Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Lähetsä?
”Hello hei”, kysyin varovaisesti. Mies ei vastannut mitään, mutta sentään ynähti epämääräisesti. ”Mä oon pahoillani, etten muistanut.” Olen ehkä huonoin poikaystävä ikinä, koska en osoita tarpeeksi kiinnostusta Hellon musiikkiharrastukseen. Oikeastihan mulla ei ollut mitään hajua mistään tikkari-julkkarista ja nytkin sain tietää sen sattumalta, kun Nelly puhui siitä tuvassa aiemmin. ”Mut nyt mä tiiän ja mä oisin tässä. Lisäks mä mokasin muutenkin.” Minun ei luultavasti kannattaisi puhua Hellolle Kalla CUPista enää lainkaan, mut mä todella halusin hänet mukaan. ”Sinne ilmoittautuminen sulkeutuu tänään, ei ne itse kisat oo viel”, myönsin nolona. Kuului vain epämääräistä tuhinaa, joten saatoin olettaa, että mies sentään kuunteli. ”Ne on vasta lauantaina ja mä mietin, et..” Nielaisin todella kuuluvasti. ”Oisit sä lähtenyt mun mukaan sinne?” Kuuntelin hiljaisuutta, kunnes Hello sulki puhelimen ja jäin seisomaan puhelin korvalla hänen etuovelleen.
-
Tiitus Ennin kanssa helppoon A:han, vaikka ainakin vielä tällä hetkellä raukka uskoo edelleen osallistuneensa B:hen 😀
-
Ensimmäinen kilpailu
Olin hermostunut. Siis todella hermostunut. Kiitin silti mielessäni Agnesia, että hän oli kysynyt minut mukaan Sjöholmaan. Matka meni ihan leppoisasti, Agnes ajoi mielellään ja Outi seuranamme juttelimme melkein koko matkan. Mutta nyt kun vihdoin tulimme perille ja minun pitäisi laittaa hevoseni kisakuntoon ensimmäistä kertaa vuoteen, tuntuu etten osaa mitään. Lisäksi minun hermoiluni vain pahensi Ennin levottomuutta hälinän ympärillä, joten siinähän sitä sitten oltiin.
”Oot sä ihan kunnossa?” Outi kysyi, kun yritin hengitellä sisään ja ulos steppailevan voikon vierellä.
”No en oikeastaan”, myönsin ihan suoraan, koska miksi lähtisin kaunistelemaan asiaa.
”Jos mä otan sen Ennin ja käyn sen kanssa vähän pyörähtämässä tuolla, niin mee sä hakemaan sen kamat.”
”Joo, hyvä idea.” Tällä kertaa kiitos kuuluu Outille, kun lähti meidän mukaan kisahoitajaksi.Kävelin trailerille miettien ja toivoen, että tämä olotila ei ollut aina odotettavissa kisoissa. Ehkäpä se on vain tämä ensimmäinen startti. Toivon todella, etten ole Tie Tähtiin -kilpailuissa samanlainen hermoraunio. Siinäkin on jo sarkaa, että ratsu on levoton hulinan keskellä eikä tee yhtään hyvää, jos ratsastajakin stressaa. Saavuttuani trailerille, nappasin Ennin suitset olkapäälle roikkumaan, pintelit vasempaan kainaloon ja satulan huopineen oikealle kädelle. Hengitin syvään sisään ja puhalsin ulos. Ja toisen kerran sekä vielä kolmannen, kunnes uskoin olevani valmis.
Outi oli saanut Ennin rauhoittumaan eikä tamma enää ottanut sivuaskelia samaan tyyliin kuin aiemmin. Agnes oli saanut Lexin varustettua ja oli jo kävelyttämässä oriaan ulkokentällä, josta siirryttäisiin verryttelemään maneesiin ennen luokan alkua. Varustettuamme Ennin, siirryin itsekin kentälle kävelemään hetkeksi ja kuulutuksen jälkeen menimme Agnesin kanssa peräkanaa maneesiin.
”No, päästiin me sentään loppuun asti”, tokaisin, kun saavuin ratamme jälkeen Outin luokse.
”Hyvinhän se meni!” Outi sanoi ottaessaan Ennin ohjista kiinni minun laskeutuessa tamman selästä alas.
”No ekaks startiks kyllä”, myönsin, koska jotenkin olin silti toivonut parempaa suoritusta. ”Mä taisin olla liian kova pohkeiden kanssa, kun sen askellus oli tosi tönkköä.”
”Tai ehkä se ei vaan saanut tarpeeks lämpöö alle”, Outi ehdotti, ”Se vaikutti vähän jäykältä nimittäin.”
”Nii, sekin on kyl mahollista, koska kyl se myöhemmin selkeesti rentoutu ja oli pehmeämpi ratsastaa.”Outi meni katsomaan Agnesin suoritusta ja minä jäin taluttamaan Enniä, jolle olin laittanut ratsastusloimen selkään.
”Hyvin sä kyllä suoritit, tyttö.” Taputin tammaa hieman hikeentyneelle kaulalle. ”Vähän meillä tai ainakin mulla on opettelemista, mutta kyllä mä uskon meihin.”Tuomarin kommentti: Tiituksen ratsastama kermakaramelli ei malttanut alkuun oikein kunnolla rentoutua mikä teki tamman muuten melkoisen mukavan oloisista askellajeista jokseenkin töksähteleviä. Kolmikaarisella kiemurauralla Tiitus joutui korjaamaan etenemisen suuntaa äkkinäisemmällä liikkeellä ja tamma hieman kavahti yllättyessään. Kummallakin pysyi kuitenkin paletti kasassa ja vasemman kierroksen harjoituslaukasta lähtien Enni jo rohkeni edetä pehmeämmin ja joustavammin askelin.
