[AlexOsallistuja]

Eräs puhelinkeskustelu

Ilona

Voi vittu…

Mitä nyt?

Onks Oskari siellä? Paa kaiuttimelle.

On se täs mutta täs on muitakin kyllä.

Ihan sama, pistä silti. No nii, hei, eli voi vittu. Me jouduttiin tulemaan Suomeen risteilylaivalla, niin me ajateltiin sitten —

Ketkä me? Miks sä sanot risteilylaiva noin vihaisesti?

Mä ja se Aliisa.

Kuka ihme Aliisa?

No se saatanan Aliisa joka ajaa sillä pinkillä Volvolla niitä vihanneksia, tietenkin! Jonkun piti päästä röökille vielä viime hädässä —

Eli sun.

–niin se meni sit sellaseks sähläämiseksi, että autot oli kyllä laivassa, mut me ei, koska me oltiin täällä saatanan risteilijällä. Mutta siis pointti on se, että mitä muuta tekemistä siellä oli kun ryypätä, niin me kuultiin että kun osallistuu johki vitun pariskuntavisailuun, niin voi voittaa rajattomat kaljat matkalle. Niin me osallistuttiin sitten.

Siis sä ja tää Aliisa?

No tietenkin mä ja Aliisa! Kuunnelkaa nyt älkääkä koko ajan keskeyttäkö. Niin siis se oli semmonen visailu, et kuinka paljon me tiedetään meidän puolisosta, ja me oltiin lesboja tietenkin. Kysyttiin kaikkee et mikä on mun hellittelynimi Aliisalle ja —

No mikä se sit on?

No vittu Duubeli saatana! Ei se tässä oo tärkeää.

Duubeli!

Joo joo, keskittykää nyt! Mä ja Aliisa voitettiin se vitun paska. Ne katsojat oli meidän puolella ihan täysillä siellä. Saatiin ilmasta kaljaa ihan vitusti. Tietenkin. Siihen asti suunnitelma toimi, mut sit lähti meneen vituiksi. Ensinnäkin ne siirsi meidät johki vitun rakkaussviittiin ja mä jouduin valehtelemaan et meillä on eri hytit kun lähettiin nii viime tingas, tai no eihän se edes oo vale kun oltas varmaan muute menty samaan, mut siinä uudes oli kumminki vaan yks sänky.

Ai hurja…

Älä nyt kun tää jatkuu vielä! Joo siis kyllä me siihen yhteen sänkyyn mahduttiin, ei siinä mitään, mutta EI ME TIEDETTY ETTÄ SE VITUN VISAILU NÄKYY LAIVAN JOKA TELKKARISTA SUORANA!

Rauhotu! Ei oo ees paha!

Onpa paha! Koska sitten me mentiin syömään ja no samalla juomaan sitä vitun ilmasta kaljaa vähän lisää! Ja siellä sitte niitä vitun ääliöitä — siis matkustajia — tuli jutteleen siitä vitun visailusta. Sitten ne oli että anna nyt Duubelille suukko, älä oo noin ujo.

No hyi! Jotain vanhoja äijiäkö ne oli?

Ei ku ne oli silleen ihan normaaleja ja hyväs henges mut vitun outoja ja suurimmaks osaks vitun gänäs. Enikeis mä olin tietenkin silleen, että ei kiitos, mutta jotenkin se painostus sitten jatkui, ja mä olin että menkää ny töihin siitä, mutta ei!

Joten susta tuli nyt oikeesti lesbo?

Vitun vammaset, ei todellakaan, hyi saatana! Mutta mitä sitä ei ilmasen kaljan eteen ihminen tee? Mut nyt mulla on sit eksistentiaalinen kriisi.

Ai niinku seksuaalistentinen?

NO EI kun eksistentiaalinen! Ongelma on se, että mä en löydä sitä saatananvitun autoa mistää ja Pete ei saa sitä jälitettyä. Kello on jo noin miljoona muutenki, joten aivan vitun varmasti mä joudun jäädä tänne yöksi. Toivottavasti mä löydän sen auton jossain välis et mä voin nukkua siellä. Mut se mun pääpointti tässä on, että mä en ymmärrä, miten sä — siis Ilona — VOIT FANTASIOIDA JOSTAIN VITUN OS–

ALEX!

Ainii, eiku siis — mun pääpointti on se et voittekste hoitaa Tetristä vielä huomenaamunki, ja sivupointti oli se et tyttöjen suuteleminen on just niin kammottavaa kun mä oon aina uskonukki. Tästä lähtien mä maksan mun kaljat ihan rahalla enkä huoraamalla.

[AlexOsallistuja]

Legendaariset pyssyhampit

Perkeleen puhelin, kun soi ja häiritsi. Sheriffit tulivat perään, vaikka kuinka olin vältellyt astumista punaiselle alueelle. Voi jeesus tätä elämää. Ja se oli vielä Pete, joka soitti, vakka olin kylläkin tämän viikon vapaalla. Vilkaisin Ilonaa, jonka olin juuri kaksi sekuntia sitten äyskäissyt hiljaiseksi, kun siitä ei ollut mitään hyötyä tässä hommassa.

”Heinosen huora- ja hyvinvointipalvelu”, vastasin puhelimeen ärtyneenä. ”Eilisen escort on huomisen he–”
”Nyt olis Alex vähä kiire”, Pete keskeytti.
”Niin olis. Että mitähän saatanaa sä soittelet ja häiritset ihmisiä?”
”Siis onks sulla joku oikea asia kesken?”
”No on!” rähähdin puhelimeen. ”Mä pelaan ärdeeärrää ja mulla on tää pleikkari lainassa vaan tän viikon. Mun pitää ettiä jotain perkeleen legendaarisia pyssyhamppeja tässä, ja ellet sä tiedä, missä ne on, niin mä lopetan tän puhelun.”
”Ei kun et lopeta, vaan nyt peli paussille ja kuuntelet!” Pete sanoi kuulostaen niin hätäiseltä, etten lyönytkään luuria korvaan.
”No?”
”Kuule kun sun on ihan pakko lähteä nyt hakemaan vuokrakärryä ja mennä sen kaa etelään.”
”Ja miksiköhän mun on pakko lomalla hakea yhtään mitään ja mennä sen kaa yhtään mihinkään?”
”Koska nyt se Koskelan poika on tunaroinu niin pahasti, että mun oli pakko antaa sille fudut, enkä mä saa taiottua nyt tähän ketään muuta, jolla on aadeeärrä.”

Vitun ADR. Ja Pete. Ajattelin kaiholla meidän porukoita, jotka olivat loppuun asti toivoneet, että jättäisin kuljetusalan koulutuksen kesken ja siirtyisin vaikka parturi-kampaajaksi. Parturiliikkeessä varmaan harvemmin tuli kriisejä, ei ainakaan näin ärsyttäviä, että ihmisen olisi muka pitänyt lähteä lomalla etelän-ajoon. Ilonakin kaiveli sohvalla kynsiään sen näköisenä, ettei hänenlaistaan siistin sisätyön tekijää mikään huoli painanut tällä tavalla tiistai-iltana.

”Mitä se Koskela teki?” kysyin aikaa voittaakseni, mutta laskin kuitenkin ohjaimen käsistäni Ilonan syliin.
”Kloppi oli terminaalin pihas tarkastanu vetopöydän varmaan persesilmällä, kun ei se oikeasti ollu sitä lukkoon saanu. Sitte se takimmainen koko paska oli tietenki tipahtanu tielle siinä melkein heti terminaalin edessä. Kuorma päällä. Runko meni kieroon ja tukijalat vituralleen, niin että lunariinhan se meni, ja nyt toi kuorma pitää saada kulkeen vähän äkkiä. Sanoivat et auto saa jatkaa heidän ringissä, mutta kuljettajalla ei oo enää mitään asiaa, niin että voitko nyt mahdollisesti tulla paikkaamaan etten mä kuole tässä?”
”Mikset sä mee ite?”
”Koska mä oon Ruotsissa! Sun on oikeesti pakko mennä sinne! Saat kaheksantoista euroa tunti. Mee, pliis.”

Vai vielä kahdeksantoista euroa tunti. Siitä, että menee lomaviikko pilalle. Joo ei kiitos. Silläkö se luuli minut suostuttelevansa eroamaan virtuaalisista cowboyistani?

”Kakskytviis euroo”, ilmoitin.
”Varmaan!” Pete ulahti. ”Kakskyt! Korkeintaan!”
”Kakskytkaks”, tinkasin. ”Ja lisät päälle.”
”Ei käy.”
”Sit sulle tulee kiire ettii sinne joku toinen kuski, joka olis vapaa ja jolla on aadeeärrät voimas.”
”No voi vitun kirskuri! Lähet sit heti oikeesti.”
”Kyllä, pihipuntari. Saako käydä paskalla ensin, ja pakata reissulaukun?”
”No en kyllä tiiä tolla hinnalla.”
”Noni. Moro.”

Kun puhelu päättyi, Ilona katsoi minuun kysyvästi. Maiskautin suutani.

”Mun pitää lähteä tästä maanpäälliseen helvettiin”, sanoin, vaikka se lieni selvää.
”Siis vapaaviikolla?” Ilona kysyi.
”Jep. Ja mähän en sinne yksin mene, eli mee kotias ja ala pakata.”
Ilona aukoi suutaan niin kuin Oskari kuivalla maalla ennen kuin sai puhuttua. ”En mä voi nyt — mihinkään. Mulla on töitä huomenna. Ja Onni. Ja kaikkea!”
”Me ollaan viimestään aamuyöllä kotona, ja me otetaan Onni mukaan. Kato sillä on mukava matkustaa siinä takana punkassa. Se voi lainata sitä mun kojelaudalla olevaa yksisarvista.”
”No en mä silti…”
”Et sä voi pistää mua meneen sinne yksin oikeesti! Jos sä et lähe, niin mä otan Oskarin sinne, ja sä tiedät mitä helvettiä sen kanssa on mennä yhtään mihkään ja kelle mä sit soitan koko ajan ja valitan.”

[AlexOsallistuja]

Tetris, vanha huoripukki

”Vai että prostituoiduksi tässä on ruvettava ittensä elättääkseen”, tervehdin Ilonaa, kun sain moottoripyöräkypärän kiskottua päästäni. Se oli norkoillut odottamassa siinä parkkipaikalla korkeintaan pari minsaa.
”Ai oliko toi sun mopo kuitenkin vähän liian kallis?” Ilona kysyi Hondaa merkitsevästi vilkaisten.
”Moottoripyörä. Ja vissiin joo.”
”Siis mitä sä nyt oikeesti selität?”
”No mä kerron. Tuu, mennään röökille tohon penkille. Mä en voinu polttaa samalla ku mä ajoin niinku autossa normaalit ihmiset tekee.”
”No eikä mennä, kun haetaan hevoset heti. Toi taivas näyttää siltä et pian sataa ja mä haluan maastoon ennen sitä.”
”Just.”

Kävelin huvikseni Ilonan mukana Veeraa hakemaan ennen kuin otin paluumatkalla Tetriksen mukaan. Ehdin esittää koko huoraamiskertomukseni tiivistetysti. Suden Olavi oli paukauttanut, että Tetriksen pitäisi huoripukiksi ruveta rahan eteen. En ihan kauheasti innostunut asiasta, mutta Ilona oli heti ihan onnessaan. Hän haaveili pikkuvarsasta, ja haaveet vielä kiihtyivät, kun sanoin, että Sintti olisi sen äiti. Minä puolestani kerroin lukeneeni siitä, että jos astutus tehdään luomuna, niin kuin nyt tehtäisiin, niin Sintti varmaan potkisi Tetriksen polvet tohjoksi, ja sitten joutuisin omin käsin kuristamaan sen murhaajatamman, koska minun vauvaani ei ainakaan ilmaiseksi rusikoitaisi.

”No ei siinä nyt kuinkaan käy”, Ilona vakuutti suulista Veeran viereltä.
”Varmaan sä oot noin huoleton, kun sullahan on tamma itellä! Miehet on kuule herkkiä. Arvaa seisooko tällä enää ikinä kun Sintti loukkaa tätä, saati sit jos se oikeesti käy tän kimppuun.”
”Sitä pidetään kii ja kaikkea”, Ilona rauhoitteli.
”Kuulitsä kulta?” kysyin Tetrikseltä. ”Susta tehään vielä joku väkisinmakaaja. Et sä oo yhtää semmonen. Sitä paitsi Tetris on muutenki vielä neitsyt. Se on ihan liian nuori paneskelemaan tuolla ympäri kyliä.”
”Sä inhimillistät sitä taas.”
”Enkä inhimillistä. Se on mun vauva!”
”Joo, mut se on kuitenkin tullu heppaäitin vattasta eikä sun, eli sen kehitysaste on kuitenkin eri kun ihmislaps — siis mä tarkotan että älä viitti!”

Tetris ei tykännyt kyllä yhtään tuollaisista puheista. Mielestäni Olavin ja Ilonan pitäisi saada tuomio vähintään parituksesta, ellei ihan ihmiskaupasta. Paiskasin satulan hevoseni selkään. Se reppana oli siihenkin kovaotteisuuteen jo tottunut, kun ei yltänyt laskemaan satulaa koskaan niin ylös nätisti. Ei edes sävähtänyt. Taputin sen lapaa kiitokseksi ja kiristin satulavyön hellästi. Tetris otti mielellään porkkanan, jonka tarjosin sille ennen suitsien laittamista.

Koskahan lemmikeistä tuli aikuisia? Ei varmaan koskaan. Tetris oli paljon korkeampi kuin minä. Hevosena se oli miljoona kertaa painavampikin. Istuin sen satulassa ja se kantoi minua säyseästi Veeran perässä hidastellessaan, ja maisemat vaihtuivat laiskasti pellosta metsäksi. Tetris oli ihan oikeasti iso poika jo. Se oli ollut iso poika jo kun se tuli minulle. Silti se oli samalla pieni vauva. Jos olisin voinut, olisin halunnut ottaa sen sänkyyn unikaveriksi. Olisi ollut kivaa pitää sitä omassa pihassa. Olisin voinut olla sen kanssa enemmän ja hieroa sen korvia aina ensimmäisenä aamulla. Jep. Vauvana minä sitä kohtelin, ja kohtelisin aina, vaikka se oli kuinka hevonen ja välillä kilparatsukin.

”Ilona muute”, kutsuin, kun ihan mahtava ajatus pälkähti päähäni.
”No?”
”Käsitätsä et jos Tetris ja Sintti saa vauvoja, nii mä ja Oskari ollaan niitten mumma ja paappa?”

Kun sanoin sen ääneen, se alkoi naurattaakin ääneen. Ilona kääntyi satulassaan katsomaan minua ja Tetristä kärsivän näköisenä. Tai ehkä vain minua.

”Sovitaan sit niin”, Ilona sanoi, vaikka tasan oli melkein sanonut jotain muuta.
”Toivottavasti ne saa mun hiukset ja nenän ne lapset”, tuumasin.
”Miks?”
”No näitsä mitä Oskari teki sen hiuksille? Hyi saatana oikeesti!”
”Kai sä tiesit ettei värjätty hiusväri periydy isovanhemmilta? Varsinkin jos isovanhemmat on adoptioisovanhemmat? Ja jos niiden lapset on sitä paitsi hevosia!”

[AlexOsallistuja]

Autokorjaamon Tuomo
Autokorjaamon Tuomo on esiintynyt mm. täällä.

Ei jeesus maaria. Päätä särki, enkä ollut ihan varma, kummasta päästä tulisi tavaraa ensin, mutta silti joku paiskasi ulko-oven kiinni Goljatin voimilla ja sai koko maan tärisemään ja tykinlaukaukset kuulostamaan Oskarin kissan naukauksilta. Puristin silmiä paremmin kiinni ja päätä tiukemmin tyynyyn, mutta se ei estänyt Ilonaa materialisoitumasta sänkyni viereen.

”MOI!! MÄ TULIN KATTOON ET OOTSÄ ELOSSA KUN SÄ ET VASTAA PUHELIMEEN!!” Ilona huusi niin kuin palosireeni.
”Älä huuda”, kähisin sille. ”Mä kuolen tässä.”
”EN MÄ HUUDA”, se huusi. ”ONKS SULLA KRAPULA?”
”No vittu on! Mee pois.”
”MÄ ARVASIN ETTET SÄ MEE SINNE NIIN VAAN YKSILLE. OLIKS KIVAA?”
”Joo”, väitin, vaikka en ollut ihan varma.

Ilona meni keittiöön karjumaan, että otanko kahvia vai teetä, vaikka se tasan tiesi, etten kyllä mitään kusista teetä juo. Päässä humisi, mutta vedin T-paidan päälle hupparin ja tassuttelin vessaan. Yrjötti. Se helpotti vähän, kun harjasin hampaat.

”Mitäs siellä tapahtui?” Ilona kysyi, kun pääsin keittiöön asti, eikä hänen äänensä kuulostanut enää ihan niin kauhean kovalta.
”No ensin mä luulin et mä oksennan, mut mä vaan paskansin. Tuli sellasta melkein vihertävää. Sit mä harjasin hampaat.”
”Ei vessassa kun Kontiolassa!”
”Aa jaa, ei kai paljo mitää. Oota mä katon mun tilin niin mä tiedän.”
”Miten se tililtä näkyy?”
”Jos on menny saatanasti rahaa niin mulla on ollu voittamaton olo ja mä oon tarjonnu paukkuja. Vittu mä en juo enää ikinä…”

Tililtä ei ollut mennyt rahaa. Tai no oli yksi kalja. Raavin niskaani ja hörppäsin kahvia. Ilona tuijotti minua pöydän toiselta puolelta. Muistin haaleansiniset silmät eiliseltä. Kaljunpuoleinen mies, näytti yli nelikymppiseltä mutta sanoi olevansa kyllä alle. Aika paljon vatsaa. Oli ostanut kaljan — omisti — autokorjaamon Poolassa!

”Mitä autopajoja Otsonmäellä on?” kysyin Ilonalta, joka edelleen odotti jotain.
”Hä? No en mä tiiä!”
”Oota mä googlaan.”

No eipä niitä paljoa ollut. Oli Otsonmäen Akku ja Rengas, jossa myytiin varaosia, ja joka ei ollut kyllä paja, vaan kauppa. Sitten oli jokin keskustelu, jossa mainittiin ainakin Ilveksen Manni — ei paja sekään. Otsonmäen ainoa korjausfirma oli Poolassa. Jep. Ikola. Ikolan Tuomo. Niinhän se oli sanonut. Ikolan Tuomo terve.

