Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Oman väen hevospäiväkirjoista kerättyjä laitumellelaskutarinoita
Matildan Kerttu
Hellon Typy
Oonan Neia
Tiituksen Bee
Noan Flida
Oonan Raikuli
(Jillan) Onni, jonka haikut kirjoitti NikaLaidunkaverit-tehtävän tarinoita
Bellin bestis (Jitta)
Miten valita, kun pitää kaikista? (Noa)
Kuinka estin Matildaa murhaamasta minua (Hello)Muita laiduntarinoita
Kravatti-ikäisten laitumella (Tiitus)
Hellon taidevarkaus (Eira)(Kerään myös muita laiduntarinoita tähän viestiin.)
Typy, linet schn3e/dA -
Emmä eheroon taharoon tälläänen ole!
Ai kulukaa. Pitää varmahan ny tulla ulos kaapista teille kaikille. Teillon musta aiva väärä kuva. Ja niin oli muuten mulla ittellänikin. Pitää kertoa heti teille kaikille, jotta mikä kauhia mä oikeen oon, jottetta te enää ikänä kohtelisi mua niin kivasti kun nytte. Istukaa puonne päälle siihen verannalle ja ottakaa kaffia ensin, niin sitte minä kerron teille.
Tämä Jake tässä multa kysyy tuas taannoon, jotta saiskohan kenttää vuakrata, ja jo silloon mä havaattin mun luonnevikani, siis ennakkoluuloosuuren. Siitä mä haluaasin teille puhua. Minä ajattelin heti siinä, jotta on se Jake kyllä kumma miäs stetsonista nuahin puutsiihin asti, ja taisin mä sanoa jotaki sellaastaki, jotta — mites se Jake menikää? Nii just, että iliman muuta, enkö moo kertonukkaa, jotta se kuuluu karsinavuakriihin? Nii ja mites sä sanookkaa jotta mä sua kattoon? Nii justihin, niinku lehemä viarasta veräjää. Olis mun pitäny käsittää, jottei Jake niin pihalla voi olla. Miten mä meninkään sellaasta ajattelemahan? Jake sanoo, jotta joku Kontiokorven sälli olis kysyny hältä, jotta valamentaasko hän sitä, ja sitä varte hän sitä kenttää tarvitti ittellensä. Joo Eira orota, mä kohta oon tulos siihen Kontiokorpi-asiahan!
No minä karuun jo sitä, jotta mitä minolin Jakesta ajatellu, mutta sitte maloon heti miättiä, jotta varmahan on kyse niistä Poolanmettän mielipuolikontiokorvista. Nii. Niistä. Joo. Nämä Einot ja Ensiot ja Mikat ja mitä näitä ny on. Sanoon sitte jo jotta — mites se Jake menikää? Joo. Jotta meirän aitauksia ei millekkää ruikkoosakille vuokrata. Sitte Jake sanoo, jotta nämon niitä Tervajojen Kontiokorpia. Justihin niitä Kontiokorven-Kontiokorpia joo. No tietenki olis pitäny tietää! Kuka nyt sellaasen sakin kans sosiaalisoo ku ne Poolanmettän Kontiokorvet?
No sillä lailla se sitte meni, jotta mä tämän Kontiokorven klopin näin sitte tuas äsköön. Ajattelin sanoa päivää niinku normaali ihiminen, ja enköhän taas sitte ajatellu tosi rumasti. Se kattoo mun kättä pitkähänsä ja sitte se hitahasti nosti katsehensa mun naamahan, melekeen silimihin muttei aiva. Mulla tuli miälehen se, mikä se ny on? Hello? Mikä soon se ropotti josta sulloli ihime pakkomielle viime talavena? Nii justihin se. Joo se Sofia-ropotti tuli aiva miälehen siitä, kuinka se miäs jotenki järijesteli naamansa jotta se sai eres hymyyltyä. Sitte mä vasta muistin jotta kuka se on. Sehän kävi Mäensisukses ala-astetta pari ekaa vuatta ennenku se muutti pois. Se oli silloon jo erikoonen. No minä ajattelin, jotta kaikenlaasia sitä juaksoo vapaana. Ei sovi, Eira. Miäti ny. Jos soot Eira Kontiokorpi, soot Koira Entiokorpi. Joo karuun karuun. En minä ny huvikseni eheroon taharoon taharo tälläänen olla! Ettähän tekää uskalla kohta mulle mitää sanoa, ku heti tuloo tuomio nii jotta napsahtaa.
Mitä? No tottakai muistin. Kyllä minä muistan kaffille silti pyytää. No kattokaa itte. Siältä se tuloo kun hariaa hevoosensa ensi.
-
Sebastian-reppana. Aluksi ajattelin, että Skotti taitaa olla hänelle siinä mielessä huono, että hän on tavannut käsitellä taitavampia hevosia ennen, vaikka tottahan Skotista ystäväksi onkin! Nyt olenkin ehkä jo vähän sitä mieltä, että Skotti onkin juuri nyt paras ratsu hänelle, eikä Hellokaan huono vaihtoehto hänen hoitohevosensa omistajaksi. En keksi paljoa, mitä Skotin kanssa voisi sattua, ja Sebastian tarvitsee varmaan muutamia hyviä kokemuksia päästäkseen epävarmuudestaan. Ehkei Skotti ole välkky, mutta ainakin sen kanssa uskaltaa vaeltaa vaikka mihin. Ja jos joskus sattuisikin joku moka, vaikka eksyminen, sen kun Sebastian soittaisi puhelimella apujoukkoja, eikä edes Hello pitäisi koko tapausta oikein minään. Hellon mielestä asiat eivät ole niin justiinsa, niin kuin Sebastiankin on jo huomannut. 😀
Tässä Sebastianilla on jännän dramaattinen ajatusmaailma. 😀 Että ihan pitää todistaa uudella tallilla kykynsä, tai käy jotain kamalaa. On annettava Hellolle näyttöjä, että hän uskaltaa lainata hevostaan. On pakko onnistua. Ei yhtään stressaavampi tilanne! Onneksi Sebastianin määritelmä onnistumisesta taisi olla aika realistinen. Vitsi jos hän olisi luullut, että hänen pitäisi jotenkin vaikka esitellä kouluratsastusosaamistaan, ja olisi sitten ahdistunut siitäkin, kun Skotti ei osaa auttaa siinä hommassa yhtään. Sama dramaattisuus näkyy putoamis- ja luunkatkomisajatuksissa. Ei kai Hellon mieleen edes tule, että kukaan voisi oikeastaan pudota Skotin selästä pahemmin kuin nukahtamalla ja luistamalla alas!
Mä elättelen toivoa, että joku lähtee opettamaan Sebastianille ainakin Jätinhautuumaan lenkin, joka muuten on sama kuin avajaismaastossa menty. Sen luulisi olevan yleisimmin vaelleltu reitti, kun se on niin helppo ja pyörii koko ajan lähellä tallia.
