Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Paljon onnea Oskari!
En halunnut, että Oskari kuvittelisi, että olin unohtanut. Taas. Tänä vuonna olin miettinyt asiaa ehkä jopa liikaa, enkä siltikään ollut keksinyt tarpeeksi hyvää ideaa. Lopulta olin vähän panikoinut ja päätynyt tylsään, turvalliseen ratkaisuun. Kun kirjoitin Oskarille viestiä, ajattelin vain, että olisi pitänyt osata antaa ihan oikea, kauniiseen pakettipaperiin kääritty lahja. Tai edes ajatuksella valittu kortti. Tai ehkä olisi ollut parempi vain huikata onnittelut tallissa ja luvata tarjota vaikka lasillinen kuohuvaa sitten pikkujouluissa. Se olisi voinut ollut järkevää, ellei ensimmäinen viesti olisi mennyt jo.
Hyvää synttäriä Oskari! Koita ostaa mielummin itselles jotain kivaa kuin Kissylle lisää rehuja 😉
[Kuva 30 euron lahjakortista Seinäjoella sijaitsevaan hevostarvikeliikkeeseen]
Tää toimii kans verkkokaupassa, mutta jos kaipaat shoppailuseuraa niin mä voin tulla mukaan. Mun pitäis käydä joka tapauksessa sovittamassa uusia ratsastushousuja.
Luin viestit ainakin sata kertaa läpi. Vaikka olin aivan varma, että olisin voinut lähettää täsmälleen samanlaisen viestiketjun Noalle tai Sonjalle (ainakin silloin, kun Sonjalla oli hevonen) tai Nellylle tai jopa Ilonalle, niin pelkäsin, että se oli jotenkin liian… liikaa.
Mutta hei, kavereitahan tässä Oskarin kanssa oltiin ja oli aivan kaverillinen juttu käydä yhdessä shoppailemassa hevostarvikeliikkeessä. Ainahan joku oli Seinäjoelle menossa. Eikä siinäkään olisi mitään ihmeellistä, jos sattuisi pysähtymään vaikka huoltsikalle kahville matkalla kotiin…
En onnistunut vakuuttamaan ainakaan itseäni.
-
Ajoittuu tämän tarinan kanssa samoihin aikoihin
Peruskuntolenkki
Luminen maisema oli kuin postikortista. Peltoa reunustavien kuusien latvat painuivat raskaasti kaarelle ja sininen hämy hallitsi maisemaa. Vielä hetken kaikki näytti uskomattoman satumaiselta. Sitten tuli aika sytyttää kypärään kiinnitetty otsalamppu. Jussi pärskähteli, kun se nosteli teatraalisesti jalkojaan tuulen kasaaman korkean kinoksen läpi. Lumi näytti kevyeltä ja pehmeltä. Tasainen puuskutus ja narskahtelu kavioiden alla kuitenkin kertoi, ettei pienen pellon läpi oikaisu ollut aivan niin helppoa kuin olisi voinut kuvitella. Hyvää treeniä se sen sijaan oli. Aivan kuin Ilona oli tarkoittanutkin.
Jos olisin tiennyt Ilonan olleen lähdössä myös maastoon, olisin ehkä lämmitellyt sormiani vielä hetken aikaa Jussin kaulaa vasten tallissa tai käynyt vaihtamassa päälleni sittenkin sen lämpimämmän villapaidan. En kuitenkaan osannut ennakoida, että nainen taluttaisi Veeransa ulos juuri, kun olin ehtinyt ponnisttaa Jussin satulaan.
“Maastoon lähdössä?” kysymykseni oli turha, sillä näkihän sen varusteista. Heijastinliivistä ja otsalampusta. Samalla tavalla kuin Veeralla oli Jussillakin heijastimet joka jalassa ja neonkeltainen loimi, jonka harmaat heijastinnauhat olivat hieman kuluneet.
“Joo. Eihän näin hienoa talvisäätä viitsi tuhlata. Marshall sitä paitsi oli kai varannut maneesin omiin estetreeneihin”, Ilona vastasi valmistautuessaan nousemaan ratsaille.
“Niinpä. Ja kiva kun vielä ehtii mennä hetken ennen kuin tulee hämärää”, myötäilin ja Jussi tepasti paikallaan. Se oli aivan yhtä epävärmä kuin minäkin siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.Ei vika ollut Ilonassa. Nainen vaikutti oikeasti kivalta tyypiltä, vaikka harvoin vaihdoimme tallilla muutamaa sanaa enempää. Olin vain ehtinyt jo kuvitella rauhallisen maastoreken kaksin Jussin kanssa. Mutta olisihan se ollut tökeröä olla kysymättä.
“Meennänkö samaa matkaa?” ehdotin ja hymyilin Ilonalle. Ehkä se olisi ihan mukavaa.
“No vaikka.. Me oltiin ajateltu tehdä sellainen peruskuntolenkki, jos se teille sopii? Kun eilen oli kovemmat treenit. Mulla oli yks reitti jo mielessä”, Ilona vastasi reippaasti.
“Kuulostaa hyvältä”, vastasin hieman vaivaantuneena. Ilona vaikuttu niin suunnitelmalliselta, kun me Jussin kanssa yleensä vain haahuiltiin sinne minne mieli teki. Tietenkin orilla oli myös Eetu, joka hoiti kaiken määrätietoisemman harjoittelun, joten ei Jussi aivan hunningolla ollut.Aluksi tuntui hieman jähmeältä kommentoida auratun metsätien varteen kertyneitä valtavia kinoksia, palelevia varpaita, lähestyvää joulua ja sitä, mitä uusi vuosi tulisi tullessaan. Keskustelu kävi kuitenkin rennommaksi samaa tahtia kun hevosten lihakset lämpenivät maaston muuttuessa aina vain mäkisemmäksi. Varmaan senkin oli Ilona suunnitellut ennalta.
“Kauhea se Mortinkin juttu… Ja vielä ennen joulua”, Ilona huokaisi, kun keskustelu oli sivunnut Hopiavuoren tyhjiä karsinapaikkoja. Yksi uusi tyhjä karsina oli saanut kaikkien mielet hieman apeaksi.
“No niinpä, vaikka eihän se mikään yllätys ollut. Mutta ei se siitä kai sen helpompaa tee”, vastasin vakavana. “Miten Wanda muuten voi? Mä kuulin, että se pääsi jonnekin muualle toipumaan”.
Toivoin, ettei kysymykseni tuntunut tahdittomalta.
“Joo, se meni mun äidille. Se on kyllä ihana, kun se saa olla siellä”, Ilona hymyili vähän surumielisesti.
“Mutta kyllä mulla sitä välillä on ikävä, vaikka mulla on nyt tää Veera”, nainen lisäsi sitten taputtaen suomenhevosensa kaulaa sanojensa vahvistukseksi.Sitten oli sopiva hetki ravata.
“Mee sä vaan edeltä, kun tiedät reitin”, vakuutin Ilonalle, joka keräsi reippaasti Veeran ohjat paremmin tuntumalle. Lumi pöllysi suomenhevosen kavioissa, kun se kiihdytti vauhtiaan ja lisäsi etumatkaansa rentoa ravia lönköttelevään Jussiin. Olin selvästi aliarvioinut Veeran, sillä Ilonan selkä loittoni loittonemistaan. Ei auttanut kuin kannustaa Jussiakin reippaammin eteenpäin. Orista huomasi, että se oli ehkä oppinut viimeaikoina vähän laiskottelemaan. Ainakin kun itse istuin sen selässä.Kun maasto muuttui liian epävarmaksi oli aika siirtää taas hevoset käyntiin. Hävetti, kuinka reipas ravipätkä hengästytti yllättävän paljon. Ilona taputti taas Veeran kaulaa ja hymyili leveästi.
“Teillä näyttää synkkaavan aika hyvin”, kommentoin, kun hengitys oli hieman tasaantunut.
“Joo kyllähän tää tästä. Vaikka vielä tutustutaan…” Varmaan Ilonan lausahdus tarkoitti sitä, että suomenhevoseen totuttelu vaati aikaa. Olihan Veera niin erilainen kuin Wanda.
“Mä kuulin, että ootte treenannut Oskarin kanssa?”
“Mhmm joo. Vähän”, Ilona mutisi vähän varautuneesti. Muistin kyllä hyvin millainen valmentaja Oskari saattoi olla, eikä mulla ollut syytä olettaa, että se olisi päästänyt Ilonaa yhtään helpommalla. Päinvastoin! Ilonahan vaikutti oikealta urheilijalta.
“Tykkäätsä Oskarista?” mä kysyin.
Ilona vastasi yskänkohtauksella. Nainen sai mutistua jotain kuivasta talvi-ilmasta ja karvasta kurkusta.
“Musta tuntuu et mulle jäi kevyet traumat valmentaja-Oskarista. Vaikka kyllähän sen opeilla kehittyy, mut sen tyyli… Se ei oo ihan kaikille. Niin mietin vaan, että mitä sä tykkäät siitä? Sille voi kans sanoa, jos se on liian-”, yritin antaa Ilonalle aikaa toeta.
“Kyl mä tiedän”, Ilona hymyili, “ja se… no vaatii totuttelua. Mutta sillä on niin hyviä neuvoja! Musta tuntuu, et jo nyt ollaan menty Veeran kanssa eteenpäin, vaikka just päästiin alkuun.”
Ja pian Ilona jo selosti seikkaperäisesti jotain esteharjoitusta niin, että se melkein jo kuulosti itsekin Oskarilta.Lopulta Hopiavuoren talli alkoi erottua hämäränä hahmona pimenneessä illassa. Kevyesti leijailevat lumihiutaleet kimalsivat otsalampun valossa kuin joku olisi ripotellut glitteriä alas pilvistä.
“Kiitos, oli mukava lenkki”, hymyilin Ilonalle. Ehkä se oli lopulta ollut ihan virkistävää kulkea vähän eri reittiä ja tehdä vähän enemmän jotain, kuin yleensä.
“Joo oli kyllä kiva kun oli seuraa”, Ilona nyökytteli.
En ehtinyt sanoa enää muuta, kun Hellon sulosoinnut kajahtivat josain suulin suunnalta.
“ILOOOONA!” mies kailotti.
“No miiiitä” Ilona vastasi samalla tavalla, mutta vähemmällä volyymilla takaisin.
“Alex käski mennä ostamaan ilmapalloja ja… Oottekste tapellut?”
“Mitä?”
“Ei?”
“Oottehan. Miks Outin huulesta tulee verta?” Hello tiirasi meitä vuoron perään silmät viiruina.
Mä vilkaisin Ilonaa kysyvästi ja kokeilin sitten kielen kärjelläni alahuulta. Metallinen maku oli kuin olikin verta.
“Se on kuule tää kuiva ilma”, irvistin, mutta Hello näytti edelleen epäluuloiselta.
“Sitä paitsi jos me oltais tapeltu niin Ilonalla ois vähintään musta silmä”, virnistin. Tyhmä kysymys ansaitsi tyhmän vastauksen.
“No ehkä… Sulla on kyl varmaan etu kun oot pidempi kuin Ilona. Mut toisaalta… Ilona näyttää siltä, et se vois olla yllättävän nopee. Pitäiskö-”
“EI!” keskeytimme Hellon tiukasti yhteen ääneen. Todennäköisesti idea olisi joka tapauksessa ollut huono.
“Ihan sama. Alex käski sun hakea ilmapalloja. Tai se käski mun hoitaa koristelut, niin mä käsken sut nyt hakemaan ilmapalloja”, Hello osoitti sanansa Ilonalle.
Oli vuoroni vilkaista Ilonaa kysyvästi.
“Me järkätään juhlat… Oskarille, kun sillä on synttärit”, nainen selitti.
“Säkin voit Outi tulla”, Hello lisäsi väliin.
“Ai? Sepä kiva. Milloin ne juhlat on?” kysyin vähän epävarmasti. Tietenkin halusin onnitella Oskaria, mutta isot juhlat eivät kuulostaneet kovin houkuttelevilta.
“No se vähän riippuu…” Ilona mutisi. Kuulosti siltä, että juhlasuunnitelmat olivat vielä hieman kaoottisessa vaiheessa.-
Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 12 kuukautta sitten
Outi Halme.
-
Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 12 kuukautta sitten
-
Kadonnut lompakko
Oli ollut sellainen päivä, että jos se jatkuisi samaa tahtia, unohtaisin iltaan mennessä oman nimenikin. En tiedä johtuiko se huonosti nukutusta yöstä, kiireisestä työviikosta, kun puolet toimiston porukasta oli ollut kotona flunssassa, vai lasten joululahjalistasta, jonka siskoni Kati oli lähettänyt eilen illalla. Epäilin, että kaikki liittyi siihen, että vääjäämättä joulu taas lähestyi.
Yritin käydä Otsonmäen S-marketissa ihan nopeasti vain matkalla tallilta kotiin. Olin kääriytynyt edelleen hevoselta haisevaan toppatakkiin ja kaupan lämmössä sulavat tallikenkäni jättivät lattialle purunsekaisia lammikoita. Kassalla kuitenkin huomasin, että lompakkoni oli kadonnut. Ei löytynyt sen haisevan toppatakin taskuista, ei housujen taskuista, eikä mistään muualtakaan.
“Sori mulla ei taidakaan olla lompakkoa mukana”, mutisin kiusaantuneena kyllästyneen näköiselle myyjälle, joka vilkaisi ostoksiani arvostellen ja huokaisi. Joo olihan ne vähän tylsät. Rasvatonta raejuustoa, neljän viljan puuroa, kolme pakastepinaattikeittoa ja paketillinen kahvia.
“Minä voin maksaa! Eihän tuossa paljoa ole. Käyt vaikka ostamassa siten marttojen joulumyyjäisistä jotain niin se on sillä kuitattu”, heleä naisääni kajautti selkäni takaa ennen kuin ehdin kysyä, voisinko jättää ostokset odottamaan ja luikkia kotiin kaivelemaan käteistä. Se oli yksi niistä tädeistä, joka oli joskus ollut kanssani samaan aikaan Otsonmäen kansanopiston joogakurssilla. Pakotin kasvoilleni kiitollisen hymyn ja mietin, tunnistiko nainen minut vielä nytkin, vai olisiko hän auttanut ketä tahansa.
“Kiitos… Mä en.. Mä lupaan tulla käymään silellä markkinoilla”, sain soperrettua ei ollenkaan vakuuttavasti samalla, kun yritin sulloa toisen maksamia ostoksiani harmaaseen muovikassiin niin nopeasti kuin pystyin. Yritin peittää irvistykseni, kun nainen toivotteli vielä hyvää joulun odotusta. En todellakaan nauttinut sen odottamisesta.Tulin lopulta siihen tulokseen, että lompakko ei ollut pudonnut kaupan pihalle, eikä autooni, eikä se löytynyt myöskään kotoa. Niinpä myönnettyäni tappioni, aloin lämmittää pakastettua pinaattikeittoa ja samalla synkästi googlettaa korttien kuoletusta ja ajokortin uusimista. Vasta, kun ähköpostiini kilahti tilausvahvistus eräästä verkkokaupasta, koin valaistumisen. Olin joutunut syöttämään luottokortin numeron kyseistä tilausta varten ja olin silloin ollut… satulahuoneessa! Ehkä lompakko ei ollut sittenkään päätynyt vääriin käsiin, ajattelin toiveikkaana, kun näpytin kiireellä viestin tallin whatsapp-ryhmään.
Löytyi! Voin tuoda sen kun lähden kotiin
Saatoin tuulettaa vähän kun näin Sonjan viestin.
Kiitos, pelastit mun illan! Mä voin kyllä hakea sen vielä illalla
Ei ole iso vaiva, mikä sun osoite olikaan?
Pakastepinaattikeitto maistui huomattavasti paremmalta lyhyen viestinvaihdon jälkeen.
“Onneksi olit sanonut että oot muuttanut, niin en vaan ajanut suoraan vanhaan osoitteeseen”, Sonja tervehti, kun ovikellon kilahdus oli lakannut kaikumasta rappukäytävässä.
“No niinpä. Olis varmaan ollut aika yllätys… Tai siis en tiedä yhtään kuka siellä asuu nykyään. Tai asuuko kukaan”, vastasin kohauttaen olkiani.
“Sehän tais olla vuokrakämppä se edellinen? Ja tääkö on nyt sun oma?” Sonja kyseli, enkä ollut ihan varma, oliko toinen oikeasti kiinnostunut vai pelkästään kohtelias.
“Joo, ainakin mun nimi on papereissa. Mut jos rehellisiä ollaan niin faijaltahan ne rahat tuli. Haluutko tulla vilkaisemaan?” ehdotin.
“No ei mulla mikään kiire kotiinkaan ole, niin mikä jottei” Sonja hymyili vastauksesi.Olin oikeastaan aika ylpeä siitä pienestä pintaremontista, mitä olin asunnossa ehtinyt tehdä. Koko kämpän kattavaa uutta laminaattilattiaa en sentään ollut asentanut itse, vaan palkannut siihen ammattilaisen, mutta keittiön kaappien kiiltävän valkoiset ovet ja makuuhuoneen yhdelle seinälle valittu hopeanhohtoinen lehtitapetti olivat omaa käsialaani ja mielestäni ne olivat tehneet asunnosta heti siistimmän näköisen.
“Hei onks toi se lipasto? Vieläkö se on pystyssä?” Sonja naurahti kiinnitettyään huomiota olohuoneen seinustalle tuupattuun Ikean lipastoon. Se näytti vähän turhan massiiviselta pienessä huoneessa, mutta olin halunnut säilyttää sen silti.
“Joo. Se on selvinnyt yllättävän hyvin”, virnistin takaisin. Tai olihan yhteen kulmaan jossain vaiheessa tullut pieni lommo ja maali ole lohjennut, mutta kolhu oli onneksi huomaamaton.“Haluutko teetä?” tarjosin, kun lyhyt eittelykierros oli päättynyt keittiöön,. “Tai voin keittää kans kahvia, mutten enää ite juo tähän aikaan.”
