Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jos vielä vähän ratsastan
Pyörittelin Surren suitsia nippuun ja annoin pään olla ihan tyhjä. Tai ainakin melkein tyhjä. Minua mietitytti Pasi. Tai no, Pullohan se minun mielessäni aina oli, mutta nyt se oli Pasi. Olin ratsastanut Inkalla kunnon koulutreenin ja sitten Surrella venytysharjoituksia ja uusi urheilukello näytti puoli yhtätoista. Illalla siis. Silti teki mieli ratsastaa ja siksi mietin Pullo-Pasia. Milloinkohan sillä oltiin viimeksi ratsastettu? Pitäisiköhän sillä käydä ratsastamassa? Kaikki vain kävivät hakemassa sen tarhasta tai karsinasta, jos halusivat sillä ratsastaa. Ehkä minäkin sitten vain kantaisin Pullo-Pasin varusteet sen karsinalle ja kävisin ratsastamassa vähän. Siitä oli niin kovin pitkä aika kun olin viimeksi ratsastanut ruunalla. Kristiina oli aina heittänyt minut sen selkään, kun tehtiin tehotreenejä. Välillä pitää vaihtaa hevosta, että oppii, Kristiina oli vain tuumannut, eikä ollut ottanut kuuleviin korviinsa vastalauseita.
No, nyt minä sitten seisoin Pullo-Pasin karsinassa raaputtamassa siitä juuriharjalla kuraa pois ja katselemassa sen silmiä, jotka yhä näyttivät valuttavan mustetta. Se oli aina ollut vähän kummallisen näköinen poni. Se ei rauhoittunut paikalleen samalla tavalla kuin Inka ja Surre, vaan ikään kuin juurtui paikalleen. Sen kavioiden putsaaminen oli hiukan hankalaa, kun sitä vasten piti nojata, eikä selkä tykännyt hyvää moisesta. Puhtaiksi ne kuitenkin tulivat, eikä kiviä ollut kiilautunut kenkien väliin. Sitten nätisti satula selkään ja yllätyksekseni poni paisui varmaan puolet isommaksi kuin äsken. Mokoma oli oppinut pullistelemaan! Eipä siinä, toinen puoli pitkäksi ja vyö löysästi kiinni. Suitsiin poni sentään sujahti helposti.
Maneesin ulko-ovella kiristin satulavyötä ja tein saman uudelleen maneesissa, ennen kuin nousin jakkaralta Pasin selkään. Olipa maneesin hiekka lähellä. Yleensä olin kolmekymmentä senttiä korkeammalla. Poni koitti lähteä heti eteenpäin, kun istahdin satulaan, mutta kielsin ja pysäytin sen välittömästi. Vanha huono tapa oli näköjään päässyt kukoistamaan uudessa kodissa. Ruuna ei tosin pitänyt kurinpidosta, vaan lähti kääntämään takapuoltaan vasemmalle. Kristiina kuiskutteli korvaani, kun siirsin vasenta pohjetta taakse ja kiristin ohjia vielä vähän suoristaakseni ponin. Jotain se kai muisti, sillä tutut komennot saivat sen pysähtymään paikalleen. Maneesin peili näytti sen seisahtaneen tasajaloin. Hyvä. Sain pidennettyä jalustimet ihan rauhassa, vaikka totta puhuen pidin ohjia samalla lyhyehköinä, kun en luottanut ruunan pysyvän paikallaan. Onneksi se lähti liikkeelle vasta saatuaan komennon tehdä niin. Muistin Camillan antaneen sen kiemurrella vähän sinne tänne, joten itse pidin tiukan linjan. Pitkin ohjin Pasi käveli rennon näköisesti, ja itse sain tehdä töitä, että poni mokoma pysyi siivosti metri uran sisäpuolella. Siellä se kuitenkin pysyi ja saman se teki vaikka nostin ravin, pitkin ohjin senkin.
Muistelin ruunan temppuilua Kristiinan tallilla, ja pysyttelin varuillani, sillä tiesin sen yrittävän välillä yllättää ratsastajan nostamalla joko etu- tai takapäätä “hiukan” liikaa. Sivuloikat ja postimerkkikäännöksetkin olivat sille tuttuja. Ponin ravatessa kiristin ohjia hyvin kevyelle ohjasotteelle. Ravi pysyi tahdikkaana eikä vauhti kiristynyt. Yllätyin positiivisesti, kun vanha ruuna otti takajalkojaan alle paremmin ja-.
En sen enempää ehtinyt asiaa miettiä, kun Pullo – eikun Pasi – otti valtavan loikan eteenpäin, ihan kuin siinä olisi ollut jonkinlainen näkymätön este. Horjahdin hiukan, mutta pysyin satulassa, ainakin vielä. Ruuna kai luki ajatuksia, joten seuraavaksi se teki yhdeksänkymmenen asteen käännöksen ja veti jarrut pohjaan. Ehdin juuri ja juuri napata ponin harjasta kiinni, rutistaa pohkeeni kiinni sen kylkiin ja nojata käännökseen mukaan. Hah, yksi kirjava ponin perhana ei minua niin vain karista! Kristiinalla oli kai ihan syy laittaa minut ratsastamaan tällä mokomalla. En jäänyt odottelemaan sen enempää, vaan korjasin asentoni ja päätin kurinpalautuksen olevan paikallaan. Ravivolteilla ja -kahdeksikoilla taivutellessa vänkääminen oli paljon hankalampaa, vaikka Pasi yritti vääntää päänsä aluksi kirahvitasolle. Surrekin oli yrittänyt samaa aiemmin, tosin juoksuttaessa. Käänsin ponin voltille ja nostin uudelleen ravin. Hetken kirahvileikkien jälkeen se kai päätti, ettei tämä peli ollut kivaa ja kääntyi oikein päin. Se joutui hakemaan kunnollista asentoa ja asetusta jonkin aikaa, ennen kuin se suostui sille tyypilliseen poniperäänantoon. Sellaiseen, jossa puoliverisen kaula olisi kauniisti kaarella ja nenäpii luotiviivalla, mutta kaulaa ei ollut riittävästi.Muutaman perustehtävän jälkeen Pasi alkoi hiota ja se ei oikein jaksanut pitää hyvää muotoa yllä, joten annoin sen hidastaa käyntiin ja löysäsin ohjia. Vilkaisin sitä uutta urheilukelloa uudelleen. En ollut ehtinyt ratsastaa kuin puoli tuntia, mutta se vaikutti olevan Pasille riittävästi. Minullekin alkoi riittää. Sain kuitenkin tehdä uudelleen töitä, kun pidin ruunaa kulkemassa suorassa linjassa uran sisäpuolella.
“Sehän kulkeepi kovin hianosti! Näkköö et kisattu o!” Kuului varsin tuttu ääni katsomosta, kun ratsastin ohi. Eetu.
Pysäytin Pasin ja se ravisti itseään kuin koira. Sillä samalla tavalla kuin ennenkin. Sillä samalla tavalla, josta meinasi aina pudota.
“Mä olen treenannu Pasilla, kun se oli vielä Kristiinan omistuksessa. Se laittoi mut aina tekemään kaikki kovat treenit tällä.”
“Silt sie näytäkki. Et siis tuttu hevoone. Mut mitä sie tääl viel oot?”
“Sain treenattua Inkan ja Surren, niin teki mieli vähän ratsastaa vielä. Nuoska on sun takapihalla ja ollaan lähdössä kotia, kun saan Pullon, eiku siis Pasin, takasin karsinaan kuivumaan.”
“Mie jo et oot tullu kipiäks uuestaan”, Eetu huokaisi. “Niin ko siun auto on tual parkisa viälä.”
“En sentään”, naurahdin. Kun olin joutunut nukkumaan tuvan sohvalla ei ollut naurattanut, mutta nyt asia jo huvitti. “Oli vaan isompi liikunnan tarve tänään. Mee säkin nukkumaan. Vauva varmaan herättää kumminkin yöllä.”
“Jossie pärjäälet täsä yksin-”
“Kyllä mä pärjään. Ei Pasi oo ongelma eikä mikään!”
“Laita viästiä sit jos tulleepi ongelmata.”
“Eetu. Sulle tulee kurttu tohon kulmakarvojen väliin kun huolehdit liikaa. Mene nukkumaan. Mä haen kohta Nuoskan ja me mennään kotiin.”
“No mie mänön nyssitte. Hyvvöö yötä siulle ja aja varovaasesti!”
