Vieraiden spinnarit

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jos hahmosi koti on toisessa tarinassa eikä Hopiavuoressa, voit kirjoitella hänen spin-offejaan tänne. Hopiavuoren talliin ja hevosiin liittyvät tarinat voi kirjoittaa myös tallipäiväkirjaan. Vierailevat hahmot ja sivuhenkilöt voi halutessaan esitellä Ohikulkijat-hahmotopassa.

[MarkusOsallistuja]

Inarista ei tosiaankaan aina tiedä

Jyrkässä oli pieni teatteri, ja siinä pienessä teatterissa oli minun kesätyöni. Olimme käyneet siellä poikien kanssa perjantaina, ja nyt sunnuntaina seisoin taas tyhjällä lavalla. Koko rakennus oli viileä ja kolkko, sillä siellä ei tainnut juurikaan ihmisiä käydä talvikuukausina. Kaikki akustiikkaa myöden oli aika surkeaa, mutta vaikka kaikkien täytyi olla samaa mieltä siitä, kukaan ei valittanut. Harvemmin me mistään valitimme. On sitä huonompiakin paikkoja ollut. Meistä kukaan ei taida kuitenkaan olla mikään maalaisidylliä rakastava ihminen. Buathong olisi varmasti ainoana rakastanut olla siellä, mutta hän oli hevosvahtina kotona jollekin kaverilleen jonkun ihme Tie Tähtiin -kisan takia, ja tyttöystävälleen tämän reissun takia. Kinnanen oli lähtenyt mukaan sukuloimaan, tai jotain…

”Ooksä valmis?” Lauri kysyi, kun tuijotin takaseinää lavan reunalla seisten. Seinä oli paneloitu alareunastaan tylsällä, 80-luvun alun karmaisevaa puunväristä fiilistä henkivällä paneelilla, ja yläosastaan se oli liikuntasalinvalkoinen.
”Joo joo”, vastasin hänelle ja venyttelin oikein kunnolla olkapäitäni kädet selän takana. Sitten hyppäsin lavalta. Oikein kantapäilleni. Olin varma, että siihen juhlasalimaiseen puulattiaan tulisi reikä, tai että ainakin koko puurakennus vapisisi. Ääni olikin niin vaimea, että suoraan puun alla taisi olla sementti. Se tarkoitti, että koko rakennuksen täytyi olla homeessa. Hyvä juttu, etten minä ainakaan ennen ole oirinut homeesta. Silti minulla oli hirveä ikävä oman teatterin punaisia istuimia, nousevaa katsomoa, kiinteitä verhoja, katossa roikkuvia lavasteita… Ja Buathongin yhdentekevää höpötystä.

Hyvästelin pojat parkkipaikalla. Kaikilla muillakin oli kiire kotiin. Koko joukkio oli mahtunut tulomatkalla vain töin ja tuskin kahteen autoon, mutta jännästi takaisinpäin kaikki paitsi minä ja Kinnanen mahtuivat yhteen, koska se oli lähdössä niin merkittävästi aikaisemmin. Minun piti vielä lähteä hakemaan Kinnanen jostain korvesta, ja sitä varten minulle jätettiin Laurin auto. Istuin kuskin paikalle ja etsin kännykän navigaattorilla oikeaa paikkaa. Näytti siltä, että se oli joku maatila. Tosi hyvä. Lehmiä ja hevosia ja muuta haisevaa tässä kaivattiinkin, kun oli vähän krapula ja kaikkea.

Inari, tuleva kesäheilani, onneksi soitti minulle kun käynnistin auton. Huminasta päätellen hänkin ajoi.
”Hei. Täs on Helmipuron Inari”, hän sanoi. Se oli hämmentävää, koska tottahan minä numerosta tiesin, kuka soitti. Sitä paitsi hän oli aiemmin lyönyt luurin korvaani.
”Mitä Inari tietää? Mulla oli jo sua ikävä.”

Inari oli kuulemma tulossa Jyrkän teatterille. Ihan lähellä oli jo. Epäröin sanoa, että käännypä rakas tyttö takaisin, koska minä en ole Jyrkässä enää hetken kuluttua. Ehdotin, että menisimme jonnekin muualle, vaikka käymään kahvilla. Inari kuitenkin huokaisi, että eipä täälläpäin kahviloita tai mitään ole: Seinäjoella taitaa olla lähin. Silloin sanoin soittavani yhdelle kaverille johonkin Hopiavuoren helvetinloukkoon, eli tietenkin Kinnaselle, että tulisinkin myöhemmin. Minulla oli edes avaimet Jyrkän homeiselle teatterille, vaikka ei sielläkään ollut kahvin murustakaan.
”Hopiavuoren hevostallille?” Inari varmisti.
”Johonkin semmoseen”, vahvistin.
”Älä soita! Aja sinne vaan. Mäkin tuun. Siis… Jos käy?”
”Mitä? Tietenkin käy.”

Hopiavuoren hevostalli oli tietenkin juuri niin kauhea paikka kuin kuvittelinkin, tosin ilman lehmiä. Siellä haisi samalta kuin Buathongin ja Kinnasen tallivaatteet, ja se haju tunkeutui autoon asti. Lauri olisi vihainen, kun ajaisin auton kotiin lehmänhajuisena. Muutenkin koko paikka oli yksinomaan pelottava. Oli rumia, vanhoja autonrämiä ympäriinsä, ja vieläpä joku asuntoautonrotisko parkkeerattuna jonkin tehdashallin näköisen punamultaisen rakennuksen eteen. Päätin olla nousematta autosta lutakkoiseen pihaan ennen kuin näkisin joko Kinnasen likan tai Inarin.

Kun Inari ajoi viereeni autolla, joka oli yhtä ruma ja vanha kuin muutkin, pyyhin irvistyksen kasvoiltani ja nousin ylös sen näköisenä, kuin kenkieni pilaaminen hevosenpaskassa ja ravassa ei olisi minulle mikään ongelma. Inari hymyili, käveli luokseni ja tarttui käteeni, kun ojensin kättäni hieman häntä kohti. ”Hei”, hän henkäisi niin kuin häntä muka kauheasti jännittäisi tavata minut, ja minä vedin hänet kädestä lähemmäs itseäni.

Silloin asuntoautosta tuli ulos aamuisen sotkuisennäköinen Kinnanen ja vain vähän siistimpi Nelly, jonka olin eilen tavannut. Oikeasti. Asuntoautosta. Kuolleista heränneen oloinen vaikutelma taisi johtua kaksikon hiuksista. Niitä ei oltu ainakaan pesty tänä aamuna, hädin tuskin harjattu korkeintaan. Minä olin sentään sukinut jo jokaisen sulkani järjestykseen, ja Inarillakin oli ranskanletti päässään.

”Ladies”, huikkasin kaksikon perään ja kiersin toisen käteni Inarin ympärille. Kun nuo kaksi hätkähtivät ja huomasivat meidät, kosketin sormillani kuvitteellista hatunlieriäni, iskin silmää teeskennellyn, suurieleisen flirttailevasti ja nyökkäsin. Olisin vislannut huudahtamisen sijaan, jos olisin osannut.
”Mitä sä täällä nyt jo teet?” Kinnanen kysyi minulta.
”Haen sua kotia tietenkin”, vastasin siihen, vaikka hän tarkoitti tietenkin ajankohtaa, eikä suunnitelmaamme lähteä kotiin.
”Jaa no, saanko mä aamukahvit juoda ensin kuitenkin rauhassa?”
”Siitä vaan.”

Inari halusi näyttää minulle hevostaan, joka asui siellä Hopiavuoren hevonhelvetissä. Se oli suuri ja isopäinen koni, joka sopisi ennemmin työhevoseksi johonkin torpan pellolle kuin nuorelle likalle lemmikiksi. Kiltin näköinen se kuitenkin oli, joten kohteliaisuuttani tarjosin sille kättäni haisteltavaksi haan aidalla ja taputin sitten sen kaulaa. Käteen jäi inhottavaa, nihkeää likaa, jota hevosista tapaa aina jäädä. Lisäksi sen hevosen karva oli epätasainen, inhottavan pörröinen ja ennemmin pehmeä kuin liukas. Olen aikaisemmin seurustellut heppatytön kanssa. Hänen hevosensa karva oli ihan lyhyttä ja kiiltävän liukasta. Samanlainen inhottava olo siitäkin jäi käteen. Hymyilin kauniisti ja muistin, miksen halunnut seurustella heppatyttöjen kanssa. He olivat toki oivaa väkeä: yleisesti ottaen terveitä, reippaita ulkoilmaihmisiä. Harmi, että heidän kanssaan ollakseen joutui kestämään heidän hevosiaan ja kuuntelemaan heidän hevosjuttujaan. Suljin Inarin suun suutelemalla häntä.

Lähdimme sieltä susien ja karhujen ja hevosenpaskan keskeltä kahden tunnin kuluttua. Luulisi, että siellä olisi ollut kamalaa, mutta kun kengät olivat jo pilalla, niin ei siellä oikeastaan edes ollut. Kiertelin suurimman osan aikaa ympäriinsä Inarin kanssa, joka laski katseensa joka kerta, kun koskin häneen. Ehdin tavata Inarin pikkusiskonkin, joka polki fillarillaan sitä pörröistä ja likaista hevosta hoitamaan. Toivoin, että se likka pesisi sen konin. Jos jonkun koira olisi niin likainen, että käteen jäi nihkeä schaibakerros, niin eläinsuojelujuttuhan siitä tulisi. Hevoset taitavat vain olla luonnostaan saastaisia. Ponin pesemisen sijaan se tyttö kuitenkin seurasi meitä ihan autolle saakka ja puhui taukoamatta. Hänen ansiostaan minulla ei ollut enää kyllä yhtään ikävä Buathongia. Se likka oli ihan yhtä levoton!
”Seurustelettekste vai?” oli viimeinen mitä hän kysyi ennen kuin sulki suunsa.
”Ei vielä”, vastasin siihen paljon itsevarmemmin kuin miltä minusta tuntui. Inarista ei tosiaankaan tiennyt. Olin kaksi päivää tehnyt oikeastaan kaikkeni asiaa edistääkseni, mutta se ei ollut riittänyt. Inari ei ollut niin kuin tytöt kotipuolessa. Hän ei tuntunut itse asiassa edes tajuavan kaikkia hiottuja vihjailujani.

Sitten me lähdimme kotiin Kinnasen kanssa Laurin autolla. Seinäjoelle vievälle tielle käännyttyämme nakkasin puhelimeni hänen syliinsä.
”Oliko hyvä reissu?” kysyin nätisti.
”Oli kyllä. Me nähdään Nellyn kanssa ihan liian harvoin”, hän huokaisi tyytyväisenä ja yritti ojentaa puhelintani takaisin.
”Ei ku mä en voi ajaa ja tekstata”, sanoin kädelläni puhelimen torjuen. ”Laita sille Inarille jotain suloista.”
”Mitä tarkalleen ottaen?”
”Ei mitää väliä. Jotain suloista vaan.”

[Ekku]

Flirttiä ja puhelimia

Markus oli ajallaan, mutta silti olin hätkähtänyt hänet nähdessäni. Olin kysynyt mitä hän teki, mutta saanut aivan Markus-tyylisen flirttailevan vastauksen. ”Haen sut kotia tietenkin” Markus oli sanonut ja antanut luvan aamukahviin.

Ja nyt pari tuntia ja pari kahvikuppia myöhemmin istuimma Markuksen kanssa autossa matkalla kotiin. Hän käski minun kirjoittaa jotain sille Inari-tytölle.
”Heitä nyt joku kiva iskurepla, ettei tästä tuu liian tyttömäinen viesti” käskin leikkisään sävyyn.
”Emmä nyt käskystä voi keksiä!” Markus kivahti ja piti katseen tiukasti tiessä. Hänen kasvoillaan oli tuttu flirttihymy.
”Tykkääks sä ees siitä likasta?” Laskin puhelimen syliini ja katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin. Hän ei katsonut takaisin.
”Totta kai. Vaikka hevosjutut on maailman tylsimpiä” mies vastasi ja istui hiukan syvemmälle penkkiin. Pyöritin silmiäni ja palasin viestin kirjoittamiseen.
”’Oli kiva viikonloppu. Mä tuun taas parin viikon päästä ja varmasti ajan sua näkemään. Pee äs, hevoset ei oo mun juttu’” luin ääneen.
”Mikä toi loppu nyt oli? Ota se pois.” Markus vakavoitui yllättävänkin paljon. Luulin hänen vain pelleilevän Hopiavuoren Inarin kanssa, mutta olin ilmeisesti väärässä. Pyyhin viimeisen lauseen viestistä pois.
”Emmä tiiä, ei tää kuulosta yhtään sulta. Keksi ite parempi. Pysähytään tupakille ni saat itte kirjottaa.” Pyyhin loputkin pois ja lukitsin puhelimen. Markus ei vastannut, joten sain tilaisuuden kaivaa oman puhelimeni esille ja vastata Chaille.

Ajelimme kymmenisen minuuttia radion soidessa. Lopulta minun oli pakko rikkoa painava hiljaisuus.
”Kuule. Meinaaks sä muuttaa kesäks pois Hukkasuolta?”
”Emmä tiiä. En kai.” Markus kohautti olkiaan. ”Ei Buathong pärjäis ilman mua niin pitkää” hän jatkoi.
”No mä tuun silti uudestaa mukaa ko tuut ens kerralla viikonlopunreissulle” Totesin.
”Sehän on sovittu.” Markus vilkaisi minua niin pitkään kuin vain voi ja hymyili.

Markuksen flirttiä on välillä vaikea vastustaa tai ymmärtää vitsiksi. Olimme Nellyn kanssa jutelleetkin tuosta hymystä lauantaiyönä. Todella outoa, miten luonnostaan mies saa luotua itsestään noinkin flirttailevan ilman ongelmia. Lähdin aina välillä mukaan leikkiin, mutta Markus oli vain innostunut lisää joka kerta. Hänellä tuntuu olevan kokoajan jonkinnäköinen haku päällä. Vaikka Inarin kanssa viestitteleekin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Okei, ensinnäkin olen lähtökohtaisesti ihan fiiliksissä siitä ajatuksesta, että eri talleilla asuva väki elääkin yhtäkkiä samassa todellisuudessa ja heidän tarinansa saattavat sivuta toisiaan. Lisäksi Ekku ja Markus ovat vähän sellainen parivaljakko, etten olisi vaikka pari kuukautta sitten ikinä uskonut näkeväni heitä oikeastaan missään yhdessä. Ja kappas, hehän tulevat ihan toimeen. Eniten mieltäni tietysti lämmittää aina, kun joku jatkaa ihan kenen tahansa toisen kirjoittajan jättämää juttua. Sen pitäisi olla se juttu, josta Hopiavuoren tunnistaa omanlaisekseen ihan kaikista muista talleista. Eikä vain pitäisi olla: sehän on!

Markus on sivuhenkilö ja saanut siksi puhua omalla suullaan tosi tosi vähän koko lyhyen elämänsä aikana. Oli aika rohkea veto tarttua häneen, mutta ihan kunnialla vedit koko tarinan alusta loppuun. Kyllä Markuksen tästä helposti Markukseksi tunnistaa!

Nostaisin esiin vielä sellaisen ilmaisun, joka oli erityisen onnistunut ja tyylikäs:
katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin
Lisäksi nostaisin esiin koko sen kohdan, jossa Ekku kirjoittaa Markuksen puolesta Inarille, ja Markus komentaa ottamaan lopun heppahuomautuksen pois. Se oli paitsi hyvin kirjoitettu, myös jotenkin hellyyttävä. En välttämättä haluaisi olla Inarin nahoissa kirjoittelemassa ihastuneita viestejä Markuksen sijaan tietämättäni Ekulle, mutta silti. Mitä jos se Markus tykkää oikeasti Inarista, kun ei luota edes omiin tekstareihinsa, ja ottaa koko homman noin vakavasti? Ja miten kilttiä Markusta kohtaan oli, kun Ekku sitten kirjoitti hänen puolestaan. Ja ylipäätään vielä kerran se, miten hyvin tämä kaksikko tuleekin toimeen!

[NoaYlläpitäjä]

Tarina kirjoitettu Jessen näkökulmasta

Noan uusi koti

Kuka oikeesti kättelee nykyään? Ei ainakaan mun ikäluokka ja sitä nuoremmat. Silti tää mimmi tarjosi mulle kättään, johon havahduin tarttumaan pienellä viiveellä.
Yks Jesse. Noa kertoi. Niinpä niin, niinhän se Noa tais sitten kertoa. Mimmi, tai siis Eira, päästi irti kuin sähköiskun saaneena. Katsoin sitä vielä hetken ennenkuin käännyin katsomaan tien toisella olevaa metsämaisemaa. Puiden latvat keinahteli hiljalleen ohi pyyhkäisevässä tuulessa joka muistutti vielä viipyilevästä talvesta, joka ei routaista otettaan olisi halunnut irrottaa kesän tieltä. Voiton puolella oltiin kuitenkin jo. Pidin siitä maisemasta. Ymmärsin, miksi Noakin viihtyi.

Hiljaisuus venyi, eikä se Eira tehnyt mitään lähtemisen elkeitä, niin mun täytyi väkisin keksiä jotain puhuttavaa. Siitähän se sitten innostukin, jatkoi puhumista vaan sen sijaan, että olisi myönytynyt ja lähtenyt. Hevoset oli onneksi helppo puheenaihe, ja vihdoin se tyttö häipyi. Olin säästellyt röökiäkin normaalia pidempään ottamalla lyhyempiä henkäyksiä, ettei mun tarvis kävellä sen kanssa takasin talliin samaa matkaa. Jotain se virkkoi pojista ja painavasta satulasta, mutta en mä siihen mitään enää sanonut. Joo, varmaan jotai pidempii jätkii kun mä niin että varmasti ylttää satulaa laittaan. Hengähdin lyhyesti nenäni kautta ja vilkaisin ihan loppuun palaneeseen tupakkaan. Se siitä rauhallisesta röökitauosta. Heitin natsan tielle jossa se pyörähti ja jäi hiljalleen savuamaan.

Tallille päin lähtiessäni Noa tuli vastaan.
”Menit sitte pahottaan meidän prinsessan mielen”, mies totesi vinosti hymyillen. Räpäytin silmiäni.
”Ai häh?”
Noa huokaisi silmiään pyöräyttäen yhä hymyillen ja pudisti päätään.
”Ei mitään, mennää vaan.”
Noan perässä kävelin pihamaalla olevan omakotitalon luokse, ja ovesta sisälle. Eetu ja Jilla kuulemma asuivat siellä myös, Noan kämppiksinä. Vedin kengät jaloistani eteisessä ja siirryin peremmälle.
”Nii onks ne sun kämppikset tääl nyt?” kysyin hiljempaa. En oikeastaa haluu nähä ketään ylimäärästä. Tollaset kimppakämpät ei oo ikinä auennu mulle.
”Tjaa, ei niistä oikein koskaan tiedä. Menee missä menee milloinkin”, Noa naurahti ja kulki peremmälle. Koiran kynnet alkoivat rapisemaan lattiaa vasten, ja ovensuuhun ilmestyvän Mielikin pikkuruinen keho alkoi vapisemaan innosta mut nähdessään. Sen häntä viskasi sellaiseen malliin että koko koira heilui sen mukana, eikä se tiennyt miten päin olla tai mihin mennä tai missä järjestyksessä tassunsa asetella. Kun se viimein kieppumiseltaan pääsi jalkoihini saakka se piti sellaista kiekumista josta voisi luulla, että sitä sattuisi johonkin ihan älyttömästi. Noa nauroi ääneen koiransa sekoamista katsellessaan.
”Jos mä otan sut sylii ni et kuse mun päälle”, käskin totisella äänellä mutta hymyilin koiran syliini nostaessa. Vasta aikansa mun sylissä hytkyessään yrittäessään ylttää nuolemaan mun naamaa se malttoi rauhoittua ja me päästiin Noan kanssa etenemään sen kämppään.

Ei mun yöksi pitänyt alunperin jäädä, mulla olis taas huomenna menoa. Valmennuksia lisää, vittu jee. Huomasin kuitenkin istuvani Noan kanssa olohuoneen sohvalla vieläkin, vaikka ulkona alkoi jo olla pimeetä. Se Eetu, koko mestan omistaja, oli käyny tervehtimässä ohimennen, kovasti se toivotteli tervetulleeksi vinkeellä murteella puhuen, ja sitten se lähti omille teilleen. Noa oli kertonut sen allergiasta ja kissoista silloin, kai selittääkseen miksei Eetu jäänyt pidemmäksi aikaa jutskaamaan. Eipä sillä, että mua olisi se haitannut. Pitkin päivää me oltiin ehditty jubaan jo vaikka mitä, enkä oo varmaan kuukausiin puhunu yhden päivän aikana näin paljon. Lopulta Noa kuitenkin nousi ylös ja sanoi, että Mielikki pitäisi käyttää ulkona. Yhdessä me kuljettiin talosta ulos, Noa Mielikin kanssa pidemmälle pihaan kun mä jäin kuistille polttamaan.

”Onko sun mielestä Eetulla hyvä pylly?” Noan ääni oli aidosti utelias hänen kääntyessä katsomaan mua. Sytkä kädessä tuijotin sitä takaisin hetken, ennenkuin palasin röökin sytyttämisen pariin. Liekki leimahti, ja yhdellä imaisulla röökin pää syttyi. Siirsin sytkän takaisin taskuun ja puhalsin ekat savut ulos.
”Emmä kerenny kattoo. Kui?”
”Kun täällä yks sellanen Nelly vaan sanoi, että se on hyvä”, Noa käänsi katseensa Mielikkiin ja siirsi kätensä puuhkaan. Voisin vaikka vannoa, että se on miettiny tota jo useemman päivän. ”Ja kun enhän mä ymmärrä tollasista mitään, kun ei mua oo koskaan pyllyt kiinnostanu. Ja sä nyt kun oot..”
Kohotin toista kulmaani kysyvästi. ”Nii?” Imaisin röökistä uudelleen, jonka jälkeen karistin sen päähän kertyneet tuhkat maahan.
”Mitenhän mä saisin tän muotoiltua oikein.. Kun sä oot.. Astetta aktiivisempi katteleen muita kun mä?” Noa ehdotti huvittuneen kuuloisena. Tuhahdin vaan sille ja laskin katseeni syliini.
”Joo no, mäpä otan asiaks huomen ja kerron sul sit.”
Mielikki teki asiansa ja tupakan jälkeen me mentiin takasin sisälle, tällä kertaa olohuoneen sijaan Noan huoneeseen.
”Vau. Vittu sä oot kyl yks hippi.” Noan huoneessa oli jokaisella tasolla jonkin sortin kasvi, ja lattialla olevan patjan vieressä oli astia suitsukkeita varten. Ei ees kunnon sänkyä. Noa kohautti olkiaan ja siirtyi patjalleen istumaan. Hän alkoi irrottelemaan proteesiaan tottunein sormin, enkä voinut olla katsomatta. Proteesi päätyi nojaamaan seinään, ja jäljelle jäänyt jalka näytti ihmeen orvolta ilman sitä. Huomasin Noan kohottavan katseensa, joten käänsin omani pois. Ei pitäis tuijottaa, vaikka eihän se eka kerta oo kun mä nään Noan ilman sen proteesia.

Vielä parikin vuotta sitten mun vatsassa olis lennelly perhosia jo pelkästä ajatuksesta, että mä pääsen nukkuun Noan vieressä. Olin ihan käsittämättömän kusessa siihen varmaan ekasta päivästä lähtien, kun me nähtiin. Sillä oli silloin jo rastat, mut ne oli paljon lyhyemmät, ja se puhui ihan törkeetä Stadin slangii. Siis sellasta, että ihan jokasen sanan kohdalla piti miettii mitä helvettiä se tarkottaa. Me oltiin jonkun yhteisen tutun kotibileissä, mun kaverit joiden kanssa sinne menin oli häipyny johonki, ja se päätti tulla pitään seuraa. Mentiin röökille ja se tarjos mulle yhen. Mä taisin olla kuustoista sillon. Noa oli silloin kakskytkaks. Me hengailtiin melkeen joka viikonloppu porukassa sen jälkeen pitkän aikaa, aina siihe saakka kunnes Noa joutu hoitoon. Muistan vieläki sen tunteen, ku mulle kerrottiin et ne ajo kolarin.

”Mitä mietit?” Noan ääni sai mut havahtuun ajatuksistani. Se makasi patjalla kyljellään toiseen käteensä nojaten rennon oloisesti, ja toinen käsi silitti Mielikkiä.
”En mitää”, vastasin ja astuin Noan yli niin, että mä saisin nukkuu seinän vieressä.
”Etpä”, Noa yritti ja kierähti selälleen mua katsoakseen. Sillä on edelleen sellanen sama tyhmä vino hymy joka saa mutkin hymyileen.
”Mä mietin kui vitu tyhmä sä oot”, hymähdin ja laskeuduin istumaan patjalle selkä seinää vasten nojaten. Noa päästi leikillään järkyttyneen äänen.
”Sä oot kyllä paha!”
”Mul oli hyvä opettaja”, kohautin olkiani ja katsahdin Noaan merkitsevästi.

Me jatkettiin juttelemista pitkälle yöhön, ja vielä Noan nukahdettuakin makasin täysin hereillä kattoa katsellen. Kuuntelin vieressä kevyesti kuorsaavaa Noaa ja tuhisevaa Mielikkiä. En tiiä mikä mut sai ajatteleen Miikaa, mutta sitä mä kuitenkin mietin. Meidän erosta oli jo.. Paljonko siitä ees oli? Tarpeeks pitkään selkeesti. Silti se palasi välillä aina mun mieleen, ja aina silloin tunsin oloni niin helvetin yksinäiseks. Kuulin Millalta, sen ja mun yhteiseltä kaverilta, että sillä menee ihan hyvin. Se hengaa sen vitun Akselin kanssa, josta se aina jaksoi kertoo. Hyvät sille.
Noan vaihtaessa asentoa käänsin katseeni siihen.

Minkähänlaista olis ollu, jos ne ei olis koskaan ajanu sitä kolaria, eikä Noa olis lähteny katkasuhoitoon? Se on melkeen kun eri ihminen nykyään. Yhtä kiltti ja hauska, mutta paljon rauhallisempi. En tainnu kuulla sen ees kiroovan kertaakaan koko päivän aikana. Noa, joka poltti askin päivässä ja huuteli vähän väliä vieraille ihmisille kaikenlaista paskaa, että vähemmästäkin tulee paha mieli.
Villi veikkaus, että ainakin sen elämä on nyt paljon parempaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä on tosi hämmentävää meille, jotka olemme seuranneet Jesseä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa muutaman vuoden, menossa tervehtimään pitkästä aikaa, ja toinen olisi niin vieras kuin demoni olisi hänet riivannut. Tämä ei ole piilotettu kritiikki tai toru, vaan pohdintaa. Ymmärrän hyvin, miksi teet näin.

Tämä oikea Jesse on minusta kiinnostava hahmo ja rasittava ihminen. Varmaan ihan hyvä, ettemme kuulu samaan tarinaan. Kun Eetu tarjoaisi aamukahvia ja hössöttäisi varmaan leivätkin valmiina suuhun asti, minä sanoisin että pihalle siitä minun tuvastani tinttailemasta ja mars kasvamaan aikuiseksi. Ennen kuvittelin, että tulisin itsekin tämän hahmon kanssa toimeen: kaikkihan tulevat, kun Jesse on sellainen hymyilevä ja hyväntuulinen kaikkien kaveri – Hallavan oma Nitthan Paithoonbuathong! Mutta enpä taitaisi ensiyrittämällä tullakaan. Ja se on OK. Se, etten pidä Jessestä ihmisenä, ei tarkoita etten pitäisi sinusta, tai etten pitäisi hänestä hahmona. Tee heti ero itsesi ja hahmosi välille, niin et huomaamattasi kirjoita häntä suotta miellyttämään muita hahmoja ja ihmisiä, ellet varta vasten niin halua.

Minulle Jessen käsittämättömyys on tainnut johtua siitä, että hän tuntuu kaksiulotteisemmalta kuin moni oma hahmoni. Ihan kuin leikkisi pikkuautoilla lapsena ja leikkaisi lehdestä sairaan siistin Lambon saadakseen sen leikkiin mukaan, eikä se oikein toimi niin. En ole saanut aikaan sen paremmin riitaa kuin rakkauttakaan, mikä on harmi. En minä oikeastaan tainnut edes haluta Jessestä kaveria Kontiokorvelle, vaan itselleni vastakirjoittajan, joka ei pudota juonta käsistään ihan heti. Tämä uusi Jesse on heti elävämpi minulle. Tämän kanssa saisin Hellon toimimaan, tosin toistaiseksi vielä pienin vaikeuksin, ja Eiran ja Inarin riitelemään tämän kanssa helposti. Kontiokorven Mikael naureskelisi tälle Jesselle vähän säälien, ja Nitthan Paithoonbuathong pahoittaisi välittömästi mielensä ja alkaisi pelätä.

Tässä Jessessä on siis särmää ja tarttumapintaa ihan riittävästi. Hyviä puolia puuttuu vielä, mutta hei, älä tuo kaikkea esiin kerralla. Minulle on arvoitus, miksi Noa esimerkiksi sietää vielä Jesseä. Noa on aikuinen, rauhallinen ja kunnollinen historiastaan huolimatta, vaikka hänessä onkin vikansa niin kuin kaikissa. Jesse on vielä näyttäytynyt ikään kuin rasittavana pikkuveljenä, joka on jäänyt vähän jumiin olemaan seitsemäntoista. Tiedän, ettei hän ole sellainen: et voi mitenkään esitellä häntä kokonaan yhdellä kertaa, ja lisäksi minusta on ihan hyvä ottaa hetken selkeää pesäeroa vanhaan Jesseen. Näytä tätä puolta aivan rauhassa kunnes koet saavasi tilanteen tasapainoon. Jessekin varmaan näyttäisi tätä puoltaan aika pitkään uudessa ympäristössä.

Jessen täytyy olla hahmo, jonka haluat palavasti kirjoittaa. Ehkä Luukaskin oli osin paikkaamassa sitä, että Jesse lähti kasvamaan kieroon? Kaikkein siisteintä tässä taitaa olla se, että luotat nyt kanssakirjoittajiin ja uskallat kirjoittaa näin. Siis hahmon, joka ei osaa olla kunnolla muiden standardien mukaan. Lisäksi on hyvä, että uskallat heti suoristaa minunkin käsitykseni huomauttamalla tässä tarinassa, että ei olekaan tälle Jesselle ominaista keksiä lopulta jotain sanottavaa Eiralle. Pidä vain kiinni tästä hahmosta ja uhraa yhtenäinen juoni mielummin kuin hahmon luonne. Emme me kukaan mene rikki siitä, ettet anna meidän jatkaa täällä Hallavan-Jessen kirjoittamista. Et sinä hänestä halua kertoa, joten älä suostu siihen. 🙂

Elättelin kierosti jotain ihme toiveita, että olisin kuullut Noan äänensävyn silloin, kun hän huomautti Jessen pahoittaneen Eiran mielen. Olisipa se ollut toruva. Jotenkin minusta olisi ollut ihana ajatus, että Eira simppailisi, olisi ärsyttävä ja tiuskisi, ja joku silti sietäisi häntä ja olisi hänen puolellaan… 😀

[JoonasValvoja]

29.4.

En olisi uskonut, jos minulle olisi vielä muutama kuukausi sitten sanottu, että tulen viettämään kevääni navetasta hevostalliksi entisöidyn rakennuksen tunkkaisilla, ahtailla käytävillä. Tässä sitä kuitenkin olin, heti varhain aamusta lakaisemassa niitä samaisia käytäviä, joiden lattiat olivat vuosien varrella kuluneet epätasaisiksi ja katonrajasta roikkui hämähäkin seittejä. Pääkäytävän hehkulampuista yksi oli sammunut kokonaan, joten pitäisi taas ajaa ostoksille listan kanssa kaikesta, mitä pitäisi vielä ostaa. Alkuvuosi meni remontin yhteydessä, niin vanhempieni kartanon kuin tallinkin. Isä oli innoissaan lämpimistä säistä, sillä hän pääsisi viimein maalaamaan kartanon seinät uudelleen, vaikka samalla maanviljelijä toivoi jo kovasti sadetta peltojaan ajatellen. Nyt talli alkoi olla jo ihan siedettävässä kunnossa; rikkoutuneet karsinat oli laitettu uuteen uskoon, narisevat ovet rasvattu, varustehuoneeseen hankittu kunnon koukut sekä suitsille että satuloille, ja yleistä irtaimistoa oli ostettu jo vaikka millä mitalla. Nyt se alkoi olla talli jossa saatoin hyvillä mielin omiakin hevosiani säilyttää.

Tai omiani ne kaikki taisivat nyt olla.

Melkein kymmenen vuotta sitten muuttaessani suomesta en ajatellut, että palaisin sinne niin pian, saatika maalaiskylään hevostallia pitämään. Vielä vuosi sitten olin tähän aikaan suunnitellut starttaavani Martin kanssa uuden kisakauden kenttäradoilla, matkustanut Saksasta Hollantiin ja viipynyt siellä kauden loppuun. Toisin kuitenkin kävi, kun vanhempani soittivat ennen vuoden vaihdetta. Kartano täytyy kunnostaa, eikä aika riitä enää täyspäiväiseen hevostalliin. Hevosista he eivät silti halunneet luopua, tai tallista kokonaan, ellei se ole aivan välttämätöntä.

Pyysin saada aikaa miettiä, ja uuden vuoden aattona soitin takaisin. Ehkä kenttäradat odottaisivat meitä vielä vuoden tai kaksi. Martti ja Hera mukanani päädyin muuttamaan Suomeen melko pian päätöksen tehtyäni. Asunnosta ei tarvinnut Saksassa huolehtia, sillä se oli valmentajani kautta vuokrassa. Äkkiä hän siihen uuden vuokralaisen saisi. Suomen päässä odottaisi kotikartano, jossa olisi varmasti niin pitkään tilaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Kolkanhoviin saapuessani talvinen maisema sai rähjäisen tallin näyttämään entistäkin kurjemmalta, ja hetken olin ehtinyt epäröidä teinkö väärän ratkaisun. Päivän valossa ja kunnon yö unien jälkeen tilanne näytti valoisammalta, ja näin jälkikäteen täytyy myöntää, että tein oikean ratkaisun jättäessäni tämän kauden väliin. Martti on tuntunut nauttivan vapaistaan täysin rinnoin, hapan ori on jopa ilakoinut tarhassaan niin että katsomaan on täytynyt jäädä.

Maneesia meillä ei ole, mutta sellaisen tahdon ehdottomasti saada ennen talvea. Rakennustyöt laittaisin tulille heti, kun sopiva tekijä löytyy. Ihan kenen tahansa maalaisjuntin en anna maneesia mailleni rakentaa, vaikka isä jaksaakin vakuutella, että kyllä se häneltäkin sujuisi. Tallin kunnostamisen jälkeen tarhat tulivat heti perässä, ja ennen pelkästä langasta tehdyt aitaukset saivat täydellisen muodonmuutoksen valkoisine puulautoineen ja sivuun vedettävine portteineen. Tarhojen pohjat vaatisivat vielä työtä, mutta onneksi kuiva sää on auttanut mudan muuttamisessa ihan siedettäväksi alustaksi. Kenttä olisi seuraavana, ja se ei ihan pikkujuttu olekaan.

Koko kenttää ei ole vuosiin käytetty, joten sen pohja on vähitellen muuttunut epätasaiseksi ja kasvillisuus on vallannut siitä suurimman osan. Rikkaruohojen ja juurien seassa ei edes isän elefantin kokoista shireä liikuteta, mutta ihan viikossa sitä ei kuntoon laitettaisi. Pitäisi kaivaa ojia ettei vesi kerääntyisi kentälle, laittaa koko alue ylösalaisin kasvillisuuden pois saamiseksi, hankkia uusi pohjamateriaali sekä päällikerros, ja uudet laudat, sekä sateen lahottama katsomo pitäisi kunnostaa kokonaan. Suunnitelmissani on kumirouheseos pohja, mikäli sellaisen tekijä suomesta löytyy. Kotona olevien kiireiden takia en ole vielä paljoa ehtinyt ottamaan selvää oikeastaan mistään, mutta nyt aamutallin taputeltuani valmiiksi viimeisen luudan vedon myötä lähdin kävelemään takaisin kartanolle.

Kengät jätin eteisaulaan ja suuntasin askeleeni narisevia lattialautoja pitkin olohuoneeseen, jonka nahkaiselle sohvalle siirryin istumaan ja noukin lasipöydältä valkoisen tabletin käsiini. Mustavalkea maatiaiskissa Eeva hyppäsi pian vierelleni käsivarttani puskemaan huomiota kerjäten, ja toisen käteni vapauttaen siihen hommaan ryhdyin selailemaan netistä tietoa rakennusfirmoista sekä lähipiirin muista hevostiloista. Paikallista olisi turha etsiä, sillä ei täältä päin löydy yhtikäs mitään muuta kuin peltoa ja metsää. Isän mielestä niin kuuluu ollakin.
“Sielu lepää”, hän huokaa aina iltaisin takapihalla tummuvaa metsää parvekkeelta katsellen, hiljalleen kytevä piippu vasemmassa kädessä.

Martti on kyllä lomaillut jo tarpeeksi, eikä Heran ratsukoulutuksen aloittamistakaan kannattaisi liiaksi enää venyttää. Jostain pitäisi löytää paikka, jossa ei tarvitse pelätä katkaiseeko hevonen jalkansa vai ei, eikä pelkkä maastossa käyminen ole tarpeeksi pitämään oria kisakentille sopivassa kunnossa. Ratsastuskoulut eivät kävisi, ja maneesi olisi pakko olla sateisen päivän varalle. Ihanteellisesti paikalle pääsisi ratsain, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Kolkanhovissa ei ole tainnut vuosikymmeneen olla mitään kunnollista tallia. Kunhan saisin Hopealinnan uuteen uskoon tilanteeseen tulisi muutos, ja voisin avata ovet suuremmalle yleisölle tyhjät karsinat yksityisillä hevosilla täyttämään.

Aikani googlailtuani ja Eevan lähdettyä jo aikoja sitten päädyin ottamaan ylös kolme numeroa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ihan lyhyen ajomatkan päässä ja siellä oli sekä kenttä että maneesi. Lyhyen puhelun aikana kuitenkin selvisi, että maneesi oli purettu jo pari vuotta sitten, ja että sivuilla oli väärää tietoa. Lupasin olla uudelleen yhteydessä jos en muualta löytäisi paikkaa, sillä ainakin heillä olisi kenttä jota käyttää. Toinen paikka oli yksityistalli Seinäjoella. Heidän asettamansa hinta kentän ja maneesin kokoon nähden oli niin kallis, että päädyin sivuuttamaan sen. Viimeisenä oli Otsonmäellä oleva Hopiavuoren hevostalli. Se oli kauempana kuin olisin toivonut, mutta senkin voisi ottaa hyvänä harjoitteluna matkustamista varten. Heralle varsinkin.

“Hopiavuori, Eetu”, puhelimesta kuului vastaus muutaman tuuttauksen jälkeen. Taustalla kuului vaimeaa ajoneuvon hyrinää.
“Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”
“Kyllä passoo puhuu”, mies vakuutteli ja ajoneuvon hyrinä loppui. Selitin asiani lyhyesti ja selkeästi; tarvetta olisi sekä kentälle että maneesille ainakin kesän yli, mahdollisesti vielä alkutalvenkin. Pitäisi olla mahdollisuus vapaaseen käyttöön kellonajasta ja päivästä riippumatta, sekä tallin tiloja toivoin saavani käyttää mikäli tarve vaatii.
“Meil ei oo mithään varauslistoo käytössä sitte, mut kyllä mukahan aina mahtuu. Ratsukootakaa oo nii palajo että ahrasta tulis.”
“Juu, tietysti muutkin siihen saa tulla samaan aikaan. Tulisin ihan käymään jos se vaan sopii, niin voidaan sopia maksusta ja muista käytännön asioista”, ehdotin ja nousin sohvalta ylös hakeakseni kynän ja paperia. Haluaisin itse nähdä ratsastuspohjien kunnon ennenkuin lupautuisin mihinkään.
“Tuukko vaikka huomenna?” Eetu ehdotti.
“Käy, jos siinä aamupäivällä”, kirjoitin löytämäni muistivihon ensimmäiselle tyhjälle sivulle Eetun tiedot ja sovitun tapaamisajan. Mies toivotti hyvää päivänjatkoa johon vastasin ennen puhelun sulkemista. Nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä kirjoittamiani tietoja silmäillen. Ehkä koko kesä ei menisikään ihan hukkaan treenauksen kannalta.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kuule Joonas, isäs on aivan oikeassa. Sieluhan lakeuksilla lepää. Muualla on kauheaa, kun ei eteensä näe, kun aina on joku metsikkö tai mäki tai muu epäoleellinen edessä. Peltoa sen olla pitää niin pitkälti, että horisontti näkyy ja piiloon ei pääse. Normaalisti ei kai ihminen arvosta kotiseutunsa maisemia näin sairaalloisen paljon, mutta minä voin ihan oikeasti antaa kahden maailman kauneimman paikan koordinaatit. Toinen on Seinäjoella, ja toinenkaan ei ole kaukana. 🙂

Joonaksesta kyllä saa heti sen tuntuman, että vähän fiinimpään on nyt tullut totuttua, kuin mitä vanhan isännän talli ja tilukset ovat. Hän laittoikin sitten heti tuulemaan kotiin palattuaan. Vaikka en ymmärrä, miten joku ei muka voi pitää lakeuksia maailman hienoimpana, Suomeen saapuvan Joonaksen talvisen kauhistuksen sentään käsitän. Riitti että tottui itse Helsinkiin, ja talvinen Pohjanmaa alkoi tuntua hiljaisemmalta ja autiommalta kuin hauta lumen imiessä vähäisetkin äänet ja ihmisten lukittautuessa tupiinsa. Ja Joonas on kuitenkin tottunut vähän vielä isompiin paikkoihin.

Katsotaan nyt, miellyttääkö Hopiavuoren maneesi ja kenttä Hopealinnan nuorempaa isänsää. Ainakin Eetu on tarkka kentästä. Hysteerisen tarkka, jos Hellolta kysytään, koska eihän siellä kuulemma joka päivä tarvitsisi kulkea pikkukiviä nyppien. 🙂

[JoonasValvoja]

30.4.

Odotukseni Otsonmäkeläiselle yksityistallille eivät olleet kovinkaan korkeat. En minä paljoa vaatinutkaan, kunhan kentällä voisi liikuttaa hevosensa kunnolla. Pysäytin autoni selkeän tallirakennuksen parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä katseellani Hopiavuoren hevostallia tutkaillen. Se oli isompi kuin odotin, ja yleisvaikutelma oli oikein siisti. Erilainen kuin kotipuolen kiviseinäinen vanha navetta, eikä yhtään huonolla tavalla. Voinen siis sanoa olevani positiivisesti yllättynyt ensivaikutelmasta, jonka Hopiavuoresta sain.

Kauaa en joutunut pihalla yksin seisoskelemaan kun tallin nurkalta ilmestyi vaaleahiuksinen, hyvin suomalaisen näköinen mies. Hän ei kuluttanut aikaa ihmettelyyn, vaan marssi oitis luokseni kättelemään ja esitteli itsensä Eetuksi. Lyhyeiden esittelyjen jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä katsastamaan ensin kentän. Sen koko, ihan tarkalleen, kiinnosti minua, sekä pohjana käytetty materiaali. Eetu vastaili kysymyksiini sitä mukaa mitä niitä hänelle keksin heittää. Vahva murre ei suinkaan ollut minulle vieras, mutta oudolta se pitkän ajan jälkeen kuulosti. Vaikka niinhän äiti ja isäkin sanoivat, että minä se oudolta kuulostan, kun en enää kuulemma osaa suomea kunnolla puhua.
Hiekkapohjainen kenttä oli kooltaan riittoisa, sekin oli isompi kuin mitä oletin.
”Ja estekalustoa teiltä löytyy?” utelin kävellessäni kenttää poikki Eetu mukanani.
”Joo, tuolla maneesin pualella. Kyllä niillä kelepaa hyppiä vaikkei ihan uusia ookkaan”, Eetu nyökkäsi päällään ja hieraisi toisella kädellään niskaansa. ”Mennääkö kahtomaha seki?”

Tosiaan, estekalusto ei ollut enää uusimmasta päästä. Puomit olivat kuluneet, maalipinta alkanut halkeilemaan, mutta ihan ehjiltä ne noin muuten näyttivät. Tolpatkin pysyivät ihan omin voimin pystyssä ja jaksoivat puomeja kannatella. Maneesi oli aika vaatimaton, mutta ihan asiansa ajava. Mitäpä esimerkiksi valtavalla katsomolla olisi siellä tehnyt?
”Ihan hyvältä tää vaikuttaa”, totesin nyökäten siirtyessämme taas pihan puolelle. ”Peltikattoko toi on?” nyökkäsin vielä maneesin suuntaan.
”Joo, vähän se rämäjää tuulella”, Eetu myönsi.
”Eipä tuo haittaa, hyvä vaan tottua siihenkin. Mitenkäs sitten se maksu? Varmaan ihan kuukausittain, kiinteä summa?”

Olisin ollut jo valmis lyömään kättä päälle ja lähtemään takaisin kotia kohti, mutta Eetu päätti pyytää vierailulle tupansa puolelle ja sopimaan näistä asioista kahvikupin ääreen. Oletin, että saisimme olla rauhassa, mutta taloon astuessani vastaan juoksi ensimmäisenä kaksi koiraa. Toinen sekarotuisen näköinen ja toinen pieni pinseri, jotka molemmat tervehtivät meitä innoissaan. Keittiön puolella pöydän ääressä istui punahiuksinen nainen ja kiharapäinen mies, jotka molemmat tervehtivät minua hymyillen. Melko pian sen jälkeen he poistuivat, kaiketi antaakseen meille rauhan sopia viralliset asiat keskenämme. Tosin, kahvin äärellä suullisesti sovitut asiat eivät tunnu kovinkaan virallisilta.

Melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen sopivasta hinnasta. En etukäteen osannut arvella millainen Hopiavuoren isäntä raha asioistaan olisi, mutta hänen asenteensa oli tarkka, sen verran jämerä, ettei häneltä ihan helpolla pääsisi viemään välistä, mutta myös sopivan joustava. Erinomainen piirre bisnes mielessä.
Lopputulos oli kuukausittainen kiinteä summa, joka oli mielestäni hintalaatusuhteeltaan ihan sopiva. Huomisesta lähtien kenttä sekä maneesi olisi myös Hopealinnan käytössä. Kättelin Eetua vielä ja kuistilla tiemme erkanivat, kun hän jatkoi matkaansa kohti tallia ja minä kuljin autolleni.

Heti huomenissa lastaisin Martin traileriin ja ottaisin orin säännölliseen liikutukseen. Ei minulla parempaakaan tekemistä näin vapun alla ollut.

[MatildaOsallistuja]

Söpöä miten nuo miehet katsastaa kenttää ja puhuu kentän spekseistä, ihan kuin ei-hevosmiehet puhuisivat autoistaan. 😀 Joonas on oikein tervetullut lisä Hopiavuoren arkeen, ainakin jos Matildalta kysytään, sillä sinkkuna viihtyvän Matildan on varmaan vain myönnettävä itselleen, että onhan se Joonas komea ilmestys! 😀

Mielenkiintoista nähdä Eetusta myös tuo tarkka ja säntillinen puoli. Tietenkin suuren yksityistallin pitäjänä täytyy olla raha- ja bisnesasiat tarkasti hallussa, täytyyhän sitä jollain elantonsa tienata.

Ehkä jonakin kesäisenä päivänä voisi maalailla estekaluston talkoovoimin pihalla?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joonas on jännä tyyppi. Yleensä olen tottunut yhdistämään joitain ominaisuuksia toisiinsa kaikkien tarinoiden henkilöhahmoissa, ja Joonas sotii nyt heti muutamaa vastaan oikein miellyttävästi. Esimerkiksi yleensä jos tyyppi todella tietää, mitä tahtoo, hän on myös joko snobimainen tai muutoin nokkava, ja Joonas ei nyt vielä ainakaan vaikuta kummaltakaan. Samoin jos henkilöhahmo on tehtäväorientoitunut, hän ei sitten lainkaan ihmissuhdeorientoitunut tai tunteellinen. No eipä Joonaskaan joo omien sanojensa mukaan erityisesti halua tuttavuutta hieroa, mutta panee kuitenkin merkille Jillan ja Hellon hymyn ja pitää kaffin äärellä sopimista epävirallisena, siis liian rentona. Hän ottaa siis kantaa jatkuvasti sosiaaliseen kanssakäymiseenkin, ja esimerkiksi arvioi Eetun persoonaa, vaikkakin nyt ihan bisnesnäkökulmasta. Tulee vaikutelma tunneälykkäästä tyypistä, joka nyt vain sattuu olemaan paikalla muissa merkeissä kuin kavereita hankkimassa.

Vaikka en parin tarinan perusteella kauheasti tunne Joonasta vielä, jotenkin kuvittelisin tilanteen lopulta kärjistyvän hänen ja Eetun kanssa kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Joonas vaikuttaa tyypiltä, joka kysyy kun mietityttää, ja sanoo kun haluaa jotain. Eetu puolestaan ottaa sellaisen nopeasti arvosteluna, kun tekee tallin eteen kaiken itse, ja täten mieltää tallin osaksi omaa persoonaansa. Eikä hän voi selvittää maksavan asiakkaan kanssa kärhämiä suoraan kuin muutoin selvittäisi.

Minua huvittaa Eetu peltikattoineen ja huonoine esteineen. Telkkarissa pyöri joskus sellainen mainos, jossa isännällä oli kaikki suurta ja komiaa, ja kun esimerkiksi hänen jättisonniaan kehuttiin, hän sanoi että se nyt on tuollanen rimpula vaan. Iso traktori oli tuollanen puutarhajyrsin vaan, ja niin poispäin. Ajattelin muunmuassa tätä mainosta hahmoa luodessani. Vaikka Eetua ei itse haittaa sitten pätkääkään peltikatto eikä asiansa ajavat esteet, aivan varmasti hän ne toisi ilmi. Toisaalta taas Joonas on itsekin pohjimmiltaan ihan saman kulttuurin kasvatti. Kaikki isännäthän tekevät tuota samaa.

Joonaksella on myös heti erottuva oma kertojanäänensä. Tästä äänestä tulee ainakin tässä vaiheessa sellainen fiilis, että hän ei kaffia juodessaan turhia nojaile ja röhnötä, vaan istuu ennemmin etunojossa korkeintaan käsivarsillaan pöytää nojaten.

[JakeBBOsallistuja]

Tarina tytöstä
tarina kirjoitettu Sofin (Jaken tyttären) näkökulmasta

Ne Katariinan synttärit tai no oikeastaan bileet. Isä oli antanut 30€ + Taunon antamat 50€ tekisivät lahjan ostamisesta ja juomien hankkimisesta helppoa. Voisin myös pölliä iskän varastosta muutaman askin tupakkaa tai niin tytöt olivat ainakin ehdottaneet. En varsinaisesti polttanut mutta Katariinan ja muiden seurassa täytyi yrittää laittaa itsensä siihen muottiin. En oikein tiedä halusinko olla tälläinen mutta tämä oli hyvä keino suojautua kiusaamiselta tai kaikelta muulta. Katsoin itseäni peilistä. Vaaleat hiukseni valuivat kiharrettuna olkapäille. Äitini oli aina pitänyt vaaleista hiuksistani sillä hänen omansa olivat enemmän maantienharmaat ehkä tästä syystä en ollut saanut koskaan värjätä niitä.

Otin meikkisiveltimeni ja sipaisin vaaleaa kimalletta poskilleni. Täydellistä, pidin kyllä meikkamisesta ja kauneuteen liittyvistä asioita. Harkitsin kyllä että kävisin lukion jonka jälkeen voisin opiskella kauppa alaa tai parturi-kampaajaksi. Peetu oli luvannut kuskata minut Katariinan luokse ja hakea juomat. Isä oli hieman mietteliäs edelleen sen viime kertaisen jutun jälkeen mutta sanoin että juhlat ovat pienet vain kaverien kesken. Välillä tuntui pahalta valehdella Isälle koska se oli aina todella mukava ja reilu minua kohtaa, mutta toisinaan kun asuin vielä äidillä olin melkein joka viikonloppu jossain juhlissa koska äitiä ei jaksanut kiinnostaa kun uusi mies.

Isä huusi olohuoneesta että Peetu oli tullut. Nappasin reppuni ja nahkatakkini ja astuin pois huoneestani. Kuulosti siltä että Isä käski Peetun pitämään minusta huolta. Mutta tiesin että Peetukin ja tämän tyttöystävä Lottakin oli kutsuttu sillä Katariina tunsi kaikki tai ainakin Katarinan isoveli tunsi. Katariina seurusteli myös Simon(katariinan 18v isoveli) kaverin Niken kanssa. Olin vähän kateellinen sillä olisin itsekkin halunnut poikaystävän. Oli minulla juttua yhden Topin kanssa kun asuin vielä äidillä mutta ei siitä koskaan päädytty halailua pidemmälle. Vaikka wi kai tän ikäisenä tarvitsisi olla kokenut muuta kun käsistä pitelyä ja halailua mutta kun kaikki muut vaikuttivat niin paljon kokeneemmilta. Katariinakin oli kuulemma harrastanut seksiä Niken kanssa. En ollut varma kannattaisiko tätä uskoa mutta en sanonut mitään ääneen.

Istahdin Peetun taakse takapenkille. Lotta istui vänkärin puolella peilaillen itseään aurinkolipan peilistä. Tyttö kehui meikkejäni ja kyseli muutamia juttuja siihen liittyen. Lotta oli semmoinen tv-blondi tyhmä kuin saapas ja ei välittänyt kuin omasta ulkonäöstään. Semmoista -ratas pyörii kyllä, mutta hamsteri on kuollut- tyyppiä. Takapenkillä olevassa muovipussissa oli minulle siksari siideriä ja pieni mansikkalikööripullo. Ojensin Peetulle 20€ joka kattaisi juoma kulut. Olin käyttänyt Katariinan lahjaan toiset 20€ joten minulle oli jäänyt reilusti rahaa pahan päivän varalle. Katariina asui hieman kauempana paikassa jossa ei ollut kuin muutama naapuri ja nekin kuulemma kuuroja vanhoja pappoja ja mummoja.

Musiikki kuului ulko-ovelle asti. Soitimme ovikelloa ja Katariina avasi oven. Tyttö halasi meitä kaikkia ja kiitteli saamistaan lahjoista. Haisi tupakka, viina ja hiki. Ihmiset tanssitvat olohuoneessa, ruokatilassa pelattiin juomapelejä ja keittiössä oli pöytä täynnä kaikkien käytössä olevia juomia. Sanni tuli luokseni siideri toisessä kädessään. Avasin oman juomani ja join sen nopeasti. Oli päästä tunnelmaan ja se tarkoitti ainakin kevyttä humalatilaa. Menimme tanssilattialle joka oli täynnä porukkaa. Kajareista pauhasi uusia hittikappaleita ja vanhoja tuttuja bile biisejä. Tanssimme Sannin kanssa hyvön tovin kunnes Joni tuli keskeyttämään ja pyysi saada tanssia kanssani. Miehen hengitys haisi tupakalle ja oluelle. Hidas biisi alkoi soimaan ja pian oli miehen syleilyssä. Tämän kädet menivä takataskuihin ja painoin pään tämän olkaa vasten.

Vietimme koko illan yhdessä. Kello oli reilusti yli puolen yön kun menimme istumaan parvekkeelle tupakalle. Joni kääri sätkän ja minä otin vain isältä varastamastani askista yhden. Tuuli nappasi savut kiinni ja kuljetti ne mennessään. Istuimme siinä hiljaa , kunnes tunsin Jonin käden oman käteni päällä. Katsoin miestä ja tämä oli hyvin lähellä minua. Pian huulemma tavoittivat toisensa. Aluksi suudelma oli arka kokeilava vähän niin kuin kysyäkseen lupaa. Seuraava oli jo vähän itsevarmempi. Kiedoin kädet Jonin kaulan ympärille ja suutelimme siinä viileässä takatalvisessa yössä.

[NoaYlläpitäjä]

Huh, aikamoista. Mä olen itse ihan hirveän varovainen kun kirjotan teineistä, varsinkin jos kirjotan teineillä, että mitä kirjotan. Niistä tulee helposti tyhmiä pikkulapsia, jotka ei tiedä mistään ”aikuisten jutuista” mitään, vaikka jos nykyajan teinejä miettii niin tilanne on ihan toinen. Ei tarvitse mennä pitkälle kun voin miettiä itseäni teininä, ja ihan samanlainenhan mä olin kuin Sofi tässä. Vanhemmilta en ikinä kyllä pöllinyt, mutta salaa juotiin ja tupakoitiin ja vieraiden kanssa kaulailtiin.

Rohkeasti kirjoitettu helposti aran tuntuisesta aiheesta, ja vieläpä ihan aidon tuntuisesti. Varsinkin tuo kohta, missä Sofi miettii haluaako hän oikeasti olla sellainen. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä kyseenalaistanut tekemisiään ja silti tehnyt ne. Kuinkahan tässä käy, kun Jaken pikkutyttö ei olekaan ihan niin kiltti ja viaton kuin isä luulee? Tai ainakin toivoo.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Sofi elää niin eri maailmassa kuin itse elin teininä täällä hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Otsonmäki oli. Ei meillä ryypätty salaa, koska pienellä paikkakunnalla se olisi heti ollut julkista tietoa. Jotkut toki: yleensä sellaiset, joiden vanhempia ei oikeasti kiinnostanut, koska helppo olisi ollut selvittää huhut todeksi. Sofia farmaan suojaa se, että hän on juuri muuttanut. Kukaan ei kai vielä tiedä, kenen tyttöjä sitä ollaan, niin ehkä siksi kaikki ei kantaudukaan nanosekunnissa Jaken korviin.

Pidin Sofia aluksi kilttinä tyttönä, mutta hitaasti ja varmasti olet kehittänyt häntä toiseen suuntaan. Sofi-paralla saattaa olla vielä järkytys edessään, kun maa kutsuu ja pieni paikkakunta iskee lopulta päin pläsiä. Enemmän kuitenkin säälin Jakea, joka on reppana niin hyväuskoinen, vaikka yrittää aidosti parhaansa. Ei minun äidiltäni oltaisi tuolla tavalla päästy lähtemään, jos oltaisiin joskus tehty jotain tyhmää. Olisimme olleet kaikki kotiarestissa kunnes täyttäisimme kolmekymmentä, kun meihin ei olisi voinut luottaa.

Sofi-parka hakee vain kaverien hyväksyntää. Paradoksaalisesti hän olisi tällä menetelmällä ollut koulukiusattu, jos olisi käynyt peruskouluaan silloin sata vuotta sitten, minun ikäluokassani. Häntä oltaisiin pidetty vähän yksinkertaisena, kun hän kerran kiinni jäätyään ei opi, ja vähn kummallisena käytöksensä vuoksi. Siihen maailman aikaan Sofi ei olisi kyllä löytänyt ryyppykavereitakaan ainakaan ikäisistään! Mutta maailman meno on muuttunut.

Toivottavasti Sofi ei joudu hunningolle. Hän vaikuttaa tällä hetkellä hyvältä tytöltä, joka ainakin toistaiseksi tietää tekevänsä väärin, mutta johon kaverien asettamat paineet vaikuttavat. Tästä on tulossa — tai siis tullut jo — kiinnostava tarina, joka kuvaa teini-ikää ja kaverien luomia paineita ihan eri näkökulmasta kuin suurin piirtein samanikäisen Eiran tarina vaikka ikinä voisi kuvata.

[JoonasValvoja]

Puoliaivotonta raapustelua blokista yli pääsemiseksi ja aivojen virittämiseksi

Työntekijän tarpeessa
29.5.2019

Suomen sää on todella erikoinen. Yhtenä päivänä on niin lämmin, että t-paitakin tuntuu olevan liikaa, ja seuraavana on niin kylmä viima että on pakko vetää takki päälle. Sen lisäksi, että sää vaihtelee eikä uutisissa oleviin ennusteisiin voi luottaa, se on erityisen tärkeä puheenaihe. Lähimmässä ruokakaupassa käydessäni kuulen, miten myyjä voivottelee huonoa säätä kaupan ainoan toisen senhetkisen asiakkaan kanssa. Hopiavuoressa käydessäni isäntä mutisee jotain säästä ennenkuin hän katoaa tallin nurkan taakse. Auton radiossa jokaiselta kanavalta kuulee sääraportin viidentoista minuutin välein.

Se samainen sää on saanut minut myös todella toivomaan, että kotipihassakin olisi maneesi. Onneksi Martti ei ole mahdoton lastata, muuten Hopiavuoressa käyminen lähes päivittäin kävisi raskaaksi. Heran kanssa on vielä opettelemista, mutta nuorihan se vasta on. Pari päivää sitten Eetun pitämä maastakäsittely.. Hm, hetki lienee kuvaavin sana, oli ollut mielenkiintoinen kokemus sinänsä, että opin tuntemaan pientä tammaani taas vähän paremmin. Sen ilmeikkäistä silmistä kuvastaa viisaus, joka kertoo sen olevan halukas ja valmis oppimaan. Kunhan se vielä aikuistuu uskon, että siitä tulee hevonen vertaansa vailla. Toistaiseksi vielä hiomaton timantti.

Sateen ropistessa tallin ikkunoita vasten seisoin käytävällä tyhjiä karsinoita katsellen. Hevoset olivat pihalla sadeloimet päällä ja olin juuri saanut karsinoiden puhdistamisen viimeisteltyä. Ei siitä tulisi mitään. Päätäni pudistaen lähdin viemään talikkoa ja kottikärryjä niiden paikoille lantalaan, joka oli rakennettu vasta alkuperäisen rakennuksen jälkeen. En millään voisi pitää sellaista rutiinia yllä, kun aikaa ei jää omille hevosille. Hera vaatii paljon aikaa jotta saan sen koulutusta vietyä eteenpäin, ja Martti ei saa laiskistua. Suomen sisällä itselleen mainetta niittänyt Auburn järjesti ihan hetki sitten kevään kunniaksi kisasarjan, johon olisin Martin kanssa ehdottomasti osallistunut jos vain kiireiltäni olisin ennättänyt. Uskomatonta, että kisat jäävät välistä että ehdin luomaan lantaa. Olisi viimein pakko löytää tallityöntekijä, tai edes ratsuttaja.

En osaa sanoa miten paljon muutamille nettisivuille laitetut ilmoitukset keräävät huomiota, mutta lohduttaudun ajatukseen että löysinhän itsekin Eetun laittaman ilmoituksen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Heeeei älä vähättele! Kirjoittaminen on sellaista, että blokista pääsee vain kirjoittamalla, ja mitä enemmän saa kirjoitettua, sitä enemmän tekee mieli kirjoittaa lisää. Ja vaikka tämä saattaakin olla sinulle pelkkää näppisten lämmittelyä, meille muille tämä on siitä huolimatta ihan oikea ja kokonainen tarina. Lyön vaikka vetoa, että kukaan ei olisi ajatellut tätä lämmittelynä, ellet olisi niin sanonut. Pikemminkin porukka tuulettaa, että jes, kuningas on palannut.

Kursit koko tarinan erinomaisesti yhteen sään avulla. Jokainen kappale alkaa säästä viimeistä lukuunottamatta. Viimeisenkin olisit voinut yhdistää edelliseen, niin symmetria olisi ollut täydellinen niin säästä puhumisen kuin kappaleiden koonkin suhteen.

Toinen hieno tyylivalinta oli pitää koko tarina Joonaksen pään sisällä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut koko aikana. Kaikki Joonaksen varsinaiset toimet liittyvät arkiseen karsinoiden puhdistamiseen, eikä kukaan ulkopuolinen olisi nähnyt tilanteessa mitään juonellisesti tai tarinallisesti järkevää kuviota.

Sinun on leikitettävä tätä uutta hahmonpentuasi paljon, niin se oppii hihnaan, alkaa totella ja kasvattaa vahvemman persoonan. Joonaksella on erottuvia luonteenpiirteitä, joten mitään suurta ja mahtavaa urakkaa sinulla ei ole edessäsi. Joka ikinen tarina hioo tätä uutta timanttiasi, joka ei ole Joonaksen tamma, niin kuin tarinassa, vaan Joonas itse. Hän on löytämässä paraikaa kertojanäänensä: nyt hänellä on vakava, hieman analyyttinen ja ehkä aavistuksen negatiiviseen ajatteluunkin taipuva ääni. Ihan näillä näppäimillä hän saavuttanee perusvireensä, ja sitten päästään ainakin minun lempikohtaani hahmokehityksessä: yksityiskohtien lisäilyyn!

[JesseOsallistuja]

31.5.2019
Ojasta allikkoon

Olin ottanu Hallavasta lomaa. ”Lomaa”, eihän mulla mitään velvollisuutta siellä ollu käydä. Ei vaan huvittanut. Yöt meni tietokoneen ääressä pelatessa ja päivät nukkuessa. Helvetin hienoo olla työtön, mihinkään kesätöihinkään en päässy. Liian vanhahan mä taidan kesätöihin olla, kun sitten pitäis olla ihan kunnon soppari. Tai jotain. Ehkä mä en vaan sovi mihinkään eikä kukaan halua mua töihin. Jos mä olisin työnantaja niin en mäkään mua palkkais.

Siksi tuntui tyhmältä lähteä ees yrittään kun Noa laitto kuvan ilmotuksesta, missä etittiin ratsuttajaa jollekin yksityistallille aika läheltä Hopiavuorta. Vähintään kesän yli oli toive työsuhteen kestämiselle. Pitäis soittaa ja kysyä, jos haluais lisäinfoo.
”Vitut”, totesin vaan ensin ja unohdin koko ilmotuksen. Törmäsin siihen kuitenkin uudelleen parin päivän jälkeen ite netissä surffatessani. Vaatimuksina oli taito toimia hevosten kanssa asianmukaisesti yksinkin, sekä toiveena oli taito vielä nuoriakin hevosia eteenpäin. Pyörittelin sitä mielessäni, en tiiä osaanko. Oonko tarpeeksi hyvä. Rahaa mä kyllä tarvisin, vuokra ei maksa ite itteään ja työttömän tuilla ei paljoo juhlita. Sentään oon osannut olla juomatta nyt jo useemman viikon, ainakaan niin paljon kun ennen. Kaljaa jääkaapissa on silti aina pakko olla, mutta oon mä selvä suurimman osan ajasta.

”Joonas Hopealinna”, puhelimesta vastas reipas miesääni, ja meinasin samantien mennä lukkoon.
”Öö, Jesse. Lehtoniemi siis, moi”, nyt olis hyvä hetki sulkee puhelin ja unohtaa koko juttu. ”Soittasin siit ratsuttajan paikasta.”
”Joo, kerrotko ihan ensin vähän itsestäsi ja hevoskokemuksestasi”, Joonaksen ääni vastasi. Mä vihaan puhua puhelimessa ja puhua itestäni, varsinkin jos mun pitää kehua. Ei mussa oo mitään kehumisen arvosta.
”Joo, no tota, mä oon parikymmpinen, melkeen koko ikäni hevosia harrastanu. Tota.. Omaa hevosta ei oo, mut vuokralla on ollu. Ja mä pärjään hyvin vaikeidenki hevosten kanssa.”
Joonas teki myöntävän äänen, ja oon melko varma että se jo mielessään totesi että mä en ainakaan sinne pääse.
”Minkälainen kisahistoria, ootko kisannut? Millä tasolla?”
”Joo, oon”, yhtäkkiä Tie Tähtiin kisoihin osallistuminen aikasemmin tänä vuonna ei tuntunukaan nii turhalta. ”Jotai pikkukisoi tuli junnuna käytyy, viimevuonna voitin ratsastuskoulumestaruuksissa seniori- ja estemestaruuden, ja nyt tän vuoden Tie Tähtiin cupissa Tähtiratsukon tittelin.” Oli outoo sanoo se ääneen, kun en kertaakaan ollu kenellekään kehuskellu voitoilla. Ei se musta ollu niin hienoo.
”Okei, sehän on hienoa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut tätä koskien, mutta jos vaan pääset niin voisit tulla käymään? Varaudu ihan ratsastamaan. Käykö tuleva viikonloppu?”

Joo, ei yhtään kuumottavaa lähtee ratsastaan jonkun valvovan silmän alla vieraalla hevosella.

”Joo, käy. Jos tuun lauantaina? Sillee päivällä.”
”Sopii, nähdään silloin.”
”Nähään, moi.”

Tiputin kännykän käsistäni ja huokaisin syvään. Hiton Noa, se ja sen loistavat ideat. Katotaan vaan, niin meen paikalle ja nolaan itteni aivan täysillä, kun en kuitenkaan osaa mitään. No mut.. Toisaalta jos kerran lähen käymään sielläpäin nii samalla voisin sitten käydä Noaakin kattomas taas. Eipähän olis sit ainakaan ihan täysin turha reissu.

[NellyValvoja]

Tuleeko Jesse kans nyt kiusat… eikun seuraks! Toivon niiin kovasti että Jesse saa paikan 😀 olisin jo viimeks halunnu tarttua hahmoon, mutta se ovi meni jo kiinni. Nyt sormet ristiin!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Noni nyt, nyt onnistuit. Nyt on Jessessä ihan oikeasti särmää äänessä ja asenteessa, eikä ainoastaan hahmokuvauksessa. Hyvin hoidettu! Sitä en tiedä, millä ihmeellä saat tämän ikinä upotettua takaisin Hallavaan, koska tämä on ihan eri ihminen kuin se siellä. Se on löysä ja luovuttanut ollessaan yksin, ja silti iloinen naapurinpoika seurassa. Tämä taas on kiukkuinen, vähän jopa aggressiivinen lähinnä itseään kohtaan, mutta myös ulkomaailmaa vastaan piikit pystyssä niin kuin siili. Tämä sanoo vitut ja ajattelee läpeensä ironisia ajatuksia niin itsestään kuin muista. Se toinen Jesse sanoi olevansa vähän vaikeasti lähestyttävä luonteensa ja tapojensa vuoksi, mutta tästä huokuu nyt, että tämä todella on. Se tuo tarinaan jännitystä. Varaudu kuitenkin siihen, että saat tehdä aivan hirveästi töitä itse, että saisit tälle Jesselle sosiaalisia kontakteja. Kuvitteellisetkin konfliktit ovat pelottavia, ja ystävää taas tästä hahmosta ei kukaan uskalla yrittää, ellet itse kumartele ja hypähtele etutassujesi varassa niin kuin muutkin leikkiin kutsuvat koirat. Mutta hei: on se sen arvoistakin sitten lopulta. Odotapa vain, kun saat Jesselle ensimmäiset aidot tuttavat, ystävät, vihamiehet ja niin edelleen. Ei ole mitään parempaa kuin saada itselleen rakas hahmo toimimaan muidenkin jutuissa! Sitä paitsi opit samalla itse kirjoittamisesta aivan järkyttävän paljon. Nyt vain koulutat meitä näyttämällä mallia!

Toivottavasti kirjoittaminen alkaa taas tuntua mukavalta ja tulet kertoneeksi meille Jessen reissusta. Ehkä Nellynkin vuoro nyt tällä kertaa koittaisi, kun minä sain viimeksi uuden tilaisuuden yrittää kirjoittaa Jesseä. 😀

[JoonasValvoja]

31.5.2019
Ehkä ilman työntekijää on sittenkin parempi

Joistain hevosista olisi pakko luopua. Aikani summia ja laskelmia pyöriteltyäni en nähnyt muuta vaihtoehtoa, jos halusin saada maneesin edes aluilleen ennen talvea. Kuukaudet vierähtäisivät nopeasti jos en nyt alkaisi tosissani sitä suunnittelemaan, ja ennen kuin huomaisinkaan talvi olisi tullut eikä pihassa olisi vieläkään omaa ratsastusaluetta. Siihen en ryhtyisi. Martti ei pidä sateesta tai kylmästä yhtään sen enempää kuin itsekään, ja sietää niitä vain jos on ihan pakko. Pakko ei olisi, jos myisin pari hevosta. Jonnan voisi myydä, se on lupaava nuori tamma jolle varmasti löytyisi ostaja. Manattu sen sijaan.. Ehkä siitokseen, muuta rähjäisen näköisestä orista ei saisi. Riiviölle minulla ei riitä aika, mutta isä ei siitä suostuisi luopumaan. Varsa on kuitenkin isän viimeisin kasvatti, joka varmasti viimeiseksi jääkin. Olkoon siis, kaksi on hyvä alku.

Oveen koputettiin.
“Se on auki”, vastasin kohottamatta katsettani kohottamatta.
“Hei Joonas.”
Se ääni sai minut kuitenkin nostamaan katseeni tietokoneen näytöstä. Ei minun olisi tarvinnut niitä mustia hiuksia ja ruskeita silmiä nähdä tunnistaakseni puhujan. Hänen kasvoillaan oli varovainen, mutta ystävällinen hymy.
“Saga.” Ääneni oli kuiva räpäyttäessäni silmiäni lähes epäuskoisena. Olinko nukahtanut jossain vaiheessa? Tämän oli pakko olla unta. Pahaa sellaista.
“Minäpä minä”, hän vastasi keveämmin, ihankuin se helpottaisi kiusallista tunnelmaa. Käsin työntämällä siirryin pyörien päällä liikkuvan tuolin kanssa pöydästä kauemmas ja hitaasti kohottauduin jaloilleni. Ei se tainnut olla unta. Huoneeseen oli naisen saapumisen myötä levinnyt vieno makea hajuveden tuoksu.
“Mitä sä teet-..”
“Sun äitisi soitti. Tarjosi töitä, tallista siis”, Saga siirsi kätensä selkänsä taakse ja kallisti päätään. Hän hymyili edelleen.

Suustani karkasi epäuskoinen ja lyhyt nauru.
“Ei käy”, pudistin päätäni tiukasti. “En ota sua töihin. En mistään hinnasta.”
“Annastiina ja Eino lupasi jo. Sanoivat että tarvitset apua”, hymy Sagan kasvoilla levisi. Hänen huulensa oli tummaan punaan maalattu, yhtä tarkasti ja virheettömästi kuin vuosiakin sitten. “Mä tulin katsomaan nyt tallia. Eikö sulle kerrottu?”
“Ei kerrottu ei”, ääneni oli kireä. Saga näytti tietävänsä, että hän oli jo voittanut. Äiti ja isä rakastavat häntä, eivätkä varmasti kuuntelisi vaikka miten laittaisin vastaan. Vaikka miten talli onkin nyt minun.

Minun tallissani Saga sitten lopulta kiersi katselemassa minun hevosiani. Arvostelemassa minun tilojani.
”Aika vanha”, nainen totesi hetken ympärilleen katseltuaan tallin pääkäytävällä. Teki mieli tokaista että itse olet, ja olisin saattanutkin jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tyydyin vain huokaisemaan.
”Niin, vanhasta navetasta uudistettu vuosia sitten. Kaikkea ei ole ehditty vielä kunnostaa.”
”Jätitkö kisaamisen tosiaan tämän takia?” Sagan ruskeat silmät kohtasivat omani. Ne näyttivät rehellisesti uteliailta, mutten jäänyt katsomaan. Jatkoin matkaa näyttääkseni mistä mikäkin tallissa löytyy.
”Mä hoidan ruokinnan. Karsinat siivotaan joka päivä aamulla, ja tarhat tarpeen mukaan. Palkka kuukausittain kiinteänä, eikä siitä keskustella.”

Matkamme jatkui tarhoille.
”Onko toi Martti?” Saga kysyi jo pitkän matkan päästä kimon nähdessään. ”Se on lihonut.”
”Saga”, pysäytin naisen mukanani, mutta hän ennätti keskeyttämään minut taas ennenkuin kerkesin sanoa asiani.
”Odota, mä tiedän mitä sä aiot sanoa. Mä olen täällä töiden takia vaan, ihan oikeasti.” Hän näytti vakavalta. En silti uskonut.
”Etkö sä miltään muulta tallilta töitä saanut? Miksi sä edes olet suomessa?”
”En mä ollutkaan, ennenkuin Annastiina soitti. Sovittiin, että mä tulen tänne töihin.” Saga virnisti ja jatkoi matkaansa. Nainen seisahtui seuraavan kerran varsojen tarhalle ja jäi lepertelemään niille, varmasti tietoisena siitä että olisin itse ollut mieluummin missä tahansa muualla.

”Noniin.. Oliko teillä puhetta milloin sä aloitat?” kysyin viimein kierroksen päätyttyä.
”Huomenna”, Saga vastasi ja sukaisi pitkät hiuksensa olkansa ylitse. Huomenna jo? Pudistin lyhyesti itsekseni päätäni. Voin vain toivoa että Saga kyllästyisi maalaismaisemaan pian ja jatkaisi matkaa, tai palaisi sinne mistä hän tulikin.
”Huomiseen sitten”, totesin lyhyesti ja lähdin kävelemään takaisin kartanoa kohti. Kuulin askeleiden seuraavan, ja käännyin kartanon pihassa uudelleen ympäri.
”Mä olen nyt tosissani, sulla ei ole asiaa tänne sen enempää-..”
”Eikun mä asun täällä.” Sillä kertaa Sagan hymyssä oli jotain pirullista. Käärme se nainen oli, kiero ja juonitteleva, jonka hän kätki suloisen ulkomuodon alle.
”Mitenniin asut täällä?” En ollut uskoa korviani. En saattanut käsittää mistä ihmeestä hän puhui.
”Niin, Annastiina lupasi että voin asua vierashuoneessa siihen saakka, kunnes löydän asunnon.” Saga käveli ohitseni hiuksiaan heilauttaen ja katosi sisälle kartanoon.

Tallityöntekijänä häntä olisin vielä voinut sietää, mutta että joutuisin katselemaan häntä vielä kotonakin? En tiennyt suuttuako vai nauraa, sillä se on viimeisin asia minkä ajattelin tapahtuvan. Todennäköisemmäksi olisin uskonut jos isä sanoisi myyvänsä kartanon ja tallin, ja äiti alkaneensa vihaamaan puutarhassa puuhastelua. Tiesinhän minä, ettei hän tänne pelkän työn perässä tullut.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tässä vaiheessa jäämme arvailemaan, kuka on Saga. Siitä, miten Joonas kuvaili hänen ulkonäössään oikeastaan ainoastaan hiuksia ja huulia, kuvittelen, että hän on Joonaksen eksä. Tai siis — siskostaan tuskin kuvailisi niitä asioita, tai kiinnittäisi sellaiseen huomiota? Lapsuutensa kiusaajastakin nostaisi esiin ihan eri asiat. Vanhaa tallityöntekijää arvioisi asiallisemmin seikoin, vaikka olisikin ollut häneen tyytymätön.

Olet kirjoittanut hienosti, miten Joonas on mustasukkainen hevosistaan ja tallistaan, vaikka ei yleensä niitä muilta kadehdikaan. Häntä ärsyttää niin, että hetken tekisi mieli heittäytyä ihan lapselliseksi. Mitä lie on Saga tehnyt? Tässä kohtaa tulkintani eksästä alkaa myös rakoilla. Miksi eksä vaivautuisi näpäyttämään nokkavasti, että talli on aika vanhan näköinen? Tai että Martti on lihonut? Ennemminkin niin sanoisi sukulainen — täti tai joku — joka tapaisi tehdä sellaisia huomioita toisen kodista, ulkonäöstä, koulutuksesta ja kaikesta ihan kuin huomaamattaan. Mutta silloin Joonas rauhallisena tyyppinä tuskin noin ärsyyntyisi. En osaa aavistaakaan, kenestä Sagassa siis on kyse.

Mutta sitten hän taas vakuuttaa, olevansa täällä ”vain” töiden perässä. Eksä!
Mutta Joonaksen vanhemmat ovat ottaneet hänet asumaan luokseen. Ei missään nimessä eksä!
Tiesihän Joonas, ettei hän pelkän työn perässä tullut. Eksä!

Raivostuttava arvoitus. 😀 Tulen hulluksi.

Varo mustavalkoisuutta. Muista, että kaikkien maailman tarinoiden joka ainoa pahis onkin itse asiassa oman henkilökohtaisen tarinansa sankari. Jokaisessa ihmisessä on roimasti sekä pahaa että hyvää. Nyt olet vaarassa kirjoittaa asetelman, jossa kaikki hyvä henkilöityy Joonakseen ja kaikki paha Sagaan. Jos Saga jää ja kehität hänestä kokonaisen hahmon, varo myös pahiksille tyypillistä nyyhkytarinaa siitä, miten heitä on nuorena kohdeltu kaltoin, jätetty rakkautta vaille ja kasvatettu kieroon. Sellaisista tulee yleensä oikeassa elämässä luusereita, ei pahiksia, joten sillä tarinalla on äärimmäisen vaikeaa saada pahikseen syvyyttä ja lukija tuntemaan yhtään mitään häntä kohtaan. Toisaalta taas, emmehän me tätä hahmoa vielä tunne. Ties mitä hänellä on piilossa koppavan, kokonaan pahan kuorensa alla.

[JoonasValvoja]

1.6.2019

Olihan se helpottavaa, ettei aamutalliin tarvinnut nousta taas heti ensimmäisten lintujen alkaessa laulamaan. Sain kääntää kylkeä ja kuunnella puoliunessa, miten Saga könysi ylös viereisessä huoneessa. Hän ei ikinä ole ollut aamuihminen, joten sain ainakin siitä kiskoa huvia irti kuvitellessani miten hän kiukuttelee herätyskellolleen. Mutta ei sitä auttanut montaa tuntia jäädä loikomaan itsekään, pakko se oli nousta vaikka tallissa joku oli jo tovin häärännyt. Erinomainen Saga on hevosten kanssa, ei sitä käy kieltäminen. En epäile etteikö hän hoida nämäkin hevoset mallikkaasti, vaikka ne minun ovatkin. Syy siihen että halusin itse laittaa hevosten ruuat valmiiksi oli täysin siinä, että halusin pitää tietyn määrän valtaa käsissäni. Saga ei olisi sen kummallisempi kuin tallityttö jakaessaan valmiit ruuat, taluttaessaan hevoset tarhaan ja siivotessaan karsinat.

“Niin tänäänkö käy viimonen?” isän tumma ääni kiinnitti huomioni kartanon terassille astuessani. Eeva-kissa makasi velttona miehen sylissä ja hän työsti puista piippua toisessa suupielessään.
“Tänään”, totesin siirtäessäni katseeni takaisin taivaalle. Muutama pilvenhaituva seilasi kaiken sinisyyden keskellä tuulen niitä kuljettaessa.
“Olisit sitä Milatovikin poikaa pyytänny.”
“Mijatović, isä.”
”Joku Toviik kuitenni.”
”Ei hän taida ihan sopia siihen mitä etsin.”
”Saga sitten.”
”Ei. Saga ei tee muuta kuin tallityöt.” Äänensävyni oli tiukka, ja tunsin isän katseen niskassani marssiessani terassilta alas tallia kohti.

Tallin pihaan kaarsi vanha Opel. Se sammui hurahtaen, ja pian autosta nousi tummahiuksinen nuori mies.
”Löysit perille”, kohotin kasvoilleni ystävällisen hymyn kulkiessani kävelemään häntä vastaan. Katseeni kohdatessa huomasin miehen kasvoja koristavan usean lävistyksen. Isä ei tule pitämään niistä, mutta minua sellaiset ei haittaa.
”Joo”, hän vastasi ja tarttui käteeni. Puristus oli jämäkkä ja rohkea. ”Ajoin mä pari kertaa ohi mut onneks varasin tarpeeks aikaa.”
”Niinpä, navigaattorit ei jostain syystä yleensä osaa tänne opastaa. Mennään tuonne tallin puolelle niin näytän paikat.”

Tämä Jesseksi itsensä esitellyt mies oli melko lyhyt, eikä katsonut pitkään suoraan silmiin puhuessaan. Tallissa paikkoja näyttäessäni kyselin rutiininomaisesti vielä tarkemmin hänen kokemuksestaan hevosten kanssa, sillä aikaisempi puhelu oli antanut vain jonkinlaisen yleiskäsityksen. Jesse ei turhia puhunut, mutta vastaili jokaiseen kysymykseen. Sain hänestä rauhallisen ja ihan pätevän ensikuvan osaamisen kannalta, joskin hän tuntui jännittävän sitä tilannetta.
”Oliko sulla kokemusta oreista?” kysyin pysähtyessämme tarhoille.
”Joo, mun edellinen vuokris oli ori. Tai on”, Jesse vastasi päätään nyökäten.
”Noniin. Meillähän ei tosiaan vielä tässä pihassa omaa kunnon kenttää ole. Jonkin verran siinä pystyy menemään toisessa päässä, mutta se on aika pieni tila. Meillä on Hopiavuoren hevostallin kanssa sopimus maneesin ja kentän vapaaseen käyttöön. Voitko sä ajaa traileri perässä?”
”Joo on mul luvat siihen, mut en oo kyllä koskaan ennen ajanu. Trailerin kans siis, oon mä peräkärryy vetäny ja noin.”
Tein vastaukseksi myöntävän äänen ja kävelin yhden isän hankkiman suomenhevosen tarhalle. Musta ori kohotti päätään ruohon nyhtämisen sijaan, ja lähti kulkemaan porttia kohti. Sen pitkäksi päässyt harja heilahteli sen askelten tahdissa, ja se pysähtyi ihan portin viereen.
”Sä pääset tämän selkään. Se on vielä nuori, mutta osaava silti. Pitäisi osata kaiken mitä säkin, ainakin sen perusteella mitä kerroit. Käykö sulle jos me käydään Hopiavuoressa, sinne ajaa hetken, jos sulla ei siis ole kiire?” Napsautin riimunnarun Varjon riimuun ja ojensin narun Jesselle. Hän otti sen vastaan ja tarjosi kättään orin nuuhkittavaksi, ennenkuin hän lähti mukanani taluttamaan sitä tallia kohti.
”Käy joo, mä olin oikeestaa muutenki menos sinnepäi tän jälkee. Mul on siis yks kaveri siel.”
”Noniin eli tuttu paikka sitten. Laita se vaikka tuohon pesukarsinaan, saat harjata sen sillä välin kun käyn hakemassa varusteet valmiiksi.”

Tarina saa pian jatkoa..

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ei vitsit, taas sait mut aloittamaan tämän saman karusellin.
Joonas tietää, millainen Saga on aamulla. Eksä.
Saga hoitaa hevoset, ”vaikka ne minun ovatkin.” Eksä.
Saga pitää jotenkin alistaa tallitytön asemaan. Ei eksä, ei ainakaan perusismon eksä.
Isä haluaa palkata Sagan. Ei tosiaankaan eksä.

No mutta oikeasti. 😀 Ei se Saga tässä ole pääroolissa, vaan se on mulle arvoitus ja siksi roikun siinä. Oikeasti tämä kertoo tietenkin Jessestä, ja ai kun oli hyvä lukea hänestä sellainen tarina, jossa hän näkyy oikein kunnolla jonkun ihan vieraan perspektiivistä. Taas: arvoitukset kiehtovat minua. Toisaalta tätä värittää miellyttävästi myös Joonaksen suvaitsevainen suhtautuminen kaikkeen. Alan nähdä, että ehkä Eira ei aikoinaan ollut kovin väärässä. Jessen eleet voi tulkita monella tapaa.

Ja ai, niitä eleitä minä aina itse kaipaan kaikkein eniten, jotta saan hahmosta kiinni, ja tässä niitä alkaa jo olla. Luulin kauan, että Jesse on tosiaan se, joka katsoo silmiin pää vähän kallellaan ja ehkä vähän nöyrästi alta kulmain. Nyt tein hänestä mielikuvissani tämän perusteella sellaisen, joka ojentaa kätensä hevoselle niin, että etusormen rystynen ja ensimmäinen nivel kulkevat ensimmäisenä, eikä vaikka kämmen. Katsoo päälle ja sitten pois, ja sipaisee olemattoman hiuskarvan korvansa taakse hermostuksissaan ja alkukankeuksissaan. Sellaiset jutut kertovat mulle oikeidenkin ihmisten persoonallisuudesta aina enemmän kuin mikään puhe. Tarkkailen sellaisia asioita, kuin mihin kukakin istuu, jos on monta vapaata paikkaa, ja miten he pitävät käsiään etenkin silloin kun eivät itse puhu. 😀

[TiitusValvoja]

Mä taasen uskon, että se on eksä! Jota entiset appivanhemmat rakastivat eivätkä voineet ymmärtää, miksi Joonas pisti naisen kanssa poikki. He edelleen rakastavat Sagaa eivätkä välitä poikansa mielipiteestä, vaan palkkaavat naisen sanomatta hänelle.

[JesseOsallistuja]

1.6.

Musta tuntui ihan kokoajan, että Joonas katu kutsuneena mut. Hävetti, vaikken oikeen ees tienny miks. Kai mä vaan odotan itestäni liikoja, kun ees yritän päästä sellaseen hommaan. Milloin mä olisin mitään traileria päässy vetään, kun ei mulla oo omaa hevosta? Joonas otti ja lähti, ja jätti mut yksin käytävälle mustan suomenhevosen kanssa.

Mä en edes tienny sen hevosen nimee.

Talli oli ihan hiljanen. Mä olin siellä tosiaan ihan yksin. Käviköhän siellä ees ketään muuta kun se omistaja? Ei ihme että se ettii ratsuttajaa, hevosia sillä näytti olevan kuitenki aika paljon. Kohotin katseeni mustan orin silmiin. Se katsoi mua suoraan takaisin korvat eteenpäin käännettynä. Teki mieli jäädä siihen vaan seisomaan ja tapittaan sitä kun tyhmä, jos se vaikka kertois mitä mun nyt pitäis tehdä, mutta tiesin ettei niin käy. Lattialla oli avonainen harjapakki, ja tartuin siellä olevaan kumisukaan. Kerran sinne asti ajoin ja kulutin bensaa, ja siinä samalla rahaa, niin kai mä voisin sen sitten loppuun asti kunnialla viedä.

Myöhemmin autossa istuessani musta tuntui vaan tyhmältä. Seurasin tiiviisti katseellani edessä olevan trailerin takavaloja etten menis hukkaamaan sitä, vaikka osasinhan mä Hopiavuoreen ajaa. Sitä hevosta harjatessa ei ollu tapahtunu yhtään mitään. Se seistä nökötti paikallaan ja mä puunasin sen kuntoon niin hyvin ja nopeesti kun taisin. Olin kai odottanu että se Joonas lykkäis mulle tallin vaikeimman hevosen että saisin todistaa taitoni, jos niitä ees oli. Ehkä se olis yhtä helppo selästä. Ehkä mä en olis tuhlannut meidän molempien aikaa, jos Joonas oliskin sitä mieltä että mä olen ihan sopiva siihen hommaan. Mutta jos oon, niin mihin mä sit muutan? Noan kanssa en rupee asumaan, kun kerran sillä on jo kämppiksiä ihan tarpeeks. En oo ikinä ymmärtäny miten joku voi asuu kommuunikämpässä, mut Noa onkin aina ollu vähän erikoinen.

Hopiavuoren piha oli autio. Ehkä jengi oli juhlimassa, kun viimeks täällä käydessä pihassa oli ees pari autoo ja tarhoilla hääräs joku talikon kanssa. Nyt ei ollu ketään missää.
“Ota vaan se ulos”, Joonas nyökkäsi traileria kohti. Trailerin mä sentään sain auki ilman että sähläsin mitään, eikä sen orinkaan ulos taluttamisessa mitään ongelmia ilmennyt.
“Se ei ole vielä käynytkään täällä, niin kannattaa varautua sille uuteen ympäristöön.” Joonaksen ääni oli kokoajan neutraali ja tasapaksu. Oli ihan mahdoton sanoo, mitä se musta aatteli. Varustin orin tottuneesti, ja olin helpottunu ettei sillä ollu mitään sairaan monimutkasia varusteita.

“Käyks jos mä talutan tätä pari kierrost?” kysyin Joonakselta kiristäessäni kypäräni leukahihnaa.
“Käy, se onkin ihan hyvä idea”, Joonas nyökkäsi ja siirtyi kentän reunalle. Hyvä, mun ei tarvis siis keksiä puhuttavaa. Sen sijaan sain keskittyä siihen vieraaseen hevoseen. Ori kulki aika rennon oloisesti mun vierellä, vaikka sen pää kääntyilikin välillä ja sieraimet värisi sen nuuhkiessa ilmaa. Pari kierrosta kentän ympäri, eikä se ollu jääny tuijotteleen mitään mörköjä. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.

Ja ori jämähti paikalleen kun liimattu.

Tunsin miten puna alkoi hiipiä mun kasvoille, se kuumotti poskissa ja korvissa ja kumpusi jostain rinnasta saakka. Vittu miten noloa. Maiskutin ja annoin pohkeita, ja ori käänsi korviaan mua kohti. Luuletko, se tuntu kysyvän. No en kai sit vittu luule. Ikuisuus vierähti ohi.

“Rentoudu vaan, se tekee noin jos ratsastaja jännittää.” Joonaksen ääni kuului kentän laidalta, ja huomasin vetäväni henkeä terävästi sisään. Olinko mä pidättäny sitä? Tipautin mun korvissa saakka olevat hartiat, rentoutin polvet ja hengitin uudelleen. Skarppaa nyt jumalauta.

Ori lähti liikkeelle. Se kuulosteli ihan jokaista mun liikettä ja elettä, ja hetken mua pelotti tehdä yhtään mitään. Tuntui että se menis rikki jos tekisin yhtään mitään. Puolikierrosta me vaan käveltiin, jonka jälkeen tajusin etten mä vois siellä vaan matkustaa. Lähdin ratsastamaan, ja vähitellen pääni tyhjeni. Sain kiinni siitä mitä mun tarvii tehdä, vaikka en onnistunutkaan unohtaan kentän reunalla vahdissa olevaa silmäparia. Varjo alkoi liikkua, se rentoutui, mä rentouduin, ja se toimi. Ravissa se myötäsi ohjalle, antoi periksi ja kuunteli. Turpa laskeutui alemmas kohti ryntäitä, ja takajalat alkoi tuomaan liikkeeseen voimaa.

Siinä oli jotain, mitä mä en oo koskaan ennen tuntenu.

Istuin satulaan, ja pyysin kulmassa laukkaa. Ori luimisti, ja tiputti ravin käyntiin töksähtäen. Äskeinen hyvä olo tipahti ihan yhtä nopeesti. Huuliani yhteen puristaen käänsin orin ympyrälle, ja nostin ravin uudelleen. Hengitä, muistutin itseeni vähänväliä. Sä osaat nostaa laukan vitun ääliö, se ei oo vaikeeta. Eikä se sit ollukaan, kun tein sen oikein. Istuin syvälle satulaan, siirsin sisäpohjetta, pidätin, ja ori nosti. Me mentiin Joonaksen ohi, mutta pidin katseeni visusti edessä. En halunnu nähdä sen ilmettä. Keskityin myötäämään laukkaan. Huomasin että ori tarvi kaarteissa tukea ettei se tiputtaisi raville.

“Noniin”, kuulin Joonaksen toteavan kun lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sen suupielet olivat vaalean vaahdon peitossa ja se venytti kaulaansa pitkälle alas. “Miltä se tuntui?”
“No.. Aika erikoiselta”, se oli eka asia joka mun mieleen tuli, “tai siis. En oo ihan tällästä hevosta ennen ratsastanu.”
“Mikä siinä on erikoista?”
Olinko valinnu sanani väärin? En osannu sanoo Joonaksen äänensävystä päätellen.
“Siis kun tää reagoi nii paljo sen ratsastajaa. Vähän ku katoinki väärään paikkaa nii tää sakotti samantie. Muuten se oli kyl tosi hyvä, se on ravis aika makee. Laukassa sil taitaa viel ol tasapainos hakemista?” Sydän jyskytti kurkussa saakka, jos mä vaan latelenkin ihan omiani ja Joonas pitää mua ihan tyhmänä.
“Hyvin huomattu. Se on tosiaan vielä nuori, eikä sen kanssa olla ehditty työskennellä viimeaikoina.”

Ori sai kävellä vielä pari kierrosta ennenkuin hyppäsin alas satulasta ja avasin kypärän hihnan. Me käveltiin Joonaksen kanssa hiljaisuudessa trailerin luo, jossa aloin riisumaan orilta varusteita.
“Mikä tän nimi muuten on?” rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin Joonakseen mustan kaulan yli.
“Varjoaika”, Joonas vastasi ja taputti oria lautasille. “Varjoksi sitä kutsutaan.”
Vilkaisin oriin. Nimi sopi sille, vaikkei se ehkä ollut mielikuvituksellisimmasta päästä. Se asteli takaisin traileriin ja alkoi hamuamaan heiniä vastatäytetyn heinoverkon raoista.
“Olen yhteydessä tässä parin päivän sisällä päätöksestä. Pystyitkö sä milloin aloittamaan?”
“Vaikka heti”, vastasin samantien. En tiedä mistä se itsevarmuus kumpusi, mutta mä tosiaan halusin sen homman. Olis ihan törkee sääli, jos en enää pääsis ratsastaan sillä hevosella. Joonas hymähti ja sen suupieli kääntyi hetkeksi ylöspäin.
“Hyvä. Ollaan yhteydessä.” Hän nousi autonsa rattiin. Kohotin kättäni kun hän lähti ajamaan pois tallin pihasta, ja vasta auton hävittyä puiden taakse päästin syvän huokauksen. Kai mä nyt sit vaan ootan terassilla et Noa tulee kotiin.

[TiitusValvoja]

En nyt taas tiiä oikein sanavalintoja, mutta tää jotenki vaa oli ihan sika hieno teksti! Jesse on jotenki symppis tyyppi, kun se miettii, että onko paikalla ees ketää, ku yksinää seisoo tuntemattoman orin kanssa tallissa. Ja toi viimeinen lause, nauroin taas ääneen 😀 Ja vitsit miten hienoa toi itse ratsastuksen kuvaus oli! Ja se, miten kivasti Joonas kertoi, että Varjo on tommone pikkutarkka, jos ratsastaja jännittää. Vautsi!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Voi Jesseeee mä tunnen nuo mörköajatukset siitä, miten tuntee olevansa liian surkea johonkin duuniin, jonka tosiasiassa kyllä tasan osaa! Mä painin itse näiden ajatusten kanssa paraikaa, kun olen aika justiinsa valmistunut ope. Tuntui ihmeelliseltä, että mut palkattiin heti niin pitkäksi aikaa, kun ei mulla kuitenkaan ole Oikeaa Kokemusta, vaan pelkkä muodollinen pätevyys, joka tuntui aika heppoiselta silloin kun mä aloitin ekassa openpaikassani. :DD

Tämä tarina kertoo mulle nyt konkreettisesti ekan kerran, että Jessessä ja muuan Mikael Kontiokorvessa on itse asiassa kuitenkin paljon samaa. Ne oikeasti ja aidosti ymmärtää nimittäin eläimiä ja tuntee niihin syvempää yhteyttä kuin muut. Tai ainakaan mun muut hahmot. Vastaavasti ne kuitenkin maksaa siitä sillä, että ne vain harvoin pääsee yhteyteen ihmisten kanssa. Kuvaat tosi hyvin sitä, miten Jesse puhuu hevosta — ja siinä kohdassa, kun Jesse sanoo hevosen tuntuvan aika erikoiselta, kuvaat, miten huonosti hän puhuukaan ihmistä!

Jesse ja Varjo toimivat tarinallisesti yhdessä tosi kivasti. Oikein toivoisin, että jaksaisit repiä inspiä näiden yhteistyöstä myös muihin heppatarinoihin. On tylsää pitkän päälle joo, kun hevonen toimii, mutta tässä saisit siihen helposti ihan uudenlaisen näkökulman siitä, että Jesse ei ole tainnut oikeasti ennen mennä näin tasokkaalla ja herkällä hepalla. Siinä hyvin menemisessä olisi siis lisämausteena uutuudenviehätys ja ihmetys. Siitä ehkä saisi ammennettua niin pitkään, kunnes se kuluu pois ja pitää keksiä muuta. Ja kun ei Varjo ihan mutkatonkaan ole: eihän se ota askeltakaan ennen kuin Jesse saa rentouduttua! Siinä olisi hommaa sitten kisakentilläkin saada se toimimaan, jos Jesse joskus vielä kuitenkin aikoo kisata, siitä huolimatta miten uhoaa ettei aio.

Mua viehättävät välillä oudot yksityiskohdat. Nyt viehätyin siitä, miten Jessen mielestä Noa nyt vaan on vähän erikoinen. 😀

Nyt jännätään, saako lie Jesse paikan. 😉 Meillä lienee kaikilla vahva aavistus, vaan ei Jessellä kai itsellään.

