Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Luukku 22 — Mielikin terveiset
Talvi ei ole Mielikin suosikkivuodenaika, mutta joulusta se pitää. Erityisesti jouluruokien tuoksua se rakastaa. Kun kinkku laitetaan uuniin aattoa edeltävänä yönä, se näkee herkullisia unia seuraavan päivän juhla-ateriasta. Alma Metsärinne häärää aina aikaisin aamusta keittiössä ja hyräilee kauniisti radiosta soivien joululaulujen mukana. Sillä välin Noa vielä nukkuu ja Mielikki saa kaikessa rauhassa seurata puoliksi torkkuen keittiön tapahtumia. Yleensä se kannattaa, sillä Mielikki on Alman luotetuin apulainen. Jos lattialle tipahtaa jotain hyvää, Mielikki käy sen äkkiä siivoamassa parempiin suihin ja makujen testaajana se onkin vailla vertaansa.
Vaikka nyt joulu ei taidakaan tulla Alma Metsärinteen kotona, ei Mielikki ole siitä yhtään pahoillaan. Hopiavuoren tupa on ihan yhtä kotoisa ja lämmin, ja samat herkulliset tuoksut leijailevat Mielikin kuonoon yläkertaan asti. Jilla on varmasti keittiössä ja ehkä Nellykin. Hyvällä tuurilla myös Helmipuron siskot ovat jo paikalla: heiltä Mielikki saa aina varmasti huomiota. Mutta vielä Mielikillä ei ole kiire päästä katsomaan osuivatko sen arvaukset oikeaan, vaan se kääntää kylkeään ja käpertyy tiiviimmin kerälle isäntänsä kainaloon. Kyllä sinne vielä ehtisi… Juuri nyt on kuitenkin niin hyvä ja lämmin olla, että Mielikin silmät painuvat väkisin uudelleen kiinni ja se saa jatkaa herkuista uneksimistaan vielä hetken.
Hyvää joulua toivottaa Mielikki perheineen! Kuvassa se poseeraa Almalta saatu joululahja päällään.
Luukun teki Noa
-
Luukku 21 — Kisakutsu
Eetu Hopiavuoren unelma ei ole kilpailla. Hänen unelmansa ei hänen mielestään saa olla kilpailla. Hän on vakaasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen unelmista vain yksi toteutuu. Hänelle se unelma on talli. Tallin pitää riittää. Eetu onkin onnellinen, eikä lainkaan kunnianhimoinen. Mutta silti… Silti Eetua kiinnostaa vallan kauheasti seurata heppakisoja… Järjestää niitä… Mielellään osallistuakin…
-
Luukku 20 — Hopiavuoren joulukuusi
Perjantaina koristeltiin joulukuusi. Siihen laitettiin itse tehtyjä palloja. Hopiavuoren jouluihmisellä, Hellolla, oli ollut etukäteen paljon mielipiteitä joulupalloista, varsinkin Outin tekemästä mustasta pallosta. Sinä iltana Hello oli kuitenkin mahtavalla tuulella ja ihaili erikseen joka palloa. Harakkana hän tykkäsi eniten tietenkin glitterpalloista: Santun keltaisesta ja Eiran vaaleanpunaisesta. Sonjalla, Helillä ja Jannicalla oli kuulemma kuitenkin eniten joulumieltä, koska heidän pallonsa olivat sentään punaisia. Inarin pallo näytti kuulemma villasukalta, ja siihen tuomioon Inari oli tyytyväinen. Eetun siskontyttöjen, Auran ja Viljan tekemät pallot ripustettaisiin alaoksille, niin että tytöt varmasti näkisivät ne käydessään pyhinä kylässä. Kun Hello ehdotti vielä keksipalkittua hienoimman pallon kilpailua, Eetu komensi hänet lämmittämään saunaa. Kuulemma ainakaan kukaan, joka koristeli pallostaan pääsiäisjäniksen, ei istuisi sellaisen kilpailun tuomaristossa.
-
Luukku 19 — Pikkuhevoset
(Myös ulkopuolisille on oma Pikkuhevonen)Torstaina Hopiavuoren tupaan oli ilmestynyt outo paketti. Hyvää joulua Ritva-tontulta siinä luki, mutta siihen ei kuulemma saanut koskea ennen kuin vasta lähempänä joulua. Kaikista Eetun tiukoista kielloista huolimatta se oli kuitenkin avattu päivän aikana. Joku oli käynyt tutkimassa Ritva Hopiavuoren antamaa lahjaa!
Ensin epäiltiin Eiraa, joka on aina kärkkäästi toisten lahjapaketeilla. Eira loukkaantui niistä syytöksistä niin tosissaan, että epäilyistä luovuttiin. Eira sanoi, että ennemmin Inari harjoitti sellaista vilppiä kuin hän, mutta siihen nyt ei kukaan uskonut.
Olisiko se voinut olla Noa? Noahan on usein yksin tuvassa, koska elää töidensä takia eri rytmissä kuin muut. Noa kuitenkin vastasi niin avoimesti jatkokuulusteluja toimittavan Hellon katseeseen, että hänet poistettiin epäiltyjen listalta.
Sonja varmaan! Sonja kuitenkin pelkäsi jäävänsä ilman lahjoja, kun oli vasta tullut! Sellaiset epäilyt Eetu murahti heti hiljaiseksi. Miksi ihmeessä Sonja tonkisi ihmeteipattua laatikkoa, joka selkeästi sisälsi joulukrääsää? Olihan hänellä nyt koristeita itselläänkin. Johan se oli nähty.
Ei mutta Oskarihan se oli, niin Hello tuumasi. Oskari oli muutenkin ihme hyypiö: sehän ahdisteli tallityttöjä ja sen nimikin oli Susi. Kenen oikean ihmisen nimi edes oli Susi?? Oskari tuntui ahdistuvan sellaisista syytöksistä niin kovasti, että Eetu komensi Hellon etsimään välillä johtolankoja pihalta, mieluiten koko loppupäivän ajan.
Silloin Hello alkoi nauraa ja kertoi, että hänhän se oli lahjaa tonkinut, mutta hyvää hyvyyttään. Hän oli nimittäin henkilökohtaisesti varmistanut, että kaikille on siellä jotain. Eihän hän, Joulun-Hello, muuten kajoaisi mihinkään niin pyhään kuin joululahjoihin!
Eetu puuskahti, että lahjat voitaisiin sitten saman tien jakaa, kun kerran Joulun-Hello muuten kuitenkin paljastaisi, mitä paketti sisälsi. Vaikka Hello väitti, että eihän hän, Joulun-Hello, kenenkään jouluyllätystä pilaisi, Eetu otti sokkona paketista ensimmäisen esineen. Se oli puinen. Sillä oli pää ja kaksi jalkaa ja sen nahkainen helavyö helisi. Hän käänteli sitä hetken ennen kuin tunnisti päässä ja toisessa jalassa olevat valkoiset merkit.
”Tiitukselle”, Eetu sanoi, niin kuin Joulupukin apupukit aina tapaavat kautta suomen.
”Santulle.”
”Helille.”
Neljännelle hevoselle Eetu hymyili. ”Vissihin Outille. Harmi kun näiton vain yks maailmas.”
”Jillalle.”
”Sonjalle.”
”Sannille.”
”Tuutikille.”
Sitten isännän ilme muuttui jo kun hän haroi seuraavaa hevosta laatikon pohjalla. Hän veti laatikosta ulos jotain pehmeää. Jotain aivan ilmiselvästi ihan itse omin pikku tassuin tehtyä. Ja vieläpä jonkun ihan kamalan huonon askartelijan tekemää.
”Mikä? Mikä piru tämon?”
”Mähän sanoin että mä murtauduin siihen pakettiin ihan syystä!” Hello toitotti täysin tosissaan karvaista kauheutta koko kädellään osoittaen.
”Jotta sä voisit tukkia sinne morson?” Eetu ähkäisi.
”Morson!” Hello älähti loukkaantuneena. ”Se on Flida eksä näe!”Hello tarttui karmaisevaan Flidaan ja nakkasi sen Noalle.
”Ei sun oo siitä pakko ottaa”, Eetu huomautti.
”Eiku tää on ihan hyvä. Mutta miks..?”
”Mä kuulin Ritvalta mitä se tilas ja mä arvasin ettei siellä oo mitää miehekkäitä tupsujalkahevosia niinku Skotti ja Flida niin mä sit otin sieltä Pasin–”
”Ja mitähän varti sä justihin Pasin–”
”–ja otin siltä ton helavyön et säki saat.”
”Ja mihinä Pasi on sitte ny?”