-
Mä tiedän kyllä, mikä juttu mulla on Tiitukseen, kun mä otan niin raskaasti aina kun sillä on jokin ongelma. Mä olen niin tosi rakastunut siihen: kiitos Hello tästä. Kun omia hahmojani haluan retuuttaa, heitellä kivillä ja rääkätä, niin Tiitusta taas kerran tekisi mieli suojella vaan. Viiiiitsiiiit miten taas kerran tekisi mieli kirjoittaa Hello lukemaan sen ajatuksia ja ymmärtämään heti, mikä sen on! Mutta kun ei. Mun Helloni on paukapää. Ei se yleensä ymmärrä vielä noin pienestä. Sitä paitsi kyllä mä nyt sen ymmärrän, että jos mä hellästi poimin kaikki ongelmat pienen Tiituksen polulta pois, ei jää enää mitään kerrottavaa jäljelle! Sitähän tarina on, että on ongelma, joka täytyy ratkaista. Ja lukijalle (varsinkin mulle!!) on yhtä suuri palkkio kuin Tiitukselle itselleen, kun ongelma lopulta ratkeaa. Sitten voidaan taas nautiskella ja fiilistellä — ennen kuin ilmenee uusi seikkailu tai ongelma ja taas mun tekisi mieli Tiitusta auttaa. 😀
Vaikka mä olen alusta asti fanittanut ihan hulluna Tiitusta ja Helloa, musta on ihanaa, ettet antanut periksi saman tien ja kirjoittanut että kaikki on nyt ookoo, ja että ei Hellon jutut haittaa yhtään. Tottakai ne haittaa!! Vitsi jos mä yrittäisin kertoa mun seurustelukumppanille jotain vaikeaa, joka painaa mun mieltä, ja toinen nauraisi. Vaikka saattaisin ymmärtää, että se on joku stressireaktio, aivan surkealtahan se silti tuntuisi. Varmaan se tästä jutusta yhtenä tekijänä niin mielenkiintoisen ja hyvän musta tekeekin, että nämä sällit eivät ole täydellisiä, ja tietävät sen itsekin. Eivät pidä itseään, eivätkä edes toisiaan ihan täydellisinä. Mä uskon niihin ja niiden juttuun siksi, että ne eivät silti pidä toistensa epätäydellisyyksiä mitenkään varsinaisina virheinä. Tiituskaan ei nyt suoranaisesti ole sitä mieltä, että Hello on persoonana syvältä. Hellossa on vain piirre, joka on aika syvältä. Niinhän se on oikeissa ihmisissäkin. Tai ainakin mulla on. En mä sitten tiedä, onko mussa joku vika kun varsinkin ne, joita rakastan, ärsyttävät mua välillä aivan suunnattomasti. :DD
Silläkin pidät mua koukussa tähän, että aina jää toivoa. Mulla on turvallinen olo lukea, kun mä aina jään siihen uskoon, että eiköhän asiat lopulta selviä. Tuossa lopussakin alleviivaat Tiituksen ajatuksilla, että tavallaan hän olisi halunnut jäädä. Ja että pitäisi jutella Hellolle kämpällä nyhjäämisestä: tulee siis uusia tapaamisia ja keskusteluja, vaikka Tiituksella on ääliö poikaystävä. …joo joo on Hellossakin hyviä puolia, mutta sitä uskaltaa parjata näin kun se on mun. :DD
Ai niin ja olen ennenkin sanonut, mutta kirjotat Hellon niin ä-lyt-tö-män hyvin!
-
Noni, nyt, jes, näin kuuluu otsikoida. 😀 Voisin jaaritella samat jutut kuin viimeksi sananlaskuista, mutta sen lisäksi tässä on nyt jo kaksi samanlaista otsikkoa. Ei mitään paineita, mutta arvaa odotanko kolmattakin samanlaista. 😀
Tästä tekstistä tulee mieleen se amerikkalainen(ko?) ilmiö, jossa aikuiset ihmiset kokoontuvat lukemaan toisilleen ääneen omia noloja päiväkirjamerkintöjään teinivuosiltaan. Tarkoitus on, että yksi lukee ja tekee pellen teini-ikäisestä itsestään ja muut nauravat. Kerrontatavasta ja itseironisista kommenteista se samanhenkisyys sen genren kanssa tulee. Ensimmäisellä lukukerralla en ollut edes pahoillani Sebastianin puolesta, vaan suhtauduin tähän ihan niin kuin sellaisiin päiväkirjanlukemisiin. Että nyt kuuluu nauraa teini-Sebelle Sebastianin kanssa.
Mutta sitten mun silmiin osui se kohta, jossa Sebastian kertoo jutelleensa muille herkemmin vielä tuolloin. Kun bongasin ja käsitin sen, musta alkoi tuntua tosi pahalta lukea uudelleen, miten Sebastian-raukka yritti itsensä oikein siistiksi laittaa ja hermoili, kuinka sitten menisi kysymään siltä tytöltä. Aloin lukea koko tekstiä eri tavalla: että se on niin itseironinen siksi, ettei Sebastian pystyisi sitä muulla tavalla kertomaan, kun taitaa vieläkin muistaa tapahtuman aina välillä. Ei huvittanut enää yhtään.
Moni on sitä mieltä, että yläasteella on kauheinta, mutta on se vain lukiokin tosi monelle rankka paikka.
-
Minä en nyt komppaa sataprosenttisesti, vaan sanotaanko yhdeksänkymmentäseitsemänprosenttisesti. 😀 Anna kun selitän.
Olet menossa tosi lujaa nyt oikeaan suuntaan yksityiskohtinesi. Jos olisit joku muu, en sparraisi sinua yksityiskohdista, koska nyt puhutaan niin hienonhienoista supernörttiasioista, etteivät sellaiset kosketa ihan jokaisen kuolevaisen elämää. Olet nyt jo niin pitkällä, että kannattaa kehittää sitä, missä olet erityisen hyvä: eli nyt sitä yksityiskohtien kautta kuvailua.
Aurinko porotti ja hiki virtasi. Lopeta siihen tai keksi lisää yksityiskohtia: anna lukijan päätellä että olo on tukala.
Kerro Joonaksen silmien välisestä rypystä ja lisää pari muuta juonnetta: anna lukijan oivaltaa keskittyminen, älä kerro.
Martin etujalat potkuttavat. Anna minun päätellä, että se on innokas ja energinen. Jos epäilet, etten pysty päättelemään, lisää vielä hännän heilautus tai joku muu yksityiskohta.
Martti laskee turpaansa ja hengähtää. Lopeta siihen. Päättelemme että kyse on rentoutumisesta.
Päättelen, että kyse on kuumumisesta, kun kuvaat käytöstä.
Ja niin edelleen. Tämä ei tarkoita, että jokainen näistä jutuista jotenkin ”pitäisi korjata”, koska kyse ei ole ollenkaan mistään virheestä, vaan tyylin hiomisesta hienostuneemmaksi. Nyt selostat kaiken kahteen kertaan ja viet päättelyn ilon. Joskus se on ihan paikallaan! Ei lukija jaksa loputtomasti arvoituksia, tai tekstistä tulee raskasta. Mutta anna lukijan päätellä kaikkein ilmiselvimmät jutut itse! Esimerkiksi melkein jokainen ihminen osaa tunnistaa keskittyneen ilmeen ja melkein jokainen hevosihminen innokkaan hevosen kuvailun perusteella. Se, että antaa lukijan päätellä jotain itse aina välillä, on keino, jolla sitoutat hänet lukemaan tekstiäsi loppuun, eikä lukija edes tiedosta, miksi hän haluaa sen lukea! Arvoituksia olisi liikaa, jos muuttaisit nämä kaikki, mutta sopivasti, jos muuttaisit vaikka kolme.Murteesta olet suotta huolissasi, se menee tosi hienosti ja ai miten ihailen tätä asiaan panostamistasi! Vieras murre on käsittämättömän vaikeaa etenkin kirjoittaa! Tämän hetken Eetusi puhuu niin kuin hänellä olisi vaimo Tampereen suunnalta ja sitä kautta puheeseen olisi valunut iiihan pikkasen vaimon tamperelaisuuksia. Pohjalaiseksi sen silti heti mieltäisi, eikä miksikään muuksi. Ihan nappisuoritus. 😀
Yksityiskohdista olet jo saanut kehuja, ja siis niitä minäkin pidän tämän tarinan yhtenä ansiona. Toinen, jota ei vielä ole mainittu, on järjestelmällinen kertojasi. Kertoja kallistuu kaikkitietävän puolelle ja näkee ajatuksia ja tietää enemmän kuin hahmot, mutta ei silti havaitse kaikkea. Se on järjestelmällisesti samanlainen koko tarinan alusta loppuun saakka. Havaintonsa se tekee osin ylhäältäpäin ja osin vähän Joonaksen silmien läpi, mutta rauhallisesti koko ajan kaikkitietävyyden janalla samassa kohdassa leijuskellen. Mulle ulkopuoliset kertojat ovat aina vaikeita kirjoittaa, koska en käsitä, mitä ne oikeastaan ovat. Ne havainnoivat kuin ihmiset, joten onko niillä persoona?? Ajattelen niitä liikaa. En tiedä, kuinka tarkasti olet tätä miettinyt vai tuleeko tämä sulta jotenkin ”automaattisesti”, mutta jos olet tietoisia kertojahiontoja tässä tehnyt, niin jaa ihmeessä viisauttasi minunlaisilleni sivistymättömille.
Vielä kolmas ja mainitsematon juttu, josta ansaitset kehuja tämän tarinan takia, on lähestymistapasi osista kokonaisuuteen. Aloitat esittelemällä miljöön, mikä toimii, mutta sitten viet lukijaa koko ajan yksityiskohdista kohti kokonaisuutta. Puskutuksesta kohti treenaavaa hevosta, esteestä kohti rataa, avusta kohti pyydettävää tehtävää ja niin edelleen. Jos sen tekee kerran, se voi olla vahinko, eikä se kiinnitä huomiota. Nyt kun teet sitä koko ajan, se tuo tähän tosi viimeistellyn ja mietityn tunnun.
Jos sinulla on joskus aikaa, vertaa tätä johonkin randomiin ratsastustarinaan, jonka kirjoitit joulun aikoihin. Ero on nähtävissä selvästi, ja menet koko ajan parempaan suuntaan ja lujaa.
-
Kyllä uusi paikka, uudet hevoset ja ihmiset aina ovat vähän vaikea juttu! Samastun kyllä Alman jännitykseen ja hermostukseen! Sen sijaan vaatekriisi on ollut mulle aina vaikea ymmärtää. 😀 Mun kihlattu oli sen sortin flikka myös, että sillä oli aivan hirveä määrä vaatteita, eikä ikinä mitään päällepantavaa, ja tiukoin sanankääntein se mua varoitteli, jos erehdyin millään ilmeellä näyttämään kuinka se sen kolmen samanlaisen t-paidan väliltä valitseminen mua aina ärsytti! ”Sullahan on jo tommonen”, taisin jossain vaatekaupassakin sanoa, ja sieltä tuli että ”no eihän ole, ei ole ihan samanlaista tämmöstä!”
Inari on mukava ja rauhallinen flikka, joka jakaa mielellään hevosensa ja tulee yleensä ihmisten kanssa toimeen. Varmaan oli hyvää onnea, että hän oli Almaa aluksi vähän opastamassa, eikä siskonsa Eira! Vaikka uskon Eiran samastuvan Inaria paremmin kaiken maailman vaatekriiseihin, hevosten suhteen Eira on kyllä varmasti Inaria tietämättömämpi, ja ehkä jopa ihan aavistuksen mustasukkainenkin omastaan. Vaikka yhdessä tytöt ovat isänsä kanssa neuvotelleet, että hoitaja olisi pelkästään hyvä asia! Mutta Eiraa pitääkin vain oppia käsittelemään. 🙂 Eiköhän Alma välkyn oloisena ihmisenä opi.
Mustakin on hienoa, miten otat huomioon heppojen persoonat tässä. Toinen juttu, mistä jo ekalla lukukerralla tykkäsin kauheasti, on tämä sanavalinta:
sehän melkein kiilsi kuin tähti -
Eeeei apuva. Säikähdin jo sinun kommenttiasi spinnareissa ja nyt säikähdin tämän alkua vielä enemmän. Se, mitä sanoin tyylistä ja korkealentoisuudesta, ei ollut mikään piilotettu kritiikki. Älä suotta sitä muuta, mikä on jo hyvin ja omaleimaista, vaan kehitä sitä eteenpäin. Tämän tarinan alku oli ekalla lukukerralla niin kuin liian lyhyellä ohjalla ratsastus, mutta sitten kahvimiehissä ja vesimiehissä luojan kiitos annat ohjaa taas. Uudestaan luettuna alkukaan ei ollut sen huonompi, kun en ottanut tyylijuttuja niin vakavasti. Sopii sulle rennompi, haaveilevampi ja romanttisempikin kirjoitustyyli ihan yhtä hyvin, mutta Sebastianin itseironisuus, sekä tyylin ja hahmon epäsuhta nyt vaan ovat jotain niin sairaan siistiä että vieläkin lukisin sitä. 😀 Kyllä mä vielä joskus luotan siihen, etteivät ne humoristiset huomiosi mihinkään katoa, vaikka kirjoittaisitkin monipuolisesti myös muissa tunnelmissa välillä! Et olekaan mikään yhden tyylin kirjoittaja.
Tarinan alkupuoli on kaunis kaikessa rauhallisuudessaan ja myös jännityksessään. Senkin näen, että Skotilla on potentiaalia olla joskus Sebastianille sellainen hevosystävä, jota alkaa ajan kuluessa rakastaa. Vaikka taitaahan se olla aika paljon huonompitasoinen ratsu kuin ne, joilla Sebastian on ennen ratsastanut. 😀
Mä olen hahmokeskeinen tyyppi, ja mua kiinnostaa aina sellainen hahmo, joka näkee maailman omalla tavallaan ja jolla on oma persoona. Sebastianilla on. Ihmisten nimet eivät kuulu hänen hahmotustapaansa ensisijaisina, ja siksi hän unohtaa ne. Se on ihan hyvä järjestelmällinen piirre tarinassa alusta asti. En kuitenkaan viittaisi ihmiseen ”jonain vanhana tallilaisena”, vaikka Sebastian ei nimeä muistakaan. Hän huomioi kuitenkin kaikkia muita kohtaamiaan ihmisiä jo ulkonäöltä niin, että esimerkiksi Eiran ja Inarinkin tunnistaa ennen kuin annat heille nimet. Väistöliikkeen sijaan olisin vielä tehnyt tästä viimeisestäkin nimettömästä selostajasta jollain tuntomerkillä jonkin tietyn hahmon sen sijaan, että se olisi ollut ihan joku vain. Mutta minä olenkin yksityiskohtien kanssa nyhertäjä. Tämä ei olisi millään lailla pistänyt silmääni, ellet olisi aina muuloin joka kohdassa osoittanut tarkasti, kuka on kuka ja mitä kaikkea Sebastianin ympärillä on.
Hyvä että Sebastian meni kuistillekin, vaikka se on pelottavaa. Kun hän tutustuu uusiin ihmisiin, hän saattaa saada kavereita — ja meidän muiden on tarina tarinalta helpompi yrittää häntä kirjoitella. 🙂
Onneksi mä kuulin vasta nyt, ettei muka olekaan normaalia katsella jotain leffoja hiirensä kanssa, enkä silloin kun mä ja mun rotat vietettin vielä koti-iltoja. :DD
-
Jes, runo! 😀 Mä en ihan aluksi käsittänyt, mikä fiksaatio mulla virtuaalihepparunoihin on, kun oikeasti en tykkää runoista. Mutta olen keksinyt sen. Se on se, kun jollakulla on pokkaa tehdä eri tavalla kuin muut. Virtuaalihevosiahan ”kuuluu” hoitaa proosalla, ja vieläpä yleensä juonettomalla ja aika persoonattomalla laatuarvosteluproosalla, joka on kirjoitettu vaan meidän tuomariparkojen läpi kahlattavaksi. 😀 Sitten joku aina välillä kehtaa vetäistä runon hatustaan!
