Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jussi näytti niin kuin vanha konkari, miten siltojen ylitse kuuluu mennä. Olihan se vanha konkari sellaisessa ainakin ujoon Hera-vauvaan verrattuna, ja muutenkin luonnostaan jo rauhallisempi kuin vaikka Bell, jolla myös näytti muuten menevän hyvin. Olin salaa hevosestani tosi ylpeä ja taputin sitä kaulalle, vaikka tottahan sen nyt piti tässä vaiheessa elämää sillat osata kulkea. Oikeastaan olin suunnitellut sen kanssa peruutusratojen hinkkaamista, sillä siinä on aivotyöskentelyä hevoselle kuin hevoselle.
L:n muotoinen puomirata meni helposti. Jussia ei tarvinnut ohjata kuin narusta, sillä se tapaa kääntää päätään minun mukanani. Kun astuin itse ulos radalta kulman kohdalla, se kääntyi automaatisesti minua kohti. Jo voltti oli kuitenkin huomattavasti haastavampi. Olin sanonut muille, ettei tässä mitään apuvälineitä kaivattu, mutta huomasin kaipaavani itse pitkää piiskaa. Sillä olisi saanut pidettyä Jussin takakaviot niin kätevästi poissa kartioista… Tai taivutettua sitä ulkopuolelta… Mutta kyllä voltin peruuttaminen onnistui. Sillä tavalla askel kerrallaan, välillä hieman kaulasta ohjaamalla.
Aluksi Jussi ei nauttinut, ei sitten yhtään. Kun se oli nuorempi, peruututin sitä rangaistukseksi, ja nyt se vähän kostautui. Aina kun Jussi yritti teininä kaahottaa ohitseni tai muuten isotella, laitoin sen peruuttamaan reippaasti ja kunnolla, jotta se oikein konkreettisesti näki minun henkilökohtaisen tilani olevan huomattavasti suurempi kuin sen. Nyt se näytti siis hölmistyneeltä peruutellessaan. Sen korvat pyörivät päässä. Se kai mietti, mitä se oli muka tällä kertaa tehnyt, eivätkä kehuni muuttaneet tilannetta miksikään. Puolivälissä volttia se oli jännittänyt päänsä ylös, joten käytin aikaa sen rapsutteluun ja hyvittelyyn. Silloin se alkoi varovaisesti luottaa siihen, että ei kyseessä ollut mikään rangaistus. Silloin siitä tuli myös helpommin ohjattava. Aloimme tehdä yhdessä töitä sen sijaan, että olisin laittanut sen töihin.
Ennen pujottelurataa kävimme maapuomeilla. Nekin ovat Jussille tuttu juttu, mutta en voinut peruututtaa sitä yhteen menoon kolmea tehtävää. Pujotteluperuutus oli kuitenkin minusta miljoona kertaa mielenkiintoisempi juttu. Tajusin, että kun Jussin sai lämpenemään peruutusajatukselle, siitä tuli tavattoman herkkä reagoimaan vihjeisiin. Kun muistin vain vahtia sen takapäätä ja teettää sillä tarpeeksi suuria kaaria, sain sen kääntymään vaihtamalla riimunarun kädestä toiseen. Tiesin kyllä, ettei se seuraavana päivänä kylmiltään enää menisi yhtä hienosti, jos yrittäisin. Nyt se oli vain erityisen vastaanottavaisella tuulella, kun oli juuri joutunut asennoitumaan peruutustehtäviin uudelleen.
Olisin halunnut mennä vielä rapukävelyradalle, mutta uskon, että se olisi ollut Jussille vähän liikaa aivojumppaa yhdelle yhtäkkiselle iltapäivälle. Sen sijaan vein sen suuliin ja nostin satulan sen selkään, jotta voisin mennä sen kanssa maastoon päästelemään.
-
Kaikki mitä havaitsin
Nelly shortseissaan asuntoautonsa ovella, ja se hymy.
Nelly shortseissaan kahvinkeittimellä, ja ne hiukset.
Nelly ravaamassa ohitseni, kun siivoan kenttää.
Nelly harjaamassa Miinaa ratsastuksen jälkeen, ja kypärän lyttyyn painamat hiukset. Ja ne shortsit.
Jätin kottikärryt tallipihalle ja kävelin hänen luokseen. Otin kiinni siitä kädestä, jossa ei ollut harjaa, ja painoin hänen hevosenpölyiseen kämmenselkäänsä pitkän suukon katsoen häntä samalla silmiin.
”Eetu sä oot raidallinen”, hän nauroi pyyhkäisten ohimoani.
”Voisikko sä tulla eres vähäksi aikaa mun kans niihin Inarin lakkiaasihin?”Lähdin takaisin lantakuormani pariin silitettyäni peukalollani ensin hänen kulmakarvaansa ja sitten poskipäätään. Purin huultani, mutta sain irrotettua katseeni hänen huulistaan. Ei ollut ollenkaan sopivaa tallin isännältä suukotella julkisesti työpaikalla, jossa kulki asiakkaita.
-
Luokan 3 tarinat
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond
Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.
Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti
Muutosvastarinta
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun suomenhevosorin tänään ratsuna hiekka-aitauksessa näin. Ja selkään oli likka pantu. Kyllä ei pitäisi senlaatusta kansallisaarretta aitauksessa emännän voimin ratsastaa. Jalatkin olivat hevoselta sideharsoon käärineet. Kyllä ei saisi sairasta raudikkoa sillä tavalla kohdella, navettaan tokenemaan pitäisi jättää. Likka anto liinaharjan vähän väliä juosta ja juuri kun vauhtiin pääsivät, piti orin taas hidastaa. Laittoipa likka orin myös nelistämään kehää. Kyllä ei hevosta ole tehty ympyrää laukkaamaan. Kinttupolkuja tallaamaan se pitäisi päästää ja mettätöissä auttamaan, niin tomerasti kauhoi eteenpäin tuokin orhi. Sillä oli peltotyöläisen asenne veressä, senhän näki jokainen. Kyllä ei ole tehty suomalaisen sisu aitauksessa tuhlattavaksi.Jannican kommentti
Ensimmäiseksi ja toiseksi tulleiden tarinoiden välillä oli aivan hiuksenhieno ero, lopulta voiton vei kuitenkin vahvalla murteella, humoristisella asenteella ja reippaalla meiningillä tehty tarinanpätkä, jossa noudatettiin hyvin ja kekseliäästi tehtävänantoa.Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost
Iik, maailman söpöin ratsukko!
Hopiavuoren hevostallin koulukilpailujen kuuluttaja ilmoitti helppo C-luokan toisen verryttelyryhmän ajan olevan päättynyt, ja radalle kutsuttiin Aura Tynni hevosellaan Moons Last Frost. Suureksi ilokseni kentälle tepasteli aivan mahdottoman suloinen poni, ihan selkeä shettis. Kimoa osasin odottaa jo nimestä, mutta ei jestas miten pirun suloinen kimo sieltä tulla tipsuttikaan! En ole varma pihisinkö ääneen kimeästi, mutta siltä minusta ainakin tuntui – Niin. Söpö. Mahdottoman pörheä ja komea ori, tunsin silmien pullistuvan päästäni ja hymyni vain leventyvän, kun ratsukko ravasi alkutervehdykseen. Ratsastaja oli ponille aivan oikean kokoinen, meinasin pyörtyä kun tyttö sipaisi hellästi rakkaan poninsa kaulaa juuri ennen radan aloittamista. Tämä kouluohjelma oli lyhyt, mutta sain ihailla ratsukkoa jokaisessa askellajissa – kiitos kouluratsastusjumalille siitä! Askelta Moons Last Frost pidensi kuuliaisesti (Mikä liike!), laukan se nosti pontevasti eikä heittänyt päätään mihinkään suuntaan vaan pysyi kuuliaisesti tasaisena. Hieman se huiskaisi hännällään, kun tomera ratsastaja huomautti pyöreäpäisillä kannuksillaan poniaan etenemään pääty-ympyrällä reippaammassa laukassa. Raviin siirtyminen pitkällä sivulla onnistui täydellisesti, ja pysähdys keskellä kenttää leveyssuunnassa oli tarkka, melkein hypin innosta paikallani vaikken edes tuntenut koko ratsukkoa. Lopputervehdyksen jälkeen koko parikymmenpäinen yleisö taputti ratsukolle, minä kaikkein villeimmin. Kimo oli täydellinen lastenponi, jollaisen minäkin olisin halunnut kymmenen vuotta sitten. Ei, viisitoista, silloin olisin ollut tarpeeksi pieni shetlanninponin selkään. Päätin mennä seikkailemaan talliin heti kun ystäväni suoritus samaisessa luokassa olisi ohitse, tämä minut hurmannut poni oli pakko päästä tapaamaan.Hopiavuoren Eetun kommentti
No tästä kyllä voi aivan haistaa ja maistaa, kuinka söpö ratsukko Hopiavuoressa kisasikaan! 😀 Yliampuvuus sopii tähän tarinaan ja tyyliin hienosti!Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445
Todellinen kouluheppa
Radalle pyyhältää pyöreähkö suomenhevosori. Tuollainenko Helppo A -tasoisessa luokassa? Pah, ei näytä olevan erityisen timmissä kunnossa. Ehkä ratsastaja on erehtynyt luokasta. Silmäilen häntä. Nuorehko aikuinen, jonka hiukset ovat nutturalla. Mustan kisatakin hihat ovat hieman heikossa kunnossa, mutta muuten ratsastaja näyttää huolitellulta. Hevosesta en edelleenkään ole samaa mieltä sen lyllertäessä uralla. Tai no, ihan hyvää raviahan tuo on. Mutta minun ihanaa Kultsia paremmalta se ei näytä tippaakaan! Seuraan ratsukkoa silmä tarkkana. Avut ovat lähes huomaamattomat, mutta hevonen reagoi hitaasti. Ei kyllä tuollaisella menolla Helppo A:n arvostelulla tule hyviä pisteitä. Ori puuskuttaa ja näyttää yllättävän tyytyväiseltä. Se laukkaa nätisti muodossa, mutta heiluttelee päätään puolelta toiselle. Aijai. Ei sillä, että olisin itse osannut paremmin, mutta helppohan se muiden virheitä oli seurata. Noin! Nyt on keskilaukan aika. Tämän minä haluan nähdä. Tuon maha lähtee taatusti lentoon. Ratsastaja antaa tällä kertaa pohjeavut selkeämmin. Taas rapsahtaa pari pistettä pois, ehkä. Hevonen venyttää askeltaan ja… laukkaa todella nätisti. Ratsastaja huojuu hallitusti ees taas. Suomenhevosista on sittenkin moneen ehkä.
