[HelloOsallistuja]

Lapsella on oltava nimi

Laki sanoo, koska lapsella on viimeistään oltava nimi. Se ikä on kolme kuukautta, ja se oli ollut ja mennyt. Möllillä ei ollut vielä siinä vaiheessa nimeä, koska Inari ei kerta kaikkiaan suostunut sitä päättämään, vaan väitti, että minun olisi se päätettävä. En minä siitä päättämättömyydestä rangaistuksia kärsisi vaan hän, mutta lopulta jotenkin tulin nimenneeksi Möllin.

”Sano jo”, Inari käski puhelimessa.
”Sähän sen nimen–” yritin taas kerran väittää vastaan.
”Mä en halua että mulla on mitään tekoa sen kanssa. Sano jo.”
”Laki sanoo, että–”
”Mä sanon että se on mun keksimä. Sano jo että mä pääsen tästä.”
”No en mä tiedä–”
”Mä tasan tiedän että sulla on ollu iät ajat vauvojen nimiä valmiina. Sano jo.”

Ihan hirveän myöhään Mölli sai nimen. Sitä ei kerrottu heti kenellekään. Kastejuhlaa ei aluksi pidetty, koska sekin olisi ollut Inarin päätös, eikä Inari halunnut ottaa mitään kantaa, eikä sitä paitsi ollut sen sortin kristitty. Hän kehotti pitämään silti juhlan omin päin ja lupasi tulla mukaankin, jos hänen äitiään ja isäänsä tai muutenkaan puolta Otsonmäkeä ei kutsuttaisi. Jahkailin ja pähkäilin, mutta lopulta aivan liian iso lapsi puettiin ristiäismekkoon. Se piti teettää, koska äidin hilloama perintömekko ei enää tosiaankaan mahtunut Möllille. Edes rusetti siitä irrotettiin uuteen pukuun äidin mieliksi. Rauhan Aarni kastoi, vaikka oli ollut iät ajat eläkkeellä, ja vauvaa piti sylissä Eira. Ajattelin, että niin Inari olisi halunnut, vaikka ei mitään sanonutkaan, ja vaikka kyseessä olisi ollut minunkin lapseni, en olisi pannut järjestelyä ollenkaan pahakseni.

Niin kuin tapana on, kun lapsen nimeä ei vielä tiedetä, Möllinkin vieraat nojautuivat uteliaaseen etukenoon, kun Rauhan Aarni alkoi luetella hänen nimiään.

”Tekla”, pappi aloitti, mutta Eira ei tuhahtanut, vaikka olin odottanut sitä.
”Amalia”, pappi jatkoi, koska Inari oli painottanut, ettei Möllin nimi ollut Inari.
”Ilves”, hän sanoi viimeiseksi, ja pudotin leukani lattiaan asti niin että rämähdys varmaan kävi.

Tunsin, miten Milankin kääntyi vierelläni yhtä nopeasti tuijottamaan kauempana katselevaa Inaria. Hän oli niin kuin ei huomaisikaan, mutta työnsi kuvitteellisia hiuksiaan punaiseksi muuttuneen korviensa taakse siitä huolimatta, että ne olivat oikeasti nutturalla hänen päänsä päällä. Sillä tavalla hän niitä tapasi nimittäin pyyhkiä hermostuksissaan.

”Sanoiko se Ilves?” Milan sanoi melkein äänettömästi.
”Sanoi: naama kiinni ja näytä normaalilta”, vastasin yhtä äänettömästi ja lähes huuliani liikuttamatta.

Eira ei sanonut mitään, eikä niin kaukaa voinutkaan, ja kaikessa Mölliä, tai siis Teklaa yhtäkkiä ympäröivässä vellonnassa Inari hiipi hiljaa kohti terassin ovea. En voinut lähteä perään vielä, kun äiti, iskä ja Allu piirittivät minut ja ihastelivat Tekla-mummon perintönimeä ja ojentelivat yläraajojaan kohti Eiraa ja Mölliä. Tai no Allu ei ihastellut eikä ojennellut, mutta osallistui kyllä piirittämiseen.

”Ekkä edes itkeny ku vähä, rohkee likka”, äiti hyrisi, ”tuu syliin, mumman tyttö!”
”Voitko mennä kattomaan Inaria?” kuiskasin Milanille, joka näytti siltä, ettei tiennyt, missä olisi pitänyt käsiään siinä seistessään.
”Mä meen”, Milan mutisi.
”Ihan sikahirvee nimi!” Eira kuiskasi ihan tosi äänekkäästi kun äiti oli monopolisoinut lapsen.
”Kiitti hei”, sanoin ihan ääneen takaisin.
”Ihan mahtava nimi sulla”, iskä sanoi nopeasti suureen ääneen. ”Tuu pois sieltä äip- siis mummalta tänne paapan tyä. Olisiksä oikeesti sitten Tekku vai Takku jos susta nyt Tekla tuli, mitä oot mieltä?”
”Teegens”, Allu sanoi huvittuneena, ja se oli Tekkua ja Takkua tarttuvampi. ”Sul on aika iso pää Teegens.”
”Sillä on vaan paljo tukkaa”, tuhahdin.
”Joo joo. Näyttää kyl ihan sulta ja Milanilta”, Allu virnisti ennen kuin lähti vetäytymään pois. ”Mä käyn tossa pihalla…”

[HelloOsallistuja]

Samanlaisia tuntemuksia

Sosiaalityöntekijä teki lähtöä. Hän oli ilmeetön naisihminen ja sanoi sellaisia asioita, joita meidän äitikin joskus sanoo, mutta äänestä puuttui siihen kuuluva lämpö. Soittakaa heti, jos tarvitsette jotain. Minä olen sitten tuolla ihan teitä varten. Oikein ihanaa viikonloppua. Sellaisia hän hoki, ja minä hymyilin hänelle teennäisesti niin että poskia särki, kun sanoimme hei hei yhä uudelleen ja uudelleen.

En olisi ikinä ajatellut, että ihmislapsi todella ojennetaan käsistä toisiin vähän niin kuin koiranpenikka, mutta niin se vain näköjään tapahtuu. Pohjatyötä on enemmän, mutta silti tästä kerrasta tuli mieleen pennunluovuttajaiset. Sosiaalityöntekijä oli nyhtänyt Möllin autoon asennettavasta turvaistuimesta ja ihan ojentanut käsivarsilleni. Siinä. Muista antaa sille raksuja pari kertaa päivässä ja viedä lenkille. Se on sirutettu ja madotettu, mutta ei vielä sisäsiisti. Kun ovi viimein kävi ja sosiaalityöntekijä lähti, tuijotin käsivarsillani puristamaani pientä tummaa lasta, joka ei ihan vielä osannut tuijottaa takaisin, ja yritin toipua mielikuvasta. Vaikka meitä oli kotona kaksi, minä ja Mölli, tuntuikin yksinäisemmältä kuin koskaan.

Inari oli saanut tahtonsa läpi ja samalla rikkonut lopullisesti välinsä isänsä ohella myös äitiinsä. Mölliä ei ollut viety kumallekaan Helmipurolle. Seuraava vaihtoehto olisi ollut Eira, eikä kenellekään muulle kuin sosiaalityöntekijälle tarvitsisi selittää, miksi hän ei tullut kysymykseenkään. Inarilla ei ollut valtaa vaikuttaa enempää lapsensa sijoituspaikkaan, ja niin Mölli oli ollut hyvän aikaa laitoksessa. Pitkän väsytystaistelun jälkeen hän oli nyt tässä. Inari oli sanonut viimeisenä yrityksenään, että jos hänellä olisi lapsi ja hänelle tapahtuisi jotain, hän olettaisi ilman muuta minun pitävän lapsestaan huolta. Byrokratian rattaat olivat pyörineet hitaasti, mutta pitkän epävarman odottamisen jälkeen Mölli muutti väliaikaisesti meille.

Kävelin Möllin kanssa takaisin sohvalle ja pyyhin hänen leukansa istuttuani. Hän ei ollut yhtä kova kuolaamaan kuin Juffe, mutta kuitenkin. Olin purevinani hänen olkapäitään, rintaansa ja kaulaansa, ja hän nauroi. En uskonut, että hän osasi vielä muistaa minut, mutta hän ei osannut vielä vierastaa ketään. Hän tykkäsi, kun höpöttelin hänelle, mutta en muista, mitä sanoin, jos jotain ihmisten kielellä sanoinkin.

Oli hassu ajatus, että olin koko elämäni pelännyt, että sydämeni särkyisi. Milan oli särkenyt sen ensimmäisen kerran, Tiitus toisen, ja olin ajatellut kummallakin kerralla, että ei ikinä enää. Minä en pystyisi tähän uudelleen. Nyt kuitenkin olin vapaaehtoisesti, tieten tahtoen, vastoin parempaa tietoani olin tässä. En voisi olla jollain tasolla kuvittelematta, leikkimättä, toivomatta, että Mölli oli minun oma lapseni. Tosiasiassa odotimme vain, että jossain vaiheessa hyvin pian Inari hakisi hänet kotiin saatuaan ensin tarvitsemaansa apua.

Mölli katseli suu auki jonnekin ohitseni. Hänellä oli vielä siniset silmät, mutta aika varmasti ne tummuisivat hyvin pian. Mölli oli ihan kauniin ruskea, ja hänen päästään puski omituisen karkean tuntuista mustaa tukkaa. Möllin värisillä harvemmin oli sinisiä silmiä.

