Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Vastuu Camillalle
”Ootko sää nyt ihan varama, että sää pärijäät? Mää voin kyllä jäädä. Ei meirän tarvitse mennä, ehkä lähempänä olisi jotkut toiset kilpailut. Laitoin sulle jo perin valmiiksi sohvalle, niin voit olla yötä Hopiavuoressa. Tai Outihan voisi mennä Jussin kanssa kaksin sinne”, Eetu hermoili ja keinui samalla jalalta toiselle.
”Hei, ollaan me ennenkin pärjätty, kun oot ollu kisoissa”, yritin rauhoitella isäntää.
”Jussi on pakattuna autoon, ja kaikki kamat on mukana. Oltas lähtövalmiita”, Outi ilmestyi Eetun viereen hymyillen.
”Kyllä, me pärjätään. Keskittyisit nyt vaan ittees ja Jussiin. Sää tarvit pientä irtiottoa arjesta”, hymähdin Eetulle ja taputin häntä kannustavasti selkään.
”Mutta jos…”, miehen lause jäi kesken, kun Outi nappasi miehen käsikynkkäänsä raahaten kohti autoa.
”Soitan illalla. Onnea kisoihin!” hymyilin ja vilkutin kaksikolle. ”Yritä saada se ukko keskittymään itteensä ja rentoutumaan vähän”, huikkasin vielä nopeasti Outille.Autosta näkyi enää trailerin peräkärryn valot. Toivottavasti isäntä ei nyt keksisi matkalla vielä mitään tekosyytä palata. Olin joskus jopa oikeasti hieman huolissani Eetusta. Hän aina kulutti energiansa tallista ja muista huolehtimiseen. Hänen pitäisi laittaa itsensä joskus kaiken edelle. Milloinkohan se on edes viimeksi viettänyt oikeasti vapaapäivää? Tallin omistajalle niitä ei liika suotu, ja Eetun mukaan hänellä oli joka päivä vapaapäivä, kun oli Hopiavuoressa. Mutta ettei hän vain kuluttaisi itseään loppuun. Jos Nellylle ja Eetulle ostaisi jonkin kylpyläviikonlopun, saisi kaksikkokin aikaa toisilleen ja itselleen. Vaikka Eetu joka päivä olisi tallilla, ei tainnut parisuhteellakaan olla liikaa aikaa. Jotain tekemistä aina oli. Hyvä, jos Eetu osasi syömisen ajaksi istua alas.
Kaivoin Eetun antaman tehtävälistan takin taskusta ja vilkaisin sitä. Se sisälsi kaikki normaalit rutiinit, mutta Eetu halusi varmistaa, että muistasin kaiken. Se oli ehkä hyvä veto, niin ainakaan en unohtaisi mitään. Kännykkäni värisi taskussa. Eetu soitti.
C: Mikä unohtui?
E: Hei… Mitä jos unohrin sanoa jotain? Jos tuun takaisin.
C: Kyllä tässä lapussa on kaikki konkreettinen.
E: Mitä jos talli syttyy palamaan? Tai hevonen varastetaan?
C: Soitan häkeen ja sit sulle.
E: Ei kun eka mulle ja sit häkeen.
C: Joojoo. Nauti reissustasi!
Löin miehelle luurin korvaan ennen kuin hän keksisi enempää. Eetu tosiaan tarvitsee vapaata.”Aika ruveta hommiin, että joskus pääsee nukkumaan”, tokaisin itselleni.
Kaikki alkaisi hevosten raahamisella pihalle. Eetu ja Outi olivat onneksi kerenneet auttamaan hevosten ruokinnassa. Tiitus tulisi auttamaan iltatallin kanssa. Luojan kiitos. Yksin tässä tallissa oli paljon hommaa, sillä välillä murehdinkin Eetun mielenterveyttä. Vaikka oli lauantai, talli oli vielä hiljainen. Kukaan täysjärkinen ei ollut vielä hereillä tähän aikaan. Toisaalta se ei haitannut, sillä sain olla tallilla vielä rauhassa. Noa, Nelly ja Jilla heräisivät sopivasti niin, että keittiössä odottaisivat aamupäiväkahvit ja tuoreet sämpylät. Sitten alkaisi saapua innoikkaimmat ihmiset tallille. Ja voi kun odotin jo teinidraamakaksikkoa. Mikä siinä oli, ettei voinut tulla toimeen? Edes muiden tähden. Onneksi Noan läsnäolo oli niin painava, että pahimmat kiukuttelut jäisivät pois toivottavasti. Minä olin jo valmis heittämään kaksikon ulos tallilta, jos kiukuttelu jatkuisi. Välillä täysi-ikäiset varusmiehet päiväkotimeininkillään tuntuivat helpommilta kuin jännite Eiran ja Sannin välillä.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
Camilla. Syy: Mulla menee hermo tähän kännykän oikeinkirjoitukseen 😂
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten
-
Camilla Vanhaniemi
– 22-vuotias, 161cm, blondi
– Asuu Oskari Suden kämppiksenä Otsonmäellä
– Eetun oikea käsi, Hopiavuoren vakituinen työntekijä
– Opiskelee oppisopimuksella eläintenhoitajaksi Ilmajoella, kerran tai pari kuussa lähipäiviä
– Pyörii Hopiavuoressa aamut ja illat, arkipäivät ja viikonloput
– Armeijasta Camillalle on jäänyt käteen hieman jäykkä sekä kärkäs olemus, mutta tutustuttua rento ja mustaa huumoria viljelevä
– Urheiluhullu ja vetää Otsomäen liikuntahallilla tiistaisin klo 18 lentopalloa hopiavuorelaisille (sekä ulkopuolisille)
– Lämminverisen Steffen ”omistaja”
– Motto: Murehtimalla onnistu.Ihmissuhteet
– Eetun kanssa tulee ehkä parhaiten toimeen, joka johtuu täysin siitä, että tekevät jokapäiväisesti töitä edessä
– Inaria ja Sutta pitää kavereinaan, hieman ihastunut Suteen
– Helloa kohtaan hänellä on ns. viha-rakkaussuhde
– Tutustuisi mielellään lisää tallilaisiin
– Otsonmäeltä asuu hänen paras ystävänsä Hilma miehensä Rikun ja lapsen Juniorin kanssa
– Pohjois-Ruotsissa, Jällivaarassa ravitallia pyörittävää harmaantunutta, joulupukkimaista Gunnaria pitää pappanaan, asuvat myös setä Markus ja serkku Linnea, joka on kuin pikkusisko -
Missä Pasi?
