Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jussi näytti niin kuin vanha konkari, miten siltojen ylitse kuuluu mennä. Olihan se vanha konkari sellaisessa ainakin ujoon Hera-vauvaan verrattuna, ja muutenkin luonnostaan jo rauhallisempi kuin vaikka Bell, jolla myös näytti muuten menevän hyvin. Olin salaa hevosestani tosi ylpeä ja taputin sitä kaulalle, vaikka tottahan sen nyt piti tässä vaiheessa elämää sillat osata kulkea. Oikeastaan olin suunnitellut sen kanssa peruutusratojen hinkkaamista, sillä siinä on aivotyöskentelyä hevoselle kuin hevoselle.
L:n muotoinen puomirata meni helposti. Jussia ei tarvinnut ohjata kuin narusta, sillä se tapaa kääntää päätään minun mukanani. Kun astuin itse ulos radalta kulman kohdalla, se kääntyi automaatisesti minua kohti. Jo voltti oli kuitenkin huomattavasti haastavampi. Olin sanonut muille, ettei tässä mitään apuvälineitä kaivattu, mutta huomasin kaipaavani itse pitkää piiskaa. Sillä olisi saanut pidettyä Jussin takakaviot niin kätevästi poissa kartioista… Tai taivutettua sitä ulkopuolelta… Mutta kyllä voltin peruuttaminen onnistui. Sillä tavalla askel kerrallaan, välillä hieman kaulasta ohjaamalla.
Aluksi Jussi ei nauttinut, ei sitten yhtään. Kun se oli nuorempi, peruututin sitä rangaistukseksi, ja nyt se vähän kostautui. Aina kun Jussi yritti teininä kaahottaa ohitseni tai muuten isotella, laitoin sen peruuttamaan reippaasti ja kunnolla, jotta se oikein konkreettisesti näki minun henkilökohtaisen tilani olevan huomattavasti suurempi kuin sen. Nyt se näytti siis hölmistyneeltä peruutellessaan. Sen korvat pyörivät päässä. Se kai mietti, mitä se oli muka tällä kertaa tehnyt, eivätkä kehuni muuttaneet tilannetta miksikään. Puolivälissä volttia se oli jännittänyt päänsä ylös, joten käytin aikaa sen rapsutteluun ja hyvittelyyn. Silloin se alkoi varovaisesti luottaa siihen, että ei kyseessä ollut mikään rangaistus. Silloin siitä tuli myös helpommin ohjattava. Aloimme tehdä yhdessä töitä sen sijaan, että olisin laittanut sen töihin.
Ennen pujottelurataa kävimme maapuomeilla. Nekin ovat Jussille tuttu juttu, mutta en voinut peruututtaa sitä yhteen menoon kolmea tehtävää. Pujotteluperuutus oli kuitenkin minusta miljoona kertaa mielenkiintoisempi juttu. Tajusin, että kun Jussin sai lämpenemään peruutusajatukselle, siitä tuli tavattoman herkkä reagoimaan vihjeisiin. Kun muistin vain vahtia sen takapäätä ja teettää sillä tarpeeksi suuria kaaria, sain sen kääntymään vaihtamalla riimunarun kädestä toiseen. Tiesin kyllä, ettei se seuraavana päivänä kylmiltään enää menisi yhtä hienosti, jos yrittäisin. Nyt se oli vain erityisen vastaanottavaisella tuulella, kun oli juuri joutunut asennoitumaan peruutustehtäviin uudelleen.
Olisin halunnut mennä vielä rapukävelyradalle, mutta uskon, että se olisi ollut Jussille vähän liikaa aivojumppaa yhdelle yhtäkkiselle iltapäivälle. Sen sijaan vein sen suuliin ja nostin satulan sen selkään, jotta voisin mennä sen kanssa maastoon päästelemään.
-
Kaikki mitä havaitsin
Nelly shortseissaan asuntoautonsa ovella, ja se hymy.
Nelly shortseissaan kahvinkeittimellä, ja ne hiukset.
Nelly ravaamassa ohitseni, kun siivoan kenttää.
Nelly harjaamassa Miinaa ratsastuksen jälkeen, ja kypärän lyttyyn painamat hiukset. Ja ne shortsit.
Jätin kottikärryt tallipihalle ja kävelin hänen luokseen. Otin kiinni siitä kädestä, jossa ei ollut harjaa, ja painoin hänen hevosenpölyiseen kämmenselkäänsä pitkän suukon katsoen häntä samalla silmiin.
”Eetu sä oot raidallinen”, hän nauroi pyyhkäisten ohimoani.
”Voisikko sä tulla eres vähäksi aikaa mun kans niihin Inarin lakkiaasihin?”Lähdin takaisin lantakuormani pariin silitettyäni peukalollani ensin hänen kulmakarvaansa ja sitten poskipäätään. Purin huultani, mutta sain irrotettua katseeni hänen huulistaan. Ei ollut ollenkaan sopivaa tallin isännältä suukotella julkisesti työpaikalla, jossa kulki asiakkaita.
-
Olet nyt oikeasti keksinyt sen salaisen ainesosan, jolla tehdään kiinnostavia heppatarinoita. Se on hahmon persoona. Me lukijat emme samastu ihanimpaankaan hevoseen, mutta haemme ihmishahmoista kohteita mille tahansa tunteillemme. Sillä ei ole niin väliä, pidämmekö hahmosta ihmisenä vai emme, mutta jos hänellä on tarinassaan motiivi ja jotain oikeaa ajateltavaa tai tekemistä ja ylipäätään persoona, kiinnostumme hänen puuhistaan. Tämäkin juttu, vaikka kertoo Beestä, kertoo oikeastaan myös Tiituksesta, Hellosta ja Tiituksen historiasta ja ajatuksista. Jopa Been hyppely maastopolulla kuvaa oikeastaan sitä, että Tiituksella on muuta ajateltavaa ja vähän vielä olojakin edellisillasta. Ja Tiituksen fiiliksestähän minä olenkin kiinnostunut, enkä siitä, hyppelikö Bee nyt siksi, että sillä oli kivaa, vai siksi, että sillä oli tylsää ja se halusi viihdyttää itseään. 😀 Hevonen esittää aina sivuosaa, ja Hopiavuori taitaa olla vain syy, miksi nämä kaikki hahmot ovat toisensa tavanneet. Ja niin on minusta hyvä.
Tässä Tiituksella, Jillalla ja Hellolla on meneillään sellainen tarina, joka ei oikeasti olisi kenestäkään mukavaa, jos se olisi totta. Näin virtuaalimaailmassa taas se on viihdyttävää, vaikka usein ainakin itse elän tätä kaikkea niin mukana, että välillä huomaan kulloisenkin mielialani liittyvän vahvasti tarinaan. Nyt kun Jillalla on paha olla, ja Hellolla on paha olla, ja Tiituskin joutuu potemaan näin hirveän huonoa omatuntoa ja muistelemaan vähemmän ihania juttuja historiastaan, huomaan olevani itsekin aina välillä pahantuulinen ihan muita juttuja tehdessäni, kun mietin tätä tarinaa. Se on ihan hyvä juttu: tunteita minä tästä haenkin. Siksi tätä teen.
Mutta voi Tiitus sinuakin reppanaa. Uskon, että aika moni meistä on elänyt tuon tyhmän vaiheen, jossa seurustelukumppani on sama asia kuin elämä. Minä ainakin olen vähän nuorempana. Ja sitten oikeasti elämä loppuu, kun suhde loppuu, koska oikeastaan muuta ei ole! Mutta nyt, Tiitus kulta, kunpa saisit tietää ettet ole mitään rikkonut. Et ole kenenkään kanssa seurustellut, ja Hellon on itse pidettävä huoli omasta suhteestaan. Pidän itse siitä, miten Tiituksella on korkea moraali ja miten hän on niin aidosti elää tätä koko tapausta. Olen tietenkin aina ensimmäisenä Hellon puolella, koska hän on minun pieni poikani, ja se vaikuttaa varmasti paljon tulkintaani muiden teksteistä. Tässä näen itsesyytöksissä kerrankin ihanan korkeaa moraalia hahmossa. Kaikki tekevät virheitä, mutta ihan kaikki hahmot eivät niitä kadu. (Ja hahmo, joka ei mokaa, on tylsä hahmo!!) Ja siinä, miten Tiitus vatvoo toimintaansa ja Helloa ja jossittelee, näen, että koko tapauksella oli hänelle merkitystä.
Tiitus on karkeasti ottaen pikkuveljeni ikäinen ja yhtä kunnollinen ja urheilullinen kolli. Samastun häneen itse, mutta nyt kun hän on surullinen, näenkin hänessä yhtäkkiä paljon pikkuveljeäni. Tiitusta pitäisi hoitaa ja saada hänet tuntemaan olonsa yhtä hyväksi kuin Hello sen hetken, kun sai olla oikeasti oma itsensä. Mutta eipä minulla taida olla Tiitukselle muita hoitajiksi kuin Hello, ja Hello on juuri nyt itsekin palasina hevosensa tarhassa. Mutta jos hyvä säkä käy, ehkä sekin päivä koittaa..
-
Haha mikä meidän Eetussa on vikana, kun se ei kelpaisi kouluhommiin mukan. :DD Eikö Nellyn kanssa ole tullut vielä puhetta, että Eetu oli joskus oikeasti kiinnostunut kilparatsastuksesta, mutta se vähän jäi, kun tulikin talli kokonaan itse huolehdittavaksi 😀 Liekö Hellostakaan mitään apua, kun sen mielestä mikään ei ole niin justiinsa? 😀 Yrittäkääpä pyytää siltä palautetta mistä tahansa, vaikka kuinka mokaisitte. Hellon mielestä se oli silti ihan hyvin tehty. 😀
Mikä lie oli hevosen ongelma. Onkohan sen haavasta mennyt sisään jotain pöpöjä, vai onkohan se muuten kipeä? Voihan se toki johtua keväästä ja ilmojen lämpenemisestäkin, mutta ainahan sitä hieman huolestuu, kun homma ei toimi… Kun ei kuitenkaan taidon puutteesta ole kyse. No, ehkä se on vain treenin puutetta ja alavireisyyttä. Nellykin meinasi, että ei ole pitkiin aikoihin ratsastanut tosissaan. Ehkä nyt olisi aikaa treenata kunnolla?
Usein tulee kuvattua sitä, kun kaikki sujuu ratsastuksessa. Itsekin taidan kertoa oikeastaan vain siitä. Tai sitten niistä kerroista, kun sattuu oikein kunnolla jotain. Tätä näkee harvemmin, että kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, mutta silti jokin haraa vastaan.
-
Huh mikä tausta kuvalla! Yleensä sitä tulee itse kunkin hinkattua tuntikausia itse aihetta ja jätettyä sitten tausta aika kevyeksi, mutta oikeasti, suurin osa kuvastahan on taustaa eikä itse aihetta! Täytyisihän siihen panostaa, mutta kun se on niin aikaavievää. Vaan heti on meininki ihan erinäköistä, kun on upea tausta. Tässä tunnelma ei olisi ollenkaan samantyyppinen, jos olisit präiskäissyt sinne vain jotain pusikkoa, vaikka Flida olisi ollut kuinka yhtä hieno. Tausta sen tunnelman tässä tekee. (Laiskat, niin kuin minä, käyttäisivät tuollaista taustaa sitten surutta uudelleen eri hevosille, eri tarinoissa… :DD)
Olet saanut tässä tarinassa kerrottua hyvin Noan fiiliksistä ilmaisematta niitä kertaakaan suoraan. Olen joskus aiemmin kommentoinut sitä, että Noa ei useinkaan suhtaudu asioihin juuri minkään tunteen sävyttämin fiiliksin, mutta tässä ei ole sitä ongelmaa. Tästä paistaa läpi haikeus, yksinäisyys ja ehkä tietynlainen luovuttaneisuus.
Hirvittää, että Noa ajattelee, ettei ikinä sovi porukkaan. Hän kuitenkin tuli tallille ensimmäisten joukossa, eikä ole edes erityisen vaikeasti lähestyttävä hahmo tai ihminen. Ja onhan Noaa lähestytty, mutta eniten varmaan Hello ja Eira. Hellolla näyttää olevan nyt vähän omia kiireitään, ja Eira saattaa olla kuitenkin vähän kakara oikeaksi ystäväksi Noalle. Vähän kuitenkin uumoilen, että nuo Flikat, kuten Matilda ja Alva, voisivat olla kaikessa rauhallisuudessaan yllättävän sopivaa seuraa!
Olen pitänyt Noaa sillä tavalla peruspositiivisena ihmisenä, josta harmit kimpoavat kuin lika teflonista, mutta se taisi ollakin vain lievää alkukankeutta. Onhan hän ulospäin yhtä tasaisen oloinen tässäkin, mutta olen kaivannut juuri tätä sisäistä maailmaa ja myllerrystä, joka jokaisella aidolla ihmisellä on. Tämä on ollut se, joka puuttuu, ja nyt kun tämä löytyi, se tulee löytymään kerta kerralta helpommin.
-
Tämähän on kiva tuokiokuva keskeltä ratsastusta! Ei tarinan tietenkään aina tarvitse alkaa tallille saapumisesta tai ratsastamisen alkamisesta. Keskikohdissa on kuitenkin eniten kertomista. 🙂
Bell menee niin hyvin, että toivoisin näkeväni sen vielä joskus kisoissa. Vaikka Hopiavuoren omissa kotikisoissa, kun seuraavat järjestetään, niin ei varmaan omalla tutulla kentällä edes niin pahasti jännitä. Kyllä sillä varmasti sujuisi hienosti jo jonkinlaisissa keskitason luokissakin, sillä myös Jitta vaikuttaa taitavammalta ratsastajalta kuin oikeastaan mikään minun hahmoistani. 😀
-
Tämä teksti muuttaa käsitystäni Jakesta tosi paljon. Jillan suru tuli kauniisti ja uskottavasti esille Jillan päiväkirjassa, mutta Jaken käytös ja koko kuvio tässä vaikuttaa minusta oudolta. Jake ja Jilla eivät aiemman perusteella ole ystäviä, eivätkä sitä myöten kauhean syvästi toisistaan välitä: mitä nyt yleistä empatiaa toista ihmistä kohtaan. Eetu ja Jake sen sijaan saattavat olla paremmissa väleissä, mutta Eetulla ei puolestaan ole pienintäkään vihiä Hellon ja Tiituksen kuviosta. Eetu varmasti huomaa Jillasta, ettei kaikki ole hyvin, sillä asuvathan he yhdessä. Mutta olisiko Eetu ikinä patistanut jotakuta, varsinkaan ketään Jillalle melkein vierasta, sorkkimaan hänen yksityisasioitaan? Toinen, mikä herättää minussa syvää kummastusta on se, miksi Jake, aikuinen fiksu mies, kävisi uhkailemassa Jillan tai yhtään kenenkään muunkaan puolesta teinipoikaa? Sanavalintojensa puolesta Jake kuitenkin ymmärtää jopa pitää itseään vanhempana ja aikuisempana kuin näitä teinidraamaan osallisia. Tai siis, ei hän minusta ainakaan loukatakseen Jillaa tytöttele! En koe Jakea kuitenkaan mitenkään niin superempaattiseksi, että hän olisi vain noin kovin kiinnostunut muiden olon helpottamisesta. Onhan hän toki jopa Eetua koettanut kerran piristää naishuolissaan, mutta superempaattinen ehkä huomaisi Hellonkin olevan yhtä lailla hädissään ja tekisi siitäkin päätelmiä.
Toisaalta taas Jake on isähahmo. Miksei olisi Jillallekin? Miksei kyse olisi vain siitä, että hän on nopea tekemään tuomioita ensimmäisen kuulemansa jutun perusteella, ja pitäytyisi sitten päätelmissään ikään kuin laput silmillä. Tai ehkä Jake, teini-ikäisen tyttövauvan iskänä, kokee tarvetta puolustaa nimen omaan Jillaa siksi, että Jilla muistuttaa häntä hänen omasta tyttärestään. Jaken asennoituminen on siis kyllä minun järjelläni selitettävissä, mutta Hellolle nokittelu ei. Tämä kaihertaa ikävästi jotain kohtaa siitä Luotettavasta Aikuisesta Jakesta, jollaisen kuvan olen hänestä luonut. Vaan voihan se olla, että se oli vain aggressiivinen ensireaktio.
Sen sijaan olisi erinomaisen Hellon tyylistä lähteä selittelemättä pois. Jakella on ehdottomasti ikään kuin ylivoima: hän on aikuinen, joka on kuullut Hellosta juorun, johon on uskonut. Hello tuskin viitsisi alkaa selittämään, mitä todella tapahtui, koska ei se muuttaisi mitään. Ja kukapa teini jäisi aikuisen miehen uhkailtavaksi, jos pääsisi rauhanomaisesti poistumaankin?
Vaikka Jaken reaktio ei ole minusta kaikkein moraalisin tai loogisin, näen tässä kuitenkin houkuttelevan raon, josta saisi kiskottua esiin ihan toisenlaista ihmissuhdedraamaa, ja sekös vasta on paras asia maailmassa. Kunhan keksisin jonkin syyn, jonka vuoksi Hellon olisi järkevää kuvailla tapaus Eetulle, saisin esiteltyä Jaken ansiosta Eetun piilotetun leijonaäitipuolen. Eetun rakkaita eivät aikuiset miehet hätyyttele, vaikka he tekisivät massamurhan. 😀
-
Voi pojat, minkä teitte. Tottakai Jilla saa tietää siitä sillä samalla punaisella sekunnilla: miten muutenkaan! Onhan kyseessä kuitenkin Otsonmäen pubi, jossa kaikki tasan tuntevat toisensa ja tietävät justiinsa kaikkien perhe-, seurustelu- ja muutkin kuviot! Ja Jillan historian huomioon ottaen tottakai hänen tulkintansa tilanteesta on, että Hello on suudellut jonkun toisen kanssa kiihkeästi. Ei Jillan taustalla aleta selittelemään itselleen, että ehkä tilanne ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Eikä hän ole Helloakaan niin kauaa tuntenut, että välttämättä voisi luottaa edes siihen, ettei Hello sellaista tekisi. Jillan näkökulmasta tilanne olisi juuri noin mustavalkoinen. Hello kun vähän pääsee viihteelle vahtimatta, niin hän jo käpälöi jotakuta toista.
Ja hirveältähän se tuntuu. Jilla on halunnut edetä niin vauhdilla, olla niin vakavissaan alusta asti, ajatellut jo hieman tulevaakin. Ja sitten toinen näyttäytyykin tuollaisena moraalittomana saalistajana. Surkea poikaystävä! Samalla sitä hieman miettii, onko itsessä vika. Onko Jilla ollut liikaa poissa? Onko Hello ollut yksinäinen?
Voi Jilla. Kunpa joku kertoisi sinulle, mitä siellä pubissa oikeasti tapahtui, ja miten Hellon aikeena on ollut toimia oikein. Mutta eihän Jilla osaa Hellon ajatuksia lukea, tai ole muutenkaan selvännäkijä, kun poikaystävä on nyt päättänyt varastaa itselleen yhden päivän aikaa ennen kuin sanoo mitään.
Hello on pahoillaan, mutta minä olen enemmän. Minulla on ollut vaikeuksia muistaa, että en kuulu itse tähän tarinaan, eikä tämä ole totta. Välillä minun teki jopa mieli kirjoittaa kaikki lennosta toisin, etten itse joutuisi keskelle konfliktia. Ihmissuhdedraama on kuitenkin minusta kirjoitettaessa kivaa — kunhan vain muistaisin, että se on pelkkää satua. Nytkin Jilla on niin aidosti murheellinen, että minun on vaikeaa erottaa hahmoa kirjoittajasta. Vähän väliä säpsähtelen hereille ajatuksesta, jossa minä olenkin loukannut sinua, eikä Hello Jillaa. Huomaan puolustelevani omaa toimintaani sillä, että kiertelystä ja kaartelusta minä haluan kirjoittaa, ja nyt minulla on tarjoutui siihen tilaisuus. Tottahan minä siihen tartuin.
Jillan suru koskettaa minua, koska olen itse selviytynyt samantyyppisistä tunteista. Tietenkin muistan, millaista se on. Sitä on varma, ettei elämä voi jatkua, ja että tällä kertaa ei enää vain jaksa kiivetä yli taas uudesta vastoinkäymisestä. Ei jaksa ajatella sellaisia hömpötyksiä, että tulevaisuudella on muka jotain tarjottavanaan. Onhan se dramaattinen ajatus, että elämä ja maailma loppuvat: Jillakin on niin tosi nuori vielä. Silti sellaisia tulee ajateltua.
Yritän olla olematta liikaa pahoillani. Mutta olen.
-
Tässä vaiheessa jäämme arvailemaan, kuka on Saga. Siitä, miten Joonas kuvaili hänen ulkonäössään oikeastaan ainoastaan hiuksia ja huulia, kuvittelen, että hän on Joonaksen eksä. Tai siis — siskostaan tuskin kuvailisi niitä asioita, tai kiinnittäisi sellaiseen huomiota? Lapsuutensa kiusaajastakin nostaisi esiin ihan eri asiat. Vanhaa tallityöntekijää arvioisi asiallisemmin seikoin, vaikka olisikin ollut häneen tyytymätön.
Olet kirjoittanut hienosti, miten Joonas on mustasukkainen hevosistaan ja tallistaan, vaikka ei yleensä niitä muilta kadehdikaan. Häntä ärsyttää niin, että hetken tekisi mieli heittäytyä ihan lapselliseksi. Mitä lie on Saga tehnyt? Tässä kohtaa tulkintani eksästä alkaa myös rakoilla. Miksi eksä vaivautuisi näpäyttämään nokkavasti, että talli on aika vanhan näköinen? Tai että Martti on lihonut? Ennemminkin niin sanoisi sukulainen — täti tai joku — joka tapaisi tehdä sellaisia huomioita toisen kodista, ulkonäöstä, koulutuksesta ja kaikesta ihan kuin huomaamattaan. Mutta silloin Joonas rauhallisena tyyppinä tuskin noin ärsyyntyisi. En osaa aavistaakaan, kenestä Sagassa siis on kyse.
Mutta sitten hän taas vakuuttaa, olevansa täällä ”vain” töiden perässä. Eksä!
Mutta Joonaksen vanhemmat ovat ottaneet hänet asumaan luokseen. Ei missään nimessä eksä!
Tiesihän Joonas, ettei hän pelkän työn perässä tullut. Eksä!Raivostuttava arvoitus. 😀 Tulen hulluksi.
Varo mustavalkoisuutta. Muista, että kaikkien maailman tarinoiden joka ainoa pahis onkin itse asiassa oman henkilökohtaisen tarinansa sankari. Jokaisessa ihmisessä on roimasti sekä pahaa että hyvää. Nyt olet vaarassa kirjoittaa asetelman, jossa kaikki hyvä henkilöityy Joonakseen ja kaikki paha Sagaan. Jos Saga jää ja kehität hänestä kokonaisen hahmon, varo myös pahiksille tyypillistä nyyhkytarinaa siitä, miten heitä on nuorena kohdeltu kaltoin, jätetty rakkautta vaille ja kasvatettu kieroon. Sellaisista tulee yleensä oikeassa elämässä luusereita, ei pahiksia, joten sillä tarinalla on äärimmäisen vaikeaa saada pahikseen syvyyttä ja lukija tuntemaan yhtään mitään häntä kohtaan. Toisaalta taas, emmehän me tätä hahmoa vielä tunne. Ties mitä hänellä on piilossa koppavan, kokonaan pahan kuorensa alla.
-
Noni nyt, nyt onnistuit. Nyt on Jessessä ihan oikeasti särmää äänessä ja asenteessa, eikä ainoastaan hahmokuvauksessa. Hyvin hoidettu! Sitä en tiedä, millä ihmeellä saat tämän ikinä upotettua takaisin Hallavaan, koska tämä on ihan eri ihminen kuin se siellä. Se on löysä ja luovuttanut ollessaan yksin, ja silti iloinen naapurinpoika seurassa. Tämä taas on kiukkuinen, vähän jopa aggressiivinen lähinnä itseään kohtaan, mutta myös ulkomaailmaa vastaan piikit pystyssä niin kuin siili. Tämä sanoo vitut ja ajattelee läpeensä ironisia ajatuksia niin itsestään kuin muista. Se toinen Jesse sanoi olevansa vähän vaikeasti lähestyttävä luonteensa ja tapojensa vuoksi, mutta tästä huokuu nyt, että tämä todella on. Se tuo tarinaan jännitystä. Varaudu kuitenkin siihen, että saat tehdä aivan hirveästi töitä itse, että saisit tälle Jesselle sosiaalisia kontakteja. Kuvitteellisetkin konfliktit ovat pelottavia, ja ystävää taas tästä hahmosta ei kukaan uskalla yrittää, ellet itse kumartele ja hypähtele etutassujesi varassa niin kuin muutkin leikkiin kutsuvat koirat. Mutta hei: on se sen arvoistakin sitten lopulta. Odotapa vain, kun saat Jesselle ensimmäiset aidot tuttavat, ystävät, vihamiehet ja niin edelleen. Ei ole mitään parempaa kuin saada itselleen rakas hahmo toimimaan muidenkin jutuissa! Sitä paitsi opit samalla itse kirjoittamisesta aivan järkyttävän paljon. Nyt vain koulutat meitä näyttämällä mallia!
Toivottavasti kirjoittaminen alkaa taas tuntua mukavalta ja tulet kertoneeksi meille Jessen reissusta. Ehkä Nellynkin vuoro nyt tällä kertaa koittaisi, kun minä sain viimeksi uuden tilaisuuden yrittää kirjoittaa Jesseä. 😀
-
Heeeei älä vähättele! Kirjoittaminen on sellaista, että blokista pääsee vain kirjoittamalla, ja mitä enemmän saa kirjoitettua, sitä enemmän tekee mieli kirjoittaa lisää. Ja vaikka tämä saattaakin olla sinulle pelkkää näppisten lämmittelyä, meille muille tämä on siitä huolimatta ihan oikea ja kokonainen tarina. Lyön vaikka vetoa, että kukaan ei olisi ajatellut tätä lämmittelynä, ellet olisi niin sanonut. Pikemminkin porukka tuulettaa, että jes, kuningas on palannut.
Kursit koko tarinan erinomaisesti yhteen sään avulla. Jokainen kappale alkaa säästä viimeistä lukuunottamatta. Viimeisenkin olisit voinut yhdistää edelliseen, niin symmetria olisi ollut täydellinen niin säästä puhumisen kuin kappaleiden koonkin suhteen.
Toinen hieno tyylivalinta oli pitää koko tarina Joonaksen pään sisällä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut koko aikana. Kaikki Joonaksen varsinaiset toimet liittyvät arkiseen karsinoiden puhdistamiseen, eikä kukaan ulkopuolinen olisi nähnyt tilanteessa mitään juonellisesti tai tarinallisesti järkevää kuviota.
Sinun on leikitettävä tätä uutta hahmonpentuasi paljon, niin se oppii hihnaan, alkaa totella ja kasvattaa vahvemman persoonan. Joonaksella on erottuvia luonteenpiirteitä, joten mitään suurta ja mahtavaa urakkaa sinulla ei ole edessäsi. Joka ikinen tarina hioo tätä uutta timanttiasi, joka ei ole Joonaksen tamma, niin kuin tarinassa, vaan Joonas itse. Hän on löytämässä paraikaa kertojanäänensä: nyt hänellä on vakava, hieman analyyttinen ja ehkä aavistuksen negatiiviseen ajatteluunkin taipuva ääni. Ihan näillä näppäimillä hän saavuttanee perusvireensä, ja sitten päästään ainakin minun lempikohtaani hahmokehityksessä: yksityiskohtien lisäilyyn!
-
Tästä tuli mulle välittömästi rakas tarina, ja sehän on selvää, koska fanitan näitä kahta ukkelia jo, ja kuinka näiden juttu, noh, jutuke, etenee tässä. Samalla ärsyttää. Yritin ihan vähän aikaa sitten muualla viritellä vähän samanlaista asetelmaa, niin kuin olen kertonut, mutta se ei sitten saanutkaan tuulta alleen. Koin, ettei koko juttu ollutkaan kiinnostava muiden kuin minun mielestäni. Nyt et toivottavasti koe samaa. Tästä on tullut mulle tosi, tosi tärkeä tarina, suunnittelet sitten näiden suhdetta syventäväsi tai et. Olen lukenut tämänkin osan noin neljämiljoonaa kertaa, enkä ole vielä lukenut tarpeeksi. Olen arkielämän todenkaltaisten rakkaustarinoiden narkkari, ja vitsit mitkä pöllyt olen tästä jo monta kertaa saanutkin. :DD
Voi Tiitus, kun joku sulle sanoisi, ettei sulla ole mitään hätää. Hellon pitää ihan itse hoitaa seurustelukuvionsa, eikä sinun, mikäli niiden vuoksi noin hätäännyit. Ja jos säikähdit Hellon mahdollista reaktiota, kunpa tietäisit, miten sekaisin hänet sait. Vaikka kyllähän Tiitus sitä asiaa oikein arvaileekin. Ihanaa, ettet kirjoittanut hänestä idioottia!! Sokeakin näkee, mitä mieltä Hello on hänestä! Olen juhlinut myös sitä, ettet laittanut häntä sen paremmin vähättelemään itseään kuin ylpistymäänkään, vaikka hän huomaakin, että kyllä Hello on hänestä kiinnostunut.
Riettaasti vihjaileva Tiitus on ihan uusi Tiitus, ja toimii varmaan minuun niin hyvin siksi, että pidän häntä niin kilttinä ja kultaisena, että tämä on hänelle epätyypillistä. En lue tämän olevan ristiriidassa hänen persoonansa kanssa, vaan luen hänen olevan vain jännittävässä tilanteessa.
Kommentti ei ole tarinan arvoinen, koska mulle vaikeimpia kommentoitavia ovat aina tarinoista rakkaimmat.
Mut nyt. Ala kirjoittaa. Enemmän. Nopeammin. Koko ajan. Ei mitään paineita mutta odotan päättymätöntä jännittävää romanttista tarinaa, jahkailuineen ja ahdistuksineen kaikkineen, niin kuin olisi jo. 😀
-
Myönnetään. Yritin houkutella parhaani mukaan sinut kirjoittamaan Tiituksen vessajonoon. Sehän on selvää. Olin melko varma, että tarttuisit siihen, mutta myös ehdottomasti varma siitä, että Tiituksella menisi vähän pupu pöksyyn ja koko jutusta tulisi jotain omituista punastelua ja köhimistä. Taidan ehkä pitää Tiitusta (ja varsinkin Helloa) paljon lapsellisempina kuin he oikeasti realistisesti olisivatkaan, koska he ovat minua sen verran nuorempia. 😀
Mutta oi voi kuinka olikin ihana lukea tällä kertaa rohkeasta Tiituksesta, joka tekee mitä haluaa. Jonkin tarinan yhteydessä aika alkuvaiheessa olen tainnut kommentoida sitä, miten oli ihanaa, kun Tiitus uskalsi tehdä jotain mielensä mukaan. Koen sen nytkin tosi vapauttavana, koska olen itse välillä aika sellainen, jollaiseksi Tiituksen kuvittelen. Ei ole ehkä normaleinta flirttailua sanoa avausrepliikikseen ”hei rakas”, mutta mitä normaalia näissä kahdessa on ennenkään ollut? 🙂 Sentään Tiitus meni ja sanoi jotain, ja se olikin paljon kivempaa kuin odottamani arka sopertelu ja kiertely.
Musta tuntuu ihanalta lukea siitä, miten Hello on Tiituksen mielestä niin suloinen. En vaan väsy siihen. En itse pysty pitämään sitä mitenkään erikoisena, eikä kai sen takia kukaan muukaan oma hahmoni pystyisi. Itse asiassa kuvittelin Helloa suunnitellessani, että siitä tulisi Hopiavuoren vähiten kiinnostava hahmo, siis kaikenlaisessa seurustelumielessä. :DDD Huonoa hahmosuunnittelua ehkä, mutta en ole ollenkaan pettynyt. Kirjoitat Hellosta niin kauniisti, nostat esiin juuri niitä juttuja joita Tiitus uskottavasti huomioisi…
Kun luin tämän ensimmäisen kerran, oli jo myöhä, ja ai kuinka minulle tuli kiire iskeä näppiksistä tekstiä pihalle siitä huolimatta. Oli ihanaa keikauttaa näiden valta-asema eri päin kuin yleensä. Ja no — hävyttömästi toivoisin että saisin kertoa näiden suhteesta muutaman romaanisarjan verran ja sitten näistä lopulta, kaiken mutkittelun ja kaartelun ja yllätyksien ja soutamisen ja huopaamisen jälkeen todella tulisi pari. Saan kirjoitettua sinun ja Tiituksen avulla Hellosta paljon sellaista, jonka uskoin jäävän ikuisiksi ajoiksi vain minun tietooni, ja ai kuinka hauskaa mulla on ollut!!
-
Voi aaaaa taas Tiituksen päänsisäistä maailmaa apuaaaa joku haluaa kerrankin hoitaa Helloaaa ja olisi niin ylpeä siitä että uskaltaisi pitää sitä kädestä matkalla jätskikiskalleeee. Mä kuolen. Hello kuolisi, jos osaisi lukea Tiituksen ajatuksia. Mutta olen kirjoittanut sellaisen vajakkihahmon taas, joka ei tosiaankaan osaa eikä ymmärrä. 😀 Ja vaikka ymmärtäisikin, Hellolla on salaa uskomattoman huono itsetunto. Eihän hänestä kukaan tykkää!! Voisin lukea vaikka eeppisen rakkausrunokokoelman Tiituksen haaveilusta. Ehkä menehdyn.
Mä olen vähän haaveillut jo aiemminkin Hellosta ja Tiituksesta pelaamassa. Mun on juuri nyt vaikeaa kuvitella, että Tiitus olisi maailman voitontahtoisin henkilö, vaikka harrastaakin jefua. Mutta voihan siitä paljastua uusia puolia taas! 😀 Paljastuisihan Hellostakin, jos he tosiaan pelaisivat. Kuka uskoisi, että Hello, joka on hyvä syömään pitsaa ja surkea yleisesti ottaen kaikessa urheilussa, pelaa aina siitä huolimatta ihan aina voittaakseen. :DD Yleensähän se toki häviää ja kätkee sitten harmituksensa vitsailemalla.
-
Huh hei, olipa meillä ollut kirjoitusviikko. Olen ollut innoissasi kaikista teksteistäsi, niin kuin saatat ehkä olla hieman havainnut… :DD Mutta kaikkein eniten olen pitänyt siitä, miten tämä ja edellinen juttu (Tiden Ja Hellon Kronikat Osat Yks ja Kaks) ovat saaneet vauhtia ja paisuneet käsiin näennäisen viattomien aloitusten jälkeen. Siitähän ei kuulu kiitos hahmollesi, niin viehättävä kuin hän minusta ja Hellosta nyt onkin, vaan sinulle, kun jaksoit antaa vauhtia tarinaan. Oikeasti: pidän kirjoittamisesta joka ikisenä päivänä, mutta nyt olen ollut koukussa paaaaaljon pahemmin kuin ikinä mihinkään telkkarisarjaan tai kirjaan. Hyvänä kakkosena tulevat Harry Potter -kirjat: niitäkään en voinut laskea käsistäni silloin sata vuotta sitten, kun ne ilmestyivät. 😀
Mutta asiaan. Välillä on hyvä saada kritiikkiä, koska vaikka erinomainen oletkin, saatat haluta kehittyä aina vain. (Kaikki eivät halua: voit skipata tämän kappaleen, jos et haluakaan kritiikkiä.) Aiheena tänään Reitan Kritiikkinurkassa on tarkkuus. Älä pelkää ottaa muiden hahmoista kunnolla kiinni ja liikutella niitä täsmälleen niin kuin ne olisivat sinun. Tulet tekemään virheitä kokeillessasi erilaisia hahmoja, mutta sillä ei ole merkitystä. Joka kerta, kun kokeilet, olet parempi ja parempi kirjoittamaan myös muiden hahmoja. Niitä ei pidä vierastaa. Vaikka muut ovat niiden luojia ja jumalia, tämä tarina on vain sinun. Silloin sinä omistat jokaisen Hopiavuoren hahmon, hevosen ja miljöön, ja kaikki käyttämäsi sivuhenkilöt ovat juuri sinun omiasi sen ajan. Voit siis määritellä itse tarkasti paikallaolijat (tarkkuus luo realistisuuden tuntua), vaikka et voikaan yhteisöllisessä kirjoittamisessa sanoa tarkasti, kuka on tulossa baariin ja kuka ei. Jos vahingossa esimerkiksi myönnät Tiden mukaan sellaisen hahmon, jota ei missään nimessä olisi saanutkaan ottaa, joku toinen improaa hänet kyllä ulos tilanteesta. Ja jos ei improa ja hän onkin samaan aikaan lomamatkalla Skotlannissa, niin sekään ei ole vaarallista. Hopiavuoressa on niin monta oikeaa ja kuviteltua ihmistä, että ristiriitaisuuksia tulee joka tapauksessa, kun aina ei voi muistaa kaikkien juttuja. Samoin jos joku, jota ei ole mainittu, haluaakin mukaan, voi hän kirjoittaa itsensä sisään tarinaan niin halutessaan.
Minun vinkkivitoseni syvällisempien dialogien koostamiseen puolestaan on konsultoida muita. 😀 On hyvä jutella hahmon omistajan kanssa, jos on epävarma, tai jopa kirjoittaa yhdessä jaettuun Word-tiedostoon. (Minä ja Nelly muuten tehdään tätä nykyään yllättävän paljon.) Kaikkia teitä minäkään en tunne esim. Keskustassa, ja jos en voi kysellä hahmosta sen omistajalta, tapaan kysellä sitten muilta kanssakirjoittajilta, jos olen epävarma. Luulen, että yhdessä arvaamme yleensä oikein toiselle hahmolle tyypilliset vastaukset. Ja kun emme arvaa, ei se haittaa.Sen sijaan posia (olen oppinut uuden sanan) annan siitä, miten Tiitus reflektoi juttujaan päänsä sisällä etenkin viimeisessä kappaleessa. Hän töräyttää (vitsit mikä sanavalinta myös) asiansa kaikkien kuullen, ja jo siihen verbiin sisältyy Tiituksen arvio toiminnastaan. 😀 Tiedän, että olen sanonu tästä sinulle ennenkin ja kertonut, että aluksi jännitti, jääkö Tiituksesta ohut hahmo, mutta sanonpa taas. Tällä hetkellä parasta teksteissäsi noin yleisesti ottaen ovat Tiituksen mielenliikkeet, jotka heijastelevat hänen luonnettaan, joka sekin on kehittynyt koko ajan selkeämmin määriteltäväksi.
Lopuksi hahmoanalyysiä.
Tällä hetkellä pidän Tiitusta kilttinä ja vähän arkanakin. Ihan parissa ensimmäisessä tarinassa hän oli minulle vain jefua pelaava parikymppinen pikkunassikka, jolla on komeat kasvonpiirteet, ja joka ajaa fillarilla. Nyt hän on ensisijaisesti se, joka hautautuu helloajatuksiinsa niin että hinkkaa samaa kohtaa tallin lattiasta vartin, ja pelkää mennä puhumaan, koska Hello on vihainen. Tiedän, että olen ihan itse lisännyt hänen persoonaansa luotettavuuden ja suuren osan huolehtivuudestakin, sillä en niitä pysty kovin monipuolisesti tekstiesi avulla perustelemaan. Ehkä näen Tiituksen tällä hetkellä Hellon silmien kautta. Mutta ei sillä väliä, kunhan itse viihdyn. Olen simuloidusti mutta aidon kaltaisesti niin tosi ihastunut, etten aina meinaa saada nukuttua. :DD Siis minä, eikä edes Hello. 😀 -
Minun on välillä vaikea irrottautua roolistani Eetuna näitä lukiessani. Joskus on vaikea muistaa, että Eetu ei voi nähdä eikä tietää Nellyn käsivarsiajatuksia. 😀 Vielä vaikeampaa on yrittää olla välillä tuomitsematta Nellyä. Hänen moraalikäsityksensä on himpun verran, mutta kriittisessä kohdassa, erilainen kuin minun. Se on kai yksi niistä tekijöistä, miksi Nellyn tarina on niin mielenkiintoinen. Hän kokee toki itse moraalinsa korkeaksi, ja niin aivan varmasti kokee suurin osa tavallisista keskivertosuomalaisistakin, että ei tässä mitään ihmeellistä ole. Nellyllä on kevyt juttu Eetun kanssa: ei hän kuollut ole. 😀
Asia, joka tässä eniten kiinnitti huomiotani eivät kuitenkaan olleet Saku tai Sakun käsivarret, vaan Nellyn ja Hellon jutut, joita referoit. Musta on tosi hauskaa, miten hyväksyit sen, että ne ovat nyt tutustuneet ja ystävystyneet osin tarinoiden ulkopuolella, sen sijaan että olisit pyöräyttänyt asian niin, että Hello on liian tuttavallinen hölöttäjä. Koska valinta sen suhteen oli kuitenkin sinun. On turvallista kopitella tarinaa sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka voi luottaa auttavan säilyttämään omankin hahmon kasvot. En siis puhu siitä, tehdäänkö hahmosta toisen näkökulmasta sankari vai konna, vaan siitä, yritetäänkö hyville ja pahoille teoille nähdä rationaalinen vai irrationaalinen selitys. Konnallakin pelaaminen on välillä kivaa, mutta kun hahmon koko järkevyys ja toiminnan loogisuus kyseenalaistetaan, se ei olekaan enää ainakaan minusta kivan tuntuista. Mutta sitä vartenhan tässä on sinunkin kanssasi jo niin pitkään pompoteltu kaiken maailman tarinoita. Kaikki hahmomme eivät koko aikaa ihan arvosta toisiaan tai pidä toisiaan järkevinä, mutta heidän teoilleen on selitys.
Lisäksi uskon, että oikeassakin elämässä Nelly ja Hello tulisivat toimeen. Samalla lailla puhuvat läpiä päähänsä silloin kun sille päälle sattuvat. Sitä en tiedä, pääsisivätkö he ikinä oikeasti syvällisen keskustelun tasolle vai jäisikö koko juttu hullutteluksi — mutta aika kai senkin näyttää. Nyt he näyttävät olevan läpänheittovaiheessa, ja ainakin minun on ollut kiva kirjoittaa ja lukea siitä kuluneella viikolla. Jotenkin uskoisin, että nasevat kommentit ovat niin Nellylle kuin Hellollekin jonkinlainen puolustautumiskeino, etteivät muut pääse liian lähelle liian nopeasti. Saatan olla väärässäkin.
Vaan näpäytyksen Nelly ansaitsisi, kun tuolla tavalla koettaa Inaria juottaa! Inari on vasta täyttänyt kahdeksantoista ja juo oikeasti ensimmäisiä alkoholijuomiaan! 😀
-
Musta on ihanaa, että ehdit kiireidesi keskelläkin reagoida tähän juttuun, vaikka Nellylle ei mitään kaikkein suurinta roolia suotu sen paremmin Tiituksen kuin Hellonkaan tarinoissa. Sait tuotua tähän silti ihanan kepeän tarinan kylkeen, jossa Nelly on tosi oma itsensä ja puuhaa minusta ainakin tosi nellymäisiä juttuja.
Muistan kuinka huvituin ensimmäisellä lukukerralla aivan suunnattomasti Nellyn ja Eetun dialogin aloituksesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on se Masa-auto hyvin ainakin kotiutunut, kun se on alannut myös murretta puhumaan. 🙂 Vielä enemmän sydäntäni kuitenkin kutitteli se, kuinka Nelly sanoo Eetulle, että ole varovainen, kun Mörkö voi tulla, ja kuinka Eetu sanoo ettei Nellystä saa rumaa mitenkään päin. Tunnistan hahmojen persoonat: Nelly puhui leikillisesti ja Eetu vilpittömästi täydestä sydämestään, vaikkei osaakaan tuon nätimmin naisille sanoa. Ehkä se tarvitsee harjoitusta.
(Ai miten niin ihmissuhdeorientoitumiseni näkyy lukutavastani.)Nellyn kotiutuminenkin paistaa tästä läpi. Kun hän ensimmäisen kerran valmistautui autossaan samantyyppisellä tavalla, hän oli menossa saunailtaan ihan vain tupaan. Se jännitti häntä noin miljoona kertaa enemmän kuin tämä, koska hän oli menossa vieraiden ihmisten keskelle. Nyt hän on ennemminkin innoissaan, koska on lähdössä tuttujen kanssa vähän ulkoilemaan.
-
Kuule —
Mitä tässä voi sanoa? 😀 En myönnä sinulle ja Kertulle osallistumismerkkiä, vaikka lupasin sen kaikille. Tein teille nimittäin ihan oman siitä syystä, että ei jumatsuka, en ole i-ki-nä, en ikinä nähnyt missään tällaista eeppistä runoa!! Ai että mikä tyylien ja kontekstien sekoitus. Virtuaalitallitekstit ovat proosaa, vaikka runoutta ei kai mikään lafka kiellä. Loppusoinnut ovat vanhahtavia, mutta voisiko sisältö olla enää nykyaikaisempi? Vitsit miten hyvin tämä on kohdennettu just eikä melkein tästä valmennuksesta, miljööstä ja hahmoista kertovaksi. Miten saatkaan kaikki omiksi itseikseen runossa! Ja vielä se, että tämä on oikeasti eeppinen runo. Ole hyvä, tässä on sinulle tällainen Sparklettava Merkki, jota ei kukaan muu ikinä saa! 😀
Tämä on oikeasti ihan käsittämättömän hieno juttu. Ai että. Luen paljon ja koko ajan, enkä tiedä koska olisin viimeksi törmännyt mihinkään vastaavaan. Olenko lie ikinä! Luin tämän heti kun julkaisit tämän, ja kyllä tämä viihdytti minua niin, että olen palannut tähän pitkin päivää ja tulen palaamaan vielä useasti. Tunnen syvää inhoa runoja kohtaan, ja tämä on nyt kolmas, josta olen ikinä aidosti pitänyt. 😀
-
Kivaa että maltoit otsikoida tekstisi! Jokainen taideteos on minusta nimen arvoinen.
Bell luottaa ihanasti Jitan käsittelyyn ja uskaltaa mennä vaikeisiinkin paikkoihin tosi nätisti! Mutta ei ole ihme: Jittahan käsittelee hevostaan tosi kypsästi ja nätisti. Taisi tehdä sille ihan hyvää harjoitella tällaisia ratoja, vaikka se onkin ihan aikuinen ja fiksu hevonen.
Preesensin käyttö aikamuotona on tässä tarinassa muuten tosi hieno valinta. Se luo harjoituksiin dramaattisen tunnelman. Oikein odotin, uskaltaako Bee nyt pressusillalle, ja onko se sitten kiltisti sillalla… 😀
-
Heti aluksi tulee kehotus täynnä kritiikkiä.
Älä vihjaile ikinä anteeksipyytävästi, että kirjoittaisit liian pitkästi jostain. On ihan fakta, että oikeastaan aina kun luen juttujasi, ajattelen että voi kökkö, eikö tämä jatkukaan loputtomasti. Tietenkään tahallinen venyttäminen ja vanuttaminen ei ole kauhean tyylikästä, mutta älä ainakaan enää herran tähden karsi mitään. Ilmaisusi on tosi tiivistä: tässä ei ole yhtäkään ylimääräistä sanaa, eikä tämä olisi huonommaksi mennyt vaikka olisit päästellyt vielä puolet lisää. Lopeta siis tuollainen ennen kuin aloitatkaan. 😀 Jos tulee tekstiä, niin tulee, ja se on hyvä.Mulla itselläni on välillä ongelmia näiden tekstien kohdentamisen kanssa. Kun kirjoittaa omiin päiväkirjoihin, kohdeyleisönä on oman tallin väki, mutta näissä tapahtumissa oletus on, että ulkopuolisetkin ovat kiinnostuneet lukemaan tekstiä. Siksi on vaikeaa sekä kirjoittaa riittävän hevospitoisesti, että ulkopuoliset pääsisivät mukaan, että riittävän juonellisesti, että omaa väkeä kiinnostaisi. Tällä kertaa tämä meni sinulla minusta just eikä melkein nappiin. Koko hommassa on pääosassa vauva-Bee ja sen totuttelu uusiin asioihin. Samalla Tiitus on oma, meille tuttu itsensä, mikä jo kiinnostaa omaa väkeä. Oman väen kiinnostusta lisää vielä se, että Tiituksen ja Hellon kuvio, joka on ollut nyt varmaan jo viikon tosi, tosi ihanasti pinnalla, elää tässäkin nykäyksen verran. Sitä ei kuitenkaan ole liikaa kontekstiin nähden. Ulkopuoliset, jotka eivät tiedä mitä Hello ja Tiitus ovat puuhanneet, eivät ehdi mitenkään kyllästymään vielä. Lisäksi mun mieltä lämmittää ihan henkilökohtaisesti aina, jos jokin mun omien hahmojen erityisjutuista huomioidaan: Hello on käsittääkseni ainoa, joka sanoo Tiitusta järjestelmällisesti Tideksi. Se on se Niiden Juttu TM. 😀
Tämä heppatarina on todellisen tuntuinen ehkä siksi, että olet luonut sekä vauvalle että Tiitukselle persoonat, jotka pysyvät jutusta toiseen. Lisäksi tässä on sitä pientä draamaa ja aitoa kiinnostusta, joka tekee tästä Tarinan, eikä pelkkää tekstiä. Hevosaiheinen tarina on hei oikeasti harvinaisuus virtuaalimaailmassa, ja vitsit että niitä on ihana lukea!
Tiituksella ja Beellä on ollut alusta asti omat ongelmansa, mutta tarina tarinalta yhdessä puuhaten näen Tiituksen muuttavan Beetä ja Been Tiitusta. Nyt Tiitus tuntuu tyytyväiseltä varsaansa ja sen kehitykseen, ja varsa puolestaan luottavaiselta. Tilanne on muuttunut alun ahdistuksesta ja hevosen hankinnan, hmm, katumisesta niin hitaasti tähän pisteeseen, etten ole sitä kunnolla vielä noteerannutkaan. Nyt varsinkin Tiituksen tyytyväisyys oikein loistaa tästä tekstistä, ja sen Tiitukselle suon. Käsitteleehän hän varsaansa aina niin lempeästi ja johdonmukaisesti, vaikka välillähevosvauvan käytös oli suorastaan rasittavaa, kun se ei tuntunut kuuntelevan isäntää sitten yhtään. Tuntuu ihanalta, että nyt sujuu. Sitä paitsi luulen, että tällainen harjoittelu olisi jatkossakin Beelle hyväksi. Se joutuisi isännän kanssa uusiin tilanteisiin ja oppisi, että isäntä pitää siitä ihan aina huolen: isäntä on hyvä juttu!
-
Ohoi kun olet kehittynyt niin hevosen värittämisessä kuin ihmisen piirtämisessäkin. Vertaa tätä joku kerta edelliseen riehuntakuvaasi, jossa rettelöi muuan toinen musta kevyt hevonen, niin näet ensisilmäyksellä, mistä puhun. 🙂 Seuraavalla kerralla lisää vain ihmishahmosikin ihoon yhtä rennoin ottein punaista ja sinistä sävyä kuin nyt hevoseen.
Tällä hevosella on jo ilme, josta tulee muuten sarjakuvahepat mieleen. Sen sijaan, että tämä hyppisi vihaisuuttaan tai kiukutellakseen, tämä on kuitenkin ystävällinen! Minusta se viestii hyvin sitä, että kyseessä on vauva, joka totuttelee uusiin juttuihin, eikä mikään aikuinen ongelmahevonen.
-
Oi ei miten mulla on heikko kohta isoihin työhevosiin, varsinkin kun niissä on kontrastina jotain pientä tai pieniin yleisemmin liitettävää, niin kuin varsaikäisyys tai pieni säikkyys. 😀
Reissunne tuntui olevan kokonaisuudessaan onnistunut. Mikä säkä, että Eetun vapaailta osui juuri siihen hetkeen, kun tulitte: hän ei osaa olla tekemättä mitään, joten keksii sitten kaikkea tällaista. Varsinkin silta tuntui tulevan Myylle ihan just eikä melkein tarpeeseen. Ihanaa, miten se oli aluksi epäileväinen, niin kuin koko tekstin alkupuolen perusteella uumoilinkin, mutta uskalsi sitten kuitenkin, koska eihän ole mitään niin rohkeaa maailmassa kuin kunnon shirenhevonen! 🙂
Eetu myös kiittää punaisena ja änkyttävänä lahjasta. Sen on vaikeaa ottaa mitään vastaan edes syntymäpäivänään, saati sitten tavallisena iltana, kun se ei koe tehneensä mitään noin hienojen juttujen eteen!
Kirjoitat tosi hyvin ja erittäin oikeakielistä tekstiä. Sellaistahan lukee aina ihan lämpimikseen! En tiedä, haetko kritiikkiä vai et, mutta jos et, lopeta lukeminen tähän. Luulen, että saisit tarinoistasi ihan pienellä vaivalla vieläkin paremmin soljuvia ihan yhdistelemällä kappaleita hieman toisiinsa. Kuudes ja seitsemäs kappale menisivät yhteen ihan pienellä sitomisella. Eka ja toka, sekä kaksi viimeistä ihan sellaisinaan. Tietenkin kannattaa välttää liian pitkiä kappaleita, sillä ne säikyttävät lukijan pois, mutta samoin kannattaa vältellä ihan parin lauseen kappaleitakin. 🙂
Kiva kun kävitte!
-
Daamn. 😀 Minun näkökulmastani katsoen skippasit juuri suhteen parhaan ja tarinallisesti kiinnostavimman osan: sen, kun ei ole vielä suhdetta, ja miten se jotenkin hitaasti, päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan alkaa ollakin. 😀 Mutta taidan olla pihalla nykyajan nuorten seurustelutavoista jo. Ehkei se enää ole sellaista kuin silloin miljoona vuotta sitten, kun olin itse Jitan tai Eiran ikäinen.
Eira on kyllä antanut kuulua ja näkyä, että haluaisi poikaystävän. Pitäisi joskus kysyä siltä, että mitä se mahtaisi poikaystävällä oikeastaan tehdä, jos sellaisen löytäisi. Onkohan se niin, että Eiralla on vain oltava poikaystävä, koska kaikilla muillakin on? Mitä Eira mahtaisi tehdä poikaystävineen? Mitähän hän kuvittelee, että poikaystävä oikeastaan tarkoittaa? Mitenköhän Eira kuvittelee poikaystävän eroavan niistä muista pojista, jotka ovat kavereita?
Toivottavasti Jitan poikaystävä on nyt sellainen, kuin Jitta on kuvitellut, ja haluaa viettää aikaa yhdessä samalla tavalla kuin Jitta.
-
Voi meidän pikku hahmoja. Niillä on taas eri käsitys maailmasta. 😀 Eetulle on päivänselvä asia, ettei se nyt ole niin justiinsa, vaikkei tuntisi sieltä ketään. Niinhän sitä tavataan Otsonmäellä päin tehdä, että mennään vain. En edes tiedä, havaitseeko Eetu, ettei Nelly tunne ketään, kun Eetu itse tuntee kaikki…
-
Tiitus tuntuu tuntevan Hellon jo tosi hyvin. Hellosta voi tosiaankin olettaa, ettei hän ota oikeastaan mitään kauhean vakavasti. Kunhan hörsköttää.
Saatoin ehkä kaivata Tiitukseen tätä puolta, joka osoittaa katumusta. Hänen täytyy tietenkin ymmärtää, että Hellolla on Jillansa. Minun moraalikäsitykseni ainakin on sellainen, että saattaisin ehkä ihan hyvin erehtyä flirttailemaan sekunnin verran huumorin varjolla, jonka jälkeen katuisin. Ja niin kuin Tiitus, yrittäisin vakuutella itselleni, etten minä mitään ole tehnyt. Kunhan kävin leffassa. Kunhan vitsailin. Kunhan haettiin grillistä Perinteiset. Jos minä olisin Tiitus, pysyisin ehkä aika rauhallisena vielä — mutta ai että jos saisin jotain kautta tietooni, mitä Hello ajatteli minusta. 😀 Minulle se ei olisi edes ilouutinen, vaan menisin ihan romuksi. Lähinnä siitä, että ajattelisin, että voi kun se Jilla katoaisi kuvioista, ja kokisin itseni huonoksi ihmiseksi ajatellessani sellaisia kiltistä Jillasta. Ihminen saa ajatella mitä haluaa, kyllä minä sen tiedän, mutta itse en millään haluaisi toivoa koskaan kenellekään pahaa. Minun on vaikea siksi kirjoittaa välillä hahmojani, jotka saattavat välillä oikeasti toivoa jollekulle pahaa omien etujensa tähden. Kaikki välillä salaa toivovat, mutta en haluaisi myöntää sitä itseni ja hahmojeni kohdalla.
Toinen minulle vaikeasti myönnettävä teema on kateus tai mustasukkaisuus, ja tässä olisi minun kohdallani kyse siitäkin. En tiedä, luenko tähän mustasukkaisuutta vai en. Välillä luen. Välillä luen lievää epätoivoa tai pahaa mieltä, ja välillä neutraalin toteamuksen, että Hellolla on tyttöystävä, jolle hän soittaa. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin varma, ettei tämä toteamus ihan neutraali voi olla, koska kaikessa muussa on niin paljon tunnetta.
Voi Tiitus-raukkaa. Jonkun pitäisi sanoa sille sama, mikä minun Chai Buathongilleni sanottiin. että ei kahden aikuisen ihmisen suhde sinusta riipu, Hellevaara. Sinä et seurustele sen paremmin Hellon kuin Jillan tai kenenkään muunkaan kanssa. Älä sure liikaa ja ajattele aina ensin itseäsi. Jos tarvitset tilaa, sano Hellolle että nyt pois siitä, oli se tallilla tai ei. Sinullahan siellä on suurempi oikeus olla kuin Hellolla: olet siellä töissä ja Hello loisimassa! …vaan uskoisiko Hello… 😀
*
Tässä yhteydessä toistan taas sitä, että mulle on tosi vaikea välillä erottaa hahmo ja kirjoittaja toisistaan, oli sitten kyseessä minä tai muu. Elän tosi vahvasti hahmojeni tarinassa mukana, etenkin Hopiavuoressa. Olen ihan itse tällä hetkellä tosi syvästi ihastunut niin Jillaan kuin Tiitukseenkin, ja vaikka se on vain leikkiä ja tiedostan kyllä todellisuuden, tunne on ihan sama kuin aito. Sen tunteen takia minä tätä teen. Joku muukin eläytyy varmasti hahmoonsa samoin kuin minä, vaika eivät tietenkään kaikki. Haluan kuulla heti, jos Hellon (tai jonkun muun) moraali- tai ihmissuhdevalinnat loukkaavat kanssakirjoittelijoita. Hellon toiveet voidaan kuitenkin aina sivuuttaa, mutta te kirjoittajat olette oikeita ihmisiä. Minä haluan jauhaa tästä (enhän muuten tästä olisi juuri kirjoittanut näin paljoa) mutta saa sanoa kyllä, jos täytyy lopettaa.