Olin varma, että saisin Möllin pysymään elossa ja onnellisena niin kauan kuin hän olisi täällä. Silti tunsin koko ajan nousevan yksinäisen paniikin metallisen maun. Kaikissa elokuvissa tällaiset hetket olivat täynnä onnea ja ihmetystä, ja kaikki olivat jotenkin tosi läsnä. Minkä takia minä olin näin syvällä pääni sisällä ja mietin tummaihoisten lasten silmien väriä sen sijaan, että olisin heti ryhtynyt naurattamaan ja leikittämään vauvaa niin kuin kaikki ihmiset niissä elokuvissa? Nythän piti tuntua jotenkin tosi erilaiselta! Maan vetovoiman olisi kuulunut lakata vaikuttamasta minuun sillä hetkellä, kun Mölli tuli! Edelleen minua kuitenkin sitoi tähän pisteeseen painovoima eikä Mölli!

Kauheinta oli, että Inari oli kuvannut samanlaisia tuntemuksia.

Sydän tykyttäen laskin Möllin sohvalle ja työnsin hänen rättinsä istuintyynyn alle, ettei hän pääsisi putoamaan. Haisi siltä, että oli ensimmäisen vaipanvaihdon aika. Silti tavoittelin kädet täristen puhelimen sohvan käsinojalta ja laitoin sen soittamaan ainoalle ihmiselle, joka juuri nyt voisi saada kaiken tuntumaan tavalliselta tai jopa hyvältä. Meidän äidille.

***
***

”Hellu kulta, voi kuinka hyvä että sä soitit!” äiti leperteli puhelimessa.

Minä en sanonut oikein mitään: kunhan nyyhkin. Viimeksi olin iskenyt äidille puhelimessa vähän alle täysi-ikäisenä, kun Milan oli lähtenyt. Äiti oli vakuuttanut silloin, että vaikka tuntui kuinka kauhealta ja tuntisi kuolevansa, aika harva kuoli sydänsuruihin. Kun pääsee kaikkein pahimman yli, niin jää kyllä ensin henkiin, ja sitten alkaa lopulta tuntua taas kivalta. Nyt en ollut edes saanut sanottua asiaani, mutta äiti käyttäytyi kuin olisi koko ajan tiennyt ja odottanut, että pian soitan ja nyyhkytän.

”Pelottaako sua sen Möllin kanssa oleminen? Ei oo aiva sellasta kun kuvittelet? Ei ei älä kulta pieni hätäänny. Äiti tulee Hellu sinne. Jaksakko odottaa niin kauan että mä pääsen töistä, vai soitanko iskälle että tulee pitämään sulle seuraa? Okei. No mitä se on vailla? Joo, sitä vaipanvaihtoa se voi odottaa, mutta nyt ensin jutellaan niin että rauhotut ja sun on hyvä sitten kulta hoitaa se asia.”

Äideillä on jokin äitimahti, tai ainakin meidän äidillä on. Jokelsin puhelimeen vielä epäselvemmin kuin Juffe tapaa jokeltaa, mutta siti äiti sai muka selvää vastauksistani. Hänellä oli niin kiltti ääni, että joskus vieläkin oli vaikeaa uskoa hänen olevan poliisi. Hän ryhtyi kuitenkin vakuuttelemaan minulle, että irrallinen oloni oli ihan normaali. Se, miten olin yhtäkkiä alannut pelätä, kuului asiaan. Vähitellen rentouduin sohvan selkänojaa vasten ja pystyin taas silittelemään viereisellä istuimella makaavan Möllin jalkaa. Hän oli vaipumassa uneen, vaikka vaipassa oli selkeästi tavaraa.

”Ei äiditkään heti uppoa mihinkään vanhemmille varattuun onneen, Hellu, ei ainakaan kaikki”, äiti hyrisi rauhoittavasti puhelimessa. ”Mäkö? En! Mulla meni Hellu kauan. Varsinkin kun sä synnyit. Sä olit tosi ihana ja söpö ja nauroit koko ajan, ja silti mä aina välillä pitkän aikaa katoin sua ja mietin, että miten toi voi muka asua meillä ja olla mun, ja mitä me ollaan isin kanssa menty tekemään. Kun mä olin väsyksissä, mä jopa ajattelin, että mä olin pilannu meidän elämän! En mä tiedä, ajatteleeko kaikki äidit niin. Ei kai. Ainakaan me ei olla rouvien kanssa ikinä kukaan sanottu sitä ääneen. Äitien pitää vaan olla lapsistaan onnellisia ihan koko ajan, vaikka kyllä mä ainakin olin väsynyt välillä, ja aluksi piti totutella tosi kovasti. Voi olla Hellu meillä geeneissä että me vaan totutaan jotenkin hitaasti isoihin mullistuksiin, tai ehkä siitä ei vaan uskalleta puhua. No soitin! Kuule Hellu, varmasti soitin! Kenelle muulle mä olisin soittanut kun omalle äidille? Mummako? No se sanoi saman mitä mä sulle nyt. Ja saman mitä mä sanon sulle seuraavaksi: ei oo väärin tuntea erilaisia tunteita niin kauan kun ei tee kenellekään pahaa. Ei ole. Ei sitäkään tunnetta. Ei edes sitä niin kauan kun sä et tee toiselle pahaa. Nyt mä Hellu kuulen että sä jo vitsailet, mutta kyllä mä tarkotan sitäkin.”

Vähitellen sain naurahdettua. Sitten naurettua. Lupasin äidille, että hänen ei tarvinnut soittaa iskälle, vaan selviytyisin Möllin kanssa oikein hyvin hänen työvuoronsa loppuun saakka. Oikeasti tuntuikin siltä, kun lopetin puhelun. Saattaisin selviytyä itse asiassa koko illankin ilman äidin apua, mutta olisihan se kivaa, että äiti joka tapauksessa tulisi katsomaan meitä illalla. Vedin oiken syvään kakkavaipanhajuista ilmaa keuhkoihini ja olin rauhoittunut. Lähetin Milanille vielä viestin, että sopisi tulla koirien kanssa kotiin, ja laskeuduin sitten hyvin varovaisesti makuulleni Möllin vierelle aivan liian pienelle sohvalle. Ei meillä ole Mölli mitään hätää. Hello vähän säikähti. Aili-momma sanoi, että saa säikähtää. Katsotaan sitä kakkavaippa-asiaa seuraavaksi, kunhan vähän havahdut, ja siitä se sitten lähtee.

[HelloOsallistuja]

Eetu istui sohvalle tahallaan liian leveästi. Levitin tietenkin omia jalkojanikin, ettei hän saisi vietyä kaikkea tilaa itselleen. Hän ryhtyi pukkimaan polvella minun polveani ensin kovin hiljaa, mutta jo muutaman tönäisyn jälkeen ihan tosissaan. Survaisin häntä kyynärpäälläni kylkeen ja sain heti samalla mitalla takaisin. Sen takia läpsäisin häntä reiteen, minkä hän kosti kääntymällä nyrkittämään oikein kaksin käsin käsivarttani. Tietenkin sen jälkeen minun oli tuupattava hänet kauemmas suoraan naamasta. Eetu ei ymmärrä oikeuden ja kohtuuden päälle, joten hän nojautui takaisinpäin kyynärpää taas ojossa ja survaisi sen kylkiluideni väliin niin että ähkäisin ihan pakostakin ja potkaisin häntä kantapäälläni sääreen.

”Siis toiko ei koskaan lopu teiltä? Pojilta?” Nelly kysyi huvittuneisuuttaan peitellen nojatuolista, vaikka tässähän yritettiin vain katsoa uutisia telkkarista.
”Mikä?” Eetu kysyi hölmistyneenä.
”Tommonen nujuaminen. Mä luulin että se loppuu peruskoulun jälkeen, mutta te ootte molemmat aikuisia.”
”Mikä nujuaminen muka?” ihmettelin ja painoin kantapäälläni Eetun varpaita lattiaan niin kovaa, että piti oikein purra hampaitakin samalla.
”Ai ssssaaakel–” Eetu sihisi ja löi nyrkillään polveeni.
”Just toi nujuaminen!” Nelly selvensi.
”Me vaan kattotahan teeveetä”, Eetu sanoi ja vetäytyi hieman paremmin kasaan niin ettei vienyt koko sohvaa.

Uutistenlukija oli jo loppukevennyksessä asti. Potkaisin Eetua vähäsen polvensyrjään, mutta pelkillä varpaillani. Tein sen uudestaan, kun hän istui niin hiljaa. Sillä kertaa hän läpsäisi käsivarttani niin salamannopeasti, että se oli varmasti näkymätöntä Nellyn kaltaisen naisen paljaalle silmälle. Venyttelin ja löin Eetua samalla takaraivoon.

”Menkää ulos leikkimään!” Nelly komensi osaamatta päättää, naurahtaisiko vai ärisisikö.
”Tuloo Urheeluruutu viälä”, Eetu nurisi.
”Ei tuu urheiluruutua tuhmille lapsille. Ulos!”
”Nii Eetu, ulos”, virnistin.
”Eikä ko molemmat teistä!” Nelly määräsi ja nousi oikein seisomaan, kun osoitti sormellaan ulko-oven suuntaan.

Ihme toimintaa, ettei saa edes Urheiluruutua katsoa. Nöyrästi kävelin mielipiteineni Eetun perässä ovelle. Meidän äiti oli nakellut meitä samalla lailla pihalle Allun ja itse asiassa Eetun ja Leevinkin kanssa. Ja niin oli muuten Eetunkin äiti nakannut meidät useasti pihalle tästä samaisesta ovesta ja vahtinut vielä ikkunasta, ettemme jääneet edes kuistille riehumaan.