[JoonasValvoja]

6.6.2019

Ratsuttajan valitseminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Syitä vähäiseen hakijamäärään on varmasti monta, kuten vaikka pieni kunta ja sijainti keskellä korpea. Eikai tällaisesta paikasta kovinkaan taitavia ratsastajia ihan joka nurkasta löydy. Valinta rajautui neljästä kahteen, ensimmäisenä käyneeseen Riinaan ja viimeisenä käyneeseen Jesseen. Aikani vertailtuani heidän erojaan päädyin Riinaan. Isä näkisi vähemmän päänvaivaa jos tallissa ei kulkisi lävistetty nuori mies joka kantaa korvassaan kannabiskorua, ja Riina oli pidempi. Pituus ei tietysti ollut välttämättömyys, mutta silti tärkeä osa sopivaa ratsastajaa etsiessä. Ratsastustaidoista on vaikea saada täysin aitoa kuvaa yhden kerran perusteella, mutta molemmat täyttivät laatimani kriteerit.

Ensimmäiseen soittooni Riina ei kuitenkaan vastannut, joten ajattelin soittaa myöhemmin. Se ”myöhemmin” muuttui kuitenkin kokonaan seuraavaksi päiväksi, kun Riiviö onnistui jälleen karkaamaan tarhasta, ja koko päivän rytmi meni sekaisin ilkikurista varsaa kiinni narratessa. Onneksi Milan oli käymässä, niin saimme yhteisvoimin tamman takaisin aitojen sisälle. Oli myös onni, ettei Saga ollut silloin näkemässä. Hänen ei tarvitse nähdä mitään, josta hän saisi syyn kuittailla.

Seuraavana päivänä Riina vastasi, ja yllätyksekseni päätti jättää paikan ottamatta vastaan. Ilmeisesti hän pääsi töihin jonnekin joka sijaitsi lähempänä. Se oli täysin ymmärrettävä syy, mutta puhelun suljettuani epäilys nousi mieleeni. Entä jos siihen syyhyn vedoten Jessekin kieltäytyisi? Kauanko menee, ennenkuin joku muu tarttuu siihen ilmoitukseen? Puista pöydän pintaa sormin naputellen näppäilin Jessen numeron ja odotin. Puhelin tuuttasi ensin kerran, sitten toisen. Viidennen jälkeen olin valmis sulkemaan puhelun, mutta juuri silloin puhelimesta kuului ensin lyhyt staattinen ääni jonka jälkeen Jesse vastasi.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ei. Hyi sua.

Nyt auto, jossa tätä Jessehommaa kuskataan, kääntyy joo risteyksestä oikeaan suuntaan, mutta onnistut vieläkin ärsyttämään ja ahdistamaan mua. Siis sehän kertoo vaan taitavasta juonen rakentamisesta, että saat tähän yllätyksiä, koska harvoinpa niitä saa rakennettua näihin juttuihin oikeasti. Ja se, miten mua ärsyttää, kertoo taitavasta kirjoittamisesta ja suunnittelusta. Tämä ei siis ole mitään piilotettua kritiikkiä!!

En ole varma, miksi mua ärsyttää, mutta tiedän, mikä. Se, että Jesse on aina viimeinen vaihtoehto. Ehkä olisin vain niin kovasti suonut sille, että se vaikka palkataan siltä istumalta, sillä tavalla että joo sä olet ehdottomasti se, jota me etsitään. Tuntuu, että se on aina vaan joka paikkaan jotenkin varasijalla, ja sen täytyy itsekin tietää se. Joo joo: voisi auttaa sen tilannetta, jos se ottaisi itseään niskasta kiinni ja hymyilisi, mutta milläpä hymyilet, kun elämässä käy ihan koko ajan näin? Että kelpaa vaan siksi, ettei parempiakaan ole? Se ei ole reilua. Voi olla, että mua ärsyttää niin paljon siksi, että mulla itselläni on aika usein samanlainen olo: että mä oon vain paras huonoista vaihtoehdoista. Mutta samalla mä tiedän, että se olo on kyllä ihan mun päässä. Me tarvittaisiin tarinoita sellaisista päähenkilöistä, jotka saattaa kokea itsensä jotenkin huonoina, mutta jotka ei muiden silmissä olekaan.

Kun mua vietiin tähän kiertotietä, kun Jesse ei Pasin päiväkirjassa saanutkaan soittoa ja lähti kotiin, olin jo valmis uskomaan ihan oikeasti, että tähän tulee joku Riina-hahmo. Siinä vaiheessa, kun ”myöhemmin” muuttui seuraavaksi päiväksi, vasta aloin uumoilla, että nyt juksaat.

Vitsit mä toivon, että Jesse tulee ja näyttää, ettei se ole mikään luuseri, vaikka se ei mitään seurapiirikäytöstapoja osoitakaan. Vaikka sanoin, että pidä sen piikit pystyssä vaan, niin samalla toivon, että se vielä vuosien saatossa kasvaa tuosta Isoksi Pojaksi.

[JesseOsallistuja]

6.6.2019

”Haloo?”

Voi vittu. Paljonko kello oli? Vilkaisin ympärilleni. Olin kai sammunu sohvalle. Tai siinä mä ainakin olin, ja pöydällä pleikan ohjaimen vieressä oli ainakin sixpäkin verran tyhjiä kaljapulloja. Kuka mulle edes soitti?

”Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”

Mulla meni hetki että prosessoin linjan toisesta päästä kuuluneet sanat, mutta kun tajusin ne pomppasin istumaan ja rykäisin mahdollisimman asiallisesti, että saisin ääneni kuuluviin.
”Ei, ei. Et ollenkaa”, koitin kuulostaa mahdollisimman vakuuttelevalta, samalla kun ensimmäinen pahoinvoiva aalto pyyhkäisi lävitseni.
”Hyvä sitten. Tosiaan, kävit meillä tuossa vajaa viikko sitten ratsuttajan paikkaa varten. Vieläkö olisit siitä kiinnostunut?”
”Joo, oon kyllä.” Toivottavasti se ei pyytäis mua heti käymään. Tai puhuis pitkään. Mun pitää päästä vessaan.
”Hienoa, olisit sitten tervetullut tänne meille. Jos pääsisit käymään tässä parin päivän sisällä niin kirjoitetaan paperit ja käydään läpi vielä käytännön asioita?”
”Joo, käy.” Hivuttauduin sohvalta jaloilleni ja lähdin matkaamaan pesuhuonetta kohti. ”Hieno juttu siis, kiitos paljon. Mä tuun sinne mielelläni”, eiks niin oo hyvä sanoo kun saa töitä? Piti nieleskellä hetki ja pysähtyä. Kai mä nyt olin sit juonu enemmän ees kun yhen sixärin, enkai mä nyt vittu niin vähästä krapulaa saa?
Joonas oli hiljaa. Tajusin että se odotti mun kertovan milloin mä menisin sinne.
”Niin, tota. Käyks viikonloppu taas? Vaik lauantai, samoihi aikoihi?” ehdotin ja avasin pesuhuoneen oven. Laitoin hanan juoksemaan ja kohotin katseeni lavuaarin yläpuolella olevaan peiliin. Silmissä oli noussut pintaan varmaan kaikki mahdolliset verisuonet.
”Sopii. Nähdään silloin”, ja Joonas sulki puhelimen. Ennenkun kerkesin ees vastaan.

Mä siis.. Kai sain sen paikan. Mä sain töitä. Just kun olin eilen dokannu ja aatellu, että musta ei tule yhtään mitään ikinä. Se koko tilanne alkoi tuntumaan niin koomiselta että olisin varmaan nauranu, jos en just silloin olis antanu lavuaariin ylee.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mitä enemmän luen uutta Jesseä, sitä enemmän tunteita tämä hahmo mussa herättää, eikä ne kyllä ole kaikki positiivisia. (Taas: muista että vaikka mä en tykkää tästä klopista ihmisenä, se ei tarkoita etten tykkää siitä hahmona, tykkää sen tarinoista ja tykkää susta ihmisenä tai kirjottajana.)

Mun oikea aikuinen minäni säälittelee sitä, kun se on varavaihtoehto kaikkeen. Mun lapsellinen, kakaraksi jäänyt minäni pitää sitä etäisesti siistinä: jos olisin vaikka 12-vuotias, Jesse olisi mun mielestä varmaan tosi cool. Sen käytös välillä hämmentää mua, vaikkakaan ei just tässä tarinassa. Ja nyt, sen lisäksi että ärsyttää kun se on varavaihtoehto, ärsyttää se miten se luovutti, vaikka oli kuinka aihetta. Sentään se sai esitettyä puhelimessa normaalia ja oloihinsa nähden itse asiassa aika reipasta, ja lopussahan sen ajatukset piristyivät musta silminnähden. Ja miksikäs ei: se sai juuri töitä ja maisemanvaihdoksen, jota se ilmeisesti koki aiempien juttujen perusteella kaipaavansa.

Jos mä olisin itse Hopiavuoressa ja tämä alkaisi kulkea siellä maneesilla, todennäköisesti alkaisin nopeasti pelätä sitä. 😀 Ei siitä olisi tietenkään mulle mitään oikeaa uhkaa, mutta en ehkä kestäisi miten se saisi ihan vain ilmeillään ja äänensävyillään mut ajattelemaan ihan koko ajan, että mä oon jotenkin huono ja tein tai sanoin jotain typerää. 😀

[JesseOsallistuja]

8.6.2019

Hopealinnna talli oli yllättävän iso. Paljon isompi siihen nähden, miten paljon siellä oli hevosia. Sen lattia näytti vasta remontoidulta, ja varustehuone oli myös ihan uusi. Karsinat sen sijaan olivat melkein koskemattoman näköiset. Ehkä nekin uusittaisiin pian.
“.. ja Saga, eli niistä ei tarvitse huolehtia.”
Joonaksen ääni herätti mut takaisin maanpinnalle, ja tajusin etten ollu useampaan minuuttiin enää keskittyny sen puheeseen. Mies kääntyi katsomaan mua. Odottiko se että mä vastaan jotain? Mitä se sanoi? Voisinko mä kysyä että hei, toistatko kun mä en kuunnellu?
“Joo, siinä taisi olla pääpiirteittäin kaikki. Jos jotain kysymyksiä tulee niin saat tottakai kysyä milloin vain. Mutta sinun hommana on pääasiassa vaan liikuttaa hevoset, nuorempien kohdalla tottakai viedä eteenpäin”, Joonas nyökkäsi itsekseen ja siirtyi takaisin tallin pihalle pääty-ovesta, josta pääsi nopeiten tarhoille.

Tarhojakin oli useampi, eli siellä on varmasti ollut hevosia enemmänkin.
“Tuolla kauempana tien toisella puolella on laitumet, johon nämä siirretään vielä tämän kuun aikana. Sehän ei mitään muuta, haet sieltä samalla tavalla kuin tarhasta. Ne on yötkin pihalla, kun tallissa tehdään taas vähän enemmän remonttia.”
Ehkä niiden karsinoiden takia?
“Sitten sen jälkeen pitäisi päästä tuota kenttää pohjustamaan vihdoin..”
Nyt kenttä oli ihan myllätty, kun sieltä oli kaikki kivet ja juuret kiskottu. Se oli niin epätasainen, ettei siinä voisi edes kuvitella menevänsä.

“Tuleeko liian nopeasti jos aloitat ensiviikon maanantaina?”

Huomasin olleeni oikeestaan vaan hiljaa ja antanut Joonaksen puhua, mitä nyt nyökkäilin ja tein satunnaisen “mm” äänen sen merkiksi, että kuuntelin kuitenkin vielä. Tuntui epätodelliselta että mä olin ees siellä. Vasta joku kuukausi sitten olin valmis lopettaan kaikki hevostelut ihan just samantien.
Mut eihän mulla ollut vielä ees asuntoa tai mitään, en todellakaan ryhtyis ajaan aina mun vanhasta kämpästä sinne ja taas takas.
“Ei tuu”, vastasin silti. Ehkä mä nukun Noan luona. Tai autossa Hopealinnan parkkipaikalla, tai jotain. Tai jos en vaan nuku.
“Hyvä”, Joonas nyökkäsi hyväksyvästi ja suuntasi tien ylitse kartanoa kohti, jonka hän oli maininnut olevan vanhempiensa koti. “Käydään kirjoittamassa ne paperit ja pääset sitten lähtemään.”
“Entä toi kun mä en oo tosiaa sitä trailerii koskaa vetäny?” kiirehdin kysymään ennenkuin Joonas saavutti kartanon oven.
“Ei se varmastikaan ole ongelma. Voidaan silloin maanantaina vaikka yhdessä lähteä Hopiavuoreen, niin pääset siinä kokeilemaan.”

Joo, kivaa. Pääsen taas jonkun vahdittavaks kun ajan ihan vierasta autoo ja traileri perässä. Sentään on tuttu reitti.

“Joo, hyvä”, vastasin ja katselin, miten kartanosta astui ulos mustahiuksinen nainen. Hän ja Joonas loivat toisiinsa katseen, joka näytti kaikelta muulta kuin ystävälliseltä.
“Ai, sä taidat olla se uusi!” nainen hihkaisi mut nähdessään. Olishan se kai ollu liikaa toivoa, ettei siellä olis töissä ketään muuta kun Joonas.
“Tota, nii kai..?” epäröin, pitäisikö mun käydä kättelemässä vai ei. Nainen ehti sillä välillä itse kulkea mun luokse ja ojentaa kätensä. Tartuin siihen.
“Saga Nårgard, mä olen täällä tallityöntekijänä”, hän esitteli itsensä leveästi hymyillen. En osannut yhdistää hänen aksenttiaan varmasti mihinkään, mutta ehkä ruotsalainen se oli.
“Jesse Lehtoniemi. Mä.. Oon se uus”, vilkaisin lyhyesti Joonakseen ja tungin käteni housujeni taskuihin. Joonaksen ilme oli melkein kyllästyneen näköinen, ja pian hän kehotti mua käymään sisälle että sovitaan vielä loputkin asiat.

Lopulta mulla oli kädessä paperinen kopio työsopimuksesta, jossa oli sekä mun että Joonaksen allekirjoitukset. Työt alkaisi maanantaina, ja niitä olisi viitenä päivänä viikossa. Eli näin alkuun yks hevonen per päivä. Sen tallin nuorin on kai vasta joku vuotias, niin sillä ei tehdä vielä yhtään mitään. Sitten kun tulee rutiini tutuksi niin sitten voisin lähteä ratsastaan useamman kerran päivän aikana; eli sitten kun osaan varmasti vetää traileria ja voin yksin lähtee Hopiavuoreen kahden hevosen kanssa. Helvetin epäkäytännölliseltä se kuulosti, mutta ehkä mä oppisin siihen. Ehkä tästä tulis vielä oikeesti jotain.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vai oikeastaan vielä asunto puuttuu, jotta uuden elämän rakentaminen voi alkaa. Noh, onneksi siinä Jessellä ei ole kovaa urakkaa, varsinkaan kun hänellä ei taida olla omia elukoita muuttamassa mukanaan. 🙂 Otsonmäen kaltaiset kuolevat paikat (eli oikeastaan kaikki lähikunnat paitsi Seinäjoki ja Vaasa) ovat muuttohäviökuntia, joissa on enemmän vuokra-asuntoja kuin vuokralaisia, ja meikäläisillä onkin etuoikeus ihan valita asunnoista minkä tahansa kriteerin perusteella, missä haluamme asua. Jessen tapaisen työssäkäyvän tyypin ottaisi kuka vain vuokralle, ja kaiken maailman kurjillekin löytyy kyllä ihan helposti asunto. Toivottavasti Jesse saa jostain energiaa etsiä, vaikka vähän uumoilen, että hän on saattanut tottua vähän kaupunkimaisempaan vuokratasoon ja siihen, että asuntoa on vaikea löytää… Silloin ehkä etsinnän aloittaminenkin on lannistavaa? Mulle ainakin oli, kun tänne muutin, ja olin tottunut opiskelijataloudessa asumaan Helsingissä! Siihen nähden on outoa elää open palkalla yksin täällä Otsonmäen lähellä oikeassa elämässä… :DD Kaupunkilaiset eivät uskoisi, jos kertoisin, paljonko mun asunnossa on neliöitä ja mitkä mun asumiskustannukset ovat kokonaisuudessaan… 😀 Mutta ehkä se on positiivinen yllätys. Isompi ongelma voi olla hiljaisuus ja yksinäisyys. Täällä ei tapahdu oikeastaan mitään, eikä täällä myöskään tapaa ketään ellei huoli kaveriksi työkavereita ja muita sellaisia, joita tulee vastaan…

Muihin viimeaikaisiin Jessen juttuihin nähden tästä puuttuu suoran negatiivinen asennoituminen asioihin, jonka olen nyt oppinut mieltämään Jesselle tyypilliseksi jutuksi. Ehkä hän on väsynyt, ehkä jännittynyt, tai ehkä vain salainen ilo työpaikan saamisesta on vienyt vähän terän kaikelta siltä ankeudelta. Ehkä Joonas ja Hopealinna eivät vain ärsytä Jesseä yhtä paljon kuin häntä ärsyttää olla Hopiavuoressa Noan kanssa? Tästä pystyt kehittämään Jesselle oman tavan olla ihan tyytyväinen. Ehkä se on latteaa tyytyväisyyttä? Sitä on aikaa viilata tarinan myötä. Epävarmuus tästä sen sijaan näkyy, ja sehän on ihan luonnollinen tunne, kun joutuu uuteen paikkaan tekemään uusia juttuja. Samoin Jessen negatiivisuus ja kyynisyys pääsee pilkahtamaan esiin lyhyessä kappaleessa, jossa hän kommentoi sitä, miten joutuu ajamaan traileria.

Koskematon tarkoittaa muuten sitä, että kirjaimellisesti ei oikeastaan ole koskettu. Siis käyttämätöntä: ihan uutta ja hväkuntoista. Haet pikemminkin jotain päinvastaista ilmausta ja tarkoitat, ettei karsinoihin ole koskettu remontin merkeissä vielä.

Mutta. Kiva, kun Jesse pääsee aloittamaan. Toivottavasti olet nyt löytänyt Hopealinnasta miljöön, jossa pystyt kertomaan sen tarinan, jonka haluat.

[OonaOsallistuja]

Matka Aurataipaleelle (16.06.2019)

Hello sai hevosensa haettua ja voi, että se oli komea! Ja sen pitsihelma oli niin nätti, ihan tuli oman mummin pitsiliinat mieleen. Olimme Tiituksen kanssa pakanneet tavarat ja Skotin heinät paikalleen, joten Hellon ei tarvinnut kuin lastata iso työhevonen traileriin.
”Daddy, annahan olla nyt, ihan kohta jatketaan taas matkaa. Se ei oikein tykkää matkustamisesta tai oikeastaan pysähdyksistä. Heti kun tästä päästään taas liikkeelle, se hiljenee ja varmaan nukkuu. Mulla ei kyllä oo vielä semmost trailerikameraa, kai Skotti osaa olla nätisti kuljetuksessa? Osaathan sä, etkö vaan? Hieno poika, joo, sinä olet”, höpötin ja silittelin ruunikkoa hevosta, kun se oli ensin nuuhkinut kättäni ja hamuili sitten takin liepeitä.
”Joo, kyllä Skotti on kiltisti”, Hello sanoi, kun yritti saada hevostaan lastausrampille.
”Se vaan pelkää, että Daddy syö sen”, Tiitus naurahti, kun Skotti vain tuijotti kopisevaa laatikkoa.
”Kyllä minuakin pelottaisi, kun tuollainen metakka kuuluu!” Hello sanoi vilkaisten Tiitusta.
”Minäpäs menen ensin, jos tuo herra tuolla sitte hiljenis. Kato Skotti, ei täällä oo ketää sinua syömässä. Kato kuin minäkin uskallan mennä tänne. No niin, Daddy, olehan nyt aloillas, että saadaan sun matkakaveri kyytiin, muuten ei päästä lainkaan lähtemään.”

”Aijaijai, nyt kun menitte molemmat takapenkille, niin teillä ei oo mitään sananvaltaa radiokanavaan tai siihen, että minä tykkään laulaa – kovaa!” Nauroin, kun istuin kuskin paikalle. ”Ei tähän etupenkille olisi kyllä mahtunutkaan, kun mä tykkään pitää laukkua tässä ja laitoin eväskorinkin tohon jalkoihin. Mutta olisihan ne saanut siirrettyä, jos teistä toinen olisi etupenkille halunnut”, virnuilin vielä, koska kyllähän Tiitus oli kysynyt, haittaako jos he istuvat takapenkillä. Hello katsoi Tiitusta ehkä hieman hämillään, mutta Tiitus vain silitti hänen poskeaan. Voi että, kun nuori rakkaus on niin ihanaa!
”Noo, kuis kauan te ootte yhessä ollut?”
”Öö.. Eihän me.. Tai siis..” Tiitus kangerteli, jolloin tajusin, että he eivät ole puhuneet asiasta vielä. Kyllähän sen nyt sokeakin näkee, että Tiitus oli ihan hulluna Helloon eikä Hello kyllä pahasti kakkoseksi jäänyt.
”Etkö sä muka muista!” Hello tiukkasi pukaten kyynärpäällä Tiitusta kylkeen.
”No siis.. Kun.. En minä osaa sanoa..” hän lopulta huokaisi.

Matka taittui lopulta ihan rattoisasti, vaikka kysymykseni saikin pojat vähäksi aikaa mietteliään hiljaiseksi. Minä sain laulaa itsekseni ja pojat touhusi takapenkillä omiaan ja välillä keskusteltiin ihan porukalla. Tai enimmäkseen ehkä minä, kun en taas malttanut antaa muiden puhua. Hello oli kyllä mukavan oloinen heppu. Hänen kanssa keskustelua riitti, kun hän tajusi sanomattakin, miten minun kanssa pääsee juttuun.
”Anteeks, mä taas höpötän ihan liikaa. Se on paha tapa, josta ei vaan pääse eroon. Tiitus on jo tottunut siihen, etkö olekin”, nauroin, kun huomasin taas, ettei kumpikaan ollut sanonut hetkeen mitään.
”Joo, onhan sua jonkin aikaa tullut jo kuunneltua”, hän sanoi hymyillen leveästi.
”Kauas siitä oikein jo on, viisi vuotta?”
”Ainakin sen verran joo.”
”No Hello, onks sun nimi oikeesti Hello? Tosi erikoinen nimi, ethän sä kuitenkaan mikään ulkomaalainen oo, silloin sen ymmärtäisi. Helsingissä kun opiskelin, niin ei sielläkään tullut noin erikois -”, kysyin, kunnes hän keskeytti minut.
”Ei se alkuperäinen ole, mutta siksi mua kutsutaan.”
”Okei, on kyllä hassu nimi, saatko sä kuulla siitä sanomista aina uusien tuttujen kanssa? Varmaan saat, enhän minäkään ensin tajunnut, että se on sun oikea nimi.” Hiljaisuus laskeutui taas, joten taisin taas sanoa jotain väärää. ”Hei sori, ei mun oo tarkoitus udella. Mut hei, kertokaas te jotain. Tiitus, sulla on se turnaus tulossa, joko sä oot pyytäny Hellonki sinne? Mäkin oisin niin halunnut tulla sinne, kun mun pikkuveli tulee joukkueineen antaa teille köniin, mutta mulla on töitä silloin.”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Viisi vuotta. Sen verran on Oonalla ja Tiituksella ystävyyttä takanaan. Se olisi mun maailmassa lyhyt ystävyys, mutta olisiko se Oonan kanssa? Luulisi, että Oonaan tutustuu nopeasti, kun hän kuitenkin tykkää puhua. Toisaalta en ole ihan vielä selvillä siitä, onko Oona niitä ihmisiä, jotka todella jakavat asioita itsestään, vai ennemminkin niitä, jotka puhuvat paljon paljastamatta kuitenkaan oikeasti mitään. Vielä hän ei ole jakanut itsestään ihan kauheasti, mutta se ei ole ihme: Oona on ollut vasta muutamassa Hopiavuoren tarinassa, ja sitä ennen näyttänyt kertovan lähinnä vain hevosista eikä itsestään. Uskon, että saan arvoitukseen vastauksen vielä joskus, erityisesti Oonan ja Tiituksen ystävyyttä seuraamalla. He tuntevat jo toisensa. Mistähän he puhuisivat, jos joku tuntematon Hello ei olisi paikalla? Puhelimessa Oona kertoi hevosista muutamia tarinoita sitten, mutta sekään ei ole ihme. Pöystilä taitaa olla tällä hetkellä Oonan elämän isoin mullistus, joten tottakai hän puhui siitä.

Tämän perusteella Oona ei kuitenkaan puhu vain puhuakseen, tai koska pitää äänestään. Samalla, kun hän höpöttelee, hän sanoo ääneen ja ajattelee sellaisia asioita, joista näen hänen oikeasti ottavan muutkin huomioon, vaikka puheenvuoroja ei anneta vaan otetaan. Näkisin, että Tiituksen juttu Hellon kanssa ei tule hänelle mitenkään yllätyksenä sen perusteella, miten hän kysyy siitä niin kuin normaali ihminen. Ja että hän on herkkävaistoinen, kun huomaa myös lopettaa kyselyn, kun se ei ollutkaan äijille itselleen niin helppo aihe kuin hänelle. Daddysta jutustellessaan Oona taas vaikuttaa melko huolettomalta tyypiltä: sellaiselta perusonnelliselta, joka ei odota koko aikaa katastrofia tapahtuvaksi. Kyllä se hevonen siitä rauhoittuu, kunhan lähdetään liikkeelle, ei tässä hätiä mitiä. Kun viimeisessä kappaleessa Oona kokee vaivaannuttaneensa muut taas, hän sanoo sori ja vaihtaa aihetta: mitä siinä mahdollisessa mokassa sen enempää rypemään? Oona ei vain puhu tyhjää puhetta, vaan havainnoi, näkee ja kuulee! Vaikka kaikkien ihmisten ei varmasti ole helppoa kommunikoida noin puheliaan tyypin kanssa, varmasti suurin osa ihmisistä tykkäisi höpötellä Oonan kanssa! Minä uskoisin tykkääväni, vaikka taidan olla viestijänä ihan päinvastainen kuin Oona, ainakin tavatessani uusia tyyppejä. 😀

Tässä tarinassa tykkään eniten dialogista ja siitä tavasta, jolla tuot Oonan havaintoja ja ajatuksia esiin. Tapahtumat on ihan hyvä jättää sivuosaan. Mitä sitä liiaksi automatkaa kuvaamaan, kun se on kuitenkin pelkkä kehys tälle tarinalle?

[JesseOsallistuja]

21.6.
Mikset sä vietä juhannusta?

Mä en tosiaan ole seinäjokelainen. Elämäni aikana ennen tätä taisin pari kertaa käydä siellä, ihan vaan ohimennen, mutta nyt mä asun siellä. Vuokrakämpässä, jonka olin onnistunu haalimaan itelleni. Se oli jotain pientä ja kuollutta aluetta, siellä ei ollut mitään tai ketään eikä siellä tapahtunut mitään. Mutta enhän mä sinne sen kaupungin takia muuttanutkaan, vaan työn.

Vähänkö tuntuu aikuiselta sanoo noin.

Mä olin nyt reilun viikon ollu Hopealinnassa töissä. Osaan nyt ajaa autoa traileri perässä, vaikka edelleen se stressaa ihan mielettömästi. Pitää kokoajan seurata miten se kulkee käänteissä mukana, osata olla jarrun kanssa hellä ja ennakoida. Mun ajotyyli on yleensä vähän erilainen, ja mä suosin kaasua enemmän kun mitään muuta. Mutta nää ei oo mun hevosia, ja mun on pakko olla varovainen.

En tunne niitä kaikkia hevosia vielä lähes ollenkaan, vaikka melkein jokaisen selässä olin jo ehtinyt käydä. Nasse on tahmea etupainoinen läsipää, jonka ravi on ihan helvetin kamalaa. Venni on sellanen ämmä, jonka takii muistan minkä takia mä en ihan tykkää tammoista. Tuuli sen sijaan on niin arka, että jos sitä kohti hengittääkään jotenkin huonosti se tuntuu menevän ihan palasiksi. Sitten on niitä yksityisiä, Joonaksen ja Milanin, ja jonkun pikkutytön joka muutti sinne vasta muutama päivä sitten. Monta hevosta sieltä on kuulemma myyty, sen verran Joonas mainitsi kun alotin hommat siellä. Se ei oikeestaan puhu turhia, ja mä arvostan sitä. Mieluummin niin, kuin että kokoajan pitäis jaksaa keskustella.

Saga sen sijaan puhuu. Enimmäkseen Joonakselle, ja Joonas on hiljaa. Jotain ne puhui uudesta hevosestakin, tai no.. Saga puhui ja Joonas oli hiljaa. En tiedä siitäkään sen enempää, mutta kai mulle kerrotaan jos se mua koskee. Tuskin koskee.

Mä ihan viihdyn siellä. Hopealinnassa on hiljaista, missään ei ole ärsyttäviä teinityttöjä jotka kikattaa kaikelle ja kaikille, eikä nenäänsä nyrpisteleviä snobeja kun mä kuljen röökiltä haisevan hupparini kanssa ohi. Siellä mä saan olla ihan yksin, tehdä asiat just kun mä haluun, ja mulle vieläpä maksetaan siitä. Hopiavuoressa mä käyn tasan vaan ratsastamassa, Noaa voin moikata jos se sattuu olemaan hollilla.

Mutta välillä käy niin, että sielläkin joutuu kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan niille, vaikkei ihan haluaiskaan.
”Ootteko te menos mihin?”
Ovea kohti kulkeva Milan hevosensa kanssa pysähtyi ja kohotti katseensa muhun. Mä pidin omani mustan orin kaulassa joka odotti rauhassa paikallaan seisten hoitopaikalla.
”Ratsastamaan. Siis Hopiavuoreen, mennään kentälle”, mies vastasi erikoisen aksenttinsa kanssa.

Helvetti.

”Venaatko pari minaa nii me tullaa kans?”

En mä Milanin kanssa samaan autoon halunnut, tai mennä ratsastamaan sen kanssa samaan aikaan, mutta meidän käytössä on vaan yks traileri.
”Joo, tietty!” Milan lupasi hymyillen.

Mulla ei oikeastaan ole siitä mitään mielipidettä. Siinä se on, niinkun kaikki muutkin. Hymyilee, ja sillä on suorat ja valkoset hampaat. Keskustelee sujuvasti aksentista huolimatta. Sagan kanssa ne taitaa tulla toimeen, nyt kun sekin aloitti työt siellä täyspäiväsenä. Saga nauraa, flirttaileekin. Joonaksen kanssa varsinkin, vaikka Joonas näyttää siltä että se ei tosiaan halua kuulla mitään sellaista. Mua se tervehtii, mutta antaa sitten olla. Se kai tajusi aika nopeasti ettei mua kiinnosta. Milanin kanssa ne juttelee aina kun ne sattuu näkemään. Tai ainakin niin mä olen ymmärtänyt, mutta toisaalta, suurimman osan ajasta mä olenkin siellä yksin.

”Nytkö mennään?” Milan kysyi kun irrotan Varjon naruista. Nyökkäsin ja seurasin sitä pihalle.
Milan talutti hevosensa traileriin. Varjo nousi kyytiin sen perässä, ja nostin lastaussillan ylös. Milan hyppäsi rattiin. Ihan hyvä, niin mun ei tarvii ajaa.

Radio soitti jotain muutaman kesän takaista hittibiisiä. Koko suomi oli painunut juhannuksen viettoon, radioasematkin soitti musiikkia nauhalta ilman juontajia. Milan oli yrittänyt saada jotain jutunaihetta aikaseks alkumatkasta, mutta nyt me oltiin hetken oltu hiljaa. Kämmenet olivat kuumat ja hikiset, eikä ohi menevät peltomaisemat olleet järin mielenkiintoisia katsottavia.

“Mikset sä oo viettämäs juhannusta?” Oli pakko kysyä, etten olis ihan hiljaa koko matkaa. Huomasin Milanin suoristavan selkäänsä aavistuksen, ihankuin koira höristää korviaan ilahtuneena kun sille sanoo jotain.
“Ajattelin tulla Biffeä katsomaan, kun on hyvä sääkin.”
Jaa. No eikai siinä sitten.
“Mikset sä ole?” Milan vilkaisi muhun. Katselin edelleen ikkunasta ulos. Kohautin olkiani.
“Ei se oo nii erikoine et huvittais.”
“Ei edes kaverien kanssa?”
“Ei mul oo kavereit tääl.”
“Ai.”
Sitten oli taas hiljaista.

Kyllähän mulla Noa on, mutta kai se lähti Helsinkiin äitinsä luokse. Jotain sellasta se uhkasi, heti kun Flida pääsisi laitumelle. Ja ei sen kanssa enää oo niin hauska mitään juhlia, kun se on aina selvä. Mä en ikin haluu olla selvä.

“Ei mullakaan oikeastaan”, Milan myönsi, rikkoen pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Paskat. En usko, sellanen tyyppi kun Milan on takuulla kaverien ympäröimä silleen, että se saa aina valita kenen kanssa se menee. Ehkä se yritti olla myötätuntoinen tai jotain, mutta mä en sellasta tarvii. Onneksi se käänsi auton tielle, josta ei olisi Hopiavuoreen matkaa enää paljoo. Jospa me paluumatkalla kuunneltais vaan radioo.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mun on vaikea lukea tämä tarina oikein suhteessa siihen, mitä itse ajattelen ja siihen, mitä Jesse on käytöksellään aiemmin ja tässä osoittanut. Sitten kun lisää soppaan vielä sen, että minusta Jesse valehtelee paljon, kaikille, itselleenkin, niin aina vain tämä on mulle kryptisempi teksti.

Ihan niin kuin Jesse tuolla lopussa toivoisi ystäviä. Luen sen siitä, miten hän ajattelee vähän lukijaa itseään säälimään kutsuen, että Noa hänellä on, ja hän lähti Helsinkiin. Ja siitä, miten hän, taas lukijaa itsensä puolelle kutsuen, tällä kertaa Milanin itsensä vastakohdaksi esittäen, vähän katkeran tuntuisena ajattelee että toinen saa varmasti valita kenen kanssa menee.

Muuuutta sitten Jesse haluaa olla yksin, tehdä juttunsa yksin, kulkea yksin. Siinä ajatuksessa uskoisin Jessen valehtelevan itselleen. Kun mä olin lapsi ja varmaan yläasteella ja lukiossa, mäkin olin niin kuin se ja uskottelin itselleni etten edes tarvi ketään ja muille että olen tosi kova jätkä, ja ne oli mun ainoat selviytymiskeino ennen kuin opin parempia. Mä en nyt sitten tiedä, uskoisinko Jesseä vai en. Toisaalta kun ihminen käyttäytyy toistuvasti niin kuin kiukutteleva 12-vuotias, mun ja mun hahmojenkin tekee mieli pyöräyttää silmiä ja sanoa että menes nyt iskän jaloista kotias kasvamaan, Eirakin on suhun verrattuna vaikka kuinka aikuinen. Toisaalta taas jos se kiukuttelee kuin 12-vuotias kun ei muuta voi ja osaa, on kauheaa, kuinka se näkee vain käännettyjä selkiä. Muuuuutta kun Jesse on juuri tuominnut kanssakulkijansakin ennen sitä snobeiksi, teinitytöiksi ja hikisillä pelloilla asuviksi maalaisiksi, eli kokee olevansa jotenkin muita parempi ja liian hyvä muiden seuraan, niin ei se paljoa sääliä herätä! Hänhän on niin paljon suvaitsevaisempi, sivistyneempi ja aikuisempi kuin tavan ostonmäkeläinen: ei meidän myötätuntomme ole edes tarpeeksi hyvää hänelle! (Jännää että Jesse tuomitsee muiden snobiuden ja teinityttöyden, vaikka on itse pahin snobi ja ihan kaikkia lapsellisempi: katsokaa nyt sen toimia :DDD Taisin itse asiassa vähän sääliä Jesseä tasan siihen asti, kunnes tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen tuli ilmi!)

Mitä enemmän luen Jessestä, sitä vähemmän hänestä pidän. Eikä häntä ole edes mukavaa inhota niin kuin Milania, koska en oikeasti ollenkaan usko enää hänen olevan paha, vaan vain tosi tosi lapsellinen, itsensä suhteen sokea ja aika ylimielinen. 😀 (Toisaalta jännä kontrasti Milaniin, joka on nöyrä, sivistynyt ja tarkkasilmäinen kuin mikä, ja silti sellainen kuin on.) Eihän tällaisia ole! Jotain muuta on tämän esityksen taustalla. Tavallaan ärsyttää havainnoida Jesseä nyt niin kuin sinä itse havainnoit ihmisiä. Kerrot minulle ”vääristä asioista” eli eri asioista kuin itse katselisin jos mulla olisi Jesse tässä. Kerrot tekemisestä ja puheen sisällöstä, eli just niistä, joilla ihmisiä huijataan. Jos tämmöinen Jesse olisi mulla tällä tavalla tarkkailtavana oikeassa maailmassa, sen tahattomia eleitä ja äänensävyjähän mä kuuntelisin, enkä sitä mitä se tekee tai sanoo! :DD

[MilanOsallistuja]

Biffen myymällä tästä pääsisi

Ainoa Hopealinnalainen, jonka kanssa tulen edes vähän toimeen niin kuin normaali ihminen, on Annastiina-rouva. Hän tykkää laittaa kukkia ja perunamaata. Joonaksen pitäisi auttaa äitiään kantamaan multasäkkejä ja isoja kastelukannuja, koska se on miesten työtä, mutta Joonas ei ehdi. Hänellä on kiire tallissa, ja vaikka minä en mitään sano, tiedän kyllä miksi. Hän ei ole nimittäin yhtä hyvä työnantaja kuin on isäntä: on niin nuori vielä ja kokematon, että hän vielä opettelee. Hän tapaa puhua rumasti sille uudelle naiselle, joka näyttää paljon minun maanmieheltäni, mutta onkin yhtä pohjoismainen kuin Joonas itse peilinvärisine silmineen. Minä kannoin sitten multasäkit ja vedet, koska jonkun täytyy, ja vanhemman isännän ei pitäisi tehdä enää sellaista. Mutta ei siitä ole vaivaa.

Annastiina-rouva kertoi, että tämä uusi nainen, Saga, on hyvä tyttö. Sen takia uskalsin ensimmäisen kerran Sagaa puhutellakin. Ajattelin ensin, että annan olla rauhassa. Toinen uusi työntekijä, Jesse, on nimittäin niin epäystävällinen, että kun katsoin hänen touhujaan ja Joonaksen töykeyttä Sagaa kohtaan, ajattelin kaikkien olevan tässä ihmeellisessä tallissa sellaisia. Joonas ei kuitenkaan ole koskaan sanonut minulle pahasti. En silti oikein haluaisi enää kysyä häneltä mitään, koska hän ei osaa kohdella naisia tai työntekijöitään kunnioittavasti. Hän katsoo Sagaa niin rumasti, että varmasti katsoisi minuakin, jos vaikka kysyisin jotain tyhmää. Kysyn aina mielummin vanhalta isännältä, jos on aivan pakko. Vaikka olen pettynyt nuoreen isäntään, en sanoisi sitä Annastiina-rouvalle. Joonas on hänen poikansa. Omasta pojasta kuuluu kuulla vain hyviä asioita. Aina kun Annastiina-rouva kysyy Joonaksesta, minä kerron hyviä asioita. Hän on kova tekemään töitä. Pitää huolen hevosista. Talli on niin siisti ja hienoksi laitettu, että kelpaisi kuninkaan hevosille. Myös Jesseä yritän kehua rouvalle kysyttäessä, mutta se on vaikeampaa. Yleensä saan sanottua vain, että hän tekee kiltisti niin kuin Joonas käskee. Kun rouva kysyi, mitä mieltä itse olen hänestä, teeskentelin etten ymmärtänyt häntä ja kysyin, saisinko kastella perunamaan rouvan puolesta.

Yhä useammin kuitenkin välttelen tallia. Ilmapiiri on yhä ikävämpi siellä sekä Joonaksen että Jessen takia. Yhä useammin ajamme Biffen kanssa Hopiavuoreen: nykyään joka päivä. Jesse tulee joskus mukaan. En enää yritä puhua hänelle. Toivon aina, ettei hän tulisi. Hopiavuoressa moni hymyilee minulle ja vaihtaa mielellään sanasen, mutta ei silloin, kun Jesse tulee. Hän katsoo muita niin rumasti ja jättää koppavasti vastaamatta tervehdyksiinkin, ettei kukaan oikein halua enää minunkaan lähelleni, jos hän on siinä. Ratsastan aina tavallista huonommin, kun hän on mukana. Se johtuu siitä, ettei huvita enää.

Joskus, kun en pääse Hopiavuoreen, pakenen tallin yhä ahdistavampaa tunnelmaa Annastiina-rouvan kanssa juttelemalla. Aiheet ovat kepeitä ja vähäpätöisiä, mutta sentään joku vaivautuu juttelemaan minulle, ja jo siitä tulee parempi mieli. Vaikka rouva on kyllä tarkkanäköinen. Pari kertaa hän on kysynyt sellaisia asioita, kuin että missä Milanin perhe, missä Milanin ystävät? Miksi Milan näyttää tänään niin surulliselta? Kun vastasin niihin kysymyksiin jotain pidättyväistä ja sopivaa, hän ymmärsi senkin, etten kehtaa vaivata rouvaa sellaisilla huolilla, kun rouvalla on varmasti omiakin aivan tarpeeksi. Utelemisen sijaan hän ojensi minulle kaikilla niillä kerroilla vesipullon ja sanoi, että Milanin täytyy juoda kaiken puutarhahomman jälkeen, ettei tule paha olo.

Kun olen kotona, odotan yksin, että ilta ja yö kuluisivat. Minulla on puhelin aina käden ulottuvilla, ja välillä availen sitä kuin tarkistaakseni, olisiko joku soittanut minulle. Olen tallentanut sinne kuitenkin vain kahdeksan yhteystietoa, ja niistäkin neljä liittyy Biffeen. En laske päiviä siihen, että opintoni olisivat valmiit ja voisin mennä kotiin, koska päiviä on ihan liikaa. Joskus laitan kuitenkin siistimmät vaatteet ja lähden Seinäjoen yöelämään. Se ei muuta arkea miksikään, mutta sentään tytöt flirttailevat minulle ja pidän siitä. Kunhan en puhu liikaa. Koska silloin minua luullaan ilmeisesti venäläiseksi ja tytöille tulee kiire jutella jollekulle toiselle. Minulla oli ennen ystäviä Otsonmäellä, mutta kun Hopiavuoren Eetu sai tietää mitä tein, hän varmisti, ettei olisi enää. Jos hän kertoo joskus Hellolle, mitä minä tein, minä kerron siinä tapauksessa heti, mitä Eetu teki. Sitten Hello tulisi minun kanssani Hopealinnaan Eetusta päästäkseen ja hymyilisi minulle, eikä edes Jesse pystyisi olemaan enää tuollainen sadepilvi, kun Hello paistaa aina kuin aurinko. Vaan pystyisiköhän edes Hello antamaan anteeksi, jos kuulisi?

[TiitusValvoja]

Voi Milania, onneksi hänellä sentään on Annastiina-rouva, ettei nyt ihan kaikki olisi häntä vastaan. Mutta kyllä mä (ja varmasti joku muukin) niin tarviin saada tietää, että mitä ihmettä Eetu on tehnyt ja mitä Milan? Ja miten Hello suhtautuu, jos saa tietää! Kielsikö Eetu Milania tapaamasta Helloa, kun hän oli tullut takaisin Suomeen? Oliko Milan töpeksinyt jotain oikeasti vai oliko kyse mukamas vain siitä, että hän joutui vaihtovuoden jälkeen palaamaan kotiin?

[NoaYlläpitäjä]

Mietin ikuisuuden miten mä tätä kommentoisin, enkä vieläkään ihan tiedä miten muotoilla ne sanat oikein että tää ei ihan leviä käsiin 😀 mutta kokeilen!

Ihan ensimmäisenä mulle tuli tästä melkein paha mieli. Enhän mä yhtään Hopealinnaa tai sen henkilökuntaa tällä tavalla halunnut tuoda esille, eihän siellä kuulu olla toisilleen töykeitä tai luotaantyöntäviä. Kurjaahan se on, musta on kivaa että Milan on siellä! Mutta heti kun tajusin että musta, siis minusta se on kivaa, tajusin kanssa että ihan turhaan mä mieltäni pahoitan 😀 Tässä on kyse Milanin tarinasta ja näkökulmasta. Hän ei viihdy, ja syytkin ovat tulleet selvästi esiin että miksi. Eikä Milanin tarvitse viihtyä tai pitää muista kuin Annastiinasta, koska niinhän se joskus menee. Mikään ei ole niin kamalaa kuin käydä jossain jonne ei halua mennä eikä siellä viihdy.

Mielenkiintoista tässä on se, miten eri tavalla jokainen kirjoittaja ja hahmo eri tilanteet tulkitsee! Kuten Jesse, hän pitää Hopealinnan tyhjyydestä ja, hm.. Sanoisinko jopa Suomalaisesta käyttäytymisestä, ettei turhia jutella? 😀 sitten sinä kirjoitat Milanilla niin taitavasti, että kyllä mäkin uskon ettei siellä ole yhtään kivaa, ja ihan toivon että Milan löytäisi toisen paikan. Ehkei sentään myy Biffeä, niin kauniisti Milan aina siitä puhuu.

Erityisesti Milanissa mua viehättää sen kertojaääni. Se on niin erilainen kaikkiin muihin verrattuna, enkä ole tainnut koskaan ennen samankaltaista löytää virtuaalitalleilta. Siinä on jotain uniikkia.

Niin ja tietysti muakin kiinnostaa mitä ihmettä Milan on tehnyt. Vai onko sittenkään, jospa kyseessä onkin vaan iso väärinkäsitys kaikkien osalta joka vaan paisui ja kaikki elävät nyt jotain ihme harhaa toisilleen vihoitellen?

[MilanOsallistuja]

Tämä onni riittää viikoksi

Minä, Jesse, Noa ja Eira lopetimme ratsastuksen Hopiavuoren kentällä samaan aikaan. Eira käsitteli Uunoa niin varovaisesti, että teki mieli mennä auttamaan: pitäisihän hänen isänsä tuollainen jättiläishevonen edes hoitaa, jos hän laittoi tyttärensä sillä ratsastamaan. Ei ollut lasten hommaa tuollainen ollenkaan, eikä naisten.

”Saatko sä sen talliin? Itte?” kysyin varmuuden vuoksi. Mistä sen tiesi, vaikka tätä Eiraa olisi pelottanut.
”Saan mä, tää on ihan kiltti”, hän vakuutti.
”Tämä ei aina!” kerroin ja taputin Biffen kaulaa. ”Vetää kun mä talutan. Tuhma heppa Biffe!”
”Ainaki se osaa kaikkee, vitsi Uuno ei osaa yhtää mitää! Mä haluaisin ratsastaa puoliverisellä…”
”Ai puoliverisellä. Sit Biffellä joskus sun täytyy. Biffe on tuhma vaan kun taluttaa, muute kiltti!”
”No ehkä mä voisin… Jos mulla on joskus aikaa…”

Onhan nuoren ja sosiaalisen ihmisen elämä varmasti kiireistä. Nyökytin asiaankuuluvan vakavana, jo lähdössä viemään Biffeä traileria kohti. Oli jo ilta ja sää oli viilentynyt: sillä olisi ihan mukava kotimatka. Vaikka kuinka halusin Hopiavuoren sosiaaliseen ympäristöön päivälläkin, nyt hellejaksolla oli aina odotettava iltaa. En halunnut hevoseni läkähtyvän matkalla. Biffen kaltaisiahan ei paljoa ollut, ei ainakaan niin halvalla myynnissä kuin se aikoinaan. Suurin osa ratsuista oli liian fiksuja, ja tarpeeksi tyhmät ihan liian kalliita.

”Tuutteko kaffille?” Eira kysyi kuitenkin keskeyttäen matkani ennen kuin ehdin oikeasti liikahtaakaan kentän keskeltä.
”Muuten joo, mutta Eetu ei ehkä — tai siis–”
”Äh. Se on aina semmonen ääliö. Ei siitä tarvi välittää. Sitä paitsi me voidaan juoda ne kaffit terassilla–”
”Mitä?”
”Teras– tossa katoksessa! Jos sä et halua sisälle.”
”No ehkä hetken sitten. Vai mitä? Jesse?”
”Mitä?” Jesse havahtui toisella puolellani.
”Kahvia. Tämä Eira kutsui”, kerroin Jesselle, joka piteli Nassen ohjia.
”En mä–”
”Älä viitsi, hetkeksi mennään.”

Jesse ei olisi tosiaankaan halunnut kahville. Hoidimme hevoset ja lastasimme ne odottamaan, ja hän olisi tahtonut jäädä mielummin vaikka autoon. Olin kuitenkin kurkkuani myöten täynnä sitä lapsenomaista kiukuttelua, jolla hän eristi minutkin muusta maailmasta. Suututti, ja minua suututtaa harvoin. Sitä en kuitenkaan Jesseen purkanut. Epäilin vieläkin, että hän oli kipeä, kun oli niin kalpea, ja sen lisäksi myös aistiyliherkkä tai jotain, kun niin vältteli ihmisiä. Olin todennut, ettei hän inhonnut minua sen enempää tai vähempää kuin muitakaan. Kun hän istui autoon pelkääjän paikalle, siirryin auton ja oven väliin, ettei hän saanut vedettyä sitä kiinni perässään.

”Piti sinne kahville”, sain sanottua ihan positiiviseen sävyyn. ”Eira pyysi meitä.”
”En mä halua, ja se pyysi sua”, Jesse simppaili.
”Sä hymyilet sille, niin se pyytää sua.”
Ei vastausta.
”Se Noa on siinä varmasti. Mä luulen.”
Ei vastausta. Turhautunut uloshengitys.
”Tule.”

Jesse nykäisi kätensä pois, kun tartuin siihen ja aioin vetää, mutta nousi kuitenkin. En välittänyt, vaikka hän inhoaisi minua tämän jälkeen kahta kauheammin. Emme me nytkään olleet mitään yhteistä säveltä löytäneet, ja yhteiset ratsastusreissumme Hopiavuoren kentälle olivat lähinnä sietämistä, eivätkä nauttimista. En tiedä, miksi Jesse lopulta tuli sille — sille — terassille istumaan. Epäilen, että siksi, että hänen täytyi tietää, että olisin vaikka kantanut hänet sinne niin kuin potkivan ja kirkuvan uhmaikäisen, jos hän ei olisi itse kävellyt. En minä niin hyvä ollut ärsyyntymistäni peittämään, etteikö hän olisi sitä huomannut.

En ollut enää yhtään vihainen saadessani kahvikupin käteeni. Kahvi oli laihaa, niin kuin Suomessa on tapana, ja aika haaleaakin. Hörpin sitä mustana. Eihän sitä vastustamattoman maun takia juotukaan, vaan Suomessa se oli seurustelujuoma. Sen äärellä kuului kuluttaa tunteja — vaikka en aikonut Jesseä siihen terassille tunneiksi pakottaakaan. Se oli jo paljon, että hän istui siinä, aurinkotuolilla, tukka kypärän jäljiltä pystyssä ja suupielet kireinä kuin myrskyn merkki.

Ajattelin, että Jesselle on ihan hyvä edes kuulla ihmisääniä, enkä yrittänytkään ottaa häntä väkisin keskusteluun. Hulluksihan hän tallissa tulisi yksinään, kenellekään puhumatta. Vaikka eipä sekään oikeasti minulle kuulunut. Säälitti silti vähän. Aloin siis tarjota keskustelunaiheita Eiralle ja Noalle antaen Jessen asettua ja tasoittua kaikessa rauhassa. Tietenkin helpoin aihe oli hevoset: saatoin luottaa, että siinä meillä oli yhteinen kiinnostuksen kohde.

”Se on kuulemma hieno talli se teidän”, Eira sanoi silmät kirkkaina.
”No on. Iso talli”, myönsin heti. ”On kaikki Joonas-isäntä hienoksi laittanu. Biffe on niinku kuningas siellä!”
”Täällä on vähä tämmöstä…”
”Älä niin sano Eira, täällä on ihan muita vahvuuksia sitte! Onko kauan ratsastanu? Eira ja Noa?”
”Vasta joitain vuosia”, Noa sanoi.
”Mä kans…”
”Joitain? Mitä vuosia?” kysyin.
”Siis vasta vähän aikaa”, Eira tulkkasi.
”Joitain vuosia… Se karvanen hevonen sun oma?”
”Se on Flida, joo.”
”Varmaan kauhee homma niissä — jalka — niissä? Pitää pestä paljo?”
”No ei ne kyllä niin suuritöiset oo mitä luulis.”
”Silti, semmoset, noi, jalat, ja sitten on vielä valkonen, helposti on keltanen sitten.”
”Onneksi ei oo turvekuivitusta!”
”Mitä se on?”

Yritin muistaa kaiken uuden tiedon. Tuli uusia sanoja, niin kuin joitain vuosia ja turvekuivitusta. Eiran iso hevonen ei ollut hänen isänsä, vaan hänellä oli sisko, ja hevonen oli heidän yhteisensä. Siskon nimi oli Inari, ja hän ratsasti Jussilla, joka oli Eetun hevonen. Noan Flidalla oli pieni vauva vatsassa, ja se oli vielä muutaman päivän laitumella yönsä ennen kuin pääsisi sisään. Eiralla oli tapana räpytellä silmiään paljon ja sipaista alinomaa hiuksiaan korvansa taakse. Noa joi teetä, eikä kahvia, ja antoi pienen koiran haistaa kuppiaan ja kiipeillä sylissään. Se oli sellainen häntää heiluttava koira, eikä yhtään muriseva, niin kuin meillä kotona oli ollut.

”Kaikki on taitavia”, vakuutin, kun kahvini oli melkein loppu ja puhe oli taas kääntynyt Hopealinnaan. ”On se Joonas, täälläkin ollu, hyvää huolta pitää kaikesta. Sitten on Saga-neiti, hirveän kiltti, hirveän hyvin tekee kaikki. Yks pieni tyttö, jolla on kaksi omaa hevosta. Ja sitte Jesse aina ratsastaa, tosi hyvä ratsas…”
Hiljenin hetkeksi kesken virkkeen. Vilkaisin Jesseä, jonka läsnäolon olin jo itse asiassa unohtanut höpöttäessäni tallin väestä. Mitähän hän muuten tallilla teki? En tosiaankaan tuntenut hänen työnkuvaansa. Rykäisin, laskin kupin pöydälle ja jatkoin, ihan niin kuin en olisi äsken puhunutkaan Jessestä niin kuin häntä ei olisikaan.
”Nii. Mutta mä luulen meidän täytyy mennä. Vai haluatko sä vielä jäädä? Jesse?”
”En”, Jesse ilmoitti värittömästi.
”Kiitos kahvista Eira. Mä tuun taas huomenna–”
”Voinko mä ratsastaa Biffellä sillon?”
”Mielellään ei vielä sillon kun mä hyppäisin sillä. Seuraavalla kertaa, käykö?”

En puhunut Jesselle koko matkalla autoon. Pari kertaa vilkaisin häntä siltä varalta, että hän haluaisi joko vaihtaa hymyn tai sättiä minua kahville pakottamisesta, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan. Aavistuksen katuvaisena käynnistin auton hiljaisuudessa. Ehkä olisi pitänyt viedä Jesse ensin tallille. Vaikka niinhän minä aina vein! Kyllä minä välillä sain jäädä ihan pieneksi hetkeksi kuuntelemaan ihmisääniä! Päätin olla tyytyväinen. Olin käynyt keskustelua elävien ihmisten kanssa. Hymyilin pahoitellen Jessen suuntaan, sillä minun oli ruuvattava radio ihan pykäkän verran kovemmalle, koska sieltä tuli High Hopes. Tunsin olevani tämänpäiväisen vuoksi onnellinen ainakin viikon.

[Outi HalmeOsallistuja]

Milan on kyllä tosi kiinnostava hahmo ja innostuin heti kun huomasin uudet tarinat, vaikka ehdinkin kommentoida vasta nyt.

Tässä tarinassa, kuten Milanin tarinoissa muutenkin, ehdottomasti viihdyttävintä on lukea dialogia. Ihailen sitä, miten luontevasti ja tyylikkäästi saat kirjoitettua Milanin vuorosanat siten, että siitä kyllä huomaa, ettei se aivan täydellistä suomea puhu, mutta ilman liioittelua tai turhaa alleviivausta. Oon siitä joka kerta aivan yhtä vaikuttunut. Mun mielestä on myös kiinnostavaa lukea, kuinka Milan havainnoi ympäristöään ja muita ihmisiä, koska se tapahtuu ihan vähän eri kulmalta, mutta kuitenkin jälleen kerran liioittelematta.

Mun mielestä oli myös aivan ihanaa lukea Eirasta tässä tarinassa. Se toi esiin Eirasta taas yhden, ainakin mulle ihan uuden puolen eli sen, kuinka ennakkoluuloton ja välitön Eira osaa olla. Samalla kun Eirasta muodostuu koko ajan monitahoisempi hahmo, siitä on myös aina vaan helpompi tykätä. Eira tuntuu suhtautuvan Milaniin uteliaasti ilman mitään ennakkoasenteita, mikä ei taida olla ihan tyypillistä Otsonmäellä ja mä veikkaan, että se tuntuu Milanista aika hyvältä. Eikä sekään haitaksi ole, että Milan niin auliisti lupaa, että Eira voisi joskus ratsastaa Biffellä, vaikka vähän luulen, että jos Eetu kuulisi siitä, niin Milanin pisteet eivät ainakaan nousisi.

Ja totta kai odotan uteliaana lisää vinkkejä siitä, mitä Eetun ja Milanin välillä on tapahtunut!

[JesseOsallistuja]

Kun Eetu soitti Hopealinnaan
Tapahtui ennen Dressage Mastersia

“Se on iso kakara, aina saa olla ison miehen sotkuja siivoamassa”, Saga vouhotti kärttyisellä äänellä tallin toisesta päästä. Milan vastasi jotain huolestuneen kuuloisena, mutten saanut selvää mitä hän sanoi. Vaikka eihän se mulle kuulunutkaan, kun en mä ollut osallisena siihen keskusteluun kuitenkaan.
“Ääh, älä välitä. Joonas on aina ollut semmoinen, ei ikinä tiedä mitä se päähänsä saa. Siellä se menee Saksassa ja missä lienee, kun minä täällä hoidan kaikki rehutilaukset, korjaan aidat ja hoidan hevoset. Onneksi sentään palkka juoksee”, Saga puuskahti.

Tosiaan. Joonas oli lähtenyt Saksan Nürnbergiin, joihinkin kovemman luokan koulukisoihin kuulemma. Mä luulin ettei sitä kouluratsastus kiinnosta, sellaisen kuvan mä ainakin olen saanut. Sagakin sitä taisi ihmetellä, siltä mä ylipäätään kuulen kaikista Joonaksen menoista. Mielellään Saga tekee tallihommia, aina se hyräilee mennessään ja juttelee hevosille kuin koiranpennuille. Ehkä sitä vaan harmittaa, että Joonas vei Vennin mukanaan. Saga tykästyi siihen niin, että nyt sillä on kai jokin yhteisomistajuus tai jotain. En tiedä sen enempää, kun en kysele. Nyt mulla on enää kaksi hevosta ratsastettavana, Varjo ja Tuuli. Vaikka Tuulia mä en voi edes Hopiavuoreen viedä että saisin sen läpi ratsastettua, se ahdistuu matkustamisesta niin paljon että seurauksena on ihan varmana joku mahahaava tai jotain. Eli, Varjo vaan. Mutta ei haittaa, se on musta kivaa.

Sen kanssa mä olin juuri tulossa pellolta, joka oli muuten aivan paskassa kunnossa. Paikoin niin jäässä että vähemmästäkin hevoset rikkoo jalkansa, ja painoin niin mutanen ja sohjonen ettei siinä pysy pystyssä. Mutta mentävä on, kun kenttä on edelleen myllätty ja maneesia ei näy. Molemmat olisi kunnossa jos Joonas olisi keskittynyt niihin, eikä kaikkeen muuhun, niin Saga on pariin otteeseen huomautellut. Ja oikeassahan se on, mutta mitäpä mä olen siihen mitään sanomaan.

Tallin puhelin soi. Saga marssi luuta kädessä vastaamaan ja Milan talutti Biffen ulos. Kohotin sille kättäni ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Varjolta varusteita pois ottaessani kuuntelin puolella korvaa Sagan puhumista.
Joo, Joonas ei ole nyt paikalla.. Minä hoidan asioita.. ..Tulevaksi viikonlopuksi? …Pyydän puhelimeen…

“Jesse, tuutko käymään?”

Voi, jes. Jokainen varmaan tietää sen tunteen kun ehtii silmänräpäyksen aikana miettiä kaikki elämässään tehneet vääryydet ja virheet, joiden on ihan varma hyökkäävän kostamaan jostain takavasemmalta. Mä ainakin ennätin miettimään jostain syntymästä saakka tekemisiäni sen seitsemän askeleen verran mitä Sagan luokse oli.

Hän tarjosi puhelinta. Teki mieli kieltäytyä ensin ja kysyä mistä oli kyse, kuka soittaa ja miksi. Tartuin puhelimeen.
“Haloo?”
“Hopiavuoren Eetu päivää, kuule sellaasta jotta mahtasikko keretä tulemaan viikonlopuksi töihi?”

Ensin mietin että se on joku vitsi.

Eetu ei kyllä ole mikään vitsailija, Noan puheista päätellen ainakin. Mutta oikeesti, mäkö? Miksi ihmeessä? Milloin mä olen sellaisen kuvan antanut että mua kannattaa sinne pyytää?
Ehkä Noa on keksinyt taas jotain kun se yrittää saada mut olemaan enemmän ”sosiaalinen”.

Huomasin kuitenkin vastaavani myöntävästi, ja näin miten Saga kohotti toista kulmaansa kädet rennosti puuskassa ja hymynkare suupielillä.

”Minä luulin ettet varmasti mene”, nainen virnisti kun tarjosin puhelimen hänelle takaisin puhelun loputtua.
Kohautin olkiani. ”Siitä saa rahaa”, totesin ja talsin takaisin Varjon luokse. En tasan tiedä mihin tuli lupauduttua, mutta menipä kuitenkin. Miksi?
En tosiaan tiedä. Ehkä sen rahan takia sitten.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Yleensä minun on ollut vaikea samastua Jessen hahmoon, mutta tässä ymmärrän häntä ihan täysin! Vaikka kerronta on vakavaa, ensimmäisellä kerralla mua huvitti Eetun ja Jessen puhelu, koska Jessen ajattelu oli kuin suoraan mun päästä. Työnhaussa mulla on ihan teinistä asti sujunut niin, että en tosiaankaan aina pääse haastatteluun, mutta jos pääsen, se paikka on aina ollut mun. Ja aina kun mulle on soitettu, hölmistyn, että eikö ne nyt ketään parempaa löytäneet. Jesselläkin taitaa olla sellaisia ennakkokäsityksiä, että se antaa itsestään aina huonon kuvan. 😀 Ne saattaa olla todenperäisiä, ainakin osa, mutta kumoutuisivatkohan ne tarpeeksi monesta kerrasta kun joku hyväksyy? Isäntä on ainakin siitä rasittava ihminen, että hän vähintään sietää ihan kaikkia… …melkein.

Joonas taas on antanut itsestään aiemmin toisenlaisen kuvan, mutta näköjään sen todellinen luonne paljastuu vain sisäpiiriläisille. Eetulla meinaan ainakin on sellainen kuva, että kaikki on Hopealinnassa tip top. Ainakin on siis kulissit kunnossa. Sagakaan ei siis ole tainnut arvostella työnantajaa julkisesti. Saa nähdä, miten käy sen isännän touhujen, jos Einokin sairastaa. Kuinka kauan lie riittää rahat sekä monen hevosen pitämiseen että ympäri Eurooppaa reissaamiseen. Olen aina tietenkin pitänyt Sagaa vähän yksiulotteisena pahana, koska Joonas oli yhtä lailla hyvis, mutta olisikin mielenkiintoista kiepsauttaa asetelma toisin päin. Eli Joonaksen mielestä Saga tosiaan on ohut hahmo ja pelkästään paha, jonka hänen vanhempansa ovat raahanneet tallille. Oikeasti Joonaksessakin on jotain mätää, Saga on ihan normaali ja muu maailma on enemmän oikeassa.

[MilanOsallistuja]

Vapaatorstai

Venyttelin valkoisten lakanoideni välissä. Kello näytti jo vaikka mitä, mutta silti en noussut. Biffellä oli vapaapäivä, eikä minua kukaan muu koskaan kaivannut. Voisin yhtä hyvin lojua tässä… Pussilakanakin oli niin miellyttävän paksu ja painava, että teki tuplapeitostani mukavan raskaan, vaikka se ei mikään painopeitto ollutkaan. Vasilijekin oli hiljaa, eikä kopistellut jumissa missään oven takana niin kuin se välillä tapasi…

Tänään oli se päivä, kun Hello soittaisi ja pyytäisi minua mukaansa Lapualle Kirka-näytelmään. En tietenkään välittänyt Kirkasta niin kuin Hello, joka ei hävennyt ollenkaan sitä, keitä kaikkia fanitti. Seuraa kuitenkin kaipasin, enkä oikeastaan tuntenut muita kuin Hellon. Koska lie olin käynyt kunnollisen keskustelun viimeksi ennen eilistä, kun olin käynyt kääntämässä Hellon linnun jalat alaspäin? Olin sen jälkeen käynyt jättämässä liput Hopia-Eetun luo Biffen kanssa ja nyt piti vain odottaa. Liput olivat muka Hellolle ja sille Tiitukselle, eli tietenkin oikeasti Hellolle ja minulle. Tietenkin puhelin soisi, sillä tarpeeksi monta päivää oli kulunut. Ihan kohta, ihan kohta. Tunsinhan Helloa sen verran. Olikohan se manipuloimista, että tiesin hänen pitävän siitä, että joku välillä pelastaa hänet ja muistaa ulkoa kaikkien hänelle läheisten, myös eläinten, nimet? No. Ainakaan se ei voinut olla julmaa manipulointia. Olihan tarkoitukseni vain kuulla ihmisääntä.

Poimin puhelimeni lattialta, jossa se latautui. Olin joutunut hankkimaan taas uuden. Biffe oli riehaantunut esteharjoituksissa Hopiavuoren maneesissa. Jopa Hopealinnan nuoren isännän entinen morsian oli sanonut sen jälkeen, että yritä nyt pysyä vaihteeksi siellä satulassa. Jessekin oli hymyillyt hevosensa niskajouhille, joten jotain hyötyä huonosta ratsastuksestani oli ollut. Siihen mennessä olin pudonnut nimittäin seitsemän kertaa hevosen selässä sen viikon aikana. No, sellaista sattuu. Seuraava viikko olisi parempi.

Ei viestejä, ei puheluita. Yksi sähköposti, jossa ilmoitettiin, että uusi robotti-imurini tuotaisiin minulle tänään. Vasilije oli rakastanut edellisen hengiltä. Nousin ylös ja venyttelin. Sälekaihtimien takaa paljastui aurinkoinen pakkaspäivä. Jonkun naapurin vitivalkoiset lakanat olivat jäätyneet pyykkinarulle. Niihin tulisi ihana tuoksu. Laitoin sukat jalkoihin ja vedin paidan päälleni ennen kuin tassuttelin keittiöön kuorimaan itselleni päärynää. Toivotin Vasilijelle huomenta, mutta se vain kyyhötti jääkaapin edessä ja odotti salaattia. Välillä kaipasin koiraa, mutta eipä minusta olisi sellaisen isännäksi.

Puhelimesta kuului plinkahdus. Söin kaikessa rauhassa päärynää niin että se noruisi tiskialtaaseen eikä puhelimelle. Kuului toinenkin plinkahdus. Hetken päästä kolmas. Olin ihan varma, että se oli Hello jo ennen kuin avasin viestit.

No ei ollut.

Se oli uusi ilmoitus robotti-imurista, joka saapuisi puolen tunnin sisällä, sekä samaan aikaan sekä sähköpostiini että viesteihini saapunut mainosteksti jostain Nextorysta. Jätin puhelimen pöydälle ja houkuttelin Vasilijen salaatinlehdellä olohuoneeseen. Ajattelin tarttua kirjaan. Epäilin yhtäkkiä, tunsinko Helloa sittenkään niin hyvin enää.

Huomenna sentään olisi taas talliaamu. Menisin Hopiavuoreen. Hyppäsin Biffellä. Tällä kertaa se menisi varmasti hyvin. Näkisin ihmisiä siinä samalla. Sitten illaksi palaisin kotiin hyvissä ajoin, koska yksi vakioasiakkaistani olisi tulossa piipahtamaan, ja hänellä oli onneksi yleensä aikaa jopa vaihtaa muutama sana.

[NoaYlläpitäjä]

Moneen otteeseen mä oon aatellut, että voi Milan raukka, ihan on reppana, yksinäinen parka. Aika pitkään mä niin tämänkin tarinan kohdalla ajattelin, kun alussa annettiin ymmärtää että Hello soittaisi koska Milan ja hän olivat niin sopineet. Ja aika näppärästi aloit Helloa melkein syyllistämään kun puhelin ei soikaan.

Vaan ai, minkä teit. Joko mä mainitsin, että tämä Milanin tarina on hirveän onnistunut ja etenee musta just niinkuin pitääkin? Joka tarinalta yksi pala menee paikalleen tuhannen palasen palapelissä.
Koska ei Milan tosiaan taida olla niin rukka. Yksinäinen, toki, ja sinällään hyvällä asialla hän on. Hänhän vain haluaa seuraa, juttukaverin.

Mutta hyi olkoon, millaista manipuloimista. Mun sympatia Milania kohtaan laski monta pistettä, kun tuli ilmi että hän vei liput ajatellen, että kyllä Hello hänen kanssaan tulee. Tiedän iiihan liian monta ihmistä jotka tekis just noin, ja niissä on niin paljon muutakin pahaa, että ei sellaisten kanssa kannata olla missään tekemisissä. Alan ehkä enemmän ymmärtää kokoajan miksi Eetu ei pidä Milanista, vaikka tässähän on vasta pieni katsaus siihen mitä todennäköisesti joskus silloin on käynyt.

Vaan tietääkö Milan itsekään olevansa, no, kieltämättä melko toksinen ihminen? Tietääkö Hello? Uskooko hän vain kiltisti olleen lippujen hänelle ja Tiitukselle? Eetu ei varmasti usko. Olisikohan Hello pyytänyt Milania, jos Eetu ei olisi sanonut lippujen olevan vartavasten hänelle ja Tidelle. Kertoikohan Eetu ollenkaan lippujen edes olevan Milanilta? Vai antoiko niitä ollenkaan?? Voi juku.

Mulla on myös niiiin vahvat epäilyt näistä Milanin bisneksistä, toinen se itsestäänselvä ja toinen tooodella puskista revitty, enkä vielä tiedä kumpaan enemmän haluan uskoa… 😀

[MilanOsallistuja]

Sameli

Minulla on tasaiset hampaat. Olen pitänyt niistä mahdollisimman hyvää huolta. Ne ovat valkoiset, koska en tupakoi, enkä juo kahvia muutoin kuin seurassa. Muuten olen ihan tavallisen näköinen, ehkä ruman puoleinen, mutta kauniit hampaat minulla on, ja niiden lisäksi sentään suora nenä, vaikkakin ikävän kyömy. Sisäinen kauneus on kuulemma ihmisessä tärkeintä, mutta kun minä olen aika tylsä myös. Onneksi Sameli ei sitä tiedä. Nojasin eteisen kaapin oveen ja hymyilin Samelille katse alas luotuna ja niin että hampaat varmasti näkyivät.

Sameli piti minusta, koska ei tuntenut minua. Saattelin hänet asuntoni ovelle saakka. Tiesin, että saatuaan kengät jalkoihinsa, hän haluaisi suukon ennen lähtöään. Se käy minulle ihan hyvin. Sameli ei ole yhtään inhottava. Ennen suukkoa meidän tuli kuitenkin suorittaa jokakertainen rituaalimme, jotta hän olisi tyytyväinen.

Sameli suoristi selkänsä. Kun hän silitti poskeani, suljin silmäni ja nojasin hänen sormiaan vasten. Hymyni oli varmasti luonnollinen ja kaunis, olinhan harjoitellut. Hetken kuluttua vilkaisin hänen silmiään, mutta vain nopeasti ennen kuin käänsin katseeni lattiaan harkitun ujosti, hymy huolellisesti vahingossa värähtäen. Ehdin aina nähdä saman hellän ilmeen Samelin vihreissä silmissä. Hän oli ihastunut minuun, senhän näki sokeakin. Minun olisi varmasti käynyt häntä sääliksi, jos olisin tuntenut hänet. Yleensä kukaan ei ihastunut minuun.

Seuraavaksi Sameli liu’utti kättään hartiallani ja käsivarrellani ja tarttui lopuksi nimettömällään ja pikkusormellaan minun nimettömääni ja pikkusormeeni. En osannut punastua tahdonalaisesti, mutta osasin vakavoitua ja nielaista huolellisen hermostuneesti. Vilkaisin hänen silmiään vakavana ja liikautin vapaata kättäni epäröinnin merkiksi. Sitten halasin häntä. Sameli piti siitä, että liu’utin käteni hänen käsivarsiensa alta ja painoin pääni hänen hartiaansa vasten samalla tietenkin syvään hengittäen. Hän haroi hiuksiani, ja se tuntui oikeasti aika lohdulliselta. Suukon saatuaan Sameli päästi hitaasti irti. Ennen kuin ovi sulkeutui, minun teki tavallaan mieli sanoa, että ei nähdä enää, ettet satuta itseäsi pahemmin. Sen sijaan sanoi kuitenkin, että soita minulle, ja hymyilin. Onhan miehen sentään syötävä.

Kun ovi sulkeutui, marssin hakemaan vessan naulakosta hupparin, jonka vedin hihattomani päälle. Puin myös villasukat, enkä välittänyt, vaikka niiden varret jäivät farkkujen lahkeiden päälle. En kai minä nyt huvin vuoksi sentään puolialasti kotonani maannut niin kuin villi-ihminen. Ehtisin vielä syödä jotain ennen kuin lähtisin Biffen kanssa Hopiavuoreen.

[NitthanOsallistuja]

Tämä on ihan ajatuksenvirtaa, mutta kun Häjyjen keikasta on triljoona vuotta jo ja ai miten halusin siitä kertoa. Päätin, etten ota paineita. 🙂 Tämä epätarina sisältää omituisia pohdintoja Hellosta, Chaista, taiteesta ja rakkaudesta.

En pitele Ekkua niin kuin kitaraa

”Tanssi mun kanssa ai Sunstra, naa”, sanoin Ekulle heti, kun astuimme hämärään, keltaisella valolla edestä valaistuun tilaan. Tuntui kuin olisin astunut suomielokuvien latotanssikohtaukseen. Kaiken lisäksi olimme vähän myöhässä.
”En mä varsinaisesti osaa tanssia”, Ekku vastasi, mutta silitti kuitenkin peukalollaan kulmakarvojani, joten uskalsin vetää hänet vyötäröltä lähelleni.
”Tanssi mun kanssa naa naa naaaa”, jatkoin mankumista. Ekku hymyili niin että hänen nenänpielensä rypistyivät. Ekun hymystä näki täsmälleen kuinka kauan hän piti teeskenneltyä kitinääni suloisena. Kun alkoi riittää, hänen suunsa supistui. En koskaan ollut kokeillut, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Meillä säilyi sopu yleensä hyvin.
”Mai pai nong Chai”, Ekku kuiskasi. Vaikka äänteet olivat oikein, nuotti ja painotus olivat niin väärin, ettei hänen virkkeensä tarkoittanutkaan suomeksi, että ei tanssita, pikku-Chai. Nauravista silmistään päätellen tiesi sen itsenkin. Hän tapasi sanoa minun nimenikin väärin, tätä nykyä tosin tahallaan. Väärällä nuotilla se oli Hymy. Oikeasti olin Poika. Mutta ei sellaisilla pikkuseikoilla ole väliä! Mai pen rai — ei se ole niin tarkkaa!
”Mut mä haluun…”
”Tuu, mennään kattoon Nellyä.”
”Tanssimaan…”
”Chaaaai khaaa, ma nii kha”, Ekku kutsui minua mukaansa mahdollisimman hellyyttävästi ja veti minua kädestä, ja miten minä sellaiseen voisin vastaan väittää? Seurasin siis häntä ja höpötin siitä, miten hän osaa enemmän thain kieltä kuin minä, vaikka pikkusiskoni on sinnikkäästi yrittänyt minua opettaa ja äiti pakottaa. Ekku vain nauroi ja kutitti minua kyljestä, mutta ei onneksi tällä kertaa niin kovasti, etten olisi saanut enää hengitettyä.

Ekku ei näe Nellyä kovin usein, vaikka nykyään asummekin melko lähellä. Vaihdoin siis pakolliset kohteliaisuudet Nellyn ja Eetun kanssa, ja koska olin vasta päättänyt työpäiväni tallilla, niitä oli kovin vähän. Sen jälkeen yritin antaa Ekulle tilaa ja olla näyttämättä siltä, että odotin häntä kuin koira emäntäänsä kaupan edessä. Katselin ympärilleni, ja vaikka minun kuuntelemani musiikki on iloista poppia, viihdyin tanssiorkesteria ja tanssijoita katsellen mainiosti.

Häjyt oli suloinen orkesteri. Aluksi en saanut silmiäni irti Jannesta, laulavasta poliisisedästä. Hänellä oli mikrofoni kädessään ja hän piti nimetöntään ja pikkusormeaan sen alapuolella. Ymmärsin ensivilkaisulla, miksi tädit tykkäsivät hänestä. Hänellä oli otteet ja eleet kuin hän olisi poikabändissä eikä tanssimusiikkiorkesterissa, ja samalla hän oli pukeutunut siististi kuin haluaisi olla kaikkien noiden rouvien vävy. Olisin aina halunnut olla samanlainen: pitkä ja vaalea tietenkin, mutta ennen kaikkea olisin halunnut uskaltaa olla esillä noin luontevasti. Jannella näytti olevan oikeasti hyvä olla. Hänen hartiansakin olivat rennot ja ääni toimi hyvin. Minä puolestani olin tavannut aina oksentaa teatterin vessassa melkein siihen asti kunnes esirippu nousi…

Jannesta tuli mielen Markus, paras ystäväni, ja tietenkin kaikki teatterimuistoni. Markus oli samanlainen esiintyjä kuin tuo Janne. Olin joskus halunnut saada selville hänen salaisuutensa, jotta voisin olla yhtä hyvä. Ainakin Markuksen tapauksessa se oli asenne. Hän sanoi luottavansa täysin siihen, että yleisö on hänen puolellaan ja haluaa hänelle hyvää. Jannenkin silmät nauroivat, kun hän hymyili suoraan ensin yhdelle ja sitten toiselle ohitse tanssivalle parille. Siitäkään ei ollut varmasti haittaa, että Janne oli pitkä, vaalea ja komea, niin kuin Markus. Minäkin olisin halunnut olla, mutta olenkin lyhyt ja musta, enkä erotu lavasteista.

Katselin Jannea kauan kateellisena ennen kuin edes huomasin Hopiavuoressa käyvän Hellon äärimmäisenä oikealla. Janneen verrattuna hän oli melkein näkymätön. Janne saattoi hymyillä tädeille, mutta Helloa katsoessani minä hymyilin väkisin itse. Hänen ilmeensä näytti siltä, miltä karitsan villaturkki tuntuu. Jarilla oli sama ilme, kun hän tanssitti vastahakoista äitiäni minun nuoruusvuosieni kodin keittiössä, ja pikkusiskollani kun hän juoksi minua vastaan Tikkurilan rautatieasemalla tai halasi Jaria kuristusotteellaan. Olen nähnyt kuvan, jossa näytän itse samalta. Se on Ekun instassa: hänen selfiensä, josta hän yrittää häätää minua painamalla minua poskesta etusormellaan, mutta ei ole yhtään tosissaan.

Hello vaihtoi harmonikan kitaraan, kun musiikki loppui. Huomaamattomasti hän silitti kitaraansa sormillaan posket punaisina, silmät pehmeinä ja pieni hymy huulillaan. Tunsin sen silityksen omissa sormissani sitä katsoessani, sillä se kaikki oli niin tuttua. Vilkaisin Ekkua, joka jutteli vieläkin Nellyn kanssa ja lähetti minulle ohimennen lentosuukon. Nappasin sen kiinni ilmaan hypäten, koska se lensi mukamas niin korkealla, ja painoin sen sitten poskeeni. Ekku hymyili ennen kuin keskittyi taas täysin Nellyyn. Minä en koskaan pidellyt Ekkua niin kuin kitaraa. Sen sijaan Hello piteli kitaraansa niin kuin naista.

Seurasin Helloa kun hän soitti. Hän ei herättänyt huomiota ulkonäöllään tai eleillään niin kuin Janne. Hänen silmänsä katselivat ihmisiä kiinnittymättä kehenkään, ihan niin kuin hän ei saisi katsekontaktia kehenkään. Hänen ilmeensä ei ollut kuitenkaan kivettynyt. Kun Jannen hymy riippui yleisöstä, Hello puolestaan ilahtui, piristyi, rauhoittui ja ahdistui musiikin mukana. Hän oli niin kuin lapset joulunäytelmässä: ihastunut itse esityksensä sisältöön, joka ei kuitenkaan ikinä välittyisi näytelmää katseleville vanhemmille, ellei siinä olisi mukana Jannen tapaisia. Hellosta olisi tullut varmasti erinomainen kirjailija, jos hänen soittotaitonsa olisi voinut muuntaa kirjoitustaidoksi. Silloin nimittäin arvioitiin pelkkää tuotetta. Hänestä tuli mieleen soittorasia. Ajattelin, että kun soittorasia suljettaisiin, kun musiikki loppuisi, häntä luulisi pelkäksi laatikoksi, ellei tietäisi paremmin.

Kun katselin Häjyjä, tunsin kaikkein päällimmäisenä kuitenkin kateutta. Halusin olla niin kuin kuka tahansa heistä: vaikka edes Hello. Vaikka näytteleminen tarkoitti minulle teatterin vessassa oksentelua ja ympäri vuorokauden kestävissä harjoituksissa lavan lattialla makaamista ja sekavaa itkeskelyä, se oli kaikki ollut joka kerta sen arvoista. Minä halusin näytellä, vaikka en ollutkaan niin kuin Janne ja Markus. Olin rakastanut jokaista rooliani, jokaista pikku sivuhenkilöäni, niitäkin jotka eivät puhuneet näytelmässä mitään. Jyrkässä olisi edes pikku teatteri… Se olisi ihan lähellä… Voisin käydä samalla lukion: Ekkukin oli käynyt aikoinaan etälukiota… Vaikka en ikinä pääsisikään teatterikorkeaan, voisin yrittää… Tietäisinpähän ainakin, että en ollut päässyt, enkä aina miettisi, että mitä jos…

Riistin katseeni Hellosta, kun Ekku laski yllättäen leukansa olalleni ja halasi käsivarttani. Ilmeisesti juttu oli toistaiseksi loppunut Nellyn kanssa. Katsoin suoraan hänen silmiinsä ja mietin, mitä mieltä hän olisi ajatuksistani. Ekku suukotti nopeasti niskaani. Päätin olla murehtimatta. Hän tiesi kyllä, että jos hän laittaisi minut valitsemaan itsensä ja teatterin tai minkä tahansa väliltä, valitsisin aina hänet, ja silti hän ei ollut koskaan kieltänyt minulta mitään.

”Saanko tämän tanssin madam?” kysyin taas toiveikkaana ja oikein puolittain tosissani pokkasin, kun Ekku päästi minusta irti.
”Kulta kun sä et osaa humppaa”, Ekku nauroi.
”No, sä viet sitten, mäa”, ilmoitin puhutellen häntä niin kuin vaimoa ja äitiä on tapana ja vedin hänet mukanani hänen kauhistuneesta ilmeestään välittämättä. Tottahan minä nyt humppaa osasin, herran tähden, vastahan minä muutama vuosi sitten sen opettelin näytelmää varten!
”Yksi tanssi sit vaan”, Ekku määräsi, mutta niin villaisen kuuloisesti, ettei ollut kuitenkaan tosissaan.

Kolme tanssia myöhemmin tunsin olevani peruskoulun discossa, kun huojuin epätahdissa hitaita Häjyille tosi epätyypillisen balladin mukana kädet Ekun ympärillä. Yritin päättää, mikä minulle merkitsi elämässä eniten. Sanoin kolmivuotiaana, että minusta tulee näyttelijä, mutta se taisi olla oikeasti lapsellinen unelma. Äiti sanoi usein, että olen jo sen ikäinen, että minulla saisi olla vaimo ja ainakin pari lasta, ja sekin kuulosti oikeastaan tosi hyvältä unelmalta. Minun vaimoni olisi Ekku, vaikka äiti olikin toista mieltä. Äitini Fah sanoi katsoneensa minulle valmiiksi kauniin tytön, jolla on vaalea sileä iho ja hyvät käytöstavat. Hänen nimensä oli Busarakham. Yleensä vastasin sellaisiin kommentteihin jotain Ekusta. Silloin äiti vaihtoi aihetta. Hän tiesi kyllä, mitä mieltä olin thaitytöistä, joiden kieltä en edes ymmärtänyt, jos aihe oli jokin lennokkaampi kuin kotiasiat. Samoin minä tiesin, mitä mieltä äiti on valkoisista tytöistä, joilla on liian lyhyet hameet ja äidin mielestä liian vinot hampaat — sitä paitsi valkoiset tytöt olivat äidistä liian pitkiäkin, eivätkä koskaan osanneet käyttäytyä.

Olisin tietenkin halunnut olla hyvä poika. Äiti olisi toivonut, että minusta tulee lääkäri, lakimies tai edes insinööri — näin hän asian muotoili. Minun piti asua kaupungissa, ja kun minä tulisin töistä, Busarakham odottaisi ruuan kanssa. Hän olisi pessyt ja puettanut näteiksi pikku Thanayutin ja lettipäisen Puifain, ja ruuan jälkeen minä kertoisin itselleni käsittämättömällä kielellä tarinoita kaukaisesta maasta, jossa on aina kesä, aivan niin kuin olisin itse joskus käynyt siellä. Pöydällä olisi thainkielisiä sanomalehtiäkin siitä huolimatta, että Busarakhamin ei tarvitse rasittaa maailman asioilla aivojaan, ja minä en edes tunnista aakkosia, vaikka pikkusiskoni on kuinka niitä yrittänyt minulle opettaa… Mietin, oliko äidin ihailema Busarakham todella sellainen, ettei haluaisi suotta rasittaa aivojaan. Miten äiti saattoi edes haluta minulle sellaista oltuaan ensin itse minun sankarini, joka opetti minulle paitsi miten kuoritaan peruna, myös miten derivoidaan trogonometrinen funktio? Busarakhamin täytyi olla omalla tavallaan yksi miljoonasta, sillä en ollut milloinkaan vielä tavannut hänenlaistaan tyttöä.

Äiti ei halunnut minulle ainakaan tätä elämää, jota nyt elin. Olin jo kahdeksantoista, enkä vieläkään naimisissa. Sen sijaan asuin yhdessä naimattoman naisen kanssa, mikä on tietenkin täysin sopimatonta. Elin maalla, enkä ollut kouluttautunut edes peruskoulua pidemmälle. Olin kaapinut elantoni ensin tarjoilijana teatterilla ja nyt ukin pikku kengitysapulaisena, vaikka äidin mukaan minulla olisi lahjoja ainakin luonnontieteissä. Mutta kun minä halusin vain näytellä ja olin onnellinen pöyhiessäni puruja karsinassa. Kaikki muu kouluttautuminen ja työnteko oli ollut aina vain pois siitä ajasta, jonka sain näytellä pikku teatterilla…

”Ai Sunstra”, mumisin Ekun hiuksiin.
”Mm?”
”Mulla on niin kova ikävä teatteria.”
”Mm. Mä tiedän.”
”Jyrkässä on kuulemma teatteria. Saanko mä mennä?”
”Tietenkin, hölmö. Mä oon itse asiassa ihmetelly, mikset sä oo menny jo heti kun me muutettiin tänne!”

Hellokin osasi yllättää. Hänen lauluäänensä tuntui olevan oktaavia korkeampi kuin puheäänensä. Kun musiikki loppui, päästin Ekusta irti ja taputin niin kuin muutkin. Hello näytti pirunsarvikäsimerkkiä ja nauroi itsekin, kun tanssijoista kuului yhteinen kuoronaurahdus. Esiintymistä se sekin oli. Hello oli hauska, kunhan sai tilaa Jannelta. Taitavakin hän oli, vaikka ei ollutkaan hirveän pitkä, eikä edes kovin vaalea. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että hän oli niin kuin minä: lopulta ihan tyytyväinen sivuosaansa, kunhan sai vain toteuttaa omaa juttuaaan.

[ReitaOsallistuja]

Tarina ajalta 1 eKr (ennen Koronaa)
Reita viittaa Nitthan Chai Paithoonbuathongiin järjestelmällisesti ilmaisulla ”se poika” ja Ekku Kinnaseen ilmaisulla ”Kinnanen”.

Ei kun mä ajattelin sua, Chai

Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.

”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
”Töitä.”
”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
”Hyvin.”
”Ja Maija?”
”Hyvin.”
”Mini?”
”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
”..mua?”
”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
”Emmä nyt tiedä…”
”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.

[JesseOsallistuja]

It’s a crazy world we live in… 1083 sanaa

Tai jotain sinnepäin ne väittää. Mä oon katsellut, miten ihmisten välinpitämättömät naurahdukset on muuttunu hysteriaan, kaupan hyllyjen tyhjyyteen ja autioihin katuihin. Ihmiset on niin vitun säälittäviä, siitä mä en tuu ikinä varmaan pääseen yli. Ne on niin erikoinen laji, enkä mä taida halutakaan ymmärtää niitä. Ja se on ihan helvetin väsyttävää, kun mun on niin vaikeaa olla niiden kanssa.

Seurasin, miten hennot savukiehkurat kiemurtelivat tupakan hehkuvasta päästä kohti synkkää taivasta. Maata vasten ropisi pieniä sadepisaroita, sen kuuli peltikatosta ja viereisestä autotiestä.

Olin käynyt Hopiavuoressa aamulla. Näin Noaa pitkästä aikaa, kun se lomautettiin viikon alussa töistä. Se kuulemma osasi odottaakin sitä, eikä tuntunut olevan hirveän pahoillaan. Se tuli maneesiin seuraamaan miten meillä menee Varjon kanssa, kun otin ohjelmaksi jumpata sen kanssa. Kasasin pieniä ristikoita ja kavaletteja, paljon orin kapasiteetin alle, mutta meidän olikin tarkotus vaan palautua ja ottaa rennosti.

Se on tuntunut viimeaikoina tosi hyvältä ratsastaa. Sen selässä mun on helppo unohtaa kaikki muu, koska se huomaa heti jos en oo läsnä. Mun täytyy keskittyä, että se keskittyy. Ja kun me molemmat keskitytään, tehdään töitä yhdessä, mulla on sellainen olo kuin se olisi unta. Kaikki vaan tuntuu niin oikeelta, ihan kun maailmassa ei olis ketään muuta, me vaan. Silloin kaikki on hyvin. Hitto mikä klisee.

Tuhahdin nenäni kautta ja viskaisin loppuun palaneen sätkän maassa olevaa lasipurkkia kohti, joka toimitti tuhkakupin roolia. Se osui reunaan ja kimposi maahan, muutaman muun hylätyn natsan sekaan. Jätin sen siihen ja menin sisälle. Sinne mun koirankoppiin, ahtaaseen läävään rämisevine kattoineen ja vetävine ikkunoineen. Lämmintä vettä tulee ehkä, jos juoksutan sitä tarpeeksi pitkään. Yleensä en jaksa odottaa. Jääkaappi hurisee joka päivä vaan lujempaa, se menee ihan varmasti mun tuurilla kohta rikki. Menköön, ei siellä mitään säilytettävän arvosta ookkaan. Noukin pleikkarin peliohjaimen käteeni ja näpäytin pelin pois paussilta.

Joonas on alkanut valmentamaan mua. En tosiaan tiedä, mitä Hopealinnan kulissien takana tapahtuu, enkä oo varma haluaisinkokaan tietää. Mun ”kesän ajan” työpaikka jatkuu edelleen, ja ilmeisesti saakin jatkua. Olin aika varma, että Joonas otti jo yhdessä vaiheessa hatkat. Se lähti jollekin valmennusmatkalle Martin kanssa ja oli monta viikkoo pois. Saga oli ihan hermona siitä, mutta silti se jakso hymyillä ja jutella ihan niinkun ennenkin. Vaikka mä en edes vastaisi. Eino oli kanssa pitkään sairaana, mutta nyt se on tallilla enemmän kun ikinä. Se on ostanu itelleen uusia ravivarsoja kasan, ja ajaa niitä päivittäin vaikka kuinka monta. Juoksijoita meillä onkin nyt talli täynnä, vaikka Joonas niistä viime kesän alussa eroon kai halusikin. Jotain se on selkeesti Sagan kanssa sopinut, koska Saga tuntuu hoitavan tallin asioita nyt eniten. Aina jos joku soittaa Saga tietää missä mennään, vaikka yleensä ne onkin jotain Einon juttuja. Saga myös jatkoi Joonaksen aloittamaa remonttia. Nyt meillä on ihan siisti talli kasassa, ei yhtään niin ahdas tai pimee kun aikasemmin, ja kenttä on päätetty uudistaa oikeasti perinpohjin kun ei oo enää näin märkää. Saga myös päätti, ettei sinne mitään maneesia rakenneta. Se on sitä mieltä, että hevosihmisen pitää joka sää kestää, ja jos Joonas ei halua sateessa ratsastaa niin olkoon ratsastamatta. Ilmeisesti Joonas on ihan okei sen päätöksen kanssa, koska se on Eetun kanssa sopinut jatkavansa maneesin vuokrausta toistaiseksi. Hopiavuoressa se käy valmentamassa myös jotain nuorta ratsukkoa, mitä ohimennen oon kuullut niin joku kipakka ratsastaja lupaavan ponin kanssa.

Niin tuntuu olevan tosi hyvä, koska siellä on nyt ihan ihmeellinen rauha maassa. Saga ja Joonas ei enää kuittaile tai tiuski toisilleen samalla tavalla kuin ennen, eikä ilmapiiri muutu heti kireäksi jos ne näkeekin toisensa. Eino on oikeastaan aika puhelias, nyt kun sitä on nähnyt useammin. Eikä sitä tunnu haittaavan vaikken mä vastaisikaan, tai edes kuuntelisi, kunhan vaan on joku jolle höpöttää. Tai ehkä se vaan höpöttää sen hevosille.

Munkin on oikeastaan ihan hyvä siellä. Koska ratsuja ei oo enää montaakaan, kun Joonas myi valmiit ratsutetut remontin alta pois, niin mä teen Sagan kanssa tallivuoroja. Joskus samaan aikaan, yleensä erikseen. Enemmän iltaa, kun Saga on meistä se aamuihminen. Eli kai mä nyt sitten oon löytänyt paikkani, ainakin toistaseks. Ja vois asiat paskemminkin olla.

”Teillähän menee tosi jees”, Noa kommentoi kun hidastin Varjon ravista käyntiin. Annoin sille pitkät ohjat ja taputin hionnutta, mustaa kaulaa orin pärskähtäessä päätä laskiessaan.
En vastannut. Mitä siihen voisi vastata? Kyllä mä tiesin että meillä sujuu, välillä paremmin ja välillä huonommin. Vaikka olihan se kiva kuulla joskus muunkin kuin Sagan suusta. Noa ei ehkä osaa mitään korkean tason kouluratsastusta, mutta mä tiedän että se ratsastaa pehmeästi ja hiljaa, sillä tavalla hevoseen vaikuttaen että moni muu ”taitavampi” olis varmasti kateellinen. Mäkin, muunmuassa.
”Ne Tie Tähtiin kisat tulee taas”, Noa aloitti sen kuuloisena, ettei puheenaihe edes olisi mitenkään erikoinen. Se voisi puhua vaikka säästä, joka on viimeaikoina ollut aika perseestä. ”Siitä jubattiin tallissa vaan aikasemmin, täältä on kai jonkin verran jengii sinne lähdössä. Sähän taisit jotai voittaakin viimevuonna?”

Annoin Varjon kävellä eteenpäin uraa pitkin omaa tahtiaan. Sen pitkä, laineikas harja keinahteli askelten mukana.

Niin voitin. Me treenattiin Hurmoksen kanssa ihan hulluna, ja jokasen osakilpailun jälkeen mä tunsin miten kaukasemmaks se hevonen muuttui. Me treenattiin niin paljon, että mä ajoin itteni ihan loppuun ja melkein tapoin kokonaan sen palon koko ratsastusta kohtaan joka on tähän mennessä mua vienyt aina eteenpäin. Kun mä sain sen ruusukkeen käteen, kun meidät julistettiin tähtiratsukoksi, mä en osannut olla iloinen. Mä halusin pois, mä vaan halusin unohtaa koko kisan. Niin mä lähdinkin. Kesäksi vaan, lupasin, ja sitten me jatkettaisiin Hurmoksen kanssa harjoituksia ihan vaan kaksin. Me opeteltaisiin, ettei yksin maastoon lähteminen ole kamalaa, ja mentäisiin järvelle kahlaamaan. Sitten Hurmos myytiin pois, enkä mä ole sen perään kysellyt.

”Jesse?”
Noan ääni havahdutti mut. Varjo oli pysähtynyt melkein keskelle maneesia, ja seisoi hievahtamattakaan pää alhaalla ja korvat käännettyinä mua kohti. Kumarruin taputtamaan sen kaulaa ja laskeuduin satulasta.
”Mä en osallistu.” Kuulostin vaisulta jopa omiin korviini. Mun ääni oli outo ja paksu, ja tiesin katsomattakin että Noa kurtisti kulmiaan sillä tavalla mietteliäänä. Löysäsin orin vyötä ja lähdin kävelemään sen kanssa maneesia ympäri, vaikka me oltiin kävelty jo varmasti riittävästi.
”No.. Ei sun pakko oo”, Noa yritti kuulostaa sovittelevalta. ”Kunhan funtsin että sua vois kiinnostaa. Eetu sano että vielä olis tilaa, jos haluisit.”

En halunnut. En tosiaan. Mä en ole mikään kilparatsastaja, tai edes tarpeeksi hyvä. Hurmoksen ansiosta mä sain ruusukkeen, en mun itseni. Ei siitä tulisi mitään, menisin vaan ja nolaisin itseni. Katuisin vielä.

Mutta kyllä mä valehtelisin, jos sanoisin ettei mua yhtään kiinnostanut. Ei voittaminen tai maine, vaan se tunne kisaradalla. Kun tuntee, miten sun hevonen antaa kaikkensa. Sitä adrenaliinia mä kaipaan, kun tuntee esteradalla todella olevansa elossa. Sitä vauhtia ja sykettä ja paloa mä kaipaan, kun on jotain mikä sytyttää.
”Mä funtsin”, lupasin ja kävelin Varjon kanssa ulos maneesista.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Päätät itse, mitä lasketaan TT-juttuihin. Muut näkyy laskevan näitä tarinoita, joissa hahmo miettii lähteäkö vai eikö.

Jesse alkaa muistuttamaan mua niistä ajoista, kuin itse olin teini. Se kokee tosi samastuttavaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun kaikki puhuu vähän eri kieltä kuin se. Se on vihainen sen takia, ja mäkin olin joskus. Mistä sen tietää, vaikka Jessenkin mieli muuttuisi, kun se kasvaa ja kehittyy kymmenen vuotta. Ainakin mä ymmärrän ihmisten puuhia ihan yhtä vähän vieläkin, mutta en ole vihainen enää. Ihminen on mun lempieläinlaji: ai vitsit miten ihmiset on söpöjä kaikkine kummallisine tapoineen!! Miettikää nyt! Kun ne kuulee että niitä uhkaa iso pöpö, ne tarttuu raukat hädissään kaikkeen konkreettiseen, mitä niiden ympärillä on. Onhan vessapaperi hei aika lohdullista, kun se on pehmeää ja sitä on helppo puristaa peloissaan kassajonossa rintaansa vasten niin kuin muitakin lohturättejä. Tai kumiset taikahanskat, taikakalut, joita ne vetää kaupassa käsiinsä, koskettelee kaikkea ja sitten hinkkaa niillä kuitenkin naamaansa.

Hurmoksen kohtalo on musta vieläkin ankea, ja Jessen suhtautuminen siihen sitäkin ankeampaa. Et tosiaankaan kirjoita, ettei hän välittäisi. Kirjoitat, että hän oikeastaan yrittää unohtaa, tai ainakin olla ajattelematta. Varjo ja Jesse ovat myös epäsuhtainen pari. (Älä ymmärrä väärin: tarinassa epäsuhtainen pari on aina paras, koska jatkuvasta pienestä hankauksesta riittää kerrottavaa. Mun kaikki hahmo-hevonen -yhdistelmät ja parhaat parisuhdekuviot on aina epäsuhtaisia.) Mietin välillä, onko Varjo laastarisuhde. 😀

Jesse sijaitsee tässä tarinassa kahdessa paikassa. Sulla menee sisäiskertomukset sekaisin kehyskertomuksen kanssa. Jesse muistelee sekä tupakilla pihalla sateessa että Varjon selässä. Mutta hehe, eipä se mitään, kirjoittaminen on pääasia. Nimimerkillä hän, joka on nyt puoli vuotta kirjottanut paaaaljon sekavampia juttuja.