”Nyt mä muistan”, ilmoitin ja virnistin.
”No?”
”Yks Ikolan Tuomo puristeli mun persettä.”
”No hyi. Onkse niinku kuka?”
”Semmone joku nelikymppinen äijä. Otsonmäkeläinen.”
”Siis miks sä annoit sen — tai siis sut tuntien sä olisit lyöny turpaan sitä norrmaalisti.”
”Emmä ilmeisesti oo viittiny kun sen on täytyny ostaa mulle ihan saatanasti kaljaa. Mä ostin ite vaan sen yhen, kun piti mennä yksille, mut se juotti mua ja sen on täytyny ostaa mulle kaikki muut.”
”No hyi. Oliko edes hyvän näkönen?”
”No joo ihan. Oliskohan jossain kuva? Eiku hetkonen, mä saatoin vaihtaa sen kaa numeroita…”

Katsoin WhatsAppista. Joo. Tuomo oli illalla toimittanut jotain ihanasta illasta. Se ei osannut kirjoittaa yhdyssanoja yhteen, ei edes vahingossa yhtä. Sen profiilikuva näytti tutulta. Näytin sitä Ilonalle.

”No hyi! Alex! Mitä sä tommosen kanssa liehut!”
”Siis hä? Täähän on aika hyvä.”
”Tommone vanha kalju äijä!”
”Siis oikeen miehen näkönen eikä mikää pakkasenraiskaama pulkannaru, hyi jeesus. No joo, onhan tää vähä vanhan näkönen ja tommonen, mut –”
”Sanoitsä et sillä on paja?”
”Joo.”
”Jaa. No se selittää sen et sä näät sen niin ihanana yhtäkkiä. Mennään tallille.”
”Ei vitussa ennen kun mun burana vaikuttaa. Mä yrjöön mun uudelle pyörälle.”
”Eikä kun me mennään mun autolla.”
”Rouva on päättäväinen.”

[AlexOsallistuja]

Joku, joka osaa arvostaa

Puhelu tuuttasi tasan kolme kertaa ennen kuin Ilona vastasi.
”Mä oon pihas”, ilmoitin.
”Joo mä laitan vaan Onnille telkkarin auki ja tuun”, Ilona sanoi sillä tavalla vaimeasti, että sen puhelin oli taas liian kaukana sen naamasta kun se puhui.
”Onks sulla mitää karkkia?”
”Tuplaa.”
”Jotain hyvää karkkia siis?”
”No niitä sun Maoameita on tuolla.”
”Ota niitä mukaan. Kauhee makeennälkä. Mä ihan heikennyn täs.”

Kyykistyin Ilonan kämpän vierelle kävelytielle polttamaan tupakkaa siksi aikaa, että se yksi pääsisi alas ja ulos sieltä. Siinä menisi kuitenkin hyväisesti tupakanmitta. Sen piti sanoa Onnille kuitenkin ne samat fraasit, että äiti menee kauppaan, vaikka se ei ollut edes kauppaan menossa vaan tallille, ja että äiti tulee pian ja odota kiltisti ja mitä näiitä nyt on. Ehdin itse asiassa nousta, viedä tumpin kadun pielen roskikseen ja palata takaisin ennen kuin Ilona tuli.

Ilona hymyili tervehdykseksi vähän. Hymyilin takaisin. Sitten se ojensi Maoameja, hitto vie niitä paskanmakuisia punaisia ällöjä, ja alkoi tähyillä ympärilleen.

”Missä sun auto on?” se kysyi pahaa-aavistamattomana.
Vastasin leveällä hymyllä. Kävelin ihan uuden ajokkini, pikku-pikkuiseni, komean Hondani viereen. Sivelin sen kyljeltä muutaman pölyhiukkasen.

Ilona toljotti suu auki.
”Eikä”, se kuiskasi.
”Mm-hmm”, nyökytin ylpeänä.
”Kenen toi on?”
”Mun, tietenkin!”
”Varmaan — varmaan sä ostit mopon!” Ilona kiljaisi niin kuin mikäkin barbaari.
”Tämä, hyvä rouva, on moottoripyörä! Tarkemmin sanottuna Honda seebee–”
”Mikset sä tullu autolla hakemaan! Mä en moottoripyörän kyytiin tule! Mä meen omalla autolla. …ja tommonen kyykkymallinen vielä sun piti…”
”Voi ny vittu ja virsikirja sun kanssas!” ulahdin pettyneenä.

Kai nyt jumaliste ihmisten pitäisi olla innoissaan minun uudesta kiiltävästä pyörästäni! Eihän sillä ollut ajettukaan oikeastaan yhtään vielä, ja vitsit että se oli kiva ja nätti muutenkin. Ilonan olisi pitänyt kiiruhtaa jo kyytiin, koska kuinka usein sitä pääsi näin nätillä pyörällä ajelemaan, hä? Tai no Ilona pääsisi: se kuului henkilökuntaetuihin minun ystävänäni. Mutta kuitenkin.

”Mä en halua kuolla oikeesti”, Ilona ilmoitti vähän niin kuin pahoitellen, joten nykäisin mahdollisimman teatraalisesti kypäräni ilmaan istuimelta. Painoin sen samalla vauhdilla päähäni, työnsin vähän hiuksia pois alta ja laskin visiirin niin että napsahti. Vittu mitä paskaa.
”Paljo sä maksoit tosta?” Ilona kysyi. No edes sen verran sitä kiinnosti.
”Kaheksantoistatuhatta”, kerroin.
”Hä?”
Avasin visiirin siksi aikaa, että sain sanottua sen raosta, että kahdeksantoistatuhatta.
”ETKÄ!”
”Mitennii etkä!”
”Mistä sulla on semmosia rahoja? Ja jos sulla on kymmeniätuhansia ylimääräsenä, niin minkä takia sä asut vuokralla?”
”Siks et mulla on rahaa ostella moottoripyöriä, saatanan näätä! Mä lähen näyttään tätä jollekin joka osaa arvostaa tätä!”
”Niinku kelle?”
”En tiiä! Sonjalle ja Eiralle! Sun boifrendille!”
”Ei Osk — no nähäänks me tallilla sit?”
”Joojoo. Jos sä pääset joskus perille ku meet kuuttakymppiä tossa Ylistaron tiellä.”

Oikeastaan olin jo leppynyt, kun Ilona tallusteli tylsälle autolleen, joka ei ollut ollenkaan niin kiva ajaa kuin muuan komea Honda. Silti piti vielä kerran oikein paiskata visiiri kiinni. Olisihan minun nyt pitänyt tajuta, ettei Ilonaa saa kylmiltään moottoripyörän kyytiin. Vaikka viikonloppuun mennessä olisin kyllä jo väsyttänyt sen niin, että se suostuisi ja voitaisiin käydä vaikka edes Lapualla pyörähtämässä.

Köröttelin ihan hyväntuulisena Ilonan perässä Otsonmäkeä kohti, mutta kun satasen alue alkoi, niin kyllä siinä piti vähän koittaa, että miten Honda kulkee. Kun kierrokset nousivat, se äänteli tyydyttävästi ja oikein ampaisi matkaan. Peilistä näin, miten Ilona välkytteli autonsa valoja minulle jäädessään kauas taakse.

[AlexOsallistuja]

Black Swan Dressage

Oskarilla oli puhelin ojossa. Se, vihannes kun oli, ei saanut tälläkään kertaa sanoja suustaan, vaan ojenteli aparaattiaan minua, Ilonaa ja Tetristä kohti. Liike oli sillä tavalla tasaisen töksähtelevää, että meidän oli tarkoitus ottaa se puhelin siltä.

Koska Tetriksellä ei ole peukaloita ja koska Ilona töllisteli mykkää prinssiään taas unohtaen hengittää sisäänpäinkin välillä, otin Oskarilta sen puhelimen ja katsoin, mitä se yritti näyttää.

”Black Swan Dressage?” luin näytöltä. ”En mä usko että sä voit vielä kilpailla.”
”Ei!” Oskari sanoi, ja sen sanan se osasi niin jumaliste hyvin. ”Alex. Ilona.”
”Ai me?” tyrskähdin. ”Toi ei oo suurin piirtein käyny hevosen selässä sen jälkeen kun sä menit hyppäämään pää edellä kentälle.”

Oskari aukoi suutaan, mutta kun ei saanut sanoja tulemaan, hän naputti luokkalistaa sormellaan. Siinä oli tasoja kyllä aika monipuolisesti.

”No meillä ei oo valmentajaa”, sanoin seuraavaksi, koska ei kyllä kiinnostanut lähteä mihinkään Black Swan Dressageen häviämään. Sitä paitsi Tetris oli samaa mieltä. Se heilutteli korviaan ja olisi pyöräyttänyt silmiään, jos hevoset tapaisivat elehtiä sillä tavalla. Ei se mikään kilpahevonen ollut, ei ainakaan enää.

”Oskari”, Oskari sanoi ja taputti rintaansa.

Niin että sellainen kisareissu. Siitä tulisi ihan jeesuksen hieno keissi meille. Siitä muodostuisi legenda. Pennut kouluissa opettelisivat vielä historiankirjoistaan, kuinka Herran vuonna 2023 Alexandra Tiederberg osallistui Black Swan Dressageen. Ratsastaja oli polvenkorkuinen ja oli dokumentoitu kaivamassa nenää niin lämmittelyalueella kuin jatkuvasti kotonakin. Luonteeltaan hän oli epäurheilijamainen ja paiskoi kamojaan varikolla, kun oli sijoittunut jälleen viimeiseksi, ylläripylläri. Hevonen oli ruskea, ja siinä olikin sen ainoa tämän hetken erityistaito. Muuten se edes oli kunnon heppu. Valmentaja puolestaan oli saanut aivovamman, eikä osannut enää ratsastaa eikä puhua. Tottahan sellaiselle reissulle piti ihmisen lähteä.

Näytin peukkua Oskarille ja ojensin puhelimen takaisin.
”Käy”, ilmoitin ja katsoin, kuinka Ilona tuijotti lasittunein silmin eteensä ja tasan mietti, miten kieltäytyisi. Vitsit kun Oskarin aivovamma oli osunut sen puhekeskukseen, eikä sen suuruudenhulluuskeskukseen.

[AlexOsallistuja]

Sairasta, perverssiä ja oksettavaa

Oskarilla ja Ellillä oli joku aivan sairas ja selkeästi perverssi yhteys. Välillä tuntui, että Oskari oli älyllisesti itsekin lapsen tasolla, kun se ei saanut sanottua oikein mitään ja sen jutut olivat yleensä tosi konkreettisella tasolla. Varmaan Elli viihtyikin sen kanssa juuri sen takia, että se ei voinut paljoa filosofisia keskustella.

Oskarin ajatukset olivat suurempi mysteeri kuin Ellin. Eihän se kai mistään lapsista tykännyt? Ei se ollut ennenkään paljoa Elliin kiinnittänyt huomiota. Aluksi se olikin kuin rautakangen niellyt, kun Elli tuli höpöttämään sille, mutta ei vain enää. Joka jeesuksen kerta seurasin kuitenkin niiden sairaita kohtaamisia puolittain inhon ja puolittain oudon kiinnostuksen vallassa.

”Hei, hei, hei, hei, hei”, Elli toisteli ponkiessaan kömpelöä juoksuaan kohti Oskaria, joka yritti harjata Sinttiä suulissa Ilonan vahtiessa ja minun könnätessäni kivijalalla ihan muuten vain.

Normaalisti, tai siis normaaliälyisenä Oskari olisi varmaan kavahtanut sellaista heihettelyä ja päin juoksemista. Tätä nykyä se kuitenkin astui harkitusti monta askelta kauemmas Sintistä ja laskeutui kyykkysilleen.
”Elli”, se sanoi, ojenteli toista kättään ja teki toisella niitä vammaisia kauhovia tule-tänne -eleitään.
”Leppäkeettu”, Elli sanoi ja näytti kämmenellään vipeltävää kammotusta Oskarille.
Oskari pudisti päätään, rypisti kulmiaan ja aukoi sitten suutaan, mutta ei saanut sanottua mitään.
”Leppäkeettu”, Elli toisti sille ja ojensi käpälänsä ihan Oskarin nenän alle.
”Hieno”, Oskari keksi sanoa.
”Ota”, Elli kehotti ja nipisti leppäkerttunsa etusormen ja peukalon väliin, jotta voisi ojentaa sen Oskarille. No sehän oli entinen kerttu tietenkin sen jälkeen.
”Kiitti”, Oskari kuitenkin sanoi ja tarkasteli tohjoa.
”Meni ikki”, Elli huokaisi.
”Nii meni”, Oskari vastasi hänkin muka harmissaan. ”Paa suoraksi se.”
”Ei mee uolakki”.
”Totta. Har– har– Ilona?”

Kun Oskarilta loppuivat taas kerran sanat, hän katsoi Ilonaa ja piti samalla kiinni Ellin käsivarresta, ettei tämä pakenisi hevosen kavioihin. Ilona hymyili lempeästi. Ihan rasittavan äidillisesti. Hankkisivat huoneen.
”Haluaako Elli harjata heppaa Oskarin kaa?” Ilona kysyi.
”Joo”, Elli totesi ja puristeli käsiään nyrkkiin ja auki Oskarin suuntaan sen merkiksi, että nyt hänet tuli nostaa syliin.

Olin jo nousta estämään Oskarin nostoaikeet, mutta Ilona painoi minut hartiasta pysymään takapuolellani kivijalalla. Kun ei kukaan estänytkään, Oskari nosti Ellin ihan mahdottoman keskittyneenä ja kumartui poimimaan hänelle pölyharjan. Jumaliste jos tuo mukula tuosta tippuisi, niin sillä olisi pää halki.

”Kaulasta kii”, Oskari käski, ja niin kuin älyllinen ihmisolio, Elli kiersi toisen pikku käsivartensa Oskarin niskaan.

Harjaaminen ei ollut ihan kauhean tehokasta. Elli suti vähän sinne sun tänne ja Sinttikin alkoi hieman hermostua. Kakru oli kuitenkin ihan turvassa Oskarin sylissä, eikä ponin tallottavana — ei ainakaan niin kauan kunnes putoaisi. Vitsit jos tuo olisi minun mukulani, niin en päästäisi sitä Oskarin otteeseen pudoteltavaksi. Hermostutti katsella moista.

Kun en jännitykseltäni pystynyt enää katsomaan Ellin kurottelua Oskarin sylissä, erehdyin katsomaan Ilonaa, ja hyi saatana että se oli suuri virhe. Se nimittäin katsoi Oskaria sen näköisenä kuin suuliin Oskarin tilalle olisi materialisoitunut satayksi koiranpentua, eikä mitään dalmiksia edes, vaan jotain pörröisiä ja söpömpiä. Tavallaan teki mieli työntää sormet kurkkuun, kun sen näki, mutta toisaalta ei olisi kyllä tarvinnut kuin avata suu ja vähän jännittää vatsalihaksia, niin olisi laatta varmaan lentänyt.

”Mieti”, huokaisin Ilonalle sen sijaan, että olisin yrjönnyt.
”No?”
”Pian teilläki on tommonen.”
”Mit — mee ny! Oo nyt hiljaa varsinkin ihmisten aikana.”
”Mut sitähän sä katot, eiks nii. Et miten ooh söpö isi toi olis.”
”No enkä kato!”

Janna pelasti Ilonan. Se ehti romuineen ja Rasmuksineen suuliin ennen kuin ehdin irvailla yhtään enempää. Elli alkoi hihkua äitiä, ja Oskari palautti pennun tosi katuvaisen näköisenä maahan ihan omille jaloilleen turvallisen matkan päästä Sintin kavioista.

”Olikko Oskarin kaas hariaamas hevoosta?” Janna kysyi Elliltä, ja taas kerran mietin, miksi muksuille pitää puhua niin kuin vähäjärkisille.
”Joo!” Elli kertoi iloisena ja vilkutti Oskarille pompsahdellessaan porukoidensa perässä varmaan Paahtista hakemaan.
Järkyintä oli, että Oskari vilkutti takaisin ja Ilonasta pääsi sellainen pieni vinkaisu, joka normaaleista ihmisistä pääsee siis sadanyhden pörröisen koiranpennun edessä.

[AlexOsallistuja]

”Tää on niin perseestä”, kerroin Ilonalle siltä varalta, ettei se tiennyt vielä. Makasin selälläni oskarinhajuisen maapohjahallin pohjalla jalat koholla penkin varassa. Tai ehkä halli ei ollut oskarinhajuinen, vaan Oskari oli ehkä aina hallinhajuinen. Joka tapauksessa pahalta haisi.
”Oo nyt vaan rauhassa”, Ilona käski. Se istui risti-istunnassa vierelläni ja vahtasi kentälle ihan niin kuin siellä olisi ollut jotain mielenkiintoista. Ei siellä ollut kuin Oskari, Chai ja jotain muita hikisiä poikia ja äijiä, kaikki otsonmäkeläisiä ja otsonmäkeläisten näköisiä. Hyi jeesus.
”Oikeesti ihan syvältä perseestä kaiveltua ripulipaskaa.”
”Ei tässä nyt kauaa mee, että koeta nyt kestää. Mielellään äänettömästi.”
”Lusikalla kaivettua.”
”Oo oikeesti vaikka kymmenen minuuttia ihan hiljaa.”

Kaikki oli perseestä. Ilona oli perseestä. Oskari oli eniten perseestä, koska se aiheutti tämän kaiken. Tämänkin päivän se oli pilannut olemalla olemassa. Joo joo, ei se sen syy oikeasti ollut, kai minä nyt sen tiesin, mutta kun jotakuta tästä piti syyttää. Oikeastaan olisi kai pitänyt syyttää Ilonaa. Sehän ihan itse päätti kerta toisensa jälkeen olla mieluummin Oskarin kanssa kuin minun. Tai no. Ehkä sittenkin pitäisi syyttää Oskaria kuitenkin. Se tasan käytti Ilonaa hyväkseen. Toisaalta minun apuni sai sen paiskomaan keitettyjä kananmunia pitkin pöytiä, niin kai sen oli sitten pakko aina etsiä nimen omaan Ilona. No joo. Ei tästä voinut jumaliste edes syyttää ketään. Silti kaikki oli perseestä.

Käännyin vatsalleni katselemaan niitä ukkoja, isejä ja eri-ikäisiä poikia. Chai oli söpöin. Se oli laittanut hiukset ponnarille keskelle päälakeaan ja pujotteli menemään pallon perässä niin, ettei uskoisi sen verran pyöreäposkisen klopin siihen pystyvän. Oskari yritti siltä palloa pois, mutta ei saanut. Vähällä se oli kyllä. Juuri ennen kuin Chai olisi menettänyt pallonsa se syötti sen sille vaaleahiuksiselle Laurille, jolla on se konevuokraamo Poolassa. Se teki maalin. Oskari hölkkäsi saman tien kauemmas Chaista. Ei sen pelipaikka ollut lähelläkään niin syvällä puolustamassa muutenkaan. Kai se oli eksynyt sinne Chain perässä.