”Valitettavasti siltä murtui pää niin se on tallin vintin roskiksessa.”
”No. Kyllä soot omalla kauhialla tavallas ajattelevaanen, Hello…”
”Nii oon. Mä voin ostaa uuden Pasin ennen joulua.”Ritva on tilannut vielä Marshallillekin paketin. Hänen lahjansa ei ole vielä mukana, koska kun Ritva teki tilauksen, Arlekin ei vielä asunut täällä ja eilen illalla kaikki pienet tontut olivat kiireisiä korjatessaan viimeisiä äikänkokeita ennen kuin loma alkaa. :DD
Saat kuvan auki isompana avaamalla sen uudessa ikkunassa. Poista sitten osoitteesta osa s400/.
Esimerkiksi:
https://1.bp.blogspot.com/-j2V8M2NOawg/Xfpjx3gy-_I/AAAAAAAACyE/DyyhjYn_L9o5EJx21w5zU51HEzrYxo8MACLcBGAsYHQ/s400/flida.png
-> https://1.bp.blogspot.com/-j2V8M2NOawg/Xfpjx3gy-_I/AAAAAAAACyE/DyyhjYn_L9o5EJx21w5zU51HEzrYxo8MACLcBGAsYHQ/flida.pngHaluatko tilata oman pikku puuhevosen sieltä, mistä Ritvakin tilasi nämä? Tässä on linkki:
Pikkuhevonen (Krita-tiedosto).
Muokkaaminen on sallittua, mutta yksittäisiä osia (esim helavyötä) ei saa irrottaa ja liittää toiseen taideteokseen. Olisi mukavaa, jos pikkuhevosen yhteyteen merkittäisiin jonnekin, että rungon teki Hopiavuori. Tämän postauksen valmiiden hevosten copyja ei tarvitse mainita, jos oma väki haluaa ottaa kuvan esim. koristekuvaksi heppansa sivuille. -
Luukku 18 — Make
Joulukuun ajan on myynnissä kuvineen hurmaava ja hyväkäytöksinen, ei kun siis kiukkuinen ja omapäinen shettisruuna Make.
Maken erikoistaitoja ovat mm. ruuan kerjääminen ja nälkäiseltä näyttäminen, vaikka juuri olisikin syöty iso ruoka. Make on opetettu ajolle ja ratsuksi. Ihan perheen pienimmät eivät pärjää sen kanssa ilman valvontaa, mutta miksei Makesta olisi lapsenkin ratsuksi, kunhan on isi tai äiti katsomassa vähän perään.
Make myydään mieluiten tarinakotiin. Tarjouksia voi tehdä vastauksena tähän viestiin, yksityisesti Keskustassa tai mailitse osoitteeseen oresamankisat@gmail.com.
- Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten Eetu Hopiavuori.
-
Luukku 17 — Kuka omistaa Pasin?
“Tiitus”, kutsuin lumisen pihan poikki talsivaa miestä. Hän kääntyi minun suuntaani.
”No?”
”Voisikko tulla huomenna tekemähän yhren pualipäivääsen tyävuaron?”
”Ai. Miks? Tai siis joo. Voin.”
”Mä viääsin Pasia vähä kattomahan sen emäntää, enkä voi aiva yksin.”Se oli sillä sovittu. Kun tiistaipäivä valkeni, laitoin Pasia huolellisesti kuntoon Tiituksen peruutellessa hevosenkuljetusvaunua minun autollani valmiiksi hyvään asentoon. Hän oli valmis ennen minua. Ruuvasin ja väänsin ponin harjaa kerta toisensa jälkeen uudelleen sykeröille. Niiden piti olla hienompia kuin millään kilpahevosella ikinä. Ne piti sitoa punaisilla nauhoilla.
”Tota noin…” Tiitus mumisi osoittaakseen olevansa läsnä suulissa.
”Joo?” kysyin nostamatta katsettani Pasista.
”Tarviksä apua?”
”Jos sä oot mua paree näitä panemahan nii kiitos.”
”En mä taida olla yhtään notkeasormisempi kyllä…”
”No voisikko sä hakia siältä tämän varusteloorasta tonttulakin ja sellaaset kumikengät? Se tarvittoo niitä.”Pasi oli kokenut matkaaja. Se piti taluttaa vauhdilla kuljetusautoon, mutta kun sen kerran sinne sai, se matkusti rauhallisesti. Matka Seinäjoelle ei ollut mikään loputtoman pitkä, mutta esimerkiksi Typyä vedättäessä se olisi tuntunut sellaiselta. Nyt ojensin vain kännykkäni apukuskin paikalla olevalle Tiitukselle ja komensin vilkuilemaan sen kautta Pasia aina vähän sivusilmällä. Ei se mitään typerää keksisi, mutta jos tulisi vaikka sairaskohtaus tai jotain. Tai jo se säikähtäisi. Ei sitä ikinä tiennyt. En halunnut teloa kenenkään rakasta ponia.
”Tota…” Tiitus aloitti taas, kun käännyin Auneksen kohdasta oikealle.
”Joo?” sanoin ihan niin kuin aiemmin suulissakin.
”Mä vaan mietin… Mihin me oikeen mennään?”
”Ai nii. Minen sanonu. Ei me Seinäjokia kauemmas. Laitappa navikaattorihin osootteheksi Leimakirvehentiä. Minen muute osaa kääntyä oikiasta kohorasta vasemmalle. Jostaki Törnävän kautta on paree ajaa hevoosen kans ku suaraa Vapaurentiätä…”
”Joo…”Meidän piti kääntyä vasemmalle siitä, missä oli polkupyörä liike. Siitä eteenpäin osasin ajaa jo itse. Ylitimme sillan, jossa vastaantulevilla oli etuajo-oikeus, mutta eipä siihen aikaan arkipäivänä ollut liikennettäkään. Menimme liikenneympyrän ensimmäisestä liittymästä ja kyselin, onko Pasi kunnossa. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin ajaa suoraan kunnes vasemmalla alkoi olla työkalujen nimiä teiden niminä. Bussipysäkin kohdalla oli Leimakirveentie, ja taas muistelin, mikä niistä kaikista samannäköisistä rivitaloista olikaan se oikea. Oikeassa pihassa sammutin auton ja hengitin syvään.
”Mitä nyt? Eetu?”
”Ei mitää. Mä pelekään vähä aina jotta mitä tua Pasi sanoo. Tuu ny. Puretahan poni.”
”Pasi sanoo? Sanoo mihin? Eetu?”
”Me viämmä sen tupahan ja onhan se ny piäni tila isoolle ponille jos se vaikka säikähtää.”
”Mitä!”
”No Pasiahan me vierähän emännän tyä! Tonne tupahan.”En soittanut ovikelloa, vaan soitin puhelimella, että ovi avattaisiin. Esko sanoi minulle kädestä päivää niin kuin aina. Sanoin Tiitukselle, että tässä on Esko, Annan isä. Eskolle sanoin, että tässä on Tiitus. Sen jälkeen isäntä tarjosi kättään Tiituksellekin ja silitti vielä Pasin poskea ennen kuin päästi meidät sisään. Vaikka kuinka huolestuneena Pasia pidinkin silmällä, se vain laski päänsä ja töpsytteli kumikengät jalassaan muina miehinä sisään.
Osasin jo tietenkin itse mennä oikeaan huoneeseen: lähinnä keittiötä olevaan. Niin kuin aina, siellä oli vain yksi pieni ihminen. Hän istui tuolissa valahtaneessa asennossa. Meidän takiamme hänet oli siihen nostettu. Yöpöydällä oli paljon pikkutavaraa, kuten valokuvia, nappikuulokkeet ja vanha, kolhuja ottanut pinkki iPod Nano. Kohtasin ensimmäisenä kahden vaalean pikkupojan katseet. He olivat Marcus ja Martinus, niin Anna oli sanonut joskus. He katselivat minua luonnollisen kokoisina takaseinältä, mustavalkoisina yöpöydän päältä ja eri kokoisina ympäri huonetta. Kohdistin hetkeksi katseeni sairaalasängyllä olevaan erivärisistä isoäidinneliöistä virkattuun vilttiin ennen kuin sain lähestyttyä tuolissa istujaa. Häntä ympäröivät muoviletkut saivat minut melkein irvistämään, kun mielessäni kävi taas kerran ajatuksia kanyyleista ja muista neuloista.
”Me tuatihin Pasi sulle tänne”, sanoin hymyillen, kävelin hänen luokseen ja käänsin Pasin pään häntä kohti. ”Sillä on varmahan ollukki sua jo ikävä. Se aina niin tykkää kun se pääsöö tänne. Katto ny kun se haisteloo heti. Mä luulen että soon orottanu taas silityksiä. Tiitus pirä siitä narusta — mä autan sua Anna vähä jos sä annat kären mulle.”