[ReitaOsallistuja]

Kuinka me mentiin tallille ja Ronjakin piti ottaa
Ruska kertoo

Kun äiti siivoaa, me mennään iskän kanssa tallille, kun iskä pyörii aina jaloissa. Yleensä meillä iskä kuitenkin siivoaa. Se johtuu varmaan siitä, että äiti ei ikinä pyöri jaloissa. Mutta viime talvena me ei olla kauheasti menty tallille. Iskä sanoo, että se johtuu siitä, että Ronja syntyi eikä ole aikaa, mutta koska iskällä on kuitenkin aikaa pelata ampumapeliä pleikkarilla sekä Ronjan kanssa että ilman, niin oikeasti se taitaa johtua kylläkin siitä, että meidän Maya-heppa meni taivaan kotiin. Mutta nyt me ollaan menty taas aika usein tallille, vaikka se ei olekaan sama talli kuin ennen.

Tallilla minä tykkäisin eniten apinalinnasta, mutta iskä ei anna kiipeillä siinä. Kuulemma varusteet tippuu seiniltä ja hevoset pelkää, kun kiipeää suulissa, mutta iskä ei tajua miten hirveän hyvä minä olen kiipeämään. Kun olin pieni, ajattelinkin, että minusta tulee Tarzan, mutta sitten ei tullutkaan kun nyt olen iso ja minusta tulee ratsastuskoulun täti.

Tänään kun äiti rupesi siivoamaan, iskä sanoi, että lähdetääs Ruska ratsastamaan. Ja se sanoi, että hae kypärä, eli että minä saan ratsastaa eikä pelkkä Chai aina. Laitoin sitten haalarinkin päälle itse, enkä edes sanonut että paita jäi huonosti alle, mutta sitten iskä laittoikin Ronjan koppaan sen näköisenä kuin se voisi tulla mukaan. Sanoin tietenkin iskälle, ettei Ronjaa voi viedä talliin, kun se on niin pieni. Iskä sanoi, ettei minua voi muka haitata, että Ronja on mukana, kun se nukkuu. Iskä ei käsitä, että Ronja on ihan sairaan tylsä. Iskä puhuu sille niin kuin se ei tajuaisi mitään, vaikka siitä on jo vaikka kuinka kauan kun se syntyi. Tai sitten se ei oikeasti edes tajua mitään, joten miksi sille pitää edes puhua? Se ei muutenkaan vastaa, eikä se leiki, nauraa vaan ilman hampaita, kun sille näyttää sen keltaista palloa. Ja painaa paljon. Pidin sitä kerran sylissä, mutta enää en saa pitää.

Mutta joka tapauksessa Ronjan mukaan tuleminen ärsytti ihan tosi kovaa! Iskä vain meni ovelle ja sanoi, että jos et Ruska nouse lattialta ja lopeta välioven potkimista, et pääse tallille, vaan omaan huoneeseen pois äitin jaloista. Minä sanoin, että hyvä, koska iskä on pyllyhousu, ja voin sitten leikkiä parpeilla. Mutta silloin iskä oli sen näköinen, että oikeasti joudun jäädä kotiin enkä leikisti vain, niin sitten minä menin autoon ja pääsin etupenkille. Olisin halunnut ottaa meidän toisen koiran mukaan tallille, mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen, ja peruutti pois pihasta.

Äiti antaa joskus minun pelata peliä puhelimella kun me mennään Seinäjoelle. Iskä ei ikinä anna. En sitten pyytänytkään. Sen sijaan leikin minun ja iskän leikkiä. Siinä minä katselen sivuikkunasta, ja kun huudan HIRVI, iskä jarruttaa ja sanoo sitten sellaisen sanan, jota ei saisi sanoa. Minä kerran sanoin sille, että se on ruma sana, mutta se sanoi, että eipä ole. Mutta kuitenkin kun minä sanoin sen kotona, äiti käski mennä pesemään suun saippualla. Vaikka en kyllä pessyt oikeasti. Pesin vähäsen toista meidän koiraa käsisuihkulla, mutta sitten se karkasi vessasta ja iskä hieroi taas naamaansa kahdella kädellä, niin kuin sillä on tapana, ja laittoi vessan maton kuivumaan ja hinkkasi meidän koiraa koirapyyheliinalla.

Mutta me ei menty Seinäjoelle, vaan me mentiin tallille, ja meiltä on tallille aika lyhyt. Ajetaan vain vähän matkaa: sen kohdan ohi, jossa asuu valkoinen poni tien vieressä, ja lehmien ohi, ja sen keltaisen talon ohi, jonka kohdalla pitää aina pidättää hengitystä, ja sitten käännytään, ajetaan vielä toisten lehmien ohi, ja sitten ollaan perillä.

Siellä uudella tallilla en kauheasti vielä tunne ketään. Yksi Emilia ei käy siellä, vaan jäi vanhaan paikkaan. Emilia on poliisi, mutta minusta ei tulekaan poliisia, koska iskä sanoo että ratsupoliiseja kasvaa vain Helsingissä, ja se on kaukana äitistä ja iskästä. Mutta yksi Marshall tuli meidän kanssa tällekin tallille. Marshall on se, jolla on parta, ja joka ei ikinä leiki minun kanssa silti. Niin ja Chai tuli myös meidän kanssa uudelle tallille, ja se kyllä leikkii aina minun kanssa! Joskus istun sen hartioilla ja pidän sen otsasta kiinni kun se kävelee, ja iskä hieroo naamaansa kahdella kädellä. Chai kertoo satuja, kysyy kaikkia kuulumisia ja kerran se laittoi minulle raapimakynnen sormeen. Kaksi kertaa se on saanut tulla meille leikkimään kun iskän ja äitin on pitänyt olla samaan aikaan poissa. Iskä sanoo, että Chai tarvii itse lapsenvahdin, mutta silloin äiti aina irvistää, ravistaa iskää ja sanoo, että niin tarvii muuten iskäkin. Mutta sitten ne nauraa molemmat, koska ei ne oikeasti tappele, jos iskä on muistanut viedä roskikset eikä ole vaan jättänyt niitä ovenpieleen lojumaan niin kuin pulitalossa, vaikka en minä tiedäkään, mikä se sellainen pulitalo on.

Muita jotka siellä tallilla käy, on Outi, joka sanoi, että minulla on prinsessatukka. Minä toivon välillä että äitilläkin olisi prinsessatukka niin kuin minulla ja Outilla, mutta äitillä on lyhyempi tukka kuin iskällä. Sitten siellä käy Nelly, ja minä menin kerran sen syliin istumaan kun se pyysi, ja kun ei ollut muualla tilaa silloin ja halusin mehua. Sitten on yksi Sonja, joka kerran kaatoi minulle mehua kuppiin. Niin ja yksi Noa, josta huomasin viime kerralla että sillä on vain yksi jalka, mutta ei se haittaa, kun kyllä saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa. Meidän iskällä ei kasva jonkun takia toisella puolella ripset kunnolla ja se on kuitenkin paljon kummallisempaa, kun äiti on kuitenkin sanonut, että pojillakin on ripset, vaikka piirretyissä ei kyllä ole kuin vain tytöillä. Sitten siellä tallilla käy Agnes ja Camilla ja yksi Tiitus jolla on sama nimi kuin yhdellä toisella Tiituksella, mutta niitä ei lasketa, kun näin ne vain nopeasti tänään ja ne olivat kiinnostuneita lähinnä Ronjasta, joka vain nauroi ja sitten nukkui.

Mutta sitten me haettiin Pond, koska se on se meidän hevonen nyt kun Maya on hevosten taivaassa ja Mini on yhden Riitan luona töissä.

Ajatuksenvirta jatkuu myöhemmin Pondin päiväkirjassa.

[NoaYlläpitäjä]

Lapset on musta tosi kummallisia, enkä erityisemmin niistä pidä. Siis ihan vaan sillä tavalla, etten koskaan hanki omia. 😀 Siitä huolimatta lapset jostain syystä tykkää musta, varmaan kun oon niiden kanssa joutunu ollu tekemisissä koko ikäni, ihan äidin ammatin sekä siskon omien lapsien kautta. Eli kai mä sitten olen niiden kanssa hyvä vaikka vähän niitä vieroksunkin. Siksi musta on tosi mielenkiintoista, kun muilla on lapsihahmoja joista ne kirjoittaa. Esim. Hallavan Miro oli sellainen, joka kiehtoi mua hahmona sekä kirjoittaja sen takana, että miten joku, oletettavasti aikuinen, osaa kirjoittaa lasta niin lapsenomaisesti? Tässä tarinassa etenkin neljäs kappale, ja ”mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen” on musta erityisen onnistuneita. Viimeistään siinä tajuaa, jos jo aikaisemmin ei ole, että kyseessä on tosiaan lapsi. Tai.. Tosi huonosti käyttäytyvä aikuinen :DD

Mun ajatus Ruskasta on myös ollut selkeästi hakoteillä. Mielikuva jonka oon siitä saanu on kärjistetysti isin pikku prinsessa joka haluaa ja myös saa kaiken, siis sellainen ärsyttävä pikkulikka joka on just siinä iässä että kaikkia rajoja pitää kokeilla ja rikkoa ja tuntuu kuin ärsyttäis ihan tahallaan. Mutta oikeasti Ruska taitaakin olla vaan lapsi, joka tykkää prinsessoista, hevosista ja apinalinnoista. Ja kyllä Ruska taitaa melkein kaiken saadakin, mutta vaan koska iskä antaa. Voi olla isin prinsessa ilman että on pilalle hemmoteltu.

Noa – joka saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa :DDD – ainakin varmasti tykkää Ruskasta! Ruskalla on jotenkin aikuismainen tapa käsitellä ”normaalista” poikkeavia piirteitä, kuten vaikka Noan jalka tai iskän ripset. Lapsilla taitaa olla kyky todeta helpommin, että näin se nyt vaan on, ei haittaa, jatketaan! kun aikuiset jää helposti kiinni yhteen asiaan, ihmettelee ja miettii ja kuikuilee muttei kuitenkaan suoraan kehtaa asiasta mitään sanoa.

[MarshallOsallistuja]

Ai vitsit, en täysin tiä miks mutta tykkäsin hitokseen tästä Ruskan näkökulmasta asioihin xD Itteäki tuo ”..on vain yksi jalka, mutta ei se haittaa, kun kyllä saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa.” hymyilytti kummasti.
Ja vaikka ite en lapsista kauheasti välitä niin Marshall iteasiasa tykkää lapsista 😀

[NitthanOsallistuja]

En mä susta olis uskonut, Buathong
348 sanaa

Makasin kyljelläni minun ja Ekun sängyllä puhelin korvallani ja näpersin toisen käteni sormilla kalalangasta virkattua ruusukuvioista päiväpeittoa. Markuksen ääni kuului luurista, ja minä keskityin kuuntelemaan sen sävyä ja nuottia. Se tuntui kodilta, vaikka en ollutkaan nähnyt Markusta kokonaiseen vuoteen. Välillä nostin puhelimen korvaltani, jotta saatoin niiskuttaa ja pyyhkiä silmiäni niin, ettei Markus kuulisi.

”Että en olis susta uskonut, Buathong”, Markus sanoi, ja havahduin kuullessani nimeni.
”Mitä?”
”Että sä joskus estehyppelet hevosella. Enkä mä edes ymmärrä miksi. Ne on vaarallisia ja paskasia elukoita. Tyttöjä tallilla tietenki on mutta…”
”Joo. Ne on hulluja kaikki.”

Kun toistin sanat, joita Markus oli hokenut usein alkaessani käydä tallilla, aloin nauraa, ja koska kurkkuni tuntui niin käheältä ja nenäni räkäiseltä, se itketti minua vain lisää.

”Rääyksä Buathong!” Markus melkein parkaisi puhelimeen.
”En!”
”Rääytpä! Miksi?”
”Mä oon vaan niin helpottunu että mä selvisin hengissä siitä ensimmäisestä osakilpailusta.”
”Älä valehtele mulle, Buathong!”
”Mulla on kauhee ikävä sua.”
”Hyi. Ei. Chai. Toi on epänormaalia. Me ei puhuta tommosista.”
”Joo mä tiiän…”

Markus oli hetken hiljaa puhelun toisessa päässä. Hinkkasin silmiäni vielä kerran hihansuuhuni ja nousin istumaan sängyn laidalle.

”Kerro vielä siitä estehyppyjutusta”, Markus pyysi.

Tiesin, että hän pyysi sitä vain saadakseen minut rauhoittumaan, mutta ei se haitannut. Kaipasin harhautusta niin kovasti, että aloin puhua. Kerroin, miltä hyppääminen tuntuu. Kuinka pelkään sitä niin kovasti, mutta samalla se on kivaa niin kuin vuoristorata. Kerroin siitä euforisesta tunteesta, kun kokee osaavansa edes jotain, edes joten kuten, kun selviytyy radasta hengissä, vaikka pari vuotta sitten ei olisi selviytynyt edes hepan satuloimisesta hengissä. Kerroin ihan omasta ensimmäisestä ruusukkeestani, joka oli keltainen, ja jonka Ekku oli laittanut makuuhuoneen ikkunaverhoihin kaikkien omien sinisten, valkoisten ja sinivalkoisten ruusukkeittensa sekaan, ja kuinka se paistoi siellä niin kuin aurinko.

”Nyt riittää Buathong”, Markus sanoi lopulta, ja kuulin hymyä hänen äänessään.
”Okei khun phi.”
”Mä ajattelin… Tai no, en mä kyllä lupaa sit mitään. Mutta mä oon menossa Jyrkän teatterille taas tässä kevään mittaan, niin voisin samalla käydä kattomassa kun sä estehyppäät.”
”Ai jaa. Ai jaa! Ai jaa?”
”Mitä!”
”Sullaki on ikävä mua.”
”Chai, toi on aika hinttiä oikeasti. Mutta joo. On. Vaikka ei siitä tarvi sit jauhaa.”

[ReitaOsallistuja]

Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai
547 sanaa

Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan — siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli — ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

[NitthanOsallistuja]

Vieraita

Tiesin ketä odottaa, kun Kinnasten karkeaa ulko-ovea vasten kuului napakka koputus. Äiti oli ilmoittanut tulostaan viikkoa ennen, päivää ennen ja vielä tuntia ennen Seinäjoelta. Hän ei ollut halunnut, että hakisimme hänet Seinäjoelta junalta. Hän halusi aina olla itsenäinen. Riippumaton. Hänen oli saatava ajaa taksilla, ja taksissa hän ei tavannut keskustella kenenkään kanssa. Olin ajellut hänen kanssaan taksilla lapsena, ja nyt oli Yenin vuoro.

Avasin oven. Äiti näytti olevan sen takana yksin. Hänellä oli musta jakkutakki ja siihen sopiva musta siisti hame, kesän lähestymisen takia mustien sukkahousujen sijaan ruskeat ja niiden päällä jaloissaan mustat hillityn matalat arkikorkokengät. Väriä oli vain hänen silkkipaidassaa, joka pilkotti punaisena hänen jakkunsa alta, sekä hänen ruusunmuotoisessa hiuskorussaan, joka piti hänen mustia hiuksiaan tiukalla nutturalla. Hiussolkikin oli suurimmaksi osaksi hopea, niin kuin äidin pienet kyynelkorvakorut ja pieni ympyränmuotoinen kaulakorukin. Äiti oli erinomaisessa ryhdissään vakuuttava näky, vaikka oli korkokenkineen paljon minuakin lyhyempi.

”Nitthan”, hän tervehti, ”päivää”.
Sitten hän ojensi käsivartensa, ja minä halasin häntä. Äiti puristi toisella kädellään mustaa korutonta laukkuaan ja hieroi toisella minua selästä. Hän tuntui niin ohuelta ja kapealta, että pelkäsin hänen hajoavan halatessa. Tiesin kyllä, että lohikäärmeen luolasta paennutta naista ei saa oikeasti rikottua enää millään.

Hyviin tapoihin kuuluu, että ihmisiä tervehditään arvo- ja ikäjärjestyksessä. Äiti saattoi kuitenkin tehdä poikkeuksen ja tervehtiä minua ensin, sillä omia sukulaisiaan saa tervehtiä ensimmäisenä. Hän päästi minusta kuitenkin nopeasti irti ja siirtyi ukin eteen pyynnöstäni tulla sisään.
”Jittramas Meesang, Nitthanin äiti”, äiti esittäytyi, ja kuten aina suomenkielisille puhuessaan, Jittramasin a-äänteet olivat avoimempia ja pidempiä kuin jos hän puhui Skypen välityksellä kotiin.

Ja kun hän liikkui oviaukosta, hänen takaansa paljastui

Yen,

maailman hienoin tyttö, maailman täydellisin olento, maailman viisain ja kiltein ihminen.

Laskeuduin heti polvilleni. Yen lennähti syliini ja rutisti. Hän ei halannut niin kuin äiti, eikä siksi että kuului. Hän puristi molemmat laihat kätensä kaulani ympärille niin tiukasti, että minun oli vaikea hengittää, ja minä puristin hänen koko ruumistaan vielä kovempaa ja haroin hänen lyhyitä hiuksiaan niin että se tuntui varmasti tukistamiselta. Ne olivat pehmeämmät ja vaaleammat kuin minun, ja Yen hieroi nenäänsä poskeani vasten, ja hänen nenänsäkin oli pieni ja suloinen, eikä sellainen litteä kuin minun. Yen oli täydellinen ja maailman paras, enkä halunnut päästää hänestä irti enää koskaan. Olin täysin valmis muuttamaan takaisin kotiin äidin luo vaikka heti, jos saisin sillä tavalla pitää hänet, leikkiä hänen kanssaan nukeilla, saatella hänet hänen syksyllä alkavaan kouluunsa, tulla katsomaan hänen jokakeskiviikkoisia ratsastustuntejaan.

”Joona”, äiti kutsui, eikä Yen liikkunut tai tuntunut edes avaavan silmiään, joide ripset olivat kutittaneet poskiani kun ne olivat lepattaneet kiinni.
”Joona. Nyt riittää. Joona.”

Yen liikahti haluttomasti. Päästin irti, mutta vähän kerrallaan. Hän suukotti vielä kerran poskeani — nenällään tietenkin, koska äidin mielestä suulla suukottelu kuului vain miehelle ja vaimolle yksityisesti — ja irtosi sitten otteestani. Yen suoristi selkänsä ja otti kasvoilleen epäluonnollisen, vieralle aikuisille esittäytymiseen varatun hymynsä, ja käveli ukin eteen. Olisinpa voinut kuiskata hänelle salaa, ettei ukkia tarvinnut pelätä. Huomenna hän jo paistaisi Yenille pannukakkuja ja taluttaisi häntä Matti-hevosensa selässä rinkiä pihalla niin kauan kuin Yen vain haluaisi. Ukki oli jopa käynyt ostamassa Ylistarosta asti eräitä tiettyjä pullia, joista olin joskus lipsauttanut Yenin pitävän.

”Joona Meesang”, Yen sanoi käsi ojossa ukille, joka äidin yllätykseksi laskeutuikin vaikeasti toisen polvensa varaan.
”No nyt minä vihiroonkin sun saan tavata. Soon tua Chai aiva susta puhunu.”

Ukki ja Yen vaihtoivat muutaman sanan. Yen rentoutui ja äiti hymyili taustalla hieman. Äidin ilme kuitenkin nyrpistyi, kun Yen tervehti ukin jälkeen Ekkua. Yen tarjosi Ekullekin kättä ja sanoi nimensä niin kuin kuuluu, sillä äiti ei tiennyt, että nuo kaksi tunsivat toisensa Skype-puheluiden kautta hyvin ja Yen tapasi sanoa Ekkua ai Sunstraksi. Ekku ei kuitenkaan pysynyt roolissaan, vaan ojensi molemmat käsivartensa kohti Yeniä, joka ilahtui ja hyppäsi hänen halaukseensa.

Puolen tunnin kuluttua katselin pirtinpöydän ääressä Kinnasen tuvassa minua vastapäätä istuvaa äitiä, joka yritti keskustella Ukin kanssa asioista, jotka olivat ukille kaukaisia ja käsittämättömiä, kuten Helsingin autius korona-aikaan. Olin iloinen, kun äiti oli tullut, mutta iloisempi olin, kun hän oli tuonut Yenin, jota pidin kainalossani lusikoiden vasemmalla kädellä jauhelihakeittoa. Yen heilutteli supermiessukkiin puettuja jalkojaan pöydän alla ja nautti, kun äiti ei kehdannut torua joka asiasta heti Yenin puolelle asettuneen ukin aikana. En uskaltanut venyttää äidin hermoja juttelemalla Yenin kanssa ruokapöydässä, mutta nopeasti kuiskasin hänelle, että huomenna mentäisiin tallille ilman äitiä ja varmistettaisiin, että Ruskakin varmasti tulee. Yenin silmät loistivat ja minä suukotin hänen päälakeaan, nenälläni tietenkin.

[CamillaValvoja]

Jatkoa Camillan spinnarille

Hilman näkökulmasta kirjoitettu

Miksi niin vakavana?
Vaikka Rasmus olikin yksi maailman ihanimpia ja rakkaimpia asioita, tuntui hyvältä välillä olla erossa. Riku oli mitä parhain isä. En voinut olla kaksikosta muuta kuin onnellinen. En tiedä, mitä tekisin ilman heitä. Ilman Rikun työpaikkaakaan en olisi törmännyt uudestaan Camillaan. Ainut asia, mitä nyt vain tarvitsin, oli tyttöjen ilta. Saisi juoruta, nauraa ja juoda sivistyneesti viiniä ystävän kanssa. Camilla oli ollut aika vaitonainen viime aikoina. Toisaalta annoin kyllä anteeksi naisen kiireen. Sen kuukaudenkin ajan, minkä hän oli meidän luonamme asunut, ei naista paljoa näkynyt. Hän kulutti paljon aikaa tallilla tai Hopiavuoressa.

Keräsin nopeasti pahimpia tavaroita pois tieltä ja yritin hieman lakaista lattiaa. Ovikello soi, ja juoksin onnellisena avaamaan ovea. Edessäni seisoi se sama vaaleatukkainen nainen. Tai ei se täysin sama, jonka tunsin intin ajalta. Tältä puuttui se leveä virnistys. Camilla oli myös kuihtunut tai laihtunut. Ennen hän oli ollut täynnä lihasta; nyt näin vain laihan version siitä lihaskimpusta. Silmistä puuttui se tuttu säihke, joka sai hymyilemään. Se päivän piristys, joka sanoi, että tämä on vain yksi mukula kaikkien muiden joukossa.

Kaappasin naisen syleilyyni ja nostin häntä ylöspäin. Camillan hali oli ensin hapuileva, mutta sitten hän takertui paremmin kiinni ja hymähti hiljaa.
”Mää toin vähän syötävää ja Rasselle jotain pientä. Toivottavasti se sopii.”
Camilla kaivoi kassiaan ja nosti esiin suloisen ruskean takin, jossa oli karhun korvat hupussa sekä pienen pupupehmolelun.
”Jos kukaan muu ei välitä, minä olen jo rakastunut. Tämä on jopa reilun kokoinen. Sopii hyvin pienelle miehelle”, hymyilin kuin Naantalin aurinko.
Nappasin kassin naisen käsistä ja laskin hänet sisälle. Olin kaatanut meille jo viinit laseihin valmiiksi ja heti vain, kun Camilla oli saanut kengät jalastaan ja takin pois päältään, tungin hänen käteensä toisen laseista. Camilla katsoi sitä hieman vastahakoisena, mutta siemaisi reunasta varovaisesti.
”Onpa hyvää”, Camilla kehui tuijottaen lasiaan.
”Sun lemppari. Frizzantino. Paistoin jo jauhelihan valmiiksi, jos syötäisiin tortilloja”, totesin naiselle kaivaen kaiken valmiiksi.
”Anna, kun minä”, Camilla tokaisi ja toppuutteli minut istumaan.

Yksi viinipullo myöhemmin
”Steffekö on nyt sun elämäs mies”, naurahdin Camillalle meidän vaihdeltu kuulumisiamme.
Camilla selitti silmät kirkkaina ravuristaan, mutta varoi kehumasta itseään tai heidän pärjäämistään.
”Onks sulla sitten muita mielessä?” urkin kiinnostuneena.
Tiesin Camillan ja Aleksin jutun loppuneen ennen kuin se ikinä edes kerkesi alkamaankaan kuukausia sitten.
”On siel tallil yks Pasi”, Camilla virnisti niin leveää hymyä, että poskia pakotti.
”Onks se söpö?”
”On. Sillä on suloiset nappisilmät. Se on kyl vähän vanhempi.”
”Vanhis. Onks seki hevonen?”
”Ei ku se on poni.”
Camilla naurahti lyöden pöytää. Minua ei haitannut, vaikka naapurit tulisivat valittamaan. Olin näkeväni Camillassa jotain sellaista, minkälaisena hänet muistin.

Pari viinipulloa myöhemmin
”Ootko sää kuullut isästäsi mitään sitten sun armeijauran jälkeen?” tiesin sen satuttavan naista, mutta minun oli pakko kaivaa tieto hänestä.
Tiesin, että Camilla velloi asiaa sisällään enemmän ja vähemmän.
”Laitto se jouluna viestin, et hyvää joulua”, Camilla kohautti olkapäitään yrittäen vältellä asiaa.
”Ooks sää ajatella nähä sitä?”
”Mitä mää sanoisin. Anteeksi, et tyttäresi on epäonnistuja”, Camilla hieraisi nopeasti poskeaan ja räpytteli silmiään yrittäen välttää kyyneleiden valumisen.
”Kersantti Vanhaniemi, et sää voi antaa sen kusipään vallita sun elämää. Sää vaan vallot itsesäälissä. Toi ei sovi sulle. Oon oikeesti huolissani”, murahdin naiselle kietoen käsivarteni hänen ympärilleen.
”Ihmiset muuttuu.”
”Mut sää oot vaa haamu itsestäsi. Kuka oli se, joka piti joukkueen liikkeessä, vaikka kaikki olivat valmiita luovuttamaan? Kuka oli se, joka yritti ottaa kaikki huomioon ja kohdella tasavertaisesti? Kuka oli se, joka painoi menemään aina viimeseen asti eikä suostunut antamaan periksi?” katsoin naista syvälle hänen sinisiin silmiinsä.
Ne loistivat punaisina. Nainen teki tosissaan töitä, ettei valuttaisi kyyneltäkään.
”Koko joukkuehan siellä painoi”, Camilla tokaisi tuijotellen lasiaan.
”Se olit sinä, Vanhaniemi. Sinä.”

”Sun pitäs joskus tulla Hopiavuoreen. Voisin sit esitellä sut kaikille, eritoten Pasille ja Steffelle. Ja onhan siellä se Susikin”, Camilla hymyili, mutta hänen hymynsä hyytyi heti, kun hän mainitsi Suden nimen.
”Susihan on nyt tää, joka otti sut kattonsa alle. Sun työkaveri.”
”Mjoo, käydään me joskus lenkilläkin ja katotaan leffoja”, Camilla puisteli päätään kuin yrittäen unohtaa asian.
”Onks teillä joku juttu meneillään?” katsoin naista hieman yllättyneenä.
Olisin odottanut, että hän edes soittaisi minulle, jos hänelle olisi jokin mies.
”Ei. Se on sen yhden Outin kaa.”
”Eli sää et tiedä, onko ne.”
”Niiiin…”
”Jos sää haluut sen, niin sun pitää taistella siitä ukosta”, tokaisin Camillalle suunnitellen jo valmiiksi sotasuunnitelmaa.
”Suden hevosen nimi on Ukko”, Camilla yhtäkkiä naurahti ja nauroi niin pitkään, kunnes häneltä meinasi henki loppua ja hän alkoi yskimään.
”Millainen tää Outi on?”
”En mää tiiä. Joku hienompi kai. Ratsastaja”, Camilla puisteli päätään.
”On sanonta, et pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä.”
”Keksisin jonkun tekosyyn tutustua, vai? Et esimerkiks pyytäisin Outia mukaan treenaamaan radalle Steffeä?” nainen katsoi minua kysyvästi.
”Toihan on hyvä idea. Voit vahingossa tutustuu häneen, niin tiedät, mitkä panokset Outilla on. Onhan siellä ripaus sitä Vanhaniemeä, jonka mää tunnen.”
”Mut nyt nukkumaan kello on jo kaksi yöllä!” Camilla hymyili ja kaivautui tutulle paikalleen sohvalle nukkumaan.
Se hymy, joka naisella oli. Toivottavasti se olisi vielä aamullakin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kuulostaa kivalta illalta! Kuulumisten vaihtoa ja tortillaa (ruoka on hyvää, ellei se ole pahaa, sanoi entinen filosofi). Vaikka aiheet on välillä rankkoja, on ihanaa purkaa sydäntään välillä. Hilma vaikuttaa hyvältä kuuntelijalta ja taitavalta keskustelijalta, ja on niin ihanan aidosti iloinen Camillan tulosta ja tyttöjen illasta!

Hilma on myös viisas. Camilla on jo valmiiksi kierähtänyt selälleen ja paljastanut vatsansa niin kuin pentukoira alfalle. Hilma teitaa Camillan ystävänä tietää tarkasti, että määrätietoisuus on yksi viehättävimpiä juttuja Camillassa: se, mikä tekee Camillasta Camillan. Heikommat häntä varmaan pelkäävät (niin kuin Susikin vähäsen aluksi), mutta mitäpä heidän mielipiteistään. Mikähän saisi Camillan piristymään ja saamaan taistelutahtonsa takaisin? (Auttaakohan Steffen onnistumiset, tai tavoite tutustua arkkiviholliseen hänen nujertamisekseen?)

[NitthanOsallistuja]

Olin melko varma, että pingviinit ovat hänestä söpöjä

Olin hämmästynyt, kun Eetu oli ojentanut mitään puhumatta autonsa avaimia minua kohti, kun Noa oli puhunut Seinäjoen reissusta. Toisella kädellään hän oli vain nostanut kahvikupin huulilleen samalla, ja oli keskittynyt kuuntelemaan Noan suunnitelmaa raviradan lähellä olevasta Hööksistä. Hän oli vain vilkaissut minua, vaikka ei voinut mitenkään tietää, olinko maailman huonoin kuski vai sairaan taitava rallikuski.

”Kuulostaa hyvältä”, Eetu vain tuumasi Noalle. ”Siinon samas pihas honkongi. Meettä samalla siihen ja otatta sellaasen pellisen kukka-astian siitä sen hajonnehen tilalle. Manni lähettää kumminki taas niitä kukkia.”

Otin avaimet varovaisesti vastaan kuitenkin pöydän vierellä seistessäni. Osasin ajaa. Seinäjoelle oli sitä paitsi helppo ajaa. Emme olleet menossa edes keskustaan, vaikka sielläkin pärjäsin, kunhan muistin tuijottaa tarkasti kaikkien niiden lukuisien yksisuuntaisten teiden ajosuuntia.

Eetun avainnippu oli pieni. Pulska muovipäinen avain kuului tietenkin autoon. Sen lisäksi tunnistin tallin ja tuvan avaimet, vaikka ihmettelinkin, miksi hän vaivautui pitämään niitä mukanaan. Niiden lisäksi nipussa oli kaksi muutakin avainta, joista toinen taisi kuulua johonkin Abloyn riippulukkoon. Avaimenperiä oli vain yksi. Se oli kevyt, punainen ja muovinen. Se näytti siltä kuin se olisi joskus ollut 80-luvun muovinen lelukoira, kippurahäntäisen pystykorvan muotoinen, mutta joku olisi jälkikäteen porannut siihen pienen hopeanvärisen koukun, josta se oli kiinnitetty avaimenperärinkulaan. Olisin halunnut kysyä, oliko avaimenperällä joki syvempi merkitys, vai oliko se siinä vain koska oli punainen ja siksi helppo nähdä.

Kun käynnistin auton, kiitin toistuvasti Jumalaa siitä, että Otsonmäeltä on maailman helpoin ajaa Seinäjoelle, vaikka oli niin vaikeaa keskittyä kuin minun silloin. Noa nojasi nimittäin vierelläni apukuskin penkin selkänojaan ja oli yhtä huoleton kuin Eetukin: ei epäillyt lainkaan ajotaitojani. Hän nojautui hetkeksi niskatukea vasten kääntyessään hymyilemään minulle vinosti. En kuullut ollenkaan mitä hän sanoi, koska hän kurkotti samalla tarttumaan turvavyöhön ja hipaisi vahingossa peukalonsa ulkosivulla kaulaansa niin että tunsin sen omassa kaulassani. Sen takia katsoin oikein erityisen huolellisesti peileistä kun peruutin. Odotin jonkinlaista välitöntä rangaistusta. Tallin piha olisi voinut vaikka revetä keskeltä ja olisin pudonnut suoraan Helvettiin Eetun autolla. Tai olisin voinut peruuttaa autoon lommon osumalla taakse tyhjästä ilmestyneeseen toiseen autoon, ja sitten Eetu olisi tappanut minut.

”Chai?”

Olin päässyt Vanhan päätien ja pihatien risteykseen vasta, kun Noa sanoi nimeni kummastellen ja kysyen, enkä osannut siihenkään kysymykseen vastata heti mitään. Kunhan auoin suutani. Noa kutsui minua Auringoksi, eikä se nimi sopinut minulle. Aurinko on iso, vaalea, hyvä ja iloinen. Minä olen pieni, musta ja viallinen.

”Joo”, sain vastattua heti kun irrotin katseeni Noan silmistä ja tuijotin Vanhan päätien ylitse toisen puolen ojanreunaa.
”Niin ootko?”
”En! Eiku mitä?”

Vilkaisin Noaa silmäkulmastani. Hän siristi silmiään ja rypisti kulmiaan hieman. Vaikka olin selkeästi ohittanut jonkin hänen kysymyksensä, hän ei vaikuttanut hämmästyneeltä tai hämääntyneeltä, vaan tutkivalta. Ilmeisesti Noa luuli, että aivoissani oli jokin häiriö. Epäiliköhän hän, että se vaikuttaisi ajamiseen? Pelkäsiköhän hän nyt jo, vaikka olin ajanut vasta suunnilleen seitsemän metriä? Tuntuisivatkohan hänen rystysensä rosoisen kuivilta vai ihan sileiltä, jos nyt silittäi–

”Että ootsä monta kertaa ajanu sinne?”
”Seinäjoelle?”
”Niin. Tai raviradalle. Kun mä en oo varma mistä liittymästä, niin jos mä laitan–”
”Ei tarvi Google Mapsia, kyl mä oon, tai siis totanoin, mä tunnistan Auneksen risteyksen ja sit osaan kattoo — kun siellä on ihan viitta et ravirata — paitsi jos sä haluat, jos sä pelkäät että mä–”
”En mä pelkää.”

Mutta minä pelkään, Noa, vaikka en pelkääkään Seinäjoelle ajamista ja raviradan etsimistä. Katsoin autot tyhjältä tieltä ja nousin tielle. Matka oli kestänyt jo ikuisuuksia, ja Noa vilkaisi tahallaan välissämme olevan avautuvan käsitukeen upotetun lokeron sisältöä, vaikka siellä ei näyttänyt olevan kuin puolityhjä purkkapussi. Hänen hartiansa ylitse valahtava rastapötkö ei ihan hipaissut minua, mutta saatoin silti kuvitella sen hipaisevan, ja joko rasta tai ajatus kutitti niin että minun teki mieli painaa kaasua ja ajaa sataaviittäkymppiä päin oikein tukevaa puuta.

Seinäjoen tietä oli helppo ajaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi satasen rajoitus, ja kahdeksankympin alueillakin oli tapana ajaa reipasta yhdeksääkymppiä. Ei tarvinnut etsiä kameroita, koska niitä oli tasan kahdessa kohdassa, molemmat näkyvissä, ja muut autot muistuttelivat niistä hidastamalla. Edes se, miten Noa tahallaan rapsutti ja hieroi leukaansa useamman kerran puhuessaan, ei saisi minua unohtamaan nopeuskameroita, vaikka se sai minut unohtamaan miten hengitetään ulospäin. Yritin kuvitella, että vieressäni istui hänen sijastaan Dahlstenin Markus, ja aina välillä tiukasti Markusta ajatellessani jutteleminen oli helpompaa. Silloinkin korviani kuumotti koko ajan ja minun teki mieli vääntää ilmastointinappula niin kylmälle kuin sen sai.

”No onhan se ny kivaa ku ne on mummin rakkaita kans”, Markus, ei kun Noa hymähti, kun juttelin turvallisesta aiheesta, hänen äidistään.
”No on! Meidän äiti ei edes vie mun pikkusiskoa tal… Tai siis mä oon vähä kateellinen kun sun äitiä kiinnostaa, vaikkei se välttämättä niin hevosista — mutta kun se sun takia…”
”Sullako on pikkusisko?” Markus kysyi Noan pehmeämmällä äänellä ja minä jätin enemmän väliä edellä ajavaan Volvoon.
”No joo”, kerroin hymyillen. On. Maailman paras pikkusisko olikin. Kiltimpi ja parempi kuin minä, ja vaaleampikin.
”Minkä ikänen?”
”Kuuden. Se käy jossain vissiin Leppävaaras ratsastamassa välillä.”
”Ai?”
”Joo, jollain ponilla. Sit se aina soittaa mulle Skypellä ja kertoo.”

Kuulin hengitysäänestä, että Noa hymyili, enkä voinut uskotella itselleni hänen olivan Markus. Auton hiljainen humina ei peittänyt sitä, miten hän hengähti nenänsä kautta naurahtavan henkäyksen. Aivoni toimivat yhtä hyvin kuin ukin ylikuumunut ja kerrasta kiinni hirttänyt ruohonleikkuri. En keksinyt uutta puheenaihetta, vaikka taas oli luiskahdettu Noan äidistä vähemmän turvalliseen: minun perheeseeni. En saanut aivojani uudelleenkäynnistettyä tarpeeksi nopeasti ennen kuin Noa kysyi jo uuden kysymyksen. Hän kysyi ihan rauhallisesti, ihan niin kuin ei olisi kysynyt mitään ihmeellistä.

”Millanen sun mutsis sitten on jos se ei oo semmonen et vie sun siskoa tallille?”

Vakavoiduin ja hinkkasin nenääni. Sitä muka kutitti, koska yritin voittaa aikaa. Minä en valehtele. Eikä sukulaisistaan saa sanoa pahoja asioita. Äidistä puhutaan aina kauniisti.

”Semmonen tavallinen”, sanoin välttelevästi, koska olihan äiti varmasti jonkun mittapuulla tavallinen. ”Se kasvatti ja kasvattaa meistä kunnon ihmisiä”, sanoin, koska se ainakin oli totta. Käytöstavat minä osasin etu- ja takaperin. Vaikka minut olisi istutettu kuinka hienoon seuraan, osasin välttää aloittelijoiden etikettivirheet. Ymmärsin poistaa lusikan kupista ennen hörppäämistä ihan arkenakin, ja tiesin olla vahingossakaan asettamatta veitsen terää haarukan piikkien väliin laskiessani ne lautaselle. Osasin myös ne säännöt, joita kukaan muu ei noudattanut kuin äiti. Kuten sen, että uudet kengät puetaan jalkaan jo ulkona, sillä vain vainaja koskaan poistuu kodista uudet kengät jaloissaan. Samoin osasin pysyä poissa pahoilta teiltä. En noussut ratikkaan korttia piippaamatta, jättänyt auttamatta mummoa suojatien ylitse, unohtanut edes vahingossa sunnuntaikirkkoa. En edes antanut itseni ajatella sopimattomia: en varsinkaan miltä tuntuisi nyt rentouttaa hartiaa sen verran, että oikea käsivarteni laskeutuisi Noan alkumatkasta tutkimalle käsituelle ja osuisi hänen käsivarteensa. Ihokarvani nousivat pystyyn.

Noa näytti ymmärtävän, etten voinut puhua äidistä. Minä en halunnut kysyä enempää hänen äidistään. Mietin, vääntäisinkö radion vähän kovemmalle, mutta äiti oli opettanut minut paremmille tavoille. Noa nosti kyynärpäänsä auton ovea vasten sen ikkunan juurelle ja alkoi liikutella puhaltimen suuntaa etusormellaan niin että olisin pyörtynyt ellen olisi ryhtynyt laskemaan määrätietoisesti valotolppia sillä sekunnilla kun hän aloitti.

En keksinyt mitään kysymyksiä Noalle, vaikka tavallisesti minulla ei ollut ongelmia keskustella, ja vaikka oikeasti olisin halunnut tietää Noasta kaiken. Olisin halunnut kysyä, mitä hän näkee ensimmäisenä kun avaa aamulla silmänsä. Onko hän koskaan puhaltanut heinällä niitä kovia kimeitä ääniä. Oliko hänestä mukavaa vai karmivaa nukkua tiiviissä teltassa, kun sade ropisi telttakankaaseen. Miksi hän halusi tulla isona, kun hän oli lapsi. Mikä on hänen ensimmäinen kissa-aiheinen muistonsa. Jos hän saisi päättää, ottaisiko hän mieluummin kummieläimekseen tiikerin vai marakatin ja miksi, vai oliko hän enemmän sarvikuonoihmisiä. Olivatko pingviinit hänestä söpöjä. Asuisiko hän mieluummin majakassa vai suuressa luolastossa. En kysynyt mitään, mutta olin melko varma, että pingviinit olivat hänestä söpöjä, ja että mielestäni hän olisi sopinut paremmin asumaan majakassa.

Muutaman kerran Noa katsoi minua omituisella tutkivalla katseellaan ja oli kai kysymässä itsekin yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta vaihtoikin aina suuntaa. Kun hän kysyi, kerroin käyneeni pelkän peruskoulun, ja että nyt haaveilin aikuislukiosta vain päästäkseni teatterikorkeaan, vaikka sinne minä olinkin liian tyhmä. Kerroin miten päädyin hevosten pariin ihan vahingossa, kun en ollut muistanut ilmoittautua ajoissa pianotunneille ja tarvitsin harrastuksen. Kun Noa kysyi, miksi lähdin edelliseltä tallilta, kerroin puolitotuuden, miten hoitohevosenikin oli lähtenyt. Kun katsoin häntä anovasti silmiin sillä tavalla hänelle valehdeltuani, näin hänen ymmärtävän minua. Hän nyökkäsi pienesti, eikä kysynyt enempää tallista, jotten joutunut valehtelemaan.

Matka kesti ikuisesti, mutta lopulta tuli raviradan liittymä. Erehdyin katselemaan hevosia nanosekunnin liian kauan ja kurotin vaihdekeppiin hätäisesti. Taisin painaa kytkintä huonosti, kun kuului korahtava ääni. Päästin vaihdekepistä irti ja annoin auton rullata, ja kun kokeilin uudelleen, vaihde vaihtui sulavasti neloselle. Katsoin hätääntyneenä Noaan, mutta hän hymyili — minulle eikä tienposken hevosille — ihan niin kuin hän ei olisi vieläkään pelännyt kyydissäni. Toivoin, että hän olisi hymyillyt vielä kolmekymmentä senttiä lähempänä minua, ja heti perään toivoin että auto olisi räjähtänyt eikä vain korahtanut. Mietin, miltähän Noan poski tuntuisi, jos voisin silittää sitä nenälläni. Miltähän tuntuisi, kun Eetun auto menisi nyt oikosulkuun ja mäjäyttäisi minua airbagilla naamaan, paitsi että airbagin tilalla olisi joukko hyvin aseteltuja pitkiä puukkoja?

Alitimme Seinäjoen tien raviradan jälkeen. Siitä Hööks näkyi jo. Piti enää kääntyä liikenteenjakajan jälkeen vasemmalle, ja sitten uudelleen vasemmalle Hööksin ja Tokmannin suurelle jaetulle parkkipaikalle. Siellä sammutin auton ja käännyin laskemaan jalkani maahan. Minun piti hengähtää hetki, jotta ne eivät vapisisi. Minulla oli Noa autossani, ja ihan vähän olkani ylitse häntä vilkaistessani hän oli niin suloinen turvavyön jumittaessa, että minua nauratti, ja samaan aikaan olisin halunnut purra häntä poskesta. Hööksissä ja paluumatkalla aika pysähtyisi ihan niin kuin tulomatkallakin, ja minä meinaisin kuolla, mutta hänen keskittynyttä nykimistään katsoessani en ollut siitä pahoillani. Haaveilin, että hän olisi pyytänyt minut mukaansa koska piti minusta, eikä koska tarvitsi kuskin. Haaveilin, että Tokmannin tai Hööksin iso painava kyltti irtoaisi, putoaisi päälleni ja tappaisi minut.

[MilanOsallistuja]

Aika synkkiä on mun juttuni

Facebook, velat ja vapaus

Luulin, että halusin Hellon takaisin elämääni. Tai halusinhan minä, missä muodossa tahansa, mutta en pystynytkään siihen, sillä Hello ja Hopiavuoren Eetu olivat pakettiratkaisu. Eetun kuva oli ilmestynyt kännykkäni ruudulle tyhjästä, varoittamatta, ja saanut sydämeni hakkaamaan taas.

Laskin kännykän hiljaa vierelleni sohvalle ja halasin itseäni pysyäkseni koossa. Olin tehnyt kamalan virheen Hellon kanssa jo tosi nuorena, ja olin maksanut sitä moninkertaisen hinnan vuosien varrella. Se oli oikein, että minua oli rangaistu, mutta eikö kaikessa pitänyt olla jokin kohtuus? Enkö voisi saada edes tietää, kuinka paljon olin vielä velkaa, ja kuinka kauan minun piti sitä vielä maksaa? Maksoin nimittäin velkaani vieläkin, eikä mikään tuntunut riittävän. Aina kun hetken yritin ylipuhua itseni ajattelemaan, että olen tehnyt jo tarpeeksi, sain muistutuksen siitä kaikesta. Yleensä tuomitsin itseni ihan itse, mutta yhä uudestaan ja uudestaan joku velkojistanikin, esimerkiksi Eetu, luikersi takaisin elämääni eri reittejä. Päästin Eetunkin itse usein luikertamaan, mutta välillä kun päätin pysyä hänestä ja Hellosta kaukana, hän ilmestyi kuin tyhjästä niin kuin nyt.

Virheeni juuret olivat Serbiassa, ja koko sotku Otsonmäellä johtui siitä, että olin yrittänyt pitää pääni pinnalla viimeiseen asti. Olin maksanut alkuperäisestä virheestäni jo kaikella, mitä minulla oli joskus ollut. Olin maksanut rahalla, ja kun raha oli loppunut, olin hankkinut lisää, koska oli ollut pakko. Virheeni oli kuitenkin kasvanut korkoa, joten olin maksanut ihmissuhteilla, joista joka ainoa oli päättynyt, eikä minulla ollut enää ketään jäljellä. En halunnut enää uusia ihmisiä elämääni, koska heidätkin menettäisin velkoihini, jotka eivät loppuneet koskaan, siitä Eetukin piti aktiivisesti huolta. Kun yksi velkoja oli tyytyväinen, ilmestyi aina joku uusi, jolla oli oikeus estää minua jatkamasta elämääni. Maineeni olin menettänyt, sen henkisen hyvinvoinninkin joka minulla joskus oli, koska molemmilla olin maksanut velkoja pois. Ruumiillani olin maksanut. Hengelläni en vielä, mutta kai senkin aika pian tulisi. Sen antaisin kuitenkin vasta vihoviimeisenä.

Minulla oli Biffe, jonka vielä menettäisin, ja Vasilije, jonka saisin ehkä pitää, sillä siitä ei ollut hyötyä kenellekään, eikä kukaan arvaisi minun rakastavan sitäkin. Tilillä oli rahaa aina välillä, mutta sitten sekin meni, vaikka enpä minä sitä edes kaivannut kunhan ruokaa oli jääkaapissa ja vuokra maksussa. Ja toistaiseksi olin elossa.

Painoin pääni polviin ja ajattelin avaamatonta Facebook-viestiä, joka sai kännykkäni merkkivalon vilkkumaan sitkeästi. Voisin olla avaamatta sitä. Aioin olla avaamatta sitä. Sen sisällön tietäminen vainoaisi minua enemmän kuin ahdistus siitä, mitä siellä mahtoi olla. Siellä ei voinut olla mitään hyvää. Siellä oli jokin uusi ehdotus siitä, miten voisin vielä hyvittää syntejäni. Eikä minulla ollut enää annettavaa. Tulkoot hakemaan, jos jotain halusi, sillä en minä estäisi.

Piti ryhdistäytyä. Asuntooni oli tulossa kahdenkymmenen minuutin kuluttua joku, jonka nimi oli Eero, ja jolla oli lempeä ääni. Lempeä-äänisinkään Eero ei saanut koskaan tietää, etten ollut onnellinen, mikäli mielin vielä maksaa oman asuntoni ja Biffen karsinan vuokrat.

Olisipa minulla joku, edes joku yksi, jolle voisin soittaa. Neuvoisipa joku minua, mitä tehdä Facebook-viestipyynnölle. Tai miten päästä vapaaksi.

Poimin puhelimen ja avasin Facebook Messengerin. Etsin viestipyynnöt. Tuijotin Eetun pientä kuvaa vielä hetken, vaikka en edes harkinnut viestin avaamista. Ennemminkin ajattelin epäuskoisena sitä, miten olin joskus kuvitellut voivani antaa itse itselleni anteeksi. En ollut tehnyt kaikkea sitä, mistä minua syytettiin, mutta en ollut viatonkaan. Painoin poistamisnappia ennen kuin ehdin liiaksi harkita. Sitten nousin seisomaan ja suoristin ryhtini. Minulla oli vielä viisitoista minuuttia aikaa hengähtää ennen kuin minun pitäisi olla ehjä, joko kainosti tai riettaasti hymyilevä ja vailla suuria huolia.

[JesseOsallistuja]

Kuin uuden alkua

Vihdoin se oli ohi.

Tuntui kuin painava kivi olisi vieritetty mun harteilta, siis ihan kirjaimellisesti, vaikka esteradalta vasta lähtiessä mä olin tiennyt ettei me päästäisi ruusukesijoille. Taso tuntui olleen paljon kovempi tänä vuonna, joten yksikin mukaan otettu puomi tai myöhästynyt laukannosto missä tahansa osakilpailussa sakotti. Silti mua ei haitannut yhtään kun kumarruin taputtamaan Varjon kaulaa ennenkuin hyppäsin sen selästä alas. Ori oli tehnyt parhaansa, näyttänyt parastaan sekä pahintaan, enkä mä tiedä mitä mä olisin oikeasti voinut tehdä toisin. Mäkin yritin parhaani ja mulla oli sellainen olo, että se riitti kyllä.

Vaikka kyllä mä myönnän, että oli hetkiä kun mä ehdin ajattelemaan mut ja Varjon kärkijoukkojen riviin ottamaan ruusukkeen vastaan, mutta niin kai jokainen osallistunut. Kai kaikki haluaa voittaa, edes vähän, vaikkei sitä itselleen välttämättä myöntäisikään. Uuden Tähtijoukkueen myötä huomasin yhdistäväni nimet kasvoihin. Tiesin, keitä ne oli. Marshall, se kuuma rastapää jolla oli kuuma aksentti. Kai puhetapakin voi olla kuuma, tai ainakin vetävä. Agnes, joka näytti joka tilanteessa kylmänrauhalliselta, ja sen rautias Susinevan kasvatti. Nitthan – Chai. Se, joka oli niin retkussa Noaan, että melkein teki pahaa sen puolesta, ja jonka nimeä mä en vieläkään ihan ymmärtänyt. Olin päässyt läheltä näkeen, miten paljon ne oli tehneet töitä ja treenanneet. Kai mä olin niihin tavallaan siinä tutustunutkin.

Ja olin mä niistä ylpeä. Se oli tosi outoa huomata, mutta oikeastaan se ei haitannut ollenkaan. Ne ansaitsi paikkansa kärjessä, ja mä olin aivan helvetin ylpeä kun sain olla osa Hopiavuoren tiimiä. Varsinkin Chai ansaitsi musta tuplavoittonsa. Joo, tottakai sen takia, että se oli ratsastanut hyvin, mutta ennenkaikkea siksi, että ehkä se joskus tajuaisi osaavansa. Se oli näyttänyt melkein syylliseltä kun olin onnitellut sitä, enkä voinut käsittää miksi. Se taisi olettaa, että olisin automaattisesti jotenkin katkera koska en voittanut nyt.

Kun mietin itseäni – ja elämääni – vuosi sitten, niin silloin ehkä olisinkin ollut. En välttämättä sille, vaan katkera itelleni ja omalle suorittamiselleni. Katkera omalle osaamattomuudelleni. Nyt en ollut. Mun elämässä oikeestaan kaikki taisi olla nyt paremmin kuin silloin, enkä mä keksinyt sillä hetkellä mitään, joka mun mielialan saisi alas. Se oli ihan törkeen kummallinen fiilis. Vieras, mutta tervetullut. Huomasin kotimatkalla kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta jopa hymyileväni kun kuuntelin muiden puheita.

Varjo jäisi vielä yhdeksi yöksi Hopiavuoreen, ettei sitä tarvitsisi lähteä lastaamaan uudelleen trailerista toiseen yötä vasten. Hakisin sen huomenna takaisin sen oikeaan kotiin, jossa se pääsisi parin viikon sisällä erittäin ansaitulle kesälaitumelle. Mä jatkaisin Hopealinnassa hommia ja elämä palautuisi taas aika normaaliksi, Vielä kerran mä onnittelin ja kiitin kaikkia, ennenkuin hyppäsin mun oman auton kyytiin ja lähdin ajamaan Seinäjoelle. Päivällä paistanut aurinko oli pakkautunut kuumuutena autoon, ja hämärtyvä ilta toi tullessaan viileän ilmavirran alas laskemistani ikkunoista. Horisonttiin laskeva aurinko loi oranssin loiston taivaalle, ja kaikki sillä hetkellä enteili tulevaa kesää.

Tuntui, että mun oli helppo hengittää. Joonas ei ehkä olisi niin tyytyväinen meidän suorituksiin, mutta jostain syystä en jaksanut edes ahdistua siitä. Aina tulisi lisää kisoja. Olin itestäni ylpeä, sillä tiesin pärjänneeni Varjon kaltaisen haastavamman hevosen kanssa hyvin. Sinä yönä nukuin paremmin kuin moneen viikkoon.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mitä jos Jesse ei oikeasti olekaan niin kilpailuhenkinen kuin millaiseksi hänet mielletään? Ainakin nyt hetken musta vaikuttaa siltä. Sille riittää tässä parhaansa tekeminen, eikä jää kaivelemaan. Kaikki vaatimukset, jotka sen pärjäämiseen kohdistuu, tuntuu tulevan ulkoapäin. Kun Jesse on kuitenkin aika taitava, voittanut viime vuonna ja ratsastaa hyvillä kilpahevosilla, mäkin olen sortunut ajattelemaan, että Hopealinna oli sille oikea paikka. Siellä se sai tasoistaan valmennusta tasoisillaan hevosilla. Just nyt tämän tarinan perusteella ajattelen, että ei voitto Jesselle tekisikään varsinaisesti mitään hyvää. Sille tekisi hyvää, jos joku istuttaisi sen puolivarjoiseen lämpöiseen paikkaan aurinkotuoliin, pakottaisi sen ottamaan paidan pois että se saisi vähän väriä, antaisi sille mehulasin kouraan ja Aku Ankan toiseen ja sanoisi, että et saa liikkua ennen kuin sun syke on tosi rauhallinen ja tasainen ja olet melkein nukahtanut. Jesse on vieläkin itselleen uskollisesti vihainen ja ylikierroksilla, ja voi veljet miten hyvältä siitä tuntuisi, jos se kerrankin voisi vain maata. Siis sellaisella terveellä, raukealla, aurinkoisella ja rennolla tavalla. Ei sellaisella verhot-kii-kun-masentaa -tavalla. Ihan niin kuin se sitä paitsi aistisi tämän itsekin. Sillä ei ole tapana tehdä romanttisia ympäristöhavaintoja niin kuin muilla sun hahmoilla, ja tässä se ekan kerran tekee. Toivottavasti Jesse pääsee siihen pisteeseen, että asiat alkaa pikku hiljaa tuntumaan joltain: sitten se voi joskus tietää, kuka se oikeastaan on.

[NitthanOsallistuja]

Ensimmäinen muuri kaatuu helposti. TT2020:ssa päätavoitteeni oli, että saisin suosikkihahmolleni liikkumatilaa, sillä se on ollut vaiheessa, joka ei salli sen parhaiden puolien tulla esiin. Ajattelin käyttää Noan hahmoa julmasti hyväkseni, jotta saisin rikottua tarpeeksi asioita Chain sisällä, ja olin varma, että tästä tulisi yksipuolinen ihastus. Yhteistarinointi kuitenkin yllättää aina. Runttasin päätavoitteeni silti läpi, vaikka huomaan, että nyt kaikki näyttää ensivilkaisulla olevan aika helppoa tästä eteenpäin. Chain ensimmäisen muurin takana on kuitenkin vielä pari muuta, eli valitettavasti tästä ei saa näin helposti ja nopeasti poikaystävää. Suunnitelmani jatkosta ovat taas avoinna, kun alkuperäinen juttu ei sovi tähän, mutta eipä haittaa. Mitä pahempaan tilaan rakas poikani ahdistetaan ja pelotellaan, sitä enemmän minulla on hänestä asiaa! Sitä paitsi, anteeksi vain, olen taas suosikkiaiheeni äärellä, ja mitäs muuta se muka tarkoittaa kuin niin maanista tarinointia että pyörryttää.

Oli aika tehdä kerrankin oikein

Nojasin Noan pitkän ja kapean eteisen seinää niin tiiviisti, että olin painanut kämmenetkin sitä vasten. Noa oli niin lähellä, että kuulin hänen hengityksensäkin, kun hän rohisematta ja tuhisematta hengitti nenänsä kautta. Niin lähellä, että olin juuri tuntenut aavistuksen hänen hengityksestään suupielessäni ja poskellani, kun hän oli suoristautunut. Olin nähnyt väläyksen niistä vaaleista silmistä, jota en voinut olla ajattelematta, mutta sitten olin sulkenut omani, enkä nähnyt pelkkää mustaa, niin kuin kuului, vaan lämpimi värejä ja muotoja. Eetun grilli-ilta oli takanapäin ja olin ollut lähdössä päästäkseni Reitan kyydillä kotiin, mutta Noa oli tullut lähelleni metsäntuoksuisine hiuksineen, varmasti tahallaan, mukamas tullakseen käymään ulkona vielä myös, muka sattumalta samaan aikaan kuin minä, ahertaakseen ainoan kenkänsä jalkaan täysin tahallaan niin lähellä minua. Meidän välillämme oli vain pitkän viivottimen mittainen matka, ja minä haistoin hänet, tunsin hänet, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka yritin ajatella kaikkea soveliaampaa, kaikkea hyvää ja normaalia, niin kuin kotia ja hevosia ja kevättä, sekunnin verran oikeita asioita ajateltuani tiedostin yhä uudelleen hänen olevan vieläkin siinä. Vaikka hän ei enää liikkunut, oli kuin olisin kuullut hänen kämmenensä, jolla hän otti tukea seinästä liian läheltä minua, olkapääni viereltä, ja huulissani tykytti nopeammin kuin liian nopeat sydämenlyöntini hakkasivat rinnasssani. Tiesin koko ajan, että olisin voinut nojautua eteenpäin, ottaa puolikkaan askeleen, ja Noa olisi vastannut suudelmaani. Ymmärsin sen jo aiemmin pihaton luona, kun olin vielä käynyt katsomassa Pondia ja nähnyt hänet siellä. Sekunnin olin kuvitellut, että hän puhui siellä Eirasta, joka käyttäytyi omituisesti ja räpytteli silmiään minulle, mutta oikeasti hänen kaverinsa, jotka olivat ihastuneet toisiinsa, olivat hän ja minä, Noa ja minä.

Harkitsin, tekisinkö sen. Suutelisinko häntä. Kääntäisinkö meidät ympäri, hänet vasten kapean eteisen senää. Yläasteella uskonnon opettaja oli puhunut jostain kristinuskon lahkosta, jossa ajateltiin, että ensin on tehtävä syntiä voidakseen sitten oikeaoppisesti katua sitä, ja ajatus oli houkutteleva. En tiennyt enkä välittänyt, olisiko hänen suutelemisensa samanlaista kuin Ekun: olisivatko hänenkin huulensa yhtä pehmeät kuin tytön, olisiko hän itse yhtä pehmeä. Vain sillä oli merkitystä, että hän oli hymyillyt aamulla minulle niin kuin olisi odottanut minua, ja pihatolla hän oli katsonut minua niin kuin mielipiteelläni hänestä olisi ollut merkitystä. Hän halusi olla minun lähelläni, ja minä olisin voinut uhrata kaiken ollakseni hänen lähellään. Tiesin, että hän oli lämmin, lempeä, kunnollinen… Vai oliko?

Hän seisoi liian lähellä minua ja nojasi liian kauan eteisen seinään kädellään, joka oli vain muutaman sentin päässä olkapäästäni. Helvettiin joutui vain pahoja ihmisiä, ja kun hän oli tuollainen, sinne hän oli menossa. Hän oli maailman houkuttelevin riivaaja, mutta riivaaja silti, ja ainahan synnin on tiedetty tuntuvan hetken hyvältä. Jotenkin silti tuntui siltä, etteivät edes Jumalan silmät näkisi sinne, pienelle Otsonmäelle, peltojen keskellä yksin uneliaana istuvan talon pimeään eteiseen. Minä olin kuitenkin siellä itse, ja minuun jäisi jokin merkki teoistani. Jos Jumala oli kaikkialla ja jos Jumala näki kaiken, miksei Hän suojellut minua, vaikka olin sitä jokaisena iltana pyytänyt?

Päätin tarttua hänen käsivarteensa. Se oli niin lähellä ja lämmin, että löytäisin sen silmät kiinnikin. Liu’uttaisin kättäni sitä pitkin, hänen kämmeneensä asti. Pitäisin salaa kiinni, eikä kukaan näkisi, eikä kukaan tietäisi. Irrotin jo hikisen kämmeneni seinästä. Koskisin vain hänen käsivarteensa ja käteensä. Tekisin sen nopeasti. Salaa. Niin kuin lapsena, kun kävin äidin kanssa pankissa, ja siellä oli ruusuja, joihin ei saanut koskea. Hipaisisin, niin kuin niitäkin, koska silloin se oli sen arvoista. Kukaan ei huomannut. Ruusut olivat uskomattoman sileitä, nukkaisia, viileitä. Kukaan ei huomaisi, ja Noan käsi olisi lämmin, minua pyörryttäisi vielä enemmän, koskisin häneen pikaisesti —

”Noni, selvä.”

Pettymys vihloi poskiluissa asti, ja samalla helpotus rentoutti hartiani, joita en ollut edes huomannut jännittäväni. Jumala oli kuitenkin varjellut minua kauheimmalta synniltä: siltä, että olisin tehnyt Ekulle pahaa koskemalla Noan käsivarteen. Noa ei hymyillyt, kun avasin silmäni, vaan katsoi minua vakavana. Jos hän olisi ilmaissut vaikka puolta sekuntia myöhemmin olevansa valmis menemään ovesata…

Mitään sanomatta menin ulos hänen edellään ja laskeuduin pari ensimmäistä rappusta ennen kuin käännyin katsomaan häntä. Hän ei kuitenkaan enää katsellut minua, vaan tutki epätavallisen tarkasti, mihin asetti keppinsä askelmalle ja jopa korjasi sen asentoa, vaikka yleensä hyppi askelmat niin ettei näyttänyt edes miettivän sitä tarkemmin. Halusin jättää hänet siihen, sillä toisella puolella pihatietä oli Reita polttamassa tupakkaa Fordiinsa nojaten, ja hänen autossaan olisin turvassa Noalta ja Jumalalta. Silti kuulin kysyväni:
”Tarviksä apua?”

Hänen myöntävän vastauksensa jälkeen epäröin tarjota hänelle käsivarttani. Hän oli sellaista pitkää ja honteloa tekoa, ja olisin varmasti jaksanut vaikka kantaa hänet alas, mutta en minä voimieni loppumista pelännytkään. Tarjosin kuitenkin käsikynkkääni, ja sen sijaan että hän olisi tukeutunut minuun niin kuin porraskaiteeseen, hän tarttuikin käsivarteeni pehmeästi ja hellästi.

Sinisen verkkatakkini alla joka ainoa käsivarteni ihokarva nousi pystyyn niin että pisteli. En meinannut saada henkeä, kun hän ohjasikin käsivarteni vyötärönsä ympärille. Yhtäkkiä olinkin ihan lähellä häntä, eikä siinä ollut kyse mistään portaissa auttamisesta, vaan siitä, että hänen kätensä, jota seurasin katseellani, liukui kuin hidastettuna käsivarttani pitkin ylemmäs. Hän ei koskettaisi vain käsivarttani, vaan hän koskettaisi olkapäätäni, hartiaani, kaulaani, niskaani, ja minun käteni puristi jo häntä sellaisessa puolittaisessa halauksessa, että hän tiesi saavansa tehdä niin.

Olisin voinut, olisin halunnut antaa hänen jatkaa, mutta päästin irti niin kuin olisin koskettanut vahingossa kuumaa hellaa. Helvetissä ei mato kuole, eikä tuli sammu. Jumala on luonut minusta tällaisen, mutta minun ei tarvitse elää tämän mukaisesti. Jokaisen eteen asetetaan houkutuksia.

”Chai”, hän hengähti, ja minä peruutin rappuset alas.
”Mä en halua joutua Helvettiin”, sanoin selitykseksi, sydän silloin jo kauhusta hakaten, sillä tietenkin Jumala näki meidät, koska olimmehan ainoita ihmisiä keskellä peltoja ja metsiä.

Autossa oli pitkään hiljaista. Katsoin mitään näkemättä likaisesta ikkunasta Kirkonmäkeä, enkä muista, oliko siellä tavanomaisia mopopoikia ja teiniryhmittymiä, ja oliko kauppojen pihassa tavanomainen määrä autoja. Kävin mielessäni läpi, miten niiden kaikkien tällä tavalla sairaiden kävi, jos he ajautuivat väärille teille. Ei Jumala enää sellaisia suojellut. Heitä jopa tapettiin, ja niin oli kai oikein, etteivät he jääneet Otsonmäelle riivaamaan muita niin kuin Noa. Miksi juuri hänet olikaan säästetty? Miksi juuri Noa oli sellainen, sairas, kun samalla hän oli muuten niin hyvä ja kiltti? Mikseivät pahat ihmiset olleet selkeästi pahoja niin kuin Disneyn piirretyissä: ulospäinkin sinertävän kalpeita, koukkunokkaisia, kyttyräselkäisiä ja noitamaisia?

”Chai”, Reita sanoi vastentahtoisesti, niin kuin hän aina nimeni sanoi, hieman ennen kuin kääntyi Ievannevan hiekkatielle.
”Joo.”
”Jos sä teet jotain, niin tee se oikein sitte”, hän sanoi vaikean oloisena ja niin hiljaa, että hiekkatien rihinä ja kivien sinkoilu Fordin kylkiä vasten melkein peitti hänen äänensä. ”Se on ihan kunnon likka se Kinnanen.”
”En mä tee mitään”, sanoin heti, sillä oli selvää, mistä hän puhui. Hänhän oli ollut parkkipaikalla, ja hän oli Ekun lisäksi ainoa elävä ihminen, joka tiesi Kei-katastrofistani. ”Eikä sitä voi tehdä oikein…”
”Totta kai sen voi tehdä oikein! Kun vaan tekee! Mut jos sä sen Kinnasen selän takana aiot touhata, sillon sä oot toden totta paha ihminen.”
”Sillonko vaan?”
”Mm, sillon vaan. Mä oon sanonu tämän sulle ennenkin: lukeminen ja sadut on hauskoja, mutta kaikkia tarinoita ei tarvi ottaa niin vakavasti. Vaihda kirkkoa. Otsonmäen seurakuntakin on normaali kiva evankelisluterlainen ja tervehenkinen–”
”Sä oot väärässä…”
”Mä olen aivan helvetin oikeassa, ja sä olet aivan helvetin aivopesty, usko jo.”

Istuin Kinnasten kiviportaille, kun auto ajoi pois lyhyttä koivukujaa pitkin. Toivottavasti muistin sanoa edes kiitos kyydistä. Kun auto oli kadonnut näkyvistä pölypilveen ja kaarteeseen, painoin pääni polviin ja suljin silmäni. Poskeni tuntuivat kuumilta, silmäni liian kuivilta, ja sitten silmistäni alkoi väkisin puskea kyyneliä.

Tiesin mitä halusin, eikä se ollut Ekku, enkä kaikkein palavimmin halunnut edes Noaa. Vapauden minä halusin. Halusin asua asunnossa, joka oli minun, ja syödä aamupalaa pöydässä, joka ei ollut ukin, näpertää pöytäliinaa, joka ei ollut Ekun äidin tekemä ja jotenkin ukille muistoesineenä siirtynyt. Halusin seistä teatterin lavalla vielä alhaalla lepäävän esiripun takana, vatsani tyhjäksi oksentaneena ja jännittää niin että nenästäni alkoi vuotaa verta niin lujasti, että sitä tuli suustakin, ja sitten paikata vahinkoja hätäisesti jotta esitys saattoi alkaa. Halusin käydä kotona, Yenin ja Jarin luona, äidin luona, ja hakea Chompoon uurnan omaan olohuoneeseeni, omaan kirjahyllyyni, jossa oli edes muutama valokuva sellaisistakin ihmisistä, jotka minä tunsin. Halusin herätä aamulla juoksulenkille, enkä karsinoita siivoamaan, ja halusin taas pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minun joukkueeni voittaisi Härmän jalkapallojoukkueen, koska vain luuserit häviävät Härmälle. Halusin istuttaa kesäksi tähkäkissanminttua ja laventelia, sopi sininen talon väriin tai ei, ja katsoa telkkarista kerrankin yleisurheilukisoja.

Ja halusin palata Hopiavuoren eteiseen ajassa taaksepäin, liikkua sen kolmekymmentä senttiä eteenpäin, suudella Noaa niin että hänen huulensa muuttuisivat punaisiksi, ja jatkaa ilman että se olisi väärin. Mutta se olikin mahdoton toive. Vaikka ajassa voitaisiin joskus matkustaa, Noan hipaiseminenkin olisi aina väärin. Sen kanssa voisin kuitenkin elää, koska oli pakko.

Aioin olla vahva ja hyvä, sitä minä aioin, välttää Helvetin, tehdä oikein. Helvettiä en voinut kuitenkaan välttää Ekun kanssa, jota rakastin niin kuin omaa sisartani, koska en tainnut enää olla hänen kanssaan oikeista syistä. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Olin tehnyt hänelle paljon lupauksia, jotka joutuisin rikkomaan.

Ollaan yhdessa aina.

Olen sinun kanssasi aina.

Seuraan sinua minne tahansa.

Olen kanssasi aina.

Minun olisi rikottava ne nyt, jotta voisin pitää kaksi tärkeintä hänelle antamaani lupausta.

Minä rakastan sinua aina.

Minä olen sinulle rehellinen aina.

Nousin ylös ja pyyhin silmäni verkkatakkini hihaan. Sen selässä luki Buathong, niin kuin vanhassa postiluukussanikin oli lukenut Dahlsten Buathong, koska Paithoonbuathong oli liian pitkä sana. Katsoin kiviportaiden yläpäähän, ja edessäni olevassa ovessa luki Kinnanen. Pelkkä Kinnanen. Silloin ovi avautui ja Ekun rauhalliset kasvot katsoivat minua.

Olin kiitollinen, että hän oli antanut minun romahtaa rauhassa ja olla yksin. Samaan aikaan tuntui pahalta, että sitäkin yksityistä hetkeä oli katseltu Kinnasen keittiön ikkunasta. Katsoin Ekkua silmiin, ja tiesin tekeväni kerrankin oikein. En tekisi sitä Noan takia, sillä eihän kahdella miehellä voi koskaan olla mitään, ja pian en muutenkaan näkisi häntä enää. Tekisin sen saadakseni olla taas oma itseni. Ehkä kohtaloni oli tosiaan äidin valitsema sileähiuksinen ja kapeavyötäröinen Busarakham, jolla oli Ekkua tummempi iho, mutta sentään minun ihoani vaaleampi — mutta sitä en murehtisi ennen kuin äiti pakottaisi minut naimisiin. En murehtinut edes sitä, missä viettäisin seuraavan yöni, vaikka mitään paikkaa minulla ei ollut. Samaan aikaan kun tunsin surua siitä, miten särkisin Ekun sydämen, tunsin rauhaa, sillä tämä minun täytyi tehdä. Ekku jos kuka ymmärtäisi lopulta, sillä hänhän minut tunsi paremmin kuin kukaan toinen.

[NitthanOsallistuja]

Tiukille menee taas aika, kun tätä poikaa juuriltaan irrottelen, mutta deadline on paras muusa. Tämän ja edellisen välissä on monta päivää.
Älkää lähettäkö musta universumiin sellaisia ajatuksia, että mun juonikuviot on typeriä. 😀 Pelkään sitä itsekin ja olen tosi ahdistuneella tuulella Chain tarinoiden suhteen. Muita tarinoita saa vihata. 😀

Vapaus oli rakkoja jaloissa ja mörköjä rappusten alla

Maallinen omaisuuteni oli pieni ja osasin luetella sen jokaisen osasen. Matkalaukussani oli vain arkivaatteita, pyhäkengät, hygieniatuotteeni, rippiristini, yksi valokuva-albumi, muutama kisaruusuke ja vaatehyllyni perältä mukaan kaivamani pieni pehmopupuni. Edes matkalaukku ei ollut minun, vaan se oli Ekun, ja hän oli sen itse minulle pakatessani ojentanut. Matkalaukun tavaroiden lisäksi mukanani oli vain lompakko, kännykkä ja kännykän laturi, jotka olin meinannut unohtaa Ekun ukin pöydälle, ja jotka niiskuttava Ekku oli vielä juoksuttanut perääni ukin kivirappusille. Tämän kaiken lisäksi minulla saattoi olla vielä harmonikka, ellei Markus ollut heittänyt sitä roskiin tai myynyt Hukkasuon kämpässään. Todennäköisesti minulla ei ollut enää sänkyä ja kirjoituspöytää, sillä Markuksella oli varmasti uusi kämppäkaveri. Jalkapallo minulla oli ollut, mutta olin unohtanut sen ukin marjapuskan alle, enkä palannut enää takaisin hakemaan sitä.

Olin vapaa, ja se tuntui rakkoina kantapäässäni, janona kurkussani, kuivuneilta kyynelrannuilta poskillani ja sydänsuruilta rinnassani. Olin kävellyt koko matkan Ievannevalta kirkonmäelle. Kello oli kymmenen illalla pankin kellon mukaan, enkä tiennyt mitä tehdä. Olisin saanut jäädä Kinnasen ukin luo vielä, mutta tyhmyyksissäni olin uskonut voivani nukkua jossain muualla. En ollut koskaan ennen ollut yksin, vaan äidin luota olin muuttanut suoraan Markuksen luo, ja Markuksen luota Ekun kanssa ukin luo. Vaikka minulla ei ollut mitään yhden pienen matkalaukun lisäksi, ei edes paikkaa minne mennä, hätäännystä en kyennyt tilanteestani tuntemaan. Oloni oli jo muutenkin kyllin sekava. Onneksi oli melko lämmin kevät ja olin turvallisella Otsonmäellä.

Ajattelin ensin istahtaa pankin rappusille miettimään, mutta en tohtinutkaan. Paikka tuntui liian julkiselta ja se oli liian kaukana ainoasta bussipysäkistä, niin että matkalaukkuni herättäisi huomiota. Pää tyhjänä ja mieli harmaana jatkoin siis kävelyä ilman päämäärää. Olin jotenkin ajatellut, että olisi vasta varhainen ilta, sillä ulkona oli melko valoisaa. Jos kello olisi ollut muutaman tunnin vähemmän, olisinhan voinut kolkutella vaikka jonkun jalkapallokaverin ovea ja kysyä, saisinko jäädä yöksi, kun tilanteeni oli mikä oli. Kello kuitenkin oli liikaa sellaiselle suunnitelmalle.

Vanhan Meijerin portaat olivat pankin portaita parempi vaihtoehto. Nekin olivat kiviset, mutta vieressä oli suuri puinen lastauslava. Sille nostin pienen laukkuni ja hyppäsin itse perässä käsieni varassa. Asettauduin risti-istuntaan ja katselin parkkipaikan toisella puolella nukkuvia koivuja, joissa oli pienen pieniä hiirenkorvia. Onneksi ei tuullut. Ajattelin, että jos nyt joku ajaisi ohitse, minun ajateltaisiin olevan joku Otsonmäen teineistä ja odottavan muita Meijerin jokailtaisiin kokoontumisajoihin. Kukaan ei kiinnittäisi minuun huomiota.

Miettiessäni ilta hämärtyi ja viileni, eikä Otsonmäen teinejä näkynyt kuin muutama. Pojat ajelivat mopoilla ohitse ja kysyivät, onko tupakkaa. Sanoin, että ei ole. Viisitoistavuotiaat puuskahtelivat, että taisin olla alaikäinen tai nössö, ja minä myönsin saadaksen olla rauhassa, vaikka en ollut alaikäinen, vaan vain nössö. Aina kun mopon pärinä taukosi, yritin miettiä ankarasti, mitä tehdä. Tosiasiassa ajatukseni kiersivät vain kehää. Silmät kiinni näin Ekun pettymyksen, ja ajattelin enemmän häntä kuin yöpaikkaani. Oloni oli kumisevan tyhjä. Toivoton. Minulla ei ollut edes nälkä, vaikka olisi pitänyt olla. Jano oli, mutta en jaksanut nousta edes juodakseni Meijerin korkean kivijalan päällä törröttävästä pihahanasta, vaikka välillä mahdollisuus juoda nousikin utuisesti mieleeni.

En tuntenut Otsonmäeltä ketään niin hyvin, että voisin soittaa enää siihen aikaan. Hopiavuoren Eetun numero minulla oli, mutta hänen taloonsa en ainakaan tunkeutuisi. Siellä oli paitsi Noa myös Nelly, joka oli Ekun paras ystävä, ja jolle Ekku takuuvarmasti soittaisi tälläkin hetkellä. Eetunkaan silmissä en halunnut näyttää kodittomalta. Jalkapallojoukkueesta minulla oli muutaman pelaajan numero, mutta suurimmalla osalla oli kotona vaimo ja lapsia, joita en halunnut pelotella millään vieraiden miesten yösoitoilla. Tuntui paremmalta idealta jäädä siihen. Yöllä tulisi kylmä, mutta en minä kevätyöhän kuolisi. En ollut herkkä edes saamaan kuumetta.

Lopulta ajattelin soittaa Markukselle, joka ei varmasti nukkuisi, vaikka kello oli jo paljon yli puolenyön. Hän ei voisi minua pelastaa, asuihan hän kaukana, mutta hän keksi ratkaisun aina kaikkeen. Kun en vain alkaisi pillittää puhelimessa, hän antaisi muutamassa minuutissa selkeät ohjeet siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Etsinkin hänet puhelimestani — siihen ei mennyt kauaa, sillä viimeksi soitetuissa numeroissa olivat vain hän, Ekku ja äiti — ja napautin puhelun päälle.

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Se oli ihan sama kuin jos Markus olisi vastannut itse. NO, hän olisi äyskähtänyt, ja mitä tahansa olisin yrittänyt sanoa, hän olisi vastannut, että nyt ei ehdi, on tärkeämpää puuhaa, soita myöhemmin. Markus oli jonkun tytön kanssa. Mikään muu ei saanut häntä unohtamaan puhelimensa lataamista niin, että se sammui sohvatyynyjen väliin tai sängyn alle. Voi miten monta kertaa hänen puhelintaan olikaan etsitty asunnostamme kahden miehen voimin. Lopulta se oli aina löytynyt jostain pienestä rakosesta ilman virtaa.

Nenäni vuoti ja minun oli kylmä. En ollut enää niin varma, että voisin odottaa aamua Meijerin puisella lastauslaiturilla. Olin jo melkein valmis soittamaan äidille tai Hopiavuoren Eetulle. Molemmat vaihtoehdot olivat hirveitä. Äiti pitäisi kolmeen asti yöllä kestävän puhuttelun siitä, mitä kaikkea minun pitäisi olla saavuttanut jo, näin vanha kun olin, ja kehottaisi tulemaan junalla takaisin kotiin heti aamulla, kun en mihinkään itse pystynyt. Eetu taas tarjoaisi paikkaa sohvaltaan, ei kysyisi kysymyksiä, mutta sen jälkeen koko Otsonmäki kuitenkin tietäisi, mitä olin tehnyt. Pelkäsin otsonmäkeläisiä ja Eetun kanssa asuvaa Ekun parasta kaveria kuitenkin niin paljon vähemmän kuin äitiä, että yhdistin puhelun.

Käheä-ääninen, rykivä ja kuiskaava Eetu kysyi muutamia lisäkysymyksiä puhelimessa sekavalla vastaheränneen oloisena, kun kerroin, etten oikein tiennyt mitä tehdä. Hän vakuutti, etten ollut ainoa, joka oli joutunut yönsä Hopiavuoren hevostallilla viettämään. Lupasin kävellä tallille ja hiipiä ihan hiljaa yöksi tallin vintille, mutta vartin kuluttua istuinkin itsepäisen Eetun autossa sykkyrällä kuin kissa. Hän oli nostanut matkalaukkuni takapenkille ja katsonut ensin sitä ja sitten minua säälivästi. Hän ei ollut kysynyt, mitä tapahtui, vaan oli vain ruuvannut auton ilmastointia lämpöisemmälle. Kun pyyhin silmiäni verkkatakkini hihoihin ja katselin voimattomana ja jääkylmänä tienvierustan koivuja ja kuusia, hän oli hiljaa ja ajoi.

”Sinnei voi jäärä asumahan”, oli ainoa keskustelunavaus, jonka hän lopulta sanoi, ja senkin vasta pysäköityään autonsa maneesin eteen.
”Mä tiedän… Mä selvitän huomenna, mitä mä teen…”
”En minä muuten, muttaku siälon kesääsin kuuma niinku helevetin tules.”
”Se olis varmaan vaan hyvä. Mutta mä katoan sieltä mahdollisimman pian, mä lupaan.”
”Et ota iltapalaa?”
”Ei oo nälkä…”
”Mä vähä arvasin.”

Kun hiivin matkalaukkuni kanssa tallin läpi varustehuoneeseen ja sieltä tallin vintille, vapaus tuntui vaanivilta möröiltä pimeissä satulahuoneen nurkissa ja narisevien rappusten alla. En uskaltanut lukita tallivintin ovea, etten jäisi jumiin, ja muutenkin tunsin itseni pelokkaaksi, vaikka normaalisti en nähnytkään uhkia ja mörköjä. Laskin matkalaukkuni nurkkaan, vedin nukkaisen nojatuolin ikkunan eteen ja katselin, miten ainoastaan Noan ikkunasta kajasti keltaista valoa, ja miten koko muu maailma jatkoi uniaan. Siihen lopulta itsekin nukahdin, vaikka minulla olikin kylmä.

[CamillaValvoja]

Apua, en tiedä, mitä teet sun hahmoilla, mutta aina alkuun koen juuri Chaista ja Hellosta, että he ovat vastahakoisia hahmoja Camillan hahmolle. Tarina tarinalta rakastun näihin hahmoihin. Hello on esimerkiksi sellainen, jota koen Camillan jopa tarvitsevan tarinassaan niine vastahakoisuuksineen, joita Camilla oppii rakastamaan. Chaista en osaa sanoa vielä Camillan kohdalta, mutta vitsit, miten oon ihastunut Chain hahmoon. Se on niin rehti, ehkä hieman ärsyttävä, mutta rakastettava. Sitä odotankin, mihin Chain tarina vie.

[NitthanOsallistuja]

Joskus rakkaankin hahmon pitäisi antaa vain kuolla. Chai on kuitenkin hahmo, jonka olemassaolo ja kirjoittaminen on auttanut mua selviytymään tosi synkistä oikean elämän mielentiloista, ja lisäksi se on mun suosikki. Sen takia tekohengitän sitä ja yritän saada sille mahdollisuuden kehittyä, vaikka en ole saanutkaan sitä verkostoitumaan tarpeeksi monen hahmon kanssa Hopiavuoressa. En viihdy hirveän monessa tarinakulttuurissa, ja ne joissa viihdyn, eivät tarjoa juuri tälle hahmolle nyt mitään, joten jotenkin tämäkin hahmo roikkuu täällä aina omituisesti pala kerrallaan kauemmin ja kauemmin. Ymmärtäkää mua, koska tarvitsen poikaani niin tosi kovasti. 😀

Nämä tarinat on kirjoitettu editoimatta kerralla purkkiin -menetelmällä, ja tällä kertaa syynä ei ole laiskuus! Nyt syynä on se, että mun sormista vuotaa taas tekstiä itsestään tietokoneelle ja haluan ehtiä vielä yhtä ja toista ennen kesää kun olen taas jotenkin iskussa! Mun suunnitelmat onneksi on kaikille hahmoille sosiaalisia, niin ettei mun TT-koomakausi pääse jatkumaan. 😀 (Huom, vika ei ole kisasarjassa, vaan mun suhtautumisessa siihen!!)

Ensimmäiset päivät

Kun heräsin Hopiavuoren hevostallin vintiltä ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen, missä olin. Olin nukahtanut ikkunan eteen, sykkyrälle nojatuoliin, vaikka peremmällä huoneessa oli levitettävä sohvakin. Tilassa oli niin kuuma, että vaikka olin riisunut itseni t-paidalle ja boksereille, nekin tuntuivat liimautuneen ihooni. Tästä Eetu oli varoittanut.

Markus tapasi toistella humalassa, että elämä on niin kurjaa kuin siitä itselleen tekee. Yleensä hän sen jälkeen hymyili jonkin aikaa kivuliaan näköisesti ja purskahti hetken kuluttua salaa itkuun baarin vessassa tai meidän yhteisen asuntomme vessassa. Markus sanoi yhtä ja teki toista, mutta silti hän oli minusta oikeassa. Elämä oli juuri niin kurjaa, kuin siitä itselleen teki. Päätin selviytyä ja parantua, ponnahtaa takaisin jaloilleni, tulla terveeksi, päästä kaikista ajatuksistani. Mennä naimisiin äidin valitseman tytön kanssa, kunhan olisin terve. Vedin verkkatakin ylleni ja farkut jalkaani, vaikka oli kuuma, sillä ne piilottaisivat sen, kuinka hikinen olin, kun menisin suihkuun.

Luojan kiitos Eetu oli sisällä ensimmäisenä aamunani. Hän oli jo syömässä päivällistä, sillä ei kai kukaan perunoita aamiaiseksi syö. Hän viittoili epäselvästi olkkarin ja keittiön toisistaan erottavaa seinää kohti ja mokelsi peruna suussaan, että ota Chai pyyhe pesuhuoneesta, mene suihkuun ja tule syömään. Ääneni oli käheä ja karhea vintillä nukkumisesta ja muusta, mutta kiitin häntä.

Eetun pesuhuoneen kaapissa kaikki pyyhkeet olivat eriparisia toisin kuin äidin luona. Suurin osa oli valkoisia, mutta eri kokoisia ja niissä oli erilaiset kohokuviot. Osa oli kulunut ihan ohuiksi. Otin tummanpunaisen pyyhkeen, koska äidin luona valkoiset pyyhkeet olivat vain oikeille vieraille. Niitä ei saanut pidettyä ikuisesti hohtavan valkoisina. Vaikka ei Eetun pyyhkeistä suurin osa mitään hohtavia enää ollutkaan.

Suihkussa kaikki oli samalla tavalla eriparista. Laskin shampoopulloja, joita oli peräti kahdeksan erilaista ja vielä yksi samanlainen kuin toinen, ja kieltäydyin ajattelemasta, millä niistä rastat kuului pestä. Talossa asui monta ihmistä ja vieraitakin jäi sinne ilmeisesti usein, joten yritin harhauttaa itseäni päättelemällä, mikä shampoopullo oli kenenkäkin. Jillan oma oli helppo päätellä: hänellä oli värjätyille hiuksille sopiva punakylkinen shampoo ja samaa sarjaa oleva hoitoaine. Muista ei ottanut selvää kukaan, paitsi että yksi ainoa pullo oli musta ja sporttisen näköinen, niin että se tuskin oli ainakaan Nellyn. Vaikka pullojen omistajaa ei voinut päätellä, ensimmäisenä aamuna se harhautti minua hyvin.

Kun palasin keittiöön, perunat ja Eetu olivat poissa. Sen sijaan keskellä pöytää oli leipäpussi ja kokonainen keko suoraan jääkaapista nostettuja kinkkuja ja juustoja. Hetken minua meinasi itkettää sellainenkin huolenpito, sillä ukki oli Kinnasessa aina jättänyt kaiken noin kuullessaan minun liikkuvan yläkerrassa. Sitten keskitin kuitenkin kaikki ajatukseni leivän voiteluun.

*

Toisena aamuna oli yhtä kuuma herätä kuin ensimmäisenä, mutta en laskenut suihkussa shampoopulloja. Hinkkasin karheita hiuksiani raivokkaasti ja surin Ekkua ja sydänparkaani. Päätin, että sain vaikka itkeä, kunhan se jäi suihkuun.

Suihkun jälkeen olin valmis taas luomaan itseäni uudelleen yhden päivän ajan. Keskityin eliminoimaan vääriä ja pahoja ajatuksiani ja yrittämään olla samalla hyödyksi, kun kerran sain nukkua tallin vintillä hetken. En ajatellut Noaa. Tai oikeastaan joka kerta kun ajattelin, pistin ajatusta neulalla niin että se puhkesi. Kun siivosin karsinoita muiden apuna, en ajatellut Noaa tuvan portailla, en häntä katsomassa minua kun käynnistin auton Seinäjoen Hööksin parkkipaikalla, en häntä taittelemassa ajatuksissaan kukkineita päitä pelargonioistaan, enkä varsinkaan uudestaan ja uudestaan sitä, mitä olisi voinut tapahtua vain muutamaa päivää aiemmin Eetun grillijuhlien jälkeen pienessä kapeassa eteisessä. Kun tasoitin kenttää, pidin katseeni työssä, enkä Noassa, joka tahallaan istuskeli tupakkapaikaksi muuttuneella penkillä vähän matkan päässä, ihan yksin vieläpä, vaikka ei edes polttanut. Kun leikkasin nurmikkoa tallin sivuilta — tai siis oikeastaan pitelin Skottia siellä syömässä Eetun ohjeen mukaan — en ajatellut Noan tapaa huokaista hengittämällä suun kautta sisään ja nenän kautta ulos, en sitä miten hän katsoi taivaalle ja hieraisi niskaansa miettiessään, enkä varsinkaan sitä haaveilevaa ilmettä, joka hänen kasvoilleen hänen tietämättään muodostui aina, kun hän puhui hevosestaan, sen varsoista, lapsuudestaan äitinsä kanssa tai koiransa hankkimisesta. Pistin jokaisen niistä ajatuksista hengiltä, yksi kerrallaan, yhä uudelleen, sillä minusta tulisi terve ja hyvä.

*

Kolmantena aamuna heräsin nenä tukossa ja posket rapean tuntuisina, mutta minulla ei ollut kuuma. Kello oli vasta seitsemän, mikä oli lähempänä normaalia heräämisaikaani kuin päivällä yhdeltä, niin kuin olin tähän asti herännyt. Suihkun jälkeen painelin punaisia silmiäni hetken peilin edessä, mutta ajattelin sitten, että tuollaista näkyä minä en aio sääliä. Kiipesin takaisin tallin vintille vain nyörittämään lenkkarit jalkoihini ja lähdin juoksulenkille.

Tunsin saman tien, miten kuntoni oli rapistunut Kinnasessa, kun en ollutkaan koko päivää jalkapallokentällä, urheilukentällä ja teatterilla. En antanut sen haitata. Otin vain rauhallisemmin. Pääasia oli, että juoksin taas, vaikka juoksisin kuin etana, ja vain pari kilometriä.

Lenkin jälkeen olin taas hikinen, sillä aurinko oli noussut keskelle taivasta ja päivä lämmennyt. Venyttelin hartioitani ja tunsin olevani voimakas, vaikka tiesin, ettei yksi lenkki saanut ihmisessä aikaan sellaista muutosta. Hypin ilmaan ja tunsin, että voisin juosta vaikka toisenkin lenkin, vaikka sekään ei ollut ihan totta.

Lenkin jälkeen nojasin suihkussa otsaani kaakeliseinään ja kirosin itseäni, sillä hetkellisessä onnellisuuden puuskassani olin paitsi hymyillyt suoraan Noalle, joka oli seissyt kuistilla, myös jo ojentanut käteni hipaistakseni hänen käsivarttaan. En pystynyt edes onnittelemaan itseäni siitä, että olin kaikesta huolimatta estänyt itseäni ajoissa.

*

Neljäs päivä oli se, kun Pond lähti. Reita oli äreä ja pystytukkainen, ja sanoi, että vauva oli vähän kipeä ja oli huutanut yöllä. Kun hän huomasi minun pakanneen Pondin tavarat jo valmiiksi, hän oli kuin koira, jonka korvat nousivat luimusta pystyyn. Hänen hartiansa rentoutuivat silminnähden. Kun hän ei joutunutkaan pakkaamaan, hän istui hetkeksi Pondin ja muiden haan reunalle ja silitteli hevosia, eniten tietysti Pondia, nojaillessani aitaa hänen vierellään.

Aika pitkään istuttuaan hän puhui. Lyhyeen ja ilmeettömään tapaansa hän totesi, että minun pitäisi jatkaa ratsastamista ja tulla Pondin mukana Riitan luokse, sillä pikku-Ronja vei paljon hänen aikaansa Pondilta ja hänen mukaansa minä en ollut huonoin mahdollinen ratsastaja. Kun vastasin siihen, että en voinut: että tallit ja hevoset tuottivat minulle huonoa onnea, hän tuhahti ja ärähti, että tuotin ihan itse itselleni huonoa onnea. Sen jälkeen hän naputteli hetken raivokkaasti kännykkäänsä ja ilmoitti tylysti lähettäneensä minulle paikan ja ajankohdan, joina voisin mennä leikkimään terveempien lasten kanssa jeesusleikkiäni. En viitsinyt loukkaantua. Reita oli sellainen: sitä vihaisempi, mitä enemmän välitti.

Pondin taluttaminen traileriin ei ollut vaikea paikka, sillä tiesin, etteivät nämä olleet hyvästit. Taputin sitä kaulalle vielä kerran ennen kuin suljin trailerin pienen etuoven, ja olin taputtamassa Reitaakin hartialle, mutta hän osoitti minua varoittavasti sormellaan, enkä halunnut menettää kättäni. Yritin ojentaa Pondin ruusukkeita hänelle, mutta hän kieltäytyi ja käski sen sijaan tulla käymään. Kuulemma Maija ja Ruska odottivat jo. Ennen autoon istahtamista hän vielä tiuskaisi, että hänkin odotti, kunhan en vain lääppisi häntä enää, ja sitten hän lähti katsomatta enää taakseen.

Koko illan minulla oli vastustamaton tarve soittaa Ekulle ja kysyä, onko hän kunnossa. Koska tiesin, että siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, pidin itseni kiireisenä maalaamalla Tiituksen kanssa aitoja, enkä edes hakenut puhelintani tallin vintiltä. Illalla, kun ajattelin taas selailla ennen nukahtamistani asuntoja, joihin minulla ei kuitenkaan ollut varaa, näin Reitan viestin. Se oli pelkkä linkki Otsonmäen seurakunnan etusivulle.

*

Viides päivä oli sunnuntai. Kävin kahdekssalta pikaisessa suihkussa. Sitten lähdin kävelemään ennen kuin ehtisin miettiä liikaa.

Otsonmäen kirkko oli ulkoa tavanomainen, sisälltä kamala. Alttaritaulu — joita oli vain yksi ainoa — kiinnitti huomioni ensimmäisenä. Se oli sillä tavalla utuinen, että tuntui kuin en olisi pystynyt tarkentamaan katsettani siihen. Toinen miehistä oli selkeästi Jeesus, sillä olihan hänellä sädekehä, mutta en tiennyt, minkä tarinan taulu kertoi. Jeesus nosti jotain liinaa toisen miehen pään päältä ja oli erilainen kuin yleensä. Hän ei ollut valoa hohtava kuningas eikä ristille kuoleva pelastaja, vaan sädekehästään huolimatta hän oli yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut ihminen. Hän ei edes seissyt kuvan keskellä, niin kuin Jeesuksen kuului, vaan oli ennemminkin oikeassa reunassa.

En pitänyt alttaritaulusta, enkä yksinkertaisista koristeettomista puupenkeistä ja yhtä yksinkertaisista himmeistä kynttelikköjä matkivista valoista. Kirkon lattialla oli punainen matto, sekin yksinkertaisen ja karkean näköinen, ja alttarille jätetyt ristitkin olivat puuta, eikä edes yksityiskohtia ollut kullattu. Saarnatuoli, joka oli seinässä, oli sentään edes hieman koristeltu, mutta vaatimaton sekin. Kaikki kultaa matkivakin puuttui, ja vaikka olin joskus käynyt vierailemassa Otsonmäen kirkon tapaisissa kirkoissa, en voinut olla miettimättä, miten Jumala pystyi edes katsomaan sellaiseen paikkaan. Se oli pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja ruskeat. Poissa olivat valo, ilo ja loisto. Ihmisiäkin oli vain muutama. Tuntui kuin olisin istunut haudassa, mutta sentään siellä oli viileää.

Kirkon jälkeen kävelin Hopiavuoreen hitaasti ja ajatuksissani. Jumalaan oli viitattu useasti rakastavana isänä, eikä valtaistuimeltaan hallitsevana kuninkaana, niin kuin kuuluu. Muistelin rippikouluani, jossa näkemys Hänestä oli ollut samanlainen ja minulle vieras. Vasta Hopiavuoren pihaan maleksittuani ja nähdessäni Noan kuistilla Nellyn, Agnesin, Sonjan ja Outin seurassa hoksasin, että en ollut ajatellut häntä koko paluumatkallani. Päätin käyddä taas kirkossa joka sunnuntai, niin kuin kuului, vaikka Otsonmäen kirkosta puuttuikin kulta ja kimallus.

***

Kuudentena päivänä en pystynyt hillitsemään itseäni. Tunsin aamusta asti olevani sekaisin ja paniikissa. Käteni vapisivat, vaikka olisin vain istunut ja tuijottanut seinää. Soittelin koko aamun asunnoista, joihin minulla ei oikeasti olisi ollut edes varaa, ja kirjoitin työhakemuksia paikkoihin, joihin en työkokemuksellani ikinä pääsisi. Tallin vintin kuumuus ei ollenkaan helpottanut heikkoa oloani. Lopulta minun oli pakko siirtyä ensin vintin rappusille, mutta kun satulahuone oli niin vilkas, siirryin siitä Eetun keittiöön ja siitäkin vielä olohuoneeseen. Siellä sain selata ja soitella hyvän aikaa puhelimellani, mutta kukapa muu siihen olisikaan lopulta voinut tulla kuin riivaajani itse.

Hetken minä katsoin häntä ja hän katsoi minua. Hänen hymynsä oli vaisumpi kuin viikko sitten: hänen täytyi olla varovainen minun takiani. Hän kysyi, eikö Pond jo lähtenyt. Nousin sohvalta. Vastasin hänelle hymyillen, että lähti, mutta kävi niin, että tulin irtisanoneeksi edellisen asuntoni varmistamatta kunnolla, oliko uusi sopiva, ja siksi sain olla muutaman päivän tallin vintillä. Valehteleminen teki pahaa, enkä ollut varma, suojelinko häntä vai itseäni. Toisaalta en halunnut näyttää, kuinka rikki olin. Toisaalta taas tiesin, että jos olisin ollut Noa, en olisi halunnut kuulla olleeni laukaiseva tekijä tälle kaikelle, vaikka tämä olisi kuinka ollut muutenkin edessä. Hermostuksissani osoitin hänen suuntaansa pienen wain syli täynnä puhelinta, kynää, vihkoa ja paperia, ja kävelin hänen ohitseen takapihalle jatkamaan. On sanomattakin selvää, että kirosin itseäni sen jälkeen myös noloista automaattieleistäni, jotka ahdistus ja jännitys aina laukaisivat. Ihan niin kuin olisin ollut kotona taas.

Istuin portaille ja ikävöin sillä hetkellä eniten entistä kämppistäni Markusta. Markuksessa oli vikansa, kaikissa oli, mutta Markus oli oikeasti halunnut asua minun kanssani. Vaikka hän saattoi soittaa suutaan varsinkin humalassa, oli selvää, että hän piti minusta koska olin minä, eikä siitä huolimatta. Pelkäsin, että Eetu, Jilla ja varsinkin Noa ja Nelly sietivät minua vain siksi, että oli ihan ihan pakko. Karistin kuitenkin sellaiset ajatukset ja Markuksen mielestäni. Kyllä minä tiesin, että minusta tuntui niin kurjalta oikeasti vain siksi, etten ollut vielä ehtinyt toipua Ekusta ja parantua N… typeristä ajatuksistani. Ensi vuonna tähän aikaan muistelisin ihan omassa olohuoneessani, kuinka olin istunut Hopiavuoren hevostallin takapihan portailla sydän vihloen ja lopulta noussut siitäkin jaloilleni. Minä olin torakka, ja torakka on kuolemattomasta seuraava.

