Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pihatto
”Pihatto?” varmistin vielä Noalta käsivarsi kasvojen edessä ennen kuin aloin taas yskiä. Olin kuullut kyllä, mutta olihan se nyt kerta kaikkiaan omituinen aika esittää sellaisia toiveita. Kyllähän Noan pitäisi tietää, että pihattokatokset rakennetaan keväällä, maalataan seinistään pakkasella ja katostaan vasta parin vuoden jälkeen. Kyllähän jokainen mies tiesi, millaisia valmisteluita se vaati, olkoonkin että alatarhoille oli vedetty jo vesi. Ja sekin jäätyi talvella, joten pian sekin oli taas suljettava. Sähkötöiden kanssa menisi vaikka kuinka kauan, Otsonmäellä kun oltiin, tiesihän Noa sen. Ja jokaisessa kunnollisessa pihatossa täytyi olla lämmin tila varmuuden vuoksi, sehän oli selvää. Yskittyäni katsoin takaisin Noaan keittiön pöydän yli. Voiko olla, että maailmassa on niin tosi kaupunkilaisia miehiä, jotkaa eivät kerta kaikkiaan ymmärrä..? Kaupunkilaisuudesta sen täytyi johtua. Muuten koko pihatto oltaisiin otettu puheeksi vasta ensi keväänä.
”Ei mulla oo mitää valamihina.”
”En mä tarkota et nyt heti tarvis–”
”Ja mullon täys tyä noiren kaas ku on talliki täynnä. Emminä kerkiä. Ehkä ens lairunkaurella sitte pikkuhilijaa–”
”Jos kaikki tekis vähä. Sillee–”
”Kökkänä. Ei ne tee ja minen voi ny palakata mitää rakennusmiästä.”
”Kyllä osa tekis.”
”Joo Eira. Ookko nähäny ikinä kuule Eiraa naulapyssyn kans? Siitei tuu yhtää mitää. Solis hyvä maalaamas mut ei se sellaasta jaksa teherä.”
”Okei. Katotaan sit keväällä, vaikka ei se mikää pakollinen oo. Ei mitää, katotaan.”Pian sen jälkeen lähdin talliin. Karsinajärjestys ei ollut enää toimivin mahdollinen, mutta oli hyvä, kun talli oli täynnä. Ensi keväänä laitettaisiin järjestys kokonaan uusiksi samalla kun tekisin suursiivouksen. Camillahan niitä aamutalleja teki, niin saisi tulla suunnittelemaan. Esimerkiksi Uunon ja Skotin pystyi viemään tarhaan samaan aikaan, joten ne oli järkevintä pitää vierekkäin. Hevosmäärän lisäännyttyä minulla oli jäänyt muutama satanen säästöönkin joka kuukausi. Harkitsin uusivani talvella maneesin valaistuksen niillä rahoilla. Ja ostavani ainakin uuden sohvan, koska vanha oli alkanut antaa periksi. Viimeistään kesällä keittiön lattian saisi hioa, koska kaikki ramputtivat siinä kengillään.
Hopiavuori muuttui joka päivä. Ihan aluksi se oli ollut pelottavaa. Olin ajatellut, ettei se olisi enää minun tallini, jos se olisi ihan erilainen. Mitä enemmän se oli muuttunut, sitä tyytyväisempi olin siihen ollut. Olin ajatellut ensimmäisen ulkoisen muutoksen olevan pieni lisäsiipi rehu- ja varustehuoneeseen. Kun hevosia oli paljon, vanha Jussin tallin väelle mitoitettu huone alkoi olla liian pieni. Ilmeisesti ensimmäinen ulkoinen muutos olisi kuitenkin pihattokatos. Kun sen tekisi alatarhoille, ei tarvitsisi kuin kaataa pari aitaa kahden tarhan välistä, niin aitaus sentään olisi valmis. Mutta ne sähköt…
”Mitäs meinaasit, jos rakennettaas pihatto?” kysyin Eiralta ja Hellolta, jotka olivat joko oikeasti tai leikisti toistensa tukassa kiinni niin kuin pikkukakarat.
”Ai tänään?” Eira kysyi.
”Vajakki”, Hello naurahti, ”ei tietenkää tänään, kello on ainaki sata.”
”Et sä kyllä yhtää sen viisahee oo”, huomautin. Voiko aikuinen ihminen oikeasti luulla, että pihatto rakennetaan päivässä?
”Kuinni?”
”Sitenni. Hajekko hevoosia tupahan?”
”Mä voin!”
”Sinet haje ku Hello. Tai no… Osaasikkohan sä tuan Jussin hakia?”Vedettiinköhän sinne alatarhoille sittenkin aikoinaan sähkölinja? Eikös sinne pitänyt joskus tulla valo? Jos siellä ei ole sähköä, voisikohan pihattotavaroita pitää ensimmäisen talven tallissa ja yrittää selviytyä ilman lämpöä? Laitettaisiin limsapullot juoma-astioihin, niin ei vesi jäätyisi, ja jonkinlainen akulla toimiva valo. Lantapatterillahan katos sitten lämpeäisi, kun siinä olisi vaikka kolme ja puoli seinää: niin että pitkä sivu olisi auki. Ja olihan Flidalla karvaa. Make voisi mennä sen kaveriksi.
Jussi näytti hölmistyneeltä Eiran taluttaessa sitä. Sillä oli naru turvan ympärillä, vaikka sen pää oli alhaalla ja tahti ihan rauhallista sillä kertaa. Joo. Kyllä me punainen siitä pihatosta tehtäsiin. Sopisi sitten kivasti tallin kanssa. Mutta ei millään punamullalla, tai muuten meillä olisi mustanpunaisenkirjavia poneja siellä. Nyökyttelin Eiralle ja peräännyin sitten vähän yskien liian pieneksi käyneeseen varustehuoneeseen ja siitä aina autiolle vintille. Siellä oli koleaa, mutta ihan hiljaista ja rauhallista, kun etsin Sissalan Artun numeroa hänen sähköfirmansa Facebook-sivulta.
Katsotaan, tuleeko pihattoa. Aion luoda siitä toistaiseksi voimassaolevan tapahtuman. Jotta se rakentuisi, on kirjoitettava tietty sanamäärä ja tietty tarinamäärä, jossa sivutaan sen rakentamista. Molempien rajojen tuleee täyttyä ennen kuin se on valmis. 😀
-
Mua aina jännittää vähän, kun Hopiavuoreen tulee hahmo, joka on tavalla tai toisella epäsosiaalinen. Tein tämän tallin nimittäin nimen omaan siksi, että täällä voitaisiin touhata mahdollisimman paljon yhdessä. Sellainen vetäytyvä hahmo vaatii aika taitavan kirjoittajan, jotta sillä pääsisi sosiaaliseen tarinointiin mukaan, mutta mahdollista se tietenkin aina on. Monesti olen huokaissut helpotuksesta heti ensimmäisen tarinan kohdalla, ja niin nytkin. Vaikka Nadja ei tosiaankaan halua ottaa kontaktia keihinkään hevosta häiritseviin pälättäjiin, niin sinä tarjoat heti muille mahdollisuuden reagoida siihen, joten halustaan huolimatta hän ei jää yksin nurkkaan pyörimään. 😀 Musta on ihan hyvä, etteivät kaikki tule ainakaan heti toimeen toistensa kanssa. Oikeassa elämässähän sellaiset virtuaalimaailmassa monesti kuvatut unelmatallit, joissa linnut laulavat puissa kaikkien leikkiessä yhdessä piirileikkiä, olisivat maailman ihanimpia paikkoja. Virtuaalimaailmassa kuitenkin ilman ihmiskontaktia ja varsinkin draamaa loppuu nopeasti mielenkiinto kirjoittaa, ja ainakin mun tapauksessa myös kommentoida. Nadja on siis siinäkin mielessä hyvä hahmo, että tulee varmasti varsinkin aluksi saamaan porukkaan liikettä, ja sittemminkin aivan varmasti jakamaan mielipiteitä. Samalla hänellä on potentiaalia muuttua, siis ainakin joidenkin tiettyjen seurassa, joten sinulla on hänestä monta puolta kirjoitettavinasi.
Tuot Nadjan persoonaa hienosti esiin tarinassa. Ethelistä en osaa vielä tietenkään antaa arviotani, mutta kyllä senkin aika tulee. Nadja tuntuu myös olevan osittain tietoinen kommunikointitavoistaan. Ainakin hän antaa arvion siitä, ettei Eetu ehkä kuullut hänen ääntään, ja että hän oli Nellylle, Noalle ja Jillalle ärhäkämmän kuuloinen kuin oli yrittänyt.
