Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Oppiipahan Eira kitisemään
”Mä en ikinä pääse ratsastamaan”, Eira marisi melkein maatessaan keittiön pöydän päällä.
Loin häneen huvittuneen katseen, mutten vastannut. Hän oli ratsastanut eilen. Ja toissapäivänä. Mutta ei varmaan kahteen viikkoon ennen sitä, vaikka tilaisuus olisi kyllä ollut joka päivä. Tänään hän oli antanut Uunon hoitajan ratsastaa, vaikka olisi voinut mennä itse. Jussia hän havitteli, kyllä minä tiesin.
”Vitsi kun olis toinenkin hevonen…” hän huokaisi, ”vois sillä sitten edes mennä… Kun Alma ja Inari ei voi ikinä jakaa… Vois olla vähä kevyempi se sit ku Uuno…”
Aivan niin kuin Eira ei olisi itse tuputtanut hevostaan aiemmin Alman ratsastettavaksi…
”No mutta kuule. Mullolis tossa toi kevyt hevoonen joka tarttis ratsastajaa justihin ny”, sanoin sen näköisenä kuin se muka tulisi juuri mieleeni.
Eiran silmät syttyivät. Hän ajatteli tietenkin, että Jussi. ”Ai”, hän yritti sanoa muina miehinä. ”Kyl mä voin sillä mennä. Vähä auttaa sua.”
”Joo, mee ihimehes. Sillei kauhiasti ookkaa ny taas ratsastettu. Sä voit itte hakia sen vaikka itte tupahan. Haluaksä että mä tuun vahtimahan?”
”Ei tartte!”Eira nousi heti ryminällä pöydän äärestä ja hyppäsi nopeasti kenkiinsä. Hän peilasi itseään eteisen peilistä ja kiinnitti hiuksensa uudelleen. Odotin, että hän saisi itsensä valmiiksi ja olisi jo lähdössä ovesta ulos ennen kuin puhuin taas.
”Kiitti Eira. Pasi tykkää kun sitäki joku vähä liikutteloo.”
”Pasi! Mä luulin et–”
”Ai? Mitä sä luulit?”
”Äh! Ei mitää!”Sinne meni Eira. Kuulin kiukkuiset askeleet kuistin portailla. Katselin ikkunasta, miten hän potki kiviä mennessään. Ei vain kehdannut Eira perääntyä enää, kun oli niin luullut Jussin saavansa ja heti suostunut. Aivan niin kuin minä päästäisin nuoria likkoja tapattamaan itseään isojen puoliveriorien sekaan. Ehkä sitten, kun olen itse vahtimassa ja Eira oppii hillitsemään hermonsa. Onhan Inarikin sillä mennyt välillä ihan hyvin. Hörppäsin kahvinlirun loppuun. Pakko se oli minunkin nousta ja mennä vaikka rehuhuone järjestelemään, niin että olisin paikalla jos Pasi vaikka keksisi jotain. Se saattoi nimittäin olla Jussia pienempi ja Eiran käsissä turvallisempi, mutta ei sekään ollut mikään suupala.
-
Kukaan ei halua saada kritiikkiä persoonastaan. Taiteestaan joo, koulutöistään, työstäänkin, joskus jopa käytöksestään, mutta ei ikinä omasta persoonastaan. Tottakai se tuntuu. Kun sitä saa, kaverit just alkaa usein sanomaan, että sen menetys, kun ei muka kestä sua: anna olla vaan. Ne tarkoittaa hyvää, niin Sakukin. Mutta miten ihmeessä muka annetaan olla vaan, kun joku toinen sanoo että sä olet ihmisenä jotenkin tosi vääränlainen? Mä en hitustakaan laske sitä Tiitukselle viaksi, kun hän sanoo vuoden jotenkin piilotelleen itseään. Niin mäkin olisin tehnyt, ja olenkin tehnyt, myös paljon pienemmistä asioista, koska mielummin vähäsen esitin jotain kun otin vastaan kritiikkiä mun persoonasta! Mähän vietin lapsuuteni Otsonmäellä… No, ainakin semmoisessa kunnassa joka on Otsonmäen oikean maailman vastine. 🙂 Ikinä en uskaltanut olla niin kuin Tiitus: en edes ajatella että nyt riittää. Vitsi kun mulla olisi jo toistakymmentä vuotta sitten ollut kirjallisuudessa tai edes telkkarissa tällainen Tiitus. Mä olisin tarvinnut sitä aivan kauheesti. Onneksi on nyt.
Otsonmäellä kasvaa joo Urhoja, mutta niin kasvaa Sakujakin. Urho ei mun mielestä enää ole edes tarinan pahin konna, vaan Rasmus. Kyllä sen kestää, jos joku ”vieras” ajattelee itsestä rumasti, mutta ai kun oma väkikin on sellaista. Tavallaan mä elättelen toivoa, että Urhosta tulisi uusi Rasmus Rasmuksen tilalle jonkin sattuman kautta. Sillä on suuri suu ja kova pää, eikä se siedä vääriksi katsomiaan asioita. On kuulkaa ihanaa olla samalla puolella ihmisen kanssa, joka on sellainen, vaikka en sellaista vastaan haluaisikaan joutua! Mä en ole varma vielä, miksi Urho olikin yhtäkkiä ihan normaalisti, mutta ostan kyllä sun tarinan siitä että se oli. Ei se saanut niin pahasti nenilleen, että olisi rauhoittunut. Voiko olla mahdollista, että se piti vaan Tiitusta jotenkin helppona kohteena ja luuserina ja kävi sen päälle niin kuin koiralaumoissa tapetaan kuolevat yksilöt? Ja sitten kun Tiituksellakin oli kynnet ja hampaat, se jätettiin rauhaan, kun se ei olekaan heikko kuoleva yksilö? Sitäkin olen nähnyt varsinkin teinien kesken. :DD Vai mistä tämä uusi kunnioitus kumpusi? Vai näytteleekö Urho..? Ehkä joku kerta saadaan selville. 😀
…tietysti me ollaan sekaisin onnesta kun Tiitus sanoi että Hello on sen poikaystävä. Ai ketkä me? No Hello ja mä.
Hello on aina kiinnostunut ihmisistä, jotka tietää ja osaa jotain jostain semmosesta, mistä se ei osaa mitään. Se on perinyt sen multa. 😀 Hello yrittää ymmärtää, mutta mä pikemminkin keräilen nippelitietoa. Mä tiedän esimerkiksi, mitä on punsselit, puslat ja poijut, vaikka en ole sen paremmin hopeaseppä, mekaanikko kuin veneilijäkään. Nyt mä olen keräillyt sanat tekniikkatikkaat ja donitsi, ja käynyt vimmatusti läpi mun tuntemia ihmisiä että mulla olisi joku konsultoitavana Hellon viikonlopun tarinoihin. :DD Mutta kun ei ole. Niin varautukaa asiavirheisiin. :DD Mulla on sellainen vamma etten opi googlettamalla, vaan mulle pitää selittää. :DD
Sait muuten kehuja dialogista, joten en kehu sitä enää uudestaan vaikka olen siitä samaa mieltä. Pidän vaan nopeasti O-re-sa-man kielikoulua parin lauseen verran, koska taas kerran, nyt sun kannattaa kehittää vahvuuksiasi vielä eteenpäin, kun luonnollisesta dialogista on tulossa sun tavaramerkki.
”Repliikki”, sanoi tyyppi. (Tämän osaat.)
”Repliikki!” huusi tyyppi. (Tiedät, ettei pistettä merkitä repliikkiin, mutta huutomerkit, kolme pistettä ja kysymysmerkki voidaan merkitä. Vaikka ne merkittäisiin, johtolause alkaa pienellä.)
Sit vielä semmonen kombo, jota ei opeteta koulussa koska se on liian vaikea lukiolaisille:
”Repliikki.” Toiminnan kuvaus. ”Toinen repliikki.” (Tässä ei kuvata sitä, miten tyyppi sanoo, vaan jotain muuta, mitä hän tekee. Silloin toiminnan kuvaus on oma virkkeensä. Esimerkkejä:
”Tiitus”, marmatti Hello, ”sä söit taas kaiken pitsan!” <- kuvaa sanomista, ei ole oma virkkeensä "Tiitus." Hello kaivoi nenää. "Sä söit taas kaiken pitsan!" <- kerto joo myös kuka puhuu, mutta ei kuvaa sanomista, vaan jotain muuta toimintaa ja on siksi oma virkkeensä.) -
Ei se ole helppoa olla sellainen kuin Sebastian ainakin nyt aluksi on ollut. 😀 Mä pystyn ymmärtämään nämä ajatukset, joita hänen päässään pyörii. Sen, että en mä nyt tonne voi mennä kun noi on niin paljon fiksumpia/parempia/mielenkiintosempia/mitä ikinä kuin mä. Sitähän Sebastian tuumii, kun kentällä on jo joku ratsastaja. Eikä sitten mene. En mäkään menisi! Mitä asiaa mulla sinne olisi, varsinkaan just jonkun ison työhevosen kanssa tielle? Haluaisin kuitenkin uskoa, että jos osaisin ratsastaa niin hyvin kuin olen ymmärtänyt Sebastianin osaavan, olisin voinut edes empiä, että menenkö. Toinen, mitä hänen päässään nyt pyörii, on että nyt pian tapahtuu katastrofi, eli tässä Skotti karkaa. Ihan sama, että sellaista katastrofia ei voisi oikeasti oikein mitenkään päin sattua. Ihan sama, että hän oikeastaan osaisi järjellään päätellä itsekin, ettei se Skotti pitkälle pötkisi, vaan korkeintaan kaivamaan mansikkamaalle. Mutta kun mitä jos se siltikin karkaisi vaan? Ja kolmas ajatus on, että Sebastianille itselleen käy jotain: kaikki on hänen syytään, Skotin karkaaminenkin, ja seuraukset siitä ovat hänen päässään tosi tosi liioitellut. Tottakai hänet nakattaisiin pihalle. 😀 Tottakai rangaistuksena on myös kuolema. 😀 Joskus mun ajatukset menevät samanlaisia ratoja. Nuorempana enemmän, nykyisin vähemmän.
Samastun myös niin kauheasti tohon Noan kanssa jutteluun. Olet esitellyt lukijalle aiemmin, että Sebastian ei muista nimiä ja vieraille jutteleminen on vähän vaikeaa, mutta aina vain me tietenkin kaivataan siitä konkreettisia esimerkkejä. Hyvä, että hän kaikesta huolimatta joutuu olemaan sosiaalinen: eihän hän muuten ikinä verkostoituisi tallilla. Ihan vähän olet hipaissut aiheen taustojakin. Tässä mä näen kuitenkin jotain toivoa tulevaisuuden suhteen. :DD Ei ne kaikki hopiavuorelaiset olekaan niin kovaäänisiä kuin Hello tai räiskähteleviä kuin Eira: osan kanssa voi tulla ihan juttuunkin kun ne eivät heti tunnu ahdistavilta. Noassa, ja hänen lisäkseen ainakin Matildassa ja Inarissa olisi Sebastianille varmaan sellaisia kaverikandidaatteja, joiden kautta olisi turvallisempaa verkostoitua vähän muidenkin kanssa. Ainakin mua, jos tulisin uutena yhtäkkiä paikalle, ne taitaisivat jännittää yhtäkkiä ajateltuna kaikista vähiten.
Mä taidan olla jotenkin paha ihminen. 😀 Jos olisin itse Hopiavuoressa, ensimmäinen millä kuvailisin Noaa tuolla tavalla ajatuksissani olisi, että se on se tyyppi jolla on se jalka, eikä se kuusimetrinen tyyppi. (No, jos nyt reiluja ollaan niin Noa on kyllä aika paljon mua lyhyempi myös, niin siksikään se ei herättäisi mun huomiota kuusimetrisenä…) Kerran yliopistolla mun piti sanoa jotain yhdestä naisesta, jolla oli kans tosi silmiinpistävä ominaisuus, mutta kun ääneen puhuin niin tajusin sentään etten mä voi sanoa että se on se, jolla on se semmonen ominaisuus, vaikka kaikki tietenkin olis heti tunnistaneet sen parhaiten sen perusteella. Piti kuvailla sitä aika kauan sitten muilla jutuilla. Miksköhän ne muut jutut oli enemmän OK, vaikka silloinkin kuvailin sen ulkonäköä? 😀 Jotain mäkin oon kai sitten sosiaalisista normeista oppinut, kun käsitän yleensä mitä tämmöstä voi sanoa ääneen. Mutta itsekseni kyllä ajattelen aina niitä silmiinpistävimpiä ominaisuuksia, joita en vaan sano ääneen.
-
Onko kissat oikeasti noin paljon hankalampia, vaikeampia ja ärsyttävämpiä kuin koirat? :DD Mulla ei ole koskaan ollut kissaa, mutta nyt mulla on kolme koiraa ja äiti pitää kenneliä. Vaikka menisin äidin luo mun lauman kanssa, meidän yhdistetystä koiralaumastakaan ei ole noin paljon harmia. Jos kissat ovat oikeasti noin hankalia, miksei kaikilla sitten ole vain koiraa? :DD Mä olen luullut, että kissat olisivat jopa helpompia. Sen kun antaa ruokaa, kynsimäpaikan ja pitää niiden vessan siistinä, ja tietenkin asianmukaisesti leikkauttaa ennen kuin just kolli oppii mouruamaan! Vähän leikkii kissan kanssa ja hoivaa. Mutta mistäs mä tedän, kun mulla ei ole koskaan ollut kissaa.
Koirista ei ole vaivaa. 🙂 Aina kun joku pysäyttää mut ja lauman ja ihastelee, jostain syystä tulee kyllä aina varsinkin vanhoille ihmisille sanottua, että on niistä iloa, mutta on vaivaakin. Miksiköhän mä niin sanon? Varmaan siksi, että vaikuttaisin sellaiselta, joka huolehtii lemmikeistään asianmukaisesti. En mä oikeasti ole sitä mieltä! Ei mulle ole ”vaivaa” kun mä seikkailen lenkillä ja ne tulee mukaan, tai kun menen koirapuistoon juttelemaan kavereille ja ne tulee mukaan! Onkohan tässäkin tekstissä samaa liioittelun makua kun siinä, kun mä sanon, että on mun koirista vaivaakin? 😀
-
Taas ehkä vähän hymyilin kun Hello on ”se pörröinen” 😀 Hellon asennekin menee ihan nappiin, kun hän kyselee, että mitä sitä turhaan nyt Uunon kanssa jännittämään.
Uuno taitaa tuntua Almasta ihan turvalliselta ratsulta, jos tippumismahdollisuudet ovat hänestä vähäiset ja selässä on mukavaa. Suurimmalta huolelta tuntuukin nyt se, että hän on Eiran ja Inarin arvostelevien silmien alla. Vaan eipä Alman tarvitsisi tytöistäkään huolta kantaa. Ei kumpikaan heistä ole mikään malliratsastaja, ja mitäpä ihan huikeilla gp-kouluratsastustaidoilla Uunon kanssa tekisikään? 😀 Ehkä se pullero on parhaimmillaan just maastossa.
Ja leipäähän se on aina vailla se Uuno :DDD
-
Voi ääh, mä niin samastun suurimpaan osaan Sebastianin juttuja tässä tarinassa. Mulla on itsellä toi ihan sama, että ylianalysoin öisin kaikkea mitä oon tehnyt ja sanonut, ja niin kuin Sebastian kertoi, se ralli ei tarvi edes mitään negatiivista ajatusta alkaakseen! Ja sitä ei voi lopettaa. Aivot vaan syöttää lisää kamaa, mitä päivän aikana oonkin tehnyt väärin, ja jos sattuu joku kerta loppumaan virheet kesken, niin sitten ne muistuttelee että kun siellä ala-asteen kolmosluokalla kerran sanoit sillä tavalla sille ja sille, muistatko. Sehän on tosi huonon itsetunnon merkki.
Ja mistä se huono itsetunto sitten tulee? Aika usein siitä, mistä Sebastianillakin — ja mulla. Kun muut tarpeeksi lyttää ja hokee samoja asioita, lopuksi sitä itsekin tavallaan alkaa uskoa, että on jotenkin huono. Itsekin tiedostan ihan hyvin, että mä olen ihan älykäs, mutta silti tosi usein mun aivoissa kiertää ajatuksia siitä, miten aina sanon vaan typeriä asioita jotka ei kiinnosta ketään. Viimeyönä mä menin nukkumaan ja tulin ajatelleeksi kunniamerkkiä, jonka tein eilen, ja olin ihan tyytyväinen. Tunnin päästä olinkin ajatellut itseni siihen tilaan, että olen tehnyt ruman merkin, ja mun pitäisi äkkiä tulla tänne kertomaan teille että se on niin ruma siksi että mulla on reuma, enkä mä vaan millään saa piirrettyä tasaisia suoria kirjaimia vaikka kuinka yritän, ja silti haluan käsin kirjottaa, antakaa anteeks, älkää vihatko mua, en mä edes kuvittele että se on hieno! Niin pienenkin asian kanssa voi ihminen valvoa. Sebastianin tila on tasan tuttu mulle. 😀 Mutta koko ajan paremmin sellaisen kanssa pärjää. Sitä oppii sanomaan itselleen että no niin, eiköhän nyt ole kuitenkin kyse aika pienestä asiasta.
Sitten Sebastianin ajatukset alkavat pyöriä eri ratoja kuin mun. Mä en koskaan ole palannut siihen, kun joku tekee mulle väärin. Sebastianilla taitaa olla rankempaa ylianalyysiensä kanssa kuitenkin, koska se analysoi myös muiden käytöstä kuin omaansa. Silloin sillä on monin verroin murehdittavaa. Myös ajatus Sebastianin pehmokoirasta saa mut surulliseksi hänen puolestaan. Jotenkin sen kanssa hän vaikuttaa jopa yksinäisemmältä kuin ilman. Ihan niin kuin Sebastiankin olisi yksi niistä, joilla ei oikeasti ole yhtään sellasta lihaa ja verta olevaa ihmistä, jolle voisi kunnolla puhua.
Pitää kirjottaa siitä, mikä mielenpäällä pyörii, eikä laskea paljonko tulee hassuja juttuja ja paljonko angstia. Ainakin mä pääsen ajatuksistani vaan sillä tavalla, että kirjotan. Muiden talleilla olen laskenut, että varmasti kirjotan positiivista enemmän kuin negatiivista, ja varmasti hevosesta enemmän kuin hahmosta. Mutta täällä me ei ajatella kyllä niin, koska ei sellasella ole yhtään mitään väliä. 😀
-
Kaikki on sallittua, muttei pakollista. 🙂 Yökylästäkin voi kertoa mitä haluaa, tai olla kertomatta. Myös ropemahdollisuus on, mutta suosittelen siinä tapauksessa pitämään pelit lyhyinä että ne saadaan loppuunkin. Ei siis kannata koko porukan pelata koko yökyläjutusta, vaan kannattaa rajata peli kestämään vaikka yhden paskahousuerän tai muun leikin/pelin/tilanteen ajan, niin sekä aika että osallistujat rajautuu järkevämmiksi. Voi myös kirjotella tarinaa vastauksena muiden juttuihin ja jäädä sillä tavalla pallottelemaan vähän ropea vapaammin. Tai ihan mitä tahansa haluaa. Ei ole pakko siis tehdä yhtä taideteosta kaikesta, vaan voi tehdä monta pienempääkin.
-
En nyt ole ihan varma että miten kestän tämän. :DD Tämä on niin söpö ja ihastuttava runo. Runoissa on musta jotain taikaa: varsinkin siis niissä, jotka eivät ole vanhoja suomalaisia perinnerunoja ja kuvaa jotain hitsin joutsenen lentoa ja väräjöiviä koivunlehtiä, vaan jotain spesifimpää. Jos mut laitettaisiin kirjoittamaan runo, heittelisin kyniä seinille niin kuin kakarana Commodoren ja Nintendon ohjaimia, kun en vaan osannut. Kerran peruskoulussa kaikkien olikin pakko kirjoittaa runo, että pääsi äikästä läpi. Mä kirjoitin yhden neljäsäkeisen säkeistön, joka oli lintuaiheinen ja sisälsi rumia sanoja. Läpi pääsin, mutta jälki-istunnon kanssa. Sen jälkeen en olekaan runoillut. Mä en käsitä, miten runoja muka vain ”tehdään”: miten niin tehdään!! Eikö ne vain tulekaan jostain? Kirjoittaminen ja viulunsoitto saattaa olla ihan opeteltavissa olevia taitoja, mutta eihän runous ole? Se on joku mystinen salataide. Mulla ei olisi ikinä pokkaa julkaista tällä tavalla yhtään mitään runoa! Vau!
-
Mä olen lukenut niin monta eroa, ja tämä on erilainen kuin muut: tästä puuttuu maailmanloppu. Ei se helppoa ole tässäkään. Mutta Camilla uskoo eronjälkeiseen elämään. Hän on ollut menevä, ja vaikka kaverit ovatkin vähän jääneet, ihan kuin hän uskoisi, että uusia löytyy tai vanhat palaavat, ja sitäpaitsi Hopiavuoressa on jonkinlaista liikehdintää. Ja sinnehän voi mennä vähän niin kuin mökille. 😀 Vielä pari vuotta sitten mulle olisi ollut tosi outo ajatus, että joku menee vapaapäivänään työpaikalleen ihan vaan olemaan, mutta eipä vain enää. Kun pääsi oman alan hommiin, joista oikeasti tykkää, ja jossa käy samanlaisia ihmisiä kuin mä, niin kyllä niiden kanssa ihan hengailisikin. Vaikka en mä kokeita kyllä istuisi korjaamassa ilta toisensa perään ilman palkkaa!! :DD Mutta oikeasti: elämä jatkuu lopulta. Tämä taitaa olla ensimmäinen lukemani ero, jossa se on selvää, vaikka surettaa. Jopa mun vellomisesta tykkäävä mieleni pitää vaihtelusta: siitä, että joku keksii kertoa tällaisen tutun sadun uudella tavalla!
Olet saanut jo palautetta yksityiskohtiin keskittyvästä kerrontatavasta ja hiotuista ilmaisuista, ja niistä tällä kertaa olisin ensimmäisenä kehunut myös. Mutta kun se on tehty jo, puhutaan toisesta esiin nousevasta jutusta: Camillan hahmosta. Tämä ja edellinen tekstisi ovat tuoneet tosi paljon lisää hahmoon. Jokainen hahmo aloittaa tällaisen pitkän tarinan luonnoksena tai parhaassa tapauksessa karikatyyrinä, ja kehittyy sitten kokonaisemmaksi tarina tarinalta. Nyt olet kuitenkin parilla tarinalla saanut vietyä Camillan jo ihan tosi pitkälle. Jäänkin odottamaan, puhuuko hän muille. Hän on toki sanonut vuorosanoja jo aiemmin, mutta silloin hän oli paljon aikaisempi ja jäykempi versio itsestään. Muiden on helppo lähestyä häntä hevosasioiden merkeissä ja kirjoittaa hänet tarinoihinsa tallityöntekijän ominaisuudessa, mutta ihan vain ihmisenä emme taida Camillaa vielä kauheasti tuntea. Ajatuksia on nyt nähty, mutta ainakin itse tarvin nimen omaan sitä kommunikoinnin kuvausta aina ennen kuin uskallan yrittää kirjoittaa oman versioni hahmosta. Camillassa toki on jo monta sellaista piirrettä, joihin tarttua, mutta osa saattaa olla ihan itse kuvittelemiani. Jos minun täytyisi nyt jatkaa tästä ja kirjoittaa hänet aloittamassa keskustelua kuistilla, sijoittaisin hänet pihatuoliin selkä suorana, aluksi selkänojaan nojaamatta ja sitten rentoutumaan: pitämään kahvikuppia sylissään ihan kahdella kädellä, hymyttömänä, katsomaan lähinnä kahviin puhuessaan ja vain vilkaisemaan välillä puhekumppaniaan. En osaisi yhtäkkiä kyllä aavistaakaan, mistä hän puhuisi, ja miten hän liittyisi keskusteluun, vai täytyisikö hänet liittää.
-
Tämä on taas yksi niistä teksteistä, joihin en osaa itse samastua kun olen aina elänyt niiiin eri maailmassa kuin Jitta seurustelun suhteen. Taidan olla aivan sairaan vanhanaikaista lajia. Aloin itse olla tosi nuorena, vain ihan vähän Jittaa vanhempana, mun tyttöystävän kanssa, ja se suhde kesti vuosikymmenen. Koko sinä aikana mulla ei ollut silmää kenellekään muulle, jos nyt ei sellaisia normaaleja satunnaisia ihastumisia laskettu, mutta eihän ne nyt tervettä suhdetta hetkauta mihinkään suuntaan. Mulle tämä seurustelukuvio on ajatuksena niin vieras. Näiden suhde kesti jotain vartin! Miksi nämä edes päätyivät yhteen, kun Jitta ei niin poikaystävästä piitannutkaan? Siis että hän ei edes ihastu varsinaisesti kehenkään toiseen, tai mikään ei muutu. Ehkä rakkaus vain loppui? Mutta miten se ehtii vartissa sekä alkamaan että loppumaan? Toisaalta eihän Jitan ikäiset ota seurustelua aina niin tosissaan. 😀 Mulla taitaa olla vain niiiiiiin eri käsitys Jitan kanssa siitä, mitä rakkaus on.
Se mun käsitys vesittää tämän tekstin lukemisen multa kuvailunkin kannalta. Mä näen, että olet aivan tosi taitavasti luonut tähän haikean tunnelman, ja tunnelmaltaan tämä taitaa olla syvällisin tekstisi tähän asti. Olet tehnyt tosi hienoa työtä. Jokainen yksityiskohta on kaunis. Näyttää siltä, että olet panostanut tähän tosi paljon. Ja samalla en voi antautua fiilistelemään noin kauniisti suhdetta, joka ei täytä ollenkaan mun omaa käsitystäni rakkaudesta! Mä pidän lukijana hitaudesta. Jos olisit tarinasta toiseen kertonut ihastuksesta ja suhteen hitaasta etenemisestä, sitten ongelmista ja salailusta ja kuljettanut mua viikosta ja kuukaudesta ja parhaassa tapauksessa vuodesta toiseen Jitan suhteen mukana, asia olisi ollut ihan eri. Tämä on niin tosi kaunis pätkä, että jos olisin sillä tavalla saanut uskoa ja eläytyä tähän tarinaan jo ennemmin, tämä olisi potentiaalisesti saanut mut haikeaksi päiväkausiksi. Mutta kun eeeei, tämä vanha kääpä menee pilaamaan näin tosi hienon tekstin itseltään olemalla näin superkonservatiivinen. Harmi.
Mutta sen tästä tekstistä näkee, että sulla on ollut mukavaa kirjoittaa tätä. Jos tekstiä pakottaa itsestään ulos, siihen jää sellainen väkinäinen tuntu. Tässä sitä ei ole kyllä yhtään! Ihan kuin tämä teksti olisi virrannut vain, ihan rennosti ja itsestään!
-
Mitähän Hopiavuoren Jake meinaa, kun kuulee, millainen Jake Almalla on! 😀
Uuno tuskin panisi pahakseen ratsastustakaan, eivätkä kai likatkaan kun joku heitä taitavampi ratsastaa heidän hevosellaan. Iso ja raskaasti liikuteltavahan se hevonen on, mutta sen verran hyväntahtoinen kaveri, että kyllä sen kanssa helposti selviytyy.
Voi Alma — takuuvarmasti hän joskus suututtaa Eiran, koska niinhän kaikki! 😀 Toivottavasti sellaisena päivänä joku muistaa tulla kertomaan hänelle, että Eira on aika usein vähän sellainen. Vaikka tyytyväiseltähän Eira tällä hetkellä vaikuttaa, ja höpöttelystään päätellen piti Almaakin mukavana tyyppinä.
Ai että, vai näki Alma pörröisen näköisen jätkän. :DDD Mulla on vahva aavistus tietenkin siitä, että kenet, mutta ai kuinka hyvän kuvauksen valitsit. Muutenkin otit taas hyvin mukaan niin Sebastianin kuin Eirankin!
-
Sebastian-reppana. Aluksi ajattelin, että Skotti taitaa olla hänelle siinä mielessä huono, että hän on tavannut käsitellä taitavampia hevosia ennen, vaikka tottahan Skotista ystäväksi onkin! Nyt olenkin ehkä jo vähän sitä mieltä, että Skotti onkin juuri nyt paras ratsu hänelle, eikä Hellokaan huono vaihtoehto hänen hoitohevosensa omistajaksi. En keksi paljoa, mitä Skotin kanssa voisi sattua, ja Sebastian tarvitsee varmaan muutamia hyviä kokemuksia päästäkseen epävarmuudestaan. Ehkei Skotti ole välkky, mutta ainakin sen kanssa uskaltaa vaeltaa vaikka mihin. Ja jos joskus sattuisikin joku moka, vaikka eksyminen, sen kun Sebastian soittaisi puhelimella apujoukkoja, eikä edes Hello pitäisi koko tapausta oikein minään. Hellon mielestä asiat eivät ole niin justiinsa, niin kuin Sebastiankin on jo huomannut. 😀
Tässä Sebastianilla on jännän dramaattinen ajatusmaailma. 😀 Että ihan pitää todistaa uudella tallilla kykynsä, tai käy jotain kamalaa. On annettava Hellolle näyttöjä, että hän uskaltaa lainata hevostaan. On pakko onnistua. Ei yhtään stressaavampi tilanne! Onneksi Sebastianin määritelmä onnistumisesta taisi olla aika realistinen. Vitsi jos hän olisi luullut, että hänen pitäisi jotenkin vaikka esitellä kouluratsastusosaamistaan, ja olisi sitten ahdistunut siitäkin, kun Skotti ei osaa auttaa siinä hommassa yhtään. Sama dramaattisuus näkyy putoamis- ja luunkatkomisajatuksissa. Ei kai Hellon mieleen edes tule, että kukaan voisi oikeastaan pudota Skotin selästä pahemmin kuin nukahtamalla ja luistamalla alas!
Mä elättelen toivoa, että joku lähtee opettamaan Sebastianille ainakin Jätinhautuumaan lenkin, joka muuten on sama kuin avajaismaastossa menty. Sen luulisi olevan yleisimmin vaelleltu reitti, kun se on niin helppo ja pyörii koko ajan lähellä tallia.
-
Mä tiedän kyllä, mikä juttu mulla on Tiitukseen, kun mä otan niin raskaasti aina kun sillä on jokin ongelma. Mä olen niin tosi rakastunut siihen: kiitos Hello tästä. Kun omia hahmojani haluan retuuttaa, heitellä kivillä ja rääkätä, niin Tiitusta taas kerran tekisi mieli suojella vaan. Viiiiitsiiiit miten taas kerran tekisi mieli kirjoittaa Hello lukemaan sen ajatuksia ja ymmärtämään heti, mikä sen on! Mutta kun ei. Mun Helloni on paukapää. Ei se yleensä ymmärrä vielä noin pienestä. Sitä paitsi kyllä mä nyt sen ymmärrän, että jos mä hellästi poimin kaikki ongelmat pienen Tiituksen polulta pois, ei jää enää mitään kerrottavaa jäljelle! Sitähän tarina on, että on ongelma, joka täytyy ratkaista. Ja lukijalle (varsinkin mulle!!) on yhtä suuri palkkio kuin Tiitukselle itselleen, kun ongelma lopulta ratkeaa. Sitten voidaan taas nautiskella ja fiilistellä — ennen kuin ilmenee uusi seikkailu tai ongelma ja taas mun tekisi mieli Tiitusta auttaa. 😀
Vaikka mä olen alusta asti fanittanut ihan hulluna Tiitusta ja Helloa, musta on ihanaa, ettet antanut periksi saman tien ja kirjoittanut että kaikki on nyt ookoo, ja että ei Hellon jutut haittaa yhtään. Tottakai ne haittaa!! Vitsi jos mä yrittäisin kertoa mun seurustelukumppanille jotain vaikeaa, joka painaa mun mieltä, ja toinen nauraisi. Vaikka saattaisin ymmärtää, että se on joku stressireaktio, aivan surkealtahan se silti tuntuisi. Varmaan se tästä jutusta yhtenä tekijänä niin mielenkiintoisen ja hyvän musta tekeekin, että nämä sällit eivät ole täydellisiä, ja tietävät sen itsekin. Eivät pidä itseään, eivätkä edes toisiaan ihan täydellisinä. Mä uskon niihin ja niiden juttuun siksi, että ne eivät silti pidä toistensa epätäydellisyyksiä mitenkään varsinaisina virheinä. Tiituskaan ei nyt suoranaisesti ole sitä mieltä, että Hello on persoonana syvältä. Hellossa on vain piirre, joka on aika syvältä. Niinhän se on oikeissa ihmisissäkin. Tai ainakin mulla on. En mä sitten tiedä, onko mussa joku vika kun varsinkin ne, joita rakastan, ärsyttävät mua välillä aivan suunnattomasti. :DD
Silläkin pidät mua koukussa tähän, että aina jää toivoa. Mulla on turvallinen olo lukea, kun mä aina jään siihen uskoon, että eiköhän asiat lopulta selviä. Tuossa lopussakin alleviivaat Tiituksen ajatuksilla, että tavallaan hän olisi halunnut jäädä. Ja että pitäisi jutella Hellolle kämpällä nyhjäämisestä: tulee siis uusia tapaamisia ja keskusteluja, vaikka Tiituksella on ääliö poikaystävä. …joo joo on Hellossakin hyviä puolia, mutta sitä uskaltaa parjata näin kun se on mun. :DD
Ai niin ja olen ennenkin sanonut, mutta kirjotat Hellon niin ä-lyt-tö-män hyvin!
-
Noni, nyt, jes, näin kuuluu otsikoida. 😀 Voisin jaaritella samat jutut kuin viimeksi sananlaskuista, mutta sen lisäksi tässä on nyt jo kaksi samanlaista otsikkoa. Ei mitään paineita, mutta arvaa odotanko kolmattakin samanlaista. 😀
Tästä tekstistä tulee mieleen se amerikkalainen(ko?) ilmiö, jossa aikuiset ihmiset kokoontuvat lukemaan toisilleen ääneen omia noloja päiväkirjamerkintöjään teinivuosiltaan. Tarkoitus on, että yksi lukee ja tekee pellen teini-ikäisestä itsestään ja muut nauravat. Kerrontatavasta ja itseironisista kommenteista se samanhenkisyys sen genren kanssa tulee. Ensimmäisellä lukukerralla en ollut edes pahoillani Sebastianin puolesta, vaan suhtauduin tähän ihan niin kuin sellaisiin päiväkirjanlukemisiin. Että nyt kuuluu nauraa teini-Sebelle Sebastianin kanssa.
Mutta sitten mun silmiin osui se kohta, jossa Sebastian kertoo jutelleensa muille herkemmin vielä tuolloin. Kun bongasin ja käsitin sen, musta alkoi tuntua tosi pahalta lukea uudelleen, miten Sebastian-raukka yritti itsensä oikein siistiksi laittaa ja hermoili, kuinka sitten menisi kysymään siltä tytöltä. Aloin lukea koko tekstiä eri tavalla: että se on niin itseironinen siksi, ettei Sebastian pystyisi sitä muulla tavalla kertomaan, kun taitaa vieläkin muistaa tapahtuman aina välillä. Ei huvittanut enää yhtään.
Moni on sitä mieltä, että yläasteella on kauheinta, mutta on se vain lukiokin tosi monelle rankka paikka.
-
Minä en nyt komppaa sataprosenttisesti, vaan sanotaanko yhdeksänkymmentäseitsemänprosenttisesti. 😀 Anna kun selitän.
Olet menossa tosi lujaa nyt oikeaan suuntaan yksityiskohtinesi. Jos olisit joku muu, en sparraisi sinua yksityiskohdista, koska nyt puhutaan niin hienonhienoista supernörttiasioista, etteivät sellaiset kosketa ihan jokaisen kuolevaisen elämää. Olet nyt jo niin pitkällä, että kannattaa kehittää sitä, missä olet erityisen hyvä: eli nyt sitä yksityiskohtien kautta kuvailua.
Aurinko porotti ja hiki virtasi. Lopeta siihen tai keksi lisää yksityiskohtia: anna lukijan päätellä että olo on tukala.
Kerro Joonaksen silmien välisestä rypystä ja lisää pari muuta juonnetta: anna lukijan oivaltaa keskittyminen, älä kerro.
Martin etujalat potkuttavat. Anna minun päätellä, että se on innokas ja energinen. Jos epäilet, etten pysty päättelemään, lisää vielä hännän heilautus tai joku muu yksityiskohta.
Martti laskee turpaansa ja hengähtää. Lopeta siihen. Päättelemme että kyse on rentoutumisesta.
Päättelen, että kyse on kuumumisesta, kun kuvaat käytöstä.
Ja niin edelleen. Tämä ei tarkoita, että jokainen näistä jutuista jotenkin ”pitäisi korjata”, koska kyse ei ole ollenkaan mistään virheestä, vaan tyylin hiomisesta hienostuneemmaksi. Nyt selostat kaiken kahteen kertaan ja viet päättelyn ilon. Joskus se on ihan paikallaan! Ei lukija jaksa loputtomasti arvoituksia, tai tekstistä tulee raskasta. Mutta anna lukijan päätellä kaikkein ilmiselvimmät jutut itse! Esimerkiksi melkein jokainen ihminen osaa tunnistaa keskittyneen ilmeen ja melkein jokainen hevosihminen innokkaan hevosen kuvailun perusteella. Se, että antaa lukijan päätellä jotain itse aina välillä, on keino, jolla sitoutat hänet lukemaan tekstiäsi loppuun, eikä lukija edes tiedosta, miksi hän haluaa sen lukea! Arvoituksia olisi liikaa, jos muuttaisit nämä kaikki, mutta sopivasti, jos muuttaisit vaikka kolme.Murteesta olet suotta huolissasi, se menee tosi hienosti ja ai miten ihailen tätä asiaan panostamistasi! Vieras murre on käsittämättömän vaikeaa etenkin kirjoittaa! Tämän hetken Eetusi puhuu niin kuin hänellä olisi vaimo Tampereen suunnalta ja sitä kautta puheeseen olisi valunut iiihan pikkasen vaimon tamperelaisuuksia. Pohjalaiseksi sen silti heti mieltäisi, eikä miksikään muuksi. Ihan nappisuoritus. 😀
Yksityiskohdista olet jo saanut kehuja, ja siis niitä minäkin pidän tämän tarinan yhtenä ansiona. Toinen, jota ei vielä ole mainittu, on järjestelmällinen kertojasi. Kertoja kallistuu kaikkitietävän puolelle ja näkee ajatuksia ja tietää enemmän kuin hahmot, mutta ei silti havaitse kaikkea. Se on järjestelmällisesti samanlainen koko tarinan alusta loppuun saakka. Havaintonsa se tekee osin ylhäältäpäin ja osin vähän Joonaksen silmien läpi, mutta rauhallisesti koko ajan kaikkitietävyyden janalla samassa kohdassa leijuskellen. Mulle ulkopuoliset kertojat ovat aina vaikeita kirjoittaa, koska en käsitä, mitä ne oikeastaan ovat. Ne havainnoivat kuin ihmiset, joten onko niillä persoona?? Ajattelen niitä liikaa. En tiedä, kuinka tarkasti olet tätä miettinyt vai tuleeko tämä sulta jotenkin ”automaattisesti”, mutta jos olet tietoisia kertojahiontoja tässä tehnyt, niin jaa ihmeessä viisauttasi minunlaisilleni sivistymättömille.
Vielä kolmas ja mainitsematon juttu, josta ansaitset kehuja tämän tarinan takia, on lähestymistapasi osista kokonaisuuteen. Aloitat esittelemällä miljöön, mikä toimii, mutta sitten viet lukijaa koko ajan yksityiskohdista kohti kokonaisuutta. Puskutuksesta kohti treenaavaa hevosta, esteestä kohti rataa, avusta kohti pyydettävää tehtävää ja niin edelleen. Jos sen tekee kerran, se voi olla vahinko, eikä se kiinnitä huomiota. Nyt kun teet sitä koko ajan, se tuo tähän tosi viimeistellyn ja mietityn tunnun.
Jos sinulla on joskus aikaa, vertaa tätä johonkin randomiin ratsastustarinaan, jonka kirjoitit joulun aikoihin. Ero on nähtävissä selvästi, ja menet koko ajan parempaan suuntaan ja lujaa.
-
Kyllä uusi paikka, uudet hevoset ja ihmiset aina ovat vähän vaikea juttu! Samastun kyllä Alman jännitykseen ja hermostukseen! Sen sijaan vaatekriisi on ollut mulle aina vaikea ymmärtää. 😀 Mun kihlattu oli sen sortin flikka myös, että sillä oli aivan hirveä määrä vaatteita, eikä ikinä mitään päällepantavaa, ja tiukoin sanankääntein se mua varoitteli, jos erehdyin millään ilmeellä näyttämään kuinka se sen kolmen samanlaisen t-paidan väliltä valitseminen mua aina ärsytti! ”Sullahan on jo tommonen”, taisin jossain vaatekaupassakin sanoa, ja sieltä tuli että ”no eihän ole, ei ole ihan samanlaista tämmöstä!”
Inari on mukava ja rauhallinen flikka, joka jakaa mielellään hevosensa ja tulee yleensä ihmisten kanssa toimeen. Varmaan oli hyvää onnea, että hän oli Almaa aluksi vähän opastamassa, eikä siskonsa Eira! Vaikka uskon Eiran samastuvan Inaria paremmin kaiken maailman vaatekriiseihin, hevosten suhteen Eira on kyllä varmasti Inaria tietämättömämpi, ja ehkä jopa ihan aavistuksen mustasukkainenkin omastaan. Vaikka yhdessä tytöt ovat isänsä kanssa neuvotelleet, että hoitaja olisi pelkästään hyvä asia! Mutta Eiraa pitääkin vain oppia käsittelemään. 🙂 Eiköhän Alma välkyn oloisena ihmisenä opi.
Mustakin on hienoa, miten otat huomioon heppojen persoonat tässä. Toinen juttu, mistä jo ekalla lukukerralla tykkäsin kauheasti, on tämä sanavalinta:
sehän melkein kiilsi kuin tähti -
Eeeei apuva. Säikähdin jo sinun kommenttiasi spinnareissa ja nyt säikähdin tämän alkua vielä enemmän. Se, mitä sanoin tyylistä ja korkealentoisuudesta, ei ollut mikään piilotettu kritiikki. Älä suotta sitä muuta, mikä on jo hyvin ja omaleimaista, vaan kehitä sitä eteenpäin. Tämän tarinan alku oli ekalla lukukerralla niin kuin liian lyhyellä ohjalla ratsastus, mutta sitten kahvimiehissä ja vesimiehissä luojan kiitos annat ohjaa taas. Uudestaan luettuna alkukaan ei ollut sen huonompi, kun en ottanut tyylijuttuja niin vakavasti. Sopii sulle rennompi, haaveilevampi ja romanttisempikin kirjoitustyyli ihan yhtä hyvin, mutta Sebastianin itseironisuus, sekä tyylin ja hahmon epäsuhta nyt vaan ovat jotain niin sairaan siistiä että vieläkin lukisin sitä. 😀 Kyllä mä vielä joskus luotan siihen, etteivät ne humoristiset huomiosi mihinkään katoa, vaikka kirjoittaisitkin monipuolisesti myös muissa tunnelmissa välillä! Et olekaan mikään yhden tyylin kirjoittaja.
Tarinan alkupuoli on kaunis kaikessa rauhallisuudessaan ja myös jännityksessään. Senkin näen, että Skotilla on potentiaalia olla joskus Sebastianille sellainen hevosystävä, jota alkaa ajan kuluessa rakastaa. Vaikka taitaahan se olla aika paljon huonompitasoinen ratsu kuin ne, joilla Sebastian on ennen ratsastanut. 😀
Mä olen hahmokeskeinen tyyppi, ja mua kiinnostaa aina sellainen hahmo, joka näkee maailman omalla tavallaan ja jolla on oma persoona. Sebastianilla on. Ihmisten nimet eivät kuulu hänen hahmotustapaansa ensisijaisina, ja siksi hän unohtaa ne. Se on ihan hyvä järjestelmällinen piirre tarinassa alusta asti. En kuitenkaan viittaisi ihmiseen ”jonain vanhana tallilaisena”, vaikka Sebastian ei nimeä muistakaan. Hän huomioi kuitenkin kaikkia muita kohtaamiaan ihmisiä jo ulkonäöltä niin, että esimerkiksi Eiran ja Inarinkin tunnistaa ennen kuin annat heille nimet. Väistöliikkeen sijaan olisin vielä tehnyt tästä viimeisestäkin nimettömästä selostajasta jollain tuntomerkillä jonkin tietyn hahmon sen sijaan, että se olisi ollut ihan joku vain. Mutta minä olenkin yksityiskohtien kanssa nyhertäjä. Tämä ei olisi millään lailla pistänyt silmääni, ellet olisi aina muuloin joka kohdassa osoittanut tarkasti, kuka on kuka ja mitä kaikkea Sebastianin ympärillä on.
Hyvä että Sebastian meni kuistillekin, vaikka se on pelottavaa. Kun hän tutustuu uusiin ihmisiin, hän saattaa saada kavereita — ja meidän muiden on tarina tarinalta helpompi yrittää häntä kirjoitella. 🙂
Onneksi mä kuulin vasta nyt, ettei muka olekaan normaalia katsella jotain leffoja hiirensä kanssa, enkä silloin kun mä ja mun rotat vietettin vielä koti-iltoja. :DD
-
Jes, runo! 😀 Mä en ihan aluksi käsittänyt, mikä fiksaatio mulla virtuaalihepparunoihin on, kun oikeasti en tykkää runoista. Mutta olen keksinyt sen. Se on se, kun jollakulla on pokkaa tehdä eri tavalla kuin muut. Virtuaalihevosiahan ”kuuluu” hoitaa proosalla, ja vieläpä yleensä juonettomalla ja aika persoonattomalla laatuarvosteluproosalla, joka on kirjoitettu vaan meidän tuomariparkojen läpi kahlattavaksi. 😀 Sitten joku aina välillä kehtaa vetäistä runon hatustaan!
Mä haluan muidenkin tietävän, että tässä suoritetussa tehtävässä tekstiin piti sisällyttää valmiiksi annettuja sanoja. Sitä ei tarvitsisi selittää mun mielestä muuten, mutta kun tuo kumiankka on niin yllättävä käänne. :DD Kaiken muun olet saanut istumaan tekstiin ihan niin kuin olisit pelkkiä omia sanojasi käyttänyt. Eikä se kumiankkakaan siis mikään paha ole siellä. Se vain on tehtävänannossa sellainen tosi ihmeellinen osa, että en ajatellut kenenkään uskaltavan siitä ainakaan runoa vääntää. Meillä suomalaisilla on sellainen kuva, että runot ovat jotain kansallisromanttisia kuvauksia luonnosta, ja se näkyy vähän tässäkin. Kumiankka on aika pelottava yhdistää sellaiseen ajatukseen. Mutta hyvin vain vedit. 😀
-
Jes, haikuja, jes! 😀 Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat onnistuneet ihan nappiin! Haikussa paitsi laskeskellaan tavuja, myös tavoitellaan perinteisesti pysähtyneen oloista hetkeä. Sitähän nämä kaksi ovat. Keskimmäistä voisi pitää modernimpana, eikä se ole ollenkaan paha asia. Mutta kun haikuihin niiiiin harvoin törmää virtuaalitalleilla, että onhan se nyt siistiä kun näiden kahden muun tunnelmakin oli niin haikunomainen. 😀
Kuin-sanassa on muuten vain yksi tavu. 🙂 (Miten niin oikeasti laskin tavut, kun en voinut uskoa että joku oikeasti viitsii nähdä vaivaa niin että tekee mitallisia haikuja! Vau!!)
-
Päiväkirjasi otsikko vihjaa Sebastianin oman elämän pilaamisesta ja on vieläpä intertekstuaalinen viittaus — ja ai kuinka mä toivoisin jo nimen perusteella kahta asiaa. Että intertekstuaalisuus jatkuisi esim. tyylivalintojen tai jonkin muun sellaisen kautta, ja että otsikko olisi kompa ja kyse olisi myös muiden elämien pilaamisesta. 😀 Huvitan itseäni tosi oudoilla nörttijutuilla.
…kuten sananlaskuilla ja kielikuvilla. Varo kuluneita sananlaskuja ja kielikuvia. Jos muokkaat niitä, tee se juuri niin kuin otsikossa. Vanha sananlasku on tunnistettavissa, uusi sananlasku on ymmärrettävissä ja liittyy oikeasti aiheeseen. Tämä on hyvin tehty sananlasku. Sen sijaan se, miten ”juttuahan lensi kuin sieniä sateella” ei toimi! Se yhdistää kaksi tosi kulunutta kielikuvaa, mikä on hyvä tyylikeino, mutta tällä kertaa ei tullut osumaa. (Esim. ”hymyilee kuin Naantalin keksi” oli joskus hyvä tällainen yhdistelmä, mutta sitten sekin kului sitten tylsäksi.) Sienet ei vaan lennä, ei edes sateella. 😀 Sienet putkahtelee: vaikka lehmät taas lentää. Hyvä yritys silti. Aina vain toitotan sitä, että tyylisi on muotoutumassa tosi hienoksi, osin korkealentoiseksi ja hahmosi ikään ja elämänkokemukseen nähden hilpeän sivistyneeksi. Ja minähän nörttinä tyyleillä leikittelyistä ja tyylikokeiluista pidän!
Ei ole mitään hauskaa siinä, mitä Sebastian-reppanalle illan mittaan kävi, mutta taas tekstistä tekee hauskan juuri tämä tyylin ja aiheen ristiriita. Lisäksi tämän arvoa mun silmissäni nostavat yksityiskohdat, joita Sebastian huomaa, sekä ne aivan käsittämättömän monipuoliset ilmaisut, joilla esittelet hänen huomionsa. (Erityisesti puhun siitä, miten Sebastian päättelee, että tällä autolla ei olla ekaa kertaa juoppokuskissa, sekä siitä kun Sebastian ottaa vähän lepiä ulkosalla baarin edessä.) Mä tiedän, että vaikka mä kuinka hyvätasoisessa lukiossa olenkin töissä, mun joka opetusryhmässäni olisi vain korkeintaan yksi tai kaksi niin paljon kirjoja lukenutta tyyppiä, että he ymmärtäisivät käyttämäsi sanavalinnat. Sekin on kehu, mutta samalla siitä koituu sinulle ongelmia. Et löydä kovin kesken itsellesi enää sellaisia omantasoisiasi sparraajia, jotka pystyisivät antamaan sinulle kritiikkiäkin. Pelotat myös aivan varmasi osaa lukijoistasi niin paljon, että he ihailevat tarinoitasi niin, etteivät uskallakaan sanoa niistä aina mitään vaikka haluaisivat!
-
No mutta onhan se nyt iso hetki, kun oma pieni poika menee kerh… Ei kun siis oma hevonen laitumelle! Tuollaisia laitumellelaskuja mä muistan, kuin Raikulin oma. Ai että miten mulle tuleekaan aina hevosia ikävä, kun luen sellaista, joka sopii omiin kokemuksiin. 😀
Myös ajatus Makesta on tässä tekstissä viihdyttävä. 😀 Pieni kääpiöponi siellä menee, kiukkuisena kuin ampiainen jos joku sitä kehtaa hätyyttää! Onneksi se kuitenkin taitaa viihtyä ihan tyytyväisenä, kunhan ruokaa riittää ja saa olla rauhassa. Maken laitumellelaskun olisin näistä ekana kuvannut kännykkäkameralla, jos olisin voinut. :DD
Mahtaako lie Oona malttaa odottaa edes seuraavaan iltaan ennen kuin käylähtää katsomassa vauvaa 😀
-
Kyllä se lopulta sujumaan lähtee! Uudet ympyrät, ihmiset, hevoset ja talli olisivat varmaan kova paikka jo yksinäänkin, ilman edellisen elämän muistoja. Ainahan sitä vähän jännittää mennä sellaiseen juttuun, josta ei oikein tunne ketään, mutta samalla se helpottaa joka kerta. 🙂 Sebastian, vaikka vaikuttaa ehkä aavistuksen aralta, sopii kuitenkin varmasti melko helposti porukkaan. Saahan hän suunsa auki ja osaa käytöstavat: se riittää kuitenkin melkein kaikille hopiavuorelaisille, jotta tyyppi tulkitaan aivan pätevänä ja täysivaltaisena osana porukkaa. Lisäksi Sebastianilla on Skotin isäntä, Hello, joko etunaan tai haittanaan. Hello tuntee kuitenkin kaikki mahdolliset tyypit, ja tulee toimeenkin paria lukuunottamatta ihan kaikkien kanssa. Tykkää esitellä uutta hienoa hoitajaa, ja sillä tavalla. 😀 Ja Skotti todella on lempeä kaveri: niin kuin Hellokin sanoi, ei se ihmeempiä osaa, mutta sillä on sentään rentoa puksutella menemään. Ja Hellohan ei ole hevosistaan mustasukkainen!
Sebastian vaikuttaa kivalta hahmolta. Tuot esiin heti hänen ikiomaa ajattelutapaansa, kuten sitä, miten sosiaalisten tilanteiden odotukset häneen vaikuttavat, ja miten hän kokee, että hänen täytyy muistaa kaikki. Nyt esittelet sen vielä Sebastianin heikkoutena, mutta veikkaanpa, että tämä on samalla myös yksi hänen vahvuuksistaan!
Käytät tyylikästä kieltä ja sinulla on ihan oma tyylisi hiottavanasi ja kirkastettavanasi. Tulet saamaan joskus kritiikkiä kaunopuheisuudesta, mutta älä kuuntele sellaista hömpötystä, vaan pidä omasta tyylistä kiinni. Sinulla on tosi laaja sanavarasto ja käytät monipuolisesti eritasoisia tyylikeinoja.
Vieraiden hahmojen kanssa leikkiminen heti aluksi on minusta rohkea veto. Sitä on tehtävä muutaman kerran aina uudessa paikassa ensin itse, jotta muut uskaltavat yhtä lailla leikittää Sebastiania. Menee aina aikaa saada hahmot toimimaan niin kuin omansa, ja on hahmoja, joita ei ikinä saa haltuunsa niin hyvin. Nimen omaan näin sitä kuitenkin opitaan: otetaan ja kokeillaan. Tässä tavoitat jo Eetun olemuksesta tärkeitä asioita ensiyrittämällä, jes!
Viimeinen asiani ei liity enää tähän tarinaan. Olen tosi iloinen, että päätit heti uskaltaa kommentoida muiden juttuja! Täällä on hieman tavallista hiljaisempaa nyt, kun muutama ahkerista kirjoittajista on kiireisinä muissa jutuissa. Niin se kuitenkin menee, että kommentointikulttuuria ei kukaan pysty pitämään yksin yllä, vaan yritän usuttaa siihen kaikkia. Kun uskaltaa itse kommentoida, muut sen aina muistavat ja heidän tulee kommentoitua herkemmin niille, jotka ovat kommentoineet heille. 😀
-
Ahahaha ja mä kun luotin suhun Noa, sun maalaisjärkeen! :DD Tottakai laitumille mennään kahdeksalta, kun isäntä menee talliin kuudelta. 😀 Kahdeksalta hevoset on syöneet ja sulatelleet, mutta eivät vielä hermostuneet karsinoissa odottamiseen, ja isännällä on kaikki valmiina. 😀 Hevosten saaminen laitumille on kuitenkin ensisijaisesti Eetun duuni, ja sitten vasta toissijaisesti isäntien ja emäntien elämys. 😀 Lisäksi isännällä on aina ollut vaikeuksia hahmottaa, että koko maailman kaikki ihmiset eivät herää viimeistään kuudeksi homiin, koska hän itse herää aina! Eetu ei ole kuitenkaan kauhean välkky!
Mä luulen, että Flida pärjää aivan hienosti laitumilla. Miksei pärjäisi. Enemmän miettisin, miten Noa pärjää ilman Flidaa. Onneksi sillä on Mielikki vielä, mutta se tuntuu tukeutuvan kuitenkin paljon lemmikeihinsä ja tarvitsevan niitä. Vähiten kai käärmettä ihan palstatilasta päätellen. Mutta saahan Flidankin noukittua laitumelta seikkailuun aina kun huvittaa. Ja toisaalta pääsee vähän ottamaan itsekin rennommin, kun kyllähän siitä laitumella kuitenkin huolehditaan, vaikka touhaisi itse kaikkea muuta. Ainakin se vaikutti tykkäävän, kun se pääsi sinne. 😀 Kukapa ei kunnon lomasta tykkäisi, kun on buffetkin ympäri vuorokauden ja tilaa vaikka kuinka.
-
Mun on vaikea lukea tämä tarina oikein suhteessa siihen, mitä itse ajattelen ja siihen, mitä Jesse on käytöksellään aiemmin ja tässä osoittanut. Sitten kun lisää soppaan vielä sen, että minusta Jesse valehtelee paljon, kaikille, itselleenkin, niin aina vain tämä on mulle kryptisempi teksti.
Ihan niin kuin Jesse tuolla lopussa toivoisi ystäviä. Luen sen siitä, miten hän ajattelee vähän lukijaa itseään säälimään kutsuen, että Noa hänellä on, ja hän lähti Helsinkiin. Ja siitä, miten hän, taas lukijaa itsensä puolelle kutsuen, tällä kertaa Milanin itsensä vastakohdaksi esittäen, vähän katkeran tuntuisena ajattelee että toinen saa varmasti valita kenen kanssa menee.
Muuuutta sitten Jesse haluaa olla yksin, tehdä juttunsa yksin, kulkea yksin. Siinä ajatuksessa uskoisin Jessen valehtelevan itselleen. Kun mä olin lapsi ja varmaan yläasteella ja lukiossa, mäkin olin niin kuin se ja uskottelin itselleni etten edes tarvi ketään ja muille että olen tosi kova jätkä, ja ne oli mun ainoat selviytymiskeino ennen kuin opin parempia. Mä en nyt sitten tiedä, uskoisinko Jesseä vai en. Toisaalta kun ihminen käyttäytyy toistuvasti niin kuin kiukutteleva 12-vuotias, mun ja mun hahmojenkin tekee mieli pyöräyttää silmiä ja sanoa että menes nyt iskän jaloista kotias kasvamaan, Eirakin on suhun verrattuna vaikka kuinka aikuinen. Toisaalta taas jos se kiukuttelee kuin 12-vuotias kun ei muuta voi ja osaa, on kauheaa, kuinka se näkee vain käännettyjä selkiä. Muuuuutta kun Jesse on juuri tuominnut kanssakulkijansakin ennen sitä snobeiksi, teinitytöiksi ja hikisillä pelloilla asuviksi maalaisiksi, eli kokee olevansa jotenkin muita parempi ja liian hyvä muiden seuraan, niin ei se paljoa sääliä herätä! Hänhän on niin paljon suvaitsevaisempi, sivistyneempi ja aikuisempi kuin tavan ostonmäkeläinen: ei meidän myötätuntomme ole edes tarpeeksi hyvää hänelle! (Jännää että Jesse tuomitsee muiden snobiuden ja teinityttöyden, vaikka on itse pahin snobi ja ihan kaikkia lapsellisempi: katsokaa nyt sen toimia :DDD Taisin itse asiassa vähän sääliä Jesseä tasan siihen asti, kunnes tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen tuli ilmi!)
Mitä enemmän luen Jessestä, sitä vähemmän hänestä pidän. Eikä häntä ole edes mukavaa inhota niin kuin Milania, koska en oikeasti ollenkaan usko enää hänen olevan paha, vaan vain tosi tosi lapsellinen, itsensä suhteen sokea ja aika ylimielinen. 😀 (Toisaalta jännä kontrasti Milaniin, joka on nöyrä, sivistynyt ja tarkkasilmäinen kuin mikä, ja silti sellainen kuin on.) Eihän tällaisia ole! Jotain muuta on tämän esityksen taustalla. Tavallaan ärsyttää havainnoida Jesseä nyt niin kuin sinä itse havainnoit ihmisiä. Kerrot minulle ”vääristä asioista” eli eri asioista kuin itse katselisin jos mulla olisi Jesse tässä. Kerrot tekemisestä ja puheen sisällöstä, eli just niistä, joilla ihmisiä huijataan. Jos tämmöinen Jesse olisi mulla tällä tavalla tarkkailtavana oikeassa maailmassa, sen tahattomia eleitä ja äänensävyjähän mä kuuntelisin, enkä sitä mitä se tekee tai sanoo! :DD
-
Minkä tähden sä teet tätä mulle? :DD Musta on niiiin kivaa kelluskella siinä miten nämä on niin hellyyttävä pari jotenkin. Ja sitten tulee pahaenteinen ”meidän pitää puhua” ja mä olen että ei vitsi me kuollaan, vaikka Hellon mielestä se ei ole ollenkaan vaarallisen kuuloinen aloitus. Sitten mä kuuntelen Tiituksen ajatuksia siitä, miten se haluaa pitää kädestä ja pissattaa Jerusalemia yhdessä ja olen että joo, kyllä, tahdon, pidetään, ulkoilutetaan. Ja sitten, auts, taas kuollaan ja kunnolla, kun Tiitus ei pysty, mutta etenkin sen takia, kun ei pysty puhumaan siitä Hellolle.
Sitten ekalla kerralla koko hyvä keskikohta menikin ihan sumussa kiirehtien lukiessa, kun halusin tietää mitä käy. Kun luin uudestaan rauhassa, onnistuin nauttimaan siitä, miten kasuaalisti Tiitus Hellon partaa nyppi, ja miten Hello sitten raaputti leukaansa oikein kaksi kertaa. Siitä, miten Hello ei ole mikään enkelin näköinen, vaan silläkin on epäsiisti parta ja se on laiska ja huno leffankatsoja, ja jotenkin sekin taitaa olla ihan okei.
Vaan loppu oli tämän parrannypinnän ohella mun lemppari. Tietenkin siitä syystä, että Tiitus sai suunsa auki ja oli taas sillä lailla rohkea kuin mä haluaisin olla. Se on mua paljon nuorempi veikko, mutta käyttäytyy tosi usein aikuismaisemmin kuin mä. Mä olisin saanut aloitettua aiheesta korkeintaan hysteeristen vitsien varjolla, jos olisi ollut ihan pakko, mutta mä olenkin aivan sairaan lapsellinen heppu!
…ja ehkä ihan vähän tykkäsin lopusta myös siksi, että kun Tiitus muotoilee asiansa noin, tiedän heti, miten Hello siihen vastaa, jos on lapsellisen vitsikkäällä tuulella. Roikale vain olet, kun näitä tällaisiin aikoihin julkaiset. Mun pitää mennä äidin luo. Koko viikonlopuksi. Ilman konetta. Ilman että saan mitenkään viitattua jatkavassa tai lähitulevaisuudessa tapahtuvassa tarinassa siihen, mitä Hello mahtoi sanoa. Arvaa vain näinkö untakin kirjottamisesta, kun luin yhtä erinomaista kirjaa kolmeen asti yöllä ja sitten erehdyin vielä nopeasti vilkaisemaan tänne, kun ”ei täällä kuitenkaan mitään ole”. Mitä mä nyt teen?? 😀 Salakuljetan koneen äitin luo ja kirjoitan salaa puuvajassa? :DD