***

Itsenäinen tarinansa
2.6.

Otsonmäen Vanhan Meijerin yläkerrassa haisi home. Seiniin oli sudittu valkoista maalia ja lattiaan lyöty halpa laminaatti, ja jo ne yksin saivat pienen vinokattoisen vinttikaksion näyttämään siistiltä. En ollut huolissani siitä, että vessassa ei ollut lämmitystä ja että se oli alakerrassa, enkä siitä, että ikkunat olivat kaikki rivissä etelän puolella eikä niitä saanut auki. Tiesin, että iltaisin nuoriso kokoontui ikkunoiden alle mekastamaan, mutta olihan korvatulpat keksitty.

”No? Miltä vaikuttaa?” sinä päivänä ensimmäistä kertaa tapaamani kiltin näköinen, kesämekkoon sonnustautunut nainen kysyi minulta ystävällisesti.

Ilman sitä hajua olisin sanonut tälle Arja-nimiselle rouvalle heti tahdon, sillä Meijerin vintin pienen asunnon vuokra oli kaikkineen vain hieman alle kaksisataa kuukaudessa. Olin kuitenkin liian huolissani siitä perunakellarimaisesta hajusta, että tarvitsin vielä aikaa pohtiakseni vaihtoehtojani, joita minulla ei edes ollut.

”Kiitos kun ehdit näyttämään tätä mulle. Mä mietin vielä pari päivää, mitä mä teen, ja soitan sitten sulle. Sopiiko?”

Meijeriltä kävelin Hopiavuoreen, sillä ei minulla muutakaan paikkaa oikein ollut. Siinä kuumuudessa piti kävellä kaikessa rauhassa. Vaikka sidoin hiukseni Ek… jostain köytämälläni ponnarilla keskelle päätä, niskassani tuntui silti hikeä. Joka askeleella Hopiavuori kuitenkin lähestyi. Kävelin paljon — kaikkialle — mutta en voinut valittaa. Koivuihin oli puhjennut lehdet ihan humahtamalla, ja melkein joka ojassa näytti olevan pieniä valkoisia metsämansikan kukkia. Syreeninkukat eivät olleet vielä puhjenneet, mutta nuppuja niistäkin näkyi jo, ja niitä kasvoi suurina ryteikköinä siellä täällä. Otsonmäki olisi ollut vastustamattoman kiva mökkikunta, jos siellä olisi ollut järvi, tai jos Kyrönjoki ei olisi haissut niin kamalalta.

Perille päästyäni olin janoinen ja pölyinen. Takapihasta oli tullut jonkinlainen tukikohtani, sillä se oli etupihaa viileämpi ja hiljaisempi. Sinne pääsi vain tuvan läpi. Otin suuren vesilasin mukaani, nyhdin sukat jaloistani pesuhuoneessa ja läpsyttelin paljain jaloin kukkashortseissani takapihan terassin rappusille istumaan ennen kuin join vettä.

Havaitsin liikettä viinimarjapuskissa ennen kuin tajusin kenenkään olevan läsnä. Tuijotin pusikoita ja odotin näkeväni siilin, vaikka olikin liian kuumaa ja aikaista siileille. Pusikossa ei ollut siiliä.

”Mielikki. Älä syö sieltä mitää jooko”, kuului vaivaantunut käsky terassin toisesta reunasta.
Huokaisin, mutta katsoin pelkästään Mielikkiä, joka ei ollut siili.
”Miten Mielikki voi?” kysyin Noalta jotain kysyäkseni, kun Mielikki kurkki puskista etujalat niin mullassa, että oli taatusti syönyt taas matoja tai ainakin etanoita.
”Hyvin”, Noa vastasi kaukaa. Olisi nyt sanonut jotain pidempää, jotta olisimme voineet puhua koirista, sillä Mielikki ei ollut tulossa apajiltaan pois ihan heti.
”Entä Flida?”
”Hyvin.” Tosi kiva.
”Onko se–”
”Miten sä voit Chai?”

Olinko niin kurjan näköinen? Mielestäni olin ainakin tänään ihan normaalin näköinen, ja jos ei iltoja ja aamusuihkuja laskettu, pärjäsin mielestäni melko hyvin. Vai oliko Noa kuullut Ekusta?

Hörppäsin vielä vettä. Katsoin häntä — ja hän seisoikin vieressäni, eikä kauimmaisessa nurkassa, niin kuin aiemmin, ja minua alkoi yskittää ihan äärettömästi.

”Hyvin!” väitin tukahtuneesti ja nousin yskimään ja pärskimään kukkapenkkiin portaiden sijaan siitä huolimatta, ettei paljain varpain ollut miellyttävää seistä Eetun nurmikolla. Kaikki keräsivät aina tunnollisesti koiriensa kakat, mutta silti niitä jäi maahan aina, ja minä myös astuin niihin aina Mielikille palloa heittäessäni.
”Löysitkö sä kämpän?” hän kysyi ihan niin kuin en yskisi vettä keuhkoistani.
”Joo.”

Minulla kesti niin kauan saada hengitettyä taas normaalisti, että huolestunut Mielikki kipitti jalkoihini jo ennen kuin istuin takaisin portaille. Nostin sen syliini jotain pidelläkseni.
”Joo löysin kämpän”, sanoin uudestaan ja irvistin.
”No?”
”Musta tuntuu et se on h… Että en oo ihan varma.”
”Mistäpäin se on?”
”Meijerin vintiltä.”

Noa istahti kaiteelle, eikä luojan kiitos tullut lähelleni. Näin silmäkulmastani miten hän veti suupieliään taaksepäin ja kurtisti kulmiaan. Eetu katsoi samalla ilmeellä Helloa kummankaan, Eetun tai Hellon, itse asiassa huomaamatta sitä, kun vastaostetut pullat olivatkin loppu liian nopeasti.

”Mitä jos sä kattoisit niitä kerrostalokämppiä siin koululla tai siel päin?” Noa kysyi.
”Mä oon kattonu. Siellä on yks yksiö vapaana ja ne pyytää siitä viittäsataa kun paikka on kuulemma hyvä.”
”Sillä saa kaksionkin ja rivarista…”
”Niin.”
”Chai, mä oon vähä kuullu et Meijeri on homeessa.”
”Niin mä vähän haistoinkin. Se mua pelottaakin että mulle puhkeaa joku tauti siellä.”

Suurimmaksi osaksi puhuin Mielikin niskalle ja koin ajelevani omituisessa tunteiden vuoristoradassa. Hävetti pyöriä toisten nurkissa. Suututti, kun Noa ei lähtenyt. Pelotti, että hän lähtisi. Ahdisti, että hän jollain tasolla taisi minusta ja etenkin, että houkutteli minua niin kuin piru itse. Suretti, ettei hän tullut istumaan viereeni. Rauhoitti, ettei tulisi. Kaiken lisäksi olin äärimmäisen mustankipeä siitä, että Noa oli poikaystävää — tai no ainakin jotain sängynlämmittäjää — vailla, enkä se olisi minä. Kaikkein hirveintä oli kuitenkin se, miten olisin halunnut, että hän hymyilisi minulle. Ystävällisesti. Sen näköisesti, että kyllä minä vielä löydän paremman asunnon, saan ukista riippumattomia töitä ihan pian ja kaikki järjestyy. Vähän niin kuin Markus hymyili joskus, kun oli kannustavalla ja ystävällisellä tuulella — vaikka en minä olisikaan pystynyt olla Noan kaveri. Elleivät kaverit voineet välillä suu– Ei!

”…Ilmajoen rajalla, näin mä kuulin, mut siel on kyl sähkölämmitys?” Noa päätti jonkin kysymyksensä, johon oli selkeästi päätynyt pitkän kertomuksen kautta.
Voi paska.
”Hä? Mä en yhtään kuun — mä en tainnu–”
”Mä afiuntsinki et sun silmät oli niinku näytönsäästäjät”, Noa sanoi, ja naurahti hiljaa, vaikka olin odottanut toruja.

Minäkin hymyilin, mutta Mielikille. Olisipa Noan kanssa voinut olla sellaista. Olisimme jutelleet. Hän olisi nauranut hyväntahtoisesti ja minulla olisi ollut parempi mieli, niin kuin oli heti senkin lyhyen naurun jälkeen. Minä en olisi koko ajan samalla miettinyt, minkälainen ääni Noasta pääsisi, jos puraisisin häntä nis– EI!

Noa nousi ja elehti Mielikille käsillään sen merkiksi, että koiran tulisi siirtyä sisään. Puristin sitä vähän kovempaa. Eikö Markus ollutkin käynyt siedätyshoidossa voidakseen käydä kylällä koiratalouksissa? Eikö niin, että Markus pystyi nyt käymään koirien luona, vaikka ei pystynytkään itse koskaan ottamaan koiraa? Eikö siedätyshoitoa ollutkin olemassa? Niin että minäkin pystyisin olemaan Noan lähellä, vaikka en ikinä saisikaan istahtaa sohvalle hänen viereensä, vetää vilttiä yllemme ja — ei ei! Siedätyshoito, Chai, keskity, sitä on olemassa.

”Mennään lenkille”, sanoin hätäisesti, sillä Mielikki muuttui jo levottomaksi Noan komentaessa sitä sisälle. ”Mielikin kaa.”

Sydämeni hakkasi ja käsiäni vapisutti taas. Päästin Mielikistä irti ja se hyppäsi kevyesti viereeni portaalle ja siitä terassille. Näkökenttäni oli musta sivuilta, mutta samaan aikaan kasvojani kuumotti. Ehdotukseni oli paitsi idioottimainen ja itsetuhoinen, myös senhetkisessä eksyneessä tilassani ehdottoman looginen. Jos minä voisin mennä Noan kanssa lenkille, suurin osa energiastani kuluisi juoksemiseen. Ehdollistuisin pois typeristä ajatuksistani, kun elimistöni kuvittelisi sydämeni hakkaavan pelkästään juoksemisen takia. Noa oli hyvä tyyppi, vaikka olikin sairas niin kuin minä. Hän oli vähän niin kuin puhdasta ilmaa Meijerin vintin ilman jälkeen. Vähän niin kuin viileää vettä rakoissa, joita minulla oli kantapäissäni ja sydämessäni. Siis silloin hän oli sitä, kun ei ollut liian lähellä minua — kun ei ollut hipaisuetäisyydellä.

Kun käännyin katsomaan Noaa, jolla oli jo toinen käsi ovenrivalla, hän katsoi minua siristynein silmin ja hymyttä.

”Mä en ihan oo lenkkikunnossa”, hän vastasi hetken kuluttua ja heilautti jalantynkäänsä niin että hampaitani vihloi.

Hänen äänensävynsä oli niin rauhallinen, etten erottanut, mitä hän todella tarkoitti: ettei pystynyt juoksemaan, vai ettei halunnut oikeastaan olla minun lähelläni enää. Painoin pääni, muttei hän lähtenytkään saman tien, vaikka Mielikki raaputti ovea.

Päässäni tuntui vilisevän. Olin juossut karkuun Keitä, ja olin aikonut juosta karkuun Noaa. Reita hoki minulle vähän väliä, että jos teki aina samoja ratkaisuja, miksi yllättyä aina samoista lopputuloksista. Siedätyshoito tuntui idioottimaiselta ajatukselta karkuun juoksemiseen verrattuna, mutta se ainakin olisi ihan uusi ratkaisu. Mitä jos miehet olivat niin kuin kissoja? Kei ainakin oli ollut. Kun käveli kissasta poispäin, se seurasi ja maukui. Jos kääntyi ja tuijotti sitä tai yritti mennä sen luo, se häipyi lopulta. Lapsena olin loukkaantunut kissojen käytöksestä niin kovasti, etten ollut edes ymmärtänyt harmitella, kun en ollut milloinkaan päässyt silittämään kissaa. Olin ymmärtänyt kävellä poispäin niistä vasta aikuisena.

”Mennään — mennään ajelulle”, ehdotin polvilleni, kun Noan suunnalta ei kuulunut liikettä. ”Ei kun ei ajelulle”, peruin heti päätäni pudistaen.
”Miksei?”
”Mä en usk… En mä tiedä.”
”Mitä jos ollaan täs istuus?”

Katsoin Noaa epäillen. En ihan ymmärtänyt, miksi halusin pitää hänet siinä. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi hän aikoi jäädä. Jos hän olisi ollut oikea kissa, hän olisi nostanut häntänsä ja lähtenyt kävelemään jo ensimmäisen ehdotuksen kuullessaan, mutta ehkä ihmiset reagoivat hitaammin.

Noa hymyili minulle vinosti mutta vaisusti ja viittilöi Mielikkiä menemään takaisin pihalle. Minä tartuin vesilasiini, jossa oli vielä vähän vettä jäljellä, hengitin kerran syvään ja nousin ylös kävelläkseni hyvin tarkasti askeliani varoen pihan kärsinelle puiselle puutarhatuolille istumaan. En saanut nostettua katsettani puisen pöydän pinnasta, kun Noa istui toiseen tuoliin. Tiesin, että veisi aikaa muuttua normaaliksi, mutta normaali minä aioin olla, sekä Noan lähellä että muutenkin.

”Tiiäkkö mitä?” Noa sanoi hetken kuluttua rauhallisesti. ”Toi Nelly bunkkas aika kauan asuntoautos. Mä en tiiä kuinka boheemi sä oot mut…”
”Voittaiskohan kylmä asuntoauto hom… Totanoin tunkkaisen Meijerin?” naurahdin hermostuneena.
”Musta voittais, mut mä oonki onnellinen ku nukun tuol vintis patjalla. Eikä se oo kylmä, ei kesällä.”
”Talvella…”
”Kyl sä talveen mennes jo jaloillas oot”, Noa sanoi, ja kun vihdoin uskalsin katsoa häntä, hän hymyili Eetun pionipuskalle eikä onneksi suoraan minulle. Minäkin hymyilin sille. Tarvitsin juuri tuollaisia sanoja ja välillä harhautuksia.

[MilanOsallistuja]

Taas ollaan ääntä ja ryhtiä etsimässsä…

Oskari

Oskari kavahti, kun kerran taputin hänen hartiaansa. Siitä on jo aikaa. Ajattelin, että se johtui minusta. Olin varma, että hän oli kuullut jotain huhuja, tai sitten hän vain piti minua venäläisenä. Kun Oskari siitä huolimatta jäi aina vaihtamaan kanssani muutaman eleettömän sanasen kohdatessamme Hopiavuoressa, tiesin vain kuvittelevani.

Oskari ei maininnut isäänsä minulle moneen kuukauteen, mutta tiesin heti, kenen poika hän on. Ensimmäiset kuukaudet Olavi Susi olikin ainoa syy siihen, miksi kerta toisensa jälkeen jäin Biffellä ratsastettuani notkumaan Hopiavuoren hevostallin kentän aidalle Oskarin ratsastusta seuraamaan ja Hopiavuoren Eetun mulkoiltavaksi. Minulla ei ollut vielä suunnitelmaa, mutta tiesin, että kunhan keksisin sellaisen, siihen liittyisi Olavi Susi. Olisinko se poika, jonka Olavi Susi olisi halunnut Oskarin olevan? Kun pääsisin puheisiin Olavi Suden kanssa, tulisiko minusta hänen paras tallityöntekijänsä, jonka ratsastajanlahjat hän huomaisi?

Oskarin harvinainen hymy oli kuitenkin tarttuva. Hänen lempeä tyylinsä Ukon kanssa oli miellyttävää katseltavaa. En osaa sanoa, kuinka kauan ajattelin pelkkää Olavi Sutta, mutta eräänä iltapäivänä Typyn kanssa puuhatessamme huomasin, että koko mies ei ollut käynyt ajatuksissani viikkokausiin. Sen sijaan odotin päivittäin, että kun Biffe olisi trailerissa ja minä Hopiavuoren hevostallin kentän reunalla, Oskari pysäyttäisi hevosensa aidan viereen, kysyisi mitä kuuluu ja kuuntelisi vastaukseni tarkasti.

Ensimmäisen kerran, kun tapasimme tarkoituksella, menimme Kontiolaan kaljalle. Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Perjantaioluella Oskari alkoi vähitellen puhua pelkän kysymisen sijaan, ja hänellä olikin paljon asiaa. Opin nopeasti, että hänen perheestään ja hänen isänsä hevosasioista ei tullut kysyä tarkentavia kysymyksiä tai kerronta loppui siltä illalta. Osa Oskarin tarinoista jäikin epäselviksi minulle. Eniten mieltäni kalvoi Ilona, Oskarin sisko. Ilonaa koskevat tarinat sijoittuivat aina Oskarin lapsuuteen, enkä voinut kysyä, kasvoiko Ilona koskaan aikuiseksi. Rakensin teorian, jonka mukaan Ilonalle oli tapahtunut jotain kauheaa suurin piirtein kymmenen vuoden ikäisenä.

Ilona ei kuitenkaan ollut niin tärkeä asia, että olisin ajatellut häntä yhtä kiinteästi kuin Olavi Sutta aikoinaan. Ilona-ajatuksista ei ollut tietoakaan, kun Oskari ilmaantui ensimmäisen kerran ovelleni kutsumatta supersankarielokuvia käsissään. Katsoimme niitä tietokoneelta, koska minulla ei ole televisiota. Onneksi asuntoni oli ihmismäisessä kunnossa. Seuraavalla kerralla Oskarilla oli Aarreplaneetta. Sitten lautapelejä, joita ei kuitenkaan pystynyt kunnolla pelata kahdestaan. Viime viikolla hän oli oveni takana mukanaan pussillinen nallemunkkeja ja kasvoillaan leveä hymy.

Oskari söi nallemunkkeja kummallisesti. Hän kaivoi munkin sisälmykset suuhunsa ajatuksissaan sormin niin, että sokeroitu kuori jäi viimeiseksi. Senkin hän repi pala kerrallaan puremisen sijaan. Minä istuin risti-istunnassa häntä vastapäätä ja kerroin viimein omia tarinoitani, koska Oskari ei tuntunut olevan menossa minnekään, vaikka kuuli osan silottelemattomistakin kertomuksista. Hän jopa kumartui aavistuksen minua kohti kuunnellessaan, eikä yrittänyt pysyä mahdollisimman kaukana niin kuin koko muu maailma. Minulla oli ensimmäistä kertaa oikea ystävä, ja se tuntui hassulta poskilihaksissa, sillä koko aikaa ei tarvinnut ylläpitää hymyilevää kulissia.

[NellyValvoja]

Oi Milan, kun mun sydän suli. Milan on ihan oikeasti tosi lempeä ja ihana, jota kiinnostaa ja joka haluaa viihtyä kaikkien kanssa. Oikee liikutuin kun hän on nyt saanu Oskarista ystävän – ja ihan oikean sellaisen.

Tiedän kyllä, että Eetu vihaa sydämmestään Milania, mutta mä en vaan näe miksi! Aivan ihana ja lämmin hahmo, rakastan.

[MilanOsallistuja]

Hellon ja Milanin historia jatkuu käänteisessä aikajärjestyksessä vieläkin omaksi huvikseni.
Koska edellisestä osasta on kauan, muistuttaisin, että nämä tarinat käsittelevät dramaattisten 17-vuotiaiden teinien elämää, eivätkä aikuisen Milanin ja aikuisen Hellon.

Loppu (1/5)
Hänestä pidetään huolta (2/5)

Suomen kevättalvi on kaunis. Maassa oli tuoretta lunta ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi narskui kun kävelin. Silti ajatukseni olivat Hellossa.

Minä rakastan häntä, ihan totta.

Hellon juttu oli vaihto-oppilasvuoden viihdettä. Sen piti olla. Hello tiesi, että lopulta minä palaan kotiin, ja minäkin tiesin. Etenkin Lions Clubin ihmiset tiesivät, sillä meille vaihto-oppilaille painotettiin ennen lähtöä, että vaihdossa ei sitten seurustella.

Emme me Hellon kanssa puhuneet aluksi lähdöstäni, emmekä edes seurustelusta: aikaahan oli vaikka kuinka. Sen piti olla kevyttä. Mistään ei kuulunut sopia. Oli meille molemmille selvää, että meillä oli takaraja.

Sitten minä ihastuin oikeasti. Hellon huoneen lattialla oli vaahtomuovipatja, kun jäin yöksi, mutta se oli pelkkä lavaste. Tapasin pitää Helloa lähelläni ennen kuin nukahdimme. Hänen kapean sänkynsä päätypuolessa roikkui pieni kaktuspehmo, jonka hän oli saanut jostain, ja käteni pyyhkäisi sitä aina vahingossa kun kiedoin käsivarteni Hellon ympärille.

Eräänä yönä kuuntelin Hellon hengitystä ja katselin hänen lakanoistaan hämärässä juuri ja juuri erottuvia pupunkuvia. Hän heräsi siihen, kun silitin hänen kulmakarvojaan peukalollani. En saanut nukuttua: laskin väheneviä päiviä, väheneviä sekunteja. Heräävä Hello hymyili, mutta irvisti sitten ja piilotti kasvonsa. Hän makasi vierelläni sängyllään, piti kasvojaan kaulaani vasten, kieputti hiuksiani sormensa ympärille. Kysyin, mitä hän tekee. Hän vastasi, että häntä särkee. Helloa ei särkenyt sillä tavalla montaa kertaa, sillä olihan meillä vielä aikaa jäljellä.

Paitsi että ei ollut. Oli tämä kevättalvenpäivä ja huominen aamu, vaikka piti olla vielä muutama kuukausi.

Hello soitti aina jotain, yleensä kitaraa, mutta ei koskaan minulle. Olin vain samassa tilassa. Hello lauloi yleensä erityisen imeliä rakkauslauluja ja aina ilmeestään päätellen hyvin ironisesti. Hänellä on tavattoman laaja ääniala, mutta hän nauroi vain niin kuin piikittelylle, kun sanoin siitä. Hello on suloinen opetellessaan uutta. Hän puree huultaan, tuijottaa kulmat kurtussa ja silmää räpäyttämättä nuottejaan sängyllään risti-istunnassa ja soittaa maanisesti, vaikka kuinka monta kertaa saman kohdan. Hän näyttää vähän käärmeeltä, joka odottaa oikeaa hetkeä iskeä, paitsi ettei hänessä ole mitään vaarallista. Hänellä on hiukset pampulalla keskellä päätä, etteivät ne valuisi silmille. Minä aina lopulta nyppään hiuslenkin pois ja Hello havahtuu liioittelemaan tuskiaan, jotka hiusten kiskaiseminen aiheutti. Hänen kipunsa katoaa aina silittämällä. Hellolla on kovin karheat hiukset. Niitä on hyvä silittää, mutta joskus kaupungilla, etenkin kostealla ilmalla hän painelee niitä ahdistuneena alaspäin, koska ne pyrkivät nousemaan afromaiseksi pilveksi. Silloin laitan hänet käyttämään minun pipoani. Hänellä on omakin, mutta hän unohtelee sitä jatkuvasti.

En tiedä, miten voin elää ilman sitä, kun hän on aina aluksi olevinaan niin vastahakoinen ja on sitten sulavinaan dramaattisesti huokaisten halatessani häntä vyötäröltä.

Ilveksen talo on punainen. Ikkunoiden ja oven pielet ovat valkoiset. Koputin valkoiseen ovenpieleen ja odotin. Halusin, että Hello tulisi avaamaan oven. En voisi mennä kutsumatta sisään tällä kertaa. Olin odottanut oikeaa hetkeä jo kauan: niin kauan, että molemmat autot olivat ajaneet pihasta pois ja Hello oli varmasti yksin kotona. Odottaisin vielä sen aikaa, että Hello juoksisi vintiltä avaamaan oven. Olin harkinnut koko matkan, koko odottamisen ajan, mitä tekisin, ja harkitsin vieläkin, loppuun asti. Voisiko jokin estää minua, jos sanoisinkin, että tule, Hello. Sinulla on rahaa säästössä. Osta lentolippu. Jätä koulu kesken ja kaikki muu. Voit asua minun perheeni luona. Opit varmasti kielen. Sitten saat varmasti töitä. Muutetaan omaan asuntoon. Minä olen tehnyt pahaa, mutta sitten kaikki olisi hyvin taas jos antaisit minulle anteeksi. Mitä sanot?

Mikä minua estäisi? Lupaisin Ilveksen perheelle pitää Hellosta aina huolta. En antaisi mitään pahaa tapahtua hänelle. Kun hän soittaisi vanhemmilleen, hän olisi aina iloinen, aina terve. Eetu Hopiavuori oli vain yksi pieni ihminen. Ei kai hän voisi meille mitään, jos olisi niin kaukana? Jos kertoisin itse, mitä tein, ja jos Hello antaisi minulle anteeksi, eihän hänellä oikeastaan olisi enää mitään sellaista asetta, jota oikeasti pelkäisin, jos lähtisimme pois?

Hello avasi oven hymy kasvoillaan ja katseeni kiinnittyi plektraan, joka roikkui hänen kaulallaan hopeaketjussa. Päätin, etten vie häneltä sitä, mitä hän eniten rakastaa. Se en ollut minä. Hello kuului tänne kitaroineen, ja johan Hopiavuoren Eetu oli tehnyt selväksi, että hän suojelisi Helloa kaikelta. Minultakin.

[CamillaValvoja]

Wäckelinin kahvipöydän ääressä keskusteltua:

Tyttö ja hevonen
”Et sä voi oikeesti suunnitella jotain vastaavaa”, Markus murahti lyöden nyrkkiään pöytään niin, että kahvi läikkyi kupeista pöydän pinnalle.
”Oothan sää itsekin nähnyt. Tyttö ei ole parhaassa kuosissa tällä hetkellä”, Gunnar murahti vävylleen takaisin.
”Tää syksy on vain mennyt heikosti. Ja se tekis kummallekin hyvää. Niin hevoselle kuin hänelle”, Linnea yritti ajatella positiivisesti kahden miehen väliin.
”Hevonen tulis kuitenkin takaisin. Olisi vain hetken muualla”, Gunnar jatkoi.
”Oishan nyt muitakin vaihtoehtoja…”, Markus pyöräytti silmiään.
”Mitä itse keksisit tähän väliin?” Gunnar vilkaisi kiinnostuneena miestä.
”Noh, Steffehän voisi tulla tänne…”
”Markus, ei meillä ole tilaa…”
”Palkkaa joku valmentaja sinne Hopiavuoreen…”
”Tiedät, että Camilla pelottelisi sen pois…”
”Steffe jonnekin toiselle tallille Etelä-Pohjanmaalle…”
”Markus, tämä nyt vain on paras vaihtoehto!” Gunnar löi kätensä pöytään saadakseen nuoremman miehen hiljaiseksi.
”Kai oot valmistautunut, ettei Camilla sulata tätä hyvällä. Ensin annat sille hevosen ja sanot, että saa pitää kuin omanaan. Tulee yksin paskempi kausi, etkä enää luota tytön kykyihin. Meilläkin on ollut monta paskaa kautta, etkä ole lähettänyt minua pois!” Markus yritti vedota miehen tunteisiin.
”Camilla saa Steffen kyllä takaisin. Kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, ettei tyttö ole päässään oikeassa paikassa eikä halua tajuta sitä itsekkään”, Gunnar järkeili.
”Camilla elää Steffelle. Rakastaa sitä kuin mitä. Juoksi se tai ei. Sun päätökset eivät ainakaan helpota tytön mielialaa”, Markus pudisti päätään jäykkänä.
”Minä yritän ajatella kaikkien parasta enkä olla mikään joulupukki koko ajan”, Gunnar murahti.
”Minä en ainakaan kerro tytölle siitä, että olet viemässä sen hevosen toiselle tallille valmennettavaksi. Eipä tarvitse odottaa Camilla tänne jouluksi. Kiitos sinun!” Markus kirosi ja nousi pöydästä paukauttaen ulko-oven kiinni.

[MarshallOsallistuja]

Eeikä. Tää on se hetki kun en tiedä pitäiskö hakea popparit vai mennä tyynyn taakse piiloon oottaan sitä kun Gunnar ottaa yhteyttä Camillaan tästä asiasta. Vaikka tällä hetkellä Steffen mahollinen lähtö oiski vaan väliaikanen, niin silti jännäten ootan että mikä Camillan lopullinen reaktio tulee olemaan. Vähänhän jo jotaki asiaan liittyvää nähtiin niiden pieleen menneiden kisojen jälkeen, mutta kun sillon se oli vaan mielessä tapahtuvaa jossittelua.
Ite pystyn aika hyvin samaistuun Camillan tilanteeseen, ko ite treenannu ravureita ja kaikesta huolimatta aina se mun liikuteltava lopulta lähti pois vaikka piti olla selvää pässin lihaa että se kopukka ei lähtis.

[NellyValvoja]

Oon Marshallin kanssa samoilla linjoilla. Hain jo popparit, mutta myös pehmeimmän viltin, jotta voin odottaa.

Mä oon ihan täysin Camillan puolella ja valmis sihisemään varovasti peiton alta Gunnarille!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Marshall jakaakin jo sen kokemuksen, josta olisin itsekin kirjoittanut. 😀 Varmaan melkein kaikki menettää jossain vaiheessa hevosensa, jota ei omista. Osa kiintyy seuraavaan hevoseen ja sydän särkyy uudestaan, mutta osa päättää ettei enää ikinä rakasta oikeasti mitään eläintä, joka ei ole oma. Saa nähdä, miten Camillan käy. Vähäsen ahdistaa, kun Camilla on herkästi synkkyyteen ja negatiiviseen ajatteluun taipuva muutenkin.

Tämä on myös eka kerta kun mun tekisi mieli ravistella Gunnaria. Mokoma itsepäinen äijä. Markuskin tietää, ettei tämä ole hyvä idea, mutta kun Gunnar keksii ”hyvän idean”, hän sen myös toteuttaa. Millaisiahan ihme ratoja Gunnarin ajatukset kulkevat, kun hän on niin varma siitä, että auttaa Camillaa tällä tempauksella!

[NitthanOsallistuja]

En nyt oikein ollut varma, onko tämä mun paikka kirjoittaa, mutta kokeillaan. Jos ei ole, olkoon rinnakkaistodellisuutta. Samalla nimittäin tuntui, että jotain on sanottava, ja tätä on poijjat hiottu, uudelleeenkirjoitettu ja synnytetty päiväkausia. Ajatttelen, että tämä saisi olla sulavampi ja kauniimpi, mutta jos en nyt julkaise, lopulta tämäKIN jää pöytälaatikkoon.

Kaikista maailman ihmisistä
En tiedä koska tapahtuu

”Chai!”

Otsonmäen S-Marketin vuoropäällikkö oli sillä kertaa Sami. Hänen äänestään ei voinut erehtyä. Sami ei varmasti ollut vielä kolmeakymmentäkään, mutta käskevä ääni hänellä oli. Hän sai asiat tapahtumaan salamannopeasti ja sai laiskimmatkin kesätyöläiset hyllyttämään ripeästi. Ellei nimeni olisi kuulostanut hänen tokaisemanaan kuin piiskan sivallukselta ja saanut minua epäilemään itseäni ja työntekoani, olisin varmasti pitänyt hänestä enemmän. Sami oli hyvä vuoropäällikkö ja reilu ihminen.

Koska olin kassalla hänen kutsuessaan, en heti kääntänyt katsettani. Sen sijaan kiitin Hirvijärven rouvaa, joka ojensi minulle kaksikymppisen ja kokoelman kolikoita. Vilkaisin kassapäätteestä kelloa ennen kuin aloin laskea vaihtorahoja. Näytön yläreunassa vilkkui 13:07. Päivävuoro oli alkanut, ja koska Samilla ja Pialla oli mennyt koko aamu siivotessa eilisillan katastrofia takahuoneesta, minut oli määrätty perehdyttämään tänään aloittava uusi työntekijä. Opettaisin vain hyllyttämään ja vyöryttämään, sillä olinhan vain vuokratyöntekijä itsekin. Minulla ei ollut edes nimeä työvuorolistassa. Olin Staffpoint3. Aamulla olin sattumalta pannut merkille listasta, että uuden työntekijän nimi oli Uusi8.

”Kiitos kiitos”, Hirvijärven rouva sanoi iloisesti saadessaan vaihtorahat.
”Hyvää päivänjatkoa”, toivotin katsoen häntä silmiin ja sain hänet virnistämään vielä kerran. Pidin kassalla olemisesta kaupan töistä eniten.
”Chai!” Sami sanoi taas niin kuin piiska. ”Nyt eikä huomenna.”
”Heti heti”, vastasin painaen kassan vielä kiinni ja nousin tuolilta vain huomatakseni —

— kuinka hän oli siinä —

— Samin vierellä, suoraan kuin minun päiväunistani ja painajaisistani, joista olin vasta pääsemässä eroon. Olin nähnyt hänestä vain vilauksia, sillä olin aina kiirehtinyt kyykistymäään vaikka hyllytyksen pariin, kun hän oli tullut ostamaan ruisleipäänsä, maitolitraansa ja iänikuisia kanansuikaleitaan.

”Chai!” Sami sanoi kuin olisi komentanut minua taas, vaikka olin jo kääntynyt kokonaan noita kahta kohti. ”Täs on Noa. Näytät sille ton hyllytyshomman niin hyvin et se pärjää huomenaamulla siinä ilman apua. Sit sä ehdit vähä laputtaa sen kaa ennen ku sä meet. Noa, tää on Chai.”

Noalla oli vihreä työpaita. Noalla oli rastat niskassaan: yksi sidottuna muiden ympärille. Noalla oli kaulallaan punainen läikkä: varmaan tekokuituisen vihertävän työpaidan saman tien hinkkaama. En ollut saada silmiäni irti siitä. Olisinpa saanut hipaista sitä. Olisinpa voinut suukottaa sitä. Se oli kuitenkin varmasti jonkun toisen työ, ja vaikka ei olisi ollutkaan, koko ajatus oli luonnoton. Karistin väkivaltaisesti ajatuksen siitä, muistinko väärin miltä Noan iho tuntui sormenpäissäni. Olin hipaissut sitä joskus monta elämää sitten, mutta muistini vääristelee asioita. Mielestäni Noan käsivarsi oli viileämpi kuin sormenpääni ja napsahti sormiani vasten niin kuin sähkö. Mutta ei sellaisia sopinut muistella. Vedin keuhkoni täyteen kassan metsältä ja havuilta tuoksumatonta ilmaa ennen kuin kävelin Noan ja Samin eteen.

”Chai”, henkäisin liian pitkän ajan päästä ja ojensin Noalle käteni, koska sitä ilmeisesti odotettiin. ”Me ollaan tavattu, mutta jos sä oot unohtanu mut”, hymyilin niin kuin en muka kuolisi, jos hän olisi unohtanut minut. Vaikka miksi hän kaikki pihassaan kävelleet muistaisikaan?
”Kyllä mä muistan sut.”

Noan iho oli sellainen kuin muistin. Se oli viileä, mutta silti pisteli ja poltti. Tunsin putoavani kovaa vauhtia, kun pidin hänestä kiinni, tai ehkä se johtui siitä metsän tuoksusta. Päästin mahdollisimman nopeasti irti ja painelin punaisia korviani, vaikka olin muka sukivinani hiuksiani. Miten Sami pystyi seisomaan Noan vierellä niin tavanomaisen kärsimättömän näköisenä? Eikö hän muka huomannut, miten häiritsevästi Noan hymy värisi, kun häntä hermostutti joko Sami tai uusi työpaikka? Ei sitä voinut olla näkemättä.

”Niin — mä oon — tai siis sä joudut — Sami varmaan sano että — että sä joudut oleen mun kaa.”
”Sanoi se”, Noa sanoi, ja Sami huokaisi niin turhautuneena kuin aina, ihan niin kuin Noan ääni ei olisi juuri vähän särkynyt tuolla tavalla. Samin täytyi olla immuuni varmasti kaikelle kauneudelle.
”Meidän pitää mennä aluks hyl — hyllyttään, tuu”, sanoin, tai ainakin jotain sinnepäin. Sitten lähdin marssimaan karkkihyllyn vierestä suoraan takahuonetta kohti jäämättä katselemaan, seurasiko Noa vai ei.

Vai että kaikista ihmisistä meille oli palkattu juuri Noa. Olinkin ajatellut päässeeni liian vähällä. Minua ei ollut rankaistu Ekun tapauksesta vielä tarpeeksi. Tietenkin Noan täytyi tulla meille töihin, jotta oppisin läksyni. Jonkunhan minulle piti muistuttaa, miten sairas olinkaan, ja miten en ikinä pääsisi naimisiin, en ainakaan suomalaisittain romanttisesti. Tuupin rullakoita kylmävarastossa pois tieltä ja harkitsin vakavasti soittavani illalla äidille, että olin valmis menemään naimisiin hänen suosittelemansa Busarakhamin kanssa. Äiti tiesi, että lopulta rakastaisin Busarakhamia, kun vain olisin tarpeeksi kauan hänen kanssaan. Minä puolestani tiesin yhtä tarkasti Noan nojaavan varaston ovenpieltä sen näköisenä, että kuolisin jos katsoisin. Silti lopulta katsoin ja hymyilin, vaikka oikeastaan minun teki mieli painaa napista ison varaston ovi kiinni, vetää Noa sisään ja — tehdä mitä? Niin pitkälle en kuvitellut, sillä onhan äiti minut paremmin opettanut.

”Laitetaan nää eka”, sanoin rullakkoa perässäni vetäen.
”Onks sil välii mikä eka?” Noa kysyi vakavissaan ilmeisesti aamua varten.
”No ei oikeesti, mut mä hyllytin aamulla vähä rullakon pohjalta jotain kinkkuja ja metwursteja ja näin et koko leikkelehylly on tosi tyhjä.”
”Eli mä voin aamulla valita mitä vaan.”
”Joo.” Joo sä voit valita koska tahansa mitä vaan. Valitse minut. Kunpa joku ajaisi trukilla ylitseni ja se sattuisi mahdollisimman paljon.

En ollut koskaan perehdyttänyt ketään mihinkään hommaan. Olin pelkkä vuokratyöntekijä, mutta Samin mukaan ollut tarpeeksi kauan Ässässä töissä. Perehdyttäminen olisi muutenkin saanut vatsani vähän pistelemään, mutta nyt meinasin unohtaa kaiken, minkä itse osasin. Samalla tulin sanoneeksi liian moneen kertaan itsestäänselvyyksiä, kuten että vanhemmat tuotteet laitetaan päälle ja uudet alle. Itse hyllyttämisessä sentään onnistuin, koska siinä ei tarvita kauheasti aivoja. Yritin pitää rullakkoa välissämme ja kaivoin siitä hankalasti aivan hyllyn päihin meneviä tuotteita, jotta voisin olla mahdollisimman kaukana Noasta. Yritin olla katsomatta häntä, mutta en pystynyt. Noan niskasta ja poskista tuli punaiset hänen nostellessaan laatikoita, enkä käsittänyt, miten asiakkaat vain kävelivät hänen ohitseen sen kummemmin niitä tuijottamatta. Minä puolestani painoin vahingossa sormeni kanapaketin läpi Noan kaivaessa sairaankalpeita kalkkunaleikkeitä alarivissä. Katselin kelloa osaamatta päättää, toivoinko ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti päästäkseni pälkähästä, vai sen kuluvan mahdollisimman hitaasti saadakseni hengittää Noan ilmaa vielä vähän aikaa lisää.

[Janna HOsallistuja]

Voi Chai <3 Se on jotenkin ihana kun se yrittää olla kuin sen opastettavana olisi ihan kuka tahansa Matti tai Mikko eikä Noa. Mä jotenkin pystyin itsekin aistia Chain halun vetää Noa lähelleen ja osoittaa että toisella on jotain tunteita rastapäätä kohtaan, mutta miten toisaalta samalla toinen tietää että se ei ole oikein vaikka miten sisäinen ääni väittäisi muuta.

Jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan että miten tää Noan ja Chain tilanne etenee koska te molemmat ootte niin mahtavan taitavia kirjoittajia.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on oikeasti ihan kauheata luettavaa. Olin salaa tyytyväinen, kun Chai häipyi kuvioista, sillä tämä Noa-Chai-kuvio on ihan liikaa minulle. Hyvää draamaa ja erinomaisesti kirjoitettua, en minä sillä, mutta kun minä tulen niistä aina niin vihaiseksi, varsinkin näistä Chain ajatuksista.

[NellyValvoja]

Voi Chai! Voi Chai, Chai, Chai!

Mun mahaa kipisteli ja sydän hakkas. Voi Chai! Miten pieniin yksityiskohtiin hän kiinnittääkään ihastuttuaan huomiota ja aaa, ihanaaaaa!!!

[MarshallOsallistuja]

Oi, jes! Tämä niitten kuvio saa jatkoa! Koska mun sisäinen naapurikyylä jäi varsin tyytymättömäksi kun Chain ja Noan välinen juttu jäi kesken sillä tavalla miten se jäi, koska haluan ees jonkulaisen päätöksen siihen tarinaan. Chain tuo asioiden huomioiminen on jotain aivan mahtavaa, koska se kiinnittää huomiota niin pienen pieniin asioihin mitä itellä ei välttämättä tuu edes mieleen.

[MilanOsallistuja]

Pelastajia ja piristäjiä

Oskari ei kysynyt mitään, vaikka törmäsi ovella Aapoon, ja vaikka Aapo hyvästeli minut sanomalla ”seuraavaan kertaan, Aleksandr”. Se oli jo toinen kerta, kun Oskari ilmaantui väärään aikaan ilmoittamatta. Muutama kuukausi sitten hän oli törröttänyt hätääntyneenä ympärilleen pälyillen eteisessäni, kun Esko oli ollut lähdössä. Sillä kerralla sydän oli alkanut takoa kurkussani rintani sijaan enkä ollut tiennyt mitä tehdä, mutta tällä kerralla osasin jo. Nyökkäsin Aapolle, annoin hänen silittää vielä peukalollaan kämmensyrjääni niin kuin hänellä oli tapana, ja vedin sitten Oskarin ranteesta pois ja tuuppasin olohuoneeseen pienestä eteisestä pyörimästä.

”Kuka se on?” Aapo muotoili huulillaan toinen käsi jo ovenkahvalla ja kulmakarvat kysyvästi kohollaan.
”Se ei ole sun huoli”, vastasin hymyillen. Aapon katseessa ei ollut mustasukkaisuutta. Siinä kimmelsi silmännurkkia kurtistava huolestuneisuus.
”Niin”, Aapo myönsi suupielet kireinä ja lähti. Mietin nopeasti, näkisinköhän häntä enää. Aapo oli miellyttävä. Niin miellyttävä, että olin tehnyt hänen kohdallaan poikkeuksen. Tavallisesti pidin huolta siitä, että miehet olivat naimisissa vähintään suurin piirtein tuplasti Aapon ikäisiä.

Oskari tuijotti minua sohvalta pistävästi, kun tulin olohuoneeseen.
”Bisnes kukoistaa, niinkö, Aleksandr?” hän kysyi hiljaa.
”Otatko kahvia?” kysyin vastaukseksi. Oskari ei ollut tyhmä, mutta en silti ollut selitystä velkaa.
”Kauanko sä oikein oot..?”
”Älä viitsi ole rasittava. Ostin jonkin uuden keksin. Kokeillaan syödään. Tuu.”

Käänsin selkäni Oskarille ja kävelin keittiöön. Oskari ei ollut kova kahvinjuoja, mutta huuhtelin silti pannun, heitin vanhat purut bioroskikseen ja kaadoin pannulla kahvinkeittimeen uutta vettä. Kuulin, miten vieraani tassutteli pöydän ääreen istumaan mitatessani puruja. En ollut varma, miksen olisi tahtonut kääntyä häntä kohti nostettuani punaisen kahvipurkin takaisin paikalleen alahyllylle keittimen päälle. Oskarista ei aina tiennyt.

”Mitä kuuluu?” kysyin nojaten molemmilla käsilläni keittiön tasoon. Kahvinkeittimessä paloi punainen merkkivalo, mutta se oli vielä hiljaa.
”Hyvää. Mä itse asiassa ajattelin, että olisitko sä voinu mitenkään ratsastaa Ukolla?”
”Miksei?”
”Mitä?”

Käännyin vihdoin kasvot kohti huonetta. En ollut tainnut taaskaan ymmärtää kysymystä. Yleensä ”mitenkään” tarkoitti samaa kuin ”ei pysty”, ja Ukolla ratsastamisen olin varmasti ymmärtänyt.

Oskari katsoi minuun siristynein silmin. Hänen katseensa vaelsi ihan niin kuin hän olisi etsinyt minusta jotain konkreettisesti näkyvää stigmaa. Nyökkäsin terävästi päälläni ja sain hänen huomionsa. Sitten ei tarvinnut kuin lukita katseensa hänen silmiinsä. Sillä tavalla koko Oskarin katseineen sai jähmettymään.

”Sano uudestaan”, pyysin hymyillen.
”Ratsastaisitko Ukolla?”
”Ai. Kyllä. Heti?”
”Ei, kun sitten kun sä ehdit.”
”Mulla on aikaa. Huomenna?”
”Vaikka huomenna. Milan… Kuule…”

Oskarin ilme oli kamala. Se oli sekoitus kurttukulmaista sympatiaa ja alahuulta törröttävää sääliä. Pudistin Oskarille päätäni. Hän oli ojentautunut minua kohti pöydän kulman ylitse, mutta säpsähti suoraselkäiseen asentoon tuolin selkänojaa vasten. Nostin kaapista keksiä pöytään, ja sitten jääkaapista maidon. Oskari veti jalat eteensä tuolille ja halasi polviaan. Hymyilin ja siirsin vastustelevan Vasilin jalallani sivummalle ennen kuin istuin pöydän toiselle puolelle. Toivoin, että Oskari unohtaisi jo. Koko juttu ei ollut hänelle enää tässä vaiheessa mikään yllätys, ja olin viimeksikin tehnyt selväksi, etten tarvinnut sääliä, enkä varsinkaan pelastajaa. Hämäisin tälläkin kertaa häntä puhumalla hevosista. Kun Oskarin saisi vauhtiin, en ymmärtäisi enää hänen puhettaan, mutta hänen silmänsä alkoivat aina kiiltää ratsastuksesta puhuttaessa ja hän tapasi piirtää puheensa tueksi sormellaan kuvioita pöytääni.

”Sä haluat toinen mielipide? Jostain? Tulee kisat?”
”Ei, mutta meillä on ongelmia.”
”Minkälaisia?”
”Kaikenlaisia… Ethän kerro kenellekään, jos mä kerron?”
”Kenelle kertoisin?”

Hämäys onnistui. Oskari oli nopeasti oskarimaisessa transsissa, niin kuin aina hevosista puhuessaan. Tällä kertaa puheesta puuttui kuitenkin into, eikä Oskari ratsastanut käsillään mukana puhuessaan. Ymmärsin, että hänen hevosensa oli ollut niin tuhma, ettei hän tahtonut ratsastaa sillä enää, ei ehkä ikinä, mutta lopullisuudesta en ole kuitenkaan aivan varma. Hän tuntui uskovan, että minäkään en haluaisi: ainakin hän vakuutteli jatkuvasti, ettei minun ollut pakko.

”Niin että ei musta sitte tullu koskaan oikeaa kilparatsastajaa”, Oskari lopetti tarinansa katse pöydässä ja päätään riiputtaen.
”Mutta tuli kuitenkin”, väitin.
”Älä viitti yrittää piristää mua.”

Oskarin kämmen oli jäänyt lepäämään pöydälleni. Hänellä oli sirommat sormet kuin minulla. Ajattelin sameasti, että jos en olisi jo katsellut Hellon terävänivelisiä käsiä soittamassa pianoa, olisin kai ajatellut kaikilla pianisteilla olevan sellaiset pitkäsormiset, kevyet ja sileät kädet kuin Oskarilla. Luulisi, että sellaiset kädet olisi kuin tehty antamaan kouluratsulle herkkiä ohjasapuja. Hetken mielijohteesta taputin Oskarin kämmenselkää. Hän reagoi niin kuin aina koskiessani häneen vähänkään: sävähti taas suoraan ryhtiin ja työnsi molemmat kätensä liian suuren hupparinsa taskuihin suojaan eteensä askartelemiensa polvien taa. Hän kuitenkin hymyili toisesta suupielestään. Nousin kaatamaan hänelle kahvia Leijonakuningas-kuvioiseen mukiin ja tuuppasin maitopurkkia lähemmäs häntä. Oskari ei käyttänyt sokeria.

[CamillaValvoja]

Se ikuisuuden vienyt kommentti on nyt täällä. Ajattelin ensin kommentoida Hellon tarinaa, mutta pompautitkin esille Milanin tarinan, niin tähän oli pakko tulla antamaan kommenttia.

Milan ja Susi: parivaljakko, jota osasin odottaa, mutta en kuitenkaan näin vahvana. Milan on kertonut omaa tarinaansa, mutta auttaa myös muita hahmojaan kertomaan omaansa. Milan ei ole hirveän pidetty hahmo, eikä loppujen lopuksi kaikki edes tiedä tarinaa. Milan on kuitenkin parhaansa mukaan Hopiavuoressa aina rehellinen ja oma aito itsensä ja silti saa mulkauksia selkäänsä. Hatunnostoa Milanille siitä, että hän uskaltaa yhä päivä toisensa jälkeen ilmestyä Hopiavuoren pihaan ja voihan olla, että kun vain kaikki saavat tarpeeksi altistusta miehen kasvoista, hänen asemansa neutralisoituu. Camillan osuus on ehkä se, että hän luottaa Eetun ihmisten arvostelukykyyn niin paljon, että jos Eetu näkee ”redflagin”, niin Camilla seuraa kuin poro perässä.

Susi aukeaa ihan eri tavalla Milanin tarinoissa kuin missään muissa. Yleisesti Oskari on oma hieman ekä törppö itsensä, mutta miten hän aukenee Milanin edessä ja pyytää toiselta apua. Oskarin tilanteessa hän ehkä näkee Milanin viereisenä toverina, jolle on helppo puhua. Milan voi olla tallilla helppo lähestyttävä ja haavoittuvaisen oloinen kaivatessaan juttuseuraa, ja se taas antaa Sudelle mahdollisuuden oma itsensä. Antaa Sudelle tilaa puhua ja olla haavoittuvainen. En väitä, että Camillan olemus liikaa muuttuisi. Todennäköisesti neutralisoituu Suden jauhaessa Milanin avusta.

Milan on ollut tarinoissaan hieman surullinen ja yksinäinen, joten pidän tästä Milan ja Susi-duosta, koska uskon, että kaksikko pystyy täydentämään toisiaan. Tarinan alku oli jopa sykähdyttävä Oskarin hypätessä ovesta sisään ihan ilmoittamatta. Kuulostaa epäoskarimaiselta. Ja se, että Milanilla olisi vispilänkeikkaa sai päästämään sellaisen teinitytön hykärryksen. Tarinaa lukiessa pidemmälle herää ajatukset, mitä Milan piilottelee. Signaalit olivat epäselkeitä. Harrastaako hän vain satunnaisia irtosuhteita vai onko mukana joukossa jotain rikollista? Tätä jään odottamaan. Ja olisiko Milan se boosti, joka saisi Suden uskomaan itseensä ja Ukkoon?

[NitthanOsallistuja]

Vain hoitohevonen

”No sähän voisit hoitaa sitä mun Flidaa ja ratsastaa vähä kans jos sulla oikeesti on ikävä hevosia”, Noa sanoi.
Hän nojasi S-Marketin kellarin pukuhuoneen kaappirivistöön olkapäällään. Kotiinlähtöni venyi ja vanui, koska en saanut vaihdettua työpaitaani oikeisiin vaatteisiin hänen edessään. Se ei harmittanut. Jatkoin ihan itse keskustelua ilta toisensa jälkeen. Olin jotenkin onnistunut havaitsemaan, että Noa oli paitsi pyörryttävän näköinen, myös kiltti ja hauska. Olisin varmasti viihtynyt hänen seurassaan, jos joka toinen ajatukseni ei olisi koskenut meitä suutelemassa salaa varastossa. Tai meitä kiipeämässä Meijerin vintin portaita välittämättä elämän ja kuoleman realiteeteista. Tai meitä ylipäätään missä tahansa sellaisessa tilanteessa, jossa voisin koskea Noaan koko kämmenelläni, enkä vain vahingossa sormenpäilläni. Ajatuksista ei kuitenkaan rangaistu. Pääsisin niistä vielä eroon. Halusin niistä eroon. Halusinhan niistä eroon?

”Enhän mä voisi”, sanoin ja erehdyin vilkaisemaan Noan silmiä. Ne räpsähtivät pari kertaa peräkkäin niin kuin jo olivat vähän aikaa aina tavanneet räpsähtää, kun katsoin niihin suoraan. Niissä oli taas se ilme, joka niissä oli jo ainakin kolmesti ollut: häivähdys loukkaantumista torjutuksi tulemisesta. Olisin tahtonut sanoa kyllä ja pyyhkiä sen pois. Olisin tahtonut sanoa vastatarjoukseksi jotain, mutta en keksinyt tallia yksityisempääkään paikkaa, johon olisin Noan tohtinut kutsua. Enkä sitä paitsi saisi kutsua häntä minnekään! Vaikka ajatuksista ei rangaistu, teosta rangaistaisiin. Yritin muistaa, oliko minulla ollut mielessäni jokin valmiiksi harjoiteltu tekosyy kieltäytyä taputtelemasta Noan hevosta, vai olinko ajatellut improvisoida. Kieltäydyin samasta kutsusta ainakin kolmatta kertaa. ”Hevosen pitäminen on niin kallista”, sain jatkettua puristamalla virkkeen ulos vatsalihaksillani. ”Mä menen Riitalle jos mulla on joskus ra — tai sitten kun on hyvä aika. Pond asuu siellä.”

”Hevoset kyl tarvii ihan sairaasti liikuntaa. Mut en mä nyt ketää meille siis pakota. Varmaan Riitan koululla on muutenki sporttisempii poneja”, Noa sanoi ja pukkasi itsensä irti kaapin ovesta rasittavan rennosti ja nypläsi samalla toisella kädellään työpaitansa ainoan kiinni olevan napin auki. Meinasin kuolla. En ole varma, kuolinko. Ensin kuolemanrajakokemukseni johtui siitä, että katsoin taas vahingossa Noan kaulaa ja hänen sormensa hipaisivat sitä niin että tunsin sen omalla kaulallani. Sitten ymmärsin jotain vielä tuhat kertaa pahempaa. Eihän hän Herran tähden vain aikonut oikeasti vaihtaa paitaansa? Nyt? Tällaisella hetkellä? Kyllä aikoi! Seurasin kauhistuneena, miten hän kiskoi kulahtaneenmustan hupparin penkillä olevasta kassistaan. Näin verisuonet hänen käsivarsissaan. Kunpa olisin voinut juoksuttaa sormiani niitä pitkin. Kunpa S-Market romahtaisi päälleni ja ruumiini löytyisi vasta viikon kuluttua niin että olisin kuollut vasta tunteja ennen löytymistäni. Noa jatkoi jotain ehkä hevosten liikunnasta, ehkä Flidasta, ratsastuskoulusta tai jostain muusta, mutta en voinut kuunnella. Hän työnsi jo sormiaan työpaitansa helman alle kääntäen samalla minulle selkänsä. En saanut hengitettyä, vaikka kuinka yritin. Taisin todella olla kuollut.

Riuhtaisin katseeni Noasta ennen kuin näin milliäkään hänen selkänsä ihoa. Omat arkivaatteeni putosivat sylistäni siniselle muovilattialle kun nousin ja rynnistin Noan kaappirivistön vieressä olevasta vessan ovesta sisään. Väänsin oven lukkoon ja istun pytyn suljetulle kannelle. Sydän hakkasi niin, että teki kipeää. Huomasin saavani henkeä, kunhan hengitin välillä myös ulospäin. Päätä alkoi särkeä, kun happi virtasi taas aivoihin. Mitäs nyt? Olimme kellarissa. Pääsisin ulos vain yhtä reittiä, ja sillä reitillä oli Noa verisuonineen ja paidattomine ihoineen.

”Vai hä? Chai?” Noa kysyi mielipidettäni johonkin niin kuin ei olisi juuri ajanut minua vessaan piiloon ihan varmasti tahallaan. Hinkkasin etusormellani seinäkaakelien saumoja. Ne olivat karheita. Toisin kuin Noan käsivarren iho olisi ollut. Löin sormeni käsienpesualtaan reunaan mahdollisimman kovaa siitä hyvästä, että annoin ajatuksieni lipsahtaa. Ei, Chai.

Noa oli sokea. Minä en. Noa punastui, jos nauraessani katsoin häntä pitkään ja tuuppasin olkapäälläni hänen olkapäätään. Kun hän yritti kömpelösti ja puolittaisesti flirttailla ja perääntyi aina puolivälissä, tein parhaani hymyilläkseni niin kuin olisin hymyillyt jos hänen takeltelunsa olisi ollut puhdasta ystävällisyyttä. Noan piti ymmärtää, että me olimme ainoastaan työkavereita. En voinut ajatuksilleni mitään, mutta en missään tapauksessa saanut toimia niiden mukaan. Jos otteeni lipsuisi — saisin olla Noan kanssa — ei kun jos otteeni lipsuisi, joutuisin pakenemaan taas. Olin kuitenkin paennut jo aiemmin, ja vaikka menin minne, sama koettelemus tuotiin eteeni. Lopulta minun olisi vain elettävä se.

Sitä paitsi tilanteessani oli tavallaan hyviäkin puolia. Olin kuvitellut, että hevostallit olivat minulle vaarallisia paikkoja. Nyt kun töissänikin oli tällaista, voisin alkaa taas ratsastaa.

Yhä useammin mieleeni juolahti kuitenkin ajatus, jota en saanut ajatella. Entä jos vain antaisin periksi? Satuttaisinko oikeasti muita kuin itseäni? Jos minua ei olisi, menisikö Noakin silti Helvettiin? Kyllä: Noan piti ymmärtää, että me olimme ainoastaan työkavereita, mutta miten se onnistuisi, kun en itsekään tainnut ymmärtää sitä, vaan annoin itseni ajatella vääriä ajatuksia uskotellen itselleni, ettei ajatteleminen ole väärin?

Olin jo sanomaisillani ”kyllä” vessan oven läpi siihen kysymykseen, joka kysyttiin aikoja sitten ja käsiteltiin jo loppuun. Kyllä, hevoset tarvitsevat paljon liikuntaa. Tulen katsomaan Flidaa. Sitten upotin kaikki kymmenen sormeani hiuksiini ja puristin kädet nyrkkiin niin että päänahka oli irrota. Teki mieli uikuttaa. Ei, Chai.

”Mulla on jotenkin huono olo”, valehtelin vessan suljetulle ovelle irvistellen. ”Se ei varmaan ollu kauhean tuoretta se kinkkuleipä. Mä oon täällä niin kauan ettei mua ok — että mä jaksan mennä kotia. Mee sä vaan.”

”Oukei.”

Kuulin miten Noa vaihtoi vaatteitaan. Yritin ajatella jalkapalloa sen sijaan. Kevään pelit alkaisivat pian, ja ainakaan Härmälle tai kummallekaan Kyrölle me emme häviäisi, oli meillä kuinka surkea joukkue tahansa. Eikä joukkueemme edes ollut huono. Meillä oli Oskari: hiljainen mutta määrätietoinen pelaaja, sekä tätä nykyä Oskarin mukanaan tuoma Milan, joka käytti taitojaan valitettavasti enemmän temppuilemiseen kuin pelaamiseen. Ja meillä olin minä. Jalkapallo oli ainoa asia maailmassa, jossa olin hyvä.

Mitä jos pelikaverit tietäisivät, että —

Kuulin miten Noa veti laukkunsa vetoketjun kiinni. Vaara oli siis ohitse ja Noan iho hupparin peitossa. Hänellä oli kaksi luomea, isompi ja pienempi, vasemmassa kyynärtaipeessaan, enkä tahtonut nähdä niitä enää ikinä. Hän kuului kahisuttelevan takin päälleen ja tassuttelevan ovelle. Huokaisin syvään. Nyt voisin vaihtaa vaatteet ja mennä kotiin. Varmuuden vuoksi kurkistin vessasta kuitenkin hyvin varovaisesti. Noa oli taitellut hupparini huolettoman näköisesti penkille ja yrittänyt viikata t-paitaanikin siihen päälle, vaikka olin varmasti jättänyt ne myttyyn liian siniselle lattialle. Hänen kaappinsa edusta oli tyhjä, mutta nurkan hattunaulakossa riippui hänen vihreä pörröinen työtakkinsa. Kävelin naulakon eteen ja silitin takin hihaa sormillani. Olin koskenut siihen töissä, muka vahingossa. Silloin kun se oli ollut Noan yllä. Ihokarvani nousivat pörrölleen. Hän ei ollut ehtinyt huomata. Kun kumarruin vähän lähemmäs, takki tuoksui Noalta: ulkoilmalta, metsältä, pakkaselta ja siltä kuin Noa olisi kosketellut se yllään tomaatintaimia.

”Mä ajattelin et jos sä oot kerran kipee niin mä vien sut himaan”, kuului minun kaappini puolimmaisen lyhyen rivin päästä.

Jäyksityin niille sijoilleni niin kuin hiiri käärmeen eteen. Tunsin miten puna alkoi levitä niskastani kohti korviani. Joo, vie mut himaan: vie mut sun himaan. Koko viikonlopuksi. Jumalan kiitos en ollut poiminut Noan takkia naulastaan ja painanut sitä kasvojani vasten, sillä niin nolosti käy vain elokuvissa. Nyt toimeni saattoi ehkä vielä selittää pois.

”Mä voin jo paremmin”, ilmoitin liikkumatta, vaikka oikeasti minun teki mieli syyttää Noaa vakoilusta ja salakähmäisyydestä. Tai oikeastaan teki mieli kääntyä, niin että voisin mennä hänen lähelleen ja —
”No se on hyvä”, Noa sanoi selkäni takana niin rennosti ja ystävällisesti kuin en olisi juuri alkuunkaan nuuhkinut hänen takkiaan.
Kun käännyin, hän nojaili olkapäällään kaappiriviä samalla tavalla huolettomasti kallellaan kuin oli vain hetkeä aiemmin nojaillut oman kaappinsa puolella. Hänellä oli laukkunsa toisella olallaan ja ystävällinen hymy kasvoillaan. Kahmin hätääntyneenä hupparini penkiltä ja kiskoin sen hikisen työpaitani päälle. Työnsin kengät jalkoihini, sukelsin takkiini ja sulloin pikavauhdilla työkengät kaappiin ja vahingossa T-paidan niiden perään. En kehdannut korjata virhettäni ja tavoitella paitaa takaisin kassiini. Kyllä se siellä viikonlopun yli pysyisi. Löin kaapin oven kiinni ja pujotin avaimet kaulaani. Voi olisipa minulla ollut pipo korvieni päälle.
”Lähetään”, vinkaisin.

Noa seurasi minua sivuovelle vieviä portaita pitkin ylös yhtä hiljaa kuin itse olin. Yritin olla juoksematta ja mietin, mitä tapahtuisi, jos kääntyisin. Noa oli ihan lähellä: vain parin rapun päässä. Jos käännähtäisin yhtäkkiä, jos astuisinkin yhden rapun alaspäin — jos antaisin periksi — jos tarttuisin vasemmalla kädelläni Noan oikeaan ranteeseen, oikealla kädelläni hänen hartiaansa — olisin rapuissa suunnilleen saman pituinen — hän ei pitäisi ollenkaan pahana, jos suutelisin häntä pimeän rappukäytävän seinää vasten kunnes happi loppuisi. Olisiko se niin kamalaa, jos kuolisin sillä tavalla? Olin jo kerran tehnyt samanlaisen synnin, ja Raamatun mukaan minua ei voi enää pelastaa. Olikohan se totta, että rangaistukseni olisi joka tapauksessa sama? Voisin siis kääntyä, voisin siis —

Räpsäytin portaiden yläpään lasioven auki ennen kuin tulin yhtään hullummaksi. Viileän ulkoilman luulisi selkiyttävän ajatuksiani. Pidin ovea auki Noalle. Hänen päänsä säpsähti pystympään kun katseemme kohtasivat ja pelkäsin hänen osaavan oikeasti lukea ajatuksiani silmieni kautta. Oli jo hämärää, kun Noa askelsi kohti autoaan, eikä näyttänyt tuntevan katsettani selässään. Mitä jos juoksisin hänet kuitenkin kiinni? Siihen tarvittaisiin vain muutama askel. En ikinä oikeasti tekisi sitä. En ikinä oikeasti työntäisi käsivarsiani Noan pehmoisennäköisen takin alle ja siellä hänen ympärilleen. En ikinä oikeasti menisi istumaan autoon häneen vierelleen ja antaisi itseni nauttia siitä, kun piti yrittää keskittyä puhelemaan tavallisista asioista, vaikka samalla miettisi koko ajan sitä, koska olisi sopivaa hipaista häntä — vähän niin kuin töissä, mutta kahdestaan. Oikeasti menisin kotiin, pysyisin siellä. Yksin. Niin kuin minun kuului.

”Ootsä ny varma et sä et tarvi kyytii?” Noa huikkasi autolta.
”Joo. Mä kävelen”, vastasin hymyillen. Noan seuraava repliikki oli vastaavissa tilanteissa aina iloinen ”Selvä juttu”, jonka jälkeen hän ajaisi pois. Toivoin, että hän tekisi tällä kertaa poikkeuksen ja kysyisi vielä yhden kerran. Kysy vielä kerran, niin suostun. Kysy vielä kerran. Kysy.
”Selvä juttu”, Noa sanoi telepaattisista viesteistäni piittaamatta ja hymyili, kun pettymys hulahti lävitseni. Ajatus Jumalasta tuntui niin kaukaiselta, että olisin kävellyt autolle, jos minua olisi vielä kutsuttu ikkunasta. Ikkuna kuitenkin oli ja pysyi kiinni.

Olinkohan kieltäytynyt jo tarpeeksi monesti? Olinkohan kieltäytynyt liian monesti? Mitä jos Noa ei kysyisi enää? Sen piti olla hyvä asia. Kunpa hän kysyisi vielä yhden kerran. Mitä sanoisin, kun hän pysäköisi auton Meijerin eteen? Sanoisinko hei hei ja kiitos kyydistä? Vai sanoisinko, että tule ylös? Olin varma, että hän tulisi. Sanoisinko, että pidetään verhot ikkunoissa, niin edes Jumala ei näe miten katson sinua?

Kaivoin puhelimeni farkkujen taskusta ja etsin Noan henkilökohtaisen puhelinnumeron työpaikan WhatsAppista. Irvistellen kirjoitin viestin, mutta harkitsin melkein kotiin asti, lähetänkö sen. Lopulta ihmeellinen pelko siitä, ettei Noa enää koskaan kysyisi, ajoi minut lähettämään sen. Siinä luki, että haluaisin joku kerta rapsutella sitä hänen hevostaan, jos siitä ei todella ollut liikaa vaivaa. Hevosella tarkoitin varmaan oikeasti Noaa enkä Flidaa, mutta jos en puhuisi siitä kenellekään, on melkein kuin tahtoisin vain hoitohevosen.

[NitthanOsallistuja]

Ihan tavallinen torstai-ilta 2

Ihan tavallinen torstai-ilta 3

Se oli ihana!

Sen nimi oli Fanni. Se oli kasvanut tosi paljon, mutta oli vieläkin sellainen sylivauva kuin ennen. Ei sitä voinut pelätä kukaan: en edes minä. Sitä paitsi se oli ihan niin kuin minun koirani oli ollut! Se nojasi minua ja vaati rapsutuksia, ja kun sitä raapi takapuolen päältä, se askelsi takajalalta toiselle. Sen kanssa pystyi jopa vähän leikkimään niin kuin minun koirani kanssa: pukkimalla sitä kauemmas ja odottamalla, että se loikkaa takaisin. Se ei näyttänyt ollenkaan vaaralliselta.

”Se on pehmee”, sanoin nauraen.
”Niin se kyl on”, Noa vastasi hymyä äänessään.

Nostin katseeni Noaan. Se oli iha–. Läpsäytin itseäni henkisesti ja kysyin varsojen tulevaisuudensuunnitelmista. Olin täällä hevosten takia. Eivät varsat voisi olla kuitenkaan ikuisesti sellaisia lapsia ja jäädä äitinsä luokse. Sitä paitsi niiden äiti oli Flida, ja viime kesältä muistelin, ettei Noa kauheasti ratsastanut muilla hevosilla. Tai siis olinhan kerran kävelyttänyt hänet kotiin Pondilla…

Sitä ajatellessani vilkaisin Noan jalkaa ihan vaistomaisesti. Tunsin ikävän vihlaisun omassani, mutta sain oltua irvistämättä. Mietin, miten Noa saattoi käydä edes suihkussa jalantynkänsä kanssa, kun siihen piti koskea varmaan silloin — ja sitten vasta järkeni sanoi, ettei varsinkaan Noaa ollut sopivaa miettiä suihkussa. Oli jalantynkä tai ei.

Sain pinnisteltyä itseni pysymään jollain lailla keskustelussa kiinni. Ainakin Noa sanoi Flidan olleen terapiassa. Ei kun Noa oli ollut Flidalla terapiassa. Ei hevosille terapiaa järjestetä. Johtuikohan se terapia siitä, että Noakin halusi parantua? Se ei kai ollut toiminut, joten päätin olla kysymättä lisää. Ei se minuunkaan sitten varmaan toimisi.

Kun Fanni lähti äitinsä luokse, enkä enää voinut puhua siitä, en keksinyt, mitä sanoa. Ei minun töissä ollut vaikeaa keksiä sanottavaa. Katselin kauhuissani, miten Fanni ilmeisesti pussaili äitiään kaulaan ja tunsin samalla miten käteni hikosivat. En uskaltanut työntää niitä huppparini taskuihin. Se näyttäisi sulkeutuneelta ja epäkohteliaalta. Sano nyt jotain, Chai! Sano mitä tahansa mistä tahansa muusta kuin siitä miten hevoset pussailevat! Sano, että jalkapallokausi — jalkapallokausi alkaa ja Noan tallin Oskari on — mitälie paikkaa hän nyt pelasikaan? Sano vain että kausi alkaa!

Avasin ja suljin suutani pari kertaa hyödyttömästi kääntyessäni Noan puoleen. Silloin hän tarttuikin käsivarsiini. Katselin miten hänen peukalonsa silitti minua muistamatta hengittämisestä mitään muuta kuin uloshengityksen. Katsoin Noaa silmiin, vaikka en olisi uskaltanutkaan. Niissä oli vaaleammansinisiä pilkkuja, jotka eivät tulleet auringosta, sillä ne näkyivät myös Ässän loisteputkivalaistuksessa. Alkoi pyörryttää, mutta siihen auttoi hieman kun hengitti pari kertaa väkisin sisään. Silloin Noa kehräsi nimeni tapansa mukaan hieman liian terävin äänin ja hieman liian laskevalla nuotilla, niin kuin se tarkoittaisi Aurinkoa ja Hymyä, eikä Poikaa.

Näin salamannopean välähdyksen äidistä. P’Chai! äiti kiljahti värittömäksi muuttuneesta vanhasta muistosta tarttuessaan käsivarsiini ja vääntäessään ne yhteen. Äiti sanoi nimeni terävästi ja oikealla tasanuotilla. Silmäni räpsähtivät liian monta kertaa samaan tahtiin muiston kanssa, vaikka Noa ei ollut vakavasta ilmeestään huolimatta aikeissakaan läimäistä minua poskelle. Hänen siniset silmänsä katsoivat suoraan minuun, herpaantuivat silmistäni huuliini ja palasivat seuraavan silmänräpäyksen aikana takaisin silmiini. P’Chai! Chai! Sä olet tuhma poika! Tiedätkö mitä tuhmista lapsista kasvaa? No tuhmia aikuisia! Arvaa minne ne joutuu. Helvettiin!

Hiljensin äidin. Oikein kerjäsin taas ongelmia ja murheita osakseni ja siitä kai äitikin olisi varoitellut. Olisin tiennyt sen ihan itsekin. Olin ajatellut täysin selkeästi, kun olin päättänyt lähteä katsomaan Noan hevosia. Olin tiennyt täsmälleen, että päätyisimme tämän kaltaiseen tilanteeseen. Pihatolle. Tallin nurkille. Yksin. Kahdestaan. Ehkä olin toivonut sitä. Olin osannut aavistaa sydämeni takovan sillä tavalla. Äidistä huolimatta en katunut mitään.

Noalla oli liian löysä musta huppari. Siinä oli jokin logo, joka oli jo niin kulunut, ettei siitä saanut selvää. Hän oli puristanut ensin Flidan päätä rintaansa vasten… Logoa! Logoa vasten ja äsken rapsutellut Fannia ennen kuin oli ottanut käsivarsistani kiinni. Hupparissa oli valkoisia karvoja. En uskaltanut liikkua. Olisi ollut liian helppoa vääntää käsi Noan hellästä otteesta, muka pyyhkiä karvoja pois hänen rinnastaan ja liu’uttaa sitten käsi hänen olkapäänsä ylitse. Noa ei olisi pannut pahakseen. Näkihän sen.

Helvettiin!

Mutta minä olin siinä katsomassa hevosia. Olin siinä todistamassa, että vaikka tapahtuisi mitä, minä selviytyisin tästä. Ymmärsin, että tämä koettelemus olisi joka tapauksessa edessäni, vaikka juoksisin taas karkuun. Tiesin, että jos kohtaisin sen, kohtaisin Noan silmästä silmään, saisin jonkinlaisen rauhan. Otsonmäki oli siedettävä paikka asua, joten en antaisi periksi enkä pakenisi. Seuraavassa paikassa olisi kuitenkin seuraava Noa, seuraava Kei.

Vaikka olisiko kuitenkin helpompaa antaa periksi ja joutua pakenemaan? Tämä Noa kohteli minua aina hyvin ja halusi olla kanssani kahdes — ei kun näyttää hevosiaan. Edellisen paikan koettelemukseni oli Kei, joka oli hyvin kylmä. Olisi helpompi käyttäytyä kuin kristityn kuuluu, jos kieroutunut kiinnostukseni olisi kokonaan yksipuolista. Noan käsi kun koko ajan liukui käsivarttani pitkin kohti rannettani ja tiesin kuolevani kuitenkin, jos hänen kätensä iho ehtisi osua minun ihooni. Yritin muistaa, miksi oli niin tärkeää pysyä lujana ja keskittyä…

Noa puri huultaan epäröidessään. Sain vastattua hänen katseeseensa enää vain nanosekunnin kerrallaan useana hermostuneena välähdyksenä, eikä päässäni toistunut enää kuin yksi ajatus ja ääni. Suutele minua. Ei se voi olla niin vaarallista kuin sanotaan. Kukaan ei edes saisi tietää. Joka kerran kun Noa hengitti sisään, luulin, että toiveeni toteutuisi. Pelkoni kävisi toteen. Mikä pelko..?

Mitään ei tapahtunut.

Päässäni tuntui sumuiselta ja pyörryttävältä. Ikinä enää ei tulisi toista sellaista tilaisuutta, että olisin Noan kanssa oikeasti kahden harkintakyky niin totaalisesti kadonneena. Jos kukaan ei näkisi meitä, kuinka kukaan voisi pahastua yhdestä suukosta? Jos se tapahtui täällä ihan huomaamatta, mitä pahaa siitä voisi seurata? Vaikka aika oli pysähtynyt ja hevoset touhusivat omiaan, irrotin toisen käsivarteni varovaisesti Noan otteesta ja laskin tunnottomat sormeni hänen käsivarrelleen. Hänen täytyi kuulla, miten naurettavan hengästynyt olin. Hänen täytyi olla varma siitä, mitä aioin. Olin varma, ettei hän sävähtäisi kauemmas, mutta tuntui silti pelottavalta ajatukselta kumartua häntä kohti.

Mitä jos Jumala näkee — tai oikeastaan kamalampaa olisi, jos Noa kaikesta huolimatta kääntyisi pois!

Keräsin rohkeutta niin kauan, että Fanni ehti kiertää äitinsä toiselle puolelle syömään ja Noa nielaista kaksi kertaa. Minun olisi pakko toimia. En voinut enää perääntyä. Liu’utin kättäni Noan käsivartta pitkin hänen hartialleen ja sitten hänen niskaansa. Voi Luoja. Noa ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmänsä lepattivat kiinni molemmilla niistä kerroista, kun olin vähällä uskaltaa. Lopulta päätin, että uskaltaisin. En voinut jäädä siihen ikuisesti.

Noa tuoksui aina metsältä. Olin unelmoinut jo vuoden välillä kiihkeämmin ja välillä epämääräisemmin siitä, miltä hänen hiuksensa mahtoivat tuntua, mutta sormeni olivat melko tunnottomat, kun viimein pääsin tunnustelemaan. Hänen niskansa ainakin oli lämmin, ja siellä oli koko joukko sellaisia hiuksia, jotka eivät olleet päässeet rastoille asti tai pysyneet niissä. Tuntui hyvältä — normaalilta — suostutella Noaa niskasta kumartumaan vähän ja —

Sitten päästin irti.

”Anteeksi”, kiuskasin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka pelkäsin maan nielaisevan minut niin että joutuisin niiltä jalansijoiltani Helvetin ikuiseen kärsimykseen. Tukehtuisinkohan ennen sitä, kun keuhkoni eivät toimineet niin kuin kuului? En kuitenkaan vajonnut pihaton pohjan läpi tai tukehtunut. Olin viime hetkellä muistanut, miten täällä kuului elää.

P’Chai! Chai! Sä olet hirviö pojaksi! Tiedätkö missä hirviöt asuu?

Noan käsivarret valahtivat surullisina roikkumaan hänen kylkiään vasten, kun peräännyin palatakseni tallille ja pyöräilläkseni kotiin. Pyörällä kiskoin hupun niin syvälle päähäni kuin pystyin. En halunnut kenenkään näkevän, miten kovasti petyin, kun olin pilannut kaiken. Kaiken. Tämän illan. Seuraavat työvuorot. Elämän, jossa olisin voinut elää kuin kristityn kuului. Senkin elämän, jonka olisin voinut elää Noan kanssa.

Kun pelko ja suru nostivat kyyneleet silmiini Vanhalla Päätiellä, en kuitenkaan ajatellut Helvettiä ja sitä, miten en saisi Jumalalta anteeksi. En edes kaivannut mitään taivaspaikkaa. Ajattelin, että Noa Metsärinne ei enää katsoisi päälleni viikonloppuna työvuorossa, vaikka kuinka matelisin anomassa uutta mahdollisuutta. Miksen voinut pitäytyä vain hevosten taputtelussa? Kaikki mahdollisuudet viettää aikaa Noan kanssa olivat pilalla.

Kun pääsin kotiin, työnsin pyörän yleiseen telineeseen ja kiskoin huppua päästäni Meijerin sinisellä sivuovella, istuinkin portaille ylös kotiin kapuamisen sijaan. Kotona ei ollut mitään. Jos ei töitä ja jalkapalloa laskettu, koko Otsonmäellä ei ollut mitään, ja ne olisivat kaikkialla muuallakin. Noa oli se, joka oli pitänyt mielenkiintoni Otsonmäkeäkin kohtaan yllä.

Hieroin silmiäni nyrkeilläni oikein antaumuksella ja kaivoin puhelimeni esiin. En häviäisi enää mitään, vaikka soittaisin ja selittäisin. Mitä sanoisin Noalle, jos soittaisin? Pidä mua kädestä niin kauan että se ei ole enää mulle liikaa, ennen kuin tehdään muuta? Ihan niin kuin Noa haluaisi pidellä ketään kädestä. Työnsin puhelimen takaisin taskuuni ja nousin Meijerin kivirapuilta. Sinisestä ovesta kuljettuani kaivoin sen taas esiin ja soitin ennen kuin ehdin enempää harkita. Mitä ihmeen hävittävää minulla muka enää olisi?

”Hei…” Noa vastasi parin tuuttauksen jälkeen.
En saanut sanottua mitään pitkään aikaan.
”Chai?”
”Joo.”
Uusi hiljaisuus laskeutui, eikä kotini ovelle vievissä hämärissä sisärappusissa ollut olemassa Helvettiä.
”Anna mun yrittää uudestaan”, pyysin lopulta varmana siitä, ettei se kävisi päinsä. ”Töiden jälkeen lauantaina. Mä teen — mä teen jotain ruokaa — täällä, siis meillä”, jatkoin kunnes en uskaltanut enää. Sitten en voinut tehdä muuta kuin rutistaa silmät kiinni ja odottaa päätöstä koko tulevaisuudestani sydämeni takoessa äärimmäisen kipeästi sekä kylkiluissani että korvissani.

Sä olet taitava poika Chai! Ihan itsekö sä keksit ratkaista tän näin? Sä se pärjäät varmasti elämässä, hyrisi isäpuoleni Jarin ääni jostain lapsuudestani.

**
(Lisää Chain suhteesta äitiin ja isäpuoleen)

[NitthanOsallistuja]

Vetkuttelin, koska hirvitti julkaista mitään tällaista tällä kertaa. Kuka näitä muka haluaisi lukea? Mitä jos kaikki ajattelevat, että hulluko tuo on kun toistuvasti kirjoittaa moisia virtuaalitallille? Samalla haluaisin kirjoittaa Chain tarinan niin sairaan kovasti. Nostin siis piikit pystyyn ja ajattelin, että mun tarina, mun luonnostelema miljöö: saan kirjoittaa just mitä haluan ja olla kokematta syyllisyyttä. Tässä sitä siis tulee.

Loppuviikko

Lauantaihin asti kävin koko ajan sisäistä kamppailua. Jotain pahaa tapahtuisi, ellen peruisi lauantaita Noan kanssa: osa minusta oli varma siitä. Se osa muistuutteli painostavalla ja tutulla äänellä tulella leikkimisestä ja komensi ajattelemaan Keitä. Mitä hyvää oli muka viimeksikään seurannut siitä, että olin antanut itseni tuntea sellaisia tunteita, joita kunnon ihminen ei saanut tuntea? Ei mitään! Päin vastoin. Olin joutunut pakenemaan ja menettänyt hyvän kämppiksen, kivan työpaikan sekä teatterin. Synnistä seurasi aina vain pahuutta. Toinen pienempi mutta vihaisempi osa kyseli, mitä vielä pahempaa minulle voisi enää käydä. Tästä oli suunta vain ylöspäin. Olin jo muutenkin menossa Helvettiin. Ehkä olin elänyt siellä jo parikymmentä vuotta. Pelästyin huomatessani, että tämä jälkimmäinen osa puhui omalla äänelläni.

Olin niin pihalla jalkapalloharjoituksissa, että Oskari Susi kysyi, mikä minua vaivaa. Huomasin muidenkin vilkuilevan minua. Oskari-reppana oli selkeästi lähetetty puhemieheksi.
”Mulla on vaan vähä mietittävää”, rauhoittelin hymyillen niin hyvin kuin taisin.
”No — paras miettiä se ennen ensviikon Härmän peliä”, Oskari mumisi sivuilleen vilkuillen.
”Ei kukaan nyt Härmälle häviä”, naurahdin Oskarille. En uskaltanut luvata olevani yhtään paremmassa kunnossa lauantain jälkeen. Saattaisin olla paljon pahemmassakin. Oskarin oli kuitenkin turha olla huolissaan. Pelistä tulisi helppo.

Perjantai-iltana törmäsin kotiovellani Ilveksen Helloon, joka raahasi sekalaisia symbaaleita ulos Meijerin salista.
”Hei”, hän tervehti nyökäten ihan niin kuin olisi normaalia tyhjentää arvokkaita soittokaluja seurakunnan omistamista tiloista pieneen Toyotaan ja tulla talkkarin yllättämäksi.
”Hei?” vastasin epävarmana ja pidin varmuuden vuoksi ovea auki.
”Ai kiitti. Mä en tajua miten mä saan nää mahtumaan… No, mun pitää ehkä soittaa joku hakeen noi loput.”
Katselin hetken Hellon touhuja. Kai hänellä oli jonkun lupa lainata rumpuja. Hellohan pyöri seurakunnan tiloissa vähän väliä ja oli mennyt Meijerin näyttämölle nytkin taatusti omilla avaimillaan. Silti teki mieli kysyä…
”Miksi sä otat seurakunnan rummut?” kysäisin Hellon ähkinän ylitse.
”Noku Latosaaren keikkaan on semmonen tunti ja eiköhän joku kaatunu meidän rumpuihin. Voisiksä pitää tätä vähä et mä saan noi tonne?”
Tartuin nopeasti Hellon ravistamaan osaan, mikä se olikaan, koska se näytti menevän pian rikki. ”Siitäkö sä ton mustan silmän sait? Kun sä kaaduit rumpuihin?”
”Voi vitsi aina vaanko se näkyy? No en saanu siitä, vaan siitä ku sain turpaani. Enkä mä sinne kaatunu..”
”Ai…”
”Mut hei. Miksi sä sit oot ton näkönen? Kuka sua löi?”

Hymyilin Hellolle, mutta tunsin itsekin ettei se ollut lähelläkään aidon näköistä hymyä. Millaistahan siellä Helvetissä oli elää? Selviytyisinköhän siellä?

”Jaa-a”, Hello sanoi miettivästi ja rapsutti partaansa. Vasta silloin tajusin kysyneeni sitä ihan ääneen. Sitten hän katseli minua kauan arvioiden ennen kuin päättikin yhtäkkiä vastata. ”Mä pelkäsin pienenä Helvettiä kun siitä puhuttiin vähän seurakunnan kerhossa. Sitten mun iskä Manni — sä varmaan muistat sen — kertoi, millanen paikka se on ja miks mulla ei oo mitää hätää. Varo vähä et mä mahun laittaan tän — no niin. Helvetti ja Taivas on kuule täysin identtisiä.”

Hellon isän tulkinta Helvetistä ja Taivaasta oli rauhoittava. Kun Hello puhui, näin silmieni edessä Meijerin näyttämön, johon paikka mielikuvituksessani sattui heti sijoittumaan. Istuisin muiden paikkaan sijoitettujen kanssa rivissä. Edessämme olisi rotko ja sen takana pitkä pöytä täynnä ihania herkkuja. Siellä olisi ainakin possupataa ja äidin tekemiä kevätrulliakin — kaikkea, mistä pidin. Ne olisivat kuitenkin liian kaukana meistä, jotta voisimme syödä. Onneksi meillä kaikilla olisi pitkät puuvartiset lusikat, joilla ruokia pystyisi ottaman! Ottaisin ensimmäisenä possupataa…

”Sit molemmissa paikoissa ne lusikat on niin pitkiä, ettei niillä pystykään syömään kun aina menee ohi naamasta. Taivaassa ne kuitenkin päättää alkaa syöttämään toisiaan, eikä kärsi nälästä, kun Helvetissä ne ajattelee vaan itseään ja kärsii”, Hello lopetti olkiaan kohauttaen ja purkasi auton ovelta pois yhden rummun, joka ei mahtunut millään sisään. ”Mut tää nyt on tietenkin joku lasten vertaus. Miksi sä edes kysyt? Tai no, ihan sama, en mä ehdi nyt peerehtyä. Vitsit niin mä soitan Tidelle just nyt että tulee auttamaan…” hän mumisi sitten maallisesti niin kuin olisi puhunut säästä eikä Helvetistä.
”Kelle?”
”Mun poikaystävälle. Se bodaa just sitä varten et se saa raahata mulle rumpuja Latosaareen…”
”Enks mä voi auttaa?”
”No et todellakaan. Ellei sulla oo isoa autoa piilossa tuolla sun yksiössä vintillä.”

Kun tuli yö, makasin patjallani ja ajattelin Hellon Taivasta ja Helvettiä. Keksisin ihan takuulla syöttää muita pitkällä lusikallani. Jos se riitti, että halusi muille hyvää, minun olisi turha olla huolissani. Eikö niin? Sitä paitsi… Oliko mahdollista, että Hellon kaltainen ihminen ei menisi Taivaaseen sen takia, mitä hän oli sanonut ennen kuin soitti puhelimellaan sille Tidelle? Siinä ei ollut järkeä. Hello oli auttanut minua muuttamaan, vaikka ei hyötynyt siitä mitään. Ennemminkin hän hävisi siinä rahaa ja aikaa. Hän veti seurakunnan pallokerhoa lapsille Meijerin salissa usein ja ilman korvausta. Istui salissa isoskoulutuksia suunnittelemassa ja kerhonohjaajakoulutuksia pitämässä. Kertoi minulle pitkistä puulusikoista mieltäni rauhoittaakseen. Sitä paitsi jos hyvät ihmiset eivät menneet Taivaaseen vaan elivät Helvetissä, eihän sielläkään olisi mitään hätää.

Seurasin etusormellani pussilakanassani hyppäävän pupun ääriviivoja patjallani maatessani. Viimeinen ajatukseni olivat pitkät puulusikat ja Noa. Nukuin unia näkemättä ja aamulla heräsin virkistävään sateen ropinaan tuntien pelon sijaan odottavaa jännitystä.

Jatkuu

[NitthanOsallistuja]

Nyt riittää tämä ahdistuminen ja hiominen. Ei pysty enää.

Lauantaina töiden jälkeen

Käteni vapisivat pukuhuoneen kiiltävällä ovenkahvalla. Työvuoro oli tuntunut kestävän ikuisuuden, mutta viimein se oli ohitse. Yritin kerätä rohkeutta piipatakseni pukuhuoneen lukon auki kulkuluvallani. Tunsin olevani täysin valmistautumaton, vaikka olin suunnitellut seuraavia vuorosanojani koko aamun ja koko työvuoron. Työkengätkin tuntuivat yhtäkkiä hiertävän ja työpaita puristavan. Unohdin nielaista ja vedin sylkeä henkeen niin että sain kaiken päälle vielä järjettömän yskänkohtauksen. Kellarin kaikujen vuoksi sen kuulivat varmasti asiakkaatkin. Päätin edes esittää päättäväistä ja astuin sisään. Luojan kiitos pukuhuoneen oven piti kuulemma olla paitsi tulenkestävä, myös äänieristetty.

Pukuhuoneessa oli tietenkin Noa. Hän katsoi minuun kulmiensa alta tahallaan niin, että unohdin jokaisen huolella harjoittelemani vuorosanan.

”Hei — tai siis — m — tai no — ”
Noa hymyili vinosti, mutta ei niin lämpimästi kuin yleensä.
Purin väkisin hampaat yhteen, jotta ehtisin vetää henkeä ja aloittaa alusta. Nenäni kautta puristautui ulos tirskahdus. ”Syötsä lihaa?” suustani pääsi, vaikka se kuului suunnitelmaani vielä vähemmän kuin sössöttäminen.
”Mitä!” Noa alkoi nauraa.
”Mä tarkotin että — mä tarkotin vaan”, änkytin kauhuissani ja tunsin miten korvani kuumenivat.
”Aivan rauhassa.”
”Mä hain tortillan aineet mutta mä ostan sinne jotain vegaanista nyt kun kaupassa ollaan, jos sä et syö lihaa!”
Noa näytti niin epäileväiseltä, että pelkäsin tortillojen olevan jotenkin sopimaton ruoka.

*

Koko matkalla Meijerin siniselle sivuovelle asti ei kuulunut paljoa muuta kuin minun nolostuttavan tiheä ja liian äänekäs sydämensykkeeni. Yritin vaivihkaa pyyhkiä hikoavia käsiäni farkkushortseihini. Silti Meijerin yleisavain tuntui liukkaalta eikä meinannut millään osua sivuoven lukkoon. Kurkkuani kuristi koko ajan enemmän ja kädet tärisivät niin kuin olisin menossa taas teatterin näyttämölle enkä kotiini. Aukene jo…

Päästin Noan ovesta ensimmäisenä. Hän katseli ympärilleen. Seurasin hänen katsettaan pitkin Meijerin sivueteistä. Siellä ei ollut paljoa näkemistä. Portaat, jotka veivät asuntooni, olivat paitsi liukkaat, myös liukkaan näköiset, sillä ne oli maalattu samalla vaaleansinisellä maalilla kuin ovikin. Eteisessä oli kymmeniä vuosia vanha likaisenruskea kokolattiamatto. Ovi Meijerin esiintymislavalle oli auki edessämme, mutta onneksi vasemmalla puolellamme olevan seurakunnan nuorisotyön sotkuisen toimiston ovi oli kiinni. Nurkassa möllötti ylitsepursuava löytötavaralaatikko. Onneksi Noan ilme oli neutraali.

”Mä asun tuolla ylhäällä”, viitoin.
”Sympaattinen mesta”, Noa sanoi hymyillen vähän ja näytti odottavan että lähtisin nousemaan ahtaita portaita ensimmäisenä. Ennen kuin astuin portaille ehdin Noan hengittävän syvään. Irvistin salaa. Ilveksen Hello sanoi aina, että Meijerillä haisi home. Eipä minulla kuitenkaan muuta paikkaa ollut.

Kapusin portaita, kun paniikki alkoi nostaa päätään jännityksen ylitse. Vasta kun olin muutaman rapun päässä omasta ovestani, ymmärsin olevani tuomassa kotiini jonkun miehen! Ei kun Noan! Noan, enkä jotain miestä! Kaikista maailman paikoista olin menossa näin yksityiseen paikkaan, näin monen suljetun oven taakse. Kaikista maailman ihmisistä olin menossa sinne Noan kanssa! Mielessäni oli ollut tortillojen tekemistä ja — ja — ja sen mokaamani suukon vieminen loppuun — mutta ei sellaista varten ketään kotiin kutsuttu! Noa varmaan odotti, että — tapahtuisi vaikka mitä muuta — enkä pystyisi siihen — ja ovi oli jo ihan muutaman askelman päässä! Miksi ihmeessä en ollut voinut ehdottaa uutta tapaamista hevosten luona? Miksen ollut ajatellut, miltä kutsuni kuulosti Noan korvissa?

”Noa….”
”Mm?”

Tuntui kuin kengänpohjani olisi liimattu rapuille. Rasautin jalkani kuitenkin vapaaksi niin kuin ansasta irti tempova eläin. Sain käännyttyä ympäri.

”Ihan rauhassa vaan”, Noa sanoi ihan niin kuin oli sanonut aiemmin pukuhuoneillakin, kun portaat alkoi mustua reunoiltaan. Hänen kätensä nytkähti kaiteella. Noa ei uskaltanut edes hipaista minua. Tuskin hän siis odotti yhtään mitään.

Toisaalta… Jos Noa ei uskaltanut koskea minuun enää, miten minä sitten ikinä onnistuisin —

”Chai.”
”Mm?”
”Sä sanoit että sä haluut yrittää uudestaan”, Noa sanoi kulmat kurtussa. ”Mitä sä oikeestaan haluut yrittää uudestaan?”

Katselin hämmentyneenä Noan räpsyviä silmiä ja alahuulta, jota hän puri. Olisin halunnut silittää hänen kurtistuneet kulmansa suoriksi. Ei kai sitten ollutkaan ilmiselvää, mitä halusin yrittää uudelleen. Olin selityksen velkaa, enkä saisi päiviä kestäneeltä jännitykseltäni annettua järkevää selitystä tarhan tapahtumille tai puhelinsoitolleni.

”Mä haluan yrittää uudestaan tätä…” sanoin hetken mielijohteesta ja astuin yhden porrasaskelman alemmas. Liu’utin käteni Noan käden päälle porraskaidetta pitkin. Hänen katseensa välähti silmistäni käteeni. Hän oli liian kauan räpäyttämättä silmiään. En osaa sanoa, oliko se hyvä merkki, joten se sai sydämeni takomaan vielä kipeämmin kylkiluitani vasten. Noa ei kuitenkaan säpsähtänyt kauemmas tai ravistanut kättäni pois. Ajattelin etäisesti kaljuuntuvani stressin takia yhdessä ainoassa illassa. Jopa hengitykseni kuulosti korvissani vapisevalta. Yritin saada tahdonvoimalla Noan nostamaan katseensa, jotta näkisin hänen ilmeensä. Toivoin hartaasti, ettei se olisi enää niin vakava. Hän ei kuitenkaan suostunut katsomaan minua pitkään aikaan. En pystyisi toimimaan ennen kuin tietäisin, olinko pilannut — ennen kuin tietäisin, halusiko Noa vielä, että — ennen kuin tämä olisi alta pois.

Hitaasti Noa nosti katseensa lopulta silmiini, mutta ei liikkunut. Pelkäsin hänen huomaavan, ettei hän halunnutkaan mitään tällaista. Sydäntäni ja hengitystäni lukuun ottamatta oli ihan hiljaista, kun ojensin vapaata kättäni Noan hartiaa kohti. Ihan niin kuin aiemmin tarhoilla, Noan silmät sulkeutuivat, kun astuin viimeisen askeleen alaspäin hänen luokseen. Olisin tahtonut hänen ottavan taas kiinni käsivarrestani, mutta hän seisoi aloillaan ja vain hengitti. Juoksutin liian kylmät sormeni hänen kaulalleen. Se ei voinut tuntua hyvältä niin kuumassa huoneilmassa.

Noa oli niin pelottavan liikkumatta porrasta alempana, mutta tällä kertaa minun oli oltava rohkea.

Minä hipaisin huulillani Noan huulia.

Se ei sattunut muualle kuin sydämeen, joka melkein halkesi jännityksestä. Helvetti ei auennut, maa ei järissyt. Noa tuoksui havuilta. Tunsin hänenkin sydämenlyöntinsä.

Lopulta Noa liikahti ja laski varovaisesti kämmenensä selkääni. Tuntui omituiselta ja kaukaiselta, että vielä aamulla olin ajoittain uskonut suunnittelevani kamalaa virhettä. En tehnyt mitään pahaa. Painoin Noan Meijerin sivueteisen rappujen seinää vasten ja suutelin niin kuin olin usein unessa suudellut. Se saattoi olla viimeinen kerta samalla kuin ensimmäinenkin, joten halusin muistaa sen. Se oli pehmeä suudelma, mutta kömpelö myös.

Se kesti kauan — ja se kesti liian pienen hetken. Säikähdyksekseni Noa vetäytyi pois. Päästin saman tien irti sekä hänestä että porraskaiteesta.
”Tota… Chai… Mun selän takana on tosi iso naula.”
Kai se oli hermostus, joka minua nauratti. Kasvoni olivat tulessa ja piilotin ne parhaani mukaan kämmenieni taakse. Tämän huonommin se ei olisi voinut mennä. Tai no… Tämän parempaa se ei voinut myöskään mitenkään olla.

***

Mahdollinen tulevaisuus, joka saa jäädä pois ellei se toimikaan. Minun oli vain kiirehdittävä määräämään paikka mahdolliselle jatkolle tulevaisuuden suunnitelmien takia.

Olin elänyt Meijerin vintillä jo niin kauan, ettei jatkuva kuumuus oikeastaan enää haitannut. Noalla näytti kuitenkin olevan vaikeuksia jo silloin, kun en vielä paistanut kuumalla hellalla jauhelihaa tortillaan. Sen takia olin päätynyt luovaan ratkaisuun. Olimme hakeneet Meijerin alakerran isosta ruokalasta pari tarjotinta ja lastanneet tortillatarpeet niille. Ensin olin ajatellut meidän menevän piknikille Meijerin varjoisalle kivilaiturille, mutta tarkemmin ajateltuna en tahtonutkaan olla kaikkien silmien alla. En ollut siis kulkenut Noan edellä sinisestä ulko-ovesta, vaan sitä vastapäätä olevasta salin näyttämön ovesta.

Ruokien alla lattialla oli kaapista kiskottu valkoinen pöytäliina. Niitä käytettiin tavallisesti juhlissa pitkien pöytien päällä. Viimeksi salissa oli kuitenkin pelattu sulkapalloa, joten pöydät olivat varastossa. Vaikka olin kuinka pureskellut huuliani ja vilkuillut Noan jalkaa, hän oli istunut lattialle ainakin yhtä ketterästi kuin minä.

Se oli kummallinen tortillansyöntikerta. Noa oli tullut satukirjasta arkiselle näyttämölle, jota minä harmaassa arjessani moppasin muiden juhlittua salissa ja jollaisella minä olin näytellyt monta kertaa olevani joku muu. Hän ei sopinut miljööseen ollenkaan, vaan olisi voinut ihan yhtä hyvin olla vaikka yksisarvinen. Vaikka olisi ollut todennäköisempää, että saisin yksisarvisen kanssani illalliselle. Toisaalta lavallahan me Noan kanssa olimme. Kyllä siellä taatusti oli epäuskottavampiakin näytelmiä nähty. Purin tortillaa, juttelin yllättävän helpon tuntuisesti ja yritin olla ajattelematta, että miten voisin — milloin voisin — voisinko suudella Noaa uudelleen.