Tartuin Annan käteen samalla kun nostin hänen kasvojaan leuasta, jotta hän nojaisi tuoliin paremmin. Hän katsoi poniaan kun silitin sen poskea hänen kädellään. Anna ei hymyillyt enää niin kuin kesällä, mutta räpytti silmiään ja veti vähän suupieliään taaksepäin. Mielessäni kävi pelottava ajatus siitä, miten Anna oli viilettänyt miljoonaa Pasilla vasta hetki sitten, vasta puoli vuotta ennen minun ja Annikan eroa.
Kerroin Pasin päivistä. Juttelin tarhakavereista. Kerroin, miten Pasi tapasi yllyttää Skotti-nimistä hevosta, joka muuten oli kiltti, mutta Pasin kanssa voimansa yhdistäessään ihan apina. Kerroin Make-ponista, jota Pasi kerran puri pyllystä, ja miten Eira-niminen tyttö tippui kerran yhden ainoan illan aikana kahdeksan kertaa Pasin selästä. Kerroin Camilla-nimisestä tädistä, joka oli pitänyt huolta, että Pasikin pääsee metsään lenkeille. Osa tapahtumista oli totta, mutta osa oli vain keksittyjä, sillä ei yhdelle ponille niin paljoa tapahdu. Juttelin niin kauan kuin ehdin ennen kuin Annan silmät painuivat kiinni ja minun oli pyydettävä Esko nostamaan hänet takaisin nukkumaan. Minusta oli hyvä merkki, että Anna jaksoi kauemmin kuin viime kerralla.
Kun lähdimme, oli ihan hiljaista niin kauan kunnes käynnistin auton taas.
”Anna..?” Tiitus sanoi silloin.
”Pihlajamäen Anna. Soon Pihlajamäen Annikan nuorin sisko. Sellaanen iltatähti.”
”Sun Annikan?”
”Nii.”
“Käyttekste sit usein Pasin kans sen luona vai..?”
“Ei Pasia viitti tuara ku silloon tällöön vaikka Anna haluaaski kun siinon sitte niin kova homma Eskolla sen jäläkehen ja pitää se sitä ennenki pestä. Mä käyn kerran viikos yksin sitte.”
”Me ollaan ihmetelty miksei Pasin omistaja käy… Kuoleekse? Tai siis mikä sen on?”
”Syöpä.”Tiitus kurtisteli kulmiaan, enkä minä puuttunut siihen, vaan ajoin vain. En ajatellut enää Annaa, vaan sitä, miten minä Pasin asiat järjestäisin. Pasi oli ollut ainoa asia, josta Anna oli ollut huolissaan. Minä olin sanonut, että kyllä me Annikan kanssa siitä huolen pitäisimme ja katsoisimme, mikä sille olisi parasta. No enpä ollut katsonut. Pasi ansaitsisi jonkun nuoren ja iloisen ratsastajan itselleen, joka opettelisi sen kanssa pikkukisoissa, miltä kilparatsastajan elämä tuntuu, enkä minä silti halunnut suositella Eskolle sen myymistä. Sillä oli ollut jo liian monta kotia.
-
Viimeisen kerran, talli ja hevonen riittää ihmiselle
Kun ihmisellä on talli ja hevonen, hän ei muuta tarvitse. Piste. Jos tavoittelee liikaa ja luulee saavansa kaiken, päätyy lopulta olemaan ihan ilman mitään. Siitähän on tusinan verran sananlaskujakin. Joka kuuseen kurkottaa.
Pyyhin nenän takinhihaan ja annoin itselleni jonkinlaisen henkisen läpsäytyksen ennen kuin jatkoin aamutallin tekemistä. Turhaa minä tässä kärvistelin, aikuinen mies. Minun pitäisi käsittää, kuinka onnekas minä olen. Minulla on vieläkin talli, ja tallilla menee paremmin kuin koskaan ennen. Minulla on Jussi, eikä Jussillakaan ole koskaan mennyt näin hyvin. Minä saan siivota joka aamu täyttä tallia, enkä joudu edes tekemään kaikkea yksin, kun minulla on hyvää apua. Ihan turha siis niristä.
Nelly oli nuorempi kuin minä, ja vaikka se ei vuosissa ollutkaan kauheasti, kyllä minä olin alusta asti ollut sitä mieltä, että eri elämänvaiheisiin se kaikki kaatuisi. Jos minä olisin saanut ihan kaiken sellaisenkin, mitä kehtasin haluta vain salaa, minulla olisi tallin lisäksi emäntä ja suurin piirtein kaksi lasta, kovia hevosmiehiä tietenkin molemmat, ja ehkä koira, kunhan se olisi sellainen että voisi juosta pihassa irti ettei sadepäivinä tarvinnut mennä metsään sitä lenkittämään. Suurimmaksi osaksi Nelly halusi jotain muuta. En minä oikeastaan halunnut kiertää kilpakenttiä hänen seuranaan, vaan olla suurimmaksi osaksi kotona. Enkä halunnut karauttaa asuntoautolla auringonlaskuun, tai edes Kuninkaanlähteen camping-alueelle, vaan olla ihan vain tallissa. En välittänyt valmentamisesta, mutta perheestäni kyllä sen sijaan, eikä Nelly halunnut oikeastaan edes nähdä äitiä. Ihmettelihän nyt äitikin, kun oli muka Nellystä kuullut, mutta Nelly aina maagisesti katosi hänen käydessään kylässä.
Tyhjensin kottikärryn traktorin kauhaan ja vedin sitä haluttomasti perässäni suuliin niin kuin vanha hevonen heinäkärryä. En ollut puhunut mitään. Vaikka pitäisi. Nellyä ei ollut oikeastaan näkynyt viikkoihin, enkä minä nyt voinut hänen äärimmäisen harvoina vapaailtoinaan sellaisesta puhua. Ja joulukin oli tulossa. Ja sitten alkaisikin pian ihan uusi vuosi.
Välillä kuulen siitä, miten nuuka olen heittämään korjauskelvottomia asioita pois. Yleensä muut ovat kylläkin väärässä. Minä osaan korjata yhtä ja toista, ja jos en minä osaa, Inari osaa, tai sitten tekee rikkinäisestä kokonaan uutta. Minusta on parempi korjata se, mitä omistaa, kuin hankkia aina uusi tilalle. Silloin mietin kuitenkin, onko niin nyt. Tiesin, että hevostalli oli minua varten — näkihän sen, että tätä minun kuului tehdä. Mikään muu ei kuitenkaan tainnut olla. Jos yksi ihminen saisi liikaa hyviä asioita osakseen, ei kai onni tuntuisi enää miltään.
Nostin kottikärryt pystyyn suulin seinää vasten ja lähdin rehuhuoneeseen. Päiväruuat saisi laittaa tulemaan, ja minä sain laittaa ne joka päivä vähän komeammille hevosille kuin naapurin isännät. Sen piti riittää.
-
Luukku 16 — Virallinen koe
Avoin kaikilleMaanantai-iltana Nelly jakoi kaikille paikallaolijoille käteen ruutupaperia ja komensi jokaista kirjoittamaan nimensä paperin oikeaan ylänurkkaan. ”Eikä sitte mitää lempinimiä”, hän ohjeisti ankarasti jostain syystä Helloa katsoen. ”Etunimi ja sukunimi. Tämä on virallinen asiakirja!”
Asiakirjan virallisuuden ilmoittaminen herätti osassa väkeä huolta, osassa huvitusta. Erityisen ahdistunut tuntui olevan Oskari Susi, joka ei tosiaankaan tuntenut Nellyä tietääkseen hänen tempauksensa. Lopulta Oskarikin rentoutui, kun kävi ilmi, että Nelly aikoi pitää tietovisan — tai siis omien sanojensa mukaan kokeen.
Kun palkinnoista kysyttiin, Nelly lupasi osallistujille hyvää mieltä. Kuulemma se ei riittänyt. Inari lupasi tehdä pienen palkinnon sille, joka tietää eniten oikein. Jos moni saisi samat kärkipisteet, palkinto arvottaisiin.
**
Osallistu tietokilpailuun mailitse osoitteeseen oresamankisat@gmail.com. Linkitä vastauksesi oheen jokin suosikkihevosistasi, sillä voittajalle tai monista oikeista vastauksista arvotulle on luvassa pieni jouluinen palkinto. Viimeinen osallistumispäivä on 19.12. ja kilpailu on avoin myös tallin ulkopuolisille henkilöille. Vastaukseen saa jättää tyhjiäkin kohtia ja sitä saa muokata lähettämällä sen uudelleen viimeiseen osallistumispäivään asti.