Vaikka Nadja tuntuu sellaiselta ihmiseltä, jota alkaisin ensivaikutelman perusteella nopeasti oikeassa elämässä karttaa, hänen ajatuksensa paljastavat, että hänessä on muitakin puolia. Varsinkin loppu tuntuu siltä, että Nadja ei niinkään rauhoittele Etheliä uudessa tallissa, vaan että tilanne on päinvastainen.
Sinun ei minusta tarvitse erottaa siirtymiä toisistaan millään ***-merkinnöillä, koska osaat kyllä ilmaista ne selkeästi muutenkin. 😀 Tämä toimisi ihan tällaisenaankin ilman siirtymän osoittajaa, mutta jos liian yhtäkkinen siirtymä ahdistaa, sen voi kuitata myös pienellä virkkeellä tai sanalla. Kun Ethel pääsi uuteen karsinaansa, se oli ensialkuun hermostunut.
-
Tämä on niin tosi aidolta tuntuva tarina. Juuri tuollaista sen oman hepan odottamisen voisi kuvitella olevan. Koko ajan on jännitys taustalla, vaikka tekisi kaikkea muutakin. Ja kun se oma heppa vihdoinkin tulee ulos trailerista, sen hetken luulisi muistavan aina. Tottakai se on myös täydellinen, kun se on oma, vaikka se ei olekaan ikinä ihan sitä, mitä sen kuvitteli olevan. Jännänä twistinä tässä on vielä se, että Santtu ei ole ennen poniaan tavannut, eikä tosiaankaan edes äiti, vaikka on sen ostanut. Vaikuttaa siltä kuin iskäkin olisi vain hakenut sen näkemättä sitä etukäteen. Millaiset lie ovat Fifin taustat tässä sen uudessa elämässä? Harva ponistaan täysillä välittävä nimittäin möisi lemmikkinsä tapaamatta uutta ostajaa ensin. Meidän äitikään ei lupaa pelkästään puhelimessa koiranpentua kenellekään, vaikka he haluaisivat tulla äidin kenneliin katsomaan. Samalla äiti nimittäin katsoo ostajaehdokasta kun ostaja katsoo pentua: arvoi, oinko pennulle oikeasti hyvä koti luvassa. Kuvittelisin, että suurin osa lemmikkihevosista vaihtaa kotia samantyylisesti. 😀 Voin olla väärässä. Mutta aina on niitä, jotka syystä tai toisesta sopivat eläimistä puhelimitse, eikä se läheskään aina tosiaankaan tarkoita, että entinen koti ei piittaisi eläimestä! Toisaalta Santtu vaikuttaa siltä, että vaikka Fifi olisi mistä oloista, se on nyt päässyt ansaitsemaansa kotiin. Santussahan ei ole hevosenomistajana mitään muuta vikaa kuin kokemuksen puute, ja koska hevonen ei ole omalla takapihalla heitteillä, kyllä hän ihan varmasti kasvaa tosi eteväksi ja päteväksi hevosenomistajaksi. Ja koska olet kirjoittanut Santusta niin herttaisen pojan, tottakai me kaikki toivomme sitä.
Santun tunnollisuus näkyy tässäkin tarinassa heti alussa. On muutamia sellaisia nuoria, jotka oikeasti pystyvät huolehtimaan koiran tapaisesta lemmikistä ihan itse, mutta joka kolli ei siihen kyllä pystyisi. Santtu kuitenkin herää ja ruokkii ja hoitaa Kaapon ihan automaatiolla itse. Se, ettei hän tee ruokkimisesta numeroa, kertoo tottumuksesta. Vaikka kuppiin tulee välillä montaakin eri laatua, Santun kertomana ruokinta kuulostaa helpolta. Ja helppoahan se onkin, jos sen tosiaan tekee itse joka päivä. Ihan autopilotilla minäkin koirat ruokin, jos ei ole lääkekuureja!
Sonjakin kehui tämän tekstin tunnelmaa, ja siitä olen kyllä ihan just samaa mieltä. Se on ihana. Yritin vähän eritellä, mistä se johtuu, ja löysin monta asiaa. Suurin tekijä minusta on Santun välittömyys. Joskus hahmot salaavat jotain itseltäänkin, mutta Santtu on niin tosi aito. Hän ajattelee vähän nolotkin asiat läpi, niin että lukija saa tietää niistä. Esimerkiksi innostuksesta kihiseminen ei ole sellaista, mitä nuoren sällin olisi coolia tehdä, ja silti Santtu ihan rehellisesti ajattelee, että niin tekisi mieli toimia, vähän hyppiä ja halata. Vaikka hän ei sitten lopulta niin teekään, jo ajatusten myöntäminen toimii mulle sellaisena välittömyyden merkkinä. Oman ponin näyttäminen Santun silmien kautta on myös söpö kohta. Nuori kloppi ajattelee rehellisesti, että se on suloisin poni, jonka hän on ikinä nähnyt. Suloisin. 😀 Tällaisten kohtien takia luotan siihen, mitä Santtu sanoo muuallakin. (Epäluotettava kertojakin on kiinnostava teksteissä, mutta ei tavoita tällaista tunnelmaa.)
En ole ihan loputtoman kauaa vielä lukenut tarinoitasi (varmaan joulusta asti) ja silti olet tässä lyhyessä ajassa kehittynyt ihan valtavasti. Tunnelman luominen ja hahmojen omat äänet ovat erikoisalaasi juuri nyt, myös muiden hahmoistasi kirjoittaessasi. Omat sivuhenkilöt, jotka helposti näyttävät musta harmaalta massalta elleivät ihan suoraan liity Hopiavuoren tarinaan, ovat myös olleet tunnistettavia ihan alusta asti. Olet antanut jokaiselle joitakin omia tunnistettavia juttuja, joihin viittaat usein. Niilllä olet saanut jopa omista sivuhenkilöistäsi kokonaisia.
Santtu puolestaan on siitäkin syystä todella toimiva hahmo, että hänellä on tarinassa selkeä tavoite ja selkeä pelko, eli juuri ne kaksi asiaa, jotka aiheuttavat kaiken keksityn hahmon juonta eteenpäin vievän toiminnan. Silti Santtu on sellainen, että ulkopuoliset tekijät vaikuttavat häneen ihan hirveästi, joten selkeästä tavoitteesta ja pelosta huolimatta hänen tarinansa voi kirjoittaa etenemään oikeastaan ihan miten tahansa. Juuri tällaisella hahmolla on itsekin hauskinta kirjoitella tällaista ikuisesti jatkuvaa tarinaa. 😀
-
No tässä alussa on juuri se syy, miksi mun hevonen ei olisi mun omassa pihassa, jos mulla edes olisi hevonen. Jos tulee vaikka kipeäksi, tai on oikeasti ylitsepääsemättömiä kiireitä, voi luottaa siihen, että joku muu kyllä huolehtii hevosen perustarpeista. Beekin on varmaan kaivannut Tiitusta (niillähän alkoi laitumen jälkeen mennä paremmin), mutta onhan se hänet aina välillä nähnyt. Ruokaa, tarhausta, hoivaa ja rapsutusta se on kuitenkin saanut Tiituksesta riippumatta, ja se varmasti keventää stressitaakkaa.
Bee on kasvanut kyllä isoksi pojaksi. Vastahan se oli sellainen pääjalkainen, ja nyt voisi jo harjoitella satulan kanssa! Tässä tulee taas oma rajoittunut osaaminen vastaan, kun en osaa yhtään sanoa, onko jostain sinnepäin-hyvästä harjoitussatulasta haittaa nuorelle hevoselle. Luulisi että ei, koska eihän selässä painoa ole, ja ei se ole edes kauaa selässä. Kunhan se ei tunnu epämiellyttävältä vaikka rikkinäisyyden takia. Onneksi tosiaan meillä ei ole ihan oikeita hevosia Hopiavuoressa, kun tämäkin satulajuttu on mulla arvailun varassa. 😀 Eiköhän tallissa ole lainasatuloita. Tiitus on minusta ihan oikeassa siinä, että on järjetöntä ostaa tässä vaiheessa satula. Se on taas viidessä minuutissa vääränlainen. Ekasta Oikeasta Satulastakin Bee kasvaa aikanaan nopeasti ohi, niin eikö se riittäisi. 😀
Mutta on ihanaa, että Bee kasvaa koulutusvaiheesta toiseen. Jo irtojuoksutuskertomukset olivat musta tosi mielenkiintoisia, mutta nyt taitaa olla taas jotain uutta luvassa! Pidän Tiitukselle peukkuja ja toivon, että seuraava vaihe olisi vähän helpompi. Viimeksihän hän meinasi vaipua epätoivoon. 🙁
-
Välillä Hello on tosiaan löysä kuin räkä. Se on niitä ihmisiä, joiden ei tosielämässä ikinä uskoisi omistavan Jerusalemin kaltaista koiraa, joka on puoliksi rottweiler ja puoliksi husky. Ainakin yhdeksän kymmenestä sellaisesta koirasta tulisi Hellon hoidossa vihaiseksi turhaumuksensa takia. Onneksi on sitten se yksi kymmenestä, joka on sohvakoira suden vaatteissa.
