäksi ja päällekkäiseksi. Siinä vaiheessa kun Marshall kapusi vintille koiranpentua raahaava Niklas perässään, puheensorina kuulosti jo ihan siltä kuin aina. Eirakin säntäsi pystyyn ja kiskoi Niklaksen epämukaville ruokailutuoleille kanssaan nurkkaan ihan yhtä röyhkeästi kuin aina ja alkoi piirtää käsillään ilmaan jotain kaaviota, joka näytti valmentajan esittelemältä pelitaktiikkasuunnitelmalta esimerkiksi jalkapallossa tai jääkiekossa.
Suurilta osin puheenaiheet koskivat tietenkin hevosia. Minä ainoastaan kuuntelin. Tuntui kuin olisin ollut jossain vankilan eristysosastolla ja palannut sivistyksen pariin: en ollut ollenkaan perillä enää tallin kuvioista. Ilmeisesti Nelly oli jo käynyt ratsastamassa, tai ainakin ollut ilman hevosta maneesilla, Janna taisi suunnitella kilpailemista, Niklaskin, ja Marshall vältteli puhumasta kisoistaan juuri mitään edes kysyttäessä. Sonja vaikutti tyytyväiseltä upouuteen hevoseensa, Harri taisi olla oppinut ratsastuksen perusteet tehokkaasti ja Eiran pelisuunnitelma kuulostikin koskevan jalkapallon sijaan hiihtoratsastuskilpailuita, jotka hän oli päättänyt paitsi järjestää, myös voittaa ilmeisesti Niklaksen kanssa Niklaksen mielipidettä kysymättä. Hellokin taisi olla edistynyt Typyn kanssa ja tarjoili Helille pitelemäänsä keksikulhoa samaan tahtiin kuin Heli tarjoili hänelle koulutusvinkkejä käyttäen Surrea esimerkkinään.
Miten mukavalta tuntuikaan nojata sohvan selkänojaa liian ahtaassa kulmauksessaan ja kuulla ihmisääniä! Jotain tehdäkseni kumarruin tarttumaan pikku Kremiä kainaloista ja kiskomaan sen syliini. Tunsin Niklaksen katseen nurkasta, mutta hän ei sanonut mitään minulle. Krem sen sijaan puri minua ranteeseen ja heittäytyi selälleen käsivarrelleni läpsimään minua tassuillaan, kun kutitin ja puristelin sitä rinnasta ja kaulasta.
Ihan liian pian Sonja nousi paikaltaan sohvalta. ”Mut mun pitää kyllä nyt mennä jatkamaan hommia. Harri?”
”Joo. Lähdetään vaan.”
”Oi vitsi, mäki voisin kyllä lähtee maastoon ku on näin hyvä sää”, Outi haukotteli ja venytteli niin että huitaisi minua vähän ohimoon. ”Oottekste nyt tulossa vai ette? Niklas? Janna?”
”Niklas ei ehdi”, Eira ilmoitti.
”Ei kun kyllä me ehditään illallaki se testiajo, niin et jos mentäs?”
”Ai mäki?”
”No joo säki. Vai käyhän se? Outi?”
”Mikä testiajo?” Marshall kysyi.
”Ei mikää”, Eira ilmoitti niin, että Marshall ihan säpsähti.
”Joo tuu vaan Eira”, Outi sanoi. ”Mut nyt mennään tai tulee pimee.”
”Säki saat tulla. Sä voit lainata Jussia”, Eira lupasi Marshallille.
”Mä ajattelin kyllä mennä Jussilla”, Outi sanoi.
”Ai nii. No. Skotti ainaki on läski ja tarvii liikuntaa. Tai hei, sä varmaan saisit Typynki tottelemaan–”
”Entä mä?” Hello kysyi.
”Sähän just sanoit et sun pitää ehtii vielä pankkiin! Et sä oo tulossa!”Jutellessaan muut kiskoivat pipoja päihinsä ja veivät kuppeja pieneen keittiöön odottamaan käsin tiskaamista. Tuijotin niitä kuppeja, jotka eivät olleet täsmälleen sopivan kokoisia ja Combosta ostettuja, vaan alaspäin soukkenevia ja huteria ikealaisia, ja mietin, mikä ihme sai hartiani kiristymään taas. Kun Heli työnsi jalkansa kenkiin ja alkoi kiskoa takkia ylleen, käsitin.
”Niin tuata…” sanoin ja kaikki hiljenivät samalla tavalla kuin huoneeseen aiemmin astuessani.
”Kyllä säkin saat Jussilla tulla”, Outi sanoi epäröivästi minulle käsi ovenkahvalla. ”Mä voin ottaa sen Skotin…”
”En minä joukkohon lähäre. Meen Oskarin kaas kattomahan sen maneesin pohojan. Mutta… Jos tulisitta kumminki sisälle? Seuraavalla kaffikerralla?”Sanojani seuranneen hiljaisuuden aikana Sonja ja Harri, Marshall ja Janna sekä Hello ja Eira vilkaisivat toisiaan. Sitten Sonja rikkoi hiljaisuuden vain hieman jähmettynyt hymy suupielissään.
”Me ollaan ajateltu, että te haluatte olla rauhassa nyt.”
”Johan täs on rauhas oltu. Tupa on niin hiliaanen.” Niin hiljainen kuin joku olisi kuollut. ”Olis hyvä jos siälolis ihimisääniä. Mielikkiki aiva laihtuu kun ei oo kukaa purottelemas pullaa…”
”Selvä!” Hello kuittasi onneksi ennen kuin hiljaisuus ehti taas laskeutua. ”Noni! Liikettä! Pankki menee kiinni. Marshall, ota se kaffi siitä kantoon. Sä kuulit mitä Eetu sano: ei tarvi jäädyttää persustaansa enää täälä illalla niin mitä sillä täälä tekee? Hyh. Mulla onki ikävä tuoretta kahvia. Noni Eira, nyt joko väistät et mä pääsen tai meet sitte ite niitä rappusia jo–”Hello piti niin paljon elämää mennessään, että muutkin katoilivat ovesta luomatta minuun enää kiusallisia silmäyksiä. Kävelin sillä aikaa pienelle keittiöseinämälle ja aloin täyttää tiskiallasta lämpöisellä vedellä. Noita huonoja kuppeja ei sitten kai taas hetkeen käytettäisi.
”Ookko sä ny varmahan aiva kunnos?” kuului kuitenkin vielä ovelta, vaikka huoneen piti olla mielestäni jo tyhjä.
Vilkaisin Jannaa miettien nopeasti, kuuluisiko minun sanoa, että olen, vaikka en tietenkään voinut vielä olla.