Kun yritin saada kenkiä jalkaan, Eetu, joka oli samoissa puuhissa vierelläni, tönäisi minua tahallaan takapuolellaan niin, että jouduin ottamaan seinästä tukea, etten kaatuisi. Käyttäydyin kuitenkin niin kuin aikuiset: vedin molemmat kengät rauhallisesti ja sivistyneesti jalkaan ja tuuppasin Eetun kumoon vasta sitten, jotta varmasti ehdin juosta itselleni kunnolla etumatkaa. Jos jotain olin oppinut niistä kerroista, kun olin lentänyt samasta ovesta ulos leikkimään, se oli se, että Eetu jaksoi juosta paljon kovempaa kuin minä.

[HelloOsallistuja]

Pariterapia

Meillä oli ollut siinä ihan kiva hetki. Nelly oli keskustellut hyvän aikaa Sonjan kanssa joistain Aaveen lepokuvioista, ja kun Juffe oli alkanut kitistä, Nelly oli nostanut hänet mitään sanomatta minun syliini. Hevosjutut eivät olleet niin mielenkiintoisia, että olisin kuunnellut tarkasti, mutta muuten oli kivaa. Eetu ei ollut markilla, joten Milankin oli uskaltanut tulla sisään ja silitteli rintani päällä nukkuvan Juffen kättä ajatuksissaan ja tuoksui uudelta hajuvedeltään. Juffe kuolasi paitaani märäksi, mutta se ei haitannut. Oli siistiä, että hän muutaman ulvaisun jälkeen nukahti uudelleen syliini. Minun ei tarvinnut kuin heilutella hetken olkapäitäni muka asentoa etsien, niin Milan laski vapaan kätensä hartioilleni. Me kolme raavasta äijää saimme antaa naisväen hoitaa hevosjuttujaan kaikessa rauhassa, kun kaikkien kahvit kylmenivät sohvapöydällä.

Sitä kesti hyvän aikaa ennen kuin ulko-ovi avautui ja sulkeutui. Tulija yritti olla hiljaa, mutta silti kuului narahdus ja sellainen humahdus, joka liikautti ikkunaverhoja ja hieman ikkunalasejakin. Juffen otsa ja nenä rypistyivät, mutta oikenivat taas, kun Milanin peukalo käväisi silittämässä ne suoriksi.

Sitten tuntui kevyt tumpsahdus. Alexn mustelmainen naama putosi näkökenttääni ylösalaisin jonnekin polveni vierelle. Jalat heilahtivat liian lähellä päätäni, mutta laskeutuivat sitten selkänojalle. Onneksi edes Minja ja Oskari, joita Alex raahasi yhä useammin perässään, istuivat takapuoli edellä ja oikein päin sohvalle ja nojatuolille.

”Nukkuuks Juffe?” Alex kysyi, vaikka näki, että nukkuihan hän.
”Ei kun se on punttisalilla justiinsa”, vastasin.

Alex kohosi sen verran, että silitti nopeasti Juffen toista kättä, joka oli hyytynyt kesken kaulani kourimisen. Joistain ihmisistä näkee, etteivät he erityisesti pidä lapsista. Alex sentään saattoi koskettaa Juffea. Sonja ja Oskari näyttivät puolestaan ennemminkin pelkäävän häntä.

”Mulla on tylsää”, Alex huokaisi hiljaa varmistettuaan ensin korva pitkällä, ettei Nellyn ja Sonjan hevoskeskustelu joko koskenut häntä tai ollut erityisen kiinnostava.
”Mee ratsastaan”, Oskari kehotti. Näin, miten hän otti pöydältä vahingossa minun kuppini, eikä sitä, jonka oli tuonut mukanaan. Hänen ylähuulensa vääntäytyi inhon ilmeeseen, kun kahvi olikin kylmää ja selkeästi jonkun muun, mutta sitten hän vain laski kupin takaisin ja otti kiinni omastaan.
”Onks toi sun Hello? Mä join tästä vahingos.”
”Hello sano Oskarille että mä oon jo ratsastanu Tetriksellä”, Alex käski.
”Mikset sä sano itte?”
”Mä oon sanonu jo.”
”On siellä muitakin hevosia”, Oskari huomautti. ”Mee Kissillä niin pääsisit Minjan ja Liljan kaa samaa matkaa johki.”
”Meki oltiin jo”, Minja väitti, vaikka tasan ei ollut kyllä ollut. Olin ollut tallilla oikeastaan koko päivän joka päivä, ja Minja osasi hiippailla sillä lailla, että hyvä jos häntä edes näki.
”Nonii. En mee yksin mihkää millää vieraalla luuskalla”, Alex narisi nurin perin sohvalla.

Jos Juffe ei olisi ollut siinä viemässä taikavoimiani, olisin ehkä keksinytkin jotain tekemistä Alexille tai vaikka kaikille. Nyt en halunnut. Tykkäsin ihmisistä, ja voi kuinka olikaan erikoinen tunne, kun olisin halunnut, että kaikki vain häipyisivät. Juffe oli tosi unettava, ja olin saanut pääni kallistettua jo sopivasti Milanin kainaloon. Sillä lailla ei voinut ikinä olla Hopiavuoressa, eikä oikein kotonakaan, kun ainakin jommalla kummalla meistä oli aina jotain menoa, tai sitten Milan halusi olla omassa kodissaan.

”Hello. Tehään jotain. Oikeesti”, Alex houkutteli.
”Ai niinku palapeliä?”
”Mitä vittua? Ootsä ikinä nähny että mä tekisin jotain vitun palapeliä?”
”Et kirva lasten aikana”, varoitin ja irrotin toisen käteni Juffesta jotta pystyin paukauttamaan Alexia hankalasti reiteen. Tunsin kuulostavani päivä päivältä enemmän Eetulta.
”Ei se osaa puhua eikä ymmärrä.”
”Joku kerta vielä osaa ja ymmärtää.”
”Milan tee sä mun kaa jotain.”
”Mitä sä haluat me tekee?”
”Emmä tiedä, keksi jotain.”

Alex narisi hetken aikaa, mutta hiljeni sitten. Hän alkoi heilutella sääriään niin, että sohvan selkänoja huojui ärsyttävästi. Oskari puolestaan taisi bongata tarpeeksi hevossanoja Nellyn puheesta ja hinkutti itsensä tuoleineen Sonjan viereen istumaan. Minja kaivoi puhelimen suojakseen. Hän oli vähän niin kuin Oskari aluksi: eksyksissä.

”Mä tiedän”, sanoin Alexille yhtäkkiä, kun keksin niin hävyttömän huonon idean, että sitä ei ikipäivänä voisi toteuttaa.
”No?” Alex innostui ja selkänojan potkuttaminen loppui saman tien.
”Lähe mun kaa pariterapiaan.”
”Mitä vitt — eiku hittoa?”
”Te ette oo pariskunta”, Minja huomautti puhelimensa takaa monotonisen tasaisella äänellä.
”Mä olin just sanomas toi”, Milankin sanoi sormet pysähtyneenä Juffen pienen käden päälle.
”Eikä kato kun mennään pariterapiaan ja katotaan kuinka kauan sillä tyypillä, sillä terapeutilla, menee tajuta ettei me olla pari.”
”Joo, se tehdään!” Alex innostui ja pyristeli istumaan niin että Juffe ähkäisi ennen kuin vajosi takaisin syvempään uneen.
”Mitä te teette?” Nelly kysyi sohvan äärimmäiseltä laidalta.
”Mennään pariterapiaan Hellon kaa”, Alex vastasi. ”Hei Hello, voinks mä sanoa että sä oot se joka löi mua?”
”Et todellakaan. Eikä me nyt voida oikeesti mennä pariterapiaan.”
”Ja miksköhän ei?”
”Aika kallis harrastus… Ja eihän me muute olla sovittu vielä mitää seurustelusta edes? Kunhan pidetään hauskaa?”
Milan naksautti kieltään ärtyneesti.
”Mut mieti miten kivaa siellä olis. Tehtäs semmonen sääntö, että kun se kysyy jotain, ei saa valehdella. Oih, arvoisa terapeutti: Hello ei oo suostunu harrastamaan mun kanssa seksiä noin kahteen vuoteen, ja me ei enää edes nukuta samassa sängyssä, tai edes asunnossa!”

Naurahdin tahtomattani. Kielsin kuitenkin sanomasta Juffen aikana, että seksi. Olisihan se hullun hauska ajatus. Vuosisadan vitsi. Juuri noista jutuista jäisi sellaisia muistoja, joita voisi kerrata sitten vanhana. Jos suunnitelma olisi keksitty vain pari vuotta sitten, olisin tarttunut heti puhelimeen ja hommannut meidät pariterapiaan. Olisin heittäytynyt innolla rooliini ja terapian jälkeen nauranut niin kauan, että olisin muuttunut siniseksi hapenpuutteesta.

Vilkaisin Milania, joka katseli Alexia edelleen synkästi silmäkulmastaan. Hölmöläinen oli mustasukkainen, mutta ei varmaan pariterapian takia, vaan siksi, että saatoin suostuakin ja sinne menisi taas meidän harvinaisia yhteisiä iltojamme, kun riehuisin Alexin kanssa pitkin terapiaistuntoja. Milan ei ollut varsinaisesti taipuvainen mustasukkaisuuteen.