“Tee käy hyvin”, Sonja hymyili istuessaan toiseen pienen ruokapöydän kahdesta tuolista. Nostin esiin muutaman eri teevaihtoehdon, kaksi mustavalkoista Taika-mukia ja purkin luomuhunajaa.
”Sori mulla ei oo oikein mitään tarjottavaa” pahoittelin, mutta Sonja vaan pudisti päätään.
“Tee riittää tosi hyvin. Kyllä tässä varmaan jouluna ehtii vielä syömään herkkuja ihan riittävästi”, nainen virnisti.
Pienen hetken päästä kaadoin höyryävää vettä kahteen kuppiin ja istuin sitten pöydän vastakkaiselle puolelle. Huomasin, kuinka Sonja oli silmäillyt pöydällä lojuvaa paperia, johon oli pintattu ravintoterapeutin laatima ravintosuunnitelma. En enää useinkaan tarvinut sitä, mutta se oli esillä henkisenä tukena niitä hetkiä varten, kun tuntui että pakastepinaattikeittokin oli liikaa. Sonja ei kuitenkaan sanonut mitään.“No, mitä kuuluu?” Sonjan kysymys kuulosti vähän väkinäiseltä.
“Ihan hyvää kai. Joulu tulee. Sä tiedät, etten mä ole oikein jouluihminen. Se on aina jotenkin vähän… vaikeaa aikaa”, mä vastasin ympäripyöreästi. Sonja nyökkäsi ja hymyili niin, että mä tiesin, että se muisti.
“Entä sulle? Miten…” mun ei tarvinut jatkaa kysymystä loppuun kun Sonja kohautti olkiaan ja tuijotti syvälle teekuppiin.
“Ei tässä kauheasti joulumieltä oo”, nainen vastasi synkästi.
“Ymmärrän.”
Sonja hymyili vaisusti. Pieni metallilusikka kilahteli mukin reunaan, kun hunaja suli kuumaan veteen.“Ollaan mekin kaks…” Sonja tuhahti, kun hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi.
“Niinpä. Ei varmaan pitäis vaihtaa kuulumisia”, naurahdin vähän kolkosti.
“Ei ainakaan omia”, Sonja myötäili.
“No kellähän olis parempia kuulumisia kuin meillä? Ainakin Ilonalla on uus hevonen”, ehdotin.
“Mä kuulin että Noa ja Chai seurustelee”, Sonja jakoi omat tietonsa.
“Ai oikeesti?”
“Eira kertoi”
“Eira?!”
“No joo.. Eiralle se ei ilmeisesti ollut hyvä uutinen. Se oli aika… dramaattinen”, nainen pohti melko diplomaattisesti.
“Mut Noa ja Chai… En olis kyl heti arvannut.”Ehkä se oli oikeasti juoruilua, mutta se tuntui vähemmän kyseenalaiselta, kun sitä kutsui vain toisten ihmisten parempien kuulumisten kertomiseksi. Joka tapauksessa oli ihanaa jutella Sonjan kanssa pitkästä aikaa. Se tuntui yhtä helpolta kuin joskus aikaisemminkin. Ainakin, kun pysyi tarpeeksi kaukana liian hankalista aiheista.
“Kiitos teestä! Se kyllä piristi mun iltaa ihan sata prosenttia”, Sonjan hymy ulottui naisen silmiin asti, kun tämä alkoi tehdä lähtöä.
“Tosi kiva kun kävit”, mä nyökyttelin yhtä hyväntuulisena.
“Ainiin hei! Tää lompakko oli viel mulla”, Sonja bongasi, kun taputteli takkinsa taskut tarkistaakseen, että avaimet ja puhelin oli mukana.
“Kiitos! Mä jo unohdin sen uudestaan”, pudistelin päätäni.
“Ei mitään. Ei tästä ollut vaivaa, päinvastoin. Jos olisin huomannut vasta kotona, niin olis pitänyt tulla käymään uudestaan” nainen virnisti.
“Kyllä sä voit tulla käymään toistekin. Ei tarvi pitää lompakkoa panttivankina”, mä vakuutin ja tarkoitin sitä ihan aidosti. Oli ollut mukavaa nähdä Sonjaa.
“Hyvä. Mä nimittäin kyllä tiedän kuinka kallis tää lompakko on”, Sonja ojensi mulle beigen Guccin logoilla kuvioidun korttilompakon, joka oli koristettu kultaisilla kuolaimilla.
“Ai, on vai? Sain sen viime jouluna lahjaksi”, mutisin hieman nolona. En ollut koskaan ajatellut edes asiaa.-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta sitten Outi Halme.
-
Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta sitten
-
Hevoskuumetta
Hopiavuoreen oli ilmestynyt taas uusi hevonen, jo toinen melko lyhyen ajan sisällä. Rautias tamma vaikutti ainakin sillä hetkellä viihtyvän hyvin uudessa karsinassaan. Se vilkaisi uteliaasti käytävälle, mutta jatkoi sitten touhujaan. Pysähdyin hetkeksi katselemaan aivan tavallisen näköistä suomenhevosta ja kadehdin Ilonaa, mutta en ehkä juuri sen hevosen takia. Mietin, miltä tuntuisi taluttaa oma hevonen talliin. Miltä tuntuisi seistä karsinalla ja katsoa omaa hevosta lainatun sijasta. Miltä tuntuisi olla se, joka oli pohjimmiltaan kokonaan vastuussa. Samaan aikaan ajatus oli sekä kutkuttava että hirvittävä.
Oikeastaan olin miettinyt koko syksyn, millaista olisi omistaa hevonen. Se kai riippui siitä, keneltä kysyi. Oskarista nyt näki kilometrien päähän, että sen mielestä elämä ei ollut melkein elämisen arvoista ilman omaa hevosta. Sonja sen sijaan olisi varmaan tällä hetkellä todennut kyynisesti, että hevoseton on huoleton ja ehdottanut sataa muuta tapaa tuhlata yhtä paljon rahaa, mutta ilman stressiä. Joskus näytti siltä, että vaikka Sonja yritti pysyä positiivisena Mortin suhteen, naisen toiveikkuus oli alkanut vähän rakoilla. Tampereen matka oli varmasti kaivattu hengähdystauko. Enkä edes tiennyt, mihin tarvitsin omaa hevosta. En ollut kilparatsastaja niin kuin Oskari tai Marshall tai Janna ennen Elliä ja vaikka joskus olin saattanut salaa haaveilla kilpailemisesta, pelkäsin että olin pilannut terveyteni niin, etten koskaan voisi asettaa itselleni kovin suuria tavoitteita. Samalla tiesin kuitenkin, etten ollut myöskään kuin joku Noa tai Hello, jotka tuntuivat saavan iloa jo siitä, että hevoset olivat vain olemassa.
Järjellä ajateltunta olin onnekas, että sain hoitaa Jussia. Tiesin että olisi pitänytt olla kiitollisempi ja lopettaa turha haaveilu. Sain ratsastaa ja harjata, ja hoitaa ja puunata niin paljon kuin jaksoin. Olin saanut myös valmentautua ja kilpailla silloin, kun se oli tuntunut hyvältä idealta. Sain myös luottaa siihen, että Eetu olisi se, joka tekisi vaikeat päätökset Jussin suhteen. Jos ori joskus vaikka loukkaantuisi samalla tavalla kuin Wanda tai Mortti, niin tietenkin hoitaisin, valvoisin ja huolehtisin niin paljon kun pystyisin, mutta ei se olisi mitään verrattuna siihen, mitä Eetun pitäisi kestää.
Ajatuksissani katselin edelleen rautiasta suomenhevosta, joka nyt nuokkui silmät raollaan uudessa kodissaan ja mietin, miksi Ilona oli valinnut juuri sen hevosen. Uusi suomenhevonen näytti niin tavanomaiselta ja aivan erilaiselta kuin Wanda, paljon vaatimattomammalta. Samalla se näytti hevoselta, joka sopi Hopiavuoreen täydellisesti. Se ei ainakaan talvikarvassaa palellut samalla tavalla kuin Jussi, jonka talliloimen olin vaihtanut juuri paksumpaan.
Niin kauan kuin muistin olin kuvitellut omistavani joskus kimon puoliverisen. Kauniin, herkän ja omapäisen tamman. Sellaisen, joka ei sopisi kenelle tahansa. Sen kanssa saisi olla haastavaa, mutta lopulta voittaisin ne haasteet ja meistä tulisi niin täydellinen ratsukko, että muut kadehtisivat meitä, minne tahansa menisimme.Tiesin, että siinä kuvitelmassa yhdistyi entinen vuokrahevoseni Barbi, kimo, omapäinen puoliveritamma ja ne kymmenet hevoskirjat, joita olin lapsena lukenut. Oikeasti tarvitsin jotain paljon tylsempää – opetusmestarin, luotettavan harrastuskaverin. Ja kun oikein tylsästi ajattelin, niiin muistin kyllä senkin, kuinka työlästä kimon hoitaminen oli. Olisi ollut lapsellista ostaa hevonen pelkästään värin perusteella.
Tuskin täydellistä hevosta edes oli olemassa. Eihän Oskarin Kissykään ollut mikään Ukko. Se oli pienempi, kevyempi ja kokemattomampi, eikä Oskari edes tykännyt sen nimestä. Silti siinä oli tarpeeksi jotain, jotta Oskari oli taas melkein se sama intohimoinen, keskittynyt Oskari kuin joskus ennen. Ja juuri siihen olin siiloin Oskarissa ihastunut. Mä olin iloinen, että me oltiin taas kavereita. Se tarkoitti, ettei mun tarvinnut luikahtaa satulahuoneeseen, kun kuulin Oskarin äänen tallikäytävällä tai arpoa tuvan ovella liian pitkään, oliko Oskari siellä vai ei. Sen sijaan mä sain hymyillä Oskarille, kun se talutti uuden tammansa tarmokkaasti tallipihan poikki kohti maneesia ja istua tuvassa Oskarin viereen, vaikka vastapäinenkin paikka olisi ollut vapaana. Mä uskalsin jopa kysyä Kissystä jotain ja kuunnella, kuinka Oskari puhui kunnes hengästyi. Sen huulet kaartui hymyyn ja poskille nousi innostunut puna ja mä tiesin kiduttavani vähän itseäni siinä samalla. Me oltiin kavereita ja mä olin jo kauan sitten menettänyt oikeuteni toivoa jotain enemmän.
Mä ehdin juuri havaita, kuinka ajatukseni oli siirtynyt kuin varkain yhdestä epätoivoisesta haavekuvasta toiseen, kun…
“Se on Ilonan uusi hevonen”, Oskarin äänen kuuleminen sai sähkövirran kulkemaan pitkin mun selkärankaa aivan kuin olisin jäänyt kiinni jostain luvattomasta.
“Joo Eetu sanoikin jotain sellaista”, mä mutisin ja tuijotin rautiasta suomenhevosta joka ei tehnyt yhtään mitään mielenkiintoista. Mä en osannut tulkita Oskarista kuuluvaa äännähdystä, joka oli ehkä yllättynyt, ehkä myöntävä, ehkä jotenkin vain puuskahtava.
“Tota.. Mä olin just menossa hakeen kahvia”, mun ääni tuntui edelleen vähän kurkkuun takertuneelta, kun Oskari ei sanonut enempää. Se oli kysymys, vaikkei se ollut kysymys. Oskari vilkaisi rannekelloaan, jota ei ollut helppo kaivaa esiin toppatakin paksun hihan alta.
“Öh… joo. Mun pitäis syödä lounasta. Tai siis mä olin menossa syömään… Mulla on eväät”, Oskari vastasi yhtä epämääräisesti, mutta tarkoittaen kai, että me voitaisiin lähteä kävelemään samaan suuntaan.
“Ilona muuten oli tuonut joulutorttuja. Jos siis… Tai siis… että tiedät”, Oskari sai sanottua muutaman askeleen jälkeen ja mä tajusin miksi se näytti niin vaikealta. Se oli samasta syystä kuin silloin, kun Sonja oli pohtinut kerran kahvipöydässä, oliko Mortti laihtunut liikaa sairasloman aikana. Tai silloin, kun Eira oli valittanut näyttävänsä läskiltä siinä toppatakissa, joka oli ainoa tarpeeksi lämmin. Mä halusin sanoa, etten mä triggeröitynyt niin pienestä, mutta samalla mä pelkäsin, että kuvittelin sittenkin koko jutun. Ehkä Oskari mulkoili Eiraa ihan muusta syystä ja puhui Ilonasta ja joulutortuistakin ihan muuten vaan.“Sä olit kuulemma ollut Ilonan kanssa katsomassa sitä uutta hevosta?” kysymys tuli mieleen, kun Oskari mainitsi naisen. Olin sattunut kuulemaan pätkän jotain Alexin ja Ilonan keskustelua, eikä se varmaankaan ollut salaisuus, kun se oli käyty kovaan ääneen satulahuoneessa. Tai ainakin Alexilla oli kova ääni.
“Ai joo… Mut se ei ollut toi hevonen. Se ei ollut suomenhevonen”, Oskari vastasi hieman yllättyneenä.
“Millainen se sit oli?” uteliasuuteni voitti sen pienen, aran kysymyksen, jota mä olin hetken pyöritellyt mielessäni. Että jos Oskari oli käynyt Ilonan kanssa katsomassa hevosta, niin ehkä se voisi joskus tulla mun kanssa. Jos mulla ikinä olisi tarpeeksi rohkeutta.
“Se oli sellainen näppärä angloarabitamma. Olis sopinut Ilonalle, mutta kuulemma se meni muualle”, Oskari kertoi lyhyesti koeratsastuksesta. Se kuulosti siltä kuin koko juttu olisi ollut ihan arkipäiväinen. Mä taas en ollut edes koskaan tajunnut pelätä sitä, että olisikin mahdollisuus, että mä joskus löytäisin mun hevosen, mutta joku toinen veisi sen. Tuntui typerältä, etten mä ollut edes koskaan miettinyt asiaa.
“Ai, olipa tylsä juttu. Mut varmaan toi suokkikin on ihan kiva”, vastasin hajamielisesti.Ilona-parka, kun oli joutunut tyytymään siihen suomenhevoseen.
-
Outi(*) ja Jussi osallistuu myös 🙂
-
Itsekäs
Sekoitin kuumalla metallilusikalla höyryävää vettä, jonka pinnalla kellui pussi sitruunalla maustettua mustaa teetä. Seurasin katseellani kuinka lusikka kiersi kehää ja puoliksi toivoin, puoliksi pelkäsin, ettei Oskari tulisikaan. Aina mä välillä vilkaisin Kontiolan ovelle, sitten puhelimen kelloa ja sitten taas jatkoin määrätietoisesti teeni tuijottamista. Olin sanonut Oskarille, että se saisi päättää, mutta lopulta oma kärsivällisyyteni (tai rohkeuteni) oli loppunut ensin. Mä olin laittanut Oskarille viestin ja kysynyt, kävisikö tämä ilta. Oskarin vastauksessa oli kestänyt niin pitkään, että uskoin tehneeni taas yhden virheen lisää. Lopulta puhelin oli kuitenkin kilahtanut ja yllättäen näytöllä oli lukenut myöntävä vastaus.
Siitä pöydästä, jonka ääressä istuin selkä seinää vasten, oli helppo nähdä Oskarin luikahtavan sisälle Kontiolan ovesta syksyisen tihkusateen piiskaamana. Tai ehkä Oskarin lysyt hartiat ja viivaksi piirtynyt suu ei johtunutkaan lokakuisesta illasta, vaan siitä, mitä se odotti tapahtuvan. Oskari pysähtyi tiskille selkä muhun päin ja mä seurasin katseellani, kuinka kyllästyneen näköinen baarimikko tyhjensi muovipullon sisällön Upcider-logolla koristettuun lasiin ja molskautti päälle muutaman jään. Odotellessaan Oskari riisui tummansinisen piponsa ja haroi hiuksensa takaisin ryhtiin. Sillä oli päällään tuulitakki ja jalassa verkkarit, joissa luki kulunut pelinumero. Sitten Oskari nyökkäsi ja maksoi, ja mä käänsin kiireesti huomioni takaisin teekuppiin.
Hetken mä toivoin, että olisinkin odottanut vaikka Sonjaa ja että se olisi viinilasillisen ääressä kertonut sen seikkailuista Sveitsissä. Mutta Oskari ei ollut mikään Sonja, eikä kevyet tervehdykset tuntuneet millään tavalla helpoilta tai mukavilta. Mä kiitin Oskaria, kun se oli ehtinyt tulla paikalle, vaikka sillä vaikutti olevan paljon treenejä. Se raportoi, että ulkona satoi vettä. Mä kerroin, että olin unohtanut sateenvarjon konttorille ja kastunut matkalla töistä kotiin. Se kysyi, asuinko mä vielä siellä paloaseman lähellä.
“Ei kun mä asun nykyään siinä kirjaston lähellä. Ja oon töissä siinä ihan lähellä pankissa, niin ei oo onneks pitkä työmatka. Mä oon tehnyt siellä uudessa kämpässä vähän remonttiakin, mut en mitään isompaa. Mä siis ostin sen tai faija kyl auttoi, mutta ainakin se on nyt oma”, mä vastasin varmaan enemmän kuin Oskari oli kysynyt.Ehkä me oltaisiin voitu jutella hajanaisia lauseita harmittomista aiheista: asumisesta, töistä, tallista, Otsonmäen jalkapallojoukkueesta, vielä pidempäänkin, mutta vatsanpohjaa kalvava paha olo muistutti jatkuvasti siitä, että oli muutakin mitä mun piti sanoa. Sen mä olin luvannut itselleni, jos vain Oskari tulisi kuuntelemaan. Kun sitten päätin jättää tarttumatta seuraavaan harmittomaan aiheeseen, pöytään laskeutui painostava hiljaisuus ja Oskari näytti vähän siltä, että se harkitsi hukuttautuvansa cokislasiinsa. Turhaan se näytti niin surkealta, mä mietin. Sen rooli kuuntelijana oli se helppo. Mä sen sijaan olin se, jonka piti selittää ja pyytää anteeksi.
“Tiedätsä… Mä pelkäsin sillon tortilloja. Tai siis… tää kuulostaa ihan sairaan tyhmältä ja huonolta tekosyyltä, mut mä pelkäsin… tortilloja”, mä aloitin ja tuijotin mun teekuppia. Musta tuntui, että mun juttu alkoi jotenkin keskeltä ja mä toivoin, että Oskari tajuaisi mistä mä puhuin. Tavallaan koko jutulla ei ollut mitään tekemistä tortillojen kanssa, mutta tavallaan siitä oli helpoin aloittaa. Että miksi mä olin silloin luvannut syödä Oskarin kanssa tortilloja ja sen jälkeen keksinyt aina tekosyyn välttääkseni sen.
“Niissä tortilloissa on liikaa… kaikkea. Enkä mä voinut hallita sitä ja sit sä oisit huomannut jos… Mä luulen, et mä olin jo silloin aika huonossa jamassa, mutta mä en tajunnut sitä itse”, mä jatkoin ja vilkaisin varovasti Oskaria. Se pyöritteli mustan hupparinsa narua sormensa ympärille uudestaan ja uudestaan, mutta mä en jäänyt odottamaan vastausta. Kun mä olin aloittanut, mun oli pakko jatkaa, jotta mun rohkeus ei pettäisi.Ensin mä olin perustellut kaiken vain kiireellä. Mulla oli paljon töitä, mä vietin paljon aikaa tallilla, mä en vain ehtinyt syödä. Sitten mä olin alkanut vähentää tallilla käymistä. Mä olin liian stressaantunut juttelemaan ihmisten kanssa, tuvassa oli aina tarjolla pullaa tai muuta pelottavaa, ratsastus ei ollut mitään oikeaa liikuntaa. Varkain mun jääkaapin oveen ilmestyi ruutupaperille kirjoitettu lista, josta ruoka toisensa jälkeen valui turvallisista vaarallisiin. Mä asuin yksin, joten mun oli helppo rakentaa kupla, jonka ulkopuolelle mä suljin kaikki muut. Oskarin, Sonja, Eetun ja muut tallilaiset, mun perheen, jopa mun nyt entisen parhaan kaverin Sanden ja ne toiset, jotka oli jäänyt aikanaan Helsinkiin. Mä tein vain töitä, koska se piti ajatukset pois muusta. Mä kävin juoksemassa aamulla aikaisin ja illalla myöhään, kun kukaan muu ei enää liikkunut missään. Mä join Pepsi Maxia ja söin porkkanoita, kuten silloin viisitoistavuotiaana. Enkä mä tajunnut itse, mitä tapahtui ennen kuin mä jouduin menemään jouluksi kotiin ja mutsi ja mun sisko Kati näki heti, että mä tarvitsin apua. Joulu oli ehkä taas kerran pilalla, mutta lopulta mä pääsin hoitoon.
“Mä olin jonkun aikaa osastolla ja sit mä jouduin asumaan mutsin ja faijan luona. Mä kävin täällä silloin, kun ne oli ostanut mökin Ievannevalta, mutta mä en ollut vielä valmis palaamaan. Mulla oli terapia ja liikuntakielto ja ravintosuunnittelma ja kaikki. Ja sit kun vähitellen asiat meni paremmaksi, niin mun oli vaan pakko saada etäisyyttä. Siks mä kai lähdin reilaamaan ja yritin unohtaa vaan kaiken tapahtuneen, kunnes mä tajusin, ettei se toimi niin”, mua hengästytti kaikki puhuminen. Oskari näytti vakavalta ja oli hiljaa. Se ei enää edes nyplännyt hupparinsa narua. Mä hörppäsin mun teetä, josta oli tullut niin kitkerää, että teki mieli irvistää ja mietin, että kerrankin Oskarin hiljaisuus tuntui helpottavalta. Se ei keskeyttänyt, eikä yrittänyt puhua päälle. Sen sijaan se antoi mun jatkaa loputonta monologiani.
Mä olin joskus kertonut Oskarille, että mä olin harrastanut balettia nuorena, mutta en sitä, että olin joutunut lopettamaan, kun mä olin pyörtynyt kesken treenien ja päätynyt sairaalaan. Siellä mulle oli ensimmäisen kerran kerrottu, että mä olin sairas. Silloin kaikki oli ollut helppo selittää vaan balettitanssijan elämään liittyvillä paineilla. Tällä kertaa ei ollut yhtä helppoa keksiä syyllistä. Tällä kertaa riittämättömyydentunne oli hiipinyt mun elämään varkain. Se oli ollut läsnä jo silloin, kun mä olin lopettanut kesken mun opinnot ja muuttanut pois pääkaupunkiseudulta uuden alun toivossa. Se oli ollut aina mukana mun töissä, mutta pahentunut, kun mä olin saanut ylennyksen ja vastuulleni itseni lisäksi muita ihmisiä. Mä saatoin jopa myöntää, että joskus se oli noussut pintaan tallillakin. Mä olin ollut vain Jussin hoitaja, ja vaikka mä ehkä salaa toivoinkin olevani samanlainen kilparatsastaja kuin Marshall tai Eetu tai Oskari, mä en uskonut, että se olisi koskaan mahdollista.
Sitä mä en kertonut Oskarille, että vain kerran mä olin erehtynyt puhumaan terapiassa siitä enemmän kuin muista. Silloin multa oli kysytty jotain merkityksellisistä ihmissuhteihsta. Mä olin kertonut meidän kävelyistä Kyrönjoen rannalla ja siitä, että jotain oli ollut ehkä tapahtumassa ennen kuin mä pilasin kaiken. Mä olin tunnustanut, että olin ehtinyt toivoa enemmän. Kun multa oli kysytty kysymyksiä, mä olin päätynyt kertomaan Camillasta, johon mä oli verrannut itseäni enemmän kuin mä halusin. Camilla oli vahva ja taitava. Se asui Oskarin kanssa, teki töitä Oskarin kanssa ja kävi juoksemassa Oskarin kanssa. Se pelasi lentopalloa ja pärjäsi ravihevosten kanssa ja vaikka se oli jotenkin tyly, niin silti kaikki tuntuivat lopulta tykkäävvän siitä. Ja aivan kuin kateus ei olisi ollut jo tarpeeksi kamalaa, mä olin lopulta päässyt myös siihen kohtaan, kuinka Oskari joskus kavahti kun sitä edes hipaisi ja jännittyi aina halatessa ja kuinka musta oli aina tuntunut, että jostain syystä se ei halunnut koskea muhun. Vääjäämättä mä olin alkanut ajatella, että mussa oli jotain vikaa. Ja koska Oskari oli sellainen, jokai juoksi ja kävi salilla ja pelasi jalkapalloa ja ratsasti, musta alkoi tuntua, etten mä vaan ollut tarpeeksi urheilullinen. Että mun piti aina vaan syödä vähemmän ja juosta enemmän, jotta mä kelpaisin, kunnes mä en enää nähnyt kuplani ulkopuolelle. Mutta en mä syyttänyt Oskaria, vaan itseäni ja siksi Oskarin ei ikinä tarvitsisi kuulla tätä osaa tarinasta.
“Mulla siis oli… on anoreksia”, mä lopulta henkäisin, enkä edelleenkään kehdannut katsoa Oskaria. Etäisesti mä muistin vielä sen ajan, kun mä joskus yläasteikäisenä olin lukenut jonkun toisen syömishäiriöisen blogia ja päätynyt siihen maailmaan, jossa anoreksia oli jotain upeaa ja tavoiteltavaa ja hetken aikaa mä olin kuvitellut saavuttaneeni jotain, kun mä ensimmäistä kertaa sain diagnoosin. Vasta myöhemmin mä olin lopulta joutunut tajuamaan, että todellisuus ei olisi voinut olla kauempana siitä harhakuvasta ja hohdokkuudesta, johon mä olin uskonut ihan liian pitkään. Ja kun joutui aikuisena myöntämään, että oli pudonnut samaan ansaan uudestaan, se oli vain noloa. Tyhmää ja noloa.
“Mä olin silloin itsekäs ja sulkeutunut, enkä mä osannut ajatella sua ollenkaan. Nyt mä voin paremmin ja mä näen kyllä, missä kohtaa mä tein virheitä. Mä tiedän, että tää sairaus tekee ihmisestä itsekkään, mutta se ei poista sitä, miten huonosti mä sua kohtelin. Mun olis pitänyt selittää sulle jo paljon aikaisemmin. Ja mun olis pitänyt olla paikalla sillon, kun sä tarvit… kun Ukko…”, mä pääsin lopulta siihen osaan, jota varten mä olin tarvinut Oskarin paikalle.
“Me oltiin… no ainakin ystäviä ja mä oon pahoillani et mä olin siinä lopulta niin paska.”Mä olin ajatellut, että kun mä saisin totuuden kerrottua, kaikki olisi ehkä jotenkin selkeämpää. Kun mä sitten vilkaisin varovasti Oskaria, tajusin, että ehkä kuunteleminen ei sittenkään ollut helpompaa kuin puhuminen. Mä taisin olla edelleen itsekäs. Mä olin käynyt tarpeeksi pitkään terapiassa, jotta olin tottunut kertomaan tämän tarinan, mutta Oskari ei ollut saanut harjoitella sen kaiken kuulemista kertaakaan. Vaikken mä todellakaan ollut niin naiivi, että olisin kuvitellut kaiken palaavan ennalleen näin helposti, niin jollain tasolla mä olin kuvitellut totuuden kertomisen auttavan. Kun mä yritin arvata, mitä edelleen hiljainen Oskari ajatteli, musta tuntui, että ehkä vähemmän itsekästä olisi ollut sittenkin jatkaa elämää kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Oskarissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka ei jättänyt mua rauhaan ja joka olisi tehnyt unohtamisesta mahdotonta. Nytkin, mun teki mieli pujottaa sormeni sen pöydällä lepäävien, kapeiden sormien lomaan, mutta se jos mikä olisikin ollut itsekästä.
“Mä en tiedä, mitä oikein tällä yritin saavuttaa, muta ehkä mä vaan.. en mä tiedä. Voitaisko me vaikka yrittää olla kavereita uudestaan?” mä mutisin ja mun olis tehnyt mieli irvistää sille, kuinka säälittävältä mä kuulostin. Mutta kaiken jälkeen mulla ei ollut melkein ketään jäljellä ja Oskari kaverina olisi paljon parempi kuin Oskari outona muukalaisena, joka tuskin uskalsi hengittää mun seurassa.
-
Kiitos Ilona, kun pistit vähän vauhtia tähänkin kuvioon. En tiedä kuinka kauan Outi ja Oskari olisi muuten onnistunut välttelemään toisiaan 😀 Tämä siis ajoittuu siihen, kun Ilona näki Outin ja Oskarin juttelemassa.
Väistämätön
Mä olen jo menossa autolle, kun Oskari melkein kävelee mua päin tummansininen pipo tiukasti pörröisten hiuksien peittona ja otsa niin kurtussa, että sen silmät ovat vain pienet viirut. Se näyttää siltä, että se ajattelee jotain todella keskittyneesti.
“Ai.. sori.. öö moi”, sen suusta purkautuu, kun sen silmät rävähtävät auki. Ilmeisesti se on huomannut mut.
“Moi”, mä saan henkäistyä ja munkin on pakko pysähtyä, koska Oskari on pysähtynyt. Mä en voi vain pyyhkäistä sen ohi suoraa tietä autolle, vaikka juuri niin mun tekisi mieli tehdä. Ajatuksen tasolla mua hymyilyttää, kun Oskarin kapeat sormet etsiytyivät hypistelemään sen pipon alta pilkottavaa hiuskiehkuraa ja se näyttää niin tutulta. Mutta ei mun jännityksestä jähmettyneet suupielet suostu liikkumaan.“Ootsä-”
“Onksul-”Samaan aikaan mumistut sanat sekottuivat epämääräiseksi puuroksi. Mä vaihdan painoa jalalta toiselle ja naurahdan vähän vaivaantuneesti. Oskari hieroo ranteellaan sen niskaa ja vetää syvään henkeä. Mä luulen että vaati kaiken sen tahdonvoiman, ettei se sulje silmiään. Tai ehkä vain musta tuntuu siltä.
“Sori. Mitä sä meinasit sanoa?” mä pelaan aikaa.
“En mitään.. tai siis… et ootsä lähdössä” Oskari takeltelee. Mä olin jo melkein autolla, olalla tallireppu ja kädessä autonavaimet. Edes Oskari ei voinut olla niin sokea, ettei se olisi tajunnut.
“Entä sä?” Oskari heittää pallon takaisin.
“Mä vaan et onks sul kuinka kiire? Silleen niinku yleisesti. Oon miettinyt et olis varmaan hyvä jutella, jos sä haluaisit… Tai siis mä haluaisin jutella”, mä puhun liian nopeasti ja melkein teen sen jutun, missä mä käännän mun tarpeen Oskarin tarpeeksi ennen kuin mä tajuan korjata sanani. Oskari on hiljaa ja mua huimaa, kun mä tiedostan kirkkaasti, etten voi enää perääntyä.Askelten rahina hiekalla on kaivattu häiriötekijä. Mä voin vilkaista taakseni sen sijaan, että mä tuijottaisin Oskarin nenänpäätä odottaen sen vastausta. Mä näen kuinka Ilona suuntaa määrätietoisesti kohti tallia ja toivon, että voisin harppoa tästä jonnekin samanlaisin päättäväisin askelin.
“Mulla on treenit ihan kohta. Ja meil on peli ja-” Oskarin ääni kuulostaa vaimealta kun se lopulta puhuu. Se tökkii kengänkärjellään hiekkaa.
“Ai… ei tällä oo siis silleen kiire. Et ihan vaan koska sulle sopii parhaiten. Tuu vaikka käymään mun luona, jos talli on liian.. sun työpaikka”, mä keskeytän ja hyymyilen vähän Oskarin käytännölliselle goretex-kengälle, jonka eteen on kerääntynyt pieni keko soraa. Mä en uskalla nostaa mun katsetta.
“Tai sä voit sanoo myös ei. Jos susta tuntuu ettei oo mitään, mitä pitäis puhua”, mä lisään, vaikka sen sanominen saakin mun vatsanpohjan kipristymään.Mä en tiedä, mitä Oskari haluaa, mutta mä tiedän, mitä mä haluan. Muä haluan pyytää anteeksi sitä, etten mä ollut täällä silloin, kun Oskari menetti Ukon ja sitä, etten ollut lopulta koskaan syönyt tortilloja Oskarin kanssa. Mun pitäisi kertoa Oskarille, että mä edelleen ajattelin joskus sitä ja meidän kävelyitä Kyröjoen varrella ja kaikkea, mitä ei koskaan ehtinyt tapahtua. Ja varmaan mun pitäisi kertoa sille mun sairastumisesta, koska lopulta se liittyi kaikkeen muuhun. Mun pitäisi saada kaikki ne asiat pois alta ensin, ennen kuin mä voisin kysyä Oskarilta neuvoa. Enkä mä tiennyt, haluaisiko se edes kaiken jälkeen enää auttaa mua.
-
Syksy
Syksy oli ainakin sata kertaa parempi, kun sen sai viettää hevosenselässä. Sitä osasi arvostaa maisemia, jotka muuttuivat hiljalleen vihreästä hehkuvan oranssiksi ja keltaiseksi ja ilmaa, jota vastaan sai suojautua kaulahuivilla ja ratsastussaappaisiin vain hädin tuskin mahtuvilla villasukilla. Jussi antoi mun uppoutua omiin ajatuksiini ja totutella taas pikkuhiljaa uusiin rutiineihin. Enää mä en saanut lihaksiani kipeäksi ja lonkkia jumiin pelkästä käyntilenkistä.
Toisin kuin tallilla, maastossa ei myöskään tarvinut ajatella Oskaria. Ei tarvinut varoa sitä, että se ilmestyisi jostain nurkan takaa varoittamatta, istuisi samaan kahvipöytään tai että me jäätäisiin satulahuoneeseen kahdestaan niin, että olisi pakko sanoa muutakin kuin ”moi” tai ”huomenta” tai ”hyvää”. En mä edes tiennyt, oliko meillä mitään puhuttavaa. Ehkä Oskari oli unohtanut koko jutun ja mun oli naurettavaa kuvitella, että mä olisin sille velkaa edes sen yhden selityksen verran. Jollain tasolla mä kuitenkin tiesin, ettei Oskari ollut sellainen. Oskari oli yksi niistä selvittämättömistä asioista, jotka oli ajanut mua takaisin Otsonmäelle, joten mä tiesin, että jossain vaiheessa meidän oli pakko vielä puhua.
Mutta taas kerran ainakin hetken aikaa, mä päätin nauttia kirpeästä syyssäästä ja siitä, kuinka luotettavasti Jussi kuljetti mua pitkin peltoja ja polkuja, vaikka mun ajatukset olikin jääneet tallille, missä Oskari oli työntänyt kottikärryt Jussin tallin puolelle samalla Camillan kanssa jutellen juuri, kun me oltiin Jussin kanssa lähdetty.
-
Ai että, ihanaa että Sonja on jo hevoskaupoilla! Ja tosi hauskaa lukea koko prosessista ja siitä millaisia hevosia Sonja päätyy kokeilemaan. Miten se onkin aina melkein minkä tahansa asian kanssa niin, että kiinnostavia juttuja tulee vastaan silloin kun ehkä vähän katselee tai ei edes katsele ollenkaan, mutta kun on ostohousut jalassa niin yhtäkkiä kaikessa onkin vähän jotain vikaa. Toisaalta Sonjankin kokemus on karttunut ja varmasti hänelläkin on parempi käsitys nyt siitä, mitä etsii kuin vaikka Salierin kohdalla. Edelleen mielenkiintoista kyllä nähdä, miten tässä käy 🙂
Ja luulen että hevosen kohdalla voisi toimia hyvin sama filosofia, mitä itse yritän isojen hankintojen kohdalla noudattaa. Jos joku asia on vain ehkä, niin silloin se tarkoittaa ei ja jotenkin ”sen oikean” kyllä tunnistaa 😀 joskus tällä periaatteella saa kyllä etsiä pitkään…
-
Haha en ollut selvästi ainoa, jonka on tehnyt mieli kirjoitella tässä viimeaikoina lumifiilistelyä 😀 Mutta kyllä siinä on vain oma tunnelmansa ja sellainen ihanan raikkaan talvipäivän fiilis välittyy niin tästä tekstistä kuin kuvastakin.
On ihanaa kuulla, että hieronta auttoi Veeraa ja tamma on taas täydessä terässä. Onneksi jumit oli vaan pieni hidaste matkalla ainakin toistaiseksi. Toistan myös sen, kuinka ihanaa on lukea siitä, miten Ilonan ja Veeran suhde kehittyy.
Ilona on myös tosi kiltti, kun liikuttaa Typyn. Voi olla että siinä on kyllä uhkana se, että Hello alkaa tarttua tähän mahdollisuuteen useamminkin. Usein Typystä on saanut lukea ehkä vähän negatiivisessa valossa, joten Ilonan mietteitä tammasta oli kiva lukea.
-
Taas kerran tuntuu siltä, että Hopiavuori ei ole vain talli, vaan perhe <3 Ja Nelly jos joku tietää, miltä tuntuu menettää jotain tärkeää, joten en yhtään ylläty että Nelly on se joka kehtaa yksinkertaisesti vain komentaa Sonjan takaisin tallille ja satulaan.
-
Huomasin kyllä tekstin ilmestyneen jo aikaisemmin, mutta halusin säästää sen hetkeen, jossa ehdin rauhassa sen lukea ja kyllä vaan, vaikka tämä on vain mielikuvitusmaailma ja nämä vain mielikuvituslemmikkejä, niin silti tämä tarina ja suru ja menetys koskettaa. Komppailen vain muita siinä, että olet onnistunut kirjoittamaan tämän taitavasti.
Ihanaa kuitenkin, että Sonjalla on Axa, joka muistuttelee siitä, että elämä jatkuu ja ulos on lähdettävä. Se on mielestäni ihana pieni valonpilkahdus tässä tarinassa.
Ja itsekin mielenkiinnolla odotan, mitä Sonjalle uusi vuosi tuo tullessaan nyt, kun tämä luku on päästy tavallaan loppuun, vaikka varmasti ottaakin aikansa käsitellä suru.
-
Party trick?
Osasin joskus avata skumppapullon sapelilla (tai paremman puutteessa isolla keittiöveitsellä), mutta tätä temppua en ole kyllä treenannut moneen vuoteen…Paras jouluruoka
Graavikala! Olen aika nirso, enkä juurikaan välitä joulupöydän tarjoiluista ja kierrän mieluiten kinkut ja laatikot kaukaa. Piparit, joiden päällä on vähän sinihomejuustoa ja persimonin viipale kelpaa myös.Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta
Kova pakkanen ja lunta. Vaikka palelen kuin Jussi, niin talven pimeys ilman lunta olisi liian ankeaa.Emoji
Edelliseen kysymykseen viitaten 🥶 Ainakin marraskuusta maaliskuuhun.Suurin saavutus
Paluu Otsonmäelle. Saattaa kuulostaa aika laimealta, mutta matka ei ole ollut helpoimmasta päästä. Myös osastojakson jälkeen toipuminen siihen pisteeseen, että pystyin matkustella, oli aikansa ihan hienoa.Joulutortut
Jätän väliin. Voin syödä pari piparia.Perinteinen joulu
Kokoonnumme perheen kanssa yhteen tätä nykyä vanhempieni mökille Ievannevalle. Joulua vietetään siskoni Katin kolmen lapsen ehdoilla ja ainakin lasten hereilläolon ajan kaikki näyttävät iloista naamaa.
Aamu alkaa perinteisesti aamupuurolla, sen jälkeen lapset pääsevät ulos leikkimään ja aikuiset laittavat valmiiksi jouluaterian, joka syödään jo lounasaikaan. Päivän kohokohta on tietenkin joulupukki ja lahjojen jako.
Kun lapset sitten simahtavat pitkän päivän jälkeen sammuu vähän juhlatunnelmakin. Joulu on ollut meidän perheelle aika raskasta aikaa veljeni Jeren kuoleman jälkeen, vaikka siitä onkin jo monta vuotta. Sentään nykyään me ei enää riidellä niin paljoa.Joululahjatoive
Oma hevonen, mutta sitä en sanoisi kenellekään ääneen. Oikeasti ehkä sellaiset hanskat, joissa sormet pysyisivät lämpiminä koko talven. -
Voi Mortti </3 Jotenkin tässä oli jo aiemmin tullut sellainen fiilis, että ei taida Mortin ennuste enää kovin valoisalta näyttää, mutta onhan nämä uutiset silti surullisia. Sonjan päätös vaikuttaa varsin selvältä, vaikkei se varmasti helppo päätös olekaan edes tällaisessa tilanteessa, kun toivoa ei enää kauheasti ole.
Kuten Ilona jo ehti mainitakin, niin tarinallisesti tämä tietenkin avaa tosi paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia tulevaisuuteen. Vaikka kirjoittajana olisikin mahdollista kirjoittaa myös pelkästään ihmeparantumisia, onnistumisia ja onnellisia loppuja niin kyllä se saattaisi aika tylsäksi käydä. Ainakin toivon sydämeni pohjasta, ettei Sonja pistä kokonaan ratsastuskypärää naulaan vaan löytää jonkun uuden (tai vanhan :D) hevoskaverin, vaikka sekin saattaisi tällaisten vastoinkäymisten jälkeen käydä mielessä.
-
Musta on aina tosi kivaa lukea ajasta, kun hahmo tutustuu uuteen hevoseen. Kun pikkuhiljaa oppii lisää yksityiskohtia niin kuin se, että Veera tykkää pään harjaamisesta ja kiihdyttelee esteiden jälkeen. Tämän tarinan perusteella tuntuu, että Veera todellakin on Ilonalle oikea valinta. Mutta on myös tosi ymmärrettävää, että samaan aikaan tuntuu vähän väärältä iloita uudesta hevosesta, kun on juuri joutunut luopumaan vanhasta (vaikka onneksi ei ihan kokonaan).
Mun mielestä on myös aika mielenkiintoista, että Ilonalla ei vaikuta olevan aivan selkeästi ”omaa lajia”, vaan Ilona on valmis treenaamaan ja asettamaan tavoitteita hevosen vahvuuksien mukaan. Ainakin mun ajatuksissa matkaratsastus ja esteratsastus on aika erilaisia, mutta niin vain Ilona hyppää lajista toiseen tosi sujuvasti. Ei onnistuisi välttämättä ainakaan meikäläiseltä moinen ennakkoluulottomuus!
Ja Oskari on kyllä niin Oskari tässä 😀 Ei se varmasti ihan kenen tahansa treeneihin puuttuisi samanlaisella tarmolla, mutta koska kyseessä on kuitenkin niinkin tuttu ihminen kuin Ilona, niin eihän Susi tietenkään malta pysyä hiljaa. Moni kyllä arvostaa Oskarin valmentajanäkemyksiä (vaikka ehkä kommunkaatio jättääkin välillä vähän toivomisen varaa), vaikka Oskari itse ei ehkä vieläkään koe, että hän itse olisi uskottava valmentaja.
-
Jee Veera on täällä! Oon ihan tosi iloinen siitä, että Ilona uskalsi kuin uskalsi ottaa suomenhevosen. Vaikka edellisen tarinan perusteella vaikuttikin siltä, että päätös oli aika selvä. Onhan tietenkin vielä takaportti, että Veera on koeajalla, mutta uskon (tai ainakin kovasti toivon), että tällä kaksikolla on mielenkiintoinen tulevaisuus edessään.
Oon lukenut (tai ahminut) Ilonan tarinoita ihan innolla, kun huomasin että olin ehtinyt vähän pudota kärryiltä viimeisimmistä käänteistä. Niitä on kyllä ilo lukea, kun ne on niin hyvin kirjoitettu ja lukijalle on jätetty myös odotettavaa, joten mikäs mukavampaa kun voida lukea monta tekstiä putkeen!
-
Huh oon arvaillut niin paljon Oskarin reaktiota ja mun ajatukset on mennyt ihan laidasta laitaan, joten oli kiva päästä vihdoin lukemaan miten asiat oikeasti meni. Ja täytyy sanoa, että tää pääsi vähän yllättämään. Osasin kyllä odottaa sitä, että Oskari kokee jonkinlaista huojentumista kuullessaan Outin selityksen, mutten ehkä muita tunteita ainakaan noin voimakkaina. Tietenkin oli tosi mielenkiintoista lukea myös Outista Oskarin silmin ja ihailen kyllä sitä, miten oot kuvaillut niitä tunnetiloja ja hermostumista ja ahdistumista, mitä Outinkin versiossa tästä keskustelusta oli.
Oon ehkä aikaisemminkin todennut sen, että Outi ja Oskari on jotenkin tosi samanlaisia siinä, että ne on itselleen tosi ankaria verrattuna, miten ne suhtautuu muihin ihmisiin. Ja molemmat osaa olla tosi syvällä päänsä sisällä. Mulla on vähän sellainen fiilis, että jos nämä kaksi päätyisi oikeasti yhteen, niin ne eivät välttämättä toisi toistensa parhaita puolia esiin vaan voisi olla aika syviä vesiä tiedossa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä…
Nyt ehkä sitä itsekin taas uskaltaa kirjoittaa jotain, kun on vähän kartalla yleisestä fiiliksestä (mutta no worries, en oo oikeasti odottanut ihan pelkästään kädet ristissä täällä, vaan taas on ollut muutakin kiirettä ja hässäkkää enemmän kuin riittämiin niin en olisi kyllä muutenkaan ehtinyt kirjoittaa). Ja pieni kärvistely olikin ihan ansaittua, koska tää ei ehkä ollut mikään maailman helpoin pallo napata. Tajusin itseasiassa jälkikäteen, että ehkä joku ennakkovaroitus olisi voinut olla paikallaan ton tarinan aiheen takia.
-
Kiva kuula Eakin kuulumisia! Ea ja Gæs on kyllä niin sympaattinen parivaljakko ja voin vain kuvitella kuinka ihana yksisarvinen Gæsista onkaan tullut. Tällainen yhteenveto tapahtuneesta toimii kyllä tosi hyvin takaisin kärryille pääsemiseen ja tästä välittyi heti sellainen fiilis, että pääasiassa Ean ja Gæsin elämä on rullannut ihanan arkisesti.
-
Ekana tekis mieli sanoa, että anteeks Oskari (ja Oskarin kirjoittaja siellä ruudun toisella puolella), että taas joudut kiemurtelemaan. Näiden kahden suhde kun on kaikkea muuta kuin yksinkertainen varmaan aika monella tasolla. Ja vaikka kuinka nämä onkin vaan mielikuvitushahmoja, niin silti tän tekstin lukeminen tuntui vähän samalta kuin se, että on laittanut jonkun vakavan viestin ja odottaa siihen vastausta. Sitten, kun se vastaus tulee, niin ei sitä melkein edes uskalla avata! Mun mielestä Oskarilla olisi kyllä ihan kaikki oikeus käskeä vaan Outin pitää pää kiinni ja unohtaa kaikki menneet. Mutta onneksi Oskari ei taida olla sellainen tyyppi.
Oskari ja Outi on molemmat lopulta aika samanlaisia oman pään sisällä vatvojia, jotka keskittyy omiin ongelmiinsa, eikä välttämättä näe kovin hyvin niiden ulkopuolelle. Tässäkin taas Oskari onnistuu kyllä veikkaamaan ihan väärin, mitä Outi aikoo sanoa.
Nyt kun tiedän taas vähän enemmän Oskarin ajatuksista niin mulla on kyllä idea miten näiden keskustelutuokio voisi edetä, mutta vielä pitäisi löytää vähän aikaa viimeistellä se teksti.
-
Ainakin Outi ilahtuu (ja samoin ilahtui tämä kirjoittaja täällä ruudun takana), kun saa kuulla että Sonja on palannut takaisin! Vaikka Outi taitaa olla juuri niitä ihmisiä, joiden kohdalla Sonja saa varautua kysymystulvaan, koska varmasti Sveitsin reissusta on paljon mielenkiintoista kerrottavaa.
Ei yhtään ilahduttava on tietenkin se syy, miksi Sonja ja Mortti palasi takaisin Hopiavuoreen. Tavallaan sitä toivoisi, että kaikki menisi helposti, kisaura etenisi kuin siivillä ja menestystä tulisi, mutta toisaalta juuri tällaisista käänteistähän tulee taas mielenkiintoisia tarinoita. Toivottavasti Mortin kuntoutuminen etenee hyvin, mutta tuskin se ainakaan Sonjan motivaatiosta jää kiinni.
Ja Harri ei oo enää kuvioissa?!? En tiedä, löytyykö tähän yksityiskohtia jo Sonjan aiemmista tarinoista vai selviääkö myöhemmin, mutta ehkä pitää tehdä pieni tutkimusmatka sille ajalle, jolloin en kovin aktiiviseti Hopiavuoren eloa seurannut.
-
Tästä huokuu kyllä ihana sisarustunnelma, jossa se sisarus on samaan aikaan rakas, koska ei sitä muuten ehkä raahautuisi paikalle katsomaan tuollaista matsia (paitsi ehkä Ilonalla on joku muukin houkutus…) ja samaan aikaan vähän ärsyttävä. Tässä on mun mielestä myös aika selkäesti se asetelma, että Ilona on se vanhempi joka pitää huolta ja Iiro se nuorempi, joka pyytää siskoltaan apua.
En tiedä, kuinka vakavasti Otsonmäellä otetaan tällainen peli, mutta saas nähdä kuuleeko Ilona vielä myöhemminkin veljeilystä vihollisen kanssa 😀
-
Voi Hello! Tavallaan on ihan ymmärrettävää, miksi Jussi on sen mielestä niin epäluotettava. Hauskaa lukea jotenkin täysin erilaisesta näkökulmasta Jussin suhteen kuin mihin yleensä on tottunut. Myös tuo kohta, kun Hello tajuaa, että olisi voinutkin harjata Skottia ihan normaalisti kaiken hermoilun sijasta on jotenkin niin inhimillinen ja samaistuttava.
Ja kyllä tosiaan herättää kysymyksiä tämäkin teksti. Mulla on myös arvaus ja on mielenkiintoista nähdä, osuuko edes ollenkaan oikeaan suuntaan. Toivottavasti siis vastauksia on tulossa, vaikka onkin ihanaa ettei niitä anneta heti liian helposti 😀
-
SOS tuollaiset yllätysvieraat! Itse oon niitä tyyppejä, jonka luo ei kannata tulla ilmoittamatta, koska saattaisin hyvin vaan esittää etten oo kotona… Ehkä siksi päälimmäisenä mua säälittää Ilona ja se kuinka ihanan rauhallisen kotipäivän hän menetti 😀 Mutta jotenkin Ilonalle ehkä tällainen yllätysvierailu ei olekaan niin kamala tai sellainen viba jäi, kun hän heti kutsuu vieraat syömään ja alkaa puuhaamaan pöydän kattamista. Aikamoinen tuuri, että on kämppä siivottu ja ruoka uunissa! Ehkä se auttaakin suhtatutumaan yllätysvieraisiin suopeasti.
En tiedä onko Ilonan perhettä esitelty minkä verran aiemmin, vai onko tämä ensikosketuksia perheeseen muillekin kuin mulle. Mutta mun mielestä on hauska, kuinka vähällä oikeastaan perheestä saa muodostettua mielikuvan. Mun mielestä on myös oiva yksityiskohta, ettei Ilona kerro makaronilaatikon olevan kasvisversio ainakaan etukäteen. Itsekin olen joskus turvautunut samaan kikkaan ja makaronilaatikko kävi hyvin kaupaksi vannoutuneille lihansyöjillekin 😀
-
Joku voisi sanoa, että hän näyttääkin siltä että kaipaa jonkun pullanpalan aina silloin tällöin 😀 (ainakin Outilla on hankaluuksia vastustaa kerjääviä koiria, minkä vähintään Mielikki on huomannut…)
Mutta oikeasti vinttikoirat on niin sympaattisia eikä Onni ole poikkeus. Ihanasti myös taustasta ja erityisesti tosta matosta tulee sellainen fiilis että kuva voisi hyvin olla Hopiavuoren tuvasta.
-
Ei vitsit! Nyt varmasti Tiny Kitten Kissesin kohtalo jää kaivelemaan Oskaria vielä enemmän, kun tamma kelpasi sellaiselle kilparatsastajalle kuin Matteo Locatelli (jonka nimen mäkin tunnistan! Niin hauska idea ottaa mukaan tällainen oikeasti virtuaalimaailmassa vaikuttava hahmo). Tässähän vaikuttaa olevan vähän sellainen klassinen ilmiö, että juuri se lelu kiinnostaa, millä joku toinen leikkii, vaikka ennen sitä ei olisi kiinnostanutkaan ollenkaan… Mielenkiintoista nähdä, kohtaako kaksikon tiet vielä jossain vaiheessa vai ei.
En tiedä voinko sanoa, että kaikki tarvitsisi sellaisen ystävän kuin Hello on, mutta Oskari kyllä ainakin tarvitsee. Hello osaa vedellä juuri oikeista naruista! Mun mielestä on myös hauska huomata, kuinka tän kaksikon välinen suhde on muuttunut, kun on välissä aikaa, kun en oikein ehtinyt seuraamaan tarinoita täällä. Nykyään Hello ei ehkä niin yksipuolisesti koita hätistellä Oskariin vauhtia, vaan tuntuu, että ystävyyssuhde on paljon tasapuolisempi ja Oskarikin esim. juttelee Hellolle takaisin 😀