”Kyllä minä päriään”, vastasin ja kaadoin sitruunanhajuista Fairya tiskialtaaseen. ”Viittikkö kattoa jottei Eira rupia kilipaalemahan maastos?”
”Joo. Me meemmä muutenki hitahasti”, Janna vastasi ja lähti kyselemättä sen enempää sellaisia kysymyksiä, joihin en vielä halunnut vastata.Ryhdyin pyörittelemään tiskiharjaa kupeissa ja nostelemaan pestyjä pienelle tiskipöydälle odottamaan huuhtelua. Kyllä tämä tästä, ajattelin. Oikeastaan taisin tarvita nyt ensiavuksi ihmisseuraa ja myös vähän unta. Voisin varovasti ehdottaa Oskarille, että hän tekisi muutaman aamuvuoron. Jos Camilla olisi komentamassa, Oskari ja Tiitus pärjäisivät aamuhommissa minun tilallani, ja minä voisin nukkua vaikkapa kolmena aamuna ja mennä herättyäni suoraan ratsastamaan. Kyllä, sen jälkeen täytyisi olla jo melko siedettävä olo, sillä olihan minulla paitsi mahtava talli, myös mahtava hevonen, eikä Nellykään tainnut olla sittenkään lähdössä vauvasta huolimatta.
-
Aina se ei ole valmius ja hiottuus, mitä kanssakirjoittajat arvostaa. 😀 Oli ilta, kun julkaisit tämän ja olin jo sängyssä lukemassa. Lähetin heti viestin Nellyn kirjoittajalle, että kato, ja sain jotain ihme huutomerkkejä vastaukseksi.
Sellainen vilpitön halu olla avuksi ilman mitään temppuilua on asia, joka koskettaa mua. Ei niinkään silloin, kun auttaminen on helppo itsestäänselvyys: nostan nyt nämä sun pudonneeet kolikot. Sekin on kivaa. Tässä Heli kuitenkin haluaa omalta osaltaan auttaa, vaikka se herättelee vanhoja muistoja. Hän tekee sen siitäkin huolimatta, että hänellä ja Nellyllä on ollut ihan vuodenvaihteeseen asti vaikeaa olla edes samassa huoneessa.
Pääasian ulkopuolellakin tarina on nyt jo onnistunut. Pikkujutut, kuten satulahuovan suoristaminen, kertoo Helin luonteesta tosi paljon. Se on jo vanhoille kirjoittajille tuttua, mutta uusille hyvä muistutus toistamatta silti millään tavalla samaa, tai olematta tarinan sijaan henkilöesittely. Hopiavuoren tupa puolestaan henkii autiutta ja outoutta yksityiskohtien, kuten kukan ja lehtien avulla. Heli vie sinnekin ihan hitusen kodikkuutta laittamalla kahvin päälle. Sitäkään ei joka hahmo tekisi. Ainakin mulle olisi vielä vuodenkin päästä vaikeaa keittää kahvia toisen kodissa, vaikka epäsuorasti olisikin sanottu, että saa.
-
Voi jos Eetu Sonjan ajatukset kuulisi… :DD Joskus mietin, että ymmärtääköhän hän, miten vaatimaton ja pieni Hopiavuori lopuksi onkaan jopa Suomen mittapuulla. Vaikka Eetu on nähnyt jonkin verran mualimaa isoja kisoja myöten, ja vaikka Jussi on majoitettu joskus kisaviikolla melkein kultaiseen karsinaan, aina vain Hopiavuori on jostain syystä paras paikka ja komein talli. Onkohan siinä jotain samaa kuin omien koirien tai kakaroiden näkemisessä suloisimpana?
Sonja on kuitenkin objektiivisesti ajatellen ihan oikeassa. Jos on rahaa, saa parempaa. Toisaalta ihan niin kuin Sonja ajatteli, suurimmalla osalla hahmoista on ollut tallilla useimmiten hyvä olla. Muakin vetää puoleensa ajatus tunnelmasta. Mutta mitäs nyt, kun se on ihan pilalla?
-
Jannan persoona taitaa olla siinä mielessä sellainen kuin minun, että ongelmia on kehitettävä ja vatvottava silloinkin, kun niitä ei oikeasti ole. 😀 Silloin joskus lapsuudessa, kun isä ei ollut kunnon isä, asia oli ehdottomasti todellinen ja traaginen ongelma. Nyt Jannalla ei ole akuuttia ongelmaa: isä oli ilmeisen kamala ja selvästi taakka, eikä enää aikoihin osa Jannan elämää, joten miksi vatvoa asiaa ja edes harkita isän ottamista takaisin? Sen kuin on vastaamatta viesteihin, kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen tarvinnut moista äijää mihinkään. Isähaava ei tietenkään parane täysin koskaan, mutta toisenlainen ihminen jättäisi sen jo menneisyyteen, kun enää isä ei ole uhka, eikä perheensä pettänyt välttämätön huoltaja lapselle. Näin ilmiselvää juttua en itse vatvoisi Jannan asemassa, mutta vastaavanlainen turha oman pään sisäinen rasittava jankkaaminen on mulle kuitenkin tyypillistä toimintaa. 😀 Mun jankkaus vain koskee esimerkiksi töitä: olen usein aika varma, että olen maailman surkein duunissani, mutta onneksi mun opiskelijat katkaisee sen kierteen aina sanomalla tai mulle spontaanisti jotain kilttiä.
Nuuti nyt putoaa tästä tarinasta jännästi kokonaan, ja se oli saagan alkuvaiheessa kuitenkin tapahtumat laukaiseva tekijä. Jannan päälle jäänyt murehtiminen kuitenkin voi selittää sitä. Jos Nellyn huuto ja mäiskäys katkaisi moisen ikivanhan murheen ennen kuin se punki enempää pintaan, on otettava uusi murhe esiin, koska niin tämä hahmo ilmeisesti toimii. Jotkut ihmisetkin oikeasti toimii niin. Luin, että ihmiskeho voi jäädä jotenkin koukkuun esimerkiksi huolestumisen tai surun tilaan ja ylläpitää sitä. Arkijutuista mullakin on siis sitä, vaikka Jannan murheet tuntuvat musta tällä hetkellä tosi vierailta.Hauskaa mäiskintää teillä kuitenkin oli Nellyn kanssa, vaikka oikeassa elämässä tämä olisikin aika hirveää! 😀
-
Paahtis on varmaan ihana voimavara Jannalle!! Kun edes ratsastus sujuu, maailma on hetken kuin hieman valoisampi, vaikka sitä ei sanotakaan tässä aivan suoraan. 😀 Musta on myös vieläkin niin tosi ihanaa, että Janna alkaa saamaan oikeita ystäviä tästä tarinasta. Ensimmäiset on aina vaikeimpia hankkia, ja olet tullut tosi taitavaksi tässä pelissä hirveän nopeasti! Vaikka Jannan ajatukset onkin synkkiä, eikä hän itse näe valoa, mä näen. On joku, jolle on voinut jakaa edes pienen palan kaikesta.