”Olis kyllä ihanaa mennä sun kaa pariterapiaan–” aloitin.
”Ette mene sinne nolaamaan meidän koko yhteisöä”, Nelly kielsi.
”–mutta en mä kerkee. Mä voin kyllä viedä sut Törnävälle tai Huutoniemelle joku kerta, jos sä koet että sä tarvit jotain yksilöllistä laitoshoitoa tai jotain.”
”Siis sinäkö muka sanot ei pariterapialle?” Alex ihmetteli silmät suurena.
”Sori. Mut hei, pyydä Oskaria. Mä luulen et se olis tosi hyvä pariterapiassa.”
”En tuu”, Oskari reagoi heti, vaikka oli samassa hengenvedossa höpissyt jotain hevosjuttua.
”Minja–” Alex yritti.
”Ei kiitos.”

Milan hymyili itsekseen. Peukalo silitti Juffen poskea ja koko käsi laskeutui sitten hänen selkänsä päälle. Toinen pörrötti niskahiuksiani nopeasti. Nukutti niin hirveästi, ja sohvan toisessa päässä vilisi sellaisia sanoja kuin lihaskunto, laidunloma Ruotsin-matka ja liikutusmahdollisuus. Ei edes kauheasti harmittanut, että olin liian vanha ja raihnas lähtemään hyvänpäiväntutun kanssa pariterapiaan.

[HelloOsallistuja]

Pedot

Niitä ihmissyöjähevosia oli siellä samassa aitauksessa kaksin kappalein: Tetris Biffen seurana. Ei voinut kuin vahdata riimunaru kädessä roikkuen. Miten tästäkin selvittäisiin? Onneksi oli edes Jeppe apuna ja turvana.

Milan oli sanonut, että ratsasta sillä. Ratsasta sillä! Biffellä! Niin kuin noin vain, niin kuin ei siinä olisi yhtään mitään ihmeellistä. Olin odottanut koko aamun, että päästäisiin lähtemään tallille, mutta lopulta meidät oli Jepen kanssa ajettu kahden ulos ja autoon. Milan kuulemma aikoi vaihtaa terassin lattiaan sen laudan, joka oli ollut alusta asti katketa ja ei, kun siinä oli se oksankohta. Mitä sekin muka oli olevinaan? Korjata nyt jotain terassilaudoitusta ja jättää herkkä ja avuton ihmisparka oman onnensa nojaan muka ratsastamaan jollain pitkäjalalla, joka kävisi päälle ensimmäisen tilaisuuden saadessaan? Onneksi Milanin hevonen oli edes Biffe eikä vaikka Tetris. Biffe oli sentään edes ystävällisen värinen.

”Jeppe”, sanoin herättääkseni aidanjuurta nuuskivan parhaan kaverini huomion.
Jerusalem käänsi koko ruumiinsa minua kohti ja katsoi jonnekin vähän silmieni alapuolelle.
”Hae”, komensin epävarmasti ja osoitin tappajahevosia.
Jerusalem käännähti terävästi ja jäi toinen etutassu ilmassa tuijottamaan kiinteästi laitumelle, että koska sinne putoaisi pallo, frisbee, keppi, tai oikeastaan mitä tahansa sellaista kiinteää.
”Eksä oo puoliksi paimenkoira?” kysyin siltä. ”Siellä olis saaliseläimiä kaksin kappalein. Hae ne.”

En ollut tosissani uskonutkaan, että koira osaisi kouluttamatta yhtään mitään. Jerusalem oli oppinut, että hakaan ei menty, ellei erikseen käsketty. Kun palloa ei pudonnut hevosten luo, se jäi vierelleni. Jännittyneenä se odotti, mutta ei mennyt väärälle puolelle. Rapsutin sen niskaa ja mietin toimintasuunnitelmaani. Biffe tuli aina, kun Milan huusi. Toisaalta samalla tuli sen petokaveri Tetriskin. Millä sen saisi pidettyä niin, ettei se puristautuisi portista Biffen mukana ja karkaisi ja tappaisi ensin minua, kun olin hitaampi, ja sitten vielä Jerusalemiakin, jos saisi kiinni, ja sitten kaikkia, jotka sen tielle nyt sattuisivat? Sen puolesta kannattaisi ehkä mennä hakemaan Biffe tuolta keskeltä kävellen, mutta kun sitten olisin suljetussa tilassa kahden hevosen kanssa, enkä kyllä pääsisi ainakaan siellä juosten karkuun.

”Okei”, päätin ja keplottelin itseni aitojen välistä hakaan. Parempi yksi ruumis kuin monta. Jerusalem istui tiukasti portille, mutta naksautin sille kieltäni ja nyökäytin päätäni. Tänne sieltä ja suojakseni. Koira on niin nopea, että pystyy kyllä juoksemaan tarvittaessa pakoon ja singahtamaan aidan alitse turvaan.

Etenimme hitaasti, Jerusalemin lapa reittäni vasten. Katselin hevosia vain sivusilmällä. Juujuu, olkaa siellä vain. Me tässä vain katselemme maisemia. Ei tarvitse yhtään nostaa päätä heinäkasanjämistä. Emme me teitä varten täällä ole… Mennessäni rapsuttelin Jepen niskaa ja olin katselevinani hiljalleen kellastuvia puita, joita en edes nähnyt.

Sitten oltiin ihan hevosten edessä. Molemmilla oli kylki meitä kohti, kun ne hamusivat viimeisiä heiniään, ja se oli noissa pitkäjaloissa varmaan vähiten tappava osa. Biffe oli minusta katsoen vasemmalla ja se toinen hirviö oikealla.

”Biffe”, kutsuin, mutta en saanut aikaan korvan värähdystä kummempaa.
Ehkä sitä piti kutsua sillä tavalla kuin Milan kutsui?
”Voi Biffe isin höppänä liero! Mitä oot tyhmäilly? Tuukko vauva tänne tuukko?”

No sittenhän ne kääntyivät molemmat oikein sarvimaiset korvat ojossa ja puskuvalmiina minua kohti! Ja kumpikin möhisi ja puhisi hyvää tuulta samalla tavalla kuin Skottikin aina! Ja voi kauhistus: ne lähtivät kohti samaa löysän tömpsähtelevää iloista ravia kuin Skottikin!

”Jeppe!” inisin, mutta Jerusalem ei tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. Sen ratkaisu oli asettua minun ja hevosten väliin, paljastaa hampaansa ja pörhistää niskakarvansa.
”Ei!” käskin, ja osoitin sitten Tetristä. ”Ota kii!”

Se toimi. Niskakarvat laskeutuivat ensimmäisten askelten aikana, kun Jerusalem pompotteli itsensä laukkaan ja lähti Tetristä vastaan kieli pitkällä ja onnellisena aivan niin kuin olisi menossa painimaan Lalleron kanssa. Biffe vain vilkaisi tapahtumia, kun oli kerran nähnyt Jepen jotain miljadi kertaa, ja hidasti oikein käyntiinkin, kun näytin sille itsevarmaa esittäen koko kämmentä pysähtymisen merkiksi. Päälle et tule, vaarallinen peto! Oli sille helppo laittaa riimukin, kun se oikein kurotti päätään valmiiksi, eikä se yrittänyt temppuilla mitään silloinkaan, kun melkein juoksin sen kanssa turvaan portin toiselle puolelle. Hyi vitsi, vähän pyörrytti helpotuksesta.

Jerusalem puolestaan nautti leikkiessään Tetriksen kanssa. Tai oikeastaan Tetriksellä. Tetris ei nimittäin tainnut nauttia, vaan näytti yrittävän kovasti päästä eroon koirasta, joka esti sitä poistumasta haan kaikkein kauimmaisesta nurkasta. Jeppe oli kyyryssä, niska pitkällä, ja sen häntä heilui vimmatusti, kun se tuijotti isoa hirviöhevosta ja ennusti oivallisesti sen liikkeitä. Erinomaisen hyvä koira se oli, kun pystyi suojelemaan minua vaarallisia petoja vastaan. Ja vielä erinomaisempi, kun nukkui yöt kainalossa. Alex ei välttämättä olisi samaa mieltä, mutta mitäs eivät tulleet auttamaan hevosen hakemisessa kukaan, vaikka pyysin.

”Jeppe! Tänne.”

Biffe kavahti poispäin, kun Jerusalem juoksi täysillä kohti. Minä väistin sen mahdollista pillastumista puolestani hyppäämällä melkein aitaan. Ei se kuitenkaan yrittänyt mitään outoa. Kun se rentoutui, kyykistyin vatkaamaan onnellista koiraa oikein kunnolla. Se ainakin oli aivan mahdottoman ylpeä saavutuksistaan ja palkitsi itsensä pian säntäämällä tallin suuntaan syömään maasta jotain, joka oli joko hepankakkaa tai sitten kavionpala. Biffe ei sitä pelännyt, kunhan se ei juossut päin.

”Sitte mennään”, sanoin pitkäjalkahevoselle painokkaasti. ”Etkä yritä mitään. Mä tiedän, että te ohkaset hevoset ootte vaarallisia!”

Biffe taisi olla niin kuin Skottikin, että ymmärsi puhetta. Sen täytyi käsittää, että tiesin tuollaisten vaarallisten hevosten aikeet, niin ettei sen murhayritys olisi yllätys. Kun yllätysmomentti puuttui, se ei tehnyt yhtään mitään pahaa: käveli vain perässä. Vähän siinä hiki puski hermostuneisuudesta, kun yhdessä käveltiin, mutta lopulta oltiin suulissa. Istuin hetkeksi kivijalalle hengähtämään, Biffen ulottumattomiin tietenkin. Jerusalem parkkeerasi hetken kuluttua kieli pitkällä jalkoihini istumaan sen näköisenä, että rapsuta. Tein työtä käskettyä.

