Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pysäköin autoni Audi e-tronin viereen tallin parkkipaikalla. No mutta, joku on rahoissaan, ajattelin. Olinhan minäkin harkinnut vakavasti e-tronia, mutta päätynyt kuitenkin vielä polttomoottorikäyttöiseen, tuttuun ja turvalliseen. Se on varmaan se uusi tyyppi, josta on puhuttu. Tai sitten joku on vaihtanut autonsa. Mutta kuka?
Todennäköisin vastaus käveli vastaan tallin käytävällä Eetun kanssa.
— Jaha, ja tässä meillon Sonja, Eetu sanoi. — Sonja omistaa sen mustan pualiverisen, Salierin, joka oli siä tarhasa.
— Elias Hilvan, tyyppi ojensi kätensä. Eliaksella oli just samanlainen hiustyyli kuin minulla: tukka pystyssä kuin olisi maailmanlopun nähnyt.
— Moro, Sonja Tähdistö, vastasin kädenpuristukseen.— Ootko Tampereelta lähtöisin? Elias kysäisi. Häkellyin hieman, mistä sellaista nyt voi päätellä kättelyn perusteella?
— En, oon täältä alunperin. Miten niin?
— No kun sanoit moro.
— No niinpähän taisin sanoa, naurahdin hämilläni. — Mutta mä nyt luulin että sitä käytetään ihan ympäri Suomen. Mut joo, guilty as charged, oon asunut kyl toistakymmentä vuotta Tampereella ja käyn siellä vieläkin likimain viikottain. Töiden takia.
— Ja mä luulin että se on jotain Tampereen murretta, Elias naurahti.Elias lähti paikalta, meni kai hevostaan hoitamaan. Nappasin Eetua hihasta kiinni nyt kun kerran tuli tilaisuus.
— Kuule, mä alan luulla että Salieri ihan oikeasti tarttis itselleen hoitajan. Kevät näyttää töissä pahuksen kiireiseltä ja mä varmaan joudun olemaan vähintään 2 päivää viikossa siellä Tampereella. Voi olla että tulee työreissujakin joitain. Outi ei taida Jussilta ehtiä mitenkään erityisen säännöllisesti Salieria ratsastamaan. Että jos tiedät jonkun niin vinkkaa kun mä en oikein taida tuntea ketään. Ei tartte olla mikään mestariratsastaja, mut ei ihan täys pällikään.
— Eipähän taira olla ny suorilta ketään tiarosa, mut mää laitan puskarariota rallattamahan. Ja mistä tuata tiätää jos joku täältäkin oliis kiinnostunnu. Heli esimerkiks, kuhan se Inka ny varsoo nii ei pääse sillä ratsastamahan. Sil vois olla sit aikaa. Eira ei taira ehtiä ny keväällä kö Inari lähtöö sinne reissuhun ni Uuno jää yksin Eiralle.
— Eira?
— Ni, Eira. Se ei oo yhtää hassumpi hevosen selijäs. Helihän on antannu sen ratsastaa Inkalla joitaki kertoja, tosin se itte on kyä siinä viäres kattoomas ja neuvoomas. Ei sitä Eiraa iliman valavontaa voi päästää selekähän, vaikka Salieri onki helepompi ku Inka. Ja taitaa se plikka olla vähä piänee Salierille. Mut joo, mää kyselen mut eiköhän näistä meirän tallityäntekijöistäki löyry ratsastajaa sille, jos ei muutoon. Oskari ny ainaki vaik se taitaa olla enempi esteratsastaja ja toki määki jouran jos tarves on.Se oli vale, mutta Eetu itse uskoi siihen todennäköisesti hyvin vakaasti. Tiesin oikein hyvin, koko talli tiesi, että Eetu itse ei ehtisi tekemään yhtään enempää töidensä lisäksi. Nyt kadutti, että olin ottanut asian edes puheeksi, koska Eetuhan liikuttaisi Salierin vaikka joutuisi nipistämään sen ajan yöunistaan. Niinkuin todennäköisesti joutuisikin. Mutta kun oli kerran mennyt jo lupaamaan niin totta kai Eetu pitäisi sanansa. Toivottavasti nyt löytyisi joku, vaikka sitten Eira, jos joku katsoisi sen perään.
— No jos se siihen menee niin mä maksan sit 20 prossaa enempi tallivuokraa. Kun teillä on Salierista enemmän työtä.
— Älä ny hullujas puhu, samaan vuakraan se menee.
— Ei mene, kuittasin nopeasti. — Mut katotaan sitä sit jos siihen tarttee mennä.En jäänyt kuuntelemaan mitä vastaväitteitä Eetu keksisi vaan sanoin meneväni hakemaan Salierin sisälle.
-
Pe 27.12. tapahtunutta
Istuin keittiössä teekuppi edessäni. Heli istui vastapäätä pöydän ääressä kahvinsa kanssa ja Eetu, Tiitus, Camilla ja Oskari olivat olohuoneen puolella, puhuivat tallin asioita ja tekivät suunnitelmia. Nuoska torkkui Helin jaloissa.Olisin oikeastaan halunnut kysyä Heliltä, että oliko hänellä jotakin tekemistä niiden kylän juorujen kanssa, joissa puhuttiin että poliisipartio olisi ennen joulua käynyt eräässä kerrostalossa hakemassa juopunutta häirikköä pois. Olin ohimennen kuullut parikin keskustelunpätkää aiheesta, joku tuntui liittävän sen autokorjaamon Tuomon tähän tapaukseen. Risto kertoi asiasta myös ja tiesi vähän lisääkin, joskaan ei tarkkoja paikkoja tai ihmisiä. Kun laskin kaiken yhteen ja lisäsin sekaan vähän omiani, en pitänyt mahdottomana että Helillä olisi jotakin tekemistä asian kanssa. Hän ja Jillahan olivat minua taannoin varoitelleet siitä Tuomosta, ilmeisesti kokemuksesta ja ilmeisesti eivät turhaan.