”Mitenhän toi sit pelaa ihan normaalin näkösesti vaikka se ei saa edes turvavyötä kii?” kysyin ihan ääneen asti.
”Kyllä se siitä kehittyy”, Ilona sanoi ihan rauhallisesti.
”Mut mitäpä jos ei? Ootsä ny valmistautunu oleen sen huoltaja lopun elämääs? Haluutsä tommosen vammautuneen husbandin sit kuitenkaa?”
Ilona tuhahti.
”Mitä?” kysyin siltä.
”Miten sä oot noin ilkee tänään? Ei sun ollu pakko tulla tänne.”
”No vittu! Meidän piti mennä sinne Mäkkäriin! Ja sit sä tuut kuitenki tänne ton kaa heti ku Camilla soittaa!”
”Ehditään me aina vaan sinne Mäkkäriinkin.”
”Me ei olla tehty sataan vuoteen mitää muuta kun vahdittu Oskaria!”

Kun Ilona ei vastannut, kaivelin puhelimen takataskusta. Taustakuvana oli ihana ratsuni, uskollinen Volvoni, jossa oli kyllä vielä vanhat pelikorttiteippaukset eikä niitä uusia sairaan cooleja vihreitä sähkösysteemiteippauksia. Avasin Snäpin ja katselin sekä tarinat että viestit läpi ja ryhdyin vastailemaan. Suurimmalle osalle riitti pelkkä striikkikuva pojista ja ukoista kentällä, mutta osalle piti vastata ihan oikeasti jotain.

”Kenen snäppi toi oli?” Ilona kysyi yhtäkkiä kummalla äänellä.
”Hä?”
”Kenen snä–”
”Kyllä mä kuulin!”

Avasin viestin uudelleen ja näytin Ilonalle. Kuvassa näkyi puolikas Iiron märkää naamaa ja vähän tukkaa. Se oli kirjoittanut toivottavansa suihkunraikkaat huomiset. Nousin istumaan, jotta voisin vastata. Avasin hupparia vähän, tai siis aika paljon, pörrötin nopeasti hiuksia ja käännyin niin, että kärttyinen Ilonakin näkyi kuvassa.

”Kauan sä oot viestiny mun veljelle?” Ilona kysyi yhä omituisella äänellä.
”Emmä tiiä. Meillä on alkukeväästä asti striikki.”
”Mistä sä sait sen snäpin?”
”Kysyin.”
”Mistä sä kysyit?”
”Mä etin sen Instasta.”
”Miten sä se löysit?”
”No sun seuraajista. Mikä poliisikuulustelu tää nyt on?”
”Varmaan sä lähettelet Iirolle jotain tommosia kuvia!”
”Mimmosia?”
”Tommosia et tissit melkeen näkyy. Ja mitä varten sekin laittoi sulle jotain tommosia — alastonkuvia?”

Tyrskähdin päin Ilonan naamaa. Vai että alastonkuvia. Iirosta ei ollut näkynyt muuta kuin naamaa ja ehkä vähän olkapäätä.

”Olisit nähny mitä se laitto viime viikonloppuna!” virnistin heti paremmalla tuulella, vaikka ei Iiro ollut mitään ihmeellistä oikeasti laittanutkaan.
”En mä halua tietää!”
”Ei sit. Nyt sä et koskaan saa tietää.”
”No kerro. Tai ei! Älä kuitenkaan kerro. Hyi joku meidän Iiro.”
”Ei se nyt yhtä ällö edes oo kun toi”, sanoin ja vilkaisin Oskaria, joka hölkötti jo meitä kohti treeniensä päättymisen takia. ”Vähä kääpiö vaan.”
”Ei se tiedä mitään autoista”, Ilona sanoi sen näköisenä, ettei itse asiassa ollut ihan varma, tiesikö Iiro vai ei.
”Mm, en tiedä tietääkö”, myönsin.
”Mitä?” Oskari kysyi ja istui maahan meidän vierellemme. Se alkoi itse avata kengännauhojaan hyvin kömpelösti.
”Et en tiiä tietääks Ilonan kuuma veli mitää autoista.”
”Mä en halua kuulla tommosia”, Ilona valitti mukamas korvansa peittäen.
”Mä lopetin jo”, kerroin sille ja kiskoin sen käden pois sen korvalta. ”Mulla jäi kukkaro kotiin. Voiks ostaa mulle BigMac-aterian, nugetit, dipin ja pirtelön? Tai siis tilata ne etukäteen etten mä näänny. Mä maksan takas.”
Oskari aukoi suutaan ja haki jotain sanoja.
Minun teki mieli sanoa sille, että ”sä et oo tulossa”, mutta sanoinkin: ”haluaksä Mäkkäriin kans?” Ei se ollut kuitenkaan paljon mitään saanut syötyä ennen lähtöä.

[AlexOsallistuja]

Oskari katsoi Typyä pää kallellaan. Sen se muisti. En usko, että se törppö tajusi valmentaneensa tuota hevosta, mutta ainakin se tiesi, mikä hevonen suulissa seisoi ja kenen se oli. Oskari näytti tyytyväiseltä ja silitti Typyn tukevaa kaulaa, joka oli taas kesän ansiosta hopeinen ja sileä.

”Haluatko harjata?” Ilona kysyi ja tarjosi Oskarille pölyharjaa. ”Tästä”, hän kertoi ja näytti, miten harjasi Typyn kylkeä itse ennen kuin ojensi harjaa taas Oskarille.

Typy polkaisi jalallaan kovasti suulin pohjaa. Se hätkäytti paitsi minut, myös Ilonan, kun tuli niin yllättäen, mutta ei Oskaria. Oskarin ilme oli vähän sellainen, että joojoo äiti, kun hän otti siniharjaksisen harjan Ilonalta.
”Liian kovaa”, Oskari mutisi ja nosti Typyn harjaa sivuun, jotta pääsisi harjaamaan sen alta.
”Mä tein ihan hellästi”, Ilona sanoi.
”Typy on herkkä”, Oskari jatkoi muminaansa ja Ilona katsoi kulmat kohollaan minua.

Kun Oskari kerran pärjäsi, istuimme Ilonan kanssa suulin kivijalalle odottamaan. Ilona seurasi Oskarin touhuja, mutta ei tällä kertaa haaveksivasti, vaan tarkkaavaisesti.
”Ton se sit muistaa noin hyvin”, sanoin niin hiljaa, ettei Oskari kuullut.
”No, sen se on tuntenu kauemmin kun Sintin”, Ilona vastasi yhtä hiljaa.
”Meinaakohan se nyt oikeesti ratsastaa?”
”Toivottavasti.”
”Mitä jos Typy oikeesti tappaa sen?”
”Eikä tapa. Vaikka mieluummin se olis kyllä saanu jollain muulla alottaa. Mutta kun sille kelpas nyt vaan toi. Pääasia että ratsastaa.”
”Sä sit annat sille suusta-suuhun -hengitystä enkä mä, jos se kuolee tonne. Hyi saatana.”

Ilona värähti. Kai sekin muisti Oskarin silloin viimeksi, kun se oli ollut hevosen kanssa tuossa samalla kentällä. Ei ollut mukava muisto. Toivottavasti Oskari oli unohtanut sen, kun kerran oli unohtanut muutakin. Tai no. Saattoi Ilona muuten värisytellä itseään inhostakin. Hyi saatna jotain suusta-suuhun -hengitystä.

Oskari harjasi Typyn suurpiirteisesti, mutta näytti silmäilevän sitä tarkasti ihan niin kuin ennen vanhaan. Saatuaan puuhansa valmiiksi se nakkasi harjan Typyn omaa keltaista sankoa kohti, mutta osui ohitse ja joutui kumartumaan poimiakseen harjan. Se vaihtoi välineensä kaviokoukkuun. Minä ja Ilona nousimme samaan aikaan ylös ja olimme Oskarin vierellä.

”Totanoin”, aloitin ja ojensin jo käteni kohti Oskarin pitelemää kaviokoukkua.
Oskari katsoi minua hämmentyneenä. ”Mä osaan hoitaa.”
”Kyllä me se tiedetään”, Ilona sanoi.
”Mä osaan”, Oskari toisti pelkästään Ilonalle ja nyökytti. Sitten se taputti Ilonan rannetta ja kumartui luistattaen kämmentään Typyn jalkaa pitkin.

Kyllä se osasikin. Se puhdisti jokaisen jalan kaikessa rauhassa, eikä Typykään laittanut hanttiin. Sitten se vilkaisi meitä no niin mähän sanoin -ilmeellään ja nakkasi kaviokoukun ohi sangosta. Sen oli taas poimittava se erikseen. Sitten se nosti satulan hellästi melkein hevosen kaulalle asti ja liu’utti sen paikoilleen. Ihan kuin ei mitään se kurotti myös satulavyön käteensä. Sitten se pysähtyi. Kun kurkistin Typyn kaulan alta, Oskari puri huultaan.

”Ilona”, se sanoi vähän nolona.
”Mitä?” Ilona kysyi ja kiersi sen luokse.
Oskari hölskytti satulavyötä niin, että vaimea kilinä kävi. Ilona yritti ottaa vyöstä kiinni, mutta Oskari ei antanutkaan. Se näytti purevan hampaitaan kovasti yhteen. Vielä yhden kerran se sovitti vyötä oikeaan kohtaan. Kyllä se muisti, mitä sen piti tehdä. Sitten se huokaisi ja antoi Ilonalle operaation johdon. Suitsia se ei edes halunnut yrittää laittaa Typylle. Minä tein sen, ja se samperin elukka uhkasi purra. Ilona ei tykännyt yhtään, kun noppasin sitä nokkaan.

Oskari olisi kauheasti halunnut taluttaa Typyn itse kentälle, ja Ilona olisi antanutkin sen tapattaa itsensä, mutta minä kielsin ja suostuttelin. Joo, kävelihän Oskari hyvin, mutta eipä tainnut pidellä ohjia yhtä näppärästi. Jonkun muun hevosen se olisi voinut viedäkin, mutta en tosiaankaan kaivannut tähän mitään Typyjahtia. Se piru varmaan potkaisisi mennessään. Ilona sitten sen vei kentän keskelle. Se liitti sen vierellä kätensä yhteen Oskaria varten ihan niin kuin olisi muka jaksanut puntata hevosen selkään kuusikymmentäkahdeksan kiloa Oskaria, vaikka ei jaksanut edes nostaa kesärenkaita kuin yhden kerrallaan. Heikko. Oskari ei kuitenkaan moista elettä nähnyt. Se painoi toisen kätensä Typyn niskaan ja toisen satulan takakaarelle, hyppäsi pari kertaa pienesti ilmaan ennen kuin ponnisti käsiensä varaan ylös. Se nykivä ja päästään vammautunut apina pääsi hevosen selkään noin miljardi kertaa ketterämmin kuin minä, terve nuori ihminen. Että teki mieli potkaista sitä, mutta tyydyin vain kapuamaan aidalle istumaan kankeammin kuin Oskari satulaan. Ilona sai suunsa loksautettua takaisin kiinni siinä vaiheessa, kun sen atleettiboifrendi työnsi lenkkarinsa jalustimiin.

Ilona halusi kävellä Oskarin ja Typyn vierellä. Minusta se oli oikein tervehenkinen idea tässä tilanteessa, mutta Oskari ei tainnut ihan arvostaa. Pari kierrosta se jaksoi mennä Typyllä käyntiä ja jutella nykyiseen lyhytsanaiseen tapaansa, mutta sitten se alkoi raapia yhä tiheämmin niskaansa, kaulaansa ja poskiaan.

Ilona huudahti jotain, kun Oskari kannusti Typyn raviin selkeästi omin lupineen, mutta näkihän sen, ettei siitä tarvinnut oikeasti olla huolissaan. Hieman liian löpsöstä ohjastuntumasta huolimatta ratsastaja piti liian pienen hevosensa tosi tarkalla pikku raviympyrällä Ilonan ympärillä. Kun Ilona taas sanoi jotain kädellään viitaten, Oskari nauroi, kokosi ohjat paremin ja ryhtyi vuoroin suurentamaan ja vuoroin pienentämään volttia pohkeenväistöin. Typy teki töitä kuin oikea hevonen ja minä hymyilin. Tuon tuo meidän pikku vihannes osasi vielä, jumalan kiitos. Tuskin se mitään vaativaa hoosee-geepeetä menisi ihan heti, mutta kun Ilona viimein rentoutui ja nojautui aitaan kentän toisella puolella, laukan se nosti ja ryhtyi vieläpä kokoamaan Typyä maltillisesti. Näytin salaa peukkua ja virnistin Ilonalle, kun Oskari pyöritti Typyä kentän päässä.

Ratsastus loppui aika yllättäen. Yhdessä vaiheessa Oskari teki melko heikkoja mutta silti ihan olemassaolevia laukanvaihtoja Typyllä, kun katselin häntä vierelleni istumaan siirtyneen Ilonan kanssa. Seuraavassa hetkessä ratsukko siirtyi ihan yllättäen käyntiin. Oskari ratsasti meidän eteemme satulasta kiinni pitäen ja alahuultaan purren.
”No?” Ilona kysyi melkein hellästi. ”Mikä tuli?”
”Väsyttää”, Oskari tunnusti. ”Mä en jaksa…”
”Ei se haittaa”, Ilona vakuutti. ”Tuu pois vaan.”
”Pitää kävellä”, Oskari tiesi.
”Eikä kun meet vaan vaikka tupaan makaan sohvalle hetkeksi”, kannustin sitä. ”Mä kävelytän sitä petoa.”
”Et noppaa enää”, Oskari kielsi minua ankarasti ja oikein sormi ojossa.
”Tasan noppaan jos se käy mun päälle. Eikä se jää noppaamiseen jos mä saan kipeetä!”
”Ilona!” Oskari mankui.
”Et Alex noppaa Typyä”, Ilona käski. ”Tuu vaan Oskari pois.”
”Alex noppaa.”
”Ei noppaa. Jos se noppaa, niin nopataan sitä kovempaa takasin. Mä voin vahtia sitä ikkunasta.”
”Kiva”, tuhahdin ja mittailin silmilläni hopeista petoa, jonka selästä Oskari liukui ketteränä poikana alas. Että sellainen salaliitto minua vastaan.

[AlexOsallistuja]

Mustaa kahvia ja pannukakkua ^

Todennäköisin kämmäri

Kuului yksi oven avautumisen ja sulkeutumisen ääni, mutta kahden ihmisen verran kolinaa ja kahinaa, kun kenkiä riisuttiin. Kaksi täsmälleen saman näköiseen ilmeeseen puristunutta naamaa kurkistikin pian keittiöön toinen matalammalta ja toinen korkeammalta. Ne näyttivät siltä kuin niiden nenän alla haisisi sonta. Tai palanut pannukakku.

”Mikä haisee?” Nelly äyskäisi ja katsoi automaattisesti Helloa, joka nakersi aika mustaa pannarinpalaa. Se oli laittanut siihen niin paljon hilloa, että ei kai se hirveästi haitannut, että pala oli ihan rapea.
”Hello”, hörähdin, kun Ilona painui ikkunan vierellä vähän kasaan.
”Oho sori”, Hello myhäili suu täynnä mustaa. ”Se kaalilaatikko oli vissiin virhe.”
”Ootsä taas oikeesti polttanu jotain pohjaan!” Nelly kiekaisi. ”Mä oon sanonu et sä et kokkaa täällä enää yhtään mitään! Kaikki muistaa sen rahkahulabaloon vieläkin, ja sitten sä meinasit polttaa koko tuvan ja nyt taas!”

Hello kohautti olkiaan ja työnsi nopeasti loput pannukakusta kitaansa. Eetu vain huokaisi ja käveli kahvipannulle. Hello meni nopeasti sen ohitse ja laittoi astiansa tiskikoneeseen. Miksei se puolustautunut?

”Mee joo vaan viemään ne pois!” Nelly äyski. ”Oikeestaan mee pihalle asti ite kans! Mä en jaksa nyt oikeesti, mä just oon siivonnu sen uunin ja täällä haisi kerranki ihmisasunnolle eikä sulle ja sun koirille!”

Eetukaan ei puolustanut Helloa, eikä Hello sanonut vieläkään mitään. Se vain nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi ja jonotti kahvinkeittimelle, jonka äärestä Eetu oli poistumassa.

”Mee jo!” Nelly hoputti ja osoitti koko käsi suorana ovelle.
”Saanks mä ottaa kahvia mukaan?” Hello kysyi nöyrästi. ”Mä meen heti sen jälkeen.”
”Et! Häivy heti!”

Ilona henkäisi. Kai sen mielestä Nelly oli edelleen vähän pelottava, vaikka ei se kyllä oikeasti edes ollut. Se vain raivosi välillä lähinnä Hellolle ja joskus Eiralle, mutta ei se muille huutanut. Sitä paitsi vaikka se raivostui nopeasti, se leppyi aina vieläkin nopeammin.

”Mä sen pannarin poltin”, Ilona sanoi ja katsoi silmät suurina Nellyä.
”Justiinsa”, Nelly tuhahti. ”Näinkö on?” se kysyi edelleen vihaisena Hellolta.
Hello kohautti olkiaan.
”Mikä sun on kun sä yrität pistää kaikki muiden syyksi! Mee nyt muualle mun keittiöstä, äläkä palaa enää ikinä!”
”Se oli kyl oikeesti lähinnä Ilona joka sen poltti”, sanoin, kun Hello luikki varovaisesti Nellyn ohitse eteiseen.
”Kas kun ei”, Nelly murahti ja kiskoi kaapin oven voimalla auki, jotta saisi Polle-mukin ja sinne kahvia.
”Mikset sä usko?”
”Ei sitä Helloa tartte pualustella”, Eetu sanoi hiljaa ja istui pöydän toiselle puolelle. ”Siinei oo mitää uutta, jotta aina tuloo jonku sortin katastroofi kun se menöö oikiastansa mihin tahansa. Kyllä tuakin tuasta pian sille leppyy, kunhan tua haju saarahan pois.”

Yhtäkkiä keittiössä, jossa aina oli lämpöistä ja ihanaa, oli ankeaa ja epäreilua. Katsoin ikkunasta, kuinka Hello istui portailla ja nojaili omiin polviinsa. Se oli kuin jäähylle lähetetty kakara. Hörppäsin loput kahvit ja kävin laittamassa kupin tiskialtaaseen. Sitten otin kaapista uuden. Sinne piti laittaa aika vähän kahvia, aivan sairaasti maitoa ja noin kokonaisen sokeripaketin verran sokeria. Ihme kun ei jäänyt lusikka pystyyn siihen sokerimäärään. Melkein kyllä jäi.