Vapaapäivänäkin oli aina kiva saapua tallille. Eetu oli antanut yllättävän vapaat kädet minulle Pasin kanssa työskentelyyn. Yritin antaa parhaani mukaan ruunalle aikaani, mutta joinakin päivinä olin onnellinen, että olin vain töissä täällä enkä omistanut omaa karvakorvaa. Eetu oli kyllä monet kerrat yrittänyt puhua minulle ja ehkä jopa houkutella minua ostamaan hevosen. Oltiinhan me yhdessä myytäviä kopukoita katseltu, mutta ei sieltä ollut löytynyt mitään omalta kuulostavaa.Pasi oli yleinen huolen ja murheen aihe Hopiavuoressa. Iloinen ja pirteä pappa, joka oli vain unohdettu. Miksi joku unohtaisi noin kivan ponin? Olihan sillä oma luonteensa, mutta se teki siitä Pasin. Oliko omistaja joku päivä katsonut ikkunasta ulos ja todennut vettä satavan? Ei kiinnostanut prinsessaa lähteä tallille. Toisena päivänä olikin menoa kavereiden kanssa. Kolmantena päivänä sängyssä makoilu oli kivempaa. Neljäntenä omistaja ei muistakaa enää omistavansa ponia. Olin yrittänyt kysellä Eetulta huomaamattomasti, mutta se aina örisi vastaukseksi jotain epämääräistä.
Kävelin tallin kunnan taakse sijaitsevalle tarhalle. Siellä laidunsi kaksi muhkua keskenään, mutta pappaa ei näkynyt. Mihin se oli voinut kadota? Yleensä se vietti päivänsä tarhassa. Ehkäpä Tiitus tai Eetu oli jo vienyt sen talliin ennustaen minun saapumiseni tallille. Puolihölkkäsin talliin hieman ihmeissäni, koska aina hain Pasin tarhasta. Olisiko sille voinut ehkä sattua jotain? Oliko omistaja tullut hakemaan poninsa pois? Eihän sitä oltu viemässä piikille? Yritin rauhoittaa mieltäni tietäen Pasin olevan ovela lukkoseppä. Mutta ei. Karsina oli tyhjä. Yritin tarkistaa karsinan oven mahdollisesti siltä, ettei ruuna olisi karannut, mutta ei. Vilkaisin tarhalle vielä kerran. Ei Pasia. Portti oli kiinni. Juoksin niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin päärakennukselle lentäen ovesta suoraan keittiöön.
”Missä Pasi?” kysyin hieman kiihtyneenä Eetulta, joka hölmistyneenä istui kahvikuppi kädessä pöydän ääressä:
”Tarhassa?”
Pudistin päätäni tiukasti ja epätoivo kasvoi sisälläni, mutta myös pieni helpotus. Ainakaan ponia ei oltu viety mihinkään tallin omistajan tietämättä. Ja voi kuinka Eetu osasikin välillä olla tarkka hevosista ja tiluksistaan. Tulimme lopputulokseen, että kahvitauko jäisi kesken ja kaikki lähtisivät Pasin etsintä operaatioon mukaan. Ehkä poni oli livahtanut jostain tarhan aidan ali pakosalle. Hetken pyörimme ja kaarroimme ympäri tallin pihaa. Muutama lähti hieman kauemmaskin. Minä yritin parhaani mukaan touhuta ruunan kanssa, mutta olisiko se kyllästynyt seisomiseen ja lähtenyt omille teilleen.
”Pasi on täällä!” kuului Sannin huuto tarhoilta päin.
Juoksin tarhoille ja suuni oli tippua maahan, kun saavuin Sannin vierelle. Siellä se poni laidunsi omassa tarhassaan Uunon ja Skotin kanssa.
”Miten?” murahdin itselleni.
Olinko sokea vai oliko poni oikeasti käynyt jossain? -
Vanhoja tuttuja
Yksi työpäivä pulkassa taas vaihteeksi. Olin innoissani. Olin kohta ollut töissä Hopiavuoressa varmaan puolisen vuotta, mutta aika lensi nopeaan enkä minä jaksanut laskea päiviä. En mää vissiin ollut työntekijä pahimmasta päästä, kun Eetu maksoi minulle palkkaa vielä. Mitä sieltä jääkaapista puuttuikaan?, mietiskelin astuessani S-marketin ovista sisään. Enemmän innoissani olin vielä alkavasta koulusta. Vaikka suurimmaksi osaksi kuluttaisin päivistäni Hopiavuoressa, Ilmajoella saisin lähipäivinä enemmän perehdytystä eläimistä, hoitamisesta. Mahdollisia koulutuksia olin tutkinut ja yrittänyt keksiä, mikä niistä kiinnostaisi minua eniten ja mikä hyödyttäisi. Koirantrimmaajasta ei olisi mitään hyötyä Hopiavuoresta. Tai Hello olisi tarpeeksi hullu maksamaan keksin, jos joku rapsuttelisi Jerusalemia. Mutta tiedä miten äijän leuka loksahtaisi, kun joku muu trimmaisi hänen koiransa. Sen tiesin, ettei Noa antaisi minun koskea trimmikoneella Liemikin, Lemmikin… Mielikki se taisi olla. Voikin keksiä vaikean lempinimen koiralleen.”Voiko se olla? Vanhis? Vanhaniemi? Camilla?” kuulin yhtäkkistä huutoa takaani.
Käännyin ympäri ja näin vanhan armeija-aikaisen kaverini, Hilman, seisomassa edessäni.
”Mitä ihmettä? Takala?” nauroin ja halasin iloisena naista.
Siinä vaiheessa katseeni osui naisen valtavankokoiseen vatsaan, joka iski halauksen tielle.
”Uh, säähän haiset pahemmalta kuin viikon sotaharjoituksen jälkeen”, nauroi Hilma. ”Ja herran jestas sää oot pienentynytkin. Syötkö sää mitään? Luulin intin aikaan, että susta tulis vielä joku fitness-malli.”
”Rakkaudesta lajiin. Sää oot sitten levinnyt munkin puolesta. Ja mitä ihmettä sää teet Otsonmäellä?” virnistin naiselle.
