Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Joulukuun 4. päivän luukku
Hello on kova poika kuuntelemaan joululauluja. Kaikki joululaulut käyvät; myös (ja erityisesti) perinteiset uskonnolliset, vaikka Hello ei ole itse uskonnollinen. Kun muita ärsyttävät kauppojen joka vuosi aiemmin soivat joululaulut, Hello ilahtuu. Hän kuitenkin tietää, miten joululaulut käyvät muiden hermoille, joten hän pidättäytyy niistä. Tällä kertaa hän jaksoi pidättäytyä joulukuun neljänteen päivään saakka. Silloin Hello värväsi mukaansa Eiran, joka ymmärtää tekniikasta ja Niklaksen, joka oli havahtunut videopelistään. He ryhtyivät ruuvaamaan kaikki mahdolliset kaiuttimet yhteen rakentaakseen (omien sanojensa mukaan) anabolisen stereohuoneen joululauluja varten. Onneksi keittiön yläkaapissa oli tälläkin kertaa varasulakkeita, niin että pimeän illan mustuudessa ei kompuroitu kauhean kauaa ilman sähköä.
Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.
Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.
Neljännen päivän kysymykset
A4: Mitä tässä tapahtuu?
Nopein vastaaja saa pisteen.B4: Mikä Sonjan tarinoista on jäänyt mieleesi suosikkinasi? Mistä se johtuu? Ovatko tarinan ansiot esimerkiksi tunteellisia vai taiteellisia? (/ Missä tarinassa, Sonja, muistat kokeneesi onnistumisen tai flow’n hetkiä?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.Vastausaikaa on 5.12. kello 4:00 (am) asti!
-
Joulukuun 3. päivän luukku
Joulukuun kolmantena päivänä vimmattu glöginjuonti jatkui niin, että kahvi unohdettiin ihan kokonaan keittää. Lopulta kahvinkeittoon ryhtyi Oskari, joka keittikin sitten sellaista kahvia, että siinä pysyi lusikkakin pystyssä. No, sattuuhan sitä. Ainakin Oskarin kahvin voimalla jaksettiin vaihtaa keittiön vihreät ja olohuoneen vaaleat verhot joulunpunaisiin.
Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.
Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.
Kolmannen päivän kysymykset
A3: Kenellä tallin ratsastajista on todistettavasti leopardikuvioinen ratsastustakki?
Nopein vastaaja saa pisteen.B3: Hopiavuoren hevostallin hahmoista suurin osa on esitellyt tarinoissaan jonkin verran perhetaustaansa. Kenen perhe tai perheenjäsen on jäänyt mieleen ja miksi? Mikä asia perheestä tai perheenjäsenestä on jäänyt mieleen? Tällä kertaa oman hahmon perheenjäseniä ei saa vastata.
Pysytään positiivisessa! Perheenjäsen voi olla jäänyt mieleen oman ihanuutensa takia tai vaikka jostain sellaisesta asiasta, jota kirjoittaja käyttää hänen kuvailussaan.
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.Vastausaikaa on 4.12. kello 4:00 (am) asti!
-
A3: Nellyllä on leopardikuvioinen ratsastustakki. Siitä on olemassa Jillan silminnäkijähavainto ja Jillan tekemä kuvatodiste Cozminan päiväkirjassa.
Takkikysymys taisi olla helppo. Ensimmäinen oikea vastaus tuli heti 10:35 (eli ei mennyt kymmentä minuuttiakaan tietää ja lähettää vastaus) ja muita oikeita vastauksia tuli saman tien ihan satamalla perään!B3: Hopiavuoren hevostallin väen perheistä sanottiin kaikkea tätä:
1. Parhaiten mun mieleen on jäänyt Noan äiti Alma. Alman täytyy olla vielä melko nuori, mutta silti hänessä on jotain mummomaisen ihanaa. Almalla on niin tosi hyvä sydän. Hän on kuin Eetun äiti Ritva ilman arvioivaa katsetta tai Hellon isä Manni ilman partaa ja loputonta määrää lempi- ja hellittelynimiä. Alma syöttää omat ja muiden kakarat, koiratkin, ja antaa anteeksi, uskoo toisiin mahdollisuuksiin. Alman maailmankatsomuksesta ei ole paljoa puhuttu, koska hän on sivuhenkilö, joten oletankin Alman ”vikojen” löytyvän niistä tai muualta piilosta.
Viime aikoina eniten on ollut puhetta Sonjan mummosta, joten äkkiseltään olisin vastannut ensin hänet. Sekään ei olisi ollut huono vaihtoehto. Sonjan mummokin on mulle rakas niin kuin Noan äiti. Molemmilla on välillä oman mommani kasvot. Sonjan mummo on hyväntahtoisuudeltaan samaa sukua kuin Noan äiti, mutta sanoisin yhtäkkiä, että hän on sukkelampi ja hanakampi ottamaan kantaa ja puolustamaan mielipiteitään. On harmi, ettei me päästä mummolaan enää kuin takaumien kautta, mutta tämä menetys vei Sonjan tarinaa eteenpäin.
2.Sonjan Mummo. Rauha hänen muistolleen.
Sonjan Mummo on Mummo, jonka haluaisin myös itselleni. Rakastava, lämmin, pullantuoksuinen, pieni ja vähän pyöreä mummo, joka ihan oikeasti rakastaa kaikkia. Ja puhui hyvin uskottavalla murteella!Saako vastata useamman?
Myös Marshallin isä on jäänyt mieleen jännittävänä hahmona 😀 . Suuri Herra, joka tietää mitä haluaa ja ihan varmasti kertoo sen ääneen. Isä ei kuitenkaan ole pelottava. Se on herra, jonka seurassa mua jännittää. Herra, jota kunnioittaa jo ihan pelkästään olemassaolon takia, mutta hyvin varovaisesti avaa suunsa keskustellakseen. Eikä tasan uskalla olla eri mieltä!Myös Noan äiti kaipaa erityismaininnan.
Äiti on Äiti 😀 . Siihen sisältyy oikeastaan kaikki mahdolliset kehuvat ja ihanat adjektiivit; ihana, lämmin, rakas, välittävä ja niiiin paljon muuta. Äiti välittää niin paljon, että päästää poikansa rankan elämän jälkeen jonnekin Ihan Keskelle Ei Mitään ja jaksaa soitella ja kysellä kuulumisia. Eikä tasan ole muuten unohtanut lapsenlapsiaan! Kaikkia kolmea aina muistaa.3. Pakko varmaan sanoa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi Sonjan kertomukset perheestä. Eihän en ruusuisia ole, mutta silti ne on kirjotettu jotenkin tosi hienosti.
4. Kyllä se on pakko vastata että Hello Ilveksen perhe. Mutta on moni muukin jäänyt mieleen, ainakin luulisin että on. Jos en muista ihan väärin, niin Tiitus on maininnut pikkusiskonsa, Nelly ei jossain kohtaa halunnut puhua perheestään, Marshallin isä on hirmu pelottava ja tiukka päältäpäin, Eetun äiti on ihana ja soittelee Noan äidin kanssa välillä kuulumisia, Sonjalle puhe perheestä, tai varsinkin vanhemmista tuottaa usein surua, Eira vähintäänkin inhoaa sen vanhempia ja Inari tuntuu olevan jopa ihmeellisen mitäänsanomaton, vaikka selvästi viihtyy muualla, niin ja Outin isä astui kuvioihin kun Outi oli mukana kisareissulla Jussin kanssa.