”Millanen perhe sulla on?” kysyin jossain vaiheessa.
”Mulla on se äiti Stadissa”, Noa vastasi ja piti kättään täynnä olevan suunsa edessä. ”Mutsi on semmonen rento tyyppi. Kiltti. Sanoo olevansa Mielikin ja hevosten mummi. Eiks sun äiti ollu kans Stadista?”
”Joo, tai no siis Vantaalta.”
”Millanen se on?”
”Se on — se on ihan jees. Se on naimisissa yhden Jarin kanssa. Tai ne on ollu aika pitkään. Jari sanoi että jos se tulis käymään täällä mun pikkusiskon kanssa nyt kesällä, kun mä en hal — kerkee Vantaalle. Se ajatteli että voitais viedä mun sisko PowerParkkiin. Se mun siskokin on kiva. Se menee syksyllä kouluun ja on tosi innoissaan. Hei se ratsastaa kans.”
”Vai semmonen Jari ja pikkusisko”, Noa sanoi, mutta katsoi minua liian tarkasti.

Onneksi minun perheeni oli siltä erää käsitelty. Katselin Noaa salaa, kun hänen katseensa puolestaan kiersi salia ja sen seinillä roikkuvia muotokuvia hänen jutellessaan. Salissa hämärtyi ja kirkastui sen mukaan kuinka pilvet kulkivat pihalla auringon editse. Istuin selkä Meijerin seinän isoa puuristiä kohti enkä pelännyt muuta kuin lähitulevaisuutta. Kuinka pahalta tuntuisi, jos tämä olisi viimeinen kerta Noan kanssa? Kuinka pahalta tuntuisi, jos tämä ei olisikaan viimeinen kerta Noan kanssa, vaan hän tahtoisi jatkaa tästä eteenpäin?

”Mä haluaisin nähdä sut — siis vaikka tallilla hevosten kanssa — tai siis ei pelkästään töissä”, sanoin varovasti tarpeeksi rohkeutta kerättyäni, vaikka ääneni hiljenikin tasaisesti loppua kohden.
”Vai kärkyt sä mun hevosia”, Noa naurahti.
Naulitsin katseeni saman tien näyttämön lattiaan. Siinä oli roskan näköinen oksankohta, jota olin yrittänyt pestä monesti pois. ”En mä niitä…”

[NoaYlläpitäjä]

Uijuijuijui et kuule arvaa miten mä tätä odotin. Enkä oo vielä lukenut kun ekat lauseet muttakun oon niin innoissani ja ehkä vähän kauhuissani että pakko tehdä tälläinen välikommentti, lupaan kommentoida näihin kaikkiin vielä myöhemmin paremmin uudelleen. Mutta että teit sitten näin mulle, kun huomenna olis tiedossa aikanen työaamu, senkin sinä kuule siinä niin! Ja nyt oikeesti luen tän tarinan ja ehkä vähän rauhotun. Ehkä.

[NoaYlläpitäjä]

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan teema jatkuu. Vastaan tähän nyt paremmin kun kerran niin lupasinkin tehdä, ja varsinkin kun mulla on tästä (tästäkin) jotain sanottavaa.

Palaan ihan ekana tässä johonkin kun aiempaan kommenttiin, jossa mainitsit että sun käy mua sääliksi jos sä olet nyt mun ensimmäinen leikkikaveri tälläisen tarinan aiheen kanssa. Joo, olet 😀 Mutta ei mua harmita yhtään että leikin just sun kanssa, koska sä oot tässä kumminkin hyvä! Ja koska tiedän että jos (kun) mä teen jotain mokia niin sä oot tarpeeksi nokkela ne korjaamaan niin, että mun ei ihan tarvii vajota jonnekin maanrakoon. Kiitos<3

Mutta siis joo, onhan tää ihan hitokseen pelottavaa, varsinkin kun mulla on tosi vähän aikaa nykyään kirjoittaa niin vielä kaiken lisäksi hävettää pitää odotuttamassa. Niin kommenttien kuin omienkin tarinoiden osalta, mutta koitan ajatella että Hopiavuori odottaa ja ottaa mut vastaan aina kun sinne pääsen, koska en halua että mulle rakkaasta harrastuksesta tulee stressiä tai ahdistusta kun sitä on oikeessakin elämässä tarpeeksi.
Josta pääsen jotenkin aasinsillan kautta siihen, kun joskus puhuit jotain siitä, että olisipa ollut hauska jos Chai olisi ollut mun tarinassa just niin äkkipikainen kuin se oikeasti on. Siis jotain sinnepäin, en muista nyt tarkalleen, mutta sen muistan että mun piti siihen jotain sanoa. En yhtään tiedä miksi, mutta Chai on edelleen mulle tosi, tosi vaikea kirjoitettava. Sun Chai on ihan erilainen kuin mun, koska mun Chai on se, mitä Noa on nähnyt.
Sille Chai on, tai on ainakin ollut se tyyppi, joka jäätyy paikalleen ja näyttää siltä että varmaan hajoaa tuhanneksi sirpaleeksi jos sitä päin katsookin. Se joka tuntuu kokoajan vähän olevan paniikissa ja vähän peloissaan ja vähän hämillään ja vähän kaikkea muutakin sellaista. Mun itseni on tosi hankala päästä siitä kuvasta eroon, kun Noalle se oli niin iso juttu, että siitä tuli mullekin iso juttu, ja lopulta totesin että jos jätän Chain aika pieneen rooliin en voi mennä kauhean pahasti metsään :DD Itsesuojelua parhaimmillaan. Äläkä nyt siis ota tätä niin, että Chai olisi vaikea hahmo tavoittaa tai ettet kirjoita häntä selkeästi, koska siitä ei ole kyse. Tai varsinkaan että tässä nyt jotenkin moittisin tai mitään, koska en! Koitan vaan avata että Chai on ollut Noalle Chai, vaikka Chai ei ihan itsensä olekaan ollut.

Mutta senkin muistan, kun joskus aikojen alussa sanoit että jokainen on omassa tarinassaan jokaisen hahmon herra. Tai jotain sinnepäin, koska se on tuonut mulle paljon lohtua. Uskaltaa käyttää muiden hahmoja vapautuneemmin ja todeta että no, jos ei nyt mene ihan just yks yhteen niin ei se ole niin justiinsa.

Onneksi Chai oli kuitenkin lopulta se joka uskalsi. Se tuntuu jotenkin luonnollisemmalta, kun mietin millainen dynamiikka Noalla ja Chailla on. Noa on kuitenkin enemmän sellainen jahkailija, vähän hidas tekemään mitään muutoksia tai ratkaisuja. Enemmän sellainen antaa elämän kuljettaa- tyyppi, kun Chaista mulle tulee mieleen muutamakin ihan erilainen asia. Yksi niistä on duracell pupu, ja toinen kultaisennoutajan pentu.

Ekan ja tokan kerran kun luin tän pakko myöntää etten kyllä ihan uskaltanut hengittää. Nyt, noin kolme kuukautta myöhemmin sentään jo uskallan, mutta kyllä tämä edelleen kivasti vatsanpohjassa kutittelee. Toivottavasti sä et ole jo koko kuvioon ihan lopen kyllästynyt, tai jos oot niin onpahan siinäkin sitten aineksia tarinaan jos toiseenkin. 😀 Tämä tuo mulle niin kovasti iloa ihan vaan Noan ja tietysti Chainkin puolesta, sekä tarinallisesti on kiva päästä haastamaan itseään ihan uudella alueella.

Mutta joo. Niinkuin Chaikin vähän totesi, niin tämän paremmin se ei olisi voinut mennä.

[Sonja T.Valvoja]

En voinut sitten vastustaa kiusausta tuoda Anssia mukaan.
Kirjoitettu Anssin näkökulmasta

Minä vein hänen hevosensa ja naisensa
— Mä lähden tallille, huikkasin puolihuolimattomasti olkapääni taakse.

Tiesin että Johanna tuhahti sille hiljaa, niin kuin aina. Siitä oli käyty niin monta riitaa vuosien mittaan, etten jaksanut enää laskea. Ei Johannakaan jaksanut enää suoraa yhteenottoa aloittaa, mutta teki kyllä selväksi ettei siellä olisi tarvinnut joka päivä käydä.

— Tuut sitten ihmisten ajoissa takasin, hän sanoi metallista tyytymättömyyttä kirskuvalla äänellä. — Käyt kaupassa tullessasi.

En sanonut mitään. Tulisin kun tulisin. Lasten mekastus vaimeni kun vedin ulko-oven perässäni kiinni. Huokasin helpotuksesta päästessäni autoon asti turvaan taukoamattomalta kiljumiselta, höpötykseltä, sotkulta ja tunsin samalla häpeää. Millainen isä näin ajattelee? Suljin ajatuksen päättäväisesti pois ja käänsin auton nokan pihatielle.

Tallilla vallitsi normaali iltapäivän vilkas elämä. Hevosia talutettiin karsinoihin, niistä pois, kentälle, maneesiin, joku oli juuri menossa traileriinkin. Menin ensitöikseni rapsuttelemaan Salieria. Se suhtautui minuun ystävällisen uteliaasti. Mikä sanoinkuvaamaton onni, että sain tämän ratsuksi, edes vähäksi aikaa! Helppo, kiltti, tarpeeksi iso, tarpeeksi lahjakas, pitkälle koulutettu. Ei sellaisia joka oksalla istunut.

Samalla ajattelin Sonjaa enkä voinut estää pientä jännitystä kihelmöimästä vatsanpohjassa tai pientä hymyä nousemasta suupieleen. Olin ensin ajatellut, että pitäisin näppini erossa hänestä, kuitenkin oli ilmeisen onnellisesti varattu ja Salierin omistaja, mutta vanhat tavat istuivat tiukassa. Mikä luojan lykky, että se näytti kääntyvän hyvälle tolalle. Ehkä Sonjakin olisi vieteltävissä, kaikesta huolimatta. Hän oli juuri senkaltainen nainen, jonka piti kuvioissa mielellään vähän pidempäänkin. Ehkä jopa tämän kaksi vuotta kun se hänen miehensä oli pois…

Hymähdin itsekseni. Sitä Harria ei käynyt kateeksi. Minä vein hänen hevosensa ja naisensa.

[Janna HOsallistuja]

Mä luin tän noin minuutti sen julkaisemisen jälkeen ja mä en tiedä mitä ajatella. Jos mä jossain kohtaa mietin että Anssi on ihan ok tyyppi, mutta tän luettuani mulla tuli sellainen ällöttävä olo ja mä en pidä Anssista enää ihan niin paljoa. Toisaalta sitten jollain ihmeellisellä tavalla mä myös haluan nähdä mihin tää menee jatkossa, vaikka mua ei toisaalta haittaisikaan vaikka Anssista ei enää kuuluisi…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä inhoan!! Jos Anssi on yksin ja liehittelee varattua naista, sehän on sen varatun naisen henkilökohtainen ongelma, ellei se tee rajoja selväksi. Mutta hehe Anssi-boi on itsekin ihan parisuhteessa. Aaaargh ihmiset: erotkaa eka! Ei siinä ole mitään vikaa, jos ei enää kiinnosta! Siinä on, jos ei enää kunnioita toista! Kaiken oikein kruunaa otsikko ja lopetus. Ilman niitä Anssi voisi vaikka paikkailla jotain haavaa sisällään, mutta ehei, kun hän on oikein ylpeä toimeliaisuudestaan. Mutta hei hyvä taide herättää tunteita. Vaikka sellaisia tunteita, että nyt täytyy mennä ja tiskata jotain.

[NitthanOsallistuja]

Hyvä yleisö: rakastan improvisointia. Improvisoinnin pahin ja paras puoli on se, ettei suunnitella etukäteen. Säilytän siis näissä tarinoissa sellaisen option, että viimeisin tarina saattaa aina olla pelkkää fanfictionia, jos Noalla onkin ollut muuta mielessään Chain suhteen.

Pure mua Metsärinne

”Sulla on se aikanen aamu…”

En osannut päättää, mikä Noan kasvoissa oli mielenkiintoisinta. Minusta oli omituisen mukavaa ja tavallaan pelottavaa hieroa poskiani Noan parransänkeen. Samalla olin vähän kateellinen. En saanut vieläkään kasvatettua partaa itse. Tykkäsin myös pyöritellä Noan niskahiuksia, jotka karkasivat rastoilta jo muutama viikko sen jälkeen, kun hän kävi korjauttamassa rastansa. Oli ihanaa painaa nenä aivan hänen hiusrajaansa hänen otsallaan ja hengittää. Ja jännittävää painaa se hänen kaulaansa ja hengittää. Joku kerta tulisin hulluksi, kun hän haroi hiuksiani samalla kun tein niin.

”Nii on”, myönsin ja irrotin kasvoni Noan kaulalta katsoakseni, etten repinyt hänen nenäkoruaan ajeluttaessani sormiani sen ympärillä ja hänen nenänvarrellaan.

Olin sillä tavalla Noan lähellä vain harvoin. Oli hankalaa löytää aikaa ja paikka sellaiselle. Olimme usein Noan luona, ja siellä kuka tahansa utelias saattoi rampata ovesta sisään, vaikka olisimme olleet Noan makuuhuoneessa asti. Tallin puolella rauhaa ei ollut käytännössä ollenkaan. Meillä Noa ei viihtynyt, vaikka ei sanonutkaan sitä ääneen, enkä ihmetellyt. Vaikka kesä oli ohitse, asunnossani oli edelleen kuuma. Siellä haisi kellarilta, vaikka se oli vintillä. Sohvani oli lyhyt ja liukas. Sänky oli kapea — ja sitä paitsi en halunnut päästää Noaa sille.

Tilaisuuksia oli siis harvoin, ja sitäkin harvemmin uskalsin olla Noan kanssa niin. Tuhat kertaa olin miettinyt sitä, mikä minua pelotti, ja voi miten niitä asioita oli paljon. Mitä jos Noa työntäisi minut pois? Mitä jos hän kyllästyisi niin, että tahtoisi lopettaa koko jutun? Mitä jos — mitä jos tekisin jotain ihan väärällä tavalla? Mitä jos Noa ei tohtisi sanoa siitä? Mitä jos — mitä jos — entä jos — mitä jos kaikkein hirvittävin mahdollinen pelkoni toteutuisi ja Noa tahtoisikin, että me teemme vielä enemmän kuin suutelemme sylikkäin sohvalla? Sitten minä kuolisin. Menisin helvettiin. Joutuisin näkemään ennen sitä vielä Noan ilmeen, koska enhän minä edes osannut —

”Chai”, Noa sanoi pehmeästi kuin nimeni olisi Aurinko eikä Poika, ja suukotti leukaani. ”Mitä me sun mielestä ollaan?”
”Miten niin mitä? Mitkä me?”
”Me-me. Mitä sä sanoisit, että me ollaan..?”

Pysähdyin silittämään Noan poskipäitä. Miten joku saattoi olla noin kaunis? Miten jonkun silmissä saattoi läikähtää moinen epävarmuuden ilme, jos oli noin kaunis? Ihan niin kuin Noa ei muka olisi tiennyt saavansa kenet tahansa, kun ojentaisi kätensä. Tyhmyri.

Olinhan minä sitä miettinyt, oliko Noalla muita sellaisia ystäviä kuin minä, tai ihan kokonainen tyttöystävä. En ollut tietenkään kysynyt. Tavallaan en halunnut tietää. En voisi asialle kuitenkaan mitän ja olisin vain mustasukkainen. Sellaisista keskusteltiin vain tyttöystävien kanssa, eikä se voinut niin mennä, että minulla olisi poikaystävä. Se ei ollut mahdollista. Jos Noa olisi ollut nainen, olisi ollut melko helppoa — no okei — olisi ollut aivan sairaan vaikeaa, mutta silti mahdollista kysyä, että ryhtyisitkö minun tyttöystäväkseni. Siksi kai meidän suhteestamme ei ollut koskaan puhuttu, kun sellaisia sanoja ei ollut, jotka olisivat kuvanneet Noaa. Työkaveri oli naurettavaa vähättelyä. Eikä miehellä tietenkään voinut olla poikaystävää. Puolisosta taas puhuttiin vasta myöhemmin…

Olimme välivaiheessa, enkä uskaltanut miettiä useinkaan seuraavaa siirtoamme. Noa oli aikuinen mies, jolle minunlaiseni ei riittäisi kuin hetkeksi. Minä puolestani olin liian lyhyt, liian kömpelö, liian tumma, liian kömpelö, liian kokematon — ja ennen kaikkea myös mies. Nyt Noa kuitenkin halusi, että minulla olisi ollut vastaus hänelle.

Kun Noa kyllästyi odottamaan mietintäni päättymistä ja ryhtyi silittämään nenällään kaulaani, keksin sopivan sanan.

”Sä oot mun phaeng”, sanoin Noalle. ”Tai… Olisitko — voisitko olla — haluaisitko olla mun phaeng?”
”Mitä?”
”Sä et voi olla mun poikaystävä. Mutta thain kielessä poikaystävä ja tyttöystävä on sama sana”, kerroin muka tosi varmana asiastani, mutta ääneni hiipui sitä mukaa kun aloin epäröidä. ”Paitsi jos se on ihan tyhmä juttu ja sä et haluu…”
”Vai fang”, Noa sanoi hartiaani vasten, ja näin pelkästään hänen hengityksensä takia tähtiä ja muita valoja, jotka liikkuivat niin nopeasti, etten olisi varmaan osannut korjata Noan lausuntaa vaikka olisin aikonutkin. Älä hengitä mun iholle tai minä kuolen.
”Kyl mä voin olla sun fang”, Noa henkäisi varmasti tahallaan, enkä tiennyt olisiko pitänyt pitää kiinni hänestä vai sohvasta, vai työntää hänet hieman kauemmas. Pure mua Mesärinne.

”Mitä?” Noa naurahti.
”Mitä! Ei mitään!”
”Sanoitsä just et–”
”En mä sanonu mitää.”
”Selvä”, Noa kuului sanovan. Ja puri minua.

Ja minä halusin edes hipaista Noan selkää hänen paitansa alta.

Tai siis täsmälleen hipaista. Ei mitään muuta.

Ja minä hipaisin.

Ja Noa nosti käsiään, tai ainakin levitti kyynärpäitään sivuillepäin. Se oli melkein yhtä vakava asia, kuin että jollakulla miehellä olisi poikaystävä. Sitä paitsi sohvan ilmatilasta loppui happi.

”Mulla on se aikanen aamu!” henkäisin hädissäni.
”No se sulla on”, Noa myönteli enemmän itselleen kuin minulle ja nojautui luojan kiitos kauemmas minusta.
”Emmä tarkottanu että — kuule –”
”Joo ei se mitään.”

Kun saattelin Noaa alaovelle, hän ei tuntunut enää olevan pahoillaan siitä, miten olin lopettanut suukottelumme kuin seinään. Hän nojasi ovenkarmia niin kuin ennenkin ja teki lähtöä yhtä kauan kuin aina. Minä puolestani päästin hänet lähtemään vastentahtoisemmin kuin koskaan. Työvuorojen takia menisi sata päivää, tai siis ainakin neljä päivää, ennen kuin hyvällä säkällä näkisin hänet taas. Se aika menisi nopeasti, mutta silti nypin Noan paidasta olemattomia koirankarvoja venyttääksemme viimeisiä sekuntejamme. Minun phaengini.

Vasta illalla, kun riisuin ja menin sänkyyn, osittain pyörryttävä ja huumaantunut ja hieman kauhistunut oloni väistyi sen verran, että tekojeni seuraukset valkenivat minulle. Minun tuli niin kuuma, että minun oli potkittava pupulakanoihin verhottu täkkini yltäni. Äitiä sai hämättyä pelkällä sanastolla, ja Jumala ei ollut koskaan ollut yhtä herkkä suuttumaan ja tuomitsemaan kuin äiti. Siitä huolimatta minulla oli salaa poikaystävä. Mitä olin mennyt tekemään?

Jos seurusteli, tottahan toiselta sai odottaa muutakin kuin kädestä pitämistä.

Ei ihme, että Noa oli nostellut kyynärpäitään.

Mitä nyt??

[AamuOsallistuja]

Holy shit – oli hyvää luettavaa!

Viimeistään nyt oon ihan koukussa tähän Chain ja Noan juttuun! Chai on hahmona muutenkin todella sympaattinen ja yllättävänkin samaistuttava. Hän on tyyppinä ainakin Noan suhteen sellainen yliajatteleva jännittäjä – jotain mihin varmasti moni voi samaistua. Samaan aikaan Chai haluaa olla Noan lähellä ja toisaalta taas niin peloissaan, että haluaisi karata paikalta. Toisaalta taas juuri se pelonsekainen jännitys vain voimistaa sitä tunnetta toisesta. Ja se jännite varmaan saa juuri lipsauttelemaan noita freudilaisia. 😀

On mielenkiintoista lukea Chain kipuilusta sen suhteen, ettei hänellä omasta mielestään voi olla poikaystävää. Miten paljon äidin ajatuksilla sekä oletetulla uskonnollisella kasvatuksella onkaan vaikutusta asiaan? Usko ja rakkaus – melkoinen pulma. Chai elää jotenkin näiden ristiriitojen välillä. Samaan aikaan hän nauttii Noan läheisyydestä ja taas heti jo toisessa lauseessa työntää ajatukset Noasta poikaystävänä huis helvettiin. (pun intended)

Miten kauan meneekään, että phaeng muuttuu poikaystäväksi..? Jännityksellä odotellen jatkoa..! :’)

Ps. ehdottoman iso peukutus hyvälle improvisoinnille

[NoaYlläpitäjä]

Auuuu au au Chai kun sä saat mut niin palasiksi. Jos osaisin kirjoittaa Noasta yhtä ihanasti kuin miten sä kirjoitat siitä Chaina niin takuulla rakastaisin sitä miljoona kertaa enemmän. Ehkä omasta hahmosta ei kuitenkaan oo tarkoitus kirjoittaa niin. Ja onneksi pääsen tätä kautta sitten lukemaan (ja vähän hajoamaan aina) miten ihana Noa on. :—D

No joo. Mutta siis oikeesti. Et arvaakaan miten hiton huolissani olin että menisin ja sössisin koko homman kun lähtisin edistämään kaikkea liian nopealla tahdilla. Onneksi kerrankin osasin malttaa, ehkä jopa vähän turhankin paljon tällä kertaa, mutta parempi näin. Koska nyt tuntuu siltä, että mä vihdoinkin tunnen Chain. Sanoin siitä viimeksi kun kommentoin, että olin vähän hukassa Chain kanssa (vähän enemmän kuin vähän, ja aika pitkään), kun en ollut varma millainen tyyppi se oikeasti on. Nyt tuntuu että tiedän. Mikähän siinä oikein kesti näin pitkään!! Oon varmaan jotenkin vaan hidas.
Chai on niin sympaattinen. Vaikka välillä mun tekisikin mieli vähän ottaa kiinni ja ravistaa ja sanoa napakasti että nyt Nitthan Paithoonbuathong unohda se mitä äiti sanoo ja elä itse omaa elämääsi!! Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa, ja vaikka olisikin, en silti taitaisi viitsiä. Mikäs sen ihanampaa kuin seurata sivusta miten Chai tuskaile tämän koko kuvion kanssa. Jonkin sortin masokisti sen kyllä täytyy olla.. 😀

Tässä tarinassa mun ehdoton lempikohta oli (puremisen lisäksi) se, kun Noa oli lähdössä kotiin saatettuaan Chain. Kun kummallakaan ei oikeasti ole kiire, ja sellaista ulkopuolisen silmiin jopa vähän ällöä lääppimistä, silmiin katselua ja hymyilyä. Äh, yäk, niinkuin jossain kunnon rakkaustarinassa. Tykkäsin siitä mielikuvasta ihan hirveästi ja mun pienessä kylmässä sydämessä vähän läikähti. Onhan nämä kaksi suloisia, vaikka vähän onnetonta räpellystä tämä onkin. En kyllä yhtään osaa arvella pääseekö Chai ikinä oikeasti helvetin pelostaan vapaaksi, mutta koska en osaa niin otan tästäkin kaiken ilon irti ja nautin.

[NitthanOsallistuja]

Ahdistaa.
1. Tekee mieli sanoa, että lupaan kirjoittaa Chaista välillä muutakin kuin Noaa. (Koska aion kirjoittaa.) Toisaalta tekee mieli olla sanomatta ja julistaa, että mun miljöö: loin koko tallin, jotta saan kirjoittaa mistä itse haluan!11 Kirjoitan mitä haluan!11
2. Tätä on nyt taas hinkattu, ja koko homma on mulle vielä vaikeampaa nyt kun Chaille, joten olkaa armollisia. Oli meinaan kivaa hinkata, mutta tätä on nyt puserrettu joka ilta Noan tarinasta asti. Nyt riittää.
3. Yhteisten tarinoiden parhain ja kauhein puoli: mun hahmo löytyi tallilta yhtäkkiä tilanteesta, josta en nähnyt sille muuta ulospääsyä kuin juosta karkuun. Ai ettttttä mitä aivoakrobatiaa olen saanut tehdä. Se on aina kivaa, mutta yhdistä nyt näistä paloista kokonaisuus, joka a) miellyttää mua, b) on hahmon persoonalle uskollinen ja c) ei sisällä hahmon perusreaktiota pakata kamojaan ja muuttaa toiselle puolelle Suomea ilmoittamatta kenellekään. 😀

Ihan sama, antaa mennä

”Mitä sä pelkäät?” Noa kysyi pyyhe rastojensa ympärillä

Kaikkea. Mutta ei niin voi sanoa.

Noa nojasi kyynärpäitään polviinsa istuessaan tuolillaan vähän niin kuin ylläni, sillä en uskaltanut liikkua hänen patjanreunaltaan. Hänen suustaan tuli kauheita asioita. Epävarmoja asioita.

”Oonks mä liian vanha? Vai mistä se johtuu?” Noa lopetti ja huokaisi. Hän kuitenkin aloitti uudelleen ennen kuin sain muotoiltua mitään vastausta — vaikka en tiedä, olisinko saanut vastattua edes rajattomassa ajassakaan. ”Mä en vaan halua, että sä pelkäät mua.”

Mutta kun minä pelkäsin. Myös Noaa. Mutta en sen takia, että hän oli minua vanhempi. Teki mieli sanoa, että olen pahoillani, mutta ei toiselle voisi sillä tavalla myöntää, että pelkää häntä. Pelkäsin sitä, etten uskaltanut kysyä, kuinka monen kanssa Noa oli ollut. Pelkäsin sitä, että sillä taisi olla minulle merkitystä. Eniten pelkäsin sitä, että en oikeastaan tarkalleen ottaen tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä ja minkälainen minun kuuluisi olla. Tai ehkä sitä, että Noa taisi tietää, miten kuului olla.

”Kai sä tiedät että mä en ikinä painostais sua mihinkään mitä sä et haluu tehä?”

Hänen äänessään oli surullinen nuotti. Kyllä minä sen verran tiesin. Ei hän tekisi niin tahallaan. Laskin katseeni käsiini. Minun pitäisi vain ryhdistäytyä, antaa mennä. Jos se tapahtuisi kerran, ei enää haittaisi, jos se tapahtuisi uudelleen. Sitä paitsi kaikki synnit olivat yhtä suuria. Minun paitani materiaali oli syntiä, ja aamulla syömäni pekoni, enkä ollut murehtinut niistäkään. En saisi kuitenkaan enää anteeksi, enkä edes nähnyt syytä edes pyytää, jos kyse oli kauluspaidasta. Mutta — mutta — mutta mitä tehtäisiin kaikille muille huolilleni, jos äidistä, ei kun siis Jumalasta päästäisiin?

”Me voidaan mennä sun tahdissa, mut sit sun tarvii kans kertoo mulle missä mennään”, Noa sanoi hiljaa, enkä vieläkään tiennyt, mitä vastata tai tehdä.

Tavallaan halusin nousta polvilleni ja kävellä sillä tavalla Noan syliin. Antaa mennä välittämättä siitä, ettei Noan ovea saanut lukkoon ja varsinkin Helmipuron Eira kulki välillä selvästi tahallaan lainaamassa sitä sun tätä. Ajattelin Noaa sillä tavalla kuitenkin — no en nyt koko aikaa — mutta aika paljon. Yleensä en edes katunut sitä. Noan toteamukseksi verhottuun kysymykseen vastaamisen sijaan nypläsin paitani alinta nappia. Siitä sojotti lanka. Lanka ei ollut ihan yhtä valkoinen kuin paitani. Sekin oli varmasti likaantunut matkan varrella.

Samalla kun halusin Noan lähelle, halusin lähteä. Ei tästä kuitenkaan mitään tule, sanoi puolet minusta. Olen liian hidas. Olen liian tyhmä. Olen liian lyhyt, liian musta, liian ruma, liian vähän. En osaa. En osaa edes kertoa, mikä minua vaivaa. Olin taipuvaisempi kuuntelemaan sitä ääntä. Nousin ylös ja hapuilin laukkuani nurkasta. Sen alta paljastui yksi yksinäinen hämähäkki.

”Sä varmaan haluut että mä meen kun mä oon tämmönen…” mutisin.

Yhtäkkiä Noan käsi oli kuitenkin ranteeni ympärillä. Ote oli niin hellä, että olisin päässyt vapaaksi vetämällä vain ihan vähän. En vetänyt. Lattialla kököttävä hämähäkki katseli minua.

”En mä nyt niin sanonu”, Noa sanoi hiljaa.

Se ei ollut toru, vaikka hän kuulostikin hieman alavireiseltä. Muistin miten olin juossut kauan sitten häntä pakoon Flidan ja sen lapsen aitauksesta. En voinut karata enää uudelleen, tai se olisi viimeinen kerta kun lähtisin. Ajatus siitä, että menettäisin Noan, tuntui omalla tavallaan yhtä pelottavalta kuin Helvetti. En kuitenkaan pystyisi puhumaan tästä. En ollut selvittänyt edes itselleni, miksi olisin halunnut tietää, kuinka monen kanssa Noa — tai siis etten olisi vain yksi lovi Noan sängynpäädyssä. Miten olisin ikinä tulevaisuudessakaan voinut olla varma siitä, että Noa haluaisi minut vielä seuraavanakin päivänä? Sitä paitsi Noan sormet tuntuivat tulelta niin kuin aina, ja näin jopa unta palamisesta.

Pudotin laukun takaisin maahan. Ihan sama. Antaa mennä. Sormissani ei ollut tuntoa ja kasvojani pisteli, mutta ei se haitannut. Samalta oli tuntunut aina teatterilla ennen kunkin näytelmän ensimmäisiä näytöksiä. Olin mestari vaihtamaan roolipuvusta toiseen kiireessä ja tunnottomin käsin. Ne eivät hidastaneet minua nytkään, kun avasin paitani nappeja vikkelästi. Mitä jos en olisikaan kauhea? Mitä jos se ei olisikaan vaikeaa? Mitä jos se olisikin pelkästään ihanaa? Mitä jos olisinkin Noalle tärkeä myös huomenna? Mitä jos minulla olisi yhtä paljon saavutettavaa kuin menetettävää? Ja mitä jos — mitä jos tällä tavalla pääsisin käymästä tätä keskustelua? Ainakin saisin oikeasti painaa koko kämmeneni Noan selän ihoa vasten. Pääsisin ehkä minua vainoavista ajatuksista. Sitä paitsi halusinhan minä tätä. Lopulta. Kunhan olin valmis: kunhan olin saanut ajatukseni järjestykseen. Sen hetken vain piti olla nyt.

”Mit — hei!” Noa älähti ja tarttui uudelleen ranteeseeni juuri kun olin saamassa paitani viimeiset napit auki.

Katsoin häntä silmiin, vaikka se oli vaikeaa. Noan kasvojen paras piirre oli hänen leukansa. Tai ehkä hänen nenänsä. Ei kun hänen otsansa. Ei, en osannut päättää. Väänsin ranteeni vapaaksi, laskin molemmat käteni Noan hartioille ja suutelin häntä. En minä ollut mikään likainen pervo, joka oli kuin Raamatun miesten kanssa makaavat miehet. Ne, jotka olivat oikeastaan eläimiä. En minä halunnut mitään miehiä. Minä halusin vain tämän miehen.

Tuntui kuin olisin uinut jääsaavissa. Ihan niin kuin olisin nousemassa teatterin lavalle ensimmäistä kertaa. Se oli omalla erityisellä tavallaan mahtava olo. Samaan aikaan Noa oli siinä parransänkineen ja korvanlehtineen. Rakastan teatteria. Rakastan jopa pelätä ja oksentaa takahuoneessa, koska se on sen arvoista. Tämä olisi varmasti kuin teatteri. Illan päätyttyä, muiden lähdettyä ja valojen sammuttua olin aina maannut lavalla, katsellut katossa roikkuvia jykeviä lavasterakenteita ja tuntenut itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Tämä voisi mennä samalla tavalla. Tämän olisi mentävä samalla tavalla.

Sitten yleisö buuasikin äänekkäästi ennen kuin näytelmä ehti edes alkaa. Noa ei vastannut suudelmaani. Yleisö olisi halunnut jonkun toisen, eikä minua. Minä olen sivuosan esittäjä. Yleisö halusi Dahlstenin Markuksen. Yleisö halusi aina Dahlstenin Markuksen.

”Eikun — ei”, Noa sanoi ja painoi minut rinnasta kauemmas niin kuin Mielikin joskus kun se yritti haukata hänen leipäänsä.
”En mä nyt tätä tark — en mä nyt näin tätä ha — en mä tällä lailla –”, Noa änkytti. Noa ei änkyttänyt koskaan.

Olisipa minulla ollut huppari. Olisin nostanut hupun päähän, kääntynyt ympäri ja hinkannut silmiäni. Nostin paidankaulukseni pystyyn ja kasvoilleni, vaikka ei se mitään auttanut. Hämähäkki oli kadonnut nurkasta. Yritin kerätä itseäni sen verran, että keksisin, mitä voisin sanoa. Hyvää yötä?

”Mä tarkotin että puhutaan”, Noa sanoi hetken kuluttua.
”En mä osaa.”
”Ai puhua? Sähän kysyt, vastaat ja kommentoit ihan täysin itseriittoisessa monologissa, kun sä vauhtiin pääset.”

Noan ääni oli ystävällinen. Kyykistyin ja hautasin kasvoni polviini. Hajoaisin palasiksi. Vatsassa oli sellainen olo kuin olisin juonut kaksi litraa Pirkan mansikkamehua yhteen soittoon. Kylkiluissa asti pisteli. Silmissä pisteli.

”En mä tarkottanu että sä puhut liikaa!” Noa kiirehti sanomaan.
”Joo.”
”Kuule Chai… Tuu tonne patjalle hetkeks mammille mun kanssa.”
”Et sä halua.”
”Tuu nyt.”
Se kuulosti turvalliselta. Tai ainakin se kuulosti turvallisemmalta kuin kotiin lähteminen niissä tunnelmissa.

Turvallista se olikin. Pääni lepäsi Noan käsivarrella, kun hän silitti hiuksiani. Tuntui siltä, että voisin puhua. Edes ihan vähän. En kaikkea.

”Mä en aina tiedä kuinka mun kuuluis olla sun kanssa”, tunnustin ihan hiljaa. ”Siis vaikka tässä näin.”
”Oot ihan normaalisti”, Noa haukotteli.
”No tää ei oo ihan normaalia…” mutisin.
”Mikä ei oo normaalia?”
”Mä oon mies.”
”Sepä on tosi hyvä asia. Vaikka ehkä mä voisin antaa sulle senki anteeks jos sä et olisi.”

Melkein nauratti. Noakin piti sellaista melkein tuulikellomaista helinää, joka hänen kurkustaan tapasi kuulua, kun hän hymyili huvittuneena. Tuulikellonoaa ei voinut pelätä.

”Ei kun oikeesti”, päätin jatkaa vielä. ”Mun kuuluis pitää su — tai siis — ei sua — tai siis–”
”Joo, pidä vaan mua”, Noa sanoi ja päästi minusta irti.

En ensin tiennyt mitä tehdä, kun Noa kiemursi alemmas patjalla ja painoi päänsä rinnalleni. Hetken emmittyäni kiersin kuitenkin käsivarteni hänen ympärilleen. Hän hengitti syvään.

Siinä me olimme, eikä Noa sanonut mitään. Ehkä minä osasin puhua sittenkin edes vähän. Vähän lisää. Mutta en kyllä puhuisi muusta kuin maallisista asioista.

”Emmä osaa muutakaan…”
”Mm, no ainakin sä osaat puhua ja mammia mun kanssa tässä, vaikka väitit ettet sä osaa…”
”Eiku…”
”Ei se haittaa. Oot vaan ihan normaalisti.”
”Mä oon varmaan tosi huono…”
”Sitäkö sä nyt oikeasti murehdit?”
”Sitäkin.”
”Okei. Haluatko sä kertoa vielä onko muuta?”

Jostain syystä halusin. Ehkä se johtui siitä, miten raukeasti Noa puhui, tai siitä, miltä hänen hiuksensa tuoksuivat. Tai siitä, ettei hän ollut edes värähtänyt näistä tunnustuksistani.

”Monenko kanssa sä oot ollu?” kysyin ja läpsäisin saman tien kämmeneni suuni päälle. Ei minun sitä pitänyt kysyä.
”Aika — aika monen”, Noa sanoi varovasti. ”Sillon joskus…”
”Mä en halua — mä en olis saanu kysyä, mutta — mä en–”
”Saat sä kysyä.”
”Mä en halua olla vaan joku — joku — semmonen.”

Noan pää kohosi. Hän kiemurteli patjalla takaisin ylöspäin ja nojautui kyynärpäänsä varaan. Vapaalla kädellään hän silitti hiuksiani, pyyhkäisi poskeani ja silitti sitten taas.

”Et sä ole. Semmonen.”

Ainakin halusin uskoa häntä. Hän antoi minun silittää nenänvarttaan ja leukaansa.

”Sä oot niinku Flida.”
”Hä?” Noa naurahti.
”Seki pistää silmät kii kun sen turpaa silittää.”
”No — kiitos? Kiva et silität meidän turpia?”

Kun Noa laskeutui takaisin patjalle, hivutin käteni hänen paitansa alle, jonka hän oli luojan kiitos pukenut. Hän vilkaisi minua omasta mielestään ilmeisesti huomaamattomasti. Keräsin hetken voimia.

”Älä kato mua”, komensin.
”En mä oo kattonu sua.”
”Äsken katoit. Kato tota lamppua nyt vaikka.”
”Että pimeetä lamppuu täs joutuu…”
”Tänään mä en — nyt mä en — tai Noa?”
”Mm?”
”Petyksä jos mä pyydän sut meille ja sit ei tapahdukaan mitään?”
Noa hymyili. ”En.”
”Valepukki.”
”No — en pety liikaa.”
”Mä pyydän sut — mut — nyt en.”

Vaikka Noa hymyili, tunsin jäsenissäni omituista levottomuutta. Olisin halunnut kysyä, menisikö hän sitten jonkun toisen luo. En kuitenkaan saanut kysyä. Jos olisin tiennyt, olisin ollut vain surullinen. Mustasukkainen. Sanoi Noa mitä tahansa, en voinut odotuttaa häntä ikuisesti. Minun piti tehdä päätöksiä. Päätökset vain tuntuivat kovin suurilta yksin, mutta en minä niistä ainakaan Noalle itselleen voisi jutella. Olisipa joku muu, jolle voisi puhua. Mutta kenelle voisi puhua tällaisista asioista? Ei sellaista ollut.

Paitsi että oli.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Chai! Siinäpä vasta hahmo. Sonja inhoaa tai karttaa tai oikeastaan melkein pelkää sitä suurimman osan ajasta, minun käy suurimman osan ajasta sääliksi. Ja ilman muuta saa kirjoittaa tätä Noa-kuviota, koska uskon puhuvani aika monen muunkin puolesta kun sanon että sitä tässä odotetaankin! Ainakin minulle tämä Chai-Noa -juttu on ollut yksi hillittömimmistä juonenkäänteistä täällä ja joka kerta kun luen uutta tekstiä, pelkään ihan tosissani että no nyt se Chai ottaa ne tavaransa ja lähtee sanomatta heippoja kellekään.

Ja ehdit näemmä lähettää tuon seuraavankin jo sitten, sanonpa sitten sanasen siitäkin tässä. Onneksi Chailla on tämä tämmöinen Jari.

[NoaYlläpitäjä]

Byääh, älä Chai yritä itkettää mua.
1. Eikun kirjoita vaan. Ei haittaa. :> Just hyvä.
2. Ei ressiä. Oo säkin armollinen itsellesi, koska meistä lukijoista ei kukaan tuomitse. (Seikka jonka koitan pitää myös itse mielessä.)
3. Arvaa pelottiko ihan hitokseen kun tarinaa julkaistessa mietin että miten tässä käy, kun todennäköisyys Chain katoamistempulle oli oikeesti katossa. 😀 Oishan siitäkin saanut bensaa liekkeihin, mutta onneksi ei… Mä tykkään Chaista täällä.

Oonkohan jo maininnut siitä, että soooriiii, kun mä aina jätän Chain niin ”tyhjäksi” mun tarinoissa.. Koitan skarpata, mutta voi veljet kun mä en oikeasti yhtään tiedä mitä se tuommoisessakin tilanteessa sanoisi, niin oon nyt kokenut että parempi jättää vähän ilmaan leijumaan ne kohdat kuin laittaa sanoja Chain suuhun, joiden takia joutuisit sitten enemmän tempomaan sen kanssa miten tähän tilanteeseen nyt päädyttiin ja miten siitä päästään pois. Onneksi onneksi onneksi tässä tarinassa kävi jotakuinkin sinnepäin miten ajattelin (ja toivoin), niin sain taas vähän enemmän varmuutta siihen että kyllä mä jo tässä vaiheessa Chain tunnen edes melko hyvin.

Jollain tavalla mua ilahduttaa että Chai kaikesta pelostaan huolimatta silti ajattelee, että antaa mennä vaan. Vaikka se onkin sellainen repäise laastari äkkiä pois niin ei satu- mentaliteetti, niin silti. Onpahan kuitenkin. Uskon siis vahvasti, että kyllä Chai vielä lötää itsensä, oman äänensä ja oman tahtonsa kaiken sen alta, mikä hänelle on päähän iskostettu. Vaikka samalla surettaa ihan kamalasti että Chai niin kovasti ahdistuu ja pelkää, vaikka kyseessä on asioita joiden kuuluisi tehdä elämästä hauskempaa.

Nämä Chain tarinat, etenkin nyt juuri just tämä, saa mut kyllä niin onnelliseksi. Voi kun mä tykkään Chaista. Iiihana vaikka vähän pönttö välillä onkin. Istuin autossa ja mun piti peräti jutella ihmisen kanssa samalla kun luin tätä, enkä kyllä kuullut puoliakaan saati saanut mitään sanottua, mutta välillä piti katsoa ikkunasta ulos ja vetää oikein syvään henkeä nenän kautta samalla kun hymyilytti. Kutkutteleva tämä koko kuvio, ei voi muuta sanoa.

Ai hei, tiiättekö sen meemun joka kiersi instassa joku aika sitten, jossa jengi sai filtterillä vaan silmät ja suun käyttöön jollekin kuvalle ja teki sitten hassuja videoita…? Selkee selitys joo, mutta mulle tuli niin tosta hämähäkistä sellainen mieleen. Jotenkin niin koominen lisä. Hämis siinä ihan silleen :0 ja ainakin mua se ajatus huvitti ihan kauheesti :DD

[NitthanOsallistuja]

Joskus se, että on aina vääränlainen, on yhteisön vika

Skype piti kuplivaa ääntä ennen kuin yhdisti. Kuului rahinaa, ja sitten linja aukesi kunnolla.

”Terve!”

Se oli Jari.

”Päivää”, sanoin Jarille varmuuden vuoksi thain kielellä ja tein huolellisen wain.

Jari liikkui näytöllä hieman nykäyksittäin kun laski leukansa nyrkkiensä varaan.

”Kerro”, Jari kehotti, vaikka en ollut edes sanonut mitään.
”Onko äiti kotona?” kysyin.
”Ei. Täällä on vaan mä ja koira.”

Nieleskelin ja venyttelin sormiani. Yhtäkkiä teki mieli väittää, että soitin vain kysyäkseni kuulumisia, mutta Jari näki aina heti, jos minua painoi jokin. Hän ei pakottaisi minua kertomaan mitään, mutta hänelle kannatti kertoa. Jarille kannatti kertoa silloinkin, kun kertominen oli vaikeaa. Hän oli aina osannut sanoa aina jotain sellaista, jonka kuultuani minulla olisi parempi mieli.

”On yks…” aloitin, mutta sitten minun piti rykäistä.
”Tyttö? Aina se on yks tyttö”, Jari hymyili. ”Kerro.”
”No… Nyt ei oo.”
”Okei. Kerro sä”, Jari naurahti ja nosti nykäyksittäin kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. ”Mä en arvaile.”
”Kiitos.”

Miksi se oli niin vaikeaa sanoa ääneen? Linjalla oli vain Jari. Hän oli yksin. Varsinkaan äiti ei ollut kotona. Jari oli maailman ainoa ihminen, joka ei hylkäisi minua, vaikka tekisin tai tunnustaisin mitä. Jos olisin saanut sanottua koko Noan jutun, Jari olisi varmaan sanonut, että jaa, onpa hyvä. Olisin voinut tunnustaa vaikka murhanneeni jonkun. Jari olisi käräyttänyt minut poliiseille ja tullut sen jälkeen vankilaan minua katsomaan vaikka joka päivä. Jari oli kuin isä, jolta sai kaiken anteeksi, kunhan pyysi. Eikä aina tarvinnut edes pyytää.

Auoin suutani niin kauan, että Jari nousi kaatamaan itselleen kahvia. Hän istuutui takaisin samaan asentoon, pää nyrkkiensä varaan niin että hänen merenneitotatuointinsa näkyi minulle ylösalaisin. Tuijotin merenneidon oranssinvalkoista pyrstöä. Tämä merenneito oli puoliksi nainen ja puoliksi karppi.

”Mitä jos…” aloitin.
”Mm?” Jari rohkaisi.
”Mä tiedän yhden tyypin. Se käy samassa kirkossa kun mä mut — mut — sillä on poikaystävä.”
”Nii?”

Vedin henkeä. Jarin ilme ei muuttunut miksikään.

”Miten sille käy?”
”Tosi hyvä et sillä on joku”, Jari sanoi ja hörppäsi kahvistaan. ”Mut sehän ei sinänsä kuulu sulle tai kenellekään muullekaan. Ellei sit oo niin… Että se tyyppi on sinä.”
”No ei ole!”
”Ei sitten.”
”En mä nyt — en mä nyt — älä äidin aikana ainakaan puhu noin hulluja!”
”En tietenkään.”

Melkein. Jari melkein tiesi. Okei — Jari tiesi ihan kokonaan. Hän ei varmasti uskonut, että olisin soittanut hänelle jonkun muun poikaystävistä. Puristin kämmeniäni yhteen ja polvieni väliin, jotta sydämeni olisi rauhoittunut ja veri kiertänyt taas sormiin asti. Minun oli yhtäkkiä kuuma, vaikka Meijerin vintillä oli kylmä näin talvisin.

”Uskonnollisissa yhteisöissä noi on Chai vaikeita juttuja. Mutta mä oon ennemminkin sanonut sulle, että kirkkoja on muitakin kuin ortodoksikirkko ja etenkin seurakuntia enemmän kun sun äidin. Siis — tietenkin sille — sun kaverille — voit vaikka kertoa tästä, mä tarkoitan.”
”Ai kertoa mitä?”
”Että joskus se, että on aina vääränlainen, ei ole oma vika, vaan yhteisön vika.”

Pyyhin silmiäni. Ei haitannut, vaikka Jari näki. Halasin itseäni, jotta pysyisin kasassa.

”Mä joudun Helvettiin”, kuiskasin.
”Etkä joudu.”
”Et sä oo mikään Jumala.”
”En, mutta mä oon sun isäs. Tai no, ainakin mä oon melkein sun isäs. Ja sinä, poika, et ikinä ole niin iso ja vanha, että sä saisit mennä Helvettiin ilman mun lupaa.”

Naurahdin väsyneesti ennen kuin aloin itkeä niin kuin pikkulapsi.

”Mä haluan että sä tuut tänne”, uikutin Jarin nykien liikkuvalle kuvalle.
”Sitten mä tuun sinne.”
”Joo…”

Jari oli ihan hiljaa niin kauan että sain rauhoituttua.

”Millanen se on? Se sun kaverin poikaystävä?”

Naurahdin uudelleen, mutta nyt ei enää itkettänyt. Ei ainakaan yhtä kovaa.

”Pitkä…” niiskaisin.
”No hyvä.”
”Kuinka niin?”
”Se sun kaveri on niin lyhyt. Kuka yltäis laittamaan tavarat ylähyllyille?”
”Mistä sä tiedät onko se lyhyt…”
”Kyllä mä luulen että mä tiedän. Kuule, nyt tehdään niin, että minäpä varaan junaliput ja tuun isänpäiväviikonlopuksi sinne. Sanon sun äidille, että me tarvitaan sun kanssa nyt omaa aikaa. Onko se hyvä?”
”Mitä jos se haluaa tulla mukaan?”
”Fah? Mukaan? Etkö sä muista enää, miten vaikeaa äitiäs oli saada edes Lappiin talvilomalla?”

Jari katseli minua lempeästi, enkä halunnut lopettaa puhelua. Jarikaan ei sanonut heippoja. Hän oli kauan yhtä hiljaa kuin minä. Hymyili, niin kuin minä.

”Ens kerralla soita ennen kun — ennen kun se sun kaveri aiheuttaa sulle noin pahaa mieltä”, Jari komensi lopulta lempeästi.
”En mä halua huolestuttaa sua. Mä oon aikuinen.”
”Sinä mikään aikuinen ole niin kauan kun mä elän. Sitä paitsi mä oon muutenkin aina teistä huolissani. Susta ja sun siskosta.”
”Sano Yenille terveisiä.”
”Sanon. Hae mut junalta jollain perjantaina.”
”Haen.”

[NoaYlläpitäjä]

Sonjakin sen sanoi, mutta sanon minäkin. Onneksi Chailla on Jari. Jokainen tarvitsee jonkun jolle puhua. Toisaalta on vähän surullista ettei Chai koe, että hänellä on ystäviä joille voisi puhua. Hän on kuitenkin vielä sillä tavalla nuori että kaverit ovat yleensä elämässä tosi tärkeässä roolissa, siinä missä tietysti perhekin. No, onneksi on Jari. Toivottavasti joskus vielä sellainen sydänystäväkin jolle voi puhua kaikesta.

Jari vaikuttaa ihanalta tyypiltä. Kärsivällinen, ymmärtäväinen, sellainen iskä. Musta on hellyyttävää miten hän on myös omaksunut tämän isän roolin Chaille, vaikka itsekin muistuttaa että on vaan melkein isä. Jos kokee olevansa isä ja toimii sillä tavalla, niin onko väliä vaikka verellistä sukua ei olisikaan?
Sitten ihmettelen, että miksi ja miten Jarin tapainen mies on päätynyt yhteen Chain äidin kanssa. Ja sitten heti perään koitan muistuttaa itseäni, että nyt nähdään Chain äiti nimenomaan Chain näkökulmasta, ja heidän suhteensa on nyt vähintäänkin kyseenalainen. Ehkä uskonnon ja kovan kasvatuksen takaa löytyy kuitenkin viehättävä nainen joka osaa olla empaattinen ja lämmin..? Ainakin näin toivon.

En malta odottaa että pääsen lukemaan lisää Jarista, odotan innolla hänen saapumistaan perjantaina!!

Mutta voi Chai </3 Usein on tullut mainittua että Niklas ja Santtu ovat hahmoja joiden puolella lukija aina tahtoo olla, niin kyllä mun mielestä Chailla on tämä sama vaikutus. Häntä tekisi mieli halata lujasti ja pitää piilossa maailman pahalta silmältä.

Ja sinä, poika, et ikinä ole niin iso ja vanha, että sä saisit mennä Helvettiin ilman mun lupaa.
Tämä oli ihan mun suosikkini tästä kaikesta. Siinä jos jossain on isä.

[Alma LienOsallistuja]

Saatoin just käyttää tylsän työvuoron ensimmäiset tunnit siihen että luin kaikki Chain tarinat läpi :’3

Kaikki tarinat oli tosi hyvin kirjotettu, helppoo luettavaa jotka vaan hotkasee kerralla ja haluaa vaan lisää.
Aluksi olin vähän kysymysmerkkinä (siihen varmasti vaikuttaa että oon ihan uus tyyppi täällä), mutta aika nopeasti sain kiinni Chaista ja hänen todellisuudestaan ja menneisyydestään. Sun tyylis kirjottaa on jotenkin todella maanläheinen ja tuo hyvin esiin mitä hahmot ajattelee ja tuntee.

Jään ehdottomasti odottamaan lisää tänne varjoihin ja voit olla varma että luen jokaisen, vaikka en oliskaan kommentoimassa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Täytyy kertoa teille kaikille, että tämän ja viime Chain tarinan kommentit tulivat just oikeaan rakoon tällaisena massatykityksenä. Mulla oli näitä julkaistessani se sellainen olo, että ei mun juttuja kuitenkaan kukaan lue ja varmaan kaikki on että mitä se nyt näitä tänne kirjoittaa kun pöytälaatikkoon kuuluisivat. Niitä tulee ja menee, mutta tällä kertaa paransitte sen heti. Arvatkaa kuinka helppoa just nyt on kommentoida, suunnitella ja kirjoittaa!

[KristianOsallistuja]

12.11.2021
Kirjoitettu yhdessä Niklaksen iskän kanssa

Koulupäivän viimein loppuessa mä halusin pitää vain pari tuntia taukoa pelaamisen merkeissä ennen kuin olisi taas aika uppotutua opiskelemaan lisää liikeradoista ja muista. Avatessani kampuksen ulko-oven mä kaivoin puhelimeni esiin ja avasin discordin sovelluksen sekä peliporukan keskustelun.

”Kerkeiskö kukkaa pellaa miun kanssa tännää?”

________

Sohvapöydällä lepäävän kännykän päästäessä tuttuakin tutumman mylpähtävän merkkiäänensä, pyörähdin alas sohvalta jotta ylsin nappaamaan kapulan käteen ja avasin yläpalkkiin ilmestyneen discordin ilmoituksen.
Myhäilin itsekseni uuden viestin sisällölle ja naputtelin vastauksen samalla istumalla, tai makoilulla kun lojuin lattialla sohvan ja pöydän välissä.

“Sano aika niin meikä o sielä, no life for the win”

—

Mie en voinu olla virnistämättä kun vastaus kilahti eetteriin melkein heti.

”Kerkiäkkö sie kuueks? Mie oon viel kampuksella ja voisin syyä jottai eka”

Mie olin positiivisesti yllättynyt siitä että mie olin löytänyt uutta peliseuraa täältäkin päin vaikka kyllähän mie pystyin onneksi pelaamaan vanhojenkin kavereiden kanssa. Eetu oli kuitenkin kertonut niiden peli porukasta ja sanonut että voisi kysyä jos mie pääsisin mukaan ja nyt myö olin muutaman viikon pelannu viidentenä Eetun, Niklaksen, Henrin ja Kaapon porukassa.

_____

“Tokkiisa. Ehin käyttää ton demonioravanki pihalla sopivasti nii se ei heti siinä vaiheesa tuu hakkaan että pihalle ko pelin saa päälle.”

Käänsin päätäni sen verran että näin katsomaan sohvan alle, missä valkoinen karvapilvi makoili kieli etuhampaiden välistä pilkistäen.

“Kremlini”, terävä kuiskaus riitti siihen että pieni koira nosti päätään, “Lähtään pihalle niin ehitään tehä sopiva lenkki ennen ko iskä alkaa pelaan.”
Pieni koira vain kallisti päätään vähän toiselle puolelle.
“Pihalle. Ulos!”
Ulos sanan jälkeen Krem nousi nopeasti ylös ja räpiköi itsensä pois sohvan alta, jääden tuijottamaan omistajaansa samalla kun etuosa pomppi pienellä liikkeellä ylös ja alas.

En voinu kuin hymyillä Kremin reaktiolle, ja könysin ylös lattialta lähteäkseni pomppupallona pomppivan koiran perässä eteiseen.

—

Pyörämatka kampukselta asuntolalle ei ollut onneksi pitkä ja mie olinkin perillä vaikkakin hionneena kun koulupäivän aikana oli satanut lunta joka sai pyöräilyyn heti ihan erilaisen vastuksen, varsinkin kun lumi halusi pakkaantua pyörän ja lokasuojan väliin. Pikaisen suihkun jälkeen mie tein ittelleni jotain nopeeta ruokaa ennen kuin aloin käynnistelemään konettani ja olin kuudelta pelipaikalla.

”Kuuletsie miua?” Kyselin headsetin kautta samalla kun tein viimeisiä säätöjä pelisetuppiini. Olin saanut sen muuton jälkeen jo ihan hyvälle mallille, mutta vielä pientä hienosäätöä sai tehdä aina satunnaisesti.
____

Vilkasin seinällä möllöttävää kelloa vaihtaessani lenkiltä paluun jälkeen Kremille puhtaan veden kuppiin, jotta hänen majesteetillinen korkeutensa voisi mahdollisesti todeta sen juomakelpoiseksi. Koska makuvesi paras vesi, eli kaikki mahdollinen vesi mikä oli ulkona, mutta hanavesi.. Ei, pahaa. Hyi. Onneksi sentään ruoka upposi sama mitä kippoon paiskasi.
Heittäydyin selkänojan yli sohvalle, ja nostelin sohvapöydän alatasolla majailleen näppäimistön hiiren kaveriksi pöytätasolle jotta ei tarvinnut penkoa sitä siinä vaiheessa kun pitäisi jo pelata.
Kun kuulokkeista kuului jotain ratinaa, ja lopulta Kristianin huhuilu, vedin ylhäällä olleen mikrofonin alas jotta mun omaki puhe kuuluisi.

“Juuu, kuuluu.. Tai no ny kuuluu iteasiasa paremmin”, selkeesti perinteinen säätäminen menossa asetuksien kaa. Aina yhtä ihanaa “Huomasikko säki muute että siitä joulueventistä oli tullu vähän lisää tietoa?”
____

”Joo kyl mie huomasin. Mie en vaa kerenny kattua sitä tarkemmin ku piti keskittyy luentoihin ja vähä palautella mielee mitä ollaa opiskeltu syksyn aikana. Täytty lukkee tarkemmin ku myö ollaa valamiita.”

Joulu toi eteen tenttikauden ja mie halusin pärjätä tenteissä hyvin, sillä olisi kiva valmistua hyvillä papereilla ja niin ollen osoittaa tuleville asiakkaille että mä tiesin varmasti mitä mä olin tekemässä vaikka todellakaan oppiminen ei tällä alalla loppuisi siihen hetkeen kun kampuksen ovi sulkeutuisi viimeisen kerran mun perässäni.
”Mites muuten? Ootko sie päässy jo palaan hevostelee ja töihin?”
____

“Ahkeraa. Emmä jaksanu kauhiasti lukia sen tarkemmin, katoin vaan pari video siitä, mutta siis lumisotaa! Tyyliin lumipallo tykeillä. Ainaki se mökki mappi kuuluu siihen. Ja mieti: Blackbeard, joulupukkiasussa. Tarvin.”

Käänsin pöytää vähän vinoon jotta sain hiirikäden parempaan asentoon.

“Tässähän tää, vielä kotona kotona loisimassa eikä äiti mua kauhiasti haluais päästää yhtään ‘liian aikasin’ lähteenkään.” selitin olkiani kohauttaen vaikka toinen ei sitä nyt nähnytkään, “Oon mä sentään saanu vähän alkaa käyttään kättä niin pystyy välillä pelatakki ees vähä. Mutta töihin vissiin pääsen vasta joskus… joulukuusa kai. Jos siis malttasin olla hillumatta näin paljoa, mutta ko tappotylsää….Mutta kuis sielä, näin muuten ku vaan koulujuttuja?”
____

”Lumipallotykit kuulostaa kyl kunnon hc lumisodalta. Harmi ku semmosia ei oo oikeesti” virnistin korjatessani asentoani pelituolilla.

”Se varmasti helpottaa ees vähä. Toivottavasti ei tuu mittää komplikaatioota että pääset takaasi niinku suunniteltua. No siis oon mie yrittäny vähä tutustuu Seinäjokee ja tietenki sit käyny pyörähtää pareissa bileissä. Ratsastamaanhan mie kaipaisin mutta ei täs taida olla Siirilää lukuun ottamatta mitää tallia järkevällä etäisyydellä ja en mie tiiä et oonko mie jo liian vanha ratsastuskouluun ja omaan miulla ei millää oo varaa ainakaa vielä…” yritin peittää huokaisuni raskauden jotta en kuurouttaisi linjan toisessa päässä olevaa Niklasta. Elämän asetuttua uomiinsa ja rutiinin löydyttyä kaipuu tallille oli alkanut nostamaan päätään sillä se olisi hyvää vastapainoa opiskelulle.
____

“No äläpä! Koirille kyllä myyään sellasia pallotykkejä, usko tai älä, niin saiskoha sellasta käytettyä lumipalloilla. Koska ai juma ois siistiä.”

Mitenhä Hopiavuoresa porukka lähtis mukaan jos järkättäisiin lumisota? Toki vasta sitten kun mäki pystyisin siihen ottaa osaa, koska jos sellainen järkättäisiin sillon kun mä oon vielä käsipuoli niin ketuttas ja hitokseen. Musta tuntu että höristin korvia kuin hevonen, Kristian puhuessa kaipaavansa satulaan pääsyä mutta sopiva paikka oli yhä hakusessa. Päässä vilisi kuin Las Vegasin peliautomaatissa ennen kuin voittomusiikki soi kaikkien kuvien asetuttua jättipotin kohdalle.

“Nno siiis, mikä sun mielestä on järkevä etäisyys Seinäjoesta? Onko enemmän Helsinki tyyppinen ‘10km yhteensä on ihan maximi’ vai enemmän sellanen ‘jos nyt alta kahen tunnin selviää reissuista yhteensä niin jees’?”
____

”No siis jos ny vaikka ees jostai tunnin ajomatkan sisää löytäis jonku paikan. Tokkinsa se meina sitä että miun pitää keksii jostain auto lainalle tai saaha kyytti ellei talli oo sitte sellaases paikas että sinne pääsis julkisilla mutta miusta tuntuu että tääläpäi ei sellaset kulje…”

Tokihan mie olin valmistautunut siihen että miun pitäisi ostaa auto tänne muutettuani mutta niin kauan kun sille ei pakkoa ollut niin mie ajattelin yrittää olla ostamatta sellaista.

”Oisko siulla sit joku paikka tiedossa? Tai ku en mie usko et siun poikaystäväs hevosista sentää puhutaan?”
___

“Suaattaspi ollaki… Mutta joo, ei oo Marshin hevoset. Se etti enemmän sellasta kisahoitajaa ja apukättä reissuille, niin parhaimmillaan viikon mittaset kisareissut Euroopasa ois ollu ehkä vähä hankala sun opintojes kaa. Mutta siis niin. Niin….”

Mietein hetken että mitä olin ees alottanu selittämään, kunnes lopulta sain taas ajatuksesta kiinni.

“Joo! Sielä samalla tallilla on yks joka on jonku aikaa pallotellu että tarvis jonku liikutusavuksi sen hevoselle. Omistaja, huippu tyyppi. Hevonen, ehkä maailman paras nimi koska Paahtis. Sellane nuori mutta fiksu lehemän värinen poni. Tai siis hevonen. On se kai joku.. no ainaki 160cm korkia. Tai no korkiampiki kai, mutta jotai sinne päi kuitenki.”
____

”Okei, se ei ainakaa olis liian pieni… minkähänlaasta liikuttajaa se sille ettii? Tai ku en mie ehkä mikää kisoohi tähtäävä oo mutta kyllähän mie nyt mieluusti treenaan jos hevonen vaan on sellaanen. Sillä on kyllä hauska nimi ku ei se vissii ees suomenhevonen voi olla tualla värityksellä?”

Mä mietin Niklaksen puheita ja samalla unohdin pelin tapahtumat.

”Perkele” kirosin vastustajan yllättäessä minut täysin. ”Pitääs vissii vähä skarpata tän pelaamisen kans eikä vaa ajatella hevosia. Mutta joo, kuulostaa kyllä ihan sellaaselta mielenkiintoiselta diililtä.”
____
“Tuskin on joo liian pieni. Jannalla ei tuntunu mitään tiukkoja vaatimuksia sen liikuttajan suhteen olevan. Tai ehkä just sen verran tietenki, että liikuttaja sen verta osaa asiansa että pärjää mukiin menevästi nuoren hevosen kaa päineenki. Se itehän kyllä kisaa joo, mutta hoitajalla ei sen suhteen tainnu mitään vaatimuksia olevan. Joku.. joku täysverinen se Paahtis on. En muista että mikä maa mikä valuutta mutta kuitenni.”

Vaati oman panoksensa kun kaivelin muistin syvyyksistä niitä kertoja kun asia oli ollut pöydällä, että miten asianlaita olikaan vai muistinko omiani.

“Keskittyminen on rikkaitten hommaa,” naureskelin itsekseni samalla kun seurasin ruudulta kuinka vastustaja juuri juoksi virittämääni ansalankaan, “Mutta mä voisin tosiaan vaikka nakata sun numeron Jannalla, ja sanua että laittaa sulle viestiä tai jotain että täsois Paahtikselle hoitaja. Vaikokö?”
___

”Okei, mie en oo tainnu ikinä päästä kokeilee täysveristä et kerta se on ensimmäinen kai kaikelle. Tai onnistuisko siun laittaa miulle sen numero? Jos laittelisin itte viestiä. Varmaan voin sanua että sie vihjasit asiasta?”

Ruudulla liikkuvat tapahtumat tuntuivat vain vilkastuvan kun vastustajat ilmeisesti alkoivat suuttumaan meihin. Kunnon taisto tuntui tekevän tehtävänsä ja tieto siitä että mie saattaisin päästä takaisin satulaan helpotti miua hurjasti.

”Mitä sanot, otetaanko joku kunnon grande finalé viel? Sit taitaa kyl olla pakko palata kirjojen pariin tälle iltaa…”
____

“En mäkään enne sitä. Tai no.. mun on ehkä paha sanoa mitään ko oon kirjaimellisesti ratsastanu elämäni aikana.. öö.. No, maks kymmenellä hevosella. Ja niistäki muutama on sellasia joilla oon ratsastanu tasan kerran”, naurahdin, “Tokkopa se siitä pahastuu niin enköhän mä voi sen numeron sulle nakata vaikka pelin jälkeen. Muistuta vaan sitte, koska en varmana muista enää siinä vaiheesa.”

Myhäilin mielessäni muutamastakin syystä. Ihan jo pelin takia tehdystä päätöksestä, että olin sittenkin ottanut tavallisisimman operaattorin sijaan jekku-Petterin jolla laittaa pommeja paikkoihin joista vastustajat eivät osanneet niitä odottaa. Enemmän hyökkäävä tyyppinen hahmo, tuskin olisin saanut liikuteltua hiirtä tarpeeksi nopeasti. Mutta kaikkein eniten siksi että oishan se ny jees kun sais yhen kaverin lisää tallille.

“Napataan joo vielä yks erä, varmaa sen jälkeen munki parempi lopettaa ja siirtyä möhväys ja Netflix moodiin. Eiköhän täsä oo tullu ihan tarpeeksi näin tuoreelta kättä heiluteltua.”

[NitthanOsallistuja]

Mun isäpuoli ja mun kaverin poikaystävä

Oli vielä pimeää, vaikka kello oli jo ainakin kahdeksan. Juna oli myöhässä. Seinäjoen rautatieasema kohosi kauempana vasemmalla. Toisella puolella oli joku keltainen tupa. Parkkipaikka oli likainen ja sateinen, ja auton pyyhkijänsulat liikahtelivat välillä laiskasti. Radiosta tuli hiljaisella joku kappale, jota Noa hyräili kuskin paikalla, mutta jota minä en tuntenut. Olin kiinnostuneempi Noan käsistä kuin radiosta. Oli vieläkin jännittävää koskea hänen rannettaan. Koskin silti. Eihän kukaan nähnyt. Kiersin sormeni ranteen ympärillä. Viileässä autossa minun ihoni oli lämpöisempi kuin Noan, ja hänen ranteensa tuntui viileältä. Noa ei ollut koskaan reagoinut moiseen kosketukseen muuten kuin silmiään räpyttelemällä, joten ei kai pitänyt sitä minään. Minä pidin. Vähän tavallaan sopimattomana. Tai… Tai yksityisenä. Noan ranteissa risteili sinisiä verisuonia…

”Millanen se Jari on?” Noa kysyi yhtäkkiä. Kappale sekä hyräily olivat loppuneet, mutta junaa ei vieläkään kuulunut.
”Se on kiltti”, vastasin saman tien ja liu’utin sormeni Noan sormien lomaan, jotten enää koskettelisi häntä _ranteesta_ puhuessani Jarista.
”Kerro lisää.”
”Se osti mun pikkusiskolle Elsa-nuken, vaikka äiti ei tyk — siis — se on mun siskon lempinukke. Sit Jari soittaa mulle melkein joka viikko. Vaikka se ei edes oo, tai vaikka sen ei tarvisi oikeestaan. Se kysyy aina onks mulla rahaa, ja ennen se kysyi onks mulla kavereita, ja sit se kysyy et miten menee. Jos se on yksin kotona kun se soittaa, sille voi kertoa mitä — melkein mitä vaan…”
”Vai melkein mitä vaan…”
”No vähäsen voi kertoo mistä vaan.”

Noa hymyili vähän, mutta vain pienen hetken. Minua ei hymyilyttänyt. Mitä jos Noa ei pitäisi Jarista? En ollut kertonut Jarista tarpeeksi. Yhtäkkiä tuntui siltä, että Noa varmasti odotti, että pian saapuvasta junasta pomppaisi pikkuruinen eksoottinen thaiukko laiturille ja huutaisi iloisesti sawaddee khab. Olinkohan varmasti sanonut tarpeeksi selkeäksi, että Jari ei oikeastaan ollut minun isäni?

”Onks ne naimisis äitis kaa?”
”Joo on. Jonku takia niillä on äitin sukunimi, vaikka ei niin kuulu tehdä. Äiti halus pitää sen vissiin kun se jotenkin hyvästä suvusta…”
”Ne on Paithoonbuathongeja?”
”Ne on Meesangeja.”
”Ai niin kun sun faijas onki… ”

Noan ääni hiipui kesken hänen puheensa. Hän oli hetken hiljaa ja katseli vakavana sateeseen. Kulmat kurtussa. Reppanana. Olisin halunnut suukotella hänen suupieliään niin kauan, että hänen otsansa olisi oiennut, mutta en voinut. Tuntui typerältä, etten ollut edes ajatellut, että Noakin voisi olla huolissaan. Miksi Noan kaltaisen ja näköisen edes tarvitsi murehtia siitä, ettei hän kelpaisi kaikille maailman Jareille? Omistikohan hän muuten peilin?

Puristin Noan kättä hetken kovemmin. Suukotin sitä salaa ja nopeasti ja siirsin sen sitten polvelleni, jotta voisin venytellä hänen sormiaan. Pitäisi kertoa, että Jari tykkää kaikista. Samalla en halunnut millään sanoa, että olin huomannut Noan olevan epävarmalla tuulella. Hänen pitäisi ottaa se itse puheeksi, eikä hän ottaisi. Sanallisen rauhoittelun sijaan pyyhkäisin muutaman irtokarvan Noan rypistyneeltä otsalta. Hän vilkaisi minua silmäkulmastaan, ja jos junalla olisi ollut tulossa joku muu kuin Jari, olisin sanonut, että annetaan hänen odottaa hetki. Ajetaan pesäpallokentän parkkipaikalle ja suukotellaan vielä kun voidaan.

”Mitä sä tapasit tehdä Jarin kaa kun sä asuit kotona?” Noa kysyi hetken päästä.
”No me mentiin joskus Kivikon hiihtohallille hiitään. Sit me käytiin kalassa. Sit Jari on urheiluseurassa niin me jaettiin joskus mainoksii seuran nimissä, ja sit joskus oltiin urheilukentällä ku Jari oli mittamiehenä. Ja sit mä olin näytelmäkerhossa Kannelmäessä niin Jari haki ja vei mut ja sit se tuli kattoon aina ne näytelmät, vaikka ei ne ollu varmaan kovin hyviä. Kun mä käyn kotona, me mennään Jarin kaa kahestaan aina Porttipuiston Ikeaan pelkästään syömään lihapullia joskus.”

Minua hymyilytti. Se loppui, kun Noa naurahti hieman liian kireästi. Ei olisi pitänyt kertoa niistä lihapullista. Juna kuitenkin liukui juuri ykköslaiturille, joten en voinut hämätä häntä enää jollain normaalimmilla kertomuksilla. Meidän oli mentävä sateeseen.

Vaunuista purkautui kalpeita ihmisiä tummissa ja talvisissa vaatteissaan. Jotkut raahasivat kirkasvärisempiä pikkulapsia mukanaan, ja toisilla oli matkalaukut. Etsin ja etsin tuttuja kasvoja vieraiden joukosta, mutta niin kuumeinen etsintä oli turhaa. Kun Jari lopulta astui ulos kolmosvaunusta, hänet erotti kyllä saman tien. Jari oli nimittäin ainoa, joka hymyili ja hengitti syvään. Juoksin viimeiset askeleet niin kuin olisin pikkulapsi taas, ja Jari pudotti kassinsa likaiseen maahan levittäessään käsivartensa.

Jari oli tullut.

Kun Jari oli tullut koulumatkalle mukaan kävelemään, kun olin ollut lapsi, yksikään lumipallo ei ollut lentänyt minua kohti. Jarilla oli kyky saada kaikki järjestymään. Hän hymyili samalla tavalla kuin aina: niin että silmäkulmat olivat ihan täynnä ryppyjä.

”Jaaha! Vai on sitä pelattu jalkapalloa noin lujaa!”
”Mitä!”
”Sä oot ihan luuta ja nahkaa siihen nähden mitä sä olit sillon kesällä kun me Joonan kanssa käytiin. Voi poika. Mähän oon kysyny monta kertaa et syötsä!”
”Eiku kyllä mä — kyllä mä–”
”Mä vaan huudatan sua”, Jari virnisti minulle ennen kuin katsoi Noaa. ”Terve.”
”Täs on Jari”, kiiruhdin sanomaan Noalle. ”Se on mun — mun — mun –”
”Mä oon Chain isä.”

Jari sanoi sen ylpeänä kuin olisi esittäytynyt maailmankaikkeuden pormestarina tai maailman rikkaimpana miehenä, eikä minun isänäni. Silmäni pyrkivät kostumaan saman tien, mutta räpytin moisen olon pois. Noan täytyi nähdä naamasta, ettei Jari vetäytyvine ja harmaantuvine vaaleine kiharoineen ja pitkine terävine nenineen ollut minun isäni, mutta kunpa olisikin ollut.

”Mä oon Noa.”
”No olishan mun pitänyt sut tunnistaa. Tai ehkä ei sittenkään. Chai antoi sellasen kuvan, että sä olisit mua metrin pidempi ja –”
”Jari!” inahdin ennen kuin Jari sanoisi jotain kamalaa. En muistanut, mitä olin Noasta sanonut. Parin puhelun aikana olin sanonut ainakin sen, että minun kaverillani oli poikaystävä, joka oli pitkä, ja jolla oli rastat, hevonen ja Mielikki.

Jari nauroi. Jari aina nauroi. Sitten hän pukkasi minua olkapäähän ja nosti kassinsa maasta vaihtaen onneksi aiheen Noasta ensin Flidaan, iskäralliin ja ratsastustaitoihinsa, ja sitten Noan autoon merkkiin.

[AamuOsallistuja]

Chain varovaisuus yhdistettynä määrätietoiseen haluun olla Noan lähellä on herttainen yhdistelmä. Se miten paljon Chai miettii sitä, mitä muut heistä kahdesta ajattelevat on taas mielestäni osin surullista, mutta myös realistista. Uskonnollinen kasvatus ja sen kannalta ”vääränlainen” seksuaalinen suuntautuminen voivat olla hyvin mieltä kuormittava yhdistelmä, eikä loppujen lopuksi edes mikään hirveän harvinainen sellainen. (valitettavasti)

Jarilla on selkeästi merkittävä rooli Chain elämässä. Jari vaikuttaa isäpuolena olleen mitä ihanin. Sydäntä ihan lämmitti lukea tuo kohta, kun Jari painottaa ylpeästi olevansa Chain isä. Chain omasta isästäkin on varmasti joskus enemmänkin mainittu, mutta se on hahmona jäänyt itsellä hämärän peittoon.

Etenkin nyt kun Chai kamppailee omien tuntemuksiensa kanssa, on Jarilla yhä suurempi merkitys hänen elämässään. On lukijana ihana lukea siitä, että Chailla on edes yksi hyväksyvä vanhempi! GO JARI! :3

[NitthanOsallistuja]

Pikkujoulutarina glögikisan jälkeen

A man with a plan

Inarilla oli vaalea ja ihan pehmeä tukka. Kerroin sen hänelle, kun koskin siihen.
”Mitä?” Inari naurahti epävarman kuuloisesti.
”Sullon pehmeet hiukset”, informoin häntä toistamiseen ja hetken hän katsoi minua niin kuin olisin puhunut vahingossa jotain käsittämätöntä kieltä. Sitten hänen ilmeensä seestyi ja hän siirsi katseensa pimeään ikkunaan. En sanonut mitään hänen nenästään. Se oli juuri sellainen suora ja pitkä, jollaisen olisin itsekin halunnut.
”Onko Chai juonu vähän liikaa?” Inari kysyi ikkunalta ja hymyili siitä heijastuville peilikuvillemme.
”Joo”, myönsin auliisti ja virnistin hänelle ikkunan kautta.

Inari pyöritti päätään, hymyili ihan vähän ja keskittyi Oskariin, jolla oli jokin monimutkainen työjuttu kesken. Siihen liittyi niin monta ihmistä, tai ehkä ne olivat eläimiä, mutta nimiä kuitenkin — niin monta nimeä, että en pysynyt millään mukana. Kun se päättyi, Inari nousi viereltäni sohvalta ja pörrötti hiuksiani.

”Ei sunkaan hiukset muuten mitään silkkiä ole”, hän sanoi sammaltaen ihan vähän muutaman ässän ja ällän kohdalla. ”Tommoset kovat.”

Teki mieli sanoa, että ne ovat samanlaiset kuin äidillä. En saanut sanottua tarpeeksi nopeasti. Sanomatta jäi. Ojensin käteni, kun Inari tarjosi minulle kuppiaan ennen kuin lähti ruokasalista ilmaantuneen Eetun perässä eteistä kohti.
”Mä tarvin happee”, hän sanoi hiljaa mennessään, mutta en ollut huolissani. Ainakin Eetu oli selvin päin, kun kerran oli ilmeisesti lähdössä vielä hevosia katsomaan. Kukaan ei pystyisi sammumaan hankeen, ja sitä paitsi Inari taisi olla selvempi kuin minä. Ainakaan hän ei horjahtanut kertaakaan, kun käveli kepeästi eteiseen johtavasta ovettomasta aukosta.

Sitä samaa ovenpieltä, jonka Inari ja Eetu ohittivat, nojasi Noa. Hän oli kaunis niin kuin aina, vaikka oli pukeutunut samanlaiseen löysään paitaan niin kuin aina. Olisin tahtonut puettaa hänet sellaisiin vaatteisiin, joihin Dahlstenin Markus aina pukeutui — vaikka ei Noa olisi ollut ihan Noa, jos olisi pukeutunut sillä tavalla. Olisin voinut puettaa hänet yhden kerran, mutta muuten hän oli hyvä juuri noin. Muotoilin hänelle hymyn, kun hän vilkaisi minua. Se sai Noan kasvot nykimään niin kuin ne aina silloin nykivät, kun häntä nauratti, eikä hän tahtonut nauraa. Teki mieli suukotella hänen suupieliään. En mennyt suukottelemaan. Tietenkään en. Marshall istui suoraselkäisenä pianon edessä olevalla pikku penkillä, jossa Hello yleensä viihtyi, ja katseli Noaa selkä suorana mutta pää kallellaan. Ja Noaa kelpasi kyllä katsella. Hän kipristi minulle nenäänsä viestien jotain, mitä en ymmärtänyt.

”Tuu tänne”, kehotin Noaa sen sijaan että olisin suukotellut hänen suupieliään, ja taputin paikkaa, jolta Inari oli juuri noussut.
”Mmbah”, Noa sanoi, tai ainakin se kuulosti siltä.
”Tä?”
”Et mm-hm, pian!”
”Ai!”

Kun Noan katse välähti vähän ohitseni, käännyin ja yritin seurata sitä. Olohuoneen verhojako Noa oli katsonut? Ei kai. Omaa heijastustaan ikkunasta? Ei kai sitä nähnyt niin vinosti. Nojatuolia? Odottiko Noa oikein totta, että nojatuoli vapautuisi, ettei hänen tarvitsisi tulla minun viereeni? Ei kun ei: nojatuolissahan istui Milan. Yritin muistaa, olinko juuri hymyillyt Noalle kenties jotenkin sopimattoman riettaalla tavalla. En kai ollut iskenyt silmää? Tuskin. En tainnut tehdä niin muutenkaan. Sitä paitsi Milan katsoi kännykkää… Olihan Milan katsonut varmasti koko ajan kännykkää? Ja missä vaiheessa Oskari oli kadonnut sohvan käsinojalta? Marshall sentään oli yhä paikoillaan, mutta mielestäni Hellokin oli ollut vielä hetki sitten paikalla. No, oli turha murehtia. Aika kului aina pyrähdyksittäin, kun join alkoholia.

Päätin unohtaa murheeni mahdollisista silmäniskuista sun muista, koska niitä tuskin oli edes tapahtunut. Join sen sijaan Inarin kupin tyhjäksi. Siinä oli Coca-colaa ja Leijona-viinaa. Päätin täyttää sen uudelleen samoilla aineilla. Hello oli ilmestynyt pianon eteen ja siristeli silmiään… Missä Marshall oli? Tuolla. Noa nojaili edelleen ovea ja oli ryhtynyt juttusille Marshallin kanssa… Piti päätään sillä tavalla kallellaan kuunnellessaan, että minun hengittämisestäni tuli vaikeaa… Ja niinpä Leijona-pullosta lorahti liikaa nestettä lasiin. Kohautin olkiani ja hulautin viinan päälle kokista. Kun maistoin sekoitustani, irvistytti. Hörpin sitä silti mahdollisimman nopeasti. Hyvällä säkällä sokeutuisin, niin ettei Noa sekoittaisi päätäni koko ajan. Niinkin oli kuulemma joskus käynyt. Tosin silloin piti ilmeisesti juoda Lasolia eikä viinaa. Onneksi Milan ei huomannut miten yskin kun melkein hukuin viinalasiin ajatuksissani ja siksi, että Noa elehti käsillään Marshallille sillä tavalla, että Marshallin olisi kuulunut yskiä eikä minun. Noa huomasi. Hän hymyili, ja siitä hymystä olisi pitänyt osata lukea jokin sama salainen viesti kuin aiemmasta nenänkipristyksestäkin. Hän siristi silmiään niin erikoisesti ja kohautti kulmakarvojaan ihan aavistuksen verran. Olisin halunnut purra hänen poskeaan. Käännyin nopeasti katsomaan pimeästä ikkunasta ulos ja yritin ajatella vaikka hevosia. En muistanut muita hevosia kuin Pondin. Olisin ajatellut pelikuvioita, mutta en pystynyt muistamaan muuta kuin että meidän pitäisi saada Oskarista tai Milanista joukkueen uusi kapteeni, jotta meillä olisi jotain toivoa seuraavana kesänä.

Koska Milanista ei ollut sillä kertaa seuraa ja koska muut olivat lähteneet sohvaryhmän liepeiltä, viihdytin itseäni taas pian hörppimällä kupista ja kääntymällä takaisin sohvan selkänojan varaan roikkumaan ja Noaa katselemaan, vaikka olin juuri hetkeä aiemmin päättänyt, etten tee niin. Ehkä kerjäsin verta nenästäni, mutta häntä oli niin mukavaa katsella. Hän hymyili Marshallille niin että minuakin hymyilytti. Marshallinkin täytyi huomata, että Noa oli kaikkein sek– kom– siis ei kun kaikkein söpöin, joo, kaikkein suloisin kaikista ihmisistä, jotka olivat tulleet niihin pikkujouluihin. Tai siis kaikista ihmisistä. Otsonmäellä. Suomessa. Maailmassa. Sitä paitsi Noaa oli kaikkein kivointa katsella silloin, kun hän puuhasi jotain muuta… Ne tiedostamattomat ilmeet… Se, miten hän kosketteli paitansa kaulusta ja raapaisi peukalonkynnellään kaulaansa miettiessään… Nyt nousisin ja menisin — purisin tuota kaulaa! Ei kun ei! En tosiaankaan menisi enkä purisi. Huomasin Milanin katsovan minua nojatuolista niin kuin kissat katsovat, joten kiirehdin valumaan takaisin istuvampaan asentoon, etten näyttäisi siltä kuin olisin lähdössä lentoon sohvalta.

Yhtäkkiä Noa katsoi suoraan minuun. Olinko sanonut ajatukseni ääneen? Pystyikö ne jotenkin näkemään? Noa ei ainakaan näyttänyt mitenkään pahastuneelta ja loukkaantuneelta. Katseeni valahti takaisin hänen käteensä, kun hän laski sen niskastaan käsivarrelleen ja raapi kevyesti. Sitten hän silitti — silittikö??? — silitti! Silitti käsivarttaan tosi tarkoituksellisen näköisesti! Tunsin sen omassa käsivarressani niin, että minun oli puristettava käteni äkisti sen ympärille. Kun katsoin Noaa kauhistuneena, hän virnisti suoraan minulle ja jatkoi keskusteluaan. Muina miehinä. Noin vain. Tosi asiallisen näköisesti kuunnellen. Ujuttaen samalla sormensa kauluksensa alle. Kauluksensa alle!! Hieroakseen hartiaansa! Muka! Hänen minua kohti suuntautuva vilkaisunsa paljasti, että hän teki sen ihan totta tahallaan. Nielin nopeasti Inarin kupin toisen kerran tyhjäksi ja käännyin sekoittamaan taas uutta juomaa sydän hakaten. Päätin katsella pelkkää Milania hyvän aikaa. Onneksi hän laski puhelimensa juuri silloin niin että sain hönkäistyä sanan ”jalkapallo” muutaman muun sanan kanssa, ja siitä Milan jaksoi pitää vaikka esitelmän. Milan oli luojan kiitos jalkapallojoukkueen strategiamestari ja edelleen tuohtunut siitä miten olimme melkein hävinneet Vaasalle.

Inari palasi paikalleen lopulta. Oskari taisi kuulla, että minä ja Milan, tai oikeastaan enimmäkseen Milan, puhui jalkapallosta, sillä hän melkein juoksi nojatuolin käsinojalle istumaan. Minä en pystynyt keskittymään edes jalkapalloaiheisiin asioihin tarpeeksi keskustellakseni kunnolla. Noa nimittäin häiritsi minua ovensuussa. En voinut olla katsomatta häntä alinomaan. Vaikka Marshallkin lähti lopulta käymään ulkona tai vessassa tai jossain, Noan sormet jatkoivat omituisen vihjailevaa vilistämistään hänen omalla ihollaan. Ensin pelkäsin, että joku muu huomaisi hänen koskettavan korvaansa sillä tavalla, että meinasin kuolla. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan. Sitten vielä kamalampi pelko valtasi minut. Mitä jos joku huomaisi, miten minut valtasi äkillinen ja sietämättömän voimakas mielihalu painaa Noa ruokasalin tuoliin, kiskoa hänen päänsä takakenoon noista rastoista, joita hän pyöritteli ja suudella liian lujaa hänen kaulaansa, johon hänen pyörittelemänsä rasta vähän väliä osui ihan hirvittävän häiritsevästi? Kukaan ei kyllä tainnut huomata sitäkään. Tai siis ainakin Oskari ja Milan osoittelivat toisiaan etusormillaan ja väittelivät kiihkeästi Laurin toiminnasta Vaasan-pelissä. Uskalsin siis jatkaa katsomista — joskin vähän kerrallaan, pienissä erissä. Joka vilkaisun välissä yritin sanoa jotain jalkapallokeskusteluun, joka oli siirtynyt Laurin velton pelaamisen arvostelusta siihen, miten minä näytin kultaiseltanoutajalta, kun minulle näytti palloa. Kun Noa nuolaisi nopeasti vesilasiaan katsoen suoraan minuun, meinasin ihan oikeasti kuolla. Ihan kuoliaaksi asti. Sekin oli pelottavaa, ettei kukaan muu kuin minä tainnut toivoa, että Noa nuolisi hänen niskaansa vesilasin sijaan. Tai siis ainakin kaikki näyttivät edelleen ihan normaaleilta ja jalkapallopaasaus oli saanut vain lisää volyymia. Liekö kukaan muu edes katsellut Noaa? Jotkut eivät ymmärrä hyvän päälle. Inarikin huokaili niin kuin mitään mielenkiintoista ei olisi muka meneillään. Olisin halunnut aivan kauheasti sanoa Oskarille, että hänen esittelemänsä hyökkäyskuvio oli liian monimutkainen ja suureellinen Otsonmäen joukkueen taitoihin nähden, mutta tunsin, että saisin rytmihäiriöitä, jos en keskittyisi kokonaan selviytymään hengissä Noasta.

Sitä Noan kamalaa käytöstä jatkui varmaan sata vuotta. Kellon mukaan sitä jatkui muutaman minuutin. En kestänyt enää. Tyrkkäsin kolmannen kerran tyhjentyneen kupin takaisin vierelläni huokailevan Inarin käteen ja nousin. Minulla oli suunnitelma. Se oli selvä, vaikka minä en ollut. Maailma keikahti, mutta olin päättäväinen hatarista askelistani huolimatta. Jotenkin minä raahaisin tuon kiusanhengen — no jonnekin, en tiedä minne — pois kuitenkin, ja opettaisin olemaan härnäämättä minua varsinkaan julkisissa tiloissa. Samaan aikaan Noa kuitenkin kääntyi ja luikahti pimeään eteiseen.

Tuntui hyvältä idealta seurata häntä. Näin miten vessan ovi oli painumassa hitaasti kiinni. Tuuppasin sen voimalla takaisin auki molemmilla käsilläni ennen kuin se ehti sulkeutua kokonaan. Kylpyhuoneen kalpeassa valossa hän seisoi ja näytti huvittunelta — Noa — se, jota minun piti opettaa olemaan kunnolla. Ovi kimposi seinästä hieman takaisinpäin ja narahti mennessään. Läpsäytin kämmeneni seuraavaksi Noan rintaa vasten ja työnsin hänet ovea päin niin että se sulkeutui varmasti kunnolla. Vihdoinkin pääsin pyöräyttämään tukon niitä rastoja nyrkkini ympärille ja vedin. Noan suusta pääsi yllättynyt ähkäisy. Muuta hän ei sanonut, kun painoin huuleni ja sitten nopeasti hampaani sille kaulalle, jota hän oli niin vihjailevasti kosketellut.

Alkuperäinen suunnitelmani tuntui jotenkin haihtuvan ja uusi koostui epäselvistä mielikuvista. Kai minun tarkoitukseni oli suudella Noaa niin, että huuleni turpoaisivat — niin, että en tulisi hulluksi loppuiltana ja jaksaisin tämän hetken voimalla katsella Noan pelehtimistä kunnes pääsisin kotiin. Kun Noa käänsi meidät ympäri ja painoi minut kylpyhuoneen ovea vasten, olin kuitenkin varma, että suunnitelmastani huolimatta tulisin hulluksi siinä paikassa. Noa painoi käsiäni ranteista ovea vasten, ja vaikka se tuntui kuinka villiltä, väänsin silti toisen vapaaksi, jotta sain sen hänen paitansa alle. Minun oli saatava tuntea heti, miltä hänen selkänsä iho tuntui. Miltä hänen kylkiensä iho tuntui. Miltä hänen vatsansa ja rintansa tuntuivat. Hän vastasi siihen vetämällä terävästi henkeä niin lähellä korvaani, että polveni muuttuivat pehmeiksi, ja venyttämällä paitani kaulusta jotta sai suudeltua solisluitani ja lähetettyä pieniä sähkövirtoja ympäri kehoani. Avaa ne paidannapit, Noa, vauhtia.

Sitten se loppui.

Noa oli puolentoista askeleen päässä, puri huultaan ja hymyili. Sitoi paria rastapötköä muiden ympärille niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Mitä sä — mitä sä — mitä sä nyt?” änkytin.
Noaa nauratti. Minä painoin kädet poskilleni, sillä ne olivat poskiani viileämmät.
”Mä haluan sut nyt”, kerroin varmaankin tukevan humalan rohkaisemana.
”Täs vessas vai? Täs vessas, jonka toi toinen ovi on paitsi lukoton, myös ovenkahvaton ja aina vähä raollaan?”
”Ihan sama.”

Noa hymyili, kun yritin jatkaa siitä, mihin jäimme. Hän pudisti päätään niin että hänen nenänsä hipoi minun nenääni. Teki mieli huutaa turhautumisesta. Sen sijaan taisin vain parahtaa ja puskea kasvoni Noan paidanrinnuksia vasten.

”Sä oot aivan naula ottas”, Noa sanoi ja kuulosti joko rasittavan huvittuneelta tai raivostuttavan holhoavalta, tai ehkä molemmilta.
”No en ole.”
”Mitä luulet, olisko meidän aika lähtee?”

Oliko se koodi? Yhtäkkiä ei harmittanut enää.
”Ai meille?” kysyin toiveikkaana.
”Nii, Meijerille”, Noa nyökkäsi ja ihana jännitys kasvoi vatsassani. Niin, meille. Meille, jonne minä sanoin kutsuvani Noan sitten kun olisin valmis kokeilemaan — olisin valmis harrastamaan seksiä Noan kanssa. Meille. Kahdestaan.
”Joo”, henkäisin. ”Mennään.”
Otin Noaa ranteesta kiinni ja hapuilin ovenkahvaa.

”Mun piti kyl oikeesti käydä vessas eka”, Noa huomautti.
”No mä meen tonne oottaan, mä paan kengät… Jos mä saan sidottua rusetin vielä.”
”Lisäks Chai…”
”No?”
”Sä ihan totta oot tosi kännis. Mä tarkotan siis, että mä vaan heitän sut kotiin.”
”Etkä heitä!”
”Ai en heitä?”
”Ei kun sä tuut — etkä heitä, kun mä haluan et sä tuut meille.”
”Mä huomaan, et sä haluut.”
”Ja sä tuut?”
”No en tällä kertaa.”

Olikohan se humala, vai yksistään se kamala torjutuksi tulemisen tunne, joka minua yritti melkein itkettää? Yritin olla katsomatta valaistuun peiliin. Koko talo oli täynnä kauniimpia ihmisiä kuin minä. Olin ollut liian Noan lumoissa ajatellakseni asiaa niin päin.

”En mä tarkota etten mä haluis”, Noa mumisi viimeinkin sentään ihan vakavana. Hän kurotti ottamaan vuorostaan minua ranteesta kiinni ja silitti ranteeni sisäpintaa. ”Mä en vaan haluu et sä teet humalassa jotain sellasta mitä sä kadut aamulla…”
”En mä kadu”, kerroin Noalle, joka ei selvästi ymmärtänyt.
”Silti mä haluan et sä oot selvä. Mitä jos sä vaikka unohdat miten kivaa meil oli?”

Se oli tekosyy, mutta se sai minut silti hymyilemään. Tosin vain niin kauaksi, kunnes ajattelin taas itseäni sängyssä ilman Noaa. Nukkumassa. Sitten minulla välähti.

”Jääksä sitte jos me vaan nukutaan?” kysyin ja yritin pitää humalaisilla aivoillani lukua siitä, että kuulostin varmasti uskottavan viattomalta.
”Njaa…”
”Mä lupaan etten mä painosta sua tekeen mitään mitä sä et halua”, toistin valheellisesti ne sanat, jotka Noa oli sanonut minulle joskus sata vuotta sitten ihan tosissaan.
”Katotaan. Mee ny. Mä kusen kohta housuihin.”

Annoin Noan poskeen pienen pusun, joka oli olevinaan hyvin viaton. Sitten avasin oven ja pujahdin sen raosta hämärään eteiseen. Olohuoneesta kuului juttelua. Ryhdyin survomaan kenkiä jalkoihini ja vaihdoin kenkäparia, kun huomasin yrittäväni pukea Nellyn kenkiä omieni sijaan. Olisin olevinani hyvin väsynyt, kun Noa ajaisi auton meille. Oikein haukottelisin. Harjaisin hampaat ylhäällä. Makaisimme kapealla sängylläni vierekkäin. Noa tykkäsi suukotella niskaani ja tekisi niin taas. Mutta minäpä tiesin — minä olin ovela — kyllä minä yhden Noan sänkyyni houkuttelisin. Enkä nukkumaan.

Olin saanut vasta toisen kengän nauhat puristeltua rusettia muistuttavaksi mytyksi, kun Noa tuli vessasta. Hän kyykistyi eteeni ja sitoi toisen kengän nauhat kunnolla. Hän hieraisi leukaansa samalla polveeni. En enää muistanut, miksi muka olisi niin kamalan tärkeää esittää hyvin väsynyttä autossa Meijerille asti. Miksi meidän piti edes ajaa minnekään? Meidänhän piti vain päästä autoon asti — pois muiden luota.

”Tuus ny, kännikala.”
”Kanna mua.”
”Enkä kanna. Otapa tästä kiinni niin mä talutan sua. Hei, tiedäksä ite kuinka sä kikatat kun oot päissäs?”

[Sonja T.Valvoja]

Siis tämä juovuksissa oleva Chai on niin huvittava! Mä nauraa hykertelen täällä itsekseni vähän kaikelle.
Ja vooooi että kun se tuijottaa Noaa vaikkei oikeastaan haluaisi, koska kaikki huomaisivat sen ja sitten olisi varmaan vähintään helvetti irti. Paitsi ettei kukaan huomaisi mitään ja jos huomaisi, kohauttaisivat varmaan vain olkapäitään (paitsi ehkä Eira, mutta oliko Eira edes paikalla). Aivan hitsin hyvin kirjoitettu, taas jälleen kerran.

[EaOsallistuja]

Tuntuu et aivan omatkin ajatukset menee solmuu, kun tätä lukee. Jotenkin näkee vain sen, mitä Chai näkee ja ajattelee sitä, mitä Chai ajattelee. Jokainen ajatus on vähän katkonainen, vähän irrallinen ja onnellisen huppelissa. Ai että, miten mahtavasti kirjoitettu!

Loppu on hellyyttävä. Noa huolehtii kännikalasta, joka yritti survoa jalkojaan Nellyn kenkiin (mun ajatuksissa ne kengät oli punaiset korkkarit). Chai ei edes lopulta muista omaa suunnitelmaansa, mikä huvittaa mua. Varmaan hän lopulta sammuu onnellisen autuaana siihen omalle sängylleen, vaikka niin kovin uhoaa kellistävänsä Noan vielä tänä iltana.

[CamillaValvoja]

Kaikki Hopiavuoren hahmot ovat mun lemppareita, mutta kyllä Chai aina nousee joukosta omalla tavallaan! Minäkin kikatin lukiessani ja palasin aina kappaleen alkuun ja luin tekstin uudelleen. Ihana Chai ja toisaalta ihanaa lukea hänestä niin paljon avautuneempana, vaikka humalassa onkin.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Anssin näkökulmasta ja todellakin koronattomassa maailmassa

Perinteinen perjantai
Huokaisin samalla kun otin kuulokkeet pois korvilta. Päivän ja viikon viimeinen palaveri oli takana. Korkea aikakin kyllä, ei sen puoleen. Vilkaisin kelloa. Puolen tunnin kuluttua voisi lopettaa ja lähteä tallille. Ehdin tässä vielä käydä mailit läpi ja merkitä viikon tunnit.

Katselin silti vähän aikaa työhuoneen ikkunasta ulos ja mietin muita kuin työasioita. Huomenna olisi Simon valmennustunti, joten tänään ratsastaisin kevyemmin, vain askellajit läpi ja vähän taivutteluja. Kunhan saisimme Salierin kanssa vähän vielä lisää varmuutta ja parempaa yhteistyötä, alkaisi olla aika katsella ensimmäisiä kisoja.

Ja sitten kun tulisin tallilta, pitäisi valmistautua lähtemään illaksi kaupungille. Johannalle olin pohjustanut asiaa jo sanomalla että oli työporukan illanvietto ensin ja sitten saisi nähdä jos Jykä oli maisemissa, että jos lähtisimme vähän vielä iltaa istumaan. Jykä oli kaverini, joka oli jo kauan toiminut tekosyynäni ja selityksenäni: jos meni myöhään, olin Jykän kanssa baarissa, jos en tullut yöksi kotiin, punkkasin Jykän luona. Jykän sinänsä olemattoman naisystävän vielä olemattomampi koira selitti myös ne Axan valkoiset karvat, joita vaatteista aina silloin tällöin löytyi.