En vain oikein tiennyt miten saisin sen otettua puheeksi Helin kanssa eikä se varsinaisesti minulle edes kuulunut. Mutta kuului se sittenkin: jos jotakin maailmassa vihasin, niin se oli öykkäröivät miehet, jotka eivät antaneet naisten olla rauhassa. Tästä Tuomostakin kerrottiin ettei ollut ensimmäinen vastaava tapaus, että se oli vähän semmoinen. ”Vähän semmoinen”? Olipa kivasti laimenteleva ja vähättelevä ilmaus. Miksei kukaan sanonut suoraan että se oli kokovartalo-mulkku imbesilli? Kyllä, telaketju kolisee nyt. Joka tapauksessa Heli ja Jilla olivat ilmeisesti ihan vain solidaarisuudesta varoittaneet minua tästä Tuomosta, niin että jos Heli tarvitsi jotakin apua, niin parhaani mukaan kyllä yrittäisin sitä tarjota.
— Muistatko kun sä ja Jilla joskus varoititte mua siitä autokorjaamon Tuomosta? kysäisin kun en muutakaan keksinyt.
— Joo, niinhän me taidettiin, Heli sanoi eikä näyttänyt ainakaan selvästi hätkähtävän aiheen valinnasta.
— No, se yritti taannoin jotakin flirtin tapaista kun satuttiin pizzeriaan samaan aikaan.Tämä oli ihan totta, tosin siitä oli hyvinkin pari kuukautta aikaa. Olin ollut sen verran kylmäkiskoinen ja epäkohtelias, että kovakalloisempikin tyyppi tajusi kadota vähin äänin takavasemmalle. Ja jos nyt paikkakunnalla juoruttiin jo Harristakin, niin Tuomosta tuskin olisi jatkossa harmia minulle.
— Toivottavasti et lähtenyt mukaan siihen? Paitsi että sullahan on se Harri.
— En tietenkään ja varsinkin kun olitte varoittaneet. Ettekä oo muuten ainoita, oon muualtakin kuullut että se on vähän… häirikkö, jos niin voi sanoo.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Heli mutisi, muttei jatkanut sen enempää.No, kai Heli puhuisi, jos kokisi sen tarpeelliseksi. Tai sitten hänellä ei ollut mitään tekemistä sen tapauksen kanssa.
-
— Ootteko maastoon lähdössä? Mahtuuks mukaan? kysyi Outi kun näki minun harjaavan Salieria. Vastasin myöntävästi molempiin, sillä tänään oli meidän hyvin suurpiirteisen ohjelman mukaan reippaamman maastolenkin tai vastaavan vuoro. Eikä seurasta ollut koskaan varsinaisesti haittaakaan.
— Jätit äitisi sitten kotiin tänään? kysäisi Outi kun olimme päässeet pihasta pois hevosinemme. Olin tuonut äidin viikonloppuna Salieria katsomaan ja tietenkin se oli tallilla uutisoimisen arvoinen asia. Olihan äiti tullut Australiasta asti, asui siellä vieläpä Sydneyssä minkä liepeillä tällä hetkellä niitä metsäpaloja riehui. Niin ja puhui myös venäjää auttavasti, oli jutellut Marshallin kanssa.
— Joo, se ei nyt halunnut mukaan tänne kun sanoin että oon maastoon menossa.
— Kuinka pitkään se on täällä Suomessa?
— Puolitoista viikkoa, lähtee ennen uutta vuotta, vastasin.
— Onko se koko sen ajan sun luona? Outin ääni kuulosti äimistyneeltä.
— Joo-o.Outi huokaisi.
— Mä en rehellisesti sanoen kestäisi oman äitini kanssa vuorokautta pidempään samassa taloudessa, ainakaan kahdestaan.
— Ai, äännähdin. Mitäpä tuohon muutamaan voisi oikein sanoa. — Mä näen äitiä niin harvoin että musta tää oli tosi kiva juttu että se tuli nyt näin pitkäksi aikaa tänne. Se on asunut ulkomailla pitkään.
— Kuinka kauan?
— Se oli yhdeksänkymmentä… mietin vähän aikaa. — Kuus. Joo, ysikuus kun se lähti ulkomaille. Töiden takia, Saksaan eka ja sit myöhemmin Australiaan. Mä olin silloin kolmentoista. Että siitä on nyt 23 vuotta.Mietin joskus että osittain kai sen takia meillä oli äidin kanssa niin mutkattomat välit: äiti ei ollut paikalla murrosiän pahimmissa myrskyissä. Ne olivat isän harteilla vaikka taisin kyllä olla aika helppo teini, luuhasin pääasiassa tallilla ja harrastuksissa. Olin hyvin läheinen ollut isänkin kanssa, että ehkä teoriani ei ollut aivan vedenpitävä. Äiti oli jollain tavoin vähän niin kuin vieras, vaikkakin ystävällinen ja luotettava aikuinen, jolle voi purkaa sydäntään ensin kirjeissä ja puhelimessa ja myöhemmin internetin kautta.
— Joko äitisi on tavannut Harrin? Outi kysyi seuraavaksi.
— Johan se, naurahdin. — Kun se asuu noin kaukana niin ei tiedä taas milloin se seuraavan kerran tulee tänne. Tai mä meen sinne.
— Se on aina hirveän kuumottavaa tavata poikaystävän vanhemmat.
— No niin on, mutta äiti ainakin tykkäsi Harrista. On kuulemma kovasti mukava ja fiksu ja komea ja vaikka mitä.— Ja mun pitäisi mennä täs joulun aikaan käymään Harrin vanhempien luona, kun siellä on sen siskokin perheineen, jatkoin. — Se kyllä jännittää vaikka ihmisiä ne nekin on.
Keskustelu loppui siltä erää siihen, sillä tulimme laukkapätkän alkuun. Jussi tempoi jo kuolaimiaan innoissaan. Minä jättäydyin Salierin kanssa Outin ja Jussin perään ja nostimme rauhallisen laukan. Tai se oli ainakin tarkoitus, mutta molemmilla hevosilla oli menohaluja niin että siitä rauhallisuudesta ei oikein voi puhua. Outilla oli täysi työ pidellä Jussia edes jotenkuten hallinnassa, Salieri puolestaan pysyi ihan nätisti kuulolla mutta ei sitäkään tarvinnut erikseen eteenpäin patistella.
— Tiiäksä onks Camillalla jotain sutinaa sen Oskarin kanssa? Outi kysyi kun hillitsimme hevoset taas raviin.
— Täh? Ei kai nyt sentään. Tai en mä tiiä, mutta mä en ainakaan ole huomannut mitään semmoista.
— Hello vaan väitti semmoista.