Ja nyt saa sakottaa sen pisteen, jos meni ihan mönkään, muistelin ihan päästä kaiken enkä mitään käynyt tarkistamassa…. :DD apuva.Mutta Ilveksien perhe on niin omalaatuinen, lähinnä hyvällä. Varsinkin Hellon isä (nimi ei………) on jäänyt hyvin mieleen. Hän kuitenkin ajattelee perheensä parasta ja välittää oikeasti, Inarinkin otti kotiinsa avosylin. Hellosta hän pitää huolen, vaikka Hello välillä sen vaikeaksi tekeekin. Hellon veli ja isä ovat tainneet olla yhtä paljon esillä, äiti vähän vähemmän. Niin ja isän kukkaset, eikö ne pelargonioita olleet…..? Ne mitkä tuvan kuistilla olivat esillä tovin sen jälkeen, kun Noa Ilveksien luona kävi. Oikeassa elämässä jos miettii, en haluaisi heidän luonaan vierailla – ihan siis siksi, että olen niin hirveän epäsosiaalinen ja ihmisvihaaja, mutta myös siksi että tuntisin oloni jotenkin kamalan kiusalliseksi. Hellosta en pitäisi, hänen veljeään voisin ehkä sietää… 😀 mutta onneksi kyse ei ole oikeasta elämästä, ja voin hyvillä mielin nauttia Ilveksien perheen elämästä ja kulkea heidän kotona tarinoiden mukana tuntematta oloani yhtään sen pöllömmäksi. Päinvastoin, minä ihan viihdyn Ilveksillä!
5. Mietein ja mietein, mutta Sonjan mummo on yhä sen verta tuoreesti mielessä että sanon sen. Koska se on, tai siis oli, just sellanen mummo millasiin oon tottunu omassaki elämässä. Suora ja vähän vaativa, mutta kuitenki ystävällinen ja niin lämmin.
6. Marshallin vanhemmat, erityisesti äiti, mutta kyllä isäkin omalla tavallaan. Isään taidettiin keskittyä vähän enemmän, mutta äidistä jäi sellainen lämmin fiilis ja jotenkin epäilen että he olisivat tulleet Sonjan kanssa hyvin toimeen.
7. Kyllä Sonjan mummu on ihan ehdottomasti se, joka on jäänyt parhaiten mieleen ihan vain ihanuuden takia. Niin symppis että ihan itkettää!
-
-
Joulukuun 2. päivän luukku
Joulukuun toisena päivänä Hopiavuoren hevostallilla juotiin paljon glögiä. Se johtuu siitä, että Otsonmäen K-marketissa alkoi glögitarjous tiistaina ja moni hahmo sattui käymään kaupassa ruokaostoksilla eilen. Kun hahmot näkivät glögiä, kukin ajatteli tahollaan hevostallissa käyviä ystäviään ja kanssaharrastajiaan ja päätti ilahduttaa heitä ostamalla glögit kaikille, joten kukin otti pari purkkia kärryynsä tai koriinsa. Kun glögejä alkoi ilmestyä, Nelly epäili ensin Helloa kierosta koordinoinnista, mutta epäilyt raukesivat myös hänen ilmestyessään kera glögin.
Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.
Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.
Toisen päivän kysymykset
A2: Kesäisin Hopiavuoren puutarhan nurmikonleikkuusta on perinteisesti huolehtinut lehmänkirjava Make-poni, joka on nyt kuitenkin muuttanut pois. Vähän aikaa Hopiavuoressa oli Maken ruohonleikkuukaverina toinen shettis. Mikä sen nimi on?
Nopein vastaaja saa pisteen.B2: Mikä Noa Metsärinteen tarinoista vetoaa eniten tunteisiisi ja miksi? (/Mikä tarinasi, Noa, on ollut tunteellisin kirjoitettava ja miksi?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.Vastausaikaa on 3.12. kello 4:00 (am) asti!
-
A2: Maken kanssa nurmikkoa leikannut Shettis on nimeltään Remus. Remus oli Annikan poni.
Tässä kysymyksessä haettiin nimen omaan shetlanninponia. Eräs vastaaja uhkasi vastata kohta, että nurmikkoa leikkasi (ilmeisesti kunniashetlanninponi) Bee, ellei löydä vastausta. Huhujen mukaan myös Pasi ja Hopiavuoressa nollan tarinan verran viihtynyt Spotti ovat saattaneet olla joskus nurmikonleikkuupuuhissa, mutta Remus on ainoa shettiskaveri, josta on silminnäkijähavainto.
Oikeita vastauksia tuli, hmm, 2,5. Pisteen saanut vastaus lähetettiin supernopeasti jo 11:32!B2: Noa-hahmosta ja Noan tarinoista sanottua.
1.Noan tarina on ottanut siivet alleen oikeastaan vähän itsekseen ja ihan puolivahingossa. Jonkinlainen ajatus mulla oli Hopiavuoreen tullessa, mutta paljon muut hahmot sekä itse miljöö ovat Noaa ja sen tarinaa muovanneet. Välillä mietin, onko Noa oikeasti niin onnistunut hahmo kuin usein uskottelen itselleni. Että onko hän sittenkin vähän tylsä, pliisu. Onko hänessä tarpeeksi tarttumapintaa, epäkohtia, onko hän ollenkaan samaistuttava? Mutta onneksi Noan tarina on vasta alussa, ja tarvitsee vain odottaa että jokaiseen lukkoon löytyy oikea avain.
Noiden omien epäilyksieni myötä on kai täysin ymmärrettävää, että Noan tarinoista suosikeitani sekä tunteellisimpia kirjoittaa ovat olleet ne, joissa Noa on kaikkea paitsi täydellinen. Ihan ensin ajatukseni menivät kesän Tie Tähtiin- skaban aikaisiin tarinoihin, missä Noalla ja Chailla …. oli olevinaan jotain, ainakin jollain tavalla. (Esim.) Niitä oli hauska kirjoittaa, koska ne oli mulle ihan uutta ja ihmeellistä! Noa käsitteli niissä isoja asioita, niissä tuli siitä esiin ihan uusia puolia, ja pääsin kokeilemaan jotain itseäni haastavaa näin kirjoittajana. Mutta näin jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi on jäänyt ehkä häilyvä katumus, koska tuntuu että menin jossain mönkään ja koko homma vähän kaatui. Siis se juonenpoikanen joka syntyi sekä se osa Noan tarinaa, jonka kovasti olisin halunnut kuljettaa eteenpäin ja pidemmälle. Mutta niin käy välillä!
Sen vuoksi kumminkin vastaan, että tunteellisin tarina kirjoittaa on ollut Mikä ei tapa vahvistaa. Sitä kirjoittaessa oli hirveän hyvä pöhinä päällä, tekstiä tuli ennenkuin ehdin edes kirjoittamaan edellisen lauseen loppuun ja koko tarina kantoi itse itsensä alusta maaliin asti. Se on myös edelleen tähän päivään asti omissa silmissäni onnistunut tunnelmaltaan, sekä Noan suhteen; se oli muistaakseni ensimmäinen tarina jossa käsittelin Noan historiaa enemmän sekä jossa asetin hänet ns. epätäydelliseen asemaan.2. Ehkä tuo alkuvuoden spinnareissa oleva, yksi vain voi muuttaa kaiken. Missä on vaan niin ihanan aidosti kuvailtu tosi karuja asioita. Osasta tekstistä itselle hiipii pieni ahistunu fiilis sen takia, että sisällössä on paljo itelle tuttuja asioita. Mutta sitten nuo pienet rauhalliset hetket, kuten Mielikki pienessä ympyrä pedissään nukkumassa, tuntuu oikeasti rauhottavilta.
3. Musta eniten tunteisiin vetoavia on Chaita käsittelevät tarinat ja niistä erityisesti Kielletty hedelmä. Siinä Noan epätoivo on käsin kosketeltavaa. Kun eksyn lukemaan niitä uudelleen, ihan toivon Noan joskus löytävän Chain vielä vaikka Meijeriltä tai S-Marketin kassalta ja saavani pääätöksen tarinalle, koska Noan tunteet kalvavat mua edelleen.