Emme olleet Sonjan kanssa nähneet niin pitkään aikaan muuten kuin lyhyesti ja ihan korrektisti vain. Viime viikolla Sonja oli käynyt tallilla Salieria katsomassa ja ennen joulua kävin hakemassa nopeasti lahjat. Oli jo vähän ikävä. Suljin silmät ja kuvittelin miten Sonja avaisi oven, nätiksi laittautuneena, kuten yleensä. En tiedä mitä hän sanoisi, mutta varmaankin kietoisi kätensä kaulaani ja antaisi suukon, juuri sellaisen kiusoittelevan kevyen. Riisuisin takin ja kengät eteiseen ja heittäisin samalla niskastani pois kaikki velvollisuudet ja arjen. Katsoisin samalla kun Sonja keinuisi olohuoneen puolelle. Hänellä oli aina korkeat korot ja korvissa joko pienet timantit tai helmet.

Minä kyselisin häneltä siitä Pariisin matkasta. Perusjutut tiesin tietysti jo, mutta halusin kuulla mitä kaikkea muuta hän oli siellä tehnyt ja millaiset vaikutelmat hänelle siitä jäi. Hevosista puhuisimme tietenkin ja töistäkin. Saa sitten nähdä puhuisimmeko joulusta tai Kanadasta. Emme ehkä. Yleensä välttelimme tiettyjä puheenaiheita: lapsia, Harria ja Johannaa, vaikka tiesimme kyllä näistä yhtä ja toista. Joskus vain oli kiva unohtaa kaikki elämän realiteetit. Pakotie, niinhän Sonja oli sanonut.

Eteisestä alkoi kuulua kolinaa ja möykkää.
— Ei kun nyt otetaan ensin kengät pois, Johanna kuului selittävän parkuvalle Venlalle. Nuorimmainen ei ottanut siitä onkeensa vaan huuto vain yltyi.

[NitthanOsallistuja]

2002
Noa oli aika usein meillä. En oikein normaaleinakaan päivinä tiennyt, missä vaatteeni vaihtaisin, kun hän loikoi sängylläni. Oli jotenkin liioiteltua ja noloa paeta keittiöön tai vessaan, mutta en minä siinä vaatekaapin ääressäkään olisi tohtinut. Tällaisena päivänä ongelma tuntui entistä suuremmalta. Yritin napittaa paitaani mahdollisimman nopeasti piilossa vaatekaapin oven takana, joka oli aivan liian pieni ja aivan liian väärässä kulmassa peittääkseen minut oikeasti kokonaan. Onneksi Noa näytti katselevan kattoon silloin, kun vilkaisin häntä nopeasti.

Työnsin paidanhelman housuihin. Kiskoin mustan liivin kauluspaidan päälle, sillä takki olisi ihan liikaa tällä helteillä, ja Markus oli sitä paitsi vakuuttanut, ettei tarvitsisi laittaa välttämättä edes liiviä. Silti laitoin edes sen. Äiti on aina sanonut, että pukeutumisella pitää osoittaa kunnioita päivänsankareita ja muita päivän tähtiä kohtaan. Niin kuin nyt Markusta kohtaan. Vedin vielä seisaaltani jalkoihini mustat sukat — ensin vasempaan, sitten oikeaan — ja samassa järjestyksessä ihan uuden näköisiksi kiillottamani kengät. Sitten yritin kiiruhtaa vessaan hiustenlaittoon ennen kuin Noa edes havaitsisi minun paenneen paikalta.

Hänen äänensä kuitenkin pysäytti minut kesken karkumatkani.
”Hottis.”
Painoin käsillä korvanlehtiäni. Mitä tuohon nyt sanoisi? Kun kerran pysähdyin, en voisi vain jatkaa matkaanikaan.
”Mitä — mikä — mikä — mikä sä ny oot — kukaan enää sano — mikä tommonen sana ny on — mikä sä oot, joku — joku kasarilapsi vai?”

Sängyllä oli niin hiljaista, että minun täytyi kääntyä katsomaan.

Noa nousi rauhallisesti istumaan.
”No… Niin”, hän sanoi.

Purin huultani ja raavin niskaani, jota pisteli. Olinhan toki tiennyt paitsi Noan iäin, myös syntymävuoden. En vain tavannut ajatella sitä.

”Minä vuonna sä olitkaa syntyny?” Noa kysyi sitten sängyltä.
Nielaisin ennen kuin vastasin nukkaantuneelle lattiamatolleni. ”Kakstuhattakaks.”
Kuulin, miten Noa hengitti syvään nenänsä kautta.

En uskaltanut enää jäädä huoneeseen, joten loikin mahdollisimman nopeasti vessaan hiuksiani sukimaan. Hiukseni sai kyllä jakaukselle. Siihen vaadittiin kuitenkin kaiken maailman mahtiaineita ja Jumalan armoa. Onneksi tiesin, miten niitä piti vanuttaa ja puristella, jotta ne lopulta asettuivat. Yritin keskittyä vain hiuksiini, mutta tuntui kuin jokin olisi vetänyt siimalla aivojani vinoon ja ajatuksiani huolestuneeseen suuntaan. Mitä jos minä en kuitenkaan kelvannut? Ei kun siis miksi nämä hiukset eivät nyt asetu? Lopputulos oli jäykkä, mutta ei onneksi rasvaisen näköinen. Katselin sitä joka puolelta pää avattavan peilikaapin raossa niin, että näin niskanikin. Minua ei kuitenkaan huvittanut enää ollenkaan lähteä katsomaan Markuksen näytelmää. Mitä jos Noa oli nyt hätkähtänyt hereille seurustelutranssistaan ja käsittänyt, että minä olin kaiken päälle vielä näin nuori?

”Emmä jaksakaan lähtee sinne Jyrkälle”, ilmoitin vessasta keittiöön piiloon kiitäessäni Jyrkän kesäteatteria tarkoittaen.
Noa istuikin keittiössä pienen pöytäni ääressä, eikä enää sängylläni seinän toisella puolella. ”Jaaha”, hän tuumasi ja hänen katseensa kävi hiuksissani. ”Mitähän se Markus siitä sanoo?”
Yritin mutista, että kyllä nitä näytelmiä tuli ja meni, eikä Markuksella muutenkaan ollut aikaa kuin sanoa hei.
”Mikä sun nyt oikeesti tuli?” Noa kysyi hieman hymyillen.
Purin huultani. Yritin miettiä, miten ihmiseltä voisi kysyä jotenkin kohteliaasti, olinko juuri aiheuttanut hänessä jonkin noamaisen näkymättömän shokin, vai oliko hän kenties tiedostanut jo aiemmin, minkä ikäinen olin. En keksinyt, miten sellaista kysytään. Siksi möläytin: ”Tykkäätsä musta vielä?”

Puristin silmäni kiinni. En ollut tainnut koskaan tarvita vakuutteluja. Kuulin huokauksen ja sitten narahduksen, kun Noa nousi tuolilta. Pian hän halasi minua.

”Kyllä mä tykkään. Käys nyt vielä pyhkimässä naama niin lähetään. Sulla on jotain ihme talia poskessa.”
”Varmaan jotain geeliä”, niiskaisin ja pyyhin poskiani vaivihkaa Noan paidanrintamukseen.
”Tosi kiva!” Noa älähti.
”Joo tää on geeliä. Hei… Tuuksä mun kaa kuitenki sinne Jyrkälle?”
”No jos sä ton näkösenä kysyt niin… …en vieläkään. Mä en edelleenkään edes mahdu niihin penkkeihin kun ne kasaa ne niin vammaisesti että pitää istua polvet suussa.”
”Mä olisin vaan halunnu et sä näet Markuksen”, kerroin ja päästin Noasta irti. ”Tai oikeestaan et Markus näkee sut.”
”Jaajaa.”
”Mä olisin sanonu et hei Markus, tässä on mun — mun — mun –”
”No ethän olisi sanonu”, Noa naurahti.
”Nyt sä et saa koskaan tietää, olisinko.”

[Ilona EronenKatsoja]

Dialogi on niin luontevaa, että se voisi yhtä hyvin olla oikeaa elämää. Ja hyvän dialogin muodostaminen ei ole ainakaan minusta yhtään helppoa. Oikeastaan se on kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta.

Tykkään tosi paljon siitä, että tärkeiden ja isojen asioiden, sanojen ja keskustelujen lomaan on ujutettu pieniä yksityiskohtaisia kuvailuja. Siitä, että hahmo tekee jotakin samalla, eikä vain mieti paikallaan sitä asiaa, joka sitä vaivaa. Se tekee kerronnasta realistista, koska eihän me ihmisetkään yleensä istuta paikallamme miettimässä elämän isoja asioita. Se toiminta siinä tärkeiden asioiden taustalla kertoo lukijalle myös paljon hahmosta, sen taipumuksista ja sen luonteesta.

Tässäkin Chain ajatuskulku on hyvin samaistuttavaa, tai en tiedä onko kaikilla sellaista katastrofiajattelutaipumusta, mutta ainakin omien ajatusteni on tosi helppo lähteä vastaavanlaiseen kierteeseen.

[NitthanOsallistuja]

Etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?

”Teat — teatteriin?”

Markus vastasi katseeseeni vakaasti ja nyökytteli. Hänen teatteriryhmänsä näytelmät Jyrkällä oli saatu päätökseensä, ja tämä oli niitä harvinaisia kertoja, kun Markus ehti käymään meillä. Seisoimme keskellä Otsonmäen vanhan Meijerin näyttämöä niin kuin tämä olisi ollut jonkinlainen viihdenäytelmä. Minä olin kerrankin näytelmän tähti: tyhmä päähenkilö, tyhmä poika, jota tärkein sivuhenkilö, Markus Dahlsten, kiusasi ja veti nenästä.

”En mä… En mä osaa… Näytellä…” totesin lannistuneena ja työnsin kädet nopeasti puuskaan, kun huomasin taas väänteleväni vuoroin omia ranteitani ja vuoroin t-paitani helmaa.
”Haista ny”, Markus tuhahti.
”Ei mulla oo mitään koulutusta.”
”Kuka oli vuosikaudet Hukkasuon kunnanteatterissa siitä huolimatta?” Markus kysyi niin kun asia olisi jotenkin sillä selvä.
”No mä, mutta se olikin osa-aikanen ja vaan Hukkasuon –”
”Kuka teki käytännössä kaikki tärkeimmät sivuroolit?”
”No mä, mutta ne nyt oli oikeesti pikkurooleja, en mä nyt mihinkään –”
”Kuka oli kesällä kakstuhattakaheksantoista Shang?”
”No mä, mutta kun sillon ei ollu oikeen oikeita näyttelijöitä, kun Rikukin lähti Turkuun ja sun jalka oli sillon –”
”Mä oon tavallaan onnellinen ettei me enää asuta kämppiksinä. Mä en muistanu miten raskasta tätä on kuunnella”, Markus sanoi niin lujasti, että suljin suuni kokonaan. Hän veti henkeä nenänsä kautta ja siristi silmiään tuijottaessaan minua.

Markus otti ensin muutaman hitaan askeleen niin kuin saalistaja, joka on ahdistanut saaliinsa jo nurkkaan. Sitten hän nosti päänsä itsevarmasti pystyyn ja liitti kämmenensä yhteen selkänsä takana ennen kuin alkoi kierrellä minua ankaran näköisenä.

”Buathong. Niin kauan kun mä olen sut tuntenut, sä olet aina halunnut olla näyttelijä. Aina se on tyssännyt siihen, että sä et ikinä tule pääsemään teatterikorkeaan, koska let’s face it, sä et ikinä pääsisi lukiota läpi, ja sä et osaa laulaa vaikka sun henki riippuis siitä. Nyt minä tuun tähän, vihdoinkin itteni teatterilla kokonaan elättävänä ja vihdoinkin niin paljon mainetta ja kunniaa keränneenä, että mä saisin sut tähän mukaan kun mun sanalla on kerrankin jotain painoarvoa. Niin sitten sä rupeet tommoseksi saatanan nyhveröksi.”

Kuulin, kuinka Markus seisahtui taakseni. Katselin Meijerin salia. Se oli pieni. Tällä näyttämöllä esitettiin oikeastaan pelkästään pianosäestystä rippikouluiltojen yhteislauluihin ja lisäksi lasten tekemiä näytelmiä, joita vanhemmat kävivät katsomassa puuduttaen selkänsä hirvittävän epämukavilla tuoleilla. Silti näyttämöä kehystivät verhot — rauhallisen siniset, ei arvokkaan punaiset — ja silti katossa oli Meijerin kokoon ja kuntoon nähden hyvä valikoima erilaisia valoja. Mitä jos tämä olisi Jyrkän lava, tai mitä jos tämä olisi Seinäjoen kaupunginteatterin lava? Mitä jos salissa olisi ihan oikeita ihmisiä — niin kuin silloin joskus, niin kuin silloin Hukkasuolla, niin kuin viimeisekseni jääneessä sivuosassa Käenpesä-näytelmässä —

Ei. Ei sellaista tapahtuisi. Markuksella oli syynsä olla noin itsevarma sekä omasta olemisestaan että valmiiksi tallatusta polustaan kohti näyttelijän ammattia. Hän oli teatteriperheen ainoa lapsi, mukana teatterissa ja lyhytelokuvissa ennen kuin täytti kymmenen vuotta. Hänellä oli sopusuhtainen, kapeanpuoleinen nenä, vaaleat hiukset, leveät hartiat ja syvä, rauhallinen ääni. Hänellä oli kunnianhimoa, loputon usko itseensä ja sinnikkyyttä tehdä vaikka kuinka pitkiä päiviä tässä rakastamassaan työssä. Markus osasi olla kuka tahansa, laulaa mitä tahansa ja tehdä tarkasti temppuja ohjaajan kuin ohjaajan epämääräisistäkin ohjeista niin kuin hyvin koulutettu poliisikoira toimii poliisin käskystä. Minä en ollut koskaan ollut millään mittapuulla niin kuin Markus, eikä Markus olisi koskaan edes ryhtynyt minun ystäväkseni, ellei meidän olisi ollut pakko olla kämppiksiä niin monta vuotta.

”Hyvä homma”, Markus sanoi tyynesti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja läimäytti käsivartensa hartioideni ympärille. ”Mä ilmoitan, että sä lähdet mukaan.”

Ravistelin Markuksen käsivartta pois, mutta hän ei päästänyt minua vapaaksi. Pudistin hänelle päätäni.

”Sä nolaat itses”, huokaisin hiljaa.
”Minä? Millä helvetillä sä kuvittelet, että ­minä ikinä nolaisin itteni?”
”Mieti nyt jos sun sanomisilla on kerrankin merkitystä ja sulla on jonkinlaista valtaa tehdä päätöksiä, tai siis ainaki ehdotuksia. Sitten sä käytät sitä puhumalla mut sinne. Sitten mä mokaan. Arvaa saatko sä enää ikinä osallistua mihinkään päätöksentekoon?”
”Älä murehdi, Buathong”, Markus kehotti ja päästi minut irti. Hän pyörähti ympäri päkiöillään ja pysäytti itsensä ojentamalla kätensä salin puolelle. Olin nähnyt Jyrkän tämän kesän lastennäytelmän kahdesti. Hän oli taas hetken Vaahteramäen Eemeli. ”Älä murehdi, Ida: etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?” oli Eemeli sanonut Jyrkällä ennen kuin oli hinannut epäileväisen Idan lipputangon nokkaan. Sitten Eemeli suoristautui. katsoi minuun ja oli taas Markus. ”Etkö haluaisi nähdä Marjolahteen saakka?” hän kysyi hymyillen.

Siinä katseessa oli täydellistä sisäistä rauhaa ja tuttua, pinnassa väreilevää innostusta ja jännitystä. Olin nähnhyt saman ilmeen Markuksen kasvoilla ennen jokaisen näytelmän jokaista esitystä. Olin katsonut samaa ilmettä peilistä itsekin aina viimeiseksi ennen kuin ravistelin vielä kerran hartioitani, hyppäsin vielä pari pomppua ilmaan ja muutuin joksikuksi muuksi noustakseni — ja yhdessä näytelmässä kompuroidakseni — Hukkasuon kunnanteatterin näyttämölle. Tunsin sen saman olon taas niin kuin haamuna niistä ajoista.

”Mikä näytelmä se on?” kysyin taistellessani salakavalaa innostusta vastaan.
”Alkutalvesta My Fair Lady. Takaisin Kukkaistyttöön päin kirjoitettuna.”
”My Fair — ei käy.”
”Miksei?”
”No kato nyt mua!”

Ja Markus katsoi. Hän katsoi arvioivasti, silmät sirrillään ja pää kallellaan. Minun oli käännettävä katseeni kenkiini.

”Vieläkö pitää katsoa?”
”Mä ooon — ihan musta!”
”Voi pyhä Jeesus aina vaan sama laulu. Mä en Buathong tiedä rasistisempaa ihmistä kun sä olet. Sä varmaan olit ensimmäisenä huutamassa neekeriä kun se uus Mannerheim tuli silloin. Nyt on asia niin, että ellet sä lue rooleihin just niinku mä määrään, niin sinähän itket ja luet.”
”En mä os–”
”Et sinä osaa, et sinä osaa, nillinnillinnillin. Maanantait, keskiviikot ja torstait me harjotellaan.”
”Jäätsä — jäätsä mun työ asuun?”
Markus tuhahti ennen kun vastasi. Hänellä oli jo punaa poskillaan, mutta hän pörrötti voimakkaasti hiuksiaan hillitäkseen suuttumuksensa. ”En todellakaan! Täällä haisee ihan perseeltä. Mä meen Seinäjoelle. Ja sunki kannattais muuttaa vittuun täältä aika nopeeta. Mutta joka tapauksessa mä nyt ilmotan että sinä luet, tai oikeestaan ennemminki et mulla on jo yksi kenet mä tiedän että me tarvitaan tähän.”

Nielaisin ja nyökytin. Sille, että minun pitäisi muuttaa. Ja sille, että minä lukisin rooleihin. Kyllä minä lukiessani jo osoittaisin, etten ole sopiva työskentelemään sellaisessa seurassa kuin Markus Dahlsten kumppaneineen. En kuitenkaan todellisuudessa muuttaisi pois Meijeriltä, eikä minusta koskaan voisi tulla oikeaa teatterinäyttelijää. Minulla ei ollut rahaa, eikä minulla ollut lahjoja.

”Tuopa sitä kahvia sitten”, Markus sanoi ja asia oli sillä selvä. ”Ja se mun reppu sieltä sun homeisesta vinttikömmänästä.”
”Ai — tänne? Alas?”
”Tähän lavalle kiitos. Samalla katellaan vähän tässä että mitä siellä on luvassa lukua varten. Mä arvasin Buathong että sä nuupahdat ja rupsahdat kun sä lähdet yksin johonkin maailmalle. Ei vissiin oo ollu ketää ravistelemassa sua välillä että nyt Buathong pää pois perseestä –”
”– aijai älä ravista –”
”– ja sinnikkäästi vaan etiäpäin, mutta nyt mä oon tässä viikon-kaks, ja sä tuot mulle kahvia niin mä nostan noi tuolit tähän sillä aikaa.”

Kuulin Markuksen kolistelevan salissa niin kuin kotonaan ja lauleskelevan samalla, kun kiirehdin oven taakse ja asuntooni vieville rappusille. Kosketin ohi mennessäni seinästä törröttävää naulaa. Olihan Meijeri rapistumassa käyttökelvottomaksi, mutta tuohon naulaan Noa oli satuttanut itsensä silloin ensimmäisellä kerralla, kun —

Niin, Noa! Pysähdyin puolimatkaan yläkertaa kohti ja kaivoin kännykän taskustani. Mitä nyt — mitähän nyt — mitenhän me nyt –? Mitä jos Markus kuvitteli, että minä muuttaisin jonnekin toiselle puolelle Suomea teatterin takia? Tai… Ennemminkin… Mitä jos Noa kuvittelisi, etten olisi valmis muuttamaan toiselle puolelle Suomea teatterin takia? Tai — tai — tai mitä jos — mitä jos minä olin niin hullu, että en enää muuttaisi toiselle puolelle Suomea teatterin takia??

Liikuttelin hetken yhteystietoluetteloani Noan ja Jarin välillä, mutta pudotin puhelimen sitten takaisin taskuuni ja ryntäsin alas saliin. Siniset verhot heiluivat, vaikka en koskettanut niitä.

”Markus — Markus”, kutsuin hädissäni.
”Mmmmitä Buathong?” Markus venytti puhelintaan katsellen ja tuolilla kaikessa rauhassa istuen.
”Missä se on? Missä se on se teatteriprojekti? Mikä teatteri? Jyrkän?”
”Onko sillä väliä?” Markus kysyi rauhallisesti ja katsoi minuun tutkivasti.
”Mä en oo varma. On?”
”Selvitä, onko sillä väliä ja keitä sitä kahvia.”

[MilanOsallistuja]

Numero ysi

Tietenkin me hävisimme. Se oli selvää. Tampereen joukkueessa oli oikeita pelaajia, jotka olivat verryttelyvaatteitaan myöten samaa paria keskenään. Meillä oli sekalainen lajitelma Otsonmäen isejä ja vaareja, sekä yhdeksänvuotias Ville ja me kuusi vielä nuoriksi aikuisiksi katsottavaa. Emme me olleet voittoa menneet hakemaankaan.

Paitsi että ainakin Oskari ja Chai olivat menneet. Oskari pelasi niin tosissaan ja otsa niin rypyssä, että ihme, kun ei katkaissut verisuonta nenästään tai peräti pingauttanut kaulavaltimoaan ulos ruumiistaan siitä ponnistuksesta. Chai puolestaan nauroi niin kuin aina ja piti hauskaa, mutta oli edelleen ilmiömäisin jalkapallonpelaaja, jonka olen livenä nähnyt, ja minä olen nähnyt ison pelin jos toisenkin. Jos meillä olisi ollut joukkueellinen Chaita, olisimme voittaneet ihan mitä tahansa. Tai jos meillä olisi ollut edes joka miehessä Oskarin pakonomainen sisu, olisimme pesseet yhden Tampereen vaikka puolella kentällisellä. Muutama säällinen pelaaja ei kuitenkaan tee joukkueesta vahvaa.

Tampereen poikien peli oli nöyrää ja rauhallista. Hekin tiesivät lopputuloksen heti, kun näkivät resuisen isäjoukkiomme. Tamperelaisten oli turha huhkia liikaa tai repiä itseään paremmuuttaan todistaakseen.

Yksi niistä tamperelaisista oli meidän tallin Ilonan veli. Hän oli aika pieni, mutta hyvin samantyylinen pelaaja kuin meidän Oskari. Yhtä vimmainen se poika ei kuitenkaan ollut pelatessaan. Ei ollut tarvetta olla.

Kirkkaan ja kunniakkaan häviömme jälkeen kättelimme vastustajajoukkueen pelaajat. Oli hauskan näköistä, kun Oskari kulki ensin kätellen leukaperät kireinä kuin jäykkäkouristuspotilaalla ja silti parhaansa mukaan hymyillen vaikka höyry melkein nousi korvista, ja perässä seurasi Chai, joka näytti olevan maailman onnellisin mies ja kehui vuolaasti joitain vastustajajoukkueen pelaajia. Tamperelaisista pisti silmään erityisesti numero ysi: pitkä tumma kaveri. Hän katsoi minua suoraan silmiin pitkän aikaa.

Kun pelin jälkeen vaihdettiin Tampereen poikien kanssa muutama sana, kuulin, että osa aikoi mennä hetkensi aikaa Kontiolaan. Myös ysi oli menossa sinne. Päätin mennä mukaan jo ennen kuin kysyttiin. Ysi oli katsonut minua kenkiä vaihtaessani siihen malliin, että olisin huomenaamulla kaksisataa euroa rikkaampi kuin tänään, enkä joutuisi edes näkemään vaivaa ja etsimään miestä.

Hymyilin ysille ja annoin hänen vetää minut seisaalleni. Kun vilkutin Oskarille heipat, hän katsoi minua tuimasti kulmiensa alta.
”Nähdään Aleksandr”, kuulin hänen tuhahtavan ja näin vielä, miten hän pudisti päätään kysyvästi killittävälle Chaille.
Oskarilla ei ollut mitään syytä olla vihainen. Hänhän seisoi Ilonansa kanssa, ja jopa Alex oli siinä. Ilonan pikkuinen veli puolestaan oli myös sen oloinen, että olisi sopivaa seuraa Oskarin kaltaiselle kiltille pojalle. Turha Oskarin oli huolehtia muiden sieluista kuin omastaan. Minua ei tarvinnut pelastaa. Minua ei voinut pelastaa.

[Ilona EronenKatsoja]

No jopas Milanilla riittää vientiä :Ddd Melkein toivon, että sekin elää kahta eri viikonloppua samaan aikaan… 😀 Vai sen takia se kävi utelemassa tyttöjen kytköksistä Tampereen joukkueeseen!

Urheilukilpailuihin liittyvät tarinat harvemmin alkavat kertomalla lopputuloksen heti ensimmäisessä lauseessa, mutta tässä tapauksessa se taisi olla aika selvä peli jo etukäteen.

Vähän nauratti 9-vuotias Ville, voi ei 😀 Siellä isojen poikien joukossa ja vielä Tamperetta vastaan. Aika reipas!

Oskarin kilpailuhenkisyys näemmä ulottuu muuallekin kuin ratsastukseen. Tai sitten sitä vaivaa muut asiat, kuten se Outin kanssa juttelu, ja se purkaa tunteensa peliin. ”Leukaperät kireinä kuin jäykkäkouristuspotilaalla”, haha! Muutenkin hyvää kuvailua taas. Myös Milan näyttäisi tarkkailevan paljon ympärillään olevia ihmisiä, ja ainakin tämän Milanin kuvauksen perusteella Chai vaikuttaa kyllä maailman positiivisimmalta ihmiseltä. Tai koiranpennulta.

[NitthanOsallistuja]

Ennen tätä

Se, millä on väliä

Me olimme harjoitelleet Markuksen kanssa koko ajan, vaikka en vieläkään tiennyt, missä sijaitsisi se teatteri, jonka näytelmään hän minua ajoi. Tiesin, ettei minulla ollut loputtomasti aikaa, mutta en olisi halunnut ajatella koko asiaa. Markus ei suostunut kertomaan, olinko menossa kohti Seinäjokea vai kenties Utsjokea ennen kuin sillä ei olisi minulle väliä. Vuosi-pari sitten sillä ei olisi ollutkaan merkitystä. Mikään ei ollut tuntunut miltään siihen verrattuna, kun olin ollut Hukkasuon kunnanteatterissa, seissyt näyttämöllä ja ollut joku muu. Nyt taas tuntui siltä, että minulla oli liikaa pelissä: liikaa menetettävää.

Kun harjoittelin iltapäivisin Markuksen kanssa Meijerin salissa, en nähnyt Meijerin tyhjää salia. Näin vieläkin hämärän, punaisin pehmoisin penkein täytetyn Hukkasuon kunnanteatterin. Se oli ollut Markuksen mielestä pieni ja rähjäinen, mutta se oli samalla hienoin paikka, jossa minä puolestani olin koskaan ollut töissä. Kun seisoin tai istuin Meijerin pienellä lavalla Markusta vastapäätä ja tein parhaani mukaan hänelle temppuja kuin koira, kurkkuani kuristi kaiken aikaa. Teatteri oli minun ensirakkauteni. Olinko luopumassa niistä punaisista tuoleista, siitä hämärästä salista, hiostavista valoista ja pitkistä ihanista raskaista päivistä Noan vuoksi?

En voinut sanoa Noalle mitään, kun teimme iltaisin yksinkertaista ruokaa tai katsoimme elokuvia. Mielikin kanssa lenkillä käyminen helpotti aina hetkeksi, mutta yöt olivat kamalia. Silloin kun Noa jäi yöksi, odotin hänen nukahtavan ennen kuin potkutin itseni alemmas sängyllä ja itkin itseni uneen hänen t-paitansa helmaa vasten. Minä olin mennyt rakastumaan johonkuhun toiseen kuin teatteriin. Oliko luopumassa Noasta, minun Noastani teatterin vuoksi?

Monena iltana olin ollut vähällä kysyä Noalta, lähtisikö hän minun mukaani. Se ei olisi kuitenkaan ollut reilua. Noalla oli täällä asiat hyvin ja hän kuului tänne. Olin nielaissut kysymykseni aina ajoissa. Silloin Noa oli aina katsonut minua pitkään pää kallellaan, sipaissut poskeani ja kysynyt, mitä mahdoin tuumia. En ollut saanut valehdeltua mitään, vaan olin halannut häntä niin epätoivoisesti, että hän oli pari kertaa ihan korahtanut.

Sitten koitti se tiistaipäivä.

Minä lauloin.

Minä en ole koskaan osannut laulaa. Se ei johdu nuottikorvan puutteesta. Tiedän, miltä minun olisi pitänyt kuulostaa, mutta jotenkin en saanut koskaan puristettua itsestäni irti sellaista ääntä kuin olisin halunnut. Markus oli hokenut jo vuosia, että se oli harjoituksen puutetta. Hänestä laulaminen oli taito siinä missä virkkaaminenkin: harjoittelemalla sen voisi saavuttaa. Ja voi veljet, miten ankarasti Markus oli minua ajanutkin harjoittelemaan. Silloin — vihdoin — tunsin, että onnistuin.

Sinä tiistaina en osannut laulaa täydellisesti, en varmaan edes hyvin, mutta ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten laulaminen oikeastaan edes tapahtuu, ja mitä näytteleminen on. Markus, joka soitti kyllästyneenä pianoa ties monettako tuhatta kertaa, nosti myös katseensa yllättyneenä.

”No niin Buathong!” näin hänen mutisevan, ja siinä samassa kaikki ymmärrys laulamisesta katosi taas. Markus alkoi nauraa.

”Ens kerralla se lähtee”, Markus nyökytteli. ”Nyt riittää tältä päivältä. Muista! Et kittaa kahvia! Kymmeneltä nukkumaan! Mä en halua, että sä oot kuiva ku rusina aamulla.”
”Joo”, henkäisin kipeän kurkkuni läpi ja katsoin taas Meijerin salia, joka oli Hukkasuon kunnanteatteri.
Näytteleminen oli valehtelua.
Laulaminen oli esittämistä.
Minä osasin näytellä.
Katsoin Markusta silmiin ja tiesin, että katseeni oli täysin vilpitön.

”Missä se teatteri on?” kysyin vakaasti.
”Nytkö sä oot varma, ettei sillä oo väliä?” Markus kysyi.

Markus ei välittänyt kenestäkään niin kuin teatterista. Siksi hän oli aina ollutkin niin loistava. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään väärää, että muille teatteri oli vain työ tai vain harrastus. Näyttelijät loppuisivat nopeasti, jos vaatimuksena olisi omistaa koko elämänsä teatterille.

”Ei sillä oo väliä”, sanoin totuudenmukaisesti.

Tiesin, että Markus kuuli minun sanovan, että ei sillä ole väliä, koska menisin minne vain teatterin takia. Tarkoitin kuitenkin täydestä sydämestäni, että ei sillä ole väliä, koska aina tulee uusia mahdollisuuksia. Ne eivät ehkä enää koskaan liity teatteriin, mutta kyllä minä kesäteatteriin harrastelemaan pääsisin, jos My Fair Lady olisi Utsjoella. Palaisin kesäteatterista Törnävältä nimittäin sitten kotiin, paistaisin jauhoja pannulla ja söisin Noan kanssa spagettia ja kastiketta.

”Seinäjoella”, Markus sanoi vinosti hymyillen. ”Sulla kävi säkä.”
”Niin kävi”, myönsin. ”Huomenna mä osaan paremmin tän”, lupasin pianoon viitaten.
”Jep.”

Päätin, että ilalla kerron Noalle, että aion lukea My Fair Ladyyn.
Iltalenkki pitäisi myös tehdä kaupan kautta. Minä kuuluin jo Noalle tällä tavalla. Toista tapaa varten pitäisi käydä varmuuden vuoksi ostamassa suojausvälineitä.

[NitthanOsallistuja]

Muisto 1

”Bpen. Bpen. Bpen”, Noa alkoi toistella sängyltä, kun suljin tietokoneen.
”Mitä sä teet?” naurahdin hänelle. Hän kiristi huuliaan omituisesti hampaidensa ympärille.
”Bpen. Toi on mun tän hetken suosikkiääni teidän kieles.”
”Meidän — äidin kielessä.”
”No niin, teidän äidinkielessä.”
”Ei kun siis mun — ei se oo mun äidinkieli — se on mun äidin — siis mun äidin oma äidinkieli. Mun äidinkieli on –”
”Thai”, Noa nyökytteli ja työnsi kätensä niskansa taakse selällään maatessaan. ”Bpen. Bpen…”
”Eikä ole phaasaa thai!”
”Siis sehän on sun äidin kieli!”
”Äidin kieli vai äidinki — eikä Noa — ethän sä vaan oo luullu että mä puhun thain kieltä?” kysyin vähän hätääntyneenä. Ei kai Noa nyt sentään — joku muu saattoi erehtyä luulemaan minua joksikin eksoottiseksi ulkomaaliaiseksi — mutta eiköhän tämä ollut jo käsitelty?
”Justhan sä puhuit äidilles varmaan tunnin sitä”, Noa hörötti.

Tunsin, miten punastuin kaulasta alkaen. Noa ei onneksi puhunut thain kieltä. Tai ehkä epäonneksi. Hän ei tiennyt, miten minä puhuin niin kuin puhumaan oppiva lapsi. Meillä äiti ai paljoa jutellut minulle, kun olin pieni. Opin ensimmäisenä kielenä suomen, joka vain vahvistui, kun aloin olla Jarin kanssa enemmän kuin äidin.

”Totanoin…” aloitin.
”Mm?”
”Chai”, sanoin itseäni osoittaen. ”Suomenkielinen.”
”Okei?”
”Mäa”, sanoin ja osoitin tietokonetta, ”thainkielinen.”
”Niinhän mä koko ajan sanoinki”, Noa vastasi ilmeettömänä.
”Ai jaa. Kuulosti ihan joltain muulta.”
”Bpen.”
”Mitä jos sä menisit johonkin thain kurssille, johonkin — johonkin — kansalaisopistoon.”
”Eiku opeta sä mua. Nyt?”
”Nytkö?”

Hiippailin sängyn ääreen ja istuin Noan viereen. Hän katsoi minua niin kuin koiranpennut katsovat. Kiipesin hänen päälleen. Mietin hetken ja kumarruin sitten kuiskaamaan hänen korvaansa. Noa ei edes yrittänyt toistaa.

”Mitä se oli?” Noa kehräsi.
”Että anteeksi hyvä herra, mutta ellen mä nyt heti saa pekonia, niin mä oksennan sun päälle kun mun on niin nälkä.”
”Ai jaa! Ja mä kun luulin että sä sanoit mulle jotain tosi romanttista! Kyllä mä sulle pekonit näytän!”

[NitthanOsallistuja]

Mä voin näyttää sulle, että mä rakastan sua

Vaikka lopetin tallilla ja Noan luona käymisen heti, Noa kävi minun luonani. Huolehdin, että hän tuli meille ainoastaan silloin, kun hänellä olisi työvuoro pian Otsonmäen Ässässä. Olin itse osa-aikainen työntekijä, joten niinä harvoina kertoina kun pääsin vuorolistojen ääreen, kuvasin ne niin nopeasti kuin pystyin ja niin pitkälle tulevaisuuteen kuin niitä oli tehty. Kukaan ei sitä ihmetellyt, sillä niinhän kaikki tekivät omien vuorojensa takia.

Yksi sellainen aamupäivä alkoi niin kuin kaikki muutkin samanlaiset. Ovikello soi, ja koska Noa tiesi, että minun oli rynnättävä portaat alas asunnosta ja mentävä alaovelle avaamaan, en olisi joutunut juoksemaan. Hän tietäisi odottaa hetken. Silti juoksin. Jokainen sekunti tuntui valuvan hukkaan, vaikka itse olin järjestänyt taas niin, ettei meillä olisi paljoa aikaa yhdessä. Lennätin vaaleansinisen ulko-oven auki.

Vaikka tiesin mitä odottaa, en silti saanut heti hengitettyä. Noa nojasi kiviseinään. Hänellä oli suuri metsänvihreä piponsa ja pelkkä paksu villapaita ilman takkia ja suupielessään sellainen vino hymy, etten ehtinyt vetää häntä ovesta sisään vaan astuin villasukissani märälle kivetykselle itse. Noa maistui salmiakilta ja tuoksui ulkoilmalta ja hänen rastansa olivat hieman kosteat. Hän ei pannut tervehdystäni pahakseen, mutta painoi lopulta otsallaan otsaani niin että jouduin antaa hänen hengittää.

”Mennään nyt sisälle kuitenki”, Noa naurahti hiljaisella äänellä, joka kuljetti kylmiä väreitäni ihan hiusrajastani asti niskaani ja selkärankaani pitkin.

Päästin Noan Meijerin takaoven pieneen eteiseen heti, mutta meillä kesti ikuisuus selviytyä rappuset ylös ja asuntooni. Noan kengät jäivät alas, pipo alimmille askelmille ja muita vaatteita matkan varrelle. Olin onnellinen, kun makasin lopulta alkavan iltapäivän talvihämärässä unisena sängylläni hänen päänsä rintani päällä ja silittelin hänen hartoidensa paljasta ihoa. Oli helppoa antaa silmien painua rauhallisesti kiinni. Kaduin, etten ollut kutsunut Noaa tällä kertaa sittenkin hänen vapaapäivänään.

Olin ihanassa tilassa unen ja valveen rajamailla, kun havahduin, että silittämäni hartiat vavahtelivat epätasaisesti. Kun avasin silmät, näin vain rastoja leukani alla, niin kuin kuuluikin, mutta vaati paremman havahtumisen ennen kuin tunsin, miten kovasti Noa minua käsivarrellaan puristi. Ja itki hiljaa.

”Mitä nyt?” henkäisin ja yritin nousta istumaan, mutta Noa ei antanut minulle tilaa.
”Ei mitää”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja rykäisi pari kertaa ennen kuin jatkoi puhumista. ”Mä luulin et sä nukahdit.”

Tuntui ihan fyysisenä kipuna koko rinnassa, kun Noa irrotti minusta otteensa siksi aikaa, että pyyhki naamaansa — silmiään kai. Vaikka hänen käsivartensa oli pian taas ympärilläni, kipu jäi. Silitin hänen hiuksiaan, tai oikeastaan rapsutin hänen päätään rastojen lomasta yhtäkkiä täysin hereillä. Hilauduin vaivihkaa edes hieman ylemmäs sängyllä: omituiseen käyrään puoli-istuntaan. Noa ei hellittänyt otettaan. Vaikka olisin halunnut sulautua häneen, että olisin saanut olla aina siinä, suostuttelin hänet otsasta ohjaamalla kääntämään kasvonsa minua kohti.

Noa oli niin upea, että aina vähän pyörrytti, kun katsoi häneen suoraan. Tuntui kuin aivot olisivat muuttuneet reunoilta kiinteästä kaasumaisiksi. Oli pakko purra huultaan lujaa, ettei harhautuisi asiasta. Tavallaan oli onni, ettei Noa suostunut katsomaan minua, vaikka käänsikin kasvonsa. Vaikka hänellä oli huolimattomasti pyyhkäistyjä kyyneliä kosteana kalvona alaluomillaan, olisin varmasti unohtanut, että jokin oli huonosti, jos hän olisi katsonut minua.

Noan kulmakarvat olivat hieman kurtussa, eivätkä rentoutuneet silittämällä. Puoliksi kuivuneen kyynelkalvon sain pois pyyhkäisemällä peukalollani. Tuntui kuin meidän roolimme olisivat vaihtuneet. Kun Noa oli tullut Hopiavuoren pikkujoulujen jälkeen meille ja olimme ajautuneet tällä tavalla tähän sänkyyn ensimmäisen kerran, minä olin yrittänyt itkeä salaa. Noa-parka oli kysellyt levottomana, sattuiko minuun, ja mitä minä itkin, mutta en ollut pystynyt sanomaan kaikkea. Ei ollut mitään sanoja kaikelle sille ristiriidalle, jota olin kokenut ja koin edelleen. En voinut olla Noan kanssa sillä tavalla kuin olin juuri ollut. Kaikki tiesivät meistä. Toisaalta Noa oli niin tosissaan, että oli kertonut kaikille. Olin hukkua suruun samaan aikaan kuin siihen pakahduttavaan turvallisuudentunteeseen. Olin surrut sitä, että mitä tahansa teinkin, joutuisin päästämään jostain rakkaasta irti. Nyt Noa katseli yhtä itsepäisesti sohvani suuntaan kuin minä silloin joulukuussa.

”Noa…”

Noakin puri huultaan. Minun oli pakko kumartua vielä huonompaan ja käyrempään asentoon suukottamaan. Se oli kuin olisi yrittänyt antaa patsaalle suukon. Tutun hymyn sijaan Noasta irtosi yhdistetty niiskahdus ja puuskahdus ja hän painoi päänsä taas ja rutisti minua niin että hengittäminen kävi vaikeaksi.

”Noa..?” yritin uudelleen. Minunkin silmiäni alkoi pistellä vaarallisesti.
”Mitä jos–” Noa aloitti, mutta ei halunnut tai saanut puhuttua enempää.
Puristin hänen hartioitaan yhtä kovasti kun hän minun vyötäröäni ja lukitsin hänen ainoan kokonaisen jalkansa lähelleni säärelläni.
”Mitä jos mä oon sulle vaan…” Noa kuiskasi, mutta ei jatkanut, vaikka odotin.
”Sä et oo mulle mitään vaan”, sanoin niin varmasti kuin osasin.
”Me ollaan nyt, aina kun me ollaan nähty, niin pelkästään…”

Se oli totta. Auoin suutani, vaikka tiesin, etten saisi selitettyä sellaista totuutta pois. Meidän yhteinen tekemisemme oli ollut noin kuukauden päivät tätä. Olin odottanut Noaa ikkunassa. Olin kiskonut hänet sänkyyni niin kuin minut olisi riivattu. Olin purrut ja raapinut. Lopulta Noan oli pitänyt aina mennä töihin, sillä olin järjestänyt niin. Olin halunnut olla hänen kanssaan ja kai olin kuvitellut, että tämä oli ainoa tapa. En voisi enää mennä hänen kanssaan ihmisten ilmoille, kun kaikki tiesivät. Mutta silti minun täytyi. Ja jos menisin, sana leviäisi edelleen. Oli vain ajan kysymys, koska pahin tapahtuisi…

…joten sen voisi hoitaa alta pois. Sanella itse aikataulun. Lopettaa pelkäämisen ja odottamisen. Vaikka minulla oli vielä menetettävää, ajan myötä ei olisi. Rauha levisi ruumiiseeni kuin itsemurhapäätöksen jälkeen ja silitin Noaa lempeästi.

”Mä rakastan sua oikeasti”, hymisin kasvot hänen rastoissaan.
Noa pudisti päätään.
”Mä voin näyttää sulle, kuinka paljon.”
”Mä en nyt — mitään uutta roundia.”
”En mä sitä tarkottanu. Laita vaatteet päälle phaeng, jooko.”

Noa näytti vähän Flidalta, kun hän lopulta taivutti niskaansa ja katsoi minua. Hänen vetiset silmänsä olivat uteliaat. Jos hänellä olisi ollut samanlaiset korvat kuin Flidalla, molemmat olisivat osoittaneet tarkkaavaisesti minua kohti. Hymyilin hänelle täysin rauhallisena, ihan niin kuin itsemurhaa hautovat pystyvät. Minä rakastan tätä miestä aina.

Noalla kesti jonkin aikaa jatkaa minun päälläni makaamista ja silmiensä muka salaista pyyhintää, mutta lopulta hän nousi silityksestäni silmät punaisina. Hän poimi pari lattialla olevaa vaatekappalettaan, hieroi voimakkaasti nenäänsä ja nilkutti sitten portaisiin etsimään pääosaa vaatteistaan. Minä puin samat farkut, jotka minulla oli ollutkin, mutta etsin kaapista kunnollisen kauluspaitani. Nappasin Noan kiinni hänen ollessaan paluumatkalla portaista ja talutin hänet paidanhelmasta vessaan. Siellä nakkasin häntä pyyhkeellä niin että hän ymmärtäisi pestä kasvonsa rauhoittaakseen punaiset silmänsä. Kun hän kumartui liian matalan pesualtaan ylle, suin hiukseni huolellisesti hiusvahalla, järjestelin kaulukseni ja harjoittelin nopeasti hymyäni.

”Mitä sä meinaat?” Noa kysyi epäileväisenä, kun johdattelin hänet pois pienestä vessasta. ”Mennäänks me johki vai..?”
”Ai niin kun sulla on ne työt!” muistin yhtäkkiä. ”Voi vitsit. Mitä luulet, voitasko soittaa vaikka Siljalle et on puoli tuntia pidempään..?”
”Työt? Ei mulla oo töitä?”
”Mutta listan mukaan…”

Noa katsoi minua silmät sirrillään, mutta ei hymyillyt päälle.

”Sä oot suunnitellu tän et mulla on aina kiire pois, eiks nii?”

Minun rakkaani käytti tänään Inarin tekemää sukkaa. Se oli vihreä ja siinä oli kullankeltaisia raitoja.

”Anteeksi”, vinkaisin sille sukalle.
”Sinä ovela kettu”, Noa sanoi, mutta huvittuneisuus ei ollut ihan aitoa. ”Mun vuorot vaihtu Oton kanssa.”
”Käykö sulle että mä selitän vasta vaikka huomenna, että… Me ehditään…”
Noa painoi sormensa leukani alle suostuttelevasti. Katsoin häntä varovaisesti. Aivoissa tuntui heti sumua.
”Mitä sä nyt oikeen, tai siis mennäänks me johki, mä kysyn edelleen”, Noa sanoi lopulta kun uteliaisuus voitti pahastuneisuuden.
”Ei me mennä kun vaan tohon keittiöön.”
”Ja sä tälläydyt, koska..?”
”Mä esittelen mun poikaystävän mun äidille.”

Jatkoa seuraa

[Ilona EronenKatsoja]

Saan harvoin hyvällä tavalla kylmiksiä kirjoitetusta tekstistä, mutta tästä sain. En osaisi ikinä edes miljoonassa vuodessa tuottaa lähellekään vastaavaa, enkä kyllä usko että moni muukaan osaisi. Tässä on tarkasteltu oivaltavasti muun muassa juuri sitä, kuinka psyykkiset kokemukset tuntuvat kehossa fyysisesti:

”Rauha levisi ruumiiseeni kuin itsemurhapäätöksen jälkeen–”
”Tuntui ihan fyysisenä kipuna koko rinnassa, kun Noa irrotti minusta otteensa–”
”Tuntui kuin aivot olisivat muuttuneet reunoilta kiinteästä kaasumaisiksi.” ja ”Aivoissa tuntui heti sumua.”

Vain muutamia mainitakseni.

Harvalla kirjailijalla on riittävästi silmää tällaisiin vertauksiin. Juuri niissä kuvailevissa yksityiskohdissa se ilmiömäinen taiteilijuus asuu, eikä minusta niinkään edes siinä, mitä tarinassa konkreettisesti tapahtuu.

[Sonja T.Valvoja]

En olisi tätä päivää uskonut näkeväni enkä oikeastaan usko vieläkään, ennen kuin näen tai siis luen. Chain äitihän se minun ymmärtääkseni on ollut ainakin yksi tosi merkittävä tekijä, mikä on saanut Chain häpeämään itseään ja vielä tarjoillut niitä kunnollisia tyttöjä vaimoksi. Voisi siis kuvitella, että hän ei suhtaudu yhtään suvaitsevaisesti poikansa poikaystävään. Onneksi äitiin on fyysistä välimatkaa ja onneksi on Jari, siellä jossain taustalla.
Hyvin osuva kyllä tuo itsemurha-vertaus tähän tilanteeseen.

[NitthanOsallistuja]

Jittramas Fah Meesang, Noan anoppi

En ollut koskaan ennen tainnut nähdä hermostunutta Noaa. Hänen koko olemuksensa huokui aina luotettavaa rauhaa. Kontrasti hänen tutun tyynen olemuksensa ja sen hetken välillä olikin raju. Hermostunut Noa puristeli omaa rannettaan ja vaihtoi asentoaan jatkuvasti viereisellä keittiöntuolilla. Hän hyppyytti jalkaansa ja yritti hengitellä syvään, mutta tuntui silti säteilevän kylkeeni outoa sähköä, vaikken edes hipaissut häntä. Painoin käteni hänen reidelleen, jota hän hypytti, ja liu’utin sen hänen polvelleen. Sitten puristin. Harmaat collegehousut olivat pehmeät.

Eleeni sai Noan katsomaan minua, tai ainakin vilkuilemaan. Hän oli pälyilevä, varovainen — sellainen kuin ei ikinä ennen. Hymyilin hänelle sillä kaikella varmuudella, jota olin tuntenut siitä sekunnista asti, kun olin sängylläni maatessamme päättänyt käynnistää tietokoneeni ja soittaa äidille Skypellä. Mikään hymy ei kuitenkaan näyttänyt Noaa rauhoittavan, eikä hän edes yrittänyt vastata minulle. Minunkin sydämeni tihensi hetkeksi tahtiaan, mutta katsoin Noan anovan oloisiin silmiin, enkä antanut sydämeni häiritä meitä. Tämä tapahtuisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ohjakset olivat tällä tavalla minun käsissäni. Noa, hermostuneena tai ei, oli minun vierelläni. Menettäisin joka tapauksessa jotain, mutta en tätä. Jos Noa ei kieltäisi — jos Noa ei sanoisi, ettei halunnutkaan — minä yhdistäisin puhelun.

”No niin phaeng”, hyrisin hiljaa. ”Ootsä valmis?”
”En mä tiedä — ootsä varma et sä haluat tehdä tän?”
”Oon.”
”Ei sun tarvi mun takia.”
”Mä haluan. Enkä vaan sun takia.”
”Jos sä tuut toisiin aatoksiin, niin sanot vaan jotain muuta, en mä pahastu.”
”Noa. Kuulostaako tää susta yhtään tutulta?” naurahdin yhtäkkiä, kun muutaman viikon takainen muisto nousi elävänä mieleeni.
”Mitä? No ei!”
”Tää on kuule uusinta ekasta kerrasta kun me–”
”Et kai sä oikeesti ajattele seksiä tällaisella hetkellä! Mä en voi vaan tsiigailla ja hengailla täs sun äitis edes ja tietää et sä ajattelet sitä.”
Nauroin, ja se sai Noan hartiat laskeutumaan hieman.
”Nyt mä yhdistän tän”, varoitin ennen kuin klikkasin nappulaa. ”Mä lupaan et mä ajattelen vaan hurskaita ajatuksia.”

Noa veti henkeä niin kuin aikoisi sukeltaa. Hän ropelsi sormensa sormieni lomaan, vaikka puristin hänen polveaan edelleen. Käänsin kättäni niin, että hän sai otettua siitä kiinni. Tunsin pelkkää rauhaa, ja sitten Skype jo päästi kuplivan äänen sen merkiksi, että äiti oli linjoilla.

Hetki oli epätodellinen. Hetken korvissani soi ja sitten tunsin irtoavani ruumiistani. Oli kuin olisin leijunut jossain meidän yläpuolellamme ja katsellut meitä: Noaa, joka päästi nopeasti minusta irti ja vetäisi itsepuolustushymyn kasvoilleen niin kuin kissa vetää kyntensä esiin. Ja minua, joka jokainen hiussuortuva oikealla paikallaan istui äidin kasvojen kuvan edessä tyynen näköisenä kuin minä tässä olisin se äiti ja aikoisin rankaista turmeltunutta poikaani. Tuo pöydän ääressä istuva Chai en ollut minä. Minä olin se surkea Chai, joka veti peiton päänsä ylitse yrittäessään paeta Jittramas Fah Meesangin ääntä. Minä en voinut olla oikeasti paikalla.

Paitsi että olin. Minä aioin sotkea asiani lopullisesti ja tahallani. Käteni olivat täysin vakaat, kun painoin kämmenet yhteen nenäni korkeudella ja osoitin äidille kunnioittavan wain. Hän vastasi nyökkäämällä.

”Sawaddee khab mäa”, sanoin niin kuin aina.
”Sawaddee kha luuk Chai”, äiti vastasi asiaankuuluvasti, ja kerrankin linja toimi täydellisesti. Äidin ei tarvinnut kuin tapailla hymyä ja hän oli kaunis nainen. Itsevarma. Ystävällinen. Tarkkaavainen. Kiinnostunut. Äidillinen! Hänen äänensävynsäkin oli lämmin. Mietin mitä Noa siitä ajatteli, sillä olihan hän äidin oikean puheäänen kuullut minun puhuessani äidin kanssa kahden. Noa ei välittänyt teatterista niin kuin minä. Ymmärsikö hän, että tämä oli näytelmä? Mäa esitti rooliaan täydellisesti katsojien edessä. Ei ihme, että olin päässyt Markuksen My Fair Ladyyn, vaikka olin tämän värinen, jos nämä lahjat kulkivat suvussa. Minun äitini ei ollut tämä ystävällinen ja äidillinen hahmo.

Niin kuin Noa äsken, minäkin vedin kerran syvään henkeä ennen kuin sukelsin. En tuntenut tarvitsevani enää enempää rohkeutta, sillä nopeutin vain jotain, mikä oli väistämätöntä ja oloni oli irrallinen. Happea minä tarvitsin, että näkökenttäni ei mustuisi reunoiltaan ja äidin puhe ei puuroutuisi korvissani. Minun piti kuulla ja ymmärtää, ja etenkin osata puhua selkeästi ja pitää pääni. Minun roolini oli olla kerrankin mies.

Käännyin Noan puoleen vain sen verran, että äiti näki minun puhuvan hänelle. En pystynyt oikeasti katsomaan Noaa, vaan laskin harvoja magneettejani jääkaapin ovesta.
”Tässä on Chain mäa, Jittramas Meesang”, esittelin Noalle, joka toki tiesi muutenkin, kenelle puhuimme. Taisin vahingossa käyttää itsestäni yhä kolmatta persoonaa niin kuin suorittaisin esittelyn thain kielellä.
Sitten käänsin yläruumiini takaisin tietokoneen, Skypen ja äidin suuntaan. En epäröinyt hetkeäkään. Minun ääneni ei sortuisi. Olin harjoitellut rooliani varten painajaisunissani.

”Mäa. Mä haluan, että sä tapaat erään henkilön. Tässä on nuu Chain phaeng, phi Noa.”

Muutaman sydämenlyönnin ajan näytti siltä kuin äidin kuva olisi jäätynyt näytölle. Sitten kuva kuitenkin heräsi eloon.

”Luuk Chain phaeng?” äiti kysyi hillitysti hymyillen ja painottaen phaeng-sanaa.
Äiti olisi halunnut, että sanon ei, ei nyt sentään phaeng, vaan tarkoitin hyvää ystävää, anteeksi kun en osaa thain kieltä paremmin. En sanoisi sitä. Seuraavaksi paras lohdutuspalkinto äidille olisi ollut kuulla minun sanovan edes ”chai”, joka oli minun nimeni lisäksi paitsi ”poika”, myös ”kyllä”. En sanonut sitäkään.
”Kyllä”, sanoin sen sijaan varmasti ja suomeksi, mutta hymyillä en uskaltanut.
Äiti teki pienen wain, joka oli sopivan kokoinen tavattaessa niin paljon häntä nuorempia ihmisiä kuin Noa oli. ”Hauska tavata khun Noa”, äiti sanoi niin kuin ei olisi kokenut minkäänlaista mielenliikutusta ja niin kuin olisi aina odottanut, että koska hänen rakas poikansa tuo poikaystävänsä hänen eteensä. ”Minä olen luuk Chain äiti, mäa Fah.”

Luojan kiitos Noa oli kysellyt perheenjäsenteni monimutkaiset nimet joskus aikaa sitten ja tiesi, miten ne toimivat. Preppaus oli ollut tarpeen silloin, kun Noa oli katsellut minun postiani ja huomannut, että niissä lukee Nitthan Paithoonbuathong. Hänellä oli mennyt sillon aikaa hahmottaa, miten thait käyttävät nimiään, mutta nyt se ei sentään tullut yllätyksenä. En olisi uskonut, että edes rooliaan esittäessään äiti tarjoaisi sillä tavalla saman tien sinunkauppoja Noalle kertomalla kutsumanimensä ja vieläpä äitiä tarkoittavan liitteen mäa niin kuin sukulaisille ja ystäville on tapana tarjota.

Äidin vuorosanat olivat luontevia. Annoin itseni upota hetkeksi siihen ihanaan haavemaailmaan, jossa äidit halasivat kaiken ikäisiä lapsiaan ja vakuuttelivat, että olit tai teit mitä tahansa, äiti rakastaa sinua. Paistattelin mielikuvituksemme lämmössä. Se ei kuitenkaan kestäisi kauaa, joten oli parasta nauttia. Rakastaisin tällaista äitiä, mutta rakastin myös sitä, mitä äiti oikeasti oli.

Puhelu äidin kanssa oli lyhyt. Minä kysyin Yenin ja Jarin kuulumiset äidin kuulumisten ohella. Äiti kysyi Noalta pari kokeilevaa kysymystä hänen harrastuksistaan ja töistään, mutta ei joko viitsinyt tai kehdannut tentata hänen uskonnollisesta taustastaan ja perheestään niin kuin mielikuvissani oli aina tehnyt. Minulta äiti kysyi monella eri tavalla, miten voin. Puhelun jälkeen en tuntenut enää mitään. Haavemaailma katosi saman tien, kun Skypeyhteys oli poikki.

Noa sen sijaan valahti pöydälle kuin lätäkkö kaatunutta maitoa heti, kun puhelu oli katkaistu. Epäröin hetken käsi ilmassa hänen selkänsä yllä, mutta silitin sitten kuitenkin. Juoksutin sormeni hänen selkärankaansa pitkin hänen niskaansa. Hän hytisytti hartioitaan. Nyt se oli tehty. Koko maailma tiesi. Toivottavasti Noa ymmärsi, mitä se merkitsi minulle.

”Ootsä ihan kunnossa?” kysyin varovaisesti pöytää pitkin valuvalta maitonoalta.
”Ei vitsit mä en usko tätä”, hänestä kuului voimattomalla äänellä. ”Onks mulla nyt niinku — anoppi?”
”Taitaa olla”, tuumin, vaikka ei Noan anoppi meitä näin helpolla päästäisi. Räjähdys vain sai odottaa niin kauan, että äiti saisi minut kynsiinsä niin, ettei Noa olisi paikalla kuulemassa. Sitä ei Noan kuitenkaan tarvitsisi tietää, jos vain pystyisin kestämään sen yksin.
”Mulla on ihan järkky jano”, Noa valitti.

[NitthanOsallistuja]

Jari Meesang, mun ainoa isä

Hyppäsin varmaan ilmaan sängyltä, kun puhelin soi. Olin jo ihan kokonaan unessa, sillä aamuvuoron alkamiseen oli seitsemisen tuntia. Koko illan vienyt hikoiluttava ja pistelevä hermostuminen oli vienyt voimat, mutta ei ollut auttanut nukahtamista. Ranteisiinkin sattui, kun oli tullut väänneltyä käsiä, vaikka olin yrittänyt puristaa kämmeniäni polvien välissä. Sain kuitenkin puuroisesta olostani huolimatta silmäni heti auki, eikä ne avannut adrenaliini johtunut kokonaan yhtäkkisestä herätyksestä.

Nyt se äiti sitten soitti. Nyt saisin kuulla sen kaiken, mitä hän ei sanonut päivällä.

Puhelin tippui ikkunalaudalta lattialle, kun tavoittelin sitä. Oli kylmä nousta istumaan peiton alta, mutta pakko oli, jotta ylsin puhelimeen. Oli niin pimeää, että pupukuvioinen pussilakanani näytti harmaalta eikä vihreältä. Siinä maisemassa puhelimen näyttö oli silmiä särkevän kirkas, mutta siinä ei lukenut ”Mäa”, vaan ”Jari”. Käteni tärisivät holtittomasti siitä huolimatta, kun vastasin puhelimeen. Helpotus tuntui oksettavana olona kurkussa.

”Chai.”
”Heippa Chai. Voi hitsi, olitko sä nukkumassa?”
”Olin vähän…”

Jari hengitti puhelimeen hetken mutistuaan jonkin sortin pahoitteluja. Ei tullut tavallisia kysymyksiä minun kuulumisistani ja voinnistani. Tiesin, että hän tiesi. Puristin silmät kiinni ja tunsin miten päänsärky alkoi takoa ohimoillani.

”Onko äitis soitellu sulle?” Jari kysyi muka muina miehinä lyhyen hiljaisuuden päätteeksi.
”Ei… Vielä.”
”Hyvä, hyvä.”

Taas hiljaisuus. Kuinkahan vihainen äiti oli ollut? Mitähän hän oli sanonut? Tuntisinko sellaisia sanoja suomeksi saati thaiksi, joita hän oli minusta käyttänyt? Mitähän Jari minusta ajatteli?

”Äiti varmaan sanoi..?” mutisin puhelimeen.
”Sanoi se. Tosi–”
”Miten se reag — tai siis miten se sen otti?”

Jarista kuului rutiseva ääni. Kun olin ollut pieni, siitä oli aina tiennyt, että pitäisi olla tarkkana sen kanssa, mitä Jari seuraavaksi sanoi. Jarin kurkusta nousi aina sama ääni, kun hän mietti, pitäisikö valehdella.

”Noo…” Jari venytti. ”Kyllä sä tiedät, millainen se on.”
”Iso raivari?” kysyin lannistuneena. Jari ei ollut päättänyt valehdella.
”Mm. Mutta se ei ole sun syy. Se on Fahn ihan oma syy, että se on tuollainen.”

Tuollainen. Saiko omasta vaimosta sanoa, että se nyt on tuollainen? Saiko omasta äidistä kuulla, että se nyt on tuollainen? Minun kuului tietää, että omat vanhemmat olivat aina oikeassa. Ei äiti olisi ollut millään lailla tuollainen, mitä Jari sillä tarkoittikaan, jos olisin käyttäytynyt niin kuin minun kuuluu.

Painoin pääni, vaikka ei sitä kukaan ollut näkemässä. Olin tehnyt päivällä päätöksen lähteä äidin perheestä. Äiti ei ollut mitenkään tuollainen. Olin lähtenyt itse. Olisin voinut myös jäädä, mutta olin kasvattanut suomalaiset vapauden siivet, niin kuin äiti oli tavannut sanoa silloin joskus kotona asuessani, kun en ollut käyttäytynyt sopivalla tavalla. En ollut koskaan halunnut elää näin omituisella tavalla kulttuurien välissä, kun muut tekivät omia päätöksiään, enkä minä osannut ja voinut. Nyt kun aioin tehdä omat päätökseni niin kuin olisin suvun vanhin tai niin kuin äiti olisi suomalainen, minun pitäisi myös kestää seuraukset. Kaduin sitä, että petin äidin, mutta en sitä, miten olin valinnut.

”Kotiin ei varmaan ole tulemista…” ennemminkin totesin kuin kysyin.
”Kyllä äitis rauhoittuu”, Jari lupasi ja kuulin hymyä hänen äänessään.
”Mä olen pahoillani.”
”Kuule, poika”, Jarin ääni kuului yhtäkkiä terävänä.
”Joo?
”Älä ole pahoillas. Niin kun mä sanoin, Fah rauhoittuu kyllä, ja silläkin aikaa sä voit aina soittaa mulle, tai mä voin tulla vaikka sinne käymään. Sä olet aina mun poika, ja mä olen ylpeä susta.”

Minun teki mieli kaatua kyljelleni sänkyyn, vetäytyä sikiöasentoon ja itkeä niin kuin pikkulapsi. Sen sijaan peitin vain silmäni kädelläni, vaikka ei siinä pimeydessä ollut edes ketään näkemässä minua. En pystynyt sanomaan Jarille mitään, vaikka olisin halunnut sanoa kaiken:
Kiitos kun veit aina keskiviikkoisin Kivikon hiihtohallille hiihtämään.
Kiitos kun odotit monta pitkää iltaa Kannelmäen kirjastolla, kun minulla oli näytelmäkerhoa.
Minun elämäni parhaita päivä oli se, kun sain tikkejä käsivarteen ja veit sen jälkeen lohdutukseksi nepalilaiseen ravintolaan syömään, eikä otettu edes äitiä mukaan, vaan oltiin ihan kahdestaan.
Sinä olet aina ollut minulle ihan oikea isä.
Kiitos kun kirjoitit nimen huonoihinkin koenumeroihini, niin ettei tarvinnut näyttää kaikkea äidille.
Kiitos kun olet aina saatavilla.
Minä rakastan sinua.

”Niin”, Jari äännähti ponnekkaasti.
”Niin”, vinkaisin vastaukseksi juuri ja juuri kuuluvasti.
”Että soita mulle huomenna, jos sä haluat jutella. Tai soita vaikka heti yöllä.”
”Joo…”
”Hyvää yötä. Älä murehdi.”

[Sonja T.Valvoja]

Olen kirjoittanut sen aiemminkin: onneksi on tällainen Jari.
Ja onneksi kirjoitit tämän tällaisesta tulokulmasta, koska minä en olisi ehkä kestänyt lukea sellaista tekstiä, jossa Chain äiti haukkuu poikansa. Minä olisin nähnyt sen puhtaana julmuutena ja Chai on kuitenkin sellainen hahmo, jolle oikeasti toivoisi helpompia päiviä. Jarin avulla se voi olla mahdollista, mutta mahtoiko hän taas päästää suustaan pienen valkoisen valheen sanoessaan, että Fah rauhoittuu kyllä? Kun ei välttämättä rauhoitu.
Toisaalta olisin kyllä halunnut lukea enemmänkin Chain äidin ajatuksista ja tunnelmista tämän jälkeen, koska tuonkaltainen ajatusmaailma on itselleni niin vieras ja outo (myös toki vastenmielinen). Mutta parempi ehkä näin, lopulta.

[Ilona EronenKatsoja]

Munkin on jotenkin vaikea käsittää, että vielä tänä päivänä joku voi ajatella niin kuin Chain äiti ajattelee toisesta ihmisestä, saati vielä omasta lapsestaan. Tai että yksi pieni informaationpalanen tai osa toisen ihmisen identiteettiä voi kertaheitolla muuttaa jonkun mielipiteen siitä ihmisestä noin päälaelleen, kun sen on kuitenkin tuntenut aina, ja se on edelleen se sama ihminen. Totta kai ymmärrän, että on olemassa merkittäviäkin kulttuurieroja, mutta luonnollisesti katson tätä(kin) asiaa omien länsimaisten kiikarieni läpi, jolloin ajatus tuntuu tosi vieraalta.

Vaikka toisaalta onhan täällä meillä kotomaassakin kaikenlaisia ajattelijoita ja ihan lainsäädännössä ja tautiluokituksessakin on ollut varsin syrjiviä pykäliä ei-edes-niin-kauan-sitten. Sitten on vielä erot sukupolvikokemuksissa, jotka tietenkin vaikuttavat ihmisen ajatteluun ja maailmankuvaan. Ennen erilaisuutta on katsottu eri tavoin kuin nykyään. Mitä erilaisuus oikeastaan on nykypäivänä? Mutta ei nyt mennä siihen, tai tästä tulee gerontologinen essee.

No joo, anyway, mun mielestä tässä liikuttavinta oli toi, kun Chai kiitteli mielessään Jaria. Paljon siinä onkin kiittämistä. Hyvä, että muistaa olla kiitollinen. Ei pidä pitää isejä itsestäänselvyyksinä.

Onneksi tosiaankin on Jari. Olispa kaikki iskät tollasia kuin Jarppa, että ne puhuu asioista suoraan ja huolehtii. Tai en tiedä, toisaalta on ehkä ihan hyvä, että on erilaisia isejä: hyvä iskä voi olla monella eri tavalla. Mun suppealla otannalla suomalaiset iskät ovat usein sellaisia, että ne lohduttavat tyyliin viemällä lohdutuksen kohteen urheilemaan – niin kuin tässäkin Chai on kokenut Jarin välittämisen siinä, kun se on vienyt pojan hiihtämään. Ei siinäkään tavassa ilmaista tunteita minusta mitään vikaa ole: ajatus on tärkein. Ja se, että osoittaa sen ajatuksensa tavalla tai toisella. Tai yrittää ainakin.

Kyllä mun mielestä omasta vaimosta voi sanoa, että se on vähän tuollainen. Varsinkin, jos se on tuollainen.

[NitthanOsallistuja]

Jittramas Meesangin tarina

Se poika, luuk chai, Chai, on aina ollut hankala. Kapinointi on vain yltynyt jatkuvasti, vaikka sellaisen kuuluisi loppua viimeistään murrosiän jälkeen. Se poika on jo parikymppinen, ja vieläkin hän keksii uusia tapoja osoittaa kunnioituksen puutetta perhettään ja Jumalaansa kohtaan. En edes muista, mikä hänen ilkitöistään oli ensimmäinen, tai edes ensimmäisten joukossa, sillä niin paljon poika on saanut pahaa aikaan ja niin nuoresta iästä hänen kapinointinsa on alkanut.

Toisaalta poikaa ei voi syyttää siitä ihan kokonaan. Vaikka hän ei ole tavannut koskaan isäänsä, hän on isänsä poika. Jos isä on demonin vallassa, yleensä on poikakin. Kuvittelin, että jos pääsisimme tarpeeksi kauas, edes poika pelastuisi, mutta niin ei käynyt. Isänsä henki hänessä on.

Uhrasin pojan eteen kaiken, mitä minulla oli. Perhe sanoi, että pysy naimisissa. Ole kunnon vaimo, luuk saw Fah. Jos olet kunnon vaimo, aviomiehestä tulee kunnon aviomies. Kestä vielä vähän aikaa, niin kaikki muuttuu hyväksi. Olisin kestänytkin, sillä minut on kasvatettu kunnolliseksi kunnon perheessä, mutta huomasin olevani raskaana. Tiesin heti, että tämä lapsi on poika, ja että hän ei saa syntyä siinä helvetissä, jossa minä elin. Na Paithoonbuathong olisi lopulta saanut minut hengiltä, ja silloin ei olisi ollut ketään suojelemassa poikaa, jos hän olisi ollut vielä jäljellä. Minä lähdin, enkä enää koskaan kuullut mäa Kanlayasta tai phaaw Chaisaista. Enkä na Paithoonbuathongista.

Meinasin kuolla, kun synnytin pojan. Onneksi poika oli terve ja suuri. Meni monta päivää ennen kuin sain pitää häntä sylissä. Se oli elämäni rakkain ja hirvein kokemus.

Olin yksin uudessa maassa, eikä minulla ollut perhettä tai oikeastaan edes aviomiestä. Minulla oli kuitenkin poika. Tiesin piteleväni omaa poikaani ja tiesin jokaisen lapsen syntyvän puhtaana ja Jeesuksessa. Pojan kasvot olivat kauniit, niin kuin enkelin kasvot. Hän oli valkoisempi kuin minä ja isänsä, ja niin sileä, niin pehmeä. Enkelinkasvoista katselivat kuitenkin demonin silmät: eivät ruskeat niin kuin kaikilla, jotka olin tuntenut, vaan hiilenmustat niin kuin hänen isällään. Sata vuotta sitten kotona sellainen lapsi olisi lähetetty pois tästä maailmasta, mutta minä pidin pojan. Sain hänelle vaatetta ja kärryt. Sain asunnon, jossa hoitaa häntä ja ruokkia häntä. Minulla ei ollut muuta kuin poika, mutta hänessä minulla oli koko maailma. Annoin hänelle nimeksi Nitthan Chai, Aurinko, sillä hän oli minun hymyilevä aurinkoni, vaikka hänellä oli ne kamalat mustat silmät.

Poika oppi puhumaan myöhemmin kuin muut lapset, mutta hän liikkui jo varhain. Heti kun hän pääsi liikkeelle, hän ryhtyi toteuttamaan taipumuksiaan. Niin kuin noidat ja hirviöt, poika oli kiinnostunut kammotuksista, kuten hiiristä, kissoista ja hyönteisistä. Ellen katsonut tarkasti, hän poimi aina jostain kovakuoriaisia ja hämähäkkejä ja olisi tuonut niitä kotiinkin. Hän ei leikkinyt muiden lasten kanssa hiekkalaatikossa ja keinussa talon pihassa niin kuin kiltin lapsen tuli leikkiä, vaan teki lkeyksiä: pyrki Vantaanjoelle hukkumaan ja joukkueurheiluharjoituksiin aivan liian myöhäisinä aikoina. Hän itki herkästi, niin kuin olisi ollut tyttö, mutta ei hänellä ollutkaan isää näyttämässä mallia. Ei ennen kuin Jari tuli.

Poika oppi kunnolla puhumaan vasta Jarin aikana, mutta ei Jarista ollut hänelle joka suhteessa isähahmoksi. Riitelimme pojan kasvatuksesta joskus. Poikia piti opettaa rohkeiksi ja voimakkaiksi, mutta välillä tuntui kuin Jari olisi rohkaissut poikaa olemaan sellainen itkupilli. Kovin usein emme joutuneet riitelemään. Jari ymmärsi, että luuk Chai oli minun poikani, minä kasvatin häntä.

Kotoa lähdettyään poika unohti hyvät neuvot Jumalasta, elämästä ja ammatinvalinnasta. Hän oli mukana näytelmissä, valehteli siis ammatikseen. Ei käynyt kotona enää. Hän kävi kyllä kirkossa, mutta ei ortodoksisessa, vaan kaikista maailman lahkoista hän päätyi evankelis-luterilaiseen seurakuntaan. Hän ei hyväksynyt hänelle katsomaani vaimoa, vaikka oli jo seitsemäntoista. Myöhemmin kun hän muutti mielensä, ei hänestä ollut enää mieheksi kunnon tytölle, vaan luuk Busarakhamin perhe kieltäytyi edes tapaamasta minua. Hän päätyi seurustelemaan sen töykeän tytön kanssa, luuk Ekun. Muita hänellä ei onneksi ollut — ennen kuin nyt.

Yai luuk Chai on tehnyt hävyttömiä ratkaisuja yksityisessä elämässään ja työelämässään koko nuoren ikänsä, mutta tämä oli hävyttömin kaikista. Miten poika kehtasi tuoda minun eteeni jonkun miehen ja väittää, että tässä on hänen puolisonsa?

Miten käy minun lastenlasteni? Tuollaisesta parisuhteenkuvatuksesta ei synny lapsia.

Miten käy yai luuk Chain yhteiskunnallisen aseman? Tuo temppu ei auta häntä pääsemään milloinkaan kunnollisiin töihin ja elämään kunnollista elämää.

Miten käy pojan, jos na Paithoonbuathong kuulee, miten hän käyttäytyy, vaikka on na Paithoonbuathongin lihaa ja verta halusi tai ei?

Sitä paitsi Jumala kieltää moisen perverssin toiminnan. Poika ei pääse Taivaaseen. Enkä minä halua Taivaaseen, ellei minun oma poikani ole siellä.

Vaikka poika teki virheen, minä haluan vieläkin yrittää kaitsea hänet oikealle tielle. Jumala antaa anteeksi, jos katuu syntejään vilpittömästi. Minä rukoilen pojan puolesta. Vaikka poika syntyi ne mustat silmät muuten niin suloisissa kasvoissaan, ja vaikka enne todella oli huono, minä en hylkää poikaani, jonka toin tänne oman elämäni kustannuksella. Olen epäonnistunut yrityksessäni kasvattaa kunnon poika, ja nyt ymmärrän, että olisin tarvinnut apua jo heti alussa. Lasta kasvattamaan tarvitaan koko suku. Minä olin yksin, ja minä olin seitsemäntoista. Vaikka poika on mennyt nyt näin pitkälle, minä en luovuta. Vain Jumala voi rakastaa jonkun ehjäksi, mutta minä olen hänen äitinsä. Minä yritän kasvattaa hänestä kunnon ihmistä niin kauan kunnes toinen meistä kuolee.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, sieltä se sitten tuli, vähän niinkuin tilaustyönä vissiin. Valitettavasti vain tuollainen ajatusmaailma pysyy edelleen vieraana, ei pysty ymmärtämään. Olen liiaksi liberaali ja kasvanut aivan erilaisessa yhteiskunnassa, mutta minun tekee edelleen vain kiljua ettei noin voi ajatella, vaikka voi. Jari oli oikeassa kun sanoi, että Chain äiti nyt on tuollainen.
Onhan tämä tietysti mielenkiintoinen teksti, kun siinä tulee niin paljon Chain äidin taustaa ja historiaa ja ajatuksia pojastaan ja kaikesta. Ihminenhän hänkin on, rakastanut poikaansa ja rakastaa edelleen (muttei kuitenkaan hyväksy). Mutta silti! Yhteiskunnallinen asema, kunnolliset työt, kunnollinen elämä, valehtelu, synti, kunnioituksen puute, perverssi toiminta, rakastaa ehjäksi, töykeä tyttö, lapsenlapset, huonot enteet, aaargh!

[Ilona EronenKatsoja]

Näyttää siltä, ettei äidistä päästä ihan niin vaan eroon, vaan tämä aikoo jatkaa elämänohjeiden jakamista pojalleen parhaaksi katsomallaan tavalla. Tavallaan joo perimmiltään ja pohjimmiltaan äidithän yleensä tahtovat ja tarkoittavat hyvää lapsilleen, vaikka päästäisivät ajattelemattomia sammakoita suustaan joskus. Nyt kun päällimmäinen mielipiteeni Chain äidin näkemyksistä on tullut selväksi jo viime kommenteissa, jatkan pohdintaa pidemmälle: haastan itseäni ja yritän ymmärtää häntä hetken.

Hän elää oman kulttuurinsa mukaisesti niin kuin hänet itsensä on kasvatettu. Sen kulttuurin puolelta tulee merkittävä sosiaalinen paine olla tietynlainen ihminen ja äiti. Myös pojan pitäisi olla tietynlainen – sen saman kulttuurin arvojen mukainen. Tavallaanhan tässä äiti haluaa, että poika olisi siinä äidin omassa yhteisössä hyväksytty ja sopiva, ja saattaa ihan pyyteettömästi itse ajatella näin.

Mutta kun. 😀 Miksei se ymmärrä, ettei Chai välttämättä halua olla hyväksytty osa sitä yhteisöä enää, kun se tarkoittaisi hänelle itselleen tärkeistä asioista luopumista? Chailla on elämä täällä. Nyt ollaan Suomessa, ja nyt on vuosi 2023. Vaikka olisi saanut millaisen kasvatuksen ja imenyt itseensä koko elämänsä tiettyä kulttuuria, pystyy täysikasvuinen äiti-ihminen minusta silti ymmärtämään, että on olemassa myös toisia kulttuureja ja tapoja elää, jos vain ottaa aivot käteen ja ajattelee. Näin ollen minusta äiti ajaa tässä pohjimmiltaan omaa etuaan ja suojelee omaa mainettaan, eikä kyse ole oikeasti putipuhtaasta empatiasta omaa poikaa kohtaan, koska selvästikään hän ei pysty asettumaan poikansa asemaan.

Vaikka tämä äippä on käynyt läpi kaikkea rankkaa ja tämän tarinan kautta lukija pystyy vähän paremmin hahmottamaan, miksi hänen ajatuksensa ovat sellaisia kuin ovat, niin en silti pysty tuntemaan ymmärrystä tai samaistumista tätä äitiä kohtaan saati kääntymään hänen puolelleen. Vaatisi varmaan aika hitokseen, että luottaisin hänen toivovan pyyteettömästi vain parasta aikuiselle pojalleen, jonka pitäisi saada tehdä itse omat päätöksensä.

Johtopäätös: Chain äiti ei pysty ymmärtämään meidän kulttuuriamme ja elämäntapaamme, mutta toisaalta mekään emme pysty asettumaan äidin asemaan yhtään sen paremmin. Ero on kuitenkin siinä, ettei kukaan yritä tuputtaa äidille omia arvojaan, mutta hän yrittää muuttaa poikaansa väkisin oman arvomaailmansa mukaiseksi.

[NitthanOsallistuja]

Jittramas kertoo

Kunnon lapsi

Jos joku on kunnon lapsi, niin Nitthanin serkku Noeul. Hän nousi mieleeni usein tätä nykyä. Näin Noeulista jopa unta. Se saattaa johtua siitä, että olen pitänyt nyt enemmän yhteyttä sisareeni Ngam-Chitiin, joka on kertonut myös lapsensa Noeulin kuulumisia samalla. Tai sitten se saattaa johtua siitä, että… No, olisipa Nitthan enemmän niin kuin Noeul.

Oli Noeulillakin harmittava kapinansa, mutta ei ollenkaan niin kuin minun pojallani. Hän oli vaalentanut hiuksensa, mutta ei Ngam-Chit ollut edes kovin vihainen. Tavallaan hän oli oikeassa. Kasvavathan ne takaisin, kun Noeul lopulta kyllästyisi. Sitä paitsi hehän asuivat tätä nykyä kaupungissa. Ei hiusten vaalentaminen ollut edes kovin kummallista: kaupunkiin mahtui paljon kaikenlaisia ihmisiä. Vaaleanakin Noeul pärjäsi kuulemma hyvin, ja siltä hän näyttikin. Niin kohteliaasti hän jutteli minullekin, vaikka en ollut koskaan häntä oikeassa elämässä nähnytkään. Pakeninhan jo ennen kuin Nitthan oli ehtinyt syntyä.

Mitä enemmän pidin yhteyttä Ngam-Chitin perheeseen, sitä enemmän tahdoin lähteä käymään kylässä. Se ei kuitenkaan olisi mikään pikku reissu ja Joona jarrutti minua. En ikinä veisi omaa lastani thaimaalaiseen kaupunkiin. Toisaalta en ikinä voisi myöskään jättää häntä niin pitkäksi aikaa. Jäisihän Jari hänen kanssaan, mutta pienet pojat tarvitsivat myös äidin.

Tarjouduin siis avaamaan meidän kotimme, jos Ngam-Chit voisi matkustaa. Aluksi hän kieltäytyi heti. Kunpimook ei varmasti ilahtuisi, jos hänen vaimonsa ilmoittaisi, että lähtisi ihan vieraaseen Suomeen yhtäkkiä ja veisi vielä lapsenkin, jos hän innostuisi matkasta. Ngam-Chit päätti onneksi kuitenkin ehdottaa matkaa, ja ilahduin, kun Kunpimookin mielestä se oli loistava ajatus. Hänestä Noeulille tekisi erittäin hyvää tutustua vieraisiin kulttuureihin ja matkustaa. Jopa minuun, sukulaiseen tutustuminen olisi Kunpimookin mukaan hyvä ajatus, vaikka olinkin hylännyt juureni. Ngam-Chit kertoi, että hän ja Kunpimook joka tapauksessa säästivät rahaa, jotta Noeul pääsisi matkustamaan Eurooppaan, kun olisi valmis lähtemään matkaan yksin. Saksaan, Ranskaan tai Espanjaan tutustuminen olisi hyvä kokemus nuorelle: miksei siis Suomeenkin tutustuminen.

Jarillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että sisareni viipyisi meillä kesällä. Näin suunnitelma lyötiin lukkoon, ja minä aloin ajatella Noeulia yhä enemmän. Millaista se olisikaan, kun meillä asuisi jonkin aikaa kiltti nuori? Miten hyvä vaikutus Noeulilla olisikaan Joonaan! Eniten olin joka tapauksessa onnellinen siitä, että näkisin Ngam-Chitin kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Samalla ajatukseni askartelivat omassa nuoressani. Ngam-Chit kysyisi varmasti heti, miten Nitthanilla sujuu, enkä tarkalleen ottaen tiennyt. Jarilta olin kuullut, että hän käy yhä kirkossa, mikä on hyvä, ja on pysynyt kaidalla polulla. Jari varoi mainitsemasta __sen miehen__ nimeä, mutta välillä häneltä lipsui, että Nitthan oli… Onnellinen. Olin kiitollinen, että Jari piti tiiviisti yhteyttä Nitthaniin.

Mutta mitä jos… Mitä jos minäkin virittelisin yhteyden häneen taas? Pystyisinkö olemaan keskustelematta pojan — kokeilusta? Mutta hyvänen aika — minunhan täytyi saada häneen yhteys taas ennen kesää! Voisin esitellä Noeulin ja Nitthanin toisilleen ensimmäisen kerran oikeasti. Ehkä serkun seura muistuttaisi pojalleni, miten mukavaa elämä olikaan, kun ryhtyi käyttäytymään kunnollisesti. Sitä paitsi Noeul ja Nitthan voisivat pitää toisistaan paljon, kunhan poikani ei vain möläyttelisi tästä kokeilustaan ja säikäyttäisi Noeulia.

[NitthanOsallistuja]

”Sawaddee kha luuk Chai”, äidin ääni sanoi vähän kuvan jäljessä tietokoneestani ihan niin kuin emme olisi olleet juuri kolmea kuukautta täysin pitämättä yhteyttä.

Läpsäytin kädet yhteen nenäni tasalla ja taivutin koko yläruumistani niin paljon, että otsa jo hipoi pöytää. ”Sawadee khab khun mäa”, sanoin huolellisesti.

Tosiasiassa olin vältellyt äidin soittoja kaksi päivää. Olin lopettanut aina puhelimen netin jakamisen kun äiti oli yrittänyt soittaa. Tuijotin näppäimistöä. Se oli kulunut. Varsinkin e, a, n ja h olivat muuttuneet kiiltäviksi ja kirjaimet haaleiksi. Kun toruja ei kuulunutkaan, uskalsin katsoa äidin kuvaa silmiin. Katseemme eivät kohdanneet kunnolla, sillä äitikin katsoi näyttöä, eikä kameraa.

”Mitä olet puuhaillut?” äiti kysyi sellaisilla sanoilla, joita käytetään yleensä vain lapsille puhuttaessa. Omituinen surun häivähdys käväisi hartioillani, kun ymmärsin, etten tainnut edes osata aikuisten käyttämää kieltä tätäkään vähää.

”Työ”, sanoin vaivalloisesti.
”Töitä”, äiti korjasi hymyillen.
Olisin halunnut kertoa äidille, että olin viettänyt suuren osan vapaa-ajastani teatterilla taas. My Fair Ladysta oli tulossa tosi hyvä. Laulutunneistakin olisin halunnut kertoa, ja että olin oppinut tanssimaan näytelmää varten. En kuitenkaan millään muistanut sanoja, jotka tarkoittaisivat niitä asioita. Kunpa äiti olisi ollut sellainen kuin Noan äiti, joka halasi poikaansa vielä nyt aikuisenakin, ja jolle pystyi kertomaan kaiken. Siis ihan kaiken.

”Mitä muuta?” äiti kannusti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Näytelmä. Markus Dahlsten, muistatko? Seinäjoki. Kaksikymmentä kilometriä.”
Suupielistä näki, miten tyytymätön äiti oli, vaikka hymyili yhä.
”Taasko teatteria?” äiti huokaisi suomeksi.
Ei tehnyt enää mieli kertoa edes suomeksi, miten innoissani olin, ja miten kivaa minulla oli taas ollut. Sellaisen sijaan vain nyökkäsin.
”Miten yai Joona ja Jari voi?” kysyin, koska sitä aina kysyin, kun en halunnut kertoa enempää ja kun lupa suomen kielen käyttämiseen oli saatu.
”Hyvin, hyvin. Entä…” Äiti nielaisi, mutta ei antanut hymynsä haihtua. ”Entä Noa?”
”Hyvin. Se on töissä nyt…”
”Asuuko se jo sinun kanssa?”
”Ei, kun kyllä sillä on edelleen se sama paikka… Ja mulla on niin pieni asunto…”
”Pieni? Näytit silloin kuvan. On iso talo!”
”Se koko talo ei oo mun. Mulla on vaan yläkerrassa asunto.”
”Jaa… No… Sitten tulee vähän hankaluuksia”, äiti irvisti.
”No?”

Sain pitkän thainsekaisen selonteon siitä, kuinka bpaa Ngam-Chit aikoi tulla Suomeen lomalle, ja kuinka yaat Noelle tai Noel tai Joel tai mikälie oli suurin piirtein minun ikäiseni, joten meidän pitäisi tavata. Ymmärsin, että äiti oli aikonut raahata heidät mukanaan meille, mutta eihän minun pieneen asuntooni mahtuisi majoittamaan mukavasti ylipäätään ketään. Paitsi Noan, mutta… Me nukuimme samassa sängyssä. Vaikka sitä ei äidille sanottaisi. Ikinä.

”Mutta joka tapauksessa haluan, että tapaat luuk zdaa Noellen”, äiti totesi lopulta, enkä vieläkään saanut kunnolla kiinni serkkuni nimestä. ”Eikö siellä olisi jotain hyvää hotellia..?”
”Ei tän kokosessa paikassa mitään oo.”
”Entä se seuraava kaupunki? Seine-joki?”
”No siellä varmasti on. Mutta sieltä ajaa tänne ainaki kakskyt minuuttia…”
”No sitten, jos sopii, teemme niin, että menemme siihen, ja toivottavasti kun te lapset ystävystytte, serkkusi voi viettää aikaa Otsonmäellä.”
”Joo. Siis kyllä”, myöntelin heti.

Äidin tärkein asia taisi olla siinä, koska tavalliset kohteliaisuudet vaihdettuamme hän sulki puhelun. Jäin tuijottamaan hämärtyvää näyttöä, vaikka äidin kuva katosi, enkä osannut päättää, olinko onnellinen vai en. En keksinyt, miten saisin ajan kulumaan sellaisen serkun kanssa, joka ei osaisi kuitenkaan suomea, kun en itse osannut englantia sen paremmin kuin thain kieltäkään. Toisaalta äiti oli kuitenkin kysynyt myös Noan kuulumiset, joten ihan hymyilemättä en pystynyt istumaan…

Pudistin päätäni ja oikeastaan koko yläruumistani reippaasti. Eihän tässä mitään hätää ollut. Ei tätä serkkutyttöä tarvinnut kauhean kauaa kärsiä, ja sitä paitsi äiti oli tulossa ja vaikutti siltä, ettei hän halunnut edes riidellä. Se ajatus sai jonkin nipistelemään ylävatsassani. Voisihan tämä mennä niinkin, että meillä olisi kerrankin tosi kivaa. Äidin kanssa. Voisihan tässä käydä niinkin, että meidän äiti kävisi meillä useammin. Mitä jos meidän äiti katsoisi minua niin kuin Noan äiti katsoi Noaa?

[NitthanOsallistuja]

Puhelin päästi ihan vierasta ääntä, mutta ojensin käteni sitä kohti. Aurinko paistoi jo sisälle, joten ei kai oikeasti ollut liian aikaista… Olin kai unohtanut sulkea verhot… Siristin unihiekkaisia silmiäni, jotta näin lukea puhelimen näytöltä, kuka soitti…

Äiti? Siis näytöllä luki Äiti. Minun puhelimessani ei ollut yhtäkään yhteystietoa, jonka nimi olisi Äiti. Käänsin puhelimen ympäri. Musta, naarmuuntunut selkä. Ei tarraa, jossa luki ”They don’t know that we know they know we know”. Noan puhelin. Noan tarraton puhelin oli kädessäni, joka oli liian lähellä lattiaa, ja lattiakin oli parkettia, eikä muovimattoa. Sitä varten se aurinkokin paistoi niin kovasti. Ei Noalla ollut kaihtimia, eikä edes sellaisia pitkiä ja paksuja pimennysverhoja kuin minulla.

Käännyin ojentamaan puhelimen Noalle, mutta patjan seinänpuolimmainen reuna oli tyhjä. Nousin istumaan sydän vieläkin kai yhtäkkisestä herätyksestä hakaten ja vedin peiton niin, ettei ylimääräistä ihoa varmasti näkyisi milliäkään mistään leuan alapuolelta, vaikka kyseessä ei ollutkaan videopuhelu. Sitten liu’utin varovaisesti vihreää luuria. Ja unohdin, miten puhelimeen kuuluu vastata, kun arviointivirheeni valkeni minulle. Se oli herran tähden Äiti, Noan äiti! Oli kuitenkin liian myöhäistä jo.

”Haloo?” sanoin puhelimeen, kun en muuta sanaa saanut aikaan, sillä sydämeni hakkasi kurkussani ja esti nielemisen lisäksi puhumisen ja hengittämisen.
”Haloo?” toisti Noan äiti.
”Noa on…” takelsin, mutta ei minulla ollut oikeastaan aavistustakaan, missä Noa oli. ”Noa on — anteeksi — Noa on alakerrassa — ja sen puhelin jäi..?”
”Ai se on Chai siellä!” Noan äiti sanoi niin kuin olisi ilahtunut.

Olin pitkään hiljaa. Eikö se ollut muka äidistä yhtään outoa, että joku mies vastasi Noan puhelimeen selkeästi vastaheränneellä äänellä ja sanoi, että Noa on alakerrassa? Minkä takia olin mennyt kuvittelemaan, että minulla on jotkin valtuudet koskea saati vastata Noan puhelimeen? Huuleni tuntuivat kuivuvan sekunnissa ja rasahtavan halki.

”Chai khab — siis on”, sain puristettua itsestäni ihan liian pitkän ajan kuluttua. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut puhelimessa oman äitini kanssa. Nykäisin peittoa vielä vähän paremmin ja painoin katseeni niihin kohoumiin, jotka olivat omat polveni.
”Siitä onkin niin pitkä aika, kun viimeksi puhuttiin! Eikös se ollut silloin, kun minä kävin siellä Hopiavuoren hevostallilla? Taisi olla kesäaika silloin!”
Purin hampaat yhteeni, etten sanoisi uudestaan chai khab: kyllä. Järjestelin aivoissani järkevän kuuloisen virkkeen ennen kuin päästin mitään suustani. ”Joo.”
”Minä soittelin kuules Noalle sellaista, että josko te pojat olisitte ehtineet tulla kotona käymään nyt ennen kesää. Ei olla niin pitkään aikaan nähty.”
”Me — siis mäkin?” ihmettelin ääneen ennen kuin sain purtua taas hampaat yhteen.
”Niin! Minä haluaisin teitä nähdä, jos teillä on aikaa reissata. Kyllähän se Noa on soitellut ja kovasti sinusta ja muusta kertonut, mutta ei se ole oikein sama asia. Saisin syöttääkin teitä kunnolla, kun kumminkin olette niin kiireisiä kun on töitä ja hevoset ja kaikkea, ja tietenkin Mielikki tulee kanssa, kun se on niin mummon kulta!”

Onneksi ovi kävi juuri silloin. Sydämeni muljahteli omituisesti ja nenäni alkoi vuotaa sillä tavalla, että pian kostuisivat silmätkin. Tavoitin Noan katseen ja yritin parhaani mukaan sanoa puhelimeen, että kiitos, ehdottomasti, nyt se Noa muuten tulikin. Sitten ojensin puhelinta Noalle.

”Sun äiti soittaa, mä vastasin, anteeksi!”

Noa hymyili minulle pikaisesti. Hän otti puhelimen, painoi sen rintaansa vasten ja suukotti otsaani ennen kuin alkoi puhua. Laskeuduin takaisin makuulle ja vedin peiton pääni päälle, jotta pääsisin hetkeksi piiloon.

Vai oli Noa kertonut äidille minusta ja muusta…

Minusta…

Niin että Noan äiti osasi saman tien arvata, kuka oli vastannut puhelimeen…

Eikä ollut edes ihmetellyt…

Ja kutsui minutkin…

Ehkä silmäni olivat alun perin vuotaneet hätäännyksestä, mutta eivät ainakaan enää. Pyyhin ne peiton alla tyynyn kulmaan ja hymyilin samalla kun rentouduin kyljelleni. En tullut esiin, vaikka tunsin Noan astuvan ylitseni ja kellahtavan vierelleni. Puhelun päätettyään hän raotti peittoani. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin.

”Meinasin kysyy ootsä ihan okei”, Noa sanoi hiljaa ja silitti nenänvarttani sormellaan, ”mut kyl sä oot.”
”Kyllä mä oon.”
”No? Lähetäänks käymään Kantsus?”
”Ai siellä Alman luona? Vieläkse asuu siellä? Kannelmäessä?”
”Siellähän se.”
”Mitähän se nyt meinaa… Jos sä mut raahaat sinne…”
Noa nauroi. ”Itse se sut kutsui. Ja vaikkei oliskaan niin… Sä nyt oot mun poikaystävä kuitenkin.”
”Enkä oo!”
”Et vieläkään? Oot aina vaan phaeng? Entä jos mä pyydän nätisti?”
”No — no — riippuu kuinka nätisti?”

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on aivan mahtava silmien avaus -kohtaus Chaille. Näinkin voi olla, näinkin voi äiti poikansa homouteen suhtautua: pitää sitä tavallisena asiana ja kutsua poikakaveriakin kylään. Ja että Noa on kertonut Chaista äidilleen jo aikapäivää sitten, ilman että se on edes ollut mikään asia kellekään. Todellakin toivon, että Chai saa tästä vähän jotakin positiivisia viboja itselleen, että hänen totuutensa ei ole kaikkien totuus.

[NitthanOsallistuja]

Teatteriaamuina puen aina vasemman jalan housunlahkeeseen ennen oikeaa, ja aina vasemman kengän ja vasemman sukan ennen oikeaa. Niin tein sinäkin aamuna. Se tapahtui aina kuin itsestään, mutta tällä kertaa olin kiinnittänyt siihen erillistä huomiota. Siitä oli jo niin kauan, kun olin viimeksi ollut oikeasti yleisön edessä. Kenraaliharjoitukset olivat takanapäin, ja tänään oli omaisnäytös. Minun omaiseni oli Noa, ja se hermostutti minua oikeastaan yhtä paljon kuin esiintyminen. Olin ollut koko aamun huolissani siitä, mitä muut sanoisivat. Mitä Markus sanoisi. Se oli tuntunut erittäin vakavasti otettavalta huolelta, mutta se oli osoittautunut turhaksi heti teatterilla.

Markus oli nimittäin ollut samanlainen kuin aina teatterilla: järjettömän kiireinen ja äksy, mitä molempia hän tänäänkin yritti peittää hymyllään ja päänsä empaattisella kallistuksella, kun joku kysyi häneltä jotain. Hän oli sännännyt meitä vastaan jo ulos asti ja hyvä kun oli ehtinyt nyökätä Noalle ensialkuun.

”Buathong! Sä olet myöhässä!” Markus oli tokaissut tervehdykseksi.
”Sä sanoit että varttia yli meikkiin, ja kello on varttia vaille”, yritin puolustautua, vaikka hengittäminen oli aina niin vaikeaa ennen jokaista esitystä.
”Aha! No sitten sä oot melkein myöhässä!”
”Markus, tässä on Noa–”, esittelin, koska Markus oli jo lähdössä marssimaan pois.
”Hei”, Markus sanoi ripeästi ja yritti taas muka hymyillä, vaikka hänellä oli hikeä otsallaan. En saanut sanottua, että tässä on Noa, minun phaengini. Ehkä se oli hyvä. Saisin vatsahaavan lisäjännityksestä. Oli pakko hyppiä hieman ilmaan varpailla.
”Tää on mun paras kaveri”, esittelin Noalle. ”Dahlstenin Markus.”
”Joojoojoojoo”, Markus sanoi kädellään huitoen, kun oli vaihtanut hymynsä loppuun Noan kanssa. ”Mä kerkeän räpättää teidän kanssa myöhemminkin. Buathong! Välittömästi meikkiin.”

Olisin halunnut tarttua Noaa kädestä ennen kuin jouduin jättämään hänet etsimään pääsisäänkäyntiä itse. En tarttunut. Markus nimittäin veti minua jo hupparin hihasta perässään niin kuin huonot isännät raahasivat väsyneitä koiriaan. Loin taakseni vielä yhden katseen ennen kuin siirryin raviin taluttajani mukana ja jätin teatterin sivupihan taakseni. Noa hymyili. Nojasi hieman vasemmalle. Tein pienen suukkoeleen ja sain hänet katselemaan silmät suurina ympärilleen, yllättyneenä kai. Naurahdin hiljaa, kun astuimme Markuksen kanssa takaovesta teatterin hämäryyteen — vasemmalla jalalla tottakai. Tämä oli teatteri, nyt minun teatterini, nyt minun kotini, ja olin turvassa. Pelko kuului teatteriin — se oli maailman ainoa paikka, jossa sai pelätä turvassa.

Meidän täytyi meikata ihan itse. En ollut koskaan meikkaajaa kokenutkaan, sillä niin pienissä jutuissa olin ollut mukana, joten ehkä se oli ihan hyvä. Siinä ei tarvinnut olla kauhean tarkka, sillä vain isot asiat näkyvät lavalta. Se koskee myös virheitä. Minun hahmollani oli tummat silmienympärystät ja paljon terävämmät poskipäät kuin minulla. Meikkasin ensin vasemman silmän, eikä siinä mennyt kauaa. Markus ehti juosta ohitseni kahdesti sillä aikaa. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli plari mukanaan, ja toisella kerralla hän raahasi kahta kouluruokalasta varastetun näköistä tuolia.

Henry Higgins ei ollut ensimmäinen hahmo, jonka yleisö näki, mutta tahdoin silti nähdä saliin ja tietää, missä Noa oli. Lisäksi kaipasin pientä yksinäistä hengähdyshetkeä, joita en ollut aikaisemmin edes muistanut rutiininomaisesti lavan nurkalla ennenkin pitäneeni. Esirippuun ei saanut mennä koskemaan, joten odotin pimeydessä sen nousemista. Odottaminen tuntui niin tutulta, niin turvalliselta, niin pelottavalta. Pyörrytti, mutta siihen auttoi, kun pyöritteli käsiään ja piti veren virtaamassa. Piti muistaa myös venytellä. Jännitys sai aina selkäni lukkoon.

