Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Minä puolestani näen, että työ, jota rakastaa, on elämässä yksi kantavista voimista samalla tavalla kuin esimerkiksi perhe tai harrastuksetkin. Olisi kamala ajatus palata töihin raskaiden juttujen päälle, jos työ olisi vain viikonloppujen odottamista. (Okei: se on kamalaa ilman raskaita tapahtumiakin, jos se on vain viikonloppujen odottamista; sellaisia töitä tuli tehtyä opiskeluaikoina.) Kun kokeee hommansa mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi, tottahan siinä välillä hymyilyttää. Ei kenenkään työ (tai elämä) ole koko ajan maailman ihaninta. mutta ne hetket kun saa toisen käsittämään, mitä ratsastuksellista (tai vaikka esseenkirjoituksellista) on yrittänyt tässä nelkytviis minuuttia avata, tuntuuhan se kivalta.
-
Nellyn pakoajatukset ovat niin inhimillisiä. Ei olisi ihme jos Nelly, vapaa sielu, kokisi kaiken tämän jälkeen olevansa loukussa. Ehkä tilanne tosiaan paranisi, jos karauttaisi asuntoautollaan auringonlaskuun? Ei tarvitsisi nähdä aina samaa pihaa ja samoja seiniä, joiden sisäpuolelle on ehtinyt kuvitella jo lapsensa. Ei tarvitsisi olla miljöössä, jossa ei ikinä saa olla rauhassa. Ei tarvitsisi nähdä sitä Eetuakaan, jonka on nyt pettänyt tällä tavalla.
Onneksi Nelly on ryhtynyt kiipeämään kuopastaan. Tässä vaiheessa pelotti, että hän ihan totta muumioituu säänkyynsä. Luulenpa, että etenkin maailman energisille Nellyille on haitaksi muumioitua sänkyynsä. Se olisi varmaan ennemminkin hidastempoisten pohdiskelijoiden sopiva parantelupaikka.
-
Onhan se nyt komea heppa, se Salieri! Se herättäisi ehdottomasti minunkin huomioni. Ei ole minusta ollenkaan ihme, että Lyydiankin silmä lepää siinä. Salieri on hyvinhoidetun ja arvokkaan näköinen ja käytökseltäänkin niin hieno ja hillitty. Jos olisin Lyydia, haistaisin siinä myös rahan. Onhan se nyt ihan toista kuin vaikka nuo haassa meitä alati tuijottavat työhepat Skotti ja Uuno.
Ihanaa, että Lyydiakin saa tässä kontaktin tallin väkeen. Me varmasti kaikki muistetaan se, miten hankalaa on päästä hahmollaan piireihin edes sen yhden moikkaustutun vertaa ellei joku auta. 😀 Sitten kun sen ekan tutun saa, alkaa rullata.
Saataisiinpa me joskus taas kuulla Nellyn puolelta valmennuksesta. 😀 Onkohan ote yhä sama reipas ja positiivinen kuin ennenkin, vai harhaileeko ajatus vielä.
-
Jes, Nelly alkaa kömpiä kuopastaan!!
-
Ensimmäinen ajatukseni tästä tekstistä oli, että onpa tämä hieno palvelus Nellyn kirjoittajalle. Laitat Sonjan kutsumaan Nellyn takaisin talliin ja arkeen sellaisella tavalla, johon hän ei todennäköisesti sanoisi ei. Itselläni ainakin olisi Nellyn kirjoittajan asemassa nimittäin vaikeuksia saada kirjoitettua hahmo takaisin hommiin yksin. Tämä apu oli musta kiltisti tarjottu.
Tietenkin Nellyn tuominen hommiin edistää myös Sonjan ja siinä sivussa muidenkin tarinaa. Varsinkin nyt kun Mortti on tullut, jotenkin mä entistä enemmän toivon että Nelly (tai joku, vaikka Simo) saisi puhuttua Sonjan kokeilemaan sitä kisoissa joskus. 😀 Sonja vaan on niin kisavastainen. Toisaalta hän ei näytä tarvitsevan kisoja motivaattorina kehittymiselle, joten hevostarina etenee vallan mainiosti ilman niitäkin. Musta on vain ihana odottaa ja toivoa. 😀 Mitä jos käykin niin, että Harri hurahtaa moiseen, kun on jo hurahtanut heppoihinkin… :DD
Otsikko sai mut odottamaan kyllä vähintään kihlausta. 😀
-
Mitenhän se Janna tällaiseen reagoi? Yleensä tarina menee niin kuin ala-asteella opettajan valvonnassa ja pakottamana: toinen pyytää anteeksi ja toisen pitää antaa anteeksi. Nyt kuvioon ilmestyy sellainen mutka, jota yleensä ei ole. Olisiko tämän nimi jokin ehdollinen anteeksianto? Tämä mutka antaisi tilaa Nellyn ja Jannan suhteen kehittymiselle — oli se sitten parempaan tai pahempaan suuntaan. 😀
-
Niklas ei petä mua tässä! Vaikka hänestä harvoin huokuu marshallmainen asiantuntemus, hän on kuitenkin käytännön tyyppi ja looginen ajattelija. Ajatuksen harhailuineen ja lapamietintöineen kaikkineen koen tämän ihan super hahmouskollisena tekstinä. Niklas, arjen sankari.