-
Kisahoitaja (487 sanaa)
”Sä teit mitä?” Hello kysyi toistamiseen, kun olin kertonut ilmoittaneeni Ennin Kalla CUPiin.
”Joo, se oli puoliks vähän niin kuin vahinko”, yritin puolustella, vaikka ei minun ole mitään puolusteltavaa.
”Miten sä voit vahingossa ilmoittautua kisoihin?”
”No siis mä tein sen lomakkeen valmiiks, kun mun oli tarkoitus odottaa ylihuomisten kisojen ohi. Että tietäis onko meistä edes mihinkään ja vähän arvioida, oisko se TT:n helppo A sittenkään sula mahdottomuus. Ni sit.. mä lähetin sen.”
”Lähetit? Vahingossa?!”
”No niinhän mä just sanoin. Miksi se sua noin kauhistuttaa?”
”No no..” hän aloitti hiljentyen hetkeksi miettimään, minkä ihme selityksen käytökselleen keksisi, ”Et ees kysyny onks se mulle ok! Mitä jos mulla olis ollu menoa silloa?”
”Kultarakas, vaikka oletkin tärkeä, niin..” aloitin, mutta Hello keskeytti minut.
”Anteeksi mitä?! Nytkö sä sanot, etten mä ookaan sun tärkein ihminen, tärkein asia – sun maailmankaikkeus?! Ettäs kehtaat!”Ja niine sanoineen Hello marssi ulos satulahuoneesta ja odotin hänen paiskaavan ovenkin mennessään, mutta hän jättikin sen sepposen selälleen. Jäin hölmistyneenä paikalleni Ennin puoliksi hoidetut suitset käsissäni enkä vieläkään ymmärtänyt tarkalleen mitä juuri tapahtui. Samalla Outi tuli sisään lähes yhtä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mikäs Hellolle tuli?”
”Sen kun tietäisi, jos ihan totta puhutaan.”
”Hän viipotti tuulispäänä pihalle ja vaan puhisi moikkaukseeni.”
”Mä vaan kerroin sille, että ilmoittauduin Kalla CUPiin, ni se lähti ihan henkseleistä.”
”Onpas erikoista. Tai no..” Outi sanoi ja laittoi Jussin satulan ja suitset paikalleen.
”Mitä?”
”Eihän se mulle kuulu ja mistä mä mitään tietäisin”, hän aloitti, mutta ei sanonut enempää.
”No kerro nyt kun alotitkin jo.”
”No siis sähän oot aikalailla asunu tallilla sen jälkeen, kun Enni saapui.”
”Nii?”
”Nii, että ootko miettiny, jos Hello on vaikka mustis?”
Tyrskähdin ensin nauruun, koska ajatus oli ihan hölmö. Mutta sitten näin Outin ilmeesti, että hän oli ihan tosissaan. Lopetin nauramisen, koska mietittyäni asiaa tarkemmin, tajusin, ettei se enää ollutkaan niin hauska ajatus.
”Ei hitto, oot ihan oikeessa.” En muista milloin olisin viimeksi ollut oikeasti vaan Hellon kanssa. Siinä on aina ollut joko tallilainen tai hevonen mukana tai ollaan laitettu varusteita kuntoon.Outi oli siirtynyt putsaamaan Jussin satulan kuraläikkiä ja itse sain Ennin suitset valmiiksi.
”Kiitos, en oikeesti ollut edes tajunnut koko asiaa.”
”Eipä mitään.”
”Hei niin joo, nyt kun vihdoin muistin! Mä ja Agnes ollaan lähdössä maanantaina Sjöholmaan koulukisoihin, niin olisit sä lähtenyt meidän kisahoitajaks?”
”Ai, oikeesti?”
”No siis sähän oot ollu Jussin kisamatkoilla sen hoitajana, joten susta ois oikeesti enemmän kuin hyötyä.”
”Joo, siis tottakai.”
”Hei kiitti ihan hirveesti! Entä onko sulla menoa torstaina?” Kysyin lähinnä vitsillä.
”Öö, sillo tais olla Oskarin tappotunti luvassa”, nainen vastasi hymyillen, ”kun pitää itsekin sinne Tie Tähtiin -kisaan treenata. Mitäs sulla sillo?”
”No sillon ois tosiaan se Kalla CUP *, mutta.. Ehkäpä mä koitan onneani ja kysyn, josko Hello leppyis, kun pyydän sitä mukaan. Ties mitkä bannerit ja kisapaidat ja muut vermeet se kerkee sinnekin parin päivän sisällä väsäämään.”
”Joo, voi jestas mitä kaikkee hän on meidän TT-tiimeillekin on jo suunnittelut!” Outi sanoi nauraen.
”Jep, se on niin Helloa kun vaan voi olla.”* Ajatusmoka, vip olikin torstaina 26. päivä ja itse kisa vasta 28, mutta mennään nyt tällä 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Ajatusvirhe kisapäivän suhteen
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Medium rare, kiitos (329 sanaa)
Tie Tähtiin on pyörinyt Hopiavuoren ihmisten mielissä ja huulilla nyt jonkun aikaa. Olit sinä sitten tuvassa kahvilla, luomassa lantaa aikaisin aamulla tai menossa maastoilemaan, niin aina joku jossain puhui tapahtumasta. Kaiken kukkuraksi tänään Eetu mainitsi ihan ohimennen, että täälläkin järjestetään yksi osakilpailu! Hopiavuoressa, ihan omassa pihassa?! En voinut uskoa korviani, koska eihän täällä ole puitteita sellaiseen. Tai niin minä ajattelin, mutta kyllähän Eetu aina jotkut keinot keksii.
