Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Viimeinen laitumen lisätehtävä: Paluu arkeen
Sunnuntaina 28.7. klo 20:30 on aika palata normaaliin arkeen, vaikka laidunkesä onkin ollut hevosten mielestä ihana! Laitumelta alkaa olla vihreä jo vähissä. On siis lähdettävä joukolla hakemaan hevosia laitumelta. Laitumet tyhjennetään numerojärjestyksessä ykkösestä kolmoseen, joten jos sinulla on hevosia useammassa paikassa, ehdit hakemaan kaikki kyllä. Ellet pääse itse paikalle, huolehdi joku hakemaan hevosesi puolestasi.
Viimeinen lisätehtävä koskee sunnuntaipäivää kokonaisuudessaan laiduntavien hevosten näkökulmasta. Merkin saadaksesi voit kertoa laitumelta hausta, viimeisestä laidunpäivästä, tai vaikka koostaa lempparilaidunhetkesi samaan tuotokseen. Tuotoksen tulisi siis liittyä löyhästi lähtöfiiliksiin ja mieluiten johonkin tai joihinkin laiduntaviin hevosiin. Lisätehtävä ei ole pakollinen, ja sen saa suorittaa riippumatta siitä onko suorittanut aikaisempia laiduntehtäviä vai ei.
Tästä tehtävästä saa kunniamerkin julkaisemalla tuotoksensa viimeistään 4.8.. Tähän myös päättyy Hopiavuoren ihkaensimmäinen laidunkesä. Kiitos kaikista hienoista tuotoksista. Voidaan varmasti heittää ilmoille uskalias arvaus siitä, että teidän ansioistanne Hopiavuoren laidun on ollut ainakin tämän kesän, ellei jopa vielä paljon pidemmänkin ajan aktiivisin virtuaalinen laidun.
-
Kunniamerkit ovat valmiita ja Horse Hero -merkki on jo myönnetty sen ansaitseville. 🙂 Nyt on aika ansaita muutkin merkit taskuihin, tai siis kaappeihin!
Liikkuvat osat pitäisi olla nyt naputeltu kiinni. Nyt on aika vain leikkiä ja nauttia! Pieniä ristiriitaisuuksia tulee varmasti, niin kuin aina yhteisöllisessä kirjoittamisessa, mutta se ei ole kuulkaas vakavaa. 🙂 Tekstejä saa laittaa niin tänne kuin hevosten päiväkirjoihin, Tallipäiväkirjaan tai spinnareihinkin ihan oman harkinnan mukaan. Kerään taas muuallekin julkaistutkin tekstit tänne tuttuun tapaan.
-
No niin! Tämä on muuten merkkejä vaille valmis, mutta kyselisin vielä, löytyisikö vielä yhtä kärryheppaa, joka jaksaisi vetää enemmän kuin pieniä koppakärryjä? 😀 Osallistujia onkin vähäsen yli kahden kärryn kapasiteetin, vaikka hepat varmaan jaksaisivatkin puksuttaa. Työheppojen heinäkärryt ovat nyt tuollaisia raskaita, laidallisia lavoja, mutta kaavailen vedettäväksi sellaisia Oikean Kärryn näköisiä jousitettuja puuvempeleitä, joihin mahtuisi vaikka kuski+4. Ei tarvitse juosta kilpaa: kävellään ja ravataan hitaasti ihan vaan Jätinhautuumaalla ja vahdataan maisemia. Jos ei kukaan muu halua, Jussi jaksaa kyllä, mutta ajattelin että haluaisiko jonkun toisen heppa vielä osallistumaan Aamupalansulattelulenkille? (Ja kuskiksi saisi ainakin joka tapauksessa tulla joku, kun ei Inaria mielellään uskalla ihan päästää vielä Uunoa vauhdikkaammalla ja Eira luulisi kans varmasti että kyseessä on ravikilpailu. :D)
-
Oih viimeinen (?) ruuvaus. Just kun Sebastian ehti hyväksyä joukkueet, muutin niitä! Eli jotta Jitta ja Herman saatiin eri joukkueisiin, Herman siirtyi kolmoseen ja Noa kakkoseen. Jos vastustatte, sanokaa taas, niin tehdään vielä siirtoja. :DD Nyt Tiitus ja Noa joutuvat käymään ilmeisesti joukkueen nimestä taistelun kuolemaansa asti. Eiralla ei ole väliä. Hän ei ole nimirasisti. Hänestä kaikki on tasa-arvoisesti paskaa, jos joukkueen nimi ei ole Eira. 😀 Kolmosjoukkue on Tähtiponit, ellette toisin vielä päätä!
-
Teen nyt niin, että siirrän Hermanin äiteineen kolmosjoukkueesta kakkoseen ja laitan Helin siskontyttöineen tilalle, että joukkueet ovat suhteellisen tasalukuisia. En ihan usko, että neljättä joukkuetta ehtii muodostua viikonlopun aikana. 😀 (Jos joku yleisöryntäys nyt vielä tulee niin oih, sitten pyöritetään vielä kerran, sori.) Vieläkin saa vastustaa päätöksiä, muutella arvontatuloksia hevosten ja joukkuejärjestysten osalta jne jos haluaa, kuitenkin vain tämän viikon loppuun asti.
Päivitän myös tulokset heti nyt. Merkit tulevat vasta ensiviikolla, yritän saada jo maanantaina julkaistua. Olen lähdössä taas kerran koirareissuun loppuviikoksi, ja siellä ollaan aika lailla koneetta. 😀 Seuraan kuitenkin tilannetta niin täällä kuin päiväkirjoissakin ja kommentoin kaikkea aina kun vain kun saan tassut näppäimille!
//edit, jaa, käsky kävi muualle, joudutte odottaa siis tuloksia iltaan.
-
Nyt joukkueet 2 ja 3 ovat myös valmiita, jos lopuillekin käy jako. Sitten saan rastikohtaiset tulokset ja kokonaistulokset julki. Helmipuron Eira ehdottaa joukkueensa nimeksi Vähä Paree Joukkue. VIP on tämän viikon lauantaina, ja siihen asti saa tehdä muutoksia ihan kaikkeen. Liikkuvat osat, joita voi muutella, ovat siis sub-hahmojen leirikisat, rastirata ja kärryttelylenkki. VIPiin asti saa myös tuoda heppojaan jne tehtäviin, jos vielä haluaa. Mun hevosten ei ole pakko olla mukana, mutta muut Hopiavuoren hevoset ovat etusijalla mihin tahansa tehtävään maneesinvuokraajien hevosiin nähden. 🙂
-
Huh mikä pyörittäminen tässä muuten onkaan. :DD En olisi arvannut. Mutta Team Ilvesnaaraiden tulokset on julkaistu. En enää hahmota itse, mitä muuta tarvittaisiin, jotta tarinointi on mahdollista. Oletan, että Allu ratsastaa kouluratsastuspisteellä, kun Oonan porukat ovat liian taitavia, ja Manni on niin iso moottoripyörähagrid että Cozmina menisi lyttyyn kuin pannukakku. 😀
-
Rastiradan hevoset (ja pisteet + tulokset)
Team Ilvesnaaraat
Rasti 1: Pujottelurata Skotilla
Lyttäsitte kaksi kartiota. Osuitte lisäksi kolmeen.Rasti 2: Kouluratsastus Cozminalla (Valmentaja: Nelly, ratsastaja ilmeisesti hevosia pelkäävä Allu?)