“Hyvää yötä!”Pasikin taisi olla ihan tyytyväinen päästessään nukkumaan, kun vedin sille ohuen talliloimen päälle. Se pärskähti naamaani päin kaiketi sanoakseen että älä tule käymään uudestaan ainakaan hetkeen. Joutuu tekemään töitä!
-
Surre ravasi juoksutusliinan päässä isolla ympyrällä jännittyneenä. Ulkona satoi kaatamalla vettä ja maneesin katolta liukui satunnaisesti lumipaakkuja alas. Aina kun se kuuli rohahduksen, se otti epämääräisiä laukan ja ravin sekoituksen askelia ennen kuin rauhoittelin sitä äänelläni ja se palasi ravaamaan selkä kuopalla, takajalat tallissa ja kaula kuin joutsenella. Huokaisin, ja otin muutaman askeleen orin eteen. Ei tästä tulisi mitään, jos Surre ei rauhoittuisi ensin. Kirjava hevonen hidasti käyntiin ja sitten pysähtyi. Sen korvat viuhtoivat edestakaisin, eikä sen keskittyminen ollut minussa kuin satunnaisesti. Naksautin kielelläni muutaman kerran ja ohjasin hevosen kävelemään uralla, minä muutama metri sisempänä.
“Nonni, jos nyt ensin totutellaan näihin ääniin. Mä tiedän että Kristiinalla on maneesi ja yhtä paska sää välillä”, kävelin hevosen vierellä. Surren vasen korva osoitti minuun päin, mutta oikea kiersi yhä mahdollisia paniikin aiheita. Pysäytin hevosen satunnaisesti ja pyysin siltä muutaman kerran ravia. Kun maneesin katolta valui lunta maahan, pyysin Surren luokseni. Se lepuutti turpaansa olkapäälläni, mutta korvat heiluivat edestakaisin. Se oli toki jo oppinut, että minun luonani oli turvapaikka. Samalla tavalla kuin Inka. Ehkä ori oli ottanut mallia emästään.Seisoimme pitkän aikaa vierekkäin ja minä raaputin Surrea harjamarrosta. Se koitti vähän raaputtaa takaisin, mutta lopetti ja ja jatkoi turpansa lepuuttamista, kun kielsin. Se meinasi myös kolauttaa minua turvallaan ohimoon, kun se kuuli vihellyksen maneesin ovelta. Oven rakosesta kurkkasi Camilla.
“Mahdutaanko tänne? Ihan kamala sää.”
“Joo, tulkaa vaan äkkiä sisään, ettei tarvi kastua pahemmin!” huikkasin naiselle, joka talutti sisään Pasin. “Me tässä vaan harjotellaan vähän rauhottumista, kun tota loskalunta tippuu katolta vähän väliä. Se tulee varmaan kaikki alas tänään.”
“Camille käänsi kirjavan ponin ja sulki oven. “Joo, tuo on kyllä rasittavaa, mut semmosta se on kun on maneesi. Ei oikeen auta muu kuin tottua. Mä voin laittaa tähän keskelle puomin niin mä ja Pasi pysytään tällä puolella.”
“Jees. Me jatketaan meidän juttuja”, hymyilin naiselle. Minä niin pidin Camillasta. Säntillinen, itsevarma ja vastuullinen ihminen. Eikä häntä ilmeisesti häirinnyt Inkan ja Surren tarkat hoito-ohjeetkaan.
Ohjasin Surren kävelemään kentänpuolikkaan uralla, samalla kun Camilla nousi Pasin selkään ja komensi sen kävelemään omalla puolikkaallaan. Toisen hevosen läsnäolo kai helpotti Surren oloa, koska se alkoi venyttämään eteen ja alas, niin kuin kunnollinen ratsuhevonen. Sen takajalat astuivat kunnolla etukavioiden jälkien yli ja se pyöristi selkäänsä. Tämän näköinen kun Surre vielä olisi ravatessaan, sitten olisi komeaa. Vilkaisin Camillan ja Pasin suuntaan. Camilla venytteli satulassa ja Pasi kävellä köpötteli kiemurrellen sinne tänne. Naista se ei tuntunut haittaavan, mutta hän selkeästi korjasi ponia kevein ja siistein pohjeavuin aina kun se koitti tehdä omiaan.Surre otti ilon irti harhautuneesta huomiostani ja pysähtyi haistelemaan maata. Komensin sen äkkiä takaisin liikkeelle ja kun se näytti kauniin asentonsa uudestaan, pyysin siltä ravia. Se nosti askellajin, mutta kääntyi jälleen nurinkuriselle banaanille. Turpa taivaisiin ja takajalat talliin. Iso huokaus. Annoin orin ravata hetken ja pohdin, tarvitsisiko minun kokeilla gramaaneita. Ne eivät kuitenkaan auttaisi pidemmällä aikavälillä. Ehkä pitäisi soittaa Kristiinalle ja kysyä vinkkiä. Sen pidemmälle ajatusketjuni ei ehtinyt, kun Surre laski päätään ja vähän kerrallaan pyöristi itsensä oikeinpäin. Asento oli kai Surrenkin mielestä mukavampi, sillä se oikein venytti itseään, askel piteni huomattavasti ja sen pää vaipui luotilinjan taakse hetkellisesti. Se ravasi kahden kierroksen verran, ja siirsin sen sitten takaisin käyntiin. Sen siisti muoto ei muuttunut vaikka askellaji vaihtui. Ristin mielessäni sormia ja varpaita ristissä, kun maiskautin orin uudelleen raviin. Surre yllätti minut ja esitti minulle askellajin vaihdon hyvässä peräänannossa, vaikka juuri maiskautettuani ison kuuloinen lumilaatta lähti liikkeelle katolta ja romahti maneesin taakse. Yhden ympyrän ravattuaan Surre sai siirtyä käyntiin ja tulla noutamaan minulta porkkanan palan. Sen se oli ansainnut.
“No nyt on kyllä ihan mielettömän hyvä nuori hevonen sulla siinä! Surresta taitaa tulla kouluratsu?” Camilla kysyi ohi ravatessaan.
“Se ois tavotteena. Mä oon nyt menossa takasin talliin, niin mä tosta noukin ton puomin pois. Vai haluuks sä jättää sen vielä tohon?”
“Jätä vaan. Mä hoidan sen siitä pois kyllä.”***
Illalla sängyssä valvoessa ja Nuoskaa raaputtaessa pyörittelin aikatauluja mielessäni. Inka ja Surre piti molemmat ratsastaa säännöllisesti, kaksi freelance-käännöstä oli tehtävänä, jaksosuunnitelmaa piti vielä vähän hioa kasiluokkalaisille ja vuoden ensimmäiset sanakokeet olivat tarkastamatta. Surren kanssa oli niin paljon hommaa, että minun piti olla joka päivä tallilla. Lisäksi piti treenata Nuoskan kanssa tokohommia ja huomisaamu menisi kolarihirven jäljestämisessä. Päätin kirjoittaa tekstiviestin Eiralle. Ehkä häntä ei haittaisi vaikka hän saattaisi herätä kännykän ilmoitusääneen kello yksi yöllä.
“Hei, Heli tässä. Mulla on tosi paljon hommia nyt tässä ja Surren kanssa menee pitkälti kaikki aika. Mä mietin että haluisitko alkaa treenaamaan ja kisaamaan Inkalla? Mä tiedän että kisasit Typyllä viime kauden. Inka tosin tarvitsee treeniä matalammissa luokissa, kun mä en sillä ole hypännyt juuri lainkaan. Sillä on kyllä potentiaalia ja kunhan osaa olla jämäkkä, ja mä näin aiemmin että osasit hypätä sillä. Se hyppäsi nuorempana 120cm ratoja :)“
-
“Sä lupasit eilen. Lupasit”, Eira painotti sanaa seistessään Inkan karsinan edessä minua vastapäätä itsepäisesti kuin härkä. Hänen kädessään oli kypärä, jota Eira kantoi kuin koria, jossa lepäsivät ruskeat ratsastushanskat ja tuubihuivi. Hän ei kuitenkaan huutanut, vaikka tiesin että tyttöä kiukutti.
“Mä lupasin, mutta mun täytyy ratsastaa Surre ensin. Mulla menee tunti”, vastasin Eiralle tyynesti. “Tule seuraamaan niin mä kerron mitä mä teen.”
“Mut kello on jo melkeen puol yheksän Eetu pakottaa mut menemään kotiin! Pliis, sä lupasit”, tytön itsepäinen asento oli selvästi menossa lysyyn luovutuksen merkiksi.