-
Oho! 😮 Väkivalta on aika dramaattinen ratkaisu, mutta samalla (FIKTIOSSA!!) aika siisti veto. En tiedä, olisinko uskaltanut kirjoittaa hahmoni tinttaamaan jonkun toisen omistamaa hahmoa kuonoon. 😀 Pelkäisin kauheasti, että pian luulevat MUN olevan vihainen, vaikka mun hahmo on. :DD
Mutta niin kuin Sonja, mäkin pidän Nellyn tuntoja aitoina ja uskottavina. Ai että. Olen itse ehdottomasti lyhytpinnainen tyyppi, ja jos olisin osunut Nellyn housuissa Jannan juttusille tässä tilanteessa, olisin varmaan raivostunut itsekin. Nelly näkee vain sen, mitä tapahtuu: ei sitä, mitä Janna ajattelee. En olisi tirvaissut kuonoon, mutta voin kuvitella, että olisin huutanut lujaa ja vähän tuupannut toisen hemmettiin minun portailtani itkemästä omia ”paljon minun ongelmiani vähäpätöisempiä” (siis kärsivän minun mielestä) juttujaan. 😀
Nelly ja Eetu suree kyllä tosi eri tavoilla. Mä näen Eetun tuolla: se nukkuu sohvalla, koska sillä on viimeinkin hetken rento olla kun se kuulee puheensorinaa nukkuessaan. Nelly taas on yleensä ollut sosiaalisesti lahjakkaampi ja seurankipeämpi, mutta nyt vetäytyy ja muiden naamat ärsyttää sitä. Toisaalta taas Nelly on aina ollut Eetua räiskyvämpi persoona, joten tottahan hänen surunsakin on näyttävämpää ja voi ihan hyvin muuttua raivoksi. Mutta mäkin odotan, mitä kaikkea tässä vielä käykään. Vaikka me suunnitelltiin tämä kuvio sillon jotain vuosi sitten, koko ajan tulee mullekin yllätyksiä!
-
Janna on kyllä kaiken kokenut. Ei ihme, että hän on empaattisena tyyppinä ajautunut sille alalle kuin on. Toinen mahdollisuus olisi varmaan ollut muutaman jutun kokemusasiantuntija. Kuinka paljon tragediaa yhden ainoan nuoren ihmisen maailmaan voikaan mahtua? 🙁
Lukiessani tätä tunsin vieraantuvani Jannasta hieman. Olen varmaan tosi epäempaattinen ihminen ja muut lukijat eivät välttämättä koe tätä näin, mutta mulle ajatus oman sisaruksen kohtukuoleman suremisesta on aika vieras. Mullakin oli kaksonen, jonka ilmeisesti listin äidin kohtuun. Kukaan meistä ei uhraa sille ajatustakaan. Miksi mä uhraisin, koska en ikinä tuntenut sitä? Epäilen, että kokisin samalla tavalla myös syntymättömästä pikkusisaruksesta. Ehkä lapsena olisin ollut kiukkuinen, kun on luvattu vauva eikä sitä tulekaan, mutta se siitä. Olisi tietenkin aivan täydellisen eri asia, jos tilanne olisi sellainen kuin Hermanilla: sisarus elää ja kasvaa mun kanssa, on jo olemassa, mutta kuolee sitten. Sellaisen yli en pääsisikään. Jannan suru tuntuu siis mun henkilökohtaisen ajatusmaailman vuoksi keksityltä, enkä usko tarinaan. Jos Janna olisi oikea ihminen ja avautuisi mulle näin oikeassa maailmassa, silloinkin tekisin epäempaattisen virhepäätelmän: olisin varma, että nyt haetaan huomiota ja ratsastellaan toisen tragedialla. (Eli näköjään mun ajatukset kulkisivat samalla lailla kuin Nellyn. Nellyä on just riepoteltu, eikä hän ole henkisesti vakain mahdollisin tyyppi, joten mitähän tämä nyt sitten kertoo musta…)
Jäin vähän siis kylmäksi. Nämä Jannan tragediat olisivat toimineet varmaan just mulle paremmin niin, että niitä olisi tullut yksi parin vuoden välein pinnalle, kun ne on kaikki niin isoja. Lukijoita on kuitenkin luojan kiitos monenlaisia, ja ihan sitten varmasti täällä on niitäkin, jotka ehkä empaattisempina elää ihan täysillä Jannan tuskan mukana.
-
“Nelly?”
“Mm?”
Mitä minun pitäisi tehdä Chain kanssa?
“Laukataanko?”Näin se kerrotaan! Noan tarinoissa on esiintynyt yksinäisyys. Hän on ihan sanoittanut sen kertojana: ei ole ketään, kenelle puhua. Chaille oli helppoa, mutta toisaalta vaikeaa. Tässä kerrot saman asian sata kertaa tehokkaammin ja vaikuttavammin. On ihmisiä lähellä: melkein voi kertoa huolistaan ja kysyä neuvoakin — mutta ei sitten kuitenkaan. Muilla on kuitenkin omat ongelmansa ja he ovat liian keskittyneitä niihin: parempi siis olla hiljaa, vaikka melkein jo puhuu.
Olisi saanut se Jesse kyllä tulla karsinoita siivoamaan. Vaikka hän on välillä ärsyttävää ja lapsellista seuraa ja sai Noankin hermostumaan TT:n aikaan, nyt hänestä voisi olla hyötyä. Karkeat no otat ja nussit -neuvot voisivat olla ihan paikallaan, ettei Noa jää reppana päänsä sisään. Oikea ihminen voi jäädäkin, mutta tässä kontekstissa sille hahmon tarinanjuonteelle seuraa nopea loppu, kun kukaan ei ole kuulemassa ja hämmentämässä soppaa.
Musta tässä tarinassa on kivaa se, että vaikka Noa koettaa piristää Nellyä, tällä kertaa Nellyn tarpeet ei kiilaa ylivoimaisesti Noan tarpeiden edelle. Nelly on hiljaa, mutta lopussa se ennemminkin haittaa Noaa itseään kuin aiheuttaa pelkkää suoraa säälin tunnetta. Just nyt Noalla on varmana kauhea asua Hopiavuoressa.