Niklaksen puolesta on myös helppo hurrata näin sekä lukijan että kanssakirjoittelijan näkökulmasta. Hänessä on uskottavat inhimilliset vikansa, jotka eivät kuitenkaan tee hänestä toimintakyvytöntä edes silloin, kun on enemmän tai vähemmän tosi kyseessä. Joskus mua harmittaa, että toistaiseksi ei ole oikein olemassa aikuisille suunnattua heppakirjallisuutta, ja että nuorten heppakirjojen juonet on aina samaa mystisen mustan orin saamista omaksi ja päähenkilötytön muuttoa yhä uudelleen uudelle paikkakunnalle vailla ystäviä. Niklas olisi varmaan se hahmo, josta lukisin aikuisten heppakirjan. Se käsittelisi varmaan Niklaksen arkisia urotekoja tähän tapaan, ja sen huipentuma voisi olla vaikka ihkaokea menestys kisamatkalla…
-
Aika titaaninen tyyppi se Janna on, sitä minä vaan. Varmaan juoksisin pakoon häntä koipien välissä, jos Nelly tinttaisi mua kuonoon. Jannapa tarttuu sen sijaan härkää sarvista. Sekin kertoo paljon Jannasta, että hän menee hakemaan sopua, eikä jatkamaan nyrkkeilymatsia ja haastamaan riitaa. 😀 Vaikka sellaista en koskaan odottanutkaan, sillä olet jo tutustuttanut mut Jannaan paremmin!
-
Ihan hir-vee-tä! Olen ennenkin tämän sanonut, mutta koska kamera kääntyi taas sisäänpäin tätä lukiessa sanonpa taas: ikinä en kiinny kenenkään toisen omistamaan eläimeen. Se voidaan viedä pois ihan koska tahansa, ihan kuinka lopullisesti hyvänsä. Musta tässä erityisen raastavaa onkin loppu: että elämä alkaisi niin kuin Steffeä ei ikinä olisi ollutkaan. Se on kauheinta, mitä voi olla, koska muiden elämät todella menevät niin. Kukaan ei jaksa surra toisen menettämää örkkiä, oli se sitten koira, heppa tai hamsteri, loppujen lopuksi kauhean pitkään. Pian muiden silmissä kaikki on normaalia, vaikka toisen koko elämä lähti pois. Yritä siinä sitten itse käydä tallilla, jatkaa hommia, jutella, elää, mitä tahansa. Kun tallissa ei ole enää sitä melkein-omaa heppaa, eihän siellä ole enää mitään, ja kaikki on ihan eri tavalla. Ei silloin näe muiden hevosia haassa kevättä kohti pitenevissä illoissa. Näkee vain, että siellä ei ole sitä yhtä hevosta enää.
Lisäksi epätietoisuus on kamalaa. Vähän niin kuin jos koira karkaa, eikä sitä enää löydy. Sitä miettii aina, että kuolikohan se, nappasikohan sen joku, kärsiköhän se, kärsiiköhän se yhä, tuleekohan se joskus vielä sieltä. Ajattelen, että kuoleman lopullisuuskin olisi parempaa kuin epätietoisuus. Vaikka Steffe ei karkaakaan, ja vaikka se menee johonkin Gunnarin katsomaan paikkaan, ei edes silloin Camilla voi luottaa sen olevan varmasti onnellinen ja terve siellä.
Inhoan sitä, että just Camilla menetti hevosensa. Toisaalta jos se olisi ollut joku, joka ei välitä yhtä paljoa, tai joka ei olisi pedannut lähtöä yhtä kauan, ei se tuntuisi samalla tavalla luettuna miltään. Toivottavasti se Steffe sieltä vielä joskus tulisi, tai jokin ihan toinen heppa. Camillalla on nimittäin varmasti vielä kerrottavaa ravimaailmasta.
