Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Se paikka, mihnei ny ainakaa ikinä ketää oo osa 3, edelleen 9.5.
Tuijotin suoraan eteenpäin vaikka kuinka kauan. Edessämme oli hylly, hyllyllä heppavalokuvakansioitani, Ikean säilytyslaatikoita ja ties mitä sekalaista krääsää. Yksinäinen kahvikuppikin, joka oli varmasti ollut siinä vaikka kuinka kauan. Ettäkö Nellyllä ei ole mitään Noan — ettäkö Nellyllä ei ole mitään kenenkään kanssa? Minun tehtäväni olisi määritellä, mitä minun ja hänen välillään olisi.
Tunsin miten korvani punehtuivat, ja sen takia olisin halunnut yksinkertaisesti nousta ylös aina aution taukotuvan sohvalta ja rymistellä rappuset alas talliin mitään sanomatta ja taakseni katsomatta. Jo sen ajatuksen takia tunsin itseni aivan uskomattoman lapselliseksi. Ehdin miettiä, olinko kehittynyt ollenkaan ihmisenä siitä, kun olin peruskoulussa ja pelkäsin tyttöbasilleja. En tosiaankaan halunnut näyttää Nellylle, että sellaisen keskustelun käyminen… …ujostutti? Ainakin se sai sydämen hakkaamaan. Tunsin olevani tosi heikoilla jäillä. Jos liikahtaisin, tai jos sanoisin jotain väärää, kuolisin jäävedessä.
Samaan aikaan se tuntui mahdollisuudelta. Elin lyhyesti uudelleen sen hengästyttävän mutta silloin vielä viattoman suudelman, jonka vaihdoimme eräänä iltana asuntoautossa ennen kuin nukahdin. Liikahdin jo Nellyä kohti elääkseni sen uudelleen, mutta samalla hetkellä kun katseeni kohtasi hänen katseensa, aloin taas tuijottaa edessämme olevaa hyllyä. Tunsin itseni hiireksi, joka jähmettyy leikkimään kuollutta, jottei oikeasti kuolisi. En saanut enää liikahdettua, vaikka toisaalta olisin halunnut.
Lopulta minun oli pakko liikkua. Vaikka minua oli juuri tavallaan syytetty ilmeettömyydestä, pidin ilmeettömästä ulkokuoresta kiinni niin hyvin kuin pystyin. Katsoin Nellyn silmiin ja muistin, että hän tiesi, mitä ajattelin, siis niin hyvin kuin kukaan ulkopuolinen vain saattoi tietää. Annikaa, tietysti. Tai oikeastaan itseäni. Kestäisinkö minä enää läheistä ihmissuhdetta, vaikka haluaisin? Uskaltaisinko enää ikinä edes kokeilla, mitä jutusta tulisi jonkun naisen kanssa, kun saattaisimme taas huomata, että emme kuulu samaan tarinaan? Ja varsinkaan Nellyn kanssa. Mitä jos tallille kävisi jotain?
Rikoin pitkän hiljaisuuden selvittelemällä kurkkuani ennen kuin pystyin puhumaan. Aluksi hieman epäröiden sanoin kaiken suoraan. Kerroin, että pidän hänestä, mutta että pelkäsin edetä liian nopeasti yhtään mihinkään etenkin tallin, mutta myös itseni takia. Luimistellen kerroin myös siitä, että taisin olla mustasukkainen. Kun olin kuvitellut jotain hänen ja Noan välille, olin halunnut heti pois tilanteesta. Ei minusta olisi ikinä jakamaan häntä tai ketään kenenkään muun kanssa: haluaisin mielummin olla kokonaan yksin. Kerroin varovaisesti toivovani, että hänen hevosensa olisi ollut muualla: silloin en olisi epäröinyt. Tallin ilmapiirille ei kävisi mitään, vaikka me emme tulisikaan toimeen enää. Sen sanoessani kuitenkin hipaisin pikkurillilläni ja nimettömälläni hänen kämmenselkäänsä ja yritin näyttää mahdollisimman anteeksipyytävältä, jotta hän varmasti ymmärtäisi, etten halunnut hänen enää lähtevän hevosineen.
Sitten hengitin syvään ja katselin hänen kättään, joka lepäsi hänen polvillaan, koska en tosiaankaan uskaltanut tarttua siihen. Olin kuin pikkukakara.
”Niin jotta kyllä mä ymmärrän jotta sinet halua tälläästä”, sanoin lopulta tarkoittaen sekä itseäni että tilannettani. Kuka olisi halunnut? Jumiutua lapsellisen varovaiseen suhteeseen, jonka etenemisestä ei ollut minkäänlaisia takeita? Minusta Nelly ansaitsi edottomasti parempaa, enkä minä puolestani ansainnut tallin lisäksi enää yhtään enempää osakseni. Sanoin ilottomasti hymyillen, että tämän jutun nimi on Nelly ja Eetu, ja tarinan juoni taisi mennä niin, ettei Eetu kestänyt Nellyn vieressä nukkumista kuvittelematta, että jutun nimi olisi voinut olla Neetu.Nousin istumaan suorempaan ja nojauduin jo varovaisesti Nellyä kohti, mutta osasin onneksi pysähtyä ajoissa. Tunsin tuhoavani omat mahdollisuuteni onneen ja olevani idiootti, ja samalla tunsin suojelevani tallia ja olevani aivan tosi fiksu. Minun teki mieleni sanoa, että unohda nyt koko jaaritukseni, mitä väliä parilla mahdollisesti särkyvällä sydämellä, ei nimetä mitään, ollaan vain, anna minun suudella sinua. Ja toisaalta mieleni teki sanoa vain sori, ja lähteä sitten suojelemaan tallia itseltäni. Tein maailman huonoimman kompromissin ja painoin hänen suupieleensä juuri sellaisen kokeilevan suukon, jollaisen yläasteen teinieetu olisi aivan hyvin voinut suorittaa. Sitten naurahdin sille vähän itsekin, ja sanoin sori. Tarkoitin sillä sekä sitä suukkoa että sitä, miten minulla ei ollut ainakaan vielä tarjottavanani muta kuin vierekkäin nukkumista.
-
Tyyne ja Myy mukana. 🙂
Nyt kun kakkosessakin on tuon verran porukkaa eikä valituksia kokoonpanosta ole tullut, niin ykkösryhmä on lopullinen. 😀 Osallistujat siihen ovat siis nyt nämä, eikä muutoksia tule.
Kakkosryhmään mahtuu vielä kaksi. Tässä vaiheessa, kun ilmoittautumisaika on näin pitkällä, kakkosryhmän viimeiset paikat aukeavat myös sub-hahmoille. Eli jos hahmosi on jo mukana jommassa kummassa ryhmässä, voit ilmoittaa vapaisiin paikkoihin halutessasi jonkun toisen hahmosi.
-
Se paikka, mihnei ny ainakaa ikinä ketää oo
Jäädyin hetkeksi tallikäytävälle, kun Nelly tervehti minua ihan normaalisti. Räpäytin pari kertaa silmiäni ajatukset täysin pysähtyneinä, mutta lopulta sain vastattua tervehdykseen ja aavistuksen hymyynkin. Nelly käveli ohitse, ja minä katsoin hänen peräänsä. Liian kauan. Hän ohitti Mörrin tyhjän karsinan… Remuksen tyhjän karsinan… Oli sitten jo puolessavälissä Maken karsinaa…
”Nelly.”
”Hm?”Kun hän kääntyi, hiukset hulmahtivat hänen selässään sillä tavalla, etten taas tiennyt mitä sanoa. Mitä se olikaan? Että ei mitään, sori? Tai että lähde ratsastamaan, tai että siellä olisi sitten kahvia kun kerkeät? Kävelin mahdollisimman määrätietoisesti hänen luokseen. Ei se liittynyt kahviin eikä hevosiin, tottahan minä sen muistin. Sitä paitsi hän näkyi olleen maastossa jo muiden kanssa. Nyökäytin hänelle päätäni ja toivoin, että hän sen perusteella ymmärtäisi ja haluaisi seurata minua. Kuulin hänen askeleet perässäni, kun kiipesin edellä taukotupaan. Olin laittanut sen mielestäni kivaksi, mutta eipä siellä kukaan ikinä ollut. Olisi pitänyt laittaa niillä rahoilla suoraan parempi aita koirille —
”Vau. Mä en edes tienny et tääl on tämmönen huone!”
”Niin kun kaikki tuloo tupahan kaffille kumminki. Emmä tienny mitä mä oikeen ajattelin…”Emmin ovensuussa keittiötasojen puolella, kun Nelly käveli huoneen poikki ja katsoi ikkunasta. Vilkaisin portaisiin. Ei ketään. Ovi ei narissut yhtään, kun vedin sen kiinni. Ei tietenkään. Eivät käyttämättömät saranat miksikään kulu. Mietin, kuinkahan omituiselta mahdoin vaikuttaa, kun raahasin Nellyn yksin sellaiseen paikkaan. Istuin suurelle, käytetylle mutta siistin näköiselle sohvalle. Ilmeisesti Nelly kuuli vaatteideni kahahtavan sen tehdessäni tai jotain, koska hän kääntyi saman tien. Istui viereeni, enkä pystynyt katsomaan häntä. Sivusilmällä näin hänen kallistavan päätään mietteliään näköisenä, ja sitten hän pyyhkäisi etu- ja keskisormellaan hiuksia ohimoltani. Minun pitäisi käydä parturissa.
”Älä viitti.”
”Mitä? Eksä voi hillitä ittees kun mä kosken suhun vai–”
”Ei ku meirän on pakko puhua.”Puhumisen sijaan tuijotin kuitenkin pitkään käsiäni. Juoksutin vasemman käden sormiani oikean käteni rystysillä. Havaitsin yhtäkkiä omituisen tarkasti, että minun käteni olivat niin kuivat, että sekä sormenpäät että rystyset olivat halkeilleet ja osa haavoista taisi olla tulehtunut. Kynsien allakin oli vähän likaa aiemman haansiivousoperaation jäljiltä. Tältä siis näytti, kun teki töitä käsillään oman tallinsa eteen. Ihan oman. Hienolta näytti. Joka halkeama. Vaikka vähän kirveli. Mutta ei käsiä kirvellyt, vaan ajatuksia.
”Tiäräkkö kun…”
”No?”
”Sinä yhtenä iltana kun oli sitä rilliä ja melekeen satoo lunta.”
”Niin?”Kerrankin hän ei vitsaillut. Tunsin itseni rohkeaksi, melkein uhkarohkeaksi, nostaessani katseeni käsistäni ja katsoessani häntä vakavasti silmiin. Minä sitten todella menin ihastumaan sinuun. Muutenhan minä nauraisin kaikelle: grilli-illalle ja Noan tähtienkatselulle ja typeryydelleni. Mutta nyt minä en naura, vaan tarvitsen sinua. Sen pitää loppua, koska et sinä ole minua varten. Minulla on jo talli: olisi ollut liikaa pyydetty että sinä välittäisit minusta. Ihmisen pitää tyytyä siihen, mitä on osakseen saanut. Sitä on onnellisuus. Laskin katseeni uudelleen käsiini ennen kuin uskalsin puhua taas.
”Mun olis pitäny silloon aikaasemmin jo nukkua täälä. Kyllä mä sen kestän aiva hyvin, jotta sullon jotaki sen Mettärintehen kans, mutta sitä en, mitä tapahtuu silloon illalla kun rillattihin. Minoon niin yksinkertaanen jotta mä alakaan toivoa jotaki mitei voi olla jos sä niin teet.”
-
Voi Nelly, miten hankalaa miestä hän taitaa katsella. Tietäisipä hän vain, että kyllä Eetukin tuntee vaikka mitä, ja varsinkin nyt. Mutta millä sen kukaan tietäisi, kun Eetu on ollut tähän mennessä aina samanlainen ilmeetön rölli? Millä hänet nyt puhumaan saisi, varsinkaan kun hän taitaa olla varma, että Nellyllä ja Noalla on jotain meneillään. Pitää keksiä jotain. 🙂
Sentään Cozmina vaikuttaa viihtyvän ja löytäneen tarhassa kavereita. Tai ainakin se niin rauhassa emännän mietteitä kuuntelee, ettei se taida ihan onneton olla. Onneksi on hevosia, noita terapiaeläimiä. Miesten kanssa taitaa olla rasittavampaa kuin niiden kanssa. 😀
-
Vähiin käy karsinapaikat ennen kuin loppuu. Meillä on hämmentävän paljon oreja. 😀
Laitoin Rasmuksen muiden poikavauvojen, Been ja Heran seuraan. Olisiko se ollut parempi laittaa Onnin kanssa ja jättää Jussi odottelemaan uutta tarhakaveria? -
Osallistujat (lopullinen)
Luokka 1
Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (Helppo B)
Reita (VRL-02753) – Sand Pond (Helppo A)Luokka 2
Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (helppo B)
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (Helppo B)
Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (helppo C)
Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (HeC)
Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (helppo C)Luokka 3
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (helppo A)
Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (Helppo A)
Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (HeC)
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (helppo A)-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 9 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 9 kuukautta sitten
-
”Ryhmä 2” toteutuu! Tarinallisuusosio ja osallistujat päivitetty. Vielä mahtuu kolme osallistujaa kakkosryhmään. (Saa myös siirtyillä ryhmästä toiseen jos on joku tarinallinen tai muu syy olla just jonkun kanssa samassa!)
-
Suurin osa meistä varmaan on joskus ollut Tiituksen tilanteessa. Mä ainakin. 😀 Se on samalla niin tosi ihanaa, ja kuitenkin niin tosi kauheaa. Sitä elättelee aina jotain toiveita, niin kuin kai Tiituskin, kun lähti Hellon perään. Ja toisaalta sitä ihan samaan aikaan ajattelee, ettei tästä voi mitään tulla, kun toinen ei kuitenkaan tajua, ja kun sillä kerran on jo joku, ja kun tietenkään ei voi sanoa mitään ja ottaa sitä riskiä, että joutuu jotenkin naurunalaiseksi. Näin tarinassa etenkin on yksinomaan jännittävää elää Tiitus-reppanan mukana. Ja taas, voi angst, olen tämän jo sanonut mutta sanonpa taas: olisin itse niin kauheasti halunnut tästä aiheesta taannoin toisaalla kirjoitella, enkä voinut. Kateellinen olen. Mutta vielä kivempaa taitaa olla päästä lukemaan!!
Musta suloisinta ja kivointa tässä on se, miten Tiituksesta on kivaa, kun Hello ropeltaa sen hiuksia. En oikein osaa päättää, minkälainen kertoja toisi sen kaikkein parhaiten esiin: ehkä kuitenkin Tiitus itse. Nyt saamme lukea hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Ulkopuolisen kertojan kautta olisimme nähneet hänen ilmeensä, ja sen olisin tottavie halunnut nähdä. 😀 Mutta ehkä tyydyn kuvittelemaan. Tuskin minäkertojat itse ovat useinkaan kauhean tietoisia kasvojensa ilmeistä, jos ne ovat aitoja!
Epäröin kirjoittaa Hellon syyttämässä Tiitusta kahvin litkimisestä. Se tilanne olisi ollut helppo ymmärtää niinkin, että Hello on ilkeä. Onneksi Tiituskin taisi ymmärtää, että Hellolla on vain lapsellinen huumorintaju.
-
Tässä tarinassa on ihan eri fiilis kuin edellisessä, vaikka hevonen on yhtä kipeä. Jotenkin lohdullista, että arki jatkuu melko samanlaisena, vaikka tulee takapakkia. Ja tavallaan ihanaa, että kaverin jaksamisesta viitsitään pitää huolta ihan raivostuttavuuteen asti. Selitän sen mieluiten hahmojen hyväsydämisyydellä, vaikka otsonmäkeläisyydelläkin saattaa olla osansa asiaan. Jokainen tapahtuma täällä on Tapaus isolla T:llä. On niin inhimillistä ärsyyntyä muiden hyvää tarkoittavista uteluista, vaikka tietää, etteivät muut ilkeyttään.
Tämä on siitäkin herttainen tarina, että saat lyhyesti huomioitua monen muun hahmon olemassaolon. Näistä tarinoista ainakin minun kohdallani lähtee se ihana Hopiavuoren pohjavire, että kaikki tuntuu aidolta. Että vaikka kaikki eivät tietenkään voi jaksaa kirjoittaa koko aikaa aktiivisesti, hahmot pyörivät mukana arjessa ja osin jaloissa. 😀 Lisäksi elän tietysti Eetuna mukana salaista kädessäpitelyä, ja meistä se on jännittävää.
-
Vähän hirvittää, että mitähän tästä seuraa. Näyttää siltä, että nyt tilanne ei ehkä ole vielä kauhean paha, vaikka pahastikin olisi voinut käydä. Silti tekstin sävy on niin pahaenteinen, että aloin heti uumoilla, ettei tästä parilla naarmulla välttämättä selviydytä. Toivottavasti olen väärässä! Nelly kuitenkin ratsasti Cozminalla kotiin.
On myös jotenkin tosi Eetua kysyä, että mikä kauhea hevosella on. Joo eihän siinä selkeästi präiskähtänyt kuin Eetun ihastus tantereeseen, ja silti hän tuijottaa ensimmäisenä hevosta. Ihme setä.
-
En ehkä kestä. Sanoinko jo, että ihmissuhteet ovat lempiaiheitani, olivat ne mitä tahansa, ja että olen hulluna kaikkeen romantiikkaan, etenkin vaikeaan ja epämääräiseen? Taisin siitä kerran mainita joo. Siis kerran tunnissa.
Asetit riman tosi korkealle ajatellen sitä, että miten tästä jatkan Eetun kertomana. Lempiaiheeni on minulle vaikea, ja aika usein sorrun omituiseen vihjailuun ja toivon, että lukijat ymmärtäisivät jonkin pienen symboloivan oikeastaan jotain suurta. Sinä taas tapaat tarttua tarinoissasi itse aiheeseen. Minulla on kahtalainen fiilis siitä. Se on ehdottomasti ihanaa ja rohkeaa, ja tällaisesta kuin minä, näitä tarinoita on jännittävä lukea. Toisaalta taas, kun kyse on omasta hahmosta, jonka vierellä myötäelän, se on välillä jopa pelottavaa. En usko, että pelottavuus johtuu itse tekstistäsi. Tuskin kukaan muu kokee niin. Tunnen kuitenkin itse pitäväni koko ajan jotenkin jarrua pohjassa. Todennäköisesti se on hyvän ja aidon, eläväisen tekstin merkki! Luulen, että jos kyse olisi jonkun toisen hahmosta kuin omastani, en nostelisi täällä päätäni niin kuin kipeäsuinen hevonen. Taidan elää liikaa Eetuna näitä lukiessani ja pelätä sitten samalla kuin hän. 😀
Minusta näiden kahden järjestely on suloinen, ja samalla aika kiero. Näkeehän sen, että nämä hahmot eivät sovi yhteen — ja samalla näkeehän sen, miten ihanasti ne sopivat yhteen kunnes Eetu alkoi kuvitella olevansa Nellyn ja Noan tiellä. En itsekään todella tiedä, millainen tarina tästä tulee, ja seuraan tätä yhtä jännittyneenä kuin jos en olisikaan toinen tämän käsikirjoittajista.
-
Jitta on uskottava tyyppi väsymyksensä ja koulunsa kanssa. Melkein jokainen kai ajattelee, että jes, viikonloppu koittaa, nyt vähän lepiä.
Olen Jitan kanssa ihmisenä ihan samaa mieltä Hopiavuoresta. Mitä enemmän draamaa ehtii tapahtua ennen kuin sinne saa ujutettua oman hahmonsa väliin, sitä vaikeampaa varmasti on aloittaa. Toivottavasti Jitta pääseekin mahdollisimman pian ottamaan kontaktia muihin. Muiden hahmoista on tosi vaikea kirjoittaa itse ensin, sillä kun ei ole koskaan nähnyt toisen hahmoa vuorovaikutuksessa, ei voi tietää, miten hän käyttäytyisi ja millaisista asioista ja miten hän keskustelisi. Kun uusi hahmo aloittaa tutustumalla yhteen, muiden on helpompi ottaa hänet mukaan ihan koska muut ymmärtävät hänen puhetapaansa ja juttujaan paremmin jo parin keskustelun pohjalta.
Kirjoitat tosi kivasti. Seuraava yksityiskohta, johon ehkä haluat kiinnittää huomiota, ja joka pisti tästä muuten niin soljuvasta tekstistä silmään, ovat numerot. Numerot yhdestä yhdeksään ja tasakymmenet kirjoitetaan kaunokirjallisessa tekstissä numeroin. Lisäksi määreiden lyhenteet (tunti h, desilitra dl, hehtaari ha jne) kuuluvat oikeastaan ainoastaan matemaattisiin aineisiin ja ohjeisiin, eivät siis nekään kaunokirjallisuuten, eli tarinoihin. 🙂 Jitalla oli siis seitsemän tuntia koulua, seitsentuntinen koulupäivä tai jotain, ellei kyseessä ole matemaattinen ongelma. 🙂
-
Voi Noa. Toivottavasti se Otsonmäki ja kaikki tuntuvat joskus niin paljon kodilta, ettei tarvitse piitata edes siitä, miltä Jesse mahtaa muiden silmissä vaikuttaa. Jessellä on kuitenkin ihan yhtä suuri oikeus vaellella ympäriinsä Noan vieraana loukkaamassa Eiraa, kuin vaikka Hellolla on Eetun vieraana vaellella tekemässä samaa. Koska kaikkihan Eiran mielen lopulta pahoittavat. :)Eikä sitä ikinä tiedä Jessestäkään. Ihmiset muuttuvat, kun ympäristö, kanssaihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Viimeksi Jesse oli ensimmäistä kertaa uudessa paikassa äänekkään lauman keskellä. Kymmenes tai viideskymmenes tai tuhannes kerta voi tuntua erilaiselta. Alku on aina vaikein, ja röllimäisille ihmisille kaikkein röllimäisin. 😀
Noa on niin kuin sipuli. Tarina tarinalta hänestä tuntuu putoavan yksi ohut kerros. No, onhan hän verrattaen uusi hahmo: niillä on tapana muuttua paremmiksi kun niitä oppii käsittelemään aina vain paremmin. Noalla on kuitenkin ollut jo alussa persoona, joten olet tosi pitkällä jo. Itseäni auttaa hahmon kehittelemisessä ja persoonan syventämisessä kaksi asiaa. Pitää tietää, mikä on hahmon syvin unelma ja laittaa hänet pyrkimään sitä kohti omalla (laiskalla/maanisella/epäröivällä/millä lie) tavallaan. Lisäksi täytyy tietää, mikä on hänen suurin pelkonsa ja uhkailla häntä sillä aina hänen liiaksi rentoutuessaan. Ehkä tiedät nämä jo ja Noa on alusta asti ollut siksi niin selkeä. Minä en vielä tiedä, mutta ei läheskään aina ole edes tarkoitus, että lukija saa tietää. Erityisesti tällaisessa oudossa tarinoinnissa kuin virtuaalimaailma, että eletään draaman alku ja loputtomasti keskikohtia, mutta aina vältellään loppua, sillä siihen tarina loppuisi.
Ja tämä kuva, niin yksinkertainen kuin onkin, on hyvä ihan sairaan monella tapaa. Ensinnäkin, se näyttää ja kertoo lisää sen sijaan että ainoastaan toistaisi sitä, mitä tarinassa sanotaan. Se on siis osa tarinaa, eikä kuvituskuva. Toisekseen, laiskempi olisi feikannut tämän keskustelun jollain apilla tai ihan jonkun kanssa ja ottanut kuvankaappauksen, mutta olet tehnyt tämän itse. Kaiken lisäksi, huom, olet viitsinyt kirjoittaa joka kirjaimen käsin. Ai vitsit miten paljon kivemmalta se näyttää kuin hienoimmallakaan fontilla kirjoittaminen. Mun mielestä parasta ei ole Jessen profiilikuva, niin tyylikäs kuin sekin on, vaan se miten hienosti koko kuva keskustelee tekstin kanssa.
Mulle tulee tästä tarinasta myös tosi tosi luettu olo, jossa olen paistatellut siitä lähtien kun luin tämän. (Luen yleensä kaiken heti, mutta en vanhanaikaisena tyyppinä pystty kommentoimaan kännykällä.) En ikinä uskaltanut toivoa, että voisi oikeasti olla tällainen paikka, jossa ei tarvitse kirjoittaa yksin nurkassa.
-
En ehkä kestä. 😀 Olen mielikuvitellut Tiituksen niin tosi tosi suloiseksi kolliksi ja nyt sitten pyydät minua kuvittelemaan häntä Leia-nimisen pienen ponin kanssa, jolla on pieeeenet korvat ja siro mustanvärinen turpa. Ihanhan se melkein sattuu kuvitella näitä maastoilemassa. Tiitus on kuitenkin ihan ihmisen kokoinen äijä, niin että tuollainen nelijalkainen nugetti näytti varmaan ihan koiralta. :DD Olen saanut revittyä tarinaheppojeni kanssa useita juttuja siitä, miten hevonen on naurettavan iso, mutta enpä ole tainnut koskaan edes lukea siitä, että hevonen on naurettavan pieni. Tämä oli piristävää ja hellyyttävää, kiitos!
Minäkin mietin, mitä Hello olisi tehnyt, jos Tiitus olisi omien sanojensa mukaan tehnyt jotain Hellon suuntan. Se on sillä tavalla outo hahmo, että päättää usein itse, eikä suostu toimimaan niin kuin alun perin kuvittelin. Kyllä minä sen tiedän, ettei hän olisi Tiitus-parkaa kärrystä pudottanut. Olisiko lie luullut vitsiksi ja vedonlyönniksi, vai ollut äärimmäisen vakavissaan? Rehellisesti sanoen en todellakaan tiedä.
-
Jes, Tiitus pääsi taas hevosen selkään! On siinä varsan omistamisessa puolensa, mutta täytyyhän välillä saada ratsastaa kunnon hevosella. Ja hyvinhän se meni. Vaikka Tiitus on nähty jo Jussin selässä, en osaa sanoa kauheasti mitään hänen ratsastustaidostaan. Se voi johtua osin siitä, etten tavan ratsastuksesta liikoja ymmärrä, mutta ainakin osaksi siitä, ettei Tiitus-parka ole vielä monesti hevosen selkään päässyt tarinoissaan. Mutta hänhän on varsin taitava: niin taitava, että pystyy analysoimaan hevosen kehitystä!
Menee varmaan vähän naurettavan puolelle se, miten minulla on olo kuin salapoliisilla tätä lukiessani. Olen kuin suurikin nero tunnistaessani Oonan ja hevoset Hopiavuoren tapahtumista ja tietäessäni tasan tarkkaan, mikä on ainoa sellainen talli Australiassa, joka voisi järjestää tarinalliseen vivahtavankaan valmennuksen. 😀 Mutta hei, minä olinkin se outo, joka haaveilee yhtenäisemmästä tarinallisesta virtuaalimaailmasta. Tottakai olen ihan fiiliksissä, kun tallit, hevoset ja hahmot elävät Australiaa myöten samassa tarinassa ja todellisuudessa. 😀
-
Oi kun voisi vaan kirjottaa ja reagoida näihin uusiin käänteisiin just sillä sekunnilla kun nämä ilmestyy. Mutta ehkä ihan hyvä, ettei voi: tulee vähän ensin mietittyä, mihin järjestykseen laittaa kirjaimia peräkkäin.
En osaa sanoa, kumpi on enemmän hämillään, minä vai Eetu. Nelly kokee, ettei hänellä ole meneillään mitään. Eetu oli varma, että ehdottomasti on, Noan kanssa. No Eetu on väärässä ja hämmentynyt. Minäkin olen sitä mieltä, että ehdottomasti on, sen jonkun sällin kanssa josta oli puhetta ainakin Cozminan päiväkirjassa. Siitä isäntä taas ei tiedä yyyyhtään mitään. 😀 En tulkitse Nellyn valehtelevan, vaan tulkitsen että minulla ja tällä hahmolla on eri käsitys siitä, mitä tarkoittaa kun on meneillään jotain.
Minusta on huvittava yksityiskohta, että Nelly kehottaa Eetua olemaan vitsailematta ja kiusaamatta. Koska Eetuhan se näistä tosiaan on, joka vitsailee ja kiusaa. :DD
-
Oi, uusi hevonen ja hahmo saapuvat, ja vieläpä oikein kuvan kanssa! Kyllä nyt kelpaa! Toivottavasti niin Rasmus kuin Juliakin viihtyvät. Rasmus saapuikin aika rytinällä (tai no, aika hirnunnalla) vaan hienostipa se jaksoi matkustaa ja saapua kun otetaan sen nuori ikä huomioon. Varmaan sitäkin jännittää, niin kuin Juliaakin!
Katsotaan, miten alkaa ravihevosen ja -ihmisen arki rullailla. Hopiavuorta lähin rata taitaa olla Seinäjoen tai Tervajoen ravirata, mutta eipä sinne niin kauhean pitkä matka autolla ole. Sentään edes osan hiiteistä pystyy varmasti ajamaan sillä tarhojen välistä kulkevalla pitkällä suoralla, jota pitkin muut tapaavat laukkailla ja ravailla maastoon. Ainakin kesällä siinä on niin hyvä ja pehmoinen pohja, ettei ihan joka kerta tarvitse hiittiä vartenkaan muualle raahautua. Suurin osa maastopoluistakin on ajettavassa kunnossa.
-
Kiitos tällaisesta sosiaalisesta tarinasta. Jos muilla on kirjoitusintoa, muttei oikein tiedä mistä kertoisi, näihin on aina ihanaa tarttua ja näistä voi hyvällä säkällä jatkaa eteenpäin kukin omalla hahmollaan. Arvostan aivan tosi paljon jokaista tarinaa, joka täällä julkaistaan, mutta aivan erityisesti jokaista pyrkimystä sosiaaliseen tarinointiin, niin kuin tässä. Erityisen kivalta minusta tuntui, kun otit Kertunkin olemassaolon huomioon. Näinhän sitä tutustutaan niin talleilla kuin koirapuistoissakin: paitsi nimen, myös lemmikin perusteella!
En tiedä, luinko huonosti, mutta en ole oikein varma Tiituksen roolista tässä tarinassa..? Vaihtuiko tavattava hahmo editointivaiheessa vai jäikö jotain pois? 😀
-
Kun kirjoitat/muokkaat viestiä, tässä tekstikentän yläreunassa on tuollainen muotoiluvalikko. Lataa kuva jonnekin muualle (esim imgur) ja liitä se sitten viestiisi painamalla img. 🙂
-
No onhan se Onni hieno, ei siitä mihinkään pääse! Kasvaa joka päivä komeammaksi, ja kunnollisen käsittelyn myötä siitä tuntuu tulevan vieläpä ihan yhteiskuntakelpoinen. Ties miten pitkällä olettekaan jo yhden ainoan vuoden kuluttua!
Noa on ilmeisesti monelle vielä vähän hankala kirjoitettava? Ei se mitään haittaa. Kun hahmoa vain lainaa tarpeeksi monta kertaa ja kirjoittaa hänet uudelleen ja uudelleen, niin hän tottelee kyllä joka tekstissä paremmin. 😀 Varo kuitenkin ”mustia aukkoja” johon katoaa tai joista ilmestyy tavaraa ja kokonaisia hahmoja. Tällä kertaa Noa nousee kesken tarinan tällaisesta mustasta aukosta. Älä kuitenkaan ota tätäkään asiaa liian vakavasti, sillä jopa ammattimaisilla elokuvakäsikirjoittajilla on melkein joka elokuvassa tällainen musta aukko, josta asioita ilmestyy ja johon ne katoavat. Vahinkoja siis sattuu paremmissakin piireissä. 😀
Vaikka Noa on ehkä vähän vähemmän oma itsensä nyt, Hello ja Jilla sen sijaan ovat omia suloisia, kuhertelevia itsejään. Eikä ihme! Olet kirjoittanut paljon enemmän näistä hahmoista kuin Noasta: näin sen harjoittelu vaikuttaa. Hellon minä nimittäin kirjoittaisin itsekin samalla tavalla. Sitä paitsi näistä nyt vain on ihana lukea. Alan aina haaveilla olevani itsekin Hello: olisi Jilla pörröttämässä hiuksia ja heppa kerjäämässä herkkuja ja melkein pudottamassa aidalta. :DD
Kuvakin on komia kuin mikä. Erityisesti olet tällä kertaa onnistunut hevosen värityksen esiin tuomisessa ja taivaan tekemisessä. Annen linet taitavat sopia väritystavoillesi ja -tyylillesi hyvin!
-
Ihana perinteinen heppatarina! Ihan tulee omat ensimmäiset virtuaaliheppavuodet mieleen. Näitä kirjoiteltiin ahkerasti hoitohevosille! 😀
Bell on varmasti herkkä heppa, joten voi olla ihan hyvä, että olet ottanut aluksi rauhallisesti sen kanssa. Saapahan kotiutua rauhassa. Nyt, kun se on saanut haistella ja katsella, sehän työskentelee jo tosi rennon ja kivan oloisesti! 🙂 Ties vaikka joku kerta olisi aika ryhtyä tekemään vielä vakavampia treenejä sen kanssa.
Tuleviakin seikkailuja odotellen 😀
-
Voi Joonas, kun pitää näin kovasti huolehtia tallista, vaikka kyllähän iskä on hevoset ennenkin hoitanut ja elävien kirjoissa pitänyt. 😀 Iskäkin jo vähän turhautuu tuollaiseen. Tässä tulee hienosti esiin se, miten hyvin Joonas on sitoutunut tallista huolehtimaan, ja miten vakavasti hän hommansa ottaa. Ja onhan hänen otettava: ei yritys itse itseään hoida ja pidä maksavia asiakkaita tyytyväisenä! Toivottavasti kisoista tulee nyt sijoitus, kun reissuun lähtemisessä on aina vaivansa, ja vieläpä kun matka suuntautuu kauas!
Kisatarinat ovat minusta vaikeita, koska kohdeyleisö on ihan erityylinen kuin tarinahevosilla yleensä. Kun tarinahevostelee, voi luottaa siihen, että oman tallin väki tuntee hahmon ja hevosen, eikä kaikkea tarvitse selittää joka kerta alusta. Tarinakisoissa taas oletus on, että lukija ei tunne hevosta ja hahmoa, jolloin on edessä se, että molemmat täytyy esitellä kuin novellissa ikään, ja tilaa on rajallisesti. Onnistunut kisatarina on myös onnistunut novelli.
Tämä tarina tuntuu laskeutuvan johonkin kisatarinan ja tarinaheppatarinan välimaastoon. Et kauheasti hahmoasi ja hevostasi esittele, vaan keskityt toimintaan, niin kuin esimerkiksi pikkupojille suunnatuissa seikkailukirjoissa. Tässä kontekstissa sanoisin, että se on aika toimiva lähestymistapa. Sillä tavalla tarina ei veny loputtoman pitkäksi ja sisällä omalle väelle turhia ja nopeasti tylsäksi käyviä itsestäänselvyyksiä, mutta on ymmärrettävissä varmasti myös vieraan tallin tuomareiden näkökulmasta. Tietenkin tästä jutusta puuttuu osa siitä syvällisyydestä, jota onnistuit jopa Martin ratsastustarinaan tuomaan (oikeasti, käsittämätöntä miten hienosti se meni). Mutta se on ymmärrettävää. Tässä kontekstissa liika syvällisyys vailla selittelyjä tekisi tarinan ulkopuolisille epäselväksi. En olisi itse saanut vastattua tähän tehtävänantoon niin syvällisesti, että juttuni olisi täyttänyt tarinan kriteerit, ja siksi jätin osallistumatta. Tämä taas täyttää tarinan kriteerit tuosta vain!
-
Voi Saku. Se ei ymmärrä. Olisi ollut ihanaa, jos Sasu olisi baarin sijaan vain huokaissut ja katsonut säälivästi. Taidan toivoa sitä vain siksi, että olen niin vahvasti Tiituksen puolella tässä tarinassa. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin Tiituksen murheet ilman, että kukaan oikeasti ymmärtää, vaikka ainakin Saku edes yrittää auttaa. Tiituksella on siis luotettavia kavereita, mutta ei silti oikeanlaista lohdutusta. Voi pientä. Sääliksi käy. Sanokaa nyt joku sille Tiitukselle, että kyllä se kaikki vielä iloksi muuttuu. :/
Saku vaikuttaa vähän sellaiselta, joka ei liiaksi tunteile ja laittaa herkästi tuulemaan. Malttaakohan hän jäädä tukemaan Tiitusta omalla vauhdikkaalla tavallaan, vai onkohan hän sitä tyyppiä, että työntää lusikkansa soppaan ja hämmentää apuna? 😀
-
Miksi tämä kuvio on mulle niin oikeasti olemassa, miksi mä olen nähnyt tämän niin monta kertaa vähäsen nuorempana ja monesta näkökulmasta? Kaverit kuulee, että yksi tykkää jostakusta, niin niiden on pakko arvailla. Se on kauhean kivaa arvailla, kun toista niin tuskastuttaa. Ja oikeastaan siitä yhdestäkin on kivaa kun ne arvailevat, kun välillä ne arvailevat aivan hulluja! 😀 Mä olen aina kuvitellut, että tämä oli ominaista vain mun omalle kaveriporukalle, ja ehkä jopa uskoin sen johtuvan ainakin osaksi siitä, että meidän porukka oli ainoa, jossa oli myös tyttöjä yhtä paljon kuin poikia. Ne niitä suurimpia härnääjiä olivat, mutta se oli varmaan sattumaa! Niin tai näin, elän tätä arvuuttelua taas huvittuneena mukana. Taas kerran olen joskus ollut tämän tarinan Tiitus. 😀 Ja Rampe. 😀
Tiitus on mun mielestä koko ajan hienommin kontaktissa ympäristönsä hahmoihin, olivatpa ne sitten ihmisiä tai hevosia, hänen mukanaan tulleita npc-hahmoja tai jonkun toisen kirjoittamia. Hänellä on ollut jo toooooosi monta tarinaa oma luonne ja persoona, ja nyt tuntuu siltä että kasvatat persoonaa muillekin hahmoille. Lisäksi näytät muut tosi hyvin nimen omaan Tiituksen ajatusten ja silmien läpi: etenkin Hellon. Kukaan toinen hahmo ei voisi kävelyttää Helloa tarinaan näillä sanoilla. Lisäksi omille npc-hahmoillesi on kasvamassa myös ihan itsenäiset luonteensa ja personansa, jes! 😀 Hahmojen liikuttelussakin hei kehittyy nopeasti ja joka kerta, kunhan niitä vain liikuttelee! Ja rohkeasti sinä sitä olet alusta asti uskaltanut tehdäkin. Miellyin tässä tarinassa erityisesti Rampeen. 😀
-
Eira, poikaystävistä unelmoiva sankarimme varmasti tulkitsee Hermanin huomion niin, että vihdoinkin joku hänestä tykkää. Itse saattaisin suhtautua enemmän niin kuin Inari Eiran spinnarissa: eihän Eira vielä tiedä Hermanista mitään! Voihan kyseessä olla mikä tahansa stalkkeri tai muu hyypiö! Mutta eihän Eira ota sellaista kuuleviin korviinsakaan. Hän uskoo aina hyvää muista.
Herman on kyllä mielenkiintoinen vierailija ja omalaatuinen tyyppi. Nämä tarinat ovat huvittavia ja niistä saa hyvin vauhtia Eirankin juttuihin! Nähtäväksi jää, onko Eira löytänyt Hermanista lajitoverin: samanlaisen vähän epäkypsän romantikon — vai onko Hopiavuoressa todella tietääkseni virtuaalimaailman eka stalkkeri 😀