Kun Biffe näytti vaaralliselta suulinpieliin sidottuna hieman kauempana ja Jeppe oli urhoollisesti kilpenäni jaloissani, mietin taas kerran Milania. Milan ei pelännyt Jerusalemia samalla tavalla kuin minä tuota hänen epäluotettavaa pitkäjalkaansa, mutta varoi kuitenkin. Minun pelkoni oli tietenkin täysin perusteltua. Oskarikin oli saanut turpaansa pahasti peräti kaksi kertaa pitkäjalkahevosilta, kahdelta eri hevoselta vieläpä, molemmilta omiltaan. Noilla oli massaetu ihmisiin nähden, ja hevoset ylipäätään, parhaimmatkin, saattoivat yhtäkkiä keksiä pelätä vaikka kottikärryjä. Ei niistä voinut saada kouluttamalla ja ymmärtämällä mitenkään päin luotettavia. Milanin pelko puolestaan oli ihan pähkähullua. Jerusalem ei ollut epävarma saaliseläin. Sehän teki suurin piirtein mitä käskettiin, kunhan käskettiin kunnolla, ja kun sillä ei ollut hommia, se nukkui paljon ja leikki ahkerasti. Se sanoi aina selkeästi etukäteen, mitä aikoi. Jos raastoin siitä takkua korvan takaa liian kovakouraisesti, se näytti hampaitaan, että vähän hellemmin kiitos. Milan luuli silloinkin, että se aikoi muka purra ja nosti jalkansakin turvaan sohvalle. Silloin minä pussailin sitä kuonoon anteeksipyytävästi, silitin sen päätä ja jatkoin takun selvittämistä hellemmin ottein.

Biffe möllöti naruissaan viattoman näköisenä kuin mikäkin. Tuolla sitten pitäisi ratsastaa, oikein raviakin, eikä Jeppekään voisi auttaa. Voi vitsi, kun Milan oli köyhä kuin kirkonrotta. Jos kuolisin, olisi turha haastaa hänet edes oikeuteen, kun en edes saisi omiani pois. Huonolla säkällä Biffekin todettaisiin virallisesti hulluksi ja määrättäisiin lopetettavaksi samalla tavalla kuin koiratkin, jotka hyökkäsivät ihmisten päälle. Milan tarvitsisi tuota elukkaa oikeustaistelunsa keskellä varsinkin kun minäkin olisin kuollut.

”Ei se auta kun alottaa, että tää kauhea koettelemus on ohi”, mutisin molemmille eläimille. ”Jeppe, kato kuka tuli”, komensin ja osoitin parkkipaikalle, vaikka ei kukaan ollut tullutkaan. ”Kato kuka tuli, hae tänne.” Parhaassa tapauksessa se löytäisi pihasta jonkun, joka voisi vähintään toimia todistajana Biffeä vastaan, jos kuoltuani päätyisin tosiaan haastamaan Milanin oikeuteen.

Jerusalem ampaisi suulin aukosta matkoihinsa ja minä poimin onnettomana sellaisen pitkäharjaksisen harjan suulin kivijalan päältä. Varovasti etenin harja ojossa Biffen luo.
”Et sitte pure”, vannotin ja ryhdyin urheasti harjaamaan.

[HelloOsallistuja]

Not a stray dog

”Mä oon vähän ajatellu”, aloitin varovasti illalla ja laskin oman kannettavan tietokoneeni näytön.
”Joo?” Milan kysyi heti hartiat varautuneesti ylhäällä vierelläni ja painoi oman tietokoneensa näyttöä niin, että se oli enää raollaan.
”Inarin tyttö…”

En ollut todistanut kymmeneen vuoteen enää yhtään kertaa, kun Milan olisi turvautunut englantiin, mutta silloin oli se hetki, kun sellaista pääsi tapahtumaan. Hän haki suomenkielisiä sanoja ensin hetken ja tuntui hengittävän aina vain lisää ja lisää sisäänpäin muistamatta puhaltaa ilmaa ollenkaan ulos välillä.

”Mä ei tai siis se tai lapsi, lapsen — she’s not a fucking stray dog! You can’t just take her in!”

Okei! Laskin saman tien alas käteni, jotka huomasin nostaneeni rauhoittelevasti, torjuvasti tai ehkä säikähtäneesti väliimme kämmenpuoli Milania kohti. Nousin käsinojalle istumaan, jotta pääsin vähän kauemmas, vaikka läppäri oli yhä sylissäni. Milan teki saman. Hänen koko vartalonsa vääntyi omituiselle itsepuolustusmutkalle, kun hän sulkeutui silmieni edessä. Että aika pitkä mies sitten mahtuukin istumaan pienessä tilassa käsinojalle ahdistettuna.

”Inari varmaan lopulta haluaa sen takaisin”, rauhoittelin, ”mutta se meinataan nyt sijoittaa ensalkuun sen äidille, ja se erikseen halusi, että ei sinne.”
”Se ei sun ongelma”, Milan sanoi jäykästi ja puristi huulensa viivaksi.
”Ehkä ei… Mutta Milan?”
”Ei. No okei, mitä?”
”Mitä jos Inari ei sittenkään…?”
”Halua hänet takaisin? Kaikki äidit rakastaa lapsensa.”
”Mutta jos ei sittenkään. Sä tiedät, että mä oon aina halunnu –”
”Ei, ei, ei: me adoptoi joku ihan vieras lapsi.”
”Ei se oo niin helppoa — ja mitkä ihmeen me?”
”Sä ja mä me! Ollaan me puhuttu tämä silloin joskus — mutta Hello normaalisti että lapsen saa, on ainakin yhdeksän kuukautta aikaa tietä, suunnitella… Tottua?”
”Kai sulle oli selvää, että mä en pysty tuottamaan lapsia sillä tavalla että muhun laitetaan vauvansiemen ja mä haudon sitä yhdeksän kuukautta?”

Milan tuhahti. Joo, ei tässä kohdassa paljoa minuakaan naurattanut. Hengitin syvään ja mietin, että mitähän minä edes Milanilta tällaista kyselin. Ei tässä adoptiosta puhuttu — ja toden totta Inari vielä muuttuisi äidiksi lapselleen. Sitä paitsi vaikka joskus sadan vuoden kuluttua kävisikin niin, että saisin adoptoida lapsen, ei se Milanin lapsi kuitenkaan olisi. Mikä hän oli sanomaan tähän yhtään mitään? Miksi edes sanoin mitään? Lähteköön lätkimään, jos ei miellytä. Ei tässä kuitenkaan loppuelämää oltu yhdessä viettämässä.

”Minne sä hänet muka laitat? Ei sulla ole til–”

Tyrskähdin pakostakin, kun Milan vaikeni kesken lauseensa. Yritin kyllä naamioida sen yskähdykseksi. Joo ei, eipä tosiaan ollut tilaa. Olohuone oikein ammotti tyhjyyttään. Tuohon mahtuisi vaikka kolme kertaa kolme metriä leikkimattoa, ja tuohon toinen samanlainen jättimatto. Pinnasänkykin, mutta ei sitä tänne laitettaisi. Makuuhuoneessahan oli vaikka kuinka vapaata pinta-alaa niin sänkyä kuin kaiken maailman lipastojakin varten. Vessaan mahtui helposti pesemään pyllyä, ja vaikka tässä olisi puhuttu teinitytöstä eikä tyttövauvasta, soitinten huoneesta olisi saanut hänelle ihan oman huoneenkin, vaikka ei niin pieni lapsi sellaiseen eristykseen vielä saanut joutua. Mutta jos jotain oli, niin tilaa.

”No — mitä sinä tiedät että — miten osaat vauvan hoitaa?” Milan vaihtoi suuntaa.
”Rakasta, ruoki, pese, leiki, nukuta, toista”, luettelin.
”Mitä jos hän jää? Sittenhän…”
”Sitten musta tulis isä. Niin käy joka tapauksessa joskus. Mutta ei nyt tosiaan puhuta mistään adoptiolapsesta. Inari tulee järkiinsä…”
”Isä Hello…”
”Ei musta nyt pappia kuitenkaan tuu koskaan — tai hei, miksei.”
”Mitä?”
”Ei mitään. Kunhan höpisen.”
”Älä höpise…”

Hitaasti Milan luiskahti käsinojalta takaisin sohvan istuimelle. Tietokone nostettiin käsinojalle. Pitkän aikaa hän katseli valkoista seinää sumein silmin. Vähän niin kuin jännitti. Olisin halunnut tietää nyt heti, oliko tämä nyt tässä. Olinko vaihtanut Milanin palvelukseen, jonka halusin tehdä Inarille ja pienelle tytölle? No, olin tai en, olihan se sen arvoista. Olihan se sen arvoista?

”Hello.”
”No?”

Oli kauan hiljaista. Sitten Milan katsoi minua kiinteästi. Purin poskeani, etten hymyilisi ja saisi häntä kuvittelemaan, etten ymmärtänyt mukamas tilanteen vakavuutta, tai pahimmassa tapauksessa itkisi. Oli epävakaa olo. Samaan aikaan toivoin, että saisin hänestä valokuvan. Jos muut näkisivät Milanin vakavana, rehellisenä, avoimena, kuinka kukaan, Eetukaan, voisi enää ihmetellä, miten olin kiintynyt tuollaiseen ihmisroskaan?