— Hello nyt voi puhua ihan mitä vaan, naurahdin. — Ei sen arvioihin kannata aina luottaa. Yrittihän se mullekin Jakea tyrkyttää tos joskus. Koska meidän hevoset on samassa tarhassa, daa!
— Onks se vielä udellut sulta lapsiuutisia? Outi käänsi puheenaiheen toisaalle.
— Ei, tais vissiin riittää se että Eetu sille ärähti.
— No meinaatko tehdä? kysyi Outi nauraen.
— Sinäkin, Brutus! yhdyin leikinlaskuun. — Mut jos totta puhutaan niin en. Ei oo mun juttuni. Entä ite?
— En tiä, ehkä joskus. Mut siihen tarvis miehen eka.
— Joo, siitä on hyötyä. Tai enhän mä siis tiedä mut isot tytöt on kertoneet… -
Paikkakunnan silmäätekevä jouluna kylään?
kirjoitettu Harrin näkökulmasta— Eihän sitä Sonjaa tänne kehtaa kuhtua, äiti huokasi.
— Kuinka niin ei?
— No ei sitä nyt tämmötteeseen tupaan… Ja isääs ei suostu varmasti solmiota laittamaan, Karilla ei edes ole mukana.
— Mitä sä nyt oikein meinaat, ei siinä mitään solmiota tarvita, jos se tulee tänne kahville.
— Eikös se oo vähä paremmaast perheestä.
— Mitä väliä sillä on? Ja mistä sä sellaista edes tiedät?
— No tuo naapurin rouva puhui ruokalassa yksi päivä. Se on syntyysin täältä ja tietää Tähdistöt. Se oikeen innostui kun kuuli ketä sä riiaat. Ne on kuule suurtilallisia ne Tähdistöt, maata on puolen pitäjän verran. Ja joku sorayrityskin niillä on…
— … niin on nii… yritin sanoa väliin.
— … ainaki kakskymment työntekijää niillä sielä. Ja sen isä ja setä on molemmat olleet kaupunginvaltuustossa vuosia, setä on vieläkin. Ja kokoomuksesta!
— Ei se vielä Sonjasta kokoomuslaista tee.
— Sen äitikin kuulemma oli suomenruotsalainen. Helsingistä. Joku oikein kulttuuri-ihminen, äiti korosti sanaa ”kulttuuri” niinkuin se olisi jokin eksoottinen eläin.
— No voi kauhee. Ja mitä sitten?
— No kun me ollaan tällaasia mehtämaalaisia. Mistä me sen kanssa osataan puhua? Ja mitä sille voi edes tarjoota?
— Kun on joulu niin miten olis piparkakut ja joulutortut. Kahvia se ei juo mutta tee käy hyvin. Eikä sen kanssa tartte puhua mistään oopperasta tai baletista, kyllä se osaa muustakin jutella.
— Mistä muka?
— No kuule vaikka kaivinkoneista. Sillähän on se maansiirtofirman puolikas. Eikä tartte solmiota laittaa kenenkään. Usko pois mutta se on ihan tavallinen ihminen kaikesta huolimatta.Kyllähän minä jotakin tiesin Sonjan perhetaustasta, hän oli joitain asioita kertonut itse ja joitain taas pystyi päättelemään muutenkin. Äiti oli oikeassa siinä että ”vähän paremmasta perheestä” Sonja oli, ei siitä päässyt mihinkään. Ja Sonjan äiti oli tosiaan — kuten Sonja asian ilmaisi — kansainvälistä sukua, siteitä oli Ruotsiin ja keski-Eurooppaan. Minun mielestäni Sonja kyllä on hyvin jalat maassa -tyyppi, niin että äiti hermoili nyt minusta vähän liikaa.
-
Odottelin lentokentällä saapuvien aulassa. Lento oli ollut vähän myöhässä, mutta tullut kuitenkin. Hyvä niin, sillä sää oli aika kamala. Täällä satoi vettä ja se todennäköisesti tuli jo Tampereen korkeudella lumena tai ainakin räntänä. Tietää vähemmän kivaa kotimatkaa. Kelistä oli varoiteltu pitkin etelä-Suomea, mutta mistä tämänkin taas tiesi silloin kun äiti lentojaan varasi.
Vihdoin äiti saapui matkalaukkuaan vetäen. Hän oli päivettynyt ja erottui selvästi maidonvalkoisista suomalaisista. Väsyneeltä hän kyllä näytti, kuten kuka tahansa vuorokauden lennon jälkeen.
— Oh my darling girl! hän huudahti kun näki minut.Halasimme tiukasti ja pitkään. Emme olleet nähneet reiluun kahteen vuoteen, joten ei varmaan ihme jos molemmat onnistuivat tiristämään muutaman kyyneleen. Muutama ohikulkija katsoi meitä, mutta katsokoon.
— Voi tyttökulta, et usko miten ihanaa nähdä niin pitkästä aikaa.
— On tässä vähän joo ikävä ollut, ei Skype kaikkeen auta, nielaisin.Äidin naama venähti kun astuimme ulos vesisateeseen.
— Tää toivottavasti muuttuu pohjoisempana lumeksi, lohdutin.Kävelimme autolle ja nostin äidin matkalaukun takakonttiin hänen ihaillessa autoani, joka luvalla sanoen oli kyllä mutakerroksen peitossa. Taivas oli jo hämärtynyt enkä ollut yhtään varma miten lentoasemalta pääsi pois, koska ajojärjestelyt olivat muuttuneet kovasti siitä kun viimeksi olin täällä käynyt. Äiti kertoi että häntä väsytti kovasti, hän ei ollut juurikaan nukkunut koneessa ja kysyi haittaisiko minua, jos hän ei jaksaisi seurustella nyt ajomatkalla vaan ottaisi nokkaunet. Sanoin sen sopivan oikein hyvin, minun piti keskittyä ensin suunnistamiseen ja myöhemmin keliin, joten ei minustakaan juttuseuraksi juuri olisi. Äiti kiinnitti turvavyön ja onki laukustaan niskatyynyn. Hän nukahti ennen kuin olimme päässeet moottoritielle asti.
