[Sonja T.Valvoja]

(nää tulee vähän tipoittain…)
Tuparit, osa 3
Työkaverit alkoivat tehdä lähtöä heti kahdeksan kierteellä, koska heillä oli jo liput valmiina viimeiseen junaan Tampereen suuntaan. Myös mummu alkoi väsyä ja pyysi Ristoa viemään hänet kotiinsa jo. Siinä samalla menisivät myös työkaverit Seinäjoen asemalle eikä heidän tarvitsisi tilata taksia tänne. Muu vanhempi väki myös kaivella lähtökuoppia ja lapset patisteltiin ulkovaatteisiin myös. Riitta veisi Laurin ja Sofian täksi yöksi mummolaan, olkoonkin että mummola oli samassa pihassa kuin oma koti. Markuksella ja Kristalla oli siis harvinainen vapaailta.

Kun olin saanut lähtijät hyvästeltyä, palasin takaisin olohuoneeseen, jossa oli jäljellä vain nuorempi porukka. Helena kilisti lasia ja sai kaikkien huomion:
– Hei, pidetääs pieni seuraleikki.

Ihmiset vilkaisivat toisiaan sen näköisinä että miten tästä pääsee pakoon. Seuraleikki ja suomalaiset ei ole toimiva yhdistelmä. Mitähän Helenalla oli mielessä?

– Se on hyvin yksinkertainen: jokainen kertoo vuorollaan, mistä yhteydestä tuntee Sonjan, Helena jatkoi. – Mä voin ite aloittaa. Me tutustuttiin geokätköily-jutuissa jo monta vuotta sitten, kun liikuttiin samoilla alueilla ja sit alettiin käydä kimpassakin kätköillä. Ja sit siinä kävi niin että innostus kätköihin vähän hiipui mutta nää kaverit jäi kuitenkin, Helena sanoi ja viittasi minuun, Tuomoon ja Kimmoon.
– Joo, samaa sakkia ollaan, jatkoi Tuomo, joka istui Helenan vieressä. – Ja mun on pakko kertoo se miten me tavattiin Sonjan kanssa ekan kerran. Se oli marraskuun yö tai ainakin ilta, keskellä synkkää kuusikkoa jossain tiettömien taipaleiden takana. No ei vaa, kilsan verran oli tielle ja ihan hyvä polku sinne meni. Me oltiin molemmat tultu hakemaan uutta kätköä, toisistamme tietämättä ja säikähdettiin kun huomattiin että siellä pilkkopimeässä metikössä meni joku toinenkin fikkarin kanssa. No, Sonjan nicki oli tuttu jo kätköiltä ni juteltiin siinä sit pitkä tovi, muttei mulla sen ekan tapaamisen jälkeen ollut hajuakaan, miltä se näytti kun siellä oli niin pimeetä.
– Älä unohda räntäsadetta. Silloin satoi räntää taivaan täydeltä ja oli ihan vähällä etten mä olisi leikkinyt järkevää aikuista ja ajanut suoraan kotiin käymättä kätkön kautta.
– Kyllä se taisi ittelläkin käydä silloin mielessä että onhan sitä typerämpiäkin harrastuksia, ei nyt vaan heti keksi että mitä…

– Mä oon töissä sillä tallilla missä Sonja tätä nykyä pitää hevostaan, sanoi Camilla, jonka vuoro oli luontevasti seuraavana.
– Niin ja vedät myös sitä lentopallokerhoa.
– Joo, se on totta kans joo.

Seuraava olisi ollut Camillan vieressä istuva Krista, mutta hän passasi puheenvuoron Markukselle:
– No, Sonja on vähän niinkuin mun pikkusisko, melekee samanikääne serkkutyttö ja aina asunut naapurissa. Sonja oli meillä paljon hoirossakin kersana niin että me ollaan leikitty koko lapsuus kyl yhyressä. Siitä olis tarina jos toinenkin mutta kerrottakoon nyt sen verran, että Sonjahan on täysinoppinnu kaivinkonekuski, vaikka tätä nykyä voi olla tairot vähän ruasteessa. Nimittäin silloin kun se ei ollut meillä hoirossa, se oli meleko varmasti isääs mukana töissä. Sitte ku ikää tuli ni me tehtiin kesätöitä tuas mun ja sen isän omistamassa maansiirtofirmas. Siinoli muutamalla vanahalla isännällä joskus vähän niäleskeltävää kun kaivurin hytissä oli hädin tuskin täys-ikäänen flikka kaivamassa hänen arvokasta sikalanpohjaansa.
– Ja mä tutustuin Sonjaan sitten Markuksen kautta, kun alettiin seurustella vähän vakavammin, jatkoi Krista Markuksen jälkeen. – Sonja on molempien kersojen kummitäti. Tai kummatäti, niinku se itse sanoo, kun ei se kuulu kirkkoon.
– Kummatädin vastuulla on lasten hemmottelu piloille, muistutin.
– Se onkin täs pelottanut kun muutit nyt naapuriin ja näet mukuloita useammin…

– Mulla on hevonen samalla tallilla kuin Sonjan Salieri, kuittasi Noa oman vuoronsa lyhyesti. Outi sen sijaan oli monisanaisempi.
– Mä käyn hoitamassa kans Hopiavuoressa, itse asiassa Eetun hevosta, Outi nyökkäsi Eetua kohti, – mutta hoidin myös Salieria kun Sonja oli reissussa nyt tässä syksyllä.

– No, mä törmäsin Sonjaan töissä ekaksi, aloitti Harri. – Tehtiin paljon yhteistyötä yhden projektin tiimoilta muutama vuosi sitten ja oltiin Sonjan ja muun tiimin kanssa paljonkin yhteydessä sähköisesti. Livenä me tavattiin sitten Wienissä, kun mentiin tekemään sitä projektia asiakkaalle, oltiin siellä kahdestaan töissä viikko tai vähän reilu itse asiassa. Sonja jäi mieleen todella pätevänä ammattilaisena ja kivana tyyppinä, mutta sit projektit meni eteenpäin eikä me oltu tekemisissä keskenämme muuta kuin nyt loppukesästä törmättiin ihan vahingossa toisiimme Seinäjoen Prismassa.
– Kaikki tiet vievät Seinäjoelle, virnisti Markus.
– Joo, se oli kohtuullinen ylläri että maailman kaikista paikoista just siellä, sanoin. – Varsinkin kun Harri asui Lontoossa silloin kun tavattiin, ni en olis osannut ajatella että se tulee täällä vastaan.

– Hopiavuoressa on kans hevonen, Harrin toisella puolella istuva Nelly sanoi. – Ja mä oon tässä syksyn mittaan nyt valmentanutkin Sonjaa ja Salieria jonkin verran. Ja mun ammatillisen elämän päätavoitteena on saada ne edes kerran yhdessä kilpakentille, joko esteillä tai koulussa.
– Joo hei, me tullaan sit huutosakiksi kannustamaan kentän reunalle!
– Nelly haluaa väkisin tehdä elämästään vaikeeta, mutisin.
– Mää omistan sen Hopiavuoren tallin ni sitä kauttahan Sonja on tutuksi tullut. Ja Salieri tiätysti kans, kertoi Eetu.

Kimmo oli jäänyt viimeiseksi:
– Mä oon tota samaa geokätköilyporukkaa, tosin mä tunsin myös Sonjan miehen, se oli opiskelukavereita. Sen kautta tutustuin Sonjaan eka, paremmin sitten kun huomattiin että molemmat kätköillään. Ja mehän oltiin nyt syksyllä siellä Yhdysvalloissa Sonjan kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Olin tuonut Salierin ulos harjattavaksi. Jos marraskuussa oli yhtä aikaa sekä poutaa että päivänvaloa, ei sitä sopinut tuhlata sisätiloissa jos vain oli mahdollista päästä ulos. Onnea oli työ, jossa työajat olivat vapaat, niinpä saatoin käydä tallilla päiväsaikaan. Se oli jo pitkäaikainen tapa, kaikki firmassa tiesivät että olin tavoittamattomissa yleensä yhdestätoista kahteen tai joskus niillä main. Väitän myös että pään tuulettaminen kesken työpäivän paransi työtehoa. Kiellän että ajattelisin työasioita ratsastaessani mutta kyllä Salierin selässä oli muutama ongelma ratkennut.

Olin kuullut että Hopiavuoreen oli tullut uusi työntekijä. Irvistin sisäisesti tämän kuullessani, en ollut hyvä uusien ihmisten kanssa. Eniten minä kai pelkäsin sitä, että uusi tyyppi osoittautuisi jotenkin ikäväksi. Tiedän ettei pitäisi tuomita etukäteen, mutta minkäs teet, aina oli sellainenkin riski olemassa. Tietenkin uusi tuttavuus voisi tietenkin olla super-mukava, jotenkin tämä vain harvemmin tuli mieleen.

Toisaalta ymmärsin kyllä, Hopiavuoressa alkoi olla hevosia aika paljon eikä yksi osa-aikainen käsipari varmasti ollut yhtään turha. Ja jos ne puheet pitivät paikkaansa että sekä Eetu että Tiitus olivat lähdössä Dressage Mastersiin, niin ei Camillaa voinut jättää yksin hoitamaan koko tallia. Minulla oli edelleen huono omatunto sen takia että olin niin paljon pois ja Salieri oli niin paljon muiden harteilla. Pitäisi kai ihan asiakseen alkaa kysellä sille hoitajaa. Kuvio olisi aika yksinkertainen, kun olin varsin säännöllisesti loppuviikon pois, siinä olisi innokkaalle hoitajalle pari, kolme päivää aikaa. Nyt oli poikkeusviikko, olin käynyt Tampereella lyhyesti tiistaina Mutta ei niitä hyviä hoitajia joka oksalla kasvanut, harmi että Outilla oli jo Jussi, Outille olisi voinut Salierin jättää ilman huolen häivää.

Mutta se uusi työntekijä, Oskari Susi kuulemma. Epäilin ensin jonkin pilailevan, kohta varmaan olisi Ahma ja Karhukin tallilla… No, rehellinen ollakseni olin kyllä kuullut kilparatsastajasta, jonka sukunimi oli Susi. Tämä Oskari saattaisi olla vaikka sukua, hevospiirit Suomessa ovat kovin pienet. Vaikka kyllähän niitä Suomessa oli, Susia nimittäin.

Ja siinä paha missä mainitaan, Camilla asteli tallia kohti askeleen verran perässään nuori jolppi. Minun huomatessaan Camilla melkein kirjaimellisesti nykäisi tämän kaverin mukaansa minua tervehtimään.
– Moi, tässä on meidän uusi työntekijä, Oskari Susi, Camilla esitteli.
– Moi, sanoin ja ojensin käteni. Oskarin kädenpuristus oli yllättävän jämäkkä vaikka tyyppi itse vaikutti lähinnä hiljaiselta ja vältteli katsetta. – Mä oon Tähdistön Sonja.
– Sonja omistaa tän Salierin, se joka syö banaania.

Oskari äännähti jotain myöntävän tapaista. Camilla ja Oskari lähtivät kohti tallia sen enemmittä puheitta. No, ei tämä Oskari ainakaan liian suulaalta vaikuttanut, pikemminkin aralta ja ehkä jopa suorastaan pelokkaalta. Oikeastaan hyvä, ujojen ja hiljaisten kanssa tuli toimeen kyllä vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan.