Vaikka monesti samastun Tiituksen ajatuksiin ja toimintaan, nyt en kyllä yhtään! 😀 Kun sataa, jätän onnellisesti lenkit väliin. Mullakin on koiria, mutta ne ovat jo niin vanhoja, että ne jaksavat muutenkin enää vain kilsan tai kaksi, ja tietenkin rauhallisesti nuuskien. Ymmärrän hyvin Hellon himoa maata sohvalla juuri tällaisena sadepäivänä. Vaikka kyllä mäkin sohvalta kaapiutuisin ylös ja sateeseen, jos tarpeeksi pyydeltäisiin.
Mulle välittyy tästä tarinasta se, että Hello ja Tiitus ovat viettäneet jo paljon aikaa Hellon kotona. Tiitus on vähän niin kuin kotonaan jo, ja on menossa koirankin kanssa ulos vaikka sitten omin päin.
Mä en tiedä, mikä mun on, kun tuo ”nii, sitte?” saa mut naurahtamaan vähän joka yhteydessä. Siitä kuulee aina äänensävyn ja kaikki, käytettiin sitä sitten ironisesti tai tosissaan. :DD
-
Mummo on kyllä yksi mun lempparihahmoista. 😀 Hänestä mulla on selkeä kuva mielessäni. Viimeksikin sanoin, että hän muistuttaa mun mommaa, mutta nyt tuntuu siltä vielä enemmän. Jos momma olisi paremmassa kunnossa tai vaikka vähän yhdeksääkymmentä nuorempi, sekin kyllä tulisi tallille ja vaikka mitä…
En tiedä, olisiko liikutusta tarvinnut edes mainita. Mun ainakin piti räpäyttää kyyneleen alkuja pois muutenkin. Pysähdyin hetkeksi miettimään, mistä se johtuu. Ei mua tietenkään niin hirveästi liikuta se, että mummo pääsee pitkästä aikaa hevosten pariin, tai se, että hänellä on ehkä ollut hevosia ikävä. Muhun vetoaa se, että mummo on niin kiinnostunut Sonjan elämästä, että jaksaa lähteä tallille mukaan. Vaikka hän ei ole enää ihan parhaassa mahdollisessa kunnossakaan, hän puskee sinnikkäästi rollaattorillaan epätasaisessa maassa, jotta pääsee näkemään Salierin. Hän tekee sen ihan vain siksi, että Salieri on Sonjalle rakas, ja Sonja mummolle. Siitä tykkään. Mummon ja Sonjan välinen suhde on musta paaaaaaaaljon helpommin aistittavissa, kuin Sonjan ja minkään toisen hänen oman sivuhenkilönsä. Mummo on mulle ihan kokonainen ihminen, ja vieläpä just sellainen välittävä tyyppi, jollaisia ihailen kaikkein eniten. Hänestä jaksaisin kuunnella vaikka miten monta satua.
Tavallisesti pusken väkeä aina kohti sosiaalista kirjoittamista (koska vuorovaikutuksen puutteessa tein tämän tallin). Tässä tarinassa en kuitenkaan muuttaisi mitään. Kun muita ei ole paikalla, mummon ja Sonjan suhde nousee paremmin esiin. Ja sekin, miten mummo on just Salierista kiinnostunut, koska se on Sonjan hevonen.
Mummo on niin positiivinenkin. Jopa mun äiti, joka on kiinnostunut mun tekemisistä ja kuskannut mua tallille pienenä, on kommentoinut enemmän hevosten hajua ja vaarallisuutta kuin sitä, miten kivoja eläimiä ne ovat. Mummo kuitenkin kertoo vain kivoja asioita. Hänkin toki sivuaa vaarallisuutta, mutta ihan vilpittömän ihailevasti: sanoo, että Salieri tottelee, vaikka voisi helposti voittaa kenet tahansa ihmisen painimatsissa.
Tämä tarina, edellinen mummotarina, sekä tarina keittiöstä Jillan ja Helin kanssa, ovat mun ehdottomat suosikkini sulta tällä hetkellä.
-
Voi Noaaaa, susta huokuu taas kaupunkilaisuuttaaaaa. 😀 Voi raukkaa kun se ei tiedä, että puskaradion kautta, suusta suuhun, ne työpaikat maalla kulkee! Jos se tietäisi, luulisin, että se saisi aika nopeasti töitä. Noahan on niin ihana, että kun nyt ei ihan hirveän ennakkoluuloinen ole, niin moni sen palkkaisi vaikka heti.
Miksi mä en voisi nähdä Noaa isänä? Paperillahan se on ihana isä. Sehän tulee toimeen jopa noiden Hopiavuoren kakaroiden kanssa tuosta noin vain. Ja voisin helposti kuvitella sen päiväkotiinkin pikkulasten keskelle näyttämään kuvakirjasta kuvia samalla kuin se lukee. Päiväunillekin se ne peittelisi, ja kun joku alkaisi ulvoa, kun näkee pahaa unta, Noa tarkastaisi ihan kumartumalla, ettei sängyn alla ole hirviötä. Miksi en saa kuviteltua Noalle omaa lasta siis? Ehkä se on se juttu, että perinteisesti virtuaalihahmo on muuttumaton. Niille ei anneta edes syntymävuotta, vaan pelkkä ikä, joka ei muutu. Olenkin tosi tyytyväinen, että nykyään hahmotkin voivat muuttua. Saihan Heidi Näyhökin just lapsen esimerkiksi, ja mun hahmon joskus saama lapsi on reaali-ikääntymistä noudattaen kehittynyt vastasyntyneestä pian kuusi täyttäväksi! Joka tapauksessa — vika on siis todennäköisemmin mun päässä kuin Noassa. Mistä sen tietää. Ehkä sille tulee vielä lapsi, kun aika on oikea. Onhan niitä jo aika monta virtuaalimaailmassa syntynytkin! Mutta ensin nyt tämä Flidan lapsi. 😀
Tämän tarinan maastoilukuvauksessa on ihanan kepeä tunnelma, vaikka taustalla onkin painavia aiheita. Niiden välillä on ihana kontrasti. Ja koska nykyhetken kuvaus on kepeää, se luo mulle sellaisen vaikutelman, että myös Nellyn kanssa keskusteleminen on vaivatonta.
-
Näin vauhdikkaampien ja nykyhetkessä kiinni olevampien tarinoiden välillä paluu menneisyyteen, tai ylipäätään historia, on mielenkiintoinen aihe. Olet saanut jo palautetta siitä, miten kaunis tarina tämä on, ja olen ihan samaa mieltä. Kymmenen näin tiivistunnelmaista juttua peräkkäin saisi aikaan aika hapettoman olon, mutta yksittäisenä tämä on oikeasti ihan mahtava! Tykkään siitä, että hahmolla on jonkin verran taustaa, oli se sitten hevos- tai muuta taustaa.
Tirriäinen, ja varsinkin sen suhde äitiin kuulostaa ihanalta. Muutenkin aiemmat hevoset ovat ihan niin kuin Ampan sukuselvitys, ihan niin kuin Ampan historiaa, vaikka eiväthän ne tietenkään oikeasti mitään sukua ole. Mutta kun eikös lemmikit tavallaan adoptoida? Mun siskontyttökin sanoo (vitsaillen), että hänellä on äitinsä puolelta yhdeksän serkkua: mun koirat, ja äitin koiran pennut. 😀 Niitä koiria, joita meillä on ollut ennen sen syntymää, se ei laske serkuikseen, eikä jostain syystä jyrsijöitä.