1. Ratsasta voltti lyhyen sivun keskellä
2. Pysähdy pitkän sivun keskelle
3. Peruuta kolme askelta ja jatka eteenpäin
Teillä meni aikaa 12 minuuttia.Rasti 3: Ota varsa kiinni: Bee
Diskattu! Varsa säikähti! Nolla pistettä tästä rastista. Hyi teitä. 😀Rasti 4: Temppurata Uunolla (pressusilta, peruuta L:n muotoinen kulma, rapukävelyrata, 3 maapuomia käynnissä tai ravissa)
Nappisuoritus. Hevonen oli luonteeseensa nähden rento.***
Mielikin minionit
Rasti 1: Pujottelurata Skotilla
Lyttäsitte kahdeksan kartiota ja osuitte vielä neljään! Hei niitä oli tarkoitus väistää!Rasti 2: Kouluratsastus Cozminalla
Ei toivomuksia:
Arpa sanoi, että Alma ratsastaa ja Tiitus neuvoo, mutta halutessanne voidaan muutella tuloksia.
Arvotut liikkeet ovat Tytin tasoisen listasta: jos ratsastaja vaihtuu, arvon heikommalle uudet!
1. Ravaa. Missä tahansa kohtaa, vähintään kolme askelta. (Neuvoja/muu saa juosta turvana vierellä.)
2. Vaihda suuntaa, koko rata leikkaa.
3. Pysähdy täsmälleen kolmeksi sekunniksi ja jatka matkaa.
Teillä meni aikaa 10 minuuttia.Rasti 3: Ota varsa kiinni: Typy
Kuusi minuuttia, hieno suoritus!Rasti 4: Temppurata Flidalla (pressusilta, peruuta voltti, rapukävelyrata, 3 maapuomia käynnissä tai ravissa)
Flida oli koko ajan hienosti ja rauhallinen. Pressusilta mietitytti eniten, mutta rapukävely meni kuin vanhalta tekijältä.***
Tähtiponit
Rasti 1: Pujottelurata Skotilla
Neljä osumaa. Ei huono.Rasti 2: Kouluratsastus Cozminalla
Ei toivomuksia:
Arpa sanoi, että Erja ratsastaa ja Heli neuvoo
1. Voltti lyhyen sivun keskellä
2. Ravaa. Missä tahansa kohtaa, vähintään kolme askelta. (Neuvoja/muu saa juosta turvana vierellä.)
3. Käännä radan poikki ja pysäytä keskelle.
Teillä meni aikaa 18 minuuttia.Rasti 3: Ota varsa kiinni: Neia
Kolme minuuttia, mitä ihmettä?Rasti 4: Temppurata Inkalla (puusilta, pujottelu peruuttaen, rapukävelyrata, 3 maapuomia käynnissä tai ravissa)
Maapuomeilla ja peruutuksessa oli hieman ongelmia.Isäntä on myös päättänyt palkinnon voittajille. Isäntä on tuonut yllärinä Arnoldsin pullia kaikille. Niitä on joka laatua. Voittajat pääsevät valitsemaan ekana. 😀 Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että ainakin joku Hello on äärimmäisen tosissaan kuullessaan hienosta palkinnosta. 😀
***
***Rastiradan tulokset
Pujottelumestari: Tähtiponit
Kouluratsastusmestari: Mielikin minionit
Varsankesyttäjämestari: Tähtiponit
Maastakäsittelymestari: Team Ilvesnaaraat (KuMa: Mielikin Minionit)Kokonaistulokset
Suurten turnajaisten voittajajoukkue:
Tähtiponit***
***Suuri Ja Mahtava Leirikisa: ratsut
Olen listannut tähän niitä hahmoja, joilla on osallistumisoikeus, eli tarpeeksi vähäinen heppatausta. Otetaan pois, jos ette haluakaan! Tähän ei arvota tuloksia, koska osallistujia ei rankata paremmuusjärjestykseen. Olen arponut jokaiselle hevosen, mutta onpahan hurjasti vaihtelua kun mulla on vaihtoehtoina nyt vaan Skotti ja Uuno. Mutta se ei haittaa, jos tämä jää näin. Hevosen saa ehdottomasti vaihtaa, ja jos joku haluaa oman hevosensa osallistuvan tähän, arvon vaikka 2-3 nimeä listalta, joiden ratsuksi vaihdetaan Sinun Hevosesi. Saa myös suoraan toivoa ratsua, jolloin vaihdan sen tietenkin toiseksi. Sovitaan, että tätä osiota muokkaan myös viimeiseen ilmoittautumispäivään asti (jonka päivitän aloitusviestiin).Hellon Allu – Skotti
Eiran ja Inarin Tapio – Skotti
Noan Alma – Flida
Tiituksen Tytti – Skotti
Sebastianin Viivi – Uuno
Jitan Nanna – Elli
Hermanin Erja – Flida
Helin Ada – Uuno
Helin Lina – Make -
Tätä työtapaa sanotaan muuten prosessikirjoittamiseksi. Eli kirjoitetaan teksti, joku antaa palautetta, sitten hiotaan, ja samaa voidaan toistaa niin paljon kuin halutaan. Mä olen tällä hetkellä niin onnekkaassa asemassa, että mun tekstejä kommentoi kolme sellaista kirjoittajaa, joiden laiseksi haluan joskus itse tulla. Jos tosiaan haluat, poistan tekstisi, mutta ehdottaisin seuraavaa! Anna sen jäädä tänne. Lähetä myöhemmin uusi versio tänne, jos päädyt muokkaamaan tätä, ja säästä molemmat. Sillä tavalla sulle jää tänne muisto siitä, miten olet joskus ottanut harppauksen siihen suuntaan, mihin haluat mennä. Samalla joku muukin näkisi ihan konkreettisesti, että ei tekstin tarvitse olla huono, että sitä voisi vieläkin kehittää jos niin haluaa.
Muista vain, että mä en ole sun ainoa yleisö, eikä mun mielipide ole totuus. 😀 Mä kuulen viikottain, että kirjoitan turhuuksia ja kuvailen liikaa, mutta tämä on se suunta, mihin just mä haluan mennä, vaikka ei olekaan ainoa oikea. Lyhyt ja aktiivinen teksti on tosi monen mielestä varmasti parempi kuin pitkä ja haaveileva.
-
Et totisesti minua helpolla päästä. 😀 Mulla on nyt tässä tilanne, jossa mun hahmon toiveet on aiheuttamassa tilanteita, joista en halua kirjoittaa. Vaikka ihmissuhteet ovat mun lempiasioita, näin nopeasti ja keveästi etenevästä jutusta en koe etäistäkään halua kirjoittaa, vaikka muiden kirjoittamana tästä olisi varmasti kiva lukea.
En puhu ajallisesta nopeudesta, vaan tekstinsisäisestä nopeudesta. Et tapaa pysähtyä oikein minkään äärelle viipyilemään ja kuvailemaan Hermanin tunteita, ajatuksia, ympäristöä tai tilannetta, vaan kuvaat toimintaa. Mun tyyli kertoa oikeastaan kaikesta on taas päinvastainen: romanttinen ja vetkutteleva, välillä varmasti ärsyttävyyteen asti. Mun tarinoissa ei aina tapahdu yhtään mitään. Sun tämänhetkinen tyyli sopii tosi hienosti heppajuttuihin ja muihin sellaisiin toimintaa vaativiin seikkailukertomuksiin, ja lukisinkin vaikka kuinka paljon Hermanista vaikka ratsastamassa. Mutta kun kyse on syvästä ystävyydestä, ihastumisesta tai rakkaudesta, tekstisi vaatisi vielä jonkin verran tyylin muuntelua ja hiontaa jotta herättäisi mussa halun vastata siihen. Se ei tarkoita, että kirjoitat huonosti, vaan että kirjoitat eri tavalla kuin mitä just mä haluan kun pallottelen tekstejä toisen kanssa. Nämä on tilanteista ikävämpiä, kun hahmot sopivat hienosti yhteen, mutta kirjoittajat ihan eivät. Toinen melkein yhtä kurja on, kun kirjoittajat olisivat täydellisiä toisilleen, mutta hahmojen ei ole järkeä olla keskenään kontaktissa! Jotta Eiralla ja Hermanilla voisi olla sellainen pallotteleva suhde kuin vaikka Tiituksella ja Hellolla, se vaatisi sitä, että yhtä lailla kirjoittaja hurmaa mut teksteillään kuin hahmo toisen. 😀 Toisaalta, jos sulla itselläsi on palo kirjoittaa seurustelukertomuksia Helmipuron Eirasta, ei se siitä kulu, vaikka se vähäsen seurustelisikin jo. Onhan se kuudentoista kuitenkin. On siinä paljon sellaistakin mielenkiintoista tapahtumaa tiedossa, josta tulisi munkin kirjoitettua.
