[Sonja T.Valvoja]

The Name of the Rose
— Ronja ja Peikkoko ne varsat nyt sitten on?
— Joo, kutsumanimiltään. Viralliset nimet pitää varmaan keksiä erikseen, en mä noita ajatellut virallisiksi. Tai täytyy vielä funtsia, Noa vastasi.
— Ronja of Metsärinne ja Peikko of Metsärinne?

Noa naurahti.
— Ennemmin ehkä of Hopiavuori.
— Totta joo, se on kuitenkin paikannimi. Tai sit englanninkielinen käännös of Silver Mountain.
— Harmi ettei toi pohjalaisuus oikein käänny englanniksi, Noa murehti.
— Nii-i. Katoaa vähän niinkuin itu koko nimestä. Mä tosin olen maailman surkein keksimään mitään nimiä, että mua ei kannata kuunnella tässä asiassa.
— Senkö takia Salierilla ei ole sen kummempaa kutsumanimeä?
— No oikeastaan just siksi. Mä oon yrittänyt koko tän neljä vuotta miettiä sille jotakin lyhyempää ja nasevampaa kutsumanimeä, mutta kun ei tule. Kaikki Salet ja Saket ja Sakut kuulostaa jotenkin niin… plääh. Ei semmosta voi noin hienolle hevoselle. Niin se on ollut aina sit vain Salieri. Toisaalta sekin jaksaa aina vähän huvittaa itseä, kun Salineron isä oli Salieri. Tosin se oli pelkkä Salieri, ei For Salieri.

Noa näytti siltä, ettei raksuttanut yhtään.
— Salinero oli tuossa 10-15 vuotta sitten maailman paras kouluratsu, hollantilaisen Anky van Grunsvenin ratsastama. En tiedä miten monta olympia- ja maailmanmestaruus-mitalia niillä on mutta monta kuitenkin.
— Eli sun Salieris on hyvässä seurassa nimensä kanssa.
— Haha, joo todella. Ei ihan olla maailmanluokkaa mut melkein.

— Sun pitäisi järjestää joku kisa että kuka keksii fiksunkuuloisen lempinimen Salierille.
— Oliskohan ihmisillä ideoita? Siis muillakin kuin Hellolla ja Hellon ideoita mua pelottaa ajatellakin…

Noa purskahti nauruun.
— Mä oon varma että niissä olisi vähintään muutama ikimuistoinen idea!

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila, osa 2
— No mitäs? Sä oot ku aaveen nähny, sanoi Harri, joka toi minulle colapullon.
— Sort of, huokaisin. — Tai ei ehkä aave, mutta menneisyyden märkä rätti kuitenkin.
— Jarnoko hyppäs jostai mieleen?
— Ei, tää oli vanhempaa kamaa. Yks kesäkissa vuodelta 2004, muistaakseni, ilmestyi tyhjästä tänne.
— Kesäkissa?
— Niin, semmoinen söötti lomaromanssin poikanen joka hylätään kun loma on ohi.

Harria nauratti.
— Pitääks mun olla jotenki huolissani?
— Tuskin. Ensinnäkin mä valehtelin sille olevani naimisissa ja toiseksi se oli täällä tyttärensä kanssa, joten saattaa tuo olla itsekin. Plus että asuu kuulemma pääkaupunkiseudulla, että se ei ole muuttanut liki naapuriin niinkuin eräs.
— Onneks en osunut samaan aikaan maisemiin, oisin nimittäin saattanu nielasta kahvilusikkani jos olisit mut esitellyt aviomiehenäs.
— Nää, mä olisin sanonut niinkuin asia on että sä oot mun poikaystävä. Olisi sitten katsottu miltä sen naama näyttää.

Harri puisteli päätään toivottoman näköisenä.
— Sä oot välillä kyl ihan mahoton.
— No mutta jos asialinjalle palataan, niin se on nyt sitten nimennyt tyttärensä Sonjaksi.
— Ai jaa. Minkähän takii?
— Se jäi selvittämättä. Yritin vähän johdatella siihen suuntaan, muttei se tarttunut koukkuun. Totesi vaan että kaunis nimi.
— No siinä tää kaveri o aivan oikees!
— Noni, menehän nyt siitä. Ne koululuokat alkaa ihan kohta ja siellä oli ainakin Outi ja Tiitus, jotka toivoi sitä videota omasta radastaan. Että jos saat otettua niin kiva.

Yritin koko loppupäivän tähyillä ihmisiä, ettei Vladimir pääsisi toistamiseen yllättämään selän takaa. En vieläkään tiennyt, miten tähän piti oikein suhtautua. Eihän meillä mitään riitaa tai ongelmia ollut silloin aikoinaan. Mutta silti jotenkin, jotenkin… Ihan kuin jonkinlainen morkkis olisi vieläkin. Niin typerää! Ensinnäkin oli typerää silloin aikoinaan edes viritellä mitään lomaromanssia kun sen tiesi jo heti lähteissään että se on kolme viikkoa ja slut. Toiseksi, oli typerää potea huonoa omaatuntoa edes silloin kun siihen ei ollut mitään syytä, molemmat tiesivät tilanteen kyllä oikein hyvin. Ja kolmanneksi: siitä oli todellakin 16 vuotta, että jos silloin olisikin ollut jotakin oikeata syytä morkkistella, niin ei kai nyt jumankeuta enää.

Potkin itseäni henkisesti takapuoleen ja käskin ryhdistäytyä ja lopettaa moiset haihattelut. Joo, tunteet piti tuntea, sanoin sisäiselle terapeutilleni, mutta nyt piti kuitenkin ensin selvitä tästä opaskoiran virasta kunnialla. Illalla voisi sitten miettiä että mitä ihmettä nyt taas tapahtui korvien välissä. Onneksi ensi viikolla on taas ulkoisen terapeutin kanssa videoistunto, pitänee ottaa tämä puheeksi. Sillä ei kai tämä ihan normaaliakaan ole, että yhden vanhan exäntapaisen näkeminen saa pasmat sekaisin. Tosin syytän kyllä Vladimiria siitä, sen tyttären nimivalinta on häiritsevä. Ei kai se nyt sitä minun mukaani ollut nimennyt? Sonja on ihan yleinen nimi Venäjällä, niinkuin Sofiakin. Voihan se olla sattuma vain.

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila
— Pärjäätsä täällä ny varmasti? Harri huolehti.
— Juu juu, mene sä katsomaan niitä luokkia ja pidä peukkuja hopiavuorelaisille munkin puolesta.

Ilmassa oli todellakin suuren urheilujuhlan tuntua, kun Hopiavuoressa TT-osakilpailuja pidettiin. Eetu oli rekrytoinut minutkin talkooporukkaan, valvomaan verryttelyaluetta. Sain päälleni oikein hienon ja virallisen huomioliivin, jonka selässä luki suurella HOPIAVUORI STAFF. Niinpä valvomisen lisäksi sain toimia yleisenä infopisteenä, kun kaikki tulivat kuitenkin kysymään minulta missä oli vessa, missä voisi puolestaan pissattaa koiransa, milloin se-ja-se luokka ratsastettiinkaan ja niin edelleen, loputtomiin. Ja mikäpä siinä, osasinhan minä neuvoa ja jos en jotakin tiennyt, sovelsin oman järkeni mukaan.

Kesken kuhinan Eetu saapasteli verryttelykentän laidalle ja kysyi, miten hommat sujuvat. Nostin peukkua ja kerroin homman olevan hanskassa. Eetu näytti tyytyväiseltä, kisajärjestelyt olivat menneet ilmeisen hyvin. Sääkin suosi. Kysyin hopiavuorelaisten tuloksia, mutta niitä ei ollut vielä tiedossa. Kuulemma hyvin oli näyttänyt menevän mitä hän oli ehtinyt ratoja katsoa.

— Anteeksi, joko 60 sentin esteluokan ratsukot voivat tulla verryttelemään? kuulin slaavilaisittain murtuvan kysymyksen selkäni takaa ja käännyin kohti kysyjää.
— Joo, sinne voi mennä jo… Vladimir?
— Sonja?

Tuijotin pitkää miestä sekunnin epätietoisena siitä oliko se tosiaan Vladimir ja että mitä nyt seuraavaksi pitäisi tehdä. Vladimirin kasvoille levisi hymy ja hän ojensi molemmat kätensä. Mitään ajattelematta hymyilin takaisin ja tartuin hänen käsiinsä kiinni.
— Ei oikeasti voi olla totta.
— No ei niin, tää on tosi yllätys.

Sitten Vova muisti muun maailman.
— Tässä on mun tyttäreni… Sonja. Ostrokovinsky, hän sanoi ja osoitti vierellään seisovaa pikkutyttöä, joka piteli kaunista pikkuponia suitsista. — Ratsastaa tänään 60 sentin luokassa. Ekat kilpailut niin vähän jännittää. Sonja, tässä on toinen Sonja, isän vanha tuttava.

Nielaisin tyhjää. Sonja? Oliko Vova nimennyt tyttärensä Sonjaksi? Pikkutyttö tervehti kohteliaasti iloisen hymyn kera. Vovan tummat silmät hänellä ainakin oli. Mutta miksi Sonja? Onnistuin päkistämään jonkinlaisen hymyn kasvoilleni.
— Hauska nähdä. Sulla on oikein nätti poni.
— Menehän Sonja verryttelemään, opettaja tulee kohta valvomaan.
— Joojoo, iskä!

Tyttö nousi poninsa selkään ja ratsasti kentälle. Minä käänsin katseeni takaisin isään.
— Sonja on nyt yhdeksänvuotias. Ratsastanut muutaman vuoden. Toi on meidän vuokraponi, jolla se tuli nyt kisoihin. Roope, welsh mountain.
— Ainakin on hyvä nimi, Sonja, naurahdin aavistuksen väkinäisesti.
— Joo… Onhan se kaunis nimi, Vovan katse pyöriskeli pihan hiekassa. — Mutta miten sulla menee? Siitä on ainakin kymmenen vuotta kun tavattiin.
— Taitaa olla 15. No, lyhyesti: mä valmistuin aikoinani ohjelmistopuolen dippainssiksi, oon tällä hetkellä töissä projektipäällikkönä ja asun tässä lähellä. Mulla on oma hevonen täällä Hopiavuoressa, mutta en kilpaile tänään, niin mut napattiin talkoohommiin.
— Naimisissa ilmeisesti olet?

Sieltä se taas tuli. Oma vika, sitäkös olin jättänyt sormuksen sormeeni.
— Joo, päästin valkoisen valheen suustani. Se oli turvallisin valinta nyt tässä tilanteessa. — Mutta entä sä? Olet ainakin oppinut suomea sitten viime näkemän, kysyin vastavuoroisesti. Turvallisempaa kääntää puhe pois minusta.
— Aivan totta. Mä olen asunut nyt 12 vuotta Suomessa, pääkaupunkiseudulla, tosin nyt asutaan Kirkkonummella. Perustin käännöstoimiston tänne. Käännetään pääasiassa venäjää, mutta en taas halunnut Pietariin tai Moskovaan, Suomi on kätevän lähellä kuitenkin.

Seuraava neuvojen kysyjä tuli pelastamaan minut tilanteesta. Tai ei ehkä voi sanoa niinkään, mutta hämmentävää tämä joka tapauksessa oli. Miten pidetään yllä small talkia exän kanssa? Ja vielä sen exän, joka kaikkein eniten oli jäänyt kaivelemaan?

[Sonja T.Valvoja]

Alkeistuntilainen
— Mikä toi on? Harrin äänessä soinnahti epäilys.
— Juoksutuspiiska, vastasin ykskantaan.

— Ei, ei oo sua varten, naurahdin kun Harri katsoi minua epäluuloisena. — Paitsi jos oikein pahasti kohellat satulassa, niin voin muistuttaa… Hei, tää on ihan merkinantoväline vaan.
— Mikä toi sit on?
— Liina. Juoksutusliina.
— Mitä sillä tehään?
— Sillä juoksutetaan… Näet kohta.

Tilanne oli mennyt jo siihen että Harri oli ostanut oman kypärän ja ratsastuskengät. Olin kuitenkin vannottanut että syksyllä hän saa luvan mennä ratsastuskoulun tunneille, koska minä en ollut varsinainen ratsastuksenopettaja eikä Salieri varsinainen opetushevonen. Enkä alkaisi oikeasti opettaa edes miesystävääni. Itse asiassa: en varsinkaan miesystävääni.

— Mitä sä teet?
— Mä otin nää ohjat pois. Me ei nyt tarvita niitä.
— Mites mä sitten ohjaan Salieria?
— Ensinnäkin mä hoidan tänään sen ohjauspuolen, joten sun ei tartte siitä huolehtia. Toisekseen, hyvä ratsastaja pystyy ohjaamaan hevosen suuntaa pelkillä paino- ja pohjeavuilla, ohjia ei välttämättä tarvita.
— Miten hevosen saa pysähtymään ilman niitä?
— Istunnalla tai äänellä.
— Aha, Harri ei kuulostanut siltä kuin olisi ollut sataprosenttisen vakuuttunut asiasta.
— Mutta se ei ole semmoinen asia mitä sun kannattaa vielä murehtia. Ensin pitää opetella istumaan oikein ja sitä harjoitellaan tänään.
— Aha.

Ai että oli vaikeata yrittää asettua aivan aloittelijan korvienväliin ja yrittää selittää asioita, jotka itselle olivat itsestäänselvyyksiä ja jo melkein suorastaan refleksejä. Harri oli insinööri, hyvässä ja pahassa. Hän ei tyytynyt mihinkään ”niin on vain aina tehty” -vastauksiin tai epämääräisiin kuvailuihin. Kaikki piti kertoa tarkalleen: mitä, miten ja miksi. Hyvähän se oli että kyseli, mutta kun minulla olisi pitänyt olla vastauksia eikä aina ollut.

— Voitais lopetella tältä kerralta. Joko muistat, miten sieltä selästä tultiin alas?
— Ohjat vasempaan käteen ja jalustimet pois paitsi että mulla ei oo jalustimia eikä ohjia. Oikee jalka vaan sit selän yli ja maahan ja taputukset?
— Juuri näin.

Salieri ei ollut juurikaan hionnut, satulan alla oli ehkä vähän kosteaa. Mietin, riittäisikö tämä päivän treeniksi vai pitäisikö vielä käydä lyhyesti maastossa. No, olinhan minä juoksuttanut sen aluksi. Huomenna kyllä ratsastaisin sen läpi niin että turpakarvatkin oikenisivat. Niin, ja piti muistaa ne Nellyn opit siitä johtamisesta ja omasta tilasta ja mistä kaikesta… Myönnän ihan suoraan että olen kyllä päästänyt Salierin näissä asioissa aika hunningolle. Kun se on niin kiltti! Jonkin vähemmän leppoisan hevosen kanssa olisi voinut käydä huonosti jo. Tai sitten ei, periaatteessa tiesin nämä jutut kyllä ja jos Salieri olisi hankalampi luonteeltaan, olisin todennäköisesti (ja toivottavasti) ollut sen kanssa jämäkämpi. Pitänee silti pyytää Nellyltä enemmänkin tämän lajin oppeja.

Talliporukka alkoi tunnistaa jo Harrin, ainoastaan Alice mulkaisi oudoksuen meidän suuntaan. Noa kolisteli sauvoineen Flidan karsinan suunnasta ja pysähtyi tervehtimään.
— Hei, onnea tuoreelle kaksosten isälle, Harri sanoi heti. Olimme tietenkin käyneet vilkaisemassa varsoja nopeasti heti tallille tultuamme. Toistaiseksi ne näyttivät kai jakselevan ihan hyvin, olivat ainakin pystyssä molemmat.
— Kiitos, sanoi Noa samalla kun hänen kasvoilleen levisi niin onnellinen ilme. — Vähänhän tässä on edelleen hämmentynyt olo, että tuli yhtäkkiä kaksi kun ultrassa ei oltu huomattu ja että kaikki on hengissä. Kaksosvarsojen kanssa on aina isot riskit kaikenlaisiin ongelmiin. Tuutteko kahville? Sinne paineli just porukkaa keittiöön, että hyvällä tuurilla voi löytyä vielä jotain pannunpohjia.
— Kiitti, mutta tällä kertaa pitää lähteä suoraan kotiin ruuanlaittoon.

[Sonja T.Valvoja]

— Tuus kattoon, mitä viime yönä tapahtui, Nelly sanoi kun pääsimme tallille. Olikin pitänyt kysyä Flidasta ja sen tilasta. Olikohan se varsa syntynyt jo?

— Herranjumala, niitähän on kaksi, henkäisin Flidan karsinan ovella. — Voi miten pieniä ne on… Onks Flida kuitenkin kunnossa? Kaksosvarsat on kai yleensä jonkinasteinen riski.
— Flida vaikuttais olevan ok, varsoista ei vielä tiedä mennä sanomaan. Toi toinen varsinkin on pienikokoisempi. Se on jo kuulemma suhteellisen harvinaista että syntyivät edes elossa molemmat.

Kurkussa tuntui puristus. Tiesin minä toki että kaksosvarsat on riski ja että elävien eläinten kanssa on aina otettava huomioon se pahin mahdollinen skenaariokin, mutta silti oli jotenkin kamalaa ajatella että jompikumpi noista maailman suloisimmista pitkäjalkaisista pörröturkeista saattaisi vielä kuolla. Se ei voisi olla oikein.
— Mites sukupuolet?
— Tamma ja ori, Nelly sanoi. — Eivät siis oo identtiset, kuten väristäkin näkyy.
— Voi miten ihania pieniä. Mitä luulet, saanko ottaa kuvan noista? En mä sitä julkaise missään mutta Harrille näytän kotona.
— Ota toki.

Kuvaaminen ei tahtonut onnistua, koska Flida oli sitä mieltä että hän tarvitsee nyt huomiota ja työnsi turpaansa koko ajan eteen. Silittelimme Nellyn kanssa tuoreen emän samettista turpaa, kerroimme molemmat miten hieno se oli ja miten hienot vauvat sillä oli. Kuin Nellyn sanoja uhmatakseen pienempi punnersi itsensä jaloilleen ja hamuili sitten Flidan kupeita. Kohta kuului ponteva maiskutus, joka kertoi että maito ainakin maistui.

Seisoimme Nellyn kanssa puoli tuntia karsinan edessä. Emme edes puhuneet mitään, katselimme vain. Tammassa varsoineen on jotakin… jotakin…

— Täytyy varmaan rauhoittaa tuo käytävän perä ylimääräisiltä katsojilta, Nelly tuumi kun lähdimme vihdoin hakemaan omia hevosiamme tarhasta. — Muuten siellä on koko ajan sellainen ihmismuuri että Inka saa hermoromahduksen tossa vastapäätä.

Pian ratsastimme peräkanaa metsäpolkua pitkin. Puhuimme varsoista, tietenkin varsoista. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nuorista hevosista, saati varsoista, paitsi mitä noita nuoria nyt täällä oli. Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Lex nyt oli jo vähän vanhempi, energinen sekin mutta nuoreksi oriiksi mielestäni varsin järkevä tapaus. Oli niitä kai hullumpiakin.

Nelly oli kaiketi enemmänkin puuhannut varsojen ja nuorten kanssa, sain ainakin sellaisen käsityksen. Hän mainitsi ohimennen olevansa hieman huolissaan siitä, miten Noa tulisi pärjäämään peräti kahden varsan kanssa, sillä vaikka ne nyt ovatkin miltei syliin otettavia kilttejä pikkupalleroita, eivät ne sitä tulisi kovin kauaa olemaan. Niin, pitäisihän ne opettaa tavoille ja sitten aikanaan ajolle ja ratsuksi ja vaikka mitä. Minä ajattelin kuitenkin hiljaa mielessäni, että kyllähän Hopiavuoresta jos mistä löytyisi apua, kun vain osaisi ja uskaltaisi pyytää. En tiennyt osaisiko ja uskaltaisiko Noa. Oletin että hän on elämässään joutunut paljon pyytämään apua ihan käytännön asioissa jo sen puuttuvan jalkansa takia. Se saattoi olla hyvä asia tai sitten olla olematta: hän saattaisi tunnistaa avuntarpeensa eikä hävetä sitä tai sitten hän saattaisi olla hyvin paljon ”ei tartte auttaa”-tapaus. En osannut arvioida suoraan kumpaa kategoriaa hän enemmän olisi.

— Onko Noalla jo suunnitteilla varsojenristiäiset? kysyin. — Kyllähän tällainen tapaus vaatisi vähintään kakkukahvit ja tuore melkein-isä varpajaiset lisäksi.
— Enpäs tiedä. Ei niitä ehkä ihan vielä kannata järkätä, kun ei ole tietoa miten ne varsat selviävät, mutta kunhan enin riski menee ohitse, niin voisihan sitä jotakin. Saisikohan jostain semmoisen täytekakun, jonka päällä olisi varsojen kuvat?
— En tiedä, mut mä voisin kokeilla tehdä itse semmoisen. Johonkin sokerimassalevylle maalaa kato elintarvikevärillä kuvan. Jos ei ole väliä sillä ettei välttämättä ole ihan näköinen mut sinne päin.
— No se sinne päinkin oleva kuva olis kiva kyllä.
— En ole koskaan kokeillut itse, mutta voisi yrittää, tiedän noin niinkuin teoriassa tekniikan. Onko niiden nimistä jotakin tietoa jo?

Nelly ravisti päätään.
— Noa panttaa. Tosin voi olla että toiselle on nimi ja toiselle ei kun ei osannut kahta odottaa.

Olin samaa mieltä. Olihan siinäkin jo varmasti järkytystä kerrakseen, että yhden varsan sijaan onkin yhtäkkiä kaksi. Ei Noalla taida olla niitä varsariimujakaan kuin yksi…

[Sonja T.Valvoja]

(Inspiraatio on tietenkin saatu tuosta Eetun pölyisestä pianosta, joka selkeästi kaipaa huomiota.)

17.4. Ad hoc -konsertti
Olin ratsastanut Salierin, harjannut sen kunnolla, puhdistanut suitset ja pessyt varusteita enkä siltikään saanut kulutettua tallilla kuin muutaman hassun tunnin. Olin tullut evakkoon. Harri piti tänään puoli päivää kestävän koulutuksen, etänä tietenkin ja olin luvannut pysytellä pois ainakin työhuoneesta. Ironista että juuri sinä päivänä kun saisin olla tallilla juuri niin kauan kuin halusin ilman että kukaan edes mahdollisesti kaipaisi, en saanut siellä kulumaan aikaa sen enempää.

Iltapäivällä alkoi ihmisiä kerääntyä Eetun keittiöön ja olohuoneeseen: Outi, Agnes, Nelly, Heli. Eetu, Camilla ja Oskari kävivät syömässä ja kahvilla ja painelivat taas töihinsä. Vahdin silmä kovana Outia ja Oskaria, mutta pienintäkään vihjettä mistään ei näkynyt. Helikin näytti mahtuvan jo Nellyn kanssa samaan tilaan ja ainoastaan Eetun ollessa paikalla hän vetäytyi vaivihkaa olohuoneen sohvalle.

Minä ajelehdin teekuppini kanssa keittiössä ja olohuoneessa ja vähän eteisen puolellakin. Jotenkin päädyin pianon ääreen. Hetken mielijohteesta nostin kannen ja painoin muutaman soinnun. Tuntui olevan vähintään kohtalaisessa vireessä ja mukavan pehmeäsointinen. Oman pianoni ääni oli jämäkämpää sorttia. Se sopisi paremmin konserttipianoksi, mutta toisaalta jos asui yksin omakotitalossa maalla, niin oliko sillä nyt niin väliä jos se oli vähän kovaääninen? Paitsi tietenkin jos toinen teki yläkerrassa töitä.

— Osaatsä soittaa pianoa? Heli kysyi sohvalta.
— Joo, vähän.
— Soita jotain? Jos osaat jotakin ulkoa?

Osasinhan minä ulkoa vaikka mitä. Tykkäsin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa kappaleissa, jotka osasin todellakin ulkoa vaikka unissani. Uusien kappaleiden harjoittelu oli aina työlästä ja vei pitkän aikaa ennen kuin sain sen työstettyä edes jonkinlaiseen malliin. En todellakaan ymmärtänyt niitä, jotka osasivat soittaa jotakin suoraan nuoteista tai — mikä pahinta! — korvakuulolta heti oikein. Ehkä se oli jotakin sellaista lahjakkuutta, jota minulla ei ollut murenan vertaa.

Soitin läpi mitä tuli mieleen, Mozartia, Händeliä, Beethovenia, Haydnia, kaikkea klassista. Melodiat ja soinnut soljuivat sormista tuttuina ja juuri niinkuin olin ne ajatellutkin. Piano tuntui hyvältä soittaa, koskettimien tuntuma oli tutunoloinen, herkkä, ei tahmea muttei olematonkaan. Vaivaton ja helppo ja soikin ihan kauniisti. Saatoin keskittyä musiikkiin eikä tarvinnut miettiä erikseen sitä soittamista fyysisenä suorituksena.

Kevyen musiikin puolelta osasin tasan kolme kappaletta: Memory, Sealed With A Kiss ja Päivänsäde ja Menninkäinen. Jälkimmäisen sain soittaa kahteen kertaan, koska kuuntelijat halusivat laulaa mukana, kunhan olivat ensin päässeet sopuun sanoista. Kuorosta kuului myös Noan matala ääni. Musiikki oli nähtävästi houkutellut hänetkin alakertaan vaikken ollut huomannut mitään. Mielikki istui Noan sylissä kuunnellen pää kallellaan hieman erikoista esitystä.

— Soita vielä se Sealed With A Kiss, jooko? Se on niin nätti.
— Osaaks joku sanoja siihen?
— Mä ainakin osaan, vastasin ja tapailin alkua: — Though we’ve got to say goodbye for the summer…

Se päättyi kuitenkin epäsointuun.
— Äh, mä en osaa laulaa ja soittaa yhtäaikaa, totesin nolona. Aloitin sen uudestaan, muut saivat tällä kertaa laulaa kun olivat kaivaneet lyriikatkin netistä jo.

[Sonja T.Valvoja]

14.4. Idoleista ja ysäristä
Se alkoi taas ihan viattomasti: Facebookissa tuli vastaan kouluratsastusvideo kimosta lusitano-oriista. Katselin sitä haltioissani, niin komea ori, niin hienot liikkeet, mutta jäin kuitenkin arvostelevalle mielelle kun ratsukon passage ei ollut oikein… No, en minä kouluratsastustuomari ole enkä osaa itse passagesta edes haaveilla, mutta sen mitä olen GP-tason ratsukoita katsonut, niin olisi voinut olla jotenkin kootumpaa.

Mitäpä siinä muuta kuin YouTubeen katsomaan referenssimateriaalia. Ensin Dujardinin ja Valegron ME-kür Olympiasta ja olihan se passage erinäköistä, en minä harhoja nähnyt. Sitten selailin muita saman tason ratsastajien kisaohjelmia, Werthiä, Langehanenbergiä, Schneideria, Hesteriä, keitä näitä nyt on. Sitä kautta päädyin vanhoihin klassikoihin, Ankyyn ja Salineroon, Edward Galin ja Totilaksen silloiseen maailmanennätyssuoritukseen ja — tietenkin! — Kyran ja Matadorin küriin 1991 maailmancupin finaalissa.

Tuo Kyran ja Matadorin ohjelma varsinkin kiehtoo, se on erilainen nykyisiin küreihin verrattuna. En tiedä oliko se omana aikanaan erilainen, onko kürien tyyli vain muuttunut vai olivatko tuossa ohjelmassa nähdyt kombinaatiot Kyran signature-liikkeitä. Sillä nykyisissä küreissä en muista nähneeni siirtymistä piaffipiruetista suoraan laukkapiruettiin tai raviväistöstä passageväistöön enkä ohjat yhdessä kädessä ratsastamista, harvemmin vaihtosarjojakaan kaarevalla uralla. Pitäisi ehkä etsiä saman aikakauden muita vapaaohjelmia, kai niistä videoita löytyisi, kun kerran Kyrankin esitys on YouTubessa. Olin itse tuolloin vielä niin pieni eikä kouluratsastusta näytetty televisiossa kuin aivan joskus harvoin, niin omakohtaista tietoa asiasta ei ole. Mutta ankara Kyra-fani olin, tietenkin!

Ja olen kyllä vieläkin, myönnettäköön. Joka kerta kun Kyra tulee Suomeen pitämään klinikkaa, istua tönötän katsomossa kuin olisin paikoilleni juurtunut. Pari kertaa olen käynyt Ruotsin puolellakin katsomassa valmennuksia. Aiempina vuosina olen pari kertaa nähnyt Kyran Euroopan kisaradoillakin Maxin kanssa. Eihän Kyra ehkä ole se maailman paras ratsastaja eikä maailman menestynein valmentaja, mutta pikkutytön pesunkestävä idoli hän on ja se riittää minulle.

[Sonja T.Valvoja]

14.4.20
Pudottauduin Salierin selästä vapiseville jaloille. Nelly oli rääkännyt meitä, tai oikeastaan minua ihan kunnolla. Oli istuntaharjoituksia ja apujen käyttöä ja puolet tunnista olin joutunut menemään ilman jalustimia. Puhdasta sadismia! Olen melko varma että nämä ideat oli nyysitty jostain valmennuksesta, jossa Nelly oli ollut itse tai ollut mukana seuraamassa ja kas! niin tästä TT:stä joutuivat kärsimään viattomat sivullisetkin. No ei vaan, hyvähän se oli että treenattiin, mutta kun tuntui siltä että huomisaamuna en pääse sängystä ylös.

Nelly sanoi tauon tehneen Salierille hyvää ja huomasin minä sen itsekin. Toki asiaan saattoi vaikuttaa myös Simolta taannoin saadut ideat ja ohjeet, joita olin yrittänyt noudattaa parhaani mukaan. Niin tai näin, muutama aiemmin hankalasti sujunut asia tuntui nyt loksahtaneen paremmin kohdilleen ja saatoin olla ihan ylpeä Salierista, kenties vähän itsestänikin.

Heitin loimen ruunan selkään satulan päälle ja lähdin vielä vähän jäähdyttelemään sitä päätielle päin. Maahan oli satanut vähän lunta, mutta koska maa oli ehtinyt jo jonkin verran lämmitä, lumi muuttui askeleiden alla kuraksi. Päätiellä kulki yksittäinen auto, mutta se osasi varoa ja väistää hevosta, nostipa kuski vielä kättäänkin meidät ohittaessaan. Morjestin takaisin vaikken yhtään tiennyt kuka se oli, kohtelias on kuitenkin syytä aina olla.

Muistelin mielessäni Lempäälän aikoja, siellä ensimmäisessä tallissa, missä Salieri oli ollut. Siellä pikkuteitä terrorisoi lauma nuoria ja vähän vanhempiakin huligaaneja ja hevosella tiellä ratsastaminen oli niiden takia lähinnä rituaali-itsemurha. Siirsin Salierin sittemmin toisaalle, mutta juorut kertoivat että kun niille nurkille oli vihdoin saatu pitkän kerjäämisen ja useiden rikosilmoitusten jälkeen poliisipartio kytikselle, oli saalis ollut melko mittava: ylinopeuksia, kortittomia, alaikäisiä, rattijuoppoja, katsastamattomia kulkuneuvoja, viritettyjä mopoja ja kaiken kaikkiaan tieliikenteeseen soveltumattomia kulkuvälineitä. Siihen nähden täällä Otsonmäellä elettiin kuin herran kukkarossa. Ja se oli hyvä.

Tallinpihalla oli melko hiljaista, näin tavallisena arkipäivänä tallilla olivat lähinnä työntekijät. Moikkasin ohimennen Tiitusta ja Eetua taluttaessani Salierin talliin. Oskari oli tallissa tunnollisesti siivoamassa.
— Mites Ukko voi? kysäisin häneltä.

Oskari näytti säpsähtävän ajatuksistaan, mutta onnistui pusertamaan muutaman sana ilmoille silti:
— Iha jees.

Sitten vähän laajemmin:
— Se vaikuttaa taas olevan parempaan päin, mutta tiedä sitten taas miten kauan sitä jatkuu.
— Onks niistä labroista selvinnyt mitään? jatkoin sinnikkäästi.
— Ei oo tuloksia tullut vielä, tänään pitäisi tai huomenna. Vaikka eihän niissä viimeksikään mitään ollut.
— Okei.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Oskari jatkoi vielä hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt että karsinoiden seinillä olisi korvat:
— Mä sitä vaan mietin että jos se onkin jotakin tarttuvaa, joku virus. Kun tuo Salierikin sen ähkyn sai tässä nyt samoihin aikoihin. Eihän sillekään mitään syytä löytynyt, eihän?
— No ei, mutta ei kai mikään virus aiheuta pelkkää ummetusta? Ja Salieri on ollut nyt taas jo pari viikkoa ihan normaali ja terve, niin että se taisi olla ihan vaan ohimenevä häiriö tai joku. Eikä kellään muulla kai oo ollut mitään ongelmia, että kai se vain oli sattumaa että Salierin ähky osui just samoihin aikoihin.
— Nii… mutisi Oskari eikä kuulostanut yhtään vakuuttuneelta.
— No mut toivotaan että Ukko alkaisi toipua kokonaan.
— Joo. Kiitti.

[Sonja T.Valvoja]

— Pirulainen!

Sitten rauhoittavammin: — Koitahan nyt olla aloillasi ja käyttäytyä. Mä tiedän että sä osaat.
— Se taitaa olla jo kovasti tervehensorttinen, kun tualla tavalla ryskää, tuumasi Eetu. — Soon ollu jo monena päivänä nii into piukees, jotta hyvä ko o mahtunnu tallinoviist ulos sen verta että tarhaan saa.
— Joo, oon huomannut kans, kun oon juoksuttanut sitä.

Eetu naurahti, kun oli sattunut taannoin näkemään sen ”juoksutuksen”. Salierilla oli todellakin liikaa virtaa ja pakko sitä nytkin oli juoksuttaa ensin, koska en todellakaan uskaltanut tämmöisen sähikäisen selkään kylmiltään.
— Miten voi pelkkä heinä nousta päähän tällä tavalla? Oot varma että siinä viimeisessä satsissa ei ollut spiidiä seassa? Vai syökö tää tarhassa Dipsinkin heinät?
— Piristeestä en tiärä mennä sanoon mut kyl Dips heinäkasalla pualesa pitää. Ko soon ori, ni son marssijärjestykses kärjesä. Vaik eihän nää toisiaan knasi, oikeen ovat hyvässä sovussa keskenääs.

Maneesi oli tyhjänä, luojan kiitos. En tarvinnut yleisöä show’lle tänään. Tarkkailin riekkuvaa Salieria ja totesin saman mitä muutkin olivat sanoneet: ei se vaikuttanut kipeältä eikä siltä että se pukittelisi kivun takia tai satulaa vastustellakseen. Kunhan oli menevä ja energinen, ilmekin oli ihan sen näköinen, silmä kirkas, pää pystyssä ja korvat hörössä. Naamasta sen ähkynkin oli suoraan nähnyt ja nyt se naama näytti iloiselta.

Kun Salieri oli saanut purettua pahimmat höyrynsä, irrotin liinan ja talutin ruunan jakkaran luokse, josta ponnistin selkään. Jos rehellinen olen, hirvitti ihan pikkuisen. Salierille ei sopinut lorviminen, ei tämä eka kerta ollut kun se pakkolevon jälkeen oli kuin epävakaa painekattila. Täällä sentään oli kokopäivätarhaus, mikä piti enimmän tylsyyden loitolla, mutta nähtävästi Salieri kaipasi työntekoa. Olen minä sitten ehkä jotakin osannut tehdä oikein tämän kanssa, jos näin asia on.

Muttei niin pahaa jottei jotain hyvääkin. Salieri tuntui selkään oikein kivalta ja ratsastus sujui kuin vettä vain. Vähän jäykänsorttinen se oli taipumaan, mutta rehellisesti se kuitenkin yritti. Eikä ylimääräisestä tänttäröinnistä ollut merkkiäkään, ellei sellaisena pidä kovaa intoa mennä eteenpäin. Minun piti oikein pidätellä itseäni, että ratsastin oikeasti vain kevyesti enkä lähtenyt teettämään sillä mitään erityisiä temppuja, kunhan kävin askellajit läpi ja taivuttelin sitä vähän. Joka tapauksessa saatoin olla oikein tyytyväinen kun laskeuduin satulasta ja taputin kevyesti hiestynyttä mustaa kaulaa. Kyllä se tästä taas, niin pitää uskoa.

[Sonja T.Valvoja]

7.4.: maailman typerin päivä
Tulin tallilta pahantuulisena ja se jos mikä oli harvinaista. Salieri oli edelleen ähkylomalla, vaikkei se selkeästi halunnut olla. Olin tänään juoksuttanut sitä jo kevysti, jos sitä nyt juoksuttamiseksi voi sanoa kun ruuna riekkui liinan päässä niinkuin sillä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Ilmeisesti sillä oli tylsää jopa tarhassaan koska se oli askarrellut loimensa pois selästä. Oli onnistunut vielä rikkomaankin sen. Silmäilin tuomitsevasti Dipsiä, mutta koskaan aiemmin se ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Salierin loimea kohtaan. Tietenkin jos Salierilla oli liikaa energiaa ja se kiusasi Dipsiä ja tältä olisi sitten palanut päreet ja päättänyt antaa kurinpalautuksen, joka oli osunut loimeen… No, tiedä häntä.

— No mistäs nyt tuulee? Harri kysyi kun läväytin avaimet aavistuksen liian kovaa eteisen lipaston päälle.
— Vituttaa.
— No mikäs nyt niin?
— Kaikki.
— Voih. Anna tulla ainakin kolme tärkeintä syytä.

Purkasin kärsivällisesti kuuntelevalle Harrille Salierin viimeisimmät metkut ja niiden lisäksi pelkoni siitä, että jos ähky uusiutuisi. Kun sille ei mitään kunnollista syytä keksitty, niin miksei se voisi tulla uudestaan, ihan ilman mitään syytä tälläkin kertaa. Ja eniten harmitti se, että Salieri oli kipeä, sääliksi niin kävi toista.

Kun muutenkin oli pahantuulinen, niin kaikki tallilaisetkin kävivät hermoille. Sinne oli tullut yksi uusi naamakin, sellainen kapinallisen näköinen teinityttö, jonka käytöksessä oli lievästi sanoen parantamisen varaa. Sannista kävi jo pelkkä naamakin tätä nykyä hermoille ja luultavasti tämä tyyppi tulisi kuulumaan samaan kastiin. Ja minä olin pitänyt joskus Eiraa kiusankappaleena! Vähänpä tiesin, sehän oli kuin herran enkeli.

— Ja sit sillä uudella teinixillä on siniset hiukset, jatkoin vielä surkeana.

Harri oli vähän aikaa hiljaa.
— Ni mitä sit?
— No kun mä olin ajatellut värjätä hiukseni kans, kun päästään tästä koronasta eroon.
— Sinisiksi?
— Nii. Ja enkä mä nyt kehtaa kun sillä on.
— Nii mut sinisiksi?
— No sinisiksi, sinisiksi. Tai violeteiksi. Pinkkiäkin se kampaaja tarjosi, mutta mä en tiedä oikein siitä. Voishan sitäkin miettiä.
— Ai kauhee, sun täytyy kyllä varoittaa mua sit etukäteen, etten saa halvausta kun sä tuut kotiin pää pinkkinä, Harri naurahti. — Mutta mikset sä muka kehtais värjätä jos sillä kerran on?
— No onhan se nyt sanoinkuvaamattoman typerää. Tallille ilmaantuu sinitukkainen teini ja sit kohta parikymmentä vuotta vanhemmalla tädillä on kans shokkiväri tukassa.
— A. Sä et oo mikään täti ja b. jos sä kerran oot miettinyt sitä jo ennemmin, nii ei kai se haittaa?
— No. Ei ehkä.
— Haluatko suklaata? Jos mieli paranis sillä edes vähän?
— Ootsä käynyt kaupassa?
— En, mut mulla on kriisisuklaavarasto. Sitä belgialaista.
— Jumalauta, on siinä mulla kans mies! Pimittää suklaata…

[Sonja T.Valvoja]

6.4. Helin kanssa maastossa
— Joko mennään? kysyin Heliltä joka tuli tallista Inkaansa taluttaen.
— Jo, mä päästään vaan tän Nuoskan irti, eihän se haittaa sua?
— Ei missään määrin. Ja itehän oot Salierinkin siihen totuttanut.
— No niinpä. Tulehan Nuoska niin mennään.

Sää oli kostea ja pilvinen. Toista viikkoa riehunut tuuli oli nyt tyyntynyt jopa täällä lakeuksilla ja ilma tuntui lämpimältä. Siinä oli selvä sulavan maan tuoksu, joka kertoi kevään saapuneen ainakin jo porstuaan. Nuoska mennä tohotti omiaan metsän puolella, nenä sammalikossa.

— Millois tuo Inka varsoo? kysyin kun katselin pallomaiseksi muuttunutta tammaa.
— Pari kuukautta vielä.
— Ai kauhea, kun se nyt jo näyttää mun silmiin melkoisen isolta.
— Sanopa muuta. Taitaa tulla iso varsa. Ultrassa ei ainakaan ole näkynyt kaksosia ja harvinaista se oliskin, Heli sanoi ja jatkoi: — Mites se Salieri on jaksellut sen ähkynsä jälkeen?
— Varsin hyvin, ei oo ollut mitään ongelmia nyt ja se on kaikin tavoin oma itsensä. Vähän jo turhankin täynnä virtaa, vaikka onkin pelkällä heinäruokinnalla. Pitää vähitellen alkaa lisätä liikuntaa, juoksuttaa vaikka.

Salieri alleviivasi tätä lausuntoa härväämällä pää pystyssä ja olemalla muutenkin energinen. Heliä nauratti.

— Oli se silti ihan hyvä ettei tullut ilmoittauduttua siihen TT-cupiin, sanoin. — Olisi voinut harmittaa kun sitten olisi pitänyt jättää väliin tän ähkyn takia. Mä ajattelin jossain vaiheessa, että olisin voinut tarjota Salieria sulle, jos olisit halunnut osallistua, mutta mä unohdin sen sit kokonaan.
— Enhän mä nyt, hyvänen aika! En mä niin hyvin Salieria vielä tunne että olisin voinut sillä kisaamaan lähteä.
— Mutta eiks teillä aika kivasti sujunut jo?
— No joo, kyllähän se ja Salieri on toki varsin helppo ratsastaa. Ehkä jotain helppoa A:ta olis voinut harkita, muttei vielä sen vaikeampia. Mut hei, juorut kertoi että sä olisit saanut houkuteltua Harrin Salierin selkään kans?
— Ei siinä ollut paljon houkuttelemista, itse se sitä ehdotti.
— Älä, ihan totta? Heli kuulosti oikeasti hämmästyneeltä.
— Joo joo. En mä Harria mitenkään patistellut, mutta sitä alkoi sit kiinnostaa kun se mun kanssa täällä kävi muutaman kerran ja katseli sivusta.

Kerroin Helille, miten olin salaa mielessäni murehtinut painoasioita. En rehellisesti sanoen tiennyt kuinka paljon Harri painoi, mutta pitkä ja roteva mies saattoi hyvinkin lähennellä sataa kiloa vaikkei olisi mitenkään ylipainoinen. Salieri oli tottunut viime aikoina tällaiseen rimpulaan kuin minä ja tietenkin kehonhallinta vaikutti myös: kokenut ratsastaja osaa myötäillä enemmän hevosen liikkeitä kuin aivan vasta-alkaja ja on siis helpompi kantaa. Mutta sitten tulin ajatelleeksi että onhan Salierikin aika isokokoinen eikä rakenteeltaan mikään kukkakeppi. Sen paino on hyvän matkaa päälle 600 kilon niin että kyllä Harrin uskalsi selkään päästää.

— Pitäiskö sitä kärryihin totuttamista jatkaa tässä taas joku päivä? Heli kysäisi.
— Ehkäpä hyvinkin.

Olin ottanut Helin avuksi projektiin, häneltä kun löytyi tietoa ja taitoa tämmöisistä asioista. Olimme edistyneetkin jo aika kivasti, pahin panikointi oli kadonnut ja Salieri oli korkeintaan vähän varuillaan. Ongelma ei silti ole vielä selätetty kokonaan ja se on ollut yllättävän kova paikka minulle: ensimmäistä kertaa ehkä ikinä on tunne etten voi luottaa hevoseeni täysin. Ja kun kyseessä on sentään Salieri, niin se on paha asia!

Heli sanoi ymmärtävänsä tämän ja miksei olisi ymmärtänytkin, hän itse tiesi millainen kullanmuru Salieri oli, kiltti ja luotettava. Ja sitten yhtäkkiä ilmeni tällainen ”bugi”. Olimme pohtineet useammin kuin kerran pelon syytä pääsemättä kuitenkaan puusta pitkään. Olin myös soitellut entiselle omistajalle sekä Simolle kysyäkseni oliko heillä tietoa tällaisesta. Kuten arvata saattoi, kumpikaan ei tiennyt moisesta mitään, mutta eivät muistaneet että heidän käsittelyssään Salieri olisi nähnyt kärryjä. Kukapa ratsutalleilla kärryillä ajaisi? Ainoa vihje oli Simon hatara muistikuva siitä että vuosia sitten jostain hänen ulkomailta ostamastaan hevosesta olisi sanottu, ettei sovellu valjakkokäyttöön. Sen parempaa tietoa Simollakaan ei ollut eikä hän voinut olla varma, että se olisi ollut juuri Salieri. Koska hän keskittyi ratsuhevosiin ja valjakkopiirit olivat muutenkin kovin pienet Suomessa, ei hän ollut kirjannut sitä mihinkään omiin muistiinpanoihinsakaan, kun ei nähnyt sitä relevantiksi tiedoksi lainkaan.

— Nuoska! Heli kutsui ja vislasi. Valkoinen pörröinen hahmo ponnahti risukosta. Aloimme lähestyä tallia.

[Sonja T.Valvoja]

2.4.: Kirje Jarnolle
”Joo, mä tiedän että tää on vähän hassu idea, kirjoittaa nyt kirje kuolleelle, mutta kai sitä ihmiset tyhmempiäkin asioita tekee. Ja mistä sen tietää vaikka sä lukisit tätä jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitä en oo vielä miettinyt että mitä aion tälle kirjeelle tehdä kun tää on valmis, ei sitä tännekään voi jättää lojumaan (palaan siihen myöhemmin) enkä aatellut haudallekaan viedä. Ehkä mä poltan sen takassa tai saunanpesässä, nuuski savuja siis.

Aloitetaan nyt siitä että ihan kivasti täällä menee, olosuhteisiin nähden. Oletan että tiedät jotakin kautta että mun isä kuoli 2 päivää ennen sua. Joo, en kertonut sulle silloin, ymmärrät varmaan miks. No, joka tapauksessa mulle jäi tää Orion ja raksatyömaa ja nyt täällä on hieno talo pystyssä. Asun täällä, mutta on mulla edelleen Tampereellakin asunto, semmoinen pienehkö uusi kaksio ihan keskustassa, Rautatienkadulla. Muotialan kämpän myin kun päätin että muutan tänne maalle, sain siitä ihan kivat rahat.

Oon tykännyt asua täällä, vaikka mä tiedän tosi hyvin että sä tuskin olisit viihtynyt. Kuitenkin 10 kilsaa lähimpään kauppaan ja ravintolaan ja muihin ja silloinkin puhutaan Seinäjoesta. Mut mä tykkään, on rauhallista ja hiljaista ja tilaa. Ja piha! Voi että syyhyttää jo peukalontyveä päästä tonkimaan pihalle, istuttamaan ja kylvämään ja muuta. Mulla on olohuoneen ikkunalla jo melkoinen määrä kaikenlaista taimea esikasvatuksessa. Kyl sä tiedät nämä jutut, mutta nyt mulla on kunnon piha eikä tartte suunnitella siirtävänsä aitaa vähän naapurin kustannuksella.

Mut joo, siis mulla ei ole nyt sua eikä isää ja voit varmaan arvata että se oli silloin 2 vuotta sitten tosi paha paikka. Isä kuoli ihan yllättäen, ei se ollut kipeenä eikä mitään, lyyhistynyt vaan kotipihalle. Mä en ikinä ehkä unohda sitä puhelua kun Risto soitti ja kertoi. Se oli kuin joku olisi potkaissut mahaan, ihan oikeasti. Täysi romahdus. Tuomo, Kimmo ja Helena auttoivat silloin tosi paljon, ja omalta osaltaan Risto ja Markus kans. Niin ja sun perhees. Ja tietysti se terapeutti, mä käyn vieläkin siellä kerran kahdessa viikossa, vaikka tässä alkaa pahin todellakin olla ohitse. Se on ollut tosi paljon hyödyksi, muutenkin kuin tän surun ja kaiken muun siihen liittyvän selvittelyssä. Ymmärrän paljon paremmin itseäni ja varmaan vähän muitakin.

Ja sit se tärkein (tai ainakin top 5:ssa): mulla on uusi miesystävä. Mä tiedän ettei sulta tartte pyydellä anteeksi sitä, että näin ”pian”. Aittosalon Harri, jonka kans mä olin siellä Wienissä käymässä Noctalla. Mähän sanoin jo silloin että se on tosi hyvä tyyppi, vaikka en todellakaan ajatellut sitä mitenkään romanttisessa mielessä. Mut kyllä se miesystävänäkin toimii tosi hyvin, kiva ja kiltti ja kaikin puolin ihana ja… you know. Mahdottoman hyvännäköinenkin tai sit se oon vaan mä ja mun vaaleanpunaiset lasit. Mut mitä muuta voi odottaa 4 kk:n seurustelun jälkeen?

Mikä tärkeintä, se on suhtautunut kauheen hyvin siihen, että mä olen leski enkä esimerkiksi eronnut, niinkuin se itse. Koska tässä on kaikennäköisiä ongelmia kun puoliso onkin kuollut. Pahimpana ehkä se, että mun on välillä vielä kamala ikävä sua. Se tuntuu vaan niin jotenkin väärältä ja pahalta itkeä kuolleen miehensä perään kun on jo uusi kuvioissa. Että sitä kuvitteli olevansa niin onnellinen Harrin kanssa mutta sit tulee epäilys että onko sitä onnellinen ollenkaan. Harri on ottanut tän tosi ymmärtäväisesti, se on sanonut ainakin kolmetoistatuhatta kertaa ettei ole kuolleelle mustasukkainen ja muutenkin hänen mielestään tää on tilanteeseen nähden normaalia. Mä en tiedä onko tää normaalia nähnytkään mutta enpä mä ole leski aiemmin ollut.

Se terapeuttikin sanoi (et muuten usko miten monta kertaa tätä ja muita tuohon uuteen suhteeseen liittyviä asioita sen kanssa on vatvottu!), että normaalia on, ei suru lopu kuin seinään ja että edelleen saa itkettää, ei se tarkota sitä että uusi mies olisi väärä tai ajankohta olisi väärä. Ehkä sitten niin. Ja tällä pakallahan se on pelattava, halusi tai ei. Se on hyvä että Harri ymmärtää asian ehkä paremmin kuin minä. Niin, mutta Harri on siis se syy, miksen voi jättää tätä kirjettä mihinkään talteen. Tää ei oo tarkoitettu sille.

Mun on myönnettävä, että välillä mä kaipaan sua ihan hirveästi, kaikesta huolimatta. En edes tiedä mitä eniten. Ehkä sitä tuttuutta ja läheisyyttä ja sitä turvallista, pitkää suhdetta. Tämähän on nyt vasta siinä vaiheessa että hädin tuskin kehtaa vessassa käydä kun toinen on paikalla… No, vähän liioittelin, ollaan tässä oltu aika tiiviisti yhdessä viime ajat (siitä myöhemmin) ja niin edelleen, mutta kumminkin. Ja sun huumorintajua on ikävä kans, ei Harri vielä ainakaan uskalla laukoa samanlaisia letkautuksia kuin sä. Sama mulla, en kehtaa sanoa Harrille samalla tavalla kuin sulle sanoin. Välillä täytyy oikein purra itseään kieleen ettei tule möläyttäneeksi jotakin sanoinkuvaamattoman hirveätä. Jonka sä olisit ymmärtänyt, mutta Harrista ei oo takeita.

Hyvin vähän mä oon saanut sellaisia flash backeja susta. Ehkä se johtuu siitä että mä asun ja elän nykyään eri paikoissa kuin sun kanssa. Kun et sä ole koskaan ollut täällä uudessa Orionissa etkä Rautatienkadulla, niin ei sua sillai näe siellä mielikuvissaan. Muotialassa saatoin nähdäkin ja vaikka se jossain kohdin tuntui pahalta myydä se, niin se oli kyllä varmasti lopulta ihan fiksu veto. Toimistolla joskus tulee semmoinen fiilis että sä astut ihan kohta tosta ovesta sisään niin kuin aina ennenkin, mutta toisaalta sielläkin on vähän muutettu paikkoja, niin ei kovin usein. Isää mä näen joskus vielä tuossa pihalla ja ulkorakennuksissa.

Nii, se tiiviisti yhdessä asuminen. Ei me nyt oikeasti asuta Harrin kanssa yhdessä. Virallisesti. Kyllähän me paljon vietettiin aikaa yhdessä alusta lähtien, niinkuin nyt tuoreessa suhteessa mieli tekee. Mut nyt me ollaan oltu kolmisen viikkoa yhdessä täällä Orionissa kun täällä Suomessa maailmassa on tilanne nimeltä koronavirus ja sosiaalinen eristäytyminen. Harrin asunto on Seinäjoen keskustassa, joten täällä on enemmän tilaa, kaikin tavoin mukavampaa, seuraa toisistamme ja vähemmän ihmiskontakteja. Niin että Harri tuli tänne käytännössä asumaan ainakin siksi aikaa että tämä korona saadaan jotenkuten pois jaloista.

Toinen seikka on se, että Harri lainasi nyt sitten asuntonsa Kristalle, kun muistat varmaan et se on lääkäri. No se joutuu olemaan hyvin tiiviisti töissä ja sitten taas Risto ja Riitta kuuluvat ikänsä ja muun takia riskiryhmään, niin kun Krista asuu Harrin asunnossa, niin sen ei tartte tulla Otavaan mahdollisesti levittämään virusta. Plus että Kristalla on huomattavasti lyhyempi työmatka, ei mene ylimääräistä aikaa siihen.

Tää järjestely on nyt vähän tämmöinen pakon sanelema, mutta ei se mua ole toistaiseksi haitannut ja mun mielestä oli hurjan kiva, että Harri itse ehdotti tota kämpän lainaamista Kristalle. Nyt kun kersojen sosiaaliset kontaktit on minimissä, niin Riitta voi niitä hoitaa turvallisin mielin että Markus ja Risto pääsee töihinsä. Kaivuubisnekset jatkuu edelleen, vähän ovat joutuneet tekemään järjestelyjä tartuntavaaran minimoimiseksi mutta aika yksinäistä hommaahan se on siellä kaivurin hytissä. Ja Risto on alennettu toimistohommiin, sitä ei päästetä ihmisten ilmoille nyt. Piakkoinhan pitäisi varmaan toukotöihinkin ruveta. Mä lupasin kans jo lähteä peltohommiin, jos ja todennäköisesti kun tarve tulee ylimääräiselle traktorikuskille.

Mitä muuta nyt voisi kertoa, niin meidän firmassa menee toistaiseksi ihan hyvin. Etätöihin siirtyminen kokonaan ei ollut temppu eikä mikään ja toistaiseksi on töitä riittänyt ja maksuhaluisia/-kykyisiä asiakkaita. Sun perhettäkin näin tossa aiemmin keväällä kun oli Nean synttärit Mäntsälässä. Äitis olis kutsunut Harrinkin jo sinne, mutta mä en vielä jotenkin kehdannut sitä viedä näytille. Salieri järjesti eilen ylimääräisiä sydämenlyöntejä, kun sillä oli ähky. Se kuitenkin toipui siitä, ilmeisestikin pahemmanlaatuinen ummetus ja toivotaan että se oli vain joku tilapäinen juttu, ei mitään isompaa murhetta ole tiedossa. Huoleton on hevoseton mies, sanovat ja ovat ihan oikeassa.

Kaikkea hyvää sinne missä nyt sitten oletkin ja sano isälle terveisiä, jos näet sitä. Ikävä sitäkin on. Mä uhmaan sosiaalista eristäytymistä ja käyn viemässä kynttilän sun haudallesi. Niin joo, sun tuhkat on haudattu tänne Seinäjoelle kans, pääsit meidän sukuhautaan. Toivottavasti on ok.

<3:lla Sonja”

[Sonja T.Valvoja]

1.-2.4.: Kasa hevosenpaskaa
Oli pillahtaa itkuun kun näin mitä Harri oli tuonut. Olin pyytänyt kännykän laturia ja muutamia vaatteita, mutta Harrilla oli mukanaan iso kassillinen kaikkea mitä arveli minun tarvitsevan. Oli täysi vaatekerta, pyyhe, peruskosmetiikkatuotteet, lenkkarit (ai miten ihana vaihtaa koko päivän jalassa olleet ratsastussaappaat kevyempiin ja mukavampiin kenkiin!) ja läppärinikin hän oli tuonut mukanaan, ajatellut jos hyvinkin yön tunteina tarvitsin parempaa ajankulua kuin kirjan ja puhelimen. Lisäksi hän sanoi että jos halusin ja Eetulle sopi, hän voisi jäädä seurakseni tallille täksi yöksi. Eetu nyökkäsi: se oli hyvä kuulemma että sain seuraa.

Iltatallin jälkeen talli jäi hämäräksi ja hiljaiseksi. Hiippailimme Harrin vintiltä katsomaan Salieria. Se katsoi meitä rauhallisesti tummilla silmillään ja hamuili kädestäni pienen tukun heiniä, jonka olin sille tuonut.
— Voi sua kultamuru, taidat alkaa olla jo parempaan päin menossa, kuiskasin sille ennen kuin painoin oven kiinni ja lähdimme takaisin vintille.

Lysähdin sohvalle raskaasti. Ei minua sillä tavalla väsyttänyt, että olisin unta saanut, mutta olin aivan ryytynyt. Huoli, murhe, stressi, suru ja kaikki muut ikävät tunteet velloivat aivoissa. Maailman huonoimman ajan Salieri sitten valitsi sairastumiselleen, tässä olisi näitä muitakin murheita juuri nyt. Isän kuoleman vuosipäivä oli ollut eilen, Jarnon olisi huomenna. No, olipahan tietysti muuta ajateltavaa ollut tänään kuin vanhoissa vellominen ja onneksi ei Salieri ei kuollut tänään. Se olisi ollut jo liian julmaa pilaa maailmankaikkeudelta tai joltain.

— Hevoset kuolee kahteen asiaan, jalkoihinsa tai ruuansulatukseensa, tokaisin kun Harri kysyi hevosten terveysongelmista. Kohta huomasin selittäväni kaiken tietämäni ähkystä. Että se oli totaalisen eri asia kuin ihmisten jouluna ja grillijuhlissa harrastamasta ylensyönnistä johtuva huono olo. Että se on pahimmillaan ja hoitamattomana kuolemaan johtava tila tai mitä tahansa siltä väliltä, riippuen syystä, hevosesta ja tähtien asennosta. Että hevosihmisille koko termi oli pelottavinta ikinä.

Harri kysyi jaloista, mutta siihen vastasin ettei tänä yönä, en jaksaisi selittää kaikkea hevosten mahdollisista ja mahdottomista jalkaongelmista. Harri kuulosti siltä että häntä kuitenkin kiinnosti ihan tosissaan, ei kysellyt vain kohtaliaisuuttaan. Ja miksipä ei, hän oli käynyt muutaman kerran kanssani tallilla kevättalven mittaan ja sitten kysynyt, jos voisi kokeilla ratsastamista itsekin. Pidin tarkkaan huolen ettei itsetyytyväinen hymy päässyt leviämään naamalleni kun sanoin sen toki sopivan. Tallilta oli löytynyt sopivan kokoinen kypärä lainaan ja viime viikolla Harri oli kivunnut satulaan ensimmäistä kertaa elämässään. En tiedä kumpaa oli jännittänyt enemmän, minua vai häntä, mutta ratsastuksen jälkeen hänen naamansa oli loistanut kuin se kuuluisa Naantalin aurinko.

Koska ratsastuskouluilla ei tunnit pyörineet tällä hetkellä ja myöhäistä se toki olisi ollutkin näin loppukeväästä millekään kurssille ilmoittautua, lupasin Harrille että hän voisi ratsastaa silloin tällöin Salierilla. Olihan se ihan pätevä alkeishevonenkin (paitsi silloin kun ei ollut, mutta siitä en maininnut Harrille mitään). Tämä ähky tiesi kuitenkin vähintään viikon lepoa ja toipumista. Harri sanoi ettei se haitannut, suurempi murhe oli se että Salieri oli kipeä.

Puolen yön jälkeen kävimme taas tarkistamassa ruunan voinnin ja tarjoilemassa sille vähän heinää. Tallissa oli pimeää, mutta jollain tavoin kodikasta. Muutama hevonen nosti päätään kun kuljimme käytävää pitkin, pyysin niiltä ohimennessäni anteeksi häiriötä ja vasta sitten muistin että Harri oli mukana. Salieri hörisi innoissaan, raukka taisi olla jo nälkäinen ihan tosissaan. Se oli saanut silti tehtyä hyvänlaisen lantakasan karsinaansa. Olin innoissani ja iloinen kun tutkiskelin sitä tarkemmin. Se alkoi näyttää jo hyvinkin normaalilta ja se oli hieno juttu! Sitten taas muistin että Harri oli mukana. No, tervetuloa maailmaan, jossa kasa hevosenpaskaa voi olla päivän paras asia.

[Sonja T.Valvoja]

1.4.: Ei se ollut aprillipila
Camilla soitti kun olin ajamassa kohti Hopiavuorta: Salieri käyttäytyy oudosti, oireet viittaisivat ähkyyn. Ja lisäsi vielä että tämä ei ole aprillipila, hän ei harrasta sellaisia, ei varsinkaan tällaisessa asiassa. Juuri se mitä kukaan hevosenomistaja ei halua kuulla. Kerroin olevani matkalla tallille ja että olisin pihassa tuota pikaa, jos Camilla voisi talutella Salieria tai ainakin viedä sen karsinaansa tai jotakin.

Tallin pihalla oli vastassa vakavia ilmeitä ja nuutuneen näköinen Salieri. Se vaikutti väsyneeltä ja kipeältä, liikkui hieman haluttomasti. Ei mitään niin erityistä siis, mutta Salieria käsitellyt Camilla toki huomasi muutoksen. Minulle se paistoi jo metrien päähän ruunan naamataulusta.
— Ei, ei se yritä makuulle. Takaset on jotenkin levottomat, muttei se nyt suoranaisesti ole yrittänyt mahaansa potkia, Camilla raportoi. — Vähän se kattelee kylkiään.

Eläinlääkäri kyseli puhelimessa kaiken mahdollisen, mutta mitään selkeätä syytä ähkyoireille ei ollut. Kaikki oli kuten ennenkin ja niinkuin piti: ruokinta, tarhaus, liikunta, kaverit, hampaiden hoito, loishäätö. Söikö se hiekkaa? En tiennyt. Periaatteessa se olisi mahdollista kun tarhat olivat jo sulaneet, mutta ei sillä ollut aiemmin sellaista tapana eikä se ollut jäänyt sellaisesta kiinni. Sain ohjeeksi talutella sitä rauhallisesti, antaa vettä vähäisiä määriä jos maistui muttei ruokaa. Jos parissa tunnissa ei tapahtuisi jotakin, pitäisi soittaa uudestaan.

Huoli näkyi talliporukan ilmeissä. Kaikki olivat hiljaisempia kuin tavallisesti, sitä normaalia leikinlaskua ei juuri kuulunut. Outi tarjoutui taluttamaan Salieria minun puolesta, Heli haki sille lämpimämmän loimen, Noa toi kupillisen mansikkarahkaa minulle. Eetu nuohosi tallia läpi suurennuslasin kanssa, jos löytäisi jostakin jotakin mikä voisi tämän selittää, pilaantunutta heinää tai kaurojen seassa kuollut rotta.

Salierin tilanne ei mennyt parempaan, jos ei nyt suoraan pahempaankaan ja soitin taas eläinlääkärille. Rempseältä kuulostava naislääkäri sanoi tulevansa paikan päälle tutkimaan. Odottaminen tuntui tietenkin ylipitkältä ikuisuudelta. Tuijotin kelloa ja laskin mielessäni miten kauan kesti ajaa Seinäjoelta tänne, jos ajoi rajoitusten mukaan. Jokaisena hitaana minuuttina toivoin että lekuri painaisi sitä kaasua vähän rivakammin.

Eläinlääkäri tutki Salierin perusteellisesti eikä osannut sanoa suoraan mitään varmaa diagnoosia. Ummetusähkyltä se vaikuttaisi, vaikka mitään syytä sellaisen ilmestymiseen ei ollutkaan. Kaasuähkyä ei voitu suoraan sulkea pois, mutta ei sillekään ollut mitään selkeää syytä. Salieri joutui letkutettavaksi ja sai kipupiikin.
— Tän vaikutus kestää muutaman tunnin. Sinä aikana pitäsi sualen sisällön lähtiä liikkehelle. Se voi olla löysääkin, soon iha normaalia. Kipuoireeren pitäsi sen jäläkeen sit helepottaa. Eli seuraale sitä kunnes se kipulääke lakkaa vaikuttamasta, taluttele ko se tokenee tuasta rauhootuksesta ja soita uurestans, jos ei oo tapahtunnu mittää ja se vaikuttaa erelleen kipiältä. Jos suoli alakaa toimia, voi kipulääkkeen jälkehen ruveta syättämähä piäniä määriä kerrallaan heinää. Ja kannattaa vahtia sitä yön yli vaik näyttääski muutoon hyvältä.

Lääkäri taputti vielä Salieria kaulalle ja vannotti soittamaan, jos tilassa tapahtuu muutoksia huonompaan. Nyökkäsin, totta kai. Nyt Salierin piti antaa olla karsinassa sen aikaa, että rauhoitusaineen vaikutus lakkaa.

Olin jo aikoja sitten kytkenyt puhelimesta äänet pois päältä ja haudannut villinä viestejä syytävän vehkeen syvälle taskuuni. Töihin olin ilmoittanut etten ollut käytettävissä: Samin ainakin pitäisi tunnistaa koodisana hevoskriisi ja osata päätellä siitä, että nyt ei ollut aikaa mihinkään niin toisarvoiseen kuin työasioihin. Kotona olevalle Harrille pitäisi varmaan panna jotakin viestiä että tänään kestää. Kunhan tässä ehtisi…

Tunnit kuluivat niin hitaasti Salieria tuijottaessa, se vaikutti pirteämmältä mutta se voisi johtua pelkästä kipulääkkeestä. Kävin nopeasti Eetun keittiössä syömässä voileivän kun Nelly lupasi vahtia Salieria sillä aikaa ja tulla ilmoittamaan heti jos edes sen turpakarva kääntyi. Hotkaisin leivän silti niin nopeasti että Hello varoitti minua ahmimasta etten saisi itse suolitukosta huonosti pureksitun ruuan takia. Olin tokaista jotakin eläinlääkäreistä ja letkuttamisesta, mutta annoin olla ja painelin takaisin tallille.

Tallinovella olin törmätä Nellyyn ja samalla nenään kantautui karmiva löyhkä. Se ei ollut likainen talli tai hevosenlanta vaan jotakin paljon kamalampaa.
— Nyt se tukos tais lähteä ku… ehti Nelly sanoa kun painelin Salierin karsinalle. Haju tuli sieltä. Vihreänruskea lieju oli sotkenut loimen, Salierin ja karsinan seinän. Sotkusta huolimatta huokasin niin syvään etten tiennyt ihmisen voivan niin syvään huokaistakaan. Ehkä ja toivottavasti pahin oli tällä ohitse.

— Iesus ku kirviää silimiä tää haisu, naurahti paikalle osunut Eetu, mutta otti tilanteen ohjat käsiinsä kun minä en helpotukseltani osannut tehdä mitään järkevää. Hän sanoi putsaavansa karsinan samalla kun minä menisin taluttelemaan Salieria, jos jostain suolenmutkasta vielä irtoaisi jotakin. Ulkona Salieri sai aikaiseksi enää muutaman märän pierun ja minä laskeskelin että kipulääkkeen vaikutus alkaisi olla loppusuoralla. Salieri vaikutti rennommalta ja likimain jo omalta itseltään, vähän voipuneelta toki. Toivottavasti se ei johtunut pelkästään kipulääkkeestä.

Vartin taluttelun jälkeen Eetu huitoi minua sisälle Salierin kanssa. Tallissa odotti puhdas karsina, mutta sitä ennen kävin suulissa pesemässä suurimmat sattumat pois ruunan takalistosta ja hännästä. Vaihdoin loimenkin puhtaaseen.
— Nii juu, Eetu aloitti. — Harrilta terveeset. Sinet oo vissiin joutanna puhelimees vastaamahan, soli huolissaa kaivanu mun nummeron ja soitteli jotta mihinä oot ja onks jotaki sattunnu. Mää sanoin jotta on ollu ny muita murheeta mutta lupasin käskiä sun soittamahan takaasin.

Olin unohtanut Harrin tyystin, samalla kuin kaiken muunkin. Kello oli yli viiden, olin lähtenyt kotoa ennen kymmentä, joten ei ihme jos olikin jo kaivannut. Ja varmaan ollut huolissaan kun en ollut laittanut mitään viestiä tai vastannut puhelimeen. Kun sain tyytymättömän näköisen Salierin karsinaansa (tyytymätön se selkeästi oli heinän puutteeseen), soitin Harrille. En jaksanut olla anteeksipyytelevä tai pahoillani, Salieri kuitenkin ajoi ohi aivan kaikesta muusta. Harri oli yllättävän ymmärtäväinen, vaikka esittikin vienon toiveen siitä että jotakin viestiä voisi laittaa tämmöisessä tilanteessa. Ihan lyhytkin riittäisi, sen verran ettei hänen tarvitsisi miettiä kaikkia mahdollisia skenaarioita alkaen autokolarista ja sairaalaan joutumisesta. Ymmärsin minä toki sen ja olisihan sitä voinut jotakin laittaa Harrille samalla kuin työkavereillekin.

Kerroin jääväni tallille yöksi seurailemaan Salierin vointia ja Harri kysyi heti että tarvitsinko jotakin, hän voisi kyllä tuoda. No, puhelimen vara-akun ja vaikka laturin. Muutaman vaatekappaleen. Ehkä jonkin kirjankin yöksi. Olin kiitollinen, sillä vaikka akuutein vaihe ehkä olikin nyt ohitse, en malttanut lähteä Hopiavuoresta edes sen vertaa että olisin käynyt kotona. Noa ja Nelly saivat minut sentään houkuteltua keittiöön syömään jotakin lämmintä, ensimmäistä kertaa koko päivänä. Otin kiitollisena vastaan kukkuraisen lautasellisen makaronilaatikkoa enkä muistanut syöneeni hetkeen mitään niin hyvää. Eetu ja Nelly ja muut tarjosivat muutenkin kaiken avun mitä saatoin tarvita. Saisin käydä suihkussa, pyyhkeenkin saisi lainaan ja iltapalaa totta kai järjestyisi tallinvintille, mihin olin ajatellut majoittautua. Itketti ihan tällainen, kun ei tarvinnut selviytyä kaikesta yksin.

[Sonja T.Valvoja]

Heikko kohta

La 21.3.
Talutin Salieria juuri maneesin ovista ulos kun Camilla oli lähdössä lenkille Steffen kanssa. Ohjat kiristyivät äkkiä kun Salieri teki totaalistopin ja alkoi korskua vauhkona. Koska en ollut osannut varautua tällaiseen lainkaan, oli ihan vähällä ettei Salieri päässyt irti
— Mitä ihmettä… Noo poika, mikä nyt. Noo. Mikä nyt noin hermostuttaa…

Camilla ei huomannut tilannetta tai sitten ei pitänyt sitä mitenkään erikoisena, nosti vain kättään lähtiessään pihasta. Steffe steppaili virkkuna pää pystyssä. Salieri rauhoittui vähitellen kun valjakko katosi näköpiiristä.
— Mitä sä nyt tuolla tavalla, rauhoittelin Salieria. — Oothan sä Steffen nähnyt. Ja Camillan. Vai näitkö sä vaan jotain pieniä vihreitä miehiä jossakin?

Salieri ei vastannut, tietenkään. Välikohtauksesta ei kuitenkaan sen kummempaa tullut, joten ajattelin että se siitä. Kerrankos sitä hevonen jotakin säikähti. Vaikka Salieri kyllä harvemmin.

Ma 23.3.
Harjasin Salieria juuri suulissa kun Camilla oli taas menossa Steffen kanssa. Oli hyvä että Salieri oli molemmilta puolilta ketjuissa kiinni, koska se sai taas jonkin kohtauksen ja yritti hyppiä pystyyn. Onnistuin juuri ja juuri väistämään sitä niin etten saanut itse kaviosta. Mitä ihmettä ruuna oikein vauhkoontui noin, kun ei ole yhtään sen tapaista? Siirryin pääpuoleen rauhoittelemaan sitä ja kyllä se siitä taas tasaantui. Taas kun Camilla Steffensä kanssa katosi näkyvistä. Mitä kummanmoista sen päässä liikkui…

— Kuule, onks Salieri käyttäytynyt sun mielestä jotenkin eri tavalla? kysyin myöhemmin kun näin Camillan tallissa.
— Eeei… Camilla mietti vähän aikaa. — Ei ainakaan sillai että mä olisin huomannut mitään. Miten niin?
— Noku se nyt jo toistamiseen vauhkoontui kun se näki sut ja Steffen. Pelkääköhän se sit Steffeä?
— En kyl uskoisi. Mä talutan Steffen ulos tuosta päätyovesta jos en ole menossa suuliin enkä kyllä muista että Salieri olis omassa karsinassaan reagoinut siihen mitenkään.

Varmemmaksi vakuudeksi lähdimme Camillan kanssa katsomaan tarhassa pojottavaa Salieria. Se tuli heti aidalle notkumaan kun kutsuin ja ojensi kaulansa rapsutettavaksi. Otti vieläpä kauniisti leivänpalaset Camillan kädestä. Ei, Camilla ei selkeästikään ollut mikään ongelma.

Päätimme kokeilla saman tien mikä olisi reaktio Steffeen. Se oli tarhassaan joten Camilla haki sen nopeasti sieltä. Minä rapsuttelin Salieria tarhan aidalla kun Camilla toi oriinsa lähistölle. Salieria kiinnosti enemmän banaani. Menin kauemmas kun Camilla talutti Steffen tarhan aidan luo. Ori käyttäytyi ystävällisesti mutta kovin innokkaasti, Salieri puolestaan oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla, niinkuin nyt vanhempi setämies-ruuna joka tervehtii nuorempaansa. Vaan ei merkkiäkään minkäänlaisesta pelosta tai vauhkoontumisesta tai ylipäänsä mistään. Puistin Camillalle päätäni. Olin luullut että Salierilla viirasi päässä, mutta nyt epäilin että se olin minä. Tai en minä toki kuvitellut niitä tilanteita.

Pe 27.3.
— Kuule Sonja, mitä jos se Salieri pelkää noita Steffen kärryjä? Camilla ehdotti, kun törmäsin häneen tallissa.
Mietin hetken aikaa. Voisiko olla? Kun Salieri ei yleensä mitään pelännyt, ei lapsia, ei autoja, ei tuulessa lepattavia muovipusseja (no niitä vähän, muttei tuolla tavalla vauhkoontumalla). Mutta en minä muitakaan vaihtoehtoja keksinyt yhtäkkiä.
— Nii, en tiedä. Kai se nyt on kärryjä nähnyt, mut kärryt oli perässä kummallakin kerralla kun se säikkyi.
— Voisi kokeilla mitä se niistä on mieltä?

Pakkasin takin taskut täyteen herkkuja. Salierille laitoin varmuuden vuoksi suojat jalkoihin ja suitset päähän. Tunsin itseni vähän typeräksi pannessani kypärän päähän. Ei kai Salieri nyt yksiä kärryjä pelännyt. Liina vielä kiinni niin olimme valmiit kohtaamaan koppakärryt, jotka Camilla toi pihalle. Talutin ruunan tallinovesta ulos.

Camilla seisoi kauempana pihalla kärryjen kanssa, kannatellen niitä aisoista. Hänen arvelunsa osui täysin oikeaan, Salieri nimittäin teki nelijalkajarrutuksen heti kun huomasi maailman pelottavimmat kärryt. Pidin tarkasti huolen etten antanut liinan kiristyä vaikka Salieri tanssahteli poispäin kärryistä. Tällä kertaa se kuitenkaan ei hyppinyt pystyyn, tekipähän vain muilla keinoin selväksi että kärryt on kamaluutta.

— Onks sulla aikaa seisoskella siellä niiden kärryjen kanssa? kysyin Camillalta. Tässä voisi mennä tovi. Camilla vastasi myöntävästi, joten aloin hissukseen rauhoitella Salieria ja talutella sitä edes takaisin. Kehuin sitä vuolaasti heti kun se rauhoittui, sitten houkuttelin sen vähän lähemmäs kärryjä. Tällä tavalla etenimme pihalla. Paikoillaan olevat koppakärryt eivät kai sitten olleetkaan kovin kamalat koska lopulta sain Salierin parin metrin päähän niistä jotakuinkin rentona. Taputtelin ja kiittelin sitä. Talutin Salierin vähän kauemmas kun Camilla lähti viemään kärryjä pois. Salieri vähän korskahti ja pyöritteli silmiään liikkuville kärryille, muttei sen pahemmin pelännyt, siksi kai kun kärryt olivat menossa pois päin.

— Mikähän sitä noissa kärryissä tolla tavalla risoo? pohdin Nellylle ääneen, Nelly näet oli osunut pihalle tämän kärryepisodin aikana ja olihan minun pitänyt selittää miksi olin täydessä mellakkavarustuksessa kiertämässä Salierin kanssa kehää kärryjen ympärillä. Olin todella yllättynyt tästä Salierin vauhkoilusta, koska ei se koskaan ollut säikkynyt mitään noin pahasti. Oli silläkin nähtävästi heikko kohtansa, yllättävää kyllä.

Nelly puisti päätään.
— Paha sanoa. Jos ne nyt vaan on sen mielestä jostain syystä liian kamalat. Tai sitten sillä on menneisyydessään jotakin huonoja kokemuksia joihin liittyy just kärryt. Tiedä mennä sanomaan. Mutta onko noita Skotin tai Uunon käyttämiä kärryjä koskaan pelännyt?
— Mä mietin täs sitä kans, mutta en ole varma että ollaanko koskaan osuttu samaan aikaan pihalle niiden kanssa? Eihän niillä nyt niin usein ajeta kuitenkaan.
— Nii, se on totta kyllä. Ja Camilla taas ajaa Steffen melkein päivittäin. Mutta aika hyvin sait sen jo lähelle tällä kertaa. Siitä on hyvä jatkaa. Seuraavalla kerralla jos on joku pitelemässä niitä aisoja, niin vois tarjota sille kädestään jotakin herkkuja, banaania vaikka. Tai sit voi käydä niin että joudut aloittamaan koko homman ihan alusta, että yksi kerta ei vielä riitä.

Nyökkäsin, hyvä että Nellyltä sai vähän neuvoja. En ollut mitenkään erityisen taitava näiden henkimaailman asioiden kanssa. Pitäisi ehkä kysellä Heliltäkin neuvoja, hän oli selkeästi perehtynyt tämmöisiin juttuihin ja niin näppärästi totutti Salierin Nuoskaankin. Tosin se oli varmasti helpompi tilanne, koska Salieri ei muutenkaan koiria pelännyt.

[Sonja T.Valvoja]

Komppaan Alicea tässä: todella mahtava teksti ja Chai varsinkin on mahtava hahmo, Reita myös. Chaita lukiessa tulee aina mieleen, että ei voi olla tuollaista ja jos onkin, niin miten siitä voi kirjoittaa noin hyvin (jos nyt ei itse satu olemaan pilkulleen samanlainen). Reitaan sen sijaan pystyy oikein hyvin samaistumaan sen suhteessa Chaihin ja nuo sen letkautukset ja ajatukset on saaneet useammin kuin kerran hymyilemään. Niinkuin tässäkin: ”Arvaa mitä muuta sä saat?” ”Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti.”

Olen miettinyt Sonjan suhdetta Chaihin (jota siis ei ole, ainakaan toistaiseksi, Sonja odottaa että rauhanhäiritsijä poistuisi tallilta…). Chai on sellainen hahmo, jota Sonja kammoksuu niin paljon että kiipeäisi varmasti puuhun pois tieltä. Toisaalta Sonja ei koskaan varmasti sanoisi sille samalla tavalla kuin Reita, vaikka ehkä mielessään ajattelisi niin, koska, no, sellaista nyt vain ei sanota toiselle ihmiselle.

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa ettei varsoista kumpikaan ole vielä ainakaan kuollut! Joka kerta on pieni kylmä rinki takapuolen alla kun avaa jotakin, minkä näkee Noan kirjoittamaksi: että jos sittenkin käy huonosti… Isän vastuu painaa kyllä nyt kovasti, tuttipullovarsa ja kaikkea.

Mutta että puoleensavetävä kyy! Nauratti ihan ääneen sekä ilmaus että ajatus kymmenestä kyyn ja viljakäärmeen rakkauslapsesta kaksosvarsojen lisäksi. Se olisi kieltämättä ehkä vähän liikaa!

[Sonja T.Valvoja]

Hauska tuo Niklaksen toteamus Ei, mun vaan käskettiin tehä näin. Se on suosikkikohtani tässä tekstissä. Lyhyt teksti, mutta silti siihen on saatu mahdutettua keskustelua ja kuvailua ja huomioita ja yksityiskohtia ja vaikka mitä.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos hirmuisesti, tämä on tosi hyvä! Ja hyödyllinen Sonjaa ja Salieria ajatellen.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä tätä on odotettukin! Voi liikkikset <3

[Sonja T.Valvoja]

Vastauksena tuohon nimiasiaan: kyllä, se on Kyra. Ei kukaan puhu esimerkiksi Kyrklundin klinikasta, vaan se on aina Kyran klinikka (no, Kyra Kyrklundin klinikka, jos oletetaan että joku ihan täysi jästi eksyy tekstiä lukemaan). Ainakin Suomessa, täällä on vain yksi Kyra ja hänet tietävät kaikki.

[Sonja T.Valvoja]

Olenkin miettinyt että mitä kuuluu Hellolle ilman musiikkia. Ilmeisesti lupaus pitää, mutta tämä ei nyt kerro lainkaan mitkä Hellon fiilikset ovat. Paitsi että Typyn päiväkirjassa se tunsi olevansa huono hevosenomistaja ja luultavasti kokonaisuudessaan paska ihminen. Onko näillä asioilla tekemistä keskenään?

Mutta Eetu on ihanan vanhanaikainen! Taipuu sentään verkkopankkiin mutta mobiiliaplikaatiot on pahasta. Kun hakkaa verottajan kaksikymmennumeroisia viitenumeroita, tulee itse kukin miettineeksi että eikö tähän olisi helpompikin konsti… Tai ainakin minä mietin.

[Sonja T.Valvoja]

Se aina jotenkin lämmittää kun huomaa toisen lukeneen todella tarkalla kammalla omat tekstit! Nyt olet (taas kerran…) käynyt tarkalla kammalla läpi kaikki rivivälitkin. Ja saat Sonjan kuulostamaan ihan Sonjalta eikä sekään ole eka kerta. Niin että nostan tässä nyt kuvitteellista hattua kyllä taas.
Teksti itsessään on tosi kiva, keskustelu soljuu eteenpäin tosi luontevasti. Tykkään itse paitsi kirjoittaa keskusteluja, myös lukea niitä, varsinkin kun ne ovat näin hyviä. Eihän tuossa sinänsä mitään niin kauhean uutta tapahtunut tai tullut ilmi, mutta toimii se silti. Ei sitä jaksa eikä osaa eikä viitsi jokaiseen tekstiin kirjoittaa mitään hillittömiä juonenkäänteitä eikä minusta tarvitsekaan. Ja tulihan tässä vähän tuota Oskari-kuviotakin avattua. Aivan ihana tuo Sonjan toteamus siitä ettei Oskari varmaan ihan täysin Outia vihaa 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Kohtuus. Ja Hello. Voi herranpöksyt, että olin itsekin revetä tämän lukiessani. ”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!” ja ”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää” on suosikkikohdat tästä, niihin sattumoisin kyllä kiteytyy koko teksti oikeastaan.

Noan kommenttia sivuten, minulla on myös tapana lukea ns. päässäni ääneen varsinkin Eetun ja muiden murteenpuhujien repliikkejä, vähemmän ehkä muiden. (Niin ja tietenkin itse kirjoittamani keskustelut, mutta se on ehkä vähän eri asia.) Sitten kun siihen lisää sen että olen tuota etelä-Pohjanmaan murretta tässä tutkiskellut niin se alkaa perhana vieköön suodattua omaan puheeseen. Siitä on muutama viikko kun yksi kaveri, jonka ekaa kertaa ikinä tapasin, kysyi että olenko kenties Pohjanmaalta kun puheenparsi viittaa sinne päin. Ei kuule, ihan oon uusimaalaista syntyperää ja tamperelainen tätä nykyä, mistä lie tarttunut tuommoinen nuotti puheeseen… Että kiitti vaan, Hopiavuori.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on jotenkin hitsin hyvä teksti. Hirmu arkinen, mutta hyvin tarkkanäköinen ja yksityiskohtainen (varmaan samaa sukua tuolle Camillan mainitsemalle realistisuudelle). Ja niinkuin tuo telcoihin varustautuminen, voin niin samaistua! Vyötäröstä ylöspäin kaikki on niin kuosissa ja sitten hyvä jos on edes kalsarit jalassa… Jos olisi puoliso tai kämppis samassa huushollissa, niin sekin olisi ohjeistettu pukeutumaan ja mielellään myös pysymään kaukana ja olemaan hiljaa.

Mutta yksityiskohdista kun aloitettiin, niin pakko korjata sen verran että oikeassa maailmassa jenkkitelcot olisivat myöhään illalla. Aamuyöstä sitten on ne itä-Aasian ja Australian palaverit, mutta Australiaan voi telcoilla myös myöhään illalla/yöllä, jos ne siellä päässä ovat aamuvirkkuja ja itse iltavirkku. Tässä tarinassa se nyt sopii paremmin näin, kiinnitti vain huomiota.

[Julkaisija]

Viestit