Vaikka piti vastata vain yksi tarina, joka vetoaa tunteisiin, en voi olla mainitsematta myös Mikä ei tapa vahvistaa. Se on varmaan onnistunein Noan tarina tähän asti ja pelottavan hyvin se onkin tehty. Siinä on kaikista Noan tarnoista eniten onnistuneita hienonhienoja tyylillisiä ja kerronnallisia valintoja, joiden ansiosta teksti katoaa sitä lukiessa kokonaan. Ainoat syyt, miksi se on tässä kakkossijalla, ovat oikeastaan pelkkiä mielipideseikkoja. Rakkausaihe iskee muhun aina eniten ja suhde jäi vähän kesken raastavasta kohtaa, kun taas kolarin Noa on jo suurimmaksi osaksi jättänyt taakseen.
4. Noan tarinoista varmaan tunteellisempia on ollut ne kesäiset(?) Helsinki tarinat missä Noa lähti hoitamaan jalka-asian kuntoon. Niissä näkyi jotenkin hyvin tunnelmien vaihtelu meinneisyyden palatessa kirkkaana silmien eteen ja omalla tavallaan nykyisyydenkin tunteiden sekavuus. Mielenkiinnolla jään kyllä seuraamaan mihin Noan tarina lähtee etenemään.
5. Noalla on hirveästi sellaisia tunteisiin vetoavia tekstejä, että vaikea alkaa valita niistä yhtä… Tässä kuitenkin suosikit aikajärjestyksessä.
Mikä ei tapa vahvistaa: taisi olla eka Noan teksteistä, jossa sivuttiin hänen menneisyyttään (joojoo, mä luin Hopiavuoren tarinoita jo tuolloin!). Tuo kuvaus siitä kolarista on niin jotenkin eleetön vaikka samalla aivan hirveä, ettei sitä lukiessaan tiedä miten päin olisi. Samalla on kuitenkin huojentunut, tää on takaumaa, tätä ei oikeasti tapahdu nyt.
Yksi vain voi muuttaa kaiken: hillitöntä kuvailua riippuvuudesta, voisi ihan kuvitella että tuollaista se on. Ja sitten se että miten sitä ajattelee, että yksi, jos vain yksi, mitä väliä sillä on, ei mitään. Juuri sitä onnellista itsensä pettämistä vaikka tietää että se yksi olisi se paha.
Kielletty hedelmä: Gaaah! Tämä riipii, tämä on niin paljon liikaa ettei sitä melkein tohdi edes lukea. Tässä ei ole mitään vierasta vaan tähän pystyy samaistumaan vähän liiankin hyvin.6. Yksi vain voi muuttaa kaiken on Noan tarinoista se, joka vetosi tunteisiini eniten sen tarkan kuvailun ansiosta. Lukija pystyi hyvin aistimaan mitä Noa tuntee ja sitä kautta myötäelämään mukana.
7. Helppo! Loimun karkureissu tietysti!
Varsojen syntymä oli myös koskettava, samoin kaikki takaumat Helsingistä ja niin monet muut (Noa, sä oot tosi taitava kirjoittaja!), mutta tämä on ehdottomasti mun listalla ykkösenä.Käärme luikertelemassa kotona tuntuu ajatuksena jo ihan kauheelta. Se, että Loimu on päässyt pois ja matelee menemään sohvan ja nojatuolin alla ja takassa ja vaikka missä, on puistattavaa. Tää tarina ehdottomasti herättää tunteita eniten – nimenomaan ällötystä ja kauhua 😀 ! Noan rauhallisuus ja syvät huokaukset oikeen kuulee ja tuntee. Ne on niin loistavia vastakohtia siihen, mitä itse tuntee, kun tätä tarinoi päässään. Yhh, ihana Loimu ja kaikkee, mut yök. Kaikella rakkaudella, Noa, oot sä valinnut kyllä lemmikin itelles :DD !
-
-
Joulukuun 1. päivän luukku
Nyt se on täällä! Joulukuu! Joulukuun ensimmäisenä päivänä Hopiavuoren hevostallin ovenpieliin ilmestyi havuista tehtyjä tonttuja, joita jopa Jussi pelkäsi mennessään aamulla ulos. Onneksi hevoset tottuvat kuitenkin moisiin vekottimiin nopeasti! Sitä paitsi olivathan tontut toki hienoja ja niin isoja ja muhkeita. Ei niitä raaskinut hävittää.
Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.
Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.
Ensimmäisen päivän kysymykset
A1: Kuka houkutteli Hellon siirtämään Skotin Hopiavuoren hevostallille?
Nopein vastaaja saa pisteen.B1: Mikä Tiitus Hellevaaran kirjoittamista tarinoista on suosikkisi ja miksi? (/Mikä on ollut lempitarinasi kirjoittaa, Tiitus, ja miksi?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.Vastausaikaa on 2.12. kello 4:00 (am) asti!
-
A1: Eira houkutteli Hellon siirtämään Skotin Hopiavuoren hevostallille.
Skotti asui aikaisemmin Uunon kanssa samalla yksityistallilla otsonmäkeläisen isännän takapihalla. Helmipuron isä siirsi Uunon Hopiavuoreen kentän, maneesin ja tyttöjään vähäsen vahtivan isännän perusteella. Hello vitsaili Eiralle olevansa yksinäinen, kun Eira ja Inarikin ovat lähteneet tallilta. Eira otti Hellon vitsailun tosissaan ja laittoi tuulemaan!B1: Tiitus sai tarinoistaan tällaisia sanoja.
1.Tiden tarinoista mun ehdoton lemppari on PussailuShow-sarja baarissa. Minä jännitin Tiden kanssa yhdessä Helloa ja perhosia pyöri vatsassa. Draama on aina parasta ja siinä showssa sitä oli!
Jos yksittäinen tarina pitää mainita, linkaan ehdottomasti tämän.
Erityisesti ensimmäinen kappale lämmittää mun sydäntä ja rakastan sen hetkisyyttä ja talliyhteisöllisyyttä ja rentoutta. Samaan aikaan rakastan myös sitä, miten varusteisiin on saatu liitettyä niin paljon tunnetta.
Eikä sovi unohtaa, että tavaran paljous on jokaisen lemmikin omistajan ongelma!2. Tunnustus Tiituksen spin-offeissa 6.3.20
3. Hellevaaran tarinoita lukiessa selkeä kehityskaari on nähtävissä – olipa kiva käydä palauttelemassa Tiituksen henkistä kasvua mieleen! Toki hevostenkin parissa, mutta kyllä mä uppouidin ihan tyystin spinnareiden pariin. Ja näin romantiikannälkäisenä hölmönä on kai sanomattakin selvää, että ne ihanan kutkuttelevat alkuajat kun Tiitus alkoi käsitellä tunteitaan Helloa kohtaan, niin.. Ai että. Pistää miehen hymyilemään. Pitkän pohdinnan jälkeen Saat itse valita- ja Hei rakas- välillä, päädyin jälkimmäiseen. Saat itse valita tuntuu tietynlaiselta jäänmurtamiselta; Tiitus menee oikeasti Hellon lähelle, tosin tällä kertaa vähän pakosta. Hän näkee ettei Hello voi hyvin, ja hänen reaktionsa on hyvin vahva. Pakko auttaa, tavalla tai toisella – mikään muu ei ole vaihtoehto. Tiituksesta tuli vahva karhuemo mieleen, joka menisi läpi vaikka kiven ja jään varmistuakseen, että toisella on nyt asiat hyvin.