Hopiavuoren Eetun kommentti
Hymähdin ihan ääneen, kun ilmaisit ratsun etenemisen niin, että se lyllertää uralla. Ensimmäisten virkkeiden ajan ajattelin, että kertojasi on joku mielensäpahoittaja, joka on muuten vain negatiivinen. Sitten aloin tulkita tekstiä niin, että hän on kateellinen Juulialle! Tämä on niin negatiivinen pätkä, että se on jo huvittava! -
Luokan 2 tarinat
Tinkan kommentti
Toisen luokan arviointi oli ehdottomasti hankalin! Hienoja tarinoita kuitenkin jokaiselta, en edes osannut odottaa näin tunteita herättäviä tekstejä.Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni
Mitä silmät ei nää
Pisti aamupäivällä kaduttamaan koko kisailmoittautuminen. Historian katalimmat pms-oireet tulvivat päälle, kahvimaito oli loppu, kisahuopa pesemättä eikä Unnakaan mennyt ensiyrittämällä traileriin. -Ihan tyhmää kaikki, en mä jaksa lähtee, narisin pelkääjän paikalla äidin säätäessä keskittyneenä autoni peilejä ja kuskin penkkiä itselleen sopivaksi. -Höpö höpö, äiti tyytyi toteamaan jämptisti ja käynnisti autonromuni, joka ei meinannut ensiyrittämällä toimia sekään. Äiti halusi välttämättä ajaa. Minun piti kuulemma säästellä itseäni radalle.Kisapaikalla oli sisäpiirin tuntua. Kaikki tunsivat kaikki, paitsi minä en ketään. Olo oli kuin ensimmäisenä ponikerhopäivänä, jolloin äiti tuuppasi selästä ja passitti rohkeasti tutustumaan muihin kerholaisiin, jotka tunsivat toisensa entuudestaan. Virittelin Unnalle varusteita trailerin sivussa kypärän lippa vinossa. Poskihihna oli kokoajan kierteellä, huopa rutussa ja häntä takussa. Äiti haki meille kahvit ja tuputti pullaa nenän eteen. -No en varmasti syö, tiuskin ja lähdin taluttamaan Unnaa kenttää kohti äidin jäädessä jälkeen kädet täynnä pullakahveja.
Alkuverryttelyissä Unna keskittyi kiukuttelemaan kanssani kilpaa. Teki mieli kiskaista hevosta suusta ja purskahtaa itkuun. Kaikki oli tänään vaan niin niin tyhmää. Kun tuli meidän vuoro suorittaa, tuntui että rata hävisi päästä sillä samalla hetkellä. Ratsastin tervehdykseen mutrusuuna ja lähdin suorittamaan rataa kulmat kurtussa. Kaarros, kierros, hilipatipippaa. Ei huvittanut onnistua. Lopputervehdys, kiitos hei. Laimeat aplodit peittyivät ärsyttävän sanaseppo-kuuluttajan letkautuksiin. Näin sivusilmällä äidin tuulettavan kentän laidalla villisti muidenkin puolesta.
Äiti otti Unnan ohjista kiinni heti, kun ratsastin ulos kentältä ja käski hypätä alas. Laskeuduin selästä silmiä pyöritellen ja otin vastahakoisesti vastaan äidin jo kertaalleen tyrkyttämät pullakahvit. -Menehän autoon siitä, äiti komensi lempeästi eikä minulla ollut oikeastaan mitään sitä vastaan. Sapetti niin paljon.
Istahtaessani autoon heitin kädet hetkeksi puuskaan ja inisin itsekseni. Sitten loin katseen kuskin paikalle, jossa lepäsi suklaapatukka ja maailman rumin kortti, jota koristi leijona heiluvilla askartelusilmillä. Hymähdin hieman ja katsoin kortin taakse, jossa luki äidin kauniilla käsialalla: ”Rakas tyttäreni, Toisinaan ihan hyvä riittää. T. Mamma”. Avasin suklaapatukan ja kyynelkanavani. Hörpin kylmäksi ehtinyttä kahvia ja pohdin miten lapsellinen osasinkaan olla. Tihrustin itkua kilpaa pilvien kanssa, jotka olivat alkaneet pikkuhiljaa ripotella sadetta kisaajien iloksi.
Sateen tyynnyttävä ropina ja kisapäivän väsymys saivat minut vahingossa nukahtamaan. Heräsin vasta, kun äiti saapui autolle ja ilmoitti kisatuloksista ja siitä, että nyt lähdettäisiin kotiin. Tahattomien päiväunieni aikana äiti oli purkanut Unnan varusteista, harjannut, loimittanut ja lastannut. -Äiti.., aloitin nöyrästi silmät punaisina. -Ole hyvä, äiti vastasi sillä samalla lämpimällä varmuudella ja myötätunnolla, jolla hän oli jaksanut katsella kiukkuani koko päivän.
Kotimatkalla oli hiljaista. Kaikki tuiki tärkeä oli tältä päivää sanottu.
Mauran kommentti
Ehkä eniten mun tunteisiin vetoava tarinä – lähinnä siksi, että näen itseni tarinassa kuvatussa tilanteessa, ja monessa vastaavassa tilanteessa, mitä elämäni aikana oon kokenut, mutta ne on menneet suhteellisen samalla kaavallaSanttu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161
Maailman paras äiti?Monelle äidistä mieleen tulee lämpö ja rakkaus, joku joka välittää ja kuuntelee ja ymmärtää, pullantuoksu ja pehmeä hymy. Santulle äidistä tulee mieleen tiukka äänensävy, aina aavistuksen alaspäin kääntyneet suupielet ja vahva hajuvesi, joka saa veden kihoamaan silmiin ja hengityksen ahtautumaan. Äiti on harvoin hyvällä päällä. Hänen kulmansa painuvat aina kurttuun kun Santun vaatteissa on Kaapon (Santun kultaisennoutajan) karvoja tai jos Santtu saa kokeista numeron yhdeksän alapuolelta. Santtu on melko varma, ettei äiti pidä Kaaposta. Hänestä kaikki mitä koira tekee on epämiellyttävää, jos se ei istu paikallaan hiljaa. Santtu sanoo aina, että se tekee vain mikä on koiralle luonnollista. Onneksi Kaapo pitää kaikista eikä ymmärrä, vaikkei äiti siitä pitäisikään.
Santtu heräsi äitienpäivänä jo varhain. Hän kävi Kaapon kanssa lenkillä, ja palasi kiireesti kotiin tekemään äidille aamiaista. Äiti oli edeltävänä iltana lähtenyt taas ’tyttöjen kanssa ulos’, niinkuin äiti sitä kutsuu. Hän palasi vasta myöhään ja haisi alkoholilta. Santtu osallistui myös Tie Tähtiin finaaliin, joka kruunasi intensiivisen kevään. Äiti on ollut ylpeä Santun ansaitsemista ruusukkeista, ja sen hetken hän on sietänyt myös Fifiä paremmin. Ehtiäkseen ensin tallille Fifin laittamaan kuntoon Santun piti nousta ja ennenkuin tuli valoisaa, ja valmiin aamiaisen hän jätti keittiön pöydälle lapun kanssa.
”Hyvää äitienpäivää!
️ Santtu & Kaapo”Santtu ei ajatellut lähtevänsä kisaamaan enää Tie Tähtiin kisasarjan loputtua, mutta toisin kävi. Hyvien sijoituksien jälkeen pojan rintaan oli noussut ihan uudenlainen tunne, jota ei ihan itsevarmuudeksi voinut kutsua, mutta jotain sinnepäin; ehkä minä osaankin, kai minä pystynkin. Santtu halusi todistaa paitsi itselleen, myös äidilleen että kyllä hän pärjäisi. Että Fifi on hieno hevonen, eikä sen ostamista tarvitse katua.
”Tuletko sä katsomaan?” Santtu kysyy varovasti keittiön ovensuusta. Äiti viilaa kynsiään ruokapöydän ääressä ja pitelee puhelinta korvan ja hartian välissä. Santtu on odottanut jo monta minuuttia ja pian pojalle tulisi kiire jos hän ei lähtisi. Äidin terävä katse kääntyy Santtua kohti.
”Mä olen puhelimessa”, hän sanoo ja laskee vaaleanpunaisen kynsiviilan pöytää vasten. Akryylisiin tekokynsiinsä puhaltaen äiti siirtää puhelinta sivuun hetkeksi. ”Minne sä olet menossa?”