Luukun rungon on suunnitellut Noa. Koska kysymyksiä on muuteltu niin valtavasti, myös Noa saa osallistua.
**
Virallisen kokeen viralliset kysymykset1. Miksi kutsutaan Hopiavuoren tallirakennuksista vanhempaa?
2. Mitkä ovat nimeltään Hellon lemmikit tätä nykyä? Jokaisesta lemmikistä saa yhden pisteen.
3. Missä kunnassa Hopiavuori sijaitsee?
4. Kenen koira tappoi syksyllä myyriä?
5. Kuka puettiin kesällä kukkaistytöksi?
6. Millä nimellä Hopiavuoren hevostalli tunnettiin aikaisemmin?
7. Mikä rakennus on parhaillaan työn alla tallin pihapiirissä?
8. Kenestä tuli Kattomunan Piirinmestaruusottelussa Kellogg’s Nugetti-Kriketti?
9. Mikä on Hopiavuoren lähin kaupunki?
10. Kuka tallilainen on Eiran idoli? -
Hyi. Kaiken maailman kansalaisia sitä joka kuntaan mahtuu. Vaikka en kaipaa kerrostaloelämää yhtään, sen ainoan kerran kun mun oven takana on riehuttu, kyllä tuli naaapureita ja äitiä äkkiä ikävä! Onneksi Helillä on taas joku, jolle voi soittaa, ja sentään Severi vaikuttaa kaikin puolin kivalta hepulta. Sellaiselta normaalilta, joka kuitenkin saa joitain sanoja suustaan ihan pinnistelemättä. Varmaan meille kelpaisi kaikille sellainen kaveri naapurustoon. 😀 Toinen onni on, että Otsonmäellä harvemmin tapahtuu mitään. Silloin kun tapahtuu, kyllä poliisit saadaan melko nopeasti paikalle.
Tykkään kuvailusta tässä ja yön aikana tapahtuvasta asennonvaihdoksesta. Netflix ja nukkuminen toimivat tosi luonnollisena siirtymänä tunnelmasta toiseen, samoin kuin fyysinen siirtyminen Helin kotoa tallille.
Vooi vitsin Helou miten se taas naamaansa soittaa tietämättä edes isännän kuvioita, vaikka joka päivä näkee melkein kaikkia tallin hahmoja ja on kiinnostunut ilmeisesti muiden parisuhteista…
-
Kieltämättä tuli hoppu. 😀 Taisi olla Nelly, joka antoi Hellon ominaisuuksiksi levottomuuden ja lapsellisuuden, ja ne on jo tosi tarttuneet siihen. Aluksi se oli vain laiska ja huoleton, mutta sosiaalisessa kirjoittamisessa parasta onkin, etten mäkään tunne omia hahmoja ennen kuin muutkin on tehneet niistä valmiita ja antaneet niille ominaisuuksia! Niin kuin nyt pohjattoman uteliaisuuden ja muiden miesjuttujen kaivelemisen… Olemattomat sosiaaliset rajat… Aina liian pitkälle menemisen… 😀
Olen tavannut kahdenlaisia huolettomia veikkoja oikeassa elämässä. Suurin osa on (tai näyttää olevan) niin torvia, etteivät ne tajua olla huolissaan vaikka pitäisi. Jotkut taas on niin järkeviä, että ne ovat ennakoineet kaikki mahdolliset riskit ja tehneet parhaansa minimoidakseen ne niin että niiden ei oikeasti tarvitse olla hirveän huolissaan. Mulla on monta huoletonta idioottihahmoa, kruununjalokivenä ehkä Kontiokorven Mikael, joten mun on kiire osoittaa Hello erilaiseksi ennen kuin on liian myöhäistä. 😀 Siis ihan vain siksi, että olen jo kirjoittanut huolettomien ääliöiden tarinoita (ja taidan itse asiassa olla itsekin sellainen). Ulospäin se Hellokin nyt vaikuttaa vain hölmöltä ja saa vaikuttaakin!
Hellolla on jotain kykyjä ja taitoja, mutta sen omassa kerronnassa niitä on ihan hirveän vaikea tuoda ilmi, tai siis mä en osaa! Se nimittäin kuvittelee, että kaikkia maailman ihmisiä kiinnostaa just vaikka sijoittaminen, säveltäminen ja shakki yhtä paljon kuin sitä, näin kolme ässää mainitakseni. Samoin sen opettelemia juttuja on musta vaikea tuoda ilmi muidenkaan hahmojen tarinoissa, koska se on kiinnostunut muista, ei ollenkaan itsestään, ja koska se ei tuo näitä jokaisen tyypin elämässä jokapäiväisinä pitämiään juttuja esiin. Kun kehityn kirjoittajana koko ajan, osaan lopuksi tuoda nämä esiin muutenkin kuin näin alleviivaavissa tarinoissa. :DD
(En tarkoita että sijoittaminen, säveltäminen tai shakki tekevät ihmisestä automaattisesti viisaan. Mäkin leikin suurta pörssiosakkeiden ja korkorahastojen herraa ja olen silti iiiihan täysi torvi. Mutta siis kuitenkin.)
-
Jos tämä olisi ollut pitkä juttu, olisin pohtinut kommentissa sitä, miten tämän olisi saanut upotettua Hopiavuoren tarinoihin, joissa Hopiavuoren väki on yhteisöllisesti mukana. Tällaisena pienenä välipalana teksti on kuitenkin viehättävä ihan tällaisenaan. Parasta musta on tietenkin se, miten Elias liikkuu yhtenäisessä virtuaalimaailmassa, jossa Hemsbury Saddlery on tietenkin olemassa ihan samassa todellisuudessa kuin Hopiavuoren hevostallikin. Musta on mielenkiintoista, jos hahmot liikkuvat sellaisilla alueilla, jotka ovat mulle tuttuja joko virtuaalitalleilta ja muista virtuaalipaikoista, tai ihan oikeasti oikeasta maailmasta.
Kerrot myös Eliaksesta tässä tekstissä pari yksityiskohtaa, joista toista tuot ilmi jo esittelyssäkin. Rahaa on. Lisäkssi hän puhuu varusteiden ostamisesta jatkuvasti itsekseen ennemminkin naisten kuin miesten diskurssissa. Tykkään tosi paljon pienistä yksityiskohdista hahmoissa. Elias on nyt mulle tällä hetkellä tallin ainoa mies, joka shoppailee enkkuvilttiä ja omistaa kolmet ratsastushousut, koska värit ovat kivaa vaihtelua, ja joka pitää iPhoneaan mukana tehden todennäköisesti kuin huomaamattaan melko selväksi ettei hänellä ole mitään Huaweita.
-
Vaikka en omista hevosta, uskoisin, että oikean hevosen kanssa se olisi juuri tuollaista. Joskus sen vain tietäisi, että tämä on nyt se minun hevoseni. Koirat otetaan yleensä pentuina ja kunnollinen kasvattaja valitsee sopivan pennun sopivaan kotiin, mutta kerran olen päässyt kokemaan sellaisen fiiliksen koirankin kanssa. Yksi aikuinen koira vain oli mun, vaikka se oli jonkun toisen, ja lopulta se tietenkin päätyi mulle. Se on jokin näin-on-tarkoitettu -olo, jota kuvaat hyvin tekstin lopussa.
Kirjoittelet tosi sujuvaa ja miellyttävää tekstiä. Esimerkiksi puhekielisyys sopii mun mielestä kirjoitettuun tekstiin näin, kun sitä ei alleviivata liikaa. En mä nyt vapaa-ajallani ikinä viitsi oikolukien ja virheitä syynäten tutkia kenenkään tekstiä, mutta kyllä aina tekstistä tuntuman saa, vaikka lukisi pelkkää sisältöä.
Yhtä juttua voi kuitenkin miettiä. Perinteisesti kotimaisessa ja suomeksi käännetyssä kirjallisuudessa on käännetty myös muunkieliset vuorosanat suomeksi. Nyt maailma on muuttunut ja mulla onkin sellainen tuntuma, että kirjallisuudessa varsinkin englanninkielisten vuorosanojen jättäminen englanninkielisiksi ei olisi enää ihan tavatonta, joten kyseessä on suurimmaksi osaksi tyylivalinta. Huomaan kuitenkin itsestäni, että pidän eniten sellaisista teoksista, joiden kirjoittaja tai kääntäjä on niin taitava, että saa vuorosanatkin käännettyä ja silti pidettyä lukijan sujuvasti selvillä siitä, mitä kieltä nyt puhutaan. Ei se johdu kielitaidottomuudestani: puhun montaa kieltä ihan sujuvasti ja olen korkeakouluni käynyt. Se johtuu ihan mun tyylillisistä mieltymyksistäni ja siitä, miten arvostan sellaista kerrontatapaa, joka on sujuva vaikka jopa kieliasioihin onnistutaan kiinnittämään täsmälleen oikea määrä huomiota.