-
Santtu on niiiiin tunnollinen! Ja reppana, kun joutuu pärjäämään yksin jopa sairausjuttujen kanssa, vaikka ei sellaisesta kuuluisi teinin yksin huolehtia. Fifin ongelmat on kuvattu niin tarkasti, että varmana ne, joilla on enemmän heppakokemusta kuin mulla, voivat osata suoralta kädeltä sanoa, mikä ponin on. Santtu ei tietenkään itse tiedä: hoitaahan hän ekaa kertaa heppaa näin tiiviisti. Voisikohan sillä olla se hevosten aurinkoallergia..? Tai se, joka johtuu kesäiltaisin lentävistä pistiäisistä? Kun se kuitenkin menee tuolla noin lujaa onnellisena nyt kun on pikkuisen pakkasta. Se myös näyttää maagiselta, ihan kuin se olisi lapin taianomainen runoratsu. 😀
-
Kyllä jokaisella on aina omat murheensa. Oikeassa elämässä se on musta vaikeinta muistaa, koska en näe ihmisten päiden sisälle samalla tavalla kuin tarinoissa. Mulla on paha mieli Sonjan puolesta. Olen sanonut, että Sonjan mummu muistuttaa mua kauheasti Mommasta, ja meidän momma on kymmenisen vuotta vanhempi ja aivan tosi iso osa mun elämää. Elän aina vähän momman menettämistä näissä tarinoissa. Senkin olen huomannut, että kun on jo valmiiksi alamaissa, alkaa tulla kaikkia epäloogisiakin pahoja ajatuksia. Niin kuin Sonjalla tässä se outo syyllisyyden hetki, kun hän on toivonut, ettei Nelly olisikaan raskaana.
Me suunniteltiin Nellyn kirjottajan kanssa tätä tapausta pitkään. Me ei keskeytetty suunnitelmaa, vaikka Sonjan mummi kuoli, ja siitä on huono omatunto. Vaikka oikeassa elämässä katastrofit ei tapahdukaan siistissä järjestyksessä, nyt tuntuu vähän pahalta tämä stealing her thunder. Sonja ei saa millään tarpeeksi ansaitsemaansa huomiota, kun mäiskäistiin uutta kuolemaa perään heti kuukauden päähän. 🙁
-
Olet tullut tosi hyväksi tässä. En muista, olenko kertaa tai kahta enempää kirjoittanut ns. avoimista ja suljetuista lopuista yhteistarinoinnin kontekstissa. Kun aloitit tätä hommaa, suljetut loput olivat sinulle tyypillisiä. Toit Marshallin tilanteisiin muiden kanssa ja päätit tarinan siihen, että tilanne oli ohitse. Silloin muille jäi vaihtoehdoksi joko viitata tapahtuneeseen tai referoida se, jos he halusivat vastata. Nyt olet alkanut harrastaa enimmäkseen avoimia loppuja. Vaikka juoni on kokonainen ja draaman kaari täyttyy (siis niin paljon kuin se on ”toistaiseksi voimassa olevissa” tarinoissa edes mahdollista), kaverille jää tilaa vaikuttaa vielä lopputulokseen niin halutessaan. Kummassakaan tavassa ei siis ole mitään vikaa, ja luonnollisesti ne vuorottelevat tarinoissa, mutta mitä useampia avoimia loppuja jää, sitä todennäköisemmin taitaa saada peliseuraa. Kaverilla kun on vielä rajattomasti mahdollisuuksia, jos hän haluaa jatkaa tästä.
Kommentoin Jannalle, että Marshall toimii mielestäni itselleen epätyypillisesti lohduttajan roolissaan. Hätäilemättömän tuntuisesti saat tilanteen kuitenkin kirjoitettua niin, että tapahtumat sopivat sujuvasti Jannan kertomaan. Voi kyllä olla, että pidän Marshallia röllimpänä kuin hän oikeasti on. 😀 Se rölliyden vaikutelma on kuitenkin jopa vahvistunut viime aikoina. Nyt kun hän itse kertoo ajatuksiaan, olen ilmeisesti nimittäin alkanut samastua häneen nopeasti tarina tarinalta enemmän. Tässäkin kaikki ajatukset kuulostavat niin kovin tutulta yhtäkkiä, vaikka olin melko varma, ettei minulla olisi Marshallin kanssa juuri mitään yhteistä. On vähän outoa, kun kotiin tulee vieraita, ja sitä luottaa sosiaalisempaan puolisoon, että hän osaisi jutella oikealla tavalla oikeista asioista ettei vieras huomaa outoutta. Ja se, kun Janna on murheellinen pihalla: se pieni hetki, kun miettii, että mitäs nyt pitäisi tehdä. Marshall ajattelee vähän sitäkin, että on helpompaa vastata ja keskustella, kun saa hetken varautua ja miettiä, mitä sanoa. Jopa ihan lopussa näen itseäni. Kun tekee mieli sanoa, että kyllä sä mulle voit puhua, mutta ei sitten tule sanottua. Nyt tekisi mieli sanoa, että kyllä kai rölli röllin tuntee, mutta ilmeisesti ei ihan tunnekaan, jos on kertoja välissä. Outo homma! Marshallin persoona ei ole nimittäin muuttunut kertojan myötä miksikään.
-
Oih, olisipa munkin elämä tällaista. 😀 Tai siis olisinpa niin kuin Marshall. Kun mokaan jossain itselle oikeasti merkityksellisessä, vaikka pidän omasta mielestä huonon oppitunnin, olen ennemminkin vihainen itselleni. Jos joku tulisi siihen tyrskimään, en nyt käsiksi kävisi, mutta ehkä jättäisin ulos autosta jos oikein kirvelisi. 😀 Marshallin ajatukset näkevänä tuntuu, että olisi helpompaa tuntea häpeää ja osata erottaa, että ei se toinen ivallisesti naura. Sitähän naurattaa siksi, että jotkut mokat nyt vaan on hauskoja, ja ehkä Marshallin kärsiminenkin mokan takia on vähän hassua. Onneksi mokat kuitenkin lopulta haihtuu mielestä. Ensimmäisenä onneksi muiden mielistä. 😀
-
Mäkin haluaisin tarttua nyt Marshalliin. Mulla on tästä Marshallista ristiriitaisia tunteita. Katotaan, osaanko kertoa niistä tarpeeksi hyvin. Älä pelkää: tulossa on suurimmaksi osaksi posia. 😀
Aloitetaan roolituksesta. Se on tehty hyvin. Jannalla on raskas menneisyys, ja nyt on myös ystäviä kuuntelemassa sitä. Harmittelin aikaisemmin just sitä, että ketään hahmoa ei vielä oikeasti kiinnosta, vaikka Jannalla olisi herkullisia juttuja jaettavanaan. Nyt se tilanne on ohi. Janna on ollut tosi paljon tekemisissä varsinkin Niklaksen, mutta myös Marshallin kanssa, joten nyt hänellä on todella kuulijoita, joita kiinnostaa. (Siis hahmoja: meitä lukijoitahan on aina kiinnotanut!!) Kun Jannalla on nyt uhrin ja surijan rooli, tarvitaan joku lohduttajan rooliin. Marshall on siihen tosi hyvä ja luonnollinen valinta. Tästä pointsit!
Eri tyyppiset ihmiset kuitenkin hoitavat saman roolin (eli nyt lohduttajan) eri tavoilla. Hopiavuoressa on hahmoja, joille on luonnollista halata ystävää. Hello on ystävänhalaajatyyppi, Inarikin voisi halata paria läheisintä, muistaakseni Sonja on halaillut Heliä tai toisin päin (vai muistanko ihan väärin). Samassa lohduttajan roolissa toimiessaan esimerkiksi Oskari alkaisi halaamisen sijaan kertoa neuvoja ja varmaan kuolisi kauhusta, jos joku yrittäisi iholle. Eetu lohduttaisi kuuntelemalla ja vähän kiusaantumalla, ehkä käsivarresta taputtamalla. En kuvittele Marshallia sellaiseksi, joka hoitaisi roolinsa halaamalla. Niklaksen ehkä.
Tämä on joka tapauksessa minun kuvitelmistani huolimatta sinun Marshallisi. Teet nyt juuri niin kuin viime kommentissani olisin tahtonut ajaa sinut tekemään: otat hahmon, teet ratkaisuja ja itsevarmasti laitat sen tekemään niin kuin sinä tahdot. Jos käytös on Marsallin kirjoittajankin mielestä hahmolle epätyypillistä, se voi tehdä siitä huolimatta tosi hyvää sekä hahmolle että kirjoittajalle! Marshall on sellainen jäykkis, että se voi suorastaan kasvaa, kun sen laittaa vähäsen mutkalle välillä. Marshallin kirjoittajassa sinulla on puolestaan sellainen pelikaveri, että hän osaisi taatusti kirjoittaa hahmonsa balanssiin vaikka laittaisit sen tanssimaan venäläistä balettia. Se saattaa vaatia ajatustyötä, mutta tälle kirjoittajalle uskaltaa taatusti paukuttaa haasteita, ja tosi mielenkiintoisen haasteen syötitkin! Musta ainakin on hauskaa tehdä selitys sille, miksi mun hahmo käyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Kehityn kirjoittajana ja hahmo ihmisenä. Teit siis tästä näkökulmasta hyvän työn.
Lisäksi onhan tuo nyt suloista, niin kuin Sonja sanoi. 😀 Se suloisuus ei ole yksinään itse toiminnan ansiota, vaan sen, miten hienosti kuvailet kohdan. Halaus tuntuu Jannan tuntoaistin kautta asti.
Muuutenkin tässä on kekseliästä kielenkäyttöä aina mantteliinsa verhotusta koirasta lähtien. Tässä on taas yksi tarina, joka kannattaa korvamerkitä itselle kehittymisen seurantaa varten.
-
Sinulla on taito matkia hahmokohtaisia tyylikuvioita repliikeissä ja teksteissä. Se vaatii analyysitaitoja: että osaa purkaa vähäsen atomeiksi toisen puhetyyliä, jotta tunnistaa sen eri osat ja osaa sitten matkia tyyliä uusissa repliikeissä. Hopiavuoren hahmoista omaleimaisimmat (ja siten helpoiten matkittavissa olevat) puhetavat taitaa olla hyvin yleiskielisesti puhuvalla Marshallilla, vanhaa pohojammaata puhuvalla Eetulla ja jotain etelääsempää pohojammaata puhuvalla Jannalla. Näiden lisäksi sulta onnistuu muutkin: Niklas, jota en osaa paikallistaa yhtä tarkasti maantieteellisesti, Outin hillitty puhekieli, Nellykin paljon paremmin kuin multa… Paitsi puheen kielellisiä kuvioita, osaat tarkkailla myös tyypillisiä vuorojen pituuksia ja ajatuskulkuja. Niklas ja Marshall nyt on verbaaliselta viestinnältään kuin yö ja päivä, mutta tuhat kertaa hienovaraisemmatkin erot onnistuu. Nyt kun sulla on pilkut ja pisteetkin paikoillaan, sun dialogisi on priimaa. (Aika ruveta hiomaan uutta juttua ei kuitenkaan ole ihan vielä: nauti nyt voitostasi!)
Paitsi puhetta, myös yhteisöllisyyttä arvostan. Ai että, Niklaksella on oikein rikostovereita, ja nyt vihdoinkin toteutuu ne lasten yhteiset leikkitreffitkin. 😀
-
Älä ny oo tuan värinen. 😀 Marshall nimittäin miellyttää mua tässä jutussa kovasti. Taidan olla aika ilkeä ja kamala, mutta koska monialamestarit käy aina välillä mun hermoille, olen heti suopeampi niitä kohtaan kun ne vähän kämmääkin välillä eikä osaa joka lajista joka kerta kaikkea. Ennen kaikkea Marshallin oma sosialistaja on tehnyt hyvää työtä! Saisinkohan mäkin vuokrata sitä välillä, jos se saa meidän kaltaiset röllitkin oppimaan keskustelutaidon alkeita?
Mutta oikeasti. Mennään kevyeen hahmoanalyysiin. Marshallin pettymys on juuri sellaista, mitä odotinkin. Kun hahmot toimii mun odotusten mukaisesti, se tuntuu musta rauhoittavalta ja hyvältä: tunnen siis hahmon. Marshall on vähän nolona ja hinkkaa jotain jalustinremmejä, kun joku toinen olisi syyttänyt hevosta ja kolmas vellonut vaikka itsesäälissä. Uskon, että Marshall myös pääsee yli tällaisista jutuista suhteellisen nopeasti ja voi aloittaa uuden yrityksen. En usko, että hän kokee yhden kämmin määrittelevän häntä ratsastajana tai ihmisenä. Ehkä hän analysoi tarkasti, mikä meni pieleen, mutta ei jää makaamaan ja nyyhkimään lopputalveksi yhtä pikkukisaa.
-
Saat paljon aikaan yhdessä tarinassa: vitsi miten siistiä. Joka tyypillä on itsensä kuuloinen rooli tarinassa: Niklaksella tietenkin suurin, kun Janna on hänen ja Marshallin kanssa eniten tekemisissä ollutkin. Pidät myös taitavasti muita ikään kuin Jannan verkossa. Kun Janna liikkuu ja vaihtaa kuulumisia vähän kaikkien kanssa, hänen naamansa ja kuulumisensa ovat hahmoille tuttuja. Silloin yhteisiin juttuihin on tosi helppo lähteä arjessa ja Jannan kuulumiset kiinnostavat aidosti myös hahmoja meidän lukijoiden lisäksi.
Olenkohan outo, kun musta koirapuistopainit kuulostavat parhailta juhlilta ikinä? 😀 Yhdellä kaverilla on vain yksi koira ja muilla useampi, niin isommat kokoontumisajot tulee kyllä vietettyä koirapuistossa, kun ei kai kukaan normaali ihminen nyt koiratta kaveriaan tapaamaan mene..? :DD
-
Hö. Tämä teksti saa mun ulkotekstilliset huolet taas nostamaan päätään. Hopiavuori on ollut mun happy place, päiväuni, mielikuvitusmatkojen pääkohde jo ennen kuin julkaisin sen. Mitä jos se ei ole koskaan enää samanlainen onnen tyyssija? Ennenkin on nimittäin myrskynnyt, mutta ei tällä tavalla. Nouseekohan Nellyn silmät ja posket enää koskaan kuopilta?
-
Olen aina ajatellut, että Hopiavuoressa olisi varmaan ihana asua, jos ei kaipaisi siis niin hirvittävän paljon yksinäisyyttä ja omaa aikaa kuin minä. Olisi sikakivaa olla pohjimmiltaan sosiaalinen ja aina olisi juttukavereita. Olen tunnistanut kyllä Hopiavuoren suurimman ongelmankin: myös se sosiaalinen tyyppi haluaa joskus olla yksin ja rauhassa, eikä täällä sellaista oikein ole muualla kuin omassa makuuhuoneessa. Ellei joku pelmahda sitten sinnekin kasvupisteineen tai eksän huoneiden tyhjäyksineen tai jotain.
Noa on sosiaalisesti älykäs ja saa keskustelun useimmiten soljumaan. Samaa älykkyyttä hän musta ilmentää nytkin, kun yrittää pysyä poissa jaloista ja pyörittää arkea ja pyykkikonetta. Se on varmaan ainoa tapa auttaa. Näiden juttujen mainitsemisesta mulle tuli tosi hyvä olo taas. Jos mä eläisin kauhujani Hopiavuoressa, just sitä mä kaipaisin. Lisäksi lukijana odotin, että Noa osaisi ottaa oikean roolin, ja kun mun odotukset täytettiin, mulle tuli turvallinen olo. Nyt tämän jälkeen en tietenkään ihmettelisi, vaikka Noa reagoisikin jotenkin. Onhan tilanne nyt hänellekin tosi ahdistava, kun koti on harmaa ja ankea paikka! Kun tämä ikään kuin normaali reaktio on esitelty, myöhemmät mahdolliset purkaukset eivät enää ahdista mua ajatuksella siitä, että Noan perusluonne olisi jotenkin muuttunut. Koska ei se olisi: hänen senhetkinen tuulensa vain olisi!
-
Parhaansa se äiti yrittää! Sanotaan, että työ on paras lääke pettymyksiin ja suruihin. Siinä taitaa haiskahtaa vähän vanhanaikainen ajatus siitä, että suru ja laiskuus ovat heikoille, mutta on siinä jotain todenperäistäkin. Nelly tykkää työstään valmentajana. Mitä pikemmin hänet saadaan takaisin hommiin hänen kuntonsa mukaan, sen parempihan se Nellylle on. Ei ole niin aikaa murehtia turhia asian käsittelemisen lisäksi, ja ehkä näkee senkin, miten maailma jatkaa pyörimistään. Musta tarinan loppu onkin jo toiveikas. Ihan niin kuin Nellyn silmät eivät olisi enää niin lasittuneet, vaan hän jaksaisi katsoa äidin lisäksi vähän muitakin ja pyytämättä.
-
No hö! Nelly ja äiti puhuvat vähän eri kieltä. Veikkaan äidin vilpittömästi yrittävän auttaa ja ajattelevan, että häntä tarvitaan tällaisina aikoina. Nelly taas ihmettelee samoja juttuja kuin minä: miksi se äiti nyt tukkii Hopiavuoreen, kun siitä ei ole kuulunut, kun se ei ole muistakaan Nellyn elämänmullistuksista kiinnostunut? Nyt ajattelen, että ehkä äidin on ollut pakkokin antaa tilaa ja pysyä syrjässä. Nelly on rämäpää, joka ei äitiä kuuntele. Osa äitienkin neuvoista on roskaa ja aikuisen ihmisen on itse tehtävä päätöksensä ja vastattava teoistaan. Mutta ei Nelly kuuntele viisaitakaan neuvoja, kuten että älä nyt ratsasta vielä. Onneksi Nelly osaa sentään itselleen myöntää, että äiti on joskus oikeassa — ratsastamisesta tai kahvista ehkä. On meinaan tosi rankkaa olla niin paljon muita parempi ja viisaampi, ettei ole ikinä väärässä. 😀
Mä olen Nellyn syytöksistä myös ihan samaa mieltä kuin Noa. Joku syntipukki on oltava. Ellei oikeaa ole, sehän kuvitellaan. Joku voisi syyttää vaikka Jumalaa, joka vei julmasti lapsen. Nelly vaikka sitten Eetua, joka tässä mielentilassa ajatellen pakotti Nellyn kiintymään vauvaan, ja se kiintymyshän on kärsimyksen pohjimmainen syy.
-
Sait viimeksi runsaasti kehuja tunnelman luomisesta. Tällä kertaa saat kritiikkiä samasta asiasta. Olet nimittäin kehittynyt jo valtavasti tunnelman luomisessa, kunhan olet ikään kuin itse tekstin puikoissa. Saat luoda tilanteen, saat päättää yksaityiskohdat, ja yksityiskohdistahan tunnelma muodostuu.