Mutta mun suosikki Hei rakas on siksi, että tässä Tiitus on jo paljon varmempi itsestään, se aikaisempi särö jäässä moukaroidaan nyt viimein palasiksi. Aikaisempi haikailu Hellon läheisyydestä on muuttunut tahdoksi, ”mutta halusin hänen viereen ja siihen istuin.”. Jotenkin äärimmäisen voimauttava ilmaus, lukijana voin aistia Tiituksen määrätietoisuuden. Että nyt, nyt tiedän mitä haluan ja nyt menen sitä kohti. Mun on helppo nähdä koko baarikohtaus ainakin siksi, että viihdyn itsekin samanlaisissa maisemissa, mutta varmasti myös siksi että olet luonut siihen niin hyvän tunnelman. Varsinkin viimeinen kappale, ai kun se kutkuttaa vatsanpohjassa. Loppu tottakai kruunaa kaiken; niin hyvä koukku!! Siihen voi toinen kirjoittaja tarttua, mahdollisuuksia on satoja viedä tarinaa siitä eteenpäin, ja myös lukija jää koukkuun niin kovasti kiinni ettei siitä edes tahdo pyristellä. Sitä tahtoo lisää, ja olisin ihan solmussa jos en jo tietäisi miten siinä käy! Vaikka jatkan kyllä lukemista melkein yhtä solmussa ihan vain siksi, että tämä on hyvä tarina, josta ei vain saa tarpeekseen.
4. Lemppari Tiituksen kirjoittama tarina löytyy spin offien puolelta “Rakas ampiainen” otsikolla. Lempitarinaksi kaikkien Tiituksen kirjoittamien pätkien joukosta se on varmaan noussut sen takia, että se on erilainen muihin verrattuna ja siinä on kuvattu hyvin Tiituksen omia fiiliksiä.
5. Mulla suosikit vaihtuu yhtä usein mitä sukat, niin harvinaisen hankala aina valita vaan yks. Mutta, toissa kesänen romanttinen jätskireissu minkä Tiitus teki Hellon kanssa. Tekstissä pääsee tosi kivasti kurkkimaan tekemisten ohessa myös sitä että niin mitä Tiituksen mielessä oikeasti liikkukaan. Etenki loput jäätelö tilanne, kun toinen ei millään viitsiny ottaa mitään isompaa jätskiä mutta ei myöskään Hellon tarjotessa viihtiny maistaa sen jäätelöä, vaikka ois kyllä halunnu.
Mutta ihan paras kohta on ehkä silti se kun Hello vitsaili romanttisesta ajelusta, ja Tiitus juuriki maksaa potut pottuina. Maalaten tarkkaa kuvaa kuinka romanttisella kärryajelulla he kyllä ajaisivat kohti auringonlaskua viilenevässä illassa viltti harteilla.
6. Mun lempparit Tiitukselta on Kontiolan baarin tapahtumista kertovat tarinat sekä kärryajelu hakemaan Hellon kanssa jäätelöä. Nämä on ne klassikkojutut, joihin palaan kerta toisensa jälkeen.
Syy, jonka takia tykkään juuri niistä, on niiden tunnelma. Jännitän Tiituksen kanssa, mitähän se Hello nyt on Tiituksesta mieltä ja hymyilen sille kuinka molemmat ovat niin nuoria, noloja ja torvia! Voisin lukea pojista vaikka kirjasarjan.
Vaikka Tiitukselle on tapahtunut hevosensa ja vuokrahevosensa tarinoissa vaikka mitä kehitystä ja kommellusta tallipäiväkirjoista puhumattakaan, tiesin heti suunnata etsimään suosikkitarinoitani ennemminkin spinnareiden puolelta. Tallitarinoita ei ole kerrottu ollenkaan huonommin. Syy spinnareiden kaivelulle on tarinoiden aihe.
-
-
Pisteenlasku
Pisteet tarkistettu 20.12.2020
1. Noa
2. Marshall
3. SonjaPistepostauksessa näkyy ainoastaan kolmen kärki.
-
Apumies
”Sulle on muodostunut outo symbioosi noiden kanssa”, Tiitus huomautti.
Käännyin katsomaan häntä tallikäytävälle. Se oli vähän vaivalloista, koska istuin omien jalkojeni päällä karsinan lattialla ja minulla oli nukkuva kukko sylissäni. Tiitus nojasi leukaansa talikkoon ihmeellisellä mutkalla, koska oli liian pitkä sellaiseen.
”Nämon mukavia”, myönsin hänelle.
”Ne oli vähemmän mukavia, kun ne asu hetken Hellon olohuoneessa. Kauhea meteli… Ja haju.”
”Nii no eipä nämoo mitään sisäelukoota. Mutta muuten nämön mukavia kaveria.”
”Aivan.”Silitin varovasti Keskiviikon pitkäksi venynyttä niskaa. Ainakin nämä meidän kukot, siis Hellon kukot, tapasivat nukkua vierekkäin pallomaisina tiukkoina läjinä yleensä karsinan nurkassa ja joskus orsillakin. Kun Keskiviikko nukahti syliin, se nukkui kuitenkin pitkänä ja velttona. Sillä saattoi olla kylmä nukkua karsinassa. Minun täytyisi hankkia kukoille pieni lämpökoppi. Prinsessasta ei osannut sanoa, venyisikö se sylissä samanlaiseksi puikulamaiseksi kuin Keskiviikko. Se oli oman arvonsa tunteva itsenäinen kukko, eikä ollut ollenkaan niin sylinkipeä kuin Keskiviikko. Prinsessalle tekisi varmaan hyvää nähdä enemmän ihmisiä, jotta se rohkaistuisi. Myytäisiinköhän jossain kanoille sopivia valjaita? Voisin usuttaa Millan lapset lenkittämään Prinsessaa. Sellaisen kiljunnan jälkeen se ei pelkäisi enää mitään eikä ketään.
”Mä en haluis hoputtaa varsinkaan kun sä oot mun pomo mut…” Tiitus sanoi käytävältä.
”Joo. Mennähän. Saamma jakaa heinäkki valamihiksi karsinoohin niin sitte saamma purkaa uuret heinäpaalit kokonansa tyhyjähän karsinahan ettei jää vanhoja alle.”Yritin nostaa Keskiviikon varovasti Prinsessan viereen, mutta heräsihän se kuitenkin. Se oli monella tapaa niin kuin kissa — sikäli mikäli kissoista kuulemani kertomukset pitivät paikkaansa. Se nukkui lämpöisessä sylissäni ja katsoi vielä päälle tuomitsevasti, kun joutui pois. Ihme ettei se sähissyt.
Nousin ja pudistelin roskat housujeni takapuolesta. Ajattelin vetää oven kiinni Keskiviikon nenän edestä. Tänään oli liian kylmää pitää kukkoja ulkona koko päivää. Keskiviikko kuitenkin astui päättäväisesti oven kourun ylitse käytävälle.
”Jaa. Tuukko sä auttamahan?” kysyin siltä ja suljin Prinsessan karsinaansa.
”Mä luulen kyllä Eetu et toi on vaan jaloissa kun me kannetaan”, Tiitus sanoi.
”Ei se ny mitää jaloos oo. Piäni kana. Tuu Keskiviikko, mennähän tuanne toiselle pualen paalin kantohon.”
”Jos se kuitenkin jäis karsinaan siks aikaa…”
”Mä paan sen tuala sitte karsinahan jos se ei osaa käyttäytyä siälä. Kyllä se ny saa omas tallisnansa vähä auttaa paalinkannos.”
”Selvä… Vai omassa tallissansa…”Katselin turhaan taakseni, kun menimme päätalllin puolelle. Keskiviikko vaappui mukanamme nimittäin niin kuin olisi koira eikä kukko. Se oli hauska veikko. Ei ihme, ettei Hello ollut antanut tehdä siitä kanakeittoa.
-
Yksi uskomattomista hevosista
Ukko lonksutteli tyytyväisen näköistä tallista. Sillä ei ollut kiire, mutta tottahan se mielellään hakaan meni aamupalan päälle, kun ilmakin oli kerrankin kirkas ja kaunis. Vaikka hevonen oli laihtunut ja lauhtunut meillä asuessaan, olisin silti kernaasti omistanut itsekin sellaisen ratsun. Se oli hyvä hevonen, vaikka ei mikään Jussi ollutkaan. Pohjimmiltaan se oli kiltti ja ystävällinen, ja vaikka se sairasteli, se oli hyväjalkainen. Ne olivat hevosen tärkeimmät ominaisuudet. Lisäksi Ukko näytti olevan kunnollinen ratsu.
