Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Voi Nelly, miten hankalaa miestä hän taitaa katsella. Tietäisipä hän vain, että kyllä Eetukin tuntee vaikka mitä, ja varsinkin nyt. Mutta millä sen kukaan tietäisi, kun Eetu on ollut tähän mennessä aina samanlainen ilmeetön rölli? Millä hänet nyt puhumaan saisi, varsinkaan kun hän taitaa olla varma, että Nellyllä ja Noalla on jotain meneillään. Pitää keksiä jotain. 🙂
Sentään Cozmina vaikuttaa viihtyvän ja löytäneen tarhassa kavereita. Tai ainakin se niin rauhassa emännän mietteitä kuuntelee, ettei se taida ihan onneton olla. Onneksi on hevosia, noita terapiaeläimiä. Miesten kanssa taitaa olla rasittavampaa kuin niiden kanssa. 😀
-
Vähiin käy karsinapaikat ennen kuin loppuu. Meillä on hämmentävän paljon oreja. 😀
Laitoin Rasmuksen muiden poikavauvojen, Been ja Heran seuraan. Olisiko se ollut parempi laittaa Onnin kanssa ja jättää Jussi odottelemaan uutta tarhakaveria? -
Osallistujat (lopullinen)
Luokka 1
Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (Helppo B)
Reita (VRL-02753) – Sand Pond (Helppo A)Luokka 2
Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (helppo B)
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (Helppo B)
Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (helppo C)
Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (HeC)
Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (helppo C)Luokka 3
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (helppo A)
Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (Helppo A)
Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (HeC)
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (helppo A)-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
”Ryhmä 2” toteutuu! Tarinallisuusosio ja osallistujat päivitetty. Vielä mahtuu kolme osallistujaa kakkosryhmään. (Saa myös siirtyillä ryhmästä toiseen jos on joku tarinallinen tai muu syy olla just jonkun kanssa samassa!)
-
Kaikki mukana tähän mennessä! Tämä on suositumpi kuin kuvittelin. Siksi nyt tehdään niin, että Hello Ilves pitää ”toisen ryhmän”, kun osa porukasta kerääntyy katselemaan viittä ekana ilmoittautunutta. Mukaan mahtuu siis yhteensä 10 osallistujaa. 🙂 Lisään tämän tiedon pian kutsun tarinallinen tausta -osioon!
-
”Oho mikä ravi!” Nelly sanoi. Tunsin miten suupieltäni nykäisi tahattomasti, joten purin huultani ja katselin tiukasti sinnepäin, minne olin menossa. Jussilla on hieno ravi ikäisekseen, kokoisekseen ja tasoisekseen, ja nyt se oli vieläpä jatkuvien suunnanvaihtojen vuoksi erinomaisen hyvin hereillä. Jalat nousivat niin kuin tasokkaammalla kouluratsulla — vaikka toki ravi taisi olla Jussin ainoa todellinen vahvuus.
Aavistuksen epäsäännöllisiä voltteja tehdessämme yritin parhaani mukaan vahtia Jussia sisäpohkeella ja samalla miettiä, miksen ollut teeskennellyt vaikka vähän sairasta tänään. Olin tullut ilmoittautuneeksi valmennukseen ennen sitä grilli-iltaa… Vaikka kyllä aikuisen miehen pitäisi sellainen kestää. Ja jonkun ulkopuolisen valmentajan keksimiä tehtäviä me Jussin kanssa tarvitsimme. Minun tuli aina harjoiteltua sillä hyvin samantyyppisesti, enkä usko, että siitä oli sille yhtä paljoa hyötyä kuin vaihtelevammasta treenistä. Ja kun vähäsen jonkinlaisista kisakokeiluistakin haaveilin kesällä…
Väistöissä Jussi meni banaanimaisesti. Tunsin sen, mutta ei se kuulemma kauhean pahalta näyttänyt. Se saattoi johtua liian vähäisestä ohjan tuesta. Väistöissä tunsin, etten ollut Jussin kanssa nimittäin niin hyvässä yhteydessä kuin parhaina päivinä. Joskus sitä hengittikin yhteistyössä hevosensa kanssa. Mutta eihän aina voi olla sellaista.
Valmennuksen päätteeksi venyttelin jalkojani Jussin selässä ilman jalustimia. Minä tykkäsin, kun se käveleskeli tyynesti pitkin ohjin ja kaula suorana, ja se tykkäsi, kun rapsuttelin sen säkää mennessämme.
-
Työ on parasta lääkettä pettymykseen
Olin seisonut kuistilla vielä pitkään sen jälkeen, kun Nelly oli edellisenä iltana sulkenut asuntoautonsa oven perässään. Miljoona ajatusta ja tunnetta risteili päässäni. Sain siinä silloin seistessäni tarttuttua vasta muutamaan päälimmäiseen.
Ensimmäisenä taisi tulla hämmennys. Se kerta, kun Noa oli kävellyt asuntoautoon minun nukkuessani siellä Nellyn kanssa, oli ollut ainoa kerta, kun olimme puhuneet sanallakaan suhteestamme. Ja silloinkin minä olin puhunut. Oli ollut vaikeaa lähteä, ja vielä vaikeampaa sanoa, että en voi enää jatkaa tätä, ja olisi parempi lopettaa ennen kuin mitään oikeasti edes tapahtuisi. Nelly oli vaikuttanut ymmärtävän sen, vaikka ei ollut mitään sanonutkaan. Silloin siinä terassilla en pystynyt ymmärtämään, miksi hän oli juuri suudellut minua takatalven grilli-illan päätteeksi, vaikka tiesi nyt jo varmasti, etteivät meidän suunnitelmamme kohdanneet ollenkaan. Nelly halusi nukkua vierekkäin, jottei olisi yksin, eikä muuta. Minä taas tiesin, että jos lähtisin sellaiseen järjestelyyn, lopulta rakastuisin, ja se sattuisi, ja sen olin hänelle sanonut silloin. Miksi hän siis..?
Seuraavaksi vasta alkoi vihloa sydämestä. Olisin niin kauheasti halunnut kävellä hänen peräänsä, koputtaa hänen oveensa ja pyytää, että ole kiltti, nukutaan vielä yksi yö sillä tavalla vierekkäin, koska tarvitsisin sitä niin paljon. Saatoin ottaa askeleen kohti kuistin portaita, mutta en astunut edes ensimmäiselle rapulle. En minä voinut sinne mennä.
Kun olin hoippunut sisälle, siivonnut olohuoneen mekaanisesti ja vastannut kolme kertaa ”ai hä?” Noalle, joka kysyi jotain ja päässyt sitten omaan sänkyyni, olin miettinyt, miksen ollut vain mennyt. Mietin, suojelinko nyt liikaa itseäni. Oliko minulla niin raskas olo sen takia, että aiheutin sen itse itselleni? Mitä jos mitään pahaa ei tapahtuisi? Mitä jos minuun oikeasti sattuisi vain pelko eikä kipu itse?
Olin kuitenkin vain kierähtänyt toiselle kyljelleni ja yrittänyt unohtaa sellaisen piinaavan jossittelun. Olin ollut varma, että minun täytyy suojella itseäni. Olin nukuttanut itseni unelmoimalla. Jos minulla olisi vielä joskus Ann… Jos minulla olisi vielä joskus joku nainen, hänen tärkeimmät ominaisuutensa olisivat luotettavuus ja lempeys, ja siinä järjestyksessä. Ruskeista pitkistä hiuksistakaan ei olisi haittaa — mutta sellainen hän olisi, etten epäröisi jakaa hänen kanssaan ihan kaikkea, sydämiäme myöten. Tai ehkei tallia kuitenkaan… Ei, vaan tallinkin. Uskaltaisin jakaa tallinkin. Niin hyvä hän olisi, että edes tallin puolesta en pelkäisi. Mitä väsyneemmäksi olin käynyt, sitä sekavammaksi unelmointinikin oli käynyt. Välillä olin melkein kuin oikeasti taas Nellyn vieressä. Seuraavassa hetkessä taas Annikan vieressä sohvalla, kun hän sanoi, ettei Otsonmäki ole häntä varten. Sanoin, että valitettavasti minulle ei ole muuta kuin Otsonmäki… …ja nukahdin asuntoautoon…
Sitten koitti aamu. Heräsin ennen kuin herätys alkoi soida ja hetken mieni oli autuaan tyhjä. Kutsuin Jerusalemia, joka ei ollut paikalla, ja menin sitten hakemaan Mielikkiä ulos ja seurakseni. Se ei tosiaankaan olisi halunnut mennä pissalle, kun oli niin kylmä. Se ei myöskään halunnut kinkkua, jota pudottelin sen kuppiin, mutta hetken kuluttua kahvipöydässä se söi kädestäni samaa kinkkua. Ilmeisesti vika oli sen aterian esillepanossa. Nostin sen syliin aamupalakaveriksi, vaikka enhän minä nyt herranen aika niin sitä kehtaisi Noan aikana — se oppi kuulemma kerjäämään. Mutta kun se oli niin pieni ja nälkäisen näköinen. Eikä se kerjännyt. Se näykki juustoa suoraan leivän alareunasta ihan pyytämättä.
Ja silloin satuin vilkaisemaan ulos ja muistamaan muuan asuntoauton asukkaineen. Mielikki ryhdistäytyi heti sylissäni ja haukahti pienesti. Yritin silitellä sen rauhalliseksi. Suututti. Millä oikeudella Nelly suuteli minua kuistilla tehtyään ensin selväksi, että meistä ei ikinä tule mitään, ja tietäessään, etten minä siinä tapauksessa pysty tähän, koska se sattuu? Antaisi minun olla. En halunnut joutua sanomaan sitä hänelle ääneen. Että anna minun olla. Minulla on sydämessä haava ja se on kipeä ihan koko ajan ilman että nypit sitä.
Vihaisena olin sentään tarmoa täynnä. Saisin karsinat siivottua ennätystahdilla. Kiskoin paksun takin päälleni kuin panssarisuojuksen Nellyä vastaan. Piponkin laitoin, vaikka ei varmaan olisi tarvinnut. Aurinkolasitkin olisi tehnyt mieli laittaa, mutta enhän minä nyt ihan kahjo sentään ole.
Ja kun astuin ovesta ulos, asuntoauto oli siinä, ja siellä nukkui Nelly, enkä ollut enää yhtään vihainen. Suljin hetkeksi silmäni, painoin pääni ja hengittelin. Minun oli aika myöntää itselleni, että en minä ihastumassa ollut. Minä olin ihastunut, liian nopeasti, ja jos en sitä itsellenikään myöntäisi, se ei menisi koskaan ohitse. Ja sen täytyisi mennä ohitse, niin etten olisi surullinen joka kerta, kun Nelly ja Noa menisivät romanttisille tähtienkatselutreffeille. Koska minullahan on jo hevostalli, eikä ihmistä voida suuremmalla onnella siunata, kuin omalla hevostallila. Kiittämätönhän minä olisin, jos vaatisin lisää.
Sitten lähdin pihan poikki omaan hevostalliini. Työ on parasta lääkettä pettymykseen. Niin äiti tapasi sanoa, ja oli oikeassa. Minun pitäisi nyt vain pitää itseni tavalliseen tapaan kiireisenä, niin ei olisi aikaa turhanpäiväiselle haaveilulle, unelmoinnille ja surulle.
-
Kun kirjoitat/muokkaat viestiä, tässä tekstikentän yläreunassa on tuollainen muotoiluvalikko. Lataa kuva jonnekin muualle (esim imgur) ja liitä se sitten viestiisi painamalla img. 🙂
-
No onhan se Onni hieno, ei siitä mihinkään pääse! Kasvaa joka päivä komeammaksi, ja kunnollisen käsittelyn myötä siitä tuntuu tulevan vieläpä ihan yhteiskuntakelpoinen. Ties miten pitkällä olettekaan jo yhden ainoan vuoden kuluttua!
Noa on ilmeisesti monelle vielä vähän hankala kirjoitettava? Ei se mitään haittaa. Kun hahmoa vain lainaa tarpeeksi monta kertaa ja kirjoittaa hänet uudelleen ja uudelleen, niin hän tottelee kyllä joka tekstissä paremmin. 😀 Varo kuitenkin ”mustia aukkoja” johon katoaa tai joista ilmestyy tavaraa ja kokonaisia hahmoja. Tällä kertaa Noa nousee kesken tarinan tällaisesta mustasta aukosta. Älä kuitenkaan ota tätäkään asiaa liian vakavasti, sillä jopa ammattimaisilla elokuvakäsikirjoittajilla on melkein joka elokuvassa tällainen musta aukko, josta asioita ilmestyy ja johon ne katoavat. Vahinkoja siis sattuu paremmissakin piireissä. 😀
Vaikka Noa on ehkä vähän vähemmän oma itsensä nyt, Hello ja Jilla sen sijaan ovat omia suloisia, kuhertelevia itsejään. Eikä ihme! Olet kirjoittanut paljon enemmän näistä hahmoista kuin Noasta: näin sen harjoittelu vaikuttaa. Hellon minä nimittäin kirjoittaisin itsekin samalla tavalla. Sitä paitsi näistä nyt vain on ihana lukea. Alan aina haaveilla olevani itsekin Hello: olisi Jilla pörröttämässä hiuksia ja heppa kerjäämässä herkkuja ja melkein pudottamassa aidalta. :DD
Kuvakin on komia kuin mikä. Erityisesti olet tällä kertaa onnistunut hevosen värityksen esiin tuomisessa ja taivaan tekemisessä. Annen linet taitavat sopia väritystavoillesi ja -tyylillesi hyvin!
-
Ihana perinteinen heppatarina! Ihan tulee omat ensimmäiset virtuaaliheppavuodet mieleen. Näitä kirjoiteltiin ahkerasti hoitohevosille! 😀
Bell on varmasti herkkä heppa, joten voi olla ihan hyvä, että olet ottanut aluksi rauhallisesti sen kanssa. Saapahan kotiutua rauhassa. Nyt, kun se on saanut haistella ja katsella, sehän työskentelee jo tosi rennon ja kivan oloisesti! 🙂 Ties vaikka joku kerta olisi aika ryhtyä tekemään vielä vakavampia treenejä sen kanssa.
Tuleviakin seikkailuja odotellen 😀
-
Voi Joonas, kun pitää näin kovasti huolehtia tallista, vaikka kyllähän iskä on hevoset ennenkin hoitanut ja elävien kirjoissa pitänyt. 😀 Iskäkin jo vähän turhautuu tuollaiseen. Tässä tulee hienosti esiin se, miten hyvin Joonas on sitoutunut tallista huolehtimaan, ja miten vakavasti hän hommansa ottaa. Ja onhan hänen otettava: ei yritys itse itseään hoida ja pidä maksavia asiakkaita tyytyväisenä! Toivottavasti kisoista tulee nyt sijoitus, kun reissuun lähtemisessä on aina vaivansa, ja vieläpä kun matka suuntautuu kauas!
Kisatarinat ovat minusta vaikeita, koska kohdeyleisö on ihan erityylinen kuin tarinahevosilla yleensä. Kun tarinahevostelee, voi luottaa siihen, että oman tallin väki tuntee hahmon ja hevosen, eikä kaikkea tarvitse selittää joka kerta alusta. Tarinakisoissa taas oletus on, että lukija ei tunne hevosta ja hahmoa, jolloin on edessä se, että molemmat täytyy esitellä kuin novellissa ikään, ja tilaa on rajallisesti. Onnistunut kisatarina on myös onnistunut novelli.
Tämä tarina tuntuu laskeutuvan johonkin kisatarinan ja tarinaheppatarinan välimaastoon. Et kauheasti hahmoasi ja hevostasi esittele, vaan keskityt toimintaan, niin kuin esimerkiksi pikkupojille suunnatuissa seikkailukirjoissa. Tässä kontekstissa sanoisin, että se on aika toimiva lähestymistapa. Sillä tavalla tarina ei veny loputtoman pitkäksi ja sisällä omalle väelle turhia ja nopeasti tylsäksi käyviä itsestäänselvyyksiä, mutta on ymmärrettävissä varmasti myös vieraan tallin tuomareiden näkökulmasta. Tietenkin tästä jutusta puuttuu osa siitä syvällisyydestä, jota onnistuit jopa Martin ratsastustarinaan tuomaan (oikeasti, käsittämätöntä miten hienosti se meni). Mutta se on ymmärrettävää. Tässä kontekstissa liika syvällisyys vailla selittelyjä tekisi tarinan ulkopuolisille epäselväksi. En olisi itse saanut vastattua tähän tehtävänantoon niin syvällisesti, että juttuni olisi täyttänyt tarinan kriteerit, ja siksi jätin osallistumatta. Tämä taas täyttää tarinan kriteerit tuosta vain!
-
Voi Saku. Se ei ymmärrä. Olisi ollut ihanaa, jos Sasu olisi baarin sijaan vain huokaissut ja katsonut säälivästi. Taidan toivoa sitä vain siksi, että olen niin vahvasti Tiituksen puolella tässä tarinassa. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin Tiituksen murheet ilman, että kukaan oikeasti ymmärtää, vaikka ainakin Saku edes yrittää auttaa. Tiituksella on siis luotettavia kavereita, mutta ei silti oikeanlaista lohdutusta. Voi pientä. Sääliksi käy. Sanokaa nyt joku sille Tiitukselle, että kyllä se kaikki vielä iloksi muuttuu. :/
Saku vaikuttaa vähän sellaiselta, joka ei liiaksi tunteile ja laittaa herkästi tuulemaan. Malttaakohan hän jäädä tukemaan Tiitusta omalla vauhdikkaalla tavallaan, vai onkohan hän sitä tyyppiä, että työntää lusikkansa soppaan ja hämmentää apuna? 😀
-
Miksi tämä kuvio on mulle niin oikeasti olemassa, miksi mä olen nähnyt tämän niin monta kertaa vähäsen nuorempana ja monesta näkökulmasta? Kaverit kuulee, että yksi tykkää jostakusta, niin niiden on pakko arvailla. Se on kauhean kivaa arvailla, kun toista niin tuskastuttaa. Ja oikeastaan siitä yhdestäkin on kivaa kun ne arvailevat, kun välillä ne arvailevat aivan hulluja! 😀 Mä olen aina kuvitellut, että tämä oli ominaista vain mun omalle kaveriporukalle, ja ehkä jopa uskoin sen johtuvan ainakin osaksi siitä, että meidän porukka oli ainoa, jossa oli myös tyttöjä yhtä paljon kuin poikia. Ne niitä suurimpia härnääjiä olivat, mutta se oli varmaan sattumaa! Niin tai näin, elän tätä arvuuttelua taas huvittuneena mukana. Taas kerran olen joskus ollut tämän tarinan Tiitus. 😀 Ja Rampe. 😀
Tiitus on mun mielestä koko ajan hienommin kontaktissa ympäristönsä hahmoihin, olivatpa ne sitten ihmisiä tai hevosia, hänen mukanaan tulleita npc-hahmoja tai jonkun toisen kirjoittamia. Hänellä on ollut jo toooooosi monta tarinaa oma luonne ja persoona, ja nyt tuntuu siltä että kasvatat persoonaa muillekin hahmoille. Lisäksi näytät muut tosi hyvin nimen omaan Tiituksen ajatusten ja silmien läpi: etenkin Hellon. Kukaan toinen hahmo ei voisi kävelyttää Helloa tarinaan näillä sanoilla. Lisäksi omille npc-hahmoillesi on kasvamassa myös ihan itsenäiset luonteensa ja personansa, jes! 😀 Hahmojen liikuttelussakin hei kehittyy nopeasti ja joka kerta, kunhan niitä vain liikuttelee! Ja rohkeasti sinä sitä olet alusta asti uskaltanut tehdäkin. Miellyin tässä tarinassa erityisesti Rampeen. 😀
-
Eira, poikaystävistä unelmoiva sankarimme varmasti tulkitsee Hermanin huomion niin, että vihdoinkin joku hänestä tykkää. Itse saattaisin suhtautua enemmän niin kuin Inari Eiran spinnarissa: eihän Eira vielä tiedä Hermanista mitään! Voihan kyseessä olla mikä tahansa stalkkeri tai muu hyypiö! Mutta eihän Eira ota sellaista kuuleviin korviinsakaan. Hän uskoo aina hyvää muista.
Herman on kyllä mielenkiintoinen vierailija ja omalaatuinen tyyppi. Nämä tarinat ovat huvittavia ja niistä saa hyvin vauhtia Eirankin juttuihin! Nähtäväksi jää, onko Eira löytänyt Hermanista lajitoverin: samanlaisen vähän epäkypsän romantikon — vai onko Hopiavuoressa todella tietääkseni virtuaalimaailman eka stalkkeri 😀
-
Mukana! Tervetuloa!
-
Noniin, tässäkö hän nyt on: tämän hetken virtuaalimaailman Se Hahmo, jonka hevosperiaatteet ovat lähimpänä omia eläinperiaatteitani. Keskustella voidaan, mutta lopulta minä määrään ihan sillä oikeudella, että minä olen ihminen. 🙂 Minusta on miellyttävää lukea sekä faktaa että fiktiota sellaisesta eläintenkäsittelijästä, joka on samaan aikaan lempeä ja pehmeä, sekä jämäkkä ja periksiantamaton.
En tiedä, tutkitko parhaillaan hahmojesi omia kertojanääniä vai et, mutta kyllä tällä oma ääni on. Se on muita ryhdikkäämpi ja toteavampi: ei juurikaan romanttinen tai haaveileva. Hevosestaan Joonas puhuu inhimillistäen, mutta ympäristöstään ei. Joonaksen kuvauksessa esittämiäsi luonteenpiirteitä tuot myös usein esiin: varsinkin siinä kohtaa, kun hän miettii, kuinka paljon kommentoida Milanin ratsastusta. Siinä näen Joonaksen tehtäväorientoituneisuutta, mutta myös tarkkanäköistä muiden ihmisten lukemista. Ne ovat varsinkin tässä tarinassa niin selvästi esillä, että niihin osaisi varmasti tarttua myös Joonaksen profiilia lukematta. Minusta se on hyvän hahmokuvauksen merkki tarinassa: että ei tarvitse todeta asioita, vaan ne tuodaan ilmi käytöksessä ja ajatuksissa. Toki joskus on todettavakin jotain ihan jo siksi, että tässä kirjoitetaan yhteisöllisesti. Muiden tulkinnat siis vaikuttavat hahmon kehittymiseen paljon enemmän kuin romaanissa tai tavallisessa novellissa, joten välillä on kerta kaikkiaan pakko pukkia lukijansa oikeille jäljille.
Joonas on juuri oikea tyyppi ja hänellä vaikuttaa olevan juuri oikea tarina, jotta hän pystyy poukkoilemaan kahden tallin väliä. Hänen luulisi olevan helppo verkostoitua, kun hän saanee suunsa auki keskivertohopiavuorelaista paremmin. Uskaltaisin veikata, että häntä olisi myös moneen muuhun verrattuna mutkaton kirjoittaa, kunhan tutustut häneen itse. Ainakin hän on minusta hahmona yksi helposti lähestyttävyyden mestariteoksia: sen verran sosiaalinen, että hänestä saa tarinan aikaan ja häntä uskaltaa näinkin nopeasti yrittää huomioida omissa jutuissaan. (Eli olet kirjoittanut hyvin ja johdonmukaisesti.) Kuitenkin hän pitää sen verran Oikeita Ajatuksiaan sisällään, että mielenkiintoni pysyy ehdottomasti yllä niin lukijana kuin kirjoittjanakin. Se, että hän ei hirveästi haaveile ja mielikuvittele, helpottaa varmasti kaiken maailman toimintakohtausten kehittelemistä, mutta toisaalta siinä on samalla Joonaksen haaste sinulle. Joudut tekemään enemmän töitä hänen sielunelämänsä näyttämiseksi, kun on sen aika. Hahmo, joka viihtyy omassa päässään, käy helposti lukijalle syvällisesti tutuksi, mutta jää muille hahmoille vieraammaksi, ja Joonaksen kanssa asetelma on vähän päinvastainen. Helppo alku on luvassa, mutta ihanan haastava jatko. 😀
-
Aii minusta on ihanaa että Tiitus rentoutuu. Hän uskaltaa jo vähän vinoilla niin Eiralle kuin Eetullekin. Pidän hänestä enemmän tällä tavalla vähän jo rennompana tyyppinä, koska näin paljastuu, että onhan hän huumorintajuinen ja vaikka mitä. On kuitenkin vain hyvä, että hän on ollut tähän asti varautuneempi. Niin kai jokainen normaali ihminen olisi ennen kuin tutustuisi edes muutamaan heppuun porukasta! Nämä Tiituksen uudet huomautukset kertovatkin minusta vain tutustumisesta ja rentoutumisesta: eivät hahmon persoonan muuttumisesta. Ja aina vain Tiitus on minusta ihanampi ja syvällisempi tarina tarinalta.
Olen itse kirjoitellut aika pitkään yksipuolisesta ihastumisesta. Minusta se oli ajatuksena jännä kirjoitettava, mutta en osannut odottaa, että taisi se olla tämän perusteella jännä luettavakin. En tiedä, mitä mieltä olet kirjoittelemisesta, kun Hello ei vain tajua, mutta minä ainakin elän täysillä mukana jokaista tällaista pientäkin juttua. Itseni kohdalla yksipuolisen ihastumisen kirjoittamisessa toisen hahmosta tökki se, etten saanut tarpeeksi virikkeitä ja vastakaikua, siis siinä mielessä, että toinen olisi tarinoissaan tehnyt selväksi vaikka sitä, ettei toinen hahmo tajua, tai ole kiinnostunut, tai mitä ikinä. Se juttu jäi vähän kesken, ja se harmittaa. Toivottavasti minä osaisin nyt ruokkia tarinaasi niin pitkälle kuin haluat sitä viedä, siihen asti kunnes haluat muuttaa sitä suuntaan tai toiseen — Hellon suuntaan tai poispäin. 😀 Ja samalla olen vähän kateellinen. Mutta ehkä minunkin vuoroni joskus tulee tästä aiheesta kirjoitella kunnolla ja pitkän kaavan mukaan… 🙂 Siihen asti on oikeasti ilo lukea juttujasi. Aina kun huomaan, että Tiitukselta tulee tarina, minun on pysähdyttävä, ja luettava se vaikka sitten kännykällä saman tien.
-
Sofi elää niin eri maailmassa kuin itse elin teininä täällä hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Otsonmäki oli. Ei meillä ryypätty salaa, koska pienellä paikkakunnalla se olisi heti ollut julkista tietoa. Jotkut toki: yleensä sellaiset, joiden vanhempia ei oikeasti kiinnostanut, koska helppo olisi ollut selvittää huhut todeksi. Sofia farmaan suojaa se, että hän on juuri muuttanut. Kukaan ei kai vielä tiedä, kenen tyttöjä sitä ollaan, niin ehkä siksi kaikki ei kantaudukaan nanosekunnissa Jaken korviin.
Pidin Sofia aluksi kilttinä tyttönä, mutta hitaasti ja varmasti olet kehittänyt häntä toiseen suuntaan. Sofi-paralla saattaa olla vielä järkytys edessään, kun maa kutsuu ja pieni paikkakunta iskee lopulta päin pläsiä. Enemmän kuitenkin säälin Jakea, joka on reppana niin hyväuskoinen, vaikka yrittää aidosti parhaansa. Ei minun äidiltäni oltaisi tuolla tavalla päästy lähtemään, jos oltaisiin joskus tehty jotain tyhmää. Olisimme olleet kaikki kotiarestissa kunnes täyttäisimme kolmekymmentä, kun meihin ei olisi voinut luottaa.
Sofi-parka hakee vain kaverien hyväksyntää. Paradoksaalisesti hän olisi tällä menetelmällä ollut koulukiusattu, jos olisi käynyt peruskouluaan silloin sata vuotta sitten, minun ikäluokassani. Häntä oltaisiin pidetty vähän yksinkertaisena, kun hän kerran kiinni jäätyään ei opi, ja vähn kummallisena käytöksensä vuoksi. Siihen maailman aikaan Sofi ei olisi kyllä löytänyt ryyppykavereitakaan ainakaan ikäisistään! Mutta maailman meno on muuttunut.
Toivottavasti Sofi ei joudu hunningolle. Hän vaikuttaa tällä hetkellä hyvältä tytöltä, joka ainakin toistaiseksi tietää tekevänsä väärin, mutta johon kaverien asettamat paineet vaikuttavat. Tästä on tulossa — tai siis tullut jo — kiinnostava tarina, joka kuvaa teini-ikää ja kaverien luomia paineita ihan eri näkökulmasta kuin suurin piirtein samanikäisen Eiran tarina vaikka ikinä voisi kuvata.
-
Oi voi, kylläpä sinä minua huijasit. Olin aivan varma, että Jaken vinkki siitä, miten naishuolet unohdetaan, olisi jotain ihan muuta. Sellaista, joka ei meidän Eetulle sopisi ollenkaan, vaan saisi hänet peruuttamaan kuin hevosen, jolle heristetään piiskaa. Sillä tavalla pää ylhäällä ja sieraimet laajoina. Mutta sieltä tulikin kerrassaan erinomainen vinkki, ja vieläpä elämys Eetulle. 😀 Varmasti unohtuivat huolet ainakin hetkeksi aikaa! Eetu pääsee niin tosi harvoin irrottelemaan, kun ei itse tule lähteneeksi velvollisuudentunnossaan. Hyvä, että joku viitsii välillä patistella hänet pois sorvin äärestä. Ei tee hyvää ihmiselle pitää ympäri vuorokauden lappuja silmillään ja kieltäytyä kaikesta hauskasta!
Onneksi on tuo maneesi. Eipä paljoa huvittaisi kentällä kököttää taas tässä säässä tekemässä oikeastaan mitään. Vaikka eihän se sisällä ratsastaminen koskaan yhtä kivaa ole kuin ulkona hyvässä säässä. Varmaan juuri sään takia on Hopiavuoressakin ollut melko hiljaista tänään. 🙂
-
Epäröin kirjoittaa Matildaa Hellon tarinaan tasan yhdestä syystä. Hän oli jo vahvasti mukana, mutta sitten Camillan oli esitettävä hänenkin repliikkinsä. Mietin nimittäin sitä, että aiotko laittaa hänet tapaamaan koko porukan kerralla. Hyvä, että laitoit, koska tästä tuli tosi hauska tarina. 😀 Niin hauska, etten tiedä, mitä kaikkea voin nostaa esiin venyttämättä kommenttiani liian noloihin mittoihin.
No, nostetaan Eira. Miksen minä keksinyt pukea häntä Noan takkiin ja Eetun Crocseihin ikinä? 😀 Pystyn niin kuvittelemaan hänet ohuine ja pitkine vasikanjalkoineen jätticrocseissa ja hukuttavan kokoisessa takissa: Noa ja Eetu kun eivät mitään pikkuruisia kumpikaan ole. Erityisesti rakastuin siihen, miten Eira käyttäytyy tässä tarinassa niin kuin kotonaan. Tottakai Noankin takkia nyt voi vähäsen lainata, eikä Eirasta ole mitenkään outoa karjaista ovelta, että nyt olisi aika tulla tupaan sieltä.
Nostan myös tunnelman, jonka onnistuit tähän tekstiin luomaan juuri oikealla tavalla: siis kertomalla, etkä vain ilmoittamalla. Lopun tunnelma muodostuu vahviten siitä, miten Matilda tulee verranneeksi omaa perhettään tallin väkeen, siitä miten Matilda tuumaa kelpaavansa mukaan ihan omana itsenään, ja miten Eetu kaataa kyselemättä lisää kokista.
Ja taas — yksityiskohtia. Putoava makkara. Se miten Matilda ristii jalkansa, eikä ole pelkkä puhuva pää. Kerjäävä Mielikki. Camillan kommentti. 😀 Ai että.
-
Ai mitä yksityiskohtia tekstissäsi onkaan. Osa, niin kuin lakeuksilta puhaltava tuuli ja raskaina vyöryvät tummat pilvet, hurmaavat minut ihan vain sillä, miten hienosti ilmaiset itseäsi kirjoittamalla. Osa taas, niin kuin Kertun kihartuva talvikarva, taas on niin kirurgisen tarkkoja, että tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jossa kamera hetken verran ottaa erikoislähikuvaa tästä karvasta. Sekin on huvittavaa, miten Kerttu osaa osoittaa mieltään: katsoa Dipsiä kuin halpaa makkaraa. 😀
Varsoja Hopiavuoressa nyt riittää, mutta silti en ole ollenkaan väsynyt lukemaan kuvausta arjessa niiden kanssa. Virtuaalimaailmassa varsa-aika ohitetaan yleensä niin nopeasti, että harvoinpa näistä teksteistä pääsee nautiskelemaan. Siitäkin on jo niin kauan, kun sain olla oikeiden varsojen kanssa, että ihan ikävä tulee. Tuollaisia ne olivat kuin Kerttu: suomenhevosia, joiden talvikarva kihartui hikeentyessään. <3 Ai että minun tuli niitäkin nyt ikävä, kun luin tätä tarinaa Kertusta...
Ja niin justiin, niin kuin Eetu sanoi. Soon kesä ny. 😀 Grillaamaan siitä.
-
Alan epäillä sekä mun muistia että tätä foorumia. Olen aivan varma, että kommentoin tätäkin jo! Kirjoitin muka, kuinka Hopiavuori alkaa varmasti näyttäytymään jo vähän uhkaavanakin sellaisille, jotka eivät ole sosiaalisimmasta päästä, koska täällä toden totta tapahtuu paljon ja kaikkea. Olen muka mielestäni jo ihaillut Matildan ajatusten realistisuutta sen suhteen ja sanonut, että minäkin kokisin jo oloni alkuun varovaiseksi, jos tulisin uutena kaiken tämän keskelle. Muilla on jo niin paljon juonikuvioita meneillään, että oikeassa elämässäkin vähän jännittäisi, pääsenkö ikinä mukaan. (Ja sitten virtuaalielämässä tallin isäntä unohtaa ilmeisesti kuitenkin painaa lähetä-nappia kommentoituaan, niin sama olo on varmasti kirjoittajallakin. Anteeksi.) Matildan tutustuminen on muutenkin niin kovin kivaa luettavaa tässä tarinassa juuri realistisuuden ja tarinallisuuden kannalta. Kukapa heti joka ainoan hevosen nimineen ja omistajineen muistaisikaan? Sekään ei yhtään haittaa, että kirjoitat niin oikeakielisesti ja soljuvasti.
Siitäkin olin sanovinani, että pienestä se lähtee. Kun ensin saa luotua jonkinlaisen suhteen ihan yhteen tai kahteen hahmoon, niin kuin nyt vaikka Helloon, niin siitä sitä sitten imeytyy sisään niin oikeasti kuin virtuaalimaailmassakin. Ja varsinkin Hello on minusta Matildalle helppo ensikontakti. Onhan heillä samantyyppiset hevoset samassa haassa, ja kaiken lisäksi Hello ei taida vaikuttaa uhkaavalta arimmankaan mielestä. 😀 Matilda saattaa kuitenkin olla ihan oikeassa siinä, ettei Hello-parka muista kaikkien naamoja. Hänen huomiokykynsä ei ole parhaimmistoa. Voi kun Matilda tietäisi, ettei se johdu hänen olettamastaan tavallisuudesta. Hello ei vain kiinnitä huomiota kunnolla kehenkään ennen kuin syystä tai toisesta tule tutustuneeksi. Eiköhän hän kuitenkin jatkossa edes Matildan kasvot tunnista muuallakin kuin tallissa, kun he ovat päässeet puheisiin asti.
Varsojen yhteistouhuista minuakin inspiroisi kirjoittaa, koska ovathan ne Flidan kanssa aika ässäkolmikko, ja niin somia ja pörröisiäkin vielä. 😀
-
Voi Nelly minkä teit. Jos tämä olisi oikeaa elämää, en näkisi tässä kerta kaikkiaan mitään hauskaa. Vaan tämäpä ei ole, ja kun kyse ei ole oikeista ihmisistä, saan tästä tekstistä vallan kauheasti huvia ja inspiraatiota. En ole tainnut ennen törmätä virtuaalimaailmassa kenenkään Nellynkään kaltaiseen hahmoon: oi voi, on meille Hopiavuoreen uniikkia porukkaa ajautunut.
Minulle on vielä epäselvää, mitä Nelly iltaisella toiminnallaan hakee, vai hakeeko lie mitään. Siitä, miten hän itselleen vakuuttelee, ettei hänellä ja Eetulla ollut mitään, päättelisin, että ehkä jotain olikin. Ehkä Eetu ei ole ihan yhtä yhdentekevä kuin tämä Roope. Ehkä Nellyn tavoite on vielä hänelle itselleenkin osin epäselvä, eikä hän ole varma, mitä tahtoo, vai tahtooko mitään. Ainakin hän sai pienen Eetuni aivan varmasti taas kunnolla sekaisin ihan lyhyessä hetkessä.
Taas tässäkin tarinassa ihailen samalla Nellyn inhimillisyyttä. Sen verran, mitä osaan itseäni hänen asemaansa asettaa, ymmärrän, miksi hän epäröi grillibileisiin menemistä niin kuin saunailtaan aikanaan. Toisaalta taas olen yhtä hämmentynyt kuin Eetu, kun en ole täysin varma Nellyn ajatuksista. Ja taas päästään siihen, miksi hän Eetua jännittäisi, jos Eetulla ei olisi kerrassaan mitään merkitystä. Kyllähän hänen täytyy sen verran isäntää tuntea, että ainakin on turha pelätä hänen kertoneen kenellekään koko kuviosta. 😀
Illan terassikohtauksessa on muuten myös paljon sellaista kaunopuheista kuvailua, joka miellyttää romanttista sieluani… 😀
-
Mitäpä sitä mielummin myötäeläisi kuin Jelloa? 😀 Onhan ne nyt niin söpöjä. Tuollaisia kaakaonjuojia molemmat. Voin kuvitella, että oma Hello on lämmin tällä säällä, ja oma Jilla kun lähtee tuonne takatalven keskelle seuraksi koiraa ulkoiluttamaan, vaikka sisällekin olisi saanut jäädä.
Eira on toden totta välillä rasittava, mutta sentään vilpitön kateudessaankin. Hänelle on tyypillistä nimen omaan purnata kovaan ääneen ja erittäin katkerana, kun Sofi tuntuu saavan kaiken, mitä hän haluaa. Sen sijaan Eira ei ikinä kääntäisi tilannetta niin, että esimerkiksi kiusaisi Sofia, olisi ilkeä, tai yrittäisi eristää hänet kavereista, tai jotain. Eipä se koira pure, joka pitää ääntä. Vaarallisempia taitavat olla ne kateelliset, jotka hautovat yksinään jotain kostoa kokiessaan muiden onnen olevan heiltä itseltään pois. Mutta silti Eiran huolet on välillä vaikeaa ottaa vakavasti. Nehän ovat aikuisen näkökulmasta aika olemattomia, ja sihenhän ei oikeasti ole pitkää aikaa ennen kuin Eirakin on kahdeksantoista ja vapaa tekemään mitä tahtoo! Vaikka kyllä se kahdeksantoista itsestäkin tuntui kaukana olevan, kun oli kuudentoista… 😀
Tässäkin tarinassa pidät kiinni omintakeisesta, erityisestä tunnelmasta. Varsinkin Jellosta kertovat osat ovat aina erityisen pehmeitä ja rauhallisia, mutta ovathan toki muutkin. Tapaan lukea näitä aina silloin, kun on paha päivä tai kova stressi. Tarinoistasi ainakin mulle tulee aina tosi rauhallinen ja iloinen olo.
-
Julma olet, Metsärinne, kun et anna toisen edes yhtä makkaraa syödä, vaikka se itse teki töitäkin ruokansa eteen! Väijyi, kyttäsi sopivaa hetkeä ja ryhtyi sitten makkaravarkaaksi. Söpö pikku kriminaali. En kestä etenkään tuota häntää, enkä kyllä korvia ja silmiäkään. :DD Toinen on niin asiantunteva rosvo siinä. Räsymattokin on maailman hienoin. 😀 Olisitpa vain ollut vähän nopeampi, pikku Mielikki! Ensi kerralla juokse Eetun sängyn alle piiloon niin ehdit nielaista!