Kumarruin hieman, jotta pystyin katsomaan Eiraa silmiin. “Kuule Eira, soita kotiin ja kerro että sulla menee tänään pidempään kuin yleensä. Mä voin heittää sut kotiin sitten kun oot päässyt ratsastamaan Inkalla. Okei?”
“Okei… Mut entä jos mun pitää mennä kotiin?”“No sitten me voidaan mennä huomenna maastoon ja saat laukata Inkalla niin kovaa kuin haluat. Surre ei varmaan edes pysy sun ja Inkan perässä”, hymyilin hänelle ja lähdin hakemaan Surren varusteita. Takaisin tullessani Eira puhui puhelimessa. Melkein odotin hänen alkavan huutaa, mutta kun talutin kirjavan orini karsinasta ulos, Eira oli jo lopettanut puhelunsa ja hymyili kuin Naantalin aurinko. ‘Tallissa ei huudeta’ oli selvästi mennyt perille.
“Mä sain luvan jäädä tallille et pääsen ratsastaa!”
“Hyvä! Nyt katsotaan tätä Surren toimintaa. Kristiina on hyvä työssään, joten mä uskon että Surresta tulee tosi hyvä ratsu.”
“Parempi ku Inka?”
“Toivottavasti ainakin yhtä hyvä kuin Inka”, huokaisin. “Pakko on myöntää, että mullekin on uusi juttu kouluttaa nuorta hevosta.”
“Mut sähän oot ihan superhyvä ratsastamaan!”
“Tiedätkö Eira, kun hevosen kouluttaminen ei oo pelkästään ratsastamisesta kiinni. Aina kun sä teet jotain hevosen kanssa, niin sä opetat sitä samalla. Jos Inkalle antaa liian usein nameja kädestä, niin se alkaa tökkiä. Ootko huomannut? Siksi pitää pyrkiä olemaan positiivinen tai neutraali, kun tekee hommia hevosten kanssa.”***
Surre oli käyttäytynyt todella hienosti, kuten epäilinkin. Kristiina teki timanttista jälkeä hevostensa kouluttamisessa. Nyt kuitenkin seurasin sivusilmällä Inkan ja Eiran raviympyröitä, samalla kun rakensin sokeripaloista ja puomeista pieniä esteitä ratsukon hypittäväksi. Eiran ryhdissä ja istunnassa ei ollut moitittavaa ja Inka liikkui hänen allaan rennosti, vaikkakin hiukan laiskasti. Takajalat jäivät niin sanotusti talliin.
“Annappa kevyesti pohjetta ja ota ihan hivenen tiukempi tuntuma. Ihan kevyesti vaan, just noin, hyvä! Huomaatko eron? Inka polkee nyt paremmin takajaloillaan alleen.”
Eira lähinnä nyökytteli ja jatkoi keskittymistä ratsastukseen. Pitkällä sivulla vähän pohkeenväistöä, jonka avut tyttö osasi antaa hienovaraisesti, mutta selkeästi. Sitten uusi raviympyrä ja lyhyellä sivulla siirtymä käyntiin. Pitkät ohjat saatuaan Inka pärskähti ja Eira ohjasi tamman minun luokseni.“Teitkö sä mulle esteradan? Mä aattelin et annat mun hypätä ehkä yhtä tai kahta estettä!” Nuori nainen hämmentyi katsellessaan ympärilleen.
“Me alotetaan näistä kahdesta esteestä”, osoitin pitkällä sivulla olevia kahta pientä ristikkoa. “Sitten jos ne sujuu, niin voidaan siirtyä noihin”, ja heilautin kättäni kohti pystyesteitä. “Mä en oo hypännyt Inkalla sitten Surren syntymän, joten en osaa sanoa kuinka pahasti se innostuu tästä hommasta. Jos menee ihan överiksi niin sitten mä otan teidät juoksutusliinaan ja hypätään tätä yhtä ristikkoa, kunnes Inka rauhottuu. Kaikista tärkeintä on, että sä itse pysyt rauhallisena ja istut tiiviisti.”Tytön ilme oli niin samanlainen kuin Nuoskalla kuunnellessaan ohjeitani, että melkein nauratti. Hänellä oli jopa pää hieman vinossa kuin heiluttelisin parastakin porkkanaa hänen nenänsä edessä.
“Jos tämä sujuu niin jatkossa sitten voidaan kokeilla vähän isommilla esteillä. Aina kuitenkin aloitetaan pienemmistä, varsinkin kun Inka ei ole tottunut tähän hommaan ja meillä on vain tuo kouluratsastussatula.”
“Se ei haittaa! Pienet esteet on ihan hyvä! Jos osaa hypätä pieniä, niin sitten osaa hypätä isompiakin!” Eira tuumaili omia sanojani takaisin minulle.“No niin, nostapa sitten laukka, tee pari ympyrää tuohon katsomopäätyyn ja ohjaa Inka suoraan tätä ristikkoa kohti.”
Eira teki työtä käskettyä ja taisi vähän kerskailla taidoillaan nostaessaan laukan käynnistä. Ratsastuskouluponit eivät varmaan sitä tehdä kovin helpolla. Laukkaympyrä, toinen ja sitten suora lähestyminen. Koulusatulassa esteratsastukseen tarkoitettu kevyt istunta ei hypyssä ollut kovin helppo, mutta Eira teki parhaansa ja Inka jatkoi samaa rauhallista, pontevaa laukkaansa eteenpäin.
“Kierrä ympäri ja uudestaan!”Maneesin ympäri, laukkaympyrä ja hyppy. Itse en pitänyt esteratsastuksesta, mutta oli ilo katsoa kuinka oma hevonen liikkui kevyesti ristikoiden yli. Sitten kaksi ristikkoa pienellä kaarteella. Eirasta näkyi hohtaen ratsastuksen ilo. Hän hymyili leveästi, istuessaan tiiviisti Inkan hankalassa laukassa ja ohjasi tammaa kuin tasaista veden virtaa. Eiran taidot olivat todella kehittyneet, kun hän oli päässyt ratsastamaan kunnollisilla hevosilla. Ratsastuskouluissa oli hyötynsä, mutta niin oli laadukkaissa hevosissakin. Rauhallinen laukkaympyrä, hyppy, askel, askel, askel ja hyppy. Inka nykäisi päätään ylöspäin innostuksen merkiksi, mutta Eira teki uuden ympyrän ja tamma rauhoittui. Hän toisti harjoituksen pyytämättä vielä kerran ja siirsi sitten Inkan ravin kautta käyntiin ja antoi sille hieman pidempää ohjaa.
“Jos annat sen kävellä pari minuuttia, niin voit hypätä nuo pari pystyä ja kääntää sitten tuolle samalle ristikolle eri suunnasta!” Kehoitin. Eira näytti yläpeukkua ja jäin katsomaan, kuinka nuori nainen ja tyyni tamma liikkuivat yhdessä. Istahdin ylimääräiseksi jääneelle sokeripalalle ja tuijottaessani annoin ajatuksen vaeltaa. Eira ei tarvinnut enää ohjausta alkulämmittelyyn, perustreeniin tai loppujäähdyttelyyn. Hän osasi loimittaa tamman oikein ja kiinnittää soljet oikeassa järjestyksessä. Hän mittasi Inkan ruoan keittiövaa’alla gramman tarkkuudella ja sekoitti melassit kunnolla veteen, kun tamma ei juonut riittävästi. Eira osasi ratsastaa Inkan varmasti ja vakuuttavasti esteelle ja tamma hyppäsi kevyen näköisesti. Se oli taito, jota Helillä itsellään ei ollut. Eira oli taitavampi ja rohkeampi kuin Heli. Tätä minä pohdin, kun katselin tammani menoa tyttö selässään, eikä Inka kieltäytynyt hyppäämästä, ei hiihtänyt esteistä kertaakaan ohi taikka loikkinut sivulle kirahvina. Kauniin näköistä ratsastusta.
Ehkä oli syytä pysytellä kouluratsastuksessa. Mutta ehkä Inkalle voisi kuitenkin hankkia yleissatulan…
-
Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi sitten
Heli Lindqvist.
-
Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi sitten
-
Surre olisi varmaan hyvä siirtää johonkin poikaporukkaan ulkoilemaan, ettei käy äksidenttejä Cozminan suhteen. Olisiko vaikka Ukko tai Lex Surrelle sopivaa tarhailuseuraa?