Ajatuksissani taputin Ukkoa kunnolla kaulalle. Voisiko ihmiselle paremmin käydä kuin minulle? Näin komeat eläimet pitivät leivänsyrjässä kiinni. Joka päivä sai tehdä töitä tällaisten jalojen työkaverien kanssa omassa tallissa. Ei, ei voinut paljoa paremmin käydä. Lokoisammat oltavat taisi olla vain niillä, jotka saivat kokonaan omien hevosten asuman tallin tuottamaan, mutta sellaisesta Otsonmäellä oli ihan turha haaveilla. Tämä riitti. Minulla oli jo kaikki.
Haaveiluni katkesi terävästi kuin veitsellä. Pitelemäni naru kiristyi niin nopeasti, että puristin sitä refleksinomaisesti. En tainnut edes käännähtää ympäri, vaan naru kiskaisi minut ympäri. Ehdin nähdä kaviot kasvojeni edessä. Ne olivat niin lähellä, että siinä nanosekunnin mittaisessa välähdyksessä ehdin huomata kengitysnaulatkin sekä tumman että vaalean kavion pinnassa, vaikka ne heilahtivatkin nopeasti kasvojeni vierellä. En muista edes räpiköineeni pois alta, mutta seuraavassa hetkessä seisoin jo kauempana ja ehdin ajatella.
Jos Ukko olisi tahtonut, se olisi osunut minuun. Se oli päättänyt väistää minua, vaikka oli noussut takajaloilleen. Tämän ymmärtäminen kävi nopeasti. Yhtä nopeasti skannasin tallipihan silmilläni, enkä löytänyt mitään potentiaalisesti hevosen mielestä pelottavaa. Päätin vetää edelleen pitelemästäni riimunarusta, koska Ukko, joka hirnui ja huitoi, ei yrittänytkään lähteä pakoon.
”Lopeta ny jo!” komensin hevosta. ”Alaha siältä! Kai sä ny tiärät jotta mullon muutaki hommaa kun seistä sun kans täs. Nyt Ukko mennähän. Nopiaa. Kattotahan jotta olisko sulla taas niitä oravia haas. Jos vaikka tänään saisit kiinni yhyren.”
Ukko haukotteli laskeuduttuaan neljälle jalalle. Pudistin sille päätäni ja lähdin kävelemään päättäväisesti sen edellä tarhoille, vaikka huomasin kyllä sen pitävän minua tarkasti silmällä. Se tuli nätisti tarhoille asti, mutta alkoi ravata paikallaan aukaistessani porttia.
”Ei mulla niin kiire oo, jotten mä ehtisi sun kanssas kerrata alkeita”, huomautin sille. Kävelytin sitä voltin ennen kuin aloin taas avata porttia tällä kertaa hitaasti. ”Jos sinä haluat käyttäytyä niinku piäni vauva niin kyllä minä sua vähä aamuusin voin opettaa. Sitä kauemmin menöö jotta pääset tuanne heinäkasoolle. Haluaksä oikeen totta kokeella mitä käy jos tuut siitä mun ylitte hakahan? Mulla ei oo kuule mitää ongelmaa hariootella viarahankaa hevoosen kans tässä koko aamuvuaroa sitä, miten mennähän rauhas hakahan. Älä ny nuan säpsy — emminä sua lyämäs oo. Nyt saat koittaa osaakko mennä vai hariootellahanko viälä.”
Loppujen lopuksi Ukko käveli hakaan ja kiepsahti rauhallisesti minua kohti niin kuin olisi Jussi. Otin siltä riimun päästä ja taputin taas sen kaulaa. Aivan kuten olin aiemmin itsekseni ajatellut, se oli erinomainen hevonen: pohjimmiltaan kiltti, hyväjalkainen, viisaskin ja taitava ratsu. Se antoi minun hieroa hetken korviaan ennen kuin lähdin hakemaan seuraavaa uskomatonta hevosta tallista.
-
Sonja on ollut näissä tapauksissa auttajan roolissa, ei avunsaajan. 😀 Musta auttajana on helpompaa. Silloin ei menetä kuin rahaa. Molemmissa rooleissa parisuhteessani joskus olleena raha ei tunnu miltään kiitollisuuteen verrattuna. Vaikka mäkin sanoin auttajana saman kuin Sonja, että auttaisit sinäkin mua jos tilanne olisi toisin päin, tiedän, ettei se kokonaan sillä helpota. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että kunnon ihminen tulee toimeen omillaan, eikä ole kenellekään mitään maallista velkaa. Harrin tilanne ei ole paha, kun on rahaa säästössä ja kuitenkin ansiosidonnainen jatkuu kaaaaauan, mutta silti olo on aivan varmana epämukava. Yhtä hyvin ymmärrän Sonjaa. Kun on oma vuoro auttaa, se on ihan ilmiselvää, että otetaan vastuu juoksevista kuluista. Ei siinä ole mitään kummallista.
Rahatilanne ei paljoa noin lyhyessä ajassa Harrin ja Sonjan tuloilla notkahda. Enemmän musta tuntuukin, että tämä voi olla ensinäytös siitä, mitä Harri tekee tylsistyessään tai ahdistuessaan. Pakeneekohan hän terveellisiin harrastuksiin vaikka Salierin selkään, vai alkaako kiukutella ja jynssätä maanisesti hammasharjalla kaakelinvälejä ja silikonisaumoja?
-
Noan vanha ja uusi elämä ovat kyllä kuin yö ja päivä. Kun luin joulukalenteria varten Noan juttuja uudestaan, huomasin kommentoineeni sitä, miten kivaa on kun Noan vanha elämä ei ole mikään huumeiden ihanuudesta kertova koristeltu hökötys, vaan pelkkää harmautta ja ankeutta. Edelleen olen sitä mieltä. Ja edelleen olen iloinen myös siitä, ettei uusi elämä ole naurettavan helppoa, ja että Noa on ihan varmaan nuorisolaisten mielestä raittiiinakin vähintään yhtä cool.
Noan menneisyys on usein läsnä, ja se on hyvä. Siitä huolimatta hän elää tarkasti nykyisyydessä, eikä onneksi ole lipsahtanut, vaikka on ollut lähellä. Noa on paitsi mielenkiintoinen ja kaikessa rosoisuudessaan realistinen hahmo, myös yksi mua eniten miellyttävistä kertojista. Hänellä on neutraali tapa tehdä havaintoja, ja kun hän esittää omia tulkintojaan, nekin tulevat ilman tuomiota. Noa ei osaa tai tiedä liikaa ikäänsä nähden (ja liikaa osaaminen ja tietäminen onkin yksi, mikä saa mut hylkäämään hahmon nopsasti!), mutta ei ole myöskään niin tuskastuttavan tyhmä, ettei osaa muka mitään erikoisalaa, tai osaa päätellä mitään itse. Lukiessaan Noaa ei kadehdi, paitsi ehkä mielenrauhasta ja miljööstä, mutta automaattisesti asettuu hänen puolelleen. Siksi kai Noan kärsivät ajatuksetkin koskettavat.