”Riku sai työtarjouksen Seinäjoelta, Otsonmäki on kuulemma rauhallinen ha halpa paikka asua. Ruvetaan sitten keväällä rakentamaan onaa taloa tohon joen rantaan. Ja meille syntyy joulukuussa ensimmäinen lapsi. Halutaan pitää sukupuoli loppuun asti yllätyksenä?” Hilma vastasi.
Aina yhtä aurinkoinen nainen. En ollut edes tajunnut, kuinka ikävä minulla oli ollut tuota naista. Niinä hyvinä aikoina Takala oli pysynyt positiivisena 70 kilometrin marssilla, laulellut, nauranut vielä loppusuoralla ja hänen olemuksensa oli tarttunut kaikkiin.
”Vieläkö sulla on se sun ukkonen? Ootteko te jo suunnitelleet perheen lisäystä?” Hilma kysyi uteliaana.
”Häh? Ei. Se lähti Ouluun opiskelemaan”, vastasin lyhyesti.
Tuntui hassulta puhua meidän erosta ensimmäisiä kertoja ääneen. Perhe ja suku olivat aina olleet hiljaa. Kai ne jossain vaiheessa huomasi, että tulin aina yksin ja osasi siitä päätellä tilanteen.
”Mut oli ihana nähdä. Mun pitää mennä, kun Riku oottaa autossa. Meidän pitää ehdottomasti nähdä uudestaan. Soitellaan”, Hilma halasi vielä kertaalleen ja jatkoi matkaansa.
Pahemman luokan papupata. Juuri sellainen Hilma kuin pari vuotta sitten. Hyvä, ettei kukaan ollut imenyt naiselta hänen elinvoimaansa pois.Hymy korvissa iloisesti kuin pikkutyttö hyppelin autolle. Oi pojat, tässä kohtaa jonkun olisi pitänyt ottaa kuva ja ikuistaa se Hopiavuoren seinälle kehyksiin, koska tälläistä Vanhaniemen näki harvoin. Ajelin kotia hyräillen radio kiinni ja päästyäni eteisen ovesta sisään vilkaisin peiliin. Minä tosiaan olin pienentynyt enkä ollut ehkä enää se järkyttävä lihaskimppu kuin joskus. Hiukset sotkuisella nutturalla. Jaloissa kuluneet maiharit, tuulihousut ja mintunvihreä fleece päällä. Mikä kaunis yhdistelmä. Ihmekään kuin sai niin rauhassa olla miehiltä. Naurahdin omalle pään sisäiselle vitsille. Vanhaniemi, sun tosiaan pitäisi hankkia kavereita. Siitä tuumin avasin Hopiavuoren whatsup-keskustelun: Ei kukaan lähtisi pikku lauantain kunniaksi yksille tai syömään.
-
Itseäni varten
Tulevana viikonloppuna olisi jokin Eetun keksimä perheleiri. Mahtava idea, ja autoin miestäni minkä kynnykseltä kykenin. Mies oli stressaantunut, mitä hän ei myöntämään pystynyt, mutta myös innoissaan. Hopiavuoressa olisi vielä entistä enemmän touhua ja tohinaa. Odotin jo hieman syksyä. Hellepäivät eivät olleet minun juttuni. Tulin vain äkäiseksi. Olin kuitenkin hieman vihjaillut Eetulle, että pysyisin mielelläni pois jaloista perheleirin aikaan. Nousisi vain huonot muistot mieleen. Vaikka auttaessani miestä tein aina jotain eri tavalla kuin piti ja lopulta varmistin melkein joka asian Eetulta, ettei se stressaisi enempää. Niin pohjalainen se oli.”Milloin susta on haaveilija ollut?” kuului naurahdus vierestäni.
Käännyin katsomaan unista miestä. Se aina nukkui minua pidempään ja joskus tahallani herätin sen.
”Työasioita vain”, hymähdin.
”Sulla vissiin sit menee hyvin”, mies silitti päätäni.
Miksei näin enää voinut olla? Tai miksi asiat oli nyt näin. Yksinäinen tyyny oli löytänyt tiensä takaisin viereeni löytäen omistajansa tai ennemmin vierailijansa.
”Joo, aloitan syksyllä oppisopimuksella opiskeleen hevosenhoitajaksi”, virnistin miehelle yrittäen piilottaa epävarmuuttani, jonka miehen läsnäolo toi esiin.
”Luulin, et sää tähtäät korkeelle. Insinööriksi tai jotain”, mies totesi hieman tuhahtaen, mutta pehmensi ääntään ja veti minut kainaloonsa.
Olin aikeissa vastata miehelle jotain, mutta en jaksanut. En ollut tilivelvollinen sille enää. Minua ei huvittanut selittää sille asiaa, jota se tuskin ymmärtäisi. Eikä sitä oikeastaan kiinnostaisikaan. Ei sitä ollut ikinä kiinnostanut lähteä seurakseni tallille. Isoja olentoja ja hysteerisiä pikkutyttöjä, niin se oli sanonut.
”Milloin sää lähet Ouluun?” katsoin miestä kysyvästi suoraan syvänsinisiin silmiin.
”Viikon päästä”, mies sanoi haikeasti.
Käännyin selkä miestä kohti sulkien silmäni ja pidättelin kyyneleitä. Pari tipahti silti tyynylle jättäen siihen märät läntit.Ei tässä näin pitänyt käydä. Olin pitkästä aikaa lähtenyt ulos vanhojen kavereiden kanssa muutamille. Olin törmännyt siihen Yhteen ja nyt löysin itseni kotoa nukkumasta hänen vierestään. Oli hetken ollut niin tuttua ja turvallista, mutta kylmä todellisuus iski: Ei se ollutkaan vain pahaa unta, vaan totta. Ei meitä ollut, vaikka pari sekuntia aamulla luulin toisin. Mutta olonikin oli erilainen. Mieleni ei tehnyt enää hautoa miestä suudelmiin. Lämmin olo velloi sisällä, mutta perhosia ei lennellyt enää vatsassa.
”Cami… Mulla on ollut niin kauhea ikävä sua”, mies sanoi hiljaa. ”Ehkä me tehtiin virhe. Ehkä mää olin hätäinen. Uskoks sää, et meillä ois vielä…?”