”Ilona”, kutsuin, kun Ilona kyyhötti paikallaan ja tuijotti pannukakusta veistettyä pehmeämpää kohtaa niin kuin se olisi ollut kaktus, joka hänen olisi pitänyt niellä.
”Mm?”
”Äkkiä. Meillä on se — juttu.”
”Ai niin, se juttu”, Ilona sanoi melkein uskottavasti ja nousi.
”Jumaliste jos te sen kupin särjette sinne pihalle”, Nelly uhkasi hyvästiksi.
”Älä ny”, Eetun tyynnyttely kuului vaimeana eteiseen. ”Niitä saa uusia.”
”Se on viime joulun Polle-muki, niin että ei saa enää!”

Menin terassille ilman kenkiä, koska kuivahan se aina oli. Istuin Hellon vierelle ja vedin Ilonankin portaille istumaan. Ojensin kahvikupin. Hello hymyili ja nyökkäsi, kun otti sen.
”Laitoikko edes sokeria?” se kysyi.
”Aivan vitusti.”
”Hyvä.”

Hello hörppäsi. Se nyökytti ihan vähän hyväksymisen merkiksi ja nuoli ohkaisia huuliaan, jotka olivat varmaan saman tien takerossa sen kupin sisältämästä sokerimössöstä.
”Kaks kysymystä”, ilmoitin sille.
”No?”
”Yksi, miks sä otat vaan tolleen syyt niskoilles? Siis ihan pieni ja typerä juttuhan toi nyt on, mut silti.”

Hello katsoi hetken aikaan minua ihan suoraan ja avoimesti. Sitten se vilkaisi Ilonaa saman näköisenä ja sen toinen suupieli nousi hymyyn. Käsitin, miksei Hello kelvannut Eiran poikaystäväunelmiin, vaikka se sovitteli joka toista miestä poikaystäväkseen vähän väliä. Hello ei tosiaankaan ollut sellainen perinteisellä tavalla komea mies. Sillä oli iso nenä, suuret mulkosilmät, ohuet huulet ja aika pyöreät posket. Sen tukka oli toiselta puolelta lytyssä ja toiselta puolelta pörrössä. Kun se nauroi, sen suusta paljastui lajitelma sikin sokin sojottavia hampaita. Minä olisin voinut sen kyllä ottaa muuten, mutta se olisi saanut olla viisi metriä pidempi ja tietää jumaliste edes mikä on jakoavain. Jos ei sen autotiedollisia puutteita ja vertikaalista rajoittuneisuutta laskenut, sen kanssa olisi voinut olla aika hauska elämä.

”Ei mua kukaan usko”, Hello nauroi vailla katkeruuden häivääkään. ”Mä oikeesti kämmään aika paljon koko ajan, niin tietenkin muidenkin kämmit on mun syy, kun mä oon se todennäköisin kämmäri.”
”Sä oot ihan vitun outo”, kerroin sille.
”Te ootte ihan sairaan kääpiöitä”, se sanoi takaisin. ”Kiitti kahvista. Mä meen kattoon Skottia.”
”Eijei. Oli vielä toinenki kysymys!”
”No?”
”Voidaanks me tuoda Typy talliin? Me ajateltiin et Oskari vois kattoa sitä, kun ei se tajua Sintistä mitään.”
”Siitä vaan”, se sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mut te sit kans vahditte sitä. Mulla ei kyllä sitte siihen oo osaa ei arpaa, jos se tappaa Oskun.”
”Sun syyksi se kumminki tulee”, tokaisin olkiani kohauttaen.
”Näin on marjat”, Hello myönsi ja nousi ähkäisten ja toista polveaan vapaalla kädellään puristaen. ”Olkaa ihmisiksi. Varsinki sä, Ilona.”

[AlexOsallistuja]

Heti kun Chai oli möläyttänyt, että sillä on kissanpentu, olin kutsunut itseni Vanhalle Meijerille kylään. Olin soittanut Oskarille, jonka puhelimeen Camilla oli vastannut tervehdykseksi ”oota Alex hetki” ennen kuin oli rahinasta päätellen saanut puhelimen Oskarin käpälään ja korvalle. En ollut turhan pitkiä selostanut, vaan kysynyt vain, haluaisiko Oskari nähdä kissanpennun, kun oli kissoista vähiinsä jauhanut. Se oli ilahtunut ajatuksesta, tai ainakin sen ääni oli noussut oktaavin korkeammaksi, kun se oli sanonut, että joo. Ei siinä sitten kummempia kohistu: kunhan lähdin ajelemaan Oskarin luo vähän sen jälkeen, kun Chai ja Noeul lähtivät lampsimaan kotiin.

Kyseinen Oskari oli minua parkkipaikalla asti vastassa tihkuksi rauhoittuneessa sateessa, joten kyllä se vain oikeasti oli innoissaan lähdössä. Ajoin auton sen viereen niin, että sen ei tarvinnut kuin avata apukuskin puolen ovi ja istua. Silloin sen naama kuitenkin venähti.

Kun se ei pitkään aikaan tehnyt elettäkään avatakseen ovea, painoin ikkunan auki.
”Sisälle sieltä!” komensin. ”Sä oot kastunu jo kerran tänään. Sä saat keuhkokuumeen.”
”Missä Ilona?” se kysyi valjusti.
”Töissä”, tokaisin ja kurotin tuuppaamaan oven auki. ”Niinku hyvin tiedät. Tuu jo.”

Oskari tajusi kyllä puhetta. Siitä se ei ollut kiinni, kun se jäi seisomaan sateeseen ja töllistelemään etupenkkiä niin kuin Ilonan haamu istuisi siinä eikä Oskari uskaltaisi istua sen syliin. Hengitin syvään sisään ja puhalsin ulos niin että posket pullistuivat. Napsautin turvavyöni auki, hyppäsin alas Skodasta ja kiersin auton toiselle puolelle tuuppaamaan Oskariin vauhtia sen selästä.

”Eikä”, se vastusteli ja yritti kääntyä päästäkseen karkuun, mutta silloinhan sen takapuoli kääntyi sopivasti penkkiä kohti. Siitä se oli helppo lykätä autoon. Turvavyön laittaminen sille ei ollut kuitenkaan yhtä helppoa.
”Ei ei ei ei!” se vikisi niin kuin kolmivuotias ja taisteli vastaan. ”Ilona!”
”Et sä tarvi mitään Ilonaa joka saatanan napsahdukseen!” murisin sille ja painoin sitä täysillä rinnasta että se pysyisi edes sekunnin paikoillaan. ”Sitä kissaa me mennään kattomaan.”
”Eikä! En halua!”
”Et halua?” varmistin.
”En.”

Päästin Oskarin vapaaksi. Se jäi istumaan autoon kädet puuskassa ja tukka sekaisin, alahuulikin vähän törröllään. Vedin uudelleen kunnolla happea, etten hermostuisi. Sitten kyykistyin auton vierelle niin, että näin sen murjottavan naaman kunnolla.

”No en mä sua sinne pakota, jos sä et halua, mutta mikset sä haluakaan?”
”Ilona tulee”, Oskari vaati ja katseli itsepäisenä aurinkolippaa.
”Miksi sä et tuu ilman sitä?”
”En halua.”
”Mutta mikset? Et se voi koko aikaa olla sun kanssa. Sillä on muutakin elämää kun sä. Sullakin pitää olla muuta.”

Törröttävä alahuuli imeytyi takaisin normaaliin asentoonsa. Oskari pureksi poskiensa sisäpintoja niin että sen naama vääntyi. Tietenkin se halusi Ilonan. Kun se ei muistanut jotain, Ilona selitti sille aina, missä mentiin. Kun se pudotteli kamaa, Ilona auttoi sitä noukkimaan. Jos siltä loppuivat sanat kesken, Ilona osasi aika usein tulkata sen ajatukset. Ei se vielä pärjännyt yksin maailmassa, mutta sitä varten minä olin sitä kuskissa enkä pistänyt sitä menemään omin päin ennen kuin se olisi siinä kunnossa.

”Me voidaan tulla takas heti jos sulle tulee sellanen olo”, houkuttelin, kun Oskari veti turvavyön puolittain kiinni ja hypisteli sen lukkoa.
Hetken kuluttua se nyökkäsi. ”Joo”, se sanoi tosi vakavasti ja painokkaasti.
”Noni. Mä pistän sen turvavyön nyt sulle kiinni, etkä sä yritä sitte enää motata tai purra mua. Seuraavalla kerralla mä nimittäin puren takasin, ja siitä sä et sälli selviydy ilman tikkejä. Mä oon kuule jätkä ollu edellises elämäs terrieri.”

Chain kotona haisi ihan helvetin kauhealta. Sellaiselta maakellarilta. Ei ollenkaan ihmisasunnolta. Asunnon puolella oli siedettävämpää, mutta hapetonta, niin että kai Vanha Meijeri oli enemmän homeessa alakerran juhlasalista kuin vintin vanhasta talkkarinkämpästä. Oskari osasi mennä portaat samalla lailla kuin ennenkin, mutta se ei ollut meinannut osua ensin ovikellon nappulaan. Chaille se osasi sanoa hei, ja muisti sanoa Noeulillekin, kun se ilmestyi keittiöstä raahaten limsaa, jota luulin Fantaksi, mutta joka paljastuikin ripulipaskaksi, ei kun siis Jaffaksi. Niillä oli vain yksi sohva siellä, ja siihen Oskari istui kuuntelemaan, kun höpötin Chain kanssa paremman puutteessa Pondista.

Hetken kuluttua pieni ja pörröinen harmaa olento pisti päänsä esiin sängyn alta. Kuin merkistä Oskari liukui matolle istumaan, eikä kiinnittänyt meihin enää mitään huomiota.
”Kissi”, se sanoi sillä lailla hellästi kuin nyt eläinvauvoille tavataan sanoa. ”Kss-kss-kss”, se sihisi ja rapsutteli mattoa kynsillään.
”Se on vähä arka”, Chai sanoi, mutta ei Oskari tainnut kuulla.
”Kss-kss”, se vain sihisi ja kropsutteli mattoa kunnes sai pölypallonnäköisen ja -kokoisen katin tulemaan luokseen.
”Älä ota sitä syliin”, sanoin sille, koska se ei osannut vielä pitää vakaasti kiinni oikeastaan yhtään mistään.
”Miksei se saa ottaa?” Chai kysyi. ”Ota vaan syliin.”
”Se puristaa sitä tai pudottaa sen.”
”Eikä purista”, Chai lepersi kissallepuhumisäänellä ja kumartui houkuttelemaan pentua Oskarin syliin hieromalla sormiaan yhteen niin että suhina kävi.
”Kissi”, Oskari hyrisi ja vaipui johonkin ihme transsiin heti, kun sillä oli pentu sylissään.

Sitä kissakeissiä oli aika omituista seurata. Oskari oli kuin autistilapsi, jolle ei ollut olemassa mitään muuta kuin se katti. Se silitti sitä oikein hellästi, ja kun mirri rentoutui ja luopui poishyppäämissuunnitelmistaan, Oskari nosti sen ilmaan ja suukotteli sitä. Oskarilla oli ihan vakaat kädet: ei mitään tärinää ja nykimistä. Se ei tosiaankaan puristanut kissaa, eikä edes pidellyt kiikkerästi kiinni. Suukkoja varten se sai tähdättyä kissan otsan täsmällisesti suutaan vasten. Niin tarkasti se ei ollut vielä pystynyt liikkumaan sen jälkeen kun oli ollut sairaalassa.

”Sen nimi on In”, Chai kertoi ja ojensi Oskarille vihreää keppiä, jonka päässä oli kevyt karvapallo. Ihan sikatyperä nimi. ”Koita leikkiä tällä sen kaa. Tää on sen lemppari.”
”En mä osaa”, Oskari väitti.
”Osaatpa. Kato — tällee heiluta — tai siis näin tee”, Chai näytti ja sai kissanpennun ponkaisemaan jättiloikalla karvapallon kimppuun.
”Se tarkottaa ettei sen kädet pysty tekeen noin vielä”, tulkkasin, mutta siitä huolimatta Oskari ojensi vasemman kätensä ja tarttui vihreään kissankeppiin.

Tietenkään Oskari ei olisi halunnut lähteä Chain kotoa, mutta kun minä en aikonut elää ihan kauhean montaa tuntia ilman happea, enkä sellaisten pervojen keskuudessa, jotka juottivat viattomille ihmisille Jaffaa. Sain sen lähtemään muistuttamalla, että sen piti syödäkin tänään. Ihan asunnon ovelle asti se katseli kissaa niin kuin olisi halunnut ottaa sen mukaansa. Se halusi, että otin sen kännykällä kuvankin siitä örkistä, että se saisi lähettää sen ryhmäkeskusteluun.

”Kyllä te voitte tulla uudestaankin”, Chai vakuutteli lähinnä Oskarille.
”Ilman muuta”, vastasin, vaikka en uskonut ihan heti palaavani.

Autossa Oskari hymyili. Vastasin sen hymyyn, koska ajattelin, että se oli hyvällä tuulella kissan takia. Sitten se näytti minulle ylpeänä puhelintaan. Se oli saanut sen kissan kuvan lähtemään ihan itse ryhmächattiin. Pörrötin vaistomaisesti sen tukkaa, mutta se väisti silmät selällään.

”Ai nii, sähän oot allerginen kaikille muille paitsi Ilonalle”, mutisin sille.
”Hä!”
”Ei mitään. Luuletko kuule että tolla Noeulilla on tyttöystävä?”
”En tiedä.”
”Mm. No ihan sama. Tuskin se kuitenkaan tietää autoista mitään. Sitä paitsi näitsä sen kynnet? Sillä on varmaan siistimmät kynnet ku mulla, ja mulla on kuitenkin nää rakennekynnet. Tuskin se tytöistä tykkää.”

Oskari näytti aprikoivan kovasti jotain ja oli hiljaa koko keskustan läpi. Siis sikäli mikäli sellaista nyt voi edes keskustaksi sanoa. Sitten se avasi taas sanaisen arkkunsa ja demonstroi niitä ihme kytköksiä, joita sen aivoissa oli väärissä kohdissa.

”Ilonalla on tyttöystävä?” se sanoi vähän niin kuin kysyen, vähän niin kuin epäröiden.
”Ei kun Noeulilla”, korjasin.
”Ilonalla.”
”Ilonalla? Mitä sä nyt sähläät? Ei tietenkään ole.”
”Ei ole?”
”No ei ole ei. Mistä sä nyt yhtäkkiä niin hulluja luulet?”
”En muista.”
”Noni. Mutta ei varmasti ole. Kai mä nyt edes sen olisin kuullu, jos…”
”Eihän mulla ole?” Oskari kysyi säikähtäneen näköisenä, enkä mahtanut naurulleni mitään.
”No ei sulla kyllä varsinkaan ole!”
”Huh.”

Höppänä raasu. Mietin miljoonatta kertaa, mitä Oskarin päässä tarkalleen ottaen liikkui. Se oli unohtanut asioita, mutta se tai kukaan muukaan ei tiennyt, mitä kaikkea. Kai sekin oli mahdollista, että sen pää oli keksinyt sitten jotain sellaistakin, mikä ei ollut totta. Mistä se muuten tuollaisia keksisi Ilonasta kysyä? No, kyllähän Oskarin tila kohentui koko ajan.

”Ooksä nyt siis taas huolissas että Ilona seurustelee vai mitä sä meinasit?” kysyin vielä Oskarin ja Camillan oven edessä.
”En”, Oskari väitti ja punastui. Se rutisti taas kätensä puuskaan.
”Ooppahan”, mutisin niin että se ei kuullut ja napsautin sen turvavyön auki. ”No mut kyllä sitä yks poika ainaki yrittää tossa kauheesti kiiata.”
”Kuka?”
Sinä, torvi. ”Ei sun siitä tarvi murehtia. Ethän sä silleen tykkää Ilonasta tai mitään, eiks nii. Mutta älä silti roiku siinä tai se ei saa enää happea. Ja mä en pääse enää ikinä niille kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä kaiken aikaa.”

Oskari lähti muka tuohtuneesti puhisten autosta, mutta näkihän siitä, että oikeasti se oli tyytyväinen. Ei se ollut oikein ikinä osannut valehdella ja esittää, ja nyt ei enää sitäkään vähää. Se helisytteli ovella avainnippuaan, joten painoin ikkunan taas alas.

”Soita ovikelloo”, käskin. ”Camilla avaa sulle oven.”
”Enkä!” se tuhisi, ja seurasin miten se sai kuin saikin poimittua nipustaan kauhealla vaivalla oikean avaimen ja työnnettyä sen lukkoon. Ovea se ei ehtinyt kuitenkaan saada auki, koska Camilla tuli avaamaan. Kai Oskari oli pitänyt niin kovaa kilinää avaimineen. Kumpikin ovella seisojista vilkutti minulle sen merkiksi, että sain lähteä.
”Kato!” kuulin vielä Oskarin sanovan samalla kun se kaivoi puhelintaan hankalasti vasemmalla kädellä oikeasta taskustaan. Kai sen piti päästä heti näyttämään, millainen se kissa oli ollut.

[AlexOsallistuja]

Oskari halusi tietenkin unirättinsä tallille. Joka paikkaanhan se sen halusi. Ihme kun se ei ottanut sitä vessaankin mukaan. Unirätin piti istua sen vieressä takapenkillä. Minua siinä projektissa ei olisi sillä lailla oikeastaan tarvittu, mutta kun unirätti ei voinut samaan aikaan ajaa autoa ja istua Oskarinsa kanssa takapenkillä, niin että minutkin otettiin mukaan. Sain jo heti Oskarin pihassa rätiltä mulkaisun, kun laitoin Oskarin turvavyön kiinni kun se oli ensin turhaan yrittänyt itse laittaa sitä jotain sata vuota.
”Se olis kyllä saanu sen”, rätti väitti, mutta Oskari näytti helpottuneelta sen vieressä ja rentoutui penkin selkänojaa vasten.

Automatkalla ei saanut poltella, vaikka ihan omassa autossani olin. En olisi muuten totellut, mutta kun Oskari ihan itse kielsi.
”Haittaaks jos mä poltan?” kysyin ja sytytin jo tupakkaa samalla.
”Mä-en-halua”, Oskari sanoi vähän robottimaisesti mutta selkeästi.
”Mun auto”, väitin lähinnä saadakseni sen puhumaan lisää.
”Haisee”, se sanoi.
Taustapeilistä näin miten Ilona hymyili salaa ikkunasta ulos niin että sen naama meinasi ratketa. Se ei olisi varmaan edes uikuttanut, jos olisin laittanut tupakaksi kuitenkin, vaikka se aina tekikin ärsyttäviä ilmeitä ja leyhytteli mielenosoituksellisesti kädellään.

Neiti Tallimestarin luvalla ajoin autolla suoraan suulista läpi. Ilona olisi voinut vaikka auttaa katsomaan, etten napsauta peiliä irti, mutta se näytti rukoilevan jotain korkeampaa voimaa silmät vuoroin kiinni ja vuoroin selällään.
”Tiiätsä. Jos me osutaan tästä vauhdista tohon seinään, niin ei tuu edes pikku denttiä”, kerroin sille.
”Ei osu”, Oskari sanoi vakavana ja tuijotti apukuskin puolen sivupeiliä, josta oli ainakin kilsan matka vielä suulin pieleen.
”Sano se tolle sun tyttöystävälle”, tuhahdin.
Taustapeilissä Oskari vilkaisi Ilonaa silmät ammollaan ja ryhtyi sitten nopeasti vahtaamaan jotain tärkeää suulin seinällä. Yritin olla nauramatta, mutta silti nenän kautta pääsi ulos asti sellainen pieni töräys.

Hauska loppui haan luona. Menimme tietenkin katsomaan Sinttiä ekana. Houkuttelin sen Oskarille portille ja Oskari työnsi käpälänsä sen turvan alle. Ilonakin rypisti otsaansa, kun Oskari rapsutti Sinttiä vähän, taputti sitä kaulalle ja kääntyi sitten katsomaan minua vähän hymyillen ja kulmakarvat kohollaan. Mitä seuraavaksi, kysyi sen ilme.

”Tunneksä ton?” kysyin epäröiden siltä torvelta ja osoitin peukalollani hörisevää Sinttiä, joka ei saanut iskältään kaipaamaansa huomiota.
”En”, Oskari sanoi, ja korvani alkoivat soida.
”Se on Sint…” Ilona vinkaisi. ”Siis se on Kissi!”
”Heppa”, Oskari väitti.
”Ei kun se on — Alex!” Ilona mankui niin kuin minä olisin tässä muka tehnyt jotain väärää.
”Sä et muista Sinttiä? Siis Kissiä?” varmistin Oskarilta.
”En..?” Oskari vastasi empien ja katsoi vielä tarkasti hevostaan. ”En tunne.”
Suurentelin Ilonalle silmiäni. Voi nyt saatana.
”Ukko”, Oskari muisti taas.
Seuraavaksi irvistin Ilonalle sen selän takana. Oskari oli pyytänyt Ukkoa paljon, emmekä me olleet viitsineet sanoa sille, ettei mitään Ukkoa enää ollut. Ajattelimme, että se muistaisi sen kyllä pian itsekin, ja sitä mieltä oli ollut Olavikin.
”Voi ny perseen suti”, mutisin salaa.
”Hei Oskari?” Ilona huhuili. ”Mennäänks tupaan? Kaikki varmaan odottaa et sä tuut kahville.”
”Joo”, Oskari vastasi ja hapuili otteen Ilonan takin hihasta.
”Jaksaksä kävellä?” Ilona kysyi. ”Vai mennäänkö autolla?”
”Joo.”
”Eli kumpi? Jaksat kävellä?”
”Joo.”
”Mä soitan Olaville”, mutisin salaa Ilonalle, kun ne kaksi lähtivät vaappumaan matkoihinsa.

[AlexOsallistuja]

Kissi

”Pitäskö se viedä tallille kumminki?” kysyin Ilonalta ja katsoin Oskaria, istui edelleen vaativassa etukenossa sohvansa divaaniosuudella ja tuijotti meitä.
”Ette raahaa sitä nyt mihinkään”, Camilla käski keittiön puolelta ihan rauhallisella äänellä ja kuulosti ihan yhtä paljon Nellyltä kuin Nelly itse. ”Susi väsyy vielä siitäkin kun se pukee vaatteet päälle.”
”Se kyllä pyytää Kissiä koko ajan”, huomautin Camillalle.
”Haluatko sä tallille?” Ilona kysyi Oskarilta, joka ei vastannut.
”Jos menisit kumminkin vasta huomenna”, Camilla ehdotti ja käveli Oskarin eteen kahvikupin kanssa. ”Ota. Susi. Se on vaan kahvia. Voit ottaa. Te kaks saatte hakee ihan ite omanne.”
”Voitas me kyllä mennä tänäänkin, jos vaan ajetaan autolla vaikka suulin läpi tallipihan puolelle ja alas tarhoille niin se vois edes nähdä hevosia hetken aikaa”, suunnittelin. ”Meillä kuitenki ois itse tallimestarin lupa ajaa siitä, eiks nii?”
”Kissi”, Oskari vaati ja otti viimein kahvikupin Camillan kädestä.
”No jaksatko sä sitten laittaa takin päälle ja lähteä noiden mukaan etkä vaan kiukutella siinä?” Camilla kysyi, vaikka Oskari ei vastannut.

Kahvinjuonti Oskarin luona oli outoa. Se olisi ollut outoa joka tapauksessa, koska emme me missään Vanhaniemi-Suden kommuunissa ylipäätään ikinä aikaamme viettäneet, vaan Hopiavuoressa. Nyt se oli oikein sairaan outoa, kun Oskarilla olisi pitänyt olla jumaliste nokkamuki, että siitä olisi tullut oikeasti yhtään mitään. Camillasta näki, että sitä risoi levittää Oskarin polville paperia, ettei se sotkisi kaikkea juodessaan. Tai ehkä sitä vain otti pannuun se, ettei Oskari ollut niin kuin ennen. Camilla ei kuitenkaan ollut mikään hoivavietin ruumiillistuma. Itse se oli kuitenkin vissiin vaatinut Oskarin kotiin, vaikka Olavi olisi vienyt sen kernaasti mennessään.

”Tee näin jos sä haluat mennä tallille”, Ilona ohjeisti ja nyökytti päätään Oskarille. ”Haluutsä mennä?”
Oskari ei tehnyt yhtään mitään. Taaskaan. Se tuijotti vain tyytymättömänä. Niin kuin kis–
”Hei. Sanookse edes Kissi?” käsitin ihmetellä ensimmäisen kerran koko aikana.
”Sehän puhuu ihan selvästi”, Camilla huokaisi.
”Oskari”, kutsuin ja Oskarin katse haki vaivattomasti silmäni. ”Tarkotaksä siis kissiä? Niinku miau miau?”
Oskari nyökytti kiihkeästi.
”Hä?” Ilonalta pääsi.
”Mikä vitun kissa?” kysyin Oskarilta. ”Sulla ole mitään kissaa. Itse asiassa tunneksä edes ketään, jolla on kissa?”
”Sillä oli kissa kun se asui vielä kotonaan”, Camilla kertoi.
”Ai nii oliki!” muistin yhtäkkiä. ”Sillä oli se saatanan ruma valkonen kolli, jota se raahas mukanaan välillä ihmisissäkin.”
”Jari Litmanen”, Camilla muisti.
Oskari ojensi kahvikuppiaan. Camilla vilkaisi kuppiin, mutta siellä oli vielä kahvia.
”Ei kai sillä muita kissoja oo ollu?” kysyin Camillalta.
”Ei se oo ainakaa koskaan sanonu. Hamsteri sillä oli, mutta en mä oo muusta kuullu.”

Oskari seurasi keskustelua hiljaisena ja melkein kuin häntä ärtyneen kissamaisesti heilahdellen. Se ei ollut läikyttänyt ihan hirveästi kahvia, mutta unohteli kuppinsa omituisesti ilmaan roikkumaan aina niin kauaksi, kunnes Ilona taputti varovasti kupin pohjaa ja Oskari muisti taas hörpätä. Kai se ei vielä voinut seurata kovin montaa asiaa kerrallaan. Sen ilme näytti ärtyneeltä. Sillä oli niin paksut ja mustat kulmakarvat, että siitä näki heti, kun sitä risoi edes vähän. Nyt sitä harmitti jokin aika paljon. Tajusikohan se oikeasti, mistä tässä puhuttiin.

”Kissi”, se sanoi taas vaativasti.
”No?” kysyin siltä. ”Mitä kissaa sä nyt haluat? Sulla ei ole kissaa, usko jo.”
”Alex!” Ilona sähähti, kun Oskarin kädet tärähtivät niin, että jotain sata litraa kahvia kaatui sen polville. ”Älä kuuntele sitä. Se on itse asiassa just lähdössä, kun se ei osaa käyttäytyä täällä. Sen Jarilitmaskissanko sä haluat?”
”Sä oot mun kyydillä”, huomautin hiljaa Ilonalle.
Oskari ei taaskaan nyökytellyt. Joko se ei tarkoittanutkaan sitä kissaa, tai sitten se unohti nyökyttää. Mistä sen tiesi, kun toinen oli aika vihannes?
”Noh. Mutta tallille sä et varmaan tänään sitten halua?” Ilona vielä varmisti.

Oskari näytti arvioivalta katsellessaan Ilonaa. Ihan niin kuin se olisi oikeasti miettinyt, jaksaisiko se lähteä tallille. Se käänsi katseensa omiin hieman kahvisiin sormiinsa ja liikutteli niitä niin kuin olisi yrittänyt laskea jotain. Sen otsa kurtistui, silisi ja kurtistui taas.

”Ukko?” Oskari kysyi lopulta hitaasti ja epävarmasti ja sai Camillan hätkähtämään niin, että senkin polvet ja kädet olivat kahvissa. Kahvinen Camilla kirosi hiljaa.
”Mitä?” Ilona kysyi.
”Totaniin”, Camilla kiirehti sanomaan. ”Nyt on kello jo vaikka mitä. Mee Susi oikeesti vasta huomenna sinne talliin. Kyllä se siellä pysyy. Mä totanoin soitan sun isälles ja kysyn että… No. Katotaan sitä Ukko-asiaakin sitte huomenna.”
”Se oli lähtömerkki”, tulkkasin Ilonalle, joka katseli Oskaria niin kuin aikoisi kosia sitä.
”Pää kii”, Ilona mutisi.

[AlexOsallistuja]

Yksinhuoltajan arkea

Oskari oli olevinaan hereillä, mutta silti se nukkui, siis nukkui-nukkui, tosi paljon. Ilona oli edelleen kuin liimattu sairaalan typerään tuoliin. Sen takia minusta tuli yksinhuoltajaäiti näin kovin nuorena ja nättinä.

Koska olin periaatteessa vapaalla, Ilonan mielestä oli sopivaa, että tuhlaisin koko lomani Onnin kanssa kun se itse tuijotti Oskarin huulia ja haaveili tulevaisuudenkuvista, jotka sisälsivät takuulla erilaisia pehmopornokohtauksia. Onneksi me Onnin kanssa tulimme hyvin toimeen, niin että ensimmäinen päiväni yksinhuoltajana meni helposti. Makasin Ilonan kämpillä, söin sen pakastimesta kaksi Lidlin jotain passionjätskiä ja annoin vähän Onnillekin. Kävimme Hyllykallion koirapuistossa, mutta kun sinne tuli kaksin kappalein jotain isoja bully-tyyppisiä koiria, niin annoimme tilaa, etteivät Onnin pikku kananjalat katkeaisi niiden kanssa leikkiessä.

Toisen päivän, jonka Ilona hiplasi Oskarin poskia oksettavasti, vietimme Onnin kanssa meillä. En jaksanut enää olla eristyksissä Ilonan kämpillä, niin että laitoin Onnin hyppäämään autoon ja häivyimme maisemista. Otimme päikkärit minun sohvallani ihan aluksi, ja sitten vein Onnin leikkimään Jerusalemin ja Lalleron kanssa niin että se väsyi, eikä kitissyt äitiään matkalla kotiinsa.

Kolmantena päivänä alkoi vituttaa ajella edestakaisin yhden koiran takia, kun sen oikea äiti laskeskeli Oskarin ripsiä ja fantasioi suukottelevansa sen silmäluomia. Kun ilta sinä päivänä koitti ja Ilona suvaitsi materialisoitua asunnolleen, olin jo Onnin kanssa nukkumassa syvällä peiton alla sen sängyssä. Se yritti valittaa jotain ja vetää peittoa, siis Ilona, mutta potkaisin sen kauemmas minun ja Onnin sängystä ja jatkoin unia. Aamulla havaitsin, että se oli vienyt Onnin paikan ja makasi hytisten vilttiin kääriytyneenä sängyn äärimmäisessä laidassa.

Koska neljäntenä päivänä Ilona kerrankin nukkui, eikä kosketellut Oskaria sopimattomasti salaa sairaalalla sen nukkuessa, en viitsinyt herättää sitä. Sen sijaan annoin Onnille ruokaa ja söin itse aamupalaksi viimeisen sellaisen passionjäätelön, joita Ilonalla oli, ja polttelin tupakkia sen parvekkeella, vaikka se oli joskus aluksi yrittänyt vaisusti kieltää. Niissä main yksi Mantereen Pasi soitteli, että viitsisinkö ajaa nurkkakuskina soraa yhen päivän, kun yksi mies makasi kuumeen kourissa kotona ja kolmea olisi ihan pakosti tarvittu, että urakka sujuu. Neuvottelin itselleni suurin piirtein kahden päivän arvoisen palkan, laitoin Onnille sen oranssin pannan ja lähdin koiran kanssa röimaalle. No Onnista se päivä ei tainnut olla hirveän hauska, koska se torvelo-reppana jännitti kuorma-autossa ja suorastaan pelkäsi, kun kippasin soraa monttuun. Kun se lopulta yhdellä hakumatkalla pisti maata, laitoin sille Peltorit korville, puhelimeeni videopuhelun meidän Petelle ja ryhdyin kehumaan itseäni, kuinka aktiivinen olin, kun olin lomallakin nurkkakuskina. Sinä iltana ajoimme Onnin kanssa Seinäjoen uuden Mäkkärin autoluukun kautta kotiin, ei kun siis Ilonalle. Minä otin BigMac-aterian, ylimääräiset ranut, nugetteja ja kaksi dippiä. Onni otti pelkän juustohampparin ilman sipulia ja silti se piereskeli yöllä peiton alle.

[AlexOsallistuja]

#hoitsut #alanvaihto

”Terve”, tokaisin Ilonalle, joka istui tapansa mukaan tuijottamassa Oskaria ja silittelemässä sen rystysiä.
”Mm. Moi”, se vastasi lamaantuneena, mutta henkäisi järkyttyneesti, kun työnsin Oskarin ruhoa lähemmäs sitä sängyllä.
”Mitä sä teet!”
”Mulla oli ihan saatanallinen päivä”, ähkäisin ja painoin Oskaria lonkasta kaikin voimin. ”Mä oikasen hetkeksi…”
”Et sä voi mitään oikasta toisen ihmisen sängyssä! Sairaalasängyssä!” Ilona kauhisteli.
”Vittuku yritin pyörittää puolikkaan kärryn jalkaa ylös kaatosateessa ja mun puhelin soitteli itekseen kaiken maailman Pukkilan Juusoille… Varmaan kuuli kaiken kun mä kiroilin siellä, ja sit mä soitin Petelle et tulee nyt vittu auttaan — mut mä olinkin vaan veivannu sitä vitun veiviä väärään suuntaan. Vitustako mä voin tietää tommosia kun oon ajanu vaan täysperävaunua muutenki…”

Kiipesin sängylle ja potkin kengät pois. Tyynyä en viitsinyt Oskarilta viedä, niin että nostin sen käpälän sen oman vatsan päälle ja käytin sen olkapäätä tyynynä.

”Ootsä mustasukkanen?” virnistin Ilonalle, koska se tasan oli, kun oli niin hiljaakin.
”En”, Ilona tuhahti. ”Meitä vaan pian kielletään käymästä täällä.”
”Meitä mitään kielletä. Jos joku kyselee niin mä sanon vaan et mä oon sen kihlattu. Halusin näin vuosipäivänä viettää vähä aikaa sen kainalos.”
”Ei kihlatutkaan saa kiipeillä toisten päällä kun ne on tajuttomia! Sitä paitsi mitä jos sen pää jotenkin notkahtaa.”
”Eikä notkahda, ja tänäänhän se otetaan muutenkin pois lääkkeistä, ekkö muista, niin että kai sen pää on muutenki terve jo.”

Ilona puristeli ja tutki Oskarin sormia. Jos Oskari olisi ollut hereillä, se olisi varmaan järkyttynyt ja alkanut hyperventiloida ja olisi vaipunut koomaan. Kun se heräisi, minun pitäisi varmaan henkilökohtaisesti hoitaa se Ilonan kanssa naimisiin, kun kumpikaan noista ei saanut aikaan yhtään mitään.

”Mitä jos se ei herää?” Ilona kysyi yhtäkkiä.
”Kyl se herää.”
”Et sä voi sitä tietää.”

En kyllä voinutkaan. Mutta miten se voisi olla heräämättä? Tietenkin se heräisi.

”Sit me ruvetaan miettiin, mikä kuva siitä me kehystetään sen muistotilaisuuteen. Mulla on hyvä idea, ootas.”

Ilonaa ei edes hymyilyttänyt. Etsin silti sen kuvan. Olin ottanut varmaan miljardi kuvaa Oskarista. Ja Ilonasta. Ja Oskarista ja Ilonasta. Tykkäsin siitä oskarikuvasta kuitenkin eniten.

”Koska toi on otettu?” Ilona kysyi ja hymyili vähän.
”Siinä ku tultiin sieltä Ahvenanmaalta niin ku pysähdyttiin siinä levikkeellä kun sun piti päästä miljoonatta kertaa kuselle.”
”Se nauraa…”
”Sä olit just tullu sieltä pusikostas ja näytit sille sitä typerää kissameemiä.”
”Nii joo se oli se kun se väitti ettei oikeen tienny mitä meemi tarkottaa edes. Vitsit se on joskus jotenkin… Vanha.”
”Oskarilla on aika söpö naama”, olin huokaisevinani valokuvaa katsellen, vaikka emävalehan se oli. Tai no olihan se nyt omalla laillaan söpö joo, mutta ei ollenkaan minun tyyppiäni.

Ilona vilkaisi minua ripsiensä suojassa niin kuin ei olisi muka vilkaissutkaan. Käännyin heti kyljelleni ja silitin Oskarin poskea.