No mitä tässä sitten ”olisi pitänyt olla” jotta tämä teksti olisi puhutellut just mua? (Huom: tällaisenaan se on täydellinen jonkun toisen mielestä ja mun tekstit ovat hirveää jaarittelua!) Olisin halunnut lukea niistä kohdista, kun Hermanin sydän hakkaa, ja ainakin kahden pitkän kappaleen verran siitä, miltä ihan vaan tuntui istua syömässä jätskiä. Siis miltä jätski tuntui, miltä aurinko, miltä se kun Eira oli just vähän niin kuin antanut rukkaset mutta silti ilmeisesti herätellyt toiveita. Miltä tuntui, mitä näkyi, keitä siellä oli. Kuinka pahalta Kyrönjoki haisikaan tällä kuumalla säällä ja kuinka siellä on kärpäsiä ja roskia, mutta kuinka sitä silti pidetään Otsonmäen ainoana kivan näköisenä paikkana. Onko se sitä Hermanin mielestä, millainen sen olisi pitänyt olla ollakseen täydellinen, vai onko sillä väliä. Millaista oli lopuksi sanoa, että ole mun tyttöystävä, Eira, ja millaista oli jäädä lopulta odottamaan.
Voi olla, ettei Herman koe maailmaa tuolla tavalla. Sellaisia ihmisiä on, ja sellaisten kertojien tarinoille on hirveästi lukijoita. Kyse tässä on vain siitä, että just mä viehätyn vähän eri meiningistä vielä vähäsen enemmän. 😀Olet jo tosi taitava, koko ajan kehittyvä kirjoittaja siinäkin mielessä, että tällaisia helposti eteneviä, turhaan takertumattomia ja kieleltäänkin tosi sujuvia tekstejä on hauska lukea. Vitsit vaan, kun Eira olisi jonkun toisen hahmo: jonkun yhtä reteän ja suorasukaisen. Olisi varmasti kiva lukea näiden suhteesta.
-
Mä kyllä tiesin heti, mikä mun lempparijuttu on tässä tarinassa. Se on se, kuinka Heli rentoutuu. Hän oli varsinkin aluksi niin tosi pelottava hahmo, ja nyt on ihanaa huomata, että se johtuu jännityksestä! Jo se tekee Helistä niin monitahoisen, ja aidon ihmisen kaltaisia hahmojahan mä ihailen aina enemmän kuin mitään muita tarinan piirteitä! Miettikää nyt. Heli oli topakka ja kova sanomaan tullessaan, ja vähän tiukkiksen oloinen. Oikein just sellainen enkunope kuin mulla itselläni oli ala-asteella. 😀 Sitten hän rentoutui koko ajan enemmän ja alkoi puhua. Muut näkevät eniten rentoutumista siinä, miten hän tuvassa juttelee tosi hyvin jo, ja sehän on ihan kuin symboli Helin parantuneelle ololle. Mun mielestä hienointa on se, että vaikka Heli vähän mokaa Camillan kanssa, ja vaikka Camilla mokaa Inkan ruokien kanssa, niin kumpikaan ei enää mene lukkoon ja kippuralle, vaan nämä kaksi luottavat toisiinsa sen verran että saavat asian selvitettyä. Heli on muuttunut mun ala-asteen enkunopesta mun nykyisiksi opekollegoiksi: vaikka ne on samoja ihmisiä vieläkin, jotka mua opetti, ne on tottavie aivan erilaisia nyt kun olen niiden kanssa tasavertaisena openhuoneessa. 😀 Eihän sitä voi olla rento ja ihan oma itsensä, jos on säilytettävä muihin etäisyyttä. Mä en siis koe Helin persoonan vieläkään muuttuneen, vaan hahmon tarinan taas edenneen!
Tietenkin ansaitset hurraan myös siitä, miten jaksat leikkiä muiden kanssa, vaikka Heli ei ole ihan hirveästi muiden tarinoihin viimeaikoina päässyt. Uskoisin, että häntä on koko ajan helpompi ottaa mukaan, koska hän kehittyy. Esim. isännän näkökulmasta on jo tarinaa siitä, miten Heli on ollut kipeänä aikoinaan, ja ihan kauhean usein ei tule yritettyä kertoa samasta jutusta. Musta tässä on nyt tarjolla ihan uusi näkökulma Heliin ja oikeastaan Inkaankin. Ainakin mulle tuli sellainen olo, että vaikka Inkan kanssa on kymmenen lapun verran tarkempaa kuin muiden kanssa, niin ei Heli kuitenkaan (enää) teurasta sitä, joka hevosen kanssa kämmää. 😀 Vaikka tappelustakin on kiva kirjoitella, aina siihen on korkeampi kynnys ryhtyä.
Ratsastuksen kuvaaminen tässä on persoonallista. Yleensä tuollaiset kuvitellun kaulakorun tapaiset jutut kumpuavat oikeasta elämästä: ovat joko kuultuja tai koettuja. Ne toimivat musta tosi hyvin, olivat ohjeet sitten hyviä niin kuin tässä, tai ihan vääriä. Musta on kiva ajatus, että hahmoilla on tosiaan ollut täysi elämä ennen Hopiavuorta, ja he muistelevat sitä. Lisäksi onhan tuo nyt aka persoonallisesti sanottu ohje. Muutenkin nielen kakistelematta ratsastuskuvauksesi. Se on ainakin munlaiselleni hevostelijalle aivan täysin uskottava ja mielenkiintoinen! Parasta siinä ei kuitenkaan ole suorituksen tekninen kuvaus, vaikka sekin on hyvää. (Se vain harvoin on mielenkiintoisinta ratsastuksessa tarinassa.) Parasta on se, miten jopa ratsastuksesta näkee ja kuulee, että tässä ratsastaa just Heli, just Inkalla, just Hopiavuoressa. Laatisten persoonattomia tekstejä sata vuotta kahlanneena musta on oikein erityisen ihanaa lukea sellaisia tekstejä, joista hevosen ja hahmon persoona todella paistaa läpi, vaikka kyse on ratsastuksesta.
Sulla on tässä hyvä ja niin virheetön teksti, ettei mikään virhe sieltä töksähdä, kun luen näin siviilinä enkä äikänopena. 😀 Kun mun ei tee mieli käyttää vimmaisesti punakynää eikä siirrellä kappaleita uuteen järjestykseen, on tosi ihanaa ihan vain nauttia lukemisesta!
-
Mä meinasin Sannille joskus kommentoidessani sivuta sitä, miten välillä on vaikea muistaa, että tarinoissa on kyse keksityistä hahmoista, kun samaan aikaan kirjoitan ja luen näitä juttuja kokeakseni simuloidusti näiden tunteita ja ajatuksia itse. Eira on sellainen, johon mun on itse ollut vaikea samastua, joten siitä on sen takia helppo kirjoittaa tahallaan aika, noh, rasittava. Vaikka mun on vaikea kokea, mitä Eira kokee, niin tämä on kyllä sellainen tarina, joka on lämmittänyt mun mieltä siitä asti, kun sen julkaisit. Musta Eirakin ansaitsee myös hyvää, vaikka se on rasittava. Mistä sen tietää, olisiko se niin rasittava, jos se ei kokisi tarvetta puolustautua koko ajan? Onneksi se on niin nuori, että siitä voi kasvaa vielä ihan täyspäinen.