Sit vielä ihan pikkujuttu. Aina kun ihmiset osaa (ja viitsii) käyttää ajatusviivan kohdalla ajatusviivaa eikä tavuviivaa, mun tekee mieli liimata sen ympärille pieniä perhos- ja sydäntarroja. 😀
-
Olipa kiva temppu houkutella Marshallia tarinaan! Uuden on aina aluksi vaikea päästä mukaan: senhän kaikki ovat saaneet kokea. Mitä enemmän uusia tutustuttavia naamoja on, sitä vaikeampi alku varmana on. Onneksi sen kynnyksen yli joutuu kiivetä vain kerran ja onneksi on muuta väkeä pyytämässä tällä tavalla leikkimään ja jatkamaan juttua. 🙂
Vaikka nyt Helloa syytetään, kyllä se on heeeei hyvää tarkoittanut. Tiedän, että moni valitsee ihan vapaaehtoisesti joulun yksin ja monella ei ole edes ketään, kenen kanssa sen jakaisi vaikka haluaisi. Mulle itselleni yksinäinen joulu on kuitenkin pelottava ajatus. Mulla on vielä äiti ja sisaruksia ja niiden lapsia, joiden kanssa ollaan aina oltu koko joulu yhdessä laumassa, siis ihan päivätolkulla, koko koulujen loma. Joskus olen vähän ajatellut, että mitä mä sitten teen kun äitiä ei ole ja kun sisarusten lapset on aikuisia? Mulla ei ole omia lapsia, koska en ole halunnut: kuka mun kanssa viettää muka joulun sitten? Siinä vaiheessa aina lopetan sellaisten juttujen ajattelun, koska yksinäinen joulu pelottaa mua enemmän kuin Ancient Alien Theories keskellä yötä muutenkin omituisessa mielentilassa. Mulle on melko vieras ajatus, että joku ei halua jouluksi kotiin. Outi ei tunnu haluavan, tai ainakin sisarusten pitää olla siellä. Hän ei paljoa perheestään ole vielä jakanut ja mua tietenkin kiinnostaisi heti aivan valtavasti kuulla lisää. Toisaalta taas salaisuudet tekee hahmosta monitahoisemman, koska ne vaikuttaa taustalla hahmojen käytökseen.
Eikä ole yhtään hassun näköistä kaulailla salaa niin komeaa miestä kuin Jussi! 🙂
-
Voi äiti! Mietin tätä tarinaa lukiessani, että miten muka selviytyisin elämästä, jos mun äiti olisi ulkomailla niin kuin Sonjan, enkä näkisi sitä kahteen vuoteen. Mä käyn äidin luona joka viikko, ja jos mulle tulee elämässä joku suuri ongelma (viimeksi mun auto jäi työpaikan pihaan, sitä ennen en saanut laitettua lamppua kattoon ja sitä ennen en millään saanut tilattua uutta verokorttia), teen niin kuin jokainen aikuinen mies tekisi ja soitan äitille heti. 😀 Ja äiti on tietenkin siellä asemissa ja osaa ja tietää kaiken.
En tiedä, mitä Sonjan äidistä odotin, mutta en kyllä aluksi ihan tätä! Hänestä ei ole ollut paljoa puhetta: en ole tainnut painaa mieleeni muuta kuin elämäntyön ja ulkomailla asumisen. Jotenkin kai päättelin, ettei äiti olisi Sonjalle näin tärkeä, kun ei ole yhtä paljon hänen ajatuksissaan kuin vaikkapa Eetun äiti Eetun ajatuksissa. Ehkä se nyt vain johtuukin siitä, että suurimmaksi osaksi Sonjan äiti onkin Skypessä ja Eetun äiti naapurissa.
Toivottavasti me saadaan kuulla joulun mittaan vielä lisää äidistä. Haluaisin tietää lisää siitä, millainen hän on. Kaikista erilaisista perheistä lukeminen on mun mielestä tosi mielenkiintoista.
-
Mun mielestä tämä on kiinnostava keino jatkaa tarinaa. Tykkään ihan hirveästi kun kokeillaan erilaisia tekstilajeja kerronnassa, siis niitä epätyypillisiäkin. Outi teki jo tulkintaa listasta, ja olisin itse ihan samoilla linjoilla. En olisi itse osannut tukkia näin paljoa informaatiota listan muotoon, ja siksi mulla listat ovatkin olleet hyvin pieniä ja osana ihan perusproosaa. Tämä kertoo jotain Sonjan persoonasta ja tavasta hahmottaa maailmaa (aika järjestelmällinen tyyppi, kun otsikoi ja järjestelee listansa ja ylipäätään tekee listan!!) mutta enemmän siitä, miten hän viettää joulua.
Mäkin huomasin naapurien lahjat, mutta ennemminkin siksi, että se on mulle niin tuttua ja kotoista. 😀 Ei kai kukaan osta niitä järjestelmällisesti kaikille, mutta aina jollekulle tietylle. 😀 Kun opiskelin Helsingissä, en tosiaankaan ollut edes moikkausväleissä kuin koko aikana ihan parin naapurin kanssa, ja naapureita oli kuitenkin varmaan satoja yhteensä… SE oli outoa! (T. oikean elämän Otsonmäen kasvatti)
Mutta yäk!!! Sonja tekee samanlaisia jouluruokia kuin mun iskä teki!! Sen takia syön jouluna pelkästään hillosipuleita suoraan purkista, porkkanalaatikkoa ja kurkkusalaattia! :DD
-
Niklas teki kauhean kiltisti. Hän on niin kultainen. Kaikissa on vikansa, hänessäkin (ja niitä vikoja puit aikoinaan Marshallin edellisessä paikassa), mutta onhan hän nyt silti kokonaisuudessaan aikamoinen kaveri.
Marshall on tosiaan vielä etäinen, sillä et ole kävelyttänyt häntä muiden eteen. Kun kerrot nämä tarinat selostaen ne Marshallin suulla jollekulle toiselle Hopiavuoren yhteisen tarinan hahmolle, tiedämme kuka hän on. Silloin nämä tarinat eivät ole Marshallin omia, joihin muut eivät mitenkään voi vaikuttaa, vaan toiset hahmot edes tietävät ne ja parhaassa tapauksessa voivat jopa vaikuttaa niiden kulkuun. Siitäkin on sosiaalisessa tarinoinnissa kyse. Mene vain rohkeasti kohti muita. Motivoit muut lukemaan spinnareita silloin, kun he tuntevat hahmosi ja heillä on häneen tunneside. Se tunneside syntyy silloin, kun muiden hahmoilla on Marshallia kohtaan jotain tunteita, oli se sitten mitä tahansa skaalalla veljeydestä syvään inhoon. Kuten olen sanonut, yksin harrastamisessa ei ole mitään väärä ja sekin on hyvä tapa, mutta minä olen kiinnostunut lukemaan ja kommentoimaan sosiaalisia juttuja, jotka tapahtuvat tutun tutuille, eli minun hahmojeni tutuille.
-
Sanoin ennenkin, että usein asetun Niklaksen puolelle, kun hänellä ja Marshallilla on pientä kränää tai ihan oikea riita. Niin on huvittavaa kyllä nytkin. Marshall voi vaikka luvata siivota ne neulaset, mutta mistä vetoa, niin sen ”siisti” ei tosiaankaan riitä mulle ja Niklakselle. 😀 Yksi oksa hetkeksi uuniin vaan, niin on sama tuoksu ilman siivoamista. Valmis. 😀 (No ei, kyllä mä just ymmärrrän, mutta olen sekä patalaiska että melko siisti, eikä se ole hyvä yhdistelmä joulukuusien kannalta.)