Mutta tiedätkö sen tunteen, kun juoksee rappusissa ja kuvittelee päässeensä ne loppuun, mutta vielä onkin yksi ja siinä jotenkin pelottavasti humpsahtaa, vaikkei kaadu? Koin sen lukiessani, ettei Noalla ole oikeita ystäviä. Mä olen aina kuvitellut toisin. ”Oikea ystävä” ei tarkoita mulle sellaista yhtä henkilöä, jonka niskaan voi kaataa ihan kaiken. Ei ”oikealle ystävälle” tarvitse pystyä mun mielestä puhumaan kaikkea kaikesta, vaan eri ystäviltä haetaan eri asioita. Tosi moni kuitenkin on osoittanut Noalle kaikilla sanoillaan, eleillään ja äänensävyillään, että rakastan sinua. Olin aina kuvitellut, että Noa jos kuka ottaisi sellaiset rakkaudentunnustukset huomioon ja vaalisi niitä. Mäkin näen oikean ystävän ihmisessä, joka vie mut ajamaan mönkkärillä kun pelkää ettei mulla ole tarpeeksi seuraa, tai ihmisessä, joka kysyy otanko juustoa kun on ottanut itse ja seisoo juusto kädessään jääkaapin raossa.
Toisella lukukerralla Noan ystävättömyys tuntui ennemminkin astinlaudalta ylöspäin. Tiesin jo, että sitä käsitellään, joten se ei päässyt yllättämään. Lisäksi huomasin Chain tekstissä. Jos juoni olisi Noalle tärkeä tai sulle hauska, siihen pitäisi päästä käsiksi, ja tarvitaan jotain radikaalia tai kauheaa, niin kuin yksinäisyys, jotta Noan voisi ajaa tahallaan raapimaan itseään sillä tavalla. Yhtäkkiä ymmärsin, että yksinäisyyden kokemuksella voi olla tärkeä tarkoitus, enkä vierastanut sitä niin kovasti. Ihan aina on tärkeintä, että saa kirjoittaa siitä, mistä haluaa kirjoittaa, ja sen asian perässä tehdyt ihan kaikki valinnat täytyy olla kokonaan oikeita.
Kiinnitä kirjoittaessasi huomiota anglismeihin. Nyt sun pelaaminen paistaa tekstistä. :DD Anglismimuotoja on kenen tahansa ilmeisesti tosi haastavaa bongata, mutta häiritsevämpiä ovatkin sellaiset kehnot käännössanat, joissa on englanninkielinen sana ja suomalainen johdin tai taivutus, niin kuin investoitua tai tehdä pointti. Varmin keino päästä näistä on lukea edes vähäsen kunnollista tai OK:ta suomen kieltä; eli vaikka romaanin sivu tai Hesarin artikkeli päivässä. Siinä sanavarasto laajenee sellaiseksi, ettei koe tarvitsevansa investoitumista vieraaseen kieleen kirjoittaessaan. 😉
-
Tässä kerrotaan rakkaudesta hevosiin. Vaikka tulee uusi hevonen, vanha ei ole yhtään vähemmän tärkeä. Oikeassa elämässä käy niin, että kun uusi lemmikki tulee, sen uuden kanssa puuhataan aluksi enemmän ja vanha jää sivuun, mutta parin päivän tai parin viikon päästä molemmille on huomiota. Sonjan tarinoissakin käy näin. Mortti oli aluksi vähän enemmän esillä ja Salieri taustalla, kun Sonja ja Mortti tutustuivat, mutta mun mielestä tosi tosi lyhyen ajan. Virtuaalimaailma ei ole oikea maailma. Useimmiten kun uusi heppa tulee samaan tarinaan, vanha jotenkin unohtuu. Hyvä, ettei niin käynyt. Salieri on ihana hevonen. Voisin olla oikeassa elämässä onnellinen sen kanssa.
Valua sadeveden mukana pois on musta kivasti sanottu. 😀 Mulla on sellainen olo, etten ole kuullut tätä ennen, mutta aion tarkastaa ilmaisujen postimerkkikokoelmastani.
Yllätyin, kun valitsit tarinaasi Oskarin. Mulla on sellainen tuntuma, että Oskari on hahmona vaikeimmasta päästä. Ikinä ei tiedä, mitä se kavahtaa, ellei ole arvannut, miksi se kavahtaa, ja silti sillä on pahempia ja parempia päiviä. Lisäksi se on, reppana, melkein yhtä huono puhumaan kuin mä! Mutta musta yritys on tosi hyvin onnistunut kaikesta huolimatta. Vähemmän sulla on ongelmia kuin mulla. Miten saisinkaan Oskarin avaamaan suun muille kuin ihan parille muuttamatta sitä, että se pelkää kaikkia..?
-
Jjjauts. Yleensä kommentoin tarinoita mahdollisimman julkaisujärjestyksessä, mutta nyt tuli ihan kiire alkaa vielä sängystä puhelimella kommentoimaan.
Janna on saanut multa paljon kritiikkiä. Se on kirjoittajasta kuin kirjoittajasta todella väsyttävää, vaikka kuinka olisi kehittyminenkin mielessä. Janna on pyrkinyt myös vastaamaan mun kritiikkiini ja mun mielestä onnistunut siinä. Erityisesti olen napottanut sosiaalisuudesta ja koettanut antaa leikkivinkkejä. Olenkin ihan eri mieltä kuin Noa. Janna on jo parissa tarinassa lähestynyt muita hahmoja, eli Marshallia, Niklasta ja Nellyä tosi hyvin ja on luomassa pohjaa ystävyydelle uudesta näkökulmasta. Marahall ja Nelly puolestaan ovat parhaansa mukaan auttaneet, näyttäneet mallia ja kannustaneet ottamalla huomioon. Musta siis just tässä asiassa, jota Janna parhaillaan harjoittelee ja jossa tosiaankin on nyt paljon kehitystä tullut lyhyessä ajassa, vähän väärä kritiikin paikka. Täatä tarinasta nimittäin näkee, että yritystä on. Aihe on sitä paitsi sen verran kevyt, ettei huutavasti edes vaadi Marshallin huomiota. Janna bondaa. Noa ja mä ollaan oltu täällä oikeasti ihan alusta asti, eikä me oikeasti-oikeasti tiedetä, kuinka törkeän vaikeaa on aloittaa myöhemmin. Siinä pakostakin opettelee ensin parilla hahmolla, jotta oma hahmo pääsee niiden kautta piireihin. Sitä paitsi muiden hahmojen kokeilu on vaikeaa ja pelottavaa, joten joka ainoa yritys tehdä sitä on aina hyvä ja rohkea veto. Mä sanoisin siis ennemminkin, että älä murehdi, Janna. Sä olet menossa juuri oikeaan suuntaan nyt tässä asiassa ja lupaan, että joka kerta se on helpompaa ja menee paremmin.
-
Vooi Nelly. Hänellä ei ole tainnut olla koiraa. 😀 Anna nyt hyvä nainen toisen itse saada yllätyksensä ulos sukasta! :DD
No ei. Noa kommentoi vähän aikaa sitten, että Nelly on muuttunut rämäpäästä mammaksi. En ollut edes ajatellut koko juttua ennen sitä, mutta nyt kun se sanottiin, se näkyy tässäkin. Nellyssä on tainnut herätä jokin hoivavietti. Muutos on ollut niin hienovarainen, että mä en ole edes huomannut sitä, kun luen koko ajan tarinoita enemmän tai vähemmän reaaliajassa. Ehkä tää on vähän niin kuin koiranpennun kasvun huomaaminen: joku, joka on vähän aikaa poissa, näkee muutoksen heti!
Ei siinä; mä tykkään Nellystä mammanakin. Nelly on ottanut hommakseen tehdä tuvasta kodikkaan. Ennenhän sen hoiti Jilla, vaikka Jillalla oli aiiiiiiivan erilainen, pehmeämpi tyyli olla kodin hengetär ja keittiön valtiatar.
-
Eedi vaikuttaa siltä, että osaa käsitellä Paahtiksen kaltaisia hevosia. Hän ymmärtää, ettei nuori heppa voi olla vielä ihan valmis ja osaa tietoisesti suunnitella sen treenin juuri sille sopivaksi: keskittyä vielä suuriin linjoihin. Janna on kaivannut jo jonkin aikaa apuja Paahtiksen kanssa, joten on tosi hyvä, että hänellä on nyt joku Eedin kaltainen.