Haluaisin olla itse niin kuin Noa. Hänellä on toden totta lehmän hermot, ja voi vitsi, niin positiivinen tapa sanoa, ja hän on herkkävaistoinenkin vielä. Olisi ihanaa voida laskea sellaiset hyvät ominaisuudet itseensä. Vaikka arvostan taiteita ja tieteitä aivan tosi paljon enemmän kuin muita elämänarvoja, kiltteys on silti mulle kaikkein korkein arvo. Noa on tosi kiltti. Ja tämä saa mut ehkä ymmärtämään paremmin sitä, miten ja miksi se suhtautuu ihmisiin. Jos se jaksaa Eiraa ja tykkää siitä niin paljon että yrittää saada sen hyvälle tuulelle ja tuntemaan itsensä yhtä arvokkaaksi kuin muutkin, niin tietenkin se tekisi sen saman Jessellekin, mitä olen aiemmin ihmetellyt. Se tekee sen, koska se näkee ihmisissä itseisarvon, ja erottaa että käytös ei ole oikeastaan sama asia kuin persoona. Vitsi kun tämä asia olisi mullekin yhtä selvä. Mä luulen, että Noa pärjäisi luonnostaan tosi hyvin myös oikeasti pienten mukuloiden kanssa: sellaisten, jotka osaa jo puhua, liikkua ja leikkiä. Ajattelin hetken sitä iltapäiväkerhon setänä ja seurakunnan nuorisotyöntekijänä ja viihdyin. 😀 Vitsi kun se olisi oikea, ja oikeasti jommassa kummassa hommassa. Joillekin ihmisille ihan totta riittäisi vaan se, että joku sanoo niille, että hei sä olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin! Mulle tuli oikea ikävä sitä, että mulla olisi ollut Noa kun olin itse kipuileva teini. Siitä tuli nyt kertaheitolla ihmisenä mun lempparihahmo Hopiavuoressa, tai oikeastaan kaikessa kirjallisuudessakin se menee varmasti top kymppiin.
Sen lisäksi, että tämä on tosi herttainen tarina, olet saanut sen toimimaan hyvin. Tässä on dialogia ja kehystarinaa niin paljon, etten aluksi edes huomannut, että puolet tarinasta on itse asiassa Noan pään sisällä. Avaat Noan ajatuksia ja mielipiteitä nyt tosi taitavasti selittämättä niitä liian paljoa auki tai jankuttamatta muuten lukijalle itsestäänselvyyksiä. Ei ole helppoa saada hahmoaan avattua tarinan keinoin ensimmäisessä persoonassa! Uskoisin, että onnistuminen johtuu tässä symmetrisestä ja muutenkin tasapainoisesta vuorottelusta ulkoisen ja sisäisen maailman välillä, sekä aivan totaalisen huomaamattomista siirtymisistä niiden välillä. Siirtymät ovat muutenkin sun vahvuus. Ja näköjään myös pitkä ja polveileva dialogi!
Eiran hahmokin on onnistunut tässä. Kun otetaan huomioon vain se, mitä olen kirjoittanut, eikä sitä, mitä mun päässäni on kirjoittamattomana, niin just tuollainenhan se on. ”No mitä!” voisi ihan hyvin olla sen nokkava avausrepliikki, kun aina sitä niin häiritään kun sillä on niin uskomattoman tärkeää tekemistä. Viimeaikoina sen elämän suurimmat jutut ovat taitaneet olla myös se, miten se ei saa ratsastaa Jussilla, ja se miten Sanni on sen mielestä paska.
Mun pitää ehdottomasti tarinoida tästä. Mulla on vaikka miten monta ideaa nyt, ja musta ”onnellisuus” tarkoittaa vain sitä, että ihmisellä on ideoita ja inspiraatio. 😀 Musta tuli siis onnellinen osin tän tarinan takia. Ärsyttävää, että kesäkaudella mä olen niin kiireinen viikonloppuna, ettei ole aikaa harrastaa kaikkea, mitä haluaisin.
Tietääköhän Eira itse, ettei se kasva enää..?
-
Se on ihan tosijuttu, että tietynlainen seura houkuttelee mukaansa samanhenkisiä ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa, ja just tällaisia sosiaalisia kirjottajia, jotka haluaa leikkiä muiden kanssa, me niin kipeästi ihan koko ajan kaivataan, koska te erotatte meidän tallin kaikista muista ja olette se syy, miksi itse haluan tätä harrastaa. (Vaikka tottakai on OK hahmon olla välillä yksinkin, mutta siis puhun kokonaiskuvasta. :D) Olet saanut muilta ja multa jo monta kehua siitä, miten hyvin tunnut tutustuneen muiden hahmoihin, ja saat ne toimimaan niiden omien persoonallisuuksien ja viimeaikaisten juttujensa mukaan erittäin luonnollisesti. Siitä kuitenkin kehun aina vain, koska se on sun tarinoissa tällä hetkellä silmiinpistävimmin parasta, vaikka niissä on paljon muutakin hyvää.
Toinen juttu, josta vielä kerran jankutan, on ihan tosi virheetön teksti. Kun luen huvikseni, annan ohimennen anteeksi kirjottajalle aika paljon, mutta silti on sellaisia virheitä, joiden takia mun ajatus katkeaa. Näitä tarinoita on nyt saanut päästellä vain lukien, eikä mun katseeni tai ajatukseni ole tarttunut mihinkään matkalla. Proosassa yleensä hyvä teksti on sellaista, ettei sitä edes huomaa: sujuvaa ja tarpeeksi neutraalia, mutta ilmaisuvoimaista. Tämä on just sellaista. Toki on olemassa toinenkin ääripää, nimittäin sellainen kaunopuheinen kielellä leikittely, että teksti oikein nousee esiin, ja joillakuilla sekin toimii tosi hienosti.
Tarinallisesti musta on parasta, kuinka Outi kulkiessaan pääsee kontaktiin muiden kanssa aika helposti ja erittäin luonnollisesti. 😀 Niin kuin Noakin sanoi, Mielikki on ainakin sellainen, jonka viipottamiseen on niin helppo tarttua, joten se on hyvä reitti tavata myös Noa! Jos en olisi koko viikonloppua koiranäyttelyreissussa, olisin jo tämän perusteella kirjoittanut jopa Eiran näkökulman tilanteeseen, ja varsinkin kun Noa on kuljettanut sen juttua eteenpäin. Mutta vielä mä ehdin. 😀 Muut usein sanoo, että on kiva lukea omasta hahmosta toisen hahmon silmien kautta, ja onhan se ihan totta. Mulle vielä arvokkaampaa kuitenkin on ihan yksinkertaisesti se, että joku ikään kuin haluaa leikkiä mun kanssa, jos se mainitsee mun hahmon, pitivät hahmot toisistaan tai eivät. 20 vuotta heppatarinoita virtuaalihevoselle kirjoittaneena ainakaan mun ei tee mieli nyhjätä enää yksi nurkassa oman hahmon ja hevosen kanssa. 😀
Ja tottakai muakin kiehtoo tarinan loppu. Jotain jää sanomatta!
-
Flida it is! 😀 Flidalle kaivattaisiin vielä (mieluiten täysi-ikäistä) kuskia. Hätätapauksessa löytyy Eetun äiti, mutta mielummin sitä antaisi jonkun oikean hahmon ajaa.
-
Onnea Bee!