Mutta tämän tekstilajin osaat. Olet kirjoittanut moooooonta tarinaa Marshallista tässä tekstilajissa. Millä tekstilajilla kertoisit samat tapahtumat nyt, kun ympäristösi vaatii sinulta kirjoittajana sosiaalisuutta ja muiden hahmojen kanssa leikkimistä? Esimerkiksi juoru ja anekdootti, jotka kerrotaan muille, ovat hyviä ja helpohkoja tekstilajeja tällaisessa sosiaalisessa paikassa. Marshallilla ei ole vielä kavereita juoruiluun, mutta jotta pääsisit kertomaan näitä tarinoita sellaisissa tekstilajeissa, se onkin tehtävä, jonka joudut suorittamaan seuraavaksi. Täytyy hankkia ystäviä, vihamiehiä ja muita sellaisia, että homma alkaa luistaa tällaisessa paikassa kuin Hopiavuori.
-
Kyllä se Rockyn kanssa alkaa sujua, nyt kun on valmentajakin. Tuutikki oppii ihan varmana nopeasti ne avut, jotka lännenhevoset osaavat. Auttaahan englantilainen tyyli tietenkin siellä pohjalla ihan niin kuin ylipäätään mikä tahansa kielitaito lopulta auttaa taas uuden kielen opettelua! Muutkin ovat onnistuneet. Kehityskertomukset ovat kuitenkin aina minusta mielenkiintoisimpia. Nyt luen mielelläni Tuutikin matkasta enkkuavuista länkkäriapuihin, koska muutos on aina kiinnostavaa. Meneeköhän hän loppuun asti, mitähän hän hevosineen ryhtyy harrastamaan? Vai vaihtaako hän lopulta hevosta? Ei voi tietää etukäteen. 😀 Ainakin hän kohtelee hevostaan hyvin ja on valmis hankkimaan valmentajan, vaikka samalla hän pelkääkin sitä, että olisi muka jotenkin muita huonompi. Jonkun pitäisi sanoa hänelle, että hän tekee ihan oikein pyytäessään apua! Ja hei — onhan Tuutikki nyt jo Hopiavuoren hahmoista toisiksiparas lännenratsastaja. :DDD
Muitta huh, jo on kielitaitoisia koiria Tuutikilla! Mun omat pystyy oppimaan loputtomasti temppuja, mutta silti ne ymmärtää vain kaksitavuisia sanoja. Johtuukohan lie niiden tolloudesta vai mun huonoudesta. 😀 Ne oppisivat nopeasti, mitä olisi ”koukku” ja osaavat ”jätä”, mutta ai miten niiltä (tai multa) loppuisi kapasiteetti kun pitäisi kaviokoukku ja pudottaa. :DD Ehkä tosiaan pyydän Tuutikilta itsekin neuvoa: hänen puoleensahan kaikki kuulemma kääntyvät.
Ja kuvakin on niin tosi söpö! Molemmilla on tosi onnistunut ilme, mutta varsinkin Tuutikilla. 😀
-
Mistä Eetu ei tiedä, se ei häntä satuta. 😀 Inka ei ole tottavie ainoa, joka ajattelee niin. Eetulta on välillä niiiiiin paljon helpompi saada anteeksianto kuin lupa! Mutta onkohan lie Heli nyreissään, kun maastolenkilläkin ajatus käy isännän nipottamisessa. 😀
Tämän tarinan suuri uutinen on tietenkin Inkan tuleva varsa. Luulen, että olisin vielä enemmän innoissani, jos en olisi tiennyt varsasta ennen muita. Olen jo odottanut, koska paljastat asian, niin että pääsen kirjoittamaan siitä. Mulla on nimittäin taas pieni ja omasta mielestä viehättäväkin idea: toivottavasti ennätän toteuttamaankin sen ennen kuin pikkuinen syntyy! Mutta paitsi itse varsa, musta ihanaa tässä on isäoriin viittaaminen. Virtuaalihevosten kontekstissa yksi voitto tai yhdessä kisassa menestyminen ei tarkoita yhtään mitään, mutta hei, tarinamaailmassapa tarkoittaa. Power Jumpin voittaja on mun mielestä tarinatallien kontekstissa iso tekijä: ihan niin kuin Dressage Mastersinkin voittaja tätä nykyä. Sellaisen orin moni munkin hahmo olisi valinnut omalle tarinatammalleen.
Varsan ohella Eira ja Santtu kiinnittivät tietenkin mun huomion. Vitsit kun näitä muiden tarinoita lukee, niin jokaisesta saa inspiä kirjoittaa itsekin. Haluaisin nyt kuitata kauheasti sen, että kun Heli on nyt suurin piirtein Eiran suurin idoli, niin totta kai se on jauhanut siitä Santullekin. Ja kenenkäs tulosta Eira nyt ilahtuisikaan enemmän kuin Helin? Tietenkin myös aina vähän säälin Eiraa, kun (luonnollisesti) sitä pidetään ihan hirveän rasittavana, vaikka oikeasti sillä on kaiken sen ärsyttävyyden alla hyvä sydän. Sitten Heli on kohdellut sitä jo tosi pitkään niin mukavasti, vaikka sen seura onkin varmana välillä raskasta.
Mutta voi miten odotan näitä ekoja Hopiavuoressa syntyviä varsoja!! Vaikka Typy, Kerttu, Bee ja Hera olikin ihania viime kesänä, niin veikkaampa vaan että Flidan ja Inkan varsoista tulee ainakin yhtä ihania.
-
Voi eei, Otsonmäki ja sen väki. Vitsit kun Marshall saisi jossain välissä osoitettua, että se ei kuulu niihin. Ne on niitä, jotka kohtelee muita huonosti. Ehkä lenkillä tavattu nainenkin tavallaan tietää, että kaikki venäläiset ei ole niitä, kun kysyi Marshallin nimeäkin. Ehkä tilanne ei ole toivoton. Musta tässä on potentiaalisesti yksi mielenkiintoinen pitkän matkan juoni Marshallin tarinaan: miten hän saa Otsonmäen puolelleen ja väen tajuamaan, että kaikkia venäläisiä ei ole kasvatettu samanlaisiksi. Koska vaikka otsonmäkeläiset on ehdottomasti ennakkoluuloisia ja kapeakatseisia, kyllä ne voi muuttuakin. On ne monia muitakin asioita sisäistäneet vuosien varrella.
Tässä on taas tosi Otsonmäen makuinen tarina. Ai että miten tämä miljöö keksittyine ihmisineen on mulle rakas, ja vaikka oletkin kirjoittanut siitä vielä niin vähän aikaa että kuvaat vain tietenkin vasta sen yhtä puolta, musta olet ymmärtänyt tämän puolen niin monipuolisesti ja täydellisesti. Ei kukaan täysjärkinen Marshallia hakkaisi ja muiluttaisi, mutta aluksi suurin osa nostaisi juuri näin päänsä pystyyn kuin varovainen hevonen ja ottaisi useita askelia taaksepäin. Musta onnistut taas lyhyessä pätkässä kirjoittamaan sellaisen tarinan, joka sopii just tähän miljööseen. Se ei voi olla helppoa, kun miljöö on jonkun toisen keksimä, ja tällä jollain toisella, siis mulla, on vieläpä äärimmäisen vahva ja tarkka mielikuva niistäkin asioista, joita ei ihan suoraan ole missään sanottu. 😀
Kuva on tietenkin kaunis, niin kuin aina, vaikka vieläkään mun asiantuntemuksella ei syvällisesti kommentoida, että miksi. Ehkä eniten viehättää just nyt tässä lumisade, taustan lähimpien puiden tyylittely ja se, miten kaikissa Marshallin kuvissa värimaailma on tosi samantyylinen. Vuodenajoista talvi pukee Marshallia parhaiten, ehkä just värien vuoksi. Marshallin tarinoissa Marshall ja kertoja ovat entisessä elämässä kommentoineetkin sitä, että Marshall ei käytä kypärää, ja vieläkin se häiritsee mua. Olen niin pikkumainen, tarkka, ärsyttävä tai lapsellinen (tai kaikkea), etten Instassakaan ikinä napauta tykkää-sydäntä edes kaikkein kauneimmista hevoskuvista, joissa ratsastajilla ei ole kypärää. Musta se antaa niin väärän viestin varsinkin nuorille ratsastajanaluille ja sellaisille, jotka ei itse oikeastaan harrasta hevosia. Mutta hei, mulla on muitakin tällaisia pikkuasioita, joista ahdistun ihan turhan takia, ja jotka ei todennäköisesti vaikuta yhtään kenenkään muun elämään! Järjestän esimerkiksi tämän kuun WRJ-Cupin ja koen huonoa oloa jopa siitä, että siellä on pakko olla karjankäsittelyluokkia ja sekin antaa sellaisen kuvan kuin kannattaisin sellaista kilpailutilanteessa. :DD Että kaikesta kai saa ongelman, eikä Marshall ole ainoa hahmo jolle tekisi mieli takoa päähän, että ratsastuskypärä on yhtä pieni harmi ja yhtä pelastava väline kuin heijastin pimeässä tai naskalit jäällä.