”Älä viitti”, Ilona komensi.
”Miksen? Mä vaan hoidan sitä.”
”Sä aiheutat sille pian aknen sun paskaisilla tukijalanpyörityskäsillä!”
”Totta muute. Anna niitä baby wipeseja sieltä.”
”Miks?”
”Mä puhdistan Oskarin naaman tietenkin.”
”Enkä anna.”
”Voit säkin puhdistaa. Kyl mä voin jakaa Oskarin.”
”Ei täs oo mitään jaettavaa”, Ilona väitti ja nakkasi kosteuspyyhepaketin voimalla olkapäähäni.

En ollut oikeasti ajatellut pyyhkiä yhtään mitään kosteuspyyhkeillä, mutta kun kerran sain ne ulottuvilleni, hinkkasin omat käteni. Oskarin olkapää oli liian luinen ollakseen mukava pään alla, joten suoristin sen käsivarren tyynykseni. Se ei ollut paljoa pehmoisempi, mutta edes vähän. Tuin rannettani sen rintaa vasten sukeltaessani hetkeksi Instagramiin rentoutumaan.

”Se ei varmaan tykkää et sä teet noin”, Ilona huomautti hetken päästä.
”Tai sit sä et tykkää.”
”Ei kun Oskari ei tykkää.”
”Pöh. Mä oon kuitenkin pussaillu sen kanssa jopa. Nähny sen käytännös alasti jotain kuusmiljoonaa kertaa muuten myös.”
”No kiv — no etpähän!”
”Joo en oo oikeesti kyl pussaillu sitä”, myönsin ja tein yökkäysäänen.
”Mut — mut”, Ilona änkytti.
”Oon mä sen puolialasti nähny.”
”Millon muka?”
”No millon muka en? Joskus mä ramppasin mun veljen kaa niillä yökyläs koko ajan. Ja sit me ollaan uitu kersoina kaikki kesät.”
”Aa, lapsena”, Ilona hyrisi omituisesti.
”No tietenkin lapsena! Mitä sä kans oikeen kuvittelet, pervo. Lisäksi mä oon nukkunu tälleen sen kaa ennenkin. Aina kesäsin kans. Meillä oli sellanen iso teltta joka kuulu oikeestaan asuntovaunuun, niin me aina nukuttiin siellä Oskarin ja mun veljen kaa. Ne ei kyllä koskaan halunnu mua sinne kun ne oli niin paljo vanhempia, mut mä en lähteny pois vaikka mun oli kylmä ja pelotti. Sit mä menin Oskarin makuupussiin koska Miika olis varmaan lyöny mua jos olisin menny sinne.”
”Ja se huoli sut sinne?” Ilona ihmetteli.
”No ei se mitään huolinu. Mä menin vaan. Mähän sanoin, mulla oli kylmä ja sit mä pelkäsin et teltan ulkopuolella on karhu tai murhaaja.”

Selasin hetken reelsejä. Kun ne alkoivat tympiä, käännyin selälleni ja pinnistelin itseni ylöspäin sängyllä. Otin selfien Oskarin kanssa, mutta sen suu oli valahtanut vähän auki, kun olin töninyt sitä, joten käännyin asettelemaan sen naaman edustavampaan asentoon ennen kuin otin uuden kuvan. Ilona tarkkaili toimitusta niin kuin kissa.

”Mä pistän tän Instaan”, sanoin ja näytin kuvaa, jossa me molemmat Oskarin kanssa näytimme ihan roadkilleiltä tai muilta raadoilta.
”No ethän”, Ilona vastusti.
”Menee jo! Mulla on yksityinen tili.”
”Joo on yksityinen mut sulla on jotain kolmetuhatta seuraajaa.”
”Älä nyt vähättele mua. Mulla menee seittämäntuhatta rikki ihan just”, korjasin ja kirjoitin kuvatekstiä sormet melkein savuten. ”Mut ne on jotain rekkapenoja kaikki niin aiva sama.”
”Miten sulla ees on niin monta seuraajaa?”
”Helppoo. Ne tykkää mun tisseistä ja sitä kun ajan rekkaa.”
”Sulla edes ole paljo yhtään tissejä…”
”Mm, no silti ne kuolaa tossa. En mä oikeesti tiedä miksi. Mä pistän hei tähän et murun kaa päikkäreillä nii lähtee varmaa tuhat seuraajaa!”
”Etkä pistä.”
”Mä tägään sut tohon kun tossa näkyy sun käsi. Pistän et it’s not gay when it’s threeway.”
”Et pistä sitäkään. Etkä tägää.”
”Tägään ja pistän et mitäs me hoitsut. Häshtäg alanvaihto.”

[AlexOsallistuja]

Ilonan vara-avain oli ihan saatanan mahtavassa piilossa sen asunnon ovea kehystävän listan päällä. Olin huomannut sen noin kolme kuukautta ennen kuin Ilona oli näyttänyt piilon minulle. Kun kerran auto ei ollut pihassa, hyppäsin niin että ylsin avaimeen ja pudotin sen piilostaan. Sitten ei tarvinnut kuin vääntää ovi auki, ottaa eteisestä jakkara ja kiivetä laittamaan avain takaisin. Onni auttoi tietenkin prosessia juoksemalla jaloissani ja jakkaran ympärillä kuin heikkopäinen.

”Äitis on little bitch”, kerroin Onnille polvillani eteisen lattialla, kun koira jatkoi tervehdyshepuliaan. ”Se ei muista enää kuka mä oon edes, tuskin suakaan varmaan kunnolla, joten me jätetään se ihan kuule rauhaan eiks niin? Lähetään yhdessä vittuun täältä, eikä palata enää ikinä. Ei ainakaan ennenku sulla on iltapala. Mut oota mä käyn ensin kusella.”

Onnilla oli jotain neljäsataaviisikymmentä pantaa, valjasta ja hihnaa. Ilona tapasi käyttää sillä yksiä sellaisia valjaita, jota ei olisi osannut puettaa itse pirukaan, joten kaivoin Onnin omasta henkilökohtaisesta laatikosta pannan. Siinä oli jotain keltaisia koukeroita ja se oli aika paksu. Ilona oli sähissyt kuin riivattu kerran, kun olin ottanut jonkun tosi ohuen pannan. Se oli tuntunut ihan fiksulta ratkaisulta, kun Onnin kaulakin oli niin pitkä ja ohkainen, mutta kuulemma piti olla edes paksu panta, jos oli liian laiska pukemaan valjaita. Siis Ilonan sanojen mukaan. Ja kai niitä sen sanoja oli kuunneltava, kun Onni oli kuitenkin sen koira.

”Käyks tää sulle vai haluuks ton sinisen?” kysyin koiralta. Se ei virkkanut mitään, kunhan pomppi etutassujensa varaan leikkiasentoonsa ja takaisin ylös ihan malttamattomana. Kai sille sitten kävi keltakoukeroinen panta.
”Entä naru hä? Äitis haluaa et mä ottasin ton paskanarun, mut eiks niin et me otetaan flexi ja sanotaan vaan ettei me muistettu?”

Flexi roikkui Onnin kaulassa ja se veti sitä perässään, kun menimme keittiöön. Ilonalla oli lasipurkissa aina jotain karkkia. Tänään ne olivat mustia Rolloja, joten otin yhden suuhun ja hetken mietittyäni pari taskuun. Toiseen taskuun pistin nurkkakaapista Onnin kananamit. Piti silläkin jotain olla. Löysin myös paperia: jonkun laskun kirjekuoren. Kynähän Ilonalla oli magneetilla jääkaapin ovessa melkein niin kuin oikeilla aikuisilla ihmisillä.

”Mikä sun nimi muute on?” kysyin Onnilta. ”Siis kyl mä tiiän et sä Onni oot, mutta onks sulla niinku joku kennelnimi tai semmonen? Eiks teillä tapaa olla?”
Onni käänteli päätään odottavaisena.
”Mitennii et muista? No ei se mitää. Ei hätä oo tämän näkönen. Kyl me sulle nimi keksitään.”

Kirjoitin ennen lähtöämme vielä viestin, jonka työnsin näkyville eteisen peilin rakoon. Siinä luki näin.

Olen lähtenyt asioille ainoan todellisen ystäväni Alexandran kanssa.
t. Onni Arsi Yrjänä Eronen

[AlexOsallistuja]

Hulmuava harja ja pala taivasta
Pilvetön punainen taivas ^
Ennen kuin taivas valkenee ^

Aurinko on kohta keskitaivaalla

Ilonalla on outo maku. Ihan kaikessa. En käsitä, miten se pystyy elää niin tiukoissa vaatteissa. Se hullu myös juoksee huvikseen rinkiä jotain katuja pitkin. Kaverimaku sillä oli erityisen kummallinen, koska minun kanssanihan se oli, tai ainakin oli ollut tähän asti, mutta sen miesmaku oli oudoin kaikista.

Katselin Oskarin kyömynenää mietteliäänä, tai ehkä olinkin turtunut. Se ei ollut mikään komea tyyppi. Se oli niin tosi pieni ja ohkainen siinä sängyllä maatessaan, vaikka oli samalla jotain viisitoista metriä pitkä. Ei vitsit, kyllä miehelle piti vähimmäisvaatimuksia asettaa. Jos minulla olisi mies, sen pitäisi ainakin olla leveäharteinen, partainen, noin kolme kertaa Oskaria tanakampi ja väkevämpi, ja sen piti tietää autoista vähintään enemmän kuin minä. Oskarin sai kauhistumaankin ihan liian helposti. Vaan enpä minä Oskaria tässä tai muutenkaan ollut edes yrittämässä, niin ettei sellaisilla ollut väliä. Hyvä kaveri se nimittäin oli. Tylsä välillä, mutta niinhän kaikki.

Sairaalahuoneen ovi avattiin pehmeästi. Riistin katseeni Oskarin nukkuvannäköisistä kasvoista vilkaistakseni, kuka tuli. Oskarin luona ramppasi lähinnä ihmisiä, joita en tuntenut — mutta tämän tunsin. Tämä kävi usein. Hymyilin tervehdykseksi.

”Terve”, Hello sanoi ja veti itselleen tuolin katonrajaan asetetun telkkarin alta.
”Moro”, vastasin ja katselin taas Oskaria, Oskarin liian mustia kulmakarvoja.
”Mä sanoin kyl Oskulle, mut hei vaan sullekki.”
”Vittu sä oot outo…”
”Mulla olis kyl sille henkilökohtaista asiaa”, Hello sanoi pää kallellaan ja hymyillen minulle. Siitä ei aina tiennyt, oliko se tosissaan vai ei.
”Koomapotilaalle?”
”Ei sitä tiedä vaikka se kuulis. Varmaan kuuleekin, ainakin jotain. Tai vähintään mä haluan uskoa…”
”Okei.” Vitsit se olikin outo, mutta ainakin se oli ihan jumalattoman hyväsydäminen. Ja mistä sen tosiaan tiesi. Puhuin minäkin Oskarille. ”No mä käyn tossa ostaas vaikka… Jotain.”
”Tuo samaa mulle”, Hello pyysi. ”Osku haluutsä jotain? Osku ei vissiin halua tällä kertaa mitään.”

Jotain piti ostaa, koska jotain oli Hellokin halunnut. Päädyin retkelläni käymään vessassa ja ostamaan kaksi Twixiä. Eiköhän se aika ollut riittänyt Hellolle henkilökohtaisen asian hoitamiseen koomapotilaan kanssa. Menin koputtamatta takaisin huoneeseen, koska koputtaminen olisi ollut outoa. Toisaalta yhtä oudolta tuntui mennä koputtamatta. Kaivoin Twixit valmiiksi ojoon hupparin taskusta.

Hello lauloi ihan hiljaa. Se kuulosti siltä kuin hän olisi unohtanut puolet sanoista, mutta se ei haitannut. Laulu oli joku Ed Sheeranin ihme ällö rakkauslaulu, ja tasan Hello oli kuullut sen juuri radiosta. Sille jäi aina radiokanava päälle otsalohkoon, kun se vaikka ajoi autoa. Osa laulun sanoista kuulosti olevan oikein. Osan tilalla oli tiidiiidi. Osa vain hymistiin nenän kautta. Hello ei reagoinut saapumiseeni, vaikka istuin takaisin paikalleni Oskarin toiselle puolelle.

Laulu jatkui ikuisesti ennen kuin tuli päätökseensä. Katselin Hellon kättä. Se oli sängyn laidalla Oskarin käden vieressä. Vain pikkurillit koskettivat kevyesti toisiaan. Olikohan Hellolla tatuointeja? Ainakin olin nähnyt sen käsivarret ja sääret, eikä niissä ollut mitään. Sääli. Olisi uskonut, että hänellä olisi ollut aika monta tatuointia varsinkin juuri käsivarsissa ja säärissä. Hän silitti toisella tatuoimattomalla kädellään lakanaa ihan Oskarin sormien ja omien sormiensa edestä.

”Miksi sä teet noin?” kysyin, koska oli hiljaista.
”Miten?”
Vilkaisin Hellon käsiä Oskarin käden ympärillä.
”Ai. No miks ihmiset nyt tekee näin?”
”Vissii silittää muruja pois lakanalta. Mikset sä pidä sitä kädestä?”
”Hä?”

Hello näytti oikeasti hölmistyneeltä hetken aikaa. Sitten hän katsoi Oskaria ja tyrskähti.
”Kuulitsä?” Hello kysyi Oskarilta.
”Sä oot oikeesti outo.”
”Ei Oskari halua että mä pidän sitä kädestä”, Hello naurahti.
”Miks sä sitte laulat sille niin saatanan surullisia lauluja?”
”Koska mä oon surullinen.”
”Sun pitäis piristää sitä!”
”Eikä tarvi! Mun tarvii vaan olla tässä.”
”Mikä se sun henkilökohtanen asia sille edes oli?”
”En kerro! Äläkä puhu Oskusta niinku se ei olis paikalla.”
”Eihän se ole”, ärähdin, mutta peitin heti järkyttyneenä suuni kädelläni.

Hello katsoi minuun ilmeettömänä, mutta käänsi sitten katseensa Oskariin. En minä tiennyt, oliko se paikalla! Istuin tässä siltä varalta, että oli. Toivoin, että se oli. Se ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Se ei reagoinut yhtään mihinkään, vaikka mitä tein. Ei sen pitänytkään, sillä sehän oli vaivutettu koomaan koska sen aivot olivat turvoksissa, mutta silti se oli niin outoa, kun ihminen ei tehnyt kerta kaikkiaan mitään. Oikeastaan pelottavaa. Nukkuvakin ilmehtii ja liikehtii, mutta Oskari makasi kuin kuollut. Eikö Helloa pelottanut, vai oliko se istunut tässä vielä liian vähän nähdäkseen, että Oskari ei varmaankaan voinut olla oikeasti tuolla sisällä olemassa saati että se ymmärtäisi mitään? Noin kuolleen näköisessä kuoressa?

”Mitä noi on?” kysyin, jotten joutuisi miettimään kuolleen näköistä Oskaria, ja osoitin kokoelmaa sekalaisia narukoruja Hellon vasemmassa ranteessa. Tai no, ranteessa taisi olla väärä sana, sillä narukoruja oli korkealle ranteen yläpuolelle asti vieri vieressä.
”Koruja”, Hello vastasi vilkaistuaan rannettaan.
”Okei, miks niitä on noin paljo?” Että miten voikin ärsyttää saada liian suora ja täsmällinen vastaus kysymykseensä.
”En osaa sanoa”, Hello vastasi mietteliäänä. ”Hyvää säkää?”
”Hä? Siis mistä sä oot ne saanu?”
”Ihmisiltä.”
”Miks?”
”Ne on halunnu tehdä ne mulle.”
”Ootsä joku autisti?”

Väsymystä, surua, ärtymystä. Hyvä kombo lipsauttelulle. Hello katsoi minua rauhallisesti silmiin ja ryhtyi sitten taas katselemaan Oskaria.

”Sori.”
”Mitä jos oonkin? Joku autisti?”
”No ei kai mitää.”
”Miksi sä sitte sanoit sen niinku se olis joku loukkaus?”
”En mä vittu tiiä. Ärsytti, kun sä et voi suoraan kertoa, että mistä vitusta sä oot saanu noi helyt ja mitä varten ne on sulla ranteessa.”

Hello hymyili, mutta katseli Oskaria, joka sormien edestä silitti lakanaa edelleen.

”Mä olin pitääs tänä keväänä kaks musapainotteista riparia ja sitte naperoiden musaleirejä seurakunnalla. Ne askartelee näitä siellä ja ajatus on että ne antaa ne sit leirillä jollekin vähä niinku hyvän onnen toivotukseksi tai siunaukseksi tai semmoseksi.”
”No mikset sä voinu sanoa sit niin heti?”
”Koska sä et teknisesti ottaen kysyny ja koska sä raivostut nollasta sataan niin helposti.”

Vitsin torvi. Sillä oli varmaan viisimiljoonaa niitä helyjä. Osa oli tehty pyörittämällä villalankaa, mutta osassa oli jotain helmiä, ja osa oli tehty jollain vaikeammalla tekniikalla kuviollisiksi. Siinä ne olivat kaikki iloisena sekamelskana. Varmaan niillä kesti päivä kuivua, kun Hello kävi suihkussa. Ne eivät näyttäneet siltä, että ne saisi kovin helposti riisuttua pois. Hellon kädet jatkoivat lakanan silittämistä, kunnes yhtäkkiä hän nousi paikaltaan.

”Mun pitää lähtee. Otsonmäen kirjaston talos alkaa puolen päivän mais naperojen kitaratunnit ja aurinko on kohta keskitaivaalla.”
”Aha — hei — mä toin sulle muuten tän Twixin.”
”Kiitti! Mä en saa syödä sitä. Annetaan se Oskarille. Saat takas joskus Twixin multa.”
”Jaha. Justiinsa.”
”Pitää kiitää! Moro. Heippa Osku, mä tuun lauantaina sit niinku sovittiin!”

Hello katosi käytävälle ja Oskari näytti samalta miltä koko ajan. Siirryin Hellon puolelle istumaan. Tiedä vaikka vaihtelu virkistäisi joko Oskaria tai minua. Pyöräytin silmiäni ajatukselle siitä, miten Hello ei muka voinut pitää Oskaria kädestä, ja otin itse lakanalla lepäävän viileän käden käsiini. Se ei puristanut takaisin, eikä sävähtänyt pois. Sen ranteeseen oli ilmestynyt yksi mustasta ja harmahtavasta puuvillalangasta punottu koru, jossa hohti himmeästi yksi pieni tummanvihreä lasihelmi. Minulla ei ollut ranteissani muuta kuin vaaleansininen, löysäksi venyttynyt hiuslenkki. Siirsin sen Oskarin ranteeseen. Hello oli varmaan hieman hullu, mutta jos olisin uskonut Jumalaan, olisin rukoillut Oskarille siunausta.

[AlexOsallistuja]

Hulmuava harja ja pala taivasta
Pilvetön punainen taivas ^

Ennen kuin taivas valkenee

Voi Oskari. Emme me Ilonan kanssa voineet sinua yksin päästää ambulanssiin, vaikka ei meitä meinattu millään huolia mukaan. Me tulimme tänne siis myös sen kyydissä, vaikka ehkä et siitä tiennyt mitään. Ilona oli ihan harmaa. Se keinui eteen ja taakse. Meinsi mennä hermo, kun joku paasasi ja kirosi, mutta se olinkin taas vain minä. Sinne meitä ei kuitenkaan päästetty, minne sinut vietiin. Emme me keksineet muuta kuin etsiä isäsi numeron, että meillekin kerrottaisiin, mitä sinulle kävi.

Vain lähiomaisia. Eivät ne voi kertoa mitään, koska me emme ole lähiomaisia. Eivät ne voi päästää meitä sisään, koska emme ole lähiomaisia. Olavi sai ne suostuteltua. Se soitti meillekin ja oli aika hysteerinen. Kun se sai sanottua, mitä ne olivat kertoneet sinusta sille, lähiomaiselle, ymmärsin miksi se ei meinannut saada lauseita suustaan, kun sen ajatus takkusi niin kovasti.

Me saimme tulla tähän hetkeksi, Oskari. Meillä on kymmenen minuuttia, ja minun pitää ehtiä kertoa kaikki tärkeä. Tallilta ei ole vielä soitettu. Sinttiä ei ole siis vielä saatu kiinni, mutta älä Oskari yhtään murehdi. Kyllä ne sen siellä kiinni ottavat ennen kuin taivas valkenee. Keskity vain hengittämään, jatkamaan hengittämistä koko ajan ja olemaan olemassa… Jossain siellä… Syvyyksissä. Kyllä kaikesta muusta huolehditaan.

Olavi on tulossa. Oskari, isä on tulossa. Isä tulee ihan kohta. Sinun pitää pärjätä yksin vain sen aikaa, että Olavi tulee. Muista hengittää ihan koko ajan. Me kerromme heti, kun Sintti löytyy, ja odotamme tuossa ihan oven takana, että saamme tulla takaisin tähän. Olemme tuossa ihan vieressä koko ajan. Oskari? Aamulla saamme tulla taas tähän. Okei?

Oskari, kuuleeko koomaan vaivutettu ihminen puhetta? Kuuletko, Oskari? Kuuntele Oskari. Kaikki muuttuu hyväksi kyllä. Älä yhtään huolehdi. Ainoastaan hengitä. Ilonakin on tässä. Olavi on tulossa. Me pidetään sinua kädestä. Tunnetko sen? Minä pidän tästä ja Ilona pitää tuosta toisesta.

[AlexOsallistuja]

Hulmuava harja ja pala taivasta
Pilvetön punainen taivas

Kuinka saatanan kauan se oli maannut siellä? Sinttiä ei näkynyt mailla halmeilla, mutta kentällä selällään makaava olento oli Oskari kypärä päässään, ratsastussaappaat jaloissaan ja toinen käsivarsi pään yläpuolella niin kuin rennosti nukkuvalla. Joku huusi, ja se joku olin minä.

Elikö se vielä? Okei, se hengitti. Okei, se oli vain pudonnut ja mennyt tajuttomaksi. Okei, ei tässä mitään. Okei, mitä nyt? Sormet tapasivat taskusta purkkapussin, tupakka-askin, monta sytkäriä, tai ehkä yhden sytkärin useampaan kertaan, yhden kivan kiven jonka olin eilen löytänyt, sileän viileitä marmorikuulia ja Kinder-munasta tulleen susihahmon, mutta eivät puhelinta. Otin juoksuaskeleen tupaa kohti ja toisen takaisin kohti Oskaria ja aloin huutaa, tällä kertaa tarkoituksella.

Sitten oli olemassa vain omituisia silmänräpäyksiä. Eetu puhelimessa kuistilla, ihan liian rauhallisena, mikä vittu sitäkin vaivasi? Nelly kaatumassa sorapihalle juostessaan. Ilonan ilmeettömät kasvot. Huutoa, joka tuli Hellosta. Pilvetön punainen taivas. Nellyn polvista nilkkoja kohti valuva veri. Hello heittäytymässä polvilleen Oskarin vierelle. Ja Oskarin kasvot, Oskarin nukkuvat kasvot, Oskarin ihan rauhalliset kasvot, raolleen jääneet huulet, pitkät ripset, Oskarin kyömynenä, huulten raosta näkyvät yhteen purrut hampaat, pieni suljettujen silmien rako, josta näkyi vain pimeää valkoista. Sitten näkyi sinisiä valoja, ja Ilona piti samaa ääntä kuin vihainen kissa, vaikka väistyikin lopulta Oskarin pään vierestä ja päästi vihreään pukeutuneet miehet Oskarin luo.

Se hengitti. Niinhän minä olin nähnyt sen rintakehän liikkeestä. Niinhän minä olin tuntenut, kun olin vienyt ensin kämmenselkäni ja sitten varmuuden vuoksi vielä poskenikin sen suun eteen. Se oli hengittänyt koko ajan. Sen piti vain jatkaa hengittämistä, ei sen kummempaa. Jos se oli saanut aivotärähdyksen, kyllä se jatkaisi hengittämistä. Täytyisihän sen jatkaa. Se lähti ambulanssissa, ei ruumisautossa. Se hengitti. Pian saataisiin tietää, ettei sillä ollut mitään hätää. Sehän hengitti.

[AlexOsallistuja]

Ei kai vain (/Hannabyn jälkeen)

Jotain niiden välillä oli muuttunut. Oskari räppäsi kännykkäänsä sohvalla. Näin, että heppakuvia siellä vilisi, suurin osa Sintistä, mutta kun Ilona tuli Hopiavuoren olohuoneeseen, kuvaralli pysähtyi. Oskari tuijotti puhelimen näyttöä tiiviisti, ja sokeakin olisi nähnyt polvella, miten se vilkaisi Ilonaa, joka istui sohvan vapaaseen päätyyn niin, että jäin keskelle.

”Mitä tehtäs?” kysyin Ilonalta. Oskari nyt harvemmin keksi muuta kuin tylsiä juttuja.
”Ai mitä? Hevosten kanssa vai?” Ilona kysyi tosi oskarimaisesti. Kai seura tosiaan teki kaltaisekseen.
”Nii tai sit ihan muuten vaan. Rakennetaanks ihan vitun iso dominorata?”
”Miks?”
”Huvin vuoks tietenkin.”
”Emmä… Pitäis pestä ne Veeran kamat vielä…”

Jep. Jotain oli tosiaankin muuttunut. Ilona oli justiinsa yhtä tylsällä päällä kuin Oskari. Ja Oskari katsoi sitä taas muka tosi salaa, vaikka ei osannut. Mulkaisin Oskaria silmät suurella ja se rykäisi, nosti jalkansa sohvalle ja halasi omia polviaan niin kuin sillä oli tapana. Se meni tosi pieneen pakettiin siihen nähden, että se oli kuitenkin aika pitkä. Ilonan muminan selitti se sen varsahomma. Oskarin vilkuilua ei mikään.

”Mä voin auttaa peseen niitä”, Oskari mutisi tuijottaen edelleen kännykästään sitä samaa kuvaa, jonka kohdalle se oli jumittunut. Tai siis se kyllä esitti tuijottavansa.
”Mitäpä mulla sit enää täällä tehdään”, huokaisin dramaattisesti. ”Vois mennä kotia, kaivaa takapihalle kuopan ja mennä valmiiks sinne maata, etten oo sit teille vaivaks kun mä kuolen.”
”Eiku ei sun Oskari tartte”, Ilona mutisi samalla lailla kuin Oskari, ja taas Oskari vilkaisi sitä silmäkulmastaan. ”Tai siis saat sä tulla auttaan jos sä haluat, mut ei siellä oo paljoa hommaa.”
”Ihme kiertelyä”, tuhahdin Ilonalle. ”Loverboy haluaa viettää sun kaa aikaa ja sä leikit vaikeasti tavoiteltavaa.”
Ilona henkäisi, ja taas Oskarin katse kävi sen naamassa, joka punehtui hieman.
”Älä jaksa”, se yritti sanoa muka tosi kovanaamana, koska eihän se tietenkään ollut yhtään rakastunut Oskariin. ”Mä käyn vessas. Sit mä pesen niitä kamoja, ja sit voidaan vaikka pelata dominoilla.”
”Hyvää pissua”, toivotin sille, kun se nousi.
”Mee ny!”
”Enkä mä halua pelata mitään dominoa! Mä haluan rakentaa radan.”

Oskarin kuvaselaus jatkui. Se poisti ihan hirveästi kuvia ja oli sairaan tylsä ja mykkä. Sitten sen sormet taas pysähtyivät kosketusnäytöllä. Siinä oli se niiden pariskuntakuva. Se kirsikankukkakuva. Tosi kiva juttu. Vaikka se oli aluksi ollut vitsi, ajattelin uudelleen ihan tosissani, että mitä minulla tässä enää tehtäisiin, jos nuo kaksi ryhtyisivät johonkin kutemiseen, silmiintuijottelumaratoneihin, ällöön toisilleen hymyilyyn ja muuhun tosi karmaisevaan. Oskari oli varmaan salaa lääppijä. Ihan varmasti oli. Ainahan tuollaiset kosketusta pelkäävät sitten lopulta olivat pahimpia lääppimään. Se lääppisi Ilonaa ihan koko ajan, kun Ilonan kanssa yrittäisi tehdä jotain järkevää. Hyh.

”Miksköhän se ei istunu mun viereen?” Oskari kysyi yhtäkkiä ihan hiljaa.
Jaa-a, törppö. Johtuisikohan siitä, että vaikka sen takapuoli olisi mahtunutkin meidän väliimme, sillä oli noin kolme kertaa enemmän tilaa sohvan päädyssä?
”Ei tähän oikeen oo mitään muuta järkevää selitystä kun et se vihaa sua”, olin tuumivinani.
”No heh heh.”
”Mikä hinku sulla edes on olla sen vieressä? Vastahan te nukuitte Hannabyssä viikon sylikkäin.”
”No se oli pari yötä. Eikä me — mitään sylikkäin muutenkaa. Älä jaksa, sä oot ihan kauhee!”
”Samas sängys nukuitte”, huomautin muka tosi itsevarmasti, vaikka mistä minä niiden nukkumajärjestelyistä tiesin. Halusin vain nähdä, miten Oskarilla oli vaikeaa istua sohvalla, kun sitä härnäsi.
”No ei — no — no joo joo mitä sitte!”
”Ai nukuitte!” hönkäisin vähän liian lujaa. Miksei se Ilona ollut kertonut Oskarin joka liikkeestä? Olisihan sen nyt pitänyt tuollaiset asiat sanoa minulle!
”Sä — sähän tiesit!”
”No nyt tiedän kun sä tunnustit! Nooo? Oliks ihanaa?”
”Mikä!” Oskari parahti.
”Ei mikää”, virnistin.
”Oot säki nukkunu kavereiden kaa samas sängys”, Oskari tuhahti ja rypisteli otsaansa.
Sen näytölle oli jäänyt se niiden kuva. Katselin kaikessa rauhassa sen punaisia poskia.
”Itse asias en oo”, väitin sille. ”Kiva kuva.”
”Mit — kiva et sä kurkit ihmisten puhelimia!”
”Mitä jos Ilonalla on poikaystävä?” olin tuumivinani, kun kerran härnäämisen alkuun olin päässyt.
”No ei sillä ole.”
”Ei sit.”
”Eihän oo?”
”Miks sä muuten oot edes kiinnostunu sellasesta asiasta että onko vai ei?”
”No en ookkaa. Ajattelin vaan. Kun sä vissiin tiedät onko.”

Jostain syystä teki mieli sanoa, että on sillä. Jos Oskari oli noin outo oikeasti sen takia, että oli ihastumassa Ilonaan, sellaisen asian sanominen olisi tehnyt koko niiden hommasta lopun. Olisin saanut pitää Ilonan vähän niin kuin itselläni. Voitaisiin jatkaa niin kuin nytkin, eikä Oskari olisi sille aina automaattisesti tärkeämpi kuin minä. Millainen kaveri kuitenkaan tekisi niin toiselle? Kai sitä mustasukkainen saisi olla, aiheettomastikin, kunhan ei toimisi sen mukaan. Saihan?

”No ootsä muka kuullu sen puhuvan jostain pojista?” huokaisin Oskarille vastentahtoisesti, vaikka en olisi halunnut myöntää sitä itsellenikään. Olin onneksi vain ajatuksen tasolla paska kaveri.
”No em — en tiiä, en oo kysyny — ei mua silleen kiinnosta.”
”Eipä.”
”No ei!”
”Pistä hei toi kuva taustakuvaks niin sun ei tartte tolleen ettii sitä galleriasta aina tuijotettavaks.”
”Miks sun pitää aina olla tommonen?”

Oskari nousi ja tassutteli eteiseen. Se ei edes rymistellyt vihaisesti. Jotain se sanoi Ilonalle, kun se tuli vessasta, ja sitten ne häipyivät ulos yhdessä. Tuskinpa se Oskari mitään oli ihastunut. Kunhan oli vain oma omituinen ja vaikea itsensä, eikö niin? Ne olivat vain lähentyneet siellä reissussa jotenkin. Sehän kaiken selitti. Ja silti se oli nyt Ilonan kanssa menossa hinkkaamaan jotain satulaa, eikä kukaan halunnut rakentaa dominoista ihan sairaan isoa rataa.

[AlexOsallistuja]

Niitä Hannabyjuttuja tulee vielä, mut nyt kevyempi ja helpompi pala väliin.

Pizzagate

”Kuka söi mun pitsan?” Hello ärähti ja kääntyi katsomaan meistä jokaista vuoron perään. Mietin nopeasti, että ajatteliko se tosissaan sellaisten ihmisten, kuin joku Sonja tai Oskari, halunneen syödä sen pitsan, mutta reiluuden nimissä ainakin minä, Eira ja Nelly olimme ihan varteenotettavia epäiltyjä. Silti se katsoi yhtä tiukasti Sonjaa, Oskaria ja Eetuakin.

”Mä luulin et se oli kaikkien pitsaa”, Eira sanoi olkiaan kohauttaen.
”Ai luulit vai!” Hello kivahti ja kumartui kaivamaan roskista, jossa olikin Runoin pitsapahvit. ”Ai vaikka tässä luki mun nimi?” hän äyskähti ja heilutti pitsalaatikkoa.

Siinä ihan totta luki mustalla tussilla piirretyin kirjaimin HELEMIAS ILVEKSEN JA CAMILLA MUSTAV VANHANIEMEN HENKILÖKOHTAISTA OMAISUUTTA ÄLÄ OTA. ”MUSTAV” oli sutattu laiskasti ylitse.

”No kun sillon sä kirjotit sun nimen niihin jugurtteihinkin vaikka ne oli kaikille et sä sait ne yksin!” Eira puolustautui harvinaisen hyökkäävästi.

Hörähdin ääreen ja katsoin Oskaria. Luulisi, että sekin olisi nauranut minun kanssani, mutta se tuijotti vain niska jäykkänä pöydällä lepääviä käsiään. Luuliko se oikeasti, että Hello kävisi kenenkään, edes Eiran, kimppuun yhden pitsan takia? Vai pelkäsikö se huutamista?

”Se oli vaan sen yhden kerran ja se oli hauska vitsi”, Hello huomautti.
”Vois lähteä kattoon ne Aaveen loppuviikon kuviot valmiiksi”, Sonja sanoi Nellylle hiljaa.
”Sinoot kyllä kirioottanu usiemminki. Siihen jätskiin kiriootit”, Eetu huomautti.
”Ei nyt vielä ku mä haluan nähdä kuinka täs käy”, Nelly mumisi Sonjalle.
”No joo no kaks kertaa”, Hello puolustautui.
”Ai jaa? Entä ne suklaakeksit?” Eira kiekaisi.
”Se oli kyllä Nelly joka niihin kirjotti!”
”No ne nyt oli ihan oikeestikin mun!” Nelly tokaisi.
”Se ny oli yks pitsa vain”, Eetu yritti tyynnytellä.
”Ai vaan yks pitsa! Se oli mun ja Camillan työpäivän eväs!”
”Et soo eres töis täälä ja Camilla kävi syämäs lihakeittoa.”
”Nii ja mun oli sitä paitsi nälkä”, Eira sanoi tosi pirullisella äänellä.
”Joo nyt tää menee tylsäks, voidaan lähtee”, Nelly sanoi Sonjalle ja he nousivat.
”NELLY SANOI”, Hello aloitti osoittaen Eiraa sormellaan pitsapahveilla toisella kädellä räpyttäen niin kuin siivellä räpytetään, ”että ota sieltä lihakeittoa jos on nälkä!”
”No ei mun nyt niin nälkä ollu!” Eira rääkäisi. ”Lihakeitto maistuu ihan perseeltä!”

Näin, miten Eetu katseli Oskaria sivusilmällä, kun Eiran ja Hellon sota pitsasta jatkui. Hän rypisti otsaansa ja irvisti sitten yhtäkkiä ennen kuin löi kätensä pöytään. Hello ja Eira hiljenivät.

”Noni. Mee Hello tekemähän jotaki kehittävää”, Eetu komensi.
”Mut mulla on nälkä!”
”Eira hakoo sulle Runoista uuren pitsan.”
”Ei mulla oo semmosia rahoja”, Eira protestoi.
”Ota tualta eteesen lipstonloorasta rahaa.”
Eira tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Heti!” Eetu määräsi ja osoitti ovelle. Kun Hello väänteli Eiralle naamaansa tämän mennessä, Eetu kääntyi ärähtämään myös Hellolle. ”Mee pihalle sinäki! Nyt!”
”Pitääks munki?” varmistin.
”Et sinoo täälä paasannu täälä tuan pitsan kaas niin jotta oikiat ihimiset joutuu lähtiä tallihin kaffia juamasta”, Eetu vastasi ja vilkaisi taas Oskaria.

Sitten laskeutui rauha. Eetu levitti lehden eteensä ja Oskarin hartiat laskeutuivat ihan normaalille korkeudelle korvien tasalta. Mietin, että miksiköhän Eetu ei halunnut omia lapsia, kun sekä kanteli mielellään Elliä että paimensi Eiraa ja Helloa.

[AlexOsallistuja]

Leikkikaveri

”Moi?” huikkasin, kun astuin Ilonan ovesta sisään. Se näkyi istuvan koneella keittiön pöydän ääressä luurit korvillaan ja huiskautti minulle päin kättään, että ole hiljaa. Jäin siis eteiseen odottamaan ja laskeskelemaan sulakkeita, mutta kun Ilonalla kesti ja kesti, niin potkin lenkkarit jaloistani, jotta pääsin sohvalle istumaan.