Mulle tuli just mieleen joku vanha Hevoshullu-lehti tyyliin 90-luvulta, jossa joku pikkutyttö ostaa vuoniksen eikä pärjää sen kanssa, ja teettää tyhmyyksissään vielä varsankin, jonka nimeksi muistelisin Hampus. Mulle on elävästi jäänyt mieleen ruutu, jossa se tyttö leikkaa jomman kumman vuoniksen harjan lyhyeksi ja sanoo tai ajattelee, että no ainakin näytät ihanalta, kun susta ei mihinkään ole. :DD Tässä on vähän samaa kaikua, mutta lopussa on onneksi hei toiveikkaampi filis. -
Kun mä tein Eiran, olin huolissani, etten ikinä kirjoittaisi sillä, koska se on niin vaikea hahmo: mä en ole ikinä ollut teinityttö. 😀 Lopuksi sillä oli niin hauskaa päästellä menemään vaan, että siitä tuli yksi mun kirjotussuosikeista ikinä. Kun mä luen näitä Sannin tarinoita, mä tiedostan kuitenkin selvemmin kuin ikinä, ettei Eira taida olla kuitenkaan kovin hyvä kuvaus teinitytöistä. Sanni taas tuntuu olevan just oikeanlainen tietynsorttisten teinityttöjen arkkityyppi. Mä tunnen Sanneja. 😀 Olen mä tuntevinani pari Eiraakin, mutta kun Sanneja tulee vastaan joka koulussa. Sillä on läpi tekstin niin paljon asenteita, että ihan kuin se olisi elossa. Lisäksi kerrot Sannin ajatukset sujuvien, pistävästi ajateltujen kommenttien kautta, mikä toimii aivan erityisen hyvin. Niitä on ollut aiemminkin, mutta tässä tarinassa niitä osasi jo odottaa, ja siksi rima oli korkealla. En pettynyt yhtään. 😀
Vielä monta tarinaa tämä homma toimii ihan hyvin näin. Varmasti jokainen lukijasi on täysin tyytyväinen, vaikka kertoisit meille vielä kuinka monta tarinaa siitä, miten Sanni pitää kaikkea lapsellisena. 😀 Se on ihan viihdyttävää, kun se ei ole totta! Varsinkin näin kauniisti kirjoitettuna, että yksikään häiritsevä virhe tai tökerö sanavalinta ei pysäytä lukemistani. Lopulta on kuitenkin esiteltävä muita puolia, siis sitten joskus! Mutta onneksi tallilla on todella muitakin hyviä hahmoja. Noa jo esitteli omansa. Muiden hahmojen avulla on ihana ajaa hahmoaan uusiin tilanteisiin sitten kun on valmis. Ja hyvin heitä olet mukaan ottanutkin, ja niin kuin sinua on kehuttu, saat kuvattua heitä hienosti.
Ensin taisin vähän vierastaa ajatusta, että Sanni hoitaa yksin varsaa, kun tajusin ettei heppaäitiä olekaan mukana. Harvalla teinillä riittää järki, vaikka jollakulla fanaattisen heppaäitin lapsella riittäisivät ehkä kyvyt. Nyt en vierasta oikein sitäkään, kun kuulin taas lisää Sannin äidistä. Hän voisi hankkia jälkikasvulleen hoidettavaksi varsan, koska ostetaanhan koiratkin usein pentuna, tai jotain. Siitä taas ei tiedä, mikä on ponin omistajan mielenliikkeiden takana, kun samaan aikaan hän ilmeisesti haaveilee jonkun kouluttavan ponistaan ammattitaitoisesti kilparatsun. :DD Onneksi Nana vaikuttaa ihan tosi rauhalliselta. Sanni ei ihan tarpeeksi keskity hommiinsa varsan ikään nähden kaikelta tekstaamiseltaan, mutta henkilövahingoilta vältyttiin. Mä odotan jo sitäkin, miten Nanan lopulta käy! Tuleeko siitä 15-vuotiaan retuuttama ongelmahevonen, vai kasvattaako Sanni ajan myötä kykyjä, hankkiiko ja saako apuja, ja niin edelleen. Tämäkin on erittäin jännä tarinanpiirre, koska se ei ole totta — ja koska oikeassa maailmassa tilanne on kuitenkin yllättävän usein aika samanlainen.
Vaikka mä virtuaalisesti viihdyn tarinan parissa, oikeassa elämässä mua rasittavat Sannit niin paljon, ettei mun käy niitä edes sääliksi aina. 😀 Tämä hahmo on hyvin kirjoitettu siinäkin mielessä, että mua ärsyttää nimen omaan sen käytös. Ei lapsellisuus ikäänsä nähden, ei kaiken selittävä pliisu ja liian pian kerrottu taustatarina, eikä luojan kiitos latteus. Mun mielestä, vaikka Eira teinityttönä on ollut mulle vaikea kirjoitettava, vaikein on uskottavasti ilkeä hahmo, tai sellainen, joka lopulta paljastuu jotenkin ”pahaksi” kiltteydestään huolimatta. Jopa pelkästään ärtyisästä tai tiuskivasta hahmosta on vaikeaa tehdä tarpeeksi moniulotteinen. Sen lisäksi että se on vaikea kirjoittaa, ainakin mun on vaikeaa myös laittaa omat hahmoni inhoamaan muiden hahmoja, koska joku ihan varmasti ottaa sen henkilökohtaisesti. Paitsi Eiran on helppo inhota kaikkea, koska sen viha on niin yksioikoista… Tässä on sulla siis työmaata, mutta olet onnistunut tähän mennessä joka tarinassa.
-
No niin hei mulla on uusi teorian alku Jessestä. Haluatko kuulla? Et varmaan, kun mun edelliset teoriat eivät ole olleet yhtään Jesseä mairittelevia, mutta kerron silti. Mitä jos se ihan oikeasti haluaa olla yksin, ja samalla olettaa että terveen ihmisen kuuluu haluta tavata muita, ja se on yksi syy miksi se hakeutuu olemaan niin lapsellinen ihmisten talleille ja koteihin?? Ei jestas. Voisiko se olla vähäsen niin kuin mä, että meidän sosiaaliset tarpeet ihan oikeesti täysin tyydyttyy siinä kun tavataan muutamaa ihmistä koirapuistossa ja puhutaan koirista ja kun virtuaaliheppaväen kanssa vähän tarinoidaan? Musta tuli onnellinen vasta aikuisena, kun mä tajusin, ettei mun tarvi tarvita oikeasti montaa ystävää, sosiaalisia tapaamisia ja muuta semmosta, koska sillon kun välillä tarvin ihmisiä, niin yleensä pääsen just puistoon. Voisiko olla, että vaikka Jesse ajattelee olevansa niin superitsenäinen, sen alitajunnassa vääntelehtii vieläkin ajatus siitä, että ”normaalin ihmisen” kuuluu olla sosiaalinen, ja se ei vaan ole? Jos se tajuaisi, ettei tarvi, sen ei tarvitsisi olla enää epäystävällinen, vaan se voisi mennä seuraan kun haluaa, ja muuten olla aivan rauhassa. Niin kuin mä, vaikka mä olen kyllä Jesseä sosiaalisempi kuitenkin. Jos se onkin yhtä vihainen kuin mä joskus yläasteella tai jossain, koska se on jumissa samanhenkisten luulojen kanssa… No joo. Mä lopetan. Katotaan. Jotenkin vain löysin siitä varmaan ekan kerran jotain inhimillistä ja mun kannalta samastuttavaa, vaikkakin ihan varmasti ainakin osin kuviteltua, ja olen taas tosi innoissani yhtäkkiä koko hahmosta.
No mutta, kun kuitenkin toi ylläoleva ajatus on niin mun päässä nyt, Noan puoli asiasta herätti mussa aivan hirveän määrän ajatuksia, ja musta tuntui kuin mä katselisin omaa elämääni sekä sisältä että ulkoa. Noa miettii, tuliko sanottua pahasti. Mä teen sitä koko ajan. Samalla mä olen Jesse: mua ei yleensä vaan kiinnosta, ja aika usein joku Noa tulee vinkumaan mulle siitä. Ne on huolissaan, Noakin on. Ja ne sanoo, että tekisit muutakin kun olisit yksinäs, voisit vaikka yllättyä. Ja silloin mulla on paha mieli, kun taas hetkeksi taannun ajattelemaan, että mun pitäisi haluta olla enemmän muiden kanssa. Oi voi. 😀 Laitan aika usein itseni tarinaan, jos siellä on vähänkään samastuttava hahmo, ja nyt en tiedä kumpi näistä leikkisin olevani… Tämä on itse asiassa tosi tosi syvällinen teksti, vaikka aluksi vaikuttaakin kevyeltä. Tottakai Jesse äyskii välillä Noallekin, kun se kulkee ihmisten kotona hätyyttelemässä niitä johonkin vitsin ärsyttäviin tapahtumiin, joissa on porukkaa ja hälinää niin paljon, että ihanhan ihminen väsyy loppuviikoksi kun sellaiseen menee. Ja kun Noa tietää niin vitsin hyvin, mitä Jesse muka tarvitsee. 😀 (En nyt ala vihata Noaa tai mitään. Musta on kivaa kun siinä on tällainen ”inhimillinen virhe” jota se itse pitää ihan vaan plussana: sehän yrittää auttaa ja luulee oikeasti vilpittömästi tietävänsä paremmin! Hyvä Noa!)