”Mä olen opiskelija. Ja rikollinen”, Milan sanoi painokkaasti.
”Aha. No hauska tutustua: mä olen lakimies. Ja ennen kaikkea pelimanni.”
”Ei ole hyväksi kenen lapsen olla mun lähellä.”
”Mitä sä nyt höpiset?”
”Vitor–”
”–on syvällä piilossaan.”
”No okei, ehkä sä osaat hoitaa hänet, mä ei!”
”Onneks jokainen uusi äiti ja isä syntyy niin, että niihin on asennettu joku vauvanhoitotiedosto aivoon. Koska eihän siitä mitään tulis, että joku maailmassa hoitaa vauvaa joskus ekan kerran. Ja edelleen, tässä ei ole kyseessä–”
”Ei adoptio joo joo.”
”Eikä sun vauva. Eikä edes mun. Hermoileksä nyt sitä, että mun elämässä olis joku muukin kun sä, vai mitä?”
”En! Sä olet päättäny jo?”

En kestänyt enää katsoa Milanin tuijotusta, joten katselin nurkassa nukkuvaa Jerusalemia. Olisin halunnut sanoa itsevarmasti, että joo, olin päättänyt. Lähde kiitämään, jos ei miellytä. En minä kuitenkaan ollut mitään päättänyt. Olin ajatellut. Olin miettinyt, mistä kaikesta minun olisi luovuttava siksi aikaa, jos meille sijoitettaisiin lapsi, ja toisaalta mitä kaikkea minä ja tyttö saisimme tilalle. Olin ajatellut samalla omia lapsiakin: niitä kiharaisia kaunokaisia, joista olin aina haaveillut. Niitä, joilla oli Milanin nenä, ja vaikka sellaiset lapset olivat muutenkin mahdoton ajatus, ne mielikuvituslapset olivat rakas ajatus. Jotenkin tämä oikea lapsi konkretisoi sen, että minulla ei tosiaankaan oikeasti olisi koskaan omia lapsia. Olin ajatellut tuota vanhaa koiraakin, joka makasi harmaana nurkassaan, ja joka rakasti pikkulapsia heidän kovakouraisista otteistaan huolimatta. Ja Milania. Valitettavasti myös Milania. Oli hirveää, että mielikuvissani näin aina Milaninkin vaihtamassa vaippaa tai ajamassa autoa, kun hikisenä karjuva kakara oli kyllästynyt olemaan enää hetkeäkään turvaistuimessaan. Vaikka kuinka uhosin itselleni, että tämä oli minun päätökseni, pitäisi kai myöntää edes itselleen, ellei nyt ihan ääneen asti, että ei se ollut. Jokainen, joka onnistui kasvattamaan lasta edes lyhyen aikaa, oli superihminen, vaikka olisi tehnyt yhteistyötä toisen aikuisen kanssa. Yksin sellaiseen tuntui pystyvän vain jonkinlainen jumala. Ei, en tosiaankaan ollut päättänyt. En tainnut olla edes ajatellut. Olin haaveillut, ja olin kokenut velvollisuudentuntoa. Milan oli ihan oikeassa: millä asiantuntemuksella minä muka olisin parempi lapselle kuin Helmipuron äiti?

”En oo päättäny”, tunnustin nöyrästi ja valuin itsekin sohvan istuimelle istumaan. Vitsit kun oli jotain nöyhtääkin farkunpolvessa. Piti rapsuttaa. ”Niinku mä sanoin, mä oon vaan ajatellu… Ja ajattelin nyt kysyä, että mitä sä meinaat. Ettei tarvi sit ajatella yhtää lisää, vissiin.”
”Sun lapsesta?”
”Sijoituslapsesta.”
”Sun sijoituslapsesta.”
”Ei siihen nyt just tarvi mitään edes sanoa. Kunhan kerroin. Että mä oon miettiny.”

Ei Milan mitään sanonutkaan. Hetken kuluttua hän nosti tietokoneen taas syliinsä ja avasi sen. Katselin omituisen tyhjän tuntuisessa tilassa edelleen koiraa. Se haukkui hieman unissaan. Olipa ollut tyhmä ajatus. Olipa tyhmää ottaa se ylipäätään puheeksi. Kaikkein tyhmintä oli uhota, että tämä oli minun päätökseni, minun elämäni, ja Milan oli kertakäyttöinen. Kun poikakaveri opiskeli ahkerasti päästäkseen viimein elämässään eteenpäin, mistä keksisin seuraavan syyn kertoa itselleni, etten ollut mitenkään sitoutunut häneen loppuelämäkseni?

”Kuule”, Milan sanoi miettivästi varmaan tunnin kuluttua ja sulki taas tietokoneensa.
”Mm…”
”Mä pelkään mä rikon häntä. Ja jos mä ei riko häntä, mä pelkään mä rakastan häntä, koska ensinnä hän voi lähteä pois. Ja jos hän ei lähde, hän tulee sun tytöksi. Mitä jos mä olen hänen elämässä vaikka kymmenen vuotta ja sitten sä päätät sä ei halua mua enää? Välillä musta tuntuu mun tulee ikävä tuo koirakin, ja hän kuitenkin vihaa minua.”
”Arvaa miltä sä vähän niin kun kuulostat?”
”No? Hullulta?”
”Isältä.”

Jerusalem oli siirtynyt nurkastaan takapihan oven viereen makaamaan. Sillä oli kai kuuma. Vai että tulisi Milanille ehkä ikävä sitäkin. Pyyhin suutani oikein voimakkaasti käsivarteen, että saisin piilotettua ilmeeni. Oliko se tosiaan minun asiani, vaikka Helmipuron äidillä olisi yksi lapsi lisää helmoissaan? Olisiko se edes paha asia, jos hän ei enää palaisi miehensä luo? Halusinko oikeasti muuttaa mitään edes väliaikaisesti? Ainakaan tässä vaiheessa?

”Tuu”, komensin, nousin seisomaan ja vedin Milania ranteesta mukaani. ”Mennään.”
Jerusalem nousi heti. Lalleronkin läähätys alkoi kuulua keittiöstä.
”Minne?” Milan kysyi.
”Naimisiin. No ei kun lenkille.”

Milan hörähti, nousi ja antoi taluttaa itsensä naulakolle, jonka viereen Jerusalem parkkeerasi istumaan ja odottamaan. Lallero ampaisi mukaan ja juoksi ympäriinsä villisti niin, että sen häntä piiskasi seiniä, kun se ei olisi mahtunut oikeasti juoksemaan sillä tavalla edes olohuoneessa saati sitten eteisessä. Kuolarantuja pirskahteli puoleen väliin seiniä, kun se ravisteli itseään. Tavallaan kaikki oli täydellistä.

[HelloOsallistuja]

Semmonen keskivertovessareissu

”Mä en voi uskoa, että sä teit tän mulle…”
”Mä en oikeasti halunnu millään lailla pahoittaa sun mieltä. Mä en sitä paitsi ajatellu että sä saisit edes koskaan tietää.”
”Hah! Sä tasan halusit että mä saan tietää! Minkä muun takia sä olisit tehny mulle näin ja vielä muka vahingossa möläyttäny jotain semmosta mun aikana!”

Kimeän hysteerinen ja matalan tyynnyttelevä ääni ja niiden käymä riita kuuluivat heti, kun avasin Hopiavuoren tuvan oven edes raolleen. Meinasin painaa sen suosiolla takaisin kiinni, mutta kun oli niin hirveä vessahätä, että heti pitäisi päästä, ja maneesin reunalle oli oikein erikseen kielletty pissaamasta. Irvistellen hivutin siis oven hiljaa auki. Kunhan pääsisin kengistäni, kävisin vain vessassa ja palaisin heti pihalle. Jep. Niin tämä hoidettaisiin. Siellä oli jokin oikea draama menossa, enkä halunnut sotkeutua ihmisten parisuhteisiin.

”Kerro mulle kuule yksi asia.”
”Tottakai — no?”
”Ootsä ennen… Oliko tää ainoa kerta?”
”Kuule…”
”Ei oo totta! Kuinka pitkään tätä on jatkunu?”
”Hei ihan oikeasti–”
”Kuinka monta kertaa?”

Kauhea rysähdys. Kengät pitkin lattiaa. Kenkäteline naamallaan matolla. Ei ole totta. Löin itseäni nyrkillä otsaan, suoristin selän ja astuin keittiöön. Enää tästä ei livahdettaisi.

”Hello”, Alex niiskaisi. Oliko hänellä oikeasti kyyneliä silmissään?
Alexin takana Oskari katsoi kädet housujensa taskuissa keittiön seinää sekä kulmat että huulet kurtussa.
”Terve. Mitäpä pätkä ja pitkä? Mä tulin vaan käymään tuolla–”
”Oskari on ollu ilman mua autokaupoilla”, Alex ulahti ja painoi sormillaan silmiään niin kovaa, että pelkäsin silmämunien puhkeavan.

Naamani, tai oikeastaan koko ruumiini, ei tiennyt, miten reagoida. Siihen nähden, mitä olin kuvitellut, Alexin syytös oli naurettava. Toisaalta tällainen julma käytös näytti loukanneen häntä ihan oikeasti. Lisäksi oli ihan hirveä pissahätä.

”Ostitsä jotain?” keksin kysyä Oskarilta, joka ei vahingossakaan katsonut muualle kuin keltaiseen tapettiin.
”No en. Tietenkään. Mä nyt voi yksin mitään ostaa.”
”Siinäs kuulit”, sanoin Alexille.
”Joo voi jeesus, sehän korjaa kaiken, tietenkin. Mä meen nyt takas talliin! Ja sinä et kuvittelekaan seuraavas mua sinne!”
”Mut meidänhän piti–”
”Olisit miettiny sitä sillon kun sä hiplasit niitä Audeja siellä!” Alex raivosi mennessään. Ovi paukahti ihan hirveällä voimalla.
”Saanks mä nyt mennä vessaan?” kysyin Oskarilta.
”Siitä vaan”, hän tuhahti ja marssi itsekin eteiseen ja ulos kenkäsotkun yli.