Ampan oma kehys lopussa on musta silti kaikkein ihanin kohta. Se symboloi sitä, miten Amppakin on nyt hyväksytty perheenjäseneksi. Tämän tarinan myötä mulle alkoi kehittyä ihan oikea tunneside Amppaakin kohtaan! Se kyllä ansaitsee oman perheen, johon se kuuluu. Se on kuitenkin ollut tätä ennen jo parilla tosi hienolla tarinatallilla, nauttinut olostaan ja saanut sitten syystä tai toisesta lähtöpassit. Kunpa Kevin olisi sen lopullinen koti.
-
Niinhän sitä tehdään, kun joku itselle tärkeä sairastuu, että yritetään auttaa. Vaikka pitäisi tehdä vähän inhottavia asioita, niin kuin herätä liian varhain ja tehdä eri tavalla raskaita töitä kuin omat työt ovat, sen tekee vain. Ja vieläpä aika lailla valittamatta ja vapaaehtoisesti, niin kuin Nelly. Toki kavereille vähän nuristaan, mutta ei niin, että annettaisiin ymmärtää, että työt on maailman hirveintä hoitaa. Ja onhan se nyt omalla tavallaan rankkaa se Eetun homma, varsinkin sellaiselle, joka ei ole aamuihminen. Itsellänikin oli sellainen kausi teininä, kun tykkäsin nukkua myöhään, ja voi että miten pahalta olisi tuntunut paitsi kaapia itsensä sängyltä kukonlaulun aikaan, myös ryhtyä heti fyysisesti kuormittavaan työhön! Kyllä siinä sohvapaikkaa kaipaisi.
Musta tuntuu, että moni Hopiavuoressa ehkä odottaa ja uumoilee, että Nellyn ja Noan välillä tapahtuu jotain. Mun oma suhtautuminen on sellainen, etten tiedä, odotanko mitään konkreettista vielä. Kyllä sinä sen selväksi teet, että Nellykin on hieman ihastunut! Tarinassa se yleensä tarkoittaakin, että jotain tapahtuu. Toisaalta oikeassa elämässä se on ihan normaalia, eikä tarkoita aina mitään. (Tai sitten mä olen maailman ainoa, joka parisuhteessakin ihastuu noin kerran vartissa.) En siis tiedä ihan vielä, mitä odottaa, ja se on ehkä parasta just nyt. Tätäkin juonta seuraan toki mielenkiinnolla. Ihastuminen on aina ihanaa ja ihan kaikki pelattavien hahmojen väliset suhteet mielenkiintoisia. 😀
-
Santtu todella vaikuttaakin kiitettävän opiskelijalta. Ajatukseni on toki stereotyyppinen, mutta aika moni kympin lukija on melko tarkka muustakin kuin koulussa tarjoillusta tiedosta. Olin kerran itse vaarassa saada hevosen vähän Santun tyylisesti, mutta en varmaan olisi edes käsittänyt yrittää opetella mitään. (Hyvä etten koskaan saanut hevosta!!) Olisin luottanut siihen, että jos en mutulla pärjää, tallin isäntä pelastaa meidät. Santtu on ihan hirveän motivoitunut opettelemaan, vaikka tunnistaakin urakan tosi mahdottomaksi. Ja hyvä, että tunnistaa: jos sen kuvittelisi olevan helppo nakki, masentuisihan hän ensimmäisistä virheistään!
Samalla Santun hevos-koiravertailu hymyilyttää minua. Koska itselläni on ollut ihan aina useita koiria perheessä, ja koska ensimmäisen ikiomani sain nelosluokkalaisena (meillä on siis kotona kenneli), miellän koirat jotenkin tosi itsestäänselväksi olennoksi. En koe, että niistä pitäisi erikseen ”tietää” mitään, jotta pärjäisi niiden omistajana. Jotenkin ajattelen, että ihminen syntyy koiratietous päässään, ja joillakuilla on vain jokin vika aivojen koira-alueella! :DD Tiedän, ettei se niin ole, mutta niin tulee aina ajateltua jonkun rinnastaessa hevoset ja koirat. Varmaan joku hevostilallisen jälkeläinen siellä ruudun toisella puolella ajattelee koirien olevan mystisiä olentoja, koska normaali ihminenhän syntyy hevostiedon kanssa… 😀 Mutta Santtu se ottaa molemmat vakavasti. Tottakai: hän on ihan eri tilanteessa kuin minä. Ymmärsin, ettei perheessä ole ollut koiraa ennen. Aika rankka homma lapselle joutua huolehtimaan eläimestä yksin. (Vaikka se olisikin sitten se koira, jonka ihminen osaa luonnostaan hoitaa…)
Noan leppoisa olemus tässä on niin Noaa. Hän kyselee, miltä tuntuu tulla hevosenomistajaksi. Moni aikuinen alkaisi vähän niin kuin nalkuttaa, että kuinka sulle nyt hevonen, ethän sä osaa mitää, tiedäksä et sä kuolet sen takia. Noa käsittää heti, että ei oma hevonen ole kyllä millään tapaa Santun syy. Kaikki eivät sitä valitettavasti tule ymmärtämään. Olisi kauhea olla Santtu siinä vaiheessa, kun aletaan vielä tuomita. Tuo Noan kysymys siitä, että mikä on kauhein mahdollinen tulevaisuus, on kuitenkin kahdella tapaa hyvä. Sillä päästään yleensä yhdessä toteamaan, että pahinkaan pelko ei ole oikeasti niin hirveä. Ja lisäksi sillä pääsee vähän vilkaisemaan, kuinka realistiset tiedot toisella on uudesta tilanteesta. On ehkä vähän lapsellista (lapsihan Santtu onkin), että suurin pelko on, ettei hevosesta tykkää, tai ettei hevonen tykkää itsestä. 😀 Meinaan, että jos mä saisin tänään hevosen, mun suurin pelko olisi, että se tappaa mut tai mä sen… En kyllä tiedä, onko se sen aikusempi pelko…
Nyt odotan mielenkiinnolla, miten Santtu poneineen alkaa kotiutua. Hän on tavannut jo Noan ja vilahtanut nopeasti parin muun tarinassa. Etukäteen kuvittelisin Hellon olevan hänestä pelottava, Nellyn jokin kunnioitettava superratsastaja, Helikin voi vaikuttaa hirvittävän asiantuntevalta, isäntä saattaa olla verrattaen turvallinen, Eira varmaan todennäköisesti kamala ja Sanni kamalampi… 😀 Mutta nähtäväksi jää. Uuden hahmon tutustuttaminen muihin vähän kerrallaan on minusta aina ihan kauhean mielenkiintoista. Varsinkin kun Santtu on nyt vähän eri asemassa kuin moni muu uusi aikoinaan: hänellä on Noa puskurinaan!
-
Hauskaa, että kokeilet välillä uusia tapoja kertoa tarinaa! Koska kyllä se juoni dialoginkin varassa etenee. Musta ainakin on piristävää välillä sekä lukea että kokeilla jotain uudenlaista. 😀
Musta on herttaista, kun poijjilla on oma keskusteluryhmä ilman mitään Eiroja ja Sanneja. Oikeastikin kaveriporukassa ne flikat eivät mitenkään automaattisesti kuulu jengiin, vaan yleensä ne ovat sen-ja-sen tyttöystäviä/siskoja/mitälie. Tietenkin ihan samaa on muissakin kuin poikaporukoissa! Siellä voidaan sitten oman jengin kesken härnätä niistä tyttöystävistä ja muuta.
Herman on joka tarinassa niin kiltti oma itsensä. Musta on tosi kuvaavaa, miten hän ajattelee, että pitää kai sitä nyt käydä bileissä. Ihan niin kuin hänellä olisi vähän muita prioriteetteja elämässään, mutta aina välillä on toki kömmittävä luolastaan, ettei jäisi ilman jengiään. Ilmeisesi Herman on kuitenkin odotettu tyyppi juhlissa, vaikka ei taida käydä kaikessa. Hän tuntuu olevan aika korkealla lauman/koulun arvojärjestyksessä, ja samalla hän tuntuu olevan itse aivan ulalla siitä asiasta.
-
Kaikki, mutta varsinkin Kimmo kuulostavat ihanilta ystäviltä. Itsellekin tulee oikein lämmin tunne, kun Kimmo pyytää jäädä yöksi, ja jo siinä vaiheessa tietenkin ennakoin tällaista loppuratkaisua. Tulin tyytyväiseksi, kun Sonja ja Kimmo nukkuivat vierekkäin. Niin sen pitikin mennä.
Sonja on hyvä hahmo näyttämään, että kauheimmistakin vaikeuksista pääsee ylitse. Silti hän kantaa niitä asioita aina mukanaan, vaikka ei ajattelekaan kauheuksia enää päivittäin. Niin se oikeassakin elämässä menee.