-
Päiväkahviseuraa
Olin tapani mukaan käynyt ratsastamassa Salierilla ja hoidettuani sen kuntoon tulin istumaan Eetun keittiöön. Jilla oli ollut siellä, mutta lähtenyt tallille ja jättänyt minut yksikseni juomaan teeni loppuun. Katselin ikkunasta nättiä lumista talvimaisemaa. Pöydällä oli pipareita teen seuraksi.Hätkähdin kun portaista kuului askelia. Äänestä päätellen se oli Noa, joka oli varmaan ollut yön taas töissä.
— Huomenta, sanoin Noalle kun hän astui haukotellen keittiöön.
— Iltapäivää, tokaisi Noa hymyillen.
— Tuolla on teevesi lämpimänä ja kahviakin vissiin on vielä, Jilla sanoi keittäneensä.Noa haki kupillisen teetä ja istahti vastapäätä.
— Sä oot arvatenkin käynyt jo ratsastamassa tälle päivää, hän sanoi. — Mitäs Salierille kuuluu?
— Mitäs se, todennäköisesti se vihaa mua ja maailmaa kun mä klippasin sen eilen mutkun se oli ihan järjetön karvakasa. Vähän niinkuin Flida.
— Sillä on kyllä talvikarvaa vaikka muille jakaa, Noa nauroi.— Se sun käärmeesi on muuten aika symppis, sanoin kun muistin tonttulakkipäisen viljakäärmeen. En ihan ymmärtänyt Eetua, joka pelkäsi Loimua. Vaan eivät pelot tietenkään olleet aina järjellä hallittavia.
— Kiitos, Noa hymähti. — Loimu on tosiaan ihan liikkis, vaikka Eetu sitä pelkääkin niin. Tykkäätsä käärmeistä?
— En mä ehkä itelleni ottaisi lemmikkikäärmettä, mutta muuten ne on ihan ok. Mä tykkään oikeastaan kaikista eläimistä, paitsi hirvikärpäsistä, paarmoista ja punkeista ja ehkä muutamasta muustakin.Puhuimme eläimistä pitkän tovin. Kerroin muun muassa isästä, joka ei tappanut edes kyytä vaikka se tuntui olevan yleinen tapa. Muistan lapsuudestani, kuinka isä pyydysti pihaan eksyneet kyyt kannelliseen ämpäriin ja siirsi ne kauemmas. Hänellä oli muutaman kilometrin päässä vakipaikka, mihin hän käärmeet aina vei, kivikkoinen raivattu voimalinjan alusta. Ei liene sattumaa että siellä oli tätä nykyä ihan elinvoimainen kyykanta, että jos sinne lähti sieneen tai marjaan niin oli syytä katsoa tarkasti mihin raajansa tälläsi.
Koputettakoon puuta mutta pitkiin aikoihin ei kyitä ollut pihapiirissä näkynyt. En tiedä onnistuisinko itse pyydystämään kyyn ilman osumia enkä oikeastaan halunnut testatakaan. En minä kyitä niin suuresti rakastanut kuitenkaan. Isän perinteitä jatkoin kuitenkin tunnollisesti lintujen talviruokinnalla ja pitipä metsästysseurakin riistan talviruokintapaikkaa lähistöllä. Puhumattakaan linnun- ja lepakonpöntöistä, hyönteishotelleista ja muusta sellaisesta. Myönnän että meidän suvussa oli vähän puunhalaajan vikaa. Toisaalta sitten taas metsästys oli myös hyvin arkinen asia meillä, sitä oli aina tehty. Sitä en Noalle kyllä maininnut, metsästys jakoi ihmisiä kovasti ja Noa ei ollut paikallinen.
Keskustelu loppui yleiseen hälinään, joka syntyi kun lauma muita tuli keittiöön. Eetu, Nelly, Oskari, Camilla ja Hello. Hello laukoi minulle heti jotain kommenttia Harrista ja siitä miksi istuin täällä Noan kanssa enkä suinkaan kiehnännyt Harrin kainalossa jossain muualla. Right. En viitsinyt sanoa että Harri oli töissä ja minunkin pitäisi kohta lähteä takaisin töitä tekemään.
En ollut lainkaan tottunut siihen että Hello otti minut tällä tavalla silmätikukseen. Aiemmin Hello oli antanut minun olla jotakuinkin rauhassa, ehkä siksi että olin uudehko naama talliporukassa tai sitten hän tiesi — tietenkin kaikki tiesivät — historiani. Kai hän oli sen verran hienotunteinen, vaikka se ei ollut se ensimmäinen adjektiivi, joka Hellosta tuli mieleen. Ja nyt sitten kun oli ilmennyt että olin ihan tavallinen kuolevainen ja minulla oli uusi suhde, olin sitten jotenkin vapaata riistaa. Aivan erityisesti Helloa tuntui risovan se, että juhlissani käyneet olivat tavanneet Harrin ja hän ei.
Mikä ihmeen fiksaatio Hellolla ylipäänsä oli toisten suhteisiin? Hän oli vähän väliä liittämässä eri ihmisiä toisiinsa mitä ihmeellisimmillä perusteilla. Tai kokonaan ilman perusteita. Olihan hän aiemmin jo yrittänyt vähän ”tarjota” Jakea minulle, mutten ollut yhtään lähtenyt siihen leikkiin mukaan. Ehkä olisi pitänyt Harriin liittyvienkin huhujen suhteen todeta kylmästi, että asia ei kuulunut ulkopuolisille. Niinkun se nyt ei kuulunutkaan varsinaisesti, mutta kun ei aina jaksanut olla suojukset ylhäällä oman yksityisyytensä suhteen.
Olisi kyllä pitänyt, sillä Hello oli päässyt mesoamisessaan jo siihen vaiheeseen, että ilmoitti tulevansa meidän lapsen kummiksi. Ai jeesus että rupesi korpeamaan. Että heti kun löytyy mies niin se tarkoittaa sitten lapsia. Jep. Varmasti Hellokin tiesi minkä ikäinen olin, oli niistä minun syntymäpäivistä sen verran puhuttu. Hänen siis pitäisi kyllä tietää että meikäläisen parhaat lastentekovuodet alkoivat olla takanapäin ja jos se aihepiiri ei ollut tähänkään mennessä kiinnostanut, tuskin kiinnostaisi jatkossakaan.
— Juu, sylikummiksi pääsisit, vaan kun yhtäkään mukulaa ei ole tulossa.
— Noo mutta ei sitä koskaan tiedä.
— Tietää. Ei oo, ei tuu.Tässä vaiheessa Eetu murahti Hellolle kuin isäntä koiralle ja, yllättävää kyllä, sai Hellon vaikenemaan. Eetu ei yleensä tuntunut loistavan sosiaalisilla taidoillaan, mutta joku tässä sai hänet puuttumaan tilanteeseen. Hyvä niin, tosin ei Hellolle voinut oikeasti olla vihainen vaikka joskus vähän ärsyttikin.
— Jos mä vaihdan Salierin joskus tammaan ja teetän sillä varsan, niin sä pääset sen varsan kummiksi, lupasin Hellolle.
— Jee, kiva! Saanko mä päättää sen nimen sitten kans?
— No mä voin kuunnella ehdotuksia, naurahdin.
— Sitä paitsi et sä kuitenkaan vaihda Salieria pois, Hello tuumi pettyneenä.
— Voi olla kyl. -
Joulu tos, taikina täs, kirkkoon kans olis mentävä
MUISTILISTA!
YLEISET
—Hae äiti 18.12. (Hki-Vantaa klo 15.05, AY102)
—Joulupukki?!
— Joulukuusi (terota kirves tai eti saha)
— Etsi joulukoristeet (osta jos tarvis)
— Kynttiläsarja!
— JALKA!!
—Traktorin akku! (lataa)
—Paketoi loput lahjat
— Vie lahjat Otavaan (tarkista mihin!)
— Perunat, porkkanat, sipuli (punajuuret, jos ei löydy valmiita)
— Kortit + lahjat naapureille
— Haluuko äiti Tampereelle ostoksille vielä?
— Out of Office
—Ulkovalot?
— Kynttilät missä?
— Harrin perhe jp/tapani?TAMPEREELTA
—Palauta Nygrenin tilauslappu
—Palauta 4Delin tilauslappu
— Hae kalat + muut 23.12.
— Keitettyjä punajuuria (Stocka), jos on
— Jotain Hopiavuoreen (mitä?)
— Jotain Harrille (Akateeminen tai jotain)
—Jotain toimistolle (v*ttu milloin?!)
—Toimiston koristeet(Sami hoitaa)
— Joulukoristeita?
— Marsipaania
— Havukranssit
— Joulutori!TEE
— Lanttulaatikot
— Joulutortut
— RosolliOSTA
— Porkkanalaatikot
— Perunalaatikot
— Torttutaikinaa
—Muniaon jo!
—Sokeriaon jo!
—Kookoshiutaleitaon jo!
—Mantelirouhettaon jo!
— Pun. kirsikoita
— Omena, hapan
— Kuohukerma
— Marsipaania
— Juustoja
— Pun. maitoa
— Puuroriisiä
— Kokon. manteleita
— Smetana
— Sinappi -
Sokka irti?
— Eee… en mä nyt taida ehtiä jäämään pidemmäksi aikaa, sanoin keittiössä kun minulle tarjottiin teemukia ja istumapaikkaa pöydässä.
— No harmi, sä oot viime aikoina ollut niin kiireinen.
— Se on Sonjalla kuulkaa mieskiireitä, huikkasi Hello olohuoneen puolelta.Tupaan tipahti hiljaisuus, ainoastaan Heli yritti sihistä Helloa hiljaiseksi. Kaikki muut tuntuivat katsovan minua, toivottavasti eivät pelänneet että järjestäisin jonkin kohtauksen. Kurtistin Hellolle kulmiani, mutta poskia kuumotti siihen malliin etten ollut ehkä ihan vakuuttava. Yritin laskea mielessäni mitä Hello tiesi ja mistä. Otavan näki ei juorunnut eikä mummukaan enkä ollut Harrin kanssa pyörinyt Otsonmäellä.
— Saattaahan niitä ollakin, vaan mistä sä semmosta oot kuullut? huikkasin Hellolle takasin.
— Tuolla kylillä puhuivat. Joku oli sut nähnyt Seinäjoella jonkun kaapinkokoisen partasuun kainalossa.Voi Mooseksen munat. Tuo kuulosti siltä kuin meikäläinen riiaisi prätkäjengiläistä.
— Ei se oo kaapinkokoinen…
— Eli se on totta! Hello riemastui. — Sulla on siis mies. Millois tuot sen tänne?
— No saa ny nähdä, jos sä meinaat pitää sille tällaisen ristikuulustelun kans, niin voi olla etten tuo sitä ollenkaan.Tuvassa alkoi hälinä, kai tämä oli jonkinlainen yllätys kaikille. Olinhan toki tarmokkaasti torjunut kaikki flirtinpoikaset ja muut ehdotukset. Ei niitä täällä tallilla tullut vastaan mutta muualla kyllä ja kun juorut kiersivät, niin se kulkeutui sitten aina tallilaistenkin korviin, että Tähdistön flikka oli antanut pakit sille ja tuolle, ei edes kahville lähtenyt.
— Kuka se on? Mistä? Seinäjoeltako? Hello tenttasi.
— Et sä sitä todennäköisesti tunne, ei ole täältä kotoisin. Aittosalon Harri on nimi, jos kerran kiinnostaa. Asuu tätä nykyä Seinäjoen keskustassa.
— Onko se se sama Harri joka siellä sun synttäreillä oli? Noa havahtui.Nyökkäsin ja hymyilin kuin hangonkeksi. Kyllä nämä varmasti olivat arvanneet jo aiemmin että jotakin epätavallista on menossa kun minulta oli aivot pois käytöstä.
— Ai se. Se oli kyllä tosi kivanoloinen tyyppi, sanoi Nelly. — Eikä tosiaan kehnomman näköinen, mut sano nyt Hello kylillä ettei se oo mikään helvetinenkeli.
— Juu, ei tosiaan oo, vahvistin.
— Kai tässä täytyy sitten onnitella uudesta suhteesta.
— Kiitos, sanoin ja punastuin kuin teinityttö, taas.Onneksi kukaan ei ottanut puheeksi sitä, että eihän entisen miehen kuolemasta ollut vielä kahtakaan vuotta. Pelkäsin että sitä asiaa jauhettaisiin kylän juorukerhossa kyllä innolla kunhan tieto nyt leviäisi.
Niin minä sitten jäin vähäksi aikaa vielä istumaan pöytään. Harrista piti tietysti kertoa, mutta aika pian puhe kääntyi muihin asioihin. Kyseltiin esimerkiksi joulusuunnitelmia. Harva oli lähdössä mihinkään kauemmas, hevoset toki sitoivat joulunakin. Minä kerroin olevani kotona myös, mutta minulle tulisi pitkämatkainen vieras, äiti Australiasta asti. Samalla suunniteltiin joulunpyhiksi pidempää yhteismaastoakin, mutta se varmaan selviäisi lähempänä joulua, kun näkisi millaista säätä on luvassa. Ihan hillittömässä räntäsateessa ei ehkä viitsisi maastoilla pidemmälti.
-
Potkaisin jalustimet irti, heitin jalan selän yli ja tömähdin maahan. Tätä voi sanoa jo ihan hyväksi päivätreeniksi. Se oli siunattu asia että Nelly asui täällä ja vaikkei meillä varsinaista valmennusta suinkaan ollut joka päivä, oli Nelly käytettävissä kuitenkin lähestulkoon aina tarvittaessa. Hän oli laatinut minulle ja Salierille jonkinlaisen viikko-ohjelmankin. Se ei ollut liian tiukka mutta toi vähän rotia tähän minun harrastamiseen. Jokaiselta valmennustunnilta sain ”kotiläksyjä” mitä voisin treenata Salierin kanssa omine nokkineni.
Nostin jalustimet ylös ja heitin loimen Salierin selkään, koska kävisin vähän jäähdyttelemässä sitä metsäpolulla. Sekin oli hienoa että täällä oli maastot niin lähellä, minä kun pidin niin metsässä liikkumisesta ja Salierillakaan ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.
Tallille palattuani riisuin varusteet ja kuivasin Salierin. Kai se pitäisi klipata, kun se alkoi muistuttaa villijakkia huolimatta ahkerasta loimituksesta. Eipähän vain ollut tullut hankittua klipperiä itse, mutta ehkä täältä saisi lainaan. Tai ostaisi semmoisen, eivät ne nyt omaisuuksia maksa. Olin syvällä ajatuksissani niin että säikähdin kun Camilla tervehti käytävältä.
— Ei ollut tarkoitus säikyttää, Camilla naurahti.
— Joo ei se mitään, mä olin niin ajatuksissani vain, kuittasin asian. — Mietin tässä että varmaan pitäisi klipata Salieri, kun se on jo tämmöinen karvapallo. Tiäksä saisko täältä joltain lainaan vai pitäiskö hankkia ite kone?
— No siis tallilla on ainakin oma klipperi, tai siis Eetun se varmaan alunperin on, mutta se on lainannut kyllä. Ne löytyy siitä isosta kaapista.
— Okei, en mä nyt just sitä rupea tekemään, mutta hyvä tietää. Joku päivä pitäisi saada aikaiseksi kuitenkin.Kävin viemässä tavarat varustehuoneeseen ja ohimennen silitin upouuden mustan satulan pintaa. Olin vihdoin saanut aikaiseksi hankkia Salierille kunnollisen koulusatulan, aivan upouuden. Sovitusprosessi oli ollut hiuksianostattava, vaikka Salieri ei ole vielä edes ns. vaikea hevonen, kuulemma, näin oli satulamyyjä sanonut. No, nyt oli sitten ainakin viimeisen päälle sopiva satula, jossa oli juhlallista istuakin. Eihän tuossa vanhassakaan satulassa mitään vikaa ollut, ihan hyvä yleissatula se oli, mutta malliltaan enempi kuitenkin este- kuin koulusatula. Sillä oli kuitenkin selvitty tässä jo pari vuotta enkä toki aio siitä luopua. Milloinkohan sitä raaskisi alkaa oikeasti käyttää tätä uutta hienoa satulaa ihan arkenakin…
-
Kylmä sade lankesi niskaan kun astuin ulos autosta, välittämättä vähääkään siitä että tänään oli itsenäisyyspäivä. Irvistin itsekseni, tämä oli yksi niitä päiviä taas kun tuli miettineeksi että mitä hiton järkeä oli ensinnäkin harrastaa hevosia ja toiseksi asua Suomessa. Lisäksi eilen oli ollut valmennuspäivä, joten tänään piti ottaa kevyemmin, mikä yleensä tarkoitti leppoisaa maastolenkkiä. Tällä kelillä vain ei olisi kiinnostanut yhtään, mutta minkäs teet, mentävä oli.
Salieri oli tarhassa ja en ollut uskoa silmiäni kun siellä sen seurana oli Dips ja sitten joku aivan ihastuttava laikkuheppa. Juu, oli ollut puhetta, että sille kokeiltaisiin uutta tarhakaveria kun tarhausta järjesteltiin taas uudestaan, mutta että tuommoinen sitten. Homma näytti sujuneen sopuisasti ainakin toistaiseksi. Salieri tuli portille kutsuessani sitä, samalla myös Dips tuli hakemaan päivän rapsutukset. Se oli jo kesällä tottunut siihen että rapsuttelin sitäkin mielelläni ohimennen. Pieni täplikäs ei tullut sentään kerjäämään huomiota, mutta uteliaana se katseli minua kuitenkin. Ehkä senkin kanssa pääsisi vielä tutuiksi, ei se ainakaan vihaiselta vaikuttanut.
Harjasin Salierin tallissa, vaikkei olisi ollut mikään välttämätön pakko, kun taluttelulenkille olimme vain menossa. Olin juuri laittamassa loimea Salierin selkään kun Camilla käveli ohitse.
— Hei Camilla, huikkasin karsinasta. — Kuka se Salierin uusi tarhakaveri on? Sellainen pieni tiikerinkirjava?
— Se on Rocky, Camilla tiesi kertoa heti. — Seitsemänvuotias appaloosa-ori jos nyt oikein muistan, sen omistaa semmoinen Tuutikki. Niin ja on täällä toinenkin uusi hevonen, Arlekin, iso ja hauskanvärinen tamma. Se asuu tuolla päätallin toisessa päässä.
— Hauskanvärinen? Joku kirjava sekin vai?
— Joo kai. Semmoinen pitsikuvioitu, Camilla naurahti. — Sen omistaja on Marshall nimeltään, pitkänhuiskea rastapää, tunnistat helposti.
— Ookoo, pitääpä moikata kun tulee vastaan.Napsautin riimunnarun kiinni ja lähdin taluttamaan Salieria ulos. Sade oli tauonnut tai ainakin vähentynyt, jotain positiivista sentään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt pyytää Harri mukaan. Hymyilin kuin idiootti. Miten sitä ihminen voikin olla onnellinen yhdestä miehestä.
— Sä et kuule Salieri tiedä, miten mä olen ihan sekaisin, naurahdin. — Englannissa on semmoinen termi kuin ”head over heels” kun joku on rakastunut korviaan myöten. Musta se tuntuu nyt tosi sopivalta termiltä. Kyl mä sen Harrin raahaan tallillekin joku päivä, niin saat säkin tutustua siihen. Katotaan uskaltaaks se koskaan selkään asti ja joudutko sä alkeisratsuksi vielä kaiken muun lisäksi.
Juttelin Salierille pitkät pätkät, kun tässä oli taas kaikenlaista ajateltavaa mielen päällä. Ei tarvitse tulla erikseen kertomaan etteihän se ymmärrä minun puheestani mitään. Ei tietenkään ymmärrä, vaikka silloin tällöin epäilin sitä. Mutta ajatukset selkiytyvät kummasti kun ne pukee sanoiksi ja Salieri ei tuomitse eikä kerro eteenpäin. Jos sanon sitä joskus karvaiseksi terapeutiksi, sille on ihan pätevä syy!
Metsäpoluilla oli kiva kävellä, vaikka maisema oli harmaa ja ei se sadekaan kunnolla loppunut. Muita ääniä ei kuulunut kuin kavionkopse ja rahina minun kengistäni. Niinpä olin saada slaagin kun Salieri yhtäkkiä höristi korviaan, nosti päänsä ja pysähtyi kuin seinään. Minä en nähnyt metsässä mitään ja se tässä eniten pelottikin: Salieri tiesi jotain mitä minä en tiennyt. Jotain siellä oli, pakko olla, se ei turhasta pullikoinut. Alkoi jo hämärtääkin vähän ja se hämärä ehti ensimmäiseksi tänne metsän siimekseen. Mieleen tulivat kaikki kertomukset alueella liikkuvista susista ja muista pedoista. Ei olisi pitänyt lähteä, ei varsinkaan yksin!
Salieri tuijotti metsään tiukasti, mutta rentoutui vähitellen ja alkoi kuopia malttamattomana, etteikö jatkettaisi eteenpäin. Ilmeisesti se jokin meni pois. Kävelimme vielä parikymmentä metriä eteenpäin, mutta käänsin Salierin sitten ja lähdimme tallia kohti. Vilkuilin hermostuneena taaksepäin, vaikka Salieri vaikutti ihan lunkilta. Ei se välttämättä ollut mitään peuraa tai hirveä kummempaa, tiesin sen toki, mutta pelästynyt olin silti. Inhottava tunne tuollainen säikähdys ja pelko, tuntui kuin verisuoniin työnnettäisiin jääpuikkoja. Olin kiitollinen kun pääsimme valaistulle tallipihalle.
Salieri ei ollut lenkillä pahemmin hionnut, mutta vaihdoin sille talliloimen selkään kuitenkin. Minulla oli edelleen vähän kylmä hiki päällä. Vaan eiköhän se menisi ohitse kun pääsisi kotiin lohdutettavaksi.
-
Hupsista.Jo tuolta USAn reissun ajoista olen kirjoittanut Sonjan spin-offeja muualle, niitä spinnareita jotka eivät käsittele mitenkään Hopiavuorta. Siksi tänne on tullut niin kovin vähän mitään.
Kuvittelin sen blogin tännekin linkanneeni, mutta en nyt ainakaan löydä sitä yhtään mistään. Vissiin unohtanut lähettää se viesti, kun oikeasti muistan että kirjoitin sen tänne. Ja Salierin sivuilla on linkki kyllä.Mutta jos kiinnostaa lähinnä miessotkut niin https://sonja-ada.blogspot.com (joo, on varoitukset aikuismateriaalista, lähinnä varmuuden vuoksi) ja kannattaa ehkä aloittaa se lukeminen häntäpäästä.
-
No mut hei, ei saa kirjoittaa tulevaisuudessa tapahtuvia juttuja kun minä luin sen Töpselin saapumisen Hopiavuoreen mutta unohdin ettei se ollutkaan vielä! No siis totta kai saa, mutta sitten on riskinä että käy näin 😀
Korjaan tuota tekstiä vähän, eihän Sonja tiedä mihin Elias siitä häipyy. -
IHANAIHANAIHANA!!!
Siis oikeasti, aivan mahtavaa että olet ottanut Sonjan näin mukaan spin-offiin. Totta kai Sonja tulee avuksi kasaamaan huonekaluja, tuo vielä omat työkalutkin mukanaan. Ja siis aivan itsestään selvää että Sonja epäilee jonkun ns. normaaliutta jos tämä joku on nainut insinöörin. Itsepähän tietää 😀 Lisäksi tietenkin se on Sonja, jolta tarvittaessa löytyy hyvinkin paljon myötätuntoa läheisensä menettäneille, vaikkei se sitä tule itsestään ja varsinkaan pyytämättä tarjoamaan. Puhumattakaan nyt sitten niistä vaaleanpunaisista laseista. Olet kyllä saanut niin hyvin Sonjan vangittua noihin vuorosanoihin ettei voi kuin ihailla. Olen ihan fiiliksissä tästä ja leijun varmasti koko ensi viikon. Mistä täältä saikaan jaettua niitä papukaijamerkkejä… -
Tervetuloa takaisin minunkin puolesta!
Se mikä minun mieltäni lämmitti tässä melko lyhyessä ja hyvin arkisessa (voi, samaistun kyllä noihin pimeisiin päiviin ja siihen että tulee joka aamu miettineeksi että voisipa työt tehdä peiton alta kännykällä) tekstissä on Eetu. Me muut emme näe Eetun tätä puolta ja se tulee aina vähän yllätyksenä. Minulle Eetu on yksivakainen suomalainen mies, ei nyt suoraan juro mutta vähän jotain sen suuntaista, joka ei ylimääräisiä puhu eikä varsinkaan pussaa. Paitsi että pussaapas! Ja silittää ja muutenkin pitää huolta Nellystä.
-
Voi, sellaista se on siskojen kanssa! Isompi pitää huolta ja paimentaa, mutta antaa kuitenkin liekaa ja jättää vasikoimatta vanhemmille. Kauhean sympaattinen teksti kaikkinensa, olkoonkin että Eira mätki pari jätkää ketoon (hitsi että itsellä olisi ollut samankaltainen stoori takataskussa, jätin kertomatta kuitenkin ja nyt ei kehtaa kyllä). Ja tuskin ne pojat kellekään kehtaavat kertoa tästä episodista, todennäköisesti käytöstään eivät ymmärrä hävetä vaan enemmänkin sitä että ottivat likalta turpiinsa.
Annan nyt salaisen peukun Eiralle, väkivalta ei ehkä ole se paras tai kannatettavin ratkaisu, mutta joskus se lopettaa kettuilun. Sonja ei välttämättä ole kauheasti vieläkään lämmennyt Eiralle, ehkä sille asiantilalle pitää tehdä jotakin. Keksisi vain vielä että mitä ja miten.
-
Mielikki on niin liikkis poropaidassaan!
-
No kylläpä nyt on aikuis-Hello! Varmaan ihan vain vastaisku sille että olen kirjoittanut sen pari viime kertaa niin keskenkasvuiseksi 😀 Osakkeita ja kaikkea. On pieni yllätysveto, osakesijoittaminen haiskahtaa ihan siltä että Hello olisi pohtinut tulevaisuuttaan ja raha-asioita (vaikka uskonkin vakaasti Hellon haluavan Ilmattaren osakkeita sen takia että yhtiöllä on niin kiva nimi). Ja minä olin jo sitä mieltä että näistä hahmoista Hello olisi ensimmäiseksi se, joka ei paljon huolta huomisesta kanna, jos nyt viitsii sitä edes ajatella.
-
— Men vad är det? vaati äiti saada tietää.
— Det är Salieri, därför är det svart, förstås. Jag ska hänga det i julgran.
— Jasså men vad är den där saken? Ett nån sorts smycke? Äiti hipaisi sormellaan koriste-Salierin kyljellä roikkuvaa helavyötä.Minua alkoi naurattaa.
— Mulla ei ole mitään käsitystä mikä on helavyö ruotsiksi, mut se on helavyö.
— Ai niinkuin kansallispuvussa täällä?
— Nii! Puukko vain puuttuu.Äitikin alkoi nauraa tälle joulukoristeelle.
— Ehkä Salieri ei kaipaa puukkoa, eihän se ole täällä syntynyt. Mutta kuka tällaisia hevoskoristeita oikein tekee?
— Ei oo kyllä pienintäkään hajua, mutta pakko olla joku paikallinen, ei kukaan muu voi keksiä tällaista ideaa.
— Mutta se sopii aivan erinomaisesti sinun joulukuusen koristeeksi. -
Hei, tämän piti olla joulukalenteri eikä mikään kyynelkanavien toimivuustesti (toisaalta kun en itse saanut aikaiseksi yhtäkään luukkua, niin ei varmaan paranisi valittaa…)
-
”… tämä Ikaros lensi matalalla ja varovasti…”
Ei tämä ole ensimmäinen teksti, josta tulee mieleen tuo yllä oleva lainaus (en muista mistä eikä ole sanatarkka), mutta tästä nyt toistaiseksi ehkä selvimmin se ilmenee. Talli ja komeat hevoset, mitäpä sitä ihminen tosiaan muuta tarvitsisi. Paitsi jos sattuu haluamaan jotain muuta. Ei se niin väärin ole.
Se mikä jää edelleen vähän epäselväksi on se, että yrittääkö Eetu vakuuttaa tässä itsensä vai vain muut. Onko hän luonnostaan vaatimaton luonne, tallilla viihtyvä kotikissa vai kokeeko hän jostain syystä että hänen toiveensa ja halunsa ovat väärin ja se mikä on, pitäisi riittää, ei saa haluta mitään lisää. Jotenkin kallistun aina jälkimmäisen kannalle ja se saa pohtimaan että onko kenties Hopiavuoren historiassa tapahtunut jotakin sellaista, joka saa Eetun äärimmäisen varovaiseksi. Eetu vaikuttaa usein yksioikoiselta tyypiltä, jämpti isänsä joka ei paljon puhu mutta silloin kun puhuu, niin puhuu asiaa. Siinä ei paljon maailman melskeet heiluttele. Mutta todellisuus saattaa olla ja todennäköisesti onkin ihan toinen, Eetu on ehkä Hopiavuoren hahmoista sieltä kompleksisimmasta päästä. -
Marshall on vielä vähän etäinen, niinkuin uudet hopiavuorelaiset aina, mutta se täytyy sanoa että Niklas vaikuttaa lystikkäältä tyypiltä! Ja kauhean mukavalta, hankkii joulukuusen kun toinen sitä niin kaipaa vaikka uhkaakin tuoda risuja ja hiiliä. Puhdistaa vanhusten rappuset ja istuu niiden kanssa teellä juonimassa.
Sitten minun pitää kehua dialogia, ei vain tämän kirjoituksen vaan yleisesti ottaen kaikkia näitä spin-off-tekstejä. Se toimii ja on tosi aidon kuuloista, monin paikoin myös hauskaa.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
Sonja T..
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Ai helkkari, kun naurattaa niin ettei tuolilla pysy! Pystyin jo kuvittelemaan kohtauksen pelkkien repliikkien perusteella, mutta tuo video oli kyllä piste i:n päälle vielä.
-
Oikeasti olisin halunnut maalata vain vaaleanpunaista ja sydämiä, mutten kehdannut.
-
Siis ei tuommoisia saisi kirjoittaa! Minäkin jo ihan tosissani kuvittelin Hellon seonneen johonkin huumejengiin, niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaisikin (Milanista en sano mitään kun en tiedä sitä sen paremmin). Onneksi Noan teoria tuntui sen verran uskottavalta, etten nyt ihan kahtia revennyt. Voi kanoja, eivätpä tiedä millaisen draaman ovat saaneet aikaan.
-
Jumittajat sai vihdoin ja viimein jotakin aikaiseksi 🙂
Spin-offit spin-offit on omassa blogissa, siellä se on (ja paljon muutakin), ehkä se pitäisi kirjoittaa tännekin vaikkei se varsinaisesti Hopiavuoreen liitykään.