Kun joku muu on kuitenkin puikoissa, tunnut säikähtävän. Noudatat tarinaa orjallisesti. Toistat uskollisesti sen yksityiskohdat: jokaisen sen tapahtuman. Et keksi omiasi. Se on turvallista. Et ainakaan astu kenenkään varpaille: et tee virheitä. Me emme kuitenkaan välitä virheistä: me välitämme siitä tunnelmasta. Vastaustekstien suhteen sinulla onkin siinä harjoittelemisen paikka. Osaat kyllä! Olen nähnyt. Luulen, ettet vain vielä uskalla. Se taas ei ole mitenkään nolo tai kauhea juttu. Hopiavuoren kaltainen tarinayhteisö on vielä loppujen lopuksi aika harvinainen paikka. Meidän kirjoittajistamme suurin osa harjoittelee tätä vasta täällä. Nyt on sinun vuorosi harjoitella.
Heitä siis pois pelko siitä, että teet virheen. Voit harjoitella vaikka näin:
– Kirjoita ensin ylös kaksi tai kolme päätapahtumaa toisen kirjoittamasta pohjatarinasta. Mitä vähemmän, sen parempi.
– Sen jälkeen kirjoita teksti. Älä kirjoita tekstiin mitään sellaista, minkä toinen on jo kertonut! Kerro pelkästään sellaisia asioita, jotka ovat lukijalle uusia.
– Kun hiot tekstiä, saat lisätä pieniä asioita, jotka toinenkin on kertonut tekstissään, mutta lyhyesti. Voit tehdä vaikka tarkan säännön, jos se auttaa: esim. että yhdessä kappaleessa saa olla korkeintaan kolme sanaa sellaisesta asiasta, jonka toinen on jo esitellyt.Tällä hetkellä kirjoitat raportin, et tarinaa. Raportti on tarkka ja uskollinen, mutta tarina onkin elävä mielenkiintoinen. Molemmilla tekstilajeilla on paikkansa. Tämä on tarinoiden paikka.
Kaikissa tarinoissa on jotain hyvää. Tietenkin myös tässä on, vaikka kommentista suurin osa on ollut nyt ohjeita kehittymistä varten. Tässä tarinassa hyvää on tietenkin se, että tavasta viis, osoitat taas halua ottaa muut huomioon, ja siitäkös täällä tykätään.
Toisekseen, tilanteesi ei ole millään tavalla ”toivoton”! Olet jo kehittynyt vastaustarinoissakin; omissasi kehitys tuntuu vain olevan huimempaa. Nyt vielä kun saadaan nämä balanssiin niin siitä lähtee!
Lisäksi tekstissä on myös viihteellisiä ja taiteellisia ansioita. Jos olisin editoijasi tai kustannustoimittajasi, kutistaisin varmasti Marshallin ja Niklaksen osuuden, koska se ei tuo lisää tarinaan. Tekisin siitä parin rivin pituisen, ellet tahtoisi lisätä siihen ihan omia uniikkeja juttuja ja tapahtumia. Omaa osuuttasi paisuttaisin: se on tekstin kolme viimeistä kappaletta. Radikaaleimmassa tapauksessa jättäisin jäljelle vain ne ja lisäisin niihin pelkän viitteen Niklakseen ja Marshalliin. Ne kiinnostavat lukijaa: niitä hän ei ole ennen kuullut.
Huomaa siis, että tässäkin tarinassa olet tehnyt hyvää työtä — siellä, missä kaikki ohjakset ovat käsissäsi. Olet taitava. Nyt on aika vain laajentaa taitoja. Olen saarnannut monelle samasta. Ota kiinni muiden hahmoista niin kuin ne olisivat ihan omiasi. Kun sinä kirjoitat niistä, sinä olet niiden jumala ja päätät ihan kaikesta. Vaikka vastaisit toisen omaan tekstiin, kirjoittamasi teksti on aina sinun. Sinulla on oikeus leikkiä vaikka kuinka rajusti kaikilla hahmoilla ja pitää niitä ihan kuin omiasi: se oikeus kirjoittajille luovutetaan, kun liitytään Hopiavuoren tarinaan. Älä pelkää rikkovasi hahmoja tai tarinoita. Kaikki ovat omalla tavallaan yhtä hyviä kirjoittajia, sinäkin tietysti, ja tiedät, että itsekin osaisit korjata pari pärkyyntynyttä hahmon saumaa tuosta vain. 🙂
-
On varmasti hyvä idea hakea Marshallin minäkertojaa. Hänen ulkopuolisen kertojansa on, kuten sanottua, omaleimainen ja erottuva, mutta samalla myös raskaine rakenteineen ja epäluotettavine kerrontatapoineen aika raskas. Marshallilla ei myöskään ole yhtä selväpiirteistä persoonaa kuin Niklakselle on kehittynyt, ja uskon sen johtuvan ainakin osittain kertojasta, joka keskittyy Marshallin ulkoisiin ominaisuuksiin, taustaan ja taitoihin. Olen iloinen minäkertojasta ja utelias näkemään, tuleeko Marshallin sisäinen maailma tällä kertojalla vielä paremmin esiin.
Marshall on tässä vaiheessa ainakin vielä melko neutraali. Jos se on tietoinen valinta, hänestä voi kehittyä noamainen tarkkailija, joka ei vältä tuoda julki mielipiteitään jokaisesta vähäpätöisestä seikasta. En olettanutkaan Marshallin olevan niin kuin joku Eira, joka on jotain radikaalia mieltä melkein joka asiasta! Kultainen keskitiekin on kuitenkin olemassa, jos aiot vielä tehdä kokeiluja. Marshallin mielipiteet saa esiin sillä, että miettii, miten juuri tämä hahmo reagoisi juuri näihin ärsykkeisiin. Niklas tulee esimerkiksi tässä puhumaan Marshallin päälle ja vähän niin kuin väittämään vastaan kisasuunnitelmissa. Olisin kuvitellut sen olevan Marshallista, hmm, jos ei ärsyttävää, niin ainakin häiritsevää. Olen ajatellut, että Marshallilla on tarve pitää ohjakset kädessään: myös siinä asiassa, että miltä julkisivu saa näyttää ja mitä asioita muille kerrotaan. Olen tehnyt oletuksen sen perusteella, että Marshall kontrolloi Niklasta niin huomiota herättävän vahvasti. Myöskään esim. vauvan menetyksen mainitseminen ei tässä aiheuta Marshallissa mitään tunteita. Ennemminkin pingviinimäisesti hiljaa seisomisessa on havaittavissa ihan pientä vaivaantumista.