Talutin varusteisiin puetun Salierin kentälle. Olin melkein varmasti päättänyt jo osallistua enkkuratsuille tarkoitettuun trail-kisaan, joka täällä järjestettäisiin muutaman viikon kuluttua, mutta pieni harjoittelu ei tekisi pahaa. Minulla oli jonkinlainen haju siitä millaisia ratoja trail-kilpailuissa yleensä oli ja jos siellä ei tulisi vastaan mitään täysin odottamatonta, sen pitäisi olla tällä kouluratsastuspohjalla melko helppo nakki. Kovin nopea meidän suoritus tuskin olisi, mutta kyseessä ei ollut nopeuslaji. Kai. En tiedä ratkaisiko aika jos muuten päädyttiin tasapisteisiin. Tai että minkä varsinaisesti olisivat tämän luokan arvosteluperusteet. Mutta sama se. Pieni treenaus ei silti tekisi pahaa.

[Sonja T.Valvoja]

Jos ruunat ovat tervetulleita oriluokkaan, niin tässä olisi yksi:

Luokka 2
Sonja Tähdistö – For Salieri https://forsalieri.blogspot.com/p/for-salieri.html

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 2
Juhlat olivat täydessä vauhdissa. Ruokapöydän antimet katosivat kiitettävää tahtia ja maljoja oli nosteltu. Kristan ja Markuksen lapset olivat ainoat, jotka olivat pukeutuneet Halloween-asuihin. Lauri oli pukeutunut jonkin sortin haltiaksi, oli musta viitta ja suippokorvat. Sofia puolestaan oli tiikeri. Nelivuotias pörröisessä tiikeriasussa ei ollut kyllä kovin pelottava vaan lähinnä söpö.

Aikuiset olivat jakautuneet jutteleviksi pöytäseurueiksi, kenenkään ei tarvinnut istua yksin ja tuppisuuna. Jakolinja näytti aluksi menevän vähän sen mukaan oltiinko alkuasukkaita näillä seuduilla vai ei. Lähinaapurit puhuivat kaikesta mistä lähinaapurit nyt puhuvat: metsästyksestä, satokaudesta, kotieläimistä, mitä kukin oli viime aikoina tehnyt ja jonka kaikki muut tiesivät jo.

Mummu sen sijaan oli napannut Eetun pihteihinsä heti sen jälkeen kun kuuli tämän olevan Hopiavuoren omistaja, ja kyseli kiinnostuneena tallista ja sen hevosista. Eetu oli oikein elementissään päästessään kertomaan kaiken mahdollisen, vaikka hän yrittikin suhtautua vähän vähätellen: ”No soon ny vaan semmoone…”. Mummu oli kuitenkin ollut hyvin vaikuttunut Hopiavuoresta, hän oli sen sanonut monta kertaa tallivierailunsa jälkeen. Ja muutenkin, huolimatta korkeasta iästä, mummu oli kiinnostunut kaikesta uudesta ja siitä mitä nuoret puuhasivat. Ei häntä kiinnostaneet vanhojen jäärien puheet.

– Siitoon iha reklementit olemasa, mite palijo tallissa pitää olla korkehutta ja ilimatilaa ja akkunoota. Nii ja valaastuksestaki on sääretty miten pitää olla, mut kylähän tuan ny muutoonki luulis hoksaavan, kunnon valohot helepottaa töiren tekoa tallisa ku näköö etehensä.
– Soon oikeen se ja soon hyvä jotta on ihan viranomaasohojeet. Ei voi kukaa sanoo jottei tiänny. Sinet tiärä millasii ne tallit tahto olla viälä viiskytäluvul ku tyähevosii viä enempi pirettii. Noli kuule matalii ja ahtahia, pahimmillaa jostaki navetan perääst vähä erikseen lohkoottu. Ja parressa ne pirettii, ei ollu karsinoota.
– Nykyjää ei parressa saa hevoosia pitääkkää enää. Karsinooren koosta on ohojeet kans, piänemmille riittää vähän piänemmät, mutta isoilla hevoosilla tarttee olla tiätysti suuremmat. Hopiavuares ei mittää ponikarsinoota oo eriksehen ja nua ovaat muutoonki isommat ku mitä minimit vaatii.
– No mut soon hyvä että elukoolla on tilaa. Jaen ny melekee arvas että on säännöt siitäki, ko muutoonki on niin eri meininkit tuas hevosenpiroos. Mut kylhä siit hyätyy nii hevooset ku ihimisekki. Entivanahaan 15-vuatias hevoone oli jo täys krääkkyles, joka piti poijes laittaa ko terveys ei kestännä. Jos ny oli eres sen ikääseks selevinny. Kakskytävuatiasta ei kukaa ollu nähäny ikänänsä, ei oikeen uskottukkaa jotta hevoone vois niin vanahaks elää.
– Nykyjää 15-vuatias kisahevoone o vasta siinä parahimmassa ijässä.
– Sitähän tua Sonjaki sano. Ja mitä se senki hevoone, 12-vuatias ja meleke niinkö varsa oliis viä, oli nii maharottoman hyvääs karvaas ja virkee.

Lapset olivat linnoittautuneet Noan lähistölle. Ehkä Noan muista poikkeava ulkonäkö kiinnosti. Tarkkasilmäisinä he olivat huomanneet Noan jalkaproteesin ja saanneet kuulla hurjan tarinan seikkailusta viidakossa ja ilkeästä krokotiilista, joka haukkasi jalan. Laurille Noa joutui tunnustamaan, että tarina ei ollut ehkä ihan kaikilta osin totta, Sofia sen sijaan tuijotti Noaa silmät ymmyrkäisinä. Noa oli selkeästi saanut fanin. Mistä vetoa että ensi viikolla päivähoidossa saataisiin kuulla että tätin synttäreillä oli vieraana tutkimusmatkailija, joka on paininut krokotiilin kanssa Amazonin viidakossa ja se on varmasti ihan totta kun siltä puuttui jalkakin jonka krokotiili oli syönyt… Noa tuntui tulevan hyvin toimeen lasten kanssa, vaikka ei sen kai yllätys pitäisi olla. Hän tuntui tulevan juttuun miltei kenen tahansa kanssa.

Minä en ollut koskaan sen ihmeemmin kiinnittänyt huomiota Noan puuttuvaan jalkaan, en tiennyt mikä tarina sen taustalla edes oli, tuskin kuitenkaan krokotiili. Syy saattoi olla mikä tahansa: onnettomuus, sairaus, kai se synnynnäistäkin voi olla. Noa itse tuntui suhtautuvan jalkaproteesiinsa kokolailla luontevasti, olin joskus kuullut hänen laskevan siitä leikkiäkin tuttujen kanssa. En minä silti lähtenyt siitä erikseen kyselemään, asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, sanoisi Pätkä. Kertokoon itse, jos katsoo tarpeelliseksi.

Minä liikuin porukasta toiseen, juttelemassa vähän kaikkien kanssa, kuten kutsujen emännän kuuluukin. Samalla tarkkailin ihmisiä, lempiharrastukseni jo vuosien ajan tai ehkä aina. En juuri koskaan puhunut kellekään havainnoistani, vaikka ne joskus osuivatkin oikeaan. Joskus ne menivät ihan vikaan ja useimmiten asiat jäivät auki, koska en alkanut udella tarkemmin.

Nyt huomasin sen, että Harri tuntui olevan jonkinlaisena keskipisteenä, ei siksi että hän tekisi itsestään numeron, vaan niin kovin moni vain tuntui olevan kiinnostunut juttelemaan juuri hänen kanssaan. Jarkko ja Sami tietysti, työkaverini, jotka olivat olleet muutama vuosi sitten tekemässä sitä asiakasprojektia, jossa Harri oli ollut toiselta puolelta koordinaattorina ja he eivät olleet Harria koskaan tavanneet henkilökohtaisesti. Helena oli samassa porukassa myös, samoin Kimmo. Sen saattoi arvata, todennäköisesti he olisivat kaikkein mieluiten pitäneet täydellisen ristikuulustelun KGB:n tapaan selvittääkseen Harrista kaiken. Friends, gotta love’em.

Se, miksi Outi ja Nelly olivat niin kiinnostuneet juttelemaan Harrin kanssa oli sen sijaan mysteeri. Hyvä tietysti että talliporukkakin sekoittui muihin etteivät olleet vain keskenään. No, Outin työ liippasi tietysti jossain määrin läheltä ja välillä hän hauskuutti muita jutuillaan huvittavimmista tukipyynnöistä joihin hän oli törmännyt. ICT-puolen asiakkaiden yksinkertaisuus oli yleismaailmallinen ilmiö. Ja kiva että Outikin näytti viihtyvän porukassa, vaikka hän muuten saattoikin olla vähän hiljainen. Viinilasillisillakin saattoi olla tekemistä asian kanssa.

Mutta mutta. Eivät kai Outi ja Nelly olleet kiinnostuneet Harrista? Se tässä nyt ensimmäisenä tuli mieleen. Vilkaisin hätäisesti Eetua, mustasukkaisuusdraama ei olisi nyt tervetullut. Mutta Eetu ei huomannut mitään, hän oli uppoutunut kertomaan mummulle Hopiavuoresta. Vaikka mikä siinä niin ihmeellistä olisi, jos jotkut muutkin olisivat Harrista kiinnostuneita? Hän toki oli lähes nelikymppinen, viitisentoista vuotta vanhempi Outia ja Nellyä, mutta ei sitä olisi uskonut helposti. Pitkä, hoikka ja kaikin puolin muutenkin kivannnäköinen ja sormukseton päälle päätteeksi, miksei sellainen kiinnostaisi? Ehkä Harriakin kiinnostaa enemmän sellainen nainen, jolla ei ollut tällaista menneisyyden painolastia mukanaan kuin minulla.

Tai sitten näen omiani ja kuvittelen asioita, joita ei ole. Ihmiset istuvat porukassa ja juttelevat keskenään, siinä kaikki. Heillä on kivaa, nauravat yhdessä. Ja tietysti jonkun on istuttava Harrinkin vieressä. Hymyilin itsekseni, oli tosi kivaa että täälläkin oli vaihteeksi elämää ja ihmisiä.

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 1
Ensimmäinen auto taisi ajaa pihaan kun valot välähtivät keittiön ikkunaan. Vilkaisin vielä keittiötä varmistaakseni että kaikki oli kunnossa. Seisova pöytä oli katettu keittiöön ja siitä, kuten myös kahvinkeitosta, vastasi paikallisesta pitopalvelusta pestattu tarjoilija. Osa tarjottavistakin oli sieltä peräisin, mutta osan olin tehnyt itse. Kyllä se kauha minullakin kädessä pysyi, itse asiassa oli ollut tosi kiva päästä pitkästä aikaa leipomaan ja puuhaamaan enemmässä määrin keittiössä. Tästähän pitäisi tehdä tapa, että kutsui ihmisiä syömään useammin.

Tampereen iskuryhmä oli tullut jo eilen, he olivat tänään auttaneet järjestelyissä, jos tosin mitään kovin suurta järjestelyoperaatiota ei ollut. Olin saanut heiltä lahjaksi kolme kurpitsaa, joista oli illan teemaan liittyen kaiverrettu Halloween-lyhdyt. Ne olivat nyt etuterassilla ottamassa vieraita vastaan. Käsistään kätevä ja aina niin kekseliäs Tuomo oli loihtinut myös muita koristeita havuista, sammalesta ja pihlajanoksista, joissa oli marjoja. Pihlajanmarjaterttuja oli myös sisällä koristeena. Itse en olisi tullut edes ajatelleeksi moista, mutta kivalta ne näyttivät.