Jos meille tuo hahmon ”viiden minuutin viuhahtajaksi”, se on ihan okei. Pidempään viihtyvät haluaisin kuitenkin nähdä etukäteen. Lisäksi me painotetaan täällä paljon enemmän hahmoihin ja heidän välisiinsä suhteisiin kuin hevosiin ja siksi esittely vieraiden alueelle on tosi tärkeä juttu. Ilman esittelyä muut hahmot eivät pysty näkemään uutta tyyppiä, kun eivät tiedä mitään tämän luonteesta, ulkonäöstä, puhetyylistä… 😀
-
Marshall jakaakin jo sen kokemuksen, josta olisin itsekin kirjoittanut. 😀 Varmaan melkein kaikki menettää jossain vaiheessa hevosensa, jota ei omista. Osa kiintyy seuraavaan hevoseen ja sydän särkyy uudestaan, mutta osa päättää ettei enää ikinä rakasta oikeasti mitään eläintä, joka ei ole oma. Saa nähdä, miten Camillan käy. Vähäsen ahdistaa, kun Camilla on herkästi synkkyyteen ja negatiiviseen ajatteluun taipuva muutenkin.
Tämä on myös eka kerta kun mun tekisi mieli ravistella Gunnaria. Mokoma itsepäinen äijä. Markuskin tietää, ettei tämä ole hyvä idea, mutta kun Gunnar keksii ”hyvän idean”, hän sen myös toteuttaa. Millaisiahan ihme ratoja Gunnarin ajatukset kulkevat, kun hän on niin varma siitä, että auttaa Camillaa tällä tempauksella!
-
Aina ei jaksa! Kun elämässä sattuu rankkoja juttuja, toiset tukeutuvat ystäviin. Sonjan vetäytyminen kuulostaa kuitenkin just mulle tutulta. Yksin on hyvä latautua. Onneksi lemmikkien seura ei haittaa yhtään ja hevosten tarjoama liikunta ja liike on tietenkin hyväksi. Luulenpa, että Sonja teki hyvän päätöksen Mortin suhteen siitäkin näkökulmasta, että uusi hevonen pakottaa lähtemään tallille ja ulos talosta, vaikka tupaan meneminen tuntuukin vielä rasittavalta ajatukselta. Jos Sonjalla olisi pelkkä Salieri, se olisi helppo luiskauttaa nyt Harrin niskoille, kun heillä on niin hyvin mennyt. Mortti ajaa Sonjan ulos.
-
Tästä tuli heti mun suosikkitarina Jannalta tähän asti. Tykkään aina tietenkin arkihetkistä tuvassa, mutta puolueellisuuteni lisäksi tässä on tosi paljon muutakin, miksi tästä voi tykätä!
Ensinnäkin tästä tarinasta välittyy tunnelma hyvin. (Koetetaanpa nyt analysoida sitä.) Jo yhteinen tekeminen ja yhteiseen pikku askareeseen kutsuminen on sellainen juttu, joka virittää lukijan ystävälliseen ja lämpöiseen tunnelmaan. Olet valinnut tekemisen myös hyvin tunnelman kannalta. Leipominen on juuri sellaista puuhaa, jota tehdessä voi rupatella, tutustua, vaihtaa ystävällisiä sanoja. Leipoen on jopa helpompi jutella kuin kahvikupin ääressä, koska voi puhua katse taikinassa, jos tarvitsee vähän tilaa hengittää. Tunnelmaa luo myös Jannan avoin ja iloinen tapa puhua heti tervehdyksestä lähtien. Hän on jo jakanut paljon Nellylle elämästään, joten oletinkin näiden olevan jo valmiiksi jonkinlaisissa ystävällisissä väleissä nyt kun ystävyyttä todella aletaan hieroa. Mulle tunnelmaa luo myös se, miten arki jatkuu tässä siitä, mihin se Nellyn tarinassa jäi.
Nostaisin esiin myös sen, miten onnistunut jatko tämä tarina on Nellyn valmennukselle. Sen sijaan että toistaisit saman tapahtuman uudelleen eri näkökulmasta ja Jannan ajatuksin ja kokemuksin höystettynä, olet löytänyt ihan uuden lähestymistavan. Se on toimiva. Myös pentutreffikutsun uusiminen Marshallin kautta Niklakselle on kekseliäs tapa ottaa asia uudelleen puheeksi. Ei poka tule yhtään toisteinen olo, vaikka esitellyt asiat ovatkin tuttuja. Päin vastoin: on kuin olisin tietämättäni odottanut jotain tällaista.
Vielä viimeiseksi kehuisin, miten keksit luovan tavan hankkia Jannalle ystävän. Jo nyt, yhden tällaisen yhteisen hetken jälkeen mun on jo ihan helppo uskoa, että Janna ja Nelly viihtyisivät yhdessä rupatellen silloinkin, kun kommunikointi ei liity kiinteästi hevosiin tai tallivuokriin ynnä muihin hevostallin asioihin. Enää en ihmettelisi ollenkaan, vaikka Janna alkaisi paljastaa salaisuuksiaan vähä vähältä. Ja kun välit lämpiävät, itse päässäni kuvittelema Nellyn oletusreaktiokin vaihtuu vähä vähältä. Kaverista ei tuumata illalla nukahtaessa puolisolle, että vitsi se on outo tai vitsi sen pitäisi hankkia apua. Nyt jo Nelly voisi huokaista, että on huolissaan Jannan jaksamisesta. Vielä vähän ystävystymistä, niin oletusreaktio voisi olla huokaus, että mitähän me tehdään että me voitaisiin auttaa Jannaa viettämään hyvä joulu tästä isäsopasta huolimatta.
Kyllä, nyt saavutit minun mielestäni suurimman onnistumisesi Hopiavuoren tarinassa tähän asti! Lukijoita on monenlaisia, mutta muhun ainakin tämä upposi ja odotan lisää.
-
Eiralla on kyllä käynyt niiiiin hyvä säkä. Vitsi jos olisi itse saanut viettää nuorena tuollaista heppaelämää. Vähänkö olisin varmaan hyvä ratsastaja. Ratsastamisen lisäksi Nellyhän on tosi hyvä opettamaan Eiralle vastuuta, jota hänelle kyllä jo uskaltaa antaakin, kun Heli on ollut myös erinomainen opettaja. Pikku-Eira olisi varmaan keskittynyt somettamaan enemmän kuin ratsastamaan ja kokeillut ujuttaa vähän kavioa sovitun loppumaaston takarajan ylitse, mutta ei tämä Eira. Eiran isä ja Eetu ovat kyllä varmaan yhtä mieltä siitä, että Nelly yrittää suurin piirtein tapattaa tytön. Sen siitä saa, kun näkee itseään nuoremmat lapset aina viiden vanhoina eikä usko heidän kasvavan ja kehittyvän.
Tässä tarinassa Nellyn suhtautuminen Eiraan on suloisinta, mutta parhaan fiiliksen mulle taitaa tehdä Nellyn kontakti Jannaan. Janna on toki jutellut Nellylle eniten, mutta tästä tarinasta ikään kuin lähtee sellainen, hmm, tasaisemman ystävyyden mahdollisuus, johon Janna myöhemmin tosi tarkasti tarttuukin omassa tarinassaan. Ratsastus on turvallinen tutustumishetki etenkin kun Nelly (joka on tallin sosiaalisesti taitavimmasta päästä) on tuputtamatta itseään koko ratsastuksen ajaksi.
Tästä tarinasta näkyy myös se, miten hyvä luonne Nellyllä on, jos ihmisestä voi niin sanoa. On niin helppo arvostella muita, tuntea kateutta ja ärsyyntyä pienistä jutuista, mutta taaskaan Nellyn ajatuksissa ei ole vähääkään ilkeyttä. Kaikki on positiivista. Hän näkee mahdollisuuksia ja taitoa Paahtiksessa ja osaa suhteuttaa pienet kömpelyydet hevosen ikään. Jannankin Nelly näkee hyvänä ja pätevänä, vaikka Janna onkin paljastanut Nellylle tosi pelottavia ja jännittäviä salaisuuksia.