[HelloOsallistuja]

Talonvahdit

Milan piti säärtä polvensa päällä. sillä tavalla muodostui hyvä pieni kuppimainen pesä, jossa unelias vauva makasi vatsa täytenä ja muutenkin tyytyväisenä. Nelly oli vain laskenut lapsensa tuohon pesään, joka oli muodostunut itsekseen ja ollut siinä valmiina, vaikka olin jo ojentanut käsiäni poikaa kohti. Katsettakaan minulle ei ollut suotu, pelkkä hiusten pörrötys vain, kun Nelly oli haukotellut menevänsä suihkuun ja häipynyt.

Vaikka olisin halunnut pidellä poikaa, tiesin, miksi hän oli Milanin sylissä: siksi, ettei hän ollut koskaan Milanin sylissä. Eetun aikana häntä ei voinut ajatellakaan laskevansa nukahtamaan Milanin säären varaan, mutta Eetupa oli ulkomailla ratsastamassa. Hän oli itse määrännyt minut ja Jerusalemin talonvahdeiksi ja Nellyn avuksi. Lallero oli tullut siivellä, ja Nelly oli erikseen kutsunut Milanin.

Milan lauloi hiljaa jotain omalla kielellään. Hän oli laulanut samaa minulle muutaman kerran, vaikka ei hänellä hääviä sävelkorvaa tai ääntä ollutkaan. Hän väitti, että laulu oli jokin perinteinen lastenlaulu, sillä hänen äitinsä oli laulanut sitä samaa laulua hänelle ja Marialle. En ollut väittänyt vastaan kertaakaan. Milanin äänelläkin laulusta kuuli sanoja ymmärtämättä, että se ei ollut mikään lastenlaulu. Se kuulosti samalta kuin ysärin lopun iskelmät, vaikka Milan lauloikin sitä laahaavan hitaasti ja hiljaisella äänellä.

Yritin ihan kauheasti keskittyä lauluun ja siihen, miten Milan silitti peukaloillaan pieniä käsiä, jotka olivat tarrautuneet hänen etusormiinsa. Olin päässyt todistamaan samaa Inarin tytön kanssa jo monta kertaa, ja melkein yhtä monta kertaa olin toivonut, että meillä olisi tuollainen samanlainen lapsi ja Milan olisi sen isä. Hulluja toiveita. Yritin taas päästä siitä ajatuksesta ja vain katsoa, miten luontevasti Milan, joka ei ollut ennen tätä oikeastaan edes nähnyt vauvaa, oli sellaisen kanssa. Pienet kädet. Etusormien ympärillä. Peukalot silittävät.

Lopulta luovutin ja tuijotin Milanin säärtä. Hänellä oli shortsit. Olin kiusannut häntä siitä, että kun aurinko paistoi sopivasti, hän näytti siltä kuin projisoisi auraa, koska hänen ihokarvansa olivat niin vaaleita. Muuten kuin auringossa niitä ei sääressä oikein näkynytkään. Tatuoinnin näki pohkeesta hyvin. Se oli jokin niistä tunnetuista melkein elävännäköisistä naispatsaista, mikä lie. Se näytti menneen läpi kananmunansiivuttimesta ja jokainen siivu patsasta leijui edellisen päällä aina hieman eri kohdassa kuin mihin se kuuluisi.

Hetken mielijohteesta nousin ylös. Reissuni keittiöön oli lyhyt. Milan luuli varmasti, että kupissani oli kahvia, kun ei keskeyttänyt hyräilyään. En kuitenkaan pyörittänyt kupissa lusikkaa, vaan sivellintä, ja sitten ryhdyin maalaamaan. Milan ei estänyt, vaikka vesivärikuori varmasti kiristi pohkeessa: sanoi vain, että yhtäkään muuta et maalaa ennen kuin kotona.

Vauva nukahti. Milan silitti sen otsaa kulmakarvojen välistä ja katseli minua. Minä maalasin, välttelin hänen katsettaan ja pelkäsin, että olin vahingossa rakastunut uudelleen.

[HelloOsallistuja]

Eira ja Typy sijoittuivat Saura Summer Dressagessa helpossa A:ssa 9/49.

Kisoista kisoihin

”Miten meni?” kysyin Eiralta, kun hän talutti Typyn suuliin. Olisihan Eira paiskannut jo ruusukkeen silmilleni, jos olisi mennyt hyvin, mutta hän raivostuisi, jos ryhtyisin kysymättä lohduttamaan.
”Ihan hyvin”, Eira kuitenkin vastasi, joskin hieman hailun kuuloisesti.
”Just just.”

Silitin Typyn poskea. Eira silitti paljon ronskimmin sen kaulaa ja kyykistyi sitten irrottamaan kuljetussuojia. Typy oli taas ihan loppu kilpailuista ja reissaamisesta, mutta niin täytyi olla Eirankin. Silti hevonen oli hoidettava. Olisinhan minäkin voinut sen tehdä, mutta tiesin olla tarjoutumatta. Eiralla oli ihan hyvä periaate: jos kerran sai lainata tai ylipäätään käyttää hevosta, se hoidettiin loppuun asti ennen kuin täytettiin omat tarpeet.

Kun suojat oli otettu pois, Eira ryhtyi vielä kopeloimaan Typyä selästä ja jaloista. En tiennyt, mitä hän etsi, mutta koko touhu näytti ihan siltä, mitä Oskari tapasi tehdä, niin että kai se oli jokin tärkeä juttu. Typy ainakin tykkäsi siitä. Sen alahuuli lerpatti kovin epätypymäisesti. Sen mielestä sitä siliteltiin. Ykskaks Eira oli kuitenkin valmis puuhissaan ja taputti hevostani kaulalle niin, että se avasi silmänsä kunnolla ja oli taas ihan hereillä.

”Mä voin viedä sen takasin laitumelle”, tarjouduin, vaikka se olisi kuinka turhaa.
”Ei kun kyllä mä vien…”
”Mä tuun sit mukaan.”
”Tuu sitte.”

Työnsin kädet taskuihin. Typy haukotteli, kun Eira irrotti sen suulin pielestä. Seurasimme molemmat Eiraa päät nöyrästi alhaalla ja korvat lerpattaen. Typyn korvia painoi väsymys, mutta minun olivat vain muuten vain isot.

”Nii Typy oli tosiaan yheksäs viidestäkytä”, Eira sanoi niin kuin olisi muistanut sen vasta juuri. ”Siinä oli kaikkea häslinkiä ennen meidän vuoroa mutta sen pää kesti silti tosi hyvin.”
”Sunko pää, Typy? Onko susta tullu nyt oikeesti iso tyttö?”
”On siitä.”
”Kuinket näyttäny ruusuketta?”
”Ootapa…”

Eira kaivoi hetken hupparinsa taskua. Sitten hän ojensi minulle jonkin mytyn edes päälle katsomatta. Oioin sen kävellessämme. Se oli taas ruusuke. Eira taisi olla ihan loppu itsekin, kun ei virnistellyt voitonriemuisesti. Vai oliko tässä nyt jotain muuta?

”Mikä sun nyt on?” kysyin Typyä kävelyn ohessa niskasta rapsuttelevalta siskonkorvikkeeltani.
”Hä?”
”Sehän oli kai hyvä suoritus?”
”Mähän sanoin et meni hyvin! Mitä sä nyt kitiset?”
”Miks sä oot tommonen?”

Eira tuhahti, mutta ei vastannut. Hän pysähtyi päästämään Typyn portista laitumelle. Narun riimuineen hän ripusti omaan niskaansa. Hevonen otti vastaan vielä yhdet rapsutukset onnellisen ja omituisen luotettavan näköisenä. Sitten se otti muutaman askeleen, kellahti makuulleen ja ryhtyi piehtaroimaan ruohottomaksi kuluneessa hevosten partiointipaikassa.

Typy oli söpö tyttö. Suloisin kaikista oikeastaan. Eiran ilme oli silti jotenkin luovuttaneen näköinen. Sitä paitsi hän katseli pihatolle päin, Sintin suuntaan. Muut, jotka täällä kilpailivat, olivat ihan eri näköisiä, kun oli ruusuke tuomisina. Muut olivat ihan eri näköisiä lähtiessään. Muut harjoittelivat ihan eri kuvioita ihan erilaisilla hevosilla…

”Mä luulen että sun on aika hommata jostain puoliverinen tai joku semmonen”, tuumin Eiralle.
”Ai et sä et sit enää lainaa Typyä?” Eira määkäisi.
”Eikä kun lainaan! Mutta oikeesti. Sä oot tuonut joka ainoasta kisasta tänä kesänä ruusukkeen. Aluksi sä olit tosi iloinen.”
”Sä oot paska–”
”Ja sä oot hyvä ratsastaja. Kattele hyvä hevonen.”

Eira nielaisi ennen kuin katsoi minua silmät kimmeltäen.

”Ei tässä just nyt oo puoliverisiä.”
”Hommaa edes lainaksi hetkeksi aikaa joku. Eikö Oskarillakin oo noi kaks lainassa?”
”Varmaan joku mulle lainaa mitää. Ja onhan mulla Typy…”
”Kuule kyllä sä saat hevosen jostain jos muutkin saa. Eikö sulla olis nyt rahaa pitääkin edes sen hetken aikaa?”
”No olis… Mut kyllä mä meen Typyllä… Tän kauden?”
”Ai velvollisuudesta?” naurahdin.
”No — kuule joo. Ei me lopeteta kesken.”
”Jaha. Ooksä sitte menossa koska taas?”
”Komiat on pian. Sitte mä oon vähän kattonu yhtä juttua Ruotsissa.”
”Että taas ulkomaille.”
”Sä just sanoit että sä lainaat tota vieläki senki perse!”
”Lainaan! Kunhan sanoin!”
”No tuu sitte! Mun pitää tyhjätä Typyn kamat vielä. Mä katon samalla kännykästä mikä se nyt oli se Ruotsin juttu ja koska.”

Kun kävelimme auringonlaskussa takaisin, sain Eiralta sen, mikä oli hänelle lähinnä rakkaudentunnustusta.

”Sä oot paska”, Eira sanoi melkein lempeästi ja tuuppasi minua olkapäähän.
”Mäkin tykkään susta Eira.”

[HelloOsallistuja]

Eira ja Eiran viistoistatuhatta

”Mäkin meen Komia Dressageen”, Eira ilmoitti laitumella ja katsoi painokkaasti suoraan silmiini. Minä käänsin katseeni ensimmäisenä ja jatkoin Typyn sään rapsuttelua. Se tykkäsi olla laitumella. No, tietenkin se tykkäsi!

”Ihanaa et sä vaan ilmotat etkä kysy”, sanoin Eiralle. Silmänurkastani näin, miten hän vaihtoi asentoa ja alkoi vaihtaa väriäänkin punaisemmaksi. Jos olisin ollut joku muu, kai Eira olisi kysynyt, koska minun hevosenihan Typy oli. Toisaalta Eira oli siinä oikeassa, ettei minulla ollut mitään hyvää syytä kieltää häntä tekemästä Typyn kanssa oikeastaan yhtään mitään.

Typy nosti päänsä ja pureskeli ruohoa. Sävähdin vanhasta tottumuksesta pois tieltä, kun se käänsi päänsä minua kohti. Aikuistunut tyttäreni ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan pyyhki ruohoista turpaansa paljaisiin käsivarsiini. Sitten se sai suunsa kokonaan tyhjäksi ja jätti minut muitta mutkitta kävelläkseen Eiran eteen saamaan korvarapsutuksia.

Välillä minusta tuntui kuin olisin menettänyt Typyn. Se oli tässä näin melkein joka päivä. Näin sen yhtenään. Eira vei sen loppujen lopuksi vain harvoin reissuilleen. Itse puolestani en tosiaankaan halunnut kilpailla sillä. En keksinyt mitään ikävämpää hommaa. Mieluiten olisin antanut sen olla ulkona ympäri vuoden ja vuorokauden ja vain katsellut sen puuhia. Välillä olin aikonut luopua koko hevosesta, kun se oli ollut niin villi ja elämä mahdotonta sen kanssa. Tuossa se kuitenkin nökötti, pää Eiransa sylissä, ja oli menossa taas jonnekin ihmisiin Eiran mukana.

”Missä tämä Komia Dressage mahtaa tapahtua?” kysyin varautuen johonkin Helsingin-reissuun ja sen kustantamiseen Eiralle ja Typylle.
”Tervajoella”, Eira hymisi Typyn korvia yhä sivuillepäin kiskoen.
”Aa, mä luulin et se on joku oikee kisa… Joo, sinnehän sä ajat vaikka ite kopin kanssa.”
”Jos sä olisit avannu Ilkka-Pohjalaisen edes kerran täs kuus tai käyny netissä, sä tietäisit että se on kansainvälinen kisa”, Eira määkäisi melkein loukkaantuneen kuuloisena.
”Justiin. Että jossain Tervajoen käpykylässä kansainvälinen kisa? No siitä ei voi tulla kun sensaatio.”
”Sittenpä näät kun mä voitan Typyn kaa viistoista tonnia rahaa sieltä ja ostan oman hevosen!”
”Ei oo sellasia palkintosummia missään Tervajoella!”
”Onpahan!”

Justiinsa. Viisitoista tonnia. Eira oli kilpaillut jo niin upeasti Typyllä, ettei sitä tiennyt, vaikka hän olisi oikein totta voittanut. Pitäisi selvittää etukäteen, miten sellaiset rahat kuului jakaa ja millä eri tavoilla ne sai jakaa. Halusin pois ainakin Eiran ja Typyn ilmoittautumismaksun, jonka maksaisin, ja muut kulut. Jos Eira voittaisi ja saisi pitää loput rahat, ostaisikohan hän viimein ihan oman hevosen, jonka saisi itse valita? Jos Eira tekisi niin, ostaisikohan hän Typyn?

[HelloOsallistuja]

Naapurikronikat 1: Sodanjulistus

”Mä haluan sitte että toi aita lähtee”, kuului keittiön ikkunasta ihan Matin äänellä eräänä aamupäivänä. Tietenkin kurkistin, että mitä asiaa mahtaa jollakulla Matin äänisellä olla takapihalleni. Se oli ihan ehta Matti, joka asui rivitalon toisessa päässä, ei ihan päädyssä asti. Matti, jolla oli kova ääni ja sellainen kärkäs puhetapa, että hän kuulosti aina siltä kuin huutaisi. Matin perässä pihojen takaa kulki Raila, isännöitsijä, joka hymyili virkahymyään: sellaista, että poskihampaatkin näkyivät. Raila näytti hassulta jakkupukuineen.

Matin halut koskivat tietenkin minun koira-aitaustani, sillä pienten pensasaitojen lisäksi muita aitoja ei kenelläkään ollut. Taloyhtiön kokous oli tulossa, ja mietin jo etukäteen, miten saisin pidettyä aitani. Tarvitsin sen koirille, etteivät satunnaiset ohikulkijat metsäpoluilla pelästyisi Jerusalemia ja Lentävää Lalleroa. Minulla oli hallintaoikeus pihaani, eikä aita ollut kiinteä. Se oli saanut olla rauhassa siinä jo vuosikausia, mutta nyt meille oli muuttanut tuommoinen Matti taloyhtiöön.

Kun taloyhtiön kokouksen ilta koitti, otin kannettavan tietokoneen mukaan, vaikka oikeasti sitä ei tarvittu. Vaihdoin kotilökärit siisteihin farkkuihin ennen kuin lähdin. Olo oli juuri sellainen kylmäsorminen kuin ennen mitä tahansa taistelua. Matti ei helpolla luovuttaisi: ei ollut luovuttanut silloinkaan, kun oli käynyt roskiksia läpi ja päätellyt, että lajittelin kananmunankuoret väärin biojätteisiin. Ihan hyvä, että tässä vaiheessa elämäänsä oppii, etteivät ne kuulu sinne, mutta roskien tonkiminen oli oksettavaa, ja Matti olisi voinut ilmaista sen asian nätimminkin. Matti oli hahmo, jonka piti saada aina sanoa viimeinen sana.

”Kello olis jo viittä yli”, huomautin, mutta hymyilin, kun kokouksen avaaminen venyi ja vanui, vaikka kaikki olivat olleet jo ainakin kymmenen minuuttia paikalla ja pullatkin oli syöty Otsonmäen ikuisesti tyhjän ja konkurssin partaalla keikkuvan hotelli-yökerho Ansan homeelta haisevassa kabinetissa.
”Ai — no — aloitetaanko kokous?” jo kuulemma ainakin kymmenen vuotta yhtiökokousten ja hallituksen puheenjohtajan paikkaa pitänyt Tiia ennemminkin kysyi Railalta.
”Joo, eiköhän kaikki oo valmiita”, Raila hymyili vastaukseksi niin kuin Railat hymyilevät.

Epävarmalla, tavallaan herttaisella äänellään Tiia avasi kokouksen. Valittiin sihteeri (Raila) ja pöytäkirjan tarkastajat (joksi ilmottauduin ja ehdotin Mattia, kun kukaan ei sanonut yhtään mitään eikä edes tässä asiassa päästy siten eteenpäin). Käytiin läpi taloyhtiön menoja ja kaiken maailman budjettilaskelmia tulevalle vuodelle. Meillä oli taloyhtiö, jossa oli halpa asua jopa Otsonmäen mittapuulla.

”Mä en ymmärrä, jotta mitä varte sun piti hommata sellaaset valot sinne autokatoksehen”, Matti sanoi kesken menoasioiden Tiialle. Oikeastaan hän huusi.
”Ne piti kumminkin uusia”, Tiia sanoi sen kuuloisena kuin jännittäisi puhua Matin aikana ääneen.
”Nii mutta tuallaaset kallihit, tuallaaset liiketunnistimen — mä en ymmärrä minkä tähären pitää tuhulata.”
”Mä nyt ajattelin, että kun hintaeroa on vaan muutama sata–”
”Mä ny ajattelin ja mä ny ajattelin, on se kumma kun pitää tuhulata.”
”No–”
”Ne oli aiva hyvät valot, ei se olis ollu kun koriata. Ja minkä tähären on tälläänen uus ruohonleikkuri?”
”Aika paljon on tota leikattavaa, ja mähän oon käytännössä yksin leikannu niitä yleisiä, niin–”
”Olis voitu koriata, mä en ymmärrä minkä tähären…”

Mä en ymmärrä minkä tähären ja mä en ymmärrä minkä tähären. Tiia ei pystynyt pitämään puoliaan, koska Matilla oli kovempi ääni, eikä hän epäröinyt huutaa Tiian päälle. En osannut sanoa, kuinka tarpeellinen hankinta liiketunnistinvalot olivat, mutta ei siihen ollut mennyt paljoa rahaa, kun sen jakoi meidän kaikkien kymmenen osakkaan kesken. Ruohonleikkuri puolestaan oli ollut ainakin välttämättömyys. Tunsin olevani koululuokassa, jota hallitsi vahva tyrannimainen koulukiusaaja, ