[OskariOsallistuja]

6

Oskari jaksoi olla olemassa omituisessa paikassaan, joka alkoi tuntua vankilalta. Hän oli nähnyt itsensä monenlaisena: lettipäisenä, murheellisena, pikkuisena, vihaisena. Hän ei kuitenkaan muistanut, mikä niistä versioista hän oli oikeasti, vai oliko enää mikään. Oskari oli pitänyt käsivarsillaan rimpuilevaa mustakorvaista kissaa, mutta ei löytänyt käsivarsia, joita olisi voinut liikuttaa. Hän oli juossut rappusia, mutta ei tuntenut minkäänlaisia jalkoja, joilla kävellä. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin joko jatkaa olemassa olemista tai lopettaa se. Kun pitkän tallikäytävän päässä oli näkynyt ovi, Oskari oli päättänyt olla olemassa niin kauan kuin vielä jaksaisi. Siitä omituisesta tallista oli mahdollista päästä pois, vaikka karsinarivistö oli loputon.

Aikaa ei ollut, mutta sitä kului, tai ehkä ei. Oskari oli samaan aikaan lapsi ja aikuinen, mutta ei vielä vanha, tai ehkä hän oli ollut joskus lapsi ja aikuinen. Kun hän tunsi käytävän perällä olevan oven lipsuvan taas näkymättömiin, hän ajatteli sitä kaikkea, minkä muisti. Sen kissan ja jonkin pallon oli oltava avain kaikkeen. Niiden täytyi olla Oskarin persoonan tärkeimmät palaset. Oskari oli kissa ja pallo, jolla oli isä, ystäviä, kavereita… Isä… Kissa… Oliko Oskarilla ollut vielä muuta?

Yksi karsinan ovi avautui rysähtämällä ja sieltä kimposi pallo käytävälle asti. Oskari olisi halunnut sen vaistomaisesti itselleen, olisi halunnut juosta sen perään, mutta päätyikin karsinan ovelle. Sieltä juoksi siniseen pelipaitaan pukeutunut pelaaja, joka palasi nopeasti Oskarin silmien eteen odottamaan, että saisi heittää pallon peliin. Sen selässä luki valkoisella

8
SUSI

ja sen polvissa oli ruohotahroja ja nirhaumia.

Pallo lensi peliin ja sinne säntäsi pelaajakin. Oskari tiesi, vaikkei tiennyt mistä tiesi, että tuo pelaaja pelasi keskikenttää, vaikka olisi yleensä ollut hyökkääjä. Syy väärän paikan pelaamiseen oli vastustajajoukkueessa. Nuo vihreät paidat tarkoittivat jostain syystä sitä, että keskikenttä tarvitsi vahvistusta. Oskari ei muistanut miksi, mutta tunsi tietävänsä tämän pelin säännöt.

”OSKARI!” karjahti kentän reunalta joku, jonka nimi oli ihan varmasti Aleksi, kun pallo myöhemmin uudelleen lensi valkoisen viivan ylitse. ”JAKSAKSÄ VIELÄ?”
Kentän 8, SUSI, Oskari, näytti peukaloaan, vaikka ei olisi ilmeisesti malttanutkaan, eikä jalkojensa vapinasta päätellen jaksanutkaan oikeasti.
”MENE SITTE! TÄÄ ON SUN PALLO OSKARI!”

Oskarille tuli mieleen joku eläin tuosta, joka pelasi. Joku iso eläin. Sillä eläimellä oli rautaa suussa, vaikka se outo ajatus olikin, ja sen suu vaahtosi, mutta se ei olisi halunnut lopettaa, niin kuin ei pelaajakaan. Hän vei väkisin pallon mukanaan, tunkeutui röyhkeästi hyökkäyksen puolelle, syötti pelaajalle numero 12, SARANPÄÄ, sai pallon uudestaan, taklatt — eikä taklattu — syötti uudelleen samalle — MAALI, maali! Oli muuten pelin eka maali, Oskari tiesi, ja peli oli vaikka kuinka pitkällä jo!

”OSKARI! TÄNNE! Samuel nyt, mee.”

Oskari katseli lempeästi sitä versiota itsestään, joka hölkkäsi valmentajan luokse pelaajan 11, TUOMIKYLÄ hölkätessä vastaan kentälle päin. Sitä, joka kuunteli omiin polviinsa käsillään nojaten valmentajan muminaa ja nyökytteli ennen kuin sai mennä muiden poikien luokse ottamaan vesipullonsa. Muut takoivat tätä Oskaria selkään, mutta unohtivat puuhansa pian, kun kaikki seurasivat yhtenä rykelmänä nurmikolla istuen peliä.

Pelaajat jäivät toisiaan tuuppien ja kannustaen karsinan oven taakse, kun se sulkeutui, mutta Oskari muisti, mikä oli Oskarin pallo. Jalkapallo ei ollut peleistä jaloin, mielenkiintoisin tai mukavinkaan, mutta se oli hänen omansa, ja hän muisti, millaista oli kuulua muiden joukkoon kenenkään kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Oskarin oli pakko päästä vielä joskus ulos siitä omituisesta tallista.

Talli oli tyhjä ja melko pimeä, mutta loputtoman käytävän päässä oli ihan varmasti ovi. Käytävällä oli roskia: heinää, puruja. Joku oli jättänyt karsinoiden ovien pieliin tavaraa Oskarin takana, vaikka hän ei ollut huomannut kenenkään käyneen paikalla. Siellä oli sellainen pitkä keppi — varmaan sillä oli leikitetty kissaa. Jonkun hanskat olivat. Varmaan ne olivat jalkapallohanskat, vaikka aika ohkaisilta ja olemattomilta näyttivät maalivahdin käsiin. Jotkut kumpparit olivat jääneet tuonne, ja joukko vilttejä karsinoiden oviin, ja erityisen typerästi muotoiltu harava kottikärryihin.

Oskari oli ollut nuori mies joskus, pettymys kaikille, paitsi jalkapallokentällä. Hän muisti, että oli käyttänyt mielellään pehmoisia, hieman liian isoja huppareita ja tavannut olla huolissaan hiuksistaan aina, kun ne kasvoivat sen yhden kriittisen sentin pidemmiksi ja koskettivat kaulusta niskasta. Joskus hän oli ollut joku, josta oli pitänyt itse, ja nyt hän keskittyi määrätietoisesti olemaan olemassa.

[OskariOsallistuja]

4, 5

Oskari ei odottanut. Hän toivoi, että omituisen pitkässä, pimeässä tallissa avautuisi taas yksi ovi, mutta ei uskaltanut odottaa sitä. Siinä yksinäisessä pimeydessä aika oli pitkä, tai ehkä lyhyt, tai ehkei sitä ollut olemassa. Vuorokaudet eivät vaihtuneet ikkunoiden takana, mikäli ikkunoita edes oli.

Tallin katolla jutteli jo monta ääntä, mutta kuunneltuaan niitä yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta Oskari kuuli yhden äänen lisää. Senkään sanat eivät tuntuneet edes etäisesti tutuilta, mutta Oskari oli oppinut etsimään avautuvaa ovea, vaikka ei ymmärtänytkään puhetta. Yksi aukenikin pitkän matkan päästä edellisistä ja toinen sen jälkeen hieman epävarmasti niin kuin ei olisi osannut päättää, olisiko auki vai ei. Oskari osasi haluta mennä ensimmäiselle ja olikin jo siellä.

”Ja huomenna olis sisäliikkaa?” isä kysyi karsinassa pleikkari kakkosta pelaavalta Oskarilta.
”Joo. Eiku luistelua. Pojat pelaa lätkää”, vastasi Oskari ja kuulosti kamalalta äänenmurroksensa takia.
”Meinaakko lintsata?” isä kysyi.
”Joo. Mut vaan liikkatunnit. Mä meen siks aikaa kirjastoon vaikka.”
”Selvä pyy.”

Oskari ei ymmärtänyt, miksi tuo versio hänestä, joka pelasi, ei halunnut liikuntatunnille. Hän muisti etäisesti, että hän oli ehkä pitänyt liikunnasta, tai ehkä se oli ollutkin joku tuon videopelin hahmo. Aivan niin kuin Oskari olisi joskus harrastanut jotain liikunnallista… Mutta ei kai.

Ihan saman näköisen Oskarin paikka oli luokassa takarivissä varmaan koska hän oli aika pitkä. Se Oskari piti tarkasti silmällä opettajaa, joka lopetteli matematiikan tuntia kirjoittamalla taululle kotitehtäviä sellaisilla merkeillä, joita ovensuusta katsova Oskari ei osannut lukea.

”Meeri ei tuu varmaankaan koko loppuviikolla sitten”, opettaja sanoi, ”niin että mä oon täällä sijaistamassa, siis teidän kaa ainakin tän viikon. Mutta nyt ennen kun kerhot alkaa niin pojat saa lähtee mun kaa vaihtaan jo luistimiin ja tytöt jää pihaan oottaan että Emilia päästää teidät — mitä Ilona?”

Takapulpetin pojalla oli käsi pystyssä.
”Mulla on, mä oon, tai siis mun on huono olo”, Oskari valehteli niin ettei pystynyt edes katsomaan uutta sijaisopettajaa.
”Vai sillä lailla. No. Pojatkin pihalle! Oottakaa mua siinä lipan alla. Sä jäät tähän.”

Karsinan reunalla taisi olla jokin toinenkin ovi, koska kaikki muut lapset ryhtäsivät samaan nurkkaan ja katosivat. Uusi opettaja katsoi Oskaria mietteliäänä ennen kuin kiersi vanhanaikaisen pöytänsä, käveli oppilaansa luokse ja istui tuolille hänen eteensä.

”Sä oot melkein kaikki liikuntatunnit poissa”, opettaja totesi.
”Mm.”

Pulpetissaan istuva Oskari tuijotti kiinteästi pöytää ja puristi kämmeniään yhteen polviensa välissä. Opettaja rapsutti partaista leukaansa hetken aikaa.

”Kuule Ilona.”
”Mm.”
”Onks sulla joku toinen nimi, jota sä mieluummin käytät?”

Karsinan ovelle asti näkyi, miten ymmyrkäiset Oskarin silmät olivat, kun hän nosti katseensa saman tien opettajaansa. Opettaja hymyili. Pian hymyili Oskarikin.

”Mä oon Oskari.”
”Hyvä homma. Siellä luistelukopissa on Oskari muutama pari hokkareita. Meepä hakemaan suurin piirtein sopivat. Ne on tylsät ja kaikkea, mutta eiköhän ne yhden tunnin mee. Muut pojat odottaa jo sua.”
”Ai oikeesti?”
”Joo joo, nyt nopeesti ulkohousut jalkaan ja takki päälle.”
”Mitähän Emilia sanoo…”
”Ei se mitään sano. Mitä se sille kuuluu?”

Kun Oskari juoksi tiehensä pulpettinsa äärestä, karsinan ovi painui kiinni. Käytävällä katseleva Oskari oli varma, että hän piti liikunnasta — tai ainakin oli pitänyt silloin, kun oli ollut jossain tämän tallin ulkopuollella. Jääkiekko ei ollut ollut hänen lajinsa, mutta hän muisti etäisesti, että oli joskus osannut sitäkin. Niin kuin koripalloa, pesäpalloa, lentopalloa, jalkapalloa ja sählyä. Pallo — jokin pallo oli varmasti Oskarin juttu.

Kissa ja pallo. Niistä Oskari piti. Niin sen täytyi olla. Isästäkin hän piti. Hän ei ollut aivan varma, kuka oli, mutta nämä asiat hän tiesi varmasti. Hän ei epäröinyt ollenkaan kurkistaessaan seuraavan auenneen karsinan ovesta.

Karsinassa maukui se sama mustakorvainen kissa, jonka Oskari oli jo tavannut. Se oli vain isompi. Se yritti pyristellä karkuun tietokonetuolissa istuvalta Oskarilta, joka itsepäisesti näytti joko tietokoneen ruutua sille tai sitä tietokoneen ruudulle.

”Söpö!” joku tyttö sanoi kaiuttimista.
”Se on Jari Litmanen”, Oskari kertoi tietokoneelle.
”Eikä oo! Miks se on Jari Litmanen!”
”Emmä tiiä. Mä olin aika pieni kun mä sain sen.”

Sitä tyttöä kaiuttimissa nauratti. Hänen kuvansa liikkui hieman katkonaisesti ja pikselöityneinä tietokoneen ruudulla. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset ja vihreät silmät.

”Me ollaan taas oltu tässä vaikka miten monta tuntia”, kaiuttimista kuului lähes haikeasti.
”Niin vissiin…” mutisi Oskari.
”Mä en viittis millään mennä nukkumaan. Monen aamu sulla on?”
”Mulla alkaa heti kasilta koulu.”
”No voi vitsi. Mulla olis ollu kymmenen aamu. Mut sit me kyllä lopetetaan nyt jos sä kerran meet kasiksi.”
”Eiku kyllä mä voin vielä valvoo…”
”Pöh, etpä valvo! Mä soitan sulle kyllä huomenna!”

Tietokone vaihtui, Oskarin ryhti huonontui, hiukset lyhenivät ja paitakin vaihtui niskaan tiukasti käärityksi punaiseksi viltiksi. Uusi Oskari huokaisi. Profiilikuvassa, jonka hän klikkasi auki, oli vihreäsilmäinen tyttö, ja kuvan päällä oli punainen täppä. Kuva katosi, kun joku lähetti viestin. Kaiuttimista kuului hiljainen merkkiääni.

”moi!” joku tervehti.
”Terve”, Oskari kirjoitti vastaukseksi.
”mä kysyn taas vaikka mä tiedän mitä sä vastaat. tuutko tänään mun kanssa video puheluun?”
”En mä halua”
”mikset?”
”Mä oon pettymys”
”no jos sä et halua niin ei. miten meni jalka pallo harkat tänään? niin ja miten siinä hissan kokeessa kävi?”

Kun karsinan ovi painui kiinni, Oskari rypisti otsaansa ja yritti kovasti muistaa. Hän tykkäsi kissasta ja pallosta ja isästä. Hän oli olemassa, ja muitakin ihmisiä oli olemassa. Muita ihmisiä olivat Miika, Iskä, vihreäsilmäinen Veera, mutta oli heitä muitakin. Yhden kanssa hän oli kävellyt Kyrönjoella, yksi oli antanut hänelle simaa… Yhdellä oli iso rako etuhampaiden välissä… Yhdellä oli punainen tukka. Yksi lauloi koko ajan, siis ihan koko ajan, pienimmänkin ärsykkeen saatuaan. Ja vieläkin oli varmasti muita. Oskarilla oli — ystäviä — kavereita — perhekin. Niiden lisäksi Oskarissa oli jotain vialla. Hänessä oli jotain niin pahasti pielessä, että toinen noista karsinan tytöistä — se Veera — oli kadonnut kuultuaan, ja toinen — Oskari muisti — toisen kanssa Oskari vain lähetteli viestejä niin kauan kun oli olemassa — mikä se olikaan — MSN Messenger.

Monessa karsinassa paloi valo, vaikka ovet olivat kiinni. Takana olevista karsinoista silti enemmän oli pimeinä kuin valaistuina. Edessä olevista karsinoista joka ainoa oli musta. Oskari oli kuitenkin kulkenut jo jonkin matkaa, ja mustien karsinoiden takana, pitkän käytävän toisessa päässä oli kuin olikin olemassa ovi.

Marshallin merkki. Valitettavasti tai onneksi (päättäkää itse) näitä on olemassa pataljoona lisää.

[OskariOsallistuja]

3 / ..?

Oskari oli ollut pitkässä, loputtomassa tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Vaikka hänelle ei ollut olemassa aikaa, hän muisti olevansa olemassa, ja kahdessa karsinassa paloi valo. Liian siistillä käytävällä näkyi muutama puruhiukkanen niin kuin joku, ehkä kissa, olisi käynyt valaistuissa karsinoissa. Joku puhui, mutta Oskari ei kai kuullut, tai sitten hän ei ymmärtänyt sanoja. Yhden äänen hän kuitenkin erotti ja tunnisti. Se oli naurua, jonkun tutun naurua.

Oskari muisti Miika Rossin ja jonkun, jonka nimi oli isä, mutta nauru ei sopinut yhteen kummankaan kanssa. Hän mietti, kenelle nauru kuului, mutta ehti miettiä ehkä vain sekunnin, tai ehkä vuosikausia ennen kuin erään karsinan ovi avautui. Puhe jatkui jossain kaukana, jossain tallin katossa ehkä, mutta Oskari tiesi, että hänen oli katsottava kolmanteen karsinaan. Samassa hän oli jo sen ovella, tai ehkä hän olikin seissyt siinä koko ajan.

Karsinassa oli monta Oskaria, monta isää ja monta muuta lasta.

”En mee, en mee, en mee kouluun!” yksi Oskari ulvoi ja huusi niin kuin olisi ollut veden alla.
”Ei siellä kuinkaan käy! Koita nyt rauhottua ja kuunnella! Voit pistää noi sun uudet kynät tonne penaaliinkin jo!” yksi isä yritti rauhoitella häntä, vaikka oli itsekin hermostunut.
”Mä en sinne mee! Mä en mee ikinä kouluun!” huusi se Oskari aina vain lujempaa naama punaisena, kyyneleet vuolaina kaulalla asti valuen ja hevosenkuvaisen penaalin ruokapöydältä lattialle paiskoen. Oskari ei halunnut katsoa sitä Oskaria, vaan kiinnitti huomionsa toiseen.
”Mikä mä sit olisin, jos mä en olis Ilona?” se toinen Oskari kysyi paljon iloisempana. Sillä oli vähän lyhyemmät hiukset ja se oli muutenkin pienempi.
”Sä olisit Oskari. Sun äiti sanoi aina, että jos sillä olis poika, se olis Oskari”, vastasi sen Oskarin isä ja nojasi toiseen keittiönpöytään toisessa todellisuudessa.

Edellinen Oskari oli mennyt huoneeseensa. Se piteli keittiösaksia ranteellaan ja katseli itseään kokovartalopeilistä, vaikka oli reppana vasta kuuden tai korkeintaan seitsemän. Se itki edelleen ja laittoi sakset kaulalleen terävä pää edellä, mutta ei painanut. Sitten sen peilikuvan silmät siristyivät, se tarrasi pitkään, takkuiseen tukkaansa ja leikkasi. Oskari katseli karsinan ovelta, miten lapsi kiskoi nyrkkiinsä tupon tukkaa toisensa perään ja leikkasi. Hiukset olivat yltäneet sen vyötärölle asti, mutta tukko kerrallaan ne putoilivat vaaleanpunaiselle matolle. Kampaus oli hirveä ja sieltä täältä näkyi päänahkaa, mutta se Oskari ei itkenyt enää, vaan katsoi itseään peilistä leuka pystyssä. Yhtäkkiä se oli taas keittiössä ja laski sakset pöydälle oman isänsä eteen.

”Ilona mitä sä teit!” sen isä parkaisi.
”Mun nimi on Oskari”, Oskari sanoi, mutta oli sitten yhtäkkiä koulun pihassa niiden kaikkien muiden lapsien kanssa, ja oli sanonut saman niillekin. Lapsen silmät olivat edelleen turvoksissa, mutta eivät enää ollenkaan punaiset.
”Ootsä sit muuttanu just tänne vai?” yksi pojista kysyi.
”En kun mä oon asunu aina täällä”, Oskari kertoi.
”Jaa. No mä oon Lauri”, se poika sanoi, ja sen ärrä tuli kurkusta, eikä Oskari kertonut, että tunsi toisen pojan jo kerhosta. ”Tuu meidän kaa pelaan jalkkista.”

Lauma poikia juoksi pois ja katosi karsinan reunan varjoihin. Kalteriovi liukui kiinni, mutta valo jäi palamaan, ja jostain kuului puhetta. Oskari muisti, että hänen lisäkseen maailmassa oli muitakin ihmisiä, jotka olivat olemassa ja jotka olivat hänelle kilttejä. Yhden nimi oli isä, yhden nimi Miika, mutta muiden nimistä hän ei ollut varma. Joku oli kuitenkin pelannut hänen kanssaan joskus jalkapalloa, joku ajanut tukkirekalla hiekkalaatikolla, joku pitänyt kädestä Kyrönjoen rannalla ja joku antanut hänelle joskus pullon simaa. Maailmassa oli muutakin kuin tämä pitkä talli ja pimeät karsinat, mutta Oskari ei muistanut, miten oli siihen paikkaan päätynyt ja miten sieltä pääsisi pois. Puhe tallin katossa vaimeni, ja Oskari jäi odottamaan.

Ilonan kunniamerkki. Hopiavuoren kunniamerkit ovat pääsylippuja suljettuihin tapahtumiin & kivoja keräillä ihan muuten vain.

[OskariOsallistuja]

1, 2

Oskari oli hevostallin käytävällä. Se näytti Jussin tallilta, mutta kaikkea oli liikaa, ja samalla kaikki puuttui. Karsinoita oli loputtomasti. Käytävän loppua ei näkynyt, eikä Oskari voinut liikkua. Hän muisti, että karsinoissa olisi pitänyt olla jotain, muttei ollut varma, mitä. Ne olivat niin pimeitä ja niin mustia, ettei niihin nähnyt kaltereiden lomasta.

Oli myös liian siistiä. Oskari ei muistanut, millaisia roskia ja osia käytävällä olisi kuulunut olla, mutta ei tämäkään näyttänyt oikeanlaiselta. Käytävä oli siisti kuin sairaalassa, mutta ei tämä silti sairaalan käytävä ollut, vaan ehdottomasti tallin. Kaikki oli vain viety pois. Ihan kaikki. Eikä Oskari muistanut, mitä oli kaikki.

Oskari oli saattanut seistä paikoillaan vasta yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Aika ei tuntunut samalta, kuin sen kuului tuntua, vaikka Oskari ei ihan muistanutkaan, miltä aika tuntuikaan iholla, hengityksessä, hiuksissa, lihaksissa. Joltain sen piti kuitenkin tuntua.

Välillä hevostallissa kuului ääniä. Välillä oli hiljaista. Joskus samaan aikaan oli hiljaista ja ääntä. Suurin osa äänistä ei kai kuulunut Oskarin elämään, tai ainakin hän epäili niin. Ne äänet olivat piippauksia, rahinaa, vieraita sanoja, jotka eivät kantautuneet koskaan kokonaisina Oskarin korviin, siis mikäli hänellä edes oli korvat. Ehkä ääniä ei ollutkaan oikeasti olemassa. Ehkä hän kuvitteli ne, jos sellainen oli ylipäätään mahdollista.

Välillä Oskari luuli kuitenkin kuulevansa myös tuttuja ääniä. Joku lauloi. Ihan niin kuin ääni olisi tullut hevostallin ilmasta itsestään. Sillä ei ollut lähdettä, eikä sillä ollut kohdetta. Jos Oskari olisi voinut paikantaa lähteen, tai jos hän olisi muistanut, miten liikutaan, hän olisi tahtonut mennä äänen luokse. Jotkut sanat Oskari kuuli kokonaan ja muisti, että sanoja on olemassa.

Usein joku myös puhui. Oskari muisti ja kuuli nimensä. Niinä hetkinä hän muisti selkeästi myös sen, että hän oli todella olemassa. Hän muisti olevansa Oskari. Tai ehkä hän tahtoi olla Oskari — hän ei ollut sittenkään ihan varma. Ainakin hän oli ollut Oskari. Hänellä oli ollut kädet, ja joku piti kiinni toisesta. Hän oli olemassa.

Kun Oskari oli ollut tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta, kauempana narahti auki kaksi karsinan ovea. Ensin aukesi yksi, ja sitten pienen hetken, tai ehkä suuren hetken päästä toinen. Monta, monta, monta oli pimeinä ja kiinni ennen niitä, mutta Oskari muisti, että osasi liikkua. Hän pääsi ensimmäiselle avoimelle ovelle, tai ehkä hän oli ollut koko ajan siinä.

Oven takana oli lapsia. Oskari tunnisti ensimmäisenä sen, jolla oli soma sininen mekko, yksi puoliksi purkaantunut tummanruskea palmikko ja kyömy nenä. Sen nimi oli Oskari, ja sillä oli pieni violetti polkupyörä, jossa oli apupyörät ja itse tehty räpätin punaisella pyykkipojalla kiinni pinnoissa. Toinen lapsi oli suojatien toisella puolella, piti mustaa isojen poikien polkupyöräänsä sarvista ja katseli Oskaria. Sillä oli vielä tummempi tukka, siniruudulliset shortsit ja parantuvat ruvet polvissaan. Oskari oli joskus sanonut sitä Miikaksi. Sen vieressä oli toinenkin lapsi, jolla oli toinen isojen poikien polkupyörä.

”Mä en saa tulla niin kauas kotoa”, Oskari uikutti ja kuulosti siltä niin kuin olisi puhunut veden alta. ”Iskä sanoi et mä saan tulla vaan tien päähän — tulkaa tänne.”

Isot pojat eivät puhuneet Oskarille mitään, mutta mutisivat jotain toisilleen ja odottivat kärsivällisesti. Lopulta Oskari nousi violetin pyöränsä selkään. Hän ajoi muutaman kerran pientä rinkiä ja jäi sitten apupyörän varaan kallelleen odottamaan isoja poikia, jotka puhuivat hiljaa toisilleen. Lopulta Oskari ajoi pois. Ennen kuin hän katosi karsinan reunojen pimeyteen, hän vilkaisi vielä taakseen ja näki, miten isot pojat ylittivät viimein suojatien ja ryhtyivät ajamaan rinkiä. Silloin Oskari oli taas hevostallin käytävällä ja karsinan ovi oli kiinni, mutta sen sisällä paloi valo.

Oskari muisti, että maailmassa oli muitakin ihmisiä. Tallissa ei ollut ketään, mutta jossain oli myös muita. Yhden heistä nimi oli Miika Rossi, ja Miika Rossin herkkua oli tuore ananas. Oskarin täytyi jatkaa seuraavalle pimeälle karsinalle, jonka ovi oli avautunut hetkeä edellisen jälkeen.

Karsinassa leikki kissanpoikia. Yhdellä oli ihan musta korva, vaikka se oli muuten valkoinen. Se vaikutti ihan hirviöltä. Kun muut yrittivät nukkua, se kiipeili niiden päällä ja puri niiden pikku jalkoja. Kun kissanpoikien emo käveli esiin pimeydestä, mustakorva oli ensimmäisenä senkin kimpussa. Se varmasti myös söi eniten, ja lopulta se vaipui tajuttomaksi emonsa vatsaa vasten. Joku nauroi, ja sen jonkun nimi oli Oskari. Sillä Oskarilla oli My Little Pony -t-paita, joka oli ollut joskus keltainen, mutta joka oli nyt vain kulunut.

”Haluaako Ilona pitää kissuja?” kysyi Oskarin isä jostain kaukaa.
”Joo”, Oskari päätti ja poimi varovaisesti sen mustakorvaisen herättämättä sitä. ”Iskä mä haluan tämän omaksi.”
”Sä saat sen kyllä. Mutta nyt me ei oteta sitä mukaan vielä nytte.”
”Miksei! Miksei! Mä haluan ottaa tämän!”
”Se on ihan pieni vauva vielä, Ilona. Se jää vielä tänne kissuäitin kanssa hetkeksi aikaa. Me haetaan se sitten kun se on valmis.”
”Voikse nukkuu mun huoneessa?”
”Tottakai. Se on sun kissa. Sä voit nyt vielä kattoa niitä niin kauan et iso viisari on tuolla alhaalla, ja sitten me mennään. Käydään vaikka kaupan kautta. Sä voit ostaa sieltä sille valmiiksi vaikka jonkun lelun niin sitte sä jaksat odottaa niin kauan että kissuäiti antaa sun ottaa sen kissuvauvan kotia, eiks niin?”

Ovi sulkeutui ja Oskari oli taas tallin käytävällä. Kahdessa karsinassa paloi valo, ja Oskari muisti, että tallissa olisi kuulunut olla eläimiä, ehkä kissoja. Oskari muisti pitävänsä kissoista, erityisesti yhdestä mustakorvaisesta, joka osasi hakea palloa niin kuin koira.

[OskariOsallistuja]

Hulmuava harja ja pala taivasta

Kokemusta oli menty hakemaan ja kokemusta oli saatu. Taputin reippaasti Kissin kaulaa, kun se pysähtyi kentän keskelle. Päivisin oli ihan liian kuuma ratsastaa, joten treenasimme iltamyöhään. Oli niin mukavan rauhallistakin. Melkein kaikki olivat joko lähteneet koteihinsa tai olivat hyttysiä paossa tuvassa, niin että minä ja Kissi saimme nauttia viileydestä käytännössä kaksin. Meistä oli tulossa hyvä ratsukko. Kuukauden päästä menisimme uudelleen Ahvenanmaalle kilpailemaan ja katsomaan Milania. Eiköhän silloin otettaisi myös ihan oma ruusuke. En enää toiste ratsastaisi niin montaa starttia ensimmäisenä päivänä. Sitten puhti ja keskittyminen riittäisi kouluradoillekin.

Sitä ennen oli vielä kuitenkin kuukausi aikaa harjoitella. Hevosten kanssa kuukaudessa ehti tapahtua ihan mitä tahansa.

Keräsin ohjat ja pyysin ravia. Nyt harjoitellaan Kissi siitä kohtaa, jossa ravataan tuonne noin koottua ravia, noin, ja tehdään taivutukset. Sen jälkeen tulevat ne laukanvaihdot, jotka menivät viikonloppuna ihan mönkään, tehdään ne. Hitsit kun korvaani pistävä sääski tuntuikin niin häiritsevältä. Huitaisin. Tuli outo kulmikas taivutus. Uusi yritys.

Kun taivutuksista päästiin, ratsastin vielä yhden ohjelmaan kokonaan kuulumattoman voltin, jotta sain raavittua niskaani. Ei se hyttysmyrkky kaikkia sääskiä karkottanut. Keräsin ohjat erityisen huolellisesti. Tein pehmoisan puolipidätteen. Kissi on niin herkkä tamma. Sitten laukannosto. Ensimmäinen askel, toinen, ja jo kolmannen alkaessa tämän hevosen kanssa valmistaudutaan vaihtoon. Laukanvaihto oli sujuva. Menisipä kisoissa samalla tavalla! Ensimmäinen askel, toinen —

Kuulin paukahduksen, joka oli kuin meitä kohti olisi ammuttu. Ehdin nähdä Kissin liehuvan harjan, palan taivasta ja —

Pilvetön punainen taivas

[OskariOsallistuja]

Åland Weekend 6/23

Olin haukannut vähän liian ison palan kerralla. Ruumis tuntui aika raskaalta, kun talutin Typyn traileriinsa. Se oli saanut ensimmäisen ruusukkeensa, mutta voimat ja keskittyminen eivät olleet enää riittäneet omalle hevoselleni Ahvenanmaalla. Hello oli riippunut kuitenkin Typyn kaulasta ja ollut lähellä riippua minunkin, niin että jo se taisi tällä kertaa olla sen arvoista. Muutkin olivat suurimmaksi osaksi hyvällä päällä, vaikka olivatkin poikki. Oli ollut onnistunut reissu.

Jätin Typyn koppiinsa rapsutettuani sitä etuovesta vielä kerran. Se oli hyvä tyttö. Sillä tavalla se oli isänsä tyttö, että keskittyminen oli sille välillä vaikeaa, ja se halusi tehdä asiat aika erikoisesti joskus. Se oli kuitenkin paitsi selviytynyt ensimmäisestä tällaisesta matkastaan, myös tehnyt hienosti parhaansa sunnuntaina.

Kävelin hevoskuljetussautolle ja kapusin Ilonan viereen istumaan. Onneksi Alex ajoi. Hänkin oli omien sanojensa mukaan poikki, mutta höpötti ties monettako kertaa ilosena sitä, miten hyvältä Tetris oli tuntunut esteillä. Hyvältä se oli näyttänytkin.

Suomenhevosratsastajaa minusta ei koskaan saisi, mutta tavallaan olin ylpeä, että olin saanut olla Typyn elämässä tämänkin viikonlopun. Olin ylpeä myös tytöistäni, Alexista ja Ilonasta, joilla oli molemmilla mennyt tasoonsa nähden hienosti. Mieltäni painoi ainoastaan se, että Milan aikoi jäädä hetkeksi Ahvenanmaalle hevosineen ja ruusukkeineen katselemaan, eikä ollut kenenkään kyydissä mukana.

[OskariOsallistuja]

Sen nimi oli Vitor

Kun Milan alkoi itkeä, ensimmäinen kyynel vierähti silmäluomelle kuin helmi ja vieri hitaasti ja arvokkaasti hänen leukaansa asti. Sitä seurasi toinen samanlainen. Sen jälkeen niitä alkoi tulla niin vuolaasti, että ne eivät olleet enää pisaroita, vaan suttuinen joki, joka mutkitteli rypyissä, joita Milanin kasvoilla ei ollut ennen ollut.

”Mä ei voi olla muuta kun huora”, hän kuiskasi, minun luottoystäväni, josta olisi ollut mihin vain. ”Ja nyt mä ei voi sitäkään…”
”Mitä ihmettä sä sekoilet?” kysyin hätääntyneenä ja istuin hänen viereensä.

Milan pudisti heikosti päätään ja alkoi kallistua minua kohti kuin hidastetussa elokuvassa. Pää laskeutui varovasti minun hartialleni ja koko mies antoi itsensä luiskahtaa käsinojalta sohvan istuimelle, reisi tiiviisti minun reittäni vasten. Milanin hengitys kaulallani oli kostea, tuskainen ja liian lähellä, mutta varovaisesti kiersin käteni hänen ympärilleen ja hetken epäröityäni ryhdyin haromaan hänen niskahiuksiaan.

Hetki kului siinä. Kuulin, miten hänen naapurinsa seinäkello löi, mutta sitten sekin loppui, ja kauempana oli vain laiska autojen satunnainen humina. Milan piti silmiään kiinni ja tuntui jo rauhoittuneen, mutta sitten hän vinkaisi hiljaa ja suljettujen luomien raoista alkoi taas pisaroida uusia kyyneliä.

Taisi olla ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen, kun halasin ketään. Ilmeisesti muistin kuitenkin edelleen, miten se kuului tehdä, koska lopulta Milan nosti taas päätään ja nojautui rykäisten poispäin.

”No?”

Ihminen ei pääse eroon kaikista valinnoistaan, ei ainakaan Milan. Jokin pakko oli saanut hänet yrittämään siirtää rikoksiaan Hellon nimiin, ja sitä ennen valitsemaan rikokset ylipäätään. En ollut osannut kuvitella sellaista pakkoa, mutta sen nimi oli Vitor.

”Mä tuli tänne, tuli rikospaikalle takaisin, että se ei arvaa mua, vaan se löytää mua silti”, hän päätti paniikinomaisen selityksensä ja nyyhkytti taas.
”Siis — se nyt jotenkin kiristää sua?”
”Niin.”
”Myymään — huu — ”
”Ei halua enää, ei halua enää, ei halua enää, ei–”
”Rauhotu nyt! Mikset sä mene poliisille?”

Milan niiskautti nenäänsä, kun katsoi minua turvonneiden silmäluomiensa välistä.

”Ja sano mitä?” hän kysyi niin kuin olisi rauhallinen — niin kuin olisi kokonaan kylmä.
”Että se kiristää sua ja–”
”Ja että silloin mä se oikea Otsonmäkin huumeongelma silloin joskus? Upea suunnitelma, Oskari…”
”No älä sano sitä!”
”Vaan mitä? En kerto millä se kiristää? Sanon että salaisuus mistä me tunnemme?”
”Ei, mutta–”
”Sitten kun mä käynyt, niin on rikosrekisteri, vankila, ja joku mun oven takana tapaamas — tappamassa mua!”
”Ei kai se nyt–”
”Kyllä hän pystyy. Vaikka varmasti ensin pelottelu vain! Varmasti ensin vain lyömistä ja potkaisemista.”

Mutta mitä vaihtoehtoja Milanille jäi, ellei hän menisi poliisille ja pikaisesti? Vitor esti Milanin — Milanin – Milanin työt. Käytännössä ulkona liikkumisen. Oikeastaan kenellekään kertomisen.

Kuuntelin neuvottomana, kun naapurin seinäkello alkoi uudelleen lyödä tunnin kulumisen merkiksi.

[OskariOsallistuja]

Hannabyn kukat III

[OskariOsallistuja]

On tämä saatana sirkus

”Jotta nyt on kyyrit miätittynä”, kuului Eetu päättelevän kokoustaan keittiössä. Riisuin kengät ovelle ja kurkistin sisään. Suurin piirtein kaikki olivat paikalla. Alex kaivoi sormellaan pullasta hillosilmää suuhunsa Ilonan katsoessa toimitusta oma pullansa puolimatkaan suuta kohti pysähtyneenä. Hello istui keittiön tasolla kahvikuppeineen Marshallin nojaillessa siinä vieressä. Niklas oli taitellut sanomalehden kulmasta jonkin sortin origamitaideteoksen, jota tähtäili sen näköisenä kuin yrittäisi lennättää sen Hellon kasvoihin. Sonja kurtisteli kulmiaan kännykälle, mutta ryhtyi pian hakemaan Marshallin katsetta. Nelly nojasi tisikonetta kädet puuskassa. Kaiken keskellä, pöydän päässä, istui Eetu.

”Oskari. Hyvä kun tulit”, Eetu ilahtui, mutta hänen huomionsa herpaantui saman tien minusta. ”Onko se Noa ny tosiaan kotona? Pankaa ny joku sille viästi.”
”Hei”, tervehdin miettien, mihin istuisin. Sain epäselvää muminaa vastaukseksi.
”Tuu Osku tänne”, Hello onneksi sanoi ja nytkäytti ruumistaan niin kuin tekisi muka tasolle tilaa minun istuttavakseni. Tottelin kutsua.
”Mä pistin sille viestin jo”, Nelly sanoi Eetulle.
”Hyvä. Niin jotta me soviimma vähä kyytiä sinne Affenanmaan kisoohin”, Eetu kääntyi sanomaan minulle. ”Tuloo kaks isoa rekkaa ja sitte tuloo pikkuautos kaks hevoosta. Sitte pitääs mahtua kaikkien.”
”Entä kuka menee ny kenenkäki kyydis?” Niklas kysyi.
”Justhan me käytiin tää”, Alex vastasi. ”Tetris, Jussi ja –”
”Ei kun ihmiset”, Niklas korjasi.
”Noa on Meijerillä”, Nelly sanoi kännykkäänsä katsellen.
”Henkilöautoon mahtuu kuljettajan lisäksi kolme. Kuka ajaa henkilöautoa?” Marshall kysyi.
”Oskari!” Alex kiljaisi.
”En mä halua ajaa sinne asti!” vastasin.
”Ei kun et sä tuut Oskari mun kyytiin kuorma-autoon.”
”Eli Oskari ei mene henkilöautoon?” Marshall kysyi.
”Ilona kans.”
”Henkilöautoon?” Marshall kysyi.
”Ei ku mun kyytiin tietenkin!”
”Keskittykää ny jos te haluatta kyyrit sopia nyt!” Eetu komensi.
”Miten niin kaikki hevoset mahtuu tällä tavalla?” kysyin Eetulta ynnättyäni hevoset nopeasti.
”Jussi, Tetris, Stanimir, Barnum ja Aave mahtuu –”
”Laskitsä muute Typyn?” Hello varmisti.
”Sinä sekaat mun ajatuksia. Laskin!” Eetu ilmoitti.
”Laskitsä Biffen?” kysyin, vaikka Hello oli juuri saanut kuulla kunniansa. ”Sä nimittäin luettelit just oikeestaan kaikki muut –”
”Mitä! Minkä!” Eetu kysyi silmät selällään.
”Biffen.”
”Tulooko se — se — tulooko se yksikin sontiaanen — siis tulooko Milanki?”
”Joo?”

Eetun pää painui niin että otsa osui pöytään. Marshall huokaisi vierelläni ja hieroi kulmakarvojaan etusormellaan ja peukalollaan.

”Selevä. Paamma sitte suomenhevoostammat vielä yhtehen koppihin. Ne tuloo sen matkan toimehen”, Eetu päätti.
”Tarttee yhden kuskin lisää”, Nelly sanoi miettivästi.
”Minä voin ajaa itte yhtä”, Eetu tuumi.
”Mä en sit oo ajamas”, Niklas sanoi. ”Mä meen Marshallin kyytiin.”
”Entä majotukset?” Hello kysy. ”Onks kukaa kattonu niitä?”
”Eikö kukaa oo kattonu niitä!” Nelly parahti.
”Mä oon kattonu omani”, Sonja sanoi.
”Hello. Sinoot majootusvastaava. Kones auki. Äkkiää ennenku kaikki paikat menöö.”
”Joojoo”, Hello ähkäisi hypätessään jo alas.
”Hevoosten kyyrit on sitte sillä selevät ainaki”, Eetu päätti.
”Hei täs listas ei oo sitä, mikäsenniminyon”, Alex sanoi vedettyään jonkin suunnitelmalistan näköisen paperinpalan Eetulta.
”Barnum?” Ilona ehdotti.
”Ei kun se on kyllä. Se sen uuden söpön pojan hevonen.”
”Ai Pond!” Niklas tiesi.
”Aina vainko niitä tuloo lisää!” Eetu huokaisi.
”Hei Eetu…” Hello sanoi varovasti ruokasalin ovelta.
”No!”

Tiesin heti, kun näin Hellon naaman.

”Totaniin, hotellit on täynnä.”
”Katto toinen hotelli.”
”Mä katoin kolmenkytä kilsan säteeltä kaikki. Vähän matkan pääs oli tilaa neljälle.”
”Ota ny edes ne!” Nelly käski.
”Mä otin! Jos kerran Niklaksella ja tolla”, Hello sanoi Marshallia osoittaen, ”ja noilla”, hän jatkoi Sonjaan osoittaen, ”on jo omat majotukset, ja nyt on neljälle muulle, niin… Me tarvitaan vielä aika monta nukkumapaikkaa.”
”Me voidaan nukkua autossa”, Ilona sanoi. ”Eiks niin että voidaan?” hän varmisti Alexilta.
”Eikä! Mä nukun töissä ihan tarpeeksi siinä saamarin kerrossängyssä!”
”Te ootte pienimmät”, Hello sanoi osoittaen Alexia.
”Mä voin nukkua autossa”, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi.
”Voi vittu!” Alex parahti. ”Sit varsinkin toi haluaa nukkua autossa!” hän valitti Ilonaa osoittaen.
”Miks?” Hello ihmetteli.
”Ei silloo väliä”, Eetu päätti saman tien samalla kun Alex sanoi: ”no siks kun toi on halunnu pelata Oskarin kaa kahestaan Unoa iät ajat kun vaan pääsis musta eroon ensin!”
”Ei Unoa voi pelata kahdestaan”, Niklas sanoi.
”NYT TEHDÄÄN NÄIN”, Nelly jyrähti ja kaikki hiljenivät. ”Teillä ja teillä on paikat”, hän sanoi osoittaen Marshallia, Niklasta ja Sonjaa. ”Tuon ja tuon on ainakin pakko nukkua sisällä”, hän jatkoi osoittaen seuraavaksi Helloa ja Eetua, ”koska ne on aivan varmasti kipeitä jos ne nukkuu autossa. Chai ja se poika — mikä sen pojan nimi nyt on?”
”Noel”, Eetu mutisi.
”Ne nukkuu autossa ainakin.”
”Miks?” Alex kysyi.
”Koska ne on nuorimmat, ne pärjää.”
”Mut eiks Chai halua nukkua Noan kanssa?” Hello kysyi ja sai Eetun läpsäisemään koko kämmenen kasvoilleen.

Eetu näytti todella kärsivän, eikä liikkunut pitkään aikaan. Oli ihan hiljaista. Annoin katseeni kiertää. Kaikki katsoivat Eetua, ja outoa olikin nähdä hänet niin jotenkin uuvuksissa. Kului monen, monen hengenvedon pituinen hetki ennen kuin Eetu puhui.

”Noako ei jää kotia?”
”Mä vaan ajattelin et Chai ottaa sen mukaan”, Hello vastasi olkiaan kohauttaen.
”Nyt mun on aiva sama miättiä mitää makuujärjestelyjä teirän kass. Ei meilloo ketää jäämäs kotia kattomahan tallia ja hevoosia.”
”Camilla–” Hello aloitti.
”Sei päriää täälä yksinänsä.”
”No täältä on kyllä suurin osa hevosistakin reissussa”, Nelly mietti.
”Emmä me silti sitä tänne yksin jätä. Kauhiaa olis selevitä yksin jos justihin jotaki sattuus.”
”Minä jään”, Nelly sanoi päättäväisesti ja kädet lanteillaan.
”Sinä halusit mukahan.”
”Mutta nyt mä jään tänne. Ei tässä oo kato mitään hätää.”
Eetun hartiat rentoutuivat.
”Mites se majoittumisasia?” kysyin kuitenkin, jotta koko hommaan saataisiin jotain selvyyttä, ja Eetun koko selkä oli taas ihan kireä.
”En minä tiärä. Minä luulin jotta meitä lähtöö — montako ny piti alun perin lähtiä?”
”Mä, Niklas ja Marshall”, Sonja sanoi, ”ja sit sä.”
”Nonii. Tämei oo mun päänsärkyni”, Eetu ilmoitti ja nousi pöydästä.

Katselin hiljaa, kuinka hän marssi niska jäykkänä eteiseen. Sitten kuului kuinka ovi kävi. Eikö meille tosiaan ollut tilaa kaikille? Kuka meistä jäisi pois? Hevosiakin oli jo jouduttu sijoittaa lähitalleille, kun ei samaan paikkaan mahtunut niin montaa.

”Se kuitenkin aikoo murehtia tän henkilökohtaisesti valmiiksi”, Nelly sanoi kuin itsekseen. ”Se ei nuku ennen kun se on järjestäny kaikille paikan, tai sit se päättää jäädä kotiin.”
”Mä meen jatkaan ettimistä”, Hello sanoi hiljaa ja luikahti takaisin ruokasaliin.
”Mä kysyn tunteeks kukaa ketää, joka asuis siellä jossain ja majoittais”, Alex mumisi yhtä hiljaa ja tarttui kännykkäänsä.
Ja mä istun tässä hyödyttömänä, ajattelin, ja mietin Eetun rasittuneita kasvoja.
”Oskari”, Marshall sanoi yhtäkkiä miettiväisenä.
”No?”
”Soita sinun isälle.”
”Hä?”
”Eikö sinun isäsi ole Olavi Susi?”
”On?”
Näin sivusilmällä, miten Ilona katsoi meitä aavistuksen kalpeana. Sitten vasta sytytti. Meidän isä voisi tuntea lähitallien isäntiä. Jostain voisi järjestyä nukkumapaikka.
”On tämä saatana sirkus”, Alex mutisi ja oli ihan oikeassa.

[OskariOsallistuja]

Miehiä metsästämään

Kuului kyllä koputus, mutta sen jälkeen kuulin kotioveni avautuvan. Camilla ei ollut kotona, mutta ei tulija Camilla voinut olla, sillä ei hän koputellut omaan kotiinsa tullessaan. Milan puolestaan tuli sisään juuri noin, mutta huhuili minua aina eteisestä ennen kuin eteni, ja tämänkertainen tulija rymisteli jo reippaasti peremmälle. En ehtinyt sohvalta nousta ennen kuin kaksi naamaa kurkisti olohuoneeseen.

”Vai täällä sä lymyät”, Alex tokaisi.
”Mä nukuin just”, sanoin puuroisella äänellä.
”Mähän sanoin et olis pitäny soittaa…” Ilona mutisi.
”Hiljaa!” Alex käski, enkä tiedä kumpaa meistä, ja nakkasi appelsiinikuvioisen kestokassin keskelle lattiaa.
”Mikä toi on?”
”Mä tartten miehisen mielipiteen”, Alex ilmoitti.
”Mistä?”
”Tästä”, hän tokaisi kassinsa kimppuun kumartuen ja veti sieltä ulos — kangasta? Ahaa. Mekon. ”Ilona sanoo, että tää on ihan helvetin ruma.”
”Enhän sanonu!”
”Sanoit!”
”Mä sanoin että se on sulle liian iso.”
”Poteitou, potaatou!”
”No onkse liian iso sulle sit?” kysyin kun en muuta osannut.
”No ei ole!”

Alex nakkasi mekon puolittain sohvalle ja puolittain polvilleni ja veti sitten varoittamatta hupparinsa päänsä yli. En voinut olla näkemättä, että hän oli ohkainen kuin heinänkorsi, ja vaikka hän näytti tallillakin pikkuruiselta, monta numeroa liian ison paitansa riisuttuaan hän oli vielä paljon pienempi. Ja jaahas, jaahas, Alexin mekko olikin ihan kivan sininen, totta tosiaan, ei yhtä sininen kuin minun ja Camillan ikkunaverhot, ei, vaan taivaansinisempi, mutta eikös minun parillani ollutkin samansininen mekko joskus, öö, ysiluokan päättäjäisissä, ja hei, olipas ysiluokka muuten aika kamalaa aikaa, mutta onneksi oli kouluruokaa, koska varsinkin pinaattilätyt ja pastasalaatti olivat tosi hyviä, vaikka eivät yhtä hyviä kuin pizzakala —

”Voi koita ny”, Alex puuskahti. ”Kato kun toi vaihtaa väriä vaikka ei edes vielä nähny mitään.”
”No sä just riisuuduit kyllä puolialasti sen olkkarissa”, Ilona huomautti.
”Ootsä mustasukkanen? Vedä nyt toi vetskari kii — no nii, eihän ole liian iso! Oskari!”

Alex näytti ihan tikku-ukolta, jolle oli puettu nuttu kokoa Joulupukki. Siihen mekkoon ei olisi ihan mahtunut kahta Alexia, mutta ei paljoa toisinkaan. Uskaltaisiko Alexille edes sanoa, että mekko oli aivan sitten varmasti ihan liian iso. Pudistin päätäni.

”Noni! Mähän sanoin!” Alex sanoi voitonriemuisesti.
”Siis on se liian iso!” kiirehdin sanomaan, koska mitä jos Alex menisi se kolttu päällään johonkin ihmisten ilmoille?
Ilona teki Alexia katsoen käsillään minua kohti sellaisen osoittavan eleen, että siitä eleestä melkein kuului ääneen asti, että mitäs mä sanoin.
”Mä en rupee pukeutuun mihkää makkarankuoriin”, Alex ilmoitti etusormi pystyssä lähinnä Ilonalle.
”Et sä nyt noin voi kuitenkaan mennä”, Ilona sanoi tyynesti.
”Mihin sä oot edes menossa? Niihin häihin vai?”
”Kuule Ahvenanmaalle sinne kisoihin. Niillä on jotkut iltamat ja mä ja Ilona mennään sinne ettiin miehet meille.”

Okei — okei. Vilkaisin Ilonaa. Hän kiskoi Alexin pukua vyötärön kohdalta nyrkkiinsä niin kuin olisi tarkastanut, kuinka paljon liian iso mekko olikaan. Tyynenä kuin mikä. Sen näköisenä, jolta näytetään, kun ollaan menossa etsimään miehiä Ahvenanmaalta. Ajatus tuntui oudolta. Oudon pahalta. Ravistelin sen hartioiltani. Hyvä nyt taas, Oskari. Ihan niin kuin Ilonan miesjutut sinulle kuuluisivat.

”Jaajaa”, tuumin. ”Otatteko kahvia?”
”Jaa-a”, Alex mietti ja osoitteli Ilonalle selkäänsä. Kun vetoketju oli auki, hän oli taas sekunnissa puolialasti niin kuin ei mitään. ”Ilonalla ei oo vielä mekkoa. Meidän pitäs varmaan mennä kaupoille.”
”On mulla mekko. Mutta sulla ei oo.”
”Tää on ihan hyvä mekko.”
”Miten sä et näe, että se on ihan tosi iso sulle? Otatsä jonkun mun mekon?”
”Ei sun mekot mulle mee.”
”Me ollaan saman kokoisia.”
”Voi kuule salli mun nauraa! Mulla on ainakin kolme numeroa isommat vaatteet kun sulla.”
”Usko jo: se, että sulla on väärän kokoisia vaatteita, ei tee susta yhtään isompaa kun mä.”

Koska Alexilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä pukeutua huppariinsa, jätin hänet seisomaan olohuoneeseen ja viuhtomaan sillä Ilonaa. Pakenin keittiöön keittämään kahvia, vaikka en ollut mitään myöntävää vastausta kahvittelusta saanutkaan. Joka tapauksessa joisin itse nyt päiväunien päälle kahvit ennen kuin lähtisin tallille. Vaikka ensin voisi kyllä käydä tietokoneella. Olisikohan siellä Ahvenanmaalla luokkia Sintin lisäksi — ei kun Kissin! Kissin lisäksi Typylle? Onneksi ei sentään tarvinnut ruveta pengastamaan vaatekaappia ja riisuutumaan alasti ihmisten olohuoneissa. Tiesin, että minulla oli jossain juhlavaatettakin.

[OskariOsallistuja]

Oli tosi syyllinen olo, kun en aikonut viedä S… Kissiä laitumelle. Hevoselle kuului kesäloma kavereiden seurassa, mutta kun kerrankin olin yhtä aikaa kisakunnossa ratsun kanssa ja kisojakin oli luvassa, niin ei sitä voinut päästää. Menisi sitten vaikka syksymmällä hetkeksi, vaikka harmi se oli. Sillä oli kuitenkin ollut viime kesänä laidunkesä, ja mistä sen tiesi, vaikka ensivuonna tulisi taas.

Ikään kuin korvaukseksi menetetyistä vapauden kesäilloista otin tavakseni viedä hevoseni syömään vihreää joka ilta töiden päälle, tein sitten sinä päivänä vuoroja tallilla tai Otsonmäen Ässässä. Menimme myös tänään: kun koulujen kesäloman piti alkaa. Se oli outo ajatus. Viikolla oli tullut ihan ehtaa lunta kahtena aamupäivänä. Nämä kaksi asiaa eivät sopineet yhteen, vaikka olihan joskus tullut lunta juhannuksenakin. Viima kävi jäätävänä, ja olin suojannut Kissin fleeceloimella. Itse olin vetänyt päälleni toppatakin. Kesäkuussa. Masentavaa.

Kissi söi heinää metsänreunasta, ja minä nojailin rauhassa sen selkään. Ei kuulunut kuin jonkin yksittäisen auton kaukainen hurina ja metsän huminaa. Olin nukahtanut lapsena sellaiseen äänimaailmaan meillä kotona. Otsonmäellä, minun ja Camillan luona, kuulosti erilaiselta. Ei ollut niin paljoa puita niin lähellä, että tuuli olisi humissut, eikä autoja mennyt yöllä yhden yhtä. Liian hiljaista… Ehti kuulla liiaksi omia ajatuksiaan…

Kissi nosti rauhallisesti päänsä ruohon selästä ja taivutti kaulaansa. Se halusi, että rapsuttaisin sitä leuasta. Täytin sen toiveen mielelläni. Otin sormikkaat pois. Kissistä oli kivempaa, kun kutittelin sitä paljain kynsin. Sen alahuuli oli ihan lörppö. Hymyilytti. Se oli hyvä tamma. Se ei ehkä ollut sellainen hevonen, jonka olisin itselleni kuvitellut, kevyt ja pitkäjalkainen tamma kun oli, mutta olihan se fiksu ja hauska.

Kissi ei ollut ihan tyytyväinen rapsutusteni laatuun. Horjahdin, kun se väisti kauemmas nojauksestani. Jotenkin kauhean vaivalloisesti ja tarkkuutta vaativasti se käänsi koko takapäänsä ja asettui seisomaan huolellisesti suoraan eteeni. Sellaista se ei ollut ennen tehnytkään, mutta annoin sen puuhata. Se kurotti hitaasti kaulansa suoraksi ja hamuili korvaani. Sen pitkät turpakarvat raapivat ja kutittivat niin kovasti, että ihoni nousi pistelevästi kananlihalle. Oli pakko raaputtaa kaulaa, ja harmi kyllä Kissi väisti kättäni. Lohdutukseksi kohotin sen turpaa sen leuasta nostamalla ja annoin sille suukon. Ylähuuleen. Melkein suuhun.

Mielessäni kävi, ettei se nyt kyllä kauhean hyvä suutelija ollut. Heti perään olin kiitollinen, ettei kukaan, varsinkaan Alex, kuullut ajatuksiani. Ihme pervonahan minua olisi pidetty. Vaikka samainen Alex olisi kyllä voinut laukoa jotain tuollaista vaikka ääneen, eikä kukaan olisi ajatellut, että hän olisi jonkin sortin eläimiinsekaantuja.

Kissi laski päänsä takaisin pitkään heinään jalkojeni juureen, ja minä väistin varmuuden vuoksi sivulle. En halunnut olla alla, jos se yhtäkkiä näkisikin metsässä mörön. Istuin vähän matkan päähän, ja heinä oli inhottavan kosteaa.

Olin joskus esiteininä ajatellut, että mikä ihme minua vaivasi. Tytöillä oli ihastuksia. Minulla ei tietääkseni. Päädyin väittämään, että oli. Kun keksin, missä vika oli ja miten sitä voi helpottaa, pystyin ihastumaan, mutta taisi olla jotenkin liian myöhäistä. Ja nyt, yhdessä hujauksessa, olin jo tämän ikäinen, ja tuo hevonen oli ainoa tyttö, jota olin suukottanut edes ylähuuleen, edes ilman mitään romanttisia tunteita.

Minulla oli ongelma sitä paitsi kaikista maailman ihmisistä Ilonan kanssa. Tai siis ongelmia. Ja suurin niistä taisi olla se, että kun ajattelin tyttöjen suukottamista, ajattelin näköjään Ilonaa. Olin kuvitellut meidät jotenkin tosi läheisiksi, kun olin lähtenyt Hannabyhyn niin kuin idiootti. Ilona olisi pärjännyt siellä vallan hyvin vaikka soittelemalla Alexin kanssa, mutta eikä, kun minä olin lähtenyt hippulat vinkuen pelastamaan. Ja nauttinut siitä! Kävellyt jossain samperin kirsikkapuistossa ja kaikessa röyhkeydessäni pannut merkille, että Ilona on ihan tosi pieni. Ihan tosi ohkainen, ihan tosi lyhyt — sellainen, joka teki mieli nostaa vyötäröltä ilmaan, rutistaa itseään vasten ja pyöräyttää ympäri ennen kuin laskisi hänet takaisin omille jaloilleen. Siro niin kuin Kissi, mutta ei kyllä yhtä pitkä.

Sellaiset ajatukset oli helppo kuitata väsymyksen ja ihmeellisen pelastusoperaation piikkiin. Niiden piti jäädä Hannabyhyn. Mutta kun ei. Nyt oltiin sitten siinä pisteessä, että jos joku saisi jotenkin tietää niistä ajatuksista, minulla ei olisi enää kavereita. Tai no, Milan olisi tietenkin, mutta ei Ilonaa eikä Alexia.

Pari kertaa mieleeni oli noussut ajatus siitä, että eihän sellaisen olisi tarvinnut katastrofiin päättyä. Olinhan epätodennäköinen pari Kissinkin kanssa, ja tuossa se nyt oli. En voinut enää kuvitella itselleni toisenlaista hevosta juuri nyt. Sellaiset ajatukset kuitenkin tukahtuivat aina ihan itsestään, koska niin tyhmä minäkään en ollut, että olisin uskonut niitä oikeasti. Ilonalla oli ollut silloin joskus tyttöystävä. Jos jollain ihmeen kaupalla Ilona yhtäkkiä haluaisi minut, niin — no, minä en tahtonut olla hänen silmissään mikään tyttöystävä.

Nousin märästä heinikosta ja huokaisin. Sormet olivat jo tunnottomat. Tyttöheppani Kissi ryhdistäytyi, kun minäkin kerran nousin, ja näytti kerjäävän toista suukkoa työntäessään taas päänsä eteeni. Hieroin nenääni sen turpaan ja rapsutin sitä taas leuasta niin että sen alahuuli vipatti vinhasti.

Ei, ei mitään kesälaidun- tai kevättä rinnassa -juttuja meille. Kissillä tilanne voisi tosiaan olla toinen vuoden päästä. Minulla ei. Silti takaisin tallille laahustaessamme mietin, millaista olisi olla Alexin asemassa. Ilona riippui hänen käsivarrestaan ja kaulastaan lähes pysyvästi. Se oli varmaan mukavaa. Ja vielä mukavampaa varmasti oli, ettei se tietenkään tuntunut Alexista mitenkään erikoiselta.

[OskariOsallistuja]

Hannabyn kukat

Aamu oli kaunis. Ei haitannut, vaikka olin nukkunut edellispäiväisessä t-paidassani. Jostain paikallisesta halpakaupasta hakemani uusi paita hupparin alla, suihkusta päässeenä ja hyvän aamupalan syöneenä oli hyvä lähteä ulos. Ei ollut vielä mitään mieltä lähteä talleille, joten kun aikani vihjailin ja maanittelin, sain Ilonan mukaani kävelemään.

Jokaisen pitäisi ainakin kerran elämässään nähdä ne kirsikkapuut. Niitä oli suuri puisto täynnä. Olin joskus nähnyt Roihuvuoren kirsikkapuut, mutta Roihuvuoren Kirsikkapuisto oli kuin kalpea mustavalkovalokuva verrattuna Hannabyn suuriin, vanhoihin, kuuluisiin puihin.

En muista yhtäkään asiayhteyttä, jolloin isä sanoi, että kauneus on katoavaista, vaikka hän hoki sitä yhtenään. Se päti ainakin kirsikkapuihin. Istuimme hetkeksi yhden juurelle, ja melkein maahan asti kukkien painosta kaartuvat oksat peittivät meidät kokonaan. Ojensin Ilonalle vesipullon repustani, vaikka hän ei pyytänyt, ja annoin hänen juoda ennen kuin joisin itse. Kun Ilona joi vettä ja piteli pulloa kaksin käsin ja mietteliään näköisenä, noppasin hetken mielijohteesta yhtä oksaa. Meihin varisi vaaleanpunaisia terälehtiä. Oksasta tuli lähes kalju. Irvistin ja aioin nyppiä kukkia Ilonan hiuksista, mutta hän tuijotti niin kiinteästi maahan konfetin lailla leijuneita terälehtiä, etten uskaltanutkaan. Epäilin, että hän mietti varsaa, vaikka olikin sanonut, että selviytyisi tästä kyllä. Ensi keväänä tulisi kuitenkin uusia kirsikankukkia.

Kun oli aika jatkaa matkaa, horjahdin yrittäessäni ponnahtaa polvieni päältä suorille jaloille. Maa oli liian pehmeä. Ojensin Ilonalle käteni, jotta voisin auttaa hänetkin seisaalleen. Hän katseli kättäni hieman liian kauan ja painoi sitten siihen vesipullon, eikä ottanutkaan kiinni. Sulloin pullon reppuuni ja yritin vaivihkaa tutkia, oliko käteni likainen. Olisin tahtonut ottaa kuvan lähinnä Alexille ja itseäni varten, mutta en viitsinyt ehdottaa sen vesipullokohtauksen takia. Onneksi Ilona ehdotti.

Ensimmäinen kuva epäonnistui. Se tärähti niin, että kirsikankukatkin olivat vain sumua. Toinen oli tarkka, mutta olimme kaukana toisistamme, aivan kuvan reunoilla, ja minä näytin vahingossa kuvaan kävelleeltä ohikulkijalta. Juuri ennen kuin otimme kolmannen kuvan, kyykistyin hieman, kiersin käsivarteni Ilonan käsivarren vierelle ja vedin hänet lähemmäs. Siitä tuli hieno kuva. Ilona lähetti sen Alexille, mutta ei suostunut näyttämään, mitä Alex vastasi.

Mä siis olen oikeasti piirtänyt tätä kuvaa. Se on jo aika valmis, mutta en voi pantata näitä juttuja enää yhtään pidempään tai menee moti. Kuva tulee siis perästä, jos saan sen vietyä loppuun tässä jonain päivänä…

[OskariOsallistuja]

Ilonan pakkaaminen oli takkuista. Hän pyöritteli sukkaparia käsissään, taittoi varren toisen ympärille, avasi taitoksen, taittoi sukat siististi, ravautti ne auki ja rullasi taas varren. Join Spriteä tölkistä, istuin pikku jakkaralla olemattoman pöydän vieressä ja katselin, enkä ollut aivan varma, pitäisikö sanoa yhtään mitään. Toisaalta siinä kuitenkin oli Ilona, ihan vain Ilona.

”Ootsä varma että sä haluat lähteä? Kotiin?” kysyin lopuksi, kun sukat eivät ottaneet mennäkseen laukkuun.
”Hä?” Ilona kysyi silmät sillä lailla utuisina kuin olisi juuri herännyt unesta.
”Et eksä halua kattoa kisoja loppuun?”
”Emmä…”

Aivan niin kuin hänen huulensa pureminen ja nenänsä hierominen olisivat olleet epäröintiä. Hän poimi viereltään sängyltä taitellun t-paidan, avasi sen ja ryhtyi taittelemaan sitä uudelleen kovin vaivalloisesti.

”Muiden luokat on vasta tulossa”, koetin houkutella. Ei olisi välttämättä hyvä ajatus luikkia Hannabysta niin kuin häviäjä, häntä koipien välissä.
”Nii, mutta sä tulit jo hakeen ja kaikkea”, Ilona mumisi paidalleen, jonka tunki laukkuun rypistymään, vaikka oli käyttänyt niin paljon aikaa sen taittelemiseen. ”Kyllä mä haluan kotiin…”
”Sinne me mennään jos sä sinne haluat. Mutta jos sä haluat kuitenkin jäädä, niin ei mua haittaa.”

Ilona katsoi minua omituisen arvioivasti. Hänellä oli silmät sirrillään, pää vähän kallellaan ja pikkuruiset melkein nuken kokoiset farkkunsa rutussa sylissään. Sitten kulmakarvat ja suupielet laskeutuivat surulliseen ilmeeseen.

”Säkö vaan lähtisit?” hän kysyi. ”Ja mä jäisin tänne?”
”No — sekin käy…”
”Vai mitä sä ajattelit?”
”Eiku mä vaan… Kun mä kuitenkin oon jo täällä, niin…”
”Ai sä jäisit tänne vai?”

Kulmakarvat ja suupielet, jotka olivat juuri laskeutuneet, kohosivat takaisin oikeille paikoilleen ja silmissä välähti jotain. Oliko se suuttumusta? Oliko se niin naurettava idea?

”Hotellit on täynnä”, Ilona sanoi. ”Hanamin takia.”
”Mä ajattelin et jos mä olisin mahtunu tänne — mut joo — se nyt oli vaan — kyl mä ymmärrän, mennään vaan kotiin. Ei mulla oo silleen vaatteitakaan. Olis pitäny mennä ost–”
”Mä soitan äkkiä Alexille”, Ilona ilmoitti yhtäkkiä ja nousi niin, että farkkumytty putosi lattialle. Hän nappasi mennessään kortin, joka toimi huoneen avaimena, ja valot sekä muut sähköt sammuivat. Sitten hän oli jo sulkenut hotellihuoneensa oven perässään ja kadonnut jonnekin käytävälle.

Nonni, noin vain, Oskari! Tosi hyvin tehty taas. Katselin Sprite-tölkkiä, eikä minun tehnyt enää mieli limsaa. Olinko oikeasti edes ajatellut sitä, että jääminen olisi Ilonalle hyväksi, vai olinko vain noin kovasti tahtonut nähdä itse isot kisaluokat? Ihan sairaan upeasti hoidettu taas. Ilona meni tasan varmasti jakamaan Google-linkin olinpaikastaan Alexille, koska pelkäsi, että olin raiskaaja-murhaaja, joka vaani tyttöjä heidän heikkoina hetkinään. Tai sitten jotain vähemmän dramaattista. Niin kuin soittamaan, että miten kieltäydyttiin oikeaoppisesti jäämästä Oskari Suden kanssa hevoskilpailuihin.

Kaivoin itsekin puhelimen farkkujeni takataskusta. Teki mieli neuvoja ja jotakuta, joka kertoisi, kuinka pahan mokan olin tehnyt. Ehdin valita Alexin numeron, ja vasta kun koputus meni päälle, muistin, että ehkä Alex ei voi puhua meille molemmille saman aikaan.

[OskariOsallistuja]

Hanami Week 9.5.

Alex oli kuin tietotoimisto. Kiukkuinen tietotoimisto, jolle ei olisi saanut soittaa ennen kuin on hengenhätä kyseessä, mutta joka kuitenkin piti videopuhelua päällä rekassaan melkein koko ajomatkani ajan, kunhan pääsi vauhtiin. Hänellä oli myös ilmiömäinen muisti. Hän ei epäröinyt sekuntiakaan, kun kertoi kysyttäessä Ilonan majapaikan osoitteen, ja kehotti ajamaan vastoin navigaattorin ohjeita tietyissä kohdissa, jotta pääsisin nopeammin perille. Välillä hän laittoi puhelumme pitoon ja soitti Ilonalle, jonka jälkeen hän muistutti minulle joka kerta, että pysähtyisin ostamaan purkkaa, päärynämehua ja tonnikalasalaattia.

Ilma oli kaunis ja tiet melko tyhjiä. Sain ajella ihan rauhassa. Auton ilmastointi toimi moitteetta, vaikka tälle vuodelle nyt oli vasta ensimmäinen kerta, kun todella jouduin sitä käyttämään. Ajaminen on mukavaa puuhaa silloin, kun auto toimii. Ja kun Alex on mukana vain videoyhteydellä, eikä karistele tuhkaa mihin sattuu ja muutenkaan istu etupenkillä haisemassa tupakalta.

Silti oli myös ihanaa päästä perille ja verrytellä jalkojaan. Ilonan majapaikka oli hieman nuhruinen, mutta joskus rakennuksen puutarhaan oli selkeästi panostettu.
”Missä täällä se on?” kyselin Alexilta parkkipaikalla, jota reunusti komea tuijarivistö, ja näytin kameralle ikkunoita.
”Mistä mä tiedän? Soita sille”, Alex kehotti.
”Mitä jos se ei oo nyt täällä?”
”On se siellä. Se oli kämpässään kun mä soitin sille äsken. Ja jos se ei oo siellä, niin kysy missä se on. Mä en tajua miten sekä sä että se ootte niin vammasia että ette pärjää ilman mua!”
”Auts!”
”Jep. Ihme autistit. Soita jo sille.”

Kun en muutakaan kerran voinut ja osannut tehdä, soitin Ilonalle.
”Hei?” puhelimesta kuului unen sumentamalla äänellä.
”Moi?” vastasin aivan varmasti yhtä ymmälläni, vaikka olin erittäin hyvin hereillä. Mitä pitikään sanoa ihmiselle, joka oli Alexin sanojen mukaan ”aiva paskana”, kun halusi hänen tulevan noutamaan minut hotellin pihasta?
”Mä oon täällä”, keksin sanoa parin hengenvedon jälkeen. ”Mä toin purkkaa ja päärynämehua ja… Jotain… Ihme salaattia.”
”Siis — missä täällä?” Ilona kysyi. Ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ottanut puhelimen välillä korvaltaan. Ihan niin kuin minä silloin, kun tarkastin, että olin aivan varmasti soittamassa oikealle ihmiselle.
”Tässä pihassa.”
”Mitä? Tulitko säkin muka?”
”Siis — ketä kaikkia sä oot käskeny tulemaan?”
”Hä?”

Hiljaisuus leijui hetken aikaa puhelinlinjalla tunkkaisena kuin olisi rasvankäryä joutunut hengittämään. Oli tainnut olla typerä veto antaa Alexin puhua minut ajamaan Ilonan luo.

”Onks Alex siis ylipäätään siellä?” Ilona kysyi lopulta.
”Ei kun Oskari!” sanoin hölmistyneenä. En kai minä Alexilta voinut kuulostaa?
”Niin mutta — no. Odota. Mä tuun siihen.”

Ilona näytti tosi pikkuruiselta raottaessaan kullanvärisellä listalla reunustettua ulko-ovea. Oven pitkä ripa ei yhtään ainakaan tasannut vaikutelmaa. Sitä paitsi se oli niin ryhdikäs ja sulavakin, kun taas Ilonalla oli tukka toiselta puolen lytyssä ja toiselta pystyssä, ja enää osa oli poninhännällä kiinni. Hän oli kiiltävä kuin krapulainen, eikä hymyillyt sen paremmin kuin heilauttanut kättäänkään tervehdykseksi. Sen kuin katseli silmät kiillellen. Tartuin hänen käsivarteensa. Ensin puristin, sitten hieman silitin. Sitten ryhdyin taluttamaan häntä hissien suuntaan varovaisesti niin kuin unissakävelijää talutetaan.

”Mä luulin et Alex tulee”, Ilona sanoi hississä käheästi ja hiljaa. Hän nojasi peiliin kädet takapuolensa takana ja huojui hieman.
”Harmi, se on vaan mä.”
”Nii… Eiku ei se oo harmi.”

[OskariOsallistuja]

Nyt tulee tosi nopee että ehdin tuikata tämän oikeaan väliin.

Hanami Week 8.5.

Alex oli kuulostanut ihan siltä kuin tosi olisi kyseessä. Niin kuin hän olisi ihan oikeasti kerrankin aivan täysin vakavissaan. Hän ei ollut samalla tavalla tunteellinen kuin Ilona, vaikka hermostuikin helposti, joten kun hän kimitti puhelimeen ihan niin kuin mikäkin tyttö, että Ilona pitää hakea kotiin, niin olihan siinä ryhdyttävä samalla pakkaamaan. En ajatellut olla kauaa. Yhden yön. Siinä ajassa ehtisin tarkastaa, missä kunnossa se Ilona oikein siellä Ruotsissa oli, mikä hänen oli tullut ja mahdollisesti järjestää Veeralle kyydin takaisin kotiin.

Olin jo melkein Vaasassa asti, kun soitin takaisin Alexille, joka oli ilmeisesti itse jo ehtinyt rauhoittua.
”Hyvinkään helluntaiseurakunta ja tuholaistorjunta!” Alex vastasi puhelimeen. ”Oli tuholaisia tai syntisiä, kaasutamme ne puolestanne!”
”Aika Auschwitzilainen ajatusmaailma”, huomautin.
”Oho. No en kerenny ajatella. Oli aika vitun paska kyllä.”
”Kissillä on tänään semmonen kevyt hölkkä.”
”Aha?”
”Huomenna sitte mä oon sopinu, että Hopiavuoren Ritva kattoo sen hyppyjä samalla kun Biffenkin.”
”Jaa. Äärimmäisen mielenkiintoista”, Alex totesi kuivasti. ”Mitä sä sitä mulle kerrot?”
”Koska sä käskit mut ajaan sinne hemmetin Hannabyhyn, vaikka mä en edes kisaa tänä vuonna, niin sä ratsastat sillä hevosella”, kerroin mahdollisimman selkeästi.
”Itse asiassa Ilonahan tässä kyllä…”
”Mutta Ilona ei oo kotona. Vai etkö sä muka ookaan sen aseenkantaja?”
”No joo. Varmaan mä pystyn ratsastaan jollain Sintillä kun se on neljä metriä korkee.”
”Tetris on isompi kun se.”
”Sen luonne on pienempi. Mut ihan sama. Kyl tää kato tästä ilmenee. Oo nyt vaan aiva rauhassa siellä.”
”Yks juttu vielä”, kiirehdin sanomaan ennen kuin Alex sulkisi puhelimen.
”No?”
”Mä en oo ikinä menny autolla laivaan, niin mihin mun oikeestaan pitää ajaa?”
”Vitustako mä tiedän?”
”No sä oot yhtenään autolla laivassa!”
”Kuorma-autolla! Jossa on vaarallisia aineita! Ne pistetään sinne ylös sillon. Ei henkilöautoja sinne pistetä. Katto kylteistä. Kyllä sä nyt osaat lukea. Ja kysyä!”

Suljin puhelimen, kun Alexista ei ollut kerran oikeasti hyötyä kenellekään muulle kuin Ilonalle. Ihan hyvin tässä kävisi. Kunhan pääsisin onnellisesti laivaan ja saisin auton oikeaan paikkaan, menisin syömään, ja illasta olisin jo maissa. Sitten seuraavana päivänä saisin nolata itseni menemällä pelastamaan Ilonaa, joka tuskin edes mitään apua tarvitsisi muualla kuin Alexin kuvitelmissa.

[OskariOsallistuja]

Kiva nyt jos me joudutaan kisaamaan yksin

”Meinaatko kokeilla, pääsetkö Power Jumppiin tänä vuonna?” kysyin Alexilta ihan suoraan, kun laitoimme hevosia kuntoon suulissa ihan kolmestaan Ilonan kanssa.
”Mihin?” Alex kysyi.
”Power Jumppiin! Kvaalikisat on tulossa. Ihan just.”
”Ai mitkä?”
”Power –”
”Ei se vissiin oo siitä kiinni, ettei se kuulis mitä sä sanot”, Ilona tuumi. ”Se ei vaan tiedä, mikä on–”
”No selittäkää sitte saatana ennen kun mä vedän vitun kiukaalle jo etukäteen!”

Olisin mieluummin taivastellut sitä, että miten kukaan, joka on Miika Rossin kanssa samaa lihaa ja verta, ei ole muka kuullut Power Jumpista, mutta sen sijaan me Ilonan kanssa selitimme parhaamme mukaan, mikä se sellainen kisa on. Alex kuunteli selkä meihin päin ja varvisteli saadakseen harjattua Tetriksen niskankin ennen kuin kurottui laittamaan sille suitsia. Edes yhden yhtä innostunutta äännähdystä emme saaneet aikaan.

”Niin että meinaatko mennä?” kysyin, kun Alex ei pukahtanutkaan.
”No en helvetissä!” hän parkaisi ja alkoi nauraa.
”Mitä!” Ilona ihmetteli.
”Miettikää nyt mua jossain semmosessa. Ja että Marshallkin muka menee? Varmaan joku mä voin sinne mennä.”
”Mikset vois?” kysyin ihan vilpittömästi.
”Haista sinä Susi sima! Ei tartte nähdä ihan noin paljoa vaivaa mun naurunalaiseksi tekemiseen. Siinä onnistuu paljon helpommallakin. Kas kun et kysy Ilonaa sinne!”

Vilkaisin Ilonaa, joka katselikin minua eikä Alexia. Voi hyvä nyt Oskari taas.

”Mä — ajattelin — kun Veera on kuitenkin suokki”, aloin änkyttää.
”Joo joo eiku kyl mä tajuun”, Ilona vakuutti.
”Niin, kyl se tajuu”, Alex huokaisi väräjöivällä äänellä, ”ettet sä rakasta sitä enää.”
”Ei tässä nyt… Siitä ollu kyse!” yritin vakuutella hädissäni.
”Alex!” Ilona vinkaisi.
”Eli sä rakastat sitä yhä?”
”Oikeesti”, Ilona sanoi ihan hiljaa mutta painokkaasti Alexille.
”Miten niin — mitä ihm — no joo joo!”

Alex näytti kovin ovelalta ja Ilona kauhusta kankealta. Tosi hienoa nyt taas, hyvä nyt taas. Minkä takia minä ylipäätään luuhasin tallilla joidenkin tyttöjen kanssa, kun ne tekivät aina kaikkensa, että elämä olisi hankalaa ja keskustelut jotenkin kummallisia? Kiersin Sintin — ei kun jumaliste Kissin toiselle puolelle, että pääsisin näkemästä niiden kahden ilmeitä enää, mieluiten ikinä.

Tosi kiva nyt, jos minun pitäisi lähteä Marshallin ja muun Kozlovin klaanin kanssa ihan yksin sinne kisaamaan. Kouluratsastajana. Niin kuin ääliö. Koska isä käski. Ja Miika painosti. Kohteliaisuus vaatisi, että pitäisin seuraa, kun ei ollut muitakaan oikeita tuttuja, ja sitten jännittäisin niitä niin kovasti, että tulisin Kissin kanssa viimeiseksi ja meidät saataisiin nauraa pihalle. Ihan tosi hienoa. Tosi mahtavaa. Olisi pakko saada Alex lähtemään mukaan, niin voisin katsella, kuinka hän yrjöää jännityksestä kukkapuskiin. Siinä ei ehtisi sitten itse ahdistua.

[OskariOsallistuja]

Nyt on taas joku kausi. Muhin tätä juttua monta päivää, koska kaikki mun tekemä tuntuu nyt tosi huonolta ja lapselliselta ja kaikki mun juonikuviot ihan noloilta ja naurettavilta. En kuitenkaan jaksa enää hautoa tätä, vaan nyt tulee tällaisena! Mä olen oppinut, että jos muhin jotain juttua liian kauan, kynnys julkaista ja jatkaa elämää muuttuu niin suureksi, että seurauksena on joku puolen vuoden blokki kun välttelen jopa kommentoimista. Nyt ei mennä siihen asti! Tämä on tarpeeksi hyvä.

Oven lukko rapisi. Ponnahdin Milanin kivirapulta seisaalleni sydän pamppaillen. Hän oli sittenkin tuolla sisällä. Hän oli elossa. Hän ei ollut lähtenyt eikä kuollut. Helpotus vei kaikki voimat jokaisesta raajastani ja nosti kyyneleet silmiin aivan väkisin, mutta kerrankin se ei nolostuttanut.

Kun ovi aukesi pienelle raolle, kiskaisin sen voimalla auki. Sain vain juuri ja juuri kopin Milanista, joka sinkoutui ulos oven mukana. Hänestä pääsi yllättynyt ähkäisy ja kesti aika kauan, että hän sai tasapainonsa takaisin ja sain laskea hänet seisomaan kunnolla kivetykselle.

Milanilla oli paljaat jalat. Ne pilkistivät sinisten hieman liian pitkien ja löysien pyjamahousujen alta. En kerta kaikkiaan voinut mitään sille, että silmiini nousseet kyyneleet vyöryivät yli. Jotenkin ne jalat olivat liikaa. Ja Milan siinä. Milan piti pukusukkia arkenakin, ei kulkenut edes kotonaan avojaloin.

”Missä sä oot ollu!” huusin, ja se kuulosti enemmän Ilona Sudelta kuin minulta. ”Mikset sä oo vastannu puhelimeen? Mikset sä tullu heti avaamaan ovea? Mikset sä soittanu takasin? Miks sun posti on hakematta? Miks sä et avannu ovea?”
”Tule sisään”, Milan mumisi.
Havaitsin huutavani jo vain noin sentin päästä hänen naamastaan ja peruutin takaisin alas rappuselta.
”Mä luulin et sä oot kuollu!” karjaisin omalla äänelläni.Teki mieli käydä Milaniin käsiksi ja ravistella, mutta hänellä ei ollut paitaa, josta olisin voinut repiä häntä.
”Anteeksi.”
”Mä vihaan sua!”
”Anteeksi.”
”Et voinu edes vastata viestiin ja sanoa et oot hengissä!”
”Anteeksi. Oskari. Tule sisään.”

Nousin rapuille ja mulkaisin Milania niin, että sain hänet perääntymään kädet sovittelevasti ylhäällä eteiseensä. Ehkä hänellä olisi tarjota jokin selitys ihmeelliselle katoamistempulleen. Pyyhin silmäni vihaisesti hihaani niin, että silmäluomien sisäpinnalla näytti leijailevan pikkuisia tähtiä. Sitten suoristin niskani ja marssin olohuoneessa asti peruuttavan Milanin perään niin että tömisi.

Kun katsoin tuota katoamistempun tehnyttä miestä olohuoneen hämäryydessä paremmin, minun ei tehnyt enää mieli huutaa. Milanin silmistä katsoi joku sairaalloinen mies. Ei Milan ollut ikinä mikään Hellevaaran Tiitus ollut, mutta tämä kuihtunut olemus ei myöskään ollut oikeanlainen. Milanilla oli varjot punertavien silmien alla ja rasvaiset hiukset. Hän oli ihan varmasti ja selkeästi laihtunut. Hymyttömänä ja nuhruisena hän ei ollut sitäkään vähää oma itsensä kuin viimeksi, kun olin hänet nähnyt. Tuntui olevan miljoona vuotta siitä kesästä, kun päähäni oli pälkähtänyt, että moni tyttökin antaisi aika paljon, jotta voisi näyttää tuolta.

Suljin suuni, joka oli auennut itsestään. Hienosti huudettu ihmisten portailla, hyvä Oskari, naapurit eivät varmaan olleet seuranneet näytöstä joka ikinen. Milan ei varmaan nyt ilmoittaisi, että tämä ystävyys oli nyt tässä, tosi kiva.

Vedin syvään henkeä, mutta kaduin sitä saman ten. Asunnossa haisi tunkkaiselta: nukkuvalta ihmiseltä, seisovalta ilmalta. Kylmältä. Olohuoneen seinustalla olevalla sohvalla oli Milanin pesä. Se oli rakennettu viltistä, peitosta, tyynyistä, Tuc-keksipakettien roskista ja tyhjistä laseista. Yleensä siinä sohvannurkassa oli vain siististi viikattu valkoinen viltti, jossa oli pieniä harmaita tähtiä.

”Ootsä kipee?” kysyin ensimmäisenä.
”En. Voin hyvin.”
Katsoin Milania, joka istuutui sohvan käsinojalle. Ei hän kyllä mitenkän hyvin voinut.
”Väsyttää”, hän sitten myönsi, kun taisi ymmärtää, etten herkeäisi tuijottamasta.
”Miksi? Ootsä nukkunu huonosti vai — missä Vasilije — onks Vasilije kuollu?”
”Se tuolla”, Milan sanoi ja osoitti keittiön puolelle. Siellä Vasilije yritti mahtua tuolin alle, vaikka oli noin kahdeksan kertaa liian suuri. Tuoli liukui sen edellä ja piti tympeää kirskuntaa laminaattia vasten.

En tiennyt, mitä kysyä tai sanoa. Samaan aikaan halusin kysyä kaikkea. Milan ei pyytänyt minua istumaan, eikä tarjonnut kahvia, niin kuin hänen koreografiaansa aina kuului. Teki mieli tuupata hänet kunnolla sohvalle ja ryhtyä tutkimaan asuntoa. Olisin halunnut löytää — jotain. Todisteita. Jostain asiasta. Milanista oli nimittäin liian vaikeaa puristaa mitään tietoa, ellei hän itse halunnut kertoa. Ellei hän heittäytynyt muka kielitaidottomaksi, hän osasi vaihtaa puheenaihetta niin, etten edes huomannut.

”Oskari. Ei ole mikään hätä”, Milan sanoi rauhallisesti.
”Miks sä sitten et vastaa puhelimeen?”
Milan kohautti olkiaan.
”Tai mikset sä tuu tallille? Tai meille?”

Jotain oli tasan tarkkaan vialla. Sen kertoi Milanin ulkomuotokin, joka yleensä oli niin kovin huoliteltu. Sen haistoi asunnosta. Nyt sen näki kuitenkin kaikkein selkeiten siitä, miten Milan käänsi katseensa Vasilijeen ja tuijotti sitä kiinteästi niin kuin se olisi kertonut tuolin takaa maailman mielenkiintoisinta podcastia. En ollut ennen nähnyt Milania puremassa hymyttömänä huultaan.

”Mikset sä kerro?” painostin vielä vähän lisää. ”Mä oon sanonu sulle miljoona kertaa, että mulle voi–”
”Mulla ei ole nyt bensat ajaa Otsonmäkeen, okei?” Milan keskeytti lopulta.
”Miksei?”
”Mulla ei ole just nyt rahat. Ei ole mitään hätää.”

No. Se oli kiusallista. Hyvä nyt Oskari. Hienosti pakotettu Milan sanomaan tuollaista. Mutta täytyihän Milanin tietää, että olisin hankkinut sen verran rahaa hänelle vaikka mistä, jos olisin tiennyt. Olisihan hän voinut silti vastata puhelimeen ja keksiä jonkin tekosyyn. Istahdin sohvalle, sillä suuttumus ei enää pitänyt minua jaloillani. Milan-parka. Saman tien nousin kuitenkin takaisin ylös ja marssin jääkaapille. Se oli käytännössä tyhjä. Vai että niin vähän rahaa hänellä nyt oli…

Milan vältteli tehokkaasti katsettani, kun palasin sohvalle.
”Mulla on vielä vähän rahaa tässä kuussa”, ilmoitin.
”Ei mä voi ottaa sun rahat.”
”Voithan. Mä autan sua. Selvitetään… Mistä tää johtuu. Kaikki järjestyy.”

Milan nipisti huulensa yhteen ja näytti purevan niitä. Hänen silmänsä kimmelsivät, kun hän katsoi kiinteästi edessämme ikkunalla kuihtuvaa kultaköynnöstä.

”Kun Oskari tässä on muutkin jutut…”
”Kerro.”

Katsoin itsekin nopeasti kultaköynnöstä. Milanhan oli ihan vähällä oikeasti itkeä. Vaikka olin itsekin itkenyt juuri äsken, se oli silti pelottava ajatus. Hänellä oli aina kaikki kunnossa, aina ohjat kädessä, aina elämä hallinnassa, aina jokainen hiuskarva paikallaan.

Katsoimme kasvia pitkään. Lopulta Milan taisi voittaa äänettömän taistelunsa kyyneliä vastaan, koska rykäisi ja alkoi hengittää normaalimmin.

”Ootsä saanu fudu — potkut tai jotain?”
”Ei…”
”Eiks ne vaan jaa sulle vuoroja tasapuolisesti vai?”
”Ei se sitä ole…”
”Kyllähän palkka pitää maksaa, vaikka yrityksellä menis huonosti tai–”
”Oskari sä joskus niin tyhmä”, Milan keskeytti terävästi.
”Häh?”
”Missä sä luulet mun työ on?”

Räpytin hetken silmiäni typeränä. Olin kysynyt sitä pari kertaa, mutta unohtanut koko uteliaisuuteni, kun en ollut saanut mitään oikeaa vastausta.

”En mä tiedä! Sä et muka osaa kertoa muuta kun et jotain asiakaspalvelua. Mä oon aina ajatellu et sä oot jossain Mäkkärissä myymässä hampurilaisia!”
”Ei mä hampurilaiset myy!”
”Mitäs!”

Milanin vihainenkin ilme olisi ollut kaunis, jos hänen ihonsa ja hiuksensa eivät olisi olleet niin öljyisiä, ja jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin kuihtuneet. Hän katsoi minua niin, että melkein silmistä lensi kipinöitä ja osoitti sitten molemmilla käsillään itseään niin kuin olisi esitellyt minulle asuvalintaansa.

Ai. Voi jeesuksen idiootti, Oskari.

”Ai, mä luulin — mä luulin” änkytin tietämättä, mitä oikeastaan aioin kertoa. Että minä luulin, että Milan oli töissä jossain Mäkkärissä, ja ne muutamat miehet, jotka olin nähnyt Milanin luona tai käsivarressa roikkumassa, olin selittänyt sillä, että Milan harrasti irtosuhteita. Ja sanoi nimekseen Aleksandr, koska tiesi, ettei halunnut jatkaa juttua sen yhden kerran jälkeen.

”Nyt sinä lähdet”, Milan totesi.
”No jos sä haluut –”
”Ei! Kun nyt sinä jätät mut että kuulit tämän.”

En ollut ehtinyt vielä siihen ajatukseen asti. En saanut vakuutettua Milanille, että en minä ollut minnekään menossa, vaikka olisi kai pitänyt. Aivoni tuntuivat olevan kuin liisteriä, enkä saanut kiinni mistään järkevistä ajatuksista. Pitikö minun tuomita Milan puuhistaan? Tuomitsisinko? Eihän mikään periaatteessa muuttuisi. Mutta ei tuo kyllä kunniallinen työ ollut. Mutta miksei ollut?

Ajatuksia oli liikaa. Halusin kysyä kaikkea, mutta samaan aikaan en keksinyt, mitä.

”Miten — miten–?” änkytin Milanille.
”Mitä?”
”Miten sä löydät… Niitä?”
”Asiakkaat? Yleensä puhelin. Joskus menen ulos.”
”Miten ne tietää soittaa..?”
”Aiot sinä ruveta mun kilpailija vai? Mulla on ilmoitus. Tuossa hyllyssä katso, mun toinen puhelin, siinä pre-paid.”
”Ja nyt… Miksei — miksei sulla oo rahaa? Ei vaan oo asiakkaita? Siis mitä!”

Milanin suupielestä irtosi pieni hymy. Se ei ollut kaunis hymy, vaan omituisen julma. Hän tuhahti.

”Ei tiedä. Ehkä jokin juoru. Ehkä mä liian vanha jo. Ja ruma.”
”Oikeesti.”

Milan empi huultaan purren ja sormiaan venytellen. Sitten hän nousi ja kiskaisi pesästään vilttinsä hartioilleen.

”Ei hätää, Oskari”, Milan sanoi omalla tutulla rauhallisella äänellään, jota teki mieli uskoa.
”Et aio kertoa?”
”Ei.”

[OskariOsallistuja]

Ensimmäinen päivä, kun Milan ei tullut tallille, tuntui ihan normaalilta. Ei hän joka päivä käynytkään, eikä ilmoitellut itsestään — miksi olisikaan? En olisi edes huomannut hänen puuttuvan, ellen olisi tarvinnut saappaita, joita hän oli lainannut, ja joita en löytänyt mistään. Koetin soittaa silloin, mutta kun hän ei vastannut puhelimeen, jatkoin etsimistä.

Toisena päivänä tarvitsin saappaita niin kipeästi, että soitin taas. Oli vähän kummallista, ettei hän ollut soittanut takaisin. Hän soitti aina: vaikka myöhään illalla, jos oli ollut kiireinen. Ei kuitenkaan nyt, eikä vastannut taaskaan. Mainitsin tästä Ilonalle ja Alexille, jotka eivät tienneet, missä saappaani ovat, eivätkä olleet kuulleet Milanistakaan.

Kolmantena päivänä aloin olla huolissani. Milan ei ikinä ollut kolmea päivää pois tallilta, eikä varsinkaan ollut vastaamatta puhelimeensa. Soitin ja soitin, mutta puhelin vain tuuttasi kunnes linja katkesi automaattisesti. En saanut mitään järkevää aikaan, vaikka olisi pitänyt mennä Kissin kanssa maneesiin ja tehdä jotain oikeita töitä. Mietin vain Milania, niin kuin olisin pakkomielteinen.

Iltaa myöten keksin yhä pahempia kauhuskenaarioita, joita jaoin tytöille WhatApp-ryhmässä.

Mitä jos Milan on lähtenyt Serbiaan, eikä tule enää koskaan takaisin?
Alex sanoi, ettei hän nyt niin hullu ole, että vain katoaisi ja jättäisi hevosensa.

Mitä jos Milan on ajanut kolarin ja makaa jossain sairaalassa koomassa?
Alex käski, että älä ole vainoharhainen, ja lisäsi vielä, että vitun homo.
Ilona tuumi, että eiköhän pienestäkin onnettomuudesta olisi juoruiltu jo Otsonmäellä, ja että tieto sellaisesta tapahtumasta olisi varmasti jo minun korvissani.

Mitä jos Milan halusi vain katkaista kaikki yhteydet juuri minuun?
Alex käski valuttaa kusen pois päästä ja muistaa, että kaikki asiat eivät liity minuun.
Ilona oli sitä mieltä, ettei Milan ole sellainen.

Mitä jos Milan on kuollut?
Sekä Alex että Ilona olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä katsomaan. He vain muotoilivat asian eri tavoin. Ilona sanoi, että ”jos sua huolettaa, käy niillä”, ja Alex, että ”no mee vittu kattomaan!”

Kun Milan ei ollut tallilla neljäntenäkään päivänä, en jäänyt katselemaan Kissiä pystymättä kuitenkaan keskittymään siihen, vaan marssin saman tien takaisin autolle ja käänsin nokan kohti Ilmajokea.

Missä se mies oikein piilotteli? Havainnoin matkalla tietä vain puolittain, vaikka tiesin, että peuroja hyppi tielle alituisesti tähän aikaan. Samaan aikaan, kun näin kuivan asvaltin edessäni, näin Milanin pää halki ja silmät raollaan olohuoneensa lattialla. Milanin kylpyammeessaan kalpeana kylmässä vedessä leivänpaahtimen kanssa. Milanin nukkuvan näköisenä mutta hengittämättä omassa sängyssään peiton alla.

Hänellä oli ollut posketkin niin kuopalla… Hidastin vauhdin kahdeksaankymppiin kameran kohdalla ja painoin sitten taas kunnolla kaasua.

Milanin auto oli parkkipaikalla. Jätin omani huolimattomasti siihen viereen ja juoksin hänen ovelleen niin nopeasti kuin pääsin. Ovikellosta ei kuulunut ääntä, vaikka painoin kunnolla. Koputin kolmesti oveen. Mitään liikettä ei kuulunut. Hakkasin nyrkilläni oveen, mutta mitään ei tapahtunut. Taoin Milanin makuuhuoneen ikkunaa avokämmenelläni niin että lasi helisi ja huusin häntä. Ei mitään.

Hölkkäsin takaisinpäin ja pääsin postilaatikoille. Milanin nimi luki laatikossa aina vain väärin. Minua alkoi oksettaa. Posti oli ollut ihan selkeästi jo jonkin aikaa hakematta. Juoksin vielä takaisin ovelle. Minähän en täältä lähtisi ennen kuin tietäisin, missä se mies on. Moukaroin Milanin ovea molemmilla nyrkeilläni ja potkin sitä vielä jaloillakin ja huusin, että avaa nyt jo saatana.

Olin pyörtyä helpotuksesta, kun kuulin rapinaa. Ovi, joka aukesi, oli kuitenkin väärä. Naapurin ovelta kurkisti lyhyen, harmaantuneen naisen pää.

”Mitä taot?” hauraan näköinen nainen ärähti kaikkea muuta kuin hauraasti. ”Pitääkö soittaa poliisit?”
”Anteeksi, mutta oletteko te nähnyt viime päivinä sitä miestä, joka asuu tässä?”
”En tiiä”, nainen tokaisi vieläkin hieman vihaisella äänellä. ”Siitä ei yleensäkään lähde paljoa ääntä. En minä voi kaikkien ihmisten joka liikettä muistaa.”
”Mutta–”
”Lähde poika pois. Se mies ei sinulle halua ovea avata, tai ei ole kotona.”

Napurin ovi sulkeutui. Näin, miten nainen siirtyi oman makuuhuoneensa ikkunaan vahtiman minua. Nojauduin Milanin ovea vasten ja liu’uin istualleni kylmälle kiviportaalle.

Mitä nyt?

Mitä oikeasti nyt?

[OskariOsallistuja]

Tää hahmojen kuulumispäivittely nyt valitettavasti jatkuu yhä…

Kaikki esittää jotain

Milan oli kyllä näky. Hän makasi sohvallani pitkin pituuttaan toisen jalkansa vahingossa nenänsä nyrpistäneen Camillan syliin ojentaneena ja nukkui sikeästi. Kyyhötin itse selkä kipeänä käsinojalla ja katsoin sinnikkäästi välillä Aristokatteja, vaikka suurimmaksi osaksi tulikin katsottua Milania. Olihan ne Aristokatit jo nähty.

Milanilla oli vähän pitkäksi venähtäneet hiukset viuhkamaisesti sohvatyynyllä levällään, kun hän makasi siinä kasvot melkein kiinni selkänojassa ja toinen käsi samaisen selkänojan ylitse sohvan ja seinän raossa retkottaen. Mikä ihme sen teki, että hän onnistui olemaan niin tosi kaunis, vaikka olikin mies? Vaikka olikin mies, joka makasi ihan hirveät mustat ringit silmiensä ympärillä kaverinsa sohvalla ja tuhisi unissaan kuolaten samalla ihan vähän? Olivatko ne korkeat poskipäät ja hyvät hampaat? No, hänen hampaisiinsa katse ainakin usein osui, kun eihän kenelläkään ollut sellaista suoraa riviä, mutta poskipäät eivät kyllä olleet mikään varsinainen komistava piirre. Nukkuessaan Milan oli sitä paitsi melko eri näköinen. Ihan… tavallisen näköinen. Suorastaan, miten sen sanoisi, reppanan näköinen. En ollut hänen hereillä ollessaan edes huomannut noita mustia silmänalusia ja törröttäviä luita. Milanin posketkin olivat hieman kuopalla.

”Suutele nyt sitä jos kerran meinaat”, Camilla murahti yhtäkkiä.
”Mit-mit-hä?”
”Että katotsä vielä tätä vai saaks pistää kymppiuutiset? Että mä oon aina vihannu Aristokatteja…”
”Joo… Pistä vaan uutiset…”

Camilla poimi kaukosäätimen ja vaihtoi telkkarikanavan päälle. Milan kiersi alemman kätensä oman ruumiinsa ympärille ja yskäisi ennen kuin vetäisi unissaan jalkansa Camillan sylistä. Raukka parka oli ihan kippuralla ja puristi tosi kovasti silmiään kiinni.

”Mitä sä oikeesti vahtaat sitä Susi?” sohvan päädystä kysyttiin hetken kuluttua uutisten päälle.
”No… Mä vaan…”
”Onks Hello nyt oikeessa että te ootte jotenkin rakastuneita? Mä aina luulin, et vähintään sä oot het–”
”Eikä olla! Tai siis miks se — onkse nyt levittäny jotain juttua?”
”No se kysyi vaan. Mutta pelottavasti nyt kyllä näyttää siltä, että –”
”Mä mietin et miks toi näyttää niin erilaiselta kun se nukkuu”, selitin kiireesti.

Camilla vilkaisi Milania. Sitten hän pyöräytti silmiään ja palautti katseensa uutisiin, joissa puhuttiin Natosta.

”Samalta sen mun mielestä näyttää”, hän mutisi.
”Sehän on ihan silmät ja posket lommolla!”
”Se on ollu aina. Tai ainaki tosi pitkään. Tai siis nyt tän talven ainaki. Enkä mä oo sitä ennen niin tarkasti kattonu.”
”Miksköhän mä en oo huomannu…”
”En tiiä. Varmaan kun se osaa esittää roolinsa niin hyvin. Nyt kuono kiinni Susi mä katon tätä.”
”Ei se mitään esitä…”
”Kaikki esittää jotain! Mäkin esitän nyt että mä en tapa sua kun susta kuuluu seuraava inahdus ton sedän puheen päälle.”

[OskariOsallistuja]

#vainalexjutut

Oskarin kännykästä kuului bling. Se oli sellainen korkea helähdys, joka sattui aivoihin. Ainakin se sattui siinä tilassa, jossa Oskari oli maatessaan edellisillan vaatteissaan selällään päivpeitollaan vihreämpänä kuin ruudulliset lakanansa.

Koska Oskari oli nyt kuitenkin joka tapauksessa hereillä, hän ojensi kätensä ja tarttui puhelimeensa. Onneksi siihen ei tarvittu hirveästi liikkumista, sillä puhelin oli ihan vähän matkan päässä miesparan kipeästä päästä.

Lukitusnäytön taustakuvana oli vieläkin Ukon kuva. Isoimpana elementtinä sen päällä oli kello. Se ilmoitti ajaksi vähän yli kahdeksan. Se oli ihan liian aikainen aika, tai sitten Oskarista oli tullut virallisesti vanha. Nykyään olo oli kuin kokonaisen hevosvaljakon alle jääneellä melkein koko seuraavan päivän, kun Milan halusi Kontiolaan yksille, mikä ei suinkaan tarkoittanut yksiä, vaan useita.

Kellon alla luki, että viesti oli tullut ryhmään nimeltä PARAS RYHMÄ. Oskari yökkäsi. Se ei liittynyt ryhmään, vaan Milanin ihme Kamikaze-shotteihin. Ryhmä oli Alexin luoma. Siinä oli Oskarin lisäksi vain Alex ja Ilona. Oskari sulki silmänsä ihan vain hetkiseksi ennen kuin sipaisi salasanansa näytölle. Hänen salasanansa oli L-kirjaimen muotoinen ja melkein kaikki tiesivät sen.

PARAS RYHMÄ -ryhmään oli tullut videoviesti Alexilta. Varmuuden vuoksi Oskari naputti volyymit minimiin ennen kuin alkoi katsoa videota. Alexin videoilla oli yleensä kamala meteli. Ennakointi oli onnistunutta, koska kauhea kiroilu ja huuto alkoi heti videon alussa.

”Voi vittu kattokaa! Kattokaa! Miten noin voi edes käydä? Miten?? Kertokaa kenellä voi olla tämmönen tuuri ja voi vitun vittu sunnuntaina!!”

Samalla kun Alex raivosi videolla, näytöllä näkyi jonkin sortin rekanrengas, jossa oli aivan sairaan iso palkeenkieli. Koko rengas oli viiltynyt riekaleiksi. Alexin paasaus jatkui ja kuva tärisi samalla koko ajan holtittomammin.

”Mä soitin että meen vaihdattaan sitä, mut EEEEI, eijeijei! Kun on päivystysmaksut”, Alex raivosi ja muutti ääntään päivystysmaksut-sanan kohdalla niin että selvästi imitoi jotain muuta. ”Ja ne on muka liian kalliit, ainaki kalliimpi ku mun henki! No mitä Esa siellä sano, no se sano että tee joku liinaviritelmä ja jatka matkaa! Ja kattokaa! Kattokaa tätä!”

Alex pikakäveli siihen kohtaan, jossa rekka ja perävaunu oli liitetty toisiinsa. Sen jälkeen näkyi epäselvää, pimeää kuvaa jostain joko rekan tai kärryn alta.

”KUORMALIINA! Ny on liinalla akseli kannatukses! Ja jatketaan matkaa saatana!”

Video päättyi siihen. Oskarin särkevän mielen perukoilla kävi huolestuneisuus. Ilona näytti olevan samoissa ajatuksissa, sillä hän oli lähettänyt ryhmään seuraavan viestin.

Ilona:
Onks toi turvallista?

Alex:
Ei vitussa ole!

Ilona:
Älä aja sillä

Alex:
ääniviesti.

Oskari huokaisi, avasi Alexin ääniviestin ja sulki silmänsä. Viestillä Alex ilmoitti, että on pakko. Taustalta kuului sellaista hurinaa, että Alex saattoi olla jo tien päällä.

Oskari antoi kätensä valahtaa suoraksi patjalle kännykkää pidellen. Hän lepäisi ihan hetken. Ihan hetken vain. Sitten hän nousisi juomaan vettä. Sen jälkeen hän pystyisi varmasti miettimään selkeämmin sitä, kuolisikohan Alex mahdollisesti virityksensä takia. Ja voisikohan Alexia jotenkin auttaa.

[OskariOsallistuja]

Käännöskirjallisuutta

Kahvi oli jo vähän viileää, mutta join sitä silti ikkunanpieleen nojaillessani ja Hopiavuoren takapihalle katsellessani. Sint-eiku-Kissillä oli vapaapäivä ja Ilona teki jotain itsenäistä hommaa, eli toisin sanoen kaikki oli kurjaa ja tylsää. Olohuoneessakin tunnelma oli laiska. Inari selasi jotain puhelimeltaan huokaillen välillä ja Janna nautti silmät kiinni, kun Elli oli jossain ulkona Eetun nukutettavana päiväunille. Ei ollut muuta katseltavaa kuin takapiha.

Eikä takapihallakaan tapahtunut mitään erityistä. Siellä oli Hello ja Hellolla Jerusalem, se ihme Lentävä Lallero, Mielikki ja Onni. Hello nakkeli kulunutta tennispalloa, jota Onni haki Mielikki sinnikkäästi perässään räksyttäen. Jerusalem makasi lumikasassa oikoisenaan. Hellon Lallero ei tehnyt oikeastaan mitään, kunhan katseli, ja välillä Hello kutsui sen luokseen ja näytti ylistävän ja rapsuttavan sitä niin kuin se olisi suorittanut jonkin uroteon. Muuta siellä ei tapahtunut, paitsi että pari jotain lintua lensi välillä liian matalalta ja sai Jerusalemin nostamaan päänsä unelmoivasti.

Havahduin, kun Inari rykäisi, mutta se oli turhaa. Kun vilkaisin häntä, hänellä oli edelleen katse puhelimessaan ja otsa tosi huolestuneessa kurtussa. Kello näytti olevan melkein neljä…

”Hello on ollu aika kauan tuolla koirien kanssa”, totesin vähän niin kuin jotain sanoakseni.
”Mm”, Inari mumisi. ”Se kouluttaa Lentävää Lalleroa…”
”Just just…”
Inari nosti katseensa ja päätti puhua lisää. Ilmeisesti hänen kännykässäänkään ei tapahtunut mitään oleellista.
”Se tykkää pitää koiria irti, mut se sano et sitä ahdistaa jos se ei voi olla satavarma et ne tulee heti kun kutsuu. Ja kun täällä ei oo mitää koirapuistoo, missä harjotella, niin…”
”Ai.”

Ai. Ai että Hellon touhuissa oli jokin muukin järki kuin hauskanpito? Siis Hellon?

Kun seurasin tarkemmin, niin olihan Hellon toimissa logiikkaa. Muita koiria hän näytti pitävän mukanaan ihan vain siksi, että ne nyt tykkäsivät olla ulkona ja leikkiä, tai Jerusalemin tapauksessa maata ja ottaa aurinkoa lumikasassa. Lalleron kanssa leikkiminen ei kuitenkaan tainnut olla niin satunnaista. Hellohan kutsui sitä kun se oli jo tulossa muutenkin. Sitä paitsi Hello ylipäätään kantoi vastuunsa siitä, kun piti sitä aidatulla pihalla, kun ei ollut varma sen tottelemisesta. Olisipa Hello ollut samanlainen Typynkin kanssa, niin eihän tässä olisi ollut mitään ongelmia eikä edes paljon opetettavaa.

Mitä jos..?

Nielaisin viimeiset kylmät kahvit ja hylkäsin ikkunapaikkani. Tuntui ehdottoman tärkeältä pikakävellä välittömästi keittiöön viemään kuppi pois ja pukea, jotta pääsisin hakemaan Hellon takapihalta.

Koiralla ja hevosella on paljon samoja eleitä, mutta paljon on erojakin. Mitä tapahtuu, jos sanoitankin Hellolle koira-hevonen -sanakirjan, enkä yritä enää turhaan keksiä Hello-hevonen -sanakirjaa? Mitä jos Hello kuvittelee, että hevonenkin puhuu koiraa ja luulee, että hännän heiluttaminen tarkoittaa samaa asiaa?

Innostuksissani laitoin vahingossa Inarin kengät, mutta en enää keskellä pihaa malttanut mennä vaihtamaan, vaikka vähän häiritsi, että meillä oli ilmeisesti sama kengännumero.

[OskariOsallistuja]

Oskari Susi Show

”Kyllä mä pärjään”, vakuuttelin Ilonalle, joka kiristi satulavyötä. ”Tuli vaan vähän hoppu, ei tässä mitään!”
”Miten me ei tajuttu että se aika meni niin nopeesti”, Ilona voihkaisi.
”Siinä Alexin ratssastussaapasromahduksessahan se meni”, hymähdin ja tartuin rasuun, jolla minun oli tarkoitus pyyhkäistä vielä viimeiset pölyhiukkaset hevosesta ja satulasta. ”Ei tässä kuinkaan käyny.”
”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Mun teki ainakin mieli melkein itkeä ennen mun ratsastusta…”
”Niin munki teki mieli muutama sata kisaa sitten. Potkase se sanko tänne.”
”Eiks sua jännitä?”

Kieräytin Ilonan potkaiseman saavin nurin päin Kissin viereen ja nousin sille. Siitä oli mukavampi mennä selkään, kun kerran oli mahdollisuus olla rasittamatta hevosensa selkärankaa turhaan ihmeellisin sivuttaisnykäyksin. Oksettava olo aaltoili rinnassani ja ylävatsassani, kun sitä oikein tunnusteli, mutta se kuului asiaan. Samoin kuului käsien kylmeneminen ja puutuminen, mutta sehän oli samanlaista kuin jos olisi ratsastanut pitkään pakkasessa. Kisatakki oli epätyypillisen jäykkä vaate urheilemiseen, mutta senkin kutitus tuntui tutulta. Takki oli kuin panssari, jonka alla olin turvassa, oksetti tai ei.

”Jännittää”, myönsin ja koetin hymyillä. ”En mä mikään hullu oo.”

Yritin pyytää nätisti, että saisin olla viimeiset pari minuuttia ihan kaksin Kissin kanssa. En jäänyt tähyilemään, pahastuiko Ilona. Ehtisin ylianalysoida sitä sitten kotimatkalla ja yöllä Alex oli Luojan kiitos vessassa yhä hermoromahduksen kourissa, eli kun taustahälyn sulki pois, sain olla rauhassa ajatusteni ja hevoseni kanssa.

Kissi hengitteli rauhassa. Se oli suopunut vilinään ja hälinään, jotka olivat hermostuttaneet sitä aluksi. Se oli lämmin ja lämmittelyssä se oli tuntunut vetreältä. Erilaistahan sen kanssa oli mennä kuin Ukon kanssa, mutta kaikkeen tottuisi, eikä Kissikään ollut näköjään huono kisakaveri. Rapsuttelin sen niskaa ja odotin. Omat sydämenlyönnit tuntuivat vaimeina ja nopeina niin kuin olisivat tulleet ihan toisesta jännittyneestä ruumiista. Oli helppo hengittää. Tuntui samalta kuin silloin, kun kävin kotona ja sain mennä illalla omaan vanhaan huoneeseeni, omaan tuttuun sänkyriepuuni, johon edelleen laitettiin pehmoiseksi kuluneet jalkkislakanat minua varten. Olin omassa kodissani.

”Oskari Susi ratsunaan Tiny Kitten Kisses.”

En uskaltanut kuunnella, hörähdettiinkö hevoseni nimelle. Olin ihan kokonaan unohtanut pelätä Kissin nimeä Alexin ratsastussaapaskeissin jälkeen! Murehtimisen sijaan karistin kaikki nimiajatukset niskastani ja pyysin Kissiltä laukkaa. Se totteli pehmoisesti, joten pääsimme radalle.

Urheilija tekee kaiken työn ihan muualla kuin kilpailuissa. Kaikki oli valmista jo. Enää oli jäljellä kunniakierroksen tekeminen. Isä oli opettanut, että radalla sai olla leuhka. Kaikki olivat tulleet katsomaan minua ja Kissiä, meidän kunniakierrostamme. Nyt tämä ei ollut Minicup, tämä oli Oskari Susi Show.

[OskariOsallistuja]

Pitää kirjoittaa kunnollinen, kun saa tietää tulokset. Sitä ennen tässä on välipalaa Minicupista.

Olavi Susi kertoo

En ollut vakoilemassa

En ajatellut suinkaan vakoilla omaa lastani, mutta kun nyt satuin olemaan lähistöllä, halusin nähdä hänen ensimmäisen kilpailunsa uudella hevosella. Ajattelin mennä sanomaan tervehtimään ja toivottamaan onnea, mutta kun näin Oskarin, tulin toisiin aatoksiin.

Oskari, jota en vakoillut, oli kahden tytön seurassa. Molemmat olivat lyhyitä, ainakin kahta päätä Oskaria lyhyempiä. Toinen oli vaalea ja toinen tum — toinen oli hyvänen aika Alexandra Tiederberg! En malttanut millään mennä keskeyttämään. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin, että Oskarilla oli kavereita.

Päätin tarkkailla kauempaa, en suinkaan vakoilla. Kolmikko vietti aikaa hevosten luona: Kissin ja Tetriksen. Alexandra näytti lähinnä vetelehtivän, mutta mitä enemmän aikaa kului ja mitä enemmän luokkia ratsastettiin läpi, sitä hermostuneemmaksi kävi hänen kehonkielensä. Se toinen nuori nainen oli tasaisempi ja näytti olevan kiinnostunut ensisijaisesti hevosista. Mutta Oskari! Meidän Oskari hymyili. Eikä vain yhtä kertaa, vaan monta kertaa.

En malttanut mennä katsomoon kesken katselemisen, vaikka en nuorisoa vakoillutkaan. Oskari keskittyi Alexandran tsemppaamiseen niin kovasti ennen hänen suoritustaan, että taisi tulla hieman kiire laittaa oma ratsu kuntoon. Se vaalea tyttö koetti auttaa kovasti, mutta Oskari nauroi — siis meidän Oskari, nauroi — ja heilautti huolettomasti kättään.

Vaikka en vakoillutkaan, huomasin, että saman tien kun jälkeläiseni kapusi uuden hevosensa selkään, hän vakavoitui ja hänen ryhtinsä muuttui. Se suorittaja, joka hän oli aina ollut, murtautui esiin. Samalla näin meidän Miikan vähän matkan päässä juttelemassa ja minulle tuli kova kiire päästä katsomaan ratsastusta ilman että Oskari huomaisi mitään.

Illalla sain puhelinsoiton. Se oli Oskari. Hän lateli, että meidän Miika oli sanonut jollekin Aleksille, joka oli sanonut jollekin Ilonalle, joka oli sanonut Oskarille, että minä olin muka ollut kilpailuissa vakoilemassa.

[OskariOsallistuja]

1.
Kihloissa

Tuntui kuin olisin juuri kihlautunut. Ainakin Ilonalle oli ollut yhtä vaikeaa kysyä kysymystään kuin kosia. Minun oli vielä vaikeampaa sanoa tahdon. En ollut ajatellut, että kukaan haluaisi kihlautua kanssani, ei kun siis että kukaan haluaisi minusta enää valmentajaa. Olin ollut liian kauan jo syrjässä kaikesta ja hevosprojektini olivat koostuneet nuorisolaisista, niin kuin Typystä. Ilonallakin oli suomenhevonen, mutta olipas se sentään kilpaileva suomenhevonen. Sitä paitsi Ilona keskittyi ratsastamisessaan, noh, ratsastamiseen, eikä kitisemiseen.

Kuitenkaan se ei ollut ihan niin yksinkertaista. Me olimme käyneet maastossakin, ja jutelleet muusta kuin hevosista, ja minä tunnetusti itketin tyttöjä maneesissa. Kuinka kauan kestäisi ennen kuin koko läsnäoloni kävisi Ilonalle ahdistavaksi? Siihen loppuisivat maastoreissut niin Ilonan kuin Alexinkin kanssa, koska Alex pitäisi Ilonan puolia. Lopulta sanoin kuitenkin tahdon, ja niin olin taas valmentaja. Ainakin tavallaan.

Se sai Ilonan vaihtelemaan painoaan jalalta toiselle aina vain tiuhempaan tahtiin Kissin karsinan edessä. Hän räpelsi ja taivutteli omia sormiaan, näytti pureskelevan poskiensa sisäpintoja ja ei tuntunut tietävän, mihin katsoa. Minä katsoin häntä Kissin ohitse saamatta aikaan minkäänsorttista katsekontaktia. Lopulta Ilona perääntyi mutisten yhtä käsittämättömiä epälauseita kuin ennemminkin. Kompastuttuaan melkein omiin jalkoihinsa hän käveli pois karsinalta. Kuulin, että heti suuliin päästyään hän alkoi juosta.

Pudistin Kissille päätäni, mutta Kissi ei pudistellut takaisin, vaan huiskaisi hännällään. Voisiko tässä todeta, että ”naiset”? Vai… Vai ei kai Alex ollut niin julma, että olisi laittanut Ilonan kysymään vitsillä..? Jonkin vedonlyönnin päätteeksi..? Ilona voisi olla noin vaikea senkin takia? Hyvä nyt taas, Oskari, hienosti vedetty!

Kurkottelin Kissin suitset karsinan ulkopuolelta. Noh. Jos minä olin ollut jonkin vedonlyönnin vitsi, niin eipähän tarvitsisi odotella, että koska maastoreissut loppuisivat. Ilonaan ei ollut saanut katsekontaktia äsken, eikä saisi enää ikinä. Siinähän sen näkisi. Ja näkisi senkin, olinkohan nyt kihloissa vai en. Ei kun siis valmentaja.

[OskariOsallistuja]

Minicup

Se oli ollut ihana ratsastus! Kerrankin maneesi oli ollut alusta loppuun tyhjä. Olin saanut olla Kissin kanssa ihan rauhassa ja oikeasti keskittyä. Se taisi olla ensimmäinen sellainen kokonainen ratsastuskerta, kun niin kävi. Ehkä sen takia kaikki olikin ollut niin ihanan sulavaa. Kissikin oli ollut kuin voista tehty hevonen: rento, joustava, liukas liikkumaan ja muutenkin kokonaan pehmoisa. Vielä kun olisi saanut valmentajan paikalle, kaikki olisi ollut täydellistä…

Ajatuksissani kierteli silti yksi häiritsevä elementti. Minicup. Toisin kuin olin nimen perusteella luullut, se ei ollutkaan shetlanninponeille suunnattu ratsastuskoulukisa, vaan ilmeisesti ihan oikeiden ihmisten pieni kisatapahtuma. Olin ajatellut jättää sen väliin, sillä olihan Kissi minulle melko tuore ratsu, mutta kun meillä meni niin hyvin. Erityisesti tänään, mutta myös muulloin.

Olisiko liian noloa tulla esitellyksi yhdessä Kissin kanssa? Seuraavaksi ratsastaa Oskari Susi Tiny Kitten Kissesillä… Toisaalta Matteo Locatellikin olisi kehdannut. Ja lopulta minun olisi kuitenkin kehdattava. Se Minicup olisi melkein naapurissa, joten jos meidät naurettaisiin jo heti nimen perusteella pihalle, olisipa lyhyt matka kotiin nuolemaan haavojaan.

Sitä paitsi muitakin oli menossa, niin ei tarvitsisi mennä yksin. Ilona olisi menossa. Olisi siis kai ihan sama ottaa Kissikin mukaan, kun varmasti muutenkin ainakin minä menisin niihin kisoihin. Eikö niin?

Annoin Kissin kävellä loppukäyntejään, enkä ratsastanut niitä aktiivisesti, niin kuin olisi pitänyt. Tuumin vaihtoehtojani niin, että kypärän alta nousi varmaan höyry. Joo, Ilona tulisi, niin menisin kuitenkin. Saisikohan sinne muutakin porukkaa, niin olisi vaikka jotain tukea, jos Kissi olisi sittenkin nolo ratsu? Milan varmaan lähtisi kisaamaankin, jos pyytäisin. Pitäisi pyytää illalla. Ja sitten…

Hetken mielijohteesta tavoittelin puhelimen käteeni taskustani. Laskin Kissin ohjat sen kaulalle ja yritin olla häiritsemättä sen menoa. Etsin valikosta yhteystiedon, jolle en ollut soittanut varmaan kymmeneen vuoteen ja hipaisin puhelun päälle ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, uskaltaisinko soittaa vai en. Parin tuuttauksen jälkeen puheluun vastattiin.

”Puolangan piparimyymälä! Meillä niitä on, joka koossa ja värissä!”

Otin puhelimen pois korvaltani. Näyttö hersi heti henkiin. Piti oikein tarkastaa, mutta Alex siinä luki. Kissi seisahtui järkytykseni voimasta, mutta kehotin sitä uudelleen kävelemään.

”Alex?” kysyin varmuuden vuoksi.
”Joo?” Alex vastasi ihan niin kuin olisi juuri tervehtinyt ihan normaalisti.
”Mä — mun — meidän — mun mielestä–”
”Joo?”
”Minicup”, lopulta hönkäisin, vaikka en vieläkään ollut toipunut Puolangan piparimyymälästä. ”Mä luulen, että mä ja Kissi voitas osallistua. Ja sit mä ajattelin, että oikeastaan myös Tetris ja sä… Tai no jos sä et ite halua mennä sillä, niin jos mä…”
”Irti mun hevosesta”, Alex määräsi, vaikka Tetris oli ihan turvassa omassa haassaan jossain tallin ja tallipihan tuollapuolen. ”Koskahan tää Minicup mahtaa olla?”
”Se on se, johon Ilona ja Veera on menossa”, selvitin, kun en muistanutkaan enää tarkkaa päivämäärää.
”Jaajaa. No jos Ilonakin… Tai no… Mun pitää miettiä. Säkö meinaat mennä varmasti?”

Ajattelin äskeistä treeniä ja katselin vielä arvioivasti Kissin niskaa. Niska näytti yhtä luotettavalta kuin harjoitus oli ollut onnistunut.

”Kyllä mä ilmottaudun.”
”Mihin luokkaan?”
”Prix –”
”Prix de oskarisusi?” Alex ilahtui.
”Joo. Just siihen”, tuhahdin vastaukseksi, mutta samalla olin mielissäni. Alex oli sanonut prix st. georges -luokkia prix de ilonasudeksi siitä lähtien, kun olin voittanut isän ensimmäisellä suosikkitammalla, Tamaralla, ensimmäisen psg:ni ja saanut ihan naurettavan hyvät prosentit.
”Menisinks mäki prix de oskarisuteen?” Alex tuumasi. ”Vai pitäskö mennä helppoon? Jos mä osallistuisin?”
”Ei kun mä ajattelin et säki menisit — tai siis kyllä te nyt siinä pärjäätte aivan hyvin.”
”Mitä jos mä voitan sut?”
”Mitä sitten?”

Alex nauroi, ja se nauru kuulosti innostuneelta. Tiesin, että vaikka hän kuinka sanoi harkitsevansa, hän oli tulossa. Rapsuttelin Kissin harjanjuurta sillä aikaa, kun Alex hihitti loppuun ja valmistauduin sanomaan heipat.

”Mistäs me sitten puhuttais?” Alex sanoi kirkkaalla, huvittuneella äänellä.
”Mitä — eiku mä oon kyllä just rats–”
”Hellon autismista?”
”Onks Hello autisti?” möläytin ennen kuin muistin, etten aikonut keskustella Alexin kanssa Hellon mahdollisesta tilasta tai mistään muustakaan, vaan aioin ratsastaa loppuun.
”En mä tiedä. Mä ainaki uskoisin että on.”
”Aijaa — no ihan sama. Ilmottaudu siihen kisaan. Ja tuu huomenna tallille. Suunnitellaan sun treeniohjelma. Tai siis mä suunnittelen. Tuu huomenna vaan treenaamaan.”
”Treeniohjelma? Siis haluatsä oikeesti hävitä? Mitä varten sä auttaisit mua? Tai oikeestaan, mitä varten sä edes soitit mulle jos me mentäis samaan luokkaan?”
”Sä oot outo.”
”Ite oot. No. Ratsasta nyt sitte. Terveisiä Sintille. Hyvästi jää!”
”Moikka.”

[Julkaisija]

Viestit