Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mortti on lopetettu tänään
Pieniä lumihiutaleita tipahteli taivaalta. Ne näkyivät takaterassin valoissa, eivät muuten. Sisälläkin oli pimeää, sillä en ollut sytyttänyt valoja kun olin tullut ja siitä oli sentään jo tunteja aikaa. Olin vain istunut sohvalla kuin olisin juurtunut siihen. Axa oli tuttuun tapaan käpertynyt vierelleni, mutta nyt se nosti päätään, katsoi (vaativasti, tiesin sen pimeässäkin) ja päästi narisevan äänen. Se oli sen tapa ilmoittaa, että kohta pitäisi päästä ulos. Jos en reagoinut siihen, se kävisi vaativammaksi, tulisi tökkimään kuonollaan ja vinkuisi. Niin kyllä, pitää lähteä vielä ulos. Vedin takin niskaani, kengät jalkaan, napsautin hihnan kiinni Axan pantaan ja nappasin vielä avaimet farkkujen taskuun.Minulla ei ollut koskaan ollut lemmikkiä. Ei lapsenakaan. En tiedä miksei meillä ollut koiraa tai kissaa, vaikka Otavassa oli molempia ja pidin niitä melkein ominani. Ehkä siksi. Ei ollut ikinä ollut mitään pikkulemmikkiäkään, hamsteria, hiirtä, kanarialintua tai akvaariota. Ja kun muutin omilleni, en koskaan hankkinut mitään, kun ei sitä sillä tavalla tullut ajatelleeksi. Vasta kuusi vuotta sitten tuli Salieri ja sitten Mortti ja nyt viimeisimpänä Axa, joka kyllä papereissa oli edelleen varmaan Markuksen. Tai Riston, en minä tiedä. Minun se kuitenkin oli.
Niinpä tämä oli eka kerta ikinä, kun jouduin varsinaisesti tekemään päätöksen minkään eläimen lopettamisesta. En tiedä olisiko siitä ollut mitään hyötyä kyllä tänään, kun olin vienyt Mortin klinikalle viimeistä kertaa. Markus oli kuskina, kun en minä olisi pystynyt ajamaan itse ja melkein teki mieli sanoa klinikan pihassa Markukselle, että vie sinä se, mutta enhän minä nyt sitä voinut tehdä. Silitin siellä vielä viimeisen kerran isoa valkoista tähteä Mortin otsassa enkä jaksanut enää edes itkeä.
Pieniä hiutaleita putoili kasvoille ja sulaessaan ne kutittivat nenällä. Axa pyöriskeli innoissaan ojanvarressa, kait siellä oli jotain mielenkiintoista haisteltavaa.
En ollut kellekään sanonut mitään Mortista. Tallilla toki tiedettiin, että lähtölaskenta oli menossa, mutta kun tänään haimme Mortin päivällä, tallilla ei ollut muita kuin Eetu ja työntekijät. Irtisanoin karsinan vuokrasopimuksen ja sanoin hakevani Mortin tavarat muutaman päivän kuluessa. Eetu sanoi ettei niiden kanssa ollut kiire ja että täällä oli karsinapaikka kyllä odottamassa, jos hakisin Salierin takaisin tai keksisin jotakin muuta. Olin nyökännyt vain ja mutissut jotakin. Nyt juuri kyllä tuntui siltä, että ei mitään hevosia eikä mitään eläimiä eikä mitään suruja nyt eikä enää ikinä.
Siinä pimeässä seisoessani ja Axaa odottaessani kaivoin puhelimen taskusta ja lähetin Harrille viestin: ”Mortti on lopetettu tänään.”
-
Ihan pakko sotkeutua pikkuisen tähän tuoreimpaan draamaan 😀
Kun ei vaan tajuu
Hörpin teetä mukistani Hopiavuoren keittiössä. Vielä äsken pöydän ympärillä oli ollut isompi porukka ihmisiä, mutta kaikki olivat lähteneet, kuka minnekin: Eetu ja Camilla töihinsä, Marshall kotiin, Noa yläkertaan. Ei minua haitannut jäädä yksin, sainpahan rauhassa ajatella omiani.Seinän viereen käpertynyt Axa nosti päätään ennen kuin minä kuulin mitään, mutta sitten ulko-ovi tempaistiin auki. Joku potki kengät eteiseen tavanomaista railakkaammin ja heitti takin naulaan. Äänestä päätellen takki putosi kuitenkin lattialle ja kuulin sanattoman murahduksen. Äänestä päätellen se oli Eira enkä ollut väärässä.
— Onks Noa täällä? hän töksäytti tervehtimättä sen kummemmin.
— Ei just nyt, meni äsken yläkertaan.
— No hyvä, sanoi Eira sävyllä, josta ei jäänyt epäselväksi se, ettei tässä nyt Noaa kaivattu.
— Mitäs nyt?
— Tiesitsä että Noa ja Chai seurustelee?Olin vähän yllättynyt tästä tiedosta ja ei, en todellakaan tiennyt. Tai no silloin pikkujouluissa vuosi sitten oli ehkä ollut, no, jotakin. Veiköhän Noa Chain kotiin silloin illalla? Tosin Chai oli aika juovuksissa. Tai sitten muistin väärin, koska en itsekään ihan selvin päin ollut.
— Ai jaa, sanoin vain Eiralle. — En tiennyt. Mitä siitä?
— No ku… Äh, et sä tajua.
— Aha.Jäin vähän hämmästyneeksi tästä lausunnosta. Mitä tajuamista tässä nyt piti olla? Molemmat täysi-ikäisiä kuitenkin, Noa ja Chai. Enkä ollut kuullut että kumpikaan olisi seurustellut Eiran kanssa, että mitään mustasukkaisuusdraamaa pitäisi kehitellä.
— Aiotko sä tuoda Salierin takaisin? Eira kysyi jo heti toista asiaa. Tämä oli myös kysymys, johon jouduin vastaamaan kolme kertaa tunnissa, kun tieto Mortin tilanteesta oli levinnyt. Tietenkin se olisi looginen vaihtoehto hakea Salieri takaisin itselle, mutta jokin siinä tökki.
— En mä tiedä vielä. Olisihan se tietysti ihan jees, mutta toisaalta ovat päässeet hyvään vauhtiin kisauransa kanssa, Anssi ja Salieri. Täytyy nyt katsoa. -
Ei tämä tästä
Pieni irtiotto Tampereella oli kyllä ihan hyvä idea Markukselta, mutta ei siitä pitkäaikaista iloa ollut, sillä piti taas kutsua eläinlääkäri katsomaan Mortin jalkaa. Vaikutti siltä että se oli telonut jalkansa uudestaan eikä se mikään ihme ollut: oireilu oli alkanut noin kolme päivää sen jälkeen, kun sairastarhasta oli tehty vähän isompi, mutta sitä ei voinut enää pitää pienessä tarhassa. Taluttaminenkin piti tätä nykyä tehdä suitsien ja liinan kanssa ettei ryntäilevä ruuna pääsisi karkuun. Nyt turvotus oli taas saatu laskemaan ja oli aika tilata ell uä-laitteineen paikalle katsomaan, mitä jänteelle kuului.Ei se hymyilyttänyt lääkäriäkään.
— Joo, ei ihme jotta on ollut turvoksiis. Tämoon vaurioitunut uurestaan nyt, katoppa. Näyttää pahemmalta mitä ne ekat ultrakuvat oli alkujansa.Katselin itse laitteen näyttöä, missä lääkärin sormi piirteli ympyröitä vaurioituneen jänteen kohdalla. Tuntui kuin sormista olisi kadonnut verenkierto kun kysyin sen pakollinen kysymyksen:
— Voiko tälle tehdä enää mitään? Tai kannattaako tälle tehdä mitään?Lääkäri huoahti.
— Tietysti ne hoirot vois aloottaa uurestaan alusta… Mutta se onki sitten toinen asia kokonansa, notta kannattaako se, tilanteen huamioon ottaen. Kilpahevosta tästä ei tule kyllä enää jos tää vaikka saataiskin hoirettua johonkin kuosiin. Harrasteratsu enkä välttämättä pysty eres lupaamahan, että kestääkö ratsastustakaan. Mutta että saaraanko tätä eres mihkähän kuntohon kun se nyt jo toisen kerran hajoos ja kestääkö tämän pää entisestään pitkittyvää toipilasaikaa, ni se onkin sitten se vaikiampi kysymys.Ei kestänyt, ei se mikään vaikea kysymys ollut. Tämä sairas-Mortti oli ihan eri hevonen kuin se jolla olin ratsastanut ja kilpaillut. Tämä oli pörrökarvainen, äkäinen ja hankala, kun se kisa-Mortti oli ollut asiallinen ja suoraluontoinen silkkiturkki. Ell tulkitsi oikein hiljaisuuteni.
— Että kyllä pitäis alkaa ehkä miettiä luopumista. Ruunana tällä ei ole eres jalostusarvoa, että sen takia kannattaisi pitää kipulääkityksellä. Mä annan tälle nyt joka tapauksessa kipupiikin ja jatka sä sitä kipulääkitystä ohjeeren mukahan niin kauan ku kestää tehrä päätös.
Pystyin ainoastaan nyökkäämään, en puhumaan, sillä jos olisin avannut suuni, olisi sieltä purkautunut ainoastaan lohdutonta parkua. Yritin räpytellä silmistä kyyneleitä pois, mutta niitä tuli vain lisää ja lisää ja ne valuivat ilman lupaa poskia pitkin. Mutta hitto! Jos hevostaan ei saa itkeä niin mitä sitten? Ja kyllä minä tiesin, mikä se ainoa oikea päätös tässä tilanteessa oli, vaikka se oli liian vaikeata myöntää.
-
Sonja tulee ehkä ja toivottavasti jatkoille (yksin!), ellei sille löydy lainahevosta. Saa ehdottaa!
-
(Tämähän nyt ei liity millään tavoin Hopiavuoreen, mutta ajattelin päivittää tänne Salierin kuulumisia, kun kerran päiväkirja on vielä tallella…)
Mamman kultapallero
Salieri näytti ihan kilpahevoselta. Tai siis sellaiselta… sellaiselta… Lihaksikkaalta. Urheilulliselta. Vakavastiotettavalta puoliveriseltä eikä miltään mamman kultapallerolta. Sillä oli vieläpä loimi päällä tarhassa ja pää heinäkasassa ja silti tämä muutos paistoi minun silmääni jo kaukaa tallinkulmalta. En ymmärrä miten se oli mahdollista.
Anssi oli ostanut sille uuden loimen, tyylikkään hopeanvärisen Bucasin. Siihen oli kuulemma sopiva kaulakappalekin, mutta sitä ei tarvittu ihan vielä kun tänään oli tuuleton päivä. Salieri oli taas klipattu, tietenkin, sillä kukaan ei viitsinyt katsella sellaista villijakkia, joka kuivuisi seuraavan kerran vasta juhannuksena. Tuttua, voi miten tuttua!
Vielä oli jotakin sentään jälkellä siitä mamman kultapallerosta, sillä tämä muuten niin vakavahenkinen urheiluhevonen tuli heti aidalle kerjäämään rapsutuksia ja huomiota kun huomasi Anssin ja minut. Salieri muisti kyllä minut, vaikka ihan ilmiselvästi Anssi oli nyt se numero ykkönen, ainakin siihen asti kun kaivoin banaanin takintaskusta. En huomannut olla edes mustasukkainen, sillä olihan se nyt selvää, että Anssi oli sitä vuoden verran jo miltei omanaan pitänyt ja olin iloinen nähdessäni, että he tulivat hyvin toimeen.
Salierin tarhakaveri oli myös hieno. Se oli jotakuinkin yhtä korkea kuin Salierikin, mutta massavampi. Ei lihavä eikä mikään bodarimuhkukaan, mutta toisen tyyppinen. Puoliverinen sekin. Ja lumenvalkea kimo, joka liikkui tarhassakin niin ylväästi, että sitä oli pakko tuijottaa.
— Se on Eki, Anssi tiesi kertoa. — Ex Solo virallinen nimi, jos nyt muistan oikein. Oldenburgilainen ori. Nää kaksi on kuin paita ja peppu, niitä on nyt tarhattu viime keväästä lähtien yhdessä kun Eki tuli tänne. Mä luulisin, että se on Simon omistuksessa, mutta Suvenlahden Annika sitä ratsastaa, jos tunnet. Kiva kaveri, mutta ilmeisen haastava ratsuna, hän totesi ja silitteli kimon turpaa samalla kuin Salierinkin.
-
Vapaa viikko
Laskin matkalaukkuni eteisen lattialle ja läppärirepun sen viereen. Potkin kengät jaloista, mutten huomannut vielä ottaa takkia pois kun kävelin asunnon läpi ja sytyttelin valoja joka puolelle. Ihan kuin minun olisi pitänyt nähdä että miltä täällä näyttikään. Vasta sitten kävin ripustamassa talvitakin eteiseen.Markus oli lopulta hermostunut kotona nököttämiseeni. En kuulemma tehnyt mitään muuta kuin töitä ja ravasin tallilla. En nähnyt ketään muita kuin talliporukkaa ja otavalaisia, kun kävin siellä edelleen säännöllisesti syömässä. En ollut käynyt toimistolla puoleen vuoteen enkä ollut tavannut ystäviänikään. Että se sai kuulemma nyt riittää. Mortille järjestyi luotettava hoitaja, Markus dognappasi Axan viikoksi ja patisti minut Tampereelle ihan yksin, ilman mitään velvoitteita.
Tampereen asunto tuntui autiolta ja huomasin kaipaavani Axan touhukasta askelten rapinaa parketilla. Mitähän minä täällä nyt sitten tekisin?
Huomenna menisin toimistolle ja jos Stockalta löytyi, veisin sinne vaikka jonkin kakun. Olihan synttärit jääneet välistä ja muutenkin. Myynnin puolella oli kesällä aloittanut uusi Jani, jota en ollut tavannut kuin Teamsin välityksellä. Lisäksi toimiston järjestystä ja sisustusta oli pantu kuulemma vähän uusiksi tässä syksyllä. Sitäkään en ollut nähnyt, tietenkään.
Kaverikanavalle oli ehtinyt jo päivittää tulevani kaupunkiin ja siellä oli suunnitelmia valmiina: lounaalle tässä joku päivä tai ainakin illalliselle, Helenalla oli tiedossa uusi ravintola, jota oli kuulemma kovasti kehuttu. Vapriikissa oli demoskene-näyttely, joka minun pitäisi ehdottomasti nähdä. Ja Tuulensuu oli päivittänyt ruokalistaansa sitten viime käynnin, että sielläkin sopisi käydä. Tämän vuoden NääSpeksikin olisi vielä menossa muutamana iltana ja Sara Hildénillä olisi tarjolla se syksyllä kovasti kohistu Nick Caven ja Brad Pittin taidennäyttely, mikälie. Viimeistään viikonloppuna pitäisi ehdottomasti kokoontua johonkin istumaan iltaa rauhassa ja rupattelemaan. No niin todellakin pitäisi! Kaikki nämä!
Ja Anssi saisi olla ihan mitä mieltä tahansa asiasta, mutta Salieria pitäisi käydä katsomassa. Se oli kuitenkin vielä minun. En kiistä etteikö Cozminalla ratsastamisen jälkeen olisi alkanut lievästi kiinnostella Salierin hakeminen takaisin. Se tietysti olisi sinällään sääli, kun kerran sen ja Anssin yhteistyö oli alkanut sujua entistä paremmin ja ratsukko starttasi jo vaativassa A:ssa. Siis samalla tasolla kuin minä ja Mortti! Lähetin Anssille viestiä ja kysyin heidän aikataulujaan, sanoin että olisin tulossa käymään. Paluupostissa tuli ilahtuneen oloinen tervetulotoivotus.
-
Masentunutta karvaa
— Siis kato nyt. Miten tän karvakin voi olla näin masentunutta?Silitin Mortin kaulaa, joka tosiaan näytti kovin mattaiselta. Ei lainkaan sellainen kiiltäväkarvainen täysiverinen, jota olin niin suurella ylpeydellä aina ihaillut. Ja kyllä ihan taatusti harjasin Morttia vähintään yhtä usein ja suurella huolella kuin aiemminkin. Lisäravinteitakin se sai, pieniä määriä öljyäkin vaikka tuntui että se lihoi jo pelkästä öljyn hajusta.
Marshall, se raukka jolle taas purkasin näitä Mortin ongelmia, puisteli päätään epätietoisen näköisenä.
— Kotona käytetään yhtä lisäravinnetta nimenomaan karvan kuntoa parantamaan, voin katsoa sinulle kyllä sen nimen, mutta en tiedä onko siitä apua. Samoja raaka-aineita siinä on kuin näissä muissakin.
— Mmm, voi sitäkin varmaan kokeilla. Eihän se maksa kuin taas uuden purkin verran. Mä jo mietin että voisko olla cushing, mutta ei oikein täsmää oireet siihen.
— Se voi olla stressi, sanoi Marsh ja ojensi kättään silittääkseen Mortin kuonoa. Ruuna heitti päätään korvat luimussa, joten Marsh tuli toisiin ajatuksiin. Just hyvä, Mortti, rupeapa toki vielä vihaiseksi.— Sori, pitäis varottaa. Tämä on vähän kärttyisä.
— Niin näkyy. Se voi tosiaan olla stressiä, siihen viittaisi tämä käytöskin vähän. Tai sitten kipeä.
— Mä syötän tälle särkylääkettä, että ei pitäisi olla kipeä mistään. Mutta siis oikeasti jos tää elukka stressaa siitä, että saa olla oloneuvoksena kaiket päivät, heinää edessä ja kavereita lähihuudeilla. Mä olen kuvitellut, että kisatreeni stressaisi hevosia enemmän kuin laiskottelu.Marsh tyytyi kohauttamaan olkiaan.
— Yksilöitä hevosetkin ovat ja on tällaisia nähty muitakin. Harvassa ne toki ovat, mutta kyllä se mahdollista on.
— Mitä tälle vois tehdä?Marsh oli vähän aikaa hiljaa ja kyllä minä tiesin miksi. Kaikenlaista oli jo kokeiltu, huonoin tai olemattomin tuloksin.
— Toivoa parasta. Alkaa helpot keinot loppua kesken. Ei sitä nyt oikein täysipäiväisesti voi rauhoittaakaan.
— Ostan kohta hevosannoksen Diapameja Tampereen katukauppiailta…— Niin mitä sä aiot tehdä? kuului takaa Alexin ääni, joka ehti juuri avata oven kuullakseen minun viimeisen lauseen. — Hopiavuoren huumeliigaa alat pyörittää?
— En kun Mortille vain, sanoin naurahtaen. Huumoria se huonokin huumori oli.
— Mortti on huonotuulinen ja sen karvakin on masentunutta, sanoi hymyilevä Marsh avuliaasti.
— No mä ajattelin jo. Mutta eiks se tarvitsisi piristeitä sitten, jos on kerran masentunut?
— Ei kun sitten se riehuisi jalkansa rikki entistä pahemmin.
— Niin joo tosiaan. Ei sitten. Ehkä niitä pameja sitten naamaan vaan. Kai sä olet kuullut, että Wandankin jalka on rikki? Alex jatkoi vakavampaan sävyyn. — Hankkarivamma silläkin.Nyökyttelimme Marshin kanssa, toki uutiset olivat kantautuneet meidänkin korviin. Minua suretti Ilonan puolesta ja muutenkin, Wanda oli niin nätti tamma ja olivat vasta päässeet alkuun matkaratsastuksen parissa. Wandan tilanne oli ilmeisesti paha, jopa niin että eläinlääkäri ei antanut paljon toivoa. En tiennyt miten paljon Mortilla oli toivoa, kun tämä oli tällaista jahnaamista jalan kanssa. Väliin se oli hyvä ja väliin paha eikä kolmessa kuukaudessa ollut tapahtunut mitään merkittävää askelta parempaan.
-
En osaa tähän taas muuta sanoa kuin että ihanaa, kiitos ja sydän päälle <3
-
Party trick?
Mmm… Ei taida olla, ei tule mieleen kyllä mitään. Paitsi jos tarvitsee tietää Star Wreck -onelinereita, niin niissä olen kyllä aika haka. Joo, aika niche, jota kaikki ei osaa arvostaa, mutta hei, jonkun tarvii nekin tietää. Muitakin leffa-lainauksia tiedän kyllä kasoittain. Oh, I hate asking for directions. That’s why I get a nav.Paras jouluruoka
Pyhä kolminaisuus: kala (incl. mäti), rosolli, juustot. Sidekickeinä toki laatikot (paitsi maksa) ja joulutortut sekä piparkakut.Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta
Kyllä jos nämä on vaihtoehdot, niin äänestän lentolippua Australiaan. No, pimeys on ikävää, mutta niin on kyllä kova pakkanenkin.Emoji
Nyt just tällä hetkellä varmaan 🙁Suurin saavutus?
Tuntuu että hengissä pysyminen on aika kova juttu. Moni ei onnistu siinäkään.Joulutortut
Neljäs vaihtoehto: kookos-mantelitäyte kirsikalla. Neuvotaan jonkin valmistajan torttutaikinapakkauksessa. Parasta ikinä.Perinteinen joulu?
Ei sellaista ole. Se joulu on ollut niin monta vuotta muutoksen alla ja tänä vuonna taas on asiat eri tavalla kuin koskaan aiemmin, niin että fuck this shit.Joululahjatoive
Mortin jalkaan jos saisi ehjän jänteen, niin se olisi tosi kova juttu. Kiva ja kunnollinen miesystävä olisi myös jees (huom: ei varattu). -
Tervetuloa Hopiavuoreen, vahva alku ainakin on, kun olet saanut Eetun kuulostamaan ihan itseltään. Ja voi miten kaunis hevonen Lilja on!
-
Minä olen luullut tietäväni, että Ilonaa ei kirjoita Eetun et al. kirjoittaja vaan joku muu. Se sen sijaan on ihan mysteeri, että MITEN IHMEESSÄ joku toinen ihminen pystyy ja osaa kirjoittaa näin loistavaa Helloa ja Alexia? Oskaria myös. Eli jos Ilonan taustalla onkin joku Hopiavuoren omistajan salainen alter ego, niin hahaa, kiinni jäit!
No ei vais, mutta on taas niin todella hahmoille uskollista kirjoittamista, että kateeksi käy ihan. En minä nyt muutakaan osaa tähän sanoa.
-
Mä näen sen savun nousevan Eiran korvista 😀
Hitto miten hyvää dialogia (taas kerran, ei silleen uusi asia), varsinkin tämä:
”Mistä sä tiesit?” Noa kysyi.
”Inari kertoi!” Eira sähisi.
”Ei kun Hello”, Noa korjasi.
”Ei ku Inari”, Eira vastasi.
”Ei kun että Hello mistä sä tiesit?”Se on hauska, mutta se on myös aito, kaikkine väärinkäsityksineen. En olisi ehkä itse osannut/ymmärtänyt kirjoittaa sitä noin vaikka noin juurihan se menisi.
Muuten tästä tekstistä on kyllä vaikea sanoa mitään, tai siis oikeastaan Eirasta. Eiraa pitää helposti jonkinlaisena karikatyyrinä, vähän niinkuin juurikin sarjakuvahahmona, joka voi ja saa tehdä mitä vain. Oikeassa maailmassa se olisi rasittava tyyppi, ainakin jossain määrin. Toisaalta meille täällä aina perustellaan Eiran käytös, joten on helppo ymmärtää Eiran käytös ja kenties jopa hyväksyä se. Eiralla on aina pointti tekemisissään ja sanomisissaan, jos tosin reaktiot ovat yleensä melko äärimmäisiä. Olen kirjoittanut olevani Eira-fani, mutten ole sitä aina.
-
Tryffelihevonen 😀
Yhdyn Ilonan lausuntoon siitä, että tämä oli yksinkertaisesti viihdyttävä tarina. Oikeasti, kuka vastaa puhelimeen ”Keravan hautaustoimisto ja pizzeria! Tämän päivän raato on huomisen –”? Mä olin pudota tuolilta. -
Salaa hurraan täällä sille, että isä on vihdoin saatu taltutettua. Toivottavasti ihan todella on näin eikä vain mikään ilkeä kikka saada tyttö takaisin herran nuhteeseen. Mutta en uskoisi ihan heti, sen verran kauan aikaa Eira on antanut isänsä lillua siellä omissa liemissään. Todellakin ihanaa, että Eiralla on paitsi Ilvekset, myös Nelly, Eetu ja turvapaikka heidän luonaan.
Eira on kyllä pistämätön hahmo monessa suhteessa ja olen kirjoittanut jo aiemminkin, että olen ihan Eira-fani, monestakin syystä. Nyt vähän taas lisää. -
En ymmärrä, miten jätin tämän kommentoimatta silloin kun julkaisit tekstin! Hyi minua! Onneksi Eetu kommentoi ja muistutti asiasta minuakin.
Mutta tämä on ihana teksti. Tietenkin kun se on ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja jalka ehjä, mutta muutenkin. Tuo kisasuorituksen kuvailu oli kyllä mahtavaa kaikkinensa. Lisäksi Wanda tuntuu tekstin perusteella tosi kivalta hevoselta ja huomaan toivovani, että se vielä paranisi, kun kuitenkin on sitkeä ja kilpailuhenkinen tamma. -
Siellä se nyt sitten on, Ilonan oma putte. Ihanaa!
-
Kiva lukea Jannan ja perheen kuulumisia vaihteeksi! Kaikesta huolimatta teksti päättyi minusta tosi positiiviseen henkeen, nimittäin tuo että äitiyslomalta palattua Janna on oppinut paremmin jättämään ne työasiat sinne toimistolle. Muistelen, että aiemminhan Janna taisi helposti tuoda niitä työasioita kotiin, ainakin päässään ja saattoivat vaikuttaa jopa tallilla kun ajatus karkaili kesken ratsastuksen tai jotakin. Niin että jos tähän on tullut jotakin muutosta, niin minä näen sen yksinomaan hyvänä asiana ja olen kovasti toiveikas tulevan suhteen.
Vaikka onhan niitä ongelmiakin. Tuo Jannan isä sitten kaivelee taas. Minä itse haluaisin unohtaa koko faijan ja alkaa Jannana elää omaa elämäänsä ilman isää, kuten tähänkin asti, pääpiirteissään. Mutta eihän se onnistu, tietenkään. Isä on isä, olkoon millainen hulttio tahansa. Paitsi ettei ole enää hulttio, ainakaan omien sanojensa mukaan, mutta luottamuksen rakentaminen on vaikeata. Ei ihme että Janna kipuilee asian kanssa. Vaikka toisaalta haluaisin unohtaa koko isän, kuten sanoin, niin jännä kuitenkin nähdä mihin suuntaan asiat kehittyät tällä saralla. Että keep writing 🙂
-
Ai no hitsi, ei tullut sitä silkosääri-angloarabia! Mutta tulisiko sitten suomenhevonen, vaikkei se olekaan ns. vakavasti otettava urheiluhevonen, paitsi ravipuolella. Ilonan epäilykset rodun suhteen ovat tosi ymmärrettäviä kyllä ja moni ei olisi päässyt siitä asiasta koskaan ylitse. Ja sitten kun tällainen ”paperilla ei mikään kunnon kisaratsu” tekeekin vaikutuksen, niin onhan sitä varmasti siinä vähän hämmästelemistä ja miettimistä, mitä Ilona just tässä ratsastaessaan tekee, kun se putte osoittautuikin paljon paremmaksi mitä alunperin luuli. Tässäkin tekstissä tuo ratsastuksen kuvailu iskee eniten.
-
Awww! Uusi heppa! Ihana Sira ja vielä angloarabi. Voin niin luvata, että Sonja on kateudesta myrkynvihreä, jos tämä tulee Hopiavuoreen. Vaikkei se sitä tietenkään näytä eikä välttämättä osaa edes ajatella, että itsekin voisi. Sillä ei ole muuta nyt kuin Mortti, ehkä.
Pidän aivan erityisesti tuosta hyppäämisen kuvailusta, miten sisuskalut jää lentelemään hypyn jälkeen vähän ilmaan ennen kuin laskeutuvat takaisin paikoilleen ja adrenaliinia on vaikka muille jakaa.
-
Ai niin! Olin melkein unohtanut tämän Inari-kuvion, kun toinen kuvitteli löytäneensä elämänsä rakkauden, jossa ei muuta vikaa ollutkaan kuin sukupuoli. Eli kaikki. Minä kyllä aikoinaan rakastin sitä juonenpätkää yli kaiken ja kiva että se palasi nyt taas kuvioihin. Jännittävää nähdä, mihin tämä tästä menee vai meneekö mihinkään. Inari todennäköisesti voi hautoa pettymystään maailman tappiin asti eikä tule koskaan antamaan anteeksi Alexille, vaikka ei tässä nyt mitään varsinaista anteeksiannettavaa edes oikeastaan olisi. Mutta ei, en halua hyppiä toisten tonteilla, voihan olla että tämä tästä meneekin johonkin ihan eri suuntaan.
-
Ei ole silleen mikään ylläri, että se on juuri Alex, joka kaivaa Ilonasta esimerkiksi sen tiedon, että tämä on aiemmin hypännytkin. Seurailen mielenkiinnolla tätä tarinaa, koska se liippaa niin läheltä Sonjan tilannetta. Mietinkin, että pitäisiköhän kirjoittaa Alex ravistelemaan vähän Sonjaakin tai jotain… Ehkä! Joka tapauksessa kiva nähdä, että Ilona ei ehkä ja toivottavasti jää kiinni siihen yhteen ja ainoaan hevoseensa, jolla on jänne rikkipoikkikatki.
-
Voi Noa ja sen inkkariponit! <3
-
No niin, Hopiavuori alkaa kohta muuttua sairastalliksi, kun seuraava hevonen on jänteensä katkaissut. Sonjalta irtoaa varmasti paljon sympatiaa Ilonalle ja Wandalle, vaikkei se välttämättä sitä tule oma-aloitteisesti tarjoamaan. Muuta järkevää sanottavaa ei kyllä irtoa, mutta voi Wanda-parkaa. Ja voi Ilona-parkaa.
-
Awww! Oskari sai Kissinsä sittenkin! Ja miten ihanaa kaikki onkaan taas kun alla on täydellinen hevonen vaikka sillä on naurettava nimi. Tästä tekstistä ei Oskaria taas tunnistaisi, kun viime aikoina se on ollut niin jotenkin alamaissa, huonommuuttaan poteva, kuten taisin sanoa joskus. Mutta minä olen lukenut tämmöisen Oskarin joskus aiemminkin, muistaakseni reilu pari vuotta sitten kun Oskari valmensi Outia tai miten se nyt oli. Silloin oli myös sellainen Oskari maisemissa, joka sai Outin hyppäämään Jussilla esteitä ja mitä kaikkea. Toivottavasti Oskarin onni jatkuu vielä, tässä kun on näitä jalkavaivaisten hevosten omistajia jo pari kappaletta ja masentaahan se.
-
Komppailen Ilonaa siinä, että ei minullakaan ole mitään käsitystä rekkajutuista tai kansainvälisestä logistiikasta, mutta eipä se kuule haittaa! Teksti oli ihan helppo tällaisen n00bin ymmärrettäväksi ja pystyi siihen samaistumaankin. Ja minusta tämä tämmöinen on aina tosi ihanaa mitä tahansa tekstejä lukiessa: vaikkei tiedä aiheesta mitään, pystyy vähintäänkin kuvittelemaan.
Minun suosikkikohtani oli myös tuo raivosta radioaktiivinen (aion nyysiä sen omaan käyttööni), mutta myös tuo puhelu Ilonalle: ”Haetsä Tetriksen kotia jos mä kuolen?”. Kuka oikeasti kysyy asiaa noin 😀