Ensimmäiset tulijat olivat Risto ja mummu. Mummu oli jättänyt rollaattorin kotiin ja köpitti hitaasti mutta arvokkaasti kepin kanssa. Juhlan kunniaksi hänellä oli musta silkkimekko, vuosikymmeniä vanha ja rintaan hän oli kiinnittänyt kultaisen rintaneulan. Harmaat hiukset oli kiharrettu viimeisen päälle.
– Onnee kauhiasti vanahentumisen johoroost ja uutehen kotihin. Säähän sanoosit ettei lahajoja saa tuara, mutta kukkasiist et puhunnu mitää, joten täs ny olis niitä.

Halasin mummua lujasti ja autoin takin pois hänen päältään. Saattelin saapuneet olohuoneen puolelle. Mummu muisti vielä tamperelaiset, olihan hän nähnyt heidät ainakin Jarnon hautajaisissa. Vaikka mummu oli omien sanojensa mukaan vanha kuin Metusalem, hän muisti aivan kaiken.

Vieraita alkoi saapua enemmänkin, muu Otavan porukka, muutama naapuri tästä läheltä, ne läheisimmät ja tutuimmat, muutama työkaveri tuli Tampereelta asti. Niin, ja tietysti Harri. Harri ja työkaverit olivat niitä, jotka eivät tunteneet ketään, mutta toisaalta he tiesivät toisensa ja Kimmon ja Tuomon kanssa yhteistä oli ainakin ICT-ala. Tosin Tuomo näytti päässeen jo metsästysjuttujen pariin paikallisten isäntien kanssa. Olisihan se pitänyt arvata.

Hopiavuoresta oli muutama luvannut tulla ja sieltä tulikin koko autolastillinen: Noa, Nelly, Camilla, Outi ja Eetu. Hämmästyin itsekseni sitä että Eetukin oli lähtenyt, mutta Nelly osasi tarpeen tullen olla päättäväinen ja todennäköisesti hän oli saanut muista suostutteluapua. Oli sinänsä outoa nähdä tämä jo tutuksi tullut sakki vaihteeksi muissakin kuin tallivaatteissa.

Juhlallisesti he ojensivat minulle korin.
– Juu, me tiedetään että synttärilahjoja ei toivottu erikseen, mutta tää onkin enemmän tuparilahja.

Korista löytyi ruisleipä, suolaa ja halko.
– Voi kiitos, mutta mikä tämä halko on? kysyin ihmeissäni. – Leivän ja suolan nyt tiedänkin.
– No se on halko, tokaisi Outi. – Toivotamme tietysti lämpöä uuteen kotiin ja joku muisti sun sanoneen että sulla on takka niin sen voi polttaa takassa lämmikkeeksi.
– Voi teidän kanssa, nauroin. – Kiitos tosi paljon. Tässä alkaakin olla pitopöytä kasassa, oon saanut jo peuranfilettä, kurpitsoita ja viinipullon, nyt sitten vielä tämä leipä ja mausteet. Tulkaa peremmälle, täällä on jo suunnilleen kaikki muut vieraat paikalla…

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: otsikko unohtui

[Sonja T.Valvoja]

Estetreenien jatkot, joka sopisi ehkä enemmän jonnekin muualle kuin tallipäiväkirjaan, mutten keksi minne

Meille oli Nellyn kanssa muodostunut sellainen tapa että valmennustunnin jälkeen juttelimme vähän aikaa, ainakin sen verran kuin minulta kesti hoitaa Salieri kuntoon, mutta usein juttua riitti senkin jälkeen ja päädyimme Eetun keittiöön kahvin ja teen ääreen. Analysointi ja varsinkin ylianalysointi oli ainakin minun lempiharrastus ja myös Nelly jaksoi puhua ratsastuksesta loputtomiin.

– Sä oot kyllä superhelppo valmennettava, Nelly sanoi tällä kertaa.
– Jaa kuinnii?
– No jos mä sanon sulle, että istu pystymmässä tai anna enemmän ohjaa, niin sä istut pystymmässä tai annat enemmän ohjaa.
– Nii-i? totesin hieman ällistyneenä. Eikö se ollut valmentamisen ja valmennettavana olemisen idea?
– Ei kaikki noudata suoriakaan ohjeita niin hyvin ku sä. Tai sit pari kertaa menee hyvin mutta kun jatketaan jonkin muun kanssa, niin ne sortuu taas samoihin virheisiin kun ne keskittyy muuhun. Sulle ei tarvinnut sanoa kuin kerran niin asia oli sillä selvä.
– Ota huomioon, että mä oon putkiaivoinen insinööri, naurahdin lyhyesti. – Jos kokeneempi antaa mulle suoran neuvon, mä noudatan sitä, end of story.

Nellyä nauratti, hän oli törmännyt meikäläisen putkiaivoon ennemminkin.
– Toinen positiivinen asia on se, että jos sun käskee korjata jotakin kohtaa asennossa, sä korjaat sitä etkä sähellä muuta. Monesti käy niin että ratsastaja kyl istuu pystymmässä, mut kun se keskittyy niin kovasti siihen, kaikki muut ruumiinosat alkaa elää ihan omaa elämäänsä ja sit saa huomautella, että kantapäät alas ja kädet alas ja kaikkee.
– No sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa että mä harrastin kersana telinevoimistelua.
– Sit mä alan ymmärtää. Voimistelu vaatii ihan hillitöntä kehonhallintaa.
– Se oli just sitä että korjattiin yksi asia ja muu paketti piti pitää samanlaisena.

Sain Salierin kuntoon ja jätin sen loimen ja lahjusbanaanien kanssa karsinaansa. Nellyn kanssa suuntasimme kohti päärakennusta. Keittiössä oli muitakin, mutta kaiketi kaikki olivat jo tottuneet minun ja Nellyn valmennuksen purkuun.

– Mikä sulle on niin ehdottoman vastenmielistä siinä kisaamisessa? Nelly paukautti kun oli saanut kahvikupillisen eteensä.

Jouduin miettimään vähän aikaa.
– Jännittäsin sitä liikaa. Ei kestä pää eikä maha.
– Se menee kyllä ohitse kun tulee rutiinia, huikkasi Tiitus väliin. – Usko huviksesi, mulla oli aikanaan vähän sama jefun kanssa.

– Ehkä, kohautin olkapäitäni, en ollut ihan niin vakuuttunut asiasta. – Sen takia mä lopetin teini-iässä sen telinevoimistelun kun olis pitänyt alkaa kilpailla ja mulla aina meni kaikki kisat ihan penkin alle kun jännitin niin. Eikä se siitä muuttunut ajan kanssa ku pahemmaksi. Tosin ehkä se voimisteluvalmentaja oli osittain syypää siihen, se… Sille oli se oppilaiden kilpailumenestys jotenkin hirveen tärkeetä ja sit kun epäonnistui niin se kyllä kaiveltiin aina pohjia myöten läpi.
– No sitten ei oo ihme, jos ei kilpaileminen kiinnosta. Mut mä lupaan että jos sä haluat joskus kisata, niin mä listaan vaan kaikki onnistumiset.
– Noo, katotaan… Onhan se tietysti satumaisen hölmöä makuuttaa Salierin tasoista ratsua pelkkänä puskahevosena, mut se onkin mun terapeutti eikä kisahevonen.

Keskusteluun syntyi tauko, valmennusasiat oli nyt käsitelty. Pöytään alkoi kerääntyä enemmänkin porukkaa.
– Vaikka olis se kiva joskus kokeilla sitä voimistelua uudestaan, näin aikuisiällä, sanoin.
– Onks olemassa jotain aloittavien aikuisten harrastevoimisteluryhmää missään? halusi Camilla tietää.
– Emmä tiiä, ei kai. En oo kuullut. Lapsille on harrastusryhmiä, mut jos aikuisena haluaa voimistella niin pitää kai olla SM-tason kilpavoimistelija.
– Mä kyllä katkoisin kaikki luuni jos pitäisi yrittää jotain volttia tehdä puomilla.
– Niin varmaan mäkin, myönsin. – Kersana ei paljon haitannut vaikka putosi jostain, kai luut oli silloin jotain elastaania.
– Varmaan joku aikuisten satujumppa olis mulle sopivampi, lohkaisi Tiitus.
– Eiks jooga oo kokolailla sitä, Nelly naurahti.
– Mä pysyn ehkä siinä lentopallossa.

[Sonja T.Valvoja]

(näitä valmennustarinoita nyt tulee, mutta jotenkin ne ovat helppoja ja kivoja kirjoittaa ja niihin saa kätevästi sotkettua Nellyn mukaan)
Melkein valmis kilparatsastaja
Minä en tiedä miten Nelly oli onnistunut puhumaan minut ympäri. Hän kuulemma haluaisi nähdä miten Salieri hyppää ja että hän voisi vetää meille estevalmennuksen. Ilmaiseksi, koska hän ei ollut estevalmentaja oikeastaan. Ajattelin mielessäni että minulle pitäisi maksaa siitä että hyppäsin esteitä, mutta jostain vaikeasti käsitettävästä syystä olin huomannut myöntyväni ehdotukseen, kun Nelly lupasi ettei hän panisi meitä hyppäämään mitään korkeita.

En ole ihan varma siitä, mikä hyppäämisessä on niin kamalaa. Ei ainakaan Salieri, se suoriutuu esteistä hyvin. Minulle hyppääminen tietenkin on vaikeaa, koska en ole paljon ylipäänsä hypännyt koskaan. Hypyissä mukana seuraaminen ei tule niin luonnostaan, kun ei sitä ole harjoitellut. Toki minä tiedän perusasiat mitä pitää tehdä ja mitä ei, mutta kokemuksen puute tekee minusta epävarman. Ja jos minä jotakin inhoan niin epävarmuutta.

– Mutta kun sitä varmuutta saisi harjoittelemalla, huomautti Nelly kun purkasin hänelle tätä tarinaa esteiden inhottavuudesta (itsepähän kysyi).
– No sen minä kyllä tiedän, huokaisin. – Ja tässä sitä nyt ollaan.

Alkuverkan jälkeen sain komennon lyhentää jalustimia ja nostaa laukan. Nelly puuttui heti kevyen istunnan virheisiin, nojasin liikaa eteenpäin vaikka tarkoitus ei ollutkaan leikkiä mitään laukka-jockeyta. Kevyessä istunnassa toki olisi hyötyä keskivartalon lihaksista ja minulla on keskivartalossa ainoastaan napa. Saattaisi todellakin olla aika ottaa harrastusvalikoimaan jokin pilates tai muu lihaskuntojuttu, mutta näillä oli nyt mentävä.

Kuvittelin että aloittaisimme maapuomeista tai korkeintaan jostain minipienestä ristikosta, mutta Nelly kokosi meille pystyn. Korkeus ei toki päätä huimannut, lie polveen asti ylettynyt. Niin että sitä sitten hyppäämään. Ensimmäisen hypyn sain mennä ilman sen kummempaa ohjausta, sitten alkaisimme katsoa mikä kaikki on pielessä.

– No eipä tuohon kyllä voi mitään oikein sanoa, Nelly sanoi.
– Ai miten nii?
– Ei siinä mitään merkittävää vikaa ollut. Salieri hyppää tosi nätisti ja sä olit tosi hyvin mukana siellä hypyssä.
– Jaa, olin niin hämmentynyt tästä tuomiosta, etten keksinyt muutakaan.
– Pikkuisen olet ponnistuksessa liian edessä, tää on kuitenkin tosi pieni este, niin ei tartte ihan noin paljon nojata eteen. Otapa uudestaan se ja kiinnitä tällä kertaa enemmän huomiota siihen yläkroppaan.