Huomaavatkohan uudet tuttavat, kun Sonja vajoaa välillä ajatuksiinsa? Hän kertoo tosi tosi paljon takaumia, ja tulkitsen hänen siis silloin olevan nykyajassa ajatuksissaan, tekemässä jotain tavanomaista, kuten katsomassa televisiota. Jokin ärsyke sitten vain herättää takauman. Vanhat tutut varmasti tietävät, mitä hän ajattelee, mutta mitenpä reagoivat muiden kirjoittajien hahmot?
-
Kaikkea sitä kaupasta tosiaan löytää. Olipa yllätys! Tästä voi kehkeytyä vielä vaikka mitä.
Eniten kiinnostaa, miten Sonja tästä kertoo Hopiavuoressa, kun tapaa muita, vai kertooko. Parisuhteista, tai okeastaan leskeydestä on ollut vaikea puhua. Jillan ja Helin kanssa sitäkin sai jo sivuttua. Helpottuukohan aiheesta puhuminen, kun sitä harjoittelee, vai onkohan se aina vähän inhottavaa ja vaikeaa?
Sonjalla on kerta kaikkiaan laaja historia tavan hahmoon verrattuna. Mitenhän saat sen kaiken näkymään vuorovaikutuksessa muiden kanssa? Osaat kertoa Sonjan yksityisiä tarinoita vallan hyvin. Heitänkin haasteen: paljasta joskus Sonjan asioita tallilla, nykyisyydessä, muun kuin muitelun kautta tai ihan omien hahmojesi välisen dialogin! Se olisi uutta, ja saattaisi tehdä Sonjan tarinasta muille vielä tätäkin rakkaamman. Kun oma hahmo pääsee vaikka Sonjan kanssa hyviin väleihin (tai vaikka inhoaa häntä syvästi), kirjoittajakin muistaa paremmin vuorovaikutustilanteissa kerrotut jutut. Se taitaa johtua siitä, että silloin siinä on oikeaa (simuloitua) tunnetta mukana.
-
Me ollaan jonkin verran siitä puhuttu, millainen Eetukin on. Siis joitain niitä asioita, jotka Nelly tietäisi, mutta joita nyt ei vaan ole tullut esiin tarinoissa. Silti sitä kaikkea on niin tosi vähän ihan oikean elämän tuoreeseen pariin verrattuna, että joka kerta mua huvittaa sun osaava eetukuvaus. Suunnittelen usein pienimpiäkin yksityiskohtia hahmojeni tavoista, mutta en koskaan kerro niitä tarinassa: vain mä tiedän ne ja ne tekevät hahmoista mulle eläviä. En ole monesti ajatellut, petaako Eetu sänkynsä, mutta eipä tietenkään, ei arkena. Jos olisi vieraita tulossa, tokihan makuuhuoneen ovi pitäisi olla raollaan ja siksi sänky petattuna, mutta mitäpä sitä oman väen kanssa. Ovi kiinni vain. Isäntä saattaa olla pilkuntarkka tallissa, mutta ei taida olla kotona, vaikka ei mikään roskaajaeetu olekaan.
Usein musta tuntuu, että Nellyn elämä ei ole niinkään mustavalkoista kuin mun. Asuntoauton kanssa päätös on kuitenkin joko-tai. Kyllä mä tavallaan ymmärrän: vaikka Nelly on vapaa sielu, se on osoittanut tarinoissaan tarvetta sitoutua ja rakentaa jotain pesää, ja ihan tavanomaiseen sitoutumiseen monen viikon tai kuukauden asuntoautoreissut tuulen mukana eivät enää kuulu. Toisaalta Nelly on kekseliäs flikka. Hänen jos kenen luulisi saavan mahdutettua kaikki itselleen tärkeät asiat yhteen ja samaan elämään. Tunnistan kuitenkin tunteen, jonka hän kokee. Itsekin olen joutunut valitsemaan joskus monesta hyvästä. Sitä pelkää, että joku vaihtoehto onkin ihan muuta kuin miltä näyttää, ja että jos valitsee toisen, se osoittautuu vääräksi, tai ainakin vähemmän oikeaksi kuin toinen. Nellyn pitää löytää keino suhtautua sellaisiin valintoihin. Mulle se on sellainen, että kun viiiiihdoin pitkän harkinnan jälkeen ostan puhelimen, en tosiaankaan enää seuraa hintoja ja uusia malleja. Ne nimittäin muuttuu heti seuraavana päivänä halvemmiksi ja paremmiksi. Mulla on jo yksi hyvä. 😀
Saavatkohan nämä kaksi ikinä juteltua siitä, mitä haluavat? Ainakin tallista on joko puhuttu, tai se on muuten tullut ilmi.
-
Olen miettinyt joskus samansuuntaisia kuin Sonja, mutta multa ei kuollut puoliso, vaan ei edes vielä eläkeikäinen isä. Etukäteen olisi hurja ajatus, että elämä jatkuu sen jälkeen, mutta niin se vain jatkuu. Kun perheessä on kuolemantapaus, aluksi se on aivan järkyttävää, mutta sittemmin ehkä saa osakseen sääliä liiankin kanssa. Osanottoja tulee, ja on jotenkin hämärää, kun enää ei tiedä, mitä niihin vastaisi. Kiitos?
Sonjan tilanteessa nuori ikäkin on aiheuttaa viistokatseita, ja sitä hän tässäkin käsittelee. Kyllä, leski kuulostaa vanhalta. Ollaan oltu yhdessä, kasvatettu lapset ja lapsenlapset ja ollaan harmaapäisiä, ja sitten toinen jää leskeksi. Mä en ole tainnut ikinä edes ajatella leskiä, tai sitä että ehkä nekin vierastaa sitä sanaa. Kuoleman kanssa osaan pärjätä, mutta leskeyden kanssa en. Varmaan mäkin mykistyisin, niin kuin Sonja muita kuvaa.
Tämä tarina toimii kahdella tapaa. Tykkään siis päänsisäisistä jutuista, mutta näköjään ne toimivat paremmin, kun ne kehystää vaikka Tampereen parvekkeella, eivätkä ajatukset ole täydessä tyhjyydessä. Yleensä tykkään myös kuin ympyrä sulkeutuu ja lopulta palataan parvekkeelle, mutta tästä lopetuksesta se olisi syönyt tehot pois. Toinen hyvä juttu tässä on se, että Sonjalle leskeys ei ylipäätään tule mieleen ilman ulkopuolista virikettä. Sehän on tietenkin se, että ensin leskeyttä on sivuttu tallilla keskustelussa. Tuntuu siltä kuin Sonja olisi hautonut asiaa mielessään siitä asti. Ei niin kovasti, että se olisi pilannut hänen päivänsä, mutta sen verran, että hänen on istuttava ja mietittävä asia läpi päästäkseen siitä taas eroon.
-
Hyvä että olet päättänyt tutustuttaa Sonjaa taas muihin tallilaisiin. Mä itse koen, että se on se juttu, jolla tästä paikasta saa eniten irti. Ihan Jilla ja Heli kuulostavat itseltään tässä. 😀 Tarinan helmi on muutenkin dialogi. Sanoit, että siinä olet hyvä, ja ihan oikeassa olet. Se on niin tosi luontevaa.
On tosi otsonmäkimäistä, miten jutut kaiken maailman autokorjaamon Tuomoista leviävät herkästi. Sellaista se on pienellä paikkakunnalla, ja se on sekä siunaus että kirous. Kakarat pysyvät kaidalla tiellä ja itsekin saa varoituksen, mutta aina välillä joku saakin tuomion väärin perustein ja maine on lopullisesti mustattu. Toki Tuomo ei ihan pulmunen ole.
-
Käyt aina pesulla ja laitat vaatteet pyykkiin! Äiti mikä sua vaivaa? Tämä oli se kohta, joka sai mut pysähtymään hetkeksi. No siis tottakai hevonen haisee joo, ja varmaan melkein kaikilla on tallivaatteet erikseen jne, mutta jokin tuossa koko tyylissä kiteytti mulle kaiken sen, mitä äiti just nyt on. Jos äiti olisi ihan kuka tahansa muu, sanoisin että hän on ohut hahmo — mutta nyt musta tuntuu, että äiti on ihan oikeesti just noin ohut ja olematon Santulle. Yrittää joo hyvää, tai yrittää yrittää hyvää, mutta ei sitten viitsi loppuun asti. Niin että Santtu, laita tosiaan vaatteet pyykkiin ja mene suihkun kautta.
