[Sonja T.Valvoja]

(Tämähän nyt ei liity millään tavoin Hopiavuoreen, mutta ajattelin päivittää tänne Salierin kuulumisia, kun kerran päiväkirja on vielä tallella…)

Mamman kultapallero

Salieri näytti ihan kilpahevoselta. Tai siis sellaiselta… sellaiselta… Lihaksikkaalta. Urheilulliselta. Vakavastiotettavalta puoliveriseltä eikä miltään mamman kultapallerolta. Sillä oli vieläpä loimi päällä tarhassa ja pää heinäkasassa ja silti tämä muutos paistoi minun silmääni jo kaukaa tallinkulmalta. En ymmärrä miten se oli mahdollista.

Anssi oli ostanut sille uuden loimen, tyylikkään hopeanvärisen Bucasin. Siihen oli kuulemma sopiva kaulakappalekin, mutta sitä ei tarvittu ihan vielä kun tänään oli tuuleton päivä. Salieri oli taas klipattu, tietenkin, sillä kukaan ei viitsinyt katsella sellaista villijakkia, joka kuivuisi seuraavan kerran vasta juhannuksena. Tuttua, voi miten tuttua!

Vielä oli jotakin sentään jälkellä siitä mamman kultapallerosta, sillä tämä muuten niin vakavahenkinen urheiluhevonen tuli heti aidalle kerjäämään rapsutuksia ja huomiota kun huomasi Anssin ja minut. Salieri muisti kyllä minut, vaikka ihan ilmiselvästi Anssi oli nyt se numero ykkönen, ainakin siihen asti kun kaivoin banaanin takintaskusta. En huomannut olla edes mustasukkainen, sillä olihan se nyt selvää, että Anssi oli sitä vuoden verran jo miltei omanaan pitänyt ja olin iloinen nähdessäni, että he tulivat hyvin toimeen.

Salierin tarhakaveri oli myös hieno. Se oli jotakuinkin yhtä korkea kuin Salierikin, mutta massavampi. Ei lihavä eikä mikään bodarimuhkukaan, mutta toisen tyyppinen. Puoliverinen sekin. Ja lumenvalkea kimo, joka liikkui tarhassakin niin ylväästi, että sitä oli pakko tuijottaa.

— Se on Eki, Anssi tiesi kertoa. — Ex Solo virallinen nimi, jos nyt muistan oikein. Oldenburgilainen ori. Nää kaksi on kuin paita ja peppu, niitä on nyt tarhattu viime keväästä lähtien yhdessä kun Eki tuli tänne. Mä luulisin, että se on Simon omistuksessa, mutta Suvenlahden Annika sitä ratsastaa, jos tunnet. Kiva kaveri, mutta ilmeisen haastava ratsuna, hän totesi ja silitteli kimon turpaa samalla kuin Salierinkin.

[Sonja T.Valvoja]

Vapaa viikko
Laskin matkalaukkuni eteisen lattialle ja läppärirepun sen viereen. Potkin kengät jaloista, mutten huomannut vielä ottaa takkia pois kun kävelin asunnon läpi ja sytyttelin valoja joka puolelle. Ihan kuin minun olisi pitänyt nähdä että miltä täällä näyttikään. Vasta sitten kävin ripustamassa talvitakin eteiseen.

Markus oli lopulta hermostunut kotona nököttämiseeni. En kuulemma tehnyt mitään muuta kuin töitä ja ravasin tallilla. En nähnyt ketään muita kuin talliporukkaa ja otavalaisia, kun kävin siellä edelleen säännöllisesti syömässä. En ollut käynyt toimistolla puoleen vuoteen enkä ollut tavannut ystäviänikään. Että se sai kuulemma nyt riittää. Mortille järjestyi luotettava hoitaja, Markus dognappasi Axan viikoksi ja patisti minut Tampereelle ihan yksin, ilman mitään velvoitteita.

Tampereen asunto tuntui autiolta ja huomasin kaipaavani Axan touhukasta askelten rapinaa parketilla. Mitähän minä täällä nyt sitten tekisin?

Huomenna menisin toimistolle ja jos Stockalta löytyi, veisin sinne vaikka jonkin kakun. Olihan synttärit jääneet välistä ja muutenkin. Myynnin puolella oli kesällä aloittanut uusi Jani, jota en ollut tavannut kuin Teamsin välityksellä. Lisäksi toimiston järjestystä ja sisustusta oli pantu kuulemma vähän uusiksi tässä syksyllä. Sitäkään en ollut nähnyt, tietenkään.

Kaverikanavalle oli ehtinyt jo päivittää tulevani kaupunkiin ja siellä oli suunnitelmia valmiina: lounaalle tässä joku päivä tai ainakin illalliselle, Helenalla oli tiedossa uusi ravintola, jota oli kuulemma kovasti kehuttu. Vapriikissa oli demoskene-näyttely, joka minun pitäisi ehdottomasti nähdä. Ja Tuulensuu oli päivittänyt ruokalistaansa sitten viime käynnin, että sielläkin sopisi käydä. Tämän vuoden NääSpeksikin olisi vielä menossa muutamana iltana ja Sara Hildénillä olisi tarjolla se syksyllä kovasti kohistu Nick Caven ja Brad Pittin taidennäyttely, mikälie. Viimeistään viikonloppuna pitäisi ehdottomasti kokoontua johonkin istumaan iltaa rauhassa ja rupattelemaan. No niin todellakin pitäisi! Kaikki nämä!

Ja Anssi saisi olla ihan mitä mieltä tahansa asiasta, mutta Salieria pitäisi käydä katsomassa. Se oli kuitenkin vielä minun. En kiistä etteikö Cozminalla ratsastamisen jälkeen olisi alkanut lievästi kiinnostella Salierin hakeminen takaisin. Se tietysti olisi sinällään sääli, kun kerran sen ja Anssin yhteistyö oli alkanut sujua entistä paremmin ja ratsukko starttasi jo vaativassa A:ssa. Siis samalla tasolla kuin minä ja Mortti! Lähetin Anssille viestiä ja kysyin heidän aikataulujaan, sanoin että olisin tulossa käymään. Paluupostissa tuli ilahtuneen oloinen tervetulotoivotus.

[Sonja T.Valvoja]

Masentunutta karvaa
— Siis kato nyt. Miten tän karvakin voi olla näin masentunutta?

Silitin Mortin kaulaa, joka tosiaan näytti kovin mattaiselta. Ei lainkaan sellainen kiiltäväkarvainen täysiverinen, jota olin niin suurella ylpeydellä aina ihaillut. Ja kyllä ihan taatusti harjasin Morttia vähintään yhtä usein ja suurella huolella kuin aiemminkin. Lisäravinteitakin se sai, pieniä määriä öljyäkin vaikka tuntui että se lihoi jo pelkästä öljyn hajusta.

Marshall, se raukka jolle taas purkasin näitä Mortin ongelmia, puisteli päätään epätietoisen näköisenä.
— Kotona käytetään yhtä lisäravinnetta nimenomaan karvan kuntoa parantamaan, voin katsoa sinulle kyllä sen nimen, mutta en tiedä onko siitä apua. Samoja raaka-aineita siinä on kuin näissä muissakin.
— Mmm, voi sitäkin varmaan kokeilla. Eihän se maksa kuin taas uuden purkin verran. Mä jo mietin että voisko olla cushing, mutta ei oikein täsmää oireet siihen.
— Se voi olla stressi, sanoi Marsh ja ojensi kättään silittääkseen Mortin kuonoa. Ruuna heitti päätään korvat luimussa, joten Marsh tuli toisiin ajatuksiin. Just hyvä, Mortti, rupeapa toki vielä vihaiseksi.

— Sori, pitäis varottaa. Tämä on vähän kärttyisä.
— Niin näkyy. Se voi tosiaan olla stressiä, siihen viittaisi tämä käytöskin vähän. Tai sitten kipeä.
— Mä syötän tälle särkylääkettä, että ei pitäisi olla kipeä mistään. Mutta siis oikeasti jos tää elukka stressaa siitä, että saa olla oloneuvoksena kaiket päivät, heinää edessä ja kavereita lähihuudeilla. Mä olen kuvitellut, että kisatreeni stressaisi hevosia enemmän kuin laiskottelu.

Marsh tyytyi kohauttamaan olkiaan.
— Yksilöitä hevosetkin ovat ja on tällaisia nähty muitakin. Harvassa ne toki ovat, mutta kyllä se mahdollista on.
— Mitä tälle vois tehdä?

Marsh oli vähän aikaa hiljaa ja kyllä minä tiesin miksi. Kaikenlaista oli jo kokeiltu, huonoin tai olemattomin tuloksin.
— Toivoa parasta. Alkaa helpot keinot loppua kesken. Ei sitä nyt oikein täysipäiväisesti voi rauhoittaakaan.
— Ostan kohta hevosannoksen Diapameja Tampereen katukauppiailta…

— Niin mitä sä aiot tehdä? kuului takaa Alexin ääni, joka ehti juuri avata oven kuullakseen minun viimeisen lauseen. — Hopiavuoren huumeliigaa alat pyörittää?
— En kun Mortille vain, sanoin naurahtaen. Huumoria se huonokin huumori oli.
— Mortti on huonotuulinen ja sen karvakin on masentunutta, sanoi hymyilevä Marsh avuliaasti.
— No mä ajattelin jo. Mutta eiks se tarvitsisi piristeitä sitten, jos on kerran masentunut?
— Ei kun sitten se riehuisi jalkansa rikki entistä pahemmin.
— Niin joo tosiaan. Ei sitten. Ehkä niitä pameja sitten naamaan vaan. Kai sä olet kuullut, että Wandankin jalka on rikki? Alex jatkoi vakavampaan sävyyn. — Hankkarivamma silläkin.

Nyökyttelimme Marshin kanssa, toki uutiset olivat kantautuneet meidänkin korviin. Minua suretti Ilonan puolesta ja muutenkin, Wanda oli niin nätti tamma ja olivat vasta päässeet alkuun matkaratsastuksen parissa. Wandan tilanne oli ilmeisesti paha, jopa niin että eläinlääkäri ei antanut paljon toivoa. En tiennyt miten paljon Mortilla oli toivoa, kun tämä oli tällaista jahnaamista jalan kanssa. Väliin se oli hyvä ja väliin paha eikä kolmessa kuukaudessa ollut tapahtunut mitään merkittävää askelta parempaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ikinä hevosen selässä istunutkaan
Olihan se jotenkin liikuttavaa, että kaikki kuvittelivat minulla olevan ikävä ratsastamista. Tosiasiassa en ollut istunut hevosen selässä lähes kolmeen kuukauteen, mutta en minä sitä oikeastaan kaivannut. Olisihan se tietysti kiva ratsastaa, jos ratsuna olisi Mortti, vaan kun se oli toipilaana ja koko ratsastusasia oli herttaisen yhdentekevää.

Tarjokkaita olisi kyllä ollut, ei se siitä jäänyt puuttumaan. Heli oli kysynyt jonkun kerran haluaisinko ratsastaa Inkalla joskus. Marshall tarjosi jompaakumpaa ratsuistaan minulle maastoon. Eetu ja Outi kyselivät vuoron perään, jos haluaisin lainata Jussia silloin tällöin. Lopulta se oli kuitenkin Nelly, joka yksinkertaisesti ilmoitti, että huomenna hän pitäisi minulle ja Cozminalle kouluratsastustunnin ja että minun olisi syytä ratsastaa tamma läpi tänään kevyesti ja vähän tutustua siihen. Hän ei jäänyt lainkaan kuuntelemaan vastalauseita vaan marssi edeltä talliin ja lastasi syliini Cozminan varusteet.