-
Eira oli saanut luvan tulla mukaani 24. päivä kesäkuuta, kun lähdin viemään Surrea Järnbyhyn näyttelyihin. Tyttö ei meinannut pysyä mitsun pelkääjänpaikan penkissä, kun lähestyimme tyylikästä tallialuetta. Surre oli matkustanut koko reissun ajan rauhallisesti trailerissa ja Eira oli tuijottanut trailerin tapahtumia bluetoothkameran kautta, kunnes olimme joutuneet pysähtymään hetkeksi, kun Eiralle tuli paha olo.
Järnbyssä Eira pääsi esittämään Surren puoliveristen varsojen luokassa. Hän oli saanut esittää Surren aiemmin Hiekka-ahon tallilla ja nyt tytöllä vaikutti olevan paljon enemmän itsevarmuutta hänen asetellessaan valtavan kokoiseksi kasvanutta oria seisomaan siististi. Erinomainen -sertihän se sieltä napsahti ja siten Surresta tuli Finest Foal -kelpoinen. Se pitää hakea heti, kun tulokset kirjataan Surren rekisterisivulle.
Takaisin kotiin päästyämme Eira sai vielä juoksuttaa Surrea vähän, ettei sen tarvitse matkustamisen jälkeen ihan jäykin jaloin mennä ulkoilemaan. Kyllä tässä saa olla aika tyytyväinen tytön ja orin hyvään suhteeseen. Kommunikaatiokin on varsin sujuvaa parivaljakon välillä ja Surre käyttäytyy nätisti Eiran kanssa. Se näyttää tyytyväiseltä työskennellessään, eikä Eira vaadi liikoja orilta. Minusta tuntuu, että pystyn helposti luottamaan Eiran työskentelemään Inkan ja Surren kanssa itsekseenkin, vaikka Eetu taisi kaikkien niiden ”onko varma että oot Eiralle antanu luvan tehdä sitä ja tätä” -puheluiden perusteella olla eri mieltä.
-
(Oon ollut irl ihan pirun kiireinen (työharjoittelut, opiskelu ja muu elämä), joten en oo ehtinyt kirjoitella. Ehkä Helillä on samanlainen meno…)
7.5.2021
Olin juuri raahautunut kotiin koululta ja halusin vain rojahtaa olohuoneen sohvalle viltin alle ja nukkua päiväunet, mutta Nuoska tuli minua vastaan eteisessä häntä heiluen. Pudotin laukkuni ja pinon paperikansioita lattialle ja kumarruin silittämään koiraa.
”Hei Nuoska, anteeksi että meni taas pitkään. Niin, palaveri venyi”, juttelin eläimelle. Se napitti minua kultaisilla silmillään ja näytti ymmärtävän minua. ”Käydään ulkona ennen kuin mä jatkan töitä. Ootas, kun vaihdan kengät jalkaan niin mennään sitten.”Pujotin Nuoskalle pannan kaulaan ja kiedoin hihnan vyötäisilleni. En ehtisi tänäänkään tallille, kun viimeisimmän käännöstyöni deadline oli lähestymässä ja olin auttamatta myöhässä. Niinpä kaivoin puhelimeni taskustani kävellessäni metsäpolkua pitkin ja etsin WhatsAppin keskustelulistasta Eiran nimen. Sitten naputtelin viestin Eiralle jo neljättä kertaa tällä viikolla.
”Moikka taas! Mulla on yhä kova kiire töiden kanssa. Olisitko halunnut ratsastaa Inkalla taas tänään? Saat ihan vapaasti valita mitä teet. Jos Eetu antaa luvan, voit mennä vaikka maastoon. Olisi kiva myös, jos voisit juoksuttaa Surrea vähän. Se sujui sulta sen verran hyvin viimeksi, että uskon että osaat. 🙂 Lupaan sulle kyllä jotakin palkkaa, kun oot näin paljon mua autellut!”
Huokaus. Olisihan se hirveän mukavaa päästä itse ratsaille, mutta minkäs teet, kun koneella piti istua päivät pitkät.
-
En saa tätä kirjotettua valmiiksi, jotenkin tökkii kirjottaminen nyt koko ajan, joten menkööt tällaisenaan. Tämän oli tarkoitus olla viime lauantailta.
Nojasin silmät ristissä Inkan karsinan oveen maastolenkin jäljiltä. Surre tökki minua turvallaan, mutten jaksanut työntää sitä sivumpaan. Olin mennyt ottamaan kaksi freelancekäännöstä opetustyöni päälle ja nyt olin nukkunut viikon aikana noin neljä tuntia yössä. Lisäksi kotona minua odotti kolmen eri luokan ruotsin kokeiden korjaaminen, enkä todellakaan odottanut sitä innolla.
Tuijotin nuorta oria, joka oli kasvanut melkein Inkan korkuiseksi jo. Ori tuijotti minua takaisin. Ehkä se pitäisi siirtää Inkan viereiseen karsinaan asumaan. En vain oikein ollut raaskinut erottaa hevosia toisistaan, vaikka Surre olikin jo puolitoistavuotias. Suljin silmäni hetkeksi ja Surre työnsi turpansa kaulaani vasten. Sinne se sitten hengitteli lämmintä ilmaa, mikä ei todellakaan haitannut lainkaan. Ulkona oli hyytävän kylmä, kun laakeilta pelloilta vauhtia ottava jäätävä tuuli piiskasi kaikkea, mikä sattui sen tielle. Tallissa sen sijaan oli verrattain lämmin ja yllättävän hiljaista lauantaiaamuksi. Ei sillä että olisin muutenkaan huomannut muita. Olin kulkenut viimeisen viikon täysin zombina tallin ja kodin väliä. Nuoskan tokotreenitkin olivat jääneet välistä. Ehkä kahvi auttaisi. Kävin niputtamassa Inkan suitset siististi satulahuoneen koukkuun ja suoristin ohi kulkiessani Cozminan ruttuun jääneen satulahuovan. Sitten kutsuin Nuoskan mukaan ja suuntasin tupaan. Sisällä oli aavemaisen hiljaista. Vain kello nakutti seinällä, eikä edes kahvipannu porissut. Pannu oli kaiken lisäksi vielä tyhjä! Harvinainen tapaus. Täytin laitteen keittämään puoli pannullista ja istuin keittiön pöydän ääreen niin että näin ikkunasta ulos. Nuoska laittoi makuulle jalkoihini ja sitten oli aivan hiljaista jälleen. En kuullut edes Mielikin kynsien rapinaa yläkerrasta. Vanhojen Ilkka-Pohjalaisten pino oli kasvanut ikkunalaudalla ja niiden vieressä nuokkui kuivahtanut pelakuu. Vielä vähän aikaa sitten se oli kukkinut kauniisti. Nyt sen punaiset terälehdet lepäsivät kurtistuneina lattialla.
Kahvi oli juuri ehtinyt tippua, kun kuulin pehmeät askeleet portaikosta. Pian Nelly ilmestyi ovenrakoon. Hänen silmiensä alla roikkuivat tummat silmäpussit ja hänen hiuksensa olivat kuin tuulenpieksemä harakanpesä. Hänen koko olemuksensa oli kasaan painunut, eikä käsi enää hakeutunut vatsalle. Vatsalle, joka ei enää ollut yhtä pinkeä kuin aiemmin. Tiesin heti, mitä oli käynyt. Muistin liian hyvin kivun ja tuskan, jonka oma menetykseni jätti jälkeensä. Se arpi ei koskaan parantuisi täysin, mutta kaikki arvet haalistuvat ajan myötä. Nousin heti halaamaan Nellyä ja ohjasin hänet lempeästi istumaan pöydän ääreen.
-
Kahvia ja pullaa
“Oisikko tullu tuonne tupaan kahville? Siellä on pullaa kans”, Nelly kysyi minulta toiveikkaan kuuloisena varmaan kymmenennen kerran tällä viikolla.
“Juu…” mutisin hajamielisesti keskittyessäni tarkastelemaan Surren takakaviota, josta oli haljennut pieni pala irti. Tajusin Nellyn kysymyksen sisällön vasta, kun nainen henkäisi yllättyneenä.