Ekan tarinan aikaan ajattelin jo, että Noa sopisi Santulle isoveljeksi, ja muut ehtivät ehdottaa kaveriksi Hermania, joka sopii varmasti myös. Tavallaan ihan hyvä, että Santulla on jo heti jokin kontakti vaikka nyt Noaan. Joo se yksinäisyydestä kertominen jää nyt ikävästi pois, mutta ehkä Santulle ensikontakti olisi muuten ollut ihan kohtuuttoman vaikeaa. Noa on niin hyvä liitoskappale. Kun äitimäisestä ensinenännyrpistyksestä pääsee yli, Noa on kiltti, niin kuin aina sanon, ja vieläpä tuntee oikeastaan kaikki. Santtu, jonka voin kuvitella kipittämässä hänen kintereillään, tutustuu sitten sitä kautta paljon pienemmällä vaivalla, kuin että jos joutuisi itse löytää väylän muiden luo. Sitä paitsi olet esitellyt koko tarinan meille niin, että me ollaan kaikki heti Santun puolella. Me halutaan, että hän pääsee jotenkin vaikeuksien kautta voittoon. 😀
Mulle ei ole ennen tullut vastaan tapausta, jossa virtuaaliheppahomma aloitetaan ikään kuin puhtaalta pöydältä, kun tarina alkoi mennä vinoon. Ei siinä mitään: aloitan mä usein piirroksen tai muunkin taiteen alusta tai pari askelta aiemmasta kohdasta, jos korjaaminen tuntuu vaikeammalta. Nyt mä seuraan tietenkin tätä myös vähän sillä silmällä, että miten eri lailla aiot tätä viedä. Onneksi Santtu ei ollut missään sosiaalisessa solmussa vanhassa tarinassaan, niin että muut hahmot tarvitsisivat hänen tarinaansa voidakseen tuntea toisensa, tai jotain. 😀 Alusta aloittaminen on kiinnostava ajatus, ja TT-Cupin aikaan haaveilin siitä itsekin erään sellaisen hahmon kanssa, josta en halua luopua.
Mutta okei. Vaikka Santtu tietää itsekin, ettei hevosen omistaminen hänen tilanteessaan ole mikään unelmajuttu, on ihanaa, että annat hänen samaan aikaan olla vähän lapsellinen, vähän naiivi ja tosi innoissaan. 😀 Sekin on ihanaa, että hän lopulta kiittää äitiä. Koska ihanan lahjanhan äiti oikeasti hommasi kaikesta huolimatta. Vitsit kun viikonloppu tulisi pian!
-
Mä taas voin just enkä melkein kuvitella Otsonmäen monnarille joogaa, jumppaa ja kaiken maailman muuta melkein ilmaiseksi toteutettavaa pumppipamppia. Ryhmien taso tuskin päätä huimaa, ihan niin kuin Outikin huomasi, mutta eihän se nyt ole mikään pääasia. Osa rouvista tulee varmasti vain ihmiskontaktien takia, osa toki liikunnan, ja osa haluaa ehkä kokeilla jotain uutta. Onko sen niin väliä? 😀 Ryhmäthän lakkautettaisiin, jos tasovaatimus olisi kovin korkea, koska kävijöitä ei riittäisi.
Tämän tarinan alkupuoli oli ihan tosi hauska tapa viitata tuon koulun katoilla jne heiluvan otsonmäkeläisnuorison elämään. 😀 Kommentoinkin johonkin sitä, mikä erottaa ”tapahtumapaikan” ja ”maailman” toisistaan. Tapahtumapaikassa kaikki liittyy hahmoosi — maailmassa taas tapahtuu kaikenlaista hahmostasi riippumatonta. Röökiä polttavat Mäkiset sun muut saivat mut heti imeytymään tarinaan. Haistoin syksyn, kun käveltiin monnarille, ja monnarilla haisikin siltä, että toivottavasti siellä ei ole mitään kosteusvauriota… Kuulin rouvien pulinan ja sitä rataa. 😀
Toinen juttu, joka sai minut iloiseksi, oli Oonan varovainen askel kohti otsonmäkeläisyyttä. Tässä sitä huomataan, että olen kiintynyt tähän hahmoon. Aina kun se puhuu lähtemisestä, etenkin viimeksi Noan kanssa, minun tekee mieli liimata sen puo penkkiin ja sanoa, että rauhoitutaanpa nyt taas, eipäs tehdä mitään radikaalia. :DDD
-
Onko ne hevoset niin noloja? :DD Jos on noloa, että Herman tykkää jostain heppatytöstä, mitähän käy Sannille, kun poijjat huomaavat, että sillä on oma poni! 😀
Eira haluaa ilmeisesti miehekseen jonkun, jonka Jane Austen on kirjoittanut. Hänen on varmaan joskus pakko mennä naimisiin Hermanin kanssa, koska eihän nyt tosimaailmassa voi sen lähemmäs Austenin miehiä päästä. Mua yllätti, että Sanni ei sanonut Hermanin haaveiluun esimerkiksi jotain sellaista, että onhan hän nyt Eiran homehtuneen juuston sävyiset silmät toki heti merkille pannut. Tai jotain nasevampaa ja sannimaisempaa. Mutta ei kai nyt sentään, kun Herman oli ollut jo välillä ihan lähdössä poiskin, kun härnätään ja kiusataan. Mutta sitten Sanni on taas oma härnäävä itsensä taas lopussa. 😀 Ehkä se vaistoaa, että Hermanilla on jotenkin parempi fiilis.
Musta on ihanaa, kun pääsitte kirjoittamaan yhdessä Sannin kanssa. Pelasitte tosi hyvin samassa tiimissä, ja toivon, että saan uudestaankin lukea myös teidän yhteistarinointia.
-
Kaikilla on ongelmansa ja huolensa, mutta jos Sonjan perheen karut kuolemantapaukset unohtaa, hänen arkensa kuulostaa niin tosi kivalta. Etätöiden avulla voi vähän olla ja mennä vapaammin, voi asua missäpäin vain, saa syödä aamupalaa oman pihan puista, illalla käydä katsomassa omaa heppaa. Vaikka on Tampereella paljon ollut viimeaikoina eikä siksi vielä kauheasti ihmisiä tunne, saa edes jonkin tutustumismahdollisuuden Hopiavuoren tuvan kautta. On auto, jolla pääsee kulkemaan tallin ja tarvittaessa Tampereenkin väliä, ja kauniiksi laitettu koti. Ei se ole ilmaiseksi tullut, mutta paljon Sonjan elämästä kelpaisi kyllä mullekin. Jos voisi ottaa vain ne hyvät palat? Rantasaunan ottaisin ekana, sit vasta hyvän hevosen, ja hirvipata käy myös.
Tässä tarinassa mua huvitti eniten Sonjan iihan aavistuksen itseironinen koulutason arviointi. Niin — mitäpä noista pikkuseikoista. 😀 Mutta kai se niin menee, että kun oikeasti tuntee oman tasonsa, on vähän helpompi kehittyä.
-
Joskus olen vihjannut kaipaavani Sannissa sellaista inhimillistä puolta. Olen miettinyt, mikä muka saisi kaverit aina pyörimään hänen kanssaan, jos hän on todella pohjimmiltaan vain lapsellinen ja ärsyttävä. En ole uskonut, että se on hänen ainoa puolensa. No nyt näytit, miksi hänellä on kavereita. Heitä kohtaan hän on lojaali, ja sannimaisella tavalla jopa kiltti. Tämän tarinan jälkeen on sellainen olo, ettei Sanni aina tarkoita välttämättä mitään, vaikka ajatteleekin nasevasti. Niin kuin alussa kuinka Herman ei polta kuin kynttilöitä. Jos joku sanoisi mulle jotain tuon sävyistä, mulla olisi paha mieli. Ehkä kaikki ei tarkoitakaan heittojaan niin, että tulisi paha mieli. Sannikin, kun oikeasti on se paha mieli tulossa, yrittää harhauttaa muut Hermanin kimpusta, eikä edes ajattele, että Herman olisi jotenkin vähemmän hyvä, vaikkei halua kertoa asioistaan kaikille.