Uusi yritys meni Nellyn mielestä paremmin, mutta tällä kertaa saisin antaa hieman enemmän ohjaa. Kolmas kerta meni jo sitten oikein hyvin ja Nelly nosti estettä jonkin verran.

– Sä lupasit, ettei hypätä korkeita!
– Tämä ei ole vielä korkea, kuittasi Nelly protestointini. – Pidä yllä aktiivinen laukka, mä oon ihan varma että Salieri hoitaa tän kotiin kyllä. Mut älä päästä sitä kahjoilemaan esteen jälkeen, laukan pitää säilyä aktiivisena, mutta hevosen hallinnassa. Muuten mä rakennan teille sarjaesteen. Tai mä rakennan sen joka tapauksessa.

Salieri oli kyllä innoissaan, mutta tänään ei tuntunut olevan sellainen päivä että se olisi lähtenyt rallittamaan, vaikka esteitä hypättiinkin. Se pysyi niin nätisti kuulolla ja hallinnassa, että melkein itketti. Mitä minä muka olin tehnyt ansaitakseni tällaisen hevosen?

Nelly mittaili välimatkoja ja rakensi toisen esteen kolmen laukka-askeleen päähän. Se este oli ihan kääpiökokoinen ristikko. Sarja meni hienosti ja Nellyn ei tarvinnut puuttua minun asentooni hypyissä. Sitten Nelly siirsi takimmaista estettä eteenpäin jonkin verran. Nyt esteiden väli oli noin kolme ja puoli laukka-askelta ja sain ensin neuvoksi ensimmäisen esteen jälkeen pidentää askelta niin että väli meni kolmella askeleella. No, vuosikauden koulua vääntäneelle ratsukolle tämä oli suhteellisen helppo nakki, eikä saman välin ratsastaminen neljällä askeleella ollut sen kummempi kuin laukan lyhentäminen, joka oli ihan tuttua.

– Tuossa nyt näkee miten tärkeä se vahva kouluratsastuspohja on. Mä olen ihan varma, että sä pärjäisit jossain metrin luokissa hyvin vähällä harjoittelulla ihan vaan siksi, että sä osaat ratsastaa Salieria sileällä. Okei, sulla on hyvä hevonen myös, se tietysti auttaa asiaa. Onks Salieria joskus ihan valmennettu esteille?
– Mä en tiedä, sen historia on vähän hämärän peitossa kun se tuli nelivuotiaana Hollannista Tanskaan, sieltä muutaman vuoden päästä Ruotsiin ja sieltä Suomeen sit vähän ennen kuin mä sitä aloin vuokrata. On voitukin valmentaa, kisatuloksia en oo löytänyt mistään, mutta aika pitkälle se osaa temppuja koulupuolellakin.
– Tiäksä, sulla olisi tässä melkein valmis kilpahevonen alla, Nelly sanoi lopuksi.
– Joo mä tiedän. Mutta mistä sä löytäisit sille melkein valmiin kilparatsastajan?

Nelly ei vaivautunut vastaamaan, katsoi vain merkitsevästi. Puistin päätäni, ei ikimaailmassa.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: lisätty kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

toivottavasti Inari ei ole vielä lähtenyt…

Saapastelin parkkipaikalta kohti tallia. Jussi seisoi suulissa katoksen alla ja Inari suki sitä ponnekkaasti. Satula ja suitset odottivat vieressä, joten selkeästi tässä oltiin ratsastamaan menossa. Tiesin että Inari oli toisinaan ratsastanut Jussilla, joten ei se kai niin ihmeellistä ollut. Moikkasin Inaria ja kysyin jos hän lähtisi maastoon mukaan kanssani.
– Emmä tiiä, Inari sanoi. – Eetu sanoi että voin mennä kentällä.

En ehtinyt vastata asiaan mitään kun Eetu ilmestyi nurkan takaa, kiireisenä ja lapio kourassa, kuten tunnollinen tallinomistaja aina. Hän oli selvästi kuullut Inarin vastauksen:
– Kyllä sen Jussin kanssa saa maastoonkin mennä, kun kerran seuraa on. Yksiksees se olis vähän liika riskaabelia. Ei sitä Jussia turhan palijoo oo maastossa käytettykkää viime aikoona, ni että oo sit vähä varovaane, ettei se ihan iliman aivoja tormoota.
– No, kai mä sitten voin lähteä, Inari myöntyi.

Annoimme hevosten astella omaa tahtiaan vanhaa päätietä kohti. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta, Jussi sen sijaan oli niin innoissaan että Inari sai vähän pidätellä sitä.
– No älä nyt tormoota siinä, Inari mutisi Jussille, Eetun murretta matkien. Minua nauratti, itse asiassa minua aina vähän huvitti Eetun murre vaikka lapsena se olikin ollut ihan normaali asia. Tampereen vuodet olivat kuitenkin karsineet itseltä enimmät pohjalaisuudet pois puheesta.

– Se Eetun puhetyyli on välillä kyllä varsin veikeetä, sanoin Inarille. – Joudun joskus arpomaan vähän että mitä se milläkin termillä tarkoittaa.
Inari naurahti, mutta kysyi sitten:
– Mutta etkö säkin ole täältä päin kotoisin?
– Joo oon kyllä, mutta mä asuin kuitenkin 15 vuotta muualla. Nyt sitten kun palasin takaisin niin tuo murre kuulostaa hauskalta. Kai sitä taas tottuu kun täällä vähän aikaa on. Mut Eetulla on välillä sellaisia sanoja, mitä mä en tunnista tai sit se käyttää jotain sanaa vähän toisin kuin mitä mun lapsuudessa.
– Jos siinä on jotain kyläkohtaisia eroja?
– Voi olla.
– Missä sä asuit tässä välissä? Inari halusi tietää.
– Tampereellahan mä, muutin sinne kirjoitusten jälkeen opiskelemaan ja jäin sitten sinne. Siitä tuli nyt syksyllä vissiin 16 vuotta kun muutin. Eiku 17. Kai. Seinäjoellahan mä lukioni kävin.
– Millainen paikka Tampere on asua?
– Tosi kiva, mä tykkäsin. Isompi kuin Seinäjoki ja kun siellä on monta suurta yliopistoa ja AMK:ta niin siellä on paljon muualta tulleita. Ehkä se sen takia ei oo koskaan tuntunut niin nurkkakuntaiselta ku Seinäjoki. Ja sit se on iso kaupunki, näin Suomen mittakaavassa, niin siellä on paljon tekemistä ja tapahtumaa.
– Miksi ihmeessä sä sieltä tulit takaisin tänne?

Mietin vähän aikaa.
– Se nyt tuntui tässä kohtaa hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka mulla on siellä kyllä pieni asunto edelleen ja mähän käyn siellä lähestulkoon joka viikko, päivän tai pari oon siellä lähinnä töiden takii, mut muutenkin. Että sillai mulla on edelleen vähän toinen jalka siellä kuitenkin.

– Mut mä oikeastaan viihdyn maaseudulla, jatkoin. – Ei kaupungissakaan mitään vikaa oo sinänsä, mutta maaseutu on kuitenkin eri asia. Mä olin ihan sitä mieltä että voin ja haluan kyl asua loppuelämäni kaupungissa, osin siihen vaikutti kyl sekin että mä en olis saanut mun miestä ikinä muuttamaan maalle. Se oli niin kaupunkilaistunut, ettei se olis pärjännyt ilman että kaikki on lähellä.
– Mä en kyllä tänne tulisi vapaaehtoisesti takaisin jos pääsisin pois, Inari hymähti. – Täällä kaikki tietää toistensa asiat ja juoruaa kaikesta.
– Joo, se on pikkupaikkakunnan ongelma. Se vaatii välillä aika paksua nahkaa että voi olla niistä välittämättä.

Ratsastimme vähän aikaa ihan hiljaa, mutta päätin sitten tunnustaa:
– Kyl mäkin vähän pelkäsin sitä, että miten paljon kylän juorukellot alkaa kalkattaa kun tuun takasin. Lapseton ja miehetön, ei vielä mikään ikäloppu ja isän peruina omaisuuttakin vähän. Mut sit toisaalta aattelin että puhukoot mitä puhuvat, onpahan heilläkin jotain mitä jännätä…

Keskusteluun tuli tauko. Tuuli oli tyyntynyt mutta taivaalta sateli vähän jotakin lumen tapaista. Se oli valkoista ja rapisi takin kangasta vasten, mutta eivät ne rakeita olleet. Talvi teki tuloaan.

– Kissa vai koira? kysyi Inari yhtäkkiä.
– Mitä?
– Kumman ottaisit, kissan vai koiran?
– Eee, emmä tiiä. Molemmat on kivoja.
– Pakko valita toinen.
– Apua! Kissa ehkä. Eikun koira.
– Kumpi?
– Koira…

[Sonja T.Valvoja]

23.10.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla kun havahduin jo kevyeksi muuttuneesta unesta. Käänsin kylkeä ja voihkaisin. Miten voi näin koskea joka paikkaan? Eikä se eilinen lentopalloilu ollut edes mikään kunnon hikitreeni, kunhan höntsättiin. Vaikka ei Camilla päästänyt meitä aivan löysäilemään, oli alkuverryttelyt ja tekniikkatreenit ja loppuverryttelyt. Lisäksi vielä venyttelin kotiin päästyäni, mutta siitä huolimatta tänä aamuna jok’ikinen lihas tuntui olevan jumissa ja kipeä. Kyllä taas huomasi että liikunnan harrastaminen oli jäänyt vähän vähiin. No, hyvä tietenkin että nyt aloitti, mutta tämä alku oli niin tuskaa.

Camilla vaikutti aivan eri ihmiseltä näin vapaalla kuin tallilla vaikka olin jo tallillakin ehtinyt tutustua häneen vähän paremmin, olimme käyneet pari kertaa maastossakin kaksin. Toisaalta ymmärsin kyllä, ihmisillä oli työ-minä ja koti-minä. Ja työkuormakin saattoi vaikuttaa. Hopiavuoressa riitti töitä varmasti enemmän kuin Eetu ja työntekijät jaksoivat tehdä. Minulla varsinkin oli huono omatunto sen takia kun olin joka viikko vähintään päivän, pari pois paikkakunnalta ja Salieri oli työntekijöiden hoidettavana sataprosenttisesti. Olin tarjoutunut maksamaan tämän takia korotettua tallivuokraa, mutta Eetu ei suostunut. Se pösilö, muutenkin piti ihan säälihintoja vaikka oli maneesikin. Lempäälässä oli saanut maksaa valehtelematta tuplasti kuussa, jos halusi maneesitallilla hevostaan pitää ja sittenkin sai tinkiä vähintään maastoista tai tarhaamisesta tai heinästä tai näistä kaikista. Tietenkin Tampereen läheisyys vaikutti, mutta voisin minä silti vähän opettaa Eetulle hinnoittelun perusteita…

Oli tosi kiva siis että Camilla jaksoi ja viitsi vielä lentopalloilua järjestää tallitöidensä lisäksi. Siellä oli joka kerta hauskaa. Meitä ei isoa porukkaa ollut, mutta Camillalla oli riittänyt aikaa neuvoa jokaista erikseen. Minä ainakin olin aivan ruosteessa, lukiossa kai viimeksi pelannut eikä siellä juurikaan kiinnitetty huomiota tekniikkaan tai oikeastaan mihinkään, kunhan läpsittiin menemään. Olin kuitenkin pitänyt lentopallosta, joten oli ollut helppo sanoa ”Joo” kun Camilla kyseli mukaan.