“Oho, oi kun kiva! Mä… Mä meen keittämään sitä kahvia”, Nelly takelteli ja pakeni paikalta suulin kautta. Jäin tuijottamaan naisen perään. Olin vältellyt tätä tilannetta monta kuukautta, sen näki Nellyn kasvavasta raskausvatsasta, mutta nyt olin lirissä. Surre nykäisi jalkansa irti otteestani ja talloi samaan syssyyn varpaani. Nuoskakin näytti tuijottavan minua syyttävästi, sillä se ei ollut saanut hammastikkua aamulla. Tämä päivä oli näköjään vain paranemassa.Pyörittelin keltaista kahvikuppia käsissäni Nuoskan maatessa jaloissani varpaidenlämmittimenä. Tuvan keittiön verhot olivat vaihtuneet kirkkaamman värisiksi ja pöydän päällä lepäsi sievä kaitaliina. Vanhat Ilkka-Pohjalaiset oli pinottu siististi ikkunalaudalle kukkivan punaisen pelakuun viereen. Nelly pyöritteli leipäpussin sulkijaa toisessa kädessään ja naputteli vatsaansa toisen käden sormillaan. Hänen kyntensä olivat kasvaneet tavallisia hevosen omistajan kynsiä pidemmiksi
“Miten sulla on menny Inkan kanssa mammaloman jälkeen?”
“Ihan hyvin. On se vähän menettänyt lihasta, mutta pikkuhiljaa keräillään kuntoa taas.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Seinällä oleva kello tikitti hiljaa.
“Entäs Cozmina? Onko se saanut tarpeeksi liikuntaa?”
“Juu, oon mä sillä ratsastanut jonkun verran ja täällä on onneks muita jotka voi Cozminaa liikuttaa”, Nelly hymähti. Hiljaisuus laskeutui taas. Hörppäsin kahvia ja Nelly seurasi mallia. Vilkaisin hänen kasvojaan. Ilme paljasti tilanteen olevan hänelle yhtä epämukava kuin mitä se oli minulle. Vedin syvään henkeä ja huokaisin.
“Mä oon pahoillani, että oon vältelly sua näin pitkään.”
“Mäkin haluun pyytää anteeks. Mä en oikeen tiedä mitä mä oon tehny, mut silti. En mä haluu että meidän välillä on näin paljon kitkaa”, Nelly tarttui heti kiinni anteeksipyyntööni huojentuneen oloisena.
“Et sä oikeestaan oo tehny mitään. Mä oon vaan tampio”, huokaisin ja painoin kasvot kämmeniini. Nelly oli hetken hiljaa.
“Mä en oikeen ymmärrä.”
Oli minun vuoroni pysyä hiljaa. Ajatukseni poukkoilivat pitkin päätäni, enkä meinannut saada yhdestäkään kunnolla kiinni. Lopulta tein päätöksen kertoa totuuden.
“Mä oon vaan niin helvetin kateellinen sulle”, paljastin peittäen yhä kasvoni. En kyennyt katsomaan Nellyä silmiin.
“Mulle? Mitä mulla on mistä oisit kateellinen? Sulla on aivan mielettömän upeet hevoset, tosi hyvin koulutettu koira ja sä näytät aina niin ammattimaiselta kouluratsastajalta, kun istut hevosen selässä!”
Hämmennyksissäni katsoin Nellyä. Mitä hän oikein selitti?
“Sulla on vakaa parisuhde, upea mies ja sä oot raskaana. Sä olet raskaana! Sä saat lapsen! Oman pienen lapsen, jonka sä saat kasvattaa yhdessä sun miehen kanssa. Sä saat tehdä sen kanssa matikan läksyjä ja opettaa sitä tunnistamaan syötäviä marjoja ja näyttää miten hevosta harjataan oikein. Sä saat tehdä niin paljon asioita, joihin mulla ei ole mitään mahdollisuutta!” Taisin kuulostaa jo hysteeriseltä viimeisen lauseen kohdalla, mutta en enää välittänyt. “Ja sä veit Eetunkin mun nenän edestä…” mutisin, ja hautasin kasvoni takaisin käsiini. Kyyneleet olivat kastelleet poskeni. Pitkän aikaa istuimme keittiön pöydän ääressä, minä nyyhkyttäen ja Nelly hiljaa, yhä leipäpussin kiinnikettä sulkijaa kädessään räpeltäen.Ikuisuuden kuluttua sain itseni koottua.
“Mut se ei oo sun vika, eikä mun pitäis olla sulle vihanen tai katkera tai mitään”, nyyhkäisin. “Sä olit rohkeempi kuin mä ja sä teit sen alotteen, johon mä en pystynyt.”
Nelly nousi tuoliltaan ja istui viereeni. Hän tarttui minun käteeni ja kiersi toisen kätensä hartioitteni ympäri. “Mä en oikeen tiiä mitä sanoa”, Nelly silitti olkapäätäni. “Mä oon varma että sä löydät vielä jonkun ihan mielettömän upeen ihmisen, jonka kanssa sä saat kaiken ja enemmän ku mitä mulla on. Ja kyl sä saat olla mulle vihanen, jos haluut, mut ei pidetä mykkäkoulua, jooko?”
Nyökkäsin hänelle ja niiskautin.
“Tarviikko sä nenäliinan?”
Nyökkäsin uudelleen, ja Nelly nousi hakeakseen keittiön vetolaatikosta paketin nessuja. Sitten hän palasi viereeni ja veti minut tiukkaan halaukseen. Hänen toimintansa oli jotenkin niin kovin äidillistä. Hänen vauvansa tulisi olemaan rakastetuin pieni lapsi koko Otsonmäellä. Mutta sitä ennen varastaisin pienen lämpimän hetken Nellyn halauksessa, vaikka se tuntuikin ehkä hiukan väärältä. -
Inkan maha tuntui viistävän yhä maata, kun koitin kiristää sen satulavyötä. Ensin jouduin oikeasti kyykistymään saadakseni hevosen toisella puolella roikkuvasta vyöstä kiinni ja sitten jouduin kuitenkin kiertämään Inkan löysätäkseni vyötä. Häpeän ja tuskan hiki valui nyt jo ohimoiltani, vaikka se tosin saattoi johtua myös paksusta takistani. Syksy oli todella tullut, eikä kukaan koskaan tiennyt, miten pukeutua. Aina oli kylmä tai kuuma. Laiskanpulskeasti Inka seurasi minua tallista kentälle Surre perässään. Hevoset kävelivät portista sisään ja suljin sen tarkasti. Inka oli pysähtynyt kentän keskelle hankaamaan silmäkulmaa polveensa. Jalustimet alas, jakkaran kautta selkään ja hui kamala, kuinka leveältä Inka tuntui! Olihan Surren syntymästä jo aikaa ja olin juoksuttanutkin Inkaa jo. Maastolenkeilläkin olimme käyneet kävellen, minä, Surre, Nuoska ja Inka. Välillä Eirakin tuli mukaan. Inkan käynti oli kuitenkin sitä samaa tuttua ja turvallista, pitkää askellusta, jonka aikana suljin silmäni, jotta aurinko ei pistäisi silmään niin pahasti. Työnsin raipan polven ja satulan väliin ja venyttelin selkääni. Olin taas jumissa, vaikka olin pitänyt kiinni pilatestunneistani (olin pudottanut kesän aikana viisi kiloa!!) ja tehnyt fysioterapeutin ohjeiden mukaan venyttelyjä ja lihaskuntoharjoitteita. Minä väitin että ratsastamattomuus oli syy jumiutuneille jäsenilleni. Ei minulla ollut koskaan selkä jumissa ennen Inkan mammalomaa. Tai ehkä joskus, kun olin tehnyt jotakin käännöstä kolme vuorokautta parin tunnin yöunilla.
Inkakin taisi olla hieman jumissa ja ruosteessa, sillä se reagoi apuihini hieman aiempaa hitaammin ja kun taivuttelin sitä, se oli haluton venymään kunnolla. Toisaalta tämä oli ensimmäinen kerta varsomisen jälkeen, kun istuin tammani selässä, joten annoin sille aika paljon anteeksi. Pikkuhiljaa tässä treenattaisiin takaisin menetettyä lihaskuntoa. Surrea ei juurikaan kiinnostanut emänsä kävely ympäri kenttää, mutta kun Inka oli aivan toisessa päädyssä kuin varsa, pikkuori kiri pukkilaukkaa takaisin Inkan luokse. Välillä se hirnui kimakasti tarhoissa seisoville hevosille ja sai Inkan katsomaan huolestuneesti sen perään. Minusta se oli kovin söpöä. Surre vaikutti niin kiinnostuneelta muista hevosista. Niin sen kuuluikin olla. Kyllä hevosen pitää saada olla toisten hevosten kanssa, laumaeläin kun on. Siitä ajatukseni ajelehti Inkan tarhakavereiden puutteeseen, josta pitäisi puhua Eetun kanssa. Olin puhunut asiasta miehelle jo tänne muuttaessani, mutta hän oli kai unohtanut, että Inka stressasi joutuessaan olemaan yksin. Onneksi sillä oli sentään Surre, mutta ei se riittänyt. Olin huomannut syksyn myötä itsessäni muutoksia, sillä ajatus Eetusta tuli ja meni tarhausasian mukana, enkä jäänyt enää makaamaan kyynisyyden syvään kuiluun.