Marshall ei kuitenkaan missään tapauksessa ole tässä mikään robotti tai huonosti kirjoitettu! Tarkoitus on vain antaa ajattelemisen aihetta, että onko ratkaisu harkittu ja kokeilu valmis. Marshall nimittäin esittää jonkin verran mielipiteitä. Hän on selkeästi helpottunut, kun keskustelu kääntyy kepeämpiin aiheisiin, ja sulavasta juttelusta päätellen ihan tykkää Jannan kanssa rupattelemisesta siinä määrin kuin vetäytyvä tyyppi vain voi. Hän yrittää tällä kertaa ajatella myös sitä, että Niklaksella voi olla omiakin mielipiteitä, vaikka hänhän se on taas kyytiä järjestelemässä omin päin. (Tästä seikasta voisin vähäsen taputtaa häntä päälaelle: hyvä poika.)
Tää on eka yritys Marshalliksi ja sellaisenaan tosi hyvä. Eikä neutraaliudessakaan ole siis yhtään mitään vikaa, jos se on tietoinen valinta! Aina uuden kertojan kanssa on kuitenkin matkaa kuljettavana ennen kuin hän tulee valmiiksi. Uuden projektin aloittamisen lisäksi arvostan taas kerran sitä, että viitsit kertoa tarinallisesti muille hahmojesi ohjelmasta ja mahdollistaa näin yhteisetkin hommat. Sitä paitsi mulle voi syöttää mitä tahansa dialogissa. Hepppasuunnitelmat eivät olisi mun mielestä kiinnostavin mahdollinen aihe maailmassa, mutta kun tyyppi kertoo ne toiselle, ihan fiiliksissähän minä niitä luen ja alan jo kannustaa näitä oman väen ratsukoitakin.
-
Onpa Lyydiassa mielenkiintoinen luonteenpiirteiden ja toimintatapojen yhdistelmä! Häntä voisi ehkä luonnehtia ystävälliseksi snobiksi. Lyydialla on käytöstavat kunnossa ja hän tuntuu kunnioittavan muita; jopa tallin isäntää, jonka tehtävä on siivota hevosenlantaa. Mielestäni Lyydia ei vaikuta tuntevan itseään varsinaisesti muita paremmaksi. Samaan aikaan hän on oppinut, että rahalla saa mitä vain, ja rahaa hänellä on. Ponissakin tärkeintä tuntuu tässä vaiheessa olevan sen tausta, jonka Lyydia kokee eksoottiseksi ja hyväksi. Poni on kuitenkin isobritannialainen, eikä Lyydia kutsu sitä nimeltä! Samalla hän on valmis heittelemään taas yhtä ihmistä rahatukolla, jotta saa sille hyvää hoitoa.
Lyydia lähestyy Amandaa ponin kanssa tässä vähän samalla tavalla kuin Santun äiti aikoinaan Santtua. Tässä sulle kulta poni: nythän olet onnellinen, eikö niin? Santtu vain tykkäsi poneista, Amanda ei! Lyydian lähtökohta kuitenkin oli tehdä Amanda onnelliseksi. Hän ei vain ihan tunne tytärtä ja tiedä, mikä hänet tekisi onnelliseksi. Mutta kun poni ei ollutkaan oikea vaihtoehto, niin ostetaan sitten se mopoauto, kulta.
Lyydian seikkailu tallilla on varmasti mielenkiintoinen. Mitähän käy, kun muut eivät näekään isobritannialaista, vaan tavallisen laiskanpuoleisen ponin? Onnistuvatkohan muut näkemään Lyydian ystävällisyyden ja omanlaisensa hyväsydämisyyden rahan heiluttamisen takaa? Entäpä Amanda: onkohan hänellekin tarinan edetessä vielä sija Hopiavuoren hevostallilla?
-
Hyvä hyppy. 😀
Ei saisi koskaan kommentoda kirjoittajaa, vaan vain tekstiä, mutta mokataan se periaate nyt heti alussa. Olen ennen sanonut, että sinulla on taikavoima, joka saa hahmot elämään. Arvaa olenko yrittänyt analysoida, mikä se on. En ole saanut siitä kiinni. Kun Eetu nauroi maneesissa, mulle yhtäkkiä välähti, että osa sitä taikavoimaa ei löydykään tekstistä, eikä sitä voi oppia lukemalla romaaneita niin kuin mä yritän oppia. Sulla näyttää olevan nimittäin kyky tarkkailla eläviä ihmisiä ja panna merkille niiden toimintaa eri tavalla kuin monella kirjoittajalla. Mä en olisi itse i-ki-nä hoksannut naurattaa Eetua. En siltikään, vaikka tämä teksti sai mut ajattelemaan mun omia menetyksiä ja sitä, miten itsekin nauraa surun keskellä. Kun on surua, se ei tarkoita, että joka sekunti on mieli ihan maassa. Sellaiset oivallukset on niitä, jotka saa mut hämmästelemään joka tekstissä sun ihmishahmojasi.
Eetun nauru on myös yksityiskohta, joka saa harmauden tuntumaan harmaammalta. Tunnet sen periaatteen, että pimeä ei näytä pimeältä, ellei jossain ole valoa: kylmäsävyinen maalaus näyttää aina vain kylmemmältä, kun laittaa siihen vähän lämpöä.
(Sanoinko jo, että on hieno yksityiskohta. Vai tuleeko se ilmi siitä, miten kommentoin sitä kaksi kokonaista kappaletta? :D)
Tallin kiusaantuneen, ahdistuneen, omituisen tunnelman kuvaus toimii muhun myös. Se saa mut levottomaksi. Nelly voi todistaa, että jo ennen raskautta, kun tätä koko juonta suunniteltiin yhdessä, aloin hokea, että mitä jos Hopiavuori menee pilalle. Mitä jos sen kodikas tunnelma on ikiajoiksi tiessään? Mitä jos en enää ikinä saa lukea kevyestä vitsailusta tuvassa? Ja ennen kaikkea: mitä jos juoni on kirjoittajille liikaa: mitä jos kirjoittajat eivät erota hahmoja kirjoittajista, tai mitä jos kokemus on liian lähellä jonkun omaa? Jopa lukiessani tätä keksittyä tunnelman kuvausta olen ihan kauhean huolissani. Se on erinomaisesti kirjoitettu — ja saa sen sekä omien huolieni takia vatsani vääntämään.
Ikuisuusblokista huolimatta kirjoitat hyvin. Kirjoittajille sanotaan usein kohteliaisuutena, että sun pitäisi kirjoittaa kirja. Mutta ihan totta: sitten kun esikoisromaaniasi saa ennakkotilata, niin kerro. Mulle tarinoissa ihan kaikkein tärkeintä on hahmot, joita voin rakastaa ja vihata. Juoni voi olla suorastaan mätä tai puuttua, kunhan hahmot ovat sellaisia, että haluan tietää niistä kaiken. (Ja luonnollisesti varastella matkan varrella kaikki hyvät oivallukset ihmisten kuvaamisesta.)