Näin katossa roikkuvat lavasteet, ja ne olivat paljon korkeammalla kuin vanhan Meijerin juhlasalin katto. Tunsin niiden painon riippuvan päälläni. Rakasti maata niiden alla harjoittelun jälkeen ja odottaa, että hengitys tasaantuisi ja hiki kuivuisi hieman. Ne olivat toisia maailmoja, kuviteltuja maailmoja, kauniita ja rumia maailmoja, ja minä sain elää kaksi tuntia yhdessä niistä. Käsien tärinä lakkaisi, kun Henry Higgins kävelisi omaan maailmaansa — vasen jalka ensimmäisenä. Hengitys kulkisi normaalisti heti, kun minä jäisin ja Henry Higgins ilmaantuisi. Nitthan Paithoonbuathongia ei ollut olemassa missään noista vaijereilla kattoon kiinnitetyistä maailmoista. Se oli vapauttavaa. Vaikka minua oksetti, kun kuulin esiripun takaa yleisön juttelua, tiesin sen tunteen jäävän aina viimeiselle kynnykselle. Tässä seistessäni minä olin minä. Vain yhden metrin kauempana oli maailma, jossa ei ollut enää minua. Ei ollut ketään, joka oli niin pelkuri kuin minä, ei tässä näytelmässä. Henry Higgins ei tiennyt, että häntä katsoi suuri joukko näyttelijöiden omaisia. Hänen maailmassaan edes Noaa ei ollut.

”Buathong painuu vittuun siitä”, Markus kävi kuiskaamassa, kun odotin ja tuijottelin katossa riippuvia maisemia: suurta kivilinnaa Ronja Ryövärintyttärestä, sairaalakäytävää Yksi lensi yli käenpesästä, hautausmaata Addams Familysta ja muita, joita en tunnistanut.
”Mä vaan katon…”
”Et sitten oo tiellä siinä. Ja askeltakaan et mene lähemmäs.”
”Chai khab khun Markus.”
”Eikä mitään kiinaa mun näytelmässä!” Markus torui ja katsoi sitten minua hetken arvioivasti. ”Täs”, hän sitten tokaisi ja potkaisi minua takapuoleen. Kiitin onnenpotkusta pienellä wailla. Sitten esirippu nousi, enkä ehtinyt etsiä Noaa, sillä minun oli rynnättävä etsimään paikka, johon saatoin oksentaa luvallisesti. Joka kerta sama juttu, vaikka joka kerta olin syömättä.

Kun minä yökkäilin tyhjää mahaani, tuli Higginsin aika saapua omaan kirjastoonsa, eikä häntä oksettanut. Hän oli rohkeampi kuin minä, komeampi kuin minä, erilainen kuin minä. Hänen ryhtinsä oli suora ja ilmeensä hillitty, kun hän astui näyttämölle vasemmalla jalallaan, ja jossain hänen taustallaan minä olin kotona.

[NitthanOsallistuja]

Sori, mutta…

Kunhan on Pond

Chailla oli Pond ja Pondilla oli Chai, ja molemmista tuntui, että niin oli tarkoitettu. Vain toinen tiesi, että järjestely kesti ainoastaan lyhyen ajan, mutta hänkin oli päättänyt nauttia ajasta täysin rinnoin. Niin hän oli tehnytkin. Vaikka ajoittain synkkyys valtasi Chain hiljaisina iltoina, seuraavana aamuna hän oli taas Pondinsa luona, eikä pystynyt olemaan hymyilemättä. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta se varmuus omasta paikastaan, jota yleensä niin nöyrä Chai huokui. Hänen paikkansa oli juuri tässä: Pondin kanssa ja Noan kanssa. Oli turha murehtia Noeulista etukäteen, sillä mistä sen tiesi, vaikka uusi tuttavuus olisi vain lisännyt sitä kaikkea hyvää, joka Chailla jo oli. Jokainen näki, että Chai vietti elämänsä upeimman kesän alkua.

Chain sukulaisilla ei ollut kuitenkaan yhtä puhdas sydän, paitsi ehkä Noeulilla, joka oli kenenkään, varsinkaan Chain tietämättä hyvin Chain kaltainen. Kaikilla tuntui olevan oma juonensa serkusten varalle.

Ngam-Chitin ylelliset kiharat lepäsivät samettisella tyynynpäällisellä, kun nainen tuijotti valkoista kattoa syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli monen muun roolinsa ohella äiti, ja sitä hän piti tärkeimpänä roolinaan, vaikka Noeul oli jo melkein aikuinen. Hän rakasti työtäänkin, muita velvollisuuksiaan, ja ennen kaikkea miestään, mutta Noeul oli ollut hänen elämänsä tärkein asia jo silloin, kun hän sai tietää olevansa raskaana. Ngam-Chit oli halunnut tarjota Noeulille kaiken, opettaa hänestä kunnon ihmisen. Joskus, kun Noeul oli ollut vielä lapsi, Ngam-Chit olikin kuullut kehuja lapsestaan, mutta siitä huolimatta naisessa oli kytenyt ainainen huoli. Noeul oli niin vakava. Noeul oli niin velvollisuudentuntoinen. Mitä jos Noeul ei ollutkaan oikeasti onnellinen? Mitä jos häneltä puuttui jotain? Mitä Ngam-Chit voisi lapselleen vielä opettaa ennen kuin hän lentäisi pesästä?

Ngam-Chit soi Kunpimookille kauniin hymyn, kun hän saapui parin yhteisestä, ylellisestä kylpyhuoneesta, käveli sängyn viereen ja riisui kylpytakkinsa ripustaen sen sitten pienelle vaateripustimelle ennen kuin asettui lakanoiden väliin. Miesvalinnassaan Ngam-Chit oli onnistunut. Kunpimook oli paitsi rakastava aviomies, myös hellä isä. Sitä paitsi heillä oli samanlaiset arvot. Nytkään ei ollut tarvittu neuvottelua, vaan ainoastaan suunnittelua, kun Fah oli pyytänyt Ngam-Chitin ja Noeulin vierailulle Suomeen. Kansainvälisyys oli pariskunnan mielestä erittäin tärkeää. Siksi Noeul oli käynyt kielipainotteisia koulujakin, ja osasi nyt thain kielen lisäksi englannin, korean ja espanjan, sekä ymmärsi jonkin verran kiinaa. Siksi Noeulin nimi ylipäätään oli Noeul, eikä häntä ollut nimetty thain tai englannin kielen nimillä muiden lasten tapaan.

”Tiesitkö, että Suomi on maailman onnellisin maa?” Ngam-Chit kysyi Kunpimookilta.
”Kyllä. Kerroit eilen”, Kunpimook vastasi ja kurottui hipaisemaan nenäänsä vaimonsa poskeen. Se oli kunniallinen tapa antaa suukko.
”Toivottavasti Noeul imee siellä paljon vaikutteita. Suomalaiset eivät höpöttele turhanpäiväisyyksiä, ja Suomessa on hyvin vähän korruptiota–”
”Noeulhan asuu Nitthanin luona”, Kunpimook sanoi kuin rauhoitellen. ”Nitthan on käytännössä suomalainen. Varmasti Noeul oppii monta hyödyllistä asiaa samalla kun saa tutustua uusiin sukulaisiin.”
”Toivottavasti.”

Pitkän matkan ja eljän tunnin aikaeron päässä seuraavana aamuna ihan toinen nainen, joka oli samaa lihaa ja verta kuin Ngam-Chit, valmistautui lähtemään töihin. Hänen rituaaleihinsa kuului kasvojen peseminen, ankaran polkkatukan kampaaminen huolelliselle jakaukselle ja vasta viimeisenä meikin levittäminen kasvoille. Jittramas oli monen mielestä naisista kauniimpi, mutta se taisi johtua vain hänen ryhdistään, olemisestaan ja tyylistään. Jittramas ja Ngam-Chit olivat erittäin saman näköisiä, mutta heitä ei olisi saanut suostuteltua pukeutumaan toistensa vaatteisiin tai vaihtamaan hiustyylejä keskenään. Vanhimman lapsensa Jittramas olisi voinut vaihtaa, mutta sellaista hän ei ikinä myöntäisi kenellekään.

Onneksi Noeul oli tulossa Suomeen ja jäämässä Chain luokse joksiksikin aikaa tutustumaan. Chai saisi Noeulista varmasti valtavasti vaikutteita. Jittramasin ajatuksissa Noeul edusti perinteistä, parinkymmenenvuoden takaista Chiang Raita, josta Jittramas oli silloin lähtenyt. Noeul oli niin nöyrä, niin kohtelias, niin perinteitä kunnioittava nuori! Jittramas toivoi, että tämän kesän jälkeen myös Chai tutustuisi paremmin omaan kulttuuriinsa ja hänen kasvattamansa suomalaiset vapauden siivet katkeaisivat omia aikojaan. Kukaan ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut yksilö, niin kuin poika oli ilmeisesti alkanut kuvitella. Jokainen oli vain sukunsa ja ryhmänsä edustaja, niin kuin Noeul taisi ymmärtää.

Hopiavuoren hevostallilla Chai kiisi Pondin karsinalle ennen aamuvuoroaan Otsonmäen Ässässä. Karsinasta kuului römeää hörinää, joka sai Chain hymyilemään hänen toivottaessaan hevoselle hyvää huomenta ja halatessaan sitä tiukasti. Hän ryhtyi mumisemaan hevoselle suunnitelmiaan, niin kuin mumisi joka aamu.

”Mä tuun kattoon sua heti töiden jälkeen. Me — Noa ja mä siis, me-me — viedään sut ja Flida syömään tänään sinne mettänreunaan heinää. Ja arvaa. Viis päivää niin Noeul tulee. Se on varmaan tosi kiva, varmaan tykkäät siitä, ja se ainakin tykkää susta, koska kuka ei tykkäis susta? Vaikka… Ethän tykkää siitä sitten kovin paljoa enempää kun musta?”

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas niitä tekstejä, joihin en osaa kommentoida mitään järkevää. Jään vain odottamaan jatkoa, että mitä tästä tulee!

[NitthanOsallistuja]

Ma 5.6., kun Noeul on ollut viikon ensin Vantaalla

Hevonen

Melkein mustan väriset silmät. Ne näin serkustani ensin, kun olin halannut pikkusiskoani, omaa Yeniäni, pitkään ja hartaudella. En kuitenkaan tervehtinyt serkkuani, vaan käännyin tekemään wain ensin äidille ja sitten äidin esittelemälle Ngam-Chitille. Tuntui sivuseikalta, ettei serkku ollutkaan Noelle-niminen hento tyttö, jollaiseksi olin hänet kuvitellut. Olisin halunnut katsoa häntä uudelleen muista syistä, mutta pidin huomioni Ngam-Chitissä, kiharahiuksisessa ja pyöreäkasvoisessa naisessa.

”Nitthan!” Ngam-Chit huudahti jäämättä vastaamaan waihini kuin pikaisesti. ”Chai?” hän hieroi sinunkauppoja kysyvästi, ja nyökkäsin. ”Komea poika!”
Hänen halauksensa oli pehmeä ja niin tuttavallinen, kuin olisin todella kasvanut hänen kanssaan. Vaistomaisesti kiedoin omatkin käteni hänen ympärilleen, kun hän rutisti minua. Ainakaan meillä kotona ei halattu uusia tuttavuuksia. Ei oikeastaan ketään. Vieras nainen, jonka piti olla minun verisukulaiseni, painoi nenänsä hiuksiini ja suukotti minua sillä niin kuin thai-äitien kuului suukottaa pieniä lapsiaan, ja minä suljin hetkeksi silmäni. Tuoksui — kotoisalta. Pesuaineelta ja hieman joltain mausteelta. Siltä kuin ei äidin luona ikinä.
”Ngam-Chit, tervetuloa”, sain mumistua hänen olkapäätään vasten.
”Täti!” Ngam-Chit torui heti nauravalla äänellä, rutisti vielä hieman kovempaa ja päästi minut hymyillen irti. ”Chai, minä olen sinun tätisi. Tässä on sinun pikkuveljesi Noeul.”

Silloin sain katsoa serkkuani uudelleen. Hänellä oli kasvoillaan hymy, kun hän teki minulle tarpeettoman huolellisen wain ja kutsui minua isoveljekseen. Hänellä oli yhtä mustat hiukset kuin minulla, yhtä mustat ripset kuin minulla, yhtä musta iho kuin minulla. Nielaisin, jotta sain puhuttua. Olin mielestäni varautunut kaikkeen, mutta en ollut ymmärtänyt, mitä näkisin, kun katsoisin Noeulia.

”Tervetuloa, Noeul, pikkuveli”, sanoin varmasti, sillä tällaiset tavalliset fraasit minäkin osasin, ja tällä kertaa tarkoitin sitä. Näin, ettei Noeulia sen paremmin kuin tätiäkään haitannut, etten osannut sanoa hänen nimeään. Hinkkasin kirvelevää nenääni ja yritin piilottaa sen, millainen kokemus oli nähdä — ensimmäisen kerran — joku toinen thai-mies. Koko maailman ensimmäinen ihminen, joka näytti tavallaan siltä kuin minä, mutta silti niin täysin normaalilta hymyillessään ovenpielessäni. Ajattelin yhtäkkiä Rumaa Ankanpoikasta, ja sitä, miltä Ankanpoikasesta täytyi tuntua, kun se tapasi ensimmäiset joutsenensa.

Se ilta oli ensimmäinen, jolloin todella surin sitä, etten ollut oppinut thain kieltä. Vaikka Noeul puhui kuinka hitaasti ja selkeästi tahansa, en saanut kaikista ajatuksista millään selvää. Hän yritti vaihtaa englantiin, ja hänen englantinsa kuulosti virheettömältä, mutta minä en osannut kuin peruskoulun oppivelvollisuuden määrän sitäkään. Yen tulkkasi minkä kerkesi, mutta väsyi nopeasti — ja yhtäkkiä meidät kaksi, serkukset, kaksi kommunikointikyvytöntä, oli jätetty kahdestaan minun pieneen asuntooni.

Noeul ei piiloutunut puhelimensa taakse, vaikka hymyili vaivaantuneesti sohvallani. Hiljaisuus oli jatkunut jo sata vuotta, mutta en keksinyt, millä kielellä ja millä sanoilla sen katkaisisin. Ei tainnut tietää Noeulkaan, sillä hänen säärensä, jonka hän oli nostanut toisen polvensa päälle, vipatti levottoman jalkaterän mukana. Minun teki ihan hirveästi mieli pelata puhelimella jotain turhanpäiväistä, mutta en osannut kysyä, että mitä jos tehtäisiin hetki omiamme.

Lopulta Noeul nousi. Hän teki pienen wain ja kyykistyi kirjahyllylleni minua vilkaisten kuin lupaa pyytäen. Elehdin kädelläni, että siitä vain, ja hymyilimme toisillemme. Noeul löysi minun tuoreimman valokuva-albumini ja toi sen sängylle istuen sitten vierelleni. Hänen katseensa näytti kysyvältä, joten nyökkäsin. Katsotaan vain sitä.

Ensimmäisessä kuvassa olin Jennin kanssa Hukkasuolla, ja toisessakin samassa maisemassa Kirstun ja hänen hevosensa kanssa.
”Kuka?” Noeul kysyi ensin thaiksi ja sitten englanniksi osoittaen tyttöjä. ”Phaeng khab?” hän kysyi vielä virnistäen Kirstusta, jota suukotin poskelle selfiessä.
”Ei ole phaeng”, vastasin thaiksi ja esittelin vanhat tallikaverini. Noeul toisti nimet huolellisesti ja osoitti sitten hevosta kysyen jotain.
Pudistin päätäni. Ei meidän juttelustamme tullut yhtään mitään.
”A horse”, Noeul sanoi sitten painokkaasti, ja sitten jonkin sanan thaiksi — hevonen! ”Onko tämä sinun hevosesi?”

Siitä se lähti, Kirstun hevosesta, jota en ollut tavannut vuosiin sen paremmin kuin Kirstuakaan. Hevonen. Se oli meitä yhdistävä sana. Osasin paljon muita sanoja, joilla pystyi kertomaan hevosista, mutta hevonen oli puuttunut.

”Pond”, Noeul hymyili hetken päästä ja katseli Pondin kuvaa puhelimestani. Albumi oli hylätty kauemmas sängylle. ”Söpö!”
”Mennäänkö heti huomenna katsomaan Pondia? Ja muita hevosia?” osasin kysyä ihan luonnollisesti. ”Otetaan äiti ja täti mukaan.”
”Joo. Heti huomenna. Vai onko huomennakin näin kylmä?”
”Tänään on kahdeksantoista astetta lämmintä nong Noeul! Nyt on lämmin!”
”Lämmin? Onko teillä nyt edes kesä? Onko teillä aina tällainen kesä!”
”On! Lämmin.”
”Meillä oli kolmekymmentäneljä astetta, kun lähdimme!”
”Kuumaa!”
”Vähän lämmin.”

Sana kerrallaan opettelimme ymmärtämään toisiamme. Tein kaikkeni, jotta sain kerrottua Noeulille Pondin aiemmista vaiheista, ja tietenkin Flidasta ja Fannistakin. Noeul kamppaili ymmärtääkseen välillä otsa rypyssä ja jatkuvasti mahdollisimman yksinkertaisia kaksikielisiä tarkennuksia ja korjauksia tehden. Yhtä huolellisesti, toisteisesti ja vaivalloisesti hän kertoi hevosesta nimeltä Suai, ja minä ymmärsin hänen puhettaan.

Menin nukkumaan sinä yönä väsyneempänä kuin aikoihin, mutta samalla hymyilytti. Lattialla retkivuoteessa nukkui nong, jota en ollut tavannut koskaan ennen, mutta se ei tuntunut kauhean kummalliselta sittenkään. Olisinpa tavannut hänet jo kymmenen tai viisitoista vuotta aikaisemmin. Olisimmepa opetelleet samaa kieltä aikaisemmin. Onneksi nytkin oli hyvä aika.

[NitthanOsallistuja]

Kehno manipuloimaan

”Saako Noeul olla täällä vielä pidempään, isoveli?” Noeul kysyi yhtenä iltana sohvalla peiton alla jo maatessaan. Kun hän todella tahtoi jotain, hänen äänensä muuttui ihan pehmeäksi, lapselliseksi. Mietin, oliko se jokin Noeulin ja Yenin keksimä juttu, vai olivatko äiti ja täti vahingossa opettaneet sen lapsilleen. Voiko se olla kulttuurinen juttu? Miksen minä osannut sitä? Ainakaan tietääkseni. Vaikka ei aikuinen mies tavannut kyllä noin tehdä.

Mutta miksei Noeul voisi olla pidempäänkin? Hänhän oli kiva kämppis. Hän siivosi jälkensä säntillisesti ja taitteli petivaatteensa pois jo ennen kuin heräsin. Hän osasi kävellä itse kauppaan ja tallillekin, teki välillä ruokaa, katsoi iltaisin joskus elokuvia kanssani ja pysyi pitkillä lenkeillään antaakseen minulle ja Noalle aikaa olla meillä kahdestaan. Hän oli aina ystävällinen ja lempeä, ja osasi olla hauskakin.

Toisaalta kaipasin omaa kotiani, omaa tilaani. Olin kahdesti jättänyt Noeulin yksin kotiin ja lähtenyt yöksi Noan luo, mutta Noa ei ollut nukkunut meillä kertaakaan Noeulin aikana. Inhosin pukea päälleni heti sängystä noustuani ja yrittää muistaa ilmoitella, koska milloinkin pääsin töistä. Oli kamalaa mennä aamulla ja illalla höyryiseen vessaan, kun joku muu oli jo käynyt suihkussa ennen minua. Tietokonekin vaihtoi paikkaa itsekseen. Toisaalta… Olivatko nuo nyt niin isoja asioita?

Enemmän taisivat kuitenkin painaa Noeulin hyvät puolet, eikä niistä edes se, miten vaivaton kämppis hän oli. Oli vieläkin ihmeellistä, että joku tavallaan näytti minulta, mutta ei ollutkaan ruma ja paha. Olin oppinut myös koko joukon uusia sanoja ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin yhtään mitään yhteyttä äidin äidinkieleen. Olisi ollut mielenkiintoista ehtiä oppia, millaista on olla thai, vai olikohan se ylipäätään minkäänlaista. Noeul osasi myös käsitellä äitiä loistavasti ja puhui hänelle niin ihmeellisellä tavalla, että sai tekemäni virheetkin näyttämään saavutuksilta. Äiti oli kehunut minua kahdesti pelkästään tällä viikolla. Eräänä iltana oli tuntunut ihan oikeasti siltä kuin äidin sanat olisivat olleet totta: olin hyvä poika, fiksu poika, kultainen poika. Halusin pitää Noeulin Noeulin takia, mutta enemmän halusin ehkä pitää hänet itsekkäistä syistä.

”Saisit sä täällä olla vaikka kuinka”, kerroin murtuneella kielitaidollani, ”mutta se ei ole musta kiinni, vaan tädistä.”
”Äidiltä Noeul saa luvan kyllä vaikka heti”, Noeul vakuutti.
”Enpä usko. Ellet sitten vedä esiin mä-oon-aikuinen -korttia ja alota riitaa.”
”Aikuinen? Noeul asuu kotona äidin ja isän kanssa! Voin olla vaikka satavuotias, mutta asun nyt äidin kotona ja teen niin kuin äiti sanoo. Mutta lupa saadaan kyllä. Näytänkö vaikka?”

Noeulinkin perheessä äiti päätti lastensa asioista ihan niin kuin meillä oli ollut. Täti ja äiti olivat myös siskoksia, joten kai heidän luonteissaankin jotain samaa oli. Äiti ei olisi ikinä antanut minun tehdä oman pääni mukaan tällaisessa asiassa, jos olisin ollut Noeul. Pyytää nyt lisäaikaa vieraassa maassa! Tädillä oli varmasti muitakin suunnitelmia poikansa loppukesän varalle. Noeul oli jo sen ikäinenkin, että ainakin meidän äiti olisi laittanut hänet jo naimisiin. Olihan minuakin yritetty laittaa kunnes äiti oli luovuttanut. Kuulemma kukaan ei haluaisi tyttärensä puolisoksi tällaista. Noeul kuitenkin oli erilainen. Kunnollinen. Ei täti päästäisi häntä käsistään: ei ainakaan, kun oli nähnyt, millainen minusta oli tullut.

”No näytä nyt”, sanoin siitä huolimatta, että Noeulille ei lupaa heltiäisi.

Serkku nousi virkeänä makuupaikaltaan ja rullasi peittonsa sivuun. Sitten hän meni matkalaukulleen ja etsi sen pohjalta siististi taitellun valkoisen kauluspaitansa, jonka puki ylleen ennen kuin istui takaisin sohvalle. Siristyvät silmät tuijottivat minua. Kai täti muuten tiesi, että Noeulin valkoinen kauluspaita peitti kaksi suurta tatuointia?

”No?” kysyin lopulta.
”Paita päälle, isoveli! Me mennään videopuheluun!”
”Aijaa — aijaa — olisit sanonu — mä laitan jotain”, ähkin ja nousin kuumalta sängyltä vetääkseni viereiselle tuolille jääneen t-paidan ylleni.
”Ei sitä, hia, kun kunnon paita!”
”Kunnon paita?”
”Eikö Chailla ole mitään, missä on pitkät hihat? Ei ei sitä, se on punainen — odota!”

Tuijotin hölmistyneenä vaatekaappiini. Noeul tassutteli kauluspaidassaan vierelleni ja kurkisti sisään. Hän tarttui ainoan valkoisen kauluspaitani hihaan ja rutisti sitä, mutta ei vetänyt sitä ripustimelta. Katsoin häneen kohottaakseni kysymyksen merkiksi kulmiani, mutta hänen nenänvartensa oli rypyssä, eikä hän kiinnittänyt katseeseeni huomiota.

”Huono paita, p’, meidän pitää ostaa Chaille joku kerta kunnon paita. No, ei se mitään, pikkuveljellä on mukana ainakin yksi, joka käy, odotapa…”

Hetken laukkunsa sisältöä tutkittuaan Noeul ojensi minulle tummansinisen paidan, jossa oli pitkät hihat eikä mitään printtiä. Pudistin päätäni, mutta puin sen kiltisti ylleni ja istuin sohvalle serkkuni viereen. Ei Noeul normaalisti kyllä ollut erityisen tarkka vaatteistaan. Mikähän tämä juttu oli?

”Kaikki keinot pitää käyttää, isoveli”, Noeul sanoi, kun whatsapp-videopuhelu jo tuuttasi. ”Katso meitä, miten kilttejä ja suloisia me ollaan! Miten näin kohteliaille ja fiksuille pojille, jotka soittaa äitiensä kuulumisia, voi sanoa ei?”
”Valehtelua ja manipulointia”, mutisin suomeksi.
”Eikä ole”, Noeul väitti thaiksi. ”Miksi lähteä kilpajuoksuun takamatkalta, jos käytöstapojen kanssa saa lähteä viivalta ja joskus sen edestäkin?”
”Mutta kun sulla oli tänään koko päivän hihaton raitapaita. Et sä ole tällainen oikeasti. Kai nyt täti — kai nyt sun oma äiti tietää, millainen sä oikeasti olet!”
”EiNoeul ole oikeasti niin kaunis kuin juhlissa, mutta silti puen kivemmat vaatteet silloin”, Noeul huomautti ja kietaisi käsivartensa kaulalleni juuri ennen kuin puhelu yhdistyi.

Tädin kasvoille levisi onnellinen hymy iPhonen näytöllä. Myös Noeul näytti siltä kuin olisi odottanut malttamattomana ties kuinka kauan, että sai puhua äidilleen.

”Sawaddee khap mäa!” Noeul tervehti sydämellisesti.
”Päivää täti”, minäkin sanoin ja levensin hymyäni kun Noeul nipisti kipeästi olkapäätäni.
”Pojat! Voi miten komeita poikia! Mitä pojat ovat puuhanneet?”
”Äiti, kaikkea tosi kivaa!” Noeul oikein puuskahti ja sai silmänsäkin tuikkimaan. ”Noeulilla ei ole ikinä ollut näin mahtavaa lomaa! Ratsastin metsässä Pondilla monena päivänä, ja isoveli teki tänään riisiä ja kanaa!”
”Hyvä luuk! Entä Chai? Miten voit?”

Noeul käänsi kameran niin, että hetken aikaa täti näki vain minut. ”Puhu niin kuin thai”, hän mumisi ihan hiljaa, ja se tarkoitti, että puhu yhtä ärsyttävästi kuin Noeul itse. Eli kaikista mahdollisista ihmisistä kolmannessa persoonassa. Vähän niin kuin vauvoille tavataan puhua.

”Luuk Chai on oppinut puhumaan vähän thain kieltä”, kerroin oikeasti ylpeänä itsestäni, ja Noeul käänsi puhelintaan uudelleen niin, että näkyi itsekin kuvassa, kun jatkoin puhumista sillä tavalla kuin hän halusi. ”Pikkuveli on hyvä opettaja. Chai näki myös valokuvia… Perheestä.”
”Hienoa Chai”, täti henkäisi kyyneliä silmissään. ”Kuulitko Fah? Fah? Chai puhuu hyvin phaasaa thai.”
”Ainakin vähän”, korjasin. Taas Noeul nipisti, mutta verhosi sen niin, että puristi minua tosi ylpeänä kainaloonsa.
”Isoveli kysyi Noeulia toiseen ratsastuskilpailuun”, Noeul toimitti ja yritin hillitä hätkähdykseni. Se oli vale. Pidin kaikin voimin ilmeeni kurissa. ”Missä se olikaan?”
”Ahvenanmaalla taas”, valehtelin, enkä voinut katsoa suoraan Noeulin puhelimeen.
”Jännittävää! Voiko äiti tulla katsomaan? Noeul?”
”Kun siinä se mutta onkin…” Noeul mutisi sen näköisenä kuin olisi murheen murtama.

Tuo poika ei tosiaankaan ollut mestarimanipuloija, mutta täti näytti uskovan hänen suruunsa ja iloonsa täysin. Muistelin, kuinka Noeul tuli meille, ja viimeksi silloin olin nähnyt hänet tuollaisena, noin huolellisena. Täti vaikutti tosi mukavalta ihmiseltä. Miksi Noeul piiloutui tuollaisen roolin taakse häneltä? Piiloutuiko hän aina? Ja kuinka täti ei muka nähnyt?

”Noeul joutuu tuottamaan pettymyksen joko äidille tai isoveljelle”, Noeul kertoi lähes uskottavan murheissaan.
”Mitä nyt?”
”Se kilpailu on melkein kuukauden päästä. Noeul oli niin innoissaan, mutta muisti sitten, ettei voi mennä hian mukaan. Ajattelin kuitenkin soittaa… Kysyä, jos äiti antaisi luvan jäädä…”
”Äiti — äiti harkitsee”, täti sanoi aidon surullisena.
”Kiitos äiti. Mutta Noeul soitti vain hyvät yöt”, serkku kertoi ilme taas kirkastuen. ”On ollut niin hauskaa, ettei muista edes soittaa joka päivä, vaikka illalla on äitiä ikävä!”

Katsoin Noeulia pitkään, kun hän lopetti puhelun. Noeul vastasi katseeseen rauhallisesti silmiään räpäytellen.

”Valepukki”, totesin.
”Pelkästään se kilpailujuttu oli vale”, Noeul väitti. ”Eikä sekään kokonaan. Mä oon katsonut yksiä kilpailuita. Sä et vain ole pyytänyt mua mihinkään.
”Mä luulin et sä meet — en mä tienny pyytää ku — tai no — mikset sä muuten halua mennä kotiin?”
”Täällä on tosi hyvä olla. Ja Noeulilla on myös syynsä olla haluamatta mennä kotiin.”
”Ja et aio kertoa niitä?”
”En. Mennäänkö takaisin nukkumaan? Hyvää yötä, hia Chai.”
”No — mikset — no — hyvää yötä.”
”Voidaanko mennä huomenna siihen jännittävään paikkaan?” Noeul haukotteli vielä.
”Mihkä?”
”Siihen, joka näyttää siltä ku sitä olis pommitettu…”
”Jätinmont — se on hei vanha louh — joo. Mennään vaan.”
”Otetaan p’Noa mukaan…” serkku mumisi.

[NitthanOsallistuja]

In

”Hia!” Noeul huikkasi jo ovelta ja potki kenkänsä jaloistaan sen kuuloisena, ettei tosiaankaan malttanut asettaa niitä siististi järjestykseen niin kuin hänellä oli tapana.
”No?” ehdin kysyä juuri ennen kuin hän saapui juosten keittiöön. ”Onko sulla joku hätänä?” kysyin, kun sydämeni jätti pari lyöntiä välistä.
”Ei ei — hia Chai — Noeul hankki lahjan!”

Noeulilla oli kuin olikin käsissään laatikko, kenkälaatikkoa suurempi, mutta vaaleanpunainen. Sen kansi oli sidottu paikalleen hopeanvärisellä leveällä silkkinauhalla. Noeul asetti sen eteeni pöydälle, ja kun vain tuijotin sitä, hän liu’utti sitä hieman lähemmäs.

”Avaa se.”

Katselin laatikosta Noeuliin ja Noeulista laatikkoon. Serkku ei pystynyt olemaan hymyilemättä, vaikka puri huultaankin välillä. Hän puristi käsiään yhteen selkänsä takana sen oloisena kuin hänen olisi itse tehnyt mieli avata laatikkonsa. Tuollaista aitoa innostusta hän ei osannut teeskennellä, vaan syvänruskeiden silmien palo oli ihan aitoa ja varpaille nouseskelu tahatonta.

”Ei mulla oo syntymäpäivä”, sanoin hitaasti ja epäröiden. Ei kai ollut? No ei ollut!
”Ei kun nong halusi ihan muuten vain antaa lahjan. Tai no… Noeul… No, avaa se!”

Kosketin laatikkoa kevyesti. Se seisoi tukevasti pöydällä. Ihan kevyt se ei ollut. Vilkaisin Noeulia, joka tuijotti laatikkoaan niin kiinteästi, ettei huomannut katsettani. Silkkinauha oli pehmeää ja luisti helposti vetämällä auki rusetilta, jolle se oli kieputeltu.

”Mikä se on?” kysyin hiljaa, vaikka mieluiten olisin avannut lahjan yksin. Noeulilla oli ihan liian kovat odotukset. Jos teeskentelisin ilahtunutta, se ei menisi läpi. Voi kun laatikossa olisi jotain mukavaa. Olisipa siellä ainekset johonkin lasinuudelikeittoon. Siitä voisin ilahtua aidosti.
”En kerro. Avaa, avaa!”

Otin laatikon syliini. Se, mitä siellä olikaan, kieri yhteen nurkkaan. Jaaha. Vaikka laatikko oli suuri, siellä oli jotain pientä, jotain melko pehmeää, mutta ei sentään niin pehmeää kuin tyynyt olivat. Lasinuudeleita siellä ei voinut olla.

Noeul vinkaisi odotuksesta, kun avasin hitaasti kannen. Se aukesi niin kuin kenkälaatikon kansi.

Mitä ihmettä?

Tuijotin lahjaani typertyneenä.

Se tuijotti takaisin.

”Ööm… Noeul”, sanoin varovaisesti.
”Mitä?” serkku kysyi yhtäkkiä epävarmana.
”Me ei… Me ei totanoin Suomessa tavata… Mä en tiedä miten teillä, mutta me ei… Me ei anneta eläviä eläimiä lahjaksi.”
”Mutta se on niin söpö!”

Noeul kaivoi laatikon nurkasta nyrkkiinsä pienen harmaan karvapallon, joka maukaisi kimeästi hädissään. Sillä oli siniset sirrisilmät, mutta ei aavistustakaan, miksi se oli tungettu pahvilaatikkoon ja raahattu yksinään tähän outoon paikkaan. Se maukaisi vingahtavasti uudelleen, kun Noeul istui sen kanssa pöydän päädyssä olevalle jakkaralle.

”Oletko sinä Inin isi?” Noeul hurisi minulle pidellen kissanpentua kasvojensa edessä.
”In? Ei Noeul, et kai sä ole antanut sille nimeä!”
”Minä olen In”, serkku hurisi kissanpennun äänellä, joka oli hieman sössöttävä ja kehräävä, niin kuin kissanpennun äänen voisi kuvitella olevankin. ”Isi ota In syliin na khab?”

Huokaisten ojensin käsivarteni ja Noeul laski kauhusta jäykän kissaparan kämmenilleni. Se oli ihan liian pienikokoinen ollakseen luovutusikäinen ja se tutisi hiljaisena villapallona otteessani. Sille tulisi melko pitkä turkki, jos se jäisi henkiin tästä koettelemuksestaan. Painoin sen rintaani vasten, enkä voinut olla tuntematta sääliä ja hellyyttä niin kuin mitä tahansa eläinvauvaa kohtaan.

”Noeul…”
”Me voidaan ostaa sille sellainen raapimapuu”, Noeul haaveili.
”Noeul, mistä sä sait tämän?”
”Mitä? Yhdeltä mieheltä vaan.”
”Yhdeltä mieheltä? Keneltä mieheltä? Meidän pitää viedä tämä kotiinsa. Kuinka vanha tämä edes on?”
”Kuusi viikkoa vanha.”
”Kuusi! Noeul!”
”Etkö sä tykkää siitä..?”

Hieroin ohimoitani kissattomalla peukalollani ja etusormellani. Noeulilla oli kissoja kotonakin. Miten hän oli noin tyhmä? Tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi, tosi tylsäksi — ja Noeulin väsyneeksi isäksi. Vedin henkeä ihan kunnolla ennen kuin puhuin, koska Noeulin tarkoitusperät olivat varmasti olleet hyvät.

”Kissanpennut saa ottaa ehkä… Kakstoistaviikkoisina”, sanoin rauhallisesti ja etsin samalla kännykältä käännöstä sanalle luovutusikä. En osannut sanoa sitä sanaa, joten näytin sen puhelimen näytöltä Noeulille.
”Ei Noeul ymmärrä tuota sanaa”, Noeul väitti.
”Mistä kissat tulee?” kysyin lapsekkaasti, kun en jaksanut miettiä, miten kysytään, mistä Noeulin kissat oli hankittu.
”Eläinkaupasta”, Noeul vastasi hämillään.
”Eläin — ei Suomessa. Suomessa ne tulee kasvattajalta tai –” Etsin taas puhelimelta sanaa kissatalo, mutta ei sille löytynyt käännöstä. ”Tai — tai sellaisesta paikasta, johon kerätään kodittomia kissoja hoitoon.”
”Mitä?”
”Ja ne on vähintään kakstoista viikkoa vanhoja — tai jotain sinnepäin.”

Ihan liian pieni harmaa kissanpentu mönki varovaisesti hupparini etutaskuun ja jäi sinne. Suojelin sitä käsilläni. Vai että oli se tullut joltain mieheltä. Millä minä selvittäisin, keneltä mieheltä, ja missä sen emo oli? Voisiko sitä edes palauttaa sinne, mistä se oli lähtöisin, kun tämä joku mies oli jo kerran pannut sen maailmalle ihan liian pienenä? Ja mitä varten Noeulin oli pitänyt raahata tänne ylipäätään mitään eläimiä? En minä ollut ikinä ajatellut ottavani kissaa tai mitään muutakaan lemmikkiä.

Kissanpentu taisi nukahtaa. Noeul tuijotti pöytää alahuultaan katuvaisena pureksien.
”Mennään nyt edes sohvalle”, huokaisin ja nousin varovaisesti.

Serkku seurasi minua nöyränä yhdistettyyn olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen ja istui sängylleni. Yritin kuulustella häntä mahdollisimman ystävällisesti kissan alkuperästä ja siitä, mitä seuraavaksi tekisimme. Rauhallisesta sävystäni huolimatta Noeul niiskaisi hiljaa ja yritti pyyhkiä salaa kyyneliään kämmenselkiinsä.

”Ei Noeul voinut ottaa niitä kaikkia, mutta yhden edes”, Noeul sanoi taistellen pitääkseen äänensä edes joten kuten vakaana. ”Se mies sanoi, että ne on parempi hukuttaa kun viedä lääkäriin joka pistää niitä isolla piikillä. Niinhän tapahtuu joka päivä, mutta–”
”Eikä tapahdu!” keskeytin Noeulin horinat. ”Ei meillä hukuteta kissanpentuja — enää! Se on laitonta.”
”Se hukutti kuitenkin Jätinmonton sinne sivu-uimapaikalle yhdeksän pentua, joita Noeul ei valinnut.”

Kissanpentu nukkui taskussani ja minä suojelin sitä kämmenilläni. Se oli ihan liian pieni olemaan täällä meillä, mutta ihan liian pieni se oli myös olemaan kivien kanssa pussissa Jätinmonton pohjassa. Siellä niitä kuitenkin oli yhdeksän, jos Noeuliin oli uskominen.

”Mä en tiedä, onko tää nyt poliisin vai — eläin — eläinten — eläinpoliisin asia”, mietin ääneen, enkä keksinyt eläinsuojelulle thainkielistä sanaa.
”Poliisin? Mitä? Onhan jokaisella oikeus hukuttaa oma kissa.”
”Mitä ihmettä Noeul, eikä ole! Ne pennut olis voinu vaikka ottaa siltä — keltä lie — viedä eläinten — sinne mihin kerätään niitä kodittomia kissoja.”
”Noeul ei tiennyt…”

Noeulin kaikki into oli poissa. Hän valui sängyltä lattialle polvilleen ja käveli sillä tavalla eteeni. Hän painoi kasvonsa syliini, poskensa höyhenkeveästi kissanpennun muodostaman hupparimöykyn päälle ja oli siinä.
”Anteeksi In”, hän kuului mumisevan ihan hiljaa. ”Noeul antoi kaikkien Inin siskojen ja veljien kuolla.”
Silitin toisella kädellä kissaa hupparin taskussa ja toisella Noeulin hiuksia. Eilen olin ollut Jätinmontolla uimassa, mutta en enää ikinä menisi.

[MilanOsallistuja]

Suudelma muuttaa sammakon prinssiksi ja herättää prinsessan unesta

Oli kestänyt ihan hirmuisen kauan järjestellä Biffen elo niin, että pääsin katsomaan Oskaria. Lopulta kuitenkin käänsin huoneen numero 52 ovenkahvaa, astuin matalan kynnyksen yli ja näin hänet: nukkuvan Oskarin. Tarkastin, että kaikki tuttu hänessä oli paikoillaan ja niin kuin pitikin. Koukkunenä, joka hallitsi Oskarin kasvoja, pitkät ripset, aina vähän murheellisen näköiset huulet, terävät poskipäät — ja olivathan ne. Oskari oli laihempi kuin ennen, tai ehkä laihempi kuin muistin, mutta ihan tavallinen nukkuva itsensä.

Vasta sitten annoin katseeni kiertää huoneessa. Tuolilla istui Ilona Eronen sen näköisenä kuin olisin yllättänyt hänet tekemästä jotain kiellettyä. Hänen vierellään retkotti Alexandra Tiederberg, jota ei ollut kyllä kotona opetettu istumaan niin kuin lady.

En yllättynyt noiden kahden läsnäolosta. Usein oli tuntunut, että he olivat jotenkin vieneet Oskarin minulta, mutta nyt sekin asia tuntui hyvätä. Nuo kaksi olivat taatusti olleet täällä parhaan ystäväni seurana usein, eikä muulla ollut merkitystä. Hymyilin heille ja tervehdin hilja niin kuin Oskari olisi voinut herätä uniltaan liian kovan metelin vuoksi.

”Moi”, Ilona vastasi myös hiljaa ja rykäisi.
”Ka suaki näkee”, Alex tokaisi niin kuin olisimme olleet ystäviä, mutta ei vaivautunut kohentamaan ryhtiään kuin hieman, eikä painamaan retkottavia polviaan yhteen sitäkään vähää. Sen sijaan hän nosti jalkansa sängylle Oskarin säärten viereen.
”Sä voisitko pois-ottaa siitä?” kysyin nätisti.
”Hä? Ai, eiku kato ei mulla oo kenkiä jalassa”, Alex sanoi ihan hölmönä ja heilutteli minulle punavalkoraidallisiin varvassukkiin puettuja varpaitaan.
”Silti, tönit Oskarin”, sanoin yhtä kiltisti.
”Alex”, Ilona mutisi, mutta Alex mulkaisi häntä.
”Mä oon ollu tässä pikkasen paljo enemmän kun sä”, hän tiuskaisi minulle. ”Mä pidän jalkojani just missä huvittaa. Istu vaan persees päälle siihen tuolille.”
”Totta, totta”, myöntelin, ja vaikka en Alexin jaloista Oskarin säärtä vasten pitänytkään, suljin suuni ja istuin puutuolille, jonka istuinosa oli verhoiltu sairaalloisen harmaalla sävyllä.

Hetken vain katselin. Oskarin rinta nouseskeli ja laskeskeli tasaisesti. Huulet olivat ihan vähän raollaan, mutta hän tuntui hengittävän nenänsä kautta. Hän oli ollut kai auringossa. En ollut huomannut hänellä pisamia aikaisemmin. Voi olla, etten ollut vain katsonut tarpeeksi tarkasti.

En tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Olisin kai halunnut lohdutusta enemmän itse, kuin tulla piristämään Oskaria. Tavattiinko tajuttomalle puhua? Olisiko typerämpää puhua vai olla puhumatta? Ainakin muut olivat hiljaa, joten niin minäkin päätin tehdä. Ei kai minulla olisi ollut mitään asiaakaan. Olisin voinut pyytää anteeksi, että tulin näin myöhään, mutta mitä muuta olisin voinut sanoa?

”Meinaatsä tulla takas Hopiavuoreen?” Alex kysyi lopulta.
”On selvittämättömät asiat. Palaan sitten että on valmista.”
”Ootpa mystinen.”

Jos minä olin poissa Otsonmäeltä, se tiedettiin, ja takuulla olinpaikkani Ahvenanmaalla oli myös tiedossa. Jos jotain pahaa tapahtuisi, se tapahtuisi kaukana Otsonmäeltä: kaukana kaikista niistä ihmisistä, jotka tunsin. Vaikka olisin päätynyt luovuttamaan, heittäytymään taas kerran maahan jotta Vitorin olisi helppo kävellä ylitseni niin kuin tahtoo, olisin ollut liian kaukana vahingoittamaan mitään, mitä rakastin. Sitä paitsi Ahvenanmaalla en ollut yhtä houkutteleva kohde. Minusta ei ollut hyötyä siellä.

”Miten Biffe voi?” Ilona kysyi kai jotain kysyäkseen.
”Hän on onnellinen”, vastasin hymyillen. ”Kaipaa kotiin, mutta tykkää olla. Miten on… Kissi?”
”Sillä ratsastaa joku Noeul, että se pysyy kunnossa”, Ilona kertoi.
”Ja… Oskari?”

Molemmat tytöt katsoivat Oskaria. Molempien otsa kävi identtisessä kurtussa ennen kuin silisi taas.

”Sen pitäis jo herätä…” Alex mutisi.
”Mitä? Eikä herää?”
”No ei se ainakaa kauheen virkeeltä musta näytä. Jotain pari päivää olis vissii ihan normaalia heräillä, mut jos kaikki olis kunnos, niin kyl sen pitäis jo tässä nyt aika pian…”

Ilonan silmät siristyivät sillä lailla, että katsoin nopeasti kiinteästi Oskaria. Tytöistä ei ottanut selvää, niin että he tuntuivat aina vaarallisilta. Pelottavimpia kaikista olivat kuitenkin itkevät tytöt. Sellaisia en varsinkaan osaisi käsitellä.

”Oskari”, sanoin Oskarille, vaikka tuntui kuinka tyhmältä puhua nukkuvan näköiselle. ”Sun herätä-pitää. Alex sanoi nyt on aika. Ei voi aina nukkua. Sä aika laiska. Kello soi kauan sitten.”

Alex huokaisi ja Ilona niiskaisi.

”Emmä tiedä mitä vittua täs tekis”, Alex mutisi, melkein suorastaan jupisi. ”Kai mun pitää antaa sille joku tosirakkauden suudelma. Eiks ne prinsessat silleen oo ennenki herätetty?”
”Ei sä voi sille sellanen antaa”, mietin.
”Ja miksköhän en?” Alex tuhahti sillä tavalla, että oli suuttumassa taas.
”Aika julmaa, että Alex pakkosuutelee hänet tajuttomana, että hän ei ole edes hereillä että joku tyttö antaa ensimmäisen kerran suukon.”
Naurahdin, mutta Alex kurtisti kulmiaan ja Ilona kallisti päätään.
”Hä?” Alex äännähti.
”Niin.”
”Eiku mä en saanu selvää sun puheesta.”
”Että et suukottele Oskarit. Sitä ei ole suukotellut kekään.”
”Ai ikinä muka?”
”No ei.”
”Fuck”, Alex huokaisi ja kohautti olkiaan. ”Mä olisin halunnu tietää, et herääkse vai muuttuuks se sammakoksi.”
”Siis prinssiksi”, Ilona korjasi. ”Sammakot muuttuu prinsseiksi. Mutta sä et oo prinsessa.”
”Mistä sä mun sukujuuret tiedät? Meidän iskä on Jurvan kuningas. Ja toi ei oo myöskään sammakko. Vaikka siltä se näyttää välillä.”
”Ei sille voisi jokin lääke antaa?” kysyin, kun Alex jyristeli vauhdilla sivuraiteille Ilona mukanaan.
”No kun noilta hoitsuilta ei voi ees kysyy mitään”, Alex murisi ja muutti sitten äänensä pilkkaavan korkeaksi, ”kun ei olla lähiomaisia.”
”Okei, no–”
”Enkä soita kyl Olaville enää hetkeen. Mä oon vittu soitellu sille enemmän kun mun omalle äitille täs nää ajat. Eilen viimeks soitin.”

[MilanOsallistuja]

Kolme tarinaa

1.

Camillalla oli paljon töitä, kun Oskari ei voinut olla Hopiavuoren hevostallilla. Hereillä Oskari kuitenkin oli. Ennen kaikkea kai juuri siksi minusta tuntui, etten voinut palata Ahvenanmaalle jäädäkseni. Pieni tauko oli selkiyttänyt ajatuksiani ja tiesin, mitä minun täytyi tehdä. Naputtelin kynsilläni puhelimeni mustaa näyttöä Oskarin ja Camillan tyhjän asunnon sohvalla ja valmistauduin henkisesti. Vaikka kuinka mietin, tiesin, että tämä oli ainoa ratkaisu — ainoa sellainen ratkaisu, jonka kanssa voisin elää.

Tuntematon numero oli soittanut minulle monesti ennen kuin oli lakannut yrittämästä. En ollut tallentanut sitä, mutta se oli helppo löytää vastaamattomista puheluista. Vaikka sille numerolle ei ollut annettu nimeä, tiesin kyllä, kuka linjan päässä olisi tavoitettavissa. Katselin numeroa. Paljon kahdeksikkoja. En pitänyt niistä. Ne näyttivät aina niin loputtomilta. Yskäisin pari kertaa, jotta ääneni kuulostaisi vahvalta. Sitten soitin numeroon.

Linjalta ehti kuulua pari tuuttausta ennen kuin se rahahti muutaman kerran. Vieras miesääni vastasi. Hän kuulosti nuorelta: minua paljon nuoremmalta.
”Pavle.”
Eihän se rontti nyt mistään henkilökohtaisesta numerostaan minulle soitellut. Ei hän ollut tyhmä.
”Vitor?” kysyin tyynesti.
”Kuka kysyy?”
”Milan.”
”Kuka Milan?”
”Sano että Milan.”
”Mhm.”

Hetken kuului rahinaa ja tämän Pavlen mutinaa. Katselin liuskottuneita kynsiäni, eikä minua pelottanut, tai ehkä elimistöni oli vain turtunut jatkuvaan stressiin. Hiuksiakin oli lähtenyt tukkoina, vaikka en ollutkaan sairas. En ollut kaunis enää, enkä osannut muuta kuin olla kaunis.

”Haloo”, Vitorin ääni sanoi puhelimeen käskevästi.
”Etsi joku toinen kauppaamaan sun nappeja”, käskin niin kylmästi kuin osasin kiitollisena siitä, että myös Vitor oli serbi, vaikkakin ymmärtääkseni Kroatiasta.
”No mutta Milan! Niin hyvin kun me ollaan tehty yhteistyötä!”
”Mä en ole enää kuudentoista ja tyhmä. Älä soita mulle enää.”
”Tai mitä?” Vitor kysyi.

Tai ei yhtään mitään. En voinut tehdä yhtään mitään, mutta en aikonut mennä hänen ansaansa ja ryhtyä latelemaan katteettomia uhkauksia. Jos hän soittaisi, en vastaisi, ja jos en vastaisi, Vitor keksisi kyllä luovia tapoja tehdä viestinsä selväksi. Tuijotin tylsänä ikkunasta ulos Camillan tuhkakuppina toimivaa lasipurkkia. Jos painaisin punaista luuria, tämä mies sanoisi sanottavansa muuta kautta.

”Niinpä”, Vitor hymähti hetken hiljaisuuden päästä. ”Tehdäänpä nyt niin, että huolehdit ne välikunnat Seinäjoen ja Vaasan välissä kiltisti. Saisit oikeaa rahaakin. Ei tarvisi… Niin kovasti urheilla.”
”Ei kiitos.”
”Mitä sä ajattelit sitten? Mennä poliisille? Siinä voi käydä niin, että ne saa jostain tietää, mitä sä puuhastelit viimeksi siellä.”
”Tiedän.”

Vitor ei jäisi kiinni. Niin tyhmä en ollut, että kuvittelisin sellaisen olevan mahdollista. Hän osasi taatusti peitellä jälkensä. Tämän puhelun jälkeen poliisille päätyisi joka tapauksessa tieto kaikesta, mitä olen Ilmajoen ympäristössä tehnyt.

”Ja mitä sitten?” Vitor kysyi. ”Jatkat niin kuin tähänkin asti? Milan, sulla on vaarallinen ammatti. Teikäläisille voi sattua tosi tosi väkivaltaisiakin asiakkaita, mistäs sen tietää?”
”Tiedän.”

Se nyt olisi väistämätöntä, että saisin kovasti selkääni joltain Vitorin lakeijalta. Tuskin hän kuitenkaan tapattaisi minua. Sellaista olisi vaikeampaa peitellä, enkä ollut niin tärkeä lenkki tässä ketjussa, että minun takiani kannattaisi ottaa sellainen riski. Vitorille riittäisi, jos vain pelkäisin.

Vitor oli hiljaa paljon kauemmin tällä kertaa ennen kuin puhui taas. Hänen äänensä pysyi yhä muodollisen kohteliaana.

”Onneksi sulla on siellä kuitenkin tukijoukkoja. Mä kuulin, että sun ystävä voi paremmin Seinäjoen sairaalalla jo. Mikä onni. Harmi, että hevoset on niin vaarallisia ja voimakkaita, vaikka ne onkin kauniita. Ikinä ei tiedä, mistä ne säikähtelee.”

Tämäkin oli ollut odotettavissa. Seuraavaksi Vitor kokeilisi kiristää minua vielä Marialla, mutta äiti tiesi jo suunnitelmistani ja oli Marian kanssa monta askelta Vitorin edellä.

”Onhan ne säikkyjä”, vastasin muka tosi rauhallisena.
”Ja niin rakkaita. Kuinka maltoitkaan jättää Bifronsin yksin Ahvenanmaalle?”
”Ei hätää, Vitor. Sillä hevosella on aina niin hyvä tuuri. Ja lisäksi hyvä valvonta.”
”Mä en siis saa suostuteltua sua yhteistyöhön?”
”Et valitettavasti.”
”Okei, okei”, Vitor oli naurahtavinaan. ”Oikein hyvää jatkoa sulle sitten.”
”Kiitos.”
”Ja pikaisia paranemisia Oskari Sudelle. Onneksi se huone viiskytkaksi on niin lähellä hissiä, että se jaksaa pian varmasti myös käydä vaikka kävelyllä. Mä toivon, että sä otat vielä vaikka viikon aikaa ja harkitset.”
”Kiitos. Mä pidän hyvän huolen, että se tietää täsmälleen, keneltä ja miksi se sai näin lämpimät terveiset.”

Oskarin aikoinaan kämpältäni hakema Vasilje kolisutteli terassin ovea kun suljin puhelun. Se kai luuli, että tässäkin asunnossa olisi pieni parveke niin kuin minullakin, ja että se saisi ottaa aurinkoa sillä. Sitä ei voinut kuitenkaan missään tapauksessa laskea irti varjoisalle takapihalle. Se söisi kaiken näkemänsä ja kuolisi joko vatsavaivoihin tai kylmään. Jos se jäisi henkiin, se karkaisi Otsonmäen keskustaan aiheuttamaan pahennusta ja purisi hampaattomalla suullaan kiinniottajiaan.

Vedin Oskarin tulostimesta yhden kopiopaperin. Kirjoitin siihen viestin mustalla tussilla. Huolehditkaa Vasilijesta, jos mulle jotakin käy, siinä luki. Teippasin viestini huolellisesti Vasilijen kilven takareunalle ja lähdin asunnosta sen kummemmin valmistautumatta.

2.

Ilveksen talo oli juuri sellainen kuin muistinkin. Puutarha vain oli entistä villiintyneempi jättimäisine syreeneineen, valtaisine pionipusikoineen ja lukuisine erilaisine ruukuissa, koreissa ja penkeissä kukkivine pelargonioineen. Punaisessa postilaatikossa luki yhä mustin kirjoituskonekirjaimin puolikaaressa ILVES, ja vaikka pojat olivat jo aikaa sitten muuttaneet pois, sukunimen alla luki Manni Aili Allu Hello. Autonrämät pihassa olivat vaihtuneet uusiin autonrämiin, mutta koira oli vielä sama tai vähintään samanlainen kuin ennenkin. Tupa oli punamullanpunainen, ja kuistiin johtavat valkoiset portaat kaiteeineen notkuivat pelargonioiden ja pienten villieläinpatsaiden painon alla.

Omituisella tavalla tunsin palanneeni kotiin. Olin juossut nuo lyhyet portaat ylös ainakin tuhat kertaa ja jättänyt kenkäni kuistin räsymatolle ennen kuin olin mennyt koputtamatta sisään. Vastassa oli melkein aina ollut Ailin hymy, ja yläkerrasta oli yleensä kuulunut jo ryminää Hellon rynnätessä vintin rappusia alas ennen kuin hän oli ponkaissut kolmanneksi viimeiseltä rapulta kaulaani. Olin nukkunut monta yötä tuolla vintillä ja katsellut tänne alas noista valkoreunaisista ikkunoista. Joskus olimme Hellon kanssa kiivenneet illalla ikkunasta kuistin katolle istumaan, mutta se oli loppunut, kun Manni oli härnännyt meitä tarpeeksi tähtiin tuijottelusta.

Pihakoivussa, jonka juurella koira makasi niin kuin ennenkin, oli ainakin joskus ollut minun ja Hellon nimikirjaimet. Niistä oli tihkunut mahlaa silloin joskus, ja olin maistanut sitä. Isossa piharakennuksessa oli ollut lumikelkkoja ja mönkijöitä, ja heti ensimmäisellä kerralla, kun olin tullut Ilvekseen, Hello oli tahtonut mennä ajelemaan mönkijöillä hiekkakuopalle. Hienoa se oli ollutkin. Aili oli silloin lähettänyt nyrpeän Allun tuomaan mopollaan meille juotavaa ja sanomaan, että ruoka pidettäisiin lämpöisenä kunnes palaisimme kotiin.

Olin halunnut Hellon, ja olin halunnut myös Hellon perheen ja kodin. Olisin voinut saada ne silloin aikoinaan. Olin nuori ja välillä podin koti-ikävää, ja Aili oli kuin olisi ollut minunkin äitini.

Nyin vihreän farkkutakkini parempaan asentoon ja kävelin pihan poikki. Nousin vielä viimeisen kerran kukista notkuvat rappuset, joilla leikki keraamisia lintuja, sammakoita, kettu, monta pientä pupua, WELCOME-kylttiä kantava koira ja erilaisia suuria metallihyönteisiä. Kuistin oven maali oli halkeillut entisestään, mutta räsymatot olivat yhtä puhtaat ja kirkkaanväriset kuin ennenkin. Riisuin matolle kenkäni ja koputin oveen, johon en ollut koskaan ennen joutunut koputtamaan.

3.

Ilveksen kodin ovi aukeni äänettömästi ja alkuun epäileväisen hitaasti. Ovi kuitenkin lennähti kunnolla auki, kun sen avaaja tunnisti minut.

”Eikös se ole Milan!” Aili sanoi niin kuin olisin vasta eilen käynyt viimeksi kylässä. ”Tuuppa tupaan. Saattaa olla vielä raparperipiirakkaa tuolla keittiössä jäljellä, ja jos ei oo, niin otetaan vaikka pakkasesta kuule voisilmäpullia! Vai onko sulla ruuan nälkä?”
”Ei kun ei tarvi mitään”, yritin toppuutella Ailin intoa syöttää koko maailma.
”Hellu ei oo kotona nytte, mutta mä voin soittaa kyllä, että–”
”Ei kun sut tapaamaan-tulin.”

Silloin Aili pysähtyi kesken vauhtinsa. Hän katsoi minua tutkivasti, ja hänellä oli Hellon silmät ja Hellon kiharat hiukset. Hänen kulmakarvansa kurtistuivat, mutta oikenivat sitten ja hänen alahuulensa ojentui hieman törrölleen.

”Voi lapsikulta. Sullahan on aiva silmät mustina. Mikä sua painaa?”

Ailin tarjoama ansaitsematon myötätunto oli viimeinen pisara, enkä kestänyt enää. Olisin halunnut sanoa, että ei tässä mitään, yksi juttu vain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Nielin ja nielin ja yritin katsella kattoon rauhoittuakseni, mutta kun Aili halasi minua ja painoi niskastani pääni hartialleen, itketti niin kovasti. Kaduin kaikkea, mitä olin tehnyt. Säälin itseäni. Surin kaikkea, minkä olin menettänyt. Surin kaikkea jäljellä olevaa, jonka menettäisin tänään. Kaduin sitä, etten ollut tappanut itseäni silloin viimeksi. Ja koko ajan Aili silitteli selkääni ja toisteli, että ei ole lapsi rakas yhtään mitään hätää.

Lopulta istuin silmät turvoksissa teekupin kanssa Ailia vastapäätä Ilveksen keittiössä. Ailin mielestä kahvi ei ollut hyvä idea muutenkin kiihtyneessä tilassa. Varmistelin, että eihän ketään muita nyt ollut paikalla, ja Aili vakuutteli, ettei ollut. Vedin monta kertaa syvään henkeä ja yritin aloittaa kertomaan asiaani, mutta en pystynyt. Aili odotti kärsivällisesti. Lopulta peitin kasvoni käsilläni ja sanoin sen.

”Mä tein sen.”
”Minkä, kulta?”
”Mä laitoin aineet Hellon mopoon. Mä myin netä Otsonmäessä. Ei Eetu kun mä.”
”Mä tiedän.”

Aili tiesi? Hän katseli minua edelleen myötätuntoisesti, ja kun laskin käteni pöydälle, hän taputti sitä lempeästi. En osannut enää jatkaa, vaikka olin suunnitellut kertovani enemmän.

”Sä tiedät?”
”Tietenkin mä tiedän. Ei se voinut olla oikeasti Eetu, ja koska se ei ollut Hello, sen täytyi olla joko sinä tai Allu. Mä oon ollut melko varma, että ennemmin sinä, koska Allu nyt on… Vähän Allu.”
”Mutta — miksei sä ole vihainen?”
”Voi kulta kun sä olit lapsi silloin. Ei kukaan lapsi tee omatoimisesti sellaista.”

Epäusko ei jättänyt sijaa enää enemmille kyyneleille. Aili oli Hellon äiti ja hän rakasti ja puolusti lapsiaan niin kuin leijonaemo. Olin odottanut raivokasta reaktiota. Miten kukaan voi antaa anteeksi sille, joka tekee pahaa hänen lapselleen täysin tahallaan?

”Yksi asia mua ihmetyttää. Miksi sä haluat kertoa tämän nyt?”

Emmin taas. Minun täytyi jaksaa kertoa koko juttu. Puristin silmät hetkeksi kiinni.

”Sä poliisi.”
”Okei, niin oonkin”, Aili sanoi ja ryhdistäytyi heti. ”Kerropa sitten tarkemmin.”

Ja minä kerroin. Kerroin kaiken, mitä olin tehnyt silloin vuosia sitten, ja mitä minun haluttiin tekevän nyt. Kerroin kaiken, mitä tiesin Vitorista ja muista, mikä ei ollut paljon. Kerroin epäilykseni siitä, että Oskarille voitaisiin kostaa äskeinen puheluni, ja kerroin siitä, miten Biffeäkin oli taidettu uhkailla. Aili kyseli lisää, kun en sanonut tarpeeksi, ja minuuttiviisari matkusti kellotaululla rinkejä.

”Hyvä kun sä kerroit”, Aili sanoi lopulta. ”Nyt on niin, että vintillä nukkuu Helmipurot, niin että mä teen sulle iltapalaa ensin ja soitan Hellon hakemaan sut sitten.”
”Ai — mitä? Siis — mitä?”
”Et sä mene nyt yksin minnekään.”
”Ei ei kun mä Oskarin luona nyt olen! Ei mä ole yksin.”
”Vanhaniemen tytön kanssa?”
”Niin.”
”Jaaha. Mä sanoisin, että silti menet Hellun luo, jos vaan sopii. Mä nappaisin sut mukaan siitä sitten aamulla.”
”Mukaan? Minne?”
”Poliisiasemalle.”
”Ei Hello halua mut sinne.”
”Jos ei halua, niin aina on meidän Allu. Se ei paljoa juttele, mutta kyllä se sut sinne ottaa.”

Hengitin viimein vapautuneesti syvään. Se kävisi nopeasti. En tiennyt, miten Suomen järjestelmät tarkalleen ottaen toimivat, mutta olin ollut silloin kuudentoista ja rikosvastuussa. Vankilassa olisin paitsi jumissa ja hyödytön Vitorille, myös melko turvassa. Ainakin muut olivat turvassa, kun en pelottelemallakaan pystyisi tekemään niin kuin minua käskettiin. Hymyilin Ailille, joka laski eteeni jättiläismäisiä sämpylöitä, joihin oli saanut mahtumaan yli-inhimillisen määrän täytteitä.

[MilanOsallistuja]

Miltä näyttää Kyrkösjärvi tänään

Ennen kuin lähdin takaisin Biffen luo, kävin vielä kerran katsomassa Oskaria. Oli aamu, ei minkäänlainen vierailuaika sairaalalla, mutta suurin osa hoitajista oli naisia, ja heille olen aina osannut puhua tarvittaessa. Vaikka minut pysäytettiin käytävällä, maksoi vain kaksi hymyä, että sain mennä rauhassa huoneeseen viisikymmentäkaksi.

Oskari söi aamupalaa. Hänellä oli lusikka vasemmassa kädessään, nyrkissä niin kuin lapsella, ja puuroa pitkin paperia, joka suojasi hänen paitaansa. Seurasin ovelta, miten keskittyneesti hän kaivoi lusikalla lautasen lähes tyhjää puolta ja sai siihen tutisevan, vajaan lastin puuroa kiikkerästi toiselle reunalle. Otsa tiukassa rypyssä hän nosti lusikkaansa ja kuljetti sen hyvin hitaasti kasvojaan kohti. Vaikka suu oli kuinka auki oikeaan aikaan, lusikka pyyhkäisi poskea matkallaan, ja suurin osa sen muutenkin vajaasta kuormasta putosi vaimeasti mäiskähtäen paperille. Oskari huokaisi ja nakkasi lusikan lautaselle. Se meni kauas ohitse, mutta ei pudonnut pieneltä pöydäntapaiselta, joka hänen eteensä oli sivupöydästä käännetty. Silloin paras ystäväni huomasi minut ja hymyili, vaikka olikin puurossa ja selkeästi turhautunut. Hymyilin takaisin.

”Mitä kuuluu?” kysyin Oskarilta. Kävin kiskomassa oven viereltä käsipaperia matkallani sängyn ääreen.
Oskari hymyili hieman ja pudisti ihan aavistuksen päätään.
”Mä kuulin sä lähtet kotia jo — olikse — tänään että huomenna?”
Räpsyvät silmät tuijottivat minua kiinteästi. Pyyhin paperilla puuron ensin Oskarin poskesta ja sen jälkeen molemmista käsistä ennen kuin rypistin hänen rinnallaan puuroa keränneen paperin roskiin ja levitin uuden tilalle.
”Syö”, komensin ja tyrkkäsin pöydäntapaista lähemmäs. Laitoin lusikan valmiiksi lautaselle.
Oskari katsoi minuun, vaikka hänen olisi pitänyt katsoa puuroaan.
”En mä syötä sut. Sä jo paremmin syöt että aluksi. Jos mä syötän sut, sä ei opi itse.”

Huulet mutrullaan Oskari tarttui taas lusikkaansa vasemmalla kädellä ja haroi lautasen väärää puolta. Pyöräytin lautasen ympäri niin, että lusikka osui keskelle puuroa. Sillä lailla aamupala saatiin vähitellen katoamaan suurimmaksi osaksi suuhun eikä muualle. Välillä pyöräytin lautasta. Välillä ohjasin Oskarin käden ranteesta sinne, missä puuroa vielä oli. Oskari rypisteli otsaansa ja kävi silmiinnähden pahantuulisemmaksi sitä mukaa mitä kauemmin keskittyi syömiseen. Kun lautanen oli tyhjä, hän pudotti kuitenkin lusikan keskelle lautasta ja rentoutui tyynyjä vasten niin kuin olisi suorittanut juuri henkisesti ja fyysisesti vaikean tehtävän, niin kuin oikeastaan olikin. Rypistin taas paperin hänen yltään roskiin ja pyyhin hänen kätensä. Kasvoja ei tarvinnut pyyhkiä. En uskonut, että hän selviytyisi kotonaan näin pian, vaikka asuikin Camillan kanssa. Onneksi Oskarin järki juoksi ihan niin kuin aina.

”No niin kuule. Mä lähten Biffen luo sinne niin”, ryhdyin kertomaan uutistani.
Oskarin silmät avautuivat ja katsoivat kiinteästi ja keskittyneesti minua.
”Mä kattoon-tuun sut kyllä ihan pian, ihan pian. Camilla lupasi, hän auttaa sut soittaa puhelimella mun kanssa niin kauan että sä ei itse voi. Niin vaikka joka päivä juttelemme.”
Sain vain katseen, mutta en nyökytystä. Onneksi silmät eivät olleet ollenkaan tyhjän näköiset, vaan Oskari seurasi silmiäni ja suutani niin kuin keskustelevan ihmisen kuuluikin.
”Sä ei puhu vielä yhtään enemmän?” huokaisin, vaikka siitä ei saanutkaan puhua Oskarille.

Tuijotus. Oskarin katse kävi hänen omissa käsissään ja sitten hän nojautui taas tyynyihinsä. Hän katseli kattoon silmiään räpäyttämättä ja minä toimin niin kuin sellaisissa tilanteissa kuului: olin kuin en huomaisi kyyneliä, jotka muodostivat epävakaan kalvon hänen silmiinsä. Oli vaikeaa käsittää, miten joku osasi ja ymmärsi kaikki sanat ja osasi reagoida niihin, mutta ei itse tuottanut kuin muutaman. En ollut suotta kysellyt, mistä se johtui, koska ei sitä olisi minulle kerrottu. Olin vain itsekseni päätellyt, että mistä se johtuikin, se ei voinut olla kokonaan pysyvää. Oskari nimittäin oppi koko ajan ja valtavan nopeasti. Toissapäivänä syömisestä ei ollut tullut vielä oikeastaan yhtään mitään, ja ensimmäisellä kerralla Oskari oli näyttänyt siltä, kuin ei olisi käsittänyt, mitä lusikalla piti edes tehdä. Monta sanaakin tuli jo ulos tarvittaessa, mutta kaikki pelkkiä erisnimiä, ihmisten ja eläinten. Lisäksi Oskari sanoi iskä. Kaikki nimet kuulostivat siltä kuin ennenkin. Hän osasi puhua kyllä. Yritin olla murehtimatta. Kyllä kaikki korjaantuisi, ja oli turhaa murehduttaa Oskaria omalla synkistelyllä.

”Ei se haittaa. Mä voin puhun sitte. Mä kertoin Hellolle ja hänen äitille oikeastaan… Kaiken.”
Synkkyys katosi saman tien Oskarin olemuksesta ja kiinteä, kiinnostunut katse palasi minuun.
”Mä ei tietä mitä tapahtuu, mutta luulen menen järjestän Biffe tänne kotia. Sitten on helpompi, jos — tai että kun mä tietän mitä seuraavaksi. Vasilije on sun kotona vielä. Mä haen sitä sitten että menen omaan kotia takasin.”
Oskarin katse oli samanlainen kuin pienellä lapsella, joka on eksynyt äidistä Vaasan vanhassa Anttilassa. Se pälyili ympärilleen villinä ja kosteana.
”Hei. Hei. Kerton aina heti sulle kun kuulen, mitä seuraavaksi. Kaikki hyvin. Haluatko ulos? Mä voin vahtin sut. Vaikka Ilona varmasti vie sut vielä iltana. Mutta jos jaksat, voimme kävellä katsoa miltä näyttää Kyrkösjärvi tänään.”

Oskari niiskaisi yhden kerran. Panin merkille, miten hän työnsi pöytää ihan oikein, oikeasta kulmasta, jotta sai sen luiskahtamaan paikalleen sivupöydän uumeniin. Sitten hän nousi helpon näköisesti istumaan ja heilutteli hetken jalkojaan ennen kuin käveli hitaasti mutta hyvin vakaasti poimimaan takkinsa naulakosta. Kun ravistin sen hänelle auki, hän laittoi huolellisesti kätensä hihoihin ja hytkytteli takin ylleen. En sanonyt yhtään mitään, kun vedin vetoketjun alkuun. Oskari tuijotti minua hetken, mutta ryhtyi sitten näpertämään vetoketjua itse. Kesti kauan, että hän sai otteen, ja hän tuhahteli turhautuneena ja hikisenä, mutta kun vetoketju oli pyydystetty pihtiotteeseen, kiinni se meni helposti. Sitten Oskari hymyili niin että hampaatkin näkyivät, vaikka hänen tavakseen oli sairaalalla kehittynyt puristaa huuliaan yhteen. Hymyilin takaisin ja mätkäisin häntä hartioihin, enkä mennyt avaamaan hänelle ovea valmiiksi, vaikka sitä hän tuntui kyllä minulta odottavan.

[NitthanOsallistuja]

Morsian

Jokin rapisi. Se oli kovempi ääni kuin hiiren ja se kuului alakerrasta, minun sivuoveltani. Noeul oli omin päin tallilla ja olin yksin, joten en olisi millään halunnut mennä alakertaan katsomaan, mikä tai kuka siellä oli. Kurkistin sateeseen asuntoni ikkunasta, mutta mikä tahansa ovella rapistelikin, se jäi piiloon lipan alle.

Kun kuulin oven avautuvan, teki mieli aseistautua ihan millä tahansa. Hillitsin itseni sydän pamppaillen. Ei siellä mitään ihmeellistä ollut. Ties vaikka olisi kirkkoherra. Seurakunnan toimistolle tulija varmaan pyrki, tuonne noin rappusten alle. Silti minun piti uskaltaa mennä tarkastamaan talonmiehen ominaisuudessa.

Vaaleansinisiksi maalatut portaat olivat liukaat mutta narisemattomat, kun asteli reunoja pitkin. Hiivin villasukillani varovaisesti alaspäin. Eteistilassa oli valo. Ja kyllä — seurakunnan toimiston ovessa roikkui avainnippu. Hengitin syvään ja rentouduin. Sitten tassuttelin ovelle ja kurkistin sisään.

”Hello?” ähkäisin, kun näin, kuka toimistolla kollasi. Taas Hello.
Hello tuuppasi nipun paperia pieneltä pöydältä lattialle. ”Hyi jeesus kun mä säikähdin!”
”Mitä sä täällä teet?” utelin häneltä, kun hän kyykistyi keräämään papereita.
”No haen kirkon avainta. Tietenkin.”
”Kirkon? Siis — Otsonmäen kir — miks?”

Hello katsoi minua kyykkysiltään niin kuin tyhmää. Hän keräsi paperinsa hyvin asiallisen näköisenä, kopautti nipun lattiaa vasten tasaiseksi ja laski sen takaisin pöydän kulmalle.

”Koska mulla on tylsää”, hän sanoi. ”Ja mä tuun hulluksi yksin kotona.”
”Joten — joten — joten sä meet — kirkkoon?”
”Nii.”
”Kirkko on kiinni.”
”Jep, ja siks mä haen täältä avaimen. Tai no, siksi myös, että mun oma avain jäi kotiin kun mä lähdin ajelemaan, joten mä otan tän vara-avaimen ja meen tällä.”
”Onks sulla Otsonmäen kirkon avain?”
”Tietenkin on!”
”Miksi?”
”Koska mulla on suhde meidän kirkkoherran kanssa”, Hello sanoi vakavalla naamalla, mutta silmiään pyöräyttäen.
”Se on nainen!” parahdin jotenkin automaattisesti.
”Susta on tullu kyllä ihan tosi homo.”
”Et sä — en mä voi — en mä anna sun viedä mitään kirkon avaimia täältä. Ei niitä saa ottaa. Mitä jos jotain menee vaikka rikki siellä?”
”No lähde mukaan vahtimaan!”
”Eikä kun — ei — kukaan ei mee kirkkoon vara-avaimilla!”
”Kuule Chai. Mä aion mennä nyt näillä avaimilla kirkkoon, koska mä en jaksa ajaa kotiin hakemaan omia. Sä joko elät sen asian kanssa tai sitten sä tuut mukaan vahtimaan, mutta kato nyt itteäs ja kato sitten mua. Sä et pysty mua estämään.”

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että yhdessä hujauksessa olin Otsonmäen kirkon portailla pitelemässä sateenvarjoa, kun Hello avasi ihan reteästi etuovea, eikä edes sivuovea. Kun se aukesi, kirkon ilmaa, joka oli ulkoilmaa kylmempää, tulvi ulos kuivana ja jäätävänä. Hello paukautteli valoja päälle ja vihelteli mennessään ihan niin kuin olisi kotiinsa tullut. Minä jätin arastellen sateenvarjon ihan oven viereen. Ei ihmisen kuulu olla kirkossa omin päin, ellei sitten ole pappi tai jotain.

Kiipesin Hellon perässä rappuset pikkuiselle urkuparvelle. Hello oli jo ehtinyt ylös. Hän nojaili valkoiseksi maalattuun kaiteeseen ja katseli alttarin suuntaan. Otsonmäen kirkko oli ristikirkko. Ristin sivusakaroihin ei nähnyt. Vaikka kirkon piti olla rauhan ja rakkauden paikka, tuntui kuin sakaroissa vaanisi jotain ilkeää. Hello sen sijaan näytti samalta kuin lomakuvien ihmiset, kun he katselevat hotellihuoneensa parvekkeilta palmuja ja uima-allasta. Rentoutuneelta. Siltä, että hän oli mielestän ihan oikeassa, ihanassa paikassa.

”Käytsä niinku — ootsä niinku usein täällä omin päin?” kysyin, ettei olisi niin hiljaista. Kysymys kaikui tyhjässä kirkossa kammottavasti.
”En”, Hello vastasi kuuluvalla äänellä ja jäi selvästi kuuntelemaan kaikua. ”Huhuu!” hän huusi ja hymyili.
”Miks sä tänne halusit?”
”Emmä tiiä”, Hello sanoi ja käveli ohitseni. ”Teki mieli soittaa urkuja.”
”Mitä!”
”Soittaa urkuja. Ootsä ikinä soittanu kirkon urkuja, Chai?”
”No en tietenkään!”
”Nyt olis hyvä hetki kokeilla. Tuu vaan. Tuu. Istu siihen. Eikä kun tuu nyt kunnolla tähän.”

Urkujen koskettimet näyttivät pianon koskettimilta. Paitsi että niitä oli monta riviä. Lisäksi koko hökötys oli ihan hirvittävän suuri ja pelottava. En halunnut, että kukaan, Hellokaan, soittaisi sitä. Oli kauhistuttavaa edes kuvitella, miten kovalta urkujen ääni kuulostaisi tyhjässä kirkossa.

”Soita”, Hello komensi.
”En mä osaa soittaa”, mutisin hiljaa, ettei ääneni kaikuisi.
”Channel your asianness”, Hello käski. ”Kaikki aasialaiset syntyy niin et niihin on ohjelmoitu kahdentoista vuoden pianotunnit. Samalla lailla tätä ajetaan.”
”Mä oon vissiin väärän rodun aasialainen, ja sitä paitsi mä oon suomalainen…”
”On siinä mulla paska aasialainen. Oikeen köyhän miehen versio. Mitä soitetaan?”

Epäröin. Hello näytti kysyvän ihan tosissaan.

”Mitä kirkossa ees voi soittaa? Jotain häämarssia?” kysyin kauhuissani minulle asetetusta vastuusta.

Hello painoi välittömästi sormensa koskettimille. Häämarssi alkoi soida niin hirvittävän lujaa, että vaikka olin ihan aikuinen ihminen, minun teki mieli piiloutua penkin alle ja peittää korvani. Ei tyhjässä kirkossa kuulunut soittaa urkuja. Ei tyhjässä kirkossa kuulunut olla siviilejä! Sydän tykytti ja käsiä vapisutti. Hengittäminenkin tuntui olevan vaikeaa, kun ilmassa oli niin paljon ääntä.

”Meinaatsä mennä naimisiin?” Hello melkein huusi.
Pudistin päätäni. En halunnut keskustella tästä tai yhtään mistään tässä metelissä.
”Harmi. No, mä voisin kyl mennä. Mut sillon olis kyllä aiva eri häämarssit.”
Häämarssi muuttui siksi Star Warsin teemaksi, joka kuuluu, kun ne tyypit kävelevät. Siksi marssiksi. Hello nauroi. Minäkin kuvittelin morsianta kävelytettävän sen musiikin soidessa ja hymyilin. Olisi se näky. Hetken kuluttua musiikki kuitenkin muuttui taas. Sitä musiikkia en tunnistanut, eikä se kuulunut kirkkoon yhtään sen enempää kuin Star Wars. Se oli kaunista.

Kun korva tottui koviin ääniin, urkujen takana piilosssa oli aika turvallista olla. Hello ei puhunut enää mitään, vaan soitti ja nautti. Sitä ei kestänyt kovin kauaa. Yhtä nopeasti kuin hän oli aloittanut, hän myös lopetti soittamisen. Saman tien hän oli jalkeilla ja venytteli selkäänsä.

”Vai et halua naimisiin”, hän palasi aloittamaansa keskusteluun, johon en ollut tarttunut.
”En mä sanonu etten mä halua”, korjasin. ”Mut emmä usko että mä ikinä…”
”Kuinket?”

Kävelin kaiteelle, johon Hello oli äsken nojannut. Katselin käytävää, jota peitti punainen karhea matto. Otsonmäen seurakunta oli evankelis-luterilainen. Kirkosta puuttui kaikki se loisto, joka tutuissa ja turvallisissa ortodoksikirkoissa oli. Käytävääkin reunustivat penkit.

Jos minä menisin naimisiin Noan kanssa, kuka kävelyttäisi morsiamen käytävää pitkin, kun kummallakaan ei ollut isää elämässään? Kuka ylipäätään oli morsian? Kuka seisoisi tuolla edessä oikealla, kuka vasemmalla? Kuka suutelisi ja ketä, kun sanottaisiin, että voit nyt suudella morsianta? Kenen tahtomisia kysyttäisiin ensin ja kenen sitten? Kuka saisi sormuksensa sormeensa ensimmäisenä? Kaikki tuohan oli selvä merkki siitä, ettei meidänlaistemme kuulunut mennä naimisiin. En ikimaailmassa kehtaisi olla niin kuin Niklas ja Marshall.

”Se olis aika outoa”, sanoin Hellolle, joka nojaili vierelläni ja katseli samaa käytävää ja samaa alttaria, jonka taulussa Jeesus herätti Lasaruksen.
”Olla naimisissa?”
”Ei kun mennä… Naimisiin…”
”Kuinni?”

Miten Helloa ei häirinnyt mikään tuollainen? Vai eikö hän ajatellut tarpeeksi pitkälle?

”Morsian…” aloitin, mutten sittenkään tiennyt, miten jatkaisin.
Hello huokaisi nenänsä kautta ja hymyili vinosti. Sitten hän katsoi minua oikeastaan aika lempeän näköisenä.
”Älä mieti aina liikaa”, hän kehotti. ”Tuu. Mennään hakeen mun takki saarnatuolista.”
”Minkä takia sun takki on — sanoitsä oikeesti saarnatuolissa?”
”Joo. Mä kokeilin eilen millanen akustiikka siellä on ja mun tuli kuuma.”
”Eli sä käyt päivittäin oikeesti täällä! Miten sulla oikeasti on avaimet tänne?”
”No enkä käy. Ja tietenkin mulla on avaimet. Ootsä nyt oikeesti ehtiny unohtaa, kuka on Otsonmäen seurakunnan reippain vapaaehtoinen numero Uno joka Jeesuksen asiassa?”
”Älä sano Jeesus kirkossa”, supatin hätäisesti.
”Miksen? Pappiki sanoo vähän väliä. Hei, haluutsä kiivetä mun kaa tonne torniin kattoon maisemia?”

[NitthanOsallistuja]

Naimisiin.

En saanut sitä mielestäni. Tuijotin Niklaksen sormessa olevia sormuksia niin kauan, että hän piilotti kätensä Hopiavuoren pirtinpöydän alle ja ryhtyi pälyilemään ympärilleen ilmiselvästi pakoreittiä etsien. Kiinnitin nopeasti katseeni kuppiini. Siinä oli vielä puoli kuppia jäähtynyttä kahvia. Tartuin ruusukuvioiseen lusikkaan ja sekoittelin varoen, etten osunut reunoihin.

Olisin halunnut naimisiin.

Olin pienestä asti kuvitellut elämäni ihan erilaiseksi. Halusin ihan eri asioita, tai ehkä kuvittelin haluavani. Halusin tulla viideltä kotiin töistä. Koti olisi omakotitalo, vähän sen näköinen kuin Niklaksen ja Marshallin, mutta hevosia ja tallia en ollut koskaan kuvitellut. Pihaa kiersi aina koristeaita, ja aina oli kesä. Kun avasin portin, portailta juoksi aina kaksi lasta. Vanhempi oli tietenkin poika, nuorempi tyttö, ja molemmat vielä pieniä. Heillä oli kaunis vaalea iho ja mustat hiukset niin kuin äidilläänkin. Halasin heitä ja katsoin ovelle. Siellä odotti nainen, minun vaimoni, jolla oli Busarakhamin kasvot. Äiti kävi aina sunnuntaisin lounaalla ja antoi tikkarit minun puhtaille, kauniille lapsilleni ja kukan minun vaimolleni, jolla oli naimisissa olevan naisen nuttura.

En menisi naimisiin.

Noa joi teetä ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena Ilkka-Pohjalaisesta uutisia, jotka koskivat tällä kertaa Tervajokea ja Laihiaa. En ollut ajatellut sitä punaista taloa ja piha-aitaa enää pariin vuoteen. En ollut kokenut luopuneeni mistään, mutta kun Niklas ja Marshall menivät naimisiin, ensimmäisen kerran koin jääväni jostain paitsi Noan kanssa. Miksi naimisiin meneminen edes merkitsi minulle jotain?

Mutta kun halusin naimisiin.

Kosketin varovaisesti Noan käsivartta. Huppari oli pehmoinen. Noa nosti katseensa kysyvän näköisenä, mutta sitten huoli hiipi hänen katseeseensa. Vilkaisin Niklasta, jonka käsi oli taas pöydällä. Muita ei tainnut olla katselemassa. Nostin Noan kyynärpäätä sen verran, että hän ymmärsi puristaa minut kainaloonsa kun kumarruin hiukan. Hengitin hänen hupparinsa hartiaan muutaman kerran. Noa oli näyttänyt vieraalta Niklaksen ja Marshallin häissä puku päällä, mutta hän oli hymyillyt minulle ihan niin kuin minun oma Noani. Olin vältellyt häntä taas loppuillan, koska en ollut malttanut odottaa pääseväni Hopiavuoren tuvan vintille riisumaan häneltä sitä pukua. Paidasta puuttui nyt nappi. Sitä ei ollut löytynyt Noan huoneesta.

Noa ei haluaisi naimisiin.

Kuvittelin meille oman asunnon. Siellä olivat Noan kaikki kukat ja sellainen harmaa kulmasohva, jonka niin kovasti halusin. Sillä voisi olla vihreä viltti. Keittiö olisi aika pieni, mutta sinne mahtuisi pyöreä pöytä. Tekisin meille ruokaa, vaikka en oikein hyvä ollutkaan, mutta niin hienoa tekisin kuin osaisin. Ostaisin kukkia, jos kehtaisin. Jännittäisi odottaa, että Noa tulee, mutta lopulta hän tulisi kotiin ja haluaisi halata minua. Varmaan en pystyisi halaamaan normaalisti, kun jännittäisi. Hän arvaisi varmasti, että jotain on tekeillä, mutta istuisi kuitenkin syömään liian hienoksi laitettuun pöytään. Olisin olevinani tosi ovela silloin. Varmaan pukisin päälleni jotain siistiä, mutta ei epäilyttävän juhlallista. Sitten lopuksi kysyisin — että — Noa. Mennäänkö naimisiin. Tai en minä varmaan niin tyhmästi kysyisi. Jotain sanoisin, jotain järkevää, mutta sormus minulla olisi jo, koska olenhan urkkinut oikean koon jo sata vuotta sitten muihin tarkoituksiin. Ja olisin sillä lailla polvistuneena — ellen sitten pyörtyisi. Sitten — sitten — Noa katsoisi minua pitkään vakavana. Chai, Noa huokaisisi ennen kuin pudistaisi päätään.

En ikinä uskaltaisi kysyä.

[NitthanOsallistuja]

Anna se Oskarille. Se oli ollut Alexin ehdotus, kun olin sanonut, etten ensinnäkään tiennyt juuri mitään kissoista ja toisekseen en ollut kotona kissani kanssa mielestäni riittävästi. Anna se Oskarille, oli Alex sanonut silloinkin, kun olin kertonut, että Inin karva kutitti Noan nenää ja aivastutti häntä. Sillä kerralla se oli alkanut tuntua hyvältä ajatukselta. Noeul ei ollut myöskään laittanut hanttiin, vaikka oli kissan meille tuonut.

En ollut tehnyt päätöstä heti, mutta olin tehnyt sen saman tien, kun Noan silmät alkoivat punertaa hänen nukuttuaan viime yön meillä. Oli helpompaa luopua kissasta kuin yhteisestä ajasta Noan kanssa. In oli ihana, pehmoinen, pörröinen ja suukoteltava, mutta niin oli Noakin. Lisäksi en ollut tuntenut kissaani vielä kovin kauaa, enkä ollut edes aikonut ottaa sellaista. Sitä paitsi se pääsisi hyvään paikkaan. Alex oli luvannut vielä Inin tavaroita autoon ahtaessaan, että hän ja Ilona katsoisivat kyllä Oskarin ja kissan perään, ja asuihan Camillakin samassa asunnossa.

Inillä ei ollut kuljetuskoppaa. Sen varjolla olin päässyt mukaan Alexin autoon viemään sitä sen uuteen kotiin. Istuin sen kanssa takapenkillä ja silittelin sen pumpulimaista turkkia.
”Sä oot hyvä kissa”, kuiskutin sille. ”Kaikkein paras, mä luulisin. Se ei oo sun vika, että sä et voi asua meillä. Mutta arvaa mitä, Oskarin luona sulla on varmasti hyvä olla. Ja mä voin tulla kattomaan sua.”
”Mitä sä höpäjät sille kissalle?” Alex kysyi ja katsoi minuun taustapeilin kautta. Hänellä oli lyhyet mutta ihan mustat nysäripset.
”En mitää”, valehtelin ja näytin Inille maisemia takaikkunasta.

Alex ajoi Oskarin oven eteen asti, vaikka ei olisi saanut. Kuulemma hän ei aikonut raahata kaiken maailman raapimapuita parkkipaikalta asti. Oskari avasi oven jo ennen kuin ehdin kissan kanssa autosta ulos.
”Hei”, Oskari sanoi meille, mutta katsoi kissaa.
Ojensin Iniä käntä kohti. Hän kurotti käsiään, mutta ei yltänyt kissaan. Olin viemässä sen hänelle portaille, mutta hän käveli sukkasillaan kivikolle vastaan.

Heti kun In oli Oskarin sylissä, olin varma, että tein oikein. Oskari painoi kasvonsa pumpuliturkkiin ja hengitti syvään silmät kiinni. Monta kertaa. In jäykistyi, mutta ryhtyi sitten koskettelemaan Oskarin poskia tassuillaan lempeästi niin kuin silittäen. Kissa sai suukon päälaelleen, mitä se inhosi silmät viiruina. Oskari kuiskasi sille jotain ja meni sisälle. Näin, miten hän osoitteli kissalle sormellaan mennessään: esitteli kai makuuhuoneensa, hattuhyllyn, olohuoneen ja ties mitä muuta.

”Auta mua äläkä vittu vaan seiso siinä”, Alex tiuskaisi, kun Oskari katosi olohuoneensa seinän taakse kissoineen.
”Joo, anteeksi.”
”Sä kannat ton paska-astian vessaan. Ja ton raapimapuun.”

Inillä oli paljon tavaraa. Sen hiekka-astia meni vessaan ja isompi sen raapimapuista olohuoneen nurkkaan. Sen lelut, ruuat ja loput kissanhiekat olin pakannut kestokassiin, joka jätettiin keittiön tasolle. Toisessa kassissa oli kissan rokotuskortti, sen muhkea peti, jossa se ei koskaan halunnut olla, sekalaisia nameja, sen rakas hevosen kumisuka ja muuta sekalaista. Pienen raapimapuun Alex kävi nakkaamassa Oskarin varastoon.

”Meinaakko keksii sille uuden nimen?” Alex kyseli Oskarilta, kun keitti kahvia.
Oskari ei sanonut mitään. Hän vieritteli Inille lattialla palloa, josta kuului pieni helinä. Kissa tuijotti sitä herkeämättä ja teki valehyökkäyksiä sen kimppuun.
”Oskari?”
”Mitä?” Oskari havahtui.
”Mikä sen nimeksi tulee? Ei kissan nimi voi olla In.”
Oskari vilkaisi minua. Hymyilin ja nyökkäsin. Ihan totta: vaikka In sopi Noeulin kielitajuun, ei se sopinut täälläpäin oikeasti ihmisten suuhun. Tietenkin In saisi uuden nimen.
”Oskari?” Alex kutsui taas. Hän napsautti kahvinkeittimen päälle ja kääntyi tuijottamaan Oskaria.
”Jari Litmanen”, Oskari sanoi.
”Ei. Se oli sun vanha kissa. Tälle tarvii uuden nimen.”
”Ukko?” Oskari epäröi mietittyään hetken.
”Ei kun keksi tälle ihan oma nimi”, Alex kehotti.
”Sint– Sintti?”
”Ei, Oskari!”
”Oskari?”
”Sun nimi on Oskari!”

Oskarin silmät räpsyivät, kun hän katsoi Alexia mykistyneenä lattialta. Sitten hän ryhtyi tuijottamaan murheellisen näköisenä omia käsiään, jotka lepäsivät hänen sylissään. Hän yritti sanoa jotain, mutta sai aikaan vain muutaman tavun.

”Musta tuntuu et se ei osaa keksiä nimiä päästään”, mutisin hiljaa Alexille niin ettei Oskari toivottavasti kuullut.
”Voi vittu”, Alex huokaisi ja kyykistyi Oskarin eteen. ”Oskari?”
”Joo”, Oskari vastasi kuuliaisesti.
”Mikähän Marshallin ja Niken lapsen nimeks tulee?”
Oskari tuijotti hiljaa ennen kuin vastasi yhtään mitään. ”Marshall.”
”Ei kun se on Marshallin nimi. Se ei voi olla Marshall eikä Niklas.”
”Ilona.”
”En usko et se on Ilona kun Ilona on jo Ilona.”
”Alex?”
”Se ois kyl vähä hieno nimi lapselle”, Alex oli hymyilevinään ja vilkaisi minua.

***

Kunniamerkkitehtävä: keksi kissalle nimi!

Tehtävänanto:
Anna Oskarin kissalle nimiehdotus. Mulle (ja Oskarille) mieleiset nimiehdotukset on sellaisia, jotka hahmosi voisi keksiä ja jotka edustavat hänen tyyliään. Toinen mieleinen nimiehdotus on sellainen, jonka itse voisit keksiä Oskarin tyylisen ihmisen kissalle. Jokainen hahmo saa antaa hahmokohtaisen nimiehdotuksen ja jokainen kirjoittaja halutessaan kirjoittajakohtaisen, eikä ole niin nuukaa, vaikka joku hahmo tai kirjoittaja haluaisi ehdottaa useampaa.

Kissa on hopeanharmaa ja aikuisena siitä tulee pitkäkarvainen. Vaikka Chai ja Noeul toisin luulevat, se on tyttö, mutta en ole varma, tietävätkö hahmot vielä sitä. Nimen sukupuolella ei siis periaatteessa ole väliä. 😀

Kaikki nimeä ehdottaneet hahmot saavat kunniamerkin. Oskari valitsee kissansa nimen joko sen mukaan, mistä tykkää itse eniten tai mihin hänet painostetaan tehokkaimmin. 😀

Ehdotuksia voi jättää tähän, mutta poimin niitä myös tarinoista, jos jonkun hahmolta tulee ehdotus siellä vastaan. Kissanristiäiset pidetään näillä näkymin 2.9., eli ainakin siihen asti on aikaa ehdottaa. Ehdotuksiaan saa lisätä ja muokkailla siihen asti myös, jos tulee kesken kaiken toisiin aatoksiin.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Nitthan. Syy: Kunniamerkki lisätty

[Ilona EronenKatsoja]

Ilonan ehdotus on Pesonen tai Mauri. Itse antaisin tälle kissalle nimeksi Katti Lallinen (rahkaepisodin muistoksi).

[NoeulOsallistuja]

Rue do bai mai ruang on suomeksi satoja sävyjä oranssia

Se ei ollut mikään hätäinen päätös, niin kuin äiti sanoi. Rohkea päätös se oli, niin kuin isä sanoi. En tiennyt vielä, oliko se tyhmä päätös, vaikka khun-mäa Jittramas niin minulle kertoi. Joka tapauksessa se oli minun oma päätökseni, ja nyt minun oli elettävä sen kanssa.

Halusin nähdä Suomen vuodenajat.

Khun-lung Olavi vaikutti paljon siihen, että uskalsin. Hän takasi ja vakuuttii, että ellen keksi, mitä tekisin, hänellä olisi minulle aina töitä. Työ olisi nuorten hevosten parissa, enkä ihan uskonut, että minusta olisi siihen, mutta Olavin usko oli vankkumaton. Halusin yrittää kuitenkin ensin itse. Halusin tehdä jotain muuta kuin hevostöitä. En ollut sellainen hevosihminen.

Työni kotona oli samalla ohitse, eikä paluuta siihen olisi. Pystyisin hetken ratsastamaan sillä siitä huolimatta. Instagram-seuraajani eivät olleet vähentyneet. Otin kaikki sponsoridiilit, jotka vielä sain. Tuttuun tapaan mainostamani tuotteet oli suunnattu nuorille naisille: ihonhoitoa suurin osa. Sellaisella ei saanut tarpeeksi rahaa elääkseen, mutta olihan minulla vielä jonkin verran rahaa säästössä. Elelisin sillä Otsonmäen hinnoilla vuoden päivät, kotona montakin vuotta, jos uskaltaisin antaa tilin saldon vain kuihtua kuihtumistaan. Aluksi ainakin olisi pakko.

Otsonmäellä kielitaidottoman tuntui heti olevan mahdoton saada aikaan yhtään mitään. Katsoin asuntoja. Ne pari kerrostaloyksiötä, jotka olivat halpoja, eivät tainneet olla minua varten. Vuokranantajat jäykistyivät heti, kun puhuin englantia, ja kohteliaasti mutta robottimaisesti hymyillen minut hyvästeltiin aina. Sitten varmaan sana alkoi kiiriä, koska en saanut vastauksia enää viesteihini ja soittoihini, vaikka kokeilin sellaisiakin asuntoja, jotka olivat kerta kaikkiaan liian kalliita. Työn hakeminen oli vielä vaikeampaa. Joka ainoa ilmoitus oli suomeksi. Vaasassa oli muutama paikka sillä toisella kielellä, ruotsiksi, mutta en minä sitäkään osannut. Höpötin Instassa thaiksi, miten rakastan tätä-ja-tätä kasvorasvaa, pidin livejä ja etsin ja etsin.

Sitten tärppäsi.

Otsonmäellä sana kiirii huonossa, mutta niin hyvässäkin. Yritin jäljittää, mistä Nelly oli saanut tietää, että etsin töitä. Juorun jäljille ei kuitenkaan päässyt. Nelly kysyi Eetun puolesta, voisinko ottaa vastaan Oskarin vanhan työpaikan toistaiseksi. Vaikka Nelly teki selväksi, että Oskari saisi palata takaisin heti, kun olisi tarpeeksi voimissaan työskentelemään, minusta tuntui silti kuin työntäisin Oskaria aina vain pienempään tilaan tallilla. Silti sanoin heti, että aloitan huomenna. Lannan lapioiminen, hevosten talutteleminen ja pikku korjaushommat kuulostivat paljon turvallisemmalta puuhalta minulle kuin Olavin nuoret ratsut. Luontaisetuihin kuului myös ai’Pond: se saisi jäädä, kunhan auttaisin Camillaa pitämään linnoitusta pystyssä aina, kun Eetu oli vapaalla. Sintti olisi riittänyt, mutta ajattelin Chaita suostuessani järjestelyyn. Olin saanut asua hänen luonaan jo niin kauan.

Uuden elämäni ensimmäiset päivät tuoksuivat syksyltä, lannalta ja hieltä, mutta ympärilläni Suomen kesä vaihtui äänettömästi syksyksi ja koristeli puut konfettimaisella oranssilla sadoissa sellaisissa sävyissä, joita en ollut koskaan ennen nähnyt.

[Ilona EronenKatsoja]

Kaunis vika lause!

Mä vaan mietin, että mitenhän Oskari mahtaa tämänkin uutisen ottaa, kun siltä on kokonaiskuvaa ajatellessa tosiaankin viety jo niin paljon. Sääliksi käy, mutta olin jo miettinytkin, että kukahan sen hommat hoitaa nyt. Järkevä päätös silleen, mutta kukin tietysti tarkastelee maailmaa omasta asemastaan ja Oskarin kohdalla se vasta onkin ollut myllerryksessä.