”Tallille”, Santtu vastaa ja yrittää pitää harmin poissa äänestään. ”Meillä on Fifin kanssa ne kisat tänään.. Mä en ota Kaapoa mukaan, niin päästätkö sen ulos päivällä?”
Äiti vilkaisee keittiön nurkassa makaavaan vaaleaan koiraan. Hänen nenänsä yläpuolelle ilmestyy ryppyjä, sillä tavalla kuin hän olisi juuri haistanut jotain todella pahaa.
”Päästän, mutta katsomaan en kerkeä”, ja niine sanoineen hän palaa puhelunsa pariin. Santtu nyökkää.Hallavassa järjestettyyn finaaliin verrattuna Hopiavuoren kisahumu on pientä. Kisaajia ei ole monta, tallin omaa väkeä näyttää olevan lähes yhtä paljon. Tunnelma on ihmeellisen kodikas. Siitä huolimatta Santtu tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi. Hän on varma, että hän on ainoa alaikäinen kisaaja jonka vanhemmat eivät tulleet katsomaan. Vaikka vuoden päästä Santtu täyttäisikin kahdeksantoista, sillä hetkellä Fifin satulaan noustessaan hänestä ei tunnu yhtään aikuiselta. Fifin nostaessa ravin Santtu tuntee palan nousevan kurkkuun hänen ohjatessa poninsa kentälle. Pysähdys, tervehdys. Takaisin raviin ja oikealle.
Koko rata leikkaa.
Äidin ärtynyt kielen naksautus kun Santun vaatteet ovat rypyssä.Askeleen pidennys. Montako askelta? Yksi, kaksi, kolme, neljä..
”Vaan kahdeksan?” äidin ääni on moittiva, ”etkö sä lukenut tähän kokeeseen yhtään?”Kolmikaarinen kiemuraura. Fifi kulkee nätisti, se rata on sille jo tuttu.
”Etkö sä voisi harrastaa jotain muuta, niinkuin normaalit pojat?” äiti kysyy viinilasin ääreltä. ”Vaikka jalkapalloa. Katsoisit edes jääkiekkoa telkkarista.”Pysähdys. Santtu nielaisee syvään ja rapsuttaa huomaamattomasti Fifin säkää vasemman käden etu- ja keskisormella. Pojan sydän tuntuu raskaalta. Kentän laidalla olevat ihmiset ovat hiljaa. Jostain kuuluu vaimeaa koiran haukuntaa.
Peruutus, yksi, kaksi, kolme, neljä.Äidillä on terävä kieli, joka viiltää kipeämmin kuin mikään metalli. Se sanoo asioita, joita Santtu miettii yksin yöllä kun hän ei saa unta.
Äiti ei silti ole paha. Santtu pitää äidistä paljon. Tai ainakin hän luulee pitävänsä. Äidistä täytyy pitää, eikö vain?Rata loppuu ennenkuin Santtu huomaakaan. Hän taputtaa Fifin kaulaa ja ohjaa ponin kentältä pois. Pojan kädet ovat alkaneet vapisemaan ja kylmä hiki on liimannut kisatakin alla olevan paidan pojan selkää vasten. Katsojina ei ole ketään tuttua. Santtu pitää äidistä, mutta hän ei ole varma, pitääkö äiti Santusta.
Jannican kommentti
Teksti erottui heti toisten joukosta, keskustelu toi siihen mukavaa särmää, lämpöä ja todentuntua ja se oli upotettu itse tarinaan hyvin. Äiti oli tärkeänä osana tarinaa ja tehtävnantoa oli noudatettu oikein hyvin. Itse osallistuminen oli hieman pitkähkö ja tarina olisi kaivannut aavistuksen tiivistystä.Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman
Mitä väliä, kun äiti on täällä?
Skotti nyt ei ole mikään kouluhevonen. Olin kai osallistunut niihinkin kisoihin vain siksi, että ne satuttiin pitämään Skotin kotitallilla, jossa nyt muutenkin vietän kaiken aikani. Vähän hävettikin siinä ravailla. Jo etukäteen olin ajatellut, että muilla oli kuitenkin samassa luokassa nuoria puoliverisiä, tai kevyitä poneja — ehkä suokkeja… Ja minulla Skotti.Kesken radan satuin kuitenkin katsomaan äitiä. Äidin silmät loistivat. Hän katseli minua ja Skottia kentän aidan toiselta puolelta melkein liikuttuneena. Mistään ei voinut päätellä, että äiti pelkäsi hevosia aivan kauheasti. Minä, Helemias 22 vee, hymyilin äidille ihan automaattisesti, ja vilkutin vielä niin kuin pikkukakarat ala-asteen joulujuhlanäytöksissä. Kuulin, miten harvalukuinen yleisö hymähti huvittuneesti ja unohdin laskea Skotin askeleita. Mitä väliä? Äiti nauroi ja katsoi minua niin kuin olisin ollut voittamassa Olympialaisia, enkä kompuroimassa työhevosella kotikentällä.
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137
Äiti on aina rakas
Lähdin tänään kisoihin Hopiavuoreen Jasmiinalla. Hyvä se on saada kokemusta kouluratsastuskisoistakin! Hopiavuori oli mielestäni ihastuttava, ja samaa mieltä oli… äitini. Jostain syystä äitini, jonka kanssa en pidä paljoa yhteyttä, tuuppautui mukaan. Kai hän tuollaisena hössöttelijänä halusi varmistaa, ettei ”niin iso ja hurja” hevoseni ahmaise minua välipalaksi. Onneksi nämä olivat koulukisat, meno paljon rauhallisempaa kuin este- tai kenttäkisoissa. Jouduin ennen suoritusta aivan kokoajan selittämään äidille, mitä teen ja miksi hevoseni tekee sitä ja tätä. Olin samaan aikaan huvittunut, mutta kaipasin enemmän aikaa keskisttyä. No, hyvä, etten ollut näissä kisoissa mukana niin tavoitteellisessa mielessä. En voi melkein uskoa tätä todeksi. Äitini hurrasi kentän laidan vieressä koko kisasuoritukseni ajan. Hän ei hiljentynyt hetkeksikään, vaan juuri kun sain keskityttyä, kuulin hänen kuiskauksen: ”Tuo meni kyllä tosi hyvin!” Yrittäkää ajatella mielessänne reippaasti viidenkymmenen vuoden ylittävä nainen, joka ei tiedä mitään hevosista, hurraamassa hienot vaatteet päällä keskinkertaiselle suoritukselleni. Vaikka äiti hieman häiritsi minua suoritukseni aikana, en voi olla hänelle kuin kiitollinen. Päiväni oli todella hauska. Oli mukavaa taas nähdä hänet pitkästä aikaa. Nähdä, että kaikki oli kunnossa. Äiti on aina rakas. Ja se rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymisetkin.Hopiavuoren Eetun kommentti
Voi tuollaisiahan ne äidit ovat! Hurravat keskinkertaisillekin suorituksille, ja ovat hengessä mukana. Tämän tarinan alku on huvittava ja loppu tosi lämmin.Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn
Äiti
Tykkääköhän äiti issikoista? Kysymys pyöri mielessäni jo verryttelyssä. Kulomusta ihka aito islantilainen Frida ravasi pontevasti, vaikka ratsastin sitä hieman huolimattomasti ajatusten pyöriessä muualla. Sunnuntainen äitienpäivä tuli mieleeni oikeastaan vasta nyt, pahimmoilleen ennen luokan alkua. Olin kai kiinnittänyt huomioni ratsukoihin, joiden apuna hääräili ratsastajan oletettu äiti. Ei meillä kotona vietetty äitienpäivää, toki sisko- ja velipuoli lähtivät käymään omansa luona kaupungissa, mutta minä, isä ja Ylva-sisko jäätiin kotiin tallihommiin kuin minä tahansa muunakin päivänä. Frida höristi korviaan ja nosti päätään kun mikrofoni särähti hieman. Verryttelyaikaa kuulutettiin olevan jäljellä noin kahdeksan minuuttia. Hitto, aika valui sormien välistä enkä ollut vielä ehtinyt laukata. Onneksi tilaa oli hyvin, keräsin hieman ohjia ja pyysin Fridaa laukkaamaan. Tamma nosti laukan kuuliaisesti, sen askel oli matala ja pitkä. Frida oli hassu issikka, ei osannut töltätä. Jos minulla olisi äiti, olisin varmaan äitienpäivänä halunnut viedä sen issikkamaastoon jollekin vaellustallille. Kokeilemaan tölttiä, laukkaamaan varovaisesti, niinkuin aloittelija. Vai olisiko äiti sittenkin ratsastaja samoin kuin minä ja sisko? Äiti olisi varmaan kokeneempi ja rauhallisempi, toppuuttelisi aina meitä. Asuisiko meidän pihassa myös äidin hevonen? Kuvittelin heti vaaleajouhisen sporttimallin suomenhevostamman. Verryttelyaikaa jäljellä muutama minuutti, siirsin Fridan raviin ja pian sen jälkeen istuin alas käyntiin. Ei meillä ollut suomenhevostammaa, kun ei meillä ollut äitiäkään. Ei se ollut halunnut olla meidän äiti.Hopiavuoren Eetun kommentti
Vaikka Sylvillä ei syystä tai toisesta ole äitiä, onnistuit siitä huolimatta tuottamaan hienon, tehtävänannon mukaisen tarinan! Tämän tarinan vahvuus on yksityiskohtiin tarttuminen. Kuvailet tosi hienosti esim. kuinka mikrofoni särähti, ja millainen äidin hevonen olisi, sen sijaan että olisit vain sanonut, että ”suokki”. -
Luokan 1 tarinat
Reita (VRL-02753) – Sand Pond
Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.Sitten piti pysähtyä.
Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.
Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.
Jannican kommentti
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!mauran kommentti
Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011
Aina, kun uudet tuulet puhaltavat
Tervehdin tuomaria ja lähdin ravaamaan. Istuin Oasiksin korkeassa ja joustavassa ravissa ryhdikkäänä. Minua jännitti enemmän kuin yleensä kisoissa, koska Oasis oli uusin hevoseni. En ollut ehtinyt tutustua siihen vielä yhtä paljoa kuin muihin hevosiini. Nämä olivat myös minun ja Oasiksen ensimmäiset kilpailut. Tietenkin minua jännitti lähtä radalle. Päästessäni uralle minulla tuli pakosta mieleen ihka ensimmäinen ikioma hevoseni. Senkin olin saanut vain koeratsastuksen perusteella. Saadessaan uuden ja vieraan hevosen, vaatii aina aikaa tutustua siihen. Koulurata tuli kuin apteekin hyllyltä ajatellessani ensimmäistä hevostani Larsia:
Tuuli kovasti. Kiristin Larsin satulavyötä pienellä kentällä. Pari ystävääni hääräsivät hevoseni ympärillä ihaillen päivitellen, mikseivät he saaneet omaa hevosta. Lars seisoi rauhallisesti paikallaan pitäen silmällä kaikkea, mitä sen ympärillä tapahtui. Nousin selkään satulan keikahtaen leveäselkäisen suomenhevosen selässä. Naurahdin ja pukkasin satulan ja itseni keskelle hevosta. ”Voi Lars, pitääkin heti kehitellä joku systeemi, joka saisi satulan pysymään sinun pyöreän mahasi ympärillä”, puhuin hevoselle. Lähdin liikkeelle. Lars löntysteli rauhallisesti uraa pitkin. Hetki oli unohtumaton. Ensimmäistä kertaa oman hevosen selässä. Ihan ikioman. Jännitin, vaikka olin innoissani tulevasta.
En ikinä unohtaisi tuota tunnetta uuden hevosen selässä. Jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Kaipasin kovasti niitä aikoja, kun vielä puksuttelin menemään Larsin kanssa. Se oli opettanut minulle niin paljon niin ratsastuksesta kuin hevosesta huolehtimisestakin. Jokainen uusi hevonen opettaa jotain uutta. Mihinköhän päädyn vielä Oasiksen kanssa?
Hopiavuoren Eetun kommentti
Haikean tunnelman kyllä voi aistia Larsia muisteltaessa. Se oli varmasti rakas hevonen, eikä ihme! Olihan se ensimmäinen, ja jo tämän lyhyen kuvauksen perusteella se kuulostaa ihanan leppoisalta tyypiltä.
Tässä tarinassa parasta mielestäni on paluu muistosta todellisuuteen. Vaikka Larsin muistossa on haikea sävy, lopetus on ihanan pirteä! -
Yksittäisten tuomarien arviot
Luokka 1
Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (2 — 2 — 2)
Reita (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 1 — 1)Luokka 2
Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (2 — 1 — 1)
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (3 — 4 — 4)
Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (1 — 2 — 2)
Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (4 — 5 — 5)
Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (5 — 3 — 3)Luokka 3
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (3 — 1 — 2)
Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (4 — 4 — 4)
Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (2 — 3 — 3)
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 2 — 1)Lopulliset tulokset
Luokka 1
1. Reita (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
2. Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 kunniamerkkiLuokka 2
1. Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni ruusuke, kunniamerkki
2. Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 ruusuke, kunniamerkki
3. Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman kunniamerkki
4. Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 kunniamerkki
5. Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn kunniamerkkiLuokka 3
1. Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
2. Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti ruusuke, kunniamerkki
3. Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost kunniamerkki
4. Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 kunniamerkkiKunniamerkki oikeuttaa ratsastajan osallistumaan Hopiavuoren suljettuihin tarinatapahtumiin millä tahansa ratsulla, sekä ratsun osallistumaan minkä tahansa ratsastajan kanssa. Sijoittuneet saavat Hopiavuoren uniikin ruusukkeen. Ruusukkeen ja merkin yhteyteen ei tarvitse laittaa copyright-merkintöjä. Ruusukkeen teki Hopiavuorelle Jesse (VRL-12637).
Lisätään tarinoita ja kommentteja…
-
Voi aaaaa taas Tiituksen päänsisäistä maailmaa apuaaaa joku haluaa kerrankin hoitaa Helloaaa ja olisi niin ylpeä siitä että uskaltaisi pitää sitä kädestä matkalla jätskikiskalleeee. Mä kuolen. Hello kuolisi, jos osaisi lukea Tiituksen ajatuksia. Mutta olen kirjoittanut sellaisen vajakkihahmon taas, joka ei tosiaankaan osaa eikä ymmärrä. 😀 Ja vaikka ymmärtäisikin, Hellolla on salaa uskomattoman huono itsetunto. Eihän hänestä kukaan tykkää!! Voisin lukea vaikka eeppisen rakkausrunokokoelman Tiituksen haaveilusta. Ehkä menehdyn.
Mä olen vähän haaveillut jo aiemminkin Hellosta ja Tiituksesta pelaamassa. Mun on juuri nyt vaikeaa kuvitella, että Tiitus olisi maailman voitontahtoisin henkilö, vaikka harrastaakin jefua. Mutta voihan siitä paljastua uusia puolia taas! 😀 Paljastuisihan Hellostakin, jos he tosiaan pelaisivat. Kuka uskoisi, että Hello, joka on hyvä syömään pitsaa ja surkea yleisesti ottaen kaikessa urheilussa, pelaa aina siitä huolimatta ihan aina voittaakseen. :DD Yleensähän se toki häviää ja kätkee sitten harmituksensa vitsailemalla.
-
Huh hei, olipa meillä ollut kirjoitusviikko. Olen ollut innoissasi kaikista teksteistäsi, niin kuin saatat ehkä olla hieman havainnut… :DD Mutta kaikkein eniten olen pitänyt siitä, miten tämä ja edellinen juttu (Tiden Ja Hellon Kronikat Osat Yks ja Kaks) ovat saaneet vauhtia ja paisuneet käsiin näennäisen viattomien aloitusten jälkeen. Siitähän ei kuulu kiitos hahmollesi, niin viehättävä kuin hän minusta ja Hellosta nyt onkin, vaan sinulle, kun jaksoit antaa vauhtia tarinaan. Oikeasti: pidän kirjoittamisesta joka ikisenä päivänä, mutta nyt olen ollut koukussa paaaaaljon pahemmin kuin ikinä mihinkään telkkarisarjaan tai kirjaan. Hyvänä kakkosena tulevat Harry Potter -kirjat: niitäkään en voinut laskea käsistäni silloin sata vuotta sitten, kun ne ilmestyivät. 😀
Mutta asiaan. Välillä on hyvä saada kritiikkiä, koska vaikka erinomainen oletkin, saatat haluta kehittyä aina vain. (Kaikki eivät halua: voit skipata tämän kappaleen, jos et haluakaan kritiikkiä.) Aiheena tänään Reitan Kritiikkinurkassa on tarkkuus. Älä pelkää ottaa muiden hahmoista kunnolla kiinni ja liikutella niitä täsmälleen niin kuin ne olisivat sinun. Tulet tekemään virheitä kokeillessasi erilaisia hahmoja, mutta sillä ei ole merkitystä. Joka kerta, kun kokeilet, olet parempi ja parempi kirjoittamaan myös muiden hahmoja. Niitä ei pidä vierastaa. Vaikka muut ovat niiden luojia ja jumalia, tämä tarina on vain sinun. Silloin sinä omistat jokaisen Hopiavuoren hahmon, hevosen ja miljöön, ja kaikki käyttämäsi sivuhenkilöt ovat juuri sinun omiasi sen ajan. Voit siis määritellä itse tarkasti paikallaolijat (tarkkuus luo realistisuuden tuntua), vaikka et voikaan yhteisöllisessä kirjoittamisessa sanoa tarkasti, kuka on tulossa baariin ja kuka ei. Jos vahingossa esimerkiksi myönnät Tiden mukaan sellaisen hahmon, jota ei missään nimessä olisi saanutkaan ottaa, joku toinen improaa hänet kyllä ulos tilanteesta. Ja jos ei improa ja hän onkin samaan aikaan lomamatkalla Skotlannissa, niin sekään ei ole vaarallista. Hopiavuoressa on niin monta oikeaa ja kuviteltua ihmistä, että ristiriitaisuuksia tulee joka tapauksessa, kun aina ei voi muistaa kaikkien juttuja. Samoin jos joku, jota ei ole mainittu, haluaakin mukaan, voi hän kirjoittaa itsensä sisään tarinaan niin halutessaan.