-
Vitsit. Olisitpa tullut keväällä, kun täällä oli tähän asti aktiivisin hullunmylly. Silloin olisit saanut välitöntä positiivista palautetta siitä, kun raotit tarinaasi ihan vähän Noalle. Jos hänen kirjoittajansa ei olisi niin kiireinen, hän olisi jollain lailla noteerannut pienen maininnan. Ja jos minä en olisi niin kiireinen, olisit saanut minultakin välittömän kommentin.
Yhdessä leikkiminen alkaa pikkulapsillakin siitä, että leikitään omia leikkejä vierekkäin hiekkalaatikolla. Me ollaan kuitenkin kaikki aikuisia, nuorimmat melkein aikuisia, joten koska yksinäisiä hiekkalaatikkoja on virtuaalimaailma täynnä, patistelen väen aina sen vaiheen ylitse. Seuraava vaihehan on tämä: lainataan vähäsen pikkuautoa toisen leikistä, mutta laitetaan pian takaisin. Jos siitä ei synny riitaa, vaan toinen hymyilee vastaukseksi, melko pian leikitään ihan oikeasti yhdessä eikä vain vierekkäin.
Miksi mä sitten hengitän koko ajan teidän niskaan ja vaadin yhdessä leikkimistä? No sen takia, että siksi loin tämän tallin, että olisi leikkikavereita. Yksin harrastaminen ja tarinoiminen on tottakai hieno tapa, ja yksin saa tehtyä kauniita (ja yhdessä tehtyjä johdonmukaisempia) tarinoita. Mäkin teen niitä välillä, tein tätä ennen yli 10 vuotta pelkästään. Täällä en tee kuin satunnaisesti, koska melkein missä tahansa muualla on niille tilaa. 🙂 Ei joka ainoan tarinan tarvi olla sosiaalinen Hopiavuoressa, mutta… Joka tapauksessa, niin kuin sanoin, pienistä koukuista se lähtee! Nyt kun kukaan ei tarttunut sun koukkuun, se ei tarkoita koukun olleen huono, vaan että Hopiavuoressa on ollut tosi monella ihan tappavan kiireinen syksy ja alkutalvi. Lisää koukkuja vain, oikein viljele niitä, niin kyllä joku sattuu uimaan täällä samaan aikaan kuin sinä.
Toinen asia, jota haluan kommentoida, on hahmon viat. Aika usein oman hahmonsa kirjoittaa aika täydelliseksi, ja hevosen kanssahan se osaa kaiken. Marshallissa ei ihan hirveästi ole ollut vikoja vanhassa elämässään. Parisuhteessa se on ollut silloin sellainen, että olin aina Niklaksen puolella ja toivoin että se etsii itselleen jonkun paremman, mutta hevosten kanssa Marshall osasi yhtä ja toista. Ja nyt yksi, heh, punainen perkele luistattaakin sen pihan poikki tuosta noin vain. 😀 Ihan vain siksi Marshallista tuli mulle yhdellä ainoalla tarinalla inhimillisempi. Ja tietenkin koska se, niin kuin kaikki tavalliset kuolevaiset, katsoi heti että näkikö kukaan. Vaikka ketä nyt ei olisi hevonen välillä vähän vienyt vuosien varrella. 😀 Musta on kiva ajatus, että Marshallista tulisi tällä tavalla enemmän oikea ihminen ja vähemmän Keksitty Hahmo. Yleensä niistä tulee, kun niistä oppii koko ajan enemmän kirjoittamaan. (Ja sanonpahan vaan, että sosiaalinen kirjoittaminen auttaa muuten siihenkin, että hahmosta tulee hahmon sijaan ihminen.)
-
Yök hyi ei. Ei hyönteishotelleja. Ei kyitä. Sonja halailee ihan vääriä puita. Hyönteiset on tärkeitä, mutta pakkoko niiden on siinä ääressä mönkiä? Kyitä sen sijaan ei tarvita ihmisasutuksen liepeillä ollenkaan puremassa. Kyllä myrkyttömät käärmeet riittää. 😀
Mutta tässä on se, mistä viime tarinaankin jo kommentoin: miten Hello muuttuu ihan hauskasta tosi apinaksi. Se hetki olisi ollut tuo lapsihetki, vaikka et olisi alleviivannutkaan sitä Sonjan ajatuksilla. Vähän aloin jo etsimään jotain nappia, josta saisin käännettyä tapahtumien kulun, mutta eeeei, niin tungettelevia se meni sanomaan. En tiedä, onko Hellon puuhat muiden mielestä niin törkeitä kun mun ja Sonjan mielestä. Sonjan kohdalla tilanne on sellainen, ettei hän halua yksityisasioitaan kaiveltavan. Sitä en tiedä, onko lapsiasia ihan muutenkin vaan herkkä juttu: halusiko Sonja lapsia, vai eikö halunnut ja muut ovat liikaa asiasta jo matkan varrella kommentoineet? Mua ärsyttää Hellon toimissa nyt ihan eri jutut. Ei juma mikä rölli.
Silti Sonja käsittelee lopuksi Helloa niin kuin muitakin pikkulapsia. Salierin seuraajan varsan tyyppisillä asioillahan niitä muksuja harhautetaan. Vaikka ehkä se ei oikeasti ole niin harhautettavissa kuin viisivuotias: ehkä sekin lopulta havahtui, että nyt nousivat taas kierrokset liikaa. :DD
-
Mulla tosiaan tulee tuosta alun keskustelusta mieleen yksi mun tuttu, joka on kova ideoimaan ja inttämään. Ja kyllä, se tuttu on kolmen. 😀 Ne on niin sitkeitä sellaiset, että pakko niiden juttuihin on oikeastaan suostua. Ja ne on luovia myös, ja keksii ratkaisun kyllä kaikkiin ongelmiin, joihin itse keksii vedota. Ja tavallaan niiden kanssa haluaakin lähteä, koska nuo niiden suuret salaisuudet herättää kuitenkin mielenkiinnon, vaikka samalla sitä olettaakin niiden sanovan saaneensa uudet sukat tai jotain.
Veikkaan, että onneksi Uunon lainaaminen on Hellolle ihan luvallista. Helmipuron isä ei ehkä pidä sitä ihan kunnon miehenä, kun se niin soittaa harmonikkaa ja ties mitä. Siitä on kuitenkin tulossa lakimies (jos on tuolla vetkuttelulla…), ja Helmipuron isännän mielestä sehän on ihmisessä oleellista.
Jo kun luin tätä etukäteen, pidin ihan hirveästi tästä virkkeestä, ja nyt pysähdyin siihen taas:
Kuulmma sellaista ei tarvittu mihinkään, eikä Skotin satulavyökään juuri tällä hetkellä välttämättä mahtuisi kiinni.
Vaikka se on Outin ajatus, ja vaikka Hellon referoimista ei ilmoita, mä kuulen tästä tälläkin lukukerralla niin selvästi, mitä Hello on aiemmin sanonut satulavyöstä. Nimen omaan sellaisin välttelevin sanankääntein, kuin että se ei ”tällä hetkellä” mene kiinni, ihan niin kuin se olisi mennyt viimeksi olleella hetkellä. Tietääköhän se Hello edes, että se ei varsinkaan mene seuraavalla hetkellä?Mäkin olen aika varma siitä, että Hello ei usko omia juorujaan, vaan höpäjää reppana lämpimikseen ja saadakseen muut reagoimaan. Mutta ai Outia! Miksi sen mielestä on uskottavaa, että Camilla seurustelisi sudenpennun kanssa, mutta ei Jessen! 😀 No, onhan Oskari tietenkin kipittänyt kiinteästi Camillan perässä… Tämä susikuvio on viihdyttänyt mua paljon. Joskus kommentoin johonkin jotain, miten Helmipuron flikka varmasti juoruaa nyt Oskarista ja Camillasta, ja niin vain kaikki Outia myöden nyt ”tietää”, miten ne ovat olleet yhdessä ja nyt ehtineet eroamaankin. :DD Aijai nyt kun mun aikataulut on helpottaneet ja pääsen osallistumaan kunnolla!
Ja tottakai se on Otsonmäen vika, että jopa Oskari vaikuttaa etäisesti mielenkiintoiselta. 😀
Villi veikkaus näistä Hellon kanoistakin mulla on. Ne on sille oikeasti nyt hyvin salaisia ja rakkaita ja se ottaa isän roolin erittäin vakavasti (mulla on tarina melkein valmis siitä). Samalla se kertoo ihan varmana kaikille erikseen suurena salaisuutena, että sillä on laittomia kanoja. Kaikki tietää, vaikka kaikki luulee ettei kukaan tiedä.