-
Lyydia on kyllä oikeasti mielenkiintoisin ilmestys vähään aikaan. Sanoin tästä jo, mutta musta on kerta kaikkiaan kutkuttava ajatus ympätä yhteen tietty ylimielisyys ja hienostelevuus sekä ystävällisyys. Samastun Lyydiaan yhtäkkiä ihan hirvittävän vahvasti. Mulla on vaikeuksia toimia ns normaalisti ihmisten kanssa ja tulkita, mitä muut ajattelee ja mitä ne musta haluaa. Kun muut alkaa kuiskia Lyydiasta, ajattelenpa tietäväni just miltä hänestä tuntuu. Nyt jo ajatus siitä tuntuu tosi pahalta. Lyydia yrittää olla kunnolla: antaa tippiä ja kaikkea niin kuin hänen mielestään kuuluu. Muiden mielestä se on varmaan aivan supererikoista. Olisinpa nähnyt Tiituksen ilmeen.
Kun kyseessä ei ole oikea ihminen, en oikeasti osaa päättää, miten Lyydiaan suhtautuisin. Hän on toisaalta kävelevä vitsi, mutta samalla pelottava. Mielikuvitusmaailmassa mua huvittaa, miten pihalla hän hevosestaan on, ja samalla kauhistuttaa, koska Lyydioita on oikeastikin! Vitsit kun vähän hellittäisi töissä. Oikein palan halusta päästä painelemaan Lyydian nappuloita omalta osaltani hahmoineni. En malttaisi millään odottaa, että väki ehtii reagoimaan hänen touhuihinsa. Tämä on muutenkin niin kuin telkkarisarjaa. Haluan seuraavan jakson. Minun täytyy saada tietää HETI, tuleeko tästä kaikesta katastrofi, vai muuttuuko Lyydia oikeaksi hevosihmiseksi? Toisaalta jos tietäisin, se pilaisi tarinan seuraamisen minulta.
-
Janna on kyllä aika muikkeli. En nimittäin itse tohtisi kyllä palata, kun joku hullu akka kävisi kimppuun. :DD Laittaisin jonkun muun siirtämään hevoseni pois ja luikkisin pakoon. Mutta eihän meidän Janna nyt sellaisia. Vaikka Jannalla on rankkoja kokemuksia taustallaan, hän on selviytyjä ja puskenut läpi pahemmastakin. Välillä erehdyn tulkitsemaan Jannan heikoksi, sillä tarjoat usein vastapelaajalle lohduttajan roolia. Se on kuitenkin ihan selvästi virhetulkinta. Janna ei ole se, joka lähtisi pakoon, mikä on hyvä, sillä eihän hän varsinaisesti ole tehnyt mitään muuta väärää kuin käynyt hermoille. Janna saattaa sopertaa ja näpertää ohjia, mutta herramunjee, monella ei olisi kanttia marssia Nellyn eteen tai edes suunnitella moista urotekoa!
-
Jokaiselle on hevosensa. 😀 Jos pitäisi valita näistä kahdesta, mun hevonen olisi varmaan Salieri. Luulen, että se johdattaisi mua seikkailuihin metsissä ja pusikoissa Morttia luotettavammin. Sonja ajattelee kuitenkin kehityksen kautta. Jos haluaa oppia uutta, Sonjan tilanteessa Mortti on ihan varmasti just oikea valinta. Sonja näyttää ajattelevan Harrinkin ratsastusta oppimisen kautta: Salierin kanssa on helppo jäädä paikoilleen junnaamaan. Harrista en tietenkään voi tietää, koska poikkeuksia on paljon, mutta yleensä tallille opetettujen puolisoiden ykköstavoite ei kuitenkaan ole kehittyminen ja oppiminen, vaan ennemminkin ensin mieliksi tekeminen, sitten mukana pysyminen ja hyvällä säkällä hauskanpito. 😀 Salierin kanssa on helpompi pysyä Mortin ja Sonjan perässä kuin toisella Mortilla olisi.
Joka tapauksessa: on siinä vain kaksi upeaa hevosta. Molemmat on eri tavalla mahtavia ratsuja. Olen kateellinen. Salainen unelmani on vieläkin, että joskus tulisi aika hankkia hevonen, ja silloin olisi varaa valita juuri se itselle paras, eikä tarvitsisi tehdä kompromisseja. Taisin valita väärän ammatin sellaiseen unelmaan. 😀
-
Olen joskus jutellut muiden harrastajien kanssa hahmonrakennuksesta. Olen silloin yrittänyt kovasti selittää, että oleellista ei ole vain se, mitä hahmo tekee, vaan myös ja etenkin se, miten hän sen tekee. Kun hahmo rummuttaa sormillaan pöytää, tekeekö hän sen sormenpäillään vai kynsillään? Sellaiset pikkujutut tekevät hahmosta ihmisen, vaikka ne vain tietäisi itse, eikä toisi suoraan esiin. Silloin ne näkyvät tekstissä kuin huomaamatta. Se, laittaako ihminen kengät telineeseen, siististi telineen viereen, hujan hajan lattialle vai jättääkö jalkaansa, kertoo jotain hänestä. Niin kuin vaikka se, palauttaako hän ostoskärryt kaupassa paikoilleen, tai pureeko vai nuoleeko tuuttijätskiä. Alusta asti tyyliisi on kuulunut tällaisten elävien yksityiskohtien kertominen. Niiden ansiosta tuvan ilmankin voi haistaa ja maistaa: lukija kokee siis enemmän kuin pelkät tapahtumat.
Valitset myös hyvin sellaisia hahmoja ja tapoja, jotka voivat todennäköisimmin sopia yhteen. Kuvittelisin, että kengät siististi laittavaa väkeä olisivat etenkin Outi, Oskari, Heli ja Inari; heidän ohellaan vähintään kohteliaisuuden ja hyvien tapojen takia Sonja, Harri ja Marshall. Ne, joiden kenkiä joutuu väistelemään eteisessä, lienevät Eira, Herman tai Niklas, kun keskittyminen ja mielenkiinto kohdistuvat jo seuraavaan asiaan heidän riisuessaan kenkiään.
Nellyn paluu arkeen on musta pelottava. Satunnaisena vieraana ehkä kävelisin tupaan ja ajattelisin, että kaikki on hyvin. Hyväuskoisena tallilaisena puolestaan yrittäisin vähintään vakuuttaa itselleni, että kaikki on palaamassa normaaliksi: ei tässä mitään. Näin ulkopuolisena tarkkailijana, johon tapahtumat eivät todella vaikuta, taidan jotenkin odottaa vielä jotain romahdusta tai pelätä sitä etukäteen. Ihan kuin tämä olisi tyyntä myrskyn edellä ja olisi tulossa vielä jokin pelottava Grande Finale.
-
:DD Talli ja tallin rytkyt! Marshall on tallillakin musta verrattaen tyylikäs, joten varmaan se näyttää ihan prinssiltä arkivaatteissa. Meinaan että jopa mun kaltaisessa varpusessa ero on huikea riippuen siitä, olenko menossa koirapuistoon vai töihin.
Mua viehättää se kohta, kun Marshall on jo menossa käsi ovenkahvalla, mutta kääntyykin vielä tupaan. Siinä tuntuu kiteytyvän se hidas ja hiljainen muutos, joka Marshallissa on tapahtunut. Hän ei ole muuttunut röllistä sosiaalisuuden huipentumaksi — se olisi outoa — mutta tuntuu kuitenkin paitsi selviytyvän, myös viihtyvän tuvassa. Se ei ole rölleille mikään pikkujuttu, kun muiden seura alkaa vetää puoleensa niin paljon, että tulee tehneeksi vielä kunniakierroksen tuvassa.
Samalla, kun viet Marshallin tupaan, saat myös (etenkin Nellyn kautta) juorut liikkeelle. Vaikka väki ei voi suoranaisesti vaikuttaa Marshallin hevosjuttuihin, arvaa vaan kihiseekö hahmot uteliaisuudesta! Ihan varmana reissun aikana yksi pääpuheenaiheista on se, millaisen hepan se Marshall tuo, mitenhän sen arki sitten tallissa lähtee, onkohan se joku ultimate russian barbie style arabi, mitenhän Niklas nyt sitten Arlekinin kanssa… 😀 Osa hahmoista on hyviä juoruilemaan, ja varmaan kaikki spekuloimaan. Hahmojen kiinnostuksen herättämällä herätätät myös ainakin mun kiinnostuksen. Tavallaan annat mahdollisuuden kirjoittaa aiheesta, ja myös paremman mahdollisuuden reagoida hevoseen sitten kun se todella lopulta tulee. Kun hahmoilla on ennakko-odotuksia, hevosella on mahdollisuus täyttää ne tai pettää ne: olla juuri sellainen, kuin tyypit kuvittelivat, tai ihan erilainen, sopia heidän mielestään Marshallille tai olla sopimatta. Tarjoat myös aikaa tuoda esiin vaikkapa kateutta Marshallia kohtaan, innostusta uudesta hevosesta, tai vaikka vain ystävällistä odotusta.
Olet muuten tainnut syväoppia repliikkijutut. 😀 Pian täytyy keksiä sinulle uutta hommaa.
