Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Bongauksiani viimepäiviltä
1. Ansamaan Halloween iltapukujuhla 26.10.2019
Ilmoittautuminen Keskustassa.
Nelly aikoo pyytää Eetua mukaan. Eetulla on kuitenkin kädet niin täynnä töitä, että hänen on kieltäydyttävä. Inari päätyy lähtemään aveciksi, vaikka on huolissaan tapahtumasta monestakin syystä. Teen juhlasta kuvan. Ilmeisesti Nelly on tekemässä tarinaa. Tapahtuma on avoin kaikille. (Nellyä ja Inaria ei ole vielä ilmoitettu.)2. Päikesaaren mätsärit 31.10.2019
Tapahtuma ei ole tarinallinen, mutta linkitän, koska minun on tarkoitus tarinoida tapauksesta Inarin ja/tai Hellon näkökulmasta. Hello aikoo viedä Typyn, Inari Uunon. Täällä on ihan ok mahkut tavata muuta piirroskansaa tarinoissaan. (Tosin pitää vaikka Keskustan topassa sitten vinkata muillekin tarinoista, jos muita mainitaan, jotta he pääsevät lukemaan omista hahmoistaan ja hevosistaan.) Hopiavuoren vierailijoista myös Mikael Kontiokorpi ja ”risteytysponinsa” Apassi ovat paikalla.3. Korpiluodon hevostilan Lokavaellus 11.-12.10.2019
Harkitsen vielä, kuka hahmoistani lähtee mukaan. Todennäköisin vaihtoehto on tällä hetkellä Hello. Voin vaihtaa hahmoa sen mukaan, haluaako joku esimerkiksi lähteä bondausmatkalle mukaan jonkun tietyn toisen tyypin kanssa. Eira saa lähteä vain täysi-ikäisessä, isän hyväksymässä seurassa. -
Kuulostaa niin Hellolta tämä sinun Hellosi. 😀 Mun hahmoista Hello on juuri se, joka aloittaa keskustelun keskeltä eikä alusta. Toisin kuin vaikka täällä vieraillut Kontiokorven Mikael, Hello kyllä tietää tasan tarkasti mikä on soveliasta, mutta ei oikeastaan piittaa siitä aina kuitenkaan. Ei ole ihme, että moni aluksi suuttuisi Helloon, tai kokisi hänet luotaantyöntävänä. Mä ainakin kokisin aluksi. Vaikka Hello olisi ihana kaveri, niin tutustumisvaiheessa se skippaa niin monta ystävyyden askelta, että mun olisi vaikea suhtautua sellaiseen. Toisaalta tunsin kauan sitten yhden Hellon. Kun siihen outouteen jotenkin tottui, sen kanssa ystävystyi nopeammin ja lujemmin kuin kenenkään kanssa koskaan. Olet saanut vangittua tähän jotain oleellista Hellosta.
Eikä Nellykään musta sen huonommin mennyt. Yksinään se on varmasti korrektimpi tyyppi kuin Hello, mutta olen huomannut kirjoitellessani ja lukiessani, että yhdistyessään tämä kaksikko antaa toisilleen kummallista vauhtia karuselliinsa.
Outin mieliala suhtautuminen näihin kahteen (ja varsinkin Helloon) on musta kuitenkin kaikkein mielenkiintoisin asia tässä tarinassa. Olisin itse sortunut tuomaan näitä asioita esiin paljon alleviivaavammin, mutta sinä maltoit pitää fokuksen Outin ajatusten ulkopuolella tällä kertaa, ja tässä tarinassa se toimii hyvin. Alussa kirjoitat melko suoraan kiusaantuneisuudesta ja sitten hieman epäsuoremmin surusta tai jostain, jonka takia Outi ei halua puhua parisuhteistaan. Ravipätkän jälkeen esiintyvät vielä molemmat tunteet, kun Outi kommentoi ajatuksissaan Hellon kysymyksiä kiusallisiksi. Ehkä me saadaan joskus tietää, mitä tapahtui. Ja ehkä Outilla on joskus joku, jolle voi kertoa.
Miksi kukaan valitsisi traktorin, jos voisi saada urheiluauton on musta niin hyvä vertaus, että sopisi vaikka jonkin teemapostauksen nimeksi. En ole tullut ennen ajatelleeksi, että mun hahmoista melkein kaikki valitisisivat mieluiten Ferrarin, vaikka mä itse valitsisin ehdottomasti sen traktorin. Ymmärrän niin hyvin Helloa ja Noaa. Mitä tosiaan tekee sellaisella silakkaparalla, jonka selkä on niin ohkainen, että sieltähän valahtaa kyljelle välillä satulallakin? 😀 Karhuhan sen ratsun olla pitää, eikä mikään peura. 😀
-
Voi ei. :/ Kun kunnolla romahtaa, oli syy mikä vain, aluksi on ihan hirveän vaikea jatkaa. Mistähän lie luin, että terveellä ihmisellä keskimäärin 21 ensimmäistä päivää romahduksen jälkeen on kaikkein hirvein vaihe, mutta sitten ajatusradat ja mieliala alkavat itse korjaamaan itseään, ellei joku tai jokin estä niitä. Mikä tahansa, joka pitää kiinni elämässä, tietenkin auttaa. Koira kuulostaa hyvältä avulta. Niin kuin Katya sanoi, on pakko mennä ulos, jaksaa herätä ruokkimaan lemmikki joka päivä, pakko itsekin pysyä sen verran voimissaan että jaksaa huolehtia toisesta. Ja samaan aikaan onneksi Katyalla on ollut apua Heran kanssa, joka vaatii vielä enemmän jaksamista kuin Belka. Nyt vain katse lemmikkien avulla eteenpäin. Niin voi kai sanoa virtuaaliselle hahmolle, vaikka ei ihan voikaan oikealle ihmiselle, koska se on välillä aivan kohtuuton vaatimus.
Erityiset pointsit siitä, että vaikka tuli taukoa, et halua päästää tarinanpäitä käsistäsi, vaan haluat selittää tyhjän kohdan pois. Musta se on ihanasti tehty tällaisessa tarinassa, jossa on muitakin soosaamassa ja sössimässä omia kuvioita. 😀
-
Tämä on tosi mielenkiintoinen tyyli kertoa, ja matkablogi on kyllä sellainen tekstilaji, jota en ole virtuaalitallilla löytänyt. Musta on aivan tosi hieno idea linkittää paikkoja, jossa Sonja on käynyt. Ei tarvitse avata joka yksityiskohtaa itse, ja sitä paitsi niinhän oikeassakin matkablogissa tehtäisiin. Toinen hieno yksityiskohta on Presidentti-kahvi. 😀
Sonjan blogissa on vihjeitä, että se olisi avoin kaikkien luettavaksi. Siinä Kimmo on K, eikä keitään muitakaan mainita nimiltä. Toisaalta siinä on vihjeitä myös siihen suuntaan, että se on salasanasuojattu tai jotain, ja avoin vain tutuille. Ehkä Sonja on avoimempi kuin minä tai jotain, mutta musta itsestäni olisi epämiellyttävää kertoa, keitä kaikkia mulla oli mukanani vaikka retkellä, tai kuka sukuun naitettu tarkalleen ottaen oli hyvä kokki. Tai ehkä mut on vain kasvatettu vielä niin hysteerisesti, että itsestään ei saa paljastaa kauheasti mitään julkisella alustalla. 😀 Eipä sillä, että kukaan voisi Sonjalle mitään pahaa näillä tiedoilla tehdä, mutta..
Sonjan matkailu kuulostaa sivistävältä. Olet itse ottanut paljon selvää ja suunnitellut, mitä hän tulee tekemään. Sen lisäksi Sonja itse on tosi tietoinen siitä, mitä matkakohteissa on ollut ja on yhä meneillään. Kuulemma niin pitäisi tehdäkin, jotta saisi kaiken irti reissustaan, mutta mulla tapaa matkat mennä aina omituisten kasvien ja maisemien tuijotteluksi, fiilistelyksi ja erilaisissa uimapaikoissa muka ”lapsia vahtimassa” (oikeasti siis itse pahiten riehumassa) olemiseksi. Mutta Sonja nyt on muutenkin ihan tosi erilainen tyyppi kuin joku minä. :DD Toivottavasti hän saa matkaltaan hienoja elämyksiä, kun on nähnyt niin vaivaa sen eteen.
-
Tässä tarinassa huomioni kiinnitti tietenkin ensimmäisenä tekstilaji. Tykkään ihan suorasanaisesta kerronnasta, mutta musta on aina virkistävää lukea välillä muutakin. Lisäksi huomioni kiinnittyy aina chatteihin ja viesteihin siitä syystä, että ne ovat mulle itselleni tosi vaikea tekstilaji fiktiossa. Koska olen täällä kaiken muun ohella myös imemässä oppia muilta kirjoittajilta, kaksi juttua herättivät mun huomioni siinä, miten olet ihan teknisesti toteuttanut tämän tekstin. Tietenkin yritin etsiä niitä asioita, jotka saavat tämän kuulostamaan aidommalta kuin mun keksimäni chatit.
Ensinnäkin en ole ikinä ennen tullut ajatelleeksi niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että yksi heppu lähettää useamman viestin peräkkäin ennen kuin toinen vastaa. Joo tuli tyhmä olo: ei tarvitse kuin avata WhatsApp ja näen, että näinhän se tosiaan on, mutta kun en ole ikinä tullut ajatelleeksi. Ei oikea ihminen ole niin täydellinen, että muistaa sanoa kaiken yhdessä viestissä, eikä se enää nykyään taida edes kuulua whatsapp-viestin tekstilajiin edes. Toinen juttu, jota en ole tarpeeksi vielä ajatellut, on että kirjoitustyyli kuvastaa paitsi hahmoa, myös sitä, millä ystävyyden asteella ollaan. Oli varmasti aivan tietoinen valinta laittaa molemmat kirjoittamaan toisilleen puhekielisesti. Tottahan nämä ovat jo jonkin verran jutelleet ja tutustuneet, kun Outi kerran jäi hoitamaan Salieria. Nyt, kun ajattelen, niin enhän mäkään kirjakieltä kirjoita tekstareissa kuin täysin tuntemattomille kohteliaisuuttani, tai esim. mun opiskelijoille etäännyttääkseni niistä itsestäni. Ja toisaalta en myöskään kirjoita niin sekavasti ja murtamalla kuin puhun, vaikka linjoilla olisi kuinka tuttu tyyppi. (Tai no. Jos se on vaikka äiti, niin en kyllä edes korjaa näppäilyvirheitä, kun aina painan e:n sijasta d:ta ja a:n sijasta s:aa…)
Tämä tekstilaji toimii hyvin Sonjan matkan suurten linjojen paljastajana musta tarinaa paremmin just tässä ympäristössä. Hopiavuoreen tarvittaisiin tietenkin joku sydänystävä, jotta kaikki yksityiskohdat voisi paljastaa tässä tekstilajissa. Jokin kombo voisi olla myös toimiva ratkaisu: dialogin väliin kuvausta siitä, miten olisi ihana paljastaa syvimpiä tuntojaan, mutta toisaalta ei kyllä viitsi kuitenkaan niin vieraalle kuin Outi. Vaikka eipä matkalla vielä olekaan mitään niin dramaattista tapahtunut, että Sonjalla tuntuisi olevan pakottava tarve jakaa mitään yksityiskohtia juuri tänään.
Toinen tehtävä, jossa chatti tekstilajina toimii, on muiden juttujen kuittaaminen master Noan tapaan. 😀 Taas sanon, että sekin on ihana tapa ihan vain osoittaa huomanneensa muiden jutut. Lisäksi satunnaisesti sitä kuittaustapaa käyttämällä koukutat meikäläisiä, siis yhteisöllisiä kirjoittajia: on pakko lukea seuraava ja sitäkin seuraava juttu, koska siellä voi olla jokin maininta jostain puuhasta, johon on itse osallistunut, tai josta on itse lukenut. Meistä aika suuri osa on niin kuin pikkulapsia, joille on puhallettu ilmapallo olkkariin. Sitä pitää pompotella toverilta toiselle ja on ihanaa saada ennätysmäärä pompautuksia ennen kuin pallo osuu maahan ja unohdetaan. Muiden pallottelun kuittaaminen on kuin se viimeinen dramaattinen pelastus, just se sadas lyönti jota yritettiin.
-
Jillan teksteissä mun mielestä keskeisin tyylikeino on aina ollut se, miten Jilla kertojana katsoo ulospäin eikä sisäänpäin. Silloin, kun käsittelit Jillan ja Hellon eroa, Jillan sisäisen maailman kuvausta oli toki enemmän kuin yleensö, mutta siltikin toiminnan kuvausta oli eniten. Joskus, kun toiminnan kuvausta on niin paljon enemmän kuin ajatuksia, tarina jää ontoksi. Jillan toiminnasta kuitenkin aina välittyy hänen luonteensa ja ympäröivä maailma. Hän on ajattelevainan, romanttinen ja ihan vähän myös haaveileva höppänä.
Esimerkiksi tämän tarinan alussa kuvaat hengityksen höyryämistä ja kuuraista heinää. Se kertoo, että on kylmä, mutta minusta se vihjaa myös, että samalla syksy on Jillasta kaunista aikaa, ja että Jilla osaa nauttia tällaisesta arjen pikku estetiikasta. Heinän äänen ja hengityksen ulkonäön kuvailu kertoo mulle tietenkin sitäkin, että Jilla on sen sortin romantikko, joka ylipäätään huomaa tällaiset asiat. Romanttinen kuvailu on tietenkin lukijana just mun mieleen, ja itse teen sitä vähän välillä liikaakin juuri sen takia, kun tykkään. 😀 Tykkään sekä lukea tällaisista kukkienhaistelijahahmoista että kirjoittaa heistä. Jillan tapaiset hahmot pystyvät kaikista näteimmin ilmaisemaan sen asian, että oikeasti maailmahan on tosi kaunis paikka ja täynnä pikku taideteoksia.
Tuolta se taitaa tuntua myös olla kolmivuotiaan äiti — ainakin kolmivuotiaan elukan. 😀 Ainakin itse koin jopa turhaumusta, voimattomuutta ja ahdistusta, kun olin murkkuikäisen portugalinpodengon iskä. (Mun muut koirat ovat olleet helpompia.) Se poka sitten kokeili kaikki temput ennen kuin sille sopi, että minä olen vastuussa tästä laumasta. Uhmaikäiset pikkuhepat ovat toki pientä podengoa vaarallisempia ihan vain kokonsa takia, mutta luulisi niiden päässä liikkuvan ihan samoja juttuja. Ihmislapsista mulla ei ole tietenkään kokemusta: kun mun tutut lapset ovat alanneet simppailla uhmaikäänsä, olen aina ojentanut ne takaisin vanhemmilleen. 😀 Ihan joskus kyllä toivoin hetken kerrallaan, että voisin ojentaa podengonkin. 😀
Odotan tietysti Cobia. Joskus taisin todetakin, että Jakella voisi olla hänen kanssaan jotain yhteistä. Samoin voisi olla muuan Mikael Kontiokorvella, Jaken oppilaalla, jonka paluusta olen kuullut huhuja!
-
Pasi ei ole aina helpoin poni, ei varsinkaan maastoon lähdettäessä, mutta Katya tulee sen kanssa näköjään hienosti toimeen! Onhan se melko maastovarma tietenkin, mutta kun pihasta lähteminen on aina välillä sille jonkinlainen ongelma…
Mutta rauhoittuuhan se Pasi yleensä. Nyt pidin erityisesti siitä, miten just Pasin persoona näkyy ratsastuskuvauksessasi. Se voisi ihan hyvin olla se, joka kokeilee, saako laukka-askelia ottaa, ja mitä pienistä pukeista tuumattaisiin. Aina en uskoisi itsekään, että sillä pitäisi olla jo ikää ja sitä myöten viisautta. Eihän se toki tyhmä poni ole, mutta se rauhallisuus ja harkitsevuus välillä puuttuu. Oikeassa elämässä se voisi olla musta vähän pelottava ratsu, mutta eiköhän Katyan tapainen pärjäisi sen kanssa ihan koska vaan! Katyahan on kuitenkin sellainen, joka on uskaltanut ottaa oman varsankin kouluttaakseen, niin tuskin siinä ponin menohalut hirveästi ahdistavat. 😀 Tekstistä välittyikin hyvin se, miten Pasin pirteys ei tuntunut pahalta, vaan oli ennemminkin odotettavaa. Vaikka se halusi mennä, Katya tunsi hallitsevansa sen kyllä koko ajan.
Nuo heinäpaalit ovat varmaan joka lapselle olleet ties minkä elukan munia. 😀 Meille ne olivat lehmänmunia, niin kuin Hellollekin. En muista koskaan oikeasti uskoneeni, että lehmä tulee munasta. Vaikuttaakohan siihen se, että olen kasvanut maalla? Murkunmuniksi niitä moni kaveri sanoi, ja jotain muutakin olen kuullut, mutta dinosaurus taitaa olla mulle ihan uusi heinäpaaleja muniva laji. 😀
Kiva kun päätit tarinoida retkestä!
-
Sonjalla on oma tarinansa, koska hän on paluumuuttaja, ja vaikka Hellolla omansa koska hän on esiintyvä muusikko ja jonain päivänä unelma-ammatissaan lakimiehenä. Saa olla oma tarina. Pitää olla, että hahmossa on syvyyttä. Ongelma ei ole se, vaan pikemminkin se, että juuri tällä hetkellä sulla ei ole vielä keinoja, jolla kerrot ne tarinat tälle kohderyhmälle ja tämänkaltaisen paikan tekstilajissa! Voit ilmaista jokaisen yksityiskohdan Sonjan matkasta tällekin yleisölle, mutta oikea keino ei ole matkapäiväkirja, vaan kirje, keskustelu, puhelinsoitto, juoruilu, Salierin kuulumisten kysely ja pari tällaista spinnaria. Sama asia on haastava tukkia noihin siksi, että et ole joutunut sellaisen haasteen eteen aiemmin. Jos kokeilisit, se kehittäisi sua kirjoittajana, koska on ”pakko” opetella uusia tapoja kertoa tarinaa. Suorasanaisen romaanikerronnan osaat jo hei! Nämä tarinat on nyt sellaisia, kuin jos mä menisin mun yliopiston muistiinpanojen kanssa työpaikalle lukioon ja sanoisin, että opetelkaa lapset tosta suomalaisen kirjallisuuden historia. Mä menen sinne joka päivä siirtämään just sitä tietoa niiden päihin, mutta mun on ensin muokattava se kohderyhmälle sopivampaan esitystapaan, jotta ne hyväksyy sen. Samalla tavalla sä voit siirtää meille ihan mitä vain tietoa Sonjasta ja sen vaiheista, kun harjoittelet erilaisia tapoja kertoa. Sun kirjoittamisessa, hahmoissa tai edes tarinassa ei ole mitään vikaa, vaan just nyt yrität lähettää postipakettia puhelimella. Sen voi lähettää, mutta sieltä Postista.
Ainoat vaihtoehdot ei ole siis jatkaa tätä tai olla niin kuin mä jouluna ja lopettaa kertominen kokonaan. Voit päättää keksiä uuden keinon kertoa.
Tiedän, että on rankkaa ykskaks kun joku pamauttaa, että ei osaakaan vielä jotain osa-aluetta omasta harrastuksestaan. Ainakin mulle oli just tämän saman asian kanssa. Kesti puoli vuotta ennen kuin osasin ajatella sen niin, että tässä olisi helppo rako kasvattaa asiantuntemustaan: löytyikin kehityskohde, eikä mikään pahan mielen ja surkeuden loukko.
-
Taitava kirjoittajahan sinä olet. Voisit julkaista vaikka romaanin. Sillä olisi ihan varmasti lukijoita, jos se kertoisi Sonjasta. Olet suunnitellut hänen tarinansa selkeästi tosi pitkälle, osaat kirjoittaa miellyttävästi ja vieläpä teknisesti oikein. Sellaisesta kaikesta hyvä romaani syntyy.
Se, missä sinulla on vastaavasti paljon opittavaa vielä, on yhteisöllisen tarinan kirjoittaminen. Hyvä yhteisöllinen tarina ei nimittäin synny samoista asioista. Sitä tehdään aika päin vastoin kuin romaania. Jos suunnittelee liikaa omia kuvioitaan, muiden kiinnostus lopahtaa nopeasti, koska et kerrokaan enää samaa tarinaa kuin muut. Tarkoitus on kertoa yhtä yhteistä monesta näkökulmasta ja monin sivupoluin. En tiedä, oliko Sonjan matkalle lähteminen tässä vaiheessa paras veto, tai vaihtoehtoisesti teetkö sen nyt oikealle kohderyhmälle oikealla esitystavalla. Odotettavissa on parikymmentä tarinaa, jossa hän pompottaa palloa yksin toisessa rakennuksessa seinää vasten, kun tarkoitus olisi kiitää Hopiavuoren isossa pelihallissa nostamaan hihalyönnillä se pallo, jonka Outi juuri syötti. Outi nimittäin sai sen Noalta, joka sai sen Nellyltä, joka sai sen Katyalta, ja niin edelleen. Et ole motivoinut ainakaan mua vielä niin paljoa, että odottaisin malttamattomana sellaista tekstimäärää, joka ei liity millään lailla tähän tarinaan, jota me täällä yhdessä kerrotaan. Olet kirjoittanut yhdessä sen verran (ts Sonja kuuluu Hopiavuoren yhteiseen tarinaan sen verran), että olet motivoinut minut lukemaan yhden tai kaksi yhteiseen tarinaan liittymätöntä koostetta lomalta. Se ei tosiaankaan johdu sitä, että olisit huono kirjoittamisessa. Niin kuin sanoin, olet ehdottomasti taitava ja hyvä. Se johtuu siitä, että perustin tämän koko tallin juuri siksi, ettei ainakaan täällä pompoteltaisi palloa seinään yksin. Vaikka rakastan romaaneja, en halua lukea niitä täällä. Haluan lukea siitä, miten hevosten takia tutustuneet Hopiavuoren hahmot vaikuttavat toisiinsa.
Tällainen toisten selkien jatkuva rapsuttaminen ei ole kaikkia varten ihan niin kuin rikosromaanit tai Aku Ankka -sarjakuvatkaan eivät ole, mutta tälle kohderyhmälle kirjoitetaan yhteisöllisiä selänrapsutustarinoita. Virtuaalimaailmassa on paljon talleja, joilla on tarkoitus kertoa omaa tarinaansa. Hopiavuori kuuluu siihen kategoriaan, jossa on tarkoitus olla yhdessä mahdollisimman paljon. On ihan hirveää sanoa yhdelle parhaista kirjoittajista, että sun on opeteltava paljon uutta, jotta mä tulisin innoissani kommentoimaan näitä tekstejä.
Tiedän tasan tarkkaan, miten inhottavaa on ensin suunnitella tarinaa innoissaan ja sitten kuulla, että nyt olet suunnitellut liikaa ja kirjoitat ihan väärää tekstilajia. Olen kuullut sen kerran itse ja jätin tarinan kesken, koska luulin että olen nyt huono kirjoittaja. Älä tee samaa, koska et todellakaan ole huono kirjoittaja. Jos haluat kertoa Sonjan oman henkilökohtaisen ei-yhteisöllisen tarinan, ehdottomasti tee se. Näiden omien, yksityisten kokonaisten romaanilukujen paikka ja kohderyhmä vain on vähän muualla. Sonjalla voi olla vaikka toisaalla oma matkapäiväkirja, jota varmasti lukee moni, joka kiinnostuu Sonjasta Hopiavuoren tai jonkin muun kautta. Vähän niin kuin spinnarien spinnarit. Täällä voi sitten harjoitella sitä yhteisöllistä kirjoittamista, jos sellainen kiinnostaa. Koska kun sen makuun pääsee, on sekä yhteisöllisiä heppatarinoita että varsinkin yhteisöllisiä spinnareita superkiva kirjoittaa, lukea ja myös kommentoida. Yksin tekemiselle ei ole tietenkään mitään tarkkaa ylärajaa, vaan vain mun epämääräinen tunnekokemus siitä, kerrotko nyt Hopiavuoren väen tarinaa vai et.
Me kirjoitetaan spinnareita paljon. Oikeastaan enemmän kuin heppatarinoita. Se on OK ja se on kivaa. Spinnarien tyylistä ei ole koskaan puhuttu, koska me ollaan automaattisesti kirjoitettu kaikki samalla tavalla. Nyt kun joku kirjoittaa eri tavalla, olen joutunut miettimään, millaisia Hopiavuoren spinnarit ovat, jotta ne kiinnostavat mua kaikki joka päivä. Olen huomannut, että suurin osa on yhteisöllisiä tavalla tai toisella. Ellei siinä esiinny Hopiavuoren hahmoja, siinä esiintyy jokin sellainen tapahtuma, johon muut pääsevät käsiksi. Esimerkiksi jos olisit kuitannut Sonjan matkan yhdellä tarinalla, se olisi ollut sellainen: Sonja olisi puhunut siitä palattuaan, ja tarinan avulla muut olisivat voineet saada hänet keskustelemaan. Myös taustoitus on OK, mutta yleensä sekin on liittynyt melko kiinteästi hahmon nykyisyyteen, selittänyt luonnetta jne. Nyt nämä tarinat, niin kerta kaikkiaan hienosti suunniteltuja ja toteutettuja kuin ovatkin, eivät lisää tarinaan mitään. Sonja elää lomalla, ajatuksissaan ja omien ystäviensä kanssa kauniimmin kirjoitettuna kuin kukaan, mutta niin irrallaan puitteista, että voisi olla ihan hyvin olemassa täysin omassa miljöössään.
Tämä on vaikein kommentti, joka mun on koskaan pitänyt kirjoittaa, ja siksi se on vienyt päiväkaudet. Tämä on myös tarpeellisin, koska haluan olla aidosti kihisevän kiinnostunut kaikesta ja kommentoida sormet syyhyten kaikkea: se yksi Hopiavuoren Jutuista mulle. Romaaneja kuitenkin luen mielummin kaikessa rauhassa sohvan nurkassa nauttien, enkä koskaan halua kommentoida niitä, vaikka nekin ovat ihania. Niille on elämässäni myös rakas paikka, mutta ei Hopiavuoren foorumilla, vaan omissa kansissaan. Sitten niitä yhteisöllisiä Sen Suuren Tarinan hevos- ja yhteisöllisaiheisia spinnareita luen ja kommentoin täällä, niin mulla riittää virta ja innostus.
Mä todella toivon, että tämä tyhmä kommentti ei paina sun ryhtiä alaspäin edes millin vertaa. Tämä koskee nyt sitä, ettet osaa vielä oikeaa tekstilajia, etkä tunne kohderyhmääsi. Ihan kaikki muuhan on kunnossa, ja se on paljon enemmän kuin vaikka musta voi sanoa.
-
Ihan hirveetä, että Hello kuulostaa ihan multa kun puhun meidän Nippe Jelly Anterosta, joka on mahtikoira, nytkin osaa maata sohvan käsinojalla aivan sairaan paljon paremmin kuin kukaan toinen koira, tai kissakaan. :DD Ehkä me ei Hellon kanssa olla uniikkeja: olet vain tainnut vangita tämän koiranomistajatyypin perusolemuksen tosi hyvin.
Nellyllä ja Hellolla on ihan oma juttu aina meneillään. Niillä on omituinen tapa tulla toimeen, ja siitä on musta hauska niin lukea kuin kirjoittaakin. Vitsi kun olisi itselläkin sellaisia niin tosi samanhenkisiä kavereita, että niiden kanssa voisi ihan huoletta repiä naamaansa, ja kun ne tekisivät sitä takaisin, voisi aivan varmasti luottaa siihen, että se kaikki on vain hyvällä sanottu ja tehty. Ainakin Nellyn ja Hellon jutuista aina oikein hohkaa sellainen välittäminen, joka saa mut hymyilemään.
Vähän ihmettelen, miten Hellolta tuli noinkin järkeviä nimiehdotuksia. Meinaan, että sen koira on kuitenkin Jerusalem, sen lapsuudenkodin koira on Röyhy, se halusi Helmipuron koiran nimeksi Marraskuu, ja se haaveilee jo kolmatta vuotta kanoista nimeltään Keskiviikko ja Tampere… Eli kai se sitten on Kassu, eikä vaikka Rouva Nelimarkka tai muuta vastaavaa :DD
-
Mä en ole kyllä ihan varma, onko mikään tunnelmaruno ikinä onnistunut kuvaamaan hetkeä yhtä osuvasti kuin tässä Hellon puuhia kuvattiin. :DD Pienellä hinkkauksella ja muokkauksellahan runokoneen runoista saisi vaikka millaisia Aikuisten Oikeita Runoja. 😮 Jos tässä ei olisi ollut lämmintä leipää, mikään ei olisi edes ahdistanut mua, mutta voi voi ja lämmin leipä. Mielikin nenäänhän sekin selvästi tuoksuu, ja se on musta niin sairaan suloista. 😀
-
Santtu ei tietenkään tiedä ja osaa kaikkea vielä, ja se näkyy. On ihanaa, että annat hänen epäröidä ja miettiä ihan vaikka sitä, että pitääkö ponille laittaa loimi vai ei. Muistan, miten mun oli pakko aina ennen luoda kaikista mun hahmoista vähän taitavempia kuin mä, vähintään. Musta tuntui silloin, että jos mun hahmo ei osaa kaikkea tai kyselee tyhmiä, ihmiset olettaa että mä itse en osaa mitään. Onneksi nyt, kun aikuiset ihmiset leikkii yhdessä, voi pelata vaikka kuinka toistaitoisilla (tai jopa käytökseltään epämiellyttävillä) hahmoilla, kun kaikki tietää, että kirjoittajan ja hahmon välillä on ero. 😀 Sehän tässä on myös yksi hyvä puoli, että saa katsella asioita vähän eri näkökulmasta kuin oikeassa elämässä.
Santun toistaitoisuutta enemmän silmiin pistää, miten herkkä tyyppi hän on, ja musta se on aivan tosi sympaattista. Santulla on ihan oma tapansa sanallistaa ajatuksiaan, eikä hän ajattele pahaa muista, edes aivan uskomattoman kummallisesta Hellosta. (Oikeasti, miksei se voi vain esitellä itseään niin kuin olisi normaali?) Samaan aikaan Santtu on itseään kohtaan kuitenkin aika ankara ja tuntuu miettivän aika paljon sitä, mitä muut hänestä minkäkin perusteella ajattelevat. Hän tosiaan on siinä mielessä vähän samanhenkinen tyyppi just Inarin kanssa, vaikka Santun mietteet luen persoonasta lähteviksi enemmän kuin muiden aiheuttamiksi. Tosin se on kyllä vain oletus, koska vielä en tiedä Santun uuden tarinan taustoista niin paljoa! Santtu tarvitsisi tosi kipeästi monia Noia osoittamaan, että yhtä hyvä hänkin on, kuin kuka tahansa muu.
Vähän hirvittää etukäteen, miten Eiran ja varsinkin just Sannin kanssa sujuu, vaikka jälkimmäisen kanssa tämä ensikohtaaminen ei ollut ihan pahimmasta päästä. Siinä kohtaa oli kuitenkin tarinan ainoa kohta, jossa mun ajatus jäi harhailemaan. Santtu vaikutti musta siltä tyypiltä, joka voisi ottaa nuo sanat vähän liikaa sydämeensä, mutta sen sijaan hän ei enää palaa koko Sanniin. Siinä on sen verran ristiriitaa, etten voinut olla miettimättä, että oliko se vahinko, vai eikö Santtu muiden mielipiteistä etukäteen stressaamisesta huolimatta todella lopulta piittaakaan niistä.
Musta on hieno hetki se, miten Santtu lähtee lopulta metsään ja taluttaa sekä Kaapoa että Fifiä. Se lyhyt kappale tuntuu ihan varovaiselta, salaiselta hymyltä: jes, me onnistuttiin, mutta enpä ole sitä tyyppiä, joka tuulettaa. Olisin kai itse pilannut saman kohtauksen tunteilemalla siinä liikaa. 😀 Santtu sen sijaan katsoo heti eteenpäin. Hän tunnistaa metsässä kävelemisen saavutukseksi, mutta toiveikkaana ajattelee, että paras on vielä tulossa.
Mäkin olen sitä mieltä, että koko viikon kelaus toimii alkuvaiheessa hyvin. Muutenkin se toimii projektikuvauksessa, kuten kisaan valmistautumisessa: siitä saa paremman kokonaiskuvan kuin yksittäisistä jutuista.
Mutta eniten tykkään Santun äänestä aina vaan. Luulen, että nyt jo tiedän ihan kelvollisesti, kuka se on.
-
Taas samastun Sonjan lähtöpuuhiin. Pakkaaminen on rasittavaa just siksi, että siinä vaiheessa ei oikeasti havaitse, mitä pitää olla. Sitten pakkaa kolmen päivän reissulle viisitoista t-paitaa, mutta ei yksiäkään sukkia.
Kuittaat tässä tarinassa parikin muiden juttua tapahtuneeksi. Niin kuin Noallekin aina välillä kommentoin, musta se on kommentoinnin ohella toinen ihan yhtä hyvä ja hieno tapa osoittaa, että toistenkin tarinat ovat olleet tarpeeksi kiinnostavia, jotta on viitsinyt käyttää aikaa niiden lukemiseen. 😀 Lisäksi musta maailma tuntuu teksteissä aina paljon aidommalta, ei niin lavastusmaiselta, kun siellä tapahtuu myös täysin päähenkilöstä riippumattomia asioita, kulkee väkeä jolla ei ole suurta tarinallista tarkoitusta jne. Kunnon kirjoittajat sanovat, että löysät pois tarinoista, ja ovat ihan tosi väärässä.
-
Kaksi ensimmäistä kolmannesta tästä tarinasta kuulostaa ihan multa silloin harvoin kun olen menossa jonnekin ja laittamassa koirat hoitoon. Paitsi että olen kamalampi. Eihän me tämmöiset hullut eläintenomistajat hoitajia idiootteina pidetä, mutta kunhan jännitetään jättää omat banaanimiehet yksin kylmään maailmaan. Ymmärrän jotenkin niin hyvin kaiken maailman varusteohjeistuksen. Sitä taas en, miten muistilistalle tuli vain kaksi asiaa! :DD Voi kun mä mun Nippe Jelly Anteron ja muut hoitoon laitan, niin kyllä tulee pikkutarkkaa ohjetta!!
Kun Sonjan on nyt vähän niin kuin pakko puhua Outille Salierin hoitamisen takia, siinä saa uuden tallikaverin ihan huomaamattaan. Mitä enemmän availee näitä ovia oman hahmon luo, sitä todennäköisemmin joku niistä tietenkin kulkee.
-
Olin että mitä ihmettä, enkö mä kommentoinut tätä jo, kun ihan muistan, mitä kommentoin! Olin laittanut tämän kommentin aiiiivan väärään paikkaan, koska kirjoitan monta kerrallaan tiedostoon ja kopioin ne sitten tähän kaikki kerralla. No. Nyt siellä toisaalla on sinne kuuluva kommentti ja tämä kuuluu tähän. 😀 Sori. 😀
Mikähän mua vaivaa, kun aina mua hymyilyttää, kun joku sanoo Metsärinnettä Metsärinteeksi? Varsinkin tässä se on sellainen tuttavallisuuden osoitus, ihan niin kuin lempinimi. Siis vaikka se on sukunimi, jota käyttämällä yleensä etäännytetään toista itsestä. Niin kuin sanomalehdessä viitataan aikuisiin ihmisiin aina sukunimellä. (Joskus mietin, miltä tuntuisi lukea urheilusivulta, että Arttu työnsi kuulaa 18,90 ja Ellalla oli jalka teipissä niin se hyppäsi vain kahdesti.)
Mutta musta oli ihanaa, kun Outi muka tarvi Inaria maastoon ja kävi pyytämässä. Koen tätä tapausta tosi paljon itseni kautta. Mun elämässä oli joskus samanlainen vaihe kuin Inarilla, joskin iiiiihan eri syistä, ja mulle olisi merkinnyt aivan hirvittävän paljon jos joku olisi pyytänyt mua ihan mihin vain, vaikka roskia viemään. Luulen, että se merkitsee Inarille yhtä paljon. Maailman Inareille se, että joku pyytää mukaan, on ihan oikeasti Kuukauden Tapaus.
Mun mielestä ihanaa on myös se, että Outi ihan tietää auttavansa Inaria. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla kirjoittaa hänet ihan sattumalta kysymään Inaria, mutta musta se ei olisi ollut yhtä kivaa. Täällä me nähdään kaikkien ajatukset, joten sattumia on helppo järjestää. On ihan virkistävää, että Outi ja Noa ovat nähneet Inarin elehdinnän, vaikka minä olen tarinoissa keskittynyt paljon enemmän hänen ajatuksiinsa. (Koska Inari ei tiedosta itse esim miltä hänen ilmeensä tarkasti vaikuttaa: harva tiedostaa.)
Kirjoitit Outin tosi kiltiksi, niin kuin muutkin ovat sanoneet. Samalla tämä tarina tuo mielestäni myös vähän särmää häneen. Outin historiasta selviää enemmän kuin ennen tarinoissa, eikä historia olekaan ihan niin tasainen ja oletettava kuin olen ajatellut. Ennemmin olen mieltänyt Outin rauhalliseksi, harkitsevaksi ja jotenkin urautuneeksi, mutta nyt vasta tajuan että niin, lähtihän se tosiaan Otsonmäelle, ja kulkee muutenkin omia polkujaan. Minä, töiden perässä muuttaja, en kyllä uskaltaisi.
-
Aii vai tuhmailee Cozmina! Kuulostaa ihan samanlaiselta kuin koiran eroahdistus. Rasittavinta kaikesta koulutuksessa on, että nyt se ei saisi olla sitten lainkaan yksin karsinassaan ennen kuin se oppii sen. Onneksi tallilla on kuitenkin melko hyvin henkilökuntaa ja muitakin auttajia, niin että Nelly voi aika helposti luottaa siihen, ettei Cozmina jää seuraavina kuukausina yksin. Kyllä siitä sitten vielä kunnon kansalainen varmasti tulee. Kun nyt ei vain keksisi sitä, että ei muka voi mennä maastoon yksin.
Flida kuulostaakin ihan sopivalta kaverilta esiopetukseen. 😀 Luulisi että se ei ainakaan pahoja tapoja opeta kenellekään, ja että sen läsnäolo jotenkin luonnollisella tavalla rauhoittaa muita.
Tuo sun ja Nellyn Hoppis on alkanut tarttua muihinkin. Joka kerta pörhistelen niskakarvojani, koska mulle ei tule siitä mieleen kuin Laihialla oleva harrastetila Hoppis, jonka sijainti on kyseenalainen: sysiruma pieni sorapiha, joka rajautuu joka suunnalta hautausmaahan! :DD Onneksi se nyt ei ole mikään yleinen konnotaatio…
-
Vaikka en osaa kouluratsastusta yhtään, voin kyllä samastua tekstiin. Tällaistahan se on ihan minkä tahansa tärkeän harrastuksen kanssa, kun se sujuu! Sitä vain toimii, havainnoi samalla harmonista tekemistään ja nauttii. Musta tämä kuvaa tietynlaista flow-tilaa.
Vaikka Cozmina kasvatti sitä vatsaansa laitumella, kyllähän meno vaikuttaa jo ihan siltä, että ne ekat kisat voisivat mennä vaikka kuinka hienosti. Cozmina on herkkä heppa — tekeekö lie täysiverisyys sen — ja Nelly taitaa olla sille sopiva ratsastaja. Välillä mietin, miten Cozmina on ylipäätään päätynyt omistajalleen: kylmäveristen kanssa tällä hetkellä tosi alkeellisella tallilla elävälle Ekulle. Ja miten se päätyi vuokralle Nellylle. 😀
Toistat tässä omituisia rektiovirheitä, vaikka et ole ennen niitä merkittävän paljoa tehnyt ennemmin. Mitähän on tapahtunut? Puhekieliseen tekstiin nämä joskus kuuluvat, mutta kun nyt kaikki muu on yleiskielistä. Nämä kaikki ovat samassa kappaleessa.
miten sujuvalta liikkeet (monikko) -> näyttivät
miten paljon eri radat (monikki) -> vaativat
vaikeimmatkin hommat (monikko) -> näyttivätTämä on paras flow’n kuvaus, jonka olen vähään aikaan lukenut.
-
Eihän niitä hevospersoonia niin loputtoman laajaa toisistaan erottuvaa kirjoa ole! Jos on ihan hyvin koulutettu kiltti puoliverinen, niin sitten se on tietynlainen, vaikka onhan jokaisessa omat oudot yksityiskohtansa, niin kuin vaikka banaanit. 😀 Omille ihmisilleen ne on toki kaikki spesiaaleja. Kun niitä tarpeeksi läheltä katsoo, niin kuin Outi, kyllä ne yksilöiksi alkaa erottaa.
Mulla tuli Outin laiskojen ponien arviosta mieleen yksi juttu, joka mun on nyt muka pakko jakaa. Kun olin ala-asteella, kuulin miten kutosluokan Superaikuiset Tytöt huokailivat, että ei ratsastuskoulun Poika-nimisellä hevosella kukaan halunnut mennä, kun siinä ei ole mitään haastetta. Vaikka en itse käynyt ikinä ratsastustunneilla, tunsin kyllä hevosen: se oli oikeasti aivan uskomattoman laiska. Mietin silloin, että eikö siinä nyt ole haastetta kerrakseen. Mistä vetoa, niin kukaan niistä flikoista ei koskaan saanut Poikaa kulkemaan hyvin. 😀 Ei sillä, että itse olisin ikinä saanut, mutta kyllä minä haasteen tunnistan.
-
Voi Noa ja sen työt. 😀 Muutaman kerran olen jo harkinnut kirjoittavani jonkun juoruamaan sille sopivista työpaikoista joko tahallaan tai sattumalta, mutta en sitten ole uskaltanut. En ole varma, haluatko pitää Noan vielä työttömänä kertoaksesi vielä tarinoita rahahuolista ja pennin venyttämisestä. Potentiaalia sellaiseen kun on, sillä tunnetusti hevoset syövät rahaa. Ja Flida tietenkin syö sitä kahden edestä.
Mielikki sopisi kyllä tosi ihanasti mun oikean elämän laumaan. Meilläkin yksi hullu syö ja yrjöää etanoita, ja minä taas pelkään niitä. Olisi hienoa lisätä laumaan niitä, jotka eivät syö. Lisäksi Mielikki olisi sateen ja lätäköiden suhteen yhtä hienohelma kuin meidän pojat. On luksusta koiranomistajana, kun noiden vanhusten kanssa oikeasti ei tarvitse mennä lenkille sadepäivinä! Joskus mulla on ollut nimittäin niitäkin Jeppejä, jotka peuhaavat joka lätäkössä ja kantavat kaiken ravan sitten sisään.
Kaksi juttua tässä tarinassa ovat ylitse muiden. Ensimmäinen on se, että maailma, ja vieläpä tämä sama todellisuus, jatkuu Vanhan Päätien tuollapuolen. Herman on nimittäin siellä. Monella tallilla mua on hieman rassannut se, että maailma loppuu tallin tontin rajoihin, tai viimeistään epämääräisen maastopolun tai pellon taakse. Kyllä Otsonmäelläkin on ympärillään vielä mustia aukkoja (jos Mäensisus ja Jätinhautuumaa rajautuvatkin Ilmajokeen ja Poola Ylistaroon, niin Ievannevan ja Kontiokorven liepeillä on tosi paljon pelkkää tyhjyyttä vielä) mutta silti edes Kirkonmäelle asti se on kansoitettu. Olen aina tykännyt siitä, että hahmot liikkuvat eivätkä jotenkin lakkaa olemasta tontilta poistuttuaan. (Ja vieläkin musta on jännä ajatus, että olen itse ollut monesti siinä puistossa, jonka lähellä Noan äiti asuu!)
Toinen superhieno juttu on tietenkin se, että Noa elää oikein erityisen kiinteästi samassa todellisuudessa ja tarinassa kuin muut. Tämä on täynnä sellaisia pieniä viitteitä, jotka vain Hopiavuorta erittäin tiukasti seuraava tunnistaa. Toisaalta suurin osa on niin pikkuruisia — niin kuin just Jerusalemin etanansyönti — että vähän harvemmin tarinaa lukeva ei häiriinny niistä. Ne vain sujahtavat huomaamatta pään ylitse. 😀 Sen lisäksi, että viitteet nyt vain on mielenkiintoista ja taitavasti kirjoitettua lukemista, ne ovat hieno tapa kertoa, että hei, mä luen, vaikka en orjallisesti kommentoi joka ainoaa tarinaa. Ainakin mulle yhteiseen isoon tarinaan kuulumisen ohella suurin motivaatio tätä paikkaa kohtaan tulee siitä tunteesta, että yleensä joku lukee munkin vaatimattomat pikku tarinat.
Älä suotta vähättele edes kevyen tuntuisia vastapalloja. Me kaikki taidetaan kirjoittaa siksi, että jollakulla heräisi tunteita meidän teksteistä. Sun tapauksessa ilmeisesti tekstiä tulee myös siksi, että kehittyisit kirjoittajana. No tämä tekstihän täyttää sitten molemmat tavoitteet. 😀
-
Aluksi se on tätä: sisälle porukkaan pyrkimistä. Se on onneksi (ainakin musta) tylsin vaihe yhteisöllisessä kirjoittamisessa. Silloin juoni ei tosiaankaan etene yhtä vauhdikkaasti kuin jos vain kirjoittaisi yksin omaa juttuaan. Ekat tarinat sisältävät kahvinjuontia, tunnelman haistelua, eri tyyppien hihan varovaista nykimistä ja tallin tuoksun nuuhkimista. Ihan yhtäkkiä kuitenkin huomaa imeytyneensä sellaisiin kuvioihin, joita ei olisi itse keksinyt. Vauhtiin pääsee, kun itse oppii kirjoittamaan yhdessä, ja kun muut oppivat käyttämään uutta hahmoa. Sonjalta on tullut jo ihanan monta tarinaa, mutta tavallaan hän ei ole monesti silti jalkautunut muiden keskelle. Ainakin musta on tuntunut siltä, ettet välttämättä halua tai ainakaan tarvitse kirjoittajakavereita, ja ennen viime tarinoita onkin ollut helpompaa jättää Sonja ihan tosi vähälle sen takia. Jo näiden tarinoiden jälkeen Sonja on taas paljon enemmän osa tätäkin tarinaa, ja mun motivaatio laittaa mun hahmot huomaamaan se paremmin nousee tietenkin koko ajan.
Draaman kannalta musta on kivaa, että hahmon ei tarvitse olla niin kuin Eira, jotta se voisi olla pitämättä jostakusta. Sonja tekee nopeasti Nadjan ilmeestä päätelmiä. Sitten kun Nadja tiuskii toisille ilmeisesti ihan syyttä, Sonja ajattelee, ettei kestäisi tuollaisia ihmisiä. Virtuaalitalleilla on melko tyypillistä kirjoittaa oma hahmonsa vastaavassa tilanteessa sellaiseksi, että se yrittää ymmärtää toista, ja nähdä idioottimaisen käytöksen taustalla syitä. Toki sellaisia ihmisiä on oikeastikin, mutta joka suunnasta tuleva ymmärrys on musta välillä vähän väsyttävää, koska oikeassa maailmassa suurin osa ei kyllä yrittäisi heti ensimmäisenä ymmärtää, kun toinen on apina. Vaikka sillä toisella olisi tourette tai jokin, joka saa sen huutamaan ihan väkisin typeryyksiä muille, ei sellainenkaan näy ulospäin, eikä sellaista ihmistä juuri kukaan yritä ymmärtää, ennen kuin saa tietää, miksi hän niin törkeästi tekee. Tottakai konfliktin välttäminen virtuaalimaailmassakin, ihan keksityillä hahmoillakin, on ihan luonnollista, mutta tarinallisesti se on tylsää. Musta on jännä ajatus, että varsinkin sellaiset hahmot kuin Nadja, Sanni ja Jesse, eivät ole kaikkien mun hahmojen mieleen, ja silti mä itse pelaan innokkaasti niiden kirjoittajien kanssa samassa joukkueessa samaa tarinaa. Kun kehkeytyy edes pientä säpinää, on kertomista.
Mitä enemmän Sonja tai kuka tahansa on osa Hopiavuorta ja Hopiavuoren tarinaa, sitä enemmän mua kiinnostaa myös kaikki muu, mitä se tekee. Esimerkiksi jo nyt olet motivoinut mut odottamaan kuulumisia Sonjan lomalta. Salier on Sonjalle rakas, ja jo useamman hevostarinan perusteella Sonja Salierille. Nyt mukaan on sekoitettu vielä Outi, joka on jo valmiiksi mulle rakas hahmo yhteisestä tarinasta. Sonja oli Outille mukava ratsastustarinassa, ja Outi kommentoi sitä Jussin päiväkirjan tarinassa. Sonja on moneen mun hahmoon verrattuna tarkka hevosensa hoidosta (ja sietääkin, koska onhan se nyt hienompi ja arvokkaampi kuin mun hevoset). Mietin etukäteen sellaisia, että onko Sonjalla ikävä hevostaan reissussa. Luottaako hän tosiaan siihen, että Outi pärjää? Mitä jos Outi mokaakin jotain? Tuleeko huudot vai mitä? Miten Salier pärjää, kun ensin on muutto uuteen paikkaan, ja sitten jää vieraiden ihmisten kanssa? Millaistahan lomalla on niinä hetkinä, kun Sonja pystyy irrottautumaan oikeasti arjesta, Suomesta ja Salierista? Ja millaista on palata arkeen loman jälkeen? Mitenhän se miesystävä-to-be sillä aikaa ja sen jälkeen?
-
En kyllä ehkä kestä, miten ihana teinipoikaystävä Herman on. :DD Mä luulen, että se saattaisi jopa kestää oikeatakin Eiraa ja sen, heh, synkkiä salaisuuksia. Eira esittää vähän tyhmempää ja saamattomampaa kuin oikeasti on, siis ihan niin kauan kuin mahdollista. Se raukka luulee, että sellainen naisen pitää olla. Tavallaan toivon, että Herman kestää Eiraa niin kauan, että tajuaa millaisen (Eiran sanojen mukaan) Rambo Helmipuron kanssa seurustelee. Jännittää, onko mun ennakko-oletus Hermanista oikea vai väärä. 😀 Se voi olla sen ikäisille sälleille aika kova paikka, jos tyttöystävä listii hirviä metsässä ja ruuvaa moottoripyörää Ilveksen autotallissa. Kun Herman kuitenkin näyttää tykkäävän siitä, että saa tarjota Eiralle kyytejä mopolla, päättää mihin kohtaan parveketta sijoitutaan, ja muutenkin pitää huolta. Toisaalta sitähän Eira haluaa, ja oikeasti hänen unelmaminänsä onkin jokin ihan muu kuin Rambo Helmipuro.
Mutta oikeasti, sulla on koko ajan aktiivisempi ote Hermaniin. Ihan alussa se ilmaantui mopollaan Hopiavuoreen aktiivisena kuin mikä, mutta sitten se ikään kuin pyyteli lupaa olla olemassa monen tarinan ajan. Nyt muutamassa viime jutussa on ollut ihan eri fiilis. Ihan niin kuin olisit saanut otteen tästä Herman-nukesta ja tiedät nyt itsevarmasti, että näin tällä leikitään. Samaan aikaan olet kehittynyt kirjoittajana ihan hurjasti. (Sitä sanon usein, mutta kun hei kamoon, vitsi mikä harppaus.) Vaikka otteesi Hermanista on nyt itsevarma ja vakaa, et ole antanut sen vaikuttaa hahmon luonteeseen. Herman on edelleen sama kiltti poika, vaikka olisi ihan vahingossa voinut muuttua vaikka millaiseksi raggariksi samaa tahtia kuin oma varmuutesi on lisääntynyt. Muuttumisen sijaan hänen persoonansa on kasvanut tosi paljon, ja kasvaa vieläkin tarina tarinalta. Vastustelin aluksi ihan hirveästi sitä, että Eiralla olisi joskus oikeasti poikaystävä, mutta tätä nykyä kyllä yllätyksekseni saankin näistä tarinoista paljon. Siitäkin huolimatta, että Eira on minulle ihan ehdottomasti kaikkein vaikeiten kirjoitettava hahmo!
Kaikkea tässä onkin. On ajatuksia, tapahtumia, miljööseen sitomista, tunnelmaa, sopivaa vetkuttelua tärkeissä yksityiskohdissa. Tykkään lukea just tämäntyylisiä tekstejä. Ja jos tykkään tästä nyt, vitsit miten fanaattisesti luenkaan sun juttujasi ensi vuonna tähän aikaan, kun tarina tarinalta taidot karttuvat aina vain ja saat lisää kerronnan keinoja työvälineisiisi.
-
Tätä oli hauska lukea varsinkin kun julkaisit tämän kuin vastaukseksi Nadjalle, joka on vähän toista mieltä Otsonmäestä. 😀 Sanoin samastuvani Nadjan tekstiin, mutta niin minä samastun tähänkin. Pienessä paikassa on sekä hyvät että hirveätkin puolensa. Aluksi sitä vastustelee otsonmäkeläistymistä, mutta mistä sen tietää, kun vuoden kuluttua on oikeasti aika päättää, lähteekö vai jääkö. Paljon vaikuttaa tietenkin se, onko tekemistä ja kavereita. Outilla on kuitenkin jo jonkinlainen sosiaalinen elämä tallilla, ja uskalsipa hän silloin kerran joogaankin monnarille.
Samastun myös Outin syksytunnelmiin. Olen tiennyt, etten ole maailman ainoa ihminen, jolle syksy on jonkinlainen parannuksen teon aika. 😀 Se on kai ihan opittu tapa, että syksyllä muka elämä muuttuu, ja luulen sen johtuvan just koulusta. Koskakohan me opitaan, ettei me oikeasti jakseta parantua ihmisinä ihan koko vuodeksi? Ja jos parannuttaisiin, mitä tekemistä seuraavana syksynä sitten olisikaan? 😀
Lopun puhelu tuntuu musta pahalta. Vaikka se kuvastaa hienosti sitä, miten Outi on otsonmäkeläistynyt jo aika paljon, niin tuollainen on ihan hirveetä. Mulle on käynyt muutaman kerran niin, että kun en ole kaveria tavannut, olen todennut, että oikeastaan en ole edes ajatellut häntä. On jotenkin paha paikka tajuta, että on ollut yhdessä jonkun kanssa vain siksi, että on esimerkiksi koulun, töiden tai harrastuksen takia ollut pakko. Ja vaikka se yhdessäolo on jatkunut vapaa-ajallakin, oikeasti ei ole välttämättä ikinä ollutkaan mitään yhteistä. Sanovat, että lukioaikojen hyvät ystävät ovat ystäviä aina. No meitä oli tusina samassa tiiviissä porukassa läpi yläasteen ja lukion. Yhden kanssa olen tekemisissä vieläkin ja lopuista vain yhtä on ikävä. Jos en olisi mennyt opiskelemaan niin kauas, pyörisin kaikkien kanssa edelleen. Saa nähdä, huomaako Outi synttäreillä etääntyneensä muista, vai löytyykö yhteys taas!
-
Apuaaaaa näen tämän tarinan alussa niin itseäni! Jouduin just muuttamaan vielä Otsonmäkeäkin pienempään paikkaan työn perässä, ja kun ihminen on kotiutunut Seinäjoelle, niin ärsytyskäyrät ovat olleet korkealla. Naapurien verhot heiluvat, vaikka vain olisi pihalla, ja oikeastaan koko ajan pitää olla sosiaalisempi kuin Seinäjoella. Siellä naapureille voi vain nyökätä, mutta täällä eeeeeei, vaan ne pyrkivät puheille, penteleet! Ja samaan aikaan sitä on yksinäisempi kuin koskaan, kun ei tunne ketään, eikä ole oikeasti minkäänlaisia harrastusmahdollisuuksia tutustumistakaan varten. Silloin melko pienet jutut, kuten varpaan satuttaminen, tuntuvat niin ärsyttäviltä, että ansaitsevat paljon palstatilaa tällaisista päiväkirjoista.
En aina ymmärrä Nadjaa, se on tullut jo näiden parin ekan tarinan perusteella selväksi. Mulle ei tulisi mieleenkään, että joku, joka ei ole tosi pahasti esim. autistinen, ei tervehtisi naapureitaan, jotka yrittävät jutella. Vaikka vihaisi keskeytyksiä ja ylisosiaalisia mommia siinä pyörimässä, voisi sanoa, että sori mutta mulla on nyt vähäsen kiire. Olen 26 vuotta vanha ja saisin varmaan vieläkin äitiltä ympäri korvia, jos osoittaisin sellaista kasvatuksen puutetta. 😀 Ja sietäisin saadakin. 😀 Nadjalla on tietenkin syynsä käytökseensä, niin kuin kaikilla, mutta eihän se näy ulospäin. Harvoin syyt näkyvät. Ja sitten ihmiset tekevät omia johtopäätöksiään. Mäkin tekisin: Nadjan naapurina ajattelisin muuton perusteella, että vitsi kun tuohonkin piti muuttaa jonkun huumeidenkäyttäjän, joka ei vieroitusoireiltaan kykene edes katsettaan kohdistamaan kun tervehdin.
Koska alku on niin ärsyyntynyt, tarinan loppu tuntuu kaikessa neutraaliudessaan jopa toiveikkaalta. Ehkä Nadja huomaa, että on Otsonmäessä joitain hyviäkin puolia, vaikka on hän ihan oikeassa kaikista lu-kui-sis-ta huonoistakin.
Kirjoitat tosi kuvailevasti, ja varsinkin Nadjan ollessa ärsyyntynyt, saat sanavalinnoilla tunnetta kehiin. 😀
-
Vierastan aina vähän sitä, että pelkkä kuvaus naamioidaan tarinaksi. Itsehän vähän tarkempaa kuvausta jo kavereista kräväsin, mutta kun se ei tule heidän toimintansa tai vuorovaikutuksensa kautta, tai monina yksittäisinä huomioina, tunnen suurimman osan vieläkin kimpoavan minusta kuin teflonista. Olen äärimmäisen huono keskittymään kaikkeen pänttäämiseen, ja ihan tarinaan kuuluvienkin hahmojen luonteet ja muun sisäistän vasta tarinoista, enkä hahmo-osion kuvauksista. Lisäksi minulla ei ole mitään tunnesidettä Sonjan kavereihin, koska heidän elämänsä ei paljoa hivo Hopiavuoren yhteistä sosiaalista tarinaa, jota seuraan maanisesti kuin lempisarjaani telkkarista. Ohuuden tuntemuksen jatkuminen ei siis todennäköisesti johdu suoranaisesti siitä, että tämä on hahmokuvaus eikä tarina, vaan siitä, että minä täällä ruudun toisella puolella täysin omien syideni takia tunnen olevani koulussa opiskelemassa itselleni merkityksettömistä kuninkaista ja pressoista ja muista ja lyön jarruja pohjaan: ei, ei vapaa-ajalla! :DD
Kyllä minun mieleeni jotain kuitenkin jäi, vaikka olen kuinka huono lukemaan kuvauksia! Helena ulkonäöltään osin aika sellainen, kuin kuvittelinkin, ja minun oli helppoa mukauttaa mielikuvani vastaamaan tätä kuvausta. Heti, kun Helenassa oli ulkonäkö tarttumapintana, aloin lisäämään häneen muita ominaisuuksia samalla tavalla kuin lappusia laitettiin ennen vanhaan nastoilla korkkitauluun. Helena ja Tinder ja ärsyttävä blondina pitäminen, voi raukkaa, viisas nainen. Helena ja ero, olikohan se rankkaa, vaikka ainakin hän on siitä yli jo päässyt ihan selkeästi. Helena ja poppi ja jazz, ihan varmana hänellä on sellainen hieno sauna, jossa on kaiutin, josta tulee kevyttä musiikkia hänen saunoessaan.
Tuomo ja Kimmo, ja jopa Jarno ovat valitettavasti vieläkin sama henkilö, joista yksi on vain tulostettu 3d-tulostimella hieman pienemmässä koossa ja kahdelle on annettu kamera rekvisiitaksi. Kyllä minä varmasti heistäkin korkkitaulun teen, kunhan parannun tästä ihme hahmottamishäiriöstä ja löydän jonkin pinnan, mihin kiinnittää niitä nastoja.
Hopiavuori-tarinakin oli osittain hahmo- ja miljöökuvausta, mutta siinä oli ihan eri meininki. Mietin itse asiassa tosi pitkään, minkä ihmeen takia viihdyn sen parissa niin paljon paremmin. Olenko niin leuhka, omahyväinen ja ärsyttävä, että Hopiavuoren hahmoista puhuminen ihan vain kiinnostaa enemmän? Osittain varmasti joo, mutta oli siinä muutakin, kun oikein kunnolla analysoin. Se kuvaus tapahtui vuorovaikutuksessa. Jo se toi siihen paljon. Lisäksi se oli sosiaaliseen tarinointiin ihan rahtusen kallellaan, vaikka toisilla kirjoittajilla ei olekaan siihen vastausmahdollisuutta, ja sosiaaliseen tarinointiinhan minä tämän alustan pykäsin. Kun Hoipiavuori syntyi, en löytänyt siinä vaiheessa yhdessäoloa muilta talleilta. Nykyään ovat toki silmät avautuneet, ja näen sosiaalisuutta monessakin paikassa, ihanina esimerkkeinä Orange Wood Ranchilla ja hitusen kausittain Hallavassa. Sulla on vaarana vähän sama kuin mulla oli yhden mun suosikkihahmon kanssa. Olet käsikirjoittanut etukäteen yhtä kovasti kuin minä silloin, ja sen takia tarinaan ei enää jää tarpeeksi rakoja muuttujille, eli muille kirjoittajille, jotka ovat muuten täällä mun mielestä tarinoinnissa paras asia.
-
Sonjan mummon olen aina erottanut muista hänen omista sivuhenkilöistään, ja nyt erotan äidinkin heti. Ihan vain juttujen perusteella olen jo luonut hänen ulkonäöstäänkin mielikuvan, tai oikeastaan vain joistain yksityiskohdista, joita et enää kyllä saa muutettua, vaikka kuinka kuumeisesti kuvailisit. Näen, miten äiti elehtii käsillään teatraalisista miehistä puhuessaan, ja miten kaksi kullanväristä rannerengasta kilahtaa yhteen, kun hän sitä tekee. Äiti on terveen värinen ja näköinen, kun on niin reippaan ihmisen oloinen. Siinä mielessä (otsonmäkeläisittäin) moderni, että ajattelee, ettei sitä enää miestä välttämättä tarvita, ja oikeassahan hän on. Tulee ihan mieleen se yksi julkkistäti, olisiko ollut peräti Cher, joka sanoi, että mies on kuin jälkiruoka. Tosi kiva, sen ottaa mielellään, ihana ja kaikkea, mutta sitä ei tarvitse hengissä ja terveenä pysymiseen niin kuin oikeaa ruokaa.
Äiti ja Sonja puhuvat tosi samalla tavalla sekä keskenään että kaikkien Sonjan kaveriporukan tyyppien kanssa. Käytät riittävästi tageja, niin että puhuja on koko ajan selvillä. Esimerkiksi mummon kanssa tageja ei edes tarvittaisi, ja silti tietäisin täsmälleen kuka puhuu. Samanlaisen puheen aina sanavalinnoista rytmiin ja peruskeskustelun vuorojen pituuksiin selittänee se, että Sonja on paljon tekemisissä kaveriensa kanssa, ja ilmeisesti äitinsäkin kanssa, vaikka välimatkaa onkin. Lisäksi näillä kaikilla taitaa olla äärimmäisen samanlaiset luonteet ja sosiaalinen elämä, eli nämä sekä luonnostaan ottavat yhtä paljon tilaa keskustelussa, että ovat sosiaalisesti oppineet siihen.
Keräilen hyviä sanavalintoja niin kuin joku muu keräilee postimerkkejä. Tässä tarinassa tykkäsin erityisesti siitä, miten Sanni liikkuu epämääräisen aineksen aineksen kanssa. 😀