”Viljami, ei. Mää välitän susta, tuun aina välittämään. Tehtyy ei saa takas. Mun on aika alkaa elää itselleni. Me revittiin vain toisiamme hajalle. Ymmärrän sen nyt”, painoin suukon miehen otsalle ja sipaisin hänen poskeaan.
Se olisi viimeinen kerta. Ei sattunut. Tuntui hyvältä. Kuin olisin viimein vapaa.Nousin ylös sängystä ja suuntasin suihkuun. Pesin hiukseni vadelmatuoksuisella shampoolla. Enkä Viljamin lempituoksulla: vaniljalla. Oli kuuma päivä tiedossa, mutta töihin oli mentävä. Ehkä joku innostuisi lähtemään uimaan kanssani työpäivän jälkeen. Onneksi Eetu oli luvannut minulle myöhäisemmän aamun. Vedin juoksuhousut jalkaan ja väljän topin päälle. Niillä ehkä kestäisi helteen. Viljami seurasi minua katseellaan hieman hölmistyneenä sängystä.
”Usko pois, Einstein, me ollaan parempia erikseen kuin yhdessä. Sua oottaa Oulu ja mulla on koti täällä. On mun aika elää itseäni varten”, hymyilin miehelle.
Laittaessani ovea kiinni tuntui hyvältä. Olin kuin avannut uuden luvun elämässä. Ehkä yhdessä vietetty yö ei ollutkaan huono ratkaisu. Kuin palaset olisivat paikoillaan. Oli Vanhaniemen aika keskittyä itseensä ja unelmiinsa. Ja hei ukot, ajatelkaa, hymyilin jo kotiovella, vaikka aamu oli vasta aluillaan.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten Camilla.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten
-
Hidas aamu
Ei perse. Murahdin ja sammutin herätyskellon. Kello oli 5.00. Torkutin vielä 10 minuuttia, kunnes nappasin kännykän käteen yrittäessäni pikkuhiljaa heräillä. Mietin lenkille lähtöä, mutta peruin ajatuksen. Tänään en jaksaisi ja tänään ei huvittaisi. Ehkä illasta voisi käydä, ellei olisi liian kuuma. Nousin istumaan ja haukottelin. Selailin instagramia läpi. Se Tietty oli päivittänyt uuden kuvan yöllä. Kaveriporukan kanssa laitettu kuva. Katsoin haikeana miehen tuttuja, teräviä piirteitä. Kuvassa oli myös tuttujen naamojen joukossa joku nainen sen kainalossa. Ihan näpsäkkä, muttei erikoinen. Ei satuttanut. Ei tuntunut pahalta. Se sai minut hymyilemään aamusta.Jotenkin kummasti sain itseni ylös sängystä ja vedettyä tallivaatteet päälle. Tutut haalistuneet ratsastushousut, jotka olivat palvelleet jo minua monta vuotta. Ei haitannut, vaikka ne repeäisivät, ja niillä voisi vaikka kieriä lannassa. Nappasin keittiön pöydältä mukaani kahvipaketin. Oli minun vuoroni ostaa lisää kahvia. Sitä tuli juotua Hopiavuoressa ennätysmäärä, vaikken yleensä kova kahvinjuoja ollutkaan.
Kello oli hieman yli kuusi päästessäni Hopiavuoren pihaan. Tottuneesti ajoin vakiparkkiini parkkipaikalla. Siihen voisi kiinnittää kyltin ”Työrukkanen Vanhaniemi”. Kukaan ei uskaltanut jostain syystä ajaa sille paikalle, vaikka autoni ei olisikaan kyseisellä paikalla. Ainut poikkeus oli se yksi hieman hämärämpi ukko. Jesseksikö häntä kutsuivat? Hänestä ei oikein ottanut selvää. Käveli Hopiavuoressa kuin maailmanomistaja, oli hieman röyhkeä muita kohtaan, mutta silti tunsin jonkinlaista empatiaa tuota miestä kohtaan. Nautin hiljaisuudesta, joka vallitsi vielä tallilla. Kuusi tuntia ja se olisi täynnä elämää. Rauhallista paikkaa koko tallista ei löytyisikään. Oli omistajia, hoitajia, ties kaikenlaisia ohikulkijoita ja avosydämisenä Eetu kutsui kaikki taloonsa kahville.
Iskin keittiössä kahvit tulille ja odotin, että se olisi keittynyt. Noa ja Jilla eivät heräilisi vielä pitkään aikaan, ja Eetu yritti keräillä itseään aamuun Nellyn kainalosta. Mielikki oli tullut pitämään alakertaan minulle seuraa. Rasputin sitä korvan takaa ja lässytin sille kuin vauvalle. Kukaan ei ollut kuulemassa. Nappasin höyryävän kahvimukin mukaani, päästin Mielikin pihalle temmeltämään, istuin terassille ja sytytin aamun ensimmäisen tupakin. Nautimme Mielikin kanssa lintujen viserryksestä. Portaista kuului töminää: itse Iso Herra oli herännyt. Juotuani kahvin ja kellon lähentyessä seitsemää vein kahvikupin tiskipöydälle odottamaan aamupäivän kahveja ja laskin Mielikin sisälle. Huikkasin Eetulle, että lähtisin jo tallin puolelle, ja vastaukseksi sain epäselvän mörähdyksen. Tallissa kuulin väsyneet ja ilahtuneet hörähdykset. Suurin osa hevosista oli laitumilla, mutta osaa säilytettiin tallissa. Ruuat valmiiksi, tallin hevosille ruuat, laitumille hevosille ruuat, tallin hevoset ulos ja karsinoiden putsaus sekä paikkojen tsekkaaminen, että kaikki oli kunnossa.
Joitain tarhojen lautoja piti käydä korjaamassa, Pasi tarvitsi oman huomionsa, Eetu keksi tekemistä, jos oma silmä ei tärpännyt johonkin. Sitten seurasikin kello 12 kahvit. Moikkasin Almaa ja Sebastiania, jotka istuivat jo terassilla juomassa kahvejaan. Minun nimimuistini oli surkea, mutta kuvamuisti mahtava. Mikään ei vain riivannut yhtä paljon kuin se, että muistit jonkun kasvot, mutta et osannut yhdistää niitä mihinkään. Hain kahvin ja istuin kahden hoitajan viereen. Kaksikosta Sebe oli hiljaisempi, mutta taisimme pikkuhiljaa kasvaa toisiimme, sille keskustelumme muodostuivat jo kokonaisista lauseista parin sanan sijaan. Alalta taas juttua tuli niin paljon, ettei tahtonut suun vuoroa saada. Mutta se ei minua haitannut, pidin ihmisten kuuntelusta. Puhuimme hevosista, lukiosta, kesästä ja no suurimmaksi osaksi hevosista.