-
Nellyllä ja Hellolla on jotenkin niin suloinen ystävyys. Ihan tunnen sen. Siitä tulee mieleen ne pari mun omaa kaveria, jotka voi esimerkiksi koskea muhun ilman että se tuntuu pahalta. Kun Nelly kertoo Hellosta, osa mun ajatuksista ja tuntemuksista nousee tekstin tapahtumista, mutta osa nousee siitä, miten voin kuvitella itseni näiden parin rakkaimman kaverin kanssa sekä Nellyn että Hellon rooliin. Sekin miellyttää mua hienkilökohtaisella tasolla, miten hyvin ymmärrät Helloa näissä rauhallisemmissa tarinoissa. Sen pää toimii pitkälti niin kuin mun, vaikka sen ratkaisut ovatkin erilaisia kuin mun. Kun joku ymmärtää Helloa, tuntuu kuin joku voisi ymmärtää myös mua.
Nellyn suhtautuminen suruun ja menetykseen on mielenkiintoista. Nelly on kova, äänekäs ja aktiivinen tyyppi: erilainen kuin samassa tilanteessa oleva Eetu. Nellyn reaktiot ovat isompia ja dramaattisempia. Nytkin aluksi hän paiskautui sänkyyn ja vessaan pääseminenkin oli taistelu. Hyvin nopeasti hän kuitenkin tuntuu kampeavan itsensä jaloilleen ja siirtyvän seuraavaan vaiheeseen suruaan. Nellyllä seuraava vaihe näyttää olevan viha ja sen purkaminen puuhasteluun — ja väkivaltaan! Pihassa Eetu puolestaan paiskii töitä niin kuin aina ja on tavallistakin hiljaisempi ja jäykempi. Veikkaisin, että loppujen lopuksi Nelly on se, joka toipuu nopeammin näistä kahdesta. Hän kuitenkin osoittaa tunteitaan eri tavoilla ja päästää ne ulos, eikä haudo niitä talikonvarressa.
Janna-reppana on niin kurjassa paikassa. Hän osoitti aiemmin empatiaa Eetua kohtaan ja yritti ihan leipää talliin tuomalla konkreettisesti auttaa. Eetu tietää, että Janna on empaattinen tyyppi. Nelly puolestaan näki Jannan itsekkäänä ja itsekeskeisenä, ja se oli puhdas vahinko. Hellon oletinkin ottavan Nellyn puolen, siis sen verran kuin Hello viitsii edes puoltaan valita, ja sanovan muutaman vitsin. Hyvä, että Nelly kuitenkin ajattelee ja pyörittelee tekoaan. Jannan saama läpsäys oli kieltämättä (TARINASSA!!) viihdyttävä ja siitä on poikinut jonkin verran asiaa, mutta vaikka Nelly on vihainen ja surullinen, hän ei ole sydämetön.
-
Helin kokemukset taitavat vaikuttaa Heliin niin, että hän tietää montaa muuta paremmin, mitä sanoa tai tehdä. Tai ehkä hän tietää sen, ettei voi oikein sanoa tai tehdä mitään, mikä auttaisi! Nelly ei taida tietää näistä asioista mitään (kun ei tiedä vielä sitäkään, että Heli on ruotsinope) mutta vaistoaa sen silti ihan joka aistillaan. Nuoskan kaltainen hetken harhautus voi tehdä Nellylle tosi hyvää. Saisi edes hetkeksi jonkin sortin serotoniiniannoksen. 🙁
Helinkin puolesta toivoisin, että Heli ja Nelly lämmittävät välejään. Kun Heli lakkasi käymästä tuvassa, hän häi hieman syrjään, kun ei kuule kaikkia juoruja ja juttuja. Hänellä oli ennen kaikkea Sonja kaverinaan, mutta olisi hyvä olla lisänä muita. Nelly asuu ja elää tuvassa ja on kova työntämään lusikkaansa ihmisten soppaan (ja myös soppaansa ihmisten lusikoihin). Hän pystyy olemaan rauhallisellekin hahmolle se ponnahduslauta, jonka kautta pääsee vaikka kuinka huimiin ihmissuhdeseikkailuihin niin halutessaan.
-
Aina se ei ole valmius ja hiottuus, mitä kanssakirjoittajat arvostaa. 😀 Oli ilta, kun julkaisit tämän ja olin jo sängyssä lukemassa. Lähetin heti viestin Nellyn kirjoittajalle, että kato, ja sain jotain ihme huutomerkkejä vastaukseksi.
Sellainen vilpitön halu olla avuksi ilman mitään temppuilua on asia, joka koskettaa mua. Ei niinkään silloin, kun auttaminen on helppo itsestäänselvyys: nostan nyt nämä sun pudonneeet kolikot. Sekin on kivaa. Tässä Heli kuitenkin haluaa omalta osaltaan auttaa, vaikka se herättelee vanhoja muistoja. Hän tekee sen siitäkin huolimatta, että hänellä ja Nellyllä on ollut ihan vuodenvaihteeseen asti vaikeaa olla edes samassa huoneessa.
Pääasian ulkopuolellakin tarina on nyt jo onnistunut. Pikkujutut, kuten satulahuovan suoristaminen, kertoo Helin luonteesta tosi paljon. Se on jo vanhoille kirjoittajille tuttua, mutta uusille hyvä muistutus toistamatta silti millään tavalla samaa, tai olematta tarinan sijaan henkilöesittely. Hopiavuoren tupa puolestaan henkii autiutta ja outoutta yksityiskohtien, kuten kukan ja lehtien avulla. Heli vie sinnekin ihan hitusen kodikkuutta laittamalla kahvin päälle. Sitäkään ei joka hahmo tekisi. Ainakin mulle olisi vielä vuodenkin päästä vaikeaa keittää kahvia toisen kodissa, vaikka epäsuorasti olisikin sanottu, että saa.
-
Voi jos Eetu Sonjan ajatukset kuulisi… :DD Joskus mietin, että ymmärtääköhän hän, miten vaatimaton ja pieni Hopiavuori lopuksi onkaan jopa Suomen mittapuulla. Vaikka Eetu on nähnyt jonkin verran mualimaa isoja kisoja myöten, ja vaikka Jussi on majoitettu joskus kisaviikolla melkein kultaiseen karsinaan, aina vain Hopiavuori on jostain syystä paras paikka ja komein talli. Onkohan siinä jotain samaa kuin omien koirien tai kakaroiden näkemisessä suloisimpana?
Sonja on kuitenkin objektiivisesti ajatellen ihan oikeassa. Jos on rahaa, saa parempaa. Toisaalta ihan niin kuin Sonja ajatteli, suurimmalla osalla hahmoista on ollut tallilla useimmiten hyvä olla. Muakin vetää puoleensa ajatus tunnelmasta. Mutta mitäs nyt, kun se on ihan pilalla?
-
Jannan persoona taitaa olla siinä mielessä sellainen kuin minun, että ongelmia on kehitettävä ja vatvottava silloinkin, kun niitä ei oikeasti ole. 😀 Silloin joskus lapsuudessa, kun isä ei ollut kunnon isä, asia oli ehdottomasti todellinen ja traaginen ongelma. Nyt Jannalla ei ole akuuttia ongelmaa: isä oli ilmeisen kamala ja selvästi taakka, eikä enää aikoihin osa Jannan elämää, joten miksi vatvoa asiaa ja edes harkita isän ottamista takaisin? Sen kuin on vastaamatta viesteihin, kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen tarvinnut moista äijää mihinkään. Isähaava ei tietenkään parane täysin koskaan, mutta toisenlainen ihminen jättäisi sen jo menneisyyteen, kun enää isä ei ole uhka, eikä perheensä pettänyt välttämätön huoltaja lapselle. Näin ilmiselvää juttua en itse vatvoisi Jannan asemassa, mutta vastaavanlainen turha oman pään sisäinen rasittava jankkaaminen on mulle kuitenkin tyypillistä toimintaa. 😀 Mun jankkaus vain koskee esimerkiksi töitä: olen usein aika varma, että olen maailman surkein duunissani, mutta onneksi mun opiskelijat katkaisee sen kierteen aina sanomalla tai mulle spontaanisti jotain kilttiä.
Nuuti nyt putoaa tästä tarinasta jännästi kokonaan, ja se oli saagan alkuvaiheessa kuitenkin tapahtumat laukaiseva tekijä. Jannan päälle jäänyt murehtiminen kuitenkin voi selittää sitä. Jos Nellyn huuto ja mäiskäys katkaisi moisen ikivanhan murheen ennen kuin se punki enempää pintaan, on otettava uusi murhe esiin, koska niin tämä hahmo ilmeisesti toimii. Jotkut ihmisetkin oikeasti toimii niin. Luin, että ihmiskeho voi jäädä jotenkin koukkuun esimerkiksi huolestumisen tai surun tilaan ja ylläpitää sitä. Arkijutuista mullakin on siis sitä, vaikka Jannan murheet tuntuvat musta tällä hetkellä tosi vierailta.Hauskaa mäiskintää teillä kuitenkin oli Nellyn kanssa, vaikka oikeassa elämässä tämä olisikin aika hirveää! 😀
-
Paahtis on varmaan ihana voimavara Jannalle!! Kun edes ratsastus sujuu, maailma on hetken kuin hieman valoisampi, vaikka sitä ei sanotakaan tässä aivan suoraan. 😀 Musta on myös vieläkin niin tosi ihanaa, että Janna alkaa saamaan oikeita ystäviä tästä tarinasta. Ensimmäiset on aina vaikeimpia hankkia, ja olet tullut tosi taitavaksi tässä pelissä hirveän nopeasti! Vaikka Jannan ajatukset onkin synkkiä, eikä hän itse näe valoa, mä näen. On joku, jolle on voinut jakaa edes pienen palan kaikesta.
-
Oho! 😮 Väkivalta on aika dramaattinen ratkaisu, mutta samalla (FIKTIOSSA!!) aika siisti veto. En tiedä, olisinko uskaltanut kirjoittaa hahmoni tinttaamaan jonkun toisen omistamaa hahmoa kuonoon. 😀 Pelkäisin kauheasti, että pian luulevat MUN olevan vihainen, vaikka mun hahmo on. :DD
Mutta niin kuin Sonja, mäkin pidän Nellyn tuntoja aitoina ja uskottavina. Ai että. Olen itse ehdottomasti lyhytpinnainen tyyppi, ja jos olisin osunut Nellyn housuissa Jannan juttusille tässä tilanteessa, olisin varmaan raivostunut itsekin. Nelly näkee vain sen, mitä tapahtuu: ei sitä, mitä Janna ajattelee. En olisi tirvaissut kuonoon, mutta voin kuvitella, että olisin huutanut lujaa ja vähän tuupannut toisen hemmettiin minun portailtani itkemästä omia ”paljon minun ongelmiani vähäpätöisempiä” (siis kärsivän minun mielestä) juttujaan. 😀
Nelly ja Eetu suree kyllä tosi eri tavoilla. Mä näen Eetun tuolla: se nukkuu sohvalla, koska sillä on viimeinkin hetken rento olla kun se kuulee puheensorinaa nukkuessaan. Nelly taas on yleensä ollut sosiaalisesti lahjakkaampi ja seurankipeämpi, mutta nyt vetäytyy ja muiden naamat ärsyttää sitä. Toisaalta taas Nelly on aina ollut Eetua räiskyvämpi persoona, joten tottahan hänen surunsakin on näyttävämpää ja voi ihan hyvin muuttua raivoksi. Mutta mäkin odotan, mitä kaikkea tässä vielä käykään. Vaikka me suunnitelltiin tämä kuvio sillon jotain vuosi sitten, koko ajan tulee mullekin yllätyksiä!
-
Janna on kyllä kaiken kokenut. Ei ihme, että hän on empaattisena tyyppinä ajautunut sille alalle kuin on. Toinen mahdollisuus olisi varmaan ollut muutaman jutun kokemusasiantuntija. Kuinka paljon tragediaa yhden ainoan nuoren ihmisen maailmaan voikaan mahtua? 🙁
Lukiessani tätä tunsin vieraantuvani Jannasta hieman. Olen varmaan tosi epäempaattinen ihminen ja muut lukijat eivät välttämättä koe tätä näin, mutta mulle ajatus oman sisaruksen kohtukuoleman suremisesta on aika vieras. Mullakin oli kaksonen, jonka ilmeisesti listin äidin kohtuun. Kukaan meistä ei uhraa sille ajatustakaan. Miksi mä uhraisin, koska en ikinä tuntenut sitä? Epäilen, että kokisin samalla tavalla myös syntymättömästä pikkusisaruksesta. Ehkä lapsena olisin ollut kiukkuinen, kun on luvattu vauva eikä sitä tulekaan, mutta se siitä. Olisi tietenkin aivan täydellisen eri asia, jos tilanne olisi sellainen kuin Hermanilla: sisarus elää ja kasvaa mun kanssa, on jo olemassa, mutta kuolee sitten. Sellaisen yli en pääsisikään. Jannan suru tuntuu siis mun henkilökohtaisen ajatusmaailman vuoksi keksityltä, enkä usko tarinaan. Jos Janna olisi oikea ihminen ja avautuisi mulle näin oikeassa maailmassa, silloinkin tekisin epäempaattisen virhepäätelmän: olisin varma, että nyt haetaan huomiota ja ratsastellaan toisen tragedialla. (Eli näköjään mun ajatukset kulkisivat samalla lailla kuin Nellyn. Nellyä on just riepoteltu, eikä hän ole henkisesti vakain mahdollisin tyyppi, joten mitähän tämä nyt sitten kertoo musta…)
Jäin vähän siis kylmäksi. Nämä Jannan tragediat olisivat toimineet varmaan just mulle paremmin niin, että niitä olisi tullut yksi parin vuoden välein pinnalle, kun ne on kaikki niin isoja. Lukijoita on kuitenkin luojan kiitos monenlaisia, ja ihan sitten varmasti täällä on niitäkin, jotka ehkä empaattisempina elää ihan täysillä Jannan tuskan mukana.