Cozmina oli kauhean pieni ja niin hento, etten minä voisi sillä ratsastaa. Minä tarvitsin ison puoliverisen tai Mortin. Nelly ei ottanut kuuleviin korviinsa näitäkään valituksia. Joo, olihan tamma vähän pieni, mutta kyllä se minut jaksaisi ihan hyvin kantaa ja tässä nyt ei arvosteltu ratsukon harmoniaa. Ja enpähän putoaisi korkealta, jos niin hullusti kävisi. Nelly oli paljon varmempi asioista kuin minä.

Kyllähän sen huomasi aivan välittömästi, että edellisestä ratsastuskerrasta oli aikaa. Tunsin oloni satulassa huteraksi ja kertakaikkiaan amatöörimäiseksi. Ei hitsi, oliko tämä oikeasti näin vaikeaa istua edes tasapainossa? Se putoaminen alkoi kuulostaa ihan realistiselta vaihtoehdolta. Ja vielä kun Cozmina oli niin kapea ja kaikin tavoin erilainen Morttiin verrattuna. Miten täällä satulassa voi edes pysyä?

Mutta Cozminan liikkeet, ne olivat ihanat! Niin kevyet, lentävät, laukassa se tuntui melkein pyrähtelevän eteenpäin kuin pieni lintu. Nopeasti se tasapaino ja istuntakin alkoivat löytyä ja huomasin haikailevani takaisin satulaan muutenkin kuin vain tämän kerran. Ehkä minun pitäisi ainakin silloin tällöin hyväksyä muiden tarjouksia lainata ratsujaan.

— Näinkö minä oikein, että menit kentällä Cozminalla? kysyi Marsh keittiönpöydän toiselta puolelta kun istuin hauduttamassa teetäni.
— Joo, Nelly pakotti, naurahdin.
— No ei voinut olla niin kamalaa, kuittasi Nelly jääkaapilta.
— Ei ollut, myönnän. Cozmina tuntui tosi kivalta ratsulta, mutta voi taivas että mä itse olen ruosteessa. Miten sitä voi muutamassa kuukaudessa taantua näin paljon?
— Ai. Minusta ne menitte ihan hyvännäköisiä pätkiä.
— Ehkä joo, mutta oma tuntuma oli kyllä samanlainen kuin jos ei olisi ikinä hevosen selässä istunutkaan.
— Ratsastus on vähän niinkuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii, niin sen osaa aina, vaikka saattaa tauon jälkeen tarvita muistinvirkistystä.
— Eli seuraavan kerran kun itseä laiskottaa, tiedän mistä kannattaa kysyä apua hevosten liikuttamiseen, sanoi Marsh leukaansa hieraisten.

Olivatkohan Nelly ja Marshall suunnitelleet tämän keskenään?

[Sonja T.Valvoja]

Synttärit
Kun palasin tallilta, kävin hakemassa Otsonmäen marketin pakettiautomaatista minulle tulleen lähetyksen. Se oli synttärilahja äidiltä. En malttanut odottaa edes autolle asti vaan aloin repiä pakkauspaperia jo heti ulko-ovella. Paketin muoto juorusi, että sisältä löytyisi kirja eikä se mikään ihme olisikaan. Kyllä äiti tyttärensä tiesi ja kirjahan nyt toimi aina.

Paketista tosiaan paljastui Diana Reidin Seeing Other People. Loistavaa! Olin lukenut Love & Virtuen alkuvuodesta, kun sain sen äidiltä joululahjaksi. ”Lukeminen” oli ehkä vähän väärä sana, sillä olin suorastaan ahminut sen läpi. Hyvä kirja. Australialaissyntyisen Reidin kirjoja ei ollut ainakaan näkynyt myynnissä Suomessa. Verkkokaupoista tietysti saisi kaikkea, mutta olihan tämä nyt silti eri asia kun sen oli äiti itse miettinyt, ostanut ja lähettänyt.

Kirjan välissä oli kortti, jossa luki: Birthday love and lots of big hugs.

Puhelinkin oli täynnä synttärionnitteluita. Facebook-kavereista useampi kymmenen oli sanonut jotakin, äitikin vaikka oli lahjan lähettänyt erikseen. Selasin viestejä läpi ja tykkäsin jokaisesta onnittelusta. Toivottavasti en missannut yhtään. Skrollasin seinääni vielä kertaalleen läpi. Huomenna voisi kiittää yhteisesti kaikkia onnitteluista ja silloin varmaan ainakin muutama mattimyöhäinen kommentoisi jotakin myöhästyneistä onnitteluista.

Kaksi tekstiviestiäkin oli tullut. Melkein arvasin etukäteen keiltä enkä ollut väärässä. Ensimmäinen oli Tuulalta ja Jaakolta, Jarnon vanhemmilta. Hymyilin itsekseni sille, mutta samalla tunsin jonkinlaista haikeutta. Ei sille mitään voinut, että Jarnon vanhemmista tuli aina mieleen Jarno itse. Kiva tietysti että muistivat vielä, vaikka Jarnon kuolemasta tulisi ensi keväänä kuluneeksi viisi vuotta. Viisi! Joko siitä oikeasti oli niin kauan? Jestas.

Se toinen viesti oli sitten Harrin vanhemmilta. Arvasin että hänen äitinsä muistaisi jollain tavoin kuitenkin, vaikka olimme eronneet jo puoli vuotta sitten ihan virallisesti. En tiennyt oikein mitä minun pitäisi ajatella siitä, mutta lähetin kuitenkin kiitokset paluuviestissä. Harrin vanhemmat olivat tukeutuneet monessa asiassa minuun sen jälkeen kun Harri oli lähtenyt Torontoon, mikä tietysti oli ihan loogista ja luonnollista. Nyt en sitten tiennyt oikein, että miten he pärjäsivät. Ilmeisesti jotenkuten, vaikka olin minä tässä syksyllä käynyt kerran heidän luonaan Harrin erityisesti pyynnöstä, neuvomassa uuden puhelimen käyttöä. Olihan se vähän kiusallista, mutta toisaalta autoin kyllä ihan mielelläni. Olin sanonut, että ottaisivat yhteyttä, jos tarvitsisivat jotakin apua. Kas kun se Harri nyt oli siellä Kanadassa eikä sille mitään mahtanut. He lupasivat, mutta ei sieltä mitään ollut kuulunut sen jälkeen muuta kuin nämä onnittelut nyt.