Mä haluan muidenkin tietävän, että tässä suoritetussa tehtävässä tekstiin piti sisällyttää valmiiksi annettuja sanoja. Sitä ei tarvitsisi selittää mun mielestä muuten, mutta kun tuo kumiankka on niin yllättävä käänne. :DD Kaiken muun olet saanut istumaan tekstiin ihan niin kuin olisit pelkkiä omia sanojasi käyttänyt. Eikä se kumiankkakaan siis mikään paha ole siellä. Se vain on tehtävänannossa sellainen tosi ihmeellinen osa, että en ajatellut kenenkään uskaltavan siitä ainakaan runoa vääntää. Meillä suomalaisilla on sellainen kuva, että runot ovat jotain kansallisromanttisia kuvauksia luonnosta, ja se näkyy vähän tässäkin. Kumiankka on aika pelottava yhdistää sellaiseen ajatukseen. Mutta hyvin vain vedit. 😀
-
Jes, haikuja, jes! 😀 Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat onnistuneet ihan nappiin! Haikussa paitsi laskeskellaan tavuja, myös tavoitellaan perinteisesti pysähtyneen oloista hetkeä. Sitähän nämä kaksi ovat. Keskimmäistä voisi pitää modernimpana, eikä se ole ollenkaan paha asia. Mutta kun haikuihin niiiiin harvoin törmää virtuaalitalleilla, että onhan se nyt siistiä kun näiden kahden muun tunnelmakin oli niin haikunomainen. 😀
Kuin-sanassa on muuten vain yksi tavu. 🙂 (Miten niin oikeasti laskin tavut, kun en voinut uskoa että joku oikeasti viitsii nähdä vaivaa niin että tekee mitallisia haikuja! Vau!!)
-
Päiväkirjasi otsikko vihjaa Sebastianin oman elämän pilaamisesta ja on vieläpä intertekstuaalinen viittaus — ja ai kuinka mä toivoisin jo nimen perusteella kahta asiaa. Että intertekstuaalisuus jatkuisi esim. tyylivalintojen tai jonkin muun sellaisen kautta, ja että otsikko olisi kompa ja kyse olisi myös muiden elämien pilaamisesta. 😀 Huvitan itseäni tosi oudoilla nörttijutuilla.
…kuten sananlaskuilla ja kielikuvilla. Varo kuluneita sananlaskuja ja kielikuvia. Jos muokkaat niitä, tee se juuri niin kuin otsikossa. Vanha sananlasku on tunnistettavissa, uusi sananlasku on ymmärrettävissä ja liittyy oikeasti aiheeseen. Tämä on hyvin tehty sananlasku. Sen sijaan se, miten ”juttuahan lensi kuin sieniä sateella” ei toimi! Se yhdistää kaksi tosi kulunutta kielikuvaa, mikä on hyvä tyylikeino, mutta tällä kertaa ei tullut osumaa. (Esim. ”hymyilee kuin Naantalin keksi” oli joskus hyvä tällainen yhdistelmä, mutta sitten sekin kului sitten tylsäksi.) Sienet ei vaan lennä, ei edes sateella. 😀 Sienet putkahtelee: vaikka lehmät taas lentää. Hyvä yritys silti. Aina vain toitotan sitä, että tyylisi on muotoutumassa tosi hienoksi, osin korkealentoiseksi ja hahmosi ikään ja elämänkokemukseen nähden hilpeän sivistyneeksi. Ja minähän nörttinä tyyleillä leikittelyistä ja tyylikokeiluista pidän!
Ei ole mitään hauskaa siinä, mitä Sebastian-reppanalle illan mittaan kävi, mutta taas tekstistä tekee hauskan juuri tämä tyylin ja aiheen ristiriita. Lisäksi tämän arvoa mun silmissäni nostavat yksityiskohdat, joita Sebastian huomaa, sekä ne aivan käsittämättömän monipuoliset ilmaisut, joilla esittelet hänen huomionsa. (Erityisesti puhun siitä, miten Sebastian päättelee, että tällä autolla ei olla ekaa kertaa juoppokuskissa, sekä siitä kun Sebastian ottaa vähän lepiä ulkosalla baarin edessä.) Mä tiedän, että vaikka mä kuinka hyvätasoisessa lukiossa olenkin töissä, mun joka opetusryhmässäni olisi vain korkeintaan yksi tai kaksi niin paljon kirjoja lukenutta tyyppiä, että he ymmärtäisivät käyttämäsi sanavalinnat. Sekin on kehu, mutta samalla siitä koituu sinulle ongelmia. Et löydä kovin kesken itsellesi enää sellaisia omantasoisiasi sparraajia, jotka pystyisivät antamaan sinulle kritiikkiäkin. Pelotat myös aivan varmasi osaa lukijoistasi niin paljon, että he ihailevat tarinoitasi niin, etteivät uskallakaan sanoa niistä aina mitään vaikka haluaisivat!
-
No mutta onhan se nyt iso hetki, kun oma pieni poika menee kerh… Ei kun siis oma hevonen laitumelle! Tuollaisia laitumellelaskuja mä muistan, kuin Raikulin oma. Ai että miten mulle tuleekaan aina hevosia ikävä, kun luen sellaista, joka sopii omiin kokemuksiin. 😀
Myös ajatus Makesta on tässä tekstissä viihdyttävä. 😀 Pieni kääpiöponi siellä menee, kiukkuisena kuin ampiainen jos joku sitä kehtaa hätyyttää! Onneksi se kuitenkin taitaa viihtyä ihan tyytyväisenä, kunhan ruokaa riittää ja saa olla rauhassa. Maken laitumellelaskun olisin näistä ekana kuvannut kännykkäkameralla, jos olisin voinut. :DD
Mahtaako lie Oona malttaa odottaa edes seuraavaan iltaan ennen kuin käylähtää katsomassa vauvaa 😀
-
Kyllä se lopulta sujumaan lähtee! Uudet ympyrät, ihmiset, hevoset ja talli olisivat varmaan kova paikka jo yksinäänkin, ilman edellisen elämän muistoja. Ainahan sitä vähän jännittää mennä sellaiseen juttuun, josta ei oikein tunne ketään, mutta samalla se helpottaa joka kerta. 🙂 Sebastian, vaikka vaikuttaa ehkä aavistuksen aralta, sopii kuitenkin varmasti melko helposti porukkaan. Saahan hän suunsa auki ja osaa käytöstavat: se riittää kuitenkin melkein kaikille hopiavuorelaisille, jotta tyyppi tulkitaan aivan pätevänä ja täysivaltaisena osana porukkaa. Lisäksi Sebastianilla on Skotin isäntä, Hello, joko etunaan tai haittanaan. Hello tuntee kuitenkin kaikki mahdolliset tyypit, ja tulee toimeenkin paria lukuunottamatta ihan kaikkien kanssa. Tykkää esitellä uutta hienoa hoitajaa, ja sillä tavalla. 😀 Ja Skotti todella on lempeä kaveri: niin kuin Hellokin sanoi, ei se ihmeempiä osaa, mutta sillä on sentään rentoa puksutella menemään. Ja Hellohan ei ole hevosistaan mustasukkainen!
Sebastian vaikuttaa kivalta hahmolta. Tuot esiin heti hänen ikiomaa ajattelutapaansa, kuten sitä, miten sosiaalisten tilanteiden odotukset häneen vaikuttavat, ja miten hän kokee, että hänen täytyy muistaa kaikki. Nyt esittelet sen vielä Sebastianin heikkoutena, mutta veikkaanpa, että tämä on samalla myös yksi hänen vahvuuksistaan!
Käytät tyylikästä kieltä ja sinulla on ihan oma tyylisi hiottavanasi ja kirkastettavanasi. Tulet saamaan joskus kritiikkiä kaunopuheisuudesta, mutta älä kuuntele sellaista hömpötystä, vaan pidä omasta tyylistä kiinni. Sinulla on tosi laaja sanavarasto ja käytät monipuolisesti eritasoisia tyylikeinoja.
Vieraiden hahmojen kanssa leikkiminen heti aluksi on minusta rohkea veto. Sitä on tehtävä muutaman kerran aina uudessa paikassa ensin itse, jotta muut uskaltavat yhtä lailla leikittää Sebastiania. Menee aina aikaa saada hahmot toimimaan niin kuin omansa, ja on hahmoja, joita ei ikinä saa haltuunsa niin hyvin. Nimen omaan näin sitä kuitenkin opitaan: otetaan ja kokeillaan. Tässä tavoitat jo Eetun olemuksesta tärkeitä asioita ensiyrittämällä, jes!