-
“Nelly?”
“Mm?”
Mitä minun pitäisi tehdä Chain kanssa?
“Laukataanko?”Näin se kerrotaan! Noan tarinoissa on esiintynyt yksinäisyys. Hän on ihan sanoittanut sen kertojana: ei ole ketään, kenelle puhua. Chaille oli helppoa, mutta toisaalta vaikeaa. Tässä kerrot saman asian sata kertaa tehokkaammin ja vaikuttavammin. On ihmisiä lähellä: melkein voi kertoa huolistaan ja kysyä neuvoakin — mutta ei sitten kuitenkaan. Muilla on kuitenkin omat ongelmansa ja he ovat liian keskittyneitä niihin: parempi siis olla hiljaa, vaikka melkein jo puhuu.
Olisi saanut se Jesse kyllä tulla karsinoita siivoamaan. Vaikka hän on välillä ärsyttävää ja lapsellista seuraa ja sai Noankin hermostumaan TT:n aikaan, nyt hänestä voisi olla hyötyä. Karkeat no otat ja nussit -neuvot voisivat olla ihan paikallaan, ettei Noa jää reppana päänsä sisään. Oikea ihminen voi jäädäkin, mutta tässä kontekstissa sille hahmon tarinanjuonteelle seuraa nopea loppu, kun kukaan ei ole kuulemassa ja hämmentämässä soppaa.
Musta tässä tarinassa on kivaa se, että vaikka Noa koettaa piristää Nellyä, tällä kertaa Nellyn tarpeet ei kiilaa ylivoimaisesti Noan tarpeiden edelle. Nelly on hiljaa, mutta lopussa se ennemminkin haittaa Noaa itseään kuin aiheuttaa pelkkää suoraa säälin tunnetta. Just nyt Noalla on varmana kauhea asua Hopiavuoressa.
-
Santtu on niiiiin tunnollinen! Ja reppana, kun joutuu pärjäämään yksin jopa sairausjuttujen kanssa, vaikka ei sellaisesta kuuluisi teinin yksin huolehtia. Fifin ongelmat on kuvattu niin tarkasti, että varmana ne, joilla on enemmän heppakokemusta kuin mulla, voivat osata suoralta kädeltä sanoa, mikä ponin on. Santtu ei tietenkään itse tiedä: hoitaahan hän ekaa kertaa heppaa näin tiiviisti. Voisikohan sillä olla se hevosten aurinkoallergia..? Tai se, joka johtuu kesäiltaisin lentävistä pistiäisistä? Kun se kuitenkin menee tuolla noin lujaa onnellisena nyt kun on pikkuisen pakkasta. Se myös näyttää maagiselta, ihan kuin se olisi lapin taianomainen runoratsu. 😀
-
Kyllä jokaisella on aina omat murheensa. Oikeassa elämässä se on musta vaikeinta muistaa, koska en näe ihmisten päiden sisälle samalla tavalla kuin tarinoissa. Mulla on paha mieli Sonjan puolesta. Olen sanonut, että Sonjan mummu muistuttaa mua kauheasti Mommasta, ja meidän momma on kymmenisen vuotta vanhempi ja aivan tosi iso osa mun elämää. Elän aina vähän momman menettämistä näissä tarinoissa. Senkin olen huomannut, että kun on jo valmiiksi alamaissa, alkaa tulla kaikkia epäloogisiakin pahoja ajatuksia. Niin kuin Sonjalla tässä se outo syyllisyyden hetki, kun hän on toivonut, ettei Nelly olisikaan raskaana.
Me suunniteltiin Nellyn kirjottajan kanssa tätä tapausta pitkään. Me ei keskeytetty suunnitelmaa, vaikka Sonjan mummi kuoli, ja siitä on huono omatunto. Vaikka oikeassa elämässä katastrofit ei tapahdukaan siistissä järjestyksessä, nyt tuntuu vähän pahalta tämä stealing her thunder. Sonja ei saa millään tarpeeksi ansaitsemaansa huomiota, kun mäiskäistiin uutta kuolemaa perään heti kuukauden päähän. 🙁