Minun vinkkivitoseni syvällisempien dialogien koostamiseen puolestaan on konsultoida muita. 😀 On hyvä jutella hahmon omistajan kanssa, jos on epävarma, tai jopa kirjoittaa yhdessä jaettuun Word-tiedostoon. (Minä ja Nelly muuten tehdään tätä nykyään yllättävän paljon.) Kaikkia teitä minäkään en tunne esim. Keskustassa, ja jos en voi kysellä hahmosta sen omistajalta, tapaan kysellä sitten muilta kanssakirjoittajilta, jos olen epävarma. Luulen, että yhdessä arvaamme yleensä oikein toiselle hahmolle tyypilliset vastaukset. Ja kun emme arvaa, ei se haittaa.Sen sijaan posia (olen oppinut uuden sanan) annan siitä, miten Tiitus reflektoi juttujaan päänsä sisällä etenkin viimeisessä kappaleessa. Hän töräyttää (vitsit mikä sanavalinta myös) asiansa kaikkien kuullen, ja jo siihen verbiin sisältyy Tiituksen arvio toiminnastaan. 😀 Tiedän, että olen sanonu tästä sinulle ennenkin ja kertonut, että aluksi jännitti, jääkö Tiituksesta ohut hahmo, mutta sanonpa taas. Tällä hetkellä parasta teksteissäsi noin yleisesti ottaen ovat Tiituksen mielenliikkeet, jotka heijastelevat hänen luonnettaan, joka sekin on kehittynyt koko ajan selkeämmin määriteltäväksi.
Lopuksi hahmoanalyysiä.
Tällä hetkellä pidän Tiitusta kilttinä ja vähän arkanakin. Ihan parissa ensimmäisessä tarinassa hän oli minulle vain jefua pelaava parikymppinen pikkunassikka, jolla on komeat kasvonpiirteet, ja joka ajaa fillarilla. Nyt hän on ensisijaisesti se, joka hautautuu helloajatuksiinsa niin että hinkkaa samaa kohtaa tallin lattiasta vartin, ja pelkää mennä puhumaan, koska Hello on vihainen. Tiedän, että olen ihan itse lisännyt hänen persoonaansa luotettavuuden ja suuren osan huolehtivuudestakin, sillä en niitä pysty kovin monipuolisesti tekstiesi avulla perustelemaan. Ehkä näen Tiituksen tällä hetkellä Hellon silmien kautta. Mutta ei sillä väliä, kunhan itse viihdyn. Olen simuloidusti mutta aidon kaltaisesti niin tosi ihastunut, etten aina meinaa saada nukuttua. :DD Siis minä, eikä edes Hello. 😀 -
Minun on välillä vaikea irrottautua roolistani Eetuna näitä lukiessani. Joskus on vaikea muistaa, että Eetu ei voi nähdä eikä tietää Nellyn käsivarsiajatuksia. 😀 Vielä vaikeampaa on yrittää olla välillä tuomitsematta Nellyä. Hänen moraalikäsityksensä on himpun verran, mutta kriittisessä kohdassa, erilainen kuin minun. Se on kai yksi niistä tekijöistä, miksi Nellyn tarina on niin mielenkiintoinen. Hän kokee toki itse moraalinsa korkeaksi, ja niin aivan varmasti kokee suurin osa tavallisista keskivertosuomalaisistakin, että ei tässä mitään ihmeellistä ole. Nellyllä on kevyt juttu Eetun kanssa: ei hän kuollut ole. 😀
Asia, joka tässä eniten kiinnitti huomiotani eivät kuitenkaan olleet Saku tai Sakun käsivarret, vaan Nellyn ja Hellon jutut, joita referoit. Musta on tosi hauskaa, miten hyväksyit sen, että ne ovat nyt tutustuneet ja ystävystyneet osin tarinoiden ulkopuolella, sen sijaan että olisit pyöräyttänyt asian niin, että Hello on liian tuttavallinen hölöttäjä. Koska valinta sen suhteen oli kuitenkin sinun. On turvallista kopitella tarinaa sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka voi luottaa auttavan säilyttämään omankin hahmon kasvot. En siis puhu siitä, tehdäänkö hahmosta toisen näkökulmasta sankari vai konna, vaan siitä, yritetäänkö hyville ja pahoille teoille nähdä rationaalinen vai irrationaalinen selitys. Konnallakin pelaaminen on välillä kivaa, mutta kun hahmon koko järkevyys ja toiminnan loogisuus kyseenalaistetaan, se ei olekaan enää ainakaan minusta kivan tuntuista. Mutta sitä vartenhan tässä on sinunkin kanssasi jo niin pitkään pompoteltu kaiken maailman tarinoita. Kaikki hahmomme eivät koko aikaa ihan arvosta toisiaan tai pidä toisiaan järkevinä, mutta heidän teoilleen on selitys.
Lisäksi uskon, että oikeassakin elämässä Nelly ja Hello tulisivat toimeen. Samalla lailla puhuvat läpiä päähänsä silloin kun sille päälle sattuvat. Sitä en tiedä, pääsisivätkö he ikinä oikeasti syvällisen keskustelun tasolle vai jäisikö koko juttu hullutteluksi — mutta aika kai senkin näyttää. Nyt he näyttävät olevan läpänheittovaiheessa, ja ainakin minun on ollut kiva kirjoittaa ja lukea siitä kuluneella viikolla. Jotenkin uskoisin, että nasevat kommentit ovat niin Nellylle kuin Hellollekin jonkinlainen puolustautumiskeino, etteivät muut pääse liian lähelle liian nopeasti. Saatan olla väärässäkin.
Vaan näpäytyksen Nelly ansaitsisi, kun tuolla tavalla koettaa Inaria juottaa! Inari on vasta täyttänyt kahdeksantoista ja juo oikeasti ensimmäisiä alkoholijuomiaan! 😀
-
Musta on ihanaa, että ehdit kiireidesi keskelläkin reagoida tähän juttuun, vaikka Nellylle ei mitään kaikkein suurinta roolia suotu sen paremmin Tiituksen kuin Hellonkaan tarinoissa. Sait tuotua tähän silti ihanan kepeän tarinan kylkeen, jossa Nelly on tosi oma itsensä ja puuhaa minusta ainakin tosi nellymäisiä juttuja.
Muistan kuinka huvituin ensimmäisellä lukukerralla aivan suunnattomasti Nellyn ja Eetun dialogin aloituksesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on se Masa-auto hyvin ainakin kotiutunut, kun se on alannut myös murretta puhumaan. 🙂 Vielä enemmän sydäntäni kuitenkin kutitteli se, kuinka Nelly sanoo Eetulle, että ole varovainen, kun Mörkö voi tulla, ja kuinka Eetu sanoo ettei Nellystä saa rumaa mitenkään päin. Tunnistan hahmojen persoonat: Nelly puhui leikillisesti ja Eetu vilpittömästi täydestä sydämestään, vaikkei osaakaan tuon nätimmin naisille sanoa. Ehkä se tarvitsee harjoitusta.
(Ai miten niin ihmissuhdeorientoitumiseni näkyy lukutavastani.)Nellyn kotiutuminenkin paistaa tästä läpi. Kun hän ensimmäisen kerran valmistautui autossaan samantyyppisellä tavalla, hän oli menossa saunailtaan ihan vain tupaan. Se jännitti häntä noin miljoona kertaa enemmän kuin tämä, koska hän oli menossa vieraiden ihmisten keskelle. Nyt hän on ennemminkin innoissaan, koska on lähdössä tuttujen kanssa vähän ulkoilemaan.
-
Kuule —
Mitä tässä voi sanoa? 😀 En myönnä sinulle ja Kertulle osallistumismerkkiä, vaikka lupasin sen kaikille. Tein teille nimittäin ihan oman siitä syystä, että ei jumatsuka, en ole i-ki-nä, en ikinä nähnyt missään tällaista eeppistä runoa!! Ai että mikä tyylien ja kontekstien sekoitus. Virtuaalitallitekstit ovat proosaa, vaikka runoutta ei kai mikään lafka kiellä. Loppusoinnut ovat vanhahtavia, mutta voisiko sisältö olla enää nykyaikaisempi? Vitsit miten hyvin tämä on kohdennettu just eikä melkein tästä valmennuksesta, miljööstä ja hahmoista kertovaksi. Miten saatkaan kaikki omiksi itseikseen runossa! Ja vielä se, että tämä on oikeasti eeppinen runo. Ole hyvä, tässä on sinulle tällainen Sparklettava Merkki, jota ei kukaan muu ikinä saa! 😀
Tämä on oikeasti ihan käsittämättömän hieno juttu. Ai että. Luen paljon ja koko ajan, enkä tiedä koska olisin viimeksi törmännyt mihinkään vastaavaan. Olenko lie ikinä! Luin tämän heti kun julkaisit tämän, ja kyllä tämä viihdytti minua niin, että olen palannut tähän pitkin päivää ja tulen palaamaan vielä useasti. Tunnen syvää inhoa runoja kohtaan, ja tämä on nyt kolmas, josta olen ikinä aidosti pitänyt. 😀
-
Kivaa että maltoit otsikoida tekstisi! Jokainen taideteos on minusta nimen arvoinen.
Bell luottaa ihanasti Jitan käsittelyyn ja uskaltaa mennä vaikeisiinkin paikkoihin tosi nätisti! Mutta ei ole ihme: Jittahan käsittelee hevostaan tosi kypsästi ja nätisti. Taisi tehdä sille ihan hyvää harjoitella tällaisia ratoja, vaikka se onkin ihan aikuinen ja fiksu hevonen.
Preesensin käyttö aikamuotona on tässä tarinassa muuten tosi hieno valinta. Se luo harjoituksiin dramaattisen tunnelman. Oikein odotin, uskaltaako Bee nyt pressusillalle, ja onko se sitten kiltisti sillalla… 😀
-
Heti aluksi tulee kehotus täynnä kritiikkiä.
Älä vihjaile ikinä anteeksipyytävästi, että kirjoittaisit liian pitkästi jostain. On ihan fakta, että oikeastaan aina kun luen juttujasi, ajattelen että voi kökkö, eikö tämä jatkukaan loputtomasti. Tietenkään tahallinen venyttäminen ja vanuttaminen ei ole kauhean tyylikästä, mutta älä ainakaan enää herran tähden karsi mitään. Ilmaisusi on tosi tiivistä: tässä ei ole yhtäkään ylimääräistä sanaa, eikä tämä olisi huonommaksi mennyt vaikka olisit päästellyt vielä puolet lisää. Lopeta siis tuollainen ennen kuin aloitatkaan. 😀 Jos tulee tekstiä, niin tulee, ja se on hyvä.Mulla itselläni on välillä ongelmia näiden tekstien kohdentamisen kanssa. Kun kirjoittaa omiin päiväkirjoihin, kohdeyleisönä on oman tallin väki, mutta näissä tapahtumissa oletus on, että ulkopuolisetkin ovat kiinnostuneet lukemaan tekstiä. Siksi on vaikeaa sekä kirjoittaa riittävän hevospitoisesti, että ulkopuoliset pääsisivät mukaan, että riittävän juonellisesti, että omaa väkeä kiinnostaisi. Tällä kertaa tämä meni sinulla minusta just eikä melkein nappiin. Koko hommassa on pääosassa vauva-Bee ja sen totuttelu uusiin asioihin. Samalla Tiitus on oma, meille tuttu itsensä, mikä jo kiinnostaa omaa väkeä. Oman väen kiinnostusta lisää vielä se, että Tiituksen ja Hellon kuvio, joka on ollut nyt varmaan jo viikon tosi, tosi ihanasti pinnalla, elää tässäkin nykäyksen verran. Sitä ei kuitenkaan ole liikaa kontekstiin nähden. Ulkopuoliset, jotka eivät tiedä mitä Hello ja Tiitus ovat puuhanneet, eivät ehdi mitenkään kyllästymään vielä. Lisäksi mun mieltä lämmittää ihan henkilökohtaisesti aina, jos jokin mun omien hahmojen erityisjutuista huomioidaan: Hello on käsittääkseni ainoa, joka sanoo Tiitusta järjestelmällisesti Tideksi. Se on se Niiden Juttu TM. 😀
Tämä heppatarina on todellisen tuntuinen ehkä siksi, että olet luonut sekä vauvalle että Tiitukselle persoonat, jotka pysyvät jutusta toiseen. Lisäksi tässä on sitä pientä draamaa ja aitoa kiinnostusta, joka tekee tästä Tarinan, eikä pelkkää tekstiä. Hevosaiheinen tarina on hei oikeasti harvinaisuus virtuaalimaailmassa, ja vitsit että niitä on ihana lukea!
Tiituksella ja Beellä on ollut alusta asti omat ongelmansa, mutta tarina tarinalta yhdessä puuhaten näen Tiituksen muuttavan Beetä ja Been Tiitusta. Nyt Tiitus tuntuu tyytyväiseltä varsaansa ja sen kehitykseen, ja varsa puolestaan luottavaiselta. Tilanne on muuttunut alun ahdistuksesta ja hevosen hankinnan, hmm, katumisesta niin hitaasti tähän pisteeseen, etten ole sitä kunnolla vielä noteerannutkaan. Nyt varsinkin Tiituksen tyytyväisyys oikein loistaa tästä tekstistä, ja sen Tiitukselle suon. Käsitteleehän hän varsaansa aina niin lempeästi ja johdonmukaisesti, vaikka välillähevosvauvan käytös oli suorastaan rasittavaa, kun se ei tuntunut kuuntelevan isäntää sitten yhtään. Tuntuu ihanalta, että nyt sujuu. Sitä paitsi luulen, että tällainen harjoittelu olisi jatkossakin Beelle hyväksi. Se joutuisi isännän kanssa uusiin tilanteisiin ja oppisi, että isäntä pitää siitä ihan aina huolen: isäntä on hyvä juttu!
-
Ohoi kun olet kehittynyt niin hevosen värittämisessä kuin ihmisen piirtämisessäkin. Vertaa tätä joku kerta edelliseen riehuntakuvaasi, jossa rettelöi muuan toinen musta kevyt hevonen, niin näet ensisilmäyksellä, mistä puhun. 🙂 Seuraavalla kerralla lisää vain ihmishahmosikin ihoon yhtä rennoin ottein punaista ja sinistä sävyä kuin nyt hevoseen.
Tällä hevosella on jo ilme, josta tulee muuten sarjakuvahepat mieleen. Sen sijaan, että tämä hyppisi vihaisuuttaan tai kiukutellakseen, tämä on kuitenkin ystävällinen! Minusta se viestii hyvin sitä, että kyseessä on vauva, joka totuttelee uusiin juttuihin, eikä mikään aikuinen ongelmahevonen.
-
Oi ei miten mulla on heikko kohta isoihin työhevosiin, varsinkin kun niissä on kontrastina jotain pientä tai pieniin yleisemmin liitettävää, niin kuin varsaikäisyys tai pieni säikkyys. 😀
Reissunne tuntui olevan kokonaisuudessaan onnistunut. Mikä säkä, että Eetun vapaailta osui juuri siihen hetkeen, kun tulitte: hän ei osaa olla tekemättä mitään, joten keksii sitten kaikkea tällaista. Varsinkin silta tuntui tulevan Myylle ihan just eikä melkein tarpeeseen. Ihanaa, miten se oli aluksi epäileväinen, niin kuin koko tekstin alkupuolen perusteella uumoilinkin, mutta uskalsi sitten kuitenkin, koska eihän ole mitään niin rohkeaa maailmassa kuin kunnon shirenhevonen! 🙂
Eetu myös kiittää punaisena ja änkyttävänä lahjasta. Sen on vaikeaa ottaa mitään vastaan edes syntymäpäivänään, saati sitten tavallisena iltana, kun se ei koe tehneensä mitään noin hienojen juttujen eteen!
Kirjoitat tosi hyvin ja erittäin oikeakielistä tekstiä. Sellaistahan lukee aina ihan lämpimikseen! En tiedä, haetko kritiikkiä vai et, mutta jos et, lopeta lukeminen tähän. Luulen, että saisit tarinoistasi ihan pienellä vaivalla vieläkin paremmin soljuvia ihan yhdistelemällä kappaleita hieman toisiinsa. Kuudes ja seitsemäs kappale menisivät yhteen ihan pienellä sitomisella. Eka ja toka, sekä kaksi viimeistä ihan sellaisinaan. Tietenkin kannattaa välttää liian pitkiä kappaleita, sillä ne säikyttävät lukijan pois, mutta samoin kannattaa vältellä ihan parin lauseen kappaleitakin. 🙂
Kiva kun kävitte!
-
Daamn. 😀 Minun näkökulmastani katsoen skippasit juuri suhteen parhaan ja tarinallisesti kiinnostavimman osan: sen, kun ei ole vielä suhdetta, ja miten se jotenkin hitaasti, päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan alkaa ollakin. 😀 Mutta taidan olla pihalla nykyajan nuorten seurustelutavoista jo. Ehkei se enää ole sellaista kuin silloin miljoona vuotta sitten, kun olin itse Jitan tai Eiran ikäinen.
Eira on kyllä antanut kuulua ja näkyä, että haluaisi poikaystävän. Pitäisi joskus kysyä siltä, että mitä se mahtaisi poikaystävällä oikeastaan tehdä, jos sellaisen löytäisi. Onkohan se niin, että Eiralla on vain oltava poikaystävä, koska kaikilla muillakin on? Mitä Eira mahtaisi tehdä poikaystävineen? Mitähän hän kuvittelee, että poikaystävä oikeastaan tarkoittaa? Mitenköhän Eira kuvittelee poikaystävän eroavan niistä muista pojista, jotka ovat kavereita?
Toivottavasti Jitan poikaystävä on nyt sellainen, kuin Jitta on kuvitellut, ja haluaa viettää aikaa yhdessä samalla tavalla kuin Jitta.
-
Voi meidän pikku hahmoja. Niillä on taas eri käsitys maailmasta. 😀 Eetulle on päivänselvä asia, ettei se nyt ole niin justiinsa, vaikkei tuntisi sieltä ketään. Niinhän sitä tavataan Otsonmäellä päin tehdä, että mennään vain. En edes tiedä, havaitseeko Eetu, ettei Nelly tunne ketään, kun Eetu itse tuntee kaikki…
-
Tiitus tuntuu tuntevan Hellon jo tosi hyvin. Hellosta voi tosiaankin olettaa, ettei hän ota oikeastaan mitään kauhean vakavasti. Kunhan hörsköttää.
Saatoin ehkä kaivata Tiitukseen tätä puolta, joka osoittaa katumusta. Hänen täytyy tietenkin ymmärtää, että Hellolla on Jillansa. Minun moraalikäsitykseni ainakin on sellainen, että saattaisin ehkä ihan hyvin erehtyä flirttailemaan sekunnin verran huumorin varjolla, jonka jälkeen katuisin. Ja niin kuin Tiitus, yrittäisin vakuutella itselleni, etten minä mitään ole tehnyt. Kunhan kävin leffassa. Kunhan vitsailin. Kunhan haettiin grillistä Perinteiset. Jos minä olisin Tiitus, pysyisin ehkä aika rauhallisena vielä — mutta ai että jos saisin jotain kautta tietooni, mitä Hello ajatteli minusta. 😀 Minulle se ei olisi edes ilouutinen, vaan menisin ihan romuksi. Lähinnä siitä, että ajattelisin, että voi kun se Jilla katoaisi kuvioista, ja kokisin itseni huonoksi ihmiseksi ajatellessani sellaisia kiltistä Jillasta. Ihminen saa ajatella mitä haluaa, kyllä minä sen tiedän, mutta itse en millään haluaisi toivoa koskaan kenellekään pahaa. Minun on vaikea siksi kirjoittaa välillä hahmojani, jotka saattavat välillä oikeasti toivoa jollekulle pahaa omien etujensa tähden. Kaikki välillä salaa toivovat, mutta en haluaisi myöntää sitä itseni ja hahmojeni kohdalla.
Toinen minulle vaikeasti myönnettävä teema on kateus tai mustasukkaisuus, ja tässä olisi minun kohdallani kyse siitäkin. En tiedä, luenko tähän mustasukkaisuutta vai en. Välillä luen. Välillä luen lievää epätoivoa tai pahaa mieltä, ja välillä neutraalin toteamuksen, että Hellolla on tyttöystävä, jolle hän soittaa. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin varma, ettei tämä toteamus ihan neutraali voi olla, koska kaikessa muussa on niin paljon tunnetta.
Voi Tiitus-raukkaa. Jonkun pitäisi sanoa sille sama, mikä minun Chai Buathongilleni sanottiin. että ei kahden aikuisen ihmisen suhde sinusta riipu, Hellevaara. Sinä et seurustele sen paremmin Hellon kuin Jillan tai kenenkään muunkaan kanssa. Älä sure liikaa ja ajattele aina ensin itseäsi. Jos tarvitset tilaa, sano Hellolle että nyt pois siitä, oli se tallilla tai ei. Sinullahan siellä on suurempi oikeus olla kuin Hellolla: olet siellä töissä ja Hello loisimassa! …vaan uskoisiko Hello… 😀
*
Tässä yhteydessä toistan taas sitä, että mulle on tosi vaikea välillä erottaa hahmo ja kirjoittaja toisistaan, oli sitten kyseessä minä tai muu. Elän tosi vahvasti hahmojeni tarinassa mukana, etenkin Hopiavuoressa. Olen ihan itse tällä hetkellä tosi syvästi ihastunut niin Jillaan kuin Tiitukseenkin, ja vaikka se on vain leikkiä ja tiedostan kyllä todellisuuden, tunne on ihan sama kuin aito. Sen tunteen takia minä tätä teen. Joku muukin eläytyy varmasti hahmoonsa samoin kuin minä, vaika eivät tietenkään kaikki. Haluan kuulla heti, jos Hellon (tai jonkun muun) moraali- tai ihmissuhdevalinnat loukkaavat kanssakirjoittelijoita. Hellon toiveet voidaan kuitenkin aina sivuuttaa, mutta te kirjoittajat olette oikeita ihmisiä. Minä haluan jauhaa tästä (enhän muuten tästä olisi juuri kirjoittanut näin paljoa) mutta saa sanoa kyllä, jos täytyy lopettaa.
-
Välillä tulkitsen symboleita sinnekin, missä niitä ei ole, ja saatan olla väärässäkin tulkinnoissani. Kerronpa niitä kuitenkin myös sinulle, jotta tietäisit, että taiteesi on mulle taas kerran tulkinnan arvoista.
Se, että Nellyä ahdistaa salailu, ja että hän tavallaan haluaisi jotenkin virallistaa Eetun kanssa Oikean Seurustelusuhteen, merkitsee minulle sitä, että hänellä on ihan aitoja tunteita, ja että hän ei ainakaan häpeä Eetua. Toisaalta tulkitsen saman symbolin siihenkin, miten Eetu tekee täyskäännöksen kesken matkansa tässä ja tulee asuntoautoon. Hän on supervarovainen mies, ja välillä jopa hitusen vainoharhainen sen suhteen, miten Otsonmäellä tavataan juoruilla. Hän päättää tulla, vaikka tasan tarkkaan tietää, että joku tallin monista silmäpareista kyllä havaitsee hänen katoavan asuntoautoon. Ja luen tähän, että hän on usein asuntoautossa: ei siis välitä siitäkään, että ihmiset huomaavat hänen laukkaavan siellä vähän väliä. Näistä havainnoista päättelen, että toisin kuin Nelly, Eetu ei koe salailevansa mitään. Hänellä ei ole vain tapana kertoa yksityiselämästään oikeastaan kenellekään. Jos Eetu salailisi, hän luikkisi Nellyn luokse iltahämärässä: aluksi hän siis taisi salailla.
Keittiöön taas tulkitsen enemmän tunteita, kuin mitä siihen on kirjoitettu. ”Sinä olet tärkeä” voidaan sanoa paljon useammalla tavalla kuin niillä sanoilla: kaatamalla toiselle maitoa, sanomalla toisen puhetta hassuksi tai tarjoutumalla hakemaan hänenkin ostoksensa samalla kaupasta. En usko, että Eetu on yhtä romanttinen symbolienkuvittelija kuin minä, mutta totta kai edes maidon kaatamisella oli hänelle merkitys, vaikka hän ei sitä todennäköisesti sen syvällisemmin analysoinutkaan.
Luen tähän myös naisten ja miesten välistä vuorovaikutusongelmaa, jota näkee aika usein reaalimaailmassa. En tarkoita, että Kaikki Naiset ovat niin kuin Nelly ja Kaikki Miehet niin kuin Eetu, mutta jokin stereotypia tässä näkyy. Nainen analysoi, pohtii ja ahdistuu, ja miehellä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hän mahtaa tilanteen kokea. Niin kauan kuin Eetulle ei sano, että haloo, hän olettaa Nellyn olevan ihan tyytyväinen ja kokevan tilanteen samanlaisena kuin Eetu itse.
Pidän siitä, mistä kirjoitat, mutta myös siitä, mitä jätät täysin julkisella foorumilla sanomatta. Minulla on tulkinta siitäkin, mitä asuntoautossa tapahtui ennen kuin miljöö vaihtui keittiöksi, ja jos se on oikea, saattoi olla hyvä vaihtoehto olla sanomatta sitä tässä kontekstissa suoraan.
En ole lukenut sinun koskaan kuvaavan mieshahmoja sisältäpäin, mutta paria naishahmoa kyllä. Uskon täysin kuvaukseesi näiden naisten sisäisestä maailmasta. Voisin kuvitella, että monen nuoren naisen ajatukset ajelevat suurilta osin samoja ratoja kuin Nellynkin. Taas: ei tietenkään kaikkien. Tämä on mutu-tuntumaa, mutta sanoisin, että Nelly on samastuttava hahmo.
-
Mä en kes-tä miten Tiitus ajattelee Hellosta. Suloinen on toistuva teema tässä, samoin kuin oli siinä reissussa takaisinpäin Helsingistä. Joskus teema on ollut jännittävyyskin, mutta aaaaai että mä kuolen tämänkin teeman kanssa. En edes osaa sanoa, kummasta pidän enemmän.
Mihin mä vielä joudunkaan noiden silmien takia?
Höpönassu
Hello simahti
Tuhiseva pörröpää
Ja kun Tiitus ei saa unta kun Hellolla on joku hätänä.Tästä koko jutusta mun suosikkikohta on se, miten Tiitus nimen omaan ei lopulta hipaisekaan Helloa illalla. Joo, tykkään rakkaudesta ja koen Tiituksen tarinoita lukiessanikin ihan aidon veroisia simuloituja ihastumisen tunteita, ja olen aina ollut ihan koukussa niihin. Samalla kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että joka ainoa romanssi on kirjallisuudessa tylsä, jos se on liian helppo ja nopea. Parasta on se jännitys, kun kaikkea oikeasti voi vielä tapahtua. Nyt samastun Tiitukseen ja vähän mietin, että mitä jos me olisimme sittenkin kietoneet kätemme Hellon ympärille. Olisimmeko saaneet nukkua sillä tavalla, vai olisimmeko me herättäneet Hellon ja saaneet osaksemme huvittunutta naljailua ja vihjailevia kysymyksiä, joita emme olisi kestäneet? Silloin taas, kun luen tätä ulkopuolisen silmin, pidän avoimuudesta ihan toisista syistä. Haluan lukea tätä tarinaa, ja jos Tiitus ja Hello saavat toisensa, he elävät elämänsä onnellisina loppuun ja se on sadunkin loppu, enkä minä mitään loppua halua. Haluan jännittää, mitä tässä käy, koska en tosiaankaan tiedä. Kyllästyykö Tiitus? Uskaltaako hän joskus tehdä jotain Hellon suhteen? Jos hän tekee, ottaako Hello sen tosissaan, vai vitsinä, kun Tiituksella olisi kuitenkin kalavelkoja maksettavanaan vihjailevien vitsien muodossa? Jos Hello vakuuttuisi siitä, että Tiitus on tosissaan, mitä hän sitten ajattelisi? Mitä jos Tiitus ei koskaan sano mitään: ihastuuko Hello omia aikojaan kaveriin, joka on mielenkiintoinen ja kultainen, ja Hellonkin mielestä komea? Haluan tietää. Ja en halua tietää, ettei tarina loppuisi. Mutta haluan tietää.
Joku on vissiin miettinyt oikeasti koko eilispäivän näitä kahta, kun näin näiden leffareissusta untakin, ja nyt suunnittelen Samburgerille menoa. :DD Luulen, että mun täytyy kirjoittaa vielä osia mun unesta tarinan muotoon. Sori. 😀
-
Hello on rasittava. Edes mun mielestä sen hellevitsit ei varsinaisesti olleet hauskoja, vaikka mä olen sen isä, luoja ja jumala. 😀 Varsinkaan, kun uumoilen niiden muuttuvan koko ajan härskimmiksi. Hellolla on ruma tapa salaa nautiskella siitä, jos muut vaivaantuvat, ja parasta taitaa olla, jos se itse sen aiheuttaa. Samallahan se tykkää Tiituksesta aivan sairaasti. Ei se muuten jaksaisi kuluttaa aikaansa etsimällä sitä käsiinsä joka kerta, kun se keksii jonkin uuden huonon jutun.
Mä vähän aprikoin, mitä Tiitus ehkä aikoo, kun jätin tarinan siihen mihin jätin. Toisaalta Tiitus nyt vaikuttaa aika kiltiltä hepulta, joka auttaisi kaverinsa kotiin. Elättelin tietenkin toiveita, että se olisi niin huolehtivainen, että se ei sitten häipyisi, jes. Pelotti kuitenkin, kun se on niin ujo välillä, että uskaltaako se laittaa Hellolle vastaan. Että pitääkö se Helloa niin tuttuna jo, että uskaltaa sillä tavalla hoitaa sitä, että varmistaa, ettei se yön aikana kuole ja tukehdu oksennukseensa yliannostuksensa kanssa. Ja onko se niin hyväuskoinen, että Hellon juomattomuustarina menee läpi. Mä en ole ikinä tainnut nähdä, millanen ihminen on kun saa auringonpistoksen, mutta mä oon nähny millanen ihminen on jos se ottaa vahingossa liikaa niitä lääkkeitä, joita Hello satunnaisina kipeinä päivinään ottaa. Kuvittelisin kyllä, että näissä kahdessa olis jotain samaa.
Musta on myös jotenkin niin tosi viehättävää ja suloista, että Tiitus juottaa Helloa ja uhkailee sitä Jillalla. :DD Ja on valmis nukkumaan vaikka Hellon ainoalla sohvalla, joka on oikeasti liian pieni Jerusaleminkaan nukkumapaikaksi.
Sanomattakin on selvää, että mä olen tänään käyttänyt jokaisen vapaahetken siihen, että tuotan tälle vielä jatkoa 😀
-
Voi kuule, kyllä Hellolla on ollut ikävä Jillaa. Sen minkä se on muilta hommiltaan ehtinyt, se on synkistellyt ja tarkastellut puhelintaan. Ei ole Hellon tapaista sellainen! Viimeksi se oli samalla tavalla harmista harmaa silloin, kun Allu lähti kahdeksi viikoksi Skotlantiin ilman sitä. Se on jo jotain. Hellolla on paaaaaaaaljon tuttuja ja kavereita, mutta vain kourallinen sellaisia ihmisiä, joiden puuttuminen saa hänet oikeasti apeaksi ja kiukkuiseksi. Hellohan on luonteeltaan yleensä sellainen pää pilvissä kulkija, ettei sitä moni asia haittaa.
Ehkä Hello vielä jonain päivänä esitellään äidillekin, kunhan aika on kypsä — jos Jilla kehtaa julkisesti Helloa esitellä! Hellolla on kuitenkin onneksi tädeille puhumisen armolahja. Rouvashenkilöt tapaavat pitää sitä suloisena ja viattomana kullannuppuna, ja todellista ikäänsä nuorempana. Siinä mielessä ei ole hätää. Sitä en kuitenkaan tiedä, olisiko Jillan äiti kuvitellut tyttärelleen jonkun vähän menestyneemmän hepun, kuin Hello. Hellohan esittelee itsensä muusikkona: ei tulevana lakimiehenä, mitä hän myös on! Liekö Hello kovin monelle edes kertonut, mitä opiskelee.
Jillan näkökulmasta myös maastoilu kuulostaa ihanalta. Mikäs sen ihanampaa olisikaan, kuin hiippailla tasaisilla lakeuksilla kera hevosensa ja rakkaimpansa? Ei kuulkaa yhtään haittaisi, vaikka itsekin joku kerta pääsisi!! 😀
-
Onneksi Dipsin kanssa päästiin tällä kertaa ihan vain säikähdyksellä. Tallilla on melkein koko ajan joku, joten onneksi kaikenlaiset oudot jutut huomataan yleensä aika nopeasti. Lapsetkin osaavat tulla sanomaan, jos joku hevonen vaikuttaa kummalliselta. Silti Jake on hellyyttävä, kun jää talliin istuskelemaan ja töitään tekemään hevosensa takia. Onhan sitä parempi pitää silmällä jonkin aikaa!
Sen sijaan Sofin kanssa ei näytä käyvän onnellisesti. Ei se flikka voi olla niin idiootti, että kuvittelee, ettei jäisi kiinni tekosistaan Otsonmäen kaltaisessa pikkukylässä! Täällähän juoruillaankin niin paljon, että jos yksin kaadut metsässä eikä kukaan näe, niin seuraavana päivänä kaikki osaavat kuitenkin kysellä, että tuliko haavereita. Mikähän Sofilla on? Onko se lie joku kapinavaihe, joka Jaken on taltutettava, vai oiriikohan Sofi jotain vaikeampaa juttua? Pahimmassa tapauksessa pian koputtaa joku setä tai täti tai joku muu ovelle ja sanoo, että lastensuojelusta päivää. :/
-
Hei katsokaa kaikki nyt Tiitusta ja Beetä, oikeasti. Minkä takia olette langenneet tylsään Eetuun ja nenää ihan VARMASTI salaa kaivavaan Helloon, kun meillä on Tiitus? :DD Kuvitelkaa nyt oikein rauhassa mielessänne, miltä Tiituksen ja Been touhu maneesilla näytti.
a) Kuvitelkaa, kuinka Tiden kokoinen ja mallinen äijä leikkii tuollaisen rimpulan kanssa. Hän jaksaa aina viihdyttää varsaansa ja käsitellä sitä, vaikka se ei ole aina helppoa. Miettikää miten rauhassa Tide pukkasi Beelle jumppapalloakin, jottei se järkyttyisi, vaikka olisi aivan sitten varmasti pystynyt mäiskäistä sitä niin, että se kimpoaa kahdesti maneesin kattoon. 😀
b) Miettikää oikein kunnolla Tiden vikoja hevosmaailmassa. Viat tekevät hahmosta täydellisen. Tiituksella on kuulemma luonnollinen tatsi hevosiin — vaan ei hitsi vie omaansa! Vitsit, mikä asetelma. Eira rakastaisi, jos sillä olisi poikaystävä, jolla on oma varsa. Älkää vain väittäkö, ettette kaikki muutkin rakastaisi! Miettikää Tiitusta, joka jo luottaa toiseen hahmoon ja uskaltaa huokailla, että kun hänen varsansa on houkuteltava hitsi vie omenalla kiinni, eikö se rakasta häntä? Saisitte hiplata Tiitusta niin kuin Hello konsanaan ja sanoa, että kyllä se rakastaa. Kyllä kaikki järjestyy. Vitsit, kun saisin itse Helloni kaulailemaan Tiitusta sillä tavalla.
c) Ottakaa huomioon tämä kirjoittaja. Vaikka hahmo olisi kuinka ihana, ei sen kanssa pysty ikuisesti draamailemaan, jos se vain istuu nurkassa niin kuin sitä ei kiinnostaisi. Tämä hahmo kuulkaa liikkuu, tekee, toimii, aktivoi muita ja työntää juuri oikealla tavalla nokkansa tallin asioihin. Siitä lähtee yhteisöllinen kirjoittaminen. Ei tämä olisi hauskaa muuten!
d) Ja kun me kaikki taiteita arvostamme, niin katsokaa poijjat vielä tätä kirjoittamisen tapaa. Tiitus kysyy varsalta retorisesti, koska harvemmin se vastaa!! Kuuletteko kuinka Tiitus juttelee varsalle just niin kuin kaikki meistä höpöttelisivät eläinvauvoille näyttäessämme niille uusia juttuja. Erityisesti tämä kielellinen pointtini tiivistyy tämän tarinan viimeisessä kappaleessa. Suloista juttelua — erityisesti Tiituksen viimeinen repliikki, vauva ottaa hatkat, ei se sua syö, vauva askeltaa ja haukkaa!!
Mitä, tarvitko kommentin?
Kiva tarina. :DDD -
Voi voi: Eiran mielestä se, että joku poika harrastaa hevosia, on yksi maailman parhaita piirteitä. Parempaa taitaisi vain olla, että hän tapaisi Jane Austenin kirjoista repäistyjä poikia, jotka pukeutuvat aina niin kuin menneinä aikoina ja harrastavat laajasti taiteita. :DD Mutta eihän sellaisia Otsonmäellä kasva! Inarikin on niin oma itsensä sen puolesta, miten hän Eiraa paimentaa. Olisipa isosisko itse yhtä varovainen, kuin haluaisi Eiran olevan…
Tässä tarinassa mielestäni onnistuneinta on Eiran ja Inarin vuorovaikutus. Inarilla on tapana torua, ja Eiralla provosoitua siitä. Voin aivan kuulla Eiran mankuvan, suivaantuneen äänen, kun hän kysyy Inarilta, että mikä ongelma tässä oikein on.
Eiköhän se Eira vielä puhu isälleenkin. Hänen mielestään Hermanissa ei kuitenkaan ole mitään piilottelemista. Eikä Helmipurojen isä ole mikään ankara hirviö, vaan ihan tavallinen iskä.
Ihanaa, kun meillä on sinut ilonamme, Herman!