Se mikä minulle tuolla palloiluhallilla varmistui oli se, että Hello ja Tiitus taitavat oikeasti olla pari. Ei se minulle tietenkään kuulu millään tavoin, mutta tulipahan nyt selväksi kuitenkin Olen sitä vähän ounastellut, en oikein tiedä mistä, koska tallilla he pitävät sen suhteen aika matalaa profiilia. Ymmärtäähän sen, olen jo itsekin saanut osani paikkakunnan juoruista. Onneksi minun pihamaalle näkyy ainoastaan Otavasta ja Otavan väki ei juorua, vaikka pihallani seisoisi lähitienoon poikamiesten autot jonossa ja muutama vieraspaikkakuntalainenkin…

[Sonja T.Valvoja]

Yksinäisyys iski salakavalasti takavasemmalta. Olin tullut tallilta kotiin ja avasin juuri ulko-ovea, kun jostain vain tuli mieleen että olisipa kiva kun olisi joku odottamassa tai edes tulossa joskus. Mutta ketään ei ollut eikä ollut tulossakaan. Koti oli tyhjä, hiljainen ja siisti, ja vaikka yleensä pidin siitä, nyt se tuntui kolkolta ja jotenkin liian… autiolta. Tuli yhtäkkiä kylmä.

Ei tämä mitään uutta ollut, joskus iski tämmöinen yksinäisyyskohtaus. Nyt sitä vain ei ollut tullut pitkään aikaan. Kesällä oli kodin viimeistely ja muutto ja kaikki uusi, ja sitten olin ollut siellä Jenkeissä. Ehkä se muuten oli syy: olin ollut kolme viikkoa tiiviisti yhdessä Kimmon kanssa vaikka Kimmo tietenkin oli eri asia kuin Jarno. Kaveri, kaikesta huolimatta vain kaveri.

Yleensä olin hoitanut näitä yksinäisyyskohtauksia tarttumalla puhelimeen ja juttelemalla ystävien kanssa. Tietenkin voisin mennä käymään Otavassa, eivät he siellä ihmettelisi vaikka olinkin juuri viikolla käynyt. Äidillekin voisin ehkä soittaa. Usein lähdin tallille. Nyt kuitenkin jotenkin tuntui että nämä perinteiset konstit eivät riittäisi ja talliltakin juuri tulin. Olin käynyt ratsastamassa ja sen jälkeen moikkaamassa ihmisiä tuvassa. Sinne oli tullut Eetun äiti käymään, tiesin hänet kyllä vaikken varsinaisesti tuntenut henkilökohtaisesti. Hän oli pyytänyt minua istumaan hetken kanssaan mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti. Ruuanlaitto odotti kotosalla. Nyt kadutti vähän, olisinhan minä voinut istua siellä tovin pidempään, mikä syy se ruoka muka oli.

En tiedä olisiko sekään auttanut varsinaisesti, tässä oli kyse nyt jostain muusta. Minun oli ikävä Jarnoa ja sitä että oli puoliso kotona, joku jonka kanssa asua ja jakaa koti ja arki ja elämä. Voisin hankkia kymmenen koiraa ja saman verran kissoja eikä se silti auttaisi. Voisin soittaa kaikille kavereille ja käydä Otavassa joka päivä eikä se olisi sama.

Yksinäisyyden mukana tuli mieleen kaikenlaisia muitakin ajatuksia. Oliko se esimerkiksi ollut virhe muuttaa Tampereelta tänne? Pysyisihän tämä uusi talo täällä vaikkei kukaan vakituisesti asuisikaan. Voisin hankkia isomman asunnon Tampereella. Kaverit olisivat siellä. Salieri pääsisi varmasti takaisin Lempäälään jos siellä vain oli tilaa. Sielläkin olisi valmentajia kyllä ja vaikka ne maksoivatkin enemmän kuin Nellyn tunnit, ei se rahasta ollut kiinni. Vai pitäisikö lähteä peräti ulkomaille, ainakin hetkeksi? Lontooseen tai Wieniin, olin pitänyt niistä molemmista kaupungeista. Antaa Salierin ylläpitoon vaikka, jos en haluaisi myydä sitä. Tai jonnekin lämpimään, menisi muutamaksi kuukaudeksi Australiaan tai Thaimaahan.

Ravistin päätäni. En tainnut olla ihan täysissä järjissäni. Myydä nyt Salieri ja muuttaa pois! Olinko tulossa mökkihöperöksi? Pitäisiköhän sitä alkaa deittailla, ihan sillä tavalla vähän, ei mitään vakavaa mutta jotain… Olin terapeutilta kysynyt mistä tietä että on valmis uuteen suhteeseen ja hän oli sanonut ettei sitä oikeastaan tiedä mistään erityisesti. Tosi kannustavaa hei.

Minä voisin pyytää Harrin syömään, tekisin vähän parempaa ruokaa! Ajatus välähti yhtäkkiä. Saman tien keksin kuitenkin sata syytä miksei se kannattaisi tai ainakin kymmenen. En minä kehtaisi kutsua Harria tänne, kun tämä oli tällainen kartanonpuolikas. Varmaan Harri oli syönyt jo tähän aikaan. Tai ehkä hänellä oli muuta menoa. Ehkä hän ei pidä hirvenlihasta tai pastasta. Ja hän voisi käsittää kutsun ihan väärin.

Järkevä aivopuolisko tuli apuun: pakko Harri oli joskus tännekin pyytää, jos en aikonut katkoa välejäni häneen kokonaan (mieluummin en). Syömisten status selviäisi kysymällä, samoin kuin mahdolliset muut menot. Ja miten fataalia olisi jos hän käsittäisi jotakin väärin, varsinkaan kun en ollut edes itse ihan varma yhtään mistään? Niin että puhelin kouraan nyt vain.

Sonja: Kiinnostaisiko tulla syömään mun luo tossa parin tunnin päästä? Tarjolla olisi pastaa jonkinlaisessa hirvenlihakastikkeessa ja mitä nyt muuta löydän kaapista

Pitkä minuutti tai ehkä puoliminuuttinen vierähti ennen kuin näin Harrin kirjoittavan viestiä takaisin.
Harri: joo, tulen mielelläni!

[Sonja T.Valvoja]

(18.10. tapahtunutta)

Nelly yhytti minut tallinpihalla juuri kun olin lähdössä.
– Hei, Sonja! Hei, oota vähän. Mitä sille Salierille on tapahtunut?
– Mitä?!
– Nii, Eetu sanoi että sille on jotain tapahtunut, joku vahinko.
– No jo nyt on helvetti… Anteeks kielenkäyttö. Joo, tosi vahinko. Se oli päässyt Eetulta irti ja tahrinut häntänsä maaliin. Mä lyhensin sitä häntää että sain maalit pois eikä sitä kukaan edes huomaa.
– Täh? Ku Eetu puhu että hän alentaa tän kuun tallivuokraa sulta kun töppäili Salierin kanssa.

Tuijotin Nellyä hetken aikaa epäuskoisena. Nelly katsoi suoraan takaisin. Olinko minä todellakin antanut itsestäni niin kontrollifriikin kuvan, että Eetu pelkäsi minun häipyvän, koska rakas täydellinen kultamuruni oli vahingossa päässyt irti tallinpihalla? Vai oliko se vain Eetun välillä ylimitoitettua tunnollisuutta ja siitä aiheutunutta häpeää?
– Ei se voi olla tosissaan, sanoin.
– No kyllä se niin sanoi. Mut eihän siinä ole mitään järkeä, jos ei tuon ihmeempää oo käynyt.
– Ei olekaan. Ja ei se nyt ole mikään maailman kauhistus jos Salieri pääsee irti, mä oon sanonut ennenkin että se on välillä vähän turhan draamaruuna, todennäköisesti sillä vaan oli karsinapäivän jälkeen hullua päässä ja Eetu ei osannut varoa. Ei sitä kukaan osaa, kun se yleensä on niinku herran enkeli.

Naurahdin vähän ja jatkoin:
– Mut Eetu kyllä onnistui säikäyttämään miltei hengiltä kun se soitti ja selitti jotain että Salieri on karannut ja käynyt vahinko eikä se sitten osannut oikein puhelimeen sanoa sen tarkemmin millainen vahinko. Mä luulin että vähintään jalka poikki tai jotain.
– Ei kai se nyt sellaista mennyt sanomaan puhelimessa? Nelly kysyi äimistyneenä.
– Kyllä. Sit kun tallilla selvisi että mikä se varsinainen vahinko oli, niin mua nauratti ihan hillittömästi mutten mä kehdannut Eetun tai Noan nähden nauraa, kun ne oli niin surkean näköisiä.
– Noa? Oliks Noallakin jotakin tekemistä tässä?
– Se oli ollut just maalaamassa jotakin lautoja siinä, se otti Salierin kiinni ja vissiin kai siinä sitten Salierin häntä oli osunut johonkin maalattuun lautaan. Eikä sitä maalia oikeasti ollut edes paljon niissä jouhissa, Eetu liioittelee nyt kyllä raskaalla kädellä.

Nelly oli naureskellut Salieri-paran hännälle, mutta vakavoitui taas.
– Niin se kyllä tekee, semmonen se on.
– Sen pitäisi oppia vähän hölläämään, sanoin tarkoittavasti. – Ei toi nyt ole mikään maailmanloppu, mutta Eetulle nähtävästi on.
– Se vaatii itteltään vähän liikaa. Toisaalta, ymmärtäähän sen, isot velat tästä tallista kuitenkin ja sen takia sitten koko elämä pyörii tän ympärillä.

Jokin Nellyn äänessä tai äänensävyssä tai sanavalinnassa tai jossain antoi vihjeen epävarmuudesta. Oliko tuo siis koko totuus vai oliko Eetulla muita luurankoja kaapissa? Vai oliko kyse Nellystä itsestään, halusiko hän että koko elämä pyöri vain Hopiavuoressa? No, Nellyn elämä tietysti ei niin tiiviisti ollut pelkästään täällä, mutta Eetun kyllä. Parisuhde yrittäjän kanssa ei aina ollut sieltä helpoimmasta päästä, tiesin sen hyvin omasta kokemuksestani. Muille näkyi helposti vain se edustusvaimoilu, eivät ne yksinäiset päivät ja illat ja firman asioiden hautominen mielessä silloinkin kun olisi voinut ja pitänyt rentoutua.

Sonja, Sonja, toruin itseäni. Taas olet tonkimassa rivivälejä, joita ei ehkä ole olemassa ja jotka eivät kuulu sinulle, vaikka olisivatkin olemassa.

– No, jos se tulee mulle sanomaan jotakin tallivuokran alennuksesta, niin sanon sille etten suostu. Jos se sulle puhuu siitä vielä, niin voit kertoa multa terveisiä että unohtaa koko jutun.
– Joo, voin sanoa. En tiiä onko siitä paljon apua, mutta ei tässä muutakaan voi.

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuo nyt vain oli liian houkutteleva koukku.

Eetu seisoi edessäni niin häpeissään, niin häpeissään.
– Anteeksi, moon ihan kauhian pahoollani. Mä en tiärä mitä tää Salieri sillai eres säikähti ja multa pääs riimunnaru käreest ku… Eetun ääni murtui. Hyvä ettei itkua niellyt, ei varmaan kyllä ollut kaukana.
– Minen tiärä miten mää nii saatoin hutalehtaa, hän jatkoi kun sai taas ääntään kuuluville.

Noa seisoi Eetun vieressä päätään riiputtaen, vaikken minä ollut sanonut edes mitään. Eetu piteli Salieria heidän välissään. Tragedian syy Salierin häntä.

– Olin just maalaamassa niitä räystäisiin tulevia lautoja siinä, Noa selitti kun Eetu ei saanut sanaa suustaan. – Kuultiin Eetun huuto kun Salieri laukkasi tossa tai oikeastaan ravasi jo siinä kohden. Otin sen kiinni enkä tajunnut että siinä oli se just maalattu lauta, mihin se heilautti häntänsä…

Olin ollut juuri ajamassa kohti Hopiavuorta, kääntynyt jo vanhan tien risteyksestä kun Eetu oli soittanut henki kurkussa. Hän sopersi jotakin epäselvää Salierin karkaamisesta ja vahingosta. Ilkeä kylmä tunne valahti läpi koko vartaloni kun kuulin tämän. Yritin tentata Eetulta tarkempaa tietoa siitä mitä oli sattunut, selvittäisiinkö eläinlääkärillä vai pitikö varautua pahimpaan, ja oliko joku muukin loukkaantunut kuin vain Salieri. En saanut juuri mitään järkevää Eetusta irti, ilmeisesti akuuttia hengenhätää ei kuitenkaan ollut, joten sanoin hänelle että odottaa pari minuuttia, olen tallilla ihan muutaman minuutin kuluttua. Lopetin puhelun vaikka käteni tärisivät niin etten ollut osua puhelimen ruutuun. Painoin kaasua, nyt oli kenenkään parasta olla tulematta tielle.

Tässä sitä nyt oltiin. Salieri oli täysin vahingoittumaton, sillä vain oli punaista maalia hännässä.

Mikäli ymmärsin Eetun hyvin sekavasta selonteosta pääkohdat, hän oli ottanut Salierin karsinasta viedäkseen sen tarhaan. Riimussa ja riimunnarussa, kuten aivan tavallista. Salieri oli ollut edellisen päivän vähemmällä tarhauksella ja ratsastamatta, koska sillä oli ollut jaloissa vähän turvotusta. Niinpä se oli vähän turhan innoissaan päästessään ulos. Tallin ovella se oli koheltanut itsensä irti ja juossut kohti pihattoa, jossa Noa oli ollut juuri maalaamassa lautoja punaisella maalilla. Noa oli saanut Salierin kiinni, mutta se ruunanretale oli ehtinyt tuhria häntänsä maaliin.

Minä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Eetu näytti siltä kuin Salierista eroon päästyään hän kaivaisi itselleen kuopan takapihalle ja menisi sinne loppuiäkseen häpeämään. Noa puolestaan imitoi uskottavasti koulupoikaa, joka on ruokalassa heittänyt tyttöjä lihapullilla ja opettaja on nähnyt sen. Minua alkoi naurattaa kun olin toipunut säikähdyksestäni, mutta yritin mitenkuten pitää naamani peruslukemilla. Nämä sankarit eivät ehkä kestäisi nyt naurua.

– Tota… aaa… kuule, lepo nyt vaan. Eihän tässä nyt mitään varsinaista vahinkoa ole tapahtunut. Ei oo jalka poikki keltään tai mitään. Tai siis Noalta on mutta se ei liity tähän mitenkään.
– Nii mutta kun tua häntä on niin ruman näköönen, Eetu mutisi. – Eikä tua maali lähäre irti ku tärpätillä ja silloonki pitääs jokaane tahriintunnu jouhi putsata eriksehen, soon semmosta tököttiä tua maali. Kyllä mää sen putsaan iliman muuta, mutta aikaa siihen menee.

Katselin sitä häntää vähän aikaa. Punaista maalia oli enimmäkseen vain jouhien päissä, joten tästä selvittäisiin saksilla. Leikkaisin hännän vähän lyhyemmäksi ja enin maali olisi sillä pois. Pikkuisen maalia oli osunut ylemmäs, mutta ne todennäköisesti saisin leikattua siististi pois myös, niin ettei sitä huomaisi.

– Ei sitä nyt tärpätillä tarvitse alkaa putsata, mä leikkaan tuon hännän vähän lyhyemmäksi ja siistin loput.
– Jos siitä tulee liian lyhkäänen? Ja lovi jää tuahon toiselle puolen…
– Kärpäskausi on ohitse, joten mihin tää häntää edes tarttee eikä meillä oo mitään koulukisoja tai näyttelyitä tulossa, missä pitäisi olla tip-top. Eli ei tässä nyt oikeasti ole mitään kamalaa tapahtunut. Ota nyt ihan rauhallisesti vaan.
– Nii mutta ku molin niin köpelö, ei sillä tavoon saas päästä hevoone irti…
– Hei näitä sattuu, luuletsä ettei Salieri ole multa ikinä päässyt irti? Se osaa välillä yllättää, vaikka se muuten on niin kiltti ja fiksu. Ja eihän tässä nyt mitään korvaamatonta vahinkoa sattunut, kasvaahan noi jouhet.

Eetu yritti vielä mutista jotakin siitä miten huono tallinpitäjä hän oli, mutta lopetin sen heti alkuunsa. Noa oli saanut jo ryhtinsä takaisin ja passitin molemmat keittiöön kahville. Eetu antoi Salierin riimunnarun minulle ja lähti häntä koipien välissä kohti kotiaan. Vein sen mustan humoristin karsinaansa odottamaan kynimistä ja hain sakset varustearkustani. Hännästä tuli ihan hyvä, kuten olin arvellutkin, siitä ei edes huomannut että yhdessä kohdassa oli lyhyempiä jouhia. Halasin Salieria ja nauroin itsekseni.

[Sonja T.Valvoja]

Olin tallilta tullessani ajanut hetken mielijohteesta Otavaan. Ei minulla mitään asiaa ollut, kunhan istuisin vähän aikaa juttelemassa. Tämä oli maaseudun parhaita ja pahimpia puolia: kuka tahansa saattoi noin vain piipahtaa käymään. Kaupungissa piti aina kutsua ja sopia ja säätää, mutta toisaalta sai olla rauhassa.

Lapset ja koirat juoksivat vastaan ennen kuin ehdin saada takkia pois päältäni. Nelivuotias Sofia halusi välttämättä syliin, kolmasluokkalainen Lauri esitteli minulle värittämiään kuvia, olin tuonut hänelle värityskirjan tuliaisiksi Yhdysvalloista ja se tuntui olevan iso hitti.
– Kylläpä oot hienosti värittänyt tuon maiseman. Se oli ihan just tuonnäköinen.
– Joo! Vaari näytti netistä kuvia, nii osaasin värittää oikeen, Lauri toimitti.
– Mä piirsin piisanin iha ite, sanoi Sofia. Laskin tytön alas että hän pääsi hakemaan piirrustustaan. Pitihän se tietenkin näyttää minulle.
– Nuo kersat ei muuta enää tiedäkään kuin biisonit ja kanjonit, naurahti Krista. – Niille saa kolme kertaa päivässä näyttää niitä sun valokuvias, ne haluaa aina nähdä ne uuestaan.

– Mitäs tänne muuta kuuluu? kysyin kun Krista oli hätistellyt lapset omiin leikkeihinsä edes vähäksi aikaa. Koirat näkivät tilaisuutensa tulleen ja parkkeerasivat jalkoihini rapsuteltaviksi.
– Eihän tänne mitään niin erikoosta, Markus tuumasi. – Alakaa olla tämän syksyn kynnöt tehtynä. Firmassa on taas rekrytoonti päällä, pitääs saara ainakin yksi kaivurikuski lisää, mieluummin kaksi.
– Kiirettä pitää niin?
– Kysy vaan. Ei kyllä ole mistään laskukauresta havaantoa, asiakkaille täytyy jo eioota myyrä kun ei vaan ole tarpeeksi miehiä tekemähän vaikka itsekin istuisi kaikki yöt koneen hytissä. Ja Kristallakin on ollut tässä kiirehiä.

– Mites hirvikausi on lähteny käyntiin? kysyin Markukselta.
– Moo ehtinyt mettälle vielä, mutta olivat tuossa viikonloppuna ampuneet kasipiikkisen sonnin tuonne meirän takapelloolle. Siitä tulikin mieleen, että kiinnostaasko sua mettästys, lähtisit seuraan? Alakaa niin ukkoontua tuo hirviporukka, ettei niillä ole kohta asiaa sen paremmin aseen vartehen kuin ajomieheksikään.
– Eiks sinne ole uusia jäseniä saatu? Tehän puhuitte Riston kanssa jo muutama vuosi sitten että jäsenyyden ehtoja on löysätty ja muutenkin alettu enemmän pitää seuraa tapetilla että jos ihmiset kiinnostuis.
– No onhan siellä uusia jäseniä. Useampikin. Niinkuin nyt esimerkiksi Kyrönperän Martin uusi lonkkanivel ja Ahosen isännän molemmat polvet. Ei vaan, kyllä sinne uusiakin on tullut, naisiakin muutama, mutta monet näistä on kiinnostuneet enemmän linnustuksesta ja peuroistakin, jos niitä enempi olisi. Koiraharrastajia monet on ja niillä on sitten spanielia ja noutajaa ja semmosia, niin ei niistä hirvimettälle juuri ole.
– Eihän se, kyllä sitä vois joskus lähteäkin. Ampumista kyllä pitäis treenata ennen kuin passiin lähtee. Ja mähän oon jo seuran jäsen, enhän mä muuten olis saanut lupia siihen isän kivääriin, seurajäsenyys riitti näemmä todistamaan harrastuneisuutta, vaikken rehellisesti sanoen ole ampunut aikoihin sillä tai millään muullakaan.
– Niinpä joo, enhän mä muistanutkaan. No mutta sitten ei tarvitse paperitöitä tehrä eres että pääset passiinkin. Sehän muuten se Helmipuron likkakin käy isänsä kanssa hirvimettällä, eikös sillä ole hevonen kans siellä Hopiavuoressa.
– Jaa Inari vai?
– Ei kun se nuorempi.
– Eira?
– Nii.
– Käykö se hirvimetsällä?
– Joo joo, viime vuonna se vissiin ainakin yhren kaatoi, en tierä oliko eres eka sille.

Olin vähän aikaa hiljaa. Vaikea kuvitella Eiraa kivääri selässä kulkemassa pitkin metsiä. Toisaalta olin kyllä itse ollut samanikäisenä aivan samanlainen, kulkenut miesten kanssa metsällä. Olin ollut kai neljäntoista kun olin ampunut ensimmäisen hirveni, se oli ollut suuri, vanha hirvilehmä.

Lupasin Markukselle harkita metsälle lähtöä, mutta enempää emme ehtineet jutella kun lapset tulivat mankumaan että lukisin heille satukirjaa ja tottahan se piti mennä. Käteeni iskettiin taas mörökölli-kirja, sen tarinoita voi kuulemma lukea monta kertaa.

[Sonja T.Valvoja]

Nellyn silmien alla
Nelly oli luvannut pitää tänään valmennustunnin, kun se sopi hänen aikatauluihinsa ja minä taas sain rukata omaa päiväohjelmaani melko vapaasti vaikka olinkin palannut taas sorvin ääreen. Kolmen viikon ratsastustauon jälkeen olin käynyt pari kertaa maastossa ja kerran kentällä höntsäilemässä, joten olin todennäköisesti päässyt aivan hunningolle. Jännitti rahtusen verran nousta selkään ja ratsastaa Nellyn silmien alle. Itselleen pystyi perustelemaan kaikenlaisen laiskottelun ja leväperäisyyden, mutta Nellylle ei.

Ja sieltä se tuli:
– Kuule toi sun istuntasi kaipais nyt vähän huomiota, Nelly aloitti. Teki mieli irvistää, olin NIIN arvannut tämän.
– Ensinnäkin katse ylös sinne korvien väliin, ei ne etujalat ole kiinnostavat. Olkapäät rennoiksi, kädet alas ja nyrkit pystyyn.
– Ratsasta sitten tänne keskelle, katotaan vähän aikaa paikallaan tota asentoa. Sä nimittäin istut vinossa siellä. Pitäis löytää ne istuinluut sieltä kankuista ja jakaa paino niille tasan. Vaikka turhaan mä selitän, sä tiedät nämä itsekin. Kantapäät vielä alas ja sit käyntiä.

Tähän sai taas keskittyä ihan tosissaan. Miten sitä aina taantuukin ihan perunasäkin tasolle kun on vähän aikaa ratsastamatta? Onneksi oli Nelly. Ja onneksi olin osannut vähän ennakoida tätä, olin ottanut mukaan juoksutuspiiskan ja liinan. Nelly oli katsonut minua vähän ihmeissään kun olin tullessani laskenut juoksutusvermeet katsomon kaiteelle. Olin vain todennut lakonisesti, että kyllä sinä kohta huomaat mihin niitä tarvitaan.

Nellyä nauratti vähän kun hän napsautti deltan kiinni Salierin kuolaimiin. Harvoin ratsastaja kuulemma näin hyvin tietää ne omat kipukohtansa. Vakuutin että tähänkin nimenomaiseen kipukohtaan oli tullut törmättyä pää edellä erinnäisiä kertoja ja nyt ei tarvinnut lähteä hakemaan juoksutuskamoja tallilta asti. Sain käskyn jättää ohjat kaulalle ensin ja keskittyä ihan pelkästään rentouteen, istuntaan ja jalkoihin. Salieri siirtyi Nellyn komennosta letkeään käyntiin ja venytti kaulaansa alas.

Kun asento alkoi ravissakin pysyä jotenkin kasassa, Nelly käski nostamaan jalustimet kaulalle. Mokomakin sadisti. Ensin tuntui etten pysy edes satulassa ja toivoin että olisin hankkinut ne extra-hyper-grip-paikkaiset ratsastushousut, jotka taannoin näin jossain verkkokaupassa, ja pikaliimaa. Mutta aika nopsasti se alkoi kuitenkin sujua, ensin käynnissä ja sitten ravissakin. Nellyltä sateli ohjeita ja vinkkejä, lopulta myös kehuja. Lopulta sain ohjat ja jalustimet takaisin ja Nelly irrotti liinan. Sain käskyn nostaa laukan. Salierin pienet ilopukit olivat tipauttaa minut kyydistä, mutta sain räpiköityä itseni takaisin tasapainoon. Olisihan minun pitänyt muistaa…

Lähes koko tunti olikin mennyt näissä istumaharjoituksissa, joten laukkasimme muutaman kierroksen molempiin suuntiin matalassa muodossa ja rentoina. Istunta tuntui itsestäkin jo huomattavasti toisenlaiselta kuin mitä se oli tunti sitten ollut. Tunti päättyi kiitoksiin ja kehuihin, ja minä lähdin vielä jäähdyttelemään Salieria lyhyesti pihalle. Salieri ei ollut sanottavasti edes hionnut, minä sen sijaan olin kokolailla puhki.

[Sonja T.Valvoja]

(miun piti eka lähteä Salierin kanssa maastoon mutta ajattelin että miksi mennä yksin ja siitä se ajatus sitten lähti…)

Naismaasto
Tulin alkuiltapäivästä tallille, koska olimme sopineet pienestä maastoretkestä muutaman muun kanssa. Keli ei ollut ehkä se hehkein, silloin tällöin ropsautti pienen kuuron, mutta tunnettu tosiasia oli että Suomessa ei kannattanut kauheasti ronklata sään kanssa. Se oli mikä se oli ja sillä hyvä.

Tallinpihassa pyöri melkoinen häröpallo ratsuja ja ratsastajia. Oli Nelly ja Cozmina, Outi ja Jussi, Katya lämmitteli Pasia kentällä, sanoi että parempi yrittää saada se jotenkin kuulolle tallin pihassa kuin todeta kesken maastolenkin että jarruja ei nyt tänään sitten löytynytkään. Heli ja Inka olivat mukana myös, samoin Jilla ja Ketku. Miesväkeä ei näkynyt missään. Eetulla oli tietenkin kädet täynnä töitä tallin kanssa, Tiituksella taisi olla vapaata, Noa oli töissä, kai ja kellään ei ollut Hellosta mitään havaintoa.

– Se on varmaan ostamassa lisää jouluvaloja, joku heitti kun lähdimme pihasta.
– Kausivaloja! Ne on kausivaloja.
– Ei kuule, kyllä se on nyt jo varmasti ostamassa joulukoristeita. Kun Eetu kääntää selkänsä ni heinien seasta löytyy ihan varmasti pieni seimi.
– Ja pakastimesta kilo piparitaikinaa.

Kaikki olivat iloisia ja hyväntuulisia. Välillä siihen ei tarvittu sen kummempaa kuin maastolenkki syksyisessä säässä ja se, että nyt juuri ei satanut. Kylmä kyllä oli muuten, vaikka lämpöasteet olivatkin lähempänä kymmentä kuin nollaa eikä tuullut juurikaan. Minä olin kaivanut kevyen toppatakin jo päälleni, toisaalta alkuviikosta Vegasissa oli oltu vielä lähellä hellelukemia. Paluu sieltä Suomen lokakuuhun oli kylmä ja nihkeä.

– Ai että, olisi ihana päästä jonnekin lämpimään talveksi, huokasi Katya kun mainitsin tästä.
– No älä!
– Mä tykkään kyllä talvesta, mutta en tästä 4 kuukautta kestävästä marraskuusta. Sais olla lunta ja pakkasta ja nättiä.
– Tää on kyllä tympeä vuodenaika, pimeää, märkää ja kuraa muniin asti.
– Ei sulla mitään munia ole.
– Puhuinkin Ketkusta! Sen muniin asti.
– Niin kauan kuin teidän hevoset eivät ole kimoja, niin ei teillä pitäisi olla mitään valittamista, mutisi Nelly lumenvalkoisen Cozminansa selässä.

Hevoset olivat kaikki virkkuja ja innoissaan, paitsi ehkä Ketku, joka näytti siltä että sitä närästi, mutta se näytti siltä aina, ainakin minun mielestäni. Katya sai pidellä Pasia kun lähestyimme laukkasuoraa, koska muuten se olisi kadonnut horisonttiin siltä seisomalta. Pasin intoilu tarttui Salieriinkin, joka muuten oli niin järkevä ja rauhallinen. Vaikka ei se mikään uusi asia ollut, että isossa porukassa ja varsinkin maastossa Salieri oli tavanomaista virkumpi. Vai olisikohan se unohtanut sen, että minuakin piti totella kun olin ollut niin kauan pois.

– Ai että kun olisi kunnon pesukarsina, joku haikaisi.
– Se olisi kyllä tosi kiva juttu. Tuossa suulin päässä voi tulla talvella vähän vilu.
– Niin ja sit kun se vesi jäätyy siihen maahan pakkasella niin meillä on ikioma jäätikkö.
– Ja sit kun se ei jäädy, niin meillä on ikioma mutalätäkkö.
– Saisikohan siitä ruoka- ja varustehuoneesta jotenkin rempattua pesupaikan? Kun sinnehän tulee vesi ja viemäri. Jos ruuat ja varusteet vois siirtää vintille vaikka kun siellä on se tallitupa jota kukaan ei koskaan käytä. Mä en oo tainnut edes käydä siellä, tunnustin.
– Tai sitten ne heinät siirtäisi johonkin muualle siitä viereisestä karsinasta ja vetäisi vesihanan sinne puolelle.
– Jumankeuta, Eetu nirhaa meidät jos me mennään sille tällaista ehdottamaan. Toinen on just saanut aluille pihatonrakennuksen ja sit kiittämättömät asiakkaat haluaakin pihaton sijaan pesukarsinan!
– Joo, ei ehkä parane mennä sanomaan…

Maastossa vierähti toista tuntia ja olimme koko sakki punaposkisia raikkaasta syysilmasta kun palasimme tallille. Hevoset olivat mahanalusiaan myöten ravassa ja pesupaikalle muodostui ensin jono ja sitten lätäkkö. Meitä nauratti salaa kun jokainen varmaan mietti hiljaa mielessään Eetu-paran ilmettä jos nyt menisimme haikailemaan pesukarsinan perään.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin kotona, osa 2
Lähdin kohti Eetun keittiötä kun olin saanut rapsuteltua Salieria tarpeeksi ja syötettyä sille banaanin. Olin ostanut eräästä reitin varrelle osuneesta varusteliikkeestä banaaninmakuisia makupaloja pienen pussillisen. Saa nähdä mitä Salieri tykkäisi niistä. Kaikkea muutakin pientä oli tarttunut matkaan: pintelit, otsapanta ja nahkariimu.

Talliporukalle olin ostanut lähinnä syötävää tuliaisiksi, niin kellekään ei jäisi mitään ylimääräistä tavaraa pyörimään nurkkiin. Oli paikallisia karkkeja, Hershey’siä ja Butterfingersejä, ja iso pussillinen Desert Tea -irtoteetä, jonka olin ostanut Grand Canyonilta. Tee oli maustettu joillain yrteillä ja hedelmillä, olin maistanut sitä itse paikan päällä ja ihastunut siihen sen verran että olin tuonut itsellenikin pussillisen. Toivottavasti se maistui myös täällä.

Outille olin halunnut tuoda jotain myös, kiitokseksi Salierin hoitamisesta, mutten keksinyt yhtään mitään järkevää. Lopulta pelastuksekseni koitui neuvokas myyjä viimeisessä hevostarvikeliikkeessä viimeisenä matkapäivänä. Hän kertoi, että heillä oli verkkokauppa ja he lähettivät ostoksia ympäri maailmaa, niin että miten olisi lahjakortti. Ehkä hieman tylsä ja persoonaton tuliainen, mutta saisipahan Outi ainakin hankittua jotain sellaista mitä tarvitsi.

Eetun keittiö oli samanlainen ja tuttu, mitä muutakaan. Siellä istui porukkaa juttelemassa kahvikupit käsissään. Tuliaiset otettiin iloisesti vastaan. Jokainen erikseen ja kaikki yhdessä pyysivät kertomaan matkasta, mutta sanoin kertovani enemmän joskus toiste. Nyt olin liian väsynyt, sisäinen kelloni oli sekaisin kuin sammakko separaattorissa enkä ollut vielä ehtinyt itse mutustella kaikkea mielessäni. Lupasin että voin näyttää kuviakin jos ihmisiä enemmänkin kiinnostaa kuulla. Nyt minun piti selvitä autolla kotiin nukahtamatta rattiin matkalla. Toisaalta 10 kilometriä oli niin mitätön matka verrattuna niihin reissun siirtymiin, että sen vaikka konttaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin kotona
Kaarsin autoni tallin pihaan niin vauhdikkaasti että renkaat ruopaisivat soraa. Nyt Sonja vähän rauhallisemmin, komensin itseäni, mutta huonolla menestyksellä. Etupenkillä oli kassi täynnä tuliaisia, mutten malttanut ottaa sitä mukaani, ensin pitäisi mennä tervehtimään Salieria.

Suuntasin tarhoille, koska arvelin Salierin olevan ulkona. Tallin pihalla oli menossa tavanomainen alkuillan vilinä. En silti pysähtynyt juttelemaan muiden kanssa, moikkasin vain astellessani lähes puolijuoksua tarhoja kohti banaani takintaskussa. Oikeassa olin: Salieri oli tarhassa, tällä kertaa yksikseen, missä lie Dips ollut. Tuttu musta pää nousi heinäkasasta kun kutsuin sitä jo kaukaa ja hädin tuskin maltoin olla pinkaisematta juoksuun.

Salieri painoi turpansa kämmentäni vasten kun ojensin käteni sille. Silittelin ja rapsuttelin sitä tarhan aidan ylitse, mutta avasin sitten portin ja pujahdin tarhaan. Halasin sen kaulaa ja painoin poskeni sileää karvaa vasten. Varoittamatta pari kyyneltä vierähti poskelle. Ei se kai ihme ollut, kun laskee yhteen kaiken: Salierin näkeminen, kotiinpaluu, matkaväsymys, kaikki omien asioiden sotkemiset ja tunnekuohut.

– No sehän on Sonja! Tervetuloa takaisin koti-Suomeen, kuului portilta. Pyyhkäisin vaivihkaa silmäni kuiviksi ja käännyin katsomaan. Siinä oli Noa ja Nelly. Tervehdin heitä samalla rapsutellen Salieria.
– Kuinkas matka meni? Nelly halusi tietää.
– Se meni oikein hyvin, mutta nyt on tosi kiva olla taas kotona. Ja Salieria oli tosissaan jo ikävä.
– Kiitos muuten kortista, sekin löysi perille, Noa sanoi.
– Mulla on vähän tuliaisia talliporukalle, odottavat vielä autossa kun piti tulla eka tervehtimään Salieria. Mitäs tänne muuta kuuluu?
– Kuten näkyy, niin Eetu on alkanut rakentaa pihattoa tohon.
– Niin ja jouluvalot! Ne tosin ei ole Eetun tekosia.
– Joo ei todellakaan. Sun olis pitänyt nähdä Eetun ilme kun se näki noi valot. Se oli käynyt vaan Seinäjoella ja Otsonmäen jouluvalomafia oli iskenyt sillä aikaa. Rikostutkinta on käynnissä.
– Mutta sulla on ainakin vedenpitävä alibi, sä et ollut edes samalla mantereella kun nää tuli!

Minua nauratti Otsonmäen jouluvalomafia. Hello se varmaan oli ollut. Ei silti, nuo Hopiavuoren jouluvalot olivat melkoisen vaatimaton ja pienimuotoinen esitys siihen verrattuna, mitä Jenkeissä oli jo näkynyt (kyllä, ekat jo syyskuun puolella). Siellä vasta valoinstallaatioita oli, värejä, vilkkuja ja kuvioita, ja kaikkea paljon. Parempi kai olla mainitsematta sitä ääneen täällä, ettei Hello saa ideoita. Mutta toisaalta, tähän aikaan vuodesta ei ollut liikaa valoa joten kaikki lisävalot olivat minusta tervetulleita. Vaikka sitten jouluvalot.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista, ma 7.10.
Tämä blogi ei tainnut olla mikään kauhean hyvä idea, koska en ole ehtinyt tänne paljon mitään kirjoitella. Ensinnäkään ei ole ollut ihan liikaa aikaa, tätäkin kirjoitan lentokentällä Los Angelesissa, kun odotamme jatkolentoa (joo, paras lentoyhteys tänään Las Vegasista Helsinkiin kulkee ei-niin-loogisesti Los Angelesin kautta). Toiseksi en tiedä mitä kirjoittaisin. Voisin tietenkin kuvailla minuutilleen tarkasti mitä kunakin päivänä olemme tehneet, mutta se nyt ei oikein ole… No, se olisi pelkkää mekaanista kuvailua vain, ei mitään sen kummempaa.

Sillä minä olen ihan nääntynyt! Olemme nähneet niin paljon hienoja maisemia ja asioita, että niihin alkaa melkein väsyä. Badlands oli superhieno, Yellowstone se vasta hieno olikin ja Grand Canyon – hienoin kaikista, paitsi ettei näitä voi vertailla keskenään eikä mihinkään muuhun. Minulta loppuvat adjektiivit kesken enkä osaa enää sanoa muuta kuin että on hienoa ollut. Sen kaikki varmasti osaavat arvata jo muutenkin. Siksi ei ole tullut tekstejä. Kuvia voisin laittaa, mutta niiden lataaminen on aika pitkä ja tuskallinen prosessi, useimmissa paikoissa ei verkon siirtonopeus ole kovinkaan kummoinen. Juu, nörtit ovat saaneet vähän vieroitushoitoa internetistä.

Mitä voisin sanoa Grand Canyonista? Kaikki ovat varmaan nähneet ne kauneimmat kuvat sieltä, mutta voin vakuuttaa että vasta paikan päällä saa käsityksen miten upea paikka se on. Kuvat ovat varmasti hienoja, mutta oikeasti se on paljon hienompi.

Se on myös paljon haastavampi paikka tällaiselle perus-patikoijalle kuin Badlands tai Yellowstone olivat. Siellä on joitain helppoja polkuja, joilla ei ole suuria korkeuseroja, mutta useimmat ovat vaikeampaa maastoa. Sen lisäksi siellä varoiteltiin kaikenlaisesta muustakin kuin vain maastosta: auringosta, sateesta, ukkosesta, eläimistä ja niin edelleen. Päätimme olla järkeviä turisteja ja hyödyntää useimpina päivinä opastettuja retkiä sen sijaan että olisimme lähteneet yksiksemme kiertämään. Kesäkuukausien pahin turistiryysis on ohitse myös Grand Canyonilla, joten retkille mahtui hyvin mukaan.

Perjantaina ajoimme Glen Canyonille ja lähdimme sieltä veneilemään pitkin Colorado-jokea. Muuten emme käyneet lainkaan kanjonin pohjalla, sitä nimittäin ei suositella että yhden päivän aikana kavuttavaksi alas ja takaisin ylös, varsinkaan tähän aikaan vuodesta kun päivä on lyhentynyt. Me olemme niin laiskoja patikoijia että kaikki mihin liittyy varusteiden kantaminen, saati telttailu, on täysin pois laskuista. Olisi siellä pohjalla ollut jokin majoituspaikkakin, mökkejä tms. mutta emme silti lähteneet, koska se nousu takaisin ylös on ihan merkittävä. Ei se alaspäin meneminenkään mitenkään helppoa olisi. Oli kuitenkin hienoa nähdä sitä kanjonia myös joelta käsin ja tämä tämmöinen jokiristeily oli helppo ratkaisu, joskaan ei erityisen edullinen. Ja lienee turha mainita että ne maisemat joka puolella olivat jotain aivan… tajutonta.

Nyt sitten odottelemme lentoa Helsinkiin, mitä lienee päälle 12 tuntia. Olemme huomenna iltapäivästä Suomen aikaa Helsinki-Vantaalla. Kolmen viikon reissu alkaa siis olla takana päin ja on ihan kiva tulla kotiin. On ollut jo vähän ikävä sitä tavallista elämää tässä. Hirvittää kyllä vähän tuo lento ja jet lag, mutta onneksi itsellä on vielä loppuviikko lomaa, ehtii toipua edes jotenkin. Hieno reissu tämä kyllä on ollut!

[Sonja T.Valvoja]

Ha. Tässä sen nyt näkee millainen nynny olen ns. toisten hahmoilla kirjoittamisessa. Minun tarinassa Oskari ei tainnut sanoa sanaakaan, tässä se jo puhuu ja kuulostaa ihan luonnolliselta. Muutenkin kiva tarina, repliikit toimivat.

[Sonja T.Valvoja]

Se mitä edellisestä kommentista Jussin päiväkirjaan jäi puuttumaan oli se, että minun käy vähän Eetua sääliksi ja tämän jälkeen taas vähän enemmän. Vastuu painaa ja ote ohjista ei saa lipsua hetkeksikään, sitten tulee näitä öisiä tarkistusreissuja talliin että olihan valot pois päältä eikä ole rottaa ruokasäkissä. Hyvähän se tietysti on, että pitää huolen asioista, eivät ainakaan maksavat asiakkaat pääse moittimaan leväperäisyydestä, mutta missä menee se raja että se muuttuu hyvästä huonoksi? Tuntuu nimittäin siltä että se raja on nyt vähän ylitetty, puhtaasti henkilökohtainen mielipide toki.

Sitten kun tähän yhdistää sen tunteen että kaikki vaativat aina jotakin ja mikään ei ikinä riitä. Viittaan taas siihen edelliseen Jussi-päivitykseen. Noa tulee juttusille. Johtopäätös: Noa varmaan haluaa jotakin. Joo, ihan varmasti jotain muutakin se vaatii kuin pelaamaan läpsyä (mitä muuten on läpsy?).

Kymmenen pisteen kysymys kuuluukin: napsahtaako? Jos napsahtaa, milloin? Ja miten? Vai oppiiko Eetu löysäämään ennen kuin napsahtaa? Pieniä viitteitä on siitä, että tilanne ei ole ihan toivoton, Eetu jää vielä palluttelemaan Jussia vaikka pitäisi ruuat tehdä. Tämä merkintä antaa taas huonomman kuvan, kun vastuut ja kuvitellut ongelmat alkavat häiritä unta, se ei ole ihan hyvä. Tietenkin jos tämä on yksittäinen kerta niin ei tässä ehkä akuuttia hätää ole. Käsi ylös kuka ei koskaan ole miettinyt yöllä että olihan ulko-ovi lukossa ja laitoinhan auton lämpiämään ja eihän koira jäänyt ulos.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, tämä on jotenkin kauhean sympaattinen tarina! Supersuorittaja-Eetu on tavattu itse teossa rapsuttelemassa hevostaan vaikka ruuatkin olisi laittamatta. Ja vielä ripustanut ruusukkeen oveen.

[Sonja T.Valvoja]

Upeita ladyja nyt edustamassa!

[Sonja T.Valvoja]

Voi kontrollifriikkiä isäntää! Ehkä olisi pitänyt laittaa Outi rattiin ja teljetä Eetu johonkin… takakonttiin tai traileriin… ettei varmasti käännytä takaisin matkalta. Luulisi että kaikista maailman ihmisistä Camilla on se, jonka kontolle tallin uskaltaa yhdeksi päiväksi jättää, Camilla nyt tuntuu vähän sellaiselta tyypiltä että saa tarvittaessa muurahaisetkin äksiisiin.

[Sonja T.Valvoja]

Voi miten ihana Pasi! Kiva että Pasinkin päiväkirjaan tulee täytettä, se on jäänyt minulle pikkuisen mysteeriponiksi. Ja toit tässä samalla julki nuo samat ihmettelyt mitä minä aina mietin kun Pasista on puhe: kenen se on ja miksi se on täällä (ja mitä Eetu salailee?!).

[Sonja T.Valvoja]

Camilla vei nyt jalat suusta! Pähkäilen tässä että jos Sonja voisi auttaa jotenkin, edes vähän, kun Salieri on kuitenkin karsinanaapuri ja jos Sonja olisi tarpeeksi vaaraton kohde jopa mahdollisille avunpyynnöille… Mutta toisaalta tosi kivaa että Hermanin ja Eiran kanssa päästiin jo jutteluväleihin ja yhteisiä aiheitakin löytyi hevosten lisäksi.

[Julkaisija]

Viestit