Koulun katolle kiipeämistä en edes pidä minään kapinana. Tein itsekin jotain samanhenkistä, eikä se ollut kapinaa tai mitään, vaan se oli ihan seikkailemista. Olisin aivan hyvin voinut haluta puhua sellaisessa paikassa rauhassa, ja (vähän tyhmä kun olen) olisin yllättynyt, jos vaikka poliisisedät olisivat tulleet komentamaan vähän äkkiä alas sieltä. Herman on tietenkin siinä mielessä viisaampi, että ymmärtää huolestua. Sannin katolle kiipeämistä en pidä Suuren Anarkistin Tekona, vaan rauhassa puhumisena. 😀
Taisin tarvita tätä tarinaa. Mulla on ollut Sannin hahmoon ehkä välillä sellainen päätäni pudisteleva ote. Olen ajatellut, että jos tuo olisi oikea, kohta se joko oppisi olemaan tai putoaisi pahasti kelkasta elämässä. Nyt musta tuntuu, että mä edes haluaisin ymmärtää Sannin sielunelämää — ja että sillä ylipäätään on sellaista. Aloin myös epäillä, etten ehkä sittenkään tunne yhtään Sannia, vaikka olen niin ajatellut. Niiden olemassaoloon uskon: en vain saanut ikinä nuorena mennä niiden mukaan, ja nyt aikuisena en näe tarpeeksi läheltä.
Hieno tarina, joka tuo Sannista esiin uusia puolia ja lisää kertaheitolla hahmoon syvyyttä.
-
Nyt Noa vei jalat suustani, ja vielä kun itse vastasit kommenttiin, minun on pakko jauhaa aiheesta vielä hetki.
Mulla on ollut sama ajatus, että heppatallilla kirjoitetaan heppajuttuja. Aiemmin olen pitäytynyt siinä tiukasti, koska en halunnut kirjoittaa mitään ihmissuhdedraamaa omalla nimelläni. Sitten aloin halutakin, ja kokeilinkin, mutta palaute oli ehkä välillä hitusen sellaista, että heppa-asioissa olisi parempi pysyä edes kolmessa neljästä tarinasta. Jopa foorumin asettelut kertovat, että heppatarinaa pitäisi olla enemmän: niille on foorumilla varattu isompi tila kuin spinnareille! Se oli yksi syy, miksi loin Hopiavuoren: ne heppajutut ei vain ole mulle yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin ihmissuhteet, vaikka ne ovatkin kivoja. Halusin tallin, jossa saan tökkiä muitakin siihen suuntaan, että ainakin kolme neljästä tarinasta olisi just niitä ihmissuhdetarinoita… 😀 Kerätä siis samanlaista jengiä ympärilleni, koska en vain voi olla ainoa, joka haluaa kertoa enemmän ihmisistä ja hahmojen suhteista, ja vähemmän hepoista. Eli meillä on tässä nyt leivän päätypalojen ongelma! Eukko syö päätypalat, koska ei tykkää niistä, ettei ukon tarvi niitä syödä. Ukosta päätypalat ovat parasta, mutta hän antaa eukon syödä ne, että eukko saisi parhaat palat. 😀 Anna tulla vain sitä ihmiskamaa sieltä ihan reippaasti, jos kerran huvittaa. Hevoset ovat osa Hopiavuoren hahmojen elämää, mutta vain yksi osa. Tavan hevosenomistajalla hevonen ei ole suurin osa elämää, ei edes puoli elämää, ja tarinatkin voi ihan reteästi suhteuttaa siihen. Et tosiaankaan olisi ainoa. Osa meistä on täällä just siksi. Hevoset on ensisijaisesti tekosyy siihen, että hahmoilla on realistinen mahdollisuus päästä toistensa puheille ja sitä myöten kehittämään ihmissuhteitaan. 😀
Vaan ei ole hevosjutuissakaan vikaa. Kitisin tuossa just Sonjan omista sivuhenkilöistä ja niiden sulautumisesta toisiinsa, mutta Salierilla musta on persoona, ja sen suhde Sonjaan on omanlaisensa. Vaikka Hopiavuoren hahmojen keski-ikä on korkeampi kuin monella muulla tarinatallilla, suuri joukko on silti parikymppisiä. Heitä vasten Sonja erottuu aikuisena ja tasaisena, ja niin hänen suhteensa hevoseensakin on tasaisempi kuin monen muun. Ei Sonja kuitenkaan mikään tylsimys missään nimessä ole, vaan kokeilee hevosineen (ja muutenkin) kaikkia uusia tai vähemmän tuttuja juttuja, nyt tätä irtohypytyshommaa. Tai siis Salierille se on tuttua, mutta tuntuu että Sonjalle ei niinkään. Salierikin taitaa tykätä vaihtelusta.
Ilahduin ihan kauheasti joistain sanavalinnoistasi, niin kuin palkintobanaanista, reikäpäisenä kaahottamisesta, loikkelehtimisesta, rodeohypyistä ja vauvaesteistä esimerkiksi. 😀
-
Voiii vitsi. Luin tämän tarinan tietty yöllä, enkä saanut heti nukuttua, kun aloin heti analysoida. Muodostin Santun hahmosta heti oman tulkintani, ja mulla oli muka niin kiire päästä kirjoittamaan se tänne, ettei meinannut uni tulla. 😀 Sanon sen siis pois alta ennen kuin menen muihin juttuihin.
Katsos kun juttu on niin, että musta Santtu ei ole introvertti. Mun tekisi mieli lyödä vetoa jonkun kanssa, että Santtu on ihan perussosiaalinen kaveri, mutta hän on saanut koko elämänsä kurjaa palautetta yrittäessään olla sosiaalinen. Musta tuntuu jo nyt, että Santulla on vähän erilainen tapa viestiä kuin kavereillaan, ja siksi muut pitävät häntä ehkä vähän outona tai huonona. Santtu on sitten saanut tästä kuulla: hän on jäänyt yksin, vaikka kukaan ei olisikaan varsinaisesti ollut ilkeä. Sitten hän on sekoittanut käsitteet yksinäinen ja introvertti, tai hän on ikään kuin päättänyt olla tarvitsematta muita, jotta voisi suojella itseään sillä tavalla. Ja tadaa — tässä kohtaa alan samastua tähän hahmoon ihan liikaa. Santtu on alakouluikäinen minä, eikä tasan voi ihan hyvin. Mun tekisi mieli puristaa sen olkapäitä ja sanoa, että kyllä meidänkin laisille hyvin käy, Santtu pieni, musta tuli onnellinen niin sustakin voi tulla.
Santun äitikin on mulle karmivan tuttu hahmo. Santtu taitaa ajatella, ettei äiti välitä, ja että se on pahinta hänessä. Musta, kun ulkopuolelta katselen, pahimmalta tuntuu se, miten voimakastahtoiselta ja hallitsevalta äiti vaikuttaa. Santtu on vasta kuudentoista, lapsi vielä, ja siksi hänellä ei voi olla kauheasti päätäntävaltaa. Mutta ponin hankkimisessa olisi esimerkiksi pitänyt Santtua kuulla. Ihan kuin äiti ajattelisi, että hän tietää, mikä on kullannupulle parasta: ei kullannupulta täydy kysyä. Musta äiti välittää, tai oikeastaan haluaisi välittää, mutta ei ole malttanut pysähtyä kysymään Santulta, millaista välittämistä hän haluaa. Koska eihän Santtu ponia tarvitsisi, vaan että joku kysyisi mitä kuuluu, ja sitten ihan oikeasti kuuntelisi, ja sitten tehtäisiin jotain yhdessä ihan täydestä sydämestä. Santun tilanne on ihan tosi itkettävä — vaikka ala-asteella olisinkin ollut kateellinen. Koska haloo, nyt Santulla on poni: miten hän muka voi olla surullinen? Voi minua.. 😀
Santulle ei tunnu olevan kauhistus muuttaa Otsonmäelle. Hän tuntuu olevan jopa ihan tyytyväinen lenkkimaastoista, kun ei jää ketään kaipaamaankaan. Se on samalla kertaa iloista ja surullista. Pitäisi 16-vuotiaalla sällillä olla rakkaita ystäviä! Mutta toisaalta… Ehkä Santun paikka onkin juuri Otsonmäellä? Ehkä Santun luonne pääsee kehittymään siellä — ehkä hän oppii lisää itsestään, kasvaa aikuiseksi ja tulee onnelliseksi? Minusta sinulla on käsissäsi miljööseen erinomaisesti sopiva ja inspiroiva hahmo nimen omaan sen takia, että Santulla on niin kamalasti potentiaalia kasvaa ajan kuluessa ihmisenä ja hahmona. Hänen tarinansa ei varmasti lopu kesken, koska hänellä on niin paljon tekemistä itsensä ja perheensä kanssa.