Ja ollaanhan me järjestetty aiemminkin kekkereitä täällä, mutta ne nyt on ollut lähinnä omalle porukalle tarkoitettuja, mihin varmaan vahingossa eksynyt muutama ulkopuolinen harjoittelemaan isompia mittelöitä varten. En itse ole aiemmin osallistunut Tie Tähtiin -tapahtumaan, koska aiemmat työpaikat oli niin lyhytkestoisia tai minulla ei yksinkertaisesti ollut sopivaa ratsua kilpailuun osallistuakseni. Ei sillä, eihän minulla nytkään ollut mikään paras tilanne: Olen tuntenut Ennin kaksi viikkoa, meidän ensimmäiset yhteiset testikisat on ensi maanantaina ja nyt vähän niin kuin menin ilmoittautumaan mukaan.
Ennihän osaa jo helppo A -tason koulukuviot, mutta koska ollaan niin uusi ratsukko, laitoin meidät suosiolla helppo B -luokkaan. Olisihan siellä ollut myös helppo C, mutta siihen en yksinkertaisesti kehdannut itseäni ilmoittaa. Kyllä mulla sen verran taitoja on ja Ennikin vaikuttaa ihan kelpo ratsulta, kunhan nyt saataisiin yhteystyö pelittämään hieman paremmin.
”Ilmoittautuminenhan oli vasta neljäs päivä, eikö niin?” kysyin Nellyltä, jonka kanssa olimme juuri menossa tuvalle.
”Joo, niin se tais olla. Kuis?”
”Eiku mietin vaan sitä kisatasoa..”
”Ei helppo B:ssä oo mitään hävettävää”, nainen vastasi, koska osasi päätellä miksi kyselin.
”Niin no eihän siinä ookaan, varsinkin kun oikeasti miettii mua ja Enniä.”
”Ja johan se taitotasokin helppo A:ssa viittaa vaikeaan.”
”Mietin vaan, että meillä on kohta ekat kisat ja tässä on vielä reilu pari viikkoa aikaa siihen ensi-ilmoittautumiseenkin.”
”Joo, onhan siihen aikaa, kyllä. Mut kyl mä suosittelen silti valitsee sen B:n. Et ota turhaa stressiä ja hei, jos ootte selkeästi parempia, niin teillähän on paremmat mahdollisuudet voittaakin!”
”Totta tuokin”, naurahdin, vaikka en suoraan sanottuna uskonut meidän voiton mahdollisuuksiin. Ehkä hieman huono asennoituminen kilpailuun, mutta voihan sekin tässä parin viikon sisällä muuttua. -
Varustekatsaus
”Hei Sonja, mun oli pakko selvittää Ennin ja Lexin sukulaisuus, että kiitos vaan”, tervehdin naista, joka harjaili Salieria käytävällä.
”Ole hyvä vaan, mitäs selvisi?”
”Ne ei oo yhtään sukua keskenään”, naurahdin, koska sen selvittämiseen jouduin soittelemaan useammankin, vastaajan mielestä ehkä hieman oudonkin puhelun.
”Okei, olisihan se kyllä ollutkin aikamoinen sattuma, että sukulaiset päätyisi samalle tallille.”
”Joo. Äläkä kysy mistä tiedän, mutta Lex on vaan vähän herkkähipiäinen niin kuin isänsä. Enni taasen peri omaltaan vahvan luonteen. Ja no onhan sekin herkkä, sen huomasin jo ekana päivänä.”Jatkoin matkaa Jussin tallin puolelle tarkistamaan Ennin karsinan. Se oli aluksi majoitettu päätallin puolelle, mutta sittemmin Been karsina oli siivottu ja tamma siirtyi siihen. Ovessa oli edelleen Been nimikyltti, jossa näkyi orin hammasrivistö, kun sen kerran osoitti mieltään jouduttuaan talliin liian aikaisin. Jouduin räpyttelemään, ettei silmäni alkaisi vuotaa valtoimenaan ikävän ottaessa minut valtaansa. Silitin nimikylttiä viimeisen kerran ennen kuin otin sen irti.
Laitettuani uuden kyltin Ennin karsinan oveen, menin tarkistamaan varustekaapin tilanteen. Varustehuone alkoi olla ääriään myöten täynnä, koska useammalla asukkaalla oli todella paljon varusteita. Varsinkin loimia, ihan niin kuin Ennilläkin. On sadeloimi, talliloimi, toppaloimi, ulkoloimi, ratsastusloimi heijastimella ja ilman sekä toppavuori sadeloimen alle ja ties mitä. Ja toinen on satulahuovat, yhdelläkin hevosella on pelkästään viisi eri väristä estehuopaa!
Ennillä sentään on aika inhimillisesti tavaraa, pois lukien ne loimet. Sillä on vain yksi satula, siihen koti- ja kisakäyttöön omat huovat täysin ymmärrettävästä syystä, kuten myös kahdet suitset ja riimut, kotiin ja näyttelykäyttöön. Perussetti harjoja ja sieniä sekä hikiviila.