Viimeinen asiani ei liity enää tähän tarinaan. Olen tosi iloinen, että päätit heti uskaltaa kommentoida muiden juttuja! Täällä on hieman tavallista hiljaisempaa nyt, kun muutama ahkerista kirjoittajista on kiireisinä muissa jutuissa. Niin se kuitenkin menee, että kommentointikulttuuria ei kukaan pysty pitämään yksin yllä, vaan yritän usuttaa siihen kaikkia. Kun uskaltaa itse kommentoida, muut sen aina muistavat ja heidän tulee kommentoitua herkemmin niille, jotka ovat kommentoineet heille. 😀
-
Ahahaha ja mä kun luotin suhun Noa, sun maalaisjärkeen! :DD Tottakai laitumille mennään kahdeksalta, kun isäntä menee talliin kuudelta. 😀 Kahdeksalta hevoset on syöneet ja sulatelleet, mutta eivät vielä hermostuneet karsinoissa odottamiseen, ja isännällä on kaikki valmiina. 😀 Hevosten saaminen laitumille on kuitenkin ensisijaisesti Eetun duuni, ja sitten vasta toissijaisesti isäntien ja emäntien elämys. 😀 Lisäksi isännällä on aina ollut vaikeuksia hahmottaa, että koko maailman kaikki ihmiset eivät herää viimeistään kuudeksi homiin, koska hän itse herää aina! Eetu ei ole kuitenkaan kauhean välkky!
Mä luulen, että Flida pärjää aivan hienosti laitumilla. Miksei pärjäisi. Enemmän miettisin, miten Noa pärjää ilman Flidaa. Onneksi sillä on Mielikki vielä, mutta se tuntuu tukeutuvan kuitenkin paljon lemmikeihinsä ja tarvitsevan niitä. Vähiten kai käärmettä ihan palstatilasta päätellen. Mutta saahan Flidankin noukittua laitumelta seikkailuun aina kun huvittaa. Ja toisaalta pääsee vähän ottamaan itsekin rennommin, kun kyllähän siitä laitumella kuitenkin huolehditaan, vaikka touhaisi itse kaikkea muuta. Ainakin se vaikutti tykkäävän, kun se pääsi sinne. 😀 Kukapa ei kunnon lomasta tykkäisi, kun on buffetkin ympäri vuorokauden ja tilaa vaikka kuinka.
-
Mun on vaikea lukea tämä tarina oikein suhteessa siihen, mitä itse ajattelen ja siihen, mitä Jesse on käytöksellään aiemmin ja tässä osoittanut. Sitten kun lisää soppaan vielä sen, että minusta Jesse valehtelee paljon, kaikille, itselleenkin, niin aina vain tämä on mulle kryptisempi teksti.
Ihan niin kuin Jesse tuolla lopussa toivoisi ystäviä. Luen sen siitä, miten hän ajattelee vähän lukijaa itseään säälimään kutsuen, että Noa hänellä on, ja hän lähti Helsinkiin. Ja siitä, miten hän, taas lukijaa itsensä puolelle kutsuen, tällä kertaa Milanin itsensä vastakohdaksi esittäen, vähän katkeran tuntuisena ajattelee että toinen saa varmasti valita kenen kanssa menee.
Muuuutta sitten Jesse haluaa olla yksin, tehdä juttunsa yksin, kulkea yksin. Siinä ajatuksessa uskoisin Jessen valehtelevan itselleen. Kun mä olin lapsi ja varmaan yläasteella ja lukiossa, mäkin olin niin kuin se ja uskottelin itselleni etten edes tarvi ketään ja muille että olen tosi kova jätkä, ja ne oli mun ainoat selviytymiskeino ennen kuin opin parempia. Mä en nyt sitten tiedä, uskoisinko Jesseä vai en. Toisaalta kun ihminen käyttäytyy toistuvasti niin kuin kiukutteleva 12-vuotias, mun ja mun hahmojenkin tekee mieli pyöräyttää silmiä ja sanoa että menes nyt iskän jaloista kotias kasvamaan, Eirakin on suhun verrattuna vaikka kuinka aikuinen. Toisaalta taas jos se kiukuttelee kuin 12-vuotias kun ei muuta voi ja osaa, on kauheaa, kuinka se näkee vain käännettyjä selkiä. Muuuuutta kun Jesse on juuri tuominnut kanssakulkijansakin ennen sitä snobeiksi, teinitytöiksi ja hikisillä pelloilla asuviksi maalaisiksi, eli kokee olevansa jotenkin muita parempi ja liian hyvä muiden seuraan, niin ei se paljoa sääliä herätä! Hänhän on niin paljon suvaitsevaisempi, sivistyneempi ja aikuisempi kuin tavan ostonmäkeläinen: ei meidän myötätuntomme ole edes tarpeeksi hyvää hänelle! (Jännää että Jesse tuomitsee muiden snobiuden ja teinityttöyden, vaikka on itse pahin snobi ja ihan kaikkia lapsellisempi: katsokaa nyt sen toimia :DDD Taisin itse asiassa vähän sääliä Jesseä tasan siihen asti, kunnes tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen tuli ilmi!)
Mitä enemmän luen Jessestä, sitä vähemmän hänestä pidän. Eikä häntä ole edes mukavaa inhota niin kuin Milania, koska en oikeasti ollenkaan usko enää hänen olevan paha, vaan vain tosi tosi lapsellinen, itsensä suhteen sokea ja aika ylimielinen. 😀 (Toisaalta jännä kontrasti Milaniin, joka on nöyrä, sivistynyt ja tarkkasilmäinen kuin mikä, ja silti sellainen kuin on.) Eihän tällaisia ole! Jotain muuta on tämän esityksen taustalla. Tavallaan ärsyttää havainnoida Jesseä nyt niin kuin sinä itse havainnoit ihmisiä. Kerrot minulle ”vääristä asioista” eli eri asioista kuin itse katselisin jos mulla olisi Jesse tässä. Kerrot tekemisestä ja puheen sisällöstä, eli just niistä, joilla ihmisiä huijataan. Jos tämmöinen Jesse olisi mulla tällä tavalla tarkkailtavana oikeassa maailmassa, sen tahattomia eleitä ja äänensävyjähän mä kuuntelisin, enkä sitä mitä se tekee tai sanoo! :DD
-
Minkä tähden sä teet tätä mulle? :DD Musta on niiiin kivaa kelluskella siinä miten nämä on niin hellyyttävä pari jotenkin. Ja sitten tulee pahaenteinen ”meidän pitää puhua” ja mä olen että ei vitsi me kuollaan, vaikka Hellon mielestä se ei ole ollenkaan vaarallisen kuuloinen aloitus. Sitten mä kuuntelen Tiituksen ajatuksia siitä, miten se haluaa pitää kädestä ja pissattaa Jerusalemia yhdessä ja olen että joo, kyllä, tahdon, pidetään, ulkoilutetaan. Ja sitten, auts, taas kuollaan ja kunnolla, kun Tiitus ei pysty, mutta etenkin sen takia, kun ei pysty puhumaan siitä Hellolle.
Sitten ekalla kerralla koko hyvä keskikohta menikin ihan sumussa kiirehtien lukiessa, kun halusin tietää mitä käy. Kun luin uudestaan rauhassa, onnistuin nauttimaan siitä, miten kasuaalisti Tiitus Hellon partaa nyppi, ja miten Hello sitten raaputti leukaansa oikein kaksi kertaa. Siitä, miten Hello ei ole mikään enkelin näköinen, vaan silläkin on epäsiisti parta ja se on laiska ja huno leffankatsoja, ja jotenkin sekin taitaa olla ihan okei.
Vaan loppu oli tämän parrannypinnän ohella mun lemppari. Tietenkin siitä syystä, että Tiitus sai suunsa auki ja oli taas sillä lailla rohkea kuin mä haluaisin olla. Se on mua paljon nuorempi veikko, mutta käyttäytyy tosi usein aikuismaisemmin kuin mä. Mä olisin saanut aloitettua aiheesta korkeintaan hysteeristen vitsien varjolla, jos olisi ollut ihan pakko, mutta mä olenkin aivan sairaan lapsellinen heppu!
…ja ehkä ihan vähän tykkäsin lopusta myös siksi, että kun Tiitus muotoilee asiansa noin, tiedän heti, miten Hello siihen vastaa, jos on lapsellisen vitsikkäällä tuulella. Roikale vain olet, kun näitä tällaisiin aikoihin julkaiset. Mun pitää mennä äidin luo. Koko viikonlopuksi. Ilman konetta. Ilman että saan mitenkään viitattua jatkavassa tai lähitulevaisuudessa tapahtuvassa tarinassa siihen, mitä Hello mahtoi sanoa. Arvaa vain näinkö untakin kirjottamisesta, kun luin yhtä erinomaista kirjaa kolmeen asti yöllä ja sitten erehdyin vielä nopeasti vilkaisemaan tänne, kun ”ei täällä kuitenkaan mitään ole”. Mitä mä nyt teen?? 😀 Salakuljetan koneen äitin luo ja kirjoitan salaa puuvajassa? :DD
-
Sinne se meni! 😀 Nämä pikkupoikien laidunriehaantumiset muistan parhaiten mun heppatallityön keväistä. Joinain kesinä meille kerättiin kaikkien isäntien orivarsat, joinain kesänä aikuiset tammat ja niin poispäin, kun oli vain yksi laidun. Muut isännät otti sitten aina vuorostaan meidän hevosista heille sopivat, kun niilläkin oli yksi laidun, ja näin kaikkein rasittavimpien ryhmien (…niin kuin orivarsat…) vahtivuoro kiersi kesä kesältä. Mutta vaikka Been kaltaiset tapaukset taitavat olla kovimpia koheltajia ja vipeltäjiä, on niitä vaan mielenkiintoista seurata, etenkin laitumellelaskun aikaan! Vitsit mitä riemua, kun vauvat kiitävät pikkukavioineen, pukittavat ja riehuvat ennen kuin asettuvat syömään. <3
-
Neian vapauteenlasku olikin sitten vähän vähemmän dramaattinen tapahtuma. 😀 Oi kun useampi heppa osaisikin ottaa niin rauhassa. Silloin kun olin oikeasti tallilla hommissa ja päästettiin hevoset laitumille, niin kyllä vaan tuntui rauhallisimmatkin kaverit pingahtavan lomille aiiika virkeästi. Ehkä olivat sosiaalisesti oppineet pahoille tavoille. 😀
Mä en ole aivan varma siitä, kirjotatko Oonan persoonaa koko ajan paremmin tekstiin, vai koenko mä itse ymmärtäväni sille tyypillistä käytöstä niin paljon, että luen sen sinne. Yleensä pystyn nimittäin osoittamaan sormella kohtia, joissa hahmon persoona näkyy. Hevosen persoonasta tässä voitaisiin osoittaa montakin kohtaa, mutta Oonasta itsestään pystyisin ottamaan lainauksia vain juttelemisesta ja nauramisesta. Silti mä jostain luen tähän sitä seesteisyyttä ja positiivisuutta, jonka miellän tälle hahmolle ominaiseksi. Ehkä Oonamaisin kohta mulle on se, miten se oikeasti hevoselle kertoo, että täällä taitaa olla muuten isompiakin koiria kuin Mielikki!
Laitumellelaskumerkki pelotti mua etukäteen. Pelkäsin pakottavani väestä esiin mekaanisia heppatarinoita, joissa kuvataan tapahtumia koska on pakko, mutta ai kuinka mä olenkin ennakkoluuloinen ja tyhmä. 😀 Ettehän te nyt sellaisia. Tämäkin juttu on sellainen, mistä tykkään: se tapahtuu juuri tälle hahmolle ja hevoselle juuri tässä miljöössä, eikä tämä ole ollenkaan sellainen ”laatismerkintä”, jonka voisi monistaa koko tallin kaikkien hevosten käyttöön pelkät nimet vaihtaen. Yritän määritellä koko ajan paremmin, mikä on tarinan ja mielenkiintoisuuden raja mulle virtuaalihevosten suhteen, ja tämä ainakin kuuluu määrittelyyn nyt. Että tarina on yksilöllinen. Ei sen tarvitse olla uniikki tai uniikista tilanteesta ollenkaan, vaan sen pitää vain kertoa just siitä hevosesta, just siitä hahmosta ja just siitä miljööstä. 😀 Kyllä mä näköjään heppatarinoistakin nautin yhtä lailla kuin hahmokeskeisistä jutuista, kunhan ne tällä tavalla kertoo yksilöistä.
-
Mä en ymmärrä, miten mun ei tule kirjoitettua Kertusta Typyn kanssa, vaikka aina kun ajattelen niitä, tiedän miten kivoja tarinoista niistä saisi. Tässäkin tarinassa parasta koko tekstin läpi on Kertun innokkuus ja meidän tallin kaksi vauvasuokkia yhdessä. 😀 Mä voin nähdä ne molemmat repeämässä melkein liitoksistaan matkalla, ja varsinkin koheltamassa laitumella. En usko, että kenelläkään oli aivan kauheasti etukäteissuunnitelmia siitä, millä mielin heidän tammansa laitumille lähtivät. Ainakin musta oli tosi hauska lukea, miten kaikki kuvaamasi hevoset olivat omia itsejään — tai siis juuri sellaisia, jollaisiksi mä ne itse kuvittelen! Kertun, Typyn ja hevosten käytöksen lisäksi voisin nostaa esiin tästä tarinasta moonta muutakin juttua, joista tykkään. Hahmojen ripottelu sinne tänne, koko tarinan sitominen just tähän yhteisöön, oikeakielisyys, monipuolinen kieli, se miten tuntematon Neiakin sai palstatilaa, alussa esitelty fiilis johon tavallaan palataan lopussa…
Sulla on arjesta elävästi kertomisen armolahja. (No okei, kaikki me tiedetään, ettei kukaan synny kirjottajana, vaan se vaatii opettelua ja työtä niin kuin kaikki muukin.) Tuskin olisin itse ryhtynyt kirjoittamaan laiduntarinaa alkuunkaan tässä kiireessä, jos et olisi tehnyt ensin näin tarkkaa, virikkeellistä ja ihanatunnelmaista tarinaa pohjaksi. Välillä yritän itse oikein tarkoituksella nykertää muille jotain, johon tarttua, ja voii vitsit onkin kiva itse kirjoittaa kun löytää toisen jutusta itselleenkin koukun. Pitkästä aikaa tuli munkin kirjoitettua oikeasti innolla ihan vaan hevostarinaa, kun tässä tarinassa sait näytettyä kaiken mulle ihan totena ja elävänä. Tällaisia heppatarinoita kun osaisin itsekin kirjoittaa!
Mäkin toivon, että kesän mittaan Kerttu alkaa oppia ajolle, ja että Matilda saa seuraa kärryille. 😀
-
Vautsi! Eetu Hopiavuoren oma heppa, Jussi hänkin, on nyt saanut kaiman kyläilemään kentällä, ja ai kuinka onkin ihanan pehmoisen näköinen poni, ja rotuunsa nähden vieläpä erinomaisen kunnollinen kaveri! Tykkään erityisesti siitä, miten tuot Jussin luonnetta esiin koko ajan. Se ei tykkää tietyistä tehtävistä, kuten väistöistä, ja keskiaskellajeissa se taas loistaa! Minusta on niin kiva, kun hahmosta ja/tai hevosesta luodaan heti ihan omanlaisensa persoona. Sen lisäksi, miten Jussin vahvuudet ja mielenliikkeet välittyvät tästä, niin sekin välittyy, miten ihanan hyvin Jade poninsa tuntee. Heillä täytyy olla tosi hyvä suhde keskenään, ja Jaden täytyy olla tarkkaillut lemmikkiään paljon, kun osaa noin ihanan tarkasti kertoa, mistä se tykkää! <3
Toinen juttu, joka tosi paljon ilahdutti minua, on se, että otit muutakin porukkaa mukaan! Jade vaikuttaa tekstisi perusteella vielä aika nuorelta tytöltä, joten hän tietenkin tarvitsi Milania autoineen päästäkseen Hopiavuoreen, mutta maltoit pitää Milania muutenkin tarinassa. Myös Annika varmasti arvostaa, kun Jade jutteli hänen kanssaan. Ties vaikka näistä kahdesta tulisi vielä ihan kavereita ajan myötä!
Sen lisäksi, että tekstisi on sisällöltään mielenkiintoinen, kirjoitat tosi hyvin ja selkeästi. Tekstiäsi on mukava lukea, kun olet sen niin huolella tuottanut. Yksi juttu, jolla saisit tekstistä vielä helpomman lukea, olisi rivinvaihtojen poistaminen. Osaat tehdä kappalejaon ihan oikeisiin kohtiin laittamalla tyhjän rivin, mutta sen sijaan joka lausetta ei kannattaisi aloittaa uudelta riviltä. Tee niin vain silloin, kun joku hahmo puhuu. Nyt lukijan katse vähän hyppii ikävästi riviltä toiselle ja lukeminen on paljon hankalampaa ja hitaampaa, kuin mitä se muutoin olisi. Tekstisi on niin hyvää ja kivaa luettavaa, että haluaisin mielelläni nähdä sen oikein muotoiltuna: niin että lukija saa keskittyä vain mielenkiintoiseen tarinaasi, eikä riviltä toiselle hyppelemiseen. 🙂 Laita siis pisteen jälkeen pelkkä välilyönti, ei rivinvaihtoa, ellet vaida kappaletta tai ellei joku hahmo ala puhua! 🙂
Tsemppiä uuteen alkuun! Olen kuullut, että Hopealinnassa on aikamoisia mullistuksia luvassa. Hyvä kuitenkin, että satuit vuokraamaan Jussille paikan sieltä nyt, kun Hopealinnan väki vielä pienen hetken käy meillä: oli kiva päästä tällä tavalla lukemaan tarinaasi!
-
Mä en pitänyt aiempaakaan tekstiä virheenä, kun luin sen ekan kerran! Tulkitsin sen välittömästi niin, että Hellon ja Jillan mainitseminen kuvastaa sitä, miten Camilla on omien sanojensa mukaan ollut horroksessa: elämä on ollut vähän repaleista ja sitä on tullut kuljettua hieman laput silmillä. Mun mielestä sekä alkuperäinen versio että korjattu versio ovat molemmat yhtä päteviä ja hyviä. En itsekään oikeassa elämässä varmasti huomaa kaikkea, jos on vähän muut jutut mielessä.
Yksi mielenkiintoisin juttu ihmisissä on mielestäni se, että he kuvittelevat aina olevansa vähän jotain muuta, kuin mitä ovat. Yllättävän harva kirjallisuuden tai elokuvien henkilöhahmoissa kuitenkaan elää tällaisessa pienessä osittaisessa valheessa, jossa melkein jokainen oikea ihminen elää. Ihailen aina jokaista hahmoa, joka on tarpeeksi syvällinen ja inhimillinen, jotta hänellä olisi itsestään oletuksia, joista hän pitää kiinni, vaikka ne eivät ole koko totuus. Näen tätä puolta nyt Camillasta. Hän kokee olevansa vahva, vakava ja tietyllä tapaa kova tyyppi, ja tuntuu arvostavan näitä ominaisuuksia itsessään. Hän varmasti onkin sellainen — mutta eihän kukaan ole kaiken aikaa! Tottakai Camillassa on pehmeämpikin puoli! Camillasta näyttää kuitenkin olevan huvittava ajatus, kuinka tällainen pehmeä puoli on Hopiavuoren takia noussut esiin. Ikään kuin se poistuisi hänestä, kun hän on jossain muualla. Hän ihmettelee, mihin kova sotilas on kadonnut. Ei se ole mihinkään kadonnut! Sillä vain on enemmän sielunelämää, kuin armeijatypyn karikatyyri! Kun poikaystävä sanoo, että kiitos kaikesta, mutta tämä oli tässä, siinä ajautuu kovinkin tyyppi sumuun ja alkaa pyöritellä asioita päässään. Sitä paitsi ihminen on laumaeläin, ja varsinkin sellaisena hetkenä kovinkin sotilas ottaa vastaan vertaistukea, kun sitä nyt näyttää olevan tallin täydeltä tarjolla!
Kirjoitat niin tosi hyvin ja soljuvasti, että välillä kärsin kauhukuvista, joissa inspiraatiosi katoaa enkä saa lukea enää tarinoitasi. Camillaa ei sido Hopiavuoreen oma hevonen tai ylläpitoheppa, jonka hän olisi tuonut mukanaan. Vaikka minä en koe tarinoidesi millään tavalla toistavan itseään, sinun asemassasi minulta itseltäni loppuisi jonain päivänä sanottava. Camilla ei pääse tapahtumiinkaan ihan samalla tavalla kuin muut, koska vaikka hän saa tietenkin lainata mitä tahansa alter-egoni hevosta, ei se ole ollenkaan sama kuin omalla hevosella leikkiin osallistuminen. Sinä päivänä kun kyllästyttää, lupaan, että Camillan hevoselle on tilaa Hopiavuoressa. Jos karsinat ovat täynnä, minä teen sitä tilaa. Toisaalta taas, jos hän todella tulee viettäneeksi vaikka tyttöjen iltaa, hän saattaa löytää ihan uudenlaisiakin juttuja ja aiheita, joista on hyvä kirjoittaa. Tai mistä sen tietää, vaikka tämä olisi Camillan urakertomus työrukkasesta tallimestariksi. 😀 Katsotaan!
Olen yrittänyt saada #-tagit käyttöön foorumilla, toistaiseksi tuloksetta. Suunnittelin niille sellaista käyttöä, että muiden hahmoilla leikkiessään voisi tägätä, että #camillamainittu, ja kukin näkisi helposti, mitä oman hahmon puuhiksi on ehdoteltu muiden tarinoissa. 😀 Muistan, että Camilla on vilahtanut viimeaikoina siellä täällä, mutta minun pitäisi lukea koko foorumi uudelleen, jotta löytäisin kaikki maininnat!
-
Viisi vuotta. Sen verran on Oonalla ja Tiituksella ystävyyttä takanaan. Se olisi mun maailmassa lyhyt ystävyys, mutta olisiko se Oonan kanssa? Luulisi, että Oonaan tutustuu nopeasti, kun hän kuitenkin tykkää puhua. Toisaalta en ole ihan vielä selvillä siitä, onko Oona niitä ihmisiä, jotka todella jakavat asioita itsestään, vai ennemminkin niitä, jotka puhuvat paljon paljastamatta kuitenkaan oikeasti mitään. Vielä hän ei ole jakanut itsestään ihan kauheasti, mutta se ei ole ihme: Oona on ollut vasta muutamassa Hopiavuoren tarinassa, ja sitä ennen näyttänyt kertovan lähinnä vain hevosista eikä itsestään. Uskon, että saan arvoitukseen vastauksen vielä joskus, erityisesti Oonan ja Tiituksen ystävyyttä seuraamalla. He tuntevat jo toisensa. Mistähän he puhuisivat, jos joku tuntematon Hello ei olisi paikalla? Puhelimessa Oona kertoi hevosista muutamia tarinoita sitten, mutta sekään ei ole ihme. Pöystilä taitaa olla tällä hetkellä Oonan elämän isoin mullistus, joten tottakai hän puhui siitä.
Tämän perusteella Oona ei kuitenkaan puhu vain puhuakseen, tai koska pitää äänestään. Samalla, kun hän höpöttelee, hän sanoo ääneen ja ajattelee sellaisia asioita, joista näen hänen oikeasti ottavan muutkin huomioon, vaikka puheenvuoroja ei anneta vaan otetaan. Näkisin, että Tiituksen juttu Hellon kanssa ei tule hänelle mitenkään yllätyksenä sen perusteella, miten hän kysyy siitä niin kuin normaali ihminen. Ja että hän on herkkävaistoinen, kun huomaa myös lopettaa kyselyn, kun se ei ollutkaan äijille itselleen niin helppo aihe kuin hänelle. Daddysta jutustellessaan Oona taas vaikuttaa melko huolettomalta tyypiltä: sellaiselta perusonnelliselta, joka ei odota koko aikaa katastrofia tapahtuvaksi. Kyllä se hevonen siitä rauhoittuu, kunhan lähdetään liikkeelle, ei tässä hätiä mitiä. Kun viimeisessä kappaleessa Oona kokee vaivaannuttaneensa muut taas, hän sanoo sori ja vaihtaa aihetta: mitä siinä mahdollisessa mokassa sen enempää rypemään? Oona ei vain puhu tyhjää puhetta, vaan havainnoi, näkee ja kuulee! Vaikka kaikkien ihmisten ei varmasti ole helppoa kommunikoida noin puheliaan tyypin kanssa, varmasti suurin osa ihmisistä tykkäisi höpötellä Oonan kanssa! Minä uskoisin tykkääväni, vaikka taidan olla viestijänä ihan päinvastainen kuin Oona, ainakin tavatessani uusia tyyppejä. 😀
Tässä tarinassa tykkään eniten dialogista ja siitä tavasta, jolla tuot Oonan havaintoja ja ajatuksia esiin. Tapahtumat on ihan hyvä jättää sivuosaan. Mitä sitä liiaksi automatkaa kuvaamaan, kun se on kuitenkin pelkkä kehys tälle tarinalle?
-
Haha mä tunnistan Nellyn ajatuksenkulusta hauskasti samoja juttuja, joita itse pyörittelin kun alotin mun työt opena. 😀 Mitä jos ne kysyy sellasta mitä en osaa selittää? Mitä jos ne osaa jostain enemmän kuin mä? Ne on ihan luonnollisia ja aiheellisiakin huolia. Nellyllä on edessään sama kuin mulla oli. Pitää hyväksyä, että välillä ne kysyy sellaista, mitä ei osaa, ja sitten pitää luvata selvittää asia ja sanoa ettei tiedä vielä. Ja aivan varmasti jokaisessa mun luokassa on monia, jotka osaa jonkin asian mua paremmin. Se on okei. Mun tai Nellyn osaamista, auktoriteettia ja asemaa ei sellaisten takia kukaan kyseenalaisteta, kunhan me itse osataan suhtautua. 😀
Eetun silmin mua jotenkin liikuttaa tässä tekstissä se, miten Nelly vaan kasuaalisti laittaa Eetunkin pyykkejä. Me ollaan Eetun kanssa vähän eri mieltä siitä, mitä ns. täydellinen nainen/vaimonalku tekisi tai ei tekisi, mutta näen mitä Eetu tästä on mieltä. Ja Eetun kannalta mun mielestä on myös niiiiin jotenkin hellyyttävää, miten Nelly vähän niin kuin huolehtii sanomalla, että onneksi se on laittanut edes lätsän töihin. 😀 Onhan Eetu vähäsen iso vauva välillä, eikö vaan, vaikka toisaalta onkin jäyhä ja hillitty suomalainen mies. 😀
Tästä lopustakin tykkään. Hahmojen eri persoonia pääsee esiin. Hopiavuoren fiilis ei mulle ole sitä, miten kaikki tulee toimeen niin kuin ihanissa unissa ja on koko ajan samaa mieltä. Vaan se, että ne oikeesti on tosi erilaisia, saattavat potentiaalisesti olla toistensa mielestä välillä aika ärsyttäviäkin (…Eira…) mutta silti ne haluavat ja yrittävät tulla toimeen. Mulla on oikeassa maailmassakin lapsellinen unelma, että toista vois kuunnella, sietää ja lopulta tykätäkin siitä, vaikka se ajattelisi eri tavalla kuin itse ja vaikka sillä olisi eri tapa kommunikoida kuin itsellä. Itse en tätä utopistista unelmaani täytä, muttaaaah… 😀
Tarinanulkoisesti puhuen, olisi kiva valmentautua, varmaan monesta olisi. Veikkaan ettei olisi vaikeaa löytää testikappaleita 😀
-
Aii rauhallinen se Cozmina on kuin mikä, vaikka siinä onkin täysiveristä! Ei taisa Hopiavuoressa olla ihan hirveän montaa hahmoa, jotka voivat hevosiinsa tuolla tavalla luottaa. Tai jotka luottaisivat, vaikka voisivat. Kuulostaahan se kuitenkin ihanalta, loikoa hevosen lämpöisessä selässä sen syödessä… Kun on ensin laukattu pirteästi mutta hallitusti heinikossa. Toivottavasti vain ei tullut punkkeja. :DDD Vain niitä Otsonmäellä on enemmän kuin lehmiä, kanoja ja hevosia yhteensä. :DD
Tämä on rentouttava ja rauhallinen teksti, vaikka Nellyn ajatukset palaavatkin lopussa taas valmennusaiheeseen. Siitäkään ei tule nimittäin sellainen olo, että Nelly painisi asian kanssa ahdistuneena, vaan kunhan mietiskelee ja puntaroi. Ikään kuin ajatus kauheasti houkuttelisi, mutta tottakai realiteetit vähän hirvittävät! Mistä Nelly voi tietää, ettei Otsonmäellä kasva sellaisia hyviä ratsastajia, joista hän on huolissaan? Ja jos joku on oikeasti hyvä, hän käyttää joka tapauksessa vain Sen Yhden Ja Oikean Mentorinsa palveluita. (Seinäjoen lähellä on muuten huhujen mukaan myös sellainen talli, jossa voi oppia ratsastamaan. En henkilökohtaisesti tunne vielä ketään, joka vahvistaisi tämän huhun, mutta se voi olla tosi. Ratsastuskouluja on useita. Sen sijaan olen omin silmin nähnyt Tampereen suunnalla yhden ainoan ratsastustunnin. Jo sillä ainokaisella tunnilla asiakas todellakin sai rahalleen vastinetta ja oppilaita opetettiin ratsastamaan tosi tehokkaasti. Se ei tietenkään kerro mitään alueen kaikista ratsastuskouluista, mutta näytti ihan erilaiselta kuin meikäläisten touhu!)
Vähän mä unelmoin kyllä satunnaisista sellaisistakin valmennuksista, joihin saisi tulla muitakin osallistujia kuin npc-tuntilaisia.. 😀 Vaan älä koe velvollisuudeksesi mitään!
-
Jos välillä olen sanonut, että Hermanilla ei ole helppoa Eiran kanssa, niin ei varmaan ole pitkän päälle Typynkään kanssa. 🙂 Typy on käsittelyynsä nähden aika kiltti vauva, mutta sen isäntä voisi kyllä olla vähän tarkempi, pitkäjänteisempi ja määrätietoisempi. Mitähän tästä tulee, kun Typyn varikkotiimiin kuuluu liian huoleton isäntä ja 16-vuotias mopopoika. 😀
Vaan varmaotteiselta Herman vaikuttaa iästään huolimatta! Näkeehän sen jo siitä, miten rauhallisesti hän Typyä harjaa ja antaa sen vielä harjaakin nuuhkaista. Mistäs sen tietää, mistä noin nuori hevonen saa sätkyn ja mistä ei?
Mä luulen, että kun Hermania vain näkee tallilla, muiden suhtautuminen häneen muuttuu ihan luottavaiseksi. Inari nyt on aina vähän epäileväinen ja ihan eri asia, mutta eihän Inari sitä oikeasti päätä, kenen kanssa Eira saa olla ja kenen kanssa ei. Tai keitä Hopiavuoren hevostallilla käy. Ja voihan se olla, että se isosiskokin siitä lopulta lämpenee: hänhän yrittää vain suojella Eiraa.
Typy ainakin tykkäsi, kun joku viitsii pitää huolta ja viettää aikaa sen kanssa!