Hevonen allani herätti minut ajatuksistani, kun se hirnui niin että sen koko kroppa hytkyi. Katsoin samaan suuntaan kuin se ja näin Nellyn taluttavan Cozminaa kohti kenttää.
“Moikka! Mahdutaanko me samalle kentälle vai meenkö maneesiin? Aattelin kun on näin hyvä sää…” nainen tervehti kättä heilauttaen. Cozmina heilautti päänsä ylös melkein kuin väistääkseen, vaikkei käsi ollut lähelläkään valkoista tammaa. Minun mieleni maailmassa edellä mainittu kuilu humisi kutsuvasti ajatustuulen alkaessa myllertää. En vieläkään oikein tiennyt miten naiseen suhtautua.
“Juu, pistä vaan se portti kunnolla kiinni niin Surre ei pääse karkuun”, vastasin Nellylle, vaikka oikeasti toivoin hänen menevän maneesiin. Nainen nyökkäsi ja hymyili minulle, ennen kuin alkoi availla kentän porttia. Minä koitin keskittyä enemmän Inkaan. Keräsin ohjat ja pyysin siltä ravia isolla pääty-ympyrällä. Sivusilmällä kuitenkin näin, miten Nelly tervehti lempeästi Surrea ja nousi sitten oman hevosensa satulaan. Inka huomasi, etten ollut täysin läsnä ja käytti heti porsaanreiän hyväkseen. En edes huomannut, ennen kuin tamma hidasti takaisin käyntiin. Rutistin silmät kiinni ja ravistin päätäni, ennen kuin komensin hevosen takaisin työntekoon. Kaksi kunnollista raviympyrää ja kaksi pohkeenväistöä käynnissä ja ravissa molempiin suuntiin. Sitten riittäisi tältä erää tämä treeni. Vilkuilin välillä Nellyä, mutta toisaalta en todellakaan halunnut vaikuttaa laiskistuneelta tai huonolta ratsastajalta, joten pystyin sen ajatuksen voimalla keskittymään pääasiassa Inkaan ja Surreen. Punainen tamma teki pyytämäni harjoitteet sievästi, vaikka lyhyen ratsastuksen jälkeen sen kaula alkoi pikkuhiljaa olla hikinen. Se tuntui myös välttelevän kuolainta, joten tein mieleni muistioon merkinnän varata Inkalle hierojan ja osteopaatin lisäksi myös eläinlääkärin tarkastamaan sen suun. Pitäisi varmaankin konsultoida jotakuta ammattilaista myös sopivista kuolaimista. Kristiina varmaankin sanoisi, että heitä kuolaimet kuuseen, ei niitä tarvitse. Tavallaan ajattelin niin itsekin, sillä olin ratsastanut hänen kuolaimettomilla hevosillaan välillä, ja ne toimivat kuin unelma. Minua kuitenkin vähän pelotti, toimisiko Inka yhtä hyvin kuin nyt. Surre tulisi toimimaan varmasti, sillä tiesin Kristiinan kouluttavan nuoria hevosia aluksi täysin ilman kuolainta ja sitten loppuvaiheessa kuolaimella, jos asiakas niin halusi. Minä en ollut aivan varma mitä halusin. Paitsi että halusin Inkan lihaskunnon takaisin. Ja halusin Kristiinan kuitenkin ratsukouluttavan Surren. Ja ihan takuuvarmasti haluaisin pestä Nuoskan ennen autoon menemistä, sillä se juoksi juuri nyt tallipihan poikki kentän laidalle kauttaaltaan kuraisena ja suupielet ja kauluri sen tappaman rotan veressä. Ja siinä kun olin laskeutumassa Inkan selästä ja ottamassa Surrea kiinni, Eetu sattui tulemaan tuvasta ja kenellepä muulle Nuoska meni esittelemään saalistaan kuin itse Hopiavuoren herralle. Liukenin paikalta hevosineni ennen kuin Nuoska antoi rottansa Eetulle. -
Seinäjoen reissulta tarttui mukaan Surren uuden riimun ja narun lisäksi Eiralle uudet sievät ratsastussukat. Ne piti tietty saada laittaa heti jalkaan. Surren kanssa ryhdytään pian käymään varsanäyttelyissä ja kyllä Eira, saat tulla mukaan ja vaikka esittääkin Surren.
-
”Älä kurottele sen päätä kohti”, muistutin Eiraa, kun hän lähestyi Surrea tarhassa. “Aina tervehditään ensin lavasta raaputtamalla.” Eira kiersi nuoren hevosen sivulle ja silitti sitä säkästä. Surre käänsi päätään ja hipsutti huulillaan tytön käsivartta. Sitten hän liu’utti kätensä hevosen kaulaa pitkin Surren leuan alle ja sujautti naruriimun hevosen päähän. Surre käänteli korviaan ja tarkkaili Eiran tekemisiä tiukasti, mutta käyttäytyi oikein nätisti.
“Tosi hyvä! Tuu sitten vaan mun ja Inkan perässä”, kehuin tyttöä. Hän oli melkoisen vaitelias vuodatettuaan minulle kurjan olonsa. Kuulemma pikkusisarus tulossa. Minua se vihlaisi sydänalasta, mutta eri syystä kuin Eiraa. Minä veikkasin etten tulisi lapsia saamaan. Ainakin voisin opettaa Eiralle taitoja, joita en omalle lapselleni pääsisi koskaan opettamaan. Ja Eirahan oppi. Kun tytön sai keskittymään, hän kuunteli tarkasti, teki täsmällisesti ja muisti hirmuisen hyvin. Nytkin Eira sai Surren kävelemään vierellään siivosti, mutta antoi sen kuitenkin katsella ympärilleen ja muutenkin olla hevonen. Olin ylpeä sekä varsasta että Eirasta.“Mä ajattelin lähteä viikonloppuna hakemaan Seinäjoelta Surrelle uutta riimua, kun tuo vanha alkaa olla aika nafti. Vähän muitakin varusteita tarttis ja veikkaan että Inkalle tarvitaan uusi satulavyö. Olisikko halunnu lähteä mukaan?”
Eira vain nyökkäsi ja ojensi kätensä Surren eteen, jottei varsa kiihdyttelisi ohi.
“Pitää varmaan kysyä eka äitiltä”, hän totesi, mutta näin että tytön suupielet kuitenkin nousivat hitusen ehdotuksesta. Jospa shoppailureissu vähän piristäisi mieltä. Surre ainakin vaikutti vievän Eiran ajatukset muualle ja nyt kun olin kannustanut ja pyydellyt tyttöä useammin mukaani puuhailemaan orin kanssa, huomasin myös Surren alkaneen luottaa häneen. Tietysti se oli niin, sillä kun hevosen tai muun eläimen kanssa puuhastelee, luo aina samalla suhteen siihen. Minusta oli mukavaa katsoa, miten nätisti Eira sai talutettua Surren tarhasta talliin ja kiinnitettyä sen käytävälle yhdeltä puolelta. Hän tunnusteli hevosen jalat lämmön tai turvotusten varalta ohjeitteni mukaan, eikä Surre kiukutellut tai edes huiskinut häntäänsä. Se vain käänsi päätään ja katseli ympäröiviä tapahtumia. Sen luonne oli hyvin samantapainen kuin Inkan, mitä nyt sillä taisi olla hieman enemmän järkeä päässä kuin Inkalla.Harjatessamme hevosia juttelimme Surren tulevaisuuden suunnitelmista. Se saisi kasvaa ihan rauhassa tässä Hopiavuoressa ja sen kanssa totuteltaisiin kaikenlaisiin asioihin. Sitten kun se olisi tottunut satulaan, suitsiin ja ratsastajaan selässään ja se osaisi kävellä pyynnöstä eteenpäin, lähettäisin orin Aittajärvelle Kristiinan koulutukseen. Ja juu, Eira, kyllä pääset Surren selkään sitten kun aletaan semmoisia juttuja harjoitella. Ei, sitä ei aleta harjoitella ihan hetkeen vielä, kun pitää antaa selän ja jalkojen vahvistua ensin. Kyllä, saat hoitaa jatkossakin Surrea. Kyllä, oon ihan varma että Surrekin tykkää susta.