Kaiken lisäksi lopetat rakentamalla Hopiavuoren väestä oikein kunnon kontrastin Jesseen. No nämä hahmot tosiaankin hakeutuvat toistensa seuraan rapsuttelemaan toistensa selkiä, ja ihan sairaan kovaan ääneen. Noan virnistelystä ja seuraan hakeutumisesta kuitenkin päättelen, että vaikka hänkin on rauhallinen ja itsenäinen tyyppi, hän sulautuu paremmin lopun hulabaloohon. Tai ehkä hän on vain tottunut tai kotiutunut.
Teit hyvän tarinan ja jätit mulle tosi paljon mietittävää.
-
En mäkään usko, että näissä pikkukunnissa on kyse siitä, että kaikki vanhemmat haluaa pitää oikein erityishyvin huolta lapsistaan sen suuremmin tai pienemmin prosenttimäärin kuin muuallakaan. Sosiaaliset paineet vaan vaikuttaa enemmän kuin isoissa paikoissa! Se johtuu siitä, että kun Otsonmäen työpaikalla tai koululuokassa 10 kanssaopiskelijaa/-työntekijää kääntävät sinulle selkänsä mistä tahansa syystä, ketään ei jää jäljelle, vaikka Helsingissä tai edes Seinäjoella sellainen pikkumäärä ei tuntuisi missään. 🙂 Kun harrastuksiakin on tarjolla rajallinen määrä, samat äipät ja iskät ovat niissä kaikissa, ja jos joku ei mene lähellekään muottiin, ei ole kavereita. Se on Otsonmäen huono puoli! Vaikka se rajoittaa lasten tupakointia ja juomista pakottamalla heidät e-rit-täin ahtaalle, niin kaukessa muussahan se on ihan kamala asia.
Mutta niin kuin sanoin, tarinaan mä uskon. Sitä paitsi Sanni on ainakin vielä ihan helsinkiläisteini. Ja ponikommentista päätellen Sannin porukat on kyllä just niitä, jotka eivät aivan hirveästi raivostuisi, vaikka hän jäisi kuinka muhevasti kiinni toimistaan. En siis pidä hänen toimintaansa oikeastaan ollenkaan epärealistisena, ehkä vähän hölmönä ja fiktiossa ehdottomasti viihdyttävänä. Hermankin voisi tupakoida ässän edessä silkkaa kaupunkilaisuuttaan. Muita minä oudoksun… 😀 Mutta ehkä se on näiden lasten eka kiinnijääminen vasta tänä iltana :DDD
-
Niin. En tiedä. Mä olen itse opettaja, ja tarkkaillut ihan lähietäisyydellä Sannin ikäistä väkeä niin oikeassa Helsingissä kuin oikealla ”Otsonmäelläkin”, ja vaikka mun omista yläaste- ja lukioajoista onkin jo aikaa, mäkin olen ollut teini ”Otsonmäellä”. Helsinkiläisnuoret oikeasti ovat kovia polttaessaan tupakkia Narinkkatorilla, markettiensa edessä ja julkistensa pysäkeillä… …otsonmäkeläisnuoret taas jäävät siitä heti vanhemmilleen kiinni, kun heidät nähdään ja joku kertoo, kaikki kun tuntevat kaikki. Jos joku yrittää sellaista, häntä pidetään lähinnä idioottina, koska hän ei osaa varoa. Seinäjoellakin voi nähdä hysteerisen oloista teinitupakointia keskustassa, ja Vaasassakin, mutta oikean elämän Otsonmäellä, jossa itse kasvoin, kakarat tuntuvat polttelevan hyvin salaa ja katseilta piilossa urheilukentällä, kävelysillalla ja muissa sellaisissa paikoissa, joihin ei autolla pääse. Tämä kaupunkilaisen julkipolttelun idea on mulle niin tosi vieras ajatus Otsonmäen kontekstissa, että epäilen taas kun siitä on puhe, että onko päähnkilömme vähän idiootti, ja mistä ihmeestä hän mahtoikaan löytää noin monta kanssaidioottia? 😀 Kuka teini uskaltaa poltella julkisesti, huh! 😀 Jos konteksti olisi Helsingin, tai edes Vaasan, en taas ihmettelisi yhtään. Kuvasit tosi osuvasti sitä, miltä se lasten meininki musta ulkopuolelta katselijana todellakin näyttää. Sait siihen mukaan myös sellaisen laumakäytösnäkökulman. Sanni suorittaa jotain kaupunkilaisten rituaalia, jossa päätetään, kuka on missäkin kohtaa arvojärjestystä. Sivusta seuranneena olettaisin, että hän on nyt jo korkealla. Otsonmäkeläisenä taas tietäisin, että todennäköisesti vartin kuluttua noiden poikien äidit ja isät tulevat hakemaan jälkikasvuaan kotiin nolaten heidät tarkoituksella julkisesti, ja ellei Sannin vanhempia saada selville samalla kun heitä ei vielä tunneta, hän on poliisin hellässä huomassa niin kuin Tammisen Jaken tytär konsanaan. 😀 Ovathan Otsonmäenkin tyypilliset teinit nyt ehdottomasti villimpiä kuin tarkkaan vahdittu Eira, mutta…
Kuvaat tosi osuvasti sitäkin laumakäytöstä, jota en ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt, vaikka olen sen havainnut. Kyllä minä näen, miten niillä ilkeimmiltä vaikuttavilla tytöillä on hännystelijäjengi ja poikia aina ympärillään. Tuolta heidän puheensa kuulostaa, kuin Sanninkin puhe. Se on ihan tosi aitoa. Ja samalla olen aivan ymmälläni, ihan niin kuin oikeassakin elämässä… …miksi se menee niin? Ja mitä niille ilkeille tytöille tapahtuu, kun he kasvavat aikuisiksi, kun työelämässä ei sellaisella pärjää? Loppuuko se lapsellisuus jossain vaiheessa, vai ovatko he kaikki samanlaisia niin kuin ne muutamat tuntemani ilkeät tytöt, joista tuli ihmeellisiä väliinputoajia elämässä? Kirjoitat niin autenttisesti, että aivan kuin sinulla olisi siellä jossain piilossa vastaukset kaikkeen, mitä teinitytöissä ihmettelen. No niin, Sanni, kasva jo aikuiseksi nopeasti, niin minä näen mitä niille kaikille tytöille käy!
Kerrot hyvin Sannin taustoista, asenteista, perheen rahatilanteesta ja monesta muusta asiasta sanomatta mitään suoraan. Koska mun mopoajoista on pitkään, en enää tiedä, onko Derbi Senda vieläkin samanlainen statussymboli kuin silloin sata vuotta sitten, mutta sellaisena sen luin, esimerkiksi.
Tavallaan harmi, ettei Herman mennyt bileisiin. En ole vielä varma, onko hän bilettäjätyyppiä, mutta ehkä voisi ollakin. Sehän voisi löytää vaikka sieltä itselleen vähän trendikkäämmän tyttöystäväkandidaatin kuin Eira, joka ei ikinä pääsisi mihinkään Saarisen Jennan bileisiin. 😀
Kirjoittajana sulla on sana hallussa. Näkee, ettei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. 😀 Jos julkaisisit tämän vaikka romaanin lukuna ja mä olisin sun kustannustoimittaja, ei kyllä montaa merkintää tarvitsisi tiedostoon tehdä. Tällä hetkellä sun tyyli on pitkälle kehittynyt ja hahmon persoona paistaa tekstistä ihan koko ajan erinomaisesti läpi.
-
Voi ei. :DD Mä olen usein miettinyt, miltä ne oikean elämän kunnat, joiden yhdistelmä Otsonmäki on, mahtavat näyttää ulkopuolisin silmin. Tai Hopiavuoren hahmot, jos niihin suhtautuu vähemmän avoimesti. Voin uskoa, että tätä se on. Mua ei ole koskaan repäisty nuorena pois kotiseudulta, mutta voin uskoa, että tällaista se pakotettuna lähteminen on. Tottakai sitä vastustaa ja vihaa lähtökohtaisesti kaikkea, kun tällaiseen surkeaan paikkaan pakotettiin.
Kuvaat kyllä niin Otsonmäen kirkonkylää kuin Helmipurojakin erittäin vakuuttavasti. Eihän siellä keskustassa ole mitään, ja eihän Inarista saa oikein mitään irti. Eirakin on juuri tuollainen: varma, että kaikki ovat sen kavereita, kaikkia söpöjä poneja saa silittää, ja kaikki haluavat kuunnella sen juttuja. Ja se loukkaantuu kovaan ääneen ja verisesti, kun asia ei olekaan niin. Jos Sannin luonne olisi pehmeämpi, lohduttelisin häntä, että ei se Eira mitään tarkoita kun sanoo muita paskaksi, kun kaikkihan sen mielestä tekevät aina vääryyttä sitä kohtaan. Kirjoitit kuitenkin niin onnistuneesti ärsyttävän, itsestään liikoja luulevan pikkutytön hahmon, että vielä ei tee mieli lohdutella. 😀 Kaikissa on joo se herkkä ja suloinen puoli, edes piilossa, jota sitten tekee mieli auttaa, mutta vielä et päästä sitä tippaakaan esiin. Eira on aivan sairaan ärsyttävä, mutta niin on Sannikin! 😀
Jään erittäin kiinnostuneena seuraamaan, mikä Sannin mielestä lopulta on tallissa ja asuinkunnassa kaikkein ärsyttävintä ja kauheinta. Poniaan hän ainakin kohtelee selkeästi tosi hyvin, ja silloin minun on helpompi sulattaa hänet hahmona. Siinä on pilkahdus siitä, että Sannikin on vain ihminen, eikä mikään pahuuden ruumiillistuma. Samaten seuraan, miten Sanni kerää itselleen ison kaveriporukan, johon hän on tottunut. Otsonmäellä kaverikandidaatteja on kuitenkin aika rajallinen määrä, kaikki tuntevat toisensa, ja Sannin ilmeisesti havittelema mehiläiskuningattaren paikka on ihan varmasti jo varattu ja siitä joutuu taistelemaan! :DD
-
Kun ajattelee, että nyt en kyllä ajattele punaista mansikkaa, niin mitäpä silloin oikeastaan muuta ajatteleekaan kuin punaista mansikkaa? Ainoa keino päästä mörköajatuksistaan taitaa olla tehdä kaikkea muuta, niin kuin nyt vaikka lenkkeillä Poolanmetsään auringonnousua katsomaan. Ja sillä paikalla oikeassa elämässä joskus katselleena voin kertoa, että hieno on! Missään muualla ei ole samanlaista, edes auringonnousu merellä ei vedä sille paikalle vertoja. Onneksi Tiitus osaa sitä arvostaa, kun meinaa ottaa kuvankin. Hello taisi olla oikeassa näyttäessään hänelle piilopaikkansa silloin joskus.
Sitä Tiituksen voi olla vaikea hahmottaa, mitä Hellon päässä liikkuu, kun se valehtelee niin kuin sika. Ihan varmasti Tiitus tajuaa, ettei Hello ole missään töissä ollut, ja veikkaan hänen tajuavan myös, miksei ole ollut. Se saattaa kuitenkin olla epäselvää, miksi hän valehteli. Mulle saattaisi olla, jos olisin joskus Tiituksen tilanteessa, enkä aina Hellon. Tiitus kuitenkin ilmeisesti päättää lähteä Hellon luo viestistään päätellen. Ehkä sillä on kuitenkin jokin aavistus Hellon toiminnan syistä. Ainakin se heti ymmärtää, ettei Hello ole kipeä flunssan takia!
Sulla on tässä tarinassa erityisen hyviä kohtia ilmaisujen ja kuvailun kannalta katsottuna. Etenkin kaksi kohtaa nostaisin esiin. Toinen hyvin sanottu juttu on se, miten metsä ei ole mikään valopallo nytkään. Toinen on se, kuinka Tiitus katselee, miten auringonvalo herättää luonnon. Yleensä Tiitus havainnoi näin kauniisti vain Beetä, ja sitäkin harvemmin, koska onhan se nyt vaikea ja ahdistavakin hevonen sellaisena. Olen romanttisten ilmaisujen harvinaisuudesta, mutta olemassaolosta tehnyt Tiituksesta sellaisen päätelmän, että hän on paljon ajatuksissaan, eikä aina huomaa kaikkea. Mutta silloin, kun hän on hereillä ja elää hetkessä, hän vasta näkee, että maailma on oikeasti ihan kivan näköinen paikka!
-
Mä olen ylpeä Hopiavuoren ja Otsonmäen miljööstä. Olen ollut aina tietoinen siitä, että myös OWR:n sivuilla on aivan hirveä määrä infoa pikkutarkasta miljööstä. Olen kuitenkin tutustunut itse siihen tarkemmin vasta nyt ihan lähiaikoina ja todennut, kuinka vähän meillä vielä onkaan siihen verrattuna! Se on käsittämättömän iso paketti, jonka kanssa saa aikaa kulumaan aivan valtavasti, kun yrittää kirjoittaa miljööseen oikeasti sopivia tarinoita. En ole vielä mikään OWR-ekspertti, mutta suhteutettuna siihen valtavaan määrään, mitä olen jo itse ehtinyt OWR:sta opettelemaan, vakuutit kyllä ainakin minut taustatyölläsi. Kyllä mä ihan uskon, että Alva lähti sinne ja liikkuu nyt siellä. Ja onhan OWR aivan sairaan inspiroiva ympäristökin, kunhan pääsee yli siitä miten tosi paljon siellä on ensialkuun oppimista!!
Lisäksi olen ennenkin sanonut, että musta on aivan huikea ajatus, että virtuaalinen (tarina)maailma alkaisi vihdoin oikeasti yhdistyä, vaikka kaikilla onkin omat juttunsa. Musta just tämä olisi hienoa, että joka tallilla on aina vähintään joku sellainen, jolla on joku yhteinen tutuntutuntuttu. Eli jos me alataan vetää viivaa tuttavuuksien kautta vaikka meidän Eirasta Hallavan tallin ylläpitäjään Aleksiin, saadaan jo jonkinlainen viiva. Eira tuntee Alvan, joka tuntee Mikaelin, joka tuntee Aleksin. Olisi aika jännä ajatus, että voisin nimetä minkä tahansa tarinatallin hahmon ja aina mun millä tahansa hahmolla olisi siihen asti jokin kaukainen yhteys… 😀 Sitä kohti mennään, kun väki liikkuu.
Mä ymmärrän Alvan kaveria kyllä hyvin. 😀 Jos joku sanois mulle, että hän on jossain Whitehorsessa, luulisin sitä kans baariksi. Kerran mulle sanottiin, että porukka on Evergreenillä, ja luulin sitäkin baariksi — mitähän mun päässä muuten liikkuu, kun se tarkotti kuitenkin vaan jotain konttia, jonka kyljessä luki Evergreen… Mutta kuka oikeasti lähtee yhtäkkiä toiselle puolelle maailmaa? 😀 Onhan niitäkin! Jos olisin sellainen, joka lähtee itse yhtäkkiä, en varmaan turhan monelle siitä etukäteen huutelisi. Pääsisivät pian sanomaan, että huono idea, ja suostuttelemaan minut siitä luopumaan. En tiedä, oliko se jokin Alvankin alitajuinen ajatus… 😀
Nyt vaan Alvan täytyy muistaa pitää hauskaa ja nauttia. Mä ainakin seuraan tarinaa, ja seuraisin vaikkei Mikaelkin sattuisi olemaan siellä.
-
Sulla oli tässä hyvän aikaa sellainen rasittuneen rentoutusta hakeva tunnelma, kuinka sitä yrittää vähän jopa väkisin rentoutua, vaikka kaiken maailman ajatukset piinaavat. Se toimi hyvin, mutta se sai mut odottamaan, että koko teksti olisi samaa sävyä. Hepan pieru rikkoi sen. Tykkään kontrasteista ja tunnelman särkemisestä, kunhan se tehdään tahallaan. Tämän kanssa olin kuitenkin kahden vaiheilla. Ihan niin kuin tunnelman särkeminen olisi vahinko, vaikka eihän noin taitava kirjoittaja laita heppaa vahingossa pieremään… No. Jotenkin väänsin aivoni sille vaihteelle, että sitä ei koskaan tapahtunut! Tunnelma jatkui taas samanlaisena kuin alussa — joo se pieru oli vahinko — mutta ei! Se palasi, se leijui takaisin yhtä tunkkaisena kuin oikea pieru. Nooh. Tulipa kuvattua pierua ainakin jotenkin tosi pierumaisesti kerronnan keinoin! Pointsit siitä. :DD Silti olisin joko jättänyt tämän pierutta, tai käyttänyt pierua sellaisena asennonvaihdoskohtana, jossa tyyli ja tunnelma vaihtuvat melko päinvastaisiksi. En siis ole mikään pierurasisti, mutta niin kuin tästä kommentistakin näkee, se vei tässä kontekstissa aivan liikaa mun huomiotani! Ehkä joku muu kokee sen ennemminkin realistisena yksityiskohtana. Hevoset nyt pieree.
-
Heeeei eihän se nyt paha vielä ole, jos hevonen menee niin kuin Flida! Sehän ravaakin ihan eteenpäin, eikä suoraan ylöspäin. 😀 Riittäisi varmaan mulle. Mutta kai se on tavallaan hyväkin, jos laidunaika lähenee loppuaan… Jos hevoset laiduntaisivat vielä kuukauden, kai ne liikkuisivat ennemminkin niin kuin Skotti… 🙂
Valkoinen ja musta ovat musta kuvissa vaikeimmat värit, olipa kyse sitten hevosesta tai muusta. Esim. ruskeaa väritettäessä valtaosa sävyistä on kuitenkin eri ruskeita, vaikka on mulla siellä kaikkea muutakin. Mutta kun valkoisessa ja mustassa ei ole tippaakaan valkoista tai mustaa, ja jotenkin taiteilijan on valehdeltava katsojalle! Mä itse väritän kimon nykyään niin, että en yritä saada siitä valkoista hevosta, vaan hyvin hyvin hyvin vaalean senvärisen hevosen kuin se oli ennen kimoutumistaan. Sillä tavalla saa varjoihin enemmän lämpöä ja uskaltaa käyttää niitä värejä ronskimmin. Mä koin tämän ahaa-elämyksen joskus kauan sitten, kun väritin Abrahamin siinä vaiheessa, kun se oli vasta kimoutumassa. Sen värityksen tasolla en enää kehuskele, mutta sen myötä jokin mun aivoissa naksahti kohdilleen kimojen suhteen! Eli älä pelkää tummempia ja lämpöisempiäkään sävyjä: olet menossa ihan oikeaan suuntaan.
-
Mä en saisi tulla kännykällä lukemaan Hopiavuorta heti aamulla kun oon koirat pissattanut. Nytkin mulla oli iiiihan rauhallinen aamu Ilkka-lehden kanssa, ja sitten mua alkoi ärsyttää ihan tosi paljon. 😀 Mitä, Hello, mitä sä nyt meinaat! Onko Tangomarkkinat sulle muka niin raskas juttu, ettet edes sunnuntai-iltana niiden jälkeen voi vastata puhelimeen? Mitä sulla muka on Tiitusta tärkeämpää? Mitä hemmetin töitä sulla muka on kun Tangomarkkinat on jo purettu? Sä opetat työksesi penikoita puhaltamaan pilliin oikeasta reiästä, ei se voi olla niin vaikeaa! Voisiko se olla jollain musiikkileirillä kakaroiden kanssa ja silti hyvä jätkä..?
Hello on Been tarinassa ja tässä oikein malliesimerkki siitä, mikä mua ärsyttäisi. Ei mulle tarvi heti vastata, eikä tarvi päivystää kännykän kanssa, mutta jos tarpeeksi monta kertaa yritän ottaa yhteyttä ja kukaan ei oikeasti tyyliin päivään vastaa ihan vaan huvikseen, niin mulle tulee semmoinen omituinen olo, että oon sanonut jotain typerää ja tylsää, eikä mun jutut kiinnosta ketään. Liityin tänä vuonna elämäni ekaan ryhmächattiin WhatsAppissa ja mulla oli sielläkin hirveät paineet vastata aina edes jotain yhdelle neidille, joka aina välillä höpötteli sellaisia, ettei kukaan osannut/ehtinyt/viitsinyt vastaamaan. Ihan vain ettei se kuvittelisi, ettei sen jutuilla ole väliä, kun sille oli usein käymässä niin. (Enää en kyllä jaksa…) Kyllä mä tiedän ettei suurin osa ajattele niin kuin mä, mutta aiiii että miten toi Hellon pyllymäisyys olisi mullekin ihan ajatukset harhauttava asia, niin kuin Tiituksellekin. 😀 Ja Hello itse taas on sellainen, että kun se lähettää neljämiljoonaa viestiä putkeen ja kukaan ei vastaa sille viikkoon, niin ei se edes muista että se on lähettänyt jotain. Olisinpa mäkin sellainen. Että se, että ihmisellä on kiire eikä se vastaa, kertoisi mulle vaan, että sillä on kiire, eikä mitään muuta.
Sentään pettämisajatukset ja paniikkikohtaukset on mulle vieraampia, mutta molemmat pystyn ymmärtämään. Mä olen seurannut läheltä kahta, jotka saavat paniikkikohtauksia, ja toisella se menee just niin kuin Tiituksella. Ensin alkaa pyöriä kuulemma ahdistavia ajatuksia päässä, ja sitten ne on vain liikaa. Tämä tyyppi haluaa myös, että joku puristaa sitä tai istuu sen lähellä. Toinen tyyppi taas on sitä rotua, ettei siihen saa koskea yhtään. On kauheaa kasvaa aikuiseksi, kun ei ole enää oikeutta vaatia, että joku on lähellä, kun on oikeasti paha olla. Koska joskus on, ja just niin kovaa, että tarvitsisi oikeasti jonkun vaikka sohvalle viereen istumaan ja torkkumaan Kun oli vielä pieni, äidin saattoi ainakin vaatia lähelleen ihan aina, ja jotain äitimäistä Tiitus ehkä kaipaa. Kaikki kai kaipaa välillä. Musta on ihan hirveetä, ettei se saa sitä. Vitsi miten pahalla tuulella mä oon, kun Hellolla on töitä. Oikeasti. Ärsyttää ihan liikaa. Ärähtelen ekalle, joka puhuu mulle vaikka ärsyttävällä äänellä. 😀 Kuulemma taiteen pitääkin herättää tunteita… :DD
