[Sonja T.Valvoja]

Sokka irti?
— Eee… en mä nyt taida ehtiä jäämään pidemmäksi aikaa, sanoin keittiössä kun minulle tarjottiin teemukia ja istumapaikkaa pöydässä.
— No harmi, sä oot viime aikoina ollut niin kiireinen.
— Se on Sonjalla kuulkaa mieskiireitä, huikkasi Hello olohuoneen puolelta.

Tupaan tipahti hiljaisuus, ainoastaan Heli yritti sihistä Helloa hiljaiseksi. Kaikki muut tuntuivat katsovan minua, toivottavasti eivät pelänneet että järjestäisin jonkin kohtauksen. Kurtistin Hellolle kulmiani, mutta poskia kuumotti siihen malliin etten ollut ehkä ihan vakuuttava. Yritin laskea mielessäni mitä Hello tiesi ja mistä. Otavan näki ei juorunnut eikä mummukaan enkä ollut Harrin kanssa pyörinyt Otsonmäellä.

— Saattaahan niitä ollakin, vaan mistä sä semmosta oot kuullut? huikkasin Hellolle takasin.
— Tuolla kylillä puhuivat. Joku oli sut nähnyt Seinäjoella jonkun kaapinkokoisen partasuun kainalossa.

Voi Mooseksen munat. Tuo kuulosti siltä kuin meikäläinen riiaisi prätkäjengiläistä.

— Ei se oo kaapinkokoinen…
— Eli se on totta! Hello riemastui. — Sulla on siis mies. Millois tuot sen tänne?
— No saa ny nähdä, jos sä meinaat pitää sille tällaisen ristikuulustelun kans, niin voi olla etten tuo sitä ollenkaan.

Tuvassa alkoi hälinä, kai tämä oli jonkinlainen yllätys kaikille. Olinhan toki tarmokkaasti torjunut kaikki flirtinpoikaset ja muut ehdotukset. Ei niitä täällä tallilla tullut vastaan mutta muualla kyllä ja kun juorut kiersivät, niin se kulkeutui sitten aina tallilaistenkin korviin, että Tähdistön flikka oli antanut pakit sille ja tuolle, ei edes kahville lähtenyt.

— Kuka se on? Mistä? Seinäjoeltako? Hello tenttasi.
— Et sä sitä todennäköisesti tunne, ei ole täältä kotoisin. Aittosalon Harri on nimi, jos kerran kiinnostaa. Asuu tätä nykyä Seinäjoen keskustassa.
— Onko se se sama Harri joka siellä sun synttäreillä oli? Noa havahtui.

Nyökkäsin ja hymyilin kuin hangonkeksi. Kyllä nämä varmasti olivat arvanneet jo aiemmin että jotakin epätavallista on menossa kun minulta oli aivot pois käytöstä.

— Ai se. Se oli kyllä tosi kivanoloinen tyyppi, sanoi Nelly. — Eikä tosiaan kehnomman näköinen, mut sano nyt Hello kylillä ettei se oo mikään helvetinenkeli.
— Juu, ei tosiaan oo, vahvistin.
— Kai tässä täytyy sitten onnitella uudesta suhteesta.
— Kiitos, sanoin ja punastuin kuin teinityttö, taas.

Onneksi kukaan ei ottanut puheeksi sitä, että eihän entisen miehen kuolemasta ollut vielä kahtakaan vuotta. Pelkäsin että sitä asiaa jauhettaisiin kylän juorukerhossa kyllä innolla kunhan tieto nyt leviäisi.

Niin minä sitten jäin vähäksi aikaa vielä istumaan pöytään. Harrista piti tietysti kertoa, mutta aika pian puhe kääntyi muihin asioihin. Kyseltiin esimerkiksi joulusuunnitelmia. Harva oli lähdössä mihinkään kauemmas, hevoset toki sitoivat joulunakin. Minä kerroin olevani kotona myös, mutta minulle tulisi pitkämatkainen vieras, äiti Australiasta asti. Samalla suunniteltiin joulunpyhiksi pidempää yhteismaastoakin, mutta se varmaan selviäisi lähempänä joulua, kun näkisi millaista säätä on luvassa. Ihan hillittömässä räntäsateessa ei ehkä viitsisi maastoilla pidemmälti.

[Sonja T.Valvoja]

Potkaisin jalustimet irti, heitin jalan selän yli ja tömähdin maahan. Tätä voi sanoa jo ihan hyväksi päivätreeniksi. Se oli siunattu asia että Nelly asui täällä ja vaikkei meillä varsinaista valmennusta suinkaan ollut joka päivä, oli Nelly käytettävissä kuitenkin lähestulkoon aina tarvittaessa. Hän oli laatinut minulle ja Salierille jonkinlaisen viikko-ohjelmankin. Se ei ollut liian tiukka mutta toi vähän rotia tähän minun harrastamiseen. Jokaiselta valmennustunnilta sain ”kotiläksyjä” mitä voisin treenata Salierin kanssa omine nokkineni.

Nostin jalustimet ylös ja heitin loimen Salierin selkään, koska kävisin vähän jäähdyttelemässä sitä metsäpolulla. Sekin oli hienoa että täällä oli maastot niin lähellä, minä kun pidin niin metsässä liikkumisesta ja Salierillakaan ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.

Tallille palattuani riisuin varusteet ja kuivasin Salierin. Kai se pitäisi klipata, kun se alkoi muistuttaa villijakkia huolimatta ahkerasta loimituksesta. Eipähän vain ollut tullut hankittua klipperiä itse, mutta ehkä täältä saisi lainaan. Tai ostaisi semmoisen, eivät ne nyt omaisuuksia maksa. Olin syvällä ajatuksissani niin että säikähdin kun Camilla tervehti käytävältä.

— Ei ollut tarkoitus säikyttää, Camilla naurahti.
— Joo ei se mitään, mä olin niin ajatuksissani vain, kuittasin asian. — Mietin tässä että varmaan pitäisi klipata Salieri, kun se on jo tämmöinen karvapallo. Tiäksä saisko täältä joltain lainaan vai pitäiskö hankkia ite kone?
— No siis tallilla on ainakin oma klipperi, tai siis Eetun se varmaan alunperin on, mutta se on lainannut kyllä. Ne löytyy siitä isosta kaapista.
— Okei, en mä nyt just sitä rupea tekemään, mutta hyvä tietää. Joku päivä pitäisi saada aikaiseksi kuitenkin.

Kävin viemässä tavarat varustehuoneeseen ja ohimennen silitin upouuden mustan satulan pintaa. Olin vihdoin saanut aikaiseksi hankkia Salierille kunnollisen koulusatulan, aivan upouuden. Sovitusprosessi oli ollut hiuksianostattava, vaikka Salieri ei ole vielä edes ns. vaikea hevonen, kuulemma, näin oli satulamyyjä sanonut. No, nyt oli sitten ainakin viimeisen päälle sopiva satula, jossa oli juhlallista istuakin. Eihän tuossa vanhassakaan satulassa mitään vikaa ollut, ihan hyvä yleissatula se oli, mutta malliltaan enempi kuitenkin este- kuin koulusatula. Sillä oli kuitenkin selvitty tässä jo pari vuotta enkä toki aio siitä luopua. Milloinkohan sitä raaskisi alkaa oikeasti käyttää tätä uutta hienoa satulaa ihan arkenakin…

[Sonja T.Valvoja]

Kylmä sade lankesi niskaan kun astuin ulos autosta, välittämättä vähääkään siitä että tänään oli itsenäisyyspäivä. Irvistin itsekseni, tämä oli yksi niitä päiviä taas kun tuli miettineeksi että mitä hiton järkeä oli ensinnäkin harrastaa hevosia ja toiseksi asua Suomessa. Lisäksi eilen oli ollut valmennuspäivä, joten tänään piti ottaa kevyemmin, mikä yleensä tarkoitti leppoisaa maastolenkkiä. Tällä kelillä vain ei olisi kiinnostanut yhtään, mutta minkäs teet, mentävä oli.

Salieri oli tarhassa ja en ollut uskoa silmiäni kun siellä sen seurana oli Dips ja sitten joku aivan ihastuttava laikkuheppa. Juu, oli ollut puhetta, että sille kokeiltaisiin uutta tarhakaveria kun tarhausta järjesteltiin taas uudestaan, mutta että tuommoinen sitten. Homma näytti sujuneen sopuisasti ainakin toistaiseksi. Salieri tuli portille kutsuessani sitä, samalla myös Dips tuli hakemaan päivän rapsutukset. Se oli jo kesällä tottunut siihen että rapsuttelin sitäkin mielelläni ohimennen. Pieni täplikäs ei tullut sentään kerjäämään huomiota, mutta uteliaana se katseli minua kuitenkin. Ehkä senkin kanssa pääsisi vielä tutuiksi, ei se ainakaan vihaiselta vaikuttanut.

Harjasin Salierin tallissa, vaikkei olisi ollut mikään välttämätön pakko, kun taluttelulenkille olimme vain menossa. Olin juuri laittamassa loimea Salierin selkään kun Camilla käveli ohitse.
— Hei Camilla, huikkasin karsinasta. — Kuka se Salierin uusi tarhakaveri on? Sellainen pieni tiikerinkirjava?
— Se on Rocky, Camilla tiesi kertoa heti. — Seitsemänvuotias appaloosa-ori jos nyt oikein muistan, sen omistaa semmoinen Tuutikki. Niin ja on täällä toinenkin uusi hevonen, Arlekin, iso ja hauskanvärinen tamma. Se asuu tuolla päätallin toisessa päässä.
— Hauskanvärinen? Joku kirjava sekin vai?
— Joo kai. Semmoinen pitsikuvioitu, Camilla naurahti. — Sen omistaja on Marshall nimeltään, pitkänhuiskea rastapää, tunnistat helposti.
— Ookoo, pitääpä moikata kun tulee vastaan.

Napsautin riimunnarun kiinni ja lähdin taluttamaan Salieria ulos. Sade oli tauonnut tai ainakin vähentynyt, jotain positiivista sentään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt pyytää Harri mukaan. Hymyilin kuin idiootti. Miten sitä ihminen voikin olla onnellinen yhdestä miehestä.

— Sä et kuule Salieri tiedä, miten mä olen ihan sekaisin, naurahdin. — Englannissa on semmoinen termi kuin ”head over heels” kun joku on rakastunut korviaan myöten. Musta se tuntuu nyt tosi sopivalta termiltä. Kyl mä sen Harrin raahaan tallillekin joku päivä, niin saat säkin tutustua siihen. Katotaan uskaltaaks se koskaan selkään asti ja joudutko sä alkeisratsuksi vielä kaiken muun lisäksi.

Juttelin Salierille pitkät pätkät, kun tässä oli taas kaikenlaista ajateltavaa mielen päällä. Ei tarvitse tulla erikseen kertomaan etteihän se ymmärrä minun puheestani mitään. Ei tietenkään ymmärrä, vaikka silloin tällöin epäilin sitä. Mutta ajatukset selkiytyvät kummasti kun ne pukee sanoiksi ja Salieri ei tuomitse eikä kerro eteenpäin. Jos sanon sitä joskus karvaiseksi terapeutiksi, sille on ihan pätevä syy!

Metsäpoluilla oli kiva kävellä, vaikka maisema oli harmaa ja ei se sadekaan kunnolla loppunut. Muita ääniä ei kuulunut kuin kavionkopse ja rahina minun kengistäni. Niinpä olin saada slaagin kun Salieri yhtäkkiä höristi korviaan, nosti päänsä ja pysähtyi kuin seinään. Minä en nähnyt metsässä mitään ja se tässä eniten pelottikin: Salieri tiesi jotain mitä minä en tiennyt. Jotain siellä oli, pakko olla, se ei turhasta pullikoinut. Alkoi jo hämärtääkin vähän ja se hämärä ehti ensimmäiseksi tänne metsän siimekseen. Mieleen tulivat kaikki kertomukset alueella liikkuvista susista ja muista pedoista. Ei olisi pitänyt lähteä, ei varsinkaan yksin!

Salieri tuijotti metsään tiukasti, mutta rentoutui vähitellen ja alkoi kuopia malttamattomana, etteikö jatkettaisi eteenpäin. Ilmeisesti se jokin meni pois. Kävelimme vielä parikymmentä metriä eteenpäin, mutta käänsin Salierin sitten ja lähdimme tallia kohti. Vilkuilin hermostuneena taaksepäin, vaikka Salieri vaikutti ihan lunkilta. Ei se välttämättä ollut mitään peuraa tai hirveä kummempaa, tiesin sen toki, mutta pelästynyt olin silti. Inhottava tunne tuollainen säikähdys ja pelko, tuntui kuin verisuoniin työnnettäisiin jääpuikkoja. Olin kiitollinen kun pääsimme valaistulle tallipihalle.

Salieri ei ollut lenkillä pahemmin hionnut, mutta vaihdoin sille talliloimen selkään kuitenkin. Minulla oli edelleen vähän kylmä hiki päällä. Vaan eiköhän se menisi ohitse kun pääsisi kotiin lohdutettavaksi.

[Sonja T.Valvoja]

Hupsista.Jo tuolta USAn reissun ajoista olen kirjoittanut Sonjan spin-offeja muualle, niitä spinnareita jotka eivät käsittele mitenkään Hopiavuorta. Siksi tänne on tullut niin kovin vähän mitään.
Kuvittelin sen blogin tännekin linkanneeni, mutta en nyt ainakaan löydä sitä yhtään mistään. Vissiin unohtanut lähettää se viesti, kun oikeasti muistan että kirjoitin sen tänne. Ja Salierin sivuilla on linkki kyllä.

Mutta jos kiinnostaa lähinnä miessotkut niin https://sonja-ada.blogspot.com (joo, on varoitukset aikuismateriaalista, lähinnä varmuuden vuoksi) ja kannattaa ehkä aloittaa se lukeminen häntäpäästä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja Tähdistö – For Salieri

Tunnelmat ennen lähtöä ovat hyvin sekalaiset. Toisaalta olen innoissani, toisaalta kauhuissani. Toisaalta yritän takoa päähäni sitä seikkaa että nämä ovat hyvin pienet, sataprosenttisen epäviralliset ja aivan leikkimieliset kisat. Mutta ne silti ovat… kisat. Kotoa lähtiessäni tutisin kuin haavanlehti, mutta onneksi Salierin lämmittely sai minut jotenkin kuosiin, ehkä jopa rentoutumaan. Salieriin ainakin voisi luottaa.

Ratapiirroksen nähtyäni kuvittelen suorituksen mielessäni. Lähdemme radalle käynnissä, eka maapuomi on ihan helppo nakki, mutta silta ei välttämättä. Se on vähän tuntemattomampi juttu ja on parempi ylittää käynnissä. Sen jälkeen ravi, ehkä laukka. Pujottelun voisi tehdä laukassa mutten ole ihan varma saanko laukkaa vaihtumaan kaarroksien välissä. Pujottelun jälkeen käyntiin ja sulkutaivutus, se sujuu aina. Sitten taas laukannosto ja voltti tynnyrin ympäri, vaatisi laukanvaihtoa, mutta eiköhän se onnistu kun näissä kisoissa ei arvostella sitä vaihdon puhtautta ja että tapahtuuko se nyt juuri oikeassa kohdassa. Laukassa jatketaan puomien yli, täytyy kuitenkin pitää laukka aika lyhyenä.

Ennen puomikehää käyntiin ja kehän sisään. Siinä mahtunee tekemään takaosankäännöksen, ainakin noin ja noin. Mutta se tulee olemaan hankala, kun se käännöksen keskittäminen ei ole oikein minun vahvuuksiani. Ihan rauhassa vain, aikaraja on kuitenkin peräti 7 minuuttia, luulisi että jos kaikki menee edes lähelle suunnitelmien mukaan, sen ei pitäisi olla ongelma. Viimeinen maapuomi ja siinä se.

Ja sitten ei kun radalle! Kaikki itsevarmuus karisi kuin joulukuusi loppiaisena kun meidät kuulutettiin aloittamaan. Joku huikkasi sivulta onnentoivotukset, en ehtinyt katsoa, en vastata. Onnea tässä kyllä tarvittiinkin. Unohdin suunnitelmani ja ratsastin sisään ravissa, älkää vain kysykö mikä aivopieru se oli. Maapuomi ylittyi nätisti, mutta siltaa lähestyttäessä Salieri hidasti itsestään käyntiin. Kuten olin arvannut, Salieria vähän epäilytti mokoma. Yritin näyttää siltä että hidastus käyntiin olisi ollut minun ideani ja ihan tarkoituksella tehty. Muistutin Salieria pohkeella ja se kopisteli nätisti sillan yli. Eka voitto!

Seuraava maapuomi oli niin lähellä siltaa etten ehtinyt nostaa ravia, saati laukkaa ennen sitä, mutta ehtihän sitä. Nostin rauhallisen laukan ja ratsastin loivan kaarteen kohti kartioita niin että tulin ensimmäiseen kaarrokseen myötälaukassa. Kaarros oli tiukansorttinen, kyllä me siitä selvisimme mutta ei meikäläisen taidoilla tässä välissä laukkaa vaihdeta. Ei sitten, lasketaan menemään vastalaukassa. Se meni ihan kohtuullisesti, olisi vain ollut niin paljon nätimpi jos olisin vaihtanut laukat aina väleissä. Pujottelun jälkeen tein nopean periaatepäätöksen pysytellä ravissa loppurata, kun tiedossa oli kuitenkin lisää kaarroksia.

Jänistin myös sen verran että sulkutaivutuksen tein käynnissä. Pahuksen tarkkaa tuommoinen että pitää väistättää kahden puomin välissä. Se meni mitenkuten, ei osuttu mihinkään ja sivuttainkin mentiin, mutta vähän säheltämistä kuitenkin. Piti ottaa tosi hissukseen se kun ei meidän väistö niin suorana pysynyt kuin olin kuvitellut. Voi onneksi Salieri oli kuulolla ja hereillä ja ymmärsi varmaan hieman sekavat apuni. Pidän sitä silti keskikokoisena ihmeenä että siinä lopussa takajalka ei osunut puomiin.

Koska jopa ne periaatepäätökset on tehty rikottaviksi, nostin laukan kääntäessäni Salierin voltille tynnyrin ympäri. Se vain tuntui siinä kohdin hyvältä idealta, varsinkin kun voltin jälkeen jatketaan saman suunnan kaarrokseen puomien yli ja siitä ”kääntöpaikalle”. Ei tarvitse murehtia vaihtoja tai vastalaukkaa. Voltissa ei ollut mitään ihmeellistä eikä niissä maapuomeissakaan, vaikka ne olivatkin vähän turhan lähekkäin. Salieri pomppi vähän hassua pikkulaukkaa niiden ylitse, kuin kani, tuntui että se liikkui enemmän ylöspäin kuin eteenpäin. Tyylipisteitä ei kuitenkaan jaeta. Ei kun niitä juuri jaetaan, ratsukon yhteistyö ja mitä kaikkea. Voi pahus. No, ehkä tämä jänissimulaatio ei ihan järjettömästi pisteitä rokota, kuitenkin Salieri on hallinnassa koko ajan.

Se takaosankäännös sitten meni vähän miten sattuu. Tiedän kyllä miten se ratsastetaan mutta tosiasiassa en ole juurikaan ratsastanut sitä. En tiedä miksi, ihan kuin olisi unohtanut koko liikkeen olemassaolon vaikken kyllä ole. No, se ei sitten mennyt ihan niin putkeen kuin toivoisi. Pysyimme puomien sisällä, noin ja noin. Suoritus oli hidas ja kaikkea muuta kuin jouhea, mutta no, suoritus kuitenkin. Olin lähinnä helpottunut kun ratsastin Salierin pois puomikehästä. Viimeinen maapuomi tuntui sen jälkeen miltei ystävältä.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: typot pois

[Sonja T.Valvoja]

Stranger things
Tallielämä oli kyllä mennyt oudoksi tässä viime aikoina. Ensinnäkin täällä pyöri ainakin satunnaisesti se yksi tyyppi, josta en tiennyt oikein kuka se oli ja mitä teki, muuta kuin vuokrasi maneesia ja oli piikki Eetun lihoissa. Kaikki muut tuntuivat tietävän tämän entuudestaan, minä en tiennyt edes nimeä.

Olin sattumalta kuullut pätkän Eetun ja tämän kaverin keskustelusta tai ei sitä voi keskusteluksi oikein edes sanoa kun isäntä itse vain tiuski leuat jäykkinä. En osannut kuvitella että Eetu voisi edes olla sellainen, vihainen ja epäystävällinen. Tosi vaikea ajatella häntä sellaisena, itse olin saanut Eetusta hyväntahtoisen ja ystävällisen käsityksen. Koska sellainen hän minua kohtaan ainakin oli! Note to self: parempi siis olla hankkiutumatta Eetun vihoihin, tosin se kyllä tuntui aika mahdottomalta vaihtoehdolta. Se kyllä kiinnostaisi tietää mitä tämä vieras häiskä oli aikoinaan tehnyt… Murhan varmaan. Muuten Eetun suhtautumista oli vaikea käsittää.

Sitten oli tullut se Susi. Se oli edelleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta työnsä teki hyvin. Lisäksi sillä oli superhieno hevonen, puhumattakaan siitä miten hän hyvin ratsasti selkeästi haastavaa oriaan. Olin pari kertaa jäänyt ihailemaan parivaljakon menoa kentällä ja miettinyt että mahtoikohan tämä kaveri valmentaa. Tai haluaisikohan hän kokeilla joskus Salieria, ihan noin vain kokeilemisen vuoksi? En kuitenkaan oikein keksinyt keinoa, miten voisin kysyä häneltä mitään tällaista. Moikkasimme nähdessämme ja siinä se, tai oikeastaan minä moikkasin ja Oskari nyökkäsi tai mutisi jotakin epäselvää. Olin kyllä kuullut hänen juttelevan jotakin muiden kanssa että kyllä hän puhua osasi, mutta minä sitten taas en oikein osannut tehdä sitä aloitetta.

Eikä tässä vielä kaikki: kaikki tuntuivat puhuvan siitä Dressage Mastersista. Tiitus puunasi varsaansa, Hello pilaili. Eetu kielsi koko asian mutta koko talli piti silti itsestäänselvänä että totta kai Eetu ja Jussi lähtevät sinne myös. Ei kai sitä Oskariakaan tänne muuten olisi töihin otettu. Lisäksi Eetu nähtävästi treenasi ihan tosissaan Jussin kanssa, Outilla oli aikaa ratsastaa Salieria aina kun minä en ehtinyt, koska Jussi ei liikutusta tarvinnut. Muuten Outin aika menikin sitten Jussin varusteiden puunaamiseen. En ollut kysynyt olisiko Outi lähdössä hoitajana mukaan. Mieli teki lähteä itsekin katsomaan, mutta nyt ei ollut oikein aikaa pitää ylimääräisiä lomia töistä.

Ihmettelin vähän miksei Nelly valmentanut Eetua ja Jussia, hän oli kuitenkin varsin pätevä valmentaja. Vaan ehkä se ei oikein toimisi, kun kyseessä kuitenkin oli pariskunta, ainakin jonkinlainen. Olinhan itsekin vaatinut aikanaan Jarnon firmaan töihin mennessäni, että Jarno ei olisi suora esimies, vaikka kaikille muille koodareille hän olikin. Se olisi vain ollut jotenkin liian outoa. Ehkä Eetun ja Nellyn kanssa oli vähän sama juttu, onhan se ymmärrettävää.

[Sonja T.Valvoja]

(nää tulee vähän tipoittain…)
Tuparit, osa 3
Työkaverit alkoivat tehdä lähtöä heti kahdeksan kierteellä, koska heillä oli jo liput valmiina viimeiseen junaan Tampereen suuntaan. Myös mummu alkoi väsyä ja pyysi Ristoa viemään hänet kotiinsa jo. Siinä samalla menisivät myös työkaverit Seinäjoen asemalle eikä heidän tarvitsisi tilata taksia tänne. Muu vanhempi väki myös kaivella lähtökuoppia ja lapset patisteltiin ulkovaatteisiin myös. Riitta veisi Laurin ja Sofian täksi yöksi mummolaan, olkoonkin että mummola oli samassa pihassa kuin oma koti. Markuksella ja Kristalla oli siis harvinainen vapaailta.

Kun olin saanut lähtijät hyvästeltyä, palasin takaisin olohuoneeseen, jossa oli jäljellä vain nuorempi porukka. Helena kilisti lasia ja sai kaikkien huomion:
– Hei, pidetääs pieni seuraleikki.

Ihmiset vilkaisivat toisiaan sen näköisinä että miten tästä pääsee pakoon. Seuraleikki ja suomalaiset ei ole toimiva yhdistelmä. Mitähän Helenalla oli mielessä?

– Se on hyvin yksinkertainen: jokainen kertoo vuorollaan, mistä yhteydestä tuntee Sonjan, Helena jatkoi. – Mä voin ite aloittaa. Me tutustuttiin geokätköily-jutuissa jo monta vuotta sitten, kun liikuttiin samoilla alueilla ja sit alettiin käydä kimpassakin kätköillä. Ja sit siinä kävi niin että innostus kätköihin vähän hiipui mutta nää kaverit jäi kuitenkin, Helena sanoi ja viittasi minuun, Tuomoon ja Kimmoon.
– Joo, samaa sakkia ollaan, jatkoi Tuomo, joka istui Helenan vieressä. – Ja mun on pakko kertoo se miten me tavattiin Sonjan kanssa ekan kerran. Se oli marraskuun yö tai ainakin ilta, keskellä synkkää kuusikkoa jossain tiettömien taipaleiden takana. No ei vaa, kilsan verran oli tielle ja ihan hyvä polku sinne meni. Me oltiin molemmat tultu hakemaan uutta kätköä, toisistamme tietämättä ja säikähdettiin kun huomattiin että siellä pilkkopimeässä metikössä meni joku toinenkin fikkarin kanssa. No, Sonjan nicki oli tuttu jo kätköiltä ni juteltiin siinä sit pitkä tovi, muttei mulla sen ekan tapaamisen jälkeen ollut hajuakaan, miltä se näytti kun siellä oli niin pimeetä.
– Älä unohda räntäsadetta. Silloin satoi räntää taivaan täydeltä ja oli ihan vähällä etten mä olisi leikkinyt järkevää aikuista ja ajanut suoraan kotiin käymättä kätkön kautta.
– Kyllä se taisi ittelläkin käydä silloin mielessä että onhan sitä typerämpiäkin harrastuksia, ei nyt vaan heti keksi että mitä…

– Mä oon töissä sillä tallilla missä Sonja tätä nykyä pitää hevostaan, sanoi Camilla, jonka vuoro oli luontevasti seuraavana.
– Niin ja vedät myös sitä lentopallokerhoa.
– Joo, se on totta kans joo.

Seuraava olisi ollut Camillan vieressä istuva Krista, mutta hän passasi puheenvuoron Markukselle:
– No, Sonja on vähän niinkuin mun pikkusisko, melekee samanikääne serkkutyttö ja aina asunut naapurissa. Sonja oli meillä paljon hoirossakin kersana niin että me ollaan leikitty koko lapsuus kyl yhyressä. Siitä olis tarina jos toinenkin mutta kerrottakoon nyt sen verran, että Sonjahan on täysinoppinnu kaivinkonekuski, vaikka tätä nykyä voi olla tairot vähän ruasteessa. Nimittäin silloin kun se ei ollut meillä hoirossa, se oli meleko varmasti isääs mukana töissä. Sitte ku ikää tuli ni me tehtiin kesätöitä tuas mun ja sen isän omistamassa maansiirtofirmas. Siinoli muutamalla vanahalla isännällä joskus vähän niäleskeltävää kun kaivurin hytissä oli hädin tuskin täys-ikäänen flikka kaivamassa hänen arvokasta sikalanpohjaansa.
– Ja mä tutustuin Sonjaan sitten Markuksen kautta, kun alettiin seurustella vähän vakavammin, jatkoi Krista Markuksen jälkeen. – Sonja on molempien kersojen kummitäti. Tai kummatäti, niinku se itse sanoo, kun ei se kuulu kirkkoon.
– Kummatädin vastuulla on lasten hemmottelu piloille, muistutin.
– Se onkin täs pelottanut kun muutit nyt naapuriin ja näet mukuloita useammin…

– Mulla on hevonen samalla tallilla kuin Sonjan Salieri, kuittasi Noa oman vuoronsa lyhyesti. Outi sen sijaan oli monisanaisempi.
– Mä käyn hoitamassa kans Hopiavuoressa, itse asiassa Eetun hevosta, Outi nyökkäsi Eetua kohti, – mutta hoidin myös Salieria kun Sonja oli reissussa nyt tässä syksyllä.

– No, mä törmäsin Sonjaan töissä ekaksi, aloitti Harri. – Tehtiin paljon yhteistyötä yhden projektin tiimoilta muutama vuosi sitten ja oltiin Sonjan ja muun tiimin kanssa paljonkin yhteydessä sähköisesti. Livenä me tavattiin sitten Wienissä, kun mentiin tekemään sitä projektia asiakkaalle, oltiin siellä kahdestaan töissä viikko tai vähän reilu itse asiassa. Sonja jäi mieleen todella pätevänä ammattilaisena ja kivana tyyppinä, mutta sit projektit meni eteenpäin eikä me oltu tekemisissä keskenämme muuta kuin nyt loppukesästä törmättiin ihan vahingossa toisiimme Seinäjoen Prismassa.
– Kaikki tiet vievät Seinäjoelle, virnisti Markus.
– Joo, se oli kohtuullinen ylläri että maailman kaikista paikoista just siellä, sanoin. – Varsinkin kun Harri asui Lontoossa silloin kun tavattiin, ni en olis osannut ajatella että se tulee täällä vastaan.

– Hopiavuoressa on kans hevonen, Harrin toisella puolella istuva Nelly sanoi. – Ja mä oon tässä syksyn mittaan nyt valmentanutkin Sonjaa ja Salieria jonkin verran. Ja mun ammatillisen elämän päätavoitteena on saada ne edes kerran yhdessä kilpakentille, joko esteillä tai koulussa.
– Joo hei, me tullaan sit huutosakiksi kannustamaan kentän reunalle!
– Nelly haluaa väkisin tehdä elämästään vaikeeta, mutisin.
– Mää omistan sen Hopiavuoren tallin ni sitä kauttahan Sonja on tutuksi tullut. Ja Salieri tiätysti kans, kertoi Eetu.

Kimmo oli jäänyt viimeiseksi:
– Mä oon tota samaa geokätköilyporukkaa, tosin mä tunsin myös Sonjan miehen, se oli opiskelukavereita. Sen kautta tutustuin Sonjaan eka, paremmin sitten kun huomattiin että molemmat kätköillään. Ja mehän oltiin nyt syksyllä siellä Yhdysvalloissa Sonjan kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Olin tuonut Salierin ulos harjattavaksi. Jos marraskuussa oli yhtä aikaa sekä poutaa että päivänvaloa, ei sitä sopinut tuhlata sisätiloissa jos vain oli mahdollista päästä ulos. Onnea oli työ, jossa työajat olivat vapaat, niinpä saatoin käydä tallilla päiväsaikaan. Se oli jo pitkäaikainen tapa, kaikki firmassa tiesivät että olin tavoittamattomissa yleensä yhdestätoista kahteen tai joskus niillä main. Väitän myös että pään tuulettaminen kesken työpäivän paransi työtehoa. Kiellän että ajattelisin työasioita ratsastaessani mutta kyllä Salierin selässä oli muutama ongelma ratkennut.

Olin kuullut että Hopiavuoreen oli tullut uusi työntekijä. Irvistin sisäisesti tämän kuullessani, en ollut hyvä uusien ihmisten kanssa. Eniten minä kai pelkäsin sitä, että uusi tyyppi osoittautuisi jotenkin ikäväksi. Tiedän ettei pitäisi tuomita etukäteen, mutta minkäs teet, aina oli sellainenkin riski olemassa. Tietenkin uusi tuttavuus voisi tietenkin olla super-mukava, jotenkin tämä vain harvemmin tuli mieleen.

Toisaalta ymmärsin kyllä, Hopiavuoressa alkoi olla hevosia aika paljon eikä yksi osa-aikainen käsipari varmasti ollut yhtään turha. Ja jos ne puheet pitivät paikkaansa että sekä Eetu että Tiitus olivat lähdössä Dressage Mastersiin, niin ei Camillaa voinut jättää yksin hoitamaan koko tallia. Minulla oli edelleen huono omatunto sen takia että olin niin paljon pois ja Salieri oli niin paljon muiden harteilla. Pitäisi kai ihan asiakseen alkaa kysellä sille hoitajaa. Kuvio olisi aika yksinkertainen, kun olin varsin säännöllisesti loppuviikon pois, siinä olisi innokkaalle hoitajalle pari, kolme päivää aikaa. Nyt oli poikkeusviikko, olin käynyt Tampereella lyhyesti tiistaina Mutta ei niitä hyviä hoitajia joka oksalla kasvanut, harmi että Outilla oli jo Jussi, Outille olisi voinut Salierin jättää ilman huolen häivää.

Mutta se uusi työntekijä, Oskari Susi kuulemma. Epäilin ensin jonkin pilailevan, kohta varmaan olisi Ahma ja Karhukin tallilla… No, rehellinen ollakseni olin kyllä kuullut kilparatsastajasta, jonka sukunimi oli Susi. Tämä Oskari saattaisi olla vaikka sukua, hevospiirit Suomessa ovat kovin pienet. Vaikka kyllähän niitä Suomessa oli, Susia nimittäin.

Ja siinä paha missä mainitaan, Camilla asteli tallia kohti askeleen verran perässään nuori jolppi. Minun huomatessaan Camilla melkein kirjaimellisesti nykäisi tämän kaverin mukaansa minua tervehtimään.
– Moi, tässä on meidän uusi työntekijä, Oskari Susi, Camilla esitteli.
– Moi, sanoin ja ojensin käteni. Oskarin kädenpuristus oli yllättävän jämäkkä vaikka tyyppi itse vaikutti lähinnä hiljaiselta ja vältteli katsetta. – Mä oon Tähdistön Sonja.
– Sonja omistaa tän Salierin, se joka syö banaania.

Oskari äännähti jotain myöntävän tapaista. Camilla ja Oskari lähtivät kohti tallia sen enemmittä puheitta. No, ei tämä Oskari ainakaan liian suulaalta vaikuttanut, pikemminkin aralta ja ehkä jopa suorastaan pelokkaalta. Oikeastaan hyvä, ujojen ja hiljaisten kanssa tuli toimeen kyllä vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan.

Talutin varusteisiin puetun Salierin kentälle. Olin melkein varmasti päättänyt jo osallistua enkkuratsuille tarkoitettuun trail-kisaan, joka täällä järjestettäisiin muutaman viikon kuluttua, mutta pieni harjoittelu ei tekisi pahaa. Minulla oli jonkinlainen haju siitä millaisia ratoja trail-kilpailuissa yleensä oli ja jos siellä ei tulisi vastaan mitään täysin odottamatonta, sen pitäisi olla tällä kouluratsastuspohjalla melko helppo nakki. Kovin nopea meidän suoritus tuskin olisi, mutta kyseessä ei ollut nopeuslaji. Kai. En tiedä ratkaisiko aika jos muuten päädyttiin tasapisteisiin. Tai että minkä varsinaisesti olisivat tämän luokan arvosteluperusteet. Mutta sama se. Pieni treenaus ei silti tekisi pahaa.

[Sonja T.Valvoja]

Jos ruunat ovat tervetulleita oriluokkaan, niin tässä olisi yksi:

Luokka 2
Sonja Tähdistö – For Salieri https://forsalieri.blogspot.com/p/for-salieri.html

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 2
Juhlat olivat täydessä vauhdissa. Ruokapöydän antimet katosivat kiitettävää tahtia ja maljoja oli nosteltu. Kristan ja Markuksen lapset olivat ainoat, jotka olivat pukeutuneet Halloween-asuihin. Lauri oli pukeutunut jonkin sortin haltiaksi, oli musta viitta ja suippokorvat. Sofia puolestaan oli tiikeri. Nelivuotias pörröisessä tiikeriasussa ei ollut kyllä kovin pelottava vaan lähinnä söpö.

Aikuiset olivat jakautuneet jutteleviksi pöytäseurueiksi, kenenkään ei tarvinnut istua yksin ja tuppisuuna. Jakolinja näytti aluksi menevän vähän sen mukaan oltiinko alkuasukkaita näillä seuduilla vai ei. Lähinaapurit puhuivat kaikesta mistä lähinaapurit nyt puhuvat: metsästyksestä, satokaudesta, kotieläimistä, mitä kukin oli viime aikoina tehnyt ja jonka kaikki muut tiesivät jo.

Mummu sen sijaan oli napannut Eetun pihteihinsä heti sen jälkeen kun kuuli tämän olevan Hopiavuoren omistaja, ja kyseli kiinnostuneena tallista ja sen hevosista. Eetu oli oikein elementissään päästessään kertomaan kaiken mahdollisen, vaikka hän yrittikin suhtautua vähän vähätellen: ”No soon ny vaan semmoone…”. Mummu oli kuitenkin ollut hyvin vaikuttunut Hopiavuoresta, hän oli sen sanonut monta kertaa tallivierailunsa jälkeen. Ja muutenkin, huolimatta korkeasta iästä, mummu oli kiinnostunut kaikesta uudesta ja siitä mitä nuoret puuhasivat. Ei häntä kiinnostaneet vanhojen jäärien puheet.

– Siitoon iha reklementit olemasa, mite palijo tallissa pitää olla korkehutta ja ilimatilaa ja akkunoota. Nii ja valaastuksestaki on sääretty miten pitää olla, mut kylähän tuan ny muutoonki luulis hoksaavan, kunnon valohot helepottaa töiren tekoa tallisa ku näköö etehensä.
– Soon oikeen se ja soon hyvä jotta on ihan viranomaasohojeet. Ei voi kukaa sanoo jottei tiänny. Sinet tiärä millasii ne tallit tahto olla viälä viiskytäluvul ku tyähevosii viä enempi pirettii. Noli kuule matalii ja ahtahia, pahimmillaa jostaki navetan perääst vähä erikseen lohkoottu. Ja parressa ne pirettii, ei ollu karsinoota.
– Nykyjää ei parressa saa hevoosia pitääkkää enää. Karsinooren koosta on ohojeet kans, piänemmille riittää vähän piänemmät, mutta isoilla hevoosilla tarttee olla tiätysti suuremmat. Hopiavuares ei mittää ponikarsinoota oo eriksehen ja nua ovaat muutoonki isommat ku mitä minimit vaatii.
– No mut soon hyvä että elukoolla on tilaa. Jaen ny melekee arvas että on säännöt siitäki, ko muutoonki on niin eri meininkit tuas hevosenpiroos. Mut kylhä siit hyätyy nii hevooset ku ihimisekki. Entivanahaan 15-vuatias hevoone oli jo täys krääkkyles, joka piti poijes laittaa ko terveys ei kestännä. Jos ny oli eres sen ikääseks selevinny. Kakskytävuatiasta ei kukaa ollu nähäny ikänänsä, ei oikeen uskottukkaa jotta hevoone vois niin vanahaks elää.
– Nykyjää 15-vuatias kisahevoone o vasta siinä parahimmassa ijässä.
– Sitähän tua Sonjaki sano. Ja mitä se senki hevoone, 12-vuatias ja meleke niinkö varsa oliis viä, oli nii maharottoman hyvääs karvaas ja virkee.

Lapset olivat linnoittautuneet Noan lähistölle. Ehkä Noan muista poikkeava ulkonäkö kiinnosti. Tarkkasilmäisinä he olivat huomanneet Noan jalkaproteesin ja saanneet kuulla hurjan tarinan seikkailusta viidakossa ja ilkeästä krokotiilista, joka haukkasi jalan. Laurille Noa joutui tunnustamaan, että tarina ei ollut ehkä ihan kaikilta osin totta, Sofia sen sijaan tuijotti Noaa silmät ymmyrkäisinä. Noa oli selkeästi saanut fanin. Mistä vetoa että ensi viikolla päivähoidossa saataisiin kuulla että tätin synttäreillä oli vieraana tutkimusmatkailija, joka on paininut krokotiilin kanssa Amazonin viidakossa ja se on varmasti ihan totta kun siltä puuttui jalkakin jonka krokotiili oli syönyt… Noa tuntui tulevan hyvin toimeen lasten kanssa, vaikka ei sen kai yllätys pitäisi olla. Hän tuntui tulevan juttuun miltei kenen tahansa kanssa.

Minä en ollut koskaan sen ihmeemmin kiinnittänyt huomiota Noan puuttuvaan jalkaan, en tiennyt mikä tarina sen taustalla edes oli, tuskin kuitenkaan krokotiili. Syy saattoi olla mikä tahansa: onnettomuus, sairaus, kai se synnynnäistäkin voi olla. Noa itse tuntui suhtautuvan jalkaproteesiinsa kokolailla luontevasti, olin joskus kuullut hänen laskevan siitä leikkiäkin tuttujen kanssa. En minä silti lähtenyt siitä erikseen kyselemään, asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, sanoisi Pätkä. Kertokoon itse, jos katsoo tarpeelliseksi.

Minä liikuin porukasta toiseen, juttelemassa vähän kaikkien kanssa, kuten kutsujen emännän kuuluukin. Samalla tarkkailin ihmisiä, lempiharrastukseni jo vuosien ajan tai ehkä aina. En juuri koskaan puhunut kellekään havainnoistani, vaikka ne joskus osuivatkin oikeaan. Joskus ne menivät ihan vikaan ja useimmiten asiat jäivät auki, koska en alkanut udella tarkemmin.

Nyt huomasin sen, että Harri tuntui olevan jonkinlaisena keskipisteenä, ei siksi että hän tekisi itsestään numeron, vaan niin kovin moni vain tuntui olevan kiinnostunut juttelemaan juuri hänen kanssaan. Jarkko ja Sami tietysti, työkaverini, jotka olivat olleet muutama vuosi sitten tekemässä sitä asiakasprojektia, jossa Harri oli ollut toiselta puolelta koordinaattorina ja he eivät olleet Harria koskaan tavanneet henkilökohtaisesti. Helena oli samassa porukassa myös, samoin Kimmo. Sen saattoi arvata, todennäköisesti he olisivat kaikkein mieluiten pitäneet täydellisen ristikuulustelun KGB:n tapaan selvittääkseen Harrista kaiken. Friends, gotta love’em.

Se, miksi Outi ja Nelly olivat niin kiinnostuneet juttelemaan Harrin kanssa oli sen sijaan mysteeri. Hyvä tietysti että talliporukkakin sekoittui muihin etteivät olleet vain keskenään. No, Outin työ liippasi tietysti jossain määrin läheltä ja välillä hän hauskuutti muita jutuillaan huvittavimmista tukipyynnöistä joihin hän oli törmännyt. ICT-puolen asiakkaiden yksinkertaisuus oli yleismaailmallinen ilmiö. Ja kiva että Outikin näytti viihtyvän porukassa, vaikka hän muuten saattoikin olla vähän hiljainen. Viinilasillisillakin saattoi olla tekemistä asian kanssa.

Mutta mutta. Eivät kai Outi ja Nelly olleet kiinnostuneet Harrista? Se tässä nyt ensimmäisenä tuli mieleen. Vilkaisin hätäisesti Eetua, mustasukkaisuusdraama ei olisi nyt tervetullut. Mutta Eetu ei huomannut mitään, hän oli uppoutunut kertomaan mummulle Hopiavuoresta. Vaikka mikä siinä niin ihmeellistä olisi, jos jotkut muutkin olisivat Harrista kiinnostuneita? Hän toki oli lähes nelikymppinen, viitisentoista vuotta vanhempi Outia ja Nellyä, mutta ei sitä olisi uskonut helposti. Pitkä, hoikka ja kaikin puolin muutenkin kivannnäköinen ja sormukseton päälle päätteeksi, miksei sellainen kiinnostaisi? Ehkä Harriakin kiinnostaa enemmän sellainen nainen, jolla ei ollut tällaista menneisyyden painolastia mukanaan kuin minulla.

Tai sitten näen omiani ja kuvittelen asioita, joita ei ole. Ihmiset istuvat porukassa ja juttelevat keskenään, siinä kaikki. Heillä on kivaa, nauravat yhdessä. Ja tietysti jonkun on istuttava Harrinkin vieressä. Hymyilin itsekseni, oli tosi kivaa että täälläkin oli vaihteeksi elämää ja ihmisiä.

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 1
Ensimmäinen auto taisi ajaa pihaan kun valot välähtivät keittiön ikkunaan. Vilkaisin vielä keittiötä varmistaakseni että kaikki oli kunnossa. Seisova pöytä oli katettu keittiöön ja siitä, kuten myös kahvinkeitosta, vastasi paikallisesta pitopalvelusta pestattu tarjoilija. Osa tarjottavistakin oli sieltä peräisin, mutta osan olin tehnyt itse. Kyllä se kauha minullakin kädessä pysyi, itse asiassa oli ollut tosi kiva päästä pitkästä aikaa leipomaan ja puuhaamaan enemmässä määrin keittiössä. Tästähän pitäisi tehdä tapa, että kutsui ihmisiä syömään useammin.

Tampereen iskuryhmä oli tullut jo eilen, he olivat tänään auttaneet järjestelyissä, jos tosin mitään kovin suurta järjestelyoperaatiota ei ollut. Olin saanut heiltä lahjaksi kolme kurpitsaa, joista oli illan teemaan liittyen kaiverrettu Halloween-lyhdyt. Ne olivat nyt etuterassilla ottamassa vieraita vastaan. Käsistään kätevä ja aina niin kekseliäs Tuomo oli loihtinut myös muita koristeita havuista, sammalesta ja pihlajanoksista, joissa oli marjoja. Pihlajanmarjaterttuja oli myös sisällä koristeena. Itse en olisi tullut edes ajatelleeksi moista, mutta kivalta ne näyttivät.

Ensimmäiset tulijat olivat Risto ja mummu. Mummu oli jättänyt rollaattorin kotiin ja köpitti hitaasti mutta arvokkaasti kepin kanssa. Juhlan kunniaksi hänellä oli musta silkkimekko, vuosikymmeniä vanha ja rintaan hän oli kiinnittänyt kultaisen rintaneulan. Harmaat hiukset oli kiharrettu viimeisen päälle.
– Onnee kauhiasti vanahentumisen johoroost ja uutehen kotihin. Säähän sanoosit ettei lahajoja saa tuara, mutta kukkasiist et puhunnu mitää, joten täs ny olis niitä.

Halasin mummua lujasti ja autoin takin pois hänen päältään. Saattelin saapuneet olohuoneen puolelle. Mummu muisti vielä tamperelaiset, olihan hän nähnyt heidät ainakin Jarnon hautajaisissa. Vaikka mummu oli omien sanojensa mukaan vanha kuin Metusalem, hän muisti aivan kaiken.

Vieraita alkoi saapua enemmänkin, muu Otavan porukka, muutama naapuri tästä läheltä, ne läheisimmät ja tutuimmat, muutama työkaveri tuli Tampereelta asti. Niin, ja tietysti Harri. Harri ja työkaverit olivat niitä, jotka eivät tunteneet ketään, mutta toisaalta he tiesivät toisensa ja Kimmon ja Tuomon kanssa yhteistä oli ainakin ICT-ala. Tosin Tuomo näytti päässeen jo metsästysjuttujen pariin paikallisten isäntien kanssa. Olisihan se pitänyt arvata.

Hopiavuoresta oli muutama luvannut tulla ja sieltä tulikin koko autolastillinen: Noa, Nelly, Camilla, Outi ja Eetu. Hämmästyin itsekseni sitä että Eetukin oli lähtenyt, mutta Nelly osasi tarpeen tullen olla päättäväinen ja todennäköisesti hän oli saanut muista suostutteluapua. Oli sinänsä outoa nähdä tämä jo tutuksi tullut sakki vaihteeksi muissakin kuin tallivaatteissa.

Juhlallisesti he ojensivat minulle korin.
– Juu, me tiedetään että synttärilahjoja ei toivottu erikseen, mutta tää onkin enemmän tuparilahja.

Korista löytyi ruisleipä, suolaa ja halko.
– Voi kiitos, mutta mikä tämä halko on? kysyin ihmeissäni. – Leivän ja suolan nyt tiedänkin.
– No se on halko, tokaisi Outi. – Toivotamme tietysti lämpöä uuteen kotiin ja joku muisti sun sanoneen että sulla on takka niin sen voi polttaa takassa lämmikkeeksi.
– Voi teidän kanssa, nauroin. – Kiitos tosi paljon. Tässä alkaakin olla pitopöytä kasassa, oon saanut jo peuranfilettä, kurpitsoita ja viinipullon, nyt sitten vielä tämä leipä ja mausteet. Tulkaa peremmälle, täällä on jo suunnilleen kaikki muut vieraat paikalla…

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: otsikko unohtui

[Sonja T.Valvoja]

Estetreenien jatkot, joka sopisi ehkä enemmän jonnekin muualle kuin tallipäiväkirjaan, mutten keksi minne

Meille oli Nellyn kanssa muodostunut sellainen tapa että valmennustunnin jälkeen juttelimme vähän aikaa, ainakin sen verran kuin minulta kesti hoitaa Salieri kuntoon, mutta usein juttua riitti senkin jälkeen ja päädyimme Eetun keittiöön kahvin ja teen ääreen. Analysointi ja varsinkin ylianalysointi oli ainakin minun lempiharrastus ja myös Nelly jaksoi puhua ratsastuksesta loputtomiin.

– Sä oot kyllä superhelppo valmennettava, Nelly sanoi tällä kertaa.
– Jaa kuinnii?
– No jos mä sanon sulle, että istu pystymmässä tai anna enemmän ohjaa, niin sä istut pystymmässä tai annat enemmän ohjaa.
– Nii-i? totesin hieman ällistyneenä. Eikö se ollut valmentamisen ja valmennettavana olemisen idea?
– Ei kaikki noudata suoriakaan ohjeita niin hyvin ku sä. Tai sit pari kertaa menee hyvin mutta kun jatketaan jonkin muun kanssa, niin ne sortuu taas samoihin virheisiin kun ne keskittyy muuhun. Sulle ei tarvinnut sanoa kuin kerran niin asia oli sillä selvä.
– Ota huomioon, että mä oon putkiaivoinen insinööri, naurahdin lyhyesti. – Jos kokeneempi antaa mulle suoran neuvon, mä noudatan sitä, end of story.

Nellyä nauratti, hän oli törmännyt meikäläisen putkiaivoon ennemminkin.
– Toinen positiivinen asia on se, että jos sun käskee korjata jotakin kohtaa asennossa, sä korjaat sitä etkä sähellä muuta. Monesti käy niin että ratsastaja kyl istuu pystymmässä, mut kun se keskittyy niin kovasti siihen, kaikki muut ruumiinosat alkaa elää ihan omaa elämäänsä ja sit saa huomautella, että kantapäät alas ja kädet alas ja kaikkee.
– No sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa että mä harrastin kersana telinevoimistelua.
– Sit mä alan ymmärtää. Voimistelu vaatii ihan hillitöntä kehonhallintaa.
– Se oli just sitä että korjattiin yksi asia ja muu paketti piti pitää samanlaisena.

Sain Salierin kuntoon ja jätin sen loimen ja lahjusbanaanien kanssa karsinaansa. Nellyn kanssa suuntasimme kohti päärakennusta. Keittiössä oli muitakin, mutta kaiketi kaikki olivat jo tottuneet minun ja Nellyn valmennuksen purkuun.

– Mikä sulle on niin ehdottoman vastenmielistä siinä kisaamisessa? Nelly paukautti kun oli saanut kahvikupillisen eteensä.

Jouduin miettimään vähän aikaa.
– Jännittäsin sitä liikaa. Ei kestä pää eikä maha.
– Se menee kyllä ohitse kun tulee rutiinia, huikkasi Tiitus väliin. – Usko huviksesi, mulla oli aikanaan vähän sama jefun kanssa.

– Ehkä, kohautin olkapäitäni, en ollut ihan niin vakuuttunut asiasta. – Sen takia mä lopetin teini-iässä sen telinevoimistelun kun olis pitänyt alkaa kilpailla ja mulla aina meni kaikki kisat ihan penkin alle kun jännitin niin. Eikä se siitä muuttunut ajan kanssa ku pahemmaksi. Tosin ehkä se voimisteluvalmentaja oli osittain syypää siihen, se… Sille oli se oppilaiden kilpailumenestys jotenkin hirveen tärkeetä ja sit kun epäonnistui niin se kyllä kaiveltiin aina pohjia myöten läpi.
– No sitten ei oo ihme, jos ei kilpaileminen kiinnosta. Mut mä lupaan että jos sä haluat joskus kisata, niin mä listaan vaan kaikki onnistumiset.
– Noo, katotaan… Onhan se tietysti satumaisen hölmöä makuuttaa Salierin tasoista ratsua pelkkänä puskahevosena, mut se onkin mun terapeutti eikä kisahevonen.

Keskusteluun syntyi tauko, valmennusasiat oli nyt käsitelty. Pöytään alkoi kerääntyä enemmänkin porukkaa.
– Vaikka olis se kiva joskus kokeilla sitä voimistelua uudestaan, näin aikuisiällä, sanoin.
– Onks olemassa jotain aloittavien aikuisten harrastevoimisteluryhmää missään? halusi Camilla tietää.
– Emmä tiiä, ei kai. En oo kuullut. Lapsille on harrastusryhmiä, mut jos aikuisena haluaa voimistella niin pitää kai olla SM-tason kilpavoimistelija.
– Mä kyllä katkoisin kaikki luuni jos pitäisi yrittää jotain volttia tehdä puomilla.
– Niin varmaan mäkin, myönsin. – Kersana ei paljon haitannut vaikka putosi jostain, kai luut oli silloin jotain elastaania.
– Varmaan joku aikuisten satujumppa olis mulle sopivampi, lohkaisi Tiitus.
– Eiks jooga oo kokolailla sitä, Nelly naurahti.
– Mä pysyn ehkä siinä lentopallossa.

[Sonja T.Valvoja]

(näitä valmennustarinoita nyt tulee, mutta jotenkin ne ovat helppoja ja kivoja kirjoittaa ja niihin saa kätevästi sotkettua Nellyn mukaan)
Melkein valmis kilparatsastaja
Minä en tiedä miten Nelly oli onnistunut puhumaan minut ympäri. Hän kuulemma haluaisi nähdä miten Salieri hyppää ja että hän voisi vetää meille estevalmennuksen. Ilmaiseksi, koska hän ei ollut estevalmentaja oikeastaan. Ajattelin mielessäni että minulle pitäisi maksaa siitä että hyppäsin esteitä, mutta jostain vaikeasti käsitettävästä syystä olin huomannut myöntyväni ehdotukseen, kun Nelly lupasi ettei hän panisi meitä hyppäämään mitään korkeita.

En ole ihan varma siitä, mikä hyppäämisessä on niin kamalaa. Ei ainakaan Salieri, se suoriutuu esteistä hyvin. Minulle hyppääminen tietenkin on vaikeaa, koska en ole paljon ylipäänsä hypännyt koskaan. Hypyissä mukana seuraaminen ei tule niin luonnostaan, kun ei sitä ole harjoitellut. Toki minä tiedän perusasiat mitä pitää tehdä ja mitä ei, mutta kokemuksen puute tekee minusta epävarman. Ja jos minä jotakin inhoan niin epävarmuutta.

– Mutta kun sitä varmuutta saisi harjoittelemalla, huomautti Nelly kun purkasin hänelle tätä tarinaa esteiden inhottavuudesta (itsepähän kysyi).
– No sen minä kyllä tiedän, huokaisin. – Ja tässä sitä nyt ollaan.

Alkuverkan jälkeen sain komennon lyhentää jalustimia ja nostaa laukan. Nelly puuttui heti kevyen istunnan virheisiin, nojasin liikaa eteenpäin vaikka tarkoitus ei ollutkaan leikkiä mitään laukka-jockeyta. Kevyessä istunnassa toki olisi hyötyä keskivartalon lihaksista ja minulla on keskivartalossa ainoastaan napa. Saattaisi todellakin olla aika ottaa harrastusvalikoimaan jokin pilates tai muu lihaskuntojuttu, mutta näillä oli nyt mentävä.

Kuvittelin että aloittaisimme maapuomeista tai korkeintaan jostain minipienestä ristikosta, mutta Nelly kokosi meille pystyn. Korkeus ei toki päätä huimannut, lie polveen asti ylettynyt. Niin että sitä sitten hyppäämään. Ensimmäisen hypyn sain mennä ilman sen kummempaa ohjausta, sitten alkaisimme katsoa mikä kaikki on pielessä.

– No eipä tuohon kyllä voi mitään oikein sanoa, Nelly sanoi.
– Ai miten nii?
– Ei siinä mitään merkittävää vikaa ollut. Salieri hyppää tosi nätisti ja sä olit tosi hyvin mukana siellä hypyssä.
– Jaa, olin niin hämmentynyt tästä tuomiosta, etten keksinyt muutakaan.
– Pikkuisen olet ponnistuksessa liian edessä, tää on kuitenkin tosi pieni este, niin ei tartte ihan noin paljon nojata eteen. Otapa uudestaan se ja kiinnitä tällä kertaa enemmän huomiota siihen yläkroppaan.

Uusi yritys meni Nellyn mielestä paremmin, mutta tällä kertaa saisin antaa hieman enemmän ohjaa. Kolmas kerta meni jo sitten oikein hyvin ja Nelly nosti estettä jonkin verran.

– Sä lupasit, ettei hypätä korkeita!
– Tämä ei ole vielä korkea, kuittasi Nelly protestointini. – Pidä yllä aktiivinen laukka, mä oon ihan varma että Salieri hoitaa tän kotiin kyllä. Mut älä päästä sitä kahjoilemaan esteen jälkeen, laukan pitää säilyä aktiivisena, mutta hevosen hallinnassa. Muuten mä rakennan teille sarjaesteen. Tai mä rakennan sen joka tapauksessa.

Salieri oli kyllä innoissaan, mutta tänään ei tuntunut olevan sellainen päivä että se olisi lähtenyt rallittamaan, vaikka esteitä hypättiinkin. Se pysyi niin nätisti kuulolla ja hallinnassa, että melkein itketti. Mitä minä muka olin tehnyt ansaitakseni tällaisen hevosen?

Nelly mittaili välimatkoja ja rakensi toisen esteen kolmen laukka-askeleen päähän. Se este oli ihan kääpiökokoinen ristikko. Sarja meni hienosti ja Nellyn ei tarvinnut puuttua minun asentooni hypyissä. Sitten Nelly siirsi takimmaista estettä eteenpäin jonkin verran. Nyt esteiden väli oli noin kolme ja puoli laukka-askelta ja sain ensin neuvoksi ensimmäisen esteen jälkeen pidentää askelta niin että väli meni kolmella askeleella. No, vuosikauden koulua vääntäneelle ratsukolle tämä oli suhteellisen helppo nakki, eikä saman välin ratsastaminen neljällä askeleella ollut sen kummempi kuin laukan lyhentäminen, joka oli ihan tuttua.

– Tuossa nyt näkee miten tärkeä se vahva kouluratsastuspohja on. Mä olen ihan varma, että sä pärjäisit jossain metrin luokissa hyvin vähällä harjoittelulla ihan vaan siksi, että sä osaat ratsastaa Salieria sileällä. Okei, sulla on hyvä hevonen myös, se tietysti auttaa asiaa. Onks Salieria joskus ihan valmennettu esteille?
– Mä en tiedä, sen historia on vähän hämärän peitossa kun se tuli nelivuotiaana Hollannista Tanskaan, sieltä muutaman vuoden päästä Ruotsiin ja sieltä Suomeen sit vähän ennen kuin mä sitä aloin vuokrata. On voitukin valmentaa, kisatuloksia en oo löytänyt mistään, mutta aika pitkälle se osaa temppuja koulupuolellakin.
– Tiäksä, sulla olisi tässä melkein valmis kilpahevonen alla, Nelly sanoi lopuksi.
– Joo mä tiedän. Mutta mistä sä löytäisit sille melkein valmiin kilparatsastajan?

Nelly ei vaivautunut vastaamaan, katsoi vain merkitsevästi. Puistin päätäni, ei ikimaailmassa.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: lisätty kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

toivottavasti Inari ei ole vielä lähtenyt…

Saapastelin parkkipaikalta kohti tallia. Jussi seisoi suulissa katoksen alla ja Inari suki sitä ponnekkaasti. Satula ja suitset odottivat vieressä, joten selkeästi tässä oltiin ratsastamaan menossa. Tiesin että Inari oli toisinaan ratsastanut Jussilla, joten ei se kai niin ihmeellistä ollut. Moikkasin Inaria ja kysyin jos hän lähtisi maastoon mukaan kanssani.
– Emmä tiiä, Inari sanoi. – Eetu sanoi että voin mennä kentällä.

En ehtinyt vastata asiaan mitään kun Eetu ilmestyi nurkan takaa, kiireisenä ja lapio kourassa, kuten tunnollinen tallinomistaja aina. Hän oli selvästi kuullut Inarin vastauksen:
– Kyllä sen Jussin kanssa saa maastoonkin mennä, kun kerran seuraa on. Yksiksees se olis vähän liika riskaabelia. Ei sitä Jussia turhan palijoo oo maastossa käytettykkää viime aikoona, ni että oo sit vähä varovaane, ettei se ihan iliman aivoja tormoota.
– No, kai mä sitten voin lähteä, Inari myöntyi.

Annoimme hevosten astella omaa tahtiaan vanhaa päätietä kohti. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta, Jussi sen sijaan oli niin innoissaan että Inari sai vähän pidätellä sitä.
– No älä nyt tormoota siinä, Inari mutisi Jussille, Eetun murretta matkien. Minua nauratti, itse asiassa minua aina vähän huvitti Eetun murre vaikka lapsena se olikin ollut ihan normaali asia. Tampereen vuodet olivat kuitenkin karsineet itseltä enimmät pohjalaisuudet pois puheesta.

– Se Eetun puhetyyli on välillä kyllä varsin veikeetä, sanoin Inarille. – Joudun joskus arpomaan vähän että mitä se milläkin termillä tarkoittaa.
Inari naurahti, mutta kysyi sitten:
– Mutta etkö säkin ole täältä päin kotoisin?
– Joo oon kyllä, mutta mä asuin kuitenkin 15 vuotta muualla. Nyt sitten kun palasin takaisin niin tuo murre kuulostaa hauskalta. Kai sitä taas tottuu kun täällä vähän aikaa on. Mut Eetulla on välillä sellaisia sanoja, mitä mä en tunnista tai sit se käyttää jotain sanaa vähän toisin kuin mitä mun lapsuudessa.
– Jos siinä on jotain kyläkohtaisia eroja?
– Voi olla.
– Missä sä asuit tässä välissä? Inari halusi tietää.
– Tampereellahan mä, muutin sinne kirjoitusten jälkeen opiskelemaan ja jäin sitten sinne. Siitä tuli nyt syksyllä vissiin 16 vuotta kun muutin. Eiku 17. Kai. Seinäjoellahan mä lukioni kävin.
– Millainen paikka Tampere on asua?
– Tosi kiva, mä tykkäsin. Isompi kuin Seinäjoki ja kun siellä on monta suurta yliopistoa ja AMK:ta niin siellä on paljon muualta tulleita. Ehkä se sen takia ei oo koskaan tuntunut niin nurkkakuntaiselta ku Seinäjoki. Ja sit se on iso kaupunki, näin Suomen mittakaavassa, niin siellä on paljon tekemistä ja tapahtumaa.
– Miksi ihmeessä sä sieltä tulit takaisin tänne?

Mietin vähän aikaa.
– Se nyt tuntui tässä kohtaa hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka mulla on siellä kyllä pieni asunto edelleen ja mähän käyn siellä lähestulkoon joka viikko, päivän tai pari oon siellä lähinnä töiden takii, mut muutenkin. Että sillai mulla on edelleen vähän toinen jalka siellä kuitenkin.

– Mut mä oikeastaan viihdyn maaseudulla, jatkoin. – Ei kaupungissakaan mitään vikaa oo sinänsä, mutta maaseutu on kuitenkin eri asia. Mä olin ihan sitä mieltä että voin ja haluan kyl asua loppuelämäni kaupungissa, osin siihen vaikutti kyl sekin että mä en olis saanut mun miestä ikinä muuttamaan maalle. Se oli niin kaupunkilaistunut, ettei se olis pärjännyt ilman että kaikki on lähellä.
– Mä en kyllä tänne tulisi vapaaehtoisesti takaisin jos pääsisin pois, Inari hymähti. – Täällä kaikki tietää toistensa asiat ja juoruaa kaikesta.
– Joo, se on pikkupaikkakunnan ongelma. Se vaatii välillä aika paksua nahkaa että voi olla niistä välittämättä.

Ratsastimme vähän aikaa ihan hiljaa, mutta päätin sitten tunnustaa:
– Kyl mäkin vähän pelkäsin sitä, että miten paljon kylän juorukellot alkaa kalkattaa kun tuun takasin. Lapseton ja miehetön, ei vielä mikään ikäloppu ja isän peruina omaisuuttakin vähän. Mut sit toisaalta aattelin että puhukoot mitä puhuvat, onpahan heilläkin jotain mitä jännätä…

Keskusteluun tuli tauko. Tuuli oli tyyntynyt mutta taivaalta sateli vähän jotakin lumen tapaista. Se oli valkoista ja rapisi takin kangasta vasten, mutta eivät ne rakeita olleet. Talvi teki tuloaan.

– Kissa vai koira? kysyi Inari yhtäkkiä.
– Mitä?
– Kumman ottaisit, kissan vai koiran?
– Eee, emmä tiiä. Molemmat on kivoja.
– Pakko valita toinen.
– Apua! Kissa ehkä. Eikun koira.
– Kumpi?
– Koira…

[Sonja T.Valvoja]

23.10.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla kun havahduin jo kevyeksi muuttuneesta unesta. Käänsin kylkeä ja voihkaisin. Miten voi näin koskea joka paikkaan? Eikä se eilinen lentopalloilu ollut edes mikään kunnon hikitreeni, kunhan höntsättiin. Vaikka ei Camilla päästänyt meitä aivan löysäilemään, oli alkuverryttelyt ja tekniikkatreenit ja loppuverryttelyt. Lisäksi vielä venyttelin kotiin päästyäni, mutta siitä huolimatta tänä aamuna jok’ikinen lihas tuntui olevan jumissa ja kipeä. Kyllä taas huomasi että liikunnan harrastaminen oli jäänyt vähän vähiin. No, hyvä tietenkin että nyt aloitti, mutta tämä alku oli niin tuskaa.

Camilla vaikutti aivan eri ihmiseltä näin vapaalla kuin tallilla vaikka olin jo tallillakin ehtinyt tutustua häneen vähän paremmin, olimme käyneet pari kertaa maastossakin kaksin. Toisaalta ymmärsin kyllä, ihmisillä oli työ-minä ja koti-minä. Ja työkuormakin saattoi vaikuttaa. Hopiavuoressa riitti töitä varmasti enemmän kuin Eetu ja työntekijät jaksoivat tehdä. Minulla varsinkin oli huono omatunto sen takia kun olin joka viikko vähintään päivän, pari pois paikkakunnalta ja Salieri oli työntekijöiden hoidettavana sataprosenttisesti. Olin tarjoutunut maksamaan tämän takia korotettua tallivuokraa, mutta Eetu ei suostunut. Se pösilö, muutenkin piti ihan säälihintoja vaikka oli maneesikin. Lempäälässä oli saanut maksaa valehtelematta tuplasti kuussa, jos halusi maneesitallilla hevostaan pitää ja sittenkin sai tinkiä vähintään maastoista tai tarhaamisesta tai heinästä tai näistä kaikista. Tietenkin Tampereen läheisyys vaikutti, mutta voisin minä silti vähän opettaa Eetulle hinnoittelun perusteita…

Oli tosi kiva siis että Camilla jaksoi ja viitsi vielä lentopalloilua järjestää tallitöidensä lisäksi. Siellä oli joka kerta hauskaa. Meitä ei isoa porukkaa ollut, mutta Camillalla oli riittänyt aikaa neuvoa jokaista erikseen. Minä ainakin olin aivan ruosteessa, lukiossa kai viimeksi pelannut eikä siellä juurikaan kiinnitetty huomiota tekniikkaan tai oikeastaan mihinkään, kunhan läpsittiin menemään. Olin kuitenkin pitänyt lentopallosta, joten oli ollut helppo sanoa ”Joo” kun Camilla kyseli mukaan.

Se mikä minulle tuolla palloiluhallilla varmistui oli se, että Hello ja Tiitus taitavat oikeasti olla pari. Ei se minulle tietenkään kuulu millään tavoin, mutta tulipahan nyt selväksi kuitenkin Olen sitä vähän ounastellut, en oikein tiedä mistä, koska tallilla he pitävät sen suhteen aika matalaa profiilia. Ymmärtäähän sen, olen jo itsekin saanut osani paikkakunnan juoruista. Onneksi minun pihamaalle näkyy ainoastaan Otavasta ja Otavan väki ei juorua, vaikka pihallani seisoisi lähitienoon poikamiesten autot jonossa ja muutama vieraspaikkakuntalainenkin…

[Sonja T.Valvoja]

Yksinäisyys iski salakavalasti takavasemmalta. Olin tullut tallilta kotiin ja avasin juuri ulko-ovea, kun jostain vain tuli mieleen että olisipa kiva kun olisi joku odottamassa tai edes tulossa joskus. Mutta ketään ei ollut eikä ollut tulossakaan. Koti oli tyhjä, hiljainen ja siisti, ja vaikka yleensä pidin siitä, nyt se tuntui kolkolta ja jotenkin liian… autiolta. Tuli yhtäkkiä kylmä.

Ei tämä mitään uutta ollut, joskus iski tämmöinen yksinäisyyskohtaus. Nyt sitä vain ei ollut tullut pitkään aikaan. Kesällä oli kodin viimeistely ja muutto ja kaikki uusi, ja sitten olin ollut siellä Jenkeissä. Ehkä se muuten oli syy: olin ollut kolme viikkoa tiiviisti yhdessä Kimmon kanssa vaikka Kimmo tietenkin oli eri asia kuin Jarno. Kaveri, kaikesta huolimatta vain kaveri.

Yleensä olin hoitanut näitä yksinäisyyskohtauksia tarttumalla puhelimeen ja juttelemalla ystävien kanssa. Tietenkin voisin mennä käymään Otavassa, eivät he siellä ihmettelisi vaikka olinkin juuri viikolla käynyt. Äidillekin voisin ehkä soittaa. Usein lähdin tallille. Nyt kuitenkin jotenkin tuntui että nämä perinteiset konstit eivät riittäisi ja talliltakin juuri tulin. Olin käynyt ratsastamassa ja sen jälkeen moikkaamassa ihmisiä tuvassa. Sinne oli tullut Eetun äiti käymään, tiesin hänet kyllä vaikken varsinaisesti tuntenut henkilökohtaisesti. Hän oli pyytänyt minua istumaan hetken kanssaan mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti. Ruuanlaitto odotti kotosalla. Nyt kadutti vähän, olisinhan minä voinut istua siellä tovin pidempään, mikä syy se ruoka muka oli.

En tiedä olisiko sekään auttanut varsinaisesti, tässä oli kyse nyt jostain muusta. Minun oli ikävä Jarnoa ja sitä että oli puoliso kotona, joku jonka kanssa asua ja jakaa koti ja arki ja elämä. Voisin hankkia kymmenen koiraa ja saman verran kissoja eikä se silti auttaisi. Voisin soittaa kaikille kavereille ja käydä Otavassa joka päivä eikä se olisi sama.

Yksinäisyyden mukana tuli mieleen kaikenlaisia muitakin ajatuksia. Oliko se esimerkiksi ollut virhe muuttaa Tampereelta tänne? Pysyisihän tämä uusi talo täällä vaikkei kukaan vakituisesti asuisikaan. Voisin hankkia isomman asunnon Tampereella. Kaverit olisivat siellä. Salieri pääsisi varmasti takaisin Lempäälään jos siellä vain oli tilaa. Sielläkin olisi valmentajia kyllä ja vaikka ne maksoivatkin enemmän kuin Nellyn tunnit, ei se rahasta ollut kiinni. Vai pitäisikö lähteä peräti ulkomaille, ainakin hetkeksi? Lontooseen tai Wieniin, olin pitänyt niistä molemmista kaupungeista. Antaa Salierin ylläpitoon vaikka, jos en haluaisi myydä sitä. Tai jonnekin lämpimään, menisi muutamaksi kuukaudeksi Australiaan tai Thaimaahan.

Ravistin päätäni. En tainnut olla ihan täysissä järjissäni. Myydä nyt Salieri ja muuttaa pois! Olinko tulossa mökkihöperöksi? Pitäisiköhän sitä alkaa deittailla, ihan sillä tavalla vähän, ei mitään vakavaa mutta jotain… Olin terapeutilta kysynyt mistä tietä että on valmis uuteen suhteeseen ja hän oli sanonut ettei sitä oikeastaan tiedä mistään erityisesti. Tosi kannustavaa hei.

Minä voisin pyytää Harrin syömään, tekisin vähän parempaa ruokaa! Ajatus välähti yhtäkkiä. Saman tien keksin kuitenkin sata syytä miksei se kannattaisi tai ainakin kymmenen. En minä kehtaisi kutsua Harria tänne, kun tämä oli tällainen kartanonpuolikas. Varmaan Harri oli syönyt jo tähän aikaan. Tai ehkä hänellä oli muuta menoa. Ehkä hän ei pidä hirvenlihasta tai pastasta. Ja hän voisi käsittää kutsun ihan väärin.

Järkevä aivopuolisko tuli apuun: pakko Harri oli joskus tännekin pyytää, jos en aikonut katkoa välejäni häneen kokonaan (mieluummin en). Syömisten status selviäisi kysymällä, samoin kuin mahdolliset muut menot. Ja miten fataalia olisi jos hän käsittäisi jotakin väärin, varsinkaan kun en ollut edes itse ihan varma yhtään mistään? Niin että puhelin kouraan nyt vain.

Sonja: Kiinnostaisiko tulla syömään mun luo tossa parin tunnin päästä? Tarjolla olisi pastaa jonkinlaisessa hirvenlihakastikkeessa ja mitä nyt muuta löydän kaapista

Pitkä minuutti tai ehkä puoliminuuttinen vierähti ennen kuin näin Harrin kirjoittavan viestiä takaisin.
Harri: joo, tulen mielelläni!

[Sonja T.Valvoja]

(18.10. tapahtunutta)

Nelly yhytti minut tallinpihalla juuri kun olin lähdössä.
– Hei, Sonja! Hei, oota vähän. Mitä sille Salierille on tapahtunut?
– Mitä?!
– Nii, Eetu sanoi että sille on jotain tapahtunut, joku vahinko.
– No jo nyt on helvetti… Anteeks kielenkäyttö. Joo, tosi vahinko. Se oli päässyt Eetulta irti ja tahrinut häntänsä maaliin. Mä lyhensin sitä häntää että sain maalit pois eikä sitä kukaan edes huomaa.
– Täh? Ku Eetu puhu että hän alentaa tän kuun tallivuokraa sulta kun töppäili Salierin kanssa.

Tuijotin Nellyä hetken aikaa epäuskoisena. Nelly katsoi suoraan takaisin. Olinko minä todellakin antanut itsestäni niin kontrollifriikin kuvan, että Eetu pelkäsi minun häipyvän, koska rakas täydellinen kultamuruni oli vahingossa päässyt irti tallinpihalla? Vai oliko se vain Eetun välillä ylimitoitettua tunnollisuutta ja siitä aiheutunutta häpeää?
– Ei se voi olla tosissaan, sanoin.
– No kyllä se niin sanoi. Mut eihän siinä ole mitään järkeä, jos ei tuon ihmeempää oo käynyt.
– Ei olekaan. Ja ei se nyt ole mikään maailman kauhistus jos Salieri pääsee irti, mä oon sanonut ennenkin että se on välillä vähän turhan draamaruuna, todennäköisesti sillä vaan oli karsinapäivän jälkeen hullua päässä ja Eetu ei osannut varoa. Ei sitä kukaan osaa, kun se yleensä on niinku herran enkeli.

Naurahdin vähän ja jatkoin:
– Mut Eetu kyllä onnistui säikäyttämään miltei hengiltä kun se soitti ja selitti jotain että Salieri on karannut ja käynyt vahinko eikä se sitten osannut oikein puhelimeen sanoa sen tarkemmin millainen vahinko. Mä luulin että vähintään jalka poikki tai jotain.
– Ei kai se nyt sellaista mennyt sanomaan puhelimessa? Nelly kysyi äimistyneenä.
– Kyllä. Sit kun tallilla selvisi että mikä se varsinainen vahinko oli, niin mua nauratti ihan hillittömästi mutten mä kehdannut Eetun tai Noan nähden nauraa, kun ne oli niin surkean näköisiä.
– Noa? Oliks Noallakin jotakin tekemistä tässä?
– Se oli ollut just maalaamassa jotakin lautoja siinä, se otti Salierin kiinni ja vissiin kai siinä sitten Salierin häntä oli osunut johonkin maalattuun lautaan. Eikä sitä maalia oikeasti ollut edes paljon niissä jouhissa, Eetu liioittelee nyt kyllä raskaalla kädellä.

Nelly oli naureskellut Salieri-paran hännälle, mutta vakavoitui taas.
– Niin se kyllä tekee, semmonen se on.
– Sen pitäisi oppia vähän hölläämään, sanoin tarkoittavasti. – Ei toi nyt ole mikään maailmanloppu, mutta Eetulle nähtävästi on.
– Se vaatii itteltään vähän liikaa. Toisaalta, ymmärtäähän sen, isot velat tästä tallista kuitenkin ja sen takia sitten koko elämä pyörii tän ympärillä.

Jokin Nellyn äänessä tai äänensävyssä tai sanavalinnassa tai jossain antoi vihjeen epävarmuudesta. Oliko tuo siis koko totuus vai oliko Eetulla muita luurankoja kaapissa? Vai oliko kyse Nellystä itsestään, halusiko hän että koko elämä pyöri vain Hopiavuoressa? No, Nellyn elämä tietysti ei niin tiiviisti ollut pelkästään täällä, mutta Eetun kyllä. Parisuhde yrittäjän kanssa ei aina ollut sieltä helpoimmasta päästä, tiesin sen hyvin omasta kokemuksestani. Muille näkyi helposti vain se edustusvaimoilu, eivät ne yksinäiset päivät ja illat ja firman asioiden hautominen mielessä silloinkin kun olisi voinut ja pitänyt rentoutua.

Sonja, Sonja, toruin itseäni. Taas olet tonkimassa rivivälejä, joita ei ehkä ole olemassa ja jotka eivät kuulu sinulle, vaikka olisivatkin olemassa.

– No, jos se tulee mulle sanomaan jotakin tallivuokran alennuksesta, niin sanon sille etten suostu. Jos se sulle puhuu siitä vielä, niin voit kertoa multa terveisiä että unohtaa koko jutun.
– Joo, voin sanoa. En tiiä onko siitä paljon apua, mutta ei tässä muutakaan voi.

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuo nyt vain oli liian houkutteleva koukku.

Eetu seisoi edessäni niin häpeissään, niin häpeissään.
– Anteeksi, moon ihan kauhian pahoollani. Mä en tiärä mitä tää Salieri sillai eres säikähti ja multa pääs riimunnaru käreest ku… Eetun ääni murtui. Hyvä ettei itkua niellyt, ei varmaan kyllä ollut kaukana.
– Minen tiärä miten mää nii saatoin hutalehtaa, hän jatkoi kun sai taas ääntään kuuluville.

Noa seisoi Eetun vieressä päätään riiputtaen, vaikken minä ollut sanonut edes mitään. Eetu piteli Salieria heidän välissään. Tragedian syy Salierin häntä.

– Olin just maalaamassa niitä räystäisiin tulevia lautoja siinä, Noa selitti kun Eetu ei saanut sanaa suustaan. – Kuultiin Eetun huuto kun Salieri laukkasi tossa tai oikeastaan ravasi jo siinä kohden. Otin sen kiinni enkä tajunnut että siinä oli se just maalattu lauta, mihin se heilautti häntänsä…

Olin ollut juuri ajamassa kohti Hopiavuorta, kääntynyt jo vanhan tien risteyksestä kun Eetu oli soittanut henki kurkussa. Hän sopersi jotakin epäselvää Salierin karkaamisesta ja vahingosta. Ilkeä kylmä tunne valahti läpi koko vartaloni kun kuulin tämän. Yritin tentata Eetulta tarkempaa tietoa siitä mitä oli sattunut, selvittäisiinkö eläinlääkärillä vai pitikö varautua pahimpaan, ja oliko joku muukin loukkaantunut kuin vain Salieri. En saanut juuri mitään järkevää Eetusta irti, ilmeisesti akuuttia hengenhätää ei kuitenkaan ollut, joten sanoin hänelle että odottaa pari minuuttia, olen tallilla ihan muutaman minuutin kuluttua. Lopetin puhelun vaikka käteni tärisivät niin etten ollut osua puhelimen ruutuun. Painoin kaasua, nyt oli kenenkään parasta olla tulematta tielle.

Tässä sitä nyt oltiin. Salieri oli täysin vahingoittumaton, sillä vain oli punaista maalia hännässä.

Mikäli ymmärsin Eetun hyvin sekavasta selonteosta pääkohdat, hän oli ottanut Salierin karsinasta viedäkseen sen tarhaan. Riimussa ja riimunnarussa, kuten aivan tavallista. Salieri oli ollut edellisen päivän vähemmällä tarhauksella ja ratsastamatta, koska sillä oli ollut jaloissa vähän turvotusta. Niinpä se oli vähän turhan innoissaan päästessään ulos. Tallin ovella se oli koheltanut itsensä irti ja juossut kohti pihattoa, jossa Noa oli ollut juuri maalaamassa lautoja punaisella maalilla. Noa oli saanut Salierin kiinni, mutta se ruunanretale oli ehtinyt tuhria häntänsä maaliin.

Minä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Eetu näytti siltä kuin Salierista eroon päästyään hän kaivaisi itselleen kuopan takapihalle ja menisi sinne loppuiäkseen häpeämään. Noa puolestaan imitoi uskottavasti koulupoikaa, joka on ruokalassa heittänyt tyttöjä lihapullilla ja opettaja on nähnyt sen. Minua alkoi naurattaa kun olin toipunut säikähdyksestäni, mutta yritin mitenkuten pitää naamani peruslukemilla. Nämä sankarit eivät ehkä kestäisi nyt naurua.

– Tota… aaa… kuule, lepo nyt vaan. Eihän tässä nyt mitään varsinaista vahinkoa ole tapahtunut. Ei oo jalka poikki keltään tai mitään. Tai siis Noalta on mutta se ei liity tähän mitenkään.
– Nii mutta kun tua häntä on niin ruman näköönen, Eetu mutisi. – Eikä tua maali lähäre irti ku tärpätillä ja silloonki pitääs jokaane tahriintunnu jouhi putsata eriksehen, soon semmosta tököttiä tua maali. Kyllä mää sen putsaan iliman muuta, mutta aikaa siihen menee.

Katselin sitä häntää vähän aikaa. Punaista maalia oli enimmäkseen vain jouhien päissä, joten tästä selvittäisiin saksilla. Leikkaisin hännän vähän lyhyemmäksi ja enin maali olisi sillä pois. Pikkuisen maalia oli osunut ylemmäs, mutta ne todennäköisesti saisin leikattua siististi pois myös, niin ettei sitä huomaisi.

– Ei sitä nyt tärpätillä tarvitse alkaa putsata, mä leikkaan tuon hännän vähän lyhyemmäksi ja siistin loput.
– Jos siitä tulee liian lyhkäänen? Ja lovi jää tuahon toiselle puolen…
– Kärpäskausi on ohitse, joten mihin tää häntää edes tarttee eikä meillä oo mitään koulukisoja tai näyttelyitä tulossa, missä pitäisi olla tip-top. Eli ei tässä nyt oikeasti ole mitään kamalaa tapahtunut. Ota nyt ihan rauhallisesti vaan.
– Nii mutta ku molin niin köpelö, ei sillä tavoon saas päästä hevoone irti…
– Hei näitä sattuu, luuletsä ettei Salieri ole multa ikinä päässyt irti? Se osaa välillä yllättää, vaikka se muuten on niin kiltti ja fiksu. Ja eihän tässä nyt mitään korvaamatonta vahinkoa sattunut, kasvaahan noi jouhet.

Eetu yritti vielä mutista jotakin siitä miten huono tallinpitäjä hän oli, mutta lopetin sen heti alkuunsa. Noa oli saanut jo ryhtinsä takaisin ja passitin molemmat keittiöön kahville. Eetu antoi Salierin riimunnarun minulle ja lähti häntä koipien välissä kohti kotiaan. Vein sen mustan humoristin karsinaansa odottamaan kynimistä ja hain sakset varustearkustani. Hännästä tuli ihan hyvä, kuten olin arvellutkin, siitä ei edes huomannut että yhdessä kohdassa oli lyhyempiä jouhia. Halasin Salieria ja nauroin itsekseni.

[Sonja T.Valvoja]

Olin tallilta tullessani ajanut hetken mielijohteesta Otavaan. Ei minulla mitään asiaa ollut, kunhan istuisin vähän aikaa juttelemassa. Tämä oli maaseudun parhaita ja pahimpia puolia: kuka tahansa saattoi noin vain piipahtaa käymään. Kaupungissa piti aina kutsua ja sopia ja säätää, mutta toisaalta sai olla rauhassa.

Lapset ja koirat juoksivat vastaan ennen kuin ehdin saada takkia pois päältäni. Nelivuotias Sofia halusi välttämättä syliin, kolmasluokkalainen Lauri esitteli minulle värittämiään kuvia, olin tuonut hänelle värityskirjan tuliaisiksi Yhdysvalloista ja se tuntui olevan iso hitti.
– Kylläpä oot hienosti värittänyt tuon maiseman. Se oli ihan just tuonnäköinen.
– Joo! Vaari näytti netistä kuvia, nii osaasin värittää oikeen, Lauri toimitti.
– Mä piirsin piisanin iha ite, sanoi Sofia. Laskin tytön alas että hän pääsi hakemaan piirrustustaan. Pitihän se tietenkin näyttää minulle.
– Nuo kersat ei muuta enää tiedäkään kuin biisonit ja kanjonit, naurahti Krista. – Niille saa kolme kertaa päivässä näyttää niitä sun valokuvias, ne haluaa aina nähdä ne uuestaan.

– Mitäs tänne muuta kuuluu? kysyin kun Krista oli hätistellyt lapset omiin leikkeihinsä edes vähäksi aikaa. Koirat näkivät tilaisuutensa tulleen ja parkkeerasivat jalkoihini rapsuteltaviksi.
– Eihän tänne mitään niin erikoosta, Markus tuumasi. – Alakaa olla tämän syksyn kynnöt tehtynä. Firmassa on taas rekrytoonti päällä, pitääs saara ainakin yksi kaivurikuski lisää, mieluummin kaksi.
– Kiirettä pitää niin?
– Kysy vaan. Ei kyllä ole mistään laskukauresta havaantoa, asiakkaille täytyy jo eioota myyrä kun ei vaan ole tarpeeksi miehiä tekemähän vaikka itsekin istuisi kaikki yöt koneen hytissä. Ja Kristallakin on ollut tässä kiirehiä.

– Mites hirvikausi on lähteny käyntiin? kysyin Markukselta.
– Moo ehtinyt mettälle vielä, mutta olivat tuossa viikonloppuna ampuneet kasipiikkisen sonnin tuonne meirän takapelloolle. Siitä tulikin mieleen, että kiinnostaasko sua mettästys, lähtisit seuraan? Alakaa niin ukkoontua tuo hirviporukka, ettei niillä ole kohta asiaa sen paremmin aseen vartehen kuin ajomieheksikään.
– Eiks sinne ole uusia jäseniä saatu? Tehän puhuitte Riston kanssa jo muutama vuosi sitten että jäsenyyden ehtoja on löysätty ja muutenkin alettu enemmän pitää seuraa tapetilla että jos ihmiset kiinnostuis.
– No onhan siellä uusia jäseniä. Useampikin. Niinkuin nyt esimerkiksi Kyrönperän Martin uusi lonkkanivel ja Ahosen isännän molemmat polvet. Ei vaan, kyllä sinne uusiakin on tullut, naisiakin muutama, mutta monet näistä on kiinnostuneet enemmän linnustuksesta ja peuroistakin, jos niitä enempi olisi. Koiraharrastajia monet on ja niillä on sitten spanielia ja noutajaa ja semmosia, niin ei niistä hirvimettälle juuri ole.
– Eihän se, kyllä sitä vois joskus lähteäkin. Ampumista kyllä pitäis treenata ennen kuin passiin lähtee. Ja mähän oon jo seuran jäsen, enhän mä muuten olis saanut lupia siihen isän kivääriin, seurajäsenyys riitti näemmä todistamaan harrastuneisuutta, vaikken rehellisesti sanoen ole ampunut aikoihin sillä tai millään muullakaan.
– Niinpä joo, enhän mä muistanutkaan. No mutta sitten ei tarvitse paperitöitä tehrä eres että pääset passiinkin. Sehän muuten se Helmipuron likkakin käy isänsä kanssa hirvimettällä, eikös sillä ole hevonen kans siellä Hopiavuoressa.
– Jaa Inari vai?
– Ei kun se nuorempi.
– Eira?
– Nii.
– Käykö se hirvimetsällä?
– Joo joo, viime vuonna se vissiin ainakin yhren kaatoi, en tierä oliko eres eka sille.

Olin vähän aikaa hiljaa. Vaikea kuvitella Eiraa kivääri selässä kulkemassa pitkin metsiä. Toisaalta olin kyllä itse ollut samanikäisenä aivan samanlainen, kulkenut miesten kanssa metsällä. Olin ollut kai neljäntoista kun olin ampunut ensimmäisen hirveni, se oli ollut suuri, vanha hirvilehmä.

Lupasin Markukselle harkita metsälle lähtöä, mutta enempää emme ehtineet jutella kun lapset tulivat mankumaan että lukisin heille satukirjaa ja tottahan se piti mennä. Käteeni iskettiin taas mörökölli-kirja, sen tarinoita voi kuulemma lukea monta kertaa.

[Sonja T.Valvoja]

Oikeasti olisin halunnut maalata vain vaaleanpunaista ja sydämiä, mutten kehdannut.

[Sonja T.Valvoja]

Siis ei tuommoisia saisi kirjoittaa! Minäkin jo ihan tosissani kuvittelin Hellon seonneen johonkin huumejengiin, niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaisikin (Milanista en sano mitään kun en tiedä sitä sen paremmin). Onneksi Noan teoria tuntui sen verran uskottavalta, etten nyt ihan kahtia revennyt. Voi kanoja, eivätpä tiedä millaisen draaman ovat saaneet aikaan.

[Sonja T.Valvoja]

Jumittajat sai vihdoin ja viimein jotakin aikaiseksi 🙂
Spin-offit spin-offit on omassa blogissa, siellä se on (ja paljon muutakin), ehkä se pitäisi kirjoittaa tännekin vaikkei se varsinaisesti Hopiavuoreen liitykään.

[Sonja T.Valvoja]

Vieraiden naisten puhelinnumeroita! Luoja että mä repesin. Mutta kyllä, varmasti mummu tietää kaikki paikalliset ja erityisesti ne joilta saa hyvää heinää sopuhintaan. Se on kuitenkin paikallinen — jo 90 vuotta ja risat!

Kiitos kun vastasit tähän! Minä kirjoitin nuo nyt ihan oman pääni mukaan kun kukaan ei tähän tarttunut ja Nellynkin pakkasin mukaan ihan omine lupineni.

[Sonja T.Valvoja]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
Pimeältä. Univammainen on hankkinut paksuimmat pimennysverhot mitä markkinoilta löytyy, että makuuhuoneen saa pimeäksi = minimoidaan häiriötekijät.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Ehkä enemmän aamuihminen kuitenkin, vaikka myöhään valvominenkin kyllä onnistuu.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Kaikissa on puolensa, mutta sanotaan että kesä.

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Vaikea sanoa! Musiikki on aina kuulunut elämään olennaisena ja itsestäänselvänä osana (itse soittanut pianoa ja laulanut, äiti oopperalaulaja), mutta ei se ole sellainen asia jota ilman ei tulisi toimeen.

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
Jos puhutaan FB:stä, Instasta ja Pinterestistä, ehkä tunnin tai pari. Jos mukaan lasketaan viestisovellukset, määrä saattaa lisääntyä tunnilla tai parilla, päivästä riippuen. Jos mukaan lasketaan työpaikan käyttämät sovellukset, add 8 hours.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Lukeminen ja Salierin kansa puuhailu. Usein myös matkalla oleminen, oli kyseessä sitten autossa istuminen, itse ajaminen, juna, lentokone tai muu.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Heli vei hernekeiton, pitää keksiä siis jotain muuta. Olut.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
Näistä neljästä en mitään, mutta jos joku pitäisi valita niin ehkä neulat. Verikoetta otettaessa katson mieluusti muualle.

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Rosolli, lanttulaatikko ja kala kaikissa muodoissaan.

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Osaan.

11. Pidätkö saunomisesta?
Ehdottomasti!

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
En osaa päättää. Kumpikin on kivaa.

13. Aijotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
Ehkä, en ole miettinyt vielä.

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
Ehdottomasti.

15. Miten vietät joulusi?
Kotona. Äiti tulee käymään pitkästä aikaa Suomessa ja Seinäjoella, joten toivotaan valkoista joulua.

[Sonja T.Valvoja]

Ha. Tässä sen nyt näkee millainen nynny olen ns. toisten hahmoilla kirjoittamisessa. Minun tarinassa Oskari ei tainnut sanoa sanaakaan, tässä se jo puhuu ja kuulostaa ihan luonnolliselta. Muutenkin kiva tarina, repliikit toimivat.

[Julkaisija]

Viestit