-
Voi, onko Inka jäänyt ihan yksin tarhailemaan? 🙁 Olisiko sille mahdollista saada edes yhtä tarhailukaveria?
-
Kerrankin satuttiin olemaan kameran kanssa paikalla oikeaan aikaan! Surre oli löytänyt uuden ystävän.
-
“Ai muuten, onko sulla jo nimi sille varsalle?” Kristiina kysyi. Hän oli valvomassa jotakin hoitajien itsenäistä ratsastusta ja päättänyt soittaa minulle kuluttaakseen aikaansa.
“Ei, en oikeen tiedä että mikä sopis. Viralliseksi nimeksi mä oon jo rekisteröinyt Solros”, tuumailin ja siirsin kättäni raaputtaakseni Nuoskaa sen vasemman korvan takaa.
“No kuule mä tuossa mietin, kun kattelin niitä sun lähettämiä kuvia. Toi varsa näyttää ihan meidän vanhalta Surrelta. Muistatko sä Surren? Se lastenponi.”Surrelta? Aivan. Kyllä kai Inkan varsa näytti pieneltä tukevalta, kimolta newforesttammalta. Mutta kuka nyt ei tietäisi ettei Kristiinalla ole silmää näille asioille. Silti nimi kuulosti hyvältä. Se taitaa jäädä käyttöön.
Pitää varmaankin muistaa kertoa Eiralle, kun seuraavan kerran näkisin hänet tallilla.
-
Hoitotäti Cozmina juoksi Inkan ja varsan kanssa yhdessä kesälaitumille. Cozminasta on tullut Inkalle paras kaveri, mutta parhaimmillaan Inka on isossa laumassa.
-
Kuva liittyen Helin päiväkirjassa olevaan viittaukseen
-
Mulla on joku kirjoitusblokki nyt menossa ties kuinka monetta viikkoa, joten nauttikaa keskeneräisestä pätkästä, jonka halusin vain äkkiä ulos ettei se jää täysin lähettämättä.
—
Inka oli varsan syntymän jälkeen heittäytynyt vielä hirmuisemmaksi pedoksi, kuin ennen varsaa. Se luimisteli ohi kulkeville tallillakävijöille, uhkaili purevansa ja muutaman kerran se jopa teki valehyökkäyksen tarhan aidan takana kulkevaa ratsukkoa kohti. Tamma parka oli kovin suojelevainen vauvaansa kohtaan, mutta antoi jostain syystä Cozminan käydä tervehtimässä pikkuista ja jopa leikkiä sen kanssa. Ilmeisesti Inka oli hyväksynyt valkoisen tamman varsalle jonkinlaiseksi aputädiksi tai joksikin sen sellaiseksi. Nuoskakin oli saanut käydä haistamassa varsaa, mutta en uskaltanut liiaksi päästää koiraa hevosvauvan lähelle, sillä se oli vähän arvaamaton.
Eetu oli ottanut sydämensä asiaksi hoitaa Inka henkilökohtaisesti silloin, kun minä en ollut paikalla. Inka luotti mieheen melko paljon ja minä tiesin että voisin luottaa Inkan vaikka lopullisesti Eetun käsiin. Tamma oli aluksi luimistellut miehelle, muttei ollut purrut, ja kun varsa kipitti Inkan perässä kiltisti mukana tallista tarhaan, Inkakin oli rauhoittunut vähän. Toisesta elinpäivästään saakka varsa oli saanut olla Inkan kanssa tarhassa ympäri vuorokauden, joten sitä ei kukaan ollut turhaan käsitellyt. Olin painottanut kaikille, jotka minua vaivautuivat kuuntelemaan, ettei varsaan saa koskea ainakaan ensimmäiseen viikkoon, ellei ollut ihan pakko.
”Se on kyllä niin tärkeää, että varsa leimautuu emäänsä kunnolla ennen kuin kukaan muu menee lääppimään. Niin se oppii hevosten tavoille. En kyllä ymmärrä niitä jenkkejä, jotka menevät räpeltämään ennen kuin emätamma on edes päässyt haistamaan varsaansa!” luennoin Sonjalle, jolle olin vastikään ojentanut kympin setelin vedon voittamisesta. Hän oli taittanut setelin ja tunkenut taskuunsa.
”Sä oot kyllä perehtynyt huolella näihin varsajuttuihin”, Sonja tuumasi katsellen, kun kirjava varsa loikki ympäri maassa makoilevaa emäänsä.
”Me asuttiin aiemmin Aittajärvellä siellä Kristiinan tallilla Inkan kanssa. Siellä syntyi paljon varsoja ja oli nuoria hevosia, niin tuli opittua kans melkoisesti”, hymyilin ja napsin jälleen kerran muutaman kuvan ja vähän videotakin Inkasta ja varsasta.
Näin sivusilmälläni että Sonja katsoi minua hetken. ”Tiedätkö, sä vaikutat tosi paljon onnellisemmalta kuin aiemmin.”
”Ai. Niinkö?”
”Joo, sä hymyilet ja naurat paljon enemmän.”
Vilkaisin Sonjaa ja käänsin sitten katseeni takaisin hevosiin sanomatta mitään.
“Mitä mieltä ite oot? Millanen olo sulla on tän jutun suhteen?”
Suljin silmäni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. “En mä varmaan oo ihan yli. Nyt alkaa olla semmonen fiilis että mä pystyn hyväksymään mun… tunteet ja näin. Ei oo enää semmonen vihainen olo, mut ehkä vähän tyhjä”, pidin hetken taukoa ja mietin. “Mä pystyn puhumaan Eetun kanssa kyllä noin niin kuin talliasioissa ja sen semmoisissa, mutta mä en jotenkin osaa olla Nellyn kanssa. Siks en oo käyny tuvassakaan viimeseen, mitä, neljään kuukauteen?”
“Tulisitko sä mun kanssa tupaan kahville? Mä lupaan keksiä jonkun tekosyyn, jos alkaa tuntua pahalta”, Sonja ehdotti ja tuuppasi itsensä aidalta seisomaan ja odotti minun sitten tekevän samoin. Ei kai tässä muu auta. Jos pitäisi veikata, niin Sonja saisi minut puhuttua jotakin kautta tulemaan mukaansa. Niinpä kutsuin Nuoskan mukaan ja seurasin naista pihan poikki päätalolle ja ovesta sisään. Tuntui, kuin kävelisin suoraan pedon suuhun ja pian kaikki tietäisivät kamalat ajatukseni ja vihaisivat minua. Järki sanoi muuta, mutta tunteet veivät mennessään.Keittiön pöydässä istui Noa naputtelemassa jotakin kännykkäänsä. Kuullessaan meidän tulevan huoneeseen, hän säpsähti, sulki puhelimen näytön ja hänen korvansa helahtivat punaisiksi.
“Flirttiviestejäkö sä laittelet jollekulle? Kuka on kieputtanut meidän helsinkiläispojan pikkusormensa ympäri?” Sonja virnuili kävellessään kahvinkeittimelle.
“Frendille vaan viestiä. Säikähdin vaan teitä”, mies mutisi ja pyyhki viestisovelluksen pois näytöltä. Haettuani tyhjän kupin itselleni, istahdin ikkunaa lähimpään tuoliin.