-
Voi Mooseksen munat. Tuo kuulosti siltä kuin meikäläinen riiaisi prätkäjengiläistä.
:DD Yleensä mietin vain omalla kohdallani, että ai kun olisi aikaa hioa jokaista tekstiä aina kolme vuorokautta niin kuin ennen. Ihan vain koska tykkään hioa niitä. Nyt taitaa olla eka kerta, tai ainakin eka kerta aikoihin, kun se tulee mulle mieleen toisen tekstiä lukiessa. En koskaan huvikseni oikolue tai muuten etsi virheitä, mutta bongaan kyllä niitä onnistumisia, ja ai kuinka tämän kohdan sävyn ympärille rakennettua kokonaista tekstiä olisi musta huvittavaa lukea!! Olisitpa Ilkka-Pohjalaisen kolumnisti, niin tulisi luettua sekin palsta.
Tässä vaiheessa ajattelin, että ai miten Hellolle on luontevaa kommentoida joka asiaa takapuoli penkissä, ja vaikka Sonjan asiat eivät kyllä oikeasti muille kuulu, sen huutelu huvitti mua. Nyt olen tavallaan harmikseni jo lukenut tarinoita eteenpäin ja tiedän, mihin tämä johtaa! Se alkoi varovaisesti, mutta tässä kohdassa se lyötiin lukkoon: Hello Ilves on se, joka sekaantuu muiden parisuhteisiin! Hello on mun vauva, ja toisin kuin muita, sitä olen yrittänyt vähän suojella liian ikävinä pitämiltäni ominaisuuksilta, ja tämä on just niitä. 😀 Kun hahmotkin on enemmän tai vähemmän yhteisiä, ne on musta aidompia. Niin kun oikeatkin ihmiset, ne ei ole enää täydellisiä, kun niistä paljastuu asioita, joita ei itse tiennyt. Ei se mitään, ei se mitään, nyt se paljastui tommoseksi. 😀 Mulla on vähän samat fiilikset kun joskus 10 vuotta sitten, kun yksi kitaristi oli mulle melkein jumala kun se oli niin hyvä, ja sitten kävi ilmi että se on ihminen ja jopa tekee virheitä. Siis elämässä, ei musiikissa.
Mietin muuten tuota loppupuolta, kun Sonja ajattelee, että onneksi kukaan ei ottanut puheeksi, miten äskettäin hänen miehensä oli kuollut. Se oli musta aluksi aivan hirveän vieras ajatus. Miten kukaan nyt voisi siitä niristä? Ja koska sitä enemmän tarvitsisi luotettavia ihmisiä ympärilleen kuin jonkin katastrofin aikaan? Ja mitä se kuuluu kenellekään? Sitten aloin miettiä mun lähipiiriä, etenkin vanhempia sukulaisia. Vitsi jos Sonja olisi vaikka mun serkku. Kyllä siitä vähän puhetta olisi, ja joku ihan varmana puhuisi sellaiseen inhottavaan sävyyn, vaikkei muka suoraan mitään inhottavaa sanoisikaan. Ja sitten vasta suostuin laajentamaan tätä kuvaa itseenikin. Me ehdittiin olla mun tyttöystävän kanssa vasta kymmenen vuotta. Mitä jos se olisi kuollut, eikä me oltaisi erottu? Koska olisi kulunut ”tarpeeksi aikaa”, ja määrittelisinkö mä edes itse mikä on tarpeeksi vai ottaisinko jonkun toisen määritelmän? Voi veljet kuulkaa. Loppujen lopuksi taitaisin vähän pitää silmällä, koska muiden mielestä siitä on tarpeeksi kauan, vaikka kuinka intän niinku uhmaikäinen että mä oon 27 ja mä oon jo iso.
Mutta hei. Sonja on ollut aika pitkälti sellainen peruspositiivinen ja pitänyt elämänsä järjestyksessä. Onhan se nyt ihanaa, kun tapahtuu jotain sellaista, että menee vähän hyvällä tavalla sekaisin.
-
Kyllä nyt vastustaa! Mitenhän kaikki harmi kasaantuu aina samalle viikolle? Onkohan se niin, että kun raha tulee rahan luo, niin samalla tavalla onnettomuus seuraa toista? Niinkin sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta.
Onhan Camillan torstai hirveä! Mä ainakin haluaisin etukäteen tietää muutoksista mun töissä. Varsinkin kun nyt on tosiaan juuri se Susi tullut: juuri kun saa edellisen koulutettua ihmisen tavoille niin eiköhän laiteta seuraavaa noobia ihmettelemään pitkin tallia. Mutta kaikessa hirveydessään torstai naurattaa mua. Ensinnäkin, se miten Susi saisi pitkin korviaan! Camillakin suhtautuu siihen niin kuin pikkuvintiöön ja syyttää dramaattisesti petturiksi. 😀 Toinen mua huvittava juttu on se, miten Eetu ilmoittaa noin niin kuin by the way, että kun minä olen triljoonan kilometrin päässä, saat selviytyä yksinäsi kahdesta uudesta hevosesta. Olen ihan samaa mieltä Camillan kanssa: nostaisi perkele niitä hintoja.
Camillan perjantai-aamu sen sijaan saa mut elämään takaumaa, kun olin itse hyvin samassa tilanteessa. Ai että miten on ensinnäkin inhottavaa tassutella laittamaan kahvia päälle ja keittiössä villasukka imee itsensä täyteen jäistä vettä. Ja sitten vielä kun tajuaa tilanteen, mistä se vesi on peräisin ja mitä asunnossa tapahtuu. Sen jälkeen on ihminen niin ahdistunut ja huonolla tuulella, että räjähtelisi ilman Hellojakin.
Samastun enimmäkseen Camillaan tässä ja vaati aika monta lukukertaa ennen kuin pääsin vähän enemmän irti tapahtumista ja huomasin, miten erityisen oma itsensä Hello on. Siitä on helppo kirjoittaa tosi hyper ja idiootti, mutta oikeasti se on vain laiska ja tykkää maata. Se haluaa, että huvi tulee sen luo, ettei sen tarvitse mennä huvin luo, ja siksi se soosaa niin kauheasti. Kunhan sen ei tarvitsisi vain irtautua sohvalta. Vaikka se on aamuihminen ja herää varhain, mieluiten se jää silti kolmeksi tunniksi peiton alle katsomaan Youtube-videoita Kleopatrasta tai jotain.
Lauantain fiilisissä epäilen, että Camillan suhtautumisella on osansa siihen, miksi maailma näyttää niin harmaalta ja juoruilevalta. Silloin kun on itse loukkaantunut tai muuten jotenkin huonolla tuulella, tuskin ajattelee niin loogisesti kuin neutraalimmassa mielentilassa. Ei kai kukaan oikeasti usko Hellon juttuja? Hello itsekään ei usko, toisin kuin Eira, joka juoruilee aina äärimmäisen tosissaan! Sudelle Hello voisi kuitenkin ihan hyvin soittaa vaikka pelkästään siitä ilosta, että saisi sillä Suden kantelemaan Eetulle ja Eetun huutamaan itselleen puhelimessa.
Isäntä tarjoaisi vaikka oman sänkynsä hevoselle. :DD Niinhän se tekisi. Hopiavuori on niin täynnä kuin olla ja saattaa ja mäkin hyväksyn tänne uusia hevosia, vaikka en ole yhtä höveli kuin isäntä. Eetun motiivina on se, että joka hevoselle pitää olla koti. Mun motiivina on tietenkin vain se, että tallipaikan kyselijöistä aika moni ei koskaan kirjoita ekaa tarinaansa ja muutamat unohtavat nopeasti, niin että paikkoja voidaan ihan vähän ylibuukkata.
Sunnuntain osuuden kun luin, ai että teki mieli heti kirjoittaa kommenttia, että minkä teitkään, mutta mulla oli noin neljämiljoonaa kommentoitavaa tarinaa ennen sitä ja hektinen vaihe. Tämä oli kyllä tarinan ja draaman kannalta ehdottomasti paras vaihe hankkia Camillalle hevonen! Olen kihissyt innosta päästä vastaamaan tähän tarinaan tarinalla, jossa isäntä ottaa vähän kantaa ehdotukseen uuden hevosen majoittamisesta, kun nyt jo tallilla asuu teoriassa kaksi hevosta enemmän kuin mitä on karsinapaikkoja! 😀 Ja kun eihän isäntä voi sanoa ei.
-
JulkaisijaViestit