Onni makasi siellä tyynyllään. Se ei viitsinyt nousta, mutta sen häntä alkoi takoa sohvaa niin kuin pieni luinen mattopiiska. Rapsuttelin sen kaulaa ja se räpsytteli silmiään. Se näytti vähäsen Dobbylta. Pitäisi pukea se tyynyliinaan seuraavana halloweenina.

Noin miljardin vuoden päästä Ilona otti jättiläismäiset kuulokkeensa pois ja katsoi minua läppärinsä ohitse kysyvästi.

”Mitä sä oot täällä?” se kysyi.
”Mulla oli tylsää. Mä en oo ajanu koko viikolla ja mä kuolen ihan just.”
”No mulla on työt vielä kesken tässä, että en mä kerkee nyt pitään sulle seuraa.”
”Kai mä nyt sen tiedän! Mä tulinki kysyyn et voiks Onni tulla leikkimään?”

Ilonan silmät räpsyivät aika monta kertaa, mutta muuten se ei liikkunut: nojasi vain pöytään kyynärpäillään sormet edelleen läppäriä hivellen.

”Onni?” Ilona kysyi lopulta.
”Nii.”
”Leikkimään?”
”Nii.”
”Sun kanssa?”
”Nii.”

Ilonan silmät pyörähtivät hieman. Se katsoi Onnia, joka edelleen piiskasi sohvaa hännällään. Sitten se vilkaisi ikkunasta ulos.

”Onni pistää sitten sen sen sinisen puvun päälle. Ja tuutte takas ennen kun sillä on ruoka-aika.”
”Kiitti äiti!” sanoin Ilonalle, joka murahti. ”Onni tuu mennään koirapuistoon!”
”Ei kun älkää menkö mihkään puistoon nyt kun siellä on ollu kennelyskää!”
”Jaha. Onni! Lenkille!”

[AlexOsallistuja]

Ammattikuskin vikadiagnoosi

Ilona ei ollut halunnut millään vedättää autoaan Ilveksille. Ei ollut sopinut, että hän olisi ollut minun autossani vetämässä, vaikka siinä piti ihan vain ajaa. Se ei ollut varsinkaan sopinut, että hän olisi ollut omassa autossaan, etenkään kun meillä ei ollut vetopuomia, vaan homma piti hoitaa kuormaliinalla. Kaikkein viimeiseksi Ilona olisi halunnut jäädä yksin Ilvekseen, joten soitin hänelle lapsenvahdiksi ihan yhtä eksyneen Oskarin, koska en ollut Hellon kanssa ihan sellaisissa väleissä, että olisin voinut pakottaa hänet tulemaan. Eiran kummitäti ryhtyi heti hääräämään lapsosille perunoita ja kastiketta, niin että heidät uskalsi hyvillä mielin jättää hoitoon siksi aikaa, että me Eiran kanssa kävimme nyppäämässä Ilonan romun mukaamme. Eiran ainoa ongelma tuntui olevan se, että Oskari ei missään tapauksessa saanut nähdä, että hän vedätti Skodalla sen romun pihaan, koska se oli kuulemma epänaisellista. Meidän piti siis soittaa Ilonalle varoituspuhelu vähän ennen kuin olimme pihassa, että Oskarin pää piti ruuvata niin, että hänen silmänsä osoittivat johonkin muuhun kohtaan kuin pihatielle. Olimme jo Seatin kanssa turvassa Ilveksen tallissa, kun lapsoset kirmasivat katsomaan

”Vetoakseli”, Eira totesi varmasti jo kun nosti autoa ilmaan, ja tietenkin se oli se. Voi vitsit että ammattikuski voikin olla torvi, kun kuvittelee, että Seatista oli leiponut jousi. Eihän se ollut ottanut vetoa päälle, vaikka oli ollut vaihde silmässä. Olin kai jotenkin itsekin sitten ollut jotenkin hätääntynyt siellä tien päällä.

”Voiks sen korjata?” Ilona kysyi, ja toivoin, ettei Eira kovin kovasti pyörittelisi silmiään. Ilona on kuitenkin sillä lailla herkkä, ettei sille saa huutaa muut kuin minä vähän kun se ei paina kaasua.
”Voi sen vaihtaa”, Eira kuitenkin sanoi ihan tyynesti ja kumarsi päänsä auton alle. ”Jep. Vetari se on. Pitää vaihtaa se ja pyöränlaakeri.”
”Paljo se maksaa?” Ilona kysyi kireästi.
”Oisko vetari jotaki satasen Motonetis tai jossain. Pitää vielä tarkistaa. Ja se laakeri nyt on kakskytä tai kolkytä euroo”, Eira laskeskeli.
”Sit työ vielä päälle”, Oskari sanoi oven pielestä, jossa kummitteli sen näköisenä kuin olisi erehtynyt ihan väärään paikkaan koko maailmassa.
”Eira tekee”, sanoin Oskarille.
”En kyl ilmaseks tee”, Eira ilmoitti. ”Kauheen tylsä homma. Oliski ollu se jousi ja ripustin!”
”Sä lupasit tehdä ekan tunnin sillä viidelläkympillä!” muistutin Eiraa.
”Joojoo. Meinaaksä et tätä kantsii vielä korjata?” Eira kysyi Ilonalta kulmat kohollaan. Sillä oli jotain pikeä nenässä ja se näytti omituiselta vaaleanpunaisessa tuulitakissaan.
”Öö… Alex..?”
”Paljo sillä on ajettu?” kysyin Ilonalta.
”Emmä oo varma…” Ilona sanoi huolestuneen näköisenä ja punastui.
”Vitsin naiset…” Eira mutisi, mutta vilkaisi sitten nopeasti Oskaria. ”Siis… En mäkää tiiä ikinä paljo on ajettu milläki”, hän korjasi ja hihitti kimeästi. ”Mä tiiän just ja just miten tankataan, ja sit osaan kattoo öljyt!”
”Älä jaksa”, murahdin sille ja nyppäsin ilmassa roikkuvan auton oven auki. Kun ojensin jalkaani taaksepäin niin kuin hevosen selkään nousisin, Eira onneksi ymmärsi heti tarttua siihen ja punttasi minut Seatin satulaan. Väänsin virrat päälle.
”Kakssataakuuskytätuhatta”, ilmoitin lukemat.
”No pitäsköhän se sit vielä? Oikeestaan mä haluaisin uuden… Kuitenki hajoo jostain muualta pian”, Ilona tuumaili.
”Siitä saa kakssataaviiskymppii romurautana”, Oskari totesi ja pyöritti tunkinvartta niin kuin hyppynarun päätä, kun hyppäsin alas autosta. Kai se yritti näyttää siltä, että ymmärsi muka jotain.
”Ei saa enää”, totesin varman faktan. ”Romun hinta laski.”
”No korjataanko vai ei!” Eira ärähti.

Ei siihen voinut sanoa oikein mitään. Ilonan päätöshän se oli. Jos se olisi ollut minun autoni, se olisi mennyt heti paaliin. Se oli sen näköinenkin, että sillä oli ajettu, ja vaikka se vielä toimi, kolmensadantuhannen kilometrin rajapyykki läheni, eikä sillä ajettaisi montaa metriä pidemmälle. Katsastuskin siinä oli vasta tulossa, eikä se läpi menisi. Siihen saisi uppoamaan satoja euroja, vaikka nämä osat maksaisivatkin vain sataviisikymppiä. Ottaisin itse rahat romuraudasta ja ostaisin Torista vaikka jonkin tonnin auton tilalle, ellen hakisi liikkeestä muutaman tonnin autoa.

”Mulla olis sulle hyvä Skoda kyl tilalle”, sanoin Ilonalle.
”Sun auto vie ihan sairaasti bensaa.”
”Niin se kyl vie…”

Miettivältä näytti myös Eira. Kaikessa hiljaisuudessa hän kiersi koputtelemassa auton helmoja, laski sen sitten alas ja avasi konepellin. Sitten auto nousi taas ylös ja hän katseli vielä huolellisesti keulan alle ja kokeili sormellaan jotain.

”Mennään ostaan ne osat”, Eira sanoi yhtäkkiä.
”Eli se kantsii korjata?” Ilona kysyi.
”Vai haluatsä vaan rahaa?” epäilin.
”En! Ääliöt. Mulla ei oo autoo. Korjataan tää nyt, niin mä ostan tän sulta viidelläsataa jos sä kerran haluat muuten vaan uuden.”
”Mun asiakas ei myy sitä alle tonnin”, ilmoitin heti.
”Kukaan ei maksa tonnia tosta!” Eira kiekaisi.
”Kaheksansataa!” ilmoitin viimeisen hinnan.
”Kuussataa!” Eira rääkäisi.
”Seittämänsataaviiskymppiä!” ilmoitin viimeisen-viimeisen hinnan.
”Käy!”
”Hei — se on kuitenkin Ilonan auto”, Oskari muistutti.
”Me lähetään nyt Motonettiin Oskarin autolla”, kerroin kaikille. ”Ketkä tulee mukaan?”
”Miks mun autolla?” Oskari ihmetteli.
”Mä haluan ainaki tulla”, Ilona sanoi.
”Koska Ilonan auto on tossa, Eiralla ei oo autoa ja Skoda hörppää kahvikupillisen bensaa kun vaan ajattelee sen käynnistämistä.”
”No okei. Mäki tuun sitte. Mut mä kyl ajan”, Oskari saneli, mutta epävarmasti.
”Mä ajan”, korjasin.
”Se on mun auto.”
”Mua pelottaa sun kyydissä.”
”Sä et oo edes ollu mun kyydissä. Mä oon ihan rauhallinen kuski.”
”Sitä mä pelkäänkin, että sä junnaat tuolla kaheksaakymppiä ja me ei olla ikinä perillä ja sit sä et anna mun edes polttaa autossa.”

[AlexOsallistuja]

Eiraa piti oikein etsiä. Yleensä kyllä kiekuna kantautui siltä suunnalta, missä Eira sattui olemaan, mutta nyt kun tarpeeksi etsin, löysin hänet nojatuolin nurkasta autiosta olohuoneesta puhelimeltaan. Hän ei nostanut katsettaan kapineesta, vaikka raahasin kitisevää Ilonaa ranteesta mukanani.

”Eira”, tervehdin, kun hyppäsin selkänojan ylitse sohvalle ja kiskaisin Ilonankin mukana.
”Mm?” Eira äänsi mielestäni hyvin epäeiramaisen hiljaa.
”Eiks sun kummisedällä oo lämmin talli?”
”Mm.”
”Onks sillä kakspilarinostin siellä?”
”Hm?”
”Et onks siellä semmonen pönkä millä saa auton nostettua ilmaan, vai pitääkö siellä tunkilla–”
”Kyllä mä nyt tiedän mikä kakspilarinostin on!” Eira ärähti. Hyvä, se ei ollutkaan kipeä.
”No onko sillä se?”
”Ei!” Eira tuhahti.
”Voi ny vitsi… Meidän pitäs saada se Ilonan auto nostettua ylös…”
”Meidän?” Ilona parahti.
”No olisit heti sanonu. Sillä on saksinostin kumminki siellä”, Eira huokaisi silmiään pyöräyttäen.
”Enksmä just — no ihan sama. Voisko sinne mennä ruuvaamaan?”
”Ei me nyt Ilveksen talliin voida mennä”, Ilona epäröi, mutta edes Eira ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota.
”Jos siellä ei oo just nyt mitää Allun tai Mannin romuja… Ei siellä eilen ainakaa ollu ku moottoripyörät tallis et kyl kai sinne mahtuu”, Eira mietti, mutta näytti sitten sierainten laajenemisesta päätellen provosoituvan nollasta sataan noin sekunnissa. ”Mitä sä edes multa sitä kyselet! Soita sille ja kysy!”
”No kun mä ajattelin et säkin voisit tulla mukaan kun mä luulen että etujousi ja ripustukset meni paskaksi, niin saisit kans kattoa–”
”Hei hei hei hei!” Eira keskeytti ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
”Mitä!”
”Älä huuda tommosia hullu! Eksä kuule et Oskari on tuolla keittiössä!”

Katsoin hölmönä Ilonaan, jonka silmät olivat ihan ymmyrkäiset. Toisaalta Ilonasta ei voinut olla varma, ihmettelikö se, miten Oskari liittyi tähän keskusteluun, vai miettikö se edelleen, mitä etujousi tarkoitti. Onneksi Eira päätti selventää ensimmäistä asiaa.

”Mieti jos siitä tulee joskus mun poikaystävä. Mieti jos se tietäis jostain… Autojutuista?”
”So?” suustani pääsi automaattisesti.

Ilona oli suu raollaan ja niska suorana ihan sen näköinen kuin Eira olisi juuri ilmoittanut seurustelevansa Oskarin kanssa. Olisin pyöräyttänyt silmiäni, mutta kun kukaan ei olisi nähnyt. Eiralla oli kiire tähytä keittiön suuntaan ja Ilonalla tuijottaa Eiraa huulet valkoisina.

”No ihan sama”, Eira tuhahti. ”Paljo maksat jos mä korjaan sen?” Eira kysyi kulmat kohollaan Ilonalta.
”Öö…”
”No ensi pitäs tarkistaa et se varmasti oli edes se jousi. Ja jos se on vaan joku helppo niin mä teen sen ite. Mä tiedän et sä oot veloittanu Hellolta viiskymppii yhden laturinremmin vaihdosta”, sanelin Ilonan puolesta. ”Sä oot aika kallis.”
”Et ite edes vaihtais laturinremmii viidestäkympistä”, Eira tuhahti.
”En niin, mut saisin sen vaihdon kolmellakympillä.”
”Mistä muka saat!”
”Ammattietuja. No? Kiinnostaako vai ei?”
”Mikä?” Eira kysyi niin kuin ärsyttävä kakara.
”Tuutko meidän kaa varmistaan, onko se se jousi?”
”En!” Eira ärähti. ”Koska se ei ollu mikään jousi ja helma. Kaikki sen tietää.”
”Ei vai? Ai tietää vai?”

No niin. Nyt meni uskottavuus. Virnistin hädissäni Ilonalle, joka vain katsoi minua silmät edelleen suurella ja muistutti erehdyttävästi lasta, joka oli eksynyt äidistä Seinäjoen vanhaan Anttilaan.

”No teidän ’tarinan’ mukaan”, Eira huokaisi ja piirsi tarinan kohdalla lainausmerkit ilmaan jostain syystä, ”se auto vaan paukahti ja puolsi ojaan.”
”Nii?” kannustin.
”No notkahtiko siitä nokka hä?”
”No ei kyllä notkahtanu…”
”No sitten ei ole jousi ja ripustukset! Tietenkään!”
”Okei… No… Me koitetaan sit varmaan kattoa, et mikä se oli…” mutisin. ”Annatsä mulle Mannin numeron et me saadaan nostettua se auto?”
”En”, Eira ilmoitti. ”En mä voi päästää teitä kahdestaan sähläämään siellä. Palkkaatte mut mukaan.”
”Paljo maksaa?” huokaisin alistuneena.
”Viiskymppii nii kerron mikä sen on.”
”Viiskymppii tyhjästä! Ei käy!”
”Ei ole tyhjästä! Vaan kerron mikä sen on ja mitä osia haette mulle ja paljo maksatte et korjaan sen!”
”Ei käy. Viiskymppii siitä et selvität mikä sen on ja korjaat sen.”
”En varmaan jos se on joku monen tunnin urakka! Menkää sit ite kattoon niin saatte purkaa sitä keulaa siellä turhan takia ja soittaa kuitenkin lopuksi mulle!”
”Maksetaan sille nyt se viiskymppii”, Ilona sai sanottua väliin.
”Mun asiakas ehdottaa, että viiskymppii siitä, et selvität vian, plus eka tunti korjaustyötä jos lähetään korjaamaan.”
”No… Käy. Ei kun ei käy. Lisäks mulle kaks Eeässää korjausjuomiksi.”
”Yks.”
”Kaksi.”
”Annetaan sille nyt kaks eeässää…”

[AlexOsallistuja]

Minicup3

Voitontanssi

”Mä kuolen mä kuolen mä kuolen!” paruin toinen käsi Oskarin kaulaan venytettynä ja toinen Ilonan kaulalla normaalimmalla korkeudella. Puristin heidän päitään yhteen ja Oskari kiemurteli, mutta en jaksanut aivan kauheasti piitata, koska olin kuitenkin kuolemassa.
”Mäki kuolisin!” Ilona myönteli ja yritti hyppiä hieman, mutta luopui toimistaan kun ei pystynyt hakkaamatta minulle samalla mustaa silmää otsallaan.
”Tehdään VOI-TON-TANS-SI”, huusin molempien korviin ja hypin itse.
”Ai mun leuka!” Oskari parahti, joten päästin hänestä irti ja hypin ainoastaan Ilonan olkapäitä puristaen.
”Onnea! Onnea!” Ilona hyppi mukana.

Me olimme Tetriksen kanssa ihan totta voittaneet.

Vaikka mukana oli ollut vaikka keitä hyviä ratsastajia!!

Niin kuin meidän tallin Milan.

JA SE MAJINA, JOLLA ON NE HUULET.

Joku Kalliokoskista ja yksi Rosenbergeista!

Ja… Oskari?

Oskari oli kadonnut, kun päästin Ilonasta irti.
”Nii joo, se sai hylätyn tuloksen”, mumisin kun sekä minun että Ilonan hymy kuoli.
”Mihin se meni?” Ilona kysyi ympärilleen tähyillen.
”Tos se on”, bongasin ja nyökäytin päätäni kohti autoani.

Siellä hän oli, nojaili autoni kylkeen kädet selkänsä takana itsensä ja auton välissä ja hymyili hieman kuunnellessaan kuljetuskopin vierellä jotain toimittelevaa Milania.
”Mitenhän se voi?” Ilona mutisi.
Hänellä oli kulmat kurtussa ja hän taputteli taskujaan niin kuin normaali ihminen etsiessään tupakkaa, paitsi että Ilona ei polttanut. Kaivoin takataskustani hänelle ruttuisen purkkapussin samalla kun käänsin katseeni poikiin taas.
”Kyllä se tietää et tää on pelin henki”, väitin epävarmasti. ”Aina ei mee putkeen.”
”Ei se ainakaan tainnu tykätä tosta voitontanssista…”
”Sehän hymyilee tuolla.”
”Se hymyilee aina tolleen kun sitä ei hymyilytä.”

[Julkaisija]

Viestit