”Ennen kuin lähdin armeijaan, mulla oli vuokralla sellane suomenheppa Jästi. Se oli kyl mun kaikista lemppareista lempparein. Just sellane liinakko, läsipää, työhepannäkönen, mutta rahaakin se juoksi. Mää en sillä kauheesti kilpaillut raveissa. En vaan tiiä, että mitä sille kuuluu nykyään”, virnistin kaksikolle.
Sebekin innostui selittämään Skotista ja heidän seikkailustaan. Alma kertoi Jakesta ja työstään. Asiakaspalvelutyötä löytyi paljon puhuttavaa ja naurettavaa. Asiakkaat osasivat aiheuttaa ties kuinka hauskoja tilanteita.
”Baarimikon hommista muistan sen verran, että väsyneenä tuli tarjottua asiakkaalle kaljaan jäitä tai siideriin vettä”, naurahdin ja puristin päätäni.
Tietenkään ei saa myös unohtaa Seben innostuneita tarinoita hänen kesyhiirestään. Se oli hienoa nähdä, miten ihminen kasvoi kuorestaan; hiljaisesta pojasta tulikin pöydän äänekkäin.Kahvitauko loppui ja takaisin töihin. Matilda oli valjastamassa Kerttua. Hieman kadehdin. Siitä oli hetki aikaa, että olin viimeksi istunut kärryillä ohjaamassa. Se vapauden tunne, kun on avoin ravirata edessä. Hevonenkin jännittyy. Adrenaliini kiehuu. Hevosen askel pitenee ja vauhti kovenee. Matildalla oli hieman ongelmia viimeisen lenkin kanssa ja syöksyin apuun kertoen, miten sujauttaa lenkki paikoilleen, mutta lopulta villiinnyin itse liikaa ja pujottelin sen.
”Kerttu on kyllä kiva heppa ja nätti”, hymyilin vilkaisten ruunikkoa ja taputin sitä kaulalle.
”Mut jos tarvit joskus apua ajokoulutuksessa, niin huikkaa. En mää ammattilainen oo, mut jotain tiedän”, hukkasin naiselle päästäessäni Kerttua irti ja saatoin kaksikon pihalle. Katsellessani heidän menoa tajusin vasta, että olisin voinut lähteä vaikka heti avuksi. No, eiköhän he pärjäisi. Ei Matilda vajaaälyinen ollut. Toivottavasti.Törmäsin Eetuun satulahuoneessa hänen hingatessaan Jussin satulaa kiiltäväksi varmaan kolmatta kertaa.
”Säähän näet siitä jo oman peilikuvaskin jo”, naurahdin miehelle.
Tiesin, että miehessä oli pikkutarkan vikaa ja se oli arvostettava piirre. En voinut väittää, etten itse omannut sitä ja ollut hieman jopa säikytellyt tallin nuorimpia heidän sotkuisuudestaan.
”Eetu, mää oon saanut täs villin idean. Mitä jos mää lähtisin syksyllä opiskelemaan? Oppisopimuksella siis? Lähipäiviä on vähän, ja kursseja voi suorittaa verkossa. Ois vaan kiva, et ois virallinen ammatti enkä ois vaan talli tyttö”, katsoin silmät innosta kiiluen Eetua kuin tikkarin saanut pikkulapsi. -
Camilla Pasilla messiin ja jos on monopolya luvassa, niin jäädään yöksi! Siitä onkin hyvä tehdä aamuvuoro. 😀
-
Mitä se elämä oikeen on?
Kello 6.00. Murahdin itsekseni. Tänään oli vapaapäivä. Eetu oli sanonut, että pidä vapaapäivä. Olin ollut juhannuksen töissä, mutta ei se minua haitannut. Paskan lappaminen oli loppujen lopuksi enemmän hauskaa kuin tylsää. Kierähdin ympäri. Suljin silmät. Näin vain mustaa. Uni ei enää tullut. Kierähdin uudestaan ympäri, koska en halunnut nähdä tyhjää tyynyä, joka kuin odotti nukkujaansa. Mutta ei se tulisi. Ei enää ikinä. Tyyny oli yksinäinen. Asia, jota minun oli vaikea myöntää. Niin olin minäkin. Lämmin kainalo puuttui. Joku, jota halata illalla. Joku, jota pussata aamulla. Joku, joka paistaisi lettuja, koska minä en osannut. Minä aina tein taikinan.Se sanoi, että se lähtee syksyllä Ouluun opiskelemaan. Kyllä se oli tiedossa. Olin valmis lähtemään mukaan. Mutta se sanoi, ettei matkalaukussa ollut minulle tilaa. Käännyin selälleni ja tuijotin valkoista kattoa. Miksi Eetu oli käskenyt minut pitämään vapaapäivän? Mieluummin olisin töissä. Saisin ajatuksen muualle. En olisi yksin kotona. Hopiavuoressa olisi Hello hupsun olemuksensa kanssa, Eira mairattamassa, ihmisiä olisi ja menisi, porukka tervehtisi, hulluimmat uskaltaisivat pyytää apua ja minä jopa saattaisin hymyillä. Naurahdin itselleni. Milloin minusta oli tullut niin naurettava? Ouluun lähtijä oli todennut, että olen liian suora, liian menevä, koska tykkäsin mennä viikonloppusin kavereiden kanssa tai hänen kanssaan. En pitänyt kotona makaamisesta, mutta sitä tein juuri nyt.
Kaivoin puhelimen esille. Katsoin somet läpi. Ei mitään uutta. Avasin kuvagallerian. Siellä oli ”koita vittu nyt jo elää” – albumi. Siellä oli kuvia meistä, koska en halunnut vielä poistaa niitä, en halunnut unohtaa tai salaa toivoin, että se ilmestyisi ovelle, pyytäisi anteeksi ja voisin siirtää kuvat taas muualle. Tuhahdin. En osannut enää itkeä. Ensimmäisenä päivänä olin itkenyt, sen jälkeen vain ollut ja tuijottanut kattoa. Kaveritkin olivat suurimmaksi osaksi jääneet. Kukaan ei enää pitänyt yhteyttä, koska olivat myös toisen kavereita, mutta se taisi olla tärkeämpi henkilö. Selasin kontaktini läpi. Eetun numero pysähtyi ruudulla. Muiden hopiavuorelaisten numeroita minulla ei ollutkaan. Olin niin omissa maailmoissani, etten ollut nähnyt vaivaa tutustua ihmisiin. Minulla oli ollut kavereita ja se Yksi.
Nousin istumaan ja avasin kuvagallerian uudestaan. Poistin siitä albumista jokaisen kuvan yksi kerrallaan. Ei tuntunut pahalta, vaikka haikea olo olikin. Huokaisin ja otin yksinäisen tyynyn. Tyynyliina pyykkiin ja tyyny kaappiin odottamaan mahdollisia yövieraita. Olo oli jo hieman parempi. Vedin lenkkivaatteet päälle ja astuin ulos. Kynnyksellä totesin, ettei mieleni tehnyt. Katsoin tallitakkia ja se tuntui hyvältä. Tunsin hymyilevän vähän.
Kello oli 8.00. Ajoin Hopiavuoren kohti. Voisin viettää päivän Pasin kanssa, käydä kävelyllä, ehkä jopa ratsastaa. Eetu kuitenkin tarvisi apua jossain. Tai sitten voisin juoda kahvia terassilla ja puhua oikeasti jopa asioista. Ei enää säästä, vaan asioista. Ehkä minä vielä hymyilisin, kun ajaisin takaisin kotiin. Ehkä illalla olo ei olisi enää yksinäinen.
-
Vappu töissä
Aina se vappu meni näin. Oikeastaan melkein jokaikinen juhlapäivä. Muistelin, että pari vuotta takaperin olin maannut metsässä valtion vihreissä viikon verran harjoituksessa. No hei nyt ei tarvinnut haista viikkoa hieltä, vaan pääsi suihkuun ja omaan sänkyyn nukkumaan. Vielä unirytmi oli yhtä aikainen, niin kuin se on jo pari vuotta ollutkin.Saavuin tallille aamulla aikaisin jo ennen Eetua ja aloitin jo hevosten ruokinnan. Homma sujui jo tuttuun tapaan. Kuukausi. Melkein jo kuukauden olin näissä maisemissa pyörinyt. Eetu oli löytänyt illoille ja viikonlopuillekin kolmannen työntekijän, Tiituksen. Se helpotti meidän hommia, varsinkin Eetun. Eiralta oli varsinkin kuullut Tiituksesta. Tiesin jopa Tiituksen lempivärini, vaikka en ollut nähnyt miehen kuin vilaukselta. Eetunkin kanssa olin oppinut, että hän oli oikein pohojanmaalaanen mies, joka ei apua pyytänyt, vaikka sitä tarvitsi, ja joskus tuntui jopa hieman väärältä, että passitin esimiestäni.
Kuulin askeleita ja hieman säikähtäneenä hyppäsin ympäri. Edessäni haukotteli pörrötukkainen Eetu, jolla oli vielä tyynyn kuva poskessa. Oliko hän unohtanut juoda aamukahvinsa?
”Mee juomaa vaa aamukahvis, niin oot toimintakykysempi. Mää saan kyllä ruokinnan hoidettua yksinkin”, naurahdin miehelle, joka kiittäen kääntyi takaisin kotiluolaansa.
Hopiavuori alkoi pikkuhiljaa tuntua minullekin kotiluolalta. Siellä ei voinut olla viihtymättä. Oli ärsyttävämmän uteliaita ihmisiä ja turhan vaiteliaita, mutta kaikki olivat tervetulleita kahville milloin tahansa. Hymähdin itsekseni ja vilkaisin salaista suosikkiani, Pasia:
”Tänään pääset sääkin vauhtipappa liikkumaan.” -
Talli, asento!
Kello 5.05. Heitin jalat sängyltä alas. Sehän olikin huono idea, sillä samalla löin pikkuvarpaani muuttolaatikon reunaan. Varpaastani kiinni pidellen kiroilin pimeässä ja yritin etsiä valokatkaisija. Kiskoin lenkkivaatteet päälleni ja lähdin ulos nauttimaan suorista pelloista sekä metsän reunasta nousevasta auringosta.Kello 6.30. Suihkun raikkaana kulautin viimeisen pisaran kahvistani kurkusta alas samalla, kun tumppasin tupakkani terassin reunalle eksyneeseen, tyhjään suolakurkkupurkkiin. Laskin kahvikupin tiskipöydälle sisälle päästyäni. Katseeni kiersi hetken ympäri kämpän. Rivitalon pääty Otsonmäeltä. Kaksio oli melkein puolet halvempi, mitä ok-kuntoinen yksiö maksoi Seinäjoen keskustassa. Muuttolaatikoita oli ympäri kämppää, olinhan vasta toissa päivänä muuttanut tänne. Tänään olisi jo ensimmäinen työpäivä. Vedin päälleni mustat lökärit ja valkoisen pitkähihaisen, jonka päälle heittäisin sinisen tallitakkini. Vilkaisin peiliin ja tunsin oloni hieman hassuksi. Olin kaksi vuotta tottunut kulkemaan kurkkusalaateissa ja nyt oli hauskaa nähdä itsensä tallivaatteissa lähtemässä töihin.
Kello 6.50. Kaarsin mustan Audini Hopiavuoren pihaan. Jätin autoni maneesin eteen parkkiin ja haahuilin punaista tallirakennusta kohti. Eetu oli selittänyt, että t:n muotoisessa tallissa oli niin sanotusti kaksi tallia, toinen puoli oli Jussin talli. Juma, sen hevosen piti olla tärkeä Eetulle, jos hän tallipäädynkin nimesi sen mukaan. Löysin jonkin oven ja vetäisin sen auki. Astuin tallikäytävälle ja karsinoista ilmestyi hieman uneliaita päitä katsomaan, kuka oli saapunut. Ajattelin Eetun jo olevan tallissa ja lähdin etsimään häntä. Käytävän keskiosasta kääntyi oikealle toinen käytävä, ja kuvittelin ehkä löytäväni Eetun siltä käytävältä, mutta ei. Jostain karsinasta kurkisti mustavalkopäisen hevosen tai pikemminkin poni. Siinä oli jotain niin suloista, etten voinut olla kävelemättä sen luokse ja olla höpöttelemättä sille. Tarjosin kättäni, että poni saisi tutustua. Poni nuuhkaisi hieman, jonka jälkeen uskaltauduin laskemaan käteni sen leveälle otsalle ja rapsutin sitä otsatukan alta.
”Säähän tutustuitkin jo meidän vauhtipappaan, Pasiin”, naureskeli matala ääni takanani.
Hieman säikähtäneenä tein täyskäännöksen ympäri ja huomasin tuijottavan vihreisiin silmiin. Silmissä oli erilaisia vilahduksia ja ne olivat viedä minut mukanaan. Pudistin päätäni ja tarjosin miehelle kättäni.
”Vanhaniemi”, mietin hetken ja tajusin, ”korjaan, Camilla. Vanhat tavat.”
”Hopiavuoren Eetu”, vihreäsilmäinen mies hymyili ja kätteli.
Olin ehkä hieman yllättynyt miehen iästä. Olin viimeaikoina pyörinyt niin paljon ravitallilla, että siellä tuli vain vanhoja äijänkäppänöitä vastaan, mutta tuo vihreäsilmä ei voinut olla kolmekymppistä vanhempi. Nopeasti hätkähdin hereille Eetun puhuessa jotakin ja tajusin vielä puristavani tätä kädestä.
”Alkuun voitaisiin ruokkia hevoset ja heitellä ne sitten tarhoihin”, Eetu selitti.
Nyökkäsin ja seurasin tarkasti Eetun antamia ohjeita, sillä en ensimmäisenä päivänä halunnut mokata tai myrkyttää kenenkään kultakimpaletta.Hevoset oli saatu ruokittua ja ensimmäiset olivatkin jo melkein syöneet. Sen jälkeen heiteltiin hevoset tarhoihin.
”Ota sää vaikka Pasi ja Make, niin mää tuon Uunon ja Skotin. Make on toi pieni shettis tuossa toisella käytävällä”, Eetu ohjeisti.
Raotin hieman Pasin karsinan ovea ja ruuna tulikin jo innoissaan minua vastaan. Nappasin sen riimunarun jatkoksi ja lähdimme yhdessä etsimään pientä ponia. Make löytyikin nopeasti ja ponin sai myös helposti narun päähän. Tallista ulos päästyämme meille meinasikin tulla haaste. Pasille iski kova kiire päästä eteenpäin, kun taas Make yritti pysyä perässämme lyhyillä shettiksen jaloillaan. Sain kuitenkin nopeasti ryntäilevän Pasin rauhoittumaan ja päästyään tarhaan se heitti pukin rauhoittuen aloilleen. Heitimme Eetun kanssa loputkin hevoset pihalle ja siivosimme karsinat sekä tallin yhdessä. Jossain vaiheessa Eetu huikkasi olevan päiväkahvien aika, ja seurasin miestä päärakennukseen. Eteisessä potkaisin kengät pois jalastani ja löysin tieni keittiöön, jonka ruokapöydän ympärillä istui kolme tuntematonta hahmoa. Naisella oli pörröinen punainen kiharatukka. Hänen lisäkseen pöydässä istui kaksi miestä, ruskeasilmäinen virnuilija ja toisella oli kulmakarvassa arpi.
”Jilla, Hello, Noa. Tässä on Camilla”, Eetu hymyili ja yritin painaa hahmojen nimet mieleeni.
”Eetun uusi työrukkanen”, virnistin ja nostin käteni lipalle laskien sen nopeasti takaisin alas.
Minut istutettiin alas tuoliin ja eteeni lyötiin kahvikuppi. Minulle tarjottiin myös pörrötukkaisen naisen leipomia sämpylöitä, ja jösses, ne olivat herkullisia! -
Kuvasta kaikki kiitos ja kunnia kuuluu R.:lle.Camilla Vanhaniemi – työrukkanen
Kullahtava hiuksinen, 161-senttinen, 26-vuotias nainen, joka pikku hiljaa onnistunut löytämään paikkansa maailmassa. Nykyään työskennellyt Hopiavuoressa tallin omistajan Eetun oikeana kätenä jo melkiein neljä vuotta. Ennen Hopiavuorta hakenut Puolustusvoimiin suorittamaan vapaaehtoista varusmiespalvelusta. Siitä koulutus moottorialiupseeriksi, yleneminen loppupalveluksesta kersantiksi ja vuoden verran hommia sopimussotilaana.Hevoset ovat kuuluneet Camillan elämään jo polven korkuisesta asti, kun isä vei ensimmäisen kerran taputtelemaan sedän ravihevosia. Ensimmäisen kerran ratsastettiin laikukkaalla shettiksellä, joista jatkettiin aina ratsastustunneille. Keskivertoratsastajana ei tähtää korkealle menestykseen, vaan enemminkin raviurheilu ja maastoköpöttely on vienyt naisen mennessään. Juntti suomenhevonen vuokrahevosena oli parisen vuotta lukion aikaan, mutta armeijan vuoksi joutui sanomaan sopimuksen irti. Hänellä oli myös vuokrahevosena Hopiavuoressa reilun vuoden verran nuori lämminveriori Steffe.
Luoteeltaan Camilla on hieman jäykkä: aluksi hän voi olla vaikeasti lähestyttävä, hieman sanoja vaihdeltuaan osaa käydä keskustelua ja on sosiaalinen, vaikkakin hän on enemmän kuuntelija. Perusarvoja Camillalle ovat jämäkkyys, reiluus ja tasavertaisuus, joita yrittää myös itse noudattaa. Pienesti myösurheiluhullu – varsinkin lentopallo on suuri intohimo, sekä Susi on loihtinut hänestä penkkiurheilijan. Sitä katsooko hän niitä yksinään, ei kerrota. Camillan rentoutuessa hän osaa hymähdellä ja heittää huonoja vitsejä, mutta on myös kova suustaan kiroilemaan, eivätkä Gucci ole hänelle elintärkeä asia. Enemminkin jalassa olevat mukavat maiharit.
Työorientoituneena nauttii Eetulta saamastaan vastuusta ja luottamuksesta sekö yleensä laittaa itsensä peliin 110 prosenttisesti. Tällä hetkellä opiskelee oppisopimuksella osa-aikaisesti ravivalmentajaksi Hopealinnassa. Tekee myös satunnaisia työvuoroja Seinäjoen yökerhossa Ilonassa baarimikkona hyvien tippien perässä. Vaasan lähistössä nuoruutensa viettäneenä Seinäjokikaan ei aivan uusi paikka ole, vaikka suorat pellot eivät niin miellyttäkään naisen silmää.
Lyhyesti:
– Syntynyt kesäkuussa 1998
– Ollut Hopiavuoressa töissä neljä vuotta
– Opiskellut hevosenhoitajaksi ja valmistunut elokuussa 2021
– Opiskelee Hopealinnassa ravivalmentajaksi oppisopimuksella, pitäisi valmistua syksyllä 2023
– Suden kämppis
– Perheeseen luokittelee setänsä Markus Vanhaniemen ja hänen perheensä sekä serkkujensa Toven ja Linnean isoisän Gunnar Malmstenin
– Parhaan ystävänsä Hilman lapsen, Rasmuksen, kummitäti -
Mua harmittaa paljon sekä Fifin että Santun puolesta. Toinen on tekemistä vailla, ja toinen taistelee itselleen ison esteen kanssa, jota kaikki eivät varmastikaan osaa koordinoida. Toivotaan ehkä, että joku huomaisi kaksikon tilanteen tai huomaamattomasti kannustaisi Santtua ja tämä pääsisi esteensä yli. Mitä pidempään sen kanssa jahkailee, sitä enemmän se saattaa yltyä.
-
Pohjalaisella pojalla on vielä paljon opittavaa. Tässä tarinassa kiitoksen sanominen. Mitä tarinakilpailuihin on osallistunut tai tarinoita lukenut, niin (Camilla tuomarina) oli hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina. Tää oli kirjoitettu niin eri tavalla, se ei tullut täysin romaanimaisesti. Hienoa oli huomata Eetun kömpelyys puhumisessa. Aikaisemmin tullut esille avun pyytämisen ja tänään kiitoksen.
-
Ihana oma lisäys, postikortti, tänne joukkoon! Näen jo, kuinka Eetu on laittanut tämän kiinni jääkaapin oveen esille kaikkien nähtäväksi.
-
Jätinkin oravankoukun tarinaan siitä, että Camilla tuntee empatiaa Jesseä kohtaan. Ensivaikutelmat voi aina murtua. En ollutkaan Ilmajokea huomannut, mutta pitää tutkia asiaa. Vaikka Camilla tykkää ihmisten auttamisesta, ei hänestä ratsastuksenopettajaksi ole. Se olisi just sellanen kaikkien pelkäämä ja vihaama ope. Pienin askelin Camilla hevosten hoitajaksi ajatteli lukea. Melkein vuodessa olisi mahdollista valmistua. Ja tallimestarikoulutus voisi myöhemmin kiinnostaa tai sitten jotakin ravipuolelta. Mutta varovaisin askelin edetään, Camilla on hukassa elämänsä kanssa ja koulun suunnittelukin on suurta naiselta. 😀
-
En voinut olla nauramatta kuin näin Eiran loksahtaneen leuan Eetun todetessa tytön menevän Pasilla. Pasikin on hieman rauhoittunut eikä keksimässä aina omaa aivojumppaa saadessaan viime aikoina päivittäisempää liikuntaa.
Eihän siitä päivästä tiedä, että Eirakin todistaa vielä taitonsa ja pääsee ratsastamaan Jussilla. Toivottavasti Eetu ei rupea pian kaikki jekuttelemaan, kun huomaa olevansa ovela! 😀
-
Voi Inaria! Sääliksi käy tyttöä. Hän jo ajatteli, kuinka pääsee Otsonmäeltä pois ja sitten selviääkin, että pääsykoe meni huonosti. Pystyn niin samaistumaan Inariin siitä, kuinka luulee, että kouluun pääseminen on läpihuutojuttu eikä pääse edes varasijoille.
Pidin kerronnasta ja vaikka tarina olikin päänsisäistä, oli uutta lukea uusia piirteitä Inarista. Minä olen ain ajatellut, että hän on ain aurinkoinen persoona, mutta eihän se olekaan totta. Jokaisella meistä on huonoja päiviä.
-
Ihanaa, kuinka asuntoautohiippailusta pariskunta on siirtynyt kasuaalisti jo päärakennuksen puolelle. Hymyilin itsekseni, kun luin Nellyn laittaessa hänen ja Eetun pyykkejä kuntoon. Miten normipäiväisestä asiasta saa niin miettiliään, kuvastuu tilanteeseen hyvin. Innolla odotan Nellyn orastavaa valmentajan uraa, ja jos ei muuten niin ehkä Camillakin voisi pari kertaa valmentautua jollain Eetun hevosella. Taidot hieman ruosteessa, kun aikaisemmin naisen aika on kulunut valtion vihreissä.
-
Vaikka oonkin ihan Jello-fanaatikko, en voi olla myöntämättä, etteikö Tiitus ja Hellokin olisi ällösöpöjä yhdessä.
-
Vivahdikas tarina. Piti pariin otteeseen lukea, että sai kunnolla selkoa. Itsellä ei pohjanmaan murre tulee niin vahvasti. Hauska lisäys täällä kaikkien muiden joukossa!
-
Pitää äkkiä korjatan, kun huomasin virheeni. Nellystä ja Eetusta jatkaen:
”Tiitus ja Hello olivat suloisia yhdessä, ja heille toivoin vain kaikkea hyvää. Olinkin huomannut, että Tiitus oli katsellut Helloa pidempään kuin mitä yleensä kaveria katsottiin. Suruksi minulla kävi Jillaa. Jilla ja Hello olivat vaikuttaneet niin rakastuneilta ja salaa olin pitänyt heitä couplegoalsina. Olin ollut väärässä. En vain pitänyt siitä, että näin ihmisiä allapäin. Inarikaan ei ollut liian pirteänä. Ehkä voisin ottaa isomman askeleen Hopiavuoren sosiaalistumisessa ja ehdottaa naisille, että voisimme viettää tyttöjen illan itkien, nauraen, leffaa katsellen, ihan vain toisiamme tukien. Naurahdin mielessäni ja pudistin päätäni. Hopiavuori taisi tehdä minusta pehmohkon. Mihin se kova sotilas oli katoamassa?”
Jaaa siitä jatkuu taas seuraavassa kappaleessa. Pahoittelen sekavuutta.