Telegramissa oli kavereiden onnittelut kuvien ja emojien kera, se oli odotettavaa, mutta Whatsappin puolella oli sitten sekä Anssi että Vladimir. Noh. Ehkä se oli odotettavissakin. Anssin kanssa kuitenkin silloin tällöin vaihtelin viestejä Salierin tiimoilta, mutta Vovasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen kun olin hänet kesällä nähnyt lyhyesti Kultasaaressa. Miksi siis nyt? Paitsi tietysti siksi, että oli minun syntymäpäivä. Lähetin hänellekin takaisin kiitos-viestin, kuten kohteliasta oli. En tiedä olinko edes yllättynyt tai mitään, kun myöhemmin tuli taas viesti: ”Mitä sinulle kuuluu?”

[Sonja T.Valvoja]

Mites jalka?
Kuulin sen kysymyksen vähintään kolme kertaa päivässä: ”Mites jalka?” Tai ”Miten Mortin jalka jakselee?” tai ”Mitäs sille potilaalle kuuluu?” tai jotain muita lukemattomista variaatioista. Kaikki halusivat tietää, miten jalan parantuminen etenee.

Kyllähän se eteni, kunnes taas tuli jotain, lämpöä, turvotusta, pahempaa ontumaa. Eläinlääkäri tuli ja meni ja tuli taas, kokeiltiin monen sortin hoitoa ja laskut olisivat saaneet jonkun toisen repimään hiuksiaan. Minä en piitannut kuluista, sillä mitä iloa rahasta oli, jos sitä ei käyttänyt silloin todella tarvitsi? Eivätkä nämä nyt vielä olleet sellaisia summia, että olisin joutunut tinkimään jostain.

Ja minä olisin maksanut tosi paljon enemmän, jos olisin jotenkin keksinyt keinon parantaa Mortin mielialaa. Se ei yksinkertaisesti ollut tyytyväinen vaan flegmaattisen sorttinen, kärttyisä, tylsistynyt ja jotenkin vähän niinkuin jopa… masentunut. En tiedä voiko hevosesta sanoa niin, mutta joka tapauksessa Mortti ei ollut oma itsensä. Kaikenlaista olin kokeillut, rauhoittaviä tuotteita, stressiä vähentäviä lisäravinteita, kipulääkitystä, mutta mistään ei ollut mainittavaa apua. Tämän olisi voinut vielä kestää, jos jalan tilanne olisi mennyt hitaasti parempaan suuntaan mutta kun aina tuli niitä takapakkeja.

— Mites jalka? kuului taas tallinkäytävältä, kun olin pintelöimässä Morttia. Tällä kertaa kysyjä oli Marshall. Huokaisin niinkuin vain voi huokaista ihminen, jonka harteilla on kaikki maailman huolet ja marraskuu lisäksi. Minun olisi tehnyt mieli parkua oikein sydämeni kyllyydestä Marshille kaikki kurjuus, mutta enhän minä voinut sitä tehdä. Varsinkaan kun Ilona tuli talliin Marshin vanavedessä.

— No. Se on nyt taas tänään ollut ihan ok, totesin ilman suurempaa iloa. Se ei ollut mikään vale, sillä tänään oli tosiaan ollut ihan ok päivä, ei sanottavia oireita. Pelkäsin silti jo huomista ja ylihuomista ja ensi viikkoa ja sitä että Mortti näykkäisisi minua toistamiseen. Se ei ollut ikinä sellaista tehnyt paitsi toissa päivänä nyt sitten. Kuten sanoin, se oli kärttyisä.

Luojan kiitos Marsh ei sortunut tarjoilemaan niitä latteuksia, joita kuulin nykyään niin usein, kuten ”Jospa se vähitellen alkaisi parantua” ”Ehkä se siitä”. Hän tyytyi vain nyökkäilemään ja kysäisi Mortin mielialasta. Se ei ollut ok, huokaisin uudemman kerran. Olimme tätä pohtineet Marshin kanssa useammin kuin kerran, että mitä sille voisi tehdä ja olin saanut häneltä ja hänen vanhemmiltaan kaikenlaisia vinkkejä, joita noudatin tunnollisesti, mutta tulokset olivat toistaiseksi inhottavan laihoja.

— Eikös sinulla ole muuten tässä marraskuun alussa syntymäpäivä? kysyi Marsh seuraavan kysymyksen. — Aiotko juhlistaa sitä jotenkin?

Hämmennyin Marshin kysymyksestä, mutta sain kakaistua ulos että joo, huomennahan se ja ei, en meinannut juhlia. Ehkä toisin Hopiavuoreen kakun, keksin lisätä, vaikken ollut edes muistanut ajatella mitään kakkua. Niitä saisi kaupasta toki, kun vain saisi aikaiseksi käydä hakemassa. En ollut oikeastaan miettinyt koko syntymäpäivää tässä viime aikoina, toki en ollut miettinyt Mortin, Axan ja töiden lisäksi juuri paljon mitään muutakaan. Hirvimetsällekään en ollut lähtenyt vaikka kausi oli jo käynnissä. Ehkä pitäisi vaan millä ajalla sitä muka ehtisi?

[Sonja T.Valvoja]

Slowlove

I remember the future
All of the places I’ll see
I remember the faces
All of the strangers I’ll meet

Kimmo taas linkkasi uutta musiikkia kuunneltavaksi. Albumilta oli muutama sinkku jo julkaistu aiemmin ja yksi niistä oli kolahtanut melkein pakkomielteeksi asti. Joten Kimmo tiesi että olin takuulla kiinnostunut kuulemaan lisää samalta bändiltä. Kuten olinkin.

Follow me down to the river
And float down the stream
Follow me down to forever
All the time we need

Niin että hyvää musiikkia tältäkin albumilta löytyi, sen sinkkulohkaisun lisäksi. Ja ihan pahaa aavistamatta osuin sitten siihen. Kaunishan se biisi asiallisesti ottaen oli, jo pelkkä intro herätti kiinnostuksen, koska se oli kuin jostain klassisesta teoksesta. Ja muutenkin se oli rauhallisempi muiden seassa. Ei se nyt ihan slovari ollut, mutta melkein. Vähän jos olisi vielä hitaampi rytmi niin sitten olisi kyllä täydellinen.

Let’s take it slow, love
One kiss at a time, love
Move to the rhythm of slowlove
Wake up to my kind of
Love in slow-motion

Nyt se oli vain täydellinen itkubiisi. Jotenkin niin riipivä, kun alkoi oikein kuunnella. Voi kun olisikin joku, jonka sylissä voisi keinua tätä ja painaa päänsä rintaa vasten. Unohtaa että oli mitään muuta ja toivoa että se kappale jatkuisi ikuisesti. Vaan kun ei ollut ketään. Kaikki olivat kuolleet, lähteneet tai jättäneet, tai sitten olin itse tyrinyt asiani. Olin vain yksin työpöytäni ääressä, kuuntelin samaa kappaletta repeatilla ja pyyhin kyyneleitä.

(Inspiraatio ja lainaukset: BLACKBOOK – Slowlove)

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas vähän tämmöistä oman navan kaivelua ja pitkäksi venähtänyt, viimeistelemätön teksti, jonka lykkään tänne ihan vain koska voin tai jotain. Oli minulla ideakin mutta se hukkui matkan varrella.

Etä-etätoimisto
— Joo, tän ongelma on kyllä se, ettei se tiedä varsinaisesti tästä tuotteesta mitään. Hyvä toki jos on niin halukas oppimaan kuin miltä vaikuttaa, mutta mutta. Sen takia mä olisin taipuvainen pitämään tätä Nettaa parempana, vaikka sillä on vähemmän taas työkokemusta kaikkinensa, mutta olisi ehkä joku käry siitä, mikä tää on ja miten sitä käytetään… Totta kai joo… Joo… No siihen mä en osaa sanoa, musta ne molemmat vaikuttivat ihan ookoo tyypeiltä. Tällä Netalla on varmaan vähemmän työhaastatteluja takana, niin sitä selkeästi jännitti enemmän. Millois me luvattiin kontaktoida takaisin päin? Just…

Tähän oli tultu, että minä pidin työpalaveria Hopiavuoren ruokasalissa. Roikuin paljon tallilla Mortin takia kun ei sitä viitsinyt ajaa tallin ja kodin väliä kovin montaa kertaa päivässä. Nyt oli sitten tullut pakkotilanne eli palaveri juuri niin pahaan ajankohtaan, että olin ottanut työläppärin mukaani ja pyytänyt Eetulta ja Nellyltä erityishuomionosoitusta eli lupaa käyttää wi-fiä ja sulkeutua ruokasalin ovien taakse. Onneksi se onnistui ja Eetu oikein erikseen mainitsi Noalle ja kaikille muillekin, että nyt ei kukaan sitten huudata Netflixiä tai mitään muuta tuvan wi-fin kautta, kun täällä ihmiset pitävät tärkeitä bisnes-kokouksiaan. Ehkä se oli ylireagointia, koska en striimannut videota lainkaan, mutta eipähän tarvinnut yhden tunnin takia ajaa Orioniin vain tullakseni kohta taas takaisin.

Lopetin kokouksen, pakkasin läppärin tykötarpeineen reppuun ja huokaisten avasin oven keittiöön. Keittiössä ei ollut ketään silloin kun menin palaveriani pitämään, mutta nyt pöydän ääreen oli kerääntynyt jo jonkinlainen lauma tallilaisia. Kahvinkeitin pulputti pirteästi.
— Sulla oli kuulemma joku tärkeä kokous, sanoin Alex heti ensimmäisenä.

Alex oli minulle pienimuotoinen mysteeri. Hän oli tullut Tetriksensä kanssa tallille jo ennen kuin minä lähdin Sveitsiin, mutten ollut ehtinyt oikein tutustua häneen. Siinä keväällä oli ollut niin paljon kaikkea ylimääräistä mielen päällä muutenkin ja joulun ajan olin ollut matkoilla ja sitä ennen siellä Pariisissa Mortin kanssa ja kaikkea muuta sellaista, niin en ollut oikein ehtinyt noteerata koko Alexia. Tästä huolimatta Alex kohteli minua kuin olisimme vanhemmatkin tutut. Tai ehkä hän nyt vain oli tuollainen, kovin nopeastihan hän oli Ilonaankin tutustunut, sillä mikäli olin ymmärtänyt oikein, Ilona oli varsin uusi tulokas täällä ja he olivat Alexin kanssa jo hyvää pataa. Nytkin Ilona istui Alexin vieressä keittiön penkillä pyöritellen tyhjää Polle-mukia käsissään.

— No työasioita, vastasin, koska olisi epäkohteliasta olla vastaamattakaan.
— Mitä työasioita?
— Rekrytoinneista puhuttiin, sanoin yleisluontoisesti, vaikka minun työasiani eivät varsinaisesti kuuluneet muille. — Ollaan palkkaamassa uutta työntekijää.
— Ai… jaa, vastaatko sä sitten ihmisten palkkaamisesta? Alex ihmetteli silmät pyöreinä.
— En varsinaisesti, mutta olen kyllä useimmiten mukana näissä rekryprosesseissa jollain tavoin.

Nelly saapasteli keittiöön myös, kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja istahti pöydän päähän.
— No niin Sonja, nyt kerrot kaiken sieltä Sveitsistä.

Myönnän että olin vähän vältellyt Nellyä tai ainakin joutumista kahvipöytään samaan aikaan hänen kanssaan. Tai oikeastaan vähän kaikkia, sillä osasin odottaa kyllä tätä kysymystä, johon minulla ei ollut oikein vastausta. Tietysti minä voisin kertoa kaikenlaista siitä millaista Royal Gardenissa oli ollut, millainen valmentajani oli ollut, miten kaunista siellä Rhônen laaksossa oli viinitarhoineen ja vuorineen, miten olin erääksi viikonlopuksi vuokrannut moottoripyörän ja ajovarusteet, vienyt Axan hoitolaan ja lähtenyt kiertämään kauniiksi mainittuja reittejä ilman sen kummempaa päämäärää…

— No, mitä mä siitä osaisin sanoa. Hienoahan siellä oli, aivan erilaiset maisemat kuin täällä, vuoria joka puolella. Ja se talli oli tosi hulppea, kaikki viimeisen päälle. Ihan kiva talliporukkakin, vaikken mä tietysti ehtinyt siellä kauhean läheisesti keneenkään tutustua. Koti-ikäväkin iski oikeastaan vasta siinä kohtaa kun Mortti sen jalkansa loukkasi, ei sitä jotenkin sitä ennen ehtinyt ajatella.
— Sitten mä kysyn helpomman kysymyksen: mitäs sä nyt meinaat sitten tehdä?
— Hoitaa Mortin jalan kuntoon tai ainakin katsoa että miten hyvään kuntoon sen saa. Ja hajoaako sillä pää ennen sitä. Kyllä se nyt toistaiseksi on pysynyt siinä sairastarhassaan, mutta jotenkin se tuntuu vähän kärttyisältä.

Nelly uteli läpi kaikki Salierinkin asiat ja tuntui vähän ihmettelevän sitä, miksen hakisi Salieria takaisin. Saisin sentään ratsastaa sillä ja jatkaa kenties kilpauraanikin, sillä ruuna oli kisakunnossa, kiitos Anssin. Ihmettelijöiden kuoroon liittyi muitakin, niitä jotka tiesivät Salierin entuudestaan. Joko siitäkin oli vuosi, kun se oli lähtenyt Kangasalle! Ihmettelin vähän itsekin sitä, että miksei oikeastaan halunnut Salieria takaisin itselleni, vaikka se niin tärkeä oli minulle olevinaan etten ollut tahtonut aluksi luopua siitä lainkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Työnarkomaanien sukua
— Ei tässä nyt oikein näy mitään… mutisi eläinlääkäri ultratessaan Mortin kipeätä jalkaa.

Turvotus, lämpö ja ontuma olivat palanneet taas ja olin tietysti konsultoinut eläinlääkäriä heti. Harmi vain että hänellä ei ollut tarjota mitään varsinaista syytä ja selitystä. Jänne oli se mikä se oli, parantumisen merkkejä oli näkyvissä, mutta oireiden paluu uhkasi sitä prosessia.

Yhden syyn lääkäri löysi sairastarhasta, joka oli pitkänomainen, sellainen jossa Mortti pystyi kävelemään edestakaisin edes vähän matkaa. Ja Morttihan tamppasi sitä ahkerasti. Sen näki jo tarhanponjan jäljistäkin. Lääkäri ehdotti pienempää tarhaa, sellaista mikä ei olisi juuri karsinaa suurempi mutta ulkona kuitenkin. Yhden tämänkokoisen sairastarhan Mortti oli jo Sveitsissä tuhonnut tulemalla yksinkertaisesti langoista läpi. Yritin selittää eläinlääkärille, että Mortti oli vähän tämmöistä työnarkomaanien sukua ja oli muutenkin ollut hankalana tässä viime ajat. Tulkitsin sen olevan pitkästymistä.

— Soonkin sitten hankalampi tapaus, tuumi ell. — Näitä tämmössiä on vaikia pitää tyytyväisinä ja ne saattaa hyvinkin rikkoa ihtiään kun on tylsää. Voisit kokeilla huviksesi jotakin rauhoittavaa luontahistuatetta tai semmosta. Ja pirä se nyt pienemmällä liikutuksella mutta jos mahrollista, niin parikin kertaa päivässä vois tehrä lyhyen taluttelulenkin. Kylymäykset ja pintelöönnit samaan malliin ku aiemminkin.

Lääkärin lähdettyä palasin Mortin karsinaan rapsuttelemaan sitä. Vielä se nyt ei ollut ainakaan ottanut takaisin repertuaariinsa oven kolistelua tai kutomisliikkeitä, joita se oli Sveitsissä pisimpinä karsinalepopäivinä esittänyt. Halusin pitää sitä mahdollisimman paljon ulkona, ettei se muistaisi näitä asioita, mutta kun siellä se sitten käveli edestakaisin. Käveli sentään, ei ravannut tai hypellyt muuten. Mietin ohimennen, jos pitäisi kuitenkin hakea Salieri takaisin niin Mortti saisi siitä seuraa, mutta luovuin ideasta. Olivathan ne rempoilleet Salierin kanssa keskenään ja sitä ei nyt kaivattaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Kiva lukea Jannan ja perheen kuulumisia vaihteeksi! Kaikesta huolimatta teksti päättyi minusta tosi positiiviseen henkeen, nimittäin tuo että äitiyslomalta palattua Janna on oppinut paremmin jättämään ne työasiat sinne toimistolle. Muistelen, että aiemminhan Janna taisi helposti tuoda niitä työasioita kotiin, ainakin päässään ja saattoivat vaikuttaa jopa tallilla kun ajatus karkaili kesken ratsastuksen tai jotakin. Niin että jos tähän on tullut jotakin muutosta, niin minä näen sen yksinomaan hyvänä asiana ja olen kovasti toiveikas tulevan suhteen.

Vaikka onhan niitä ongelmiakin. Tuo Jannan isä sitten kaivelee taas. Minä itse haluaisin unohtaa koko faijan ja alkaa Jannana elää omaa elämäänsä ilman isää, kuten tähänkin asti, pääpiirteissään. Mutta eihän se onnistu, tietenkään. Isä on isä, olkoon millainen hulttio tahansa. Paitsi ettei ole enää hulttio, ainakaan omien sanojensa mukaan, mutta luottamuksen rakentaminen on vaikeata. Ei ihme että Janna kipuilee asian kanssa. Vaikka toisaalta haluaisin unohtaa koko isän, kuten sanoin, niin jännä kuitenkin nähdä mihin suuntaan asiat kehittyät tällä saralla. Että keep writing 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Ai no hitsi, ei tullut sitä silkosääri-angloarabia! Mutta tulisiko sitten suomenhevonen, vaikkei se olekaan ns. vakavasti otettava urheiluhevonen, paitsi ravipuolella. Ilonan epäilykset rodun suhteen ovat tosi ymmärrettäviä kyllä ja moni ei olisi päässyt siitä asiasta koskaan ylitse. Ja sitten kun tällainen ”paperilla ei mikään kunnon kisaratsu” tekeekin vaikutuksen, niin onhan sitä varmasti siinä vähän hämmästelemistä ja miettimistä, mitä Ilona just tässä ratsastaessaan tekee, kun se putte osoittautuikin paljon paremmaksi mitä alunperin luuli. Tässäkin tekstissä tuo ratsastuksen kuvailu iskee eniten.

[Sonja T.Valvoja]

Awww! Uusi heppa! Ihana Sira ja vielä angloarabi. Voin niin luvata, että Sonja on kateudesta myrkynvihreä, jos tämä tulee Hopiavuoreen. Vaikkei se sitä tietenkään näytä eikä välttämättä osaa edes ajatella, että itsekin voisi. Sillä ei ole muuta nyt kuin Mortti, ehkä.

Pidän aivan erityisesti tuosta hyppäämisen kuvailusta, miten sisuskalut jää lentelemään hypyn jälkeen vähän ilmaan ennen kuin laskeutuvat takaisin paikoilleen ja adrenaliinia on vaikka muille jakaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ai niin! Olin melkein unohtanut tämän Inari-kuvion, kun toinen kuvitteli löytäneensä elämänsä rakkauden, jossa ei muuta vikaa ollutkaan kuin sukupuoli. Eli kaikki. Minä kyllä aikoinaan rakastin sitä juonenpätkää yli kaiken ja kiva että se palasi nyt taas kuvioihin. Jännittävää nähdä, mihin tämä tästä menee vai meneekö mihinkään. Inari todennäköisesti voi hautoa pettymystään maailman tappiin asti eikä tule koskaan antamaan anteeksi Alexille, vaikka ei tässä nyt mitään varsinaista anteeksiannettavaa edes oikeastaan olisi. Mutta ei, en halua hyppiä toisten tonteilla, voihan olla että tämä tästä meneekin johonkin ihan eri suuntaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ole silleen mikään ylläri, että se on juuri Alex, joka kaivaa Ilonasta esimerkiksi sen tiedon, että tämä on aiemmin hypännytkin. Seurailen mielenkiinnolla tätä tarinaa, koska se liippaa niin läheltä Sonjan tilannetta. Mietinkin, että pitäisiköhän kirjoittaa Alex ravistelemaan vähän Sonjaakin tai jotain… Ehkä! Joka tapauksessa kiva nähdä, että Ilona ei ehkä ja toivottavasti jää kiinni siihen yhteen ja ainoaan hevoseensa, jolla on jänne rikkipoikkikatki.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Noa ja sen inkkariponit! <3

[Sonja T.Valvoja]

No niin, Hopiavuori alkaa kohta muuttua sairastalliksi, kun seuraava hevonen on jänteensä katkaissut. Sonjalta irtoaa varmasti paljon sympatiaa Ilonalle ja Wandalle, vaikkei se välttämättä sitä tule oma-aloitteisesti tarjoamaan. Muuta järkevää sanottavaa ei kyllä irtoa, mutta voi Wanda-parkaa. Ja voi Ilona-parkaa.

[Sonja T.Valvoja]

Awww! Oskari sai Kissinsä sittenkin! Ja miten ihanaa kaikki onkaan taas kun alla on täydellinen hevonen vaikka sillä on naurettava nimi. Tästä tekstistä ei Oskaria taas tunnistaisi, kun viime aikoina se on ollut niin jotenkin alamaissa, huonommuuttaan poteva, kuten taisin sanoa joskus. Mutta minä olen lukenut tämmöisen Oskarin joskus aiemminkin, muistaakseni reilu pari vuotta sitten kun Oskari valmensi Outia tai miten se nyt oli. Silloin oli myös sellainen Oskari maisemissa, joka sai Outin hyppäämään Jussilla esteitä ja mitä kaikkea. Toivottavasti Oskarin onni jatkuu vielä, tässä kun on näitä jalkavaivaisten hevosten omistajia jo pari kappaletta ja masentaahan se.

[Sonja T.Valvoja]

Komppailen Ilonaa siinä, että ei minullakaan ole mitään käsitystä rekkajutuista tai kansainvälisestä logistiikasta, mutta eipä se kuule haittaa! Teksti oli ihan helppo tällaisen n00bin ymmärrettäväksi ja pystyi siihen samaistumaankin. Ja minusta tämä tämmöinen on aina tosi ihanaa mitä tahansa tekstejä lukiessa: vaikkei tiedä aiheesta mitään, pystyy vähintäänkin kuvittelemaan.

Minun suosikkikohtani oli myös tuo raivosta radioaktiivinen (aion nyysiä sen omaan käyttööni), mutta myös tuo puhelu Ilonalle: ”Haetsä Tetriksen kotia jos mä kuolen?”. Kuka oikeasti kysyy asiaa noin 😀

[Sonja T.Valvoja]

Onko tuo ”Mörön perse” ihan yleiskäytössä oleva termi? 😀 Ei sillä, osuva termihän se on kuvaamaan tätä marras-joulukuuta.

En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä tekstistä. Hyvä teksti noin tekstinä ja tosi tunnelmallista kuvailua ja siitä olisi jäänyt tosi positiivinen kuva, ellei sitten aina välillä viitattaisi noihin negatiivisiin asioihin, kuten pimeyden aiheuttamaan ahdistukseen ja hektisen elämän aiheuttamaan väsymykseen. Jää sellainen tunne, että Ilonalla on kaikki kunnossa, muttei kuitenkaan ihan kaikki. Siksi tästä tuli vähän sellainen ristiriitainen fiilis vaikka välttämättä nuo asiat eivät ole mitään katastrofeja, jotka vaikuttaisivat Ilonan elämään pidemmällä aikavälillä. Joskus vaan on tämmöistä, mutta että onko se ohimenevää vai ei, niin se jää nähtäväksi. Jos tämä olisi Netflix, katsoisin seuraavan jakson.

[Sonja T.Valvoja]

Ilonan kanssa samoilla linjoilla että tuo Niklas jäi nyt vähän kaivelemaan. Tässä sitä muutosta alleviivattiin vain sillä, että hyppytreenien sijaan Niklas haluaakin istuntaharjoituksia, joten se parasta toivova aivopuolisko on sitä mieltä että Niklas nyt vain haluaa kehittyä, kenties siksi että koulusta on saanut jonkinlaisen kimmokkeen siihen. Mutta sitten taas kun miettii vanhoja stooreja, niin Niklaksella on ollut vähän mustasukkaisia ajatuksia (no hei, kellä meistä ei mut kuitenkin). Nyt niille olisi maaperää tarjolla kun Niklas on viikot pois. Joten saamme ehkä nähdä jossain vaiheessa, onko tässä ainesta johonkin enempään draamaan! Toivon ettei, koska Niklas ja Marsh ovat kyllä minun suosikkipariskunta Hopiavuoressa.

Mutta ihan parasta tässä olivat nuo pienet vitsit, joita tuli pitkin matkaa! Elämän karu totuus kun ei ole omaa ponia, ai vitsit, että Marshall on ihana kummisetä kyllä. Kuumemittaria kehiin kun toinen pyytää istuntatreenejä ja tuo loppu, että parempi kertoa suunnitelmista emännälle, ennen kuin se tulee kaulin kädessä vastaan joku kerta 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Fifi-parkaa! Alkaa olla vähän sairastallin henkeä Hopiavuoressa, yksi kutiaa ja toisella jalka rikki. Tämä on jotenkin taas niin riipivä teksti. Santtu kaikkensa tekee ja toivoo parasta ja sittenkin taas vain kutiaa. Ja niin jälleen pestään ja puunataan ja loimitetaan ja lutrataan shampoita ja karkotteita ja kortisonia. Ja toivotaan. Ja odotetaan talvea, jonka jälkeen tulee taas kesä ja ötökät ja kutina. Sääliksi ihan käy Santtuakin, juuri sen takia, mitä tuo viimeinen lause alleviivaa: välillä tosi raskasta.

[Sonja T.Valvoja]

Siinähän tuli nyt taas selvitettyä sitä, mitä Outille tapahtui kun hän Hopiavuoresta lähti. Tämä on hyvä tietää, noin niinkuin kirjoittajan kannalta. Kerrassaan sujuvaa, hyvää tekstiä, joka piti mielenkiinnon ihan loppuun asti. Ja voi että tässä istutaan kuumilla hiilillä odottamassa jatkoa Oskarilta! Että mitä se sanoo tai oikeastaan, mitä Oskari kuulee, koska jos Outi ei syytä Oskaria mistään, niin Oskari syyttää itseään ihan kaikesta, kuvitellusta tai todellisesta. Riippumatta siitä mitä Outi sanoo ja miten asiansa muotoilee, Oskari saattaa ihan hyvin kuulla sen näin: ”Sä et kelpaa, sä et ole tarpeeksi hyvä, itse asiassa olet tosi nolo ihminen, häivy mun elämästä” tai jotain sinne päin.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tämä Noan menneisyys aina sellainen matopurkki, että sitä jotenkin ei tiedä että haluaisiko sen oikeasti selviävän muille hahmoille ikinä vai haluaisiko sen jäävän ikuisesti piiloon. Noa itse varmaan haluaa pitää sen piilossa, mutta se on kuitenkin aina siellä takaraivossa taakkana. Nyt Chaikin saa tuollaisen puolitotuuden. Hyvä tietysti että Noa jotakin sai kerrottua, uskon siihen että taakkojen jakaminen kannattaa, mutta kun Noa itse nyt ainakin tietää ettei siinä ole vielä kaikki, ettei oikeasti ollut ihan täysin rehellinen.

[Sonja T.Valvoja]

Eihän minulla tähän mitään järkevää kommentoitavaa ole, mutta pakko jotakin sanoa kun kerran Sonja mainittiin. Hienoa! Ja muutenkin sivuttu noita tallin suuria salaisuuksia että kuka tulee ja mistä tulee ja kelle tulee ja tuleeko.

[Sonja T.Valvoja]

No kärryille pääsemisessä ei näytä olevan ongelmia, teksteistä nimittäin paistaa kauas että Hopiavuoren tekstejä on luettu tarkalla kammalla, muitakin kuin niitä tuoreimpia, ja painettu yksityiskohtia mieleen. Ilonan kanssa olen samaa mieltä, että kiva Eakin on remmissä mukana taas vaikka voisihan sitä tietysti käyttää vähän epäaktiivisempiakin hahmoja omissa teksteissään. Jotenkin se on vain itselle helpompi käyttää niitä hahmoja, jotka ovat aktiivisia kullakin hetkellä. (Hei miten niin kalastelen kommentteja muka tai mitään?!)

Mutta ihania pieniä tunnelmapaloja kuluneelta puolelta vuodelta. Hello ja omituisten otusten kerho kyllä kruunaa tämän 😀 Tai oikeastaan tuo Eiran tokaisu, että peiliinkö katsoit. Siis juuri niin Eiraa (ja Helloa) kuin vain voi olla!

[Julkaisija]

Viestit