”Hei, täähän on näppärä! Miten en tajunnutkaan tällaisen olemassaoloa Been kanssa”, sanoin ääneen katsoessani tamman juoksutusvyötä. Sitten muistin Sonjan poistotavarat, laitoin Ennin vyön ja muutaman muun varusteen takaisin ja siirryin tonkimaan pahvilaatikkoa.Ei siellä mitään vyötä ollut enkä tohtinut hamstrata hyvän näköisiä pinteleitä tai satulahuopiakaan talteen, koska täti luultavasti varustaa Been päästä häntään asti. Toisaalta tää ois kyllä hieno Been ruskean satulan alla, mietin hypistellessäni mustaa satulahuopaa.
”Löytyykö mitään?” Sonja kysyi ja sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Satulahuopa putosi käsistäni ja meinasin kaataa koko laatikon yrittäessäni estää huopaa putoamasta lattialle. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää.”
”Ei – täs mitään, oma vika. Ei mulla oikeasti oo tarvetta milleen näille”, takeltelin yrittäessäni tasata hengitystäni. ”Ennillä on kamat omasta takaa ja Beekin on muiden varustettavana.”
”Mut toi musta näyttäis hyvältä Been selässä”, Sonja hymyili.
”Niin se kyl näyttäis, mut..” vastasin laittaen huovan takaisin laatikkoon.
”Sovitaanko, että otat sen, jollei kukaan oo sitä loppuviikkoon vienyt?”
”Sovittu!”
”Ja nyt kahville, Eetu meni juuri keittämään sitä.” -
05.03.2020 – Enni saapuu Hopiavuoreen
”Moikka!” tervehdin Kiiaa hänen astuessaan ulos autosta.
”Hei vaan”, hän sanoi ja sulki oven katsellen ympärilleen.
”Oliko helppo päästä perille?”
”Joo, kiitos navigaattorin.”Avasimme trailerin lastausoven, missä Enni seisoi hieman malttamattoman oloisena.
”Se ei ole vieläkään kovin innoissaan matkaamisesta, mutta on se jo helpompi kuin ensimmäisillä kerroilla”, Kiia kertoi, kun meni irroittamaan tamman. He tulivat aika vauhdilla pihalle, minkä jälkeen Kiia ohjasi hevosensa voltille. ”Täällä ei onneksi ole kuhinaa, muuten Enni olisi vielä levottomampi.”Eetu oli aamulla näyttänyt minulle Ennin väliaikaisen karsinapaikan, joten ohjasin punatukkaisen naisen voikon hevosen kanssa sinne. Tamma puhisi melkein koko matkan ajan, mutta kulki nätisti omistajansa perässä. Mietin kuinka kauan menee, että se tulee minunkin kanssa tuolla tavoin – ilman ylimääräistä puhinaa tietty.
Kun olimme jättäneet Ennin heinäverkkonsa kanssa karsinaansa, lähdimme takaisin trailerille hakemaan sen varusteita. Ja niitähän muuten riitti, pelkästään loimia tammalla oli kaiken kaikkiaan kahdeksan! Kiia taisi huomata ilmeeni, kun hän lappasi loimia syliini ja kertoi, että Enni tarvitsee loimen niin sateella kuin tuulisellä säällä sekä heti, jos lämpötila putoaa alle viiden pakkasasteen. ”Mutta älä huoli, tässä vihossa on tarkat ohjeet.”
06.03.2020 – Päivä numero kaksi
Olin päättänyt antaa Ennin kotiutua rauhassa ennen kuin nousisin sen selkään. En kuitenkaan halunnut sen seisovan tarhassa koko päivää, joten koulun jälkeen tulin tallille viedäkseni sen pienellä kävelylle. En muistanut kysyä Eetulta mihin tarhaan tamma laitettiin enkä nähnyt Camillaa tai Oskariakaan missään, joten valmistauduin käymään jokaisen tarhan läpi. Toki suurin osa oli poissa laskuista oriasukkaiden myötä, joten lopulta jäi ainoastaan kolme sopivaa vaihtoehtoa: Typy ja Flida, Cozmina ja Inka sekä Nana ja Arlekin.
Enkä yllättynyt yhtään, kun löysin voikon tamman heti tarha kolmosesta. Typy ei toki ole aina helpoin tarhakaveri, koska se on edelleen kuin pikkuvarsa – kiitos Hellon ”koulutuksen”. Mutta Flida isosta mahastaan huolimatta on sellainen Muumimamma, että sen kanssa on kenen tahansa helppo kotiutua. Ja siellä kolme tammaa seisoikin sulassa sovussa, Enni ehkä vähän kauempana muista, mutta yhdessä kuitenkin.
Hetken aikaa kutsuin tammaa tarhan portilla, mutta osasinkin odottaa, ettei se tulisi kutsuista huolimatta. Oli se sentään nostanut päänsä maasta, mutta tuhahti nähdessään minut ja jatkoi lähes olemattoman heinäkasan hamuamista. Niinpä kävelin sen luokse ja kiitin, ettei se lähtenyt karkuun. Tarjosin jälleen kättä tamman haisteltavaksi, minkä jälkeen nappasin sen riimusta kiinni ja silitin kaulaa hetken. ”Lähetääs vähän kävelylle sitten”, sanoin napsauttaessani talutusnarun tamman riimuun kiinni.
07.03.2020 – Ensimmäinen kerta yksin
En eilen viitsinyt lähteä kovin pitkälle maastoon, joten kiersimme vain tarhat ympäri ja siirryimme sitten kentälle pyörimään. Aina, kun joku kulki ohi, Enni pysähtyi ihmettelemään ja meni oma aikansa ennen kuin se suostui taas liikkeelle. Loppupuolella tamma vaikutti kuitenkin jo hieman rentoutuneemmalta eikä se pysähtynyt toljottamaan jokaista ohikulkijaa tai yli lentävää lintua.
Tänään oli kuitenkin aika nousta selkään, mikä hieman jännitti. En ollut ratsastanut Ennillä kuin reilu puoli tuntia, kun olin käynyt tutustumassa tammaan ja silloinkin Kiia oli ollut lähellä koko ajan. ”Eiköhän se tästä”, sanoin rauhoitellen enemmän minua kuin karsinassaan pyörivää hevosta. Kiristettyäni satulavyön lämmitin tamman kolmipalakuolaimia tovin, koska ne oli jäätävän kylmät. Muistelin tamman hoito-ohjetta, koska siinä taidettiin sanoa, että talvisin ulkona kulkiessa ratsastusloimi. ”Me ollaan kyllä menossa maneesiin, mutta ehkä se on parempi laittaa varmuuden vuoksi.”
Taluttaessani tammaa tallista maneesille, tervehdin ohi kulkevia Nellya ja Noaa, jotka suuntasivat tuvasta tallille päin.
”Tääkö on se sun uus tamma, vitsi se on nätti!” Nelly huokaisi selvästi ihastuneena.
”Joo, sitä se kyl on. Ja kunhan päästään vähän enempi tutustumaan toisiimme, niin saat rupee valmentaa meitäkin.”
”Ilman muuta, sitähän tässä on jo odotettukin!”Maneesin ovilla vihelsin tulostani siltä varalta, että siellä olisi jo joku. Avasin ovet ja huomasin, että Marshall oli siellä hauskan värisen Arlekinin kanssa. Tervehdin heitä ja sanoin tulleeni testaamaan uutta ratsuani.
”Kattelinkin, etten oo tuota nähnytkään aiemmin”, Marshall sanoi.
”Joo, se tuli toissapäivänä”, kerroin taluttaessani tammaa keskemmälle maneesia. Laskin jalustimet alas ja nostaessani jalkaani ylös, Enni päätti ottaa sivuaskeleen ja astuin ohi. ”Äläs viiti”, sanoin tammalle kiristäessäni otettani ohjaksista ja yritin uudelleen. Taas tamma liikahti, mutta ei liikaa ja pääsin ponnistamaan selkään. Tyytymättömänä Enni heilutti päätään ja aloitti pienen tanssahtelun ja annoinkin sen hetken osoittaa mieltään. Sitten keräsin ohjat ja annoin tammalle käskyn lähteä liikkeelle. -
Tunnustus
”Siis kato nyt, eiks oo ihana!” hehkutin Hellolle näyttäessäni kuvaa puhelimessani. Olin ollut pari päivää sitten katsomassa tulevaa ylläpitohevostani Enniä, joka oli vienyt minut mennessään heti ensi hetkistä lähtien. ”Onhan sillä havaittavissa samanlaista mielenlujuutta kuin Beellä, mutta kyllä mä luotan, että ajan kanssa se lämpenee mullekin”, sanoin näyttäen vielä toista kuvaa, ”Ei tääkään kerro tarpeeks, mut jotain kuitenkin”, jatkoin vielä, vaikka Hello ei edes vilkaissut minun tai puhelimeni suuntaan. ”Kuuntelet sä ees?”
”Mitä, joo, on hyvä.”
”Sä et kuuntele, eikö niin?”
”Kyllä kyllä, just nii, ihan kuten sanoit.”
”Kulta, oot rakas, tiesithän sen.” Ei vieläkään mitään reaktiota. ”Mun on pitänytkin kertoa sulle jotain”, jatkoin laittaen samalla puhelimeni pois. Jos nyt vaan sanon sen ääneen, niin sitten se on tehty. Luultavasti Hello edes tajua mitään, joten ei tartte pelätä hänen reaktiota.Mutta sitten hän kääntyikin katsomaan minua ja näytti siltä, että vasta tajusi minun olemassaolon. ”Kauan sä oot siinä ollut?” hän kysyi, ilmeestä päätellen ihan tosissaan.
”Tunnin.”
”No et todellakaa oo, just vast tulit!”
”No okei, melkein puol tuntii ja siitäki ainaki vartti ollaan sun kanssa jo juteltu.”
”En mä oo kellee jutellu, kun säki vasta tulit siihe, usko jo.”
”Ootko ihan tosissasi, mä just näytin sulle kuvia Ennistä.”
”Kuka se on? Joku tyttöystävä vai?!”Huokaisin syvään, koska en ollut varma, oliko Hello tosissaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, ettei hän oikeasti ole kuunnellut minua. Katsoin hänen suuria silmiään enkä voinut olla hymyilemättä. Samalla tuttu raastava tunne hiipi rintaan, koska minulla oli ihan liikaa tunteita Helloa kohtaan enkä ollut sanonut niistä mitään. Tunne kasvoi entisestään ja tiesin, että se pahenisi päivä päivältä enemmän, jollen avaa suutani.
”Mikäs sulle tuli, sattuuks suhu?” Hello kysyi aidosti huolissaan.
”Ei – tai joo”, aloitin, mutta pala nousi kurkkuun ja puhuminen oli hankalaa.
”Hei, kulta, mikä on?” Hello kysyi tullen lähemmäs ja halasi minua. Hänestä huokuva lämpö ja tuoksu rauhoitti, mutta samalla myös pahensi tilannetta. ”Kerro nyt, sä voit kertoo mulle mitä vaan.”
Tuhahdin mielessäni ja mietin, etten ollut ihan niin varma asiasta. Mutta sen tiesin, että nyt mun oli pakko kertoa. ”Mä en odota sulta mitään vastausta, mut mun on pakko sanoa tää,” aloitin taas ja lopetin, kun ääni meinasi pettää. Käännyin katsomaan Helloa suoraan silmiin ja sain sen sanotuksi: ”Mä rakastan sua.” -
Kermakarkin kotona
Satunnaiset ratsastuskoulun tunnit tai Hopiavuoren jättiläisillä ratsastaminen ei todellakaan olleet parhaat keinot ylläpitää omaa tasoaan. Oli ne tottakai parempi kuin ei mitään, mutta ei niistä ollut yhtään apua jännitykseen, joka valtasi minut viimeisen kilometrin pätkällä kohti Hukkapiiloa. Kaikki vähänkään ratsastuskoulun ulkopuolella pyörivät hevosihmiset tiesivät Kallan kylän hienostotallin, itse pelkästään jo siksi, että Bee on heidän kasvattejaan. Jostain syystä olin kuvitellut päämääräni olevan vähintään samanlainen, koska se oli kuitenkin yksi sen naapuritalleista ja ilmoituksen hevonenkin Sinevan-kasvatti.
Jännitykseni helpotti vähäsen, kun kaarsin Oonalta lainaan saadulla autolla tallille vievälle tielle. Sen varrella ei ollut tarhoja tarhan perään eikä pihapiiriä komistanut yli satavuotias kartano. Parkkeerasin auton maneesin viereen ja kävelin sen vierustaa pihalle, jonka keskellä oli muutaman karsinan kokoinen talli, sen takana kaksi pienempää ja yksi iso tarha ja maneesin vieressä melko hyväkuntoinen kenttä ja sen vieressä ihan tyypillinen omakotitalo. Ei mitään liian hulppeaa, vaan juuri sen verran kuin tarvitaan.
Pian ohittamastani tallista astui ulos punatukkainen, aikalailla minun ikäinen nainen. Tervehdin häntä ja kysyessäni mistä löytäisin Kalliokosken Kiian, hän hymyili lähes huomaamattomasti ja vastasi: ”Tässähän minä.” Tottakai pienellä tallilla heti ensimmäinen ihminen on etsimäni.
”Hellevaaran Tiitus, tulin Enniä katsomaan”, sanoin tarttuen naisen ojennettuun käteen. Jälleen yksi tyhmä ja aivan turha kommentti, kyllähän se nyt tietää, että oon tulossa hänen hevostaan katsomaan, kun kerta häntä etsin.
”Mä itse asiassa olin juuri menossa hakemaan sitä tuolta tarhasta”, nainen vastasi osoittaen isompaa tarhaa kohti.
”Joo, oon vähän ajoissa, koska mieluummin odotan vaikka vartin kuin tulen myöhässä”, sanoin hieman nolostuneena lähtiessäni kävelemään hänen kanssaan.
”Mä niin tiiän ton tunteen.”Ylläpitoilmoituksen kuva ei tehnyt oikeutta sille hevoselle, jota Kiia kutsui. Mustaan loimeen puettu tamma oli kauniin kermainen voikko ja päässä oleva läsi loisti kirkkaana. Ja voisin kuvitella, että myös jalkojen sukat olisi hohtaneet, jollei tammalla olisi komeita kurasukkia niiden päällä.
”Kuten ilmoituksessa kerroin, Enni testailee uusia ihmisiä, joten sähän voisit ottaa sen nyt haltuun, niin päästään katsomaan, mitä tyttö susta tykkää”, Kiia sanoi, kun oli hetken silitellyt tamman päätä ja laittanut sille talutusnarun riimuun kiinni.
”Selvä juttu”, sanoin miettien, että sehän on tuttua hommaa Been kasvattamisen myötä. Annoin Ennin tietysti ensin haistella kättäni, kunnes otin Kiian ojentaman vaaleanpunaisen narun. ”Tulehan, mennääs laittamaan sut kuntoon”, sanoin osoittaen sanat tietysti Ennille.Alkuun Enni tuli ihan nätisti, koska tuttu omistaja oli mukana, mutta muutaman metrin päästä se tajusi, että narun päässä olikin joku ihan muu kuin Kiia. Tamma pysähtyi ja rupesi korskumaan osoittaakseen mieltään.
”Liian kovista otteista tamma ei myöskään tykkää, se vain ottaa pahemmin herneen nenään siitä”, Kiia kertoi, koska luonnollisesti yritin patistaa narusta vetämällä tammaa liikkeelle. Päästin narun löysäksi ja tarjosin jälleen kättäni tammalle. Se vain puhisi ja veti päänsä ylemmäs, mutta ei sentään ottanut askeleita pois päin.