[NitthanOsallistuja]

Niin kuin koira

Valo räpsähti pois päältä. En ole varma, heräsinkö siihen, vai olinko jo hereillä, mutta ainakin sydämeni alkoi takoa kivuliaasti. Nurkissa hiipi varjoja. Paitsi että eikä hiivi, Chai, ei siellä ole mitään muuta kuin Noan huppari, jonka ihan itse sinne paiskasit. Paitsi että on, jotain kamalaa, jokin muoto, enkä näe sitä kunnolla.

Vedin henkeä, jotta saisin itseni rauhoitettua. Onnistuin sen verran, että pystyin pujottamaan käteni pois peiton alta. Lattialle laitettu pöytälamppu sanoi niks-naks, kun sen katkaisinta rämppäsi, mutta valoja ei tullut siihenkään yhtään sen enempää kuin nurkkaan minua varten jätettyyn lamppuun. Joku vinkaisi ja säikäytti minut niin, ettei henki enää kulkenut. Minä, minä vinkaisin. Silmien reunoilla musta oli syvempää kuin keskellä. Olin pyörtymässä, mutta kamppailin päästäkseni peiton kuristusotteesta. Oli kontattava ovelle, oli painettava katkaisinta, oli saatava valoa, oli–

”Chai?” Noa mumisi jostain pimeydestä unisesti, mutta kuulosti sen jälkeen olevan täysin hereillä. ”Mitä nyt — mitä sä teet?”

En edes kääntänyt päätäni, koska en olisi kuitenkaan nähnyt Noaa, vaan jonkin hirviömäisen muodon taas. Pääsin kontilleni ja yritin pois sängystä, mutta hirviön kädet tarttuivat ensin sääreeni ja sitten vyötärölleni.

”Ei ei ei ei!” valitin ja potkin taaksepäin samalla kun taistelin päästäkseni sinne, missä tiesin kattovalon katkaisijan olevan.
”Ai vitsi suoraan leukaan!” Noa parahti. ”Mikä ihme sun nyt –”
”Päästä mut!” komensin niin rohkeasti kuin pystyin.
”No enkä päästä! Mitä sä oikeen meinaat? Chai! Se on vaan sähkökatko. Tääl on niitä. Hei — lopeta — mähän täs vaan oon!”

Järki kamppaili pelon kanssa, mutta pelko tuntui jäätikareilta selässä ja niskassa. En päässyt pakoon, joten suljin silmät ja heittäydyin ihan veltoksi. Kädet, jotka eivät olleet hirviön, vaan Noan, vetivät vetelän ruumiini kokonaan patjalle ja asettelivat paikoilleen tyynyille. Yritin olla hengittämättä, elämättä, olematta, mutta sydämeni löi itsepäisesti. Muuten olin kuin ruumis, ja Noa veti ruumis-Chain syliinsä katsellessani sitä jostain katonrajasta. Hirviöitä velloi patjan ympärillä merenä.

”Pelkäätsä näin kovaa pimeetä?” Noa kysyi ruumiilta, jota piteli.
”Mm”, ruumis vastasi ja liikkui sen verran, että piilotti kasvonsa Noan kaulaan, jottei ainakaan näkisi hirviöitä ja lähestyvää kuolemaansa. Silloin sekä nurkassa oleva valo että sängyn vierellä hyvässä ryhdissä tönöttävä pulska pöytälamppu syttyivät.
”Miks?”

Kantapääni oli osunut Noaa leukaan oikein kunnolla. Siinä oli punainen jälki, jota hän hieraisi ja sävähti hiukan samalla. En halunnut nähdä sitä, joten vaivuin takaisin ruumiiksi kasvot Noan kaulalla.

Olin varjellut salaisuuksia jo aika monta vuotta. Ensin ne eivät olleet edes salaisuuksia. Luulin, että kaikilla oli samanlaista kuin meillä kotona. Eihän kukaan ollut väkivaltainen minua kohtaan. Sain vaatteita ja ruokaa, ja kun Jari tuli, sain harrastaakin. Vasta yläasteella olin käsittänyt, että muita rangaistiin ottamalla puhelin tai netti pois, tai kieltämällä käymästä kaverien luona. Olin huomannut, että muut saivat rangaistuksia kiroilusta, valehtelusta, törkeästä käytöksestä ylipäätään. En ollut halunnut, että kukaan saa tietää ihan kaikesta, mitä meillä tapahtui. Väsyneenä arviointikykyni kuitenkin ehkä petti, tai ehkä olin muuten vain valmis näyttämään Noalle pienen palan lapsuuttani.

”En mä aina silleen pelänny”, tunnustin.
”Mut?”
”Mulla oli oma huone, ja sen valokatkasija oli ulkopuolella vähä silleen ku täällä vessassa…”
”Ja?”
”Kun mä tein jotain pahaa, äiti veti mut tukasta sinne, laittoi oven hakaan ja valot pois. Ei se kesällä ollu edes paha, kun ikkunasta tuli valoa ja mä leikin salaa mun haileluilla, mut talvella… Mä muistan kun mä kerran taoin ovea vaikka kuinka kauan, ja sitten mä kuulin kuinka äiti kyllästyi. Se veti takin päälle ja mä kuulin kun se vaan lähti, ja sitten ei tullu valoa edes oven alta siitä raosta. Sitten mä yritin olla vaan rauhottua mahdollisimman nopeesti ja olla hiljaa sen jälkeen, ettei se lähde uudestaan.”
Noa kurtisteli kulmiaan sen näköisenä, ettei ihan ymmärtänyt.
”Mä olin aika kamala ala-asteen lopussa ja vielä yläasteen alussa”, täsmensin. ”Sillon mä raavin siellä ovea oikeastaan kaikki illat.”
”Niinku koira”, Noa mutisi.
”Mm, mut nyt valot tuli niin nukutaan. En mä tiedä miten se muka niin kauheeta oli. Olla omassa huoneessa.”
”Lukon takana”, Noa huomautti.
”Ollaan me nytkin lukon takana”, sanoin vastaukseksi.
”Itse asias ei olla. Tos oves ei oo lukkoo edes, ja toi alaovi ei oo ollu lukos kertaakaa sinä aikana kun mä oon täs asunu. Mutta joka tapaukses — onko pikkasen eri asia vääntää ite ovi lukkoon kun että ei pääse pois kun –”
”Siis eiks teillä oo ovi yölläkään lukossa?”
”Hei älä nyt jäykisty uudestaan siinä! Mikä sieltä nyt muka vois tulla yöllä? Jos sieltä joku paha tulis, ei sitä mikää vanha hapettunu lukko pysäyttäis kuitenkaa.”
”Kiva hei”, vinkaisin.
”Mä suojelen sua.”
”Minkä takia mä sit aina nukun lähempänä ovea? Mörönsyöttihän mä –”
”No niin tuu nyt tähän ja kerro siitä äidistä lisää.”
”En mä halua. Tai jaksa. Mä voin huomenna kertoo.”
”Okei.”

[Ilona EronenKatsoja]

Ekalla lukukerralla mä ihmettelin, että miten se nyt niin kauhuissaan on, että onko sillä joku unihalvaus tai jotain. Että miten voi olla noin voimakas pimeän pelko, kun minusta se tuntuu enemmän siltä, että nyt pitää vaan äkkiä loikkia takaisin peiton alle turvaan, jos vaikka tuolla suihkuverhon takana yhtäkkiä onkin joku (koskaan ei voi varmaksi tietää, kun ei näe!). Mutta okei, syy selvisi ja traumathan tuosta jää lapselle. Aika rajua ja melko häiritsevää.

Sitten tokalla lukukerralla ihmettelin vähän sitä, että miksen silti vieläkään oikein osaa samaistua tai löytää tästä edes jotain tuttua. Sitten tajusin, että kun noi ihan kohtuullisen kokoiset koirat toimittaa sitä mörönsyötin virkaa, niin saan nukkua yöni rauhassa. Ei tarvitse itse olla tuolla tavalla kaikki muut aistit valppaina, vaikka näkyvyys viedään. Ehkä noiden kahdenkin pitäisi hankkia Mielikin kaveriksi joku sudenpuolikas, ettei Chain tarvitsisi enää nukkua koiranunta.

[MilanOsallistuja]

Lusikat jakoon

”On piilossa kaapiston, kaffipurkki mun se jossain on”, Hello lauloi lastenlaulusta tutulla sävelmällä keittiönsä kaappiin ja töni tavaraa niin että rapina kävi. ”Murot sieltä putoaa, voi nyt hitto kun ärsyttää”, hän jatkoi tahtiakaan epäröimättä, kun keltaisia maissihiutaleita satoi lattialle. Seuraava säe kertoi siitä, kuinka kotihiiret, joita näköjään esitti Lallero, siivosivat Hellon lattiaa.

Se oli noin kuudes laulu sillä aikaa, kun olin syönyt leipäni ja lukenut suurimman osan urheilu-uutisista kännykältäni. Olen kuitenkin ihan hirveän hidas lukemaan suomeksi. Keittiön yksityiskonsertti jatkui joka tapauksessa, vaikka yleisö katsoikin kännykkää. Hellolla on monipuolinen ääni ja varmaan aivan hirveän laaja sanavarasto ja mielikuvitus, kun laulut sanoittuivat uudelleen lennossa. Ne myös vaihtuivat aina, kun Hellolla oli joku uusi virike. Tämänhetkinen kertoi hiirireppanoista, jotka olivat ilmeisesti hyvin köyhiä ja saivat ruokapalan. Se oli surullinen taustamusiikki Lalleron ja Jerusalemin aamuruualle. Jerusalem ei kuitenkaan ollut kauhean nälkäinen hiiri, koska se ei tullut syömään, kun minä olin keittiössä.

Yhtäkkiä laulu loppui erikoiseen vinkaisuun. Hello tuijotti kattoon. Katsoin samaan suuntaan. Pelkäsikö hän hämähäkkejä?
”Olipa kiva ääni”, Hello kuitenkin mutisi ja vinkaisi uudestaan.

Sen aikaa oli hiljaista, kun hän raapusti jotain epäsiistillä käsialalla jääkaapin ovessa olevaan kauppalistaan. Sitten hän hyräili puoliääneen katsellen listaa mietteliäänä ja jyrsien lyijykynän päätä. Pieni nyökkäys, vielä muutama outo merkintä ja Hello alkoi laulaa Supernaisia oikeilla alkuperäisillä sanoituksilla kahvia meille molemmille kaataen niin kuin ei olisi koskaan laulamista lopettanutkaan. Pian nekin sanat kuitenkin muuttuivat.
”Lusikat jakoon”, Hello lauloi heristäen teelusikkaa minulle.
”Se tarkoittaa eroaminen?” varmistin.
”Jep, poikaseni”, Hello vahvisti hyväntuulisesti.
”Meinaat laittaa lusikat jakoon? Mun kaa?”
”En, poikaseni! Kahdesta syystä. Niistä ensimmäinen on, että me ei olla yhdessä.”
”Ja toinen?”
”Nää on mun henkilökohtaiset Hackmanit. Kun meidän tää juttu ajautuu spiraalissa kohti vääjäämätöntä loppuaan ja sä meet luiskaan, mä pidän ihan ite nää, mulla on avioehto näistä.”
”Mitä?”
”Et nää on kalliit lusikat. Et saa mun lusikoita kun me erotaan”, Hello tulkkasi ja pudotti lusikan kuppiini. ”Jumala loi, Jepen ja mun”, alkoi kuulua saman tien mahtipontisesti jostain syvältä hänen rinnastaan. ”Lalleronkin, hän meille möi!”
”Sä hyvällä tuulella”, keskeytin.
”Ai kuinka niin?”
”Laulat koko aika.”
”Ai laulan vai? Hei äiti kysyi tuutsä tänään kun sillä on taas jotain mitälie ruokaa siellä.”

Hellon laulu vaimeni lopullisesti aika nopeasti. Se ei johtunut siitä, etten aikonut tulla Ilveksen taloon. Se johtui siitä, etten valehdellut, kun Hello kysyi vielä hyväntuulisena, että miksen tule. En voinut sanoa, että on menoa, koska se kuulostaa aina siltä kuin tekisin jotain pahaa. Sanoin niin kuin asia on: on töitä. Hello tuumasi lyhyesti, että jaa, ja ilmoitti menevänsä suihkuun. Pian sieltä kuului veden huminaa putkistossa, mutta ei ollenkaan laulua.

Lentävä Lallero istui nurkassa kieli pitkällä ja katseli minua iloinen virne poskillaan niin kuin se aina teki. Ojensin sille kättäni, vaikka koira oli monen metrin päässä. Se nousi saman tien ja kiihdytti matkan pituuteen nähden aivan liikaa tullessaan luokseni. Se tömäytti valtavan takapuolensa suoraan jalkoihini ja katsoi minua kasvot nurinpäin oman päänsä yli kuononsa kallistaen. Tämä koira oli kyllä isänsä tyttö, tuumin rapsuttaessani sen kaulaa. Se tykkäsi ruuasta, ja sillä oli samanhenkiset suuret silmätkin kuin Hellolla. Ennen kaikkea se oli aina iloinen, ellei joku ollut juuri satuttanut sitä ja pilannut sen aamulauluja.

[NoeulOsallistuja]

Kun Eira kysyi hengästyksestä värisevällä äänellä, lähtisinkö hänen kanssaan jonkun aikuisen tytön naamiaissynttäreille, sanoin melkein ei vanhasta tottumuksesta. En minä saanut näyttäytyä kenenkään edes suurin piirtein omanikäisen tyttöni kanssa. Sitä paitsi Eiran jatkuva keimailu ja silmäripsien räpsyttely kertoi siitä, että pian hän ehdottaisi muutakin kuin kaverien käyntiä jossain. Minulta seurustelu oli ankarasti kielletty, enkä olisi ehtinyt koskaan seurustelemaankaan. Kaikki aika meni siihen, miten olin seurustelevinani Ean kanssa.

Kun jo mietin, miten sanoisin ei loukkaamatta Eiran tunteita, ymmärsin, että ensimmäistä kertaa elämässäni olinkin vapaa menemään. Mikään ei estänyt minua enää menemästä tytön kanssa, ei edes seurustelemasta. Eiran sinisistä silmistä näkyi Hopiavuoren melkein yhtä sinisen taivaan kuva, ja minä sanoin, että mennään vain, kuulostaa hauskalta.

Niin sitä sitten mentiin. Puvut eivät olleet häävit, mutta eivät olleet kyllä kenelläkään muullakaan. Me olimme hevosia, Eira ja minä, ja se teki Eiran siiderinjuonnista tosi hankalaa. Minä en juonut muuta kuin limsaa: meillä huono viinapää kulkee äidin puolen suvussa.

Lähdön aikaan taivas oli jo betoninharmaa ja tummui edelleen reunoiltaan. Rouva Aili Ilves oli ollut niin hyvä, että oli lainannut meille autoaan, ja minä tietenkin ajoin, vaikka se oli kummallista suomalaisittain väärällä puolella istuen. Onneksi Otsonmäellä ei kuitenkaan ollut koskaan juuri ollenkaan liikennettä. Niin myöhään illalla oli vielä vähemmän.

Valkoinen hevosnaamari erottui enää vain heikosti Eiran sylissä, kun pysäytin auton Ilveksen pihaan. Siellä Eira piti majaa silloin, kun ei asustanut Hopiavuoren vintillä. Pidin moottorin käynnissä, koska seuralaiseni ei tehnyt elettäkään irrottaakseen turvavyötä. Sen sijaan hän puri huultaan ja sanoi nimeni taas väärin, niin kuin tytön nimen. Kuule Noelle…

Ryhdytäänkö seurustelemaan? Sitä kysymystä odotin, ja siihen kaikki viittasi. Eiran hermostuneet sormet, jotka pyörittivät poninhännältä karannutta hiuskiehkuraa. Ilveksen talon pihavalojen heijastuksia välähtelevät pälyilevät silmät. Se, miten Eira oli pystynyt koskemaan minun käsivarteeni koko illan ilman ainoatakaan taukoa ennen autoon pääsemistä.

Kysymystä ei tullut. Kuule Noelle, Eira vain sanoi, väärin niin kuin näillä kaikilla täällä oli taipumus. Kuule Noelle. Oli aika kiva ilta.

Tavallaan petyin. Sammutin auton moottorin. Sora rahisi, kun kävelin Eiran puolelle autoa — sille, jonka kuului olla kuljettajan puoli — ja avasin oven. En ollut vähääkään ihastunut tyttöön, joka nousi autosta valkoista hevosnaamaria löyhästi halaten ja minulle ujosti hymyillen. Kotona tuota tyttöä olisi kohdeltu kuin filmitähteä. Kenelläkään meilläpäin ei ole tuollaisia kultaisia hiuksia, ei noin ohuita sääriä, ei samanlaista kalpean helmimäistä ihoa. Täällä asia oli toisin. Jokainen tyttö oli kaunis täällä. Eira ei erottunut muista.

Kuului koiran syvä ja jylisevä haukku, kun Eira käveli lanteitaan keikutellen portaille. Katsoin, että hän pääsi sisälle asti. Sitten kumarruin ottamaan autosta ruskean, hevosenpäisen naamarin ja lähdin kävelemään kotia kohti. Nakkasin naamarin Ilveksen isoon roskapönttöön ohi kävellessäni. Sen kannelta nousi lentoon yöperhonen.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo.
Sijoittuu Åland Weekendiin, vaikka on julkaistu etukäteen.

Hevosreppana

Equadorin tunnisti kaukaa. Jos pelkkiin nuoriin hevosiin verrattiin, se oli komein ori siinä tallipihassa. Kehitin kasvoilleni nopeasti ystävällisen hymyn, kun kävelin sen ja sitä pitelevän naisen luokse Noeul perässäni hölkäten. Pojan oli hyvä oppia yhtä sun toista hevosista. Ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja muutenkin tulevaisuutta ajatellen.

”Päivää”, tervehdin Equadorin pitelijää.

Hevosta pitelevällä naisella oli pitkät tummat hiukset. Ihan suorat. Otsatukka oli paksu ja täsmällisen suoraksi leikattu. Tummanruskea väri ei voinut olla purkista, vaan sen täytyi olla hänen omansa. Kun aurinko osui naisen kutreihin, näytti kuin jotkut yksittäiset hiukset olisivat olleet kultalankaa. Marja-Tertulla, Oskarin äidillä, oli ollut täsmälleen samanväriset hiukset, mutta hieman kiharat. Muuta yhteistä kahdella naisella ei ulkonäössään ollutkaan.

”Päivää. Olavi Susi?” nainen varmisti ja hymyili yhtä kohteliaasti kuin minäkin yritin. Se ei ollut aitoa, ilahtunutta hymyä, mutta niin kuului hymyillä. ”Sofia Olegovna”, nainen sanoi, kun nyökkäsin ja vahvistin, että tässä todella olin minä, joka olin sopinut katsovani Equadoria nyt ennen sen kilpailusuorituksia Åland Weekendissä.
”On se komea”, sanoin hyväksyvästi ja nyökäytin kohti hevosta, vaikka se pätikin vain pintapuolisesti. Komeahan se oli. ”Tässä on Noeul, mun hevosenhoitaja.”
”Päivää”, Noeul sanoi suomeksi kuultuaan nimensä.

Equador ei ollut sellainen kuin minun Ramonani: se ei loistanut kuin tähti. Sen hohto oli himmeämpää, niin kuin helmen hohtoa, ja se piili jossain pinnan alla. Se tuntui huokuvan sitä, mitä se voisi olla minun käsissäni. Se riiputti päätään alistuneena yrittämättäkään katsella ympäristöään. Sen emäntä piteli riimunarua käsivarren mitan päässä itsestään niin kuin olisi ollut koko ajan varuillaan. Mitään pelättävää Equadorissa ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Sen silmissä ei ollut mitään eloa enää.

”Haluatko koeratsastaa?” Sofia Olegovna kysyi. ”Satuloin jo valmiiksi.”
”Ilman muuta. Mun hevosenhoitaja ratsastaa tänään mun puolesta. Ei vanhan miehen selkä enää kestä…”
”Pöh pöh”, nainen sanoi heilauttaen sanani pois. ”Nuori mieshän te…”
Hymyilin, mutta nyökkäsin kuitenkin Noeulille, että ottaisi ohjat.

Bogårdin kenttä oli tyhjä, sillä olihan vielä hyvin aikaista kisoihin nähden, vaikka kauimpaa matkanneet olivatkin olleet paikalla jo aamusta asti. Kentän pohja näytti hyvältä. Equador sen sijaan ei. Sen korvat liimautuivat luimuun saman tien kun se ymmärsi, että nyt mennään töihin. Mutisin Noeulille hyvin hiljaa, että olisi äärimmäisen varovainen. Yhdenkään hevosen takia ei kannattanut heittää henkeään, eikä loukkaantua liian pahasti.

”Sillä on vähän pahoja tapoja”, Sofia Olegovna sanoi rupattelusävyyn. ”Ehkä kunnon kurilla…”
”Ehkä”, myöntelin, koska en voisi lopettaa väittelyä, jos siihen ryhtyisin.

Noeul pääsi hevosen selkään, vaikka ori näyttikin siltä, että voisi hypätä tasajaloin ilmaan ja ryhtyä rodeoesitykseen. Hevosen pää ei enää roikkunut elottomana. Se oli painunut alas, liian alas, ja se näytti välttelevän kuolaimia jo ennen kuin Noeulilla oli ohjat käsissään. Poikaparka, ensimmäistä kertaa kun teki mitään tällaista, katsoi minua saadakseen ohjeita.

”Mee vaan käyntiä kierros. Mä haluan nähdä sen kaikki askellajit rauhassa ensin.”

Sofia Olegovna katseli Equadoria ja Noeulia vierelläni. Kun ratsukko ohitti meidät ravissa, olin jo tehnyt päätelmäni ja päätökseni. Tuo hevonen oli ikäisekseen osaava, mutta sillä oli kuin olikin suu tai koko pää kipeä, ja niin selkäkin. Sillä ei ollut takana tarpeeksi voimaa, koska se yritti helpottaa oloaan pysymällä pitkänä.

”Ota se vaan kunnolla ohjalle ja kokoa se”, hevosreppanan emäntä komensi Noeulia englanniksi.
”Ei tarvi, Noeul”, kiirehdin sanomaan. Turha sitä hevosta oli rääkätä. ”Ota nätti laukka tuolta ja sitten mä haluan tunnustella, mitä sen jalat sanoo.”
”Mikset halua nähdä, mitä se osaa?” nainen kysyi peitellen harmistuksensa melko hyvin.
”Mä olen nähnyt siitä videoita. Mä haluan ennemminkin tietää, missä kunnossa se on ja millainen se on ratsastaa, ja mulla on jo paljon vastauksia niihin kysymyksiin.”

En ole eläinlääkäri, mutta minun asiantuntemukseni mukaan hevosella oli terveet jalat. Kun satula otettiin pois, myös selkä tuntui suoralta ja hyvältä, mutta lihakset olivat paikoin kireät ja paikoin oikeastaan krampissa. Päähänsä Equador ei olisi antanut koskea: ei edes silittä. Kun Sofia Olegovna antoi piiskansa viuhahtaa, sain katsoa nopeasti hevosen hampaat, jotka olivat yllätyksekseni ihan hyvät.

Kaksikymmentäviisituhatta oli periaatteessa pieni hinta sellaisesta kuin Equador, mutta todennäköisesti sen hoitoon saisi uppoamaan ensialkuun vähintään kymmenentuhatta lisää. Jos minä veisin tuon hevosen mukanani, se hoidettaisiin terveeksi asti ennen kuin sillä tehtäisiin enää mitään muuta. Joku muu saisi Equadorista heti valmiin ratsun kilpailuihin, mutta minä en sairaalla hevosella ratsastaisi metriäkään, eikä ratsastaisi kukaan palkollisenikaan. Oli aika siis neuvotella siitä, millainen hinta Equadorista oikeasti maksettaisiin, vai maksettaisiinko mitään.

”Mikä sen oikea hinta on?” kysyin Sofia Olegovnalta suoraan. Eläinlääkäri saisi tarkastaa sen jalat ennen kuin kauppoja tulisi, mutta jos mitään isoa ei löytyisi, kyllä tuosta olennosta voisi tulla vielä oiva ratsu.
”Kakskytviis mä siitä haluaisin”, nainen sanoi ja hymyili.
”Mutta mitä sä oikeasti siitä siis aiot saada?” kysyin yhä hymyillen.
Noeul piteli hevosta varovaisen näköisenä.
”Kakskytkaks.”
”Tehdäänpä näin”, ryhdyin hieromaan kauppoja, ”että saat siitä kakskymmentä, jos mä saan eläinlääkärin katsomaan sen tänään ja kaupat tehdään tänään.
”Mutta se kilpailee huomenna täällä”, nainen epäröi.
”Jos se kilpailee huomenna täällä ja sijoittuu, saat siitä edelleen kakskymmentä. Jos se menee alle tasonsa tai joutuu keskeyttämään, saat kaksitoista.”

Sofia Olegovnan hymy kuihtui pois. Ymmärsin, ettei hän ollut tyhmä, ei alkuunkaan, eikä sokea. Hän tiesi, ettei Equador voinut hyvin. Se voisi jaksaa suorittaa vielä huomisessa kilpailuissaan, mutta yhtä hyvin voisi olla, ettei sen menosta tulisi mitään. Matka oli selkeästi rasittanut sitä. Toisaalta jos Equador onnistuisi huomenna, en taatusti olisi ainoa, joka olisi kiinnostunut siitä tämän Åland Weekendin jälkeen. Siitä voisi saada hyvinkin Olegovnan pyytämät kaksikymmentäviisituhatta.

Ojensin kättäni, mutta nainen ei tarttunut siihen. Hän katseli sitä hyvän tovin ennen kuin palautti taas hymyn kasvoilleen. Hän oli itsevarma ja kaunis hymyillessään. Äskeisestä epäröinnistä ei ollut tietoakaan.

”Equador kilpailee huomenna”, nainen sanoi ystävällisesti. ”Mä otan teidän tarjouksen huomioon. Ellei sitten tule muita.”
”Kiitos”, vastasin yhtä ystävällisesti, ja viimein Equadorin emäntä tarttui käteeni ja puristi sitä — hyvästiksi, ei sopimuksen merkiksi. Sitten hän talutti pois Equadorin, joka seurasi pää polvissa ja silmät sameina.

Voisin lyödä vetoa aika paljosta, että tämän Åland Weekendin jälkeen tuo hevonen olisi minun enintään kahdentoistatuhannen euron hintaan. En löisi vetoa kaikesta — en Oskarista, en Ramonasta, en hengestäni — koska tapahtuuhan välillä ihmeitä. Löin kuitenkin vetoa Equadorista itsestään. Se ei onnistuisi huomenna, ei tuossa kunnossa. Sääli, että se joutuisi kuitenkin yrittämään.

[Sonja T.Valvoja]

Minähän taannoin kommentoin, etten oikein pidä isä-Sudesta kun on itsevaltainen, kylmä ja epäempaattinen. No! Tässähän nyt sitten vedettiin ihan huolella matto alta, kun löytyyhän siitä tavattomasti empatiaa, tosin hevosta kohtaan. Eikä kyseessä ole se, että hän haluaisi pelastaa kaikki maailman kaltoinkohdellut hevoset vaan vain tämän ja ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta silti. Ja tulihan tässäkin selväksi, että vaikka hän tuntee ilmiselvästi sääliä Equadoria kohtaan (ja ihan syystäkin), on hän silti piinkova kauppamies ja hevoskauppias. Ei kaiva heti kahtakymmentä viittä kiloa taskusta ja sano, että siinä, hevonen tänne. Ovela hän on, sillä tavalla ovela että säästää hankintahinnassa todennäköisesti puolet alkuperäiseen pyyntiin nähden. Hintana on se, mitä tuossa lopussa sanottiin, Equador joutuu yrittämään vaikka säälittää.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi kertoo

”Kakstoistatuhatta”, sanoin varmasti ja läpsäytin Equadorin väliaikaisen karsinan kaltereita käteeni aiemmin työnnetyllä satulasepäin mainoslehtisellä. Se sai Equadorin nyökäyttämään päätään, vaikka se ei ollut reagoinut aiemmin mihinkään vilinään ympärillään kiireisessä tallissa. Ojensin sitten käteni Sofia Olegovnaa kohti käteltäväksi.

”Viisitoista”, Sofia Olegovna huokaisi kovin voimattomasti suhteessa siihen, kuinka reipas ja varma oli ollut vielä ennen Åland Weekendin kisojen alkamista. Hänkin ojensi kättään, mutta ei ihan tarttunut omaani. Kuroin kuitenkin matkan umpeen ja kättelin. Kaksitoista, viisitoista, sama se. Kuitenkin tuohon hevoseen uppoaisi tuhansia ja tuhansia vielä. Ei kolme lisätonnia missään tuntuisi enää tässä konkurssissa.

Niin Equador vaihtoi omistajaa: muutamalla sanalla kiireisessä tallissa kaiken hyörinän, pakkaamisen ja metelin keskellä. Se ei itse tainnut tietää siitä mitään, sillä se tuijotti silmät lasittuneina heinäverkkonsa suuntaan kohdistamatta kuitenkaan katsettaan yhtään mihinkään. Se oli lopussa.

Koska Noeul ei suostunut vielä tulemaan meille Equadorin luokse, Equadorin oli mentävä Noeulin luokse. Se hoitui onneksi kävelemällä Forcefulin karsinalle, jonka ääressä Eetu Hopiavuori pakkasi hevosensa vähäisiä tavaroita pois. Karsinapaikasta sovittiin samalla tavalla kuin hevosen myynnistä, eikä sen suurempia rituaaleja tarvittu. En osannut sanoa, kuinka kauan Equador viipyisi, mutta lopulta sen tie veisi varmasti meille kotiin, koska olihan meillä paremmat puitteet kuin Hopiavuoressa. Nyt luovuttanut eläimeni tarvitsi kuitenkin hevoskohtaista huomiota, jota se ei meillä saisi.

Seuraavaksi sovin kyydistä. Tiederbergin likan ajamaan hevosautoon mahtui vielä, niin etten joutunut tekemään edes mutkaa Hopiavuoren kautta tällä kertaa. Alex oli tupakalla piilossa parkkipaikan nurkassa, kun lupasi ottaa ylimääräisen hevosen kyytiinsä vapaalle paikalle. Olisin halunnut samalla kertaa kehottaa häntä lopettamaan tupakoinnin, mutta hän oli aikuinen jo, niin että saarnaaminen ei ollut enää sopivaa.

Muutaman tunnin kuluttua saattelin uuden hevoseni matkaan. Sen silmät piti peittää meidän Oskarin hupparilla, jotta se suostui kävelemään lastaussiltaa pitkin autoon, ja silloinkin se vapisi ja värisytteli lihaksiaan. Kun vedin hupparin pois sen naamalta, se ei kuitenkaan reagoinut mitenkään siihen, että se oli joutunut autoon taas. Se tuijotti eteensä samalla tavalla kuin karsinassakin, eikä reagoinut sen paremmin minun rapsutukseeni kuin Tetriksen kiihtyneeseen mölinään vierellään. Equadorilla, reppanalla, oli mukanaan muuttokuormassaan vain oma nahkariimunsa, jossa kiiltävään laattaan oli kaiverrettu sen nimi. Jopa sen riimunaru oli lainattu Tetrikseltä.

Ennen kuin Equador lähti uuteen elämäänsä Hopiavuoren väen mukana, etsin käsiini vielä Oskarin ja Noeulin. Keräsin pojat auton vierelle ja puristin kummankin olkapäätä samaan aikaan: Oskaria vasemmalla kädelläni ja Noeulia oikealla.

”Mä oon ylpeä teistä”, sanoin pojilleni painokkaasti.
Oskari alkoi huojuttaa itseään sanojani vältellen.
”Sinä, jatka treeniä niinku tähänkin asti. Tällä hetkellä muut oppii helpommin kun sä, mutta säpäs oot sitkeämpi kun ne. Kato nyt miten hienosti nytkin meni. Ja sinä, pidä mun hevosesta huolta yhtä hyvin kun pidit Sintistäkin. Oskarin on aika saada se takasin, mutta sehän ei johdu susta. Mä tuun kattomaan teitä heti kun mä palaan Suomeen tolta kisareissultani.”

[MilanOsallistuja]

Harvoin sitä tuli käytyä Poolanmetsässä, mutta siellä Oskari halusi tätä nykyä mieluiten juosta. Samapa se lenkin puolesta, koska hiekkatiet olivat aika samanlaisia kuoppaisia surkimuksia ihan joka paikassa Otsonmäellä. Oskarin itsensä takia olisin kuitenkin halunnut houkutella hänet takaisin tavallisille reiteilleen. Hän oli nimittäin sitä mieltä, ettei voinut juosta enää ihmisten ilmoilla, koska juoksi niin kuin tytöt tätä nykyä.

Kun oikein katsoi, niin olihan Oskarin juoksu muuttunut. Rento matkaavoittava askel oli muuttunut ponimaisemmaksi tikitykseksi, eikä oikeaa puolta hänen ruumiistaan voinut mitenkään kuvailla rennoksi. Ennemminkin jopa käden liike oli robottimaista. Hartiat olivat ihmeellisesti eri tasolla ja verkkatakinkin läpi näki, että oikeaan hartiaan oli muodostunut kuoppa siihen, missä epäkäslihaksen olisi kuulunut olla. Kukaan ei olisi kuitenkaan katsonut niin tarkasti ohitse hölkkäävää Oskaria, ja eniten väärässä hän oli siinä, että tytöt juoksisivat noin. Monet tytöt toki juoksivat, ja monet pojat: ne, jotka eivät osanneet rentoutua vielä.

Sekin oli harmi, ettei Oskari juossut enää pitkiä lenkkejä yksin. Ihan pari kilometriä vain. Tavallisille lenkeilleen hän halusi turvaa ja apua muista, koska jännitti, että jotain tapahtuu, eikä hän joko löydä tai pääse enää kotiin. Minä ja Camilla pidimme hänelle seuraa joskus yhdessä ja joskus vuorotellen, sillä apua hän ei oikeasti tarvinnut.

Silti pidin häntä silmällä tarkemmin kuin olisin pitänyt ennen. Kai se huolestuneisuus tarttui. Niin keskittyneesti häntä tarkkailin, että kun hän pysähtyi keskelle Poolanmetsään johtavaa kuoppaista tietä, kuvittelin sen johtuvan ensimmäistä kertaa joistain niistä hänen pelkäämistään ongelmista. Hän kuitenkin osoitti eteenpäin tiellä ja yritti sanoa jotain.

Mutkasta juoksi koira, ja sitä Oskari katsoi ja osoitti. Se oli aika hassun näköinen koira, mutta ei millään tavalla uhkaava. Sen turkki oli villaisen valkoinen ja pörröinen, ja sen liike oli holtitonta kuin pennulla, vaikka se oli ainakin neljäkymmentäkiloisen näköinen. Korvia sillä ei ollut, tai ehkä ne hukkuivat vauhdissa sen turkkiin, mutta suuri pörröinen häntä heilui sen takapuolessa holtittomasti, kun se säntäsi meitä kohti. Ei sitä voinut edes säikähtää, ei edes ennen kuin tunnistin sen lerppakielisen, karsastavasilmäisen hymyn, joka oli leveämpi kuin koskaan ennen.

”Lallero”, Oskari kutsui hiljaa, rykäisi, ja onnistui toisella yrittämällä kutsumaan koiraa voimakkaammin.

Lentävä Lallero ei hidastanut menoaan. Se juoksi hölmön näköistä laukkaansa ihan eteemme asti ja tömähti sitten Oskarin jalkoihin niin, että sai hänet ähkäisemään. Lallero ei saanut onneksi Oskaria kaatumaan, koska tämä oli kai ehtinyt valmistautua törmäykseen. Siihen Lallero sitten jäi, istumaan takapuoli Oskarin lenkkareilla, katsellen meitä oman päänsä ylitse kuolaista ja läähättävää hymyään mulkosilmät sirrillä hymyillen.

Pudistin päätäni joko Lallerolle tai Oskarille ja ryhdyin tähyilemään ympärilleni. Hello olisi kyllä jossain täällä. Vaikka Typystä voisi välillä muuta päätellä, Hello oli tarkka lemmikeistään. Typyn vapaa kasvatus johtui osaamisen puutteesta, mutta Lallero ei yksinkertaisesti voinut olla omalla reissullaan. Tie oli kuitenkin tyhjä molempiin suuntiin.

”Tuolla”, Oskari mutisi minulle kyykkysiltään, molemmat kädet syvällä Lalleron villaturkissa, ja nyökkäsi vaivihkaa kaljun koivikon ympäröimälle isolle kivelle. ”Älä ka-to”, Oskari sai puristettua, vaikka jokin laittoi vastaan.

Katsoin siis sivusilmällä muka tähyillessäni, ja kiven reunalla oli kuin olikin liikettä. Ääntäkin kuului, kun kuunteli tarkasti: Hellon vaimennettu kikatus ja koiran houkuttelua. Kivellä painittiin. Jerusalem tunki isoa keppiä Hellon syliin asti, mutta Hello osoitteli sille meitä ja tuuppi sitä takapuolesta, jotta se lähtisi. Ilmeisesti Lallero oli ollut Jerusalemia helpompi kimppuun usutettava.

”Jaa-a”, sanoin hieman tavallista kovempaa. ”Tämä koira varmasti karkanut. Onko sulla Oskari joku naru? Viemme hänet rankkurille.”
”Löytö — eläin –”, Oskari yritti korjata.
”Tosi harmi. Hän niin iloinen. Varmasti itkee siellä ihan yksin.”
”Lal– eiku — koiraparka!” Oskarikin sanoi säälivästi.

Silloin Hello ei tainnut kestää enää. Hän astui kokonaan esiin kivensä takaa ja lähti rymistelemään meitä kohti melkein yhtä holtittomasti kuin Lallero äsken. Jerusalem roikkui perässä pureutuneena tiukasti jättikeppiin, jolla Hello vedätti sitä mukanaan.

”Se on Lallero senki ääliöt!” Hello kailotti selkeästi hätääntyneenä. ”Ei sua mihkää viedä!” hän huusi koiralleen. ”Iskä ei anna ääliöiden tehdä sulle mitää pahaa, ei, tuu vaan tänne niiden luota!”

Vaikka minua nauratti, Hello houkutteli koiransa monen metrin päähän meistä ja halasi sitä niin suojelevan väkivaltaisesti, että sen silmät näyttivät pullistuvan ennestään. Jerusalem oli komea koira, mutta Lalleroa ei voinut kyllä kauniiksi sanoa parhaalla tahdollakaan.

”Me oltas tultu mukaan teidän lenkille, mut ei me halutakaan kävellä tollasten hirviöiden kaa samaa matkaa”, Hello ilmoitt dramaattisesti Lalleron turkin seasta.
”Me juoksemme”, huomautin Hellolle, joka oli aina inhonnut juoksemista.
”Voidaan kävellä”, Oskari ehdotti. ”Loppumatka.”
”Jeppe ja Lallero kylläki juoksee”, Hello sanoi ylhäisesti.
”Mitä jos he juoksevat edellä, palaavat juosten, me seuraamme?”
”Ehkä se käy just ja just.”

Hello hoilasi hetken matkaa mennessään ja oli jo selkeästi unohtanut löytöeläintalon. Hyväntuulisuus huokui hänen partakarvoihinsakin asti, ja kun kysyin hänen iloisuudestaan, hän kertoi auliisti pitävänsä Lalleroa viimein ensimmäistä kertaa metsässä irti. Se olikin erilainen irtipidettävä kuin Jerusalem. Siinä missä Hello joutui houkuttelemaan Jerusalemia lähtemään viereltään metsää tutkimaan, Lallero laukkasi laajoja ja holtittomia reittejään ympärillämme, ja välillä sitä oli kutsuttava takaisinpäin. Hello kuitenkin toimitti olevansa viimein varma siitä, että se tulisi kyllä, vaikka näkisi mitä mielenkiintoista.

Metsä oli erilainen Hellon kanssa kuin kahden Oskarin kanssa. Kuoppainen tie oli sama, mutta nyt kuoppiin kerääntyneestä sadevedestä kuvastui siniharmaa syystaivas. Koivuista osa oli edelleen kaljuja, mutta osa leiskui tulenvärisinä. Kuusikossa säksätti iso ja lihava orava, joka taisi olla Hellon tuttuja sekin, sillä se näytti osaavan odottaa Hellon kuusen juurelle nakkaamaa taskussa muhjaantunutta pähkinäkourallista.

Hello ei ollut koskaan tykännyt juoksemisesta, ei, eikä juossut vieläkään. Ehkei se kuitenkaan johtunut kokonaan inhosta liikuntaa kohtaan. Kun olimme äsken juosseet, emme olleet ehtineet nähdä mitään. Hello näki kaatuneiden mäntyjen juurissa peikonpesiä, osasi tien Lähteenkallion laiskalle juomakelpoiselle lähteelle ja näytti ohimennen vanhan karhunpesän päällä täsmällisessä parijonossa kasvaa törröttävät kantarellit. Siinä sivussa hän ehti plunia luomanojassa uittaessaan koiriaan, painia niiden kanssa jäkälän peittämällä kivellä ja hävitä niille, nakella loputtomasti keppejä Jerusalemille ja monta muuta leikkiä.

Hellon sisäinen maailma taisi olla se, josta niin pidin. Pidin joka partakarvasta, kummastakin ulkonevasta silmästä, arvesta hänen vasemman kätensä peukalon ja etusormen välisessä nahassa — mutta eniten siitä, miten Hello maailmaa katsoi. Hän näki sen, mitä oli, mutta samalla sen, mitä olisi voinut olla. Lisäksi hän halusi käydä tutkimassa sen, mitä ei ollut vielä nähnyt, ja samaan aikaan yksi Poolanmetsä tarjosi enemmän tutkittavaa kuin monelle muulle ulkomaanmatka olisi voinut tarjota. Joku luonnehtisi moista lapsellisuudeksi, mutta luovuuden ja lapsellisuuden välinen raja oli joko häilyvä tai sitä ei ollut ollenkaan. Minä ja Oskari olimme tainneet kadottaa lapsellisuutemme ja luovuutemme.

[HelloOsallistuja]

Manni kertoo

Talven aisti villiviinistä. Yhtenä aamuna ne tuoksuivat erityisen hyvältä. Siitä tiesi, että seuraavana päivänä ne pudottaisivat lehtensä. Lumi ei tulisi vielä aikoihin, mutta talvi oli tullut.

Kun villiviinin lehdet oli harjattu takaterassilta, talven merkkejä näkyi kaikkialla. Olohuoneen pystymuuriin syttyi valkea. Röyhy ryhtyi nukkumaan paljaan parkettilattian sijaan taas omassa pedissään. Aili laskosti kaksi huopaa, tutut viininpunaisen ja ruskearuudullisen, sohvalle käden ulottuville. Pian syttyisi lämpimänvalkoinen valoketju, joka piilotteli kesäisin villiviinin lomassa. Pelargoniat oli viety kellariin jo jokin aika sitten.

Osa talven merkeistä kuitenkin puuttui. Kaipasin vieläkin sitä aikaa, kun pojat olivat pieniä. Kun illat alkoivat olla liian pimeitä ulkona touhuamiseen, pojat tapasivat tehdä kaikenlaista sisällä. Keittiön pöydällä oli aina levällään heidän projektejaan: värityskirjoja, Lego-linnoja, kuvitteellinen pikkuautojen korjauspaja, nallelääkärin vastaanotto stetoskooppeineen. Koko talo oli poikien mielikuvitusmaa ja muutti muotoaan erityisesti talviaikaan. Äipän kultaköynnös oli pienten muovisten Tarzaneiden ja apinoiden liaani, olohuone muuttui lentopallokentäksi ja meidän sänkymme oli suuri pomppulinna.

Nyt talo oli hiljainen. Aili leipoi. Hänelle tuomani marketin ruusukimppu sai olla ihan rauhassa maljakossaan olohuoneen sivupöydällä. Räsymattokin oli masentuneena paikallaan hapsut ojossa, kun kukaan ei surffannut sillä pitkin olohuonetta tai edes yrittänyt lentää sillä. Meidän molempien oli ikävä Helmipuron kaksosia, jotka olivat muuttaneet äitinsä kanssa Otsonmäen keskustaan rivitalokaksioon. Oli ikävä Inaria, joka tapasi tikuta sukkaa tuossa sohvalla, mutta joka asusti nyt Vaasassa. Oli ikävä omia poikia, vaikka kuinka olivat aikuisia, mutta he sentään tulisivat pian syömään äipän voisilmäpullat pois.

Olihan siitä puhuttu: tänne tarvittiin elämää. Omien lapsien aika oli tietenkin jo ollut ja mennyt, mutta oli muitakin vaihtoehtoja. Aili oli samaa mieltä. Pohdimme juuri nyt, sopisiko sijaisperheenä toimiminen meille. Ihan tavalliset väsyneet vanhemmat saisivat hengähtää silloin, kun me saisimme viettää kaipaamaamme äänekästä lapsiperheen elämää. Oli siinä toki varjopuolensakin. Vaikka pojat, Inari ja Helmipuron pikkutytöt kasvaisivat kuinka isoiksi, he olisivat aina osa perhettä ja tulisivat syömään äipän pullia ja keittoja. Uskoisiko sellainen uusi lapsi, että haluaisimme hänet aina, haluaisimme pitää yhteyttä aina, vaikka hän kasvaisikin aikuiseksi — ihan niin kuin hänen vanhempansakin halusivat hänet aina?

Röyhy oli juuri nyt ainoa pikkulapsemme, eikä siitä enää ollut vilisemään. Se makoili pesässään ja päästelli pieniä haukahduksia unissaan. Sen kuono oli harmaa kuin alkutalvi, joka sen oli saanut siirtymään pesäänsä nukkumaan. Ainakin marketin ruusut olivat komean kesänpunaisia: saman värisiä kuin pelargoniat Ailin esiliinassa. Päätin ehdottaa Ailille, että tänään pakattaisiin sittenkin pullat koriin ja mentäisiin kaikki, me ja pojat ja Röyhy, katsomaan Helmipuron tyttöjä ja perheen uutta pientä kotia. Otettaisiin Eirakin Hopiavuoresta mukaan, jos hän ehtisi lähtemään. Villiviinistä viis: sellainen yhdessäolo pitäisi talven ja kylmän loitolla vielä kauan.

[NoeulOsallistuja]

Kirjaimellisesti perseestä

Se oli paras joululahja pitkään aikaan. Olin varmaan yhden kerran kysynyt, saisinko luistimet joltakulta lainaksi, ja jouluna Nellyn ja Eetun antamasta paketista paljastui ihan omat luistimet. Eivät ne olleet yhtä hyvät kuin ne, jotka olin jättänyt kotiin, mutta kuitenkin aivan kelvot, ja olin luistellutkin niillä kovasti heti jouluaattoillasta alkaen.

Aluksi oli tuntunut ihan hullulta ja jotenkin alkukantaiselta, että täällä tavattiin luistella ulkona. En ollut uskonut, että jäät pysyivät edes kelvollisina ulkona, saati että sitten hyvinä. Joo, eivät jäät olleetkaan niin sileitä kuin kotona hallilla, mutta ei sitä edes huomannut, jos ei yrittänyt mitään ultramonimutkaista, enkä minä yrittänyt. Oli helppoa löytää vanha tuttu tasapaino, vaikka siitä olikin jo kauan, kun olin ollut jäällä. Se oli kuin pyörällä ajamista, niin kuin täällä sanotaan, kun teki vain tavallisia kärkihyppyjä ja ihan pieniä kaaria, eikä yrittänytkään olla niin kuin vaikka vuosi sitten. Pipo lensi päästä vauhdissa, mutta en vaivautunut edes avaamaan ollenkaan käsiäni ja hidastamaan vauhtia, koska tuntuihan liikkuessa lämpimältä. Sen sijaan —

”Mä oon oikeasti kirjaimellisesti ihan liian vanha tähän!” joku rääkyi kentän laidalta englanniksi, vaikka oli niin kaukana minusta, että olisi voinut ihan hyvin puhua suomea. Se oli Alex, jonka vanhat hokkarit olivat niin hirveässä terässä, että liukuivat enemmän sivuttain kuin eteen ja taakse.
”Sä olet kirjaimellisesti maailman nuorin ihminen”, sanoin hänelle, kun suhahdin ohitse takaperin.
”Teistä kaikista en ole! Eira on jotain viistoista–”
”Ite oot viistoista!” Eira älähti. Hänellä oli sievät kaunoluistimet, joilla hän osasi tehdä varovaisen kahden jalan piruetin.
”–ja samoin sä–” Alex jatkoi tuupaten Chaita, joka yritti pitää häntä kainalosta pystyssä.
”Mä oon kaksky–”
”– ja oikeestaan — Inari eks säki oo mua nuorempi?”
”Eiks niin että mä oon sua vuoden vanhempi? Ainakin? Ja kuinka vanha sä edes oot Chai?” Inari mietti puoliksi suomeksi.
Chai sanoi jotain käsittämätöntä siihen väliin.
”Mä en oo tienny et Chai on vaan yhden vuoden mua nuorempi”, Inari ihmetteli.
”Eli mä oon siis kaikista vanhin ikinä ja liian vanha tähän!”
”Mä oon täällä myös ja mä oon nelkyt vuotta vanhempi kun te”, Nelly sanoi huolettomasti ja luisteli vimmaisesti ympärilläni niin, että sain pyöriä aika nopeasti, jotta sain pidettyä häntä silmällä. ”Ja mä oon täydellisen ikäinen luistelemiseen.”
”Sä ootki joku fitness”, Alex kuului mutisevan. ”Mun nilkkoihin sattuu.”
”Varmaan sattuu jos sitoo luistimet noin tiukalle”, huomautin samasta asiasta, josta olin sanonut jo Alexin nyhtäessä luistimennauhojaan rekka-auton voimalla.
”Lenksuu nilkat muuten! Mee sä itse asiassa kauemmas siitä senkin balleriina. Mä näytän entistä enemmän norsulta jonka jalkoihin on sidottu terässahat kun sä pyörit siinä!”

Nauroin, mutta annoin itseni liukua kauemmas Nellyn vierellä. Alexin pipo viuhahti korvani ohitse hämmästyttävän hyvin tähdättynä, vaikka liikuimme aika lujaa. Virnistin mennessäni, mutta Alex ei nähnyt sitä, koska oli taas kaatua ja suti paikoillaan roikkuen henkensä kaupalla Chain käsivarressa. ”Vittu mä vihaan tätä”, hänen suunnaltaan kuului, ja sen osasin suomeksikin.

Nelly oli kaikista seuralaisistani paras luistelija. Hän sanoi, ettei ollut koskaan harrastanut erityisesti luistelua: kunhan piti urheilusta. Hän oli myös sopivan rämäpäinen niin, että uskalsi antaa mennä Otsonmäen kirkonkylän alakoulun pienessä kaukalossa. Sain itsekin antaa liukua rennosti, eikä tarvinnut koko ajan hissutella ja varoa. Eiran kanssa kahden luistelussa se harmittikin eniten. Siis se, että oli odotettava, mentävä hitaasti, oltava koko ajan samalla neliöllä, hidasteltava, pelkästään luisteltava eteenpäin. Tai ehkä se harmittikin toisiksieniten. Olin kai sitten nykyään Eiran poikaystävä, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Hän ei osannut oikein jutella. Luulen, että se johtui enimmäkseen kielitaidon puutteesta, sillä en uskonut Eiran olevan tyhmä tai tylsä.

Sieltä se Eira ponkikin: yritti tulla täysillä perässämme, mutta ei saanut kiinni, vaikka menimme ihan tavallista reipasta tahtia emmekä mitään pikaluistelua. Jarrutin huokaisten.

”Vitsit te meette koko ajan niin lujaa”, Eira toimitti aavistuksen hengästyneenä.
”Mä pysähdyin heti kun mä huomasin sut”, sanoin nopeasti.
”Joojoo. Voiks sä luistella mun kaa välillä?”
Vilkaisin kaivaten Nellyä, joka oli ajautunut takaisin Alexin luokse ja härnäsi häntä luistelemalla takaperin hänen ja Chain ympärillä.
”Joo. Tietenkin.”

Ojensin Eiralle käteni, ja niin sitä taas mentiin ennemminkin hiihtoa kuin luistelua. Hiihtoa tervassa. Puolen ringin päästä jarrutin.

”Kato”, kiinnitin Eiran huomion. ”Sirklaa siinä vieressä tälleen”, pyysin ja lähdin taaksepäin tarpeeksi hitaasti.
Eira totteli, eikä sillä kertaa kysellyt tai tiuskaissut.
”Kato mua: astu tällä jalalla tälleen ympäri ja sitten — hyppää — näin päin”, näytin Eiralle.
”Ai hä!”
”Sillä oikealla jalalla astu ton jalan yli ristiin ja –” näytin uudelleen.
”Mä kaadun jos mä teen noin!” Eira väitti.
”Etkä kaadu”, naurahdin. ”Sitä paitsi sä meet niin hiljaa ja sulla on toppahousut — ei suhun edes satu.”
”Et sä tiedä mikä muhun — no näytä nyt vielä kerran!”
”Ai te harjottelette tota mikätoinyon niin tota hyppyä”, Nelly sanoi iloisesti, kun suhahti yllättäen paikalle ja jäi odottamaan.
”Valssi–”
”Niin just!”
”Mä en harjottele yhtään mitään jos sä oot siinä!” Eira äyskäisi päin Nellyn naamaa.
”Mikäs sua nyt riepoo?” Nelly ihmetteli.
”Toi pakottaa mut murtamaan mun reisiluun!” Eira rääkäisi. ”Niin se mua vaivaa!”
”Ei sulta mikään murru”, Nelly totesi samalla nuotilla kuin minä aiemmin. ”Se on ihan helppo.”
”No varmaa joo helppo jollekki teille! No miten se ny menikää, näytä vielä kerran…”

Minä näytin. Nelly teki vierellä samaan aikaan. Eira oli hiljaa, mutta laidalta kuului Alexin ”JOO VARMAAN!”

”Jos mä kaadun niin mä tapan sut”, Eira ilmoitti osoittaen minua koko villalapasellaan.
”Se sopii.”
”Eli meen tälleen taaksepäin — ja sit tällä jalalla astun tosta ja –”

Ei siitä tyylipisteitä olisi tullut, mutta kun osasi suurin piirtein luistella, kyllä siihen pystyi. Eira hymyili ja katsoi minuun. Hänellä oli pakkasesta punaiset posket.

”Mitä sanoisit jos mä meen päästämään välillä Chainkin luistelemaan?” kysyin Eiralta.
”Joo mee vaan”, Eira sanoi ihan tyytyväisenä yhtäkkiä. ”Mä teen vielä pari näitä. Mut haet sit mut jos multa murtuu–”
”Ei sulle mitään käy. Hienosti menee.”

Pyrähdin Chain ja Alexin luokse ja sanoin, että vuoronvaihto. Chai luikahti saman tien pois Alexin käsivarren otteesta. Minä sain kopin ennen kuin Alex ehti kaatua.
”Mä en halua sua siihen”, hän kuitenkin murisi, vaikka ei olisi pysynyt luistimillaan ilman minua. ”Mä näin kun sä vedit äsken tuolla jotain vitun jäätanssia ja mä en kaipaa sellasta negatiivisuutta mun elämään.”
”Älä nyt murehdi. Hommataan sulle paremmat luistimet niin tää on helpompaa, mutta nyt luistellaan!”
”…tää oo ikinä helpompaa saati edes mukavaa…”
”Tuus nyt vaan. Polvia koukkuun ja potki vauhtia. Et sä pääse kaatumaan. Luistellaan tota rinkiä.”
”Vitut. Jos yhen ringin pääsen niin se on mun henkilökohtainen ennätys. Siis mä luulin että tätä paskaa ei tarvi enää ikinä tehdä kunhan yläaste loppuu!”
”Väärin luulit! Sitä paitsi ei me pakotettu sua tänne.”
”Pakotittepa! Mä muistutan nyt sua että Nelly lupas heittää mut kotiin ja kappas kummaa, mä en oo kotona vaan täällä!”
”Sä olit jo kotona mutta tulit kuitenkin mukaan kun löysit noi luistimet.”
”Ja se oli virhe! Virhe, mä sanon!”

Alex ei ollut oikeasti vihainen. Hän halusi vain paasata välillä. Samalla hän potkutteli sitkeästi eteenpäin. Hän oli niin pieni, että olisin saanut nostettua hänet yhdellä kädellä kainalooni ja vietyä paljon lujempaa, mutta en antanut vauhtia. Nitkuttelin vain vierellä ja annoin hänen riippua välillä holtittomasti nyppivällä kädellään käsivarrestani. Hän mutisi välillä sellaisia suomenkielisiä kirosanoja, joita en ollut aemmin kuullut edes häneltä, mutta silti me pääsimme yhden kokonaisen ringin. Sen päätyttyä Alex kuitenkin astui ulos kaukalosta ja heittäytyi selälleen hankeen.

”Mä oikeesti kuolen”, hän ilmoitti. ”Mä en kävele näillä tonne autolle vaan joku saa kantaa mut.”
”No onneksi sä et paina paljoa”, hymähdin ja istuin jäiselle penkille avaamaan omia luistimiani. Nelly ja Eira rysähtivät viereeni, mutta Chai luisteli vielä hiljakseen, kun ei olisi kuitenkaan mahtunut samaan aikaan penkille.
”Kuulitsä Eira et sun boifrendi odottaa ihan hulluna et saa kantaa mut autolle?”
Naurahdin, mutta Eira ei nauranutkaan.
”Et kanna”, hän ilmoitti.
”Mitä?”
”Se osaa kävellä ite.”
”Itse asiassa mun jalat on kirjaimellisesti muusia”, Alex sanoi hangesta.
”No kirjaimellisesti ihan sama. Jää sit kirjimellisesti siihen. Mut toi kirjaimellisesti ei sua kanna”, Eira tuhahti ja lonksutteli tiehensä talvilenkkareiden avoimet nauhat lompsuen.
”Mikä ihme sen nyt oikeesti on?” Nelly ihmetteli.
”No vittu se joutu luistelemaan”, Alex raakkui, kun kumarruin kiskomaan hänet hangesta. ”Ei siihen muuta tarvi et ihmisen elämä on ihan perseestä.”
”Huomennako sit uudestaan?” Nelly kysyi katsoen hymyillen vuorotellen minua, käsivarrellani makaavaa rättimäisen velttoa Alexia ja kaukalosta ulos astuvaa Chaita.
”Tietenkin”, Alex äännähti ja näytti vielä peukkuakin. Sekä minä että Nelly nauroimme.

[MilanOsallistuja]

Rakkaudesta eikä rahasta

Toni oli aika tyypillinen tapaus. Sellaisia he useimmiten olivat, jos tulivat minun luokseni ensimmäisen kerran, eivätkä olleet etsineet ketään toista käsiinsä. Arvioisin, että hän oli noin nelikymppinen. Tiesin hänen olevan naimisissa, perheenisä, varmasti ihan tavallinen ja kiltti sellainen. Hänellä oli hieman viiksiä ja partaa ja vatsaa, eikä hän tiennyt, miten hänen kuuluisi olla. Näytti siltä, että hän oli yrittänyt etsiä tietoa: oli kai lukenut kaiken löytämänsä. Hän yritti niin kovasti näyttää siltä, että tiesi, mitä tekee.

Minä olin niin kuin en olisi huomannut, miten epävarma Toni-parka olemisestaan oli. Tavallaan toivoin, että olisin voinut sanoa hänelle ja muille sellaisille, että älä murehdi. Jos sinulla on tavalliset käytöstavat hallussasi, pärjäät kyllä minun kanssani. Sanomisen sijaan makasin kuitenkin paikallani ja silitin hänen ohimoitaan, kun hän viimein rentoutui hieman. Tämä mies, niin kuin moni tuollainen mies, halusi, että pidin häntä kainalossa, mutta ei ollut osannut sanoa sitä. Se oli näkynyt omituisesta vääntelehtimisestä, kun hän ei ollut keksinyt, pitäisikö hänen lähteä saman tien sängystäni, pidellä minua sylissään vai osoittaa jotenkin, että oikeasti tahtoi olla näin. Olin tainnut itse näyttää tuolta joskus, mutta nyt osasin jo avata käsivarteni, kun näin tuon epävarman nousen-enpäs-juupas -liikesarjan.

Mikähän siinä on, että suomalainen mies piilottelee melkein aina itsessään jotain tuollaista haavalta tuntuvaa halivajetta? Se olisi niin helppo hoitaa. Jonkun tarvitsisi vain silloin tällöin tehdä sama kuin minä, pitää hetki sylissä, mutta rakkaudesta eikä rahasta.

[NitthanOsallistuja]

Se osa elämää, johon toinen ei kuulu

Kun Noa oli Helsingissä, tein yhtä ja toista. Otin ensinnäkin Noan työvuoroista kaikki ne, jotka mahtuivat minulle. Sille rahalle olisi käyttöä, nyt kun Pondin kisamatkoihin rupeaisi taas menemään rahaa. Jos minut palkattaisiin osa-aikaiseksi, jos osoittaisin olevani tarpeeksi hyvä, ehkä saisin pitää Pondinkin kokonaan. Nyt oli tilaisuus. Työntekijöitä haettiin ja palkattiin koko ajan, mutta minä en päässyt mihinkään osa-aikaisesta tehtävästäni. Silja oli sanonut kerran suoraan, että se johtuu siitä, että olen liian aasialainen. Tai siis esimiehen mielestä olen. Pitäisi varmaan värjätä hiukset, niin en olisi ainakaan takaa niin aasialainen. Voisin vaikka hyllyttää enemmän.

Tallillakin olin entistä enemmän. Pondin taso oli sukeltanut tasaisesti minulla, ja olin viimein myöntänyt Nellylle, miten kipeästi tarvitsin apua. Ratsastin tavoitteellisemmin, enemmän, ja tein säntillisesti Nellyn antamia kotitehtäviä sen lisäksi, että kävin Nellyn valmennuksissa.

Pondin lisäksi huolehdin Flidasta ja Fannista. No Eetuhan se suurimman työn tietenkin teki, kun ruokki ja hoiti ja vahti ja vaikka mitä, mutta joka päivä kuljin jutustelemassa niiden kanssa, ja yleensä mentiin lenkillekin. Onneksi Noa oli opettanut Fannin kulkemaan Flidan mukana narussa niin ettei tarvinnut ratsastaa kolmella hevosella joka ilta, vaan ainoastaan Pondilla ja Flidalla.

Lisääntyneiden hommieni lisäksi ehdin kaivata Noaa ihan tarpeeksi. Noeul kysyi kerran, eikö minua hermostuttanut, kun Noa lähti Helsinkiin, eikä ottanut minua mukaan. Olisi kuulunut sanoa, että ei tietenkään, mutta olinhan huono valehtelemaan. Tietenkin hermostutti. Tietenkin olisin halunnut lähteä Helsinkiin. Tietenkin olisin halunnut, että minua kysytään. Kun oli oppinut jo siihen, että Noa oli saatavilla joka päivä, sattui koko ajan vähän olla niin, ettei hän ollutkaan siinä. Se ei ollut mitään sietämätöntä tuskaa, vaan niin kuin pieni rakko kantapäässä: kun joku osui siihen, ajatukseni kävivät Noassa.

En silti soitellut perään. Noan Helsingin-reissu ei ollut mikään hupimatka. Hän kärsi ystävänsä kuoleman takia, vietti aikaa äitinsä kanssa, hoiti velvollisuuksiaan ja myös näki vanhoja ystäviään. Minä en ollut osa sitä maailmaa, joten yritin olla tunkeutumatta siihen liikaa. Sain joka ilta hyvää yötä-viestin, ja olin onnellinen siitä. Pari kertaa soiteltiin, mutta ei joka päivä. Lähetin viestin, jos oli jotain kerrottavaa tai jos muuten ajattelin tai ikävöin Noaa liikaa. Hän teki samoin. Tavallaan olisin voinutkin vastata osittain rehellisesti Noeulille ei: toisaalta ei hermostutanut, kun Noa lähti Helsinkiin. Meillä oli paljon yhteisiä juttuja, mutta oli tärkeää, että hänen elämässään oli sekin osa, johon en kuulunut. Minullakin oli se osa, jossa ei ollut Noaa, ja se oli teatteri.

Sitä paitsi Noa oli kysynyt minulta paljon tärkeämmän kysymyksen, kuin että lähtisinkö Helsinkiin. Hän oli kysynyt sellaista, joka tarkoitti Noan kielellä, että luotan elämäni käsiisi. Se kysymys oli koskenut sitä, että huolehtisinko Noan eläimistä, kun hän oli poissa. Tietenkin minä huolehdin. Mielikki kuitenkaan ei nukkunut meillä hyvin ilman Noaa, joten ensimmäisen yön jälkeen se oli saanut muuttaa Hopiavuoreen Eetun ja Nellyn väliin nukkumaan. Silti heitin sille palloa joka päivä, ja vaikka se ei enää jaksanutkaan pitkiä lenkkejä, kävelimme myös vähän joka ilta.

Vaikka pärjäsimme hyvin erillämme, odotin Noaa kotiin malttamattomasti. Tuntui siltä kuin olisi miljoona asiaa, joita ei voisi sanoa tai tehdä puhelimessa. Ensin halaisin häntä ainakin pitkään, kun hakisin hänet Tervajoelta tai Seinäjoelta, mihin asti hän nyt junalla tulisikaan takaisinpäin. Sitten haluaisin kuulla, miten hänen äitinsä voi, ja olisiko muita uutisia. Sitten minun olisi jo pakko päästä kertomaan omat uutiseni: minulla olisi vuoden pesti teatterilla, ihan kokonainen pesti, jos uskaltaisin lähteä nykyisestä paikastani ja ottaa sen riskin, että minua ei palkattaisi takaisin Otsonmäen Ässään.

[MilanOsallistuja]

Laulu yhdestä pojasta

Haitarimusiikki kuului punertavanruskeasta ulko-ovesta läpi asti. En erottanut kappaletta, mutta yritin kuunnella tuijottaessani messinkilaattaa, jossa luki yksinkertaisilla, selkeillä kirjaimilla H. J. Ilves. Laatan teksti ei tarkoittanut Helemias Johannes Ilvestä, niin kuin olin joskus luullut, vaan Hello ja Jerusalem Ilvestä. Helemias Johannes Ilves sai kiittää onneaan, että hänen asuntonsa oli niin erinomaisesti äänieristetty, että naapuriin kuului vähemmän musiikkia kuin portaille.

Minulla ei ollut avainta Hellon kotiin, mutta onneksi en joutuisi silti soittamaan ovikelloa. Hello ei kuulisi sitä kuitenkaan. Laskin kestokassini ovenpieleen. Vara-avain oli maailman ilmiselvimmässä piilossa: se makasi asunnon numeroa osoittavan lampun päällä. Avasin sillä oven ja palautin sen paikalleen ennen kuin jätin kengät ja kassin pieneen eteiseen ja astuin sisään.

Musiikki tuntui seinältä. Se oli ihan kiinteää. Se soi kovaa, mutta ei se ollut ainoa syy sellaiselle ololle. Pääsyy oli se, että musiikki erotti Hellon minusta ja koko maailmasta jollain omituisella tavalla, jota en osannut selittää. Onneksi Hello nyökkäsi ja hymyili, kun hänen katseensa osui minuun. Jerusalem makasi nurkassa jo kaikkeen musiikkiin ja meteliin tottuneena, mutta Lallero istui Hellon edessä kuin pieni yhden miehen yleisö ja käänteli päätään. Ehkä se kuunteli. Ehkä sen korvia vihloi. Yhtäkkiä musiikki loppui.

”Mikä laulu se on?” kysyin ja istuin Lalleron viereen hieromaan sen paksuja korvia. Se hymyili niin kuin koirat hymyilevät.
”Se kertoo yhdestä pojasta”, Hello vastasi miettiväisesti ja katseli kattoa.
”Mistä pojasta? Mä ei kuullut sanoja.”
”Ei siinä ookaan sanoja.”
”Miten se voi kertoa pojasta sitten?”
”Näin”, Hello sanoi ja alkoi soittaa ihan hiljaa.

”Tässä on tämä pieni poika. Se on vasta kolme vuotta vanha.”

Okei. Yritin kuunnella parhaani mukaan. Musiikki oli kai siksi niin pientä ja hiljaista, että poika oli niin pieni. Aika tasaistakin se oli, ja aika korkeaa.

”Se haluaa oman kitaran, että siitä voi tulla isona kitaransoittaja. Nyt ne lähtee sen äitin kaa ostaan sitä kitaraa, kuuntele. Tässä on niitä kitaroita… Mutta… Kun ne on siellä liikkeessä, se poika näkeekin harmonikan ja haluaa sen sittenkin.”

En olisi osannut erottaa ilman selostusta tai laulun sanoja, miten kitaraa ostamaan mennyt pieni poika opetteli soittamaan haitaria. Hellon rauhallisen puheen myötä kuulin juuri ja juuri, miten se poika soitti sinnikkäästi, vaikka ei osannutkaan aluksi, ja miten hän kuusivuotiaana oikeastaan vasta ymmärsi, miten ja miksi haitaria soitetaan. Kun tiesin, mistä Hellon musiikki kertoi, olisin ehkä ymmärtänyt sen kohdan, jossa pieni poika hurahti haitarimusiikkiinsa ja kasvoi isommaksi. Hän ja Hello soittivat iloisesti, kovasti, vauhdikkaasti — ja sitten yhtäkkiä tosi hitaasti.

”Siellä oli tää toinen poika”, Hello jatkoi tarinaansa, ja vähä kerrallaan näin oman kuvani musiikissa. Se oli lyhyt ja iloinen kohta ennen hidasta, hiljaista ja surullista kohtaa. Hello osasi laittaa haitarin läähättämään, kun Jerusalemin kimeä ääni syntyi ja muutti Hellon luo, ja aika pian sen jälkeen kuului Skotin isoja askelia ja sen perässä Typyn tiheää kipitystä. Hellon bändi Häjyt soitti tanssimusiikkia ja lopulta Lalleron kömpelöt sävelet rymistelivät metsästä Hellon elämään. Aina välillä soi tosi kovaa samaa musiikkia kun silloin, kun harmonikka hankittiin, enkä olisi tunnistanut sitä, ellei Hello olisi sanonut. Se oli niin paljon koristellumpaa jo. Sitten musiikki loppui niin äkisti, että huonekalut tuntuivat kaikuvan hiljaisuudessa. Vilkaisin eteisen suuntaan, mutta ei siellä ollut kukaan tulossa, ja koiratkin olivat samoissa asemissa.

”Miksei sä soita se loppuun?”
”Koska mä en oo vielä keksiny mitä siinä tapahtuu seuraavaksi. Siis sen lisäksi että me haetaan Runoista pitsaa just nyt. Mä kuolen nälkään muuten.”
”Aha. Mä toin kyllä ruokat että voidaan laittaa itse.”
”Eiku mä tarvin ruokaa nyt. Laitetaan huomenna kotona.”
”Jaa. No. Meinaatko soittaa tää musiikki Häjyt kanssa?”
”No en mä nyt mikään hullu oo. Ei kukaan nyt päiväkirjaansa mee lukemaan tuolla julkisesti. Mut hei mä keksin, otetaan sittenkin kebab-rulla. Lallero. Jeppe. Mennäänkö autolla?”

[MilanOsallistuja]

Joskus kotkat lentää matalalla, mut kanat ei koskaan korkealla

Hello oli itse ostanut minulle sen paidan. Se oli tekokuituinen, joten sen olisi pitänyt olla hiostava ja inhottava, mutta se oli ihanan pehmeä ja lämmin. Se oli ostettu Seinäjoen Tokmannista talvella, ja siitä tuli mieleen jääkarhu, koska se oli valkoinen ja pörröinen, ja pörrökarvojen juuri oli silti musta. Se paita sai minut lämpiämään aamuisin ja sitten hikoilemaan, ja Hellon se teki ihan hulluksi.

Vaikka siitä leventävästä, aivan liian suuresta ja paksusta vaatekappaleesta oli seksikkyys kaukana, Hello ei voinut pitää näppejään irti siitä ja siten minusta. Aina, kun minulla oli ylläni se paita, Hello tuli taputelleeksi ja puristelleeksi hartioitani. Hän halasi minua huomaamattaan pidempään ja jäi tunnustelemaan paidanselkämyksen pörrökarvoja mietteliäänä hieroen samalla poskiaan hartiaani ja rintaani.

Parasta oli kuitenkin mammia sohvalla se paita päällä. Sen takia pakenin heti sohvalle silläkin kertaa. Tai siis heti, kunhan pääsin Hellon halauksesta, kun hän tassutteli paljaine jalkoineen ja karvaisine säärineen vessaan halattuaan tavalliseen tapaansa pitkään minua tai oikeastaan paitaani. Pienihän se sohva oli mammimiseen, mutta järjestelin tyynyt ja viltin ainoalla hyväksi koetulla tavalla ja asettauduin kiireesti kasvot sohvan selkänojaa ja selkä huonetta päin. Kuuntelin, kuinka Hello juoksutti vessassa vettä ja lauloi: ”Joskus kotkat lentää matalalla! Mut kanat ei koskaan korkealla!”

Laulu kuului jatkuvan vielä siinä vaiheessa, kun Hello astui kylpyhuoneesta käytävälle. Askeleet läpsähtelivät edelleen sukattoman kuuloisesti ja laulu muuttui nenän kautta kuuluvaksi hyminäksi. Hello hyräili koko matkan selkäni taakse ja painoi sitten kämmenensä kylkeeni niin että ne upposivat pörröiseen paitaan.

”Tee tilaa.”
”En. Mene tonne seinän puoleen.”
”E. Väistä.”
”En, kun tule tähän toinen puoli vaan.”

Se sananvaihto käytiin joka kerta. Se päättyi aina samalla tavalla, ja Hello osasi jo varmasti odottaa sitä. Haroin taaksepän niin että sain Hellon hiuksista kiinni. Vedin niistä niin, että sain hänen päänsä kainalooni ja pyöräytin hänet seinän ja selkänojan puolelle ylitseni. Se ei olisi ikinä onnistunut, jos Hello olisi laittanut hitustakaan hanttiin. Paikalleen mätkähdettyään hän hymyili. Sitten hän hieroi kasvojaan rintaani, tai siis paitaani, asetteli pitkät yläraajansa väliimme ja sulki silmänsä paitaani näpelöiden. Hänestä tuli mieleen kissanpennut, jotka pumppaavat emonsa pörrövatsaa saadakseen maitoa. Liian aikaisin vieroitetut kissat tekevät sitä aikuisenakin, mutta Helloa ei ollut vieroitettu äidistään kokonaan milloinkaan. Työnsin käsivarteni hänen päänsä alle ja silitin hänen hiuksiaan. Ylhäältäpäin näki, miten pitkät ripset Hellolla oli, ja miten suuri ja silitettävä nenä.

Hello ei yrittänyt nukkua enää, mutta ei aikoisi noustakaan kunnolla tähän päivään vielä hetkeen. Tunnustelin hänen korvaansa, jossa oli monta pisteen näköistä jälkeä lukuisista korvakoruista, joita en ollut ikinä nähnyt hänen käyttävän. Painoin sormellani pientä luomea aivan korvan alapuolella. Hello oli täynnä sellaisia ja oli suuttuvinaan, kun laskin niitä ja sanoin häntä dalmatialaiseksi. Kaulassakin oli vaikka miten monta. Painoin niitä, jotka näkyivät, eikä Hello reaginut muuten kuin painamalla kasvonsa syvemmälle pörröiseen paitaan ja hengittämällä kuumaa ilmaa sen läpi minun ihooni. Tunsin sellaista onnea ja rauhaa, että ajattelin saman rukouksenomaisen ajatuksen, jonka aina välillä ajattelin: anna minun kuolla heman ennen kuin tämä päättyy.

[EiraOsallistuja]

Helmipuron äiti kertoo

Äidin pikku ratsastajat

”Mäkin meen mäkin meen mäkin meen!” Inkeri ärjyi, kun näytin Irmalle Solgården Slottin kilpailukutsua. Siellä oli lapsille oma luokka, ja vaikkei Inkeri osannut ratsastaa, hän tykkäsi hepoista. Vielä oli aikaa oppia istumaan hepan selässä, ja Eirahan voisi taluttaa häntä. Irma sen sijaan… No, Irma ei ollut yhtä innostunut hevosista. Hän ei edes leikkinyt tyttöjen Sleich-hevosilla.

”Ethän sä tykkää hepoista? Mitä jos sä pääsisit johonkin toiseen juttuun? Jos vaikka menisit Inarin kanssa Tropiclandiaan?”
”Eikä! Mä haluan kans mennä hepalla kisoissa!”
”Kun tässä lukee, että yksi hevonen saa mennä vain yhden lapsen kanssa tässä luokassa. Se tarkoittaa sitä, että vain toinen voi mennä. Mutta hei! Tässähän on kolme luokkaa. Sä voisit osallistua eri luokkaan kun Irma.”
”Eikä!” Inkeri ulvaisi ja alkoi itkeä. ”Mä haluan samaan kun Iima menee!”

Niinhän se oli lasten kanssa. Kun he halusivat sinisen paidan, alkoi hirvittävä poru, jos se oli pesussa ja tarjolla oli vain samanlainen punainen paita. Tietenkin Inkerin oli päästävä samaan luokkaan ratsastamaan kuin Irma. Tietenkin oli.

”Äiti koittaa kysellä jos sullekin olisi siellä joku poni. ”
”Lupaakko?”
”Lupaan kysellä. Mutta jos siellä ei ole sulle ponia, sun täytyy joko mennä eri luokkaan kun Irma tai olla menemättä kokonaan.”
”Eieieiei! Samaan luokkaan meen!”
”Inkeri. Asia on nyt näin.”
”Sit mä en mee nukkumaan.”
”Kyllä sä meet nukkumaan. Pistä pää tyynyyn niin mä luen teille tätä kirjaa.”
”Ai mitä kiijaa? Ai möökökiijaa!”
”Joo, katotaan mitä ne möröt pelleilee tänä iltana.”
”No joo! Mä meen Iiman sänkyyn kuunteleen.”
”Jos Irma huolii sut niin voit mennä.”
”Voi se tulla tänne.”

Niin ne äidin pikku ratsastajat mönkivät saman peiton alle niin kuin Eira ja Inari pieninä. Heitä piti oikein katsella hetki. He olivat yhtä vaaleita ja suloisia kuin isosiskonsakin. Sitten Inkerin otsa alkoi kurtistua — hän oli vähän niin kuin Eira pienenä – joten loin katseeni nopeasti kirjaan, jossa moniväriset, hassut hirviöt pomppivat ja seikkailivat.

[MilanOsallistuja]

Teekutsut

En voinut mitään sille, miten ilmeeni venähti, kun näin Hellon. Yritin toki korjata asian heti ja hymyillä, mutta ihme olisi, jos hän ei olisi ehtinyt huomata. Virnistyksestään päätellen hän ehti.

Hello litisti hiuksiaan huolellisesti eteisen kokovartalopeilin edessä. Kaikki muutkin merkit viittasivat siihen, että hän kömpisi kotiin vasta aamuyöstä, eikä sittenkään viettäisi tätä harvinaista yhteistä vapaatamme minun kanssani niin kuin oli ollut puhetta. Hänellä oli yllään koko Häjyt-keikan tai perinnejuhlien pukunsa aina punaisesta liivistä ja kahden nappirivin takista aitoihin heloihin.

”Mitä sä siellä seisot?” Hello kysyi iloisesti.
”Mä luulin — tai ei mitään”, päädyin mutisemaan ja riisuin kenkäni pikkueteiseen.

Hello kertoisi kyllä, vaikken kysyisi, mihin hän mahtaisi mennä. Ensin hän kuitenkin asettelisi otsahiuksiaan niin kauan, etten voisi elää sellaista aikaa epätietoisuudessa. Kumarruin rapsuttamaan Lalleroa, joka tapasi aina sännätä innoissaan ovelle, kun joku tuli. Sen valtava häntä läimi seiniä niin että jyskyi. Tuntui kuin häviäisin pelin, jos kysyisin, mitä Hello suunnitteli. Mutta minkä pelin?

”Mihin sä menee?” kysyin mahdollisimman huolettomasti läähättävän Lalleron paksuja kaulurikarvoja vasten.
”Ai niin! Mä en lähettänykkää sulle sitä viestiä kun mulla ei muka ollu nettiä kun satoi!” Hello vastasi, enkä käsittänyt siitä paljon mitään.
”Mitä viestiä?”

Hello käännänti minun suuntaani. Katselin häntä Lalleron karvojen lomasta. Hän heilautti hiuksiaan teatraalisesti ja väänsi itsensä ihmeelliseen, hankalaan poseerausasentoon käsi lanteillaan.

”Minä menen teekutsuille”, Hello sanoi ylpeänä.
”Mille?”
”Teekutsuille”, hän toisti hieman harmistuneena, kun ilmeisesti tosi hyvä juttu meni taas kerran pilalle minun kielitaitoni, tai siis -taidottomuuteni takia.
”Siis tää tee mitä juo?”
”Tea party”, Hello känsi englanniksi, ja se oli takuulla niin väärin käännetty, että purskahdin nauruun.
”Mitä?” Hello hörähti.
”Tea party on se että hienot rouvat juovat teen pienet kupit, pikkusormi ojossa, kampaukset”, selitin noustessani. ”Ei niitä ole kuin että piirretyissä!”
”Ei varmaan tavallisille pullaisille ookaan”, Hello väitti arvokkaasti, mutta näin, miten hänen suupielensä nyki. ”Mä meenkin eliittihenkilöiden teekutsuille.”

No niin. Ilmeisesti Hello oli siis menossa kahville jonkun kanssa. Tai ainakin hän niin väitti. Jännä juttu. Hello ei tavannut valehdella. Katsoin merkitsevästi hänen pukuaan: hitaasti ylhäältä alas ja alhaalta takaisin ylös.

”Teekutsuille pitää pukeutua”, Hello puolustautui ja yritti peittää itsensä käsillään ja painumalla kyyryyn. ”Älä katto mua niin nälkäsenä, viatonta ihmistä!”
”Ei sun tarvi kertoa mihin sä oikeasti menet, mutta…”
”Mä meen ihan oikeasti teekutsuille”, Hello sanoi vakavana.
”Oikeasti sä menet eliittihenkilön teekutsulle ja niitä on olemassa? Otsonmäessä? Ja siellä on muut ihmiset? Sellaiset jotka sä ei ole keksinyt päästä?”
”No ei siellä kyllä kauheesti muita oo. Mä, Eira ja Jeppe mennään Helmipuron pikkutyttöjen teekutsuille. Elli on kans kuulemma kutsuttu sinne, ja se saa mehua, mut mä saanki mielikuvituskahvia. Ne sai leikkimökin perjantaina. Jeppe tuupa näytille!”
”Jaaaaaaaa….”

Kuului vaimea kolahdus ja sutimista. Sitten Jerusalem ilmestyi käytävälle ja istui olohuoneen kulmalle. Naamioin naurahduksen yskähdykseksi. Hello oli pukenut koiralle rusetin, joka oli melko varmasti minun, ja kiinnittänyt sen otsalle aurinkolasit, jotka olivat aivan takuuvarmasti minun. Sillä oli Hellon kauluspaitakin yllään, mutta se oli solmittu vatsan alle varmaankin siksi, että se oli niin tosi paljon liian iso.

”Missä hänen helavyö?” kysyin Jerusalemia katsellen.
”No voi vitsi, et olis edes kysyny. Mulla on vaan tää yksi, ja Eetun äiti sanoi ettei se anna Hopiavuoren Simon heloja millekään koiralle. Aika ilkeetä, kun kuitenkin Eetu saa käyttää niitä koska vaan…”
”Kas kun et hae hänelle helat kultasepältä…”
”No mä hakisin, mutta kun mä en halua tähän talouteen pyörimään mitään noloja feikkiheloja. Sitä paitsi ne maksaa saman mitä ihan oikeat.”

Okei. Sekös olisi ollut noloa, jos meillä olisi ollut epäaidot helat. Onneksi se ei ollut yhtään noloa, että meillä oli koira, joka oli ilmeisesti lähdössä ihmisten ilmoille James Bondiksi pukeutuneena. Tai että Hello oli pynttäytynyt kaikesta päätellen noin tunnin verran käydäkseen katsomassa Helmipuron uutta leikkimökkiä.

Vaikka Hello oli kääntynyt taas litistämään hiuksiaan ja näytti keskittyvän oikein kovasti, ja vaikka minulla oli edelleen likaiset tallivaatteet ylläni, halasin häntä. Lapset muistaisivat tuollaiset hulluimmat jutut koko elämänsä: aikuinen viitsi laittaa itsensä niin kuin leikkimökin teekutsut olisivat jokin vuoden isoin gaalatilaisuus. Yhtäkkiä olisin päästänyt Hellon vaikka koko illaksi teekutsuilleen ihan mielelläni. Että joku ymmärsikin olla niin kiltti jopa ihan pienille tytöille.

”Varmaan kohtalo, että sä oot mun mies”, sanoin Hellon selkään.
”Kohtaloa?” Hello tyrskähti. ”Ennemminkin paskaa tuuria.”
”Lallero ei ole kutsuttu?” kysyin ja päästin irti.
”Ei se mahdu sinne millään jos siellä on niin monta. Jeppeki saa olla kuistilla. Haluatko säkin tulla kuistille? Vaikka et sä kyllä tommosissa vaatteissa pääse teekutsuille.”
”En mä kyllä ehdi olla suihkussa ensin. Enkä halua mennä.”
”No ei se mitään. Ei ne varmaan jaksa keittää mielikuvituskahvia kauhean kauaa. Mä luulisin et mä tuun takasi jo viimeistään joskus puolen tunnin päästä. Hei — oopa kiltti poika ja hae isille keittiön tasolta ne keksit. Teekutsuilla pitää olla keksejä…”
”Ai minä vai Jerusalem?”
”No sinä sinä. Jeppe on edelleen jäähyllä ruuan hakemisesta sen hampurilaispelleilyn jälkeen. Vai mitä Jeppe?”

[MilanOsallistuja]

Estä se

Avain rapisi lukossa. Sen täytyi olla Hellon äiti, isä tai ehkä Allu tai Oskari. Kaikki muutkin tiesivät, että Hellon avain oli oven vieressä lipan päällä, mutta muut eivät varmaankaan kehtaisi käyttää sitä enää tähän aikaan: puoli yhdeksältä illalla. Jerusalem tuijotti ovelle, mutta ei haukahtanut. Kuka tulija olikaan, hän ei tervehtinyt, mutta ähkäisi kenkiään riisuessaan sellaisella äänellä, että se rajasi pois sekä Hellon äidin että Allun vaihtoehtojen joukosta. Pian käytävältä hiipi äänettömin askelin Oskari, joka istui vierelleni sohvalle. Jerusalem laski päänsä takaisin käpäliensä varaan, mutta Lallero alkoi läähättää ja liehakoida vimmatusti Oskarin jaloissa.

”Hello on kotona sitten”, varoitin hiljaa heti vilkaistuani Oskarin kasvoja. Hän näytti siltä kuin olisi juuri sijoittunut viimeiseksi Dressage Masterseissa. Tiesin, ettei hän ollut kuitenkaan tullut Dressage Masterseilta, vaan oli ollut Shanette Raukon kanssa taas jossain, todennäköisesti Seinäjoella.

Silloin kuului makuuhuoneesta parkaisu, jota seurasikin Hellon mumina. Sanoista ei saanut mitään selvää oven läpi. Hello se nukahti aina nukuttaessaan Mölliä, ja heräsi sitten hermostuneena viiden tai kuuden aikaan, kun oli nukahtanutkin liian aikaisin.

”Miten meni?” kysyin Oskarilta hiljaa siinä toivossa, että Mölli nukahtaisi makuuhuoneessa uudelleen. Oskari kuitenkin vain kohautti toista olkapäätään ja veti jalkansa eteensä sohvalle niin kuin suojamuuriksi. Molemmat olivat kovin Oskarimaisia tapoja, mutta edellisellä kerroilla Shanette Raukon luota palatessaan hän oli ollut mitä erinomaisimmalla tuulella. Kerran hän oli vahingossa hyräillytkin.

”Mitä luulet, onkohan liian myöhänen aika soittaa Camillalle?” Oskari mutisi.
”Eikö he Jällivaaralla nuku jo että heräävät aikaisin?”
”Niin ne varmaan nukkuu.”
”Sä voi kertoa mulle, vaikka se ei sama asia.”
”Joo…”

Makuuhuoneen ovi avautui, eikä sitä edes yritetty avata hiljaisesti. Hellolla oli tukka pystyssä. Niin oli Möllilläkin. Ellei Mölli olisi ollut yhtä tumma kuin minä vaalea, hän olisi hiusten perusteella voinut olla ihan oikeasti Hellon tytär.

”Mää!” Mölli sanoi vaativasti, vaikka se ei kai tarkoittanut mitään.
”Kato Oskari tuli sua kattomaan”, Hello jokelsi vauvalle ja käveli kohti. ”Pidä tota kun mä käyn kus… Pissalla. Lalle tuu seuraksi. Haluat kumminkin.”
”Tule Mölli tänne”, sanoin kädet ojossa ja otin hänet vastaan. Oskari ei piitannut lapsista.
”Mites Mölli voi?” Oskari pakottautui kysymään hymyillen.
Mölli ei vastannut, vaikka Oskari katsoi häntä. Hello antoi hänelle muka aikaa puhua ennen kuin vastasi itse.
”Älä Mölli yhtää ujostele. Voit sanoa Oskarille että oot kauheen kiltti likka. Nukut hienosti ja syöt paljo ja tykkäät potkia semmosen leikkimaton päällä. Kato se on toi tuolla. Lalle älä nuole Mölliä. Siinä on kirahveja. Mä luulen Oskari että Mölli tykkää kirahveista. Noni Lalle tänne tai sä jäät sinne. Tai ehkä se tykkää oranssista…”

Hellon jutut loppuivat kokonaan vasta kun vessan ovi sulkeutui. Mölli vei tarmokkaasti hupparinnarujani suuhunsa, mutta aina pikku nyrkit eivät totelleet ja menneet aivan sinne minne hän yritti niitä ohjata. Kun naru oli tukevasti suussa, Mölli rentoutui ja katseli minua. Hän näytti koko ajan hyvin hämmästyneeltä, ellei sitten itkenyt.

”Haluatko mennään vaikka kävelylle?” kysyin Oskarilta.
”Äh, ihan sama. Ei se haittaa vaikka toi kuulee”, Oskari vastasi nyökäten avautuvaa vessan ovea kohti.
”Mitä mä kuulen?” Hello kysyi. ”Möllers, haluakko yöpalaa?”
”Maailmankaikkeuden naurettavimmasta — no emmä tiiä mitä se oli. Ei voi sanoa seurustelusta. Ainakaa tän jälkeen.”
”Aa, Osku on ollu Raukon kanssa iltamissa!”
”Pää kii kun mä kerron.”

Oskari ei ikinä ollut minun kuulteni sanonut niin alexmaista komentoa, mutta se sentään sai Hellon sekä säpsähtämään että olemaan hiljaa. Mölliä se ei säikäyttänyt, koska se sanottiin kuitenkin niin hiljaisella äänellä. Hän sanoi ”ngöö!” ja kosketteli poskeani raukeasti.

”No kuulkaas”, Oskari aloitti kuulostaen ihan siililtä, joka vetäisi raivokkaasti piikkinsä pystyyn. Toinen jalkakin laskeutui lattialle, jotta Oskari pystyi elehtimään kädellään.
”Oli ollu oikeen kuulkaa kivaa. Me lonittiin Törnävällä päin, koska me ei haluttu lähtee vielä, vaikka tuollon kylmä kun ryssän he–”
”Noni!” Hello varoitti.
”Siellä me kuljeskeltiin vaikka siellä mitää edes oo ku kesäisin, ja jäätiin istumaan siihen saakel–”
”Mä heitän sut pihalle.”
”Sori. Siihen niin lukkosillasta vähä kartanolle päin, missä on se tuvanmörskä, kun siinä on vähä tuulensuojaa. Sitte siinä oltiin ja juteltiin, niin tämä alkaa itkeä!”
”Mitä sä teki?” kysyin melkein närkästyneenä.
”No sitä mäkin ensimmäisenä mietin! Mä kävin silleen salamannopeesti läpi kaikki asiat, mitä mä oon ikinä sille sanonu. No se on tienny kumminkin jo vähä aikaa totanoinniin mun sellaset salaisuudet jotka vois vaikuttaa siihen, että — no ihan sama, en mä siinä keksiny mitä mä oon tehny.”
”Miten sä kaikista ihmisistä voit muka tehdä jotain vahingos?” Hello kysyi ihan vilpittömästi.
”Hän usein itkettää tytöt valmennuksissa”, huomautin.
”Ai nii joo. Sanoitsä sille et sun pitää Shanette työskennellä ton sun ruman naaman treenaamisessa kuntoon vai?”
”No en! Kuulkaa kun tällä kertaa se ei johtunu mitenkään mistään, mitä mä tein.”
”Eka kerta maailmanhistoriassa kun eteläpohjalainen tyttö ei itke sen takia että Oskari sanoo että se ratsastaa päin honkia ja sen perseessä ei ole tarpeeksi lihaksia”, Hello mutisi.
”Mä heittän pian sut pihalle”, sanoin Hellolle.

Oskari jatkoi tarinaansa eläväisemmin kuin oli koskaan minun nähteni kertonut mitään juttua. Se oli pikkuinen juonellinen teatteriesitys, jossa Oskari ääninäytteli sekä itseään että Shanettea. Hän taisi olla vihainen, koska ääninäytelty Shanette puhui samalla nuotilla kuin lastenohjelmien ilkeät tytöt. Oskarin ylähuulikin rypistyi, kun hän puhui Shaneten repliikit. Omaa ääntään hän tietenkin näytteli hyvin enkelimäisesti: ihan niin kuin ihmisillä on tapana näytellä, kun he kertovat riidoistaankin.

”Mun on kuitenki pakko kertoo sulle jotain”, Oskarin näyttelemä Shanette sanoi, ja Oskarin etusormet hänen poskillaan esittivät kyyneliä. ”Mun elämä on ohi!”
”No sit mä olin että onks sulla joku sairaus? Ooks sä rikollinen? Voisitko kertoa?” Oskarin näyttelemä Oskari kyseli.
”Ei kun pahempaa!” Shanette nyyhki niin kuin kreikkalaisessa tragediassa.
”Mikä voi olla muka pahempaa kun että se olis jotenkin kuolettavasti sairas?” Hello ihmetteli.
Oskari mulkaisi häntä rumasti.
”Mikä voi olla muka pahempaa kun että se olis joku hirveä sairaus?” Oskarin näyttelemä Oskari kysyi.
”Se on! Mun elämä on ohi, mutta ehkä mä voin sitte viiskymppisenä jatkaa sitä vaikka.”

Vilkaisin Helloa. Hello vilkaisi minua ja puristi sitten Oskarin hartiaa.

”Jos se ei ollu rikollinen ja menemäs vankilaan, niin kenen kanssa se on siis menossa naimisiin?” Hello kysyi ihan valtavan myötätuntoisella äänellä.
”Jonku Tomin”, Oskari vastasi vapaata olkapäätään kohauttaen.
”Voi ny paska”, Hello huokaisi, eikä sillä ilmeisesti ollut sillä kertaa väliä, että Mölli kuuli sen. ”Koska?”
”Kuukauden päästä.”
”Jaaha. No ei ihme sitte että sä oot ton näkönen. Otatsä teetä? Tai viinaa?”
”Kuule Hello kun en mä jotenkin siitä oo siitä kauheen vihanen tai surullinen tai mitään. Me tunnettiin loppujen lopuksi mitä, viis minuuttia. Mä oon jo tosi nuorena tehny rauhan sen kanssa, että todennäköisesti mä jään yksin.”
”Jaha! Mikäs sun sitten on, jos ei muka se? Palataan kohta tohon yksin olemiseen takas niin taon suhun vähä järkeä sitte.”
”Mun on se, mitä seuraavaks tapahtui.”

Mölli nukahti, vaikka Oskari siirtyi takaisin ääninäyttelemiseen. Vedin varovaisesti hupparin narun pois pienen tytön suusta. Hän ynähti ja hieroi poskeaan paitaani, mutta jäi sitten makaamaan.

”Mitä jos me silti vaan jatketaan?” Oskarin näyttelemä Shanette kysyi.
”Täs oli kyl pidempi jankkaaminen tästä, mutta mun pääpointit oli että mä en halua olla kenenkään parisuhteen välissä, ja ennen kaikkea mä en oo mikään koira, joka oottaa emäntää jossain kennelissä että koska se viittii tulla miehensä luota mua kattoon”, Oskari referoi ilman ääninäyttelyä.
”Mut musta tuntuu et sä oot nyt ainoita hyviä asioita mun elämässä”, Shanette ruikutti, ja Oskari länkytti ääntään oikein rumasti.
”Sä oot hyvä ihminen menossa naimisiin, niin et sä voi sanoa tollasia asioita”, Oskari sanoi enkelimäisellä äänellä.
”Mut mun on pakko!”
”Mennä naimisiin? Miks?”
”Koska mä oon luvannu. Ja koska se sanoo että se tappaa ittensä jos mä en mee sen kanssa naimisiin. Mutta jos mä oon naimisissa muutaman vuoden, vaikka kymmenen. Ja eroan. Niin mitä jos sä ootat mua?”

”Hä!” Hello sähähti niin kuin jokin ärsytetty kissapeto.
”Mä sanoin just samaa”, Oskari napautti terävästi etusormi pystyssä.
”Aiva hullu nainen!”
”No aijaa, mutta en mä silleen oo vihanen edes siitä.”
”Hä! Mistä muka sitte!”

”En mä voi olla mikään sun varavaihtoehto”, enkelimäinen Oskari sanoi Shanetelle.
”Ai sä et sittenkään välitä musta!” ärsyttävällä äänellä näytelty Shanette kysyi dramaattisen surullisena.
”No sit mä en tienny enää mitä siihen voi sanoa”, Oskari sanoi tavallisella äänellä. ”Että pitääks siihen sanoo et välitän, koska siis välitinhän mä nyt niin paljo kun tässä vaiheessa voi — vai pitääks siihen sanoa että en välitä, jos kerran välittäminen tarkottaa sen mielestä sitä et mä vaan oon niinku se sanoo. No en keksiny nii olin vissii liian pitkään hiljaa kun se suuttui ihan kokonaan. Se sano et…”
”No hyvä”, ärsyttävän kuuloinen Shanette tiuskaisi. ”Tosi hyvä et sä heti näytit mulle näin nopeesti, millanen sä oikeesti oot.”

”Hä!” Hello parkaisi tällä kertaa niin, että Mölli ynähti.
”Sä väisti kuolettavan luodin siinä”, huomautin Oskarille.
”Olikse huumeis?” Hello kysyi.
”Joo mä tiedän, aiva hullu ihminen. Mut silti mulla on heti jotenki kauhee ikävä sitä. Vaikka ei me tosiaan mitenkään oltu kauaa. Tai siis ei mulla oo sitä-sitä ikävä, vaan sitä, keneksi mä sitä luulin tähän asti.”
”Ei sä voi enää olla sen kanssa.”
”En niin. Mut en mä pysty estäänkään sen numeroa ja kaikkea. Mitä jos..?”
”Kuule Oskari”, Hello huokaisi. ”Vaikka se nyt jotenkin valitsis yhtäkkiä sut, niin ei sun sais valita enää sitä.”
”Niin, mä tiiän…”
”Niin tiiät, ja silti sä heittäisit voltin heti jos se vaan pyytäis, eikö niin?”
”Joo.”
”Estä se.”

Tunnin kuluttua makasin sängyllä Hellon ja Möllin kanssa. He nukkuivat sikeästi kumpikin, mutta minä en saanut unta. Ajattelin, miten olin itse toiminut anteeksiantamattomasti Helloa kohtaan, saanut silti anteeksi ja elänyt siitä pitäen parhaani mukaan niin oikein kun on ollut mahdollista. Olin piilottanut huumeita Hellon mopon katteiden alle painostuksen alla. Jos painostettaisiin yhtä kovasti, menisin naimisiinkin kenen tahansa kanssa määrättäisiin. Siinä mielessä olin samaa lajia kuin Oskarin hullu deitti. Olin vieläpä palannut Hellon luokse roikkumaan satutettuani häntä ihan niin kuin Shanette yritti roikkua Oskarin luona. Pidin Shanettea heti hulluna, mutta itseäni edelleen aika tavallisena ihmisenä, joka teki kerran pahoja asioita. Mikä ero meissä muka oli?

Koska en saanut nukahdettua, kosketin varovasti varpaillani lattialla makaavan Lalleron niskaa. Se urahti ja väistyi niin, että pääsin nousemaan ylös. Poimin hupparin tuolin selkämykseltä ja hiivin koiran kanssa olohuoneeseen. Siellä pienellä sohvalla makasi tukkoinen Oskari silmät auki ja käänsi päänsä heti meitä kohti.

”Et saa nukuttua?” kuiskasin.
”En oikeen.”
”Laita paita päälle ja tule meidän kanssa ulos.”
”Joo…”

[Julkaisija]

Viestit