“Juu, juu. Mikset oo keittäny kahvia? Tää on kaikki kylmää”, Sonja kysyi kaataen puoli pannua kahvia viemäristä alas. Huuhdeltuaan kannun hän alkoi mittailemaan uutta kahvia. “Ainahan täällä on joku jonka kahvihammasta kolottaa.” -
Luokka 2
Heli – Nuoska (suomenlapinkoira) -
Inka voisi asustella varsansa kanssa kesälaitumella niin kauan kuin vaan voivat olla. Varsa on ori, mutta eipä noin pieni kaveri kenellekään haittaa aiheuta. (Ehkä)
-
14.5.2020
Olin viimeistelemässä Inkan loimen viikkaamista tamman karsinan edessä, kun huomasin hevosen olevan kovin levoton ja näykkivän kylkiään. Hetkeksi jähmetyin täysin ja jäin tuijottamaan karsinassa ympäri pyörivää hevosta. Nytkö olisi H-hetki käsillä? Taittelin loimen loppuun ja pujotin sen karsinan ulkoseinässä olevalle tangolle roikkumaan. Sitten jäin seuraamaan vähän sivusilmällä Inkan puuhia. Punainen hevonen kuitenkin rauhoittui pian syömään heiniään eikä näyttänyt minkäänlaisia muita alkavan varsomisen merkkejä. Sen utareetkaan eivät olleet juuri turvonneet eikä niissä ollut vahatippoja, joten jätin tamman rauhaan. Vielä ennen lähtöäni kävin vilkaisemassa Inkaa, mutta tamma vain torkkui takamus minua kohti. Kukaan ei näin myöhään ollut enää tallissa, joten en huomannut mainita kenellekään Inkan käytöksestä mitään. Nuoska hyppäsi mielellään auton etupenkille ja käpertyi siihen nukkumaan. Auton kello näytti kymmentä vaille yhtätoista.—
15.5.2020
Seuraavana aamuna Inka oli hyvin normaalin oloinen. Se oli yhä äkäisellä tuulella, eikä se halunnut että kukaan koski sen mahaan. Se ei halunnut edes pitää loimea vaan oli onnistunut repimään niistä kaksi rikki. Kai ne puristivat liikaa. Tamma kävi mielellään pienellä ja rauhallisella kävelyreissulla metsäpolulla. Nuoska tuntui ymmärtävän ettei Inka ollut juuri nyt hyvällä tuulella, joten se piti hieman normaalia enemmän etäisyyttä hevoseen. Tullessani takaisin tallille törmäsin Camillaan. Hänelle kerroin Inkan eilisiltaisesta käytöksestä, mutta samaan syssyyn pohdin josko varsa olisi vain kääntynyt ikävästi ja saanut siksi Inkan näykkimään mahaansa. Camilla piti pohdintaani todennäköisenä, mutta lupasi pitää tammaa silmällä.Iltapäivällä kävin Seinäjoella hakemassa pienen riimun, loimen ja muutaman pehmeän harjan. Valitsin naruriimun, jossa oli runsaasti säätövaraa. Saisi varsa sitten kasvaa rauhassa siihen.
Illalla sain Camillalta tekstiviestin.
“Inka ei vaikuta mitenkään erikoiselta. On ollut normaali. Ei nisien turvotusta tai vahatippoja. – Vanhaniemi”—
16.5.2020
Minulla ei ollut mitään hommia kotona tehtävänä, joten päädyin saapumaan Hopiavuoreen jo seitsemän aikaan. Nuoska oli mulkaissut minua pahalla silmällä, kun olin kutsunut sen eteiseen, jotta pääsisimme lähtemään. Se oli nyt etätöiden lomassa ehtinyt tottua siihen, että aamulenkillä käytiin joskus kymmenen jälkeen ja nyt koira ei tosiaankaan arvostanut aikaista herätystä. Tallilla irti päästyään se meni torkkumaan tuvan terassilla olevan maton päälle raaputettuaan sen ensin ruttuun. Minä kävelin talliin ja sen enempiä pohtimatta haahuilin rauhallisesti satulahuoneeseen Inkan kaapille viedäkseni varsan tarvikkeet talteen.Inka oli järjestänyt minulle yllätyksen.
Inkan oli täytynyt varsoa aivan juuri äsken, sillä varsa oli vielä suurimmalta osin sikiökalvojen peittämä. Karsinan turpeilla oli verta varsomisen jäljiltä, mutta näky oli jollain karulla tavalla kaunis. Inkaa ei kiinnostanut se, että minä katsoin ja kuvasin sitä, vaan se kurotteli kohti varsaansa. Sonja oli ollut oikeassa ainakin kahdessa kolmesta. Se oli samannäköinen kuin isänsä, samanlainen kirjava ja kaiketi tummanruunikko. Se oli myös ihan hirmuisen iso näin nuoreksi varsaksi.
Kahdessakymmenessä minuutissa varsa oli noussut jalkeille Inkan perässä. Se hakeutui innokkaasti nisälle ternimaitoa etsimään. Sen jälkeen ei mennyt kuin ehkä viitisen minuuttia ja jälkeiset tulivat kokonaisena kökkönä karsinan pohjaan lötsähtäen. Varsaa varoen Inka kääntyi ja söi jälkeisensä. Olin lukenut että moinen toiminta oli harvinaista, mutta antaa mennä, jos kerran maistuu.
Meni hetki ennen kuin kukaan kyseenalaisti minun tekemisiäni. Näytin kai omituiselta seisoskellessani paikallani Inkan karsinaan tuijotellen. Ensimmäinen tulija oli Noa, joka näytti olevan pahasti kahvin tarpeessa.
”Mitä sä siinä käytävällä seisoskelet? Onko siellä jotain erikois-” mies ei saanut lausettaan loppuun, sillä hän käveli keppinsä kanssa kovin sujuvasti karsinalle ja päätyi huokaisemaan ihastuksesta kesken lauseen.
”Inkan laskettu aika olis ollu vasta kesäkuun alussa, mutta se järjesti näköjään yllätyksen”, tuumasin hiljaa.
”No melkoinen yllätys kyllä!” Noa ei saanut katsettaan irti varsasta, joka heilutteli kokeilevan oloisesti hännäntöpöään.
”Mitäs työ siinä seisotte?” toistui sama kysymys, kun Eetu saapui Jussin tallin puolelta käytävälle.
“Tuu itte kattomaan”, Noa virnisti ja Eetu käveli lähemmäs hieman epäluuloisen oloisena. Hänen suunsa loksahti auki, kun hän näki pitkäkoipisen varsan imemässä maitoa Inkan vierellä. Inka alkoi näyttää hiukan hermostuneelta väkimäärän kasvaessa.
“Ei tuo oo tottakaa! Tässä myö pyörittihin Camillan kanssa ihan tunti sitten ja nyt on jo varsa jaloillaan!”
“Kunnon vauhtitamma”, Noa naurahti ja kaivoi oman kännykkänsä taskustaan kaiketi ottaakseen kuvan Inkasta ja varsasta. “Onko sulla jo sille nimi? On muuten ihan hitokseen iso poitsu.”
Sonja oli oikeassa kolmessa arvauksessa kolmesta. Olin hänelle velkaa kympin.
“No mulla on oikeastaan idea virallisesta nimestä. Papereihin nimeksi tulisi Solros. Eli siis auringonkukka ruotsiksi, kun Inkankin nimi on kukka. Mutta en mä kyllä mitään kutsumanimeä ole keksinyt”, kerroin hiljaa kahdelle miehelle.
“Se on kyllä hyvä nimi. Kai se lempinimikin tulee sitten jossain vaiheessa vastaan”, Noa hymyili tunkien kännykkänsä takaisin taskuunsa. “Mutta nyt mä meen kattomaan mun vauvoja.” -
Surren loimitus on pitkälti samaa kuin Inkalla:
Hikisenä tai märkänä kuivatellaan tallissa fleeceloimen alla, loimi vaihdetaan tarvittaessa.
Ei loimiteta tallissa turhanpäiten!Myrskyisällä ilmalla ei lainkaan ulos. Pikkupakkasilla sinimusta villaloimi ja jos tuntuu palelevan, voi lisätä Inkalta fleecekaulakappaleen.
Yli -15 pakkasilla punainen toppaloimi. Jos palelee, lainataan Inkalta toista fleecekaulakappaletta.
-
Mulla ei hoitoheppaa sulle ole tarjota (Inkan ja Surren omistaja täällä hei!), kun Eira puljaa Inkan kanssa ja Surre on niin vaavi, että Heli ei takuuvarmasti päästä ketään muuta kuin itsensä (ja ehkä Eiran) sen selkään. Sen tosin voin mainita, että jos Petra on Otsonmäen keskustan Kontiola-pubin baarimikko, on aika takuuvarmaa että Heli tuntee tai ainakin tunnistaa Petran, sillä Heli viettää siellä välillä vähän turhankin paljon aikaa 😀
-
Voi Eira, koppiksethan on ihan parhaita! 😀 Niitä on mielenkiintosta seurata! Miten musta myös tuntuu, että kyllä Eirakin osaisi ilmalämpöpumpun korjata?
-
Voi vitsi, miten hyvä tarina! 😀 Heli kyllä luottaa Eiraan hurjan paljon ja näköjään se tuottaa tulosta, kun Eira sitten puolestaan kertoo, jos on jotain tehnyt väärin tai on käynyt joku vahinko. Eetu taitaa nähdä Eirassa lähinnä kiukuttelevan nuoren, vaikka onhan tyttö kasvanut ja aikuistunut tässä matkan varrella! Kunhan Heli (ja minä) saa luovittua työsuman, palataan varmasti asiaan Surren koulutuksen suhteen.
-
Voi elämä, miten söpö kuva! <3 Aivan ihana!