Kaapo on tietenkin ihana. Munkin kaikilla parhailla kavereilla kautta aikojen on ollut neljä jalkaa ja heiluva häntä. Ei ole ihme, että koiran ja omistajan realistisella tavalla liioittelemattoman lämmin ja erityinen suhde vetoaa muhun heti. Kaapo on Santun tuki ja turva, ja varmasti joskus apu uusiin tyyppeihin tutustumisessakin, kun sellaisen aika tulee.
Santulla on tosi spesiaali kertojanääni. Siinä on herkkyyttä ja nöyryyttä, alistuneisuuttakin, mutta samaan aikaan sellainen pohjavire, että hän on luonnostaan positiivinen. Toisenlaisessa ympäristössä Santtu varmaan todella kasvaisi mahtavaksi kirjailijaksi. Kun joku häntä tarpeeksi kannustaisi, hän ponnahtaisi aina takaiskujen jälkeen jaloilleen ja jatkaisi, jatkaisi, jatkaisi. Ei kirjailijaksi tulemiseen ja kirjailijana olemiseen muuta tarvitakaan.
Odotan innolla jatkoa.
-
Vitsi mikä yhteistarinoinnin guru susta on kasvamassa, kun saat näin lyhkäisessä tarinassa kerrottua Hermanin tarinaa luonnollisella ja kiinnostavalla tavalla eteenpäin, ja vielä komennettua sekä Eiraa että Sannia leikkikaveriksi. 😀 Ihan tosi onnistunut tarina!
Musta olet kehittynyt nyt kirjoittajana tosi ison harppauksen. Sen jätskikiskajutun aikoihin kritisoin vähän sitä, miten paljon keskityt kirjoittamisessa toimintaan, ja miten Hermanin sielunelämä jää vähän sen alle. Mutta voi vitsit, miten hienosti kerrot tässä asioita Hermanista. Mua viehättää aivan hirveän paljon se, miten vahva tyyppi Herman on. Jos kaikki kaverit polttavat, esimerkiksi, kuusitoistavuotiaan on aivan järjettömän vaikeaa sanoa ei. Aikuisenakin on välillä vaikeaa sanoa ei tyhmille jutuille, joita ei oikeasti haluaisi tehdä! Toinen juttu, mikä saa ainakin mun sydämen sulamaan, on se miten Herman Eiraa huomioi. Eira ei varmana ole mikään unelmatyttöystävä, kun ihan ihan aina pitää tiukasti päänsä ja osaa tottavie kitistä ja vaatia, ja näkee aika usein vikoja muissa kuin itsessään — mutta Herman näkee Eirassakin jotain hyvää. Onhan siinä hyvää, kaikissa on, mutta ainakin mulla olisi vaikeuksia välillä tulla sen kanssa toimeen. Jos mä olisin Eira, en ikinä päästäisi käsistäni sellaista kultakimpaletta kuin Herman. Kuka ei haluaisi tuollaista poikaystävää, joka on tosi kiltti, mutta jolla on silti selkäranka? Musta Herman on sellaista unelmien prinssi -tyyppiä olematta kuitenkaan mikään omistushaluinen ja alistava Edward, luonteeton ja ohut Filip tai ylipäätään epärealistinen.
Luonteen lisäksi olet kehittynyt huikeasti kuvailevassa kielenkäytössä. Vasta vähän aiemmin Herman olisi ”laittanut kännykän pois”, mutta nyt hän survoo sen taskuunsa. Just tällaista tekstiä mä tykkään lukea: on tarpeeksi lihaa luitten ympärillä. 😀 Olet kasvamassa vaikka kuinka hienoksi kirjailijaksi, ja ehdottomasti olet hyvä nytkin!
Loppuun kehun vielä samaa mitä Sanni. Ihanaa että päätit pitää Sannin luonnosteleman jengin. Yhteiskirjoittaminen on vähän niin kuin lentopalloa. On koko joukkueesta kiinni, että pallo pysyy ilmassa. Erinomainen passaus, Herman. 😀
(Sekin on ihanaa, että mulla on nyt taas sen verran aikaa iltaisin, että olen hahmotellut tähän liittyvää vastaustakin!)
-
Siihen nähden kuinka paljon luen, olen äärimmäisen juoni- ja hahmovammainen. Usein mun on vaikeaa seurata tekstiä, jossa on esimerkiksi paljon takaumia — tai paljon hahmoja. Mun olisi esimerkiksi tosi vaikeaa tulla itse Hopiavuoreen nyt! Sonjan spinnarit ovat mulle samasta syystä tosi haasteellisia välillä. Ei hänellä ole paljoa omia hahmoja sinänsä, mutta kun kaikki tulivat kerralla, mun on vaikeaa välillä erottaa ne toisistaan.
Aiempien tarinoiden Risto, joka auttoi muistopuun kanssa, on helppo. Miellän hänet vanhemmaksi kuin muut, ja hän on ihan erilainen tyyppi kuin Sonja. Sonjan kavereita sen sijaan on niin monta, etkä ole vielä ehtinyt esittelemään heidän persooniaan, että minulla on vielä vaikeuksia. Se tietysti helpottuu ajan myötä, mutta nyt niputan miehet ajatuksissani yhdeksi ja samaksi kaksipäiseksi henkilöksi. Minulle heidät erottaa toisistaan toistaiseksi vain se, että Kimmon kanssa Sonja on menossa reissuun, ja Markuksen kanssa taitaa olla pidempi yhteinen historia. Sitten on Tuomo, joka aina välillä sulautuu mun ajatuksissa ihan täysin yhteen Kimmon kanssa. Helena taas ei ole minulle vielä tässä vaiheessa kukaan. Hänellä ei ole ajatuksissani vielä ulkonäköä (paitsi blondit enkelinkiharat tasan siksi, että sellaisen Helenan itse tunnen), ei persoonaa, eikä puhetyyliä.
Hahmojen(kin) suhteen meitä on moneen junaan. Noa on joskus kommentoinut muille, että oppii hahmojen persoonat dialogin kautta, ja jonkin verran dialogia oletkin tarjonnut usein. Olisi kiinnostavaa muuten kuulla Noalta, erottaako hän Sonjan kaverit paremmin kuin minä. Itse en kuitenkaan erota hahmoja toisistaan dialogin perusteella, vaan jonkinlaisen sisäisen maailman perusteella. Kun keksin, mikä on jonkun hahmon ”se juttu” (niitä voi olla useampikin), muistan kuka hän on. Esimerkiksi Hellolla on perheessään ja kavereissaan vaikka keitä, jotka erotan. Siihen voi vaikuttaa sekin, että Hello on mun oma hahmo, mutta kuitenkin. Hello on se suurpiirteinen muusikko, Allu on se arka ja ärtyisä laiheliini, Manni on se maailman ylpein isä jne. Tietenkin just Ilveksen perheessä on suuri vaara, että joka Ilveksestä tulee karikatyyri — mutta jos hahmoja on paljon, jollain ne minusta täytyy toisistaan erottaa, ja mun omaan ajatteluun jotkin, öö, henkiset ominaisuudet (?) sopii parhaiten. Vähän harmi juttu on se, kuinka muistan oikeatkin ihmiset samalla tavalla. Mulla on esimerkiksi vaikeaa oppia mun oppilaiden nimiä ennen kuin he ovat tulleet jakaneeksi mulle jotain sielunelämästään.
Vaikka toistaiseksi sun hahmojenesittelytyylisi ei ole ollut just mulle sopiva (huom, se ei tarkoita että se olisi huono: se ihan varmana sopii toisille), Sonjan suvun tarina sen sijaan on tullut mulle sopivalla tavalla. Mielenkiintoisempaa mulle onkin Sonjan talon ja suvun ja Sonjan oman menneisyyden tarina. Siinä on selkeästi vaikka mitä kerrottavaa, ja lisäksi olen ihan kärryillä siitä tähän asti ja osaan referoida sen aika hyvin ulkomuistista. Ja onhan se nyt jännä, vaiheikas tarina, siitä ei pääse mihinkään! Tässäkin on sitä tuvan ja suvun tarinaa, ja taas se on musta tämän tekstin mielenkiintoisin ja paras osa. Sonjan tarinat ovat vähän niin kuin kolmijakoisia: on nykyiset ihmissuhteet ja elämä, sitten on Salier, ja kolmanneksi on suvun ja tuvan tarina. Ihmissuhteet ja elämä + tupa ja suku kulkevat ihanalla tavalla yhdessä. Kerrot molemmista yhdessä, vaikka realistiseen tapaan Sonjan nykyelämässä ei tapahdukaan ihan huikeita mullistuksia koko aikaa. Jännitys tuleekin sitten just historiakerronnasta siellä välissä.