”No niin, eiköhän tuo nyt riitä”, puhuin lempeästi tammalle, joka edelleen vähän mulkoili minua. Silitin sen kaulaa rauhoittavasti ja lähdin sitten kävelemään kohti tallia, joka olikin ihan parin metrin päässä enää. Talutusnaru kiristyi hetkeksi, mutta sitten Enni lähti edelleen hieman puhisten eteenpäin. ”Hyvä tyttö, eihän se nyt niin kamalaa ole.”-
Arvaa vaan meinasinko kirjoittaakin, että nyt kun Been vauvansinisistä tarvikkeista on päästy eroon, niin nyt sitten on vaaleanpunaista 😀
-
-
03.03.2020 – Vika ei ole sinussa vaan minussa
Olin sisimmässäni tiennyt jo pidemmän aikaa, että tämä päivä koittaa vielä. Uskottelin ja esitin muille, että kaikki on hyvin ja homma toimii, mutta nyt tiedän, että se oli valehtelua. Ei minusta ole tällaiseen, se vaatii liikaa aikaa ja se on niin erilaista kuin ajattelin. Miksi edes ryhdyin tähän? Ajatus oli aluksi niin pyöristyttävä, etten oikeasti edes miettinyt sitä. Sitten ajattelin, että kyllä se tästä, en minä ensimmäinen ole, joka tällaiseen ryhtyy. Mutta sitten tuli aina vain ongelmia ongelmien perään. Ei huolta, kyllä ne selätetään. Ja kyllähän me ihan hyvin ne hoidettiinkin, ei me mitään katastrofia olla saatu aikaan, vaikkei kaikki ihan mallikelpoisesti toteutunutkaan. Mutta nyt se on loppu ja vaikka se tuntuukin pahalta, parempi näin. Ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, sussa ei oikeasti ole mitään vikaa, syy on täysin minussa. Minusta ei vain ole tähän, olen pahoillani. Mutta kyllä me nähdään vielä, älä huoli! Mä tuun kesällä katsomaan sua ja kunhan kasvat aikuiseksi, ollaan taas yhdessä, rakastan sua.
Bee siirtyy toistaiseksi Saksaan ja Tiitukselle tulee toinen hevonen sen tilalle.
-
20.02.2020 – Ostoksille
Bee oli käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti, kun olin juoksuttanut sitä kentällä lainasatula selässään. Se oli oikeasti kasvanut, niin fyysisesti kuin henkisesti, koska en edes muista milloin se olisi viimeksi oikeasti ollut hankala. Okei, tarhasta se ei aina haluaisi lähteä mukaan, varsinkaan nyt, kun sillä oli lähes samanikäinen leikkikaveri seuranaan. Lisäksi se kannattaa suosiolla sitoa käytävälle hoitotoimenpiteiden ajaksi, karsinassa se vain pyörisi ympyrää. Ja vaikka ori on asunut täällä koirien keskellä pienen ikänsä, se ei silti ole yhtä tottunut niihin kuin vaikka Salieri. Pitäisi varmaan pyytää Heliltä koira lainaan ja pari oppituntia, sen verran nopeasti hän sai Nuoskan seisomaan mustan ruunan kylkiä vasten ilman, että kumpikaan oli moksiskaan.
Olin lähdössä taluttamaan Beetä tallille ottaakseni varusteet pois, kun näin Nellyn menevän Cozminan kanssa maneesiin. ”Siellähän tulee kohta jo tungosta”, hymähdin hevoselleni. Tiesin, että Sonja oli mennyt sinne jo ennen kuin hain Been tarhastaan ja harjoituksen alkuvaiheessa Eetu oli mennyt Jussin ja Outin kanssa esteitä hyppäämään. Sittemmin Oskari oli pysähtynyt hetkeksi katsomaan Been ympyräsulkeisia, kunnes hänkin pujahti maneesiin ja nyt sitten vielä Nelly. Kyllähän sinne helposti kolme mahtuu, mutta silti mietin, eikö kukaan vain kehdannut minun takia kentälle tulla. ”Olisihan me nyt väistetty, kun isommat haluaa harjoittelemaan”, höpötin tapani mukaan Beelle. Hymyilin, koska tajusin, että ehkäpä siksi karttavat minua: Hullu mies, joka puhuu itsekseen.
Hoidettuani Been, vein sen takaisin tarhalleen. Kiersimme kentän toista lyhyttä sivua, kun näin nuoren kolmikon kävelevän sen toisella puolen tallia kohti. Liekö hekin vieneet juuri hevosensa tarhaan, vaikka muistelisin molempien olleen omissaan hakiessani Beetä sieltä. Isoa jättiläistä miettiessäni tulikin mieleen, että pitäisi kysyä Eiralta Uunon ratsuttamisesta. Tai ehkä parempi kysyä Eetulta, Eira kuitenkin ottaa nokkiinsa luullen minun vihjailevan, ettei hän liikuta Uunoa tarpeeksi.
Tarhaan päästyämme irroitin Been riimusta talutusnarun, jolloin ori pinkaisi välittömästi vuonistoverinsa kylkeen kihnuttamaan päätään. Sininen kulahtanut riimu oli vedellyt viimeisiään jo useamman viikon ja pian kuulinkin pehmeän tömähdyksen. Riimu makasi maassa ja ruskea pää nousi äkkiä vaalealta kyljeltä ylös, kun sen omistaja tajusi vapautensa koittaneen. ”Voi ei”, huokaisin ääneen, koska en ollut vieläkään käynyt varustekaupassa, vaikka on ollut tarkoitus jo monta viikkoa mennä ja nyt oria on vielä hankalampi saada kiinni. ”Ehkä sä jäätkin vaan pihalle sitten tänään, jollet suostu illalla sisälle tulemaan”, sanoin valjusti nuoren hevosen takapuolelle, joka viipotti jo menemään.
Kuulin jo ulko-ovelta, että tupa oli täynnä. Potkittuani kengät eteiseen ja käveltyäni pitkän mallisen käytävän päähän, päätin ensin ottaa kupin kahvia, istua hetken ja kertoa sitten sattumuksesta. Kerkesin napata kahvikupin huomatessani, että pannussa oli enää vain kuivaksi palanut pohja. Hartiat lysähtivät ja huulilta saattoi karata turhan syvä huokaus, johon Camilla heti tarttui: ”Sori, mä vein vikat enkä tajunnut keittää lisää.”
Hän näytti olevan jo nousemassa ylös sen tehdäkseen, mutta vastasin: ”En mä normaalisti kahvin loppumiseen näin pahasti huokaile”, sanoin hieman teennäisesti nauraen, ”Bee vaan hajotti just riimunsa ja riekkuu menemään onnessaan. Siis tarhassaan”, lisäsin, koska näin Eetun ilmeestä, että kohta se on auton alla, jollei sitä heti saada kiinni. ”Niin että oliskohan joku menossa varustekaupoille tässä pikapuoliin?” heitin puoliksi vitsillä, koska tiesin, että Hello veisi minut, kun vain pyytäisin. -
Niin sanotusti kiva, että Salierilla on edes joku heikko kohta ja se on vieläpä niin näppärästi sijoitettu! Innolla odottelen onko taustalla joku ikävä asia, jota ei nyt sinänsä tietenkää toivoisi olevan, mutta olisihan se mielenkiintoista, jos vaikka selviäisi jotain uutta menneisyydestä! Mutta ainakin toivon, että Salieri pääsee siitä yli eikä jää ikuisesti pelkäämään kärryjä.
-
Aaaaaaiii että mää nauroin tälle xD
Sä oot saanut kaikki kuulostamaan just eikä melkein omilta itseltään, vautsi!
-
Nii just, hiton Oskari! 😀 Tässä on kyl niin hyvän teksti, kun kerrotaan tarkasti itse ratsastuksesta, viedään juonta melkein eteenpäin (koska Oskari ei oo vieläkään vastannut!) ja sitten vielä harjoitellaan TT-Cuppiin. Nii ja hei, huomioitu vielä nuorikon kisatkin!
-
Ai luoja mua ärsyttää just tollaset ihmiset, jotka laittaa miljoona viestiä, kun voisi keskittyä hetkeksi ja laittaa yhden pidemmän 😀 Kyllähän sitä itsekin välillä tekee, että sinänsä ymmärrän, vaikka välillä niin käy. Tää oli kyl tosi loistava teksti jaoteltuna viestien lähettämisen sisälle. Parasta oli toi loppu, kyllä mä odotin Outilta parempaa itsekuria, mutta toisaalta en yhtään ihmettele, ettei malttanut 😀
-
Ai vitsit kuinka nauratti toi prinsessan mielen järkkyminen 😀
-
Saitpas tehtyä niin luonnollisen ja hienon tekstin tähän aiheeseen! Ja tungit vielä niiiiin monta hahmoa mukaan ilman, että se oli vain nimien luettelemista. Itsellä aina ongelma sen kanssa, kun kovasti haluaisin ottaa muiden hahmoja, mutta sitten saan ehkä niukin naukin yhden tai kaksi mukaan ja nekin on mallia ”tervehdin henkilöä X” ja se siinä. Ja vielä oot niin hienosti huomioinut niin Nellyn hermoilun kuin Tiituksen tallilla asumisen sekä vielä uuden hevosen saapumisenkin! Ja mainitaan vielä loppuun, että eniten kyllä tykkäsin Hellosta fanikerhon johtajana 😀 Se on niin oma ittensä!
-
Ai luoja mä jo pelästyin, että ootko sä työntänyt Tiituksen pakkokaranteenin ton otsikon perusteella! Mutta et sentään 😀 Ja vitsit naureskelin ton vikan kappaleen melkein joka jutulle, varsinkin Noa-wrapille xD
-
Aaawh, voi Santtu! Sehän on ihastunut Eiraan! On tosi luonteva tää teksti, niin isän puhe tyttöystävästä tai Santun takeltelu, kun eihän se nyt vaan Eirasta puhu. Mut kyllähä se nyt selkeesti puhuu vaan hänestä ja muut nyt vaa on sattuman kautta mukana.
-
Onpas kiva erilainen tarina! Hyvin pysy kärryillä mukana, vaikka vastapuolen puheenvuoroja ei tiedäkään.
-
Enni (kopioitu täältä)
– sateisella tai tuulisella ilmalla ulos sadeloimi
– lämpötilan ollessa alle -5℃ ulos ulkoloimi
– lämpötilan ollessa alle -10℃ ulos toppaloimi
– yli 20 asteen pakkasilla ulos toppaloimen alle ohuempi loimi– lämpötilan ollessa alle -10℃ sisällä talliloimi
– yli 20 asteen pakkasilla sisällä tallitoppaloimi -
Enni (kopioitu täältä)
– Perfect Mix: 1 – 1 – 1 litraa / päivä
– heinää reilusti joka ruokinnalla
– valmennuspäivinä päivärehujen sekaan kaksi (2) mitallista electrolyte jauhetta
– valmennuksen jälkeen 2 mitallista electrolyte jauhetta sekoitettuna kolmeen (3) litraan vettä
– iltaruokaan lisätään aina yksi mitallinen valkosipulijauhetta -
Ihan mahtava tarina, oikeesti! Tätä luki tosi mielellään ja oon kyllä niiiiiin kateellinen, että noin vain osaat laittaa monta hahmoa samaan tarinaan ilman, että tuntuisi jotenkin väkinäiseltä. Ja kyllä, naurahdin ääneen Eetun tokaisuille, varsinkin tolle viltin lämpimänä pitämiselle 😀
-
Hah, hymähdinpä vähän tolle, etteivät usko kenenkään muun olevan syypää, jos Eira on matkassa 😀 Ei kai ne aikuiset nyt niin ilkeitä Eiralle ole. Vitsit, tässähän ihan rupeaa sormia syyhyttää, kun vois keksiä tähän jonkun vastapallon. Koska kyllähän nyt joku heti tietysti huomaa, että yks kippo puuttuu, kun Noa niitä nyt ainaki miljoona vuotta pisti kii!