-
Nyt kun ei tarvi lukea tekstejä niin kuin ope, luen ekan lukukerran niin kuin olisin maksava asiakas eli romaanin lukija. Taitaa olla niin, että tekstissä on oltava jotain samastuttavaa ja tuttua, jotta voin elää sen henkilöiden tarinaa. No Sonjan teksteissä on viimeaikoina ollutkin ja paljon, ja niin on tässäkin. Sonjan tapa surra tuntuu musta niin tavattoman aidolta ja ihmismäiseltä varmaan just siksi, että huomaan itse tehneeni samoja asioita ja ajatelleeni samoja ajatuksia. Vaikka meissä on erojakin, voin uskoa Sonjan menetykseen ja mummon hautajaisiin siksi, että kerronnassa on mulle jotain niin tosi tuttua. Kaikkia ei kuitenkaan voi varmaan millään miellyttää. Musta se ulvoen ja itkien ja parkuen suremienen on tosi vieras ja pelkästän taiteeseen tai viihteeseen kuuluva ilmiö. Jos joku oikeassa elämässä suree niin, tämä hiljaisempi, harhailevampi, muitakin asioita huomaava tapa voisi olla vieraan tuntuinen.
Tästä jää mieleen selvimpänä pappi pikkutyttöjen kanssa, papin suorittama siunaus ja se miten Harri on ihan fyysisesti tuntuvana olentona läsnä. Kaksi ensimmäistä jäävät mieleen sen takia, että ne saavat paljon palstatilaa ja lisäksi hautajaissaattueessa rupatteleva pappi todella on epätavallinen, joskin mun mielestä omituisen lohduttava ajatus. Harri ei puolestaan saa tilaa kuin puoli lausetta, mutta yksityiskohta on niin pieni ja niin tavattoman terävä, että Harrin läsnäolo tuntuu tärkeältä. Niin ne isot kirjailijatytöt ja -pojat sanoo, että mitä isompaa, tärkeämpää ja dramaattisempaa pitää kertoa, sitä pienempää yksityiskohtaa siitä kannattaa kuvailla.
Tykkään miten pienet poikkeamat totutusta oikeastaan symboloi mummon luonnetta. Arkunkannon avaat itse tekstissä, mutta musta se olisi toiminut myös avaamatta. Hautajaissaattueessa rupattelukin on kuin mummo nauraisi ja muistuttaisi, että ei hän siellä kuopassa makaa, vaan pelkkä ruumis, joten ottakaa hautajaiskakkua ja itkekää, mutta sitten naurakaa. Sitä et avannut, ja se voi ollakin osasyy, miksi tykkään siitä vielä enemmän. Sain nyt itse tulkita tekstiä. 😀
Viimeinen kappale on varmaan raastavin. Mäkin olisin koko ajan jotenkin menossa momman tyä, jos olisi muka olemassa sellainen teoreettinen mahdollisuus, että se joskus kuolee.
-
Awwwww kyllä nyt sai Nelly hienon merkin!!
-
Mulla on Eira vähän saman edessä kuin Harri ja huomaan niiden hommissa yhtäläisyyksiä. 😀 Molemmat on omalla tavallaan kuitenkin sellaisia, että niillä on itseluottamusta arjessa ja mun mielestä ihan hyvä itsetunto. Ne tietää mitä tekevät (Eirakin omasta mielestään). Molemmat osaavat iiiiihan varmana myös ratsastaa sen verran kuin uusi vastuutehtävä vaatii. Silti kumpikin tuntee heti olevansa hukassa, kun jää yksin (tai on jäämässä yksin). Eiran hukassa oleminen on vain vähän enemmän halvaantunutta ja Harrin toimeliaampaa vaikkapa Santun tapaan.
Munkin mielestä Harrin fiilikset on tosi samastuttavia, mistä Marshallkin puhui. 😀 Toisen eläimestä on kova vastuu. Mäkin pelkäisin, että hevosen omistaja nylkee mut, jos mokaan! Samalla tavalla kaikki muukin uusi vastuu on pelottavaa. Olisitte nähneet, kun menin melkein valmiina opena ekaan oikeaan työpaikkaan ja tajusin jotenkin vasta siellä jääväni oikeasti yksin luokan kanssa niin että mulla onkin vastuu niiden oppimisesta, eikä ole enää ketään korjaamassa mun virheitä ja tietämyksen aukkoja… Pikkasen tutisuttaa. En ihmettele yhtään, että Harri teki monta tarkastusta ennen selkäännousua, vaikka kuinka osaakin satuloida.
Mutta eihän epävarma olo tee Harrista yhtään huonompaa hahmoa tai ihmistä. 😀 Vitsit se on vaan jotenkin ihana, kunnon mies. Kyllä mäkin sellaiselle uskaltaisin antaa hetkeksi vaikka mun elämäni, ei kun siis koiriksihan muut niitä kutsuu. Ainakin tallipihalla.
-
Mortin ja Salierin tuomisen vertaaminen on musta toimivaa. Siitä olisi saanut kasvatettua kantavammankin rakenteen tähän tarinaan, vaikka ei se tietenkään lisää niitä kaipaa. Kunhan tykkäsin niin, että kiinnosti heti, millaista on tuoda hevonen jotenkin vanhana tuttavuutena tutulle tallille. Siitä me toki saasaan lukea varmasti vielä paljon. :DD
Eetu on ainakin super oma itsensä. Voi sitä. Sen nieleskelyssä on jotain niin tuskaisen tuttua. Nelly onneksi saa sen varmasti jossain vaiheessa koulutettua, vaikka se yrittääkin luvata tukkualennuksia.
Mutta Morttihan on aivan superihana! Mulla on tietenkin juttu ruunikoihin puoliverisiin, mutta en panisi tällaistakaan tarinaheppaa ollenkaan pahakseni. On komea ja kiltti. Vähän olen ehkä kateellinen. 😀
-
Arlekin on varmaan niin kuin ne pojat, jotka päättävät kasvattaa heviletin melkein tyhjästä. Se vaiheessa oleminen on varmaan tuskastuttavaa ja kestää ikuisuuksia. Onneksi ei kaikki katso ihmistä yhtä kriittisesti kuin hevosta. Tai onneksi ja onneksi: kriittisimmät on ihan varmaan huomanneet Arlekinin puudelinpampulat jo. 😀 Onneksi ne kasvaa… …ellei Niklas pääse niiden kimppuun uudelleen, kun Marshallilla on puuhaa kotoa lähetetyn hevosen kanssa. :DD
Yleensä olen tottunut liittämään nämä sydämellisemmät tarinat Niklaksesta kertoviksi, mutta tämä tarina tonttuineen iski muhun tosi täysillä. Marshall on tällä kertaa aika suloinen ja pehmoinen. Hän tekee tavallisia harjailujuttuja kunnianhimoisten laukkatreenien suhteen: toki se tapahtuu polven pakottamana, mutta kuitenkin. Marshall viitsii jalkautua tallille, vaikka ei aio ratsastaa, ja vaikka siitä ei oikeasti ole tällä kertaa edes muuta hyötyä kuin selvitetyt jouhet. Hän liimailee kuumeisesti vanhoja kenkiä kasaan, vaikka saisi varmaan isiltä sponssina vaikka kuinka hienot uudet sisäänajettaviksi. Marshallilla on arkisia huoliakin, niin kuin hiertävät kengät, vaikka taustalla tapahtuu isoja asioita, kun kotopuolessa päätetään hevosasioita hänenkin puolestaan. Ja sitten tietenkin on se, miten Marshall on kiinnittänyt huomiota niihin tonttuihinkin: varmaan hymähtänyt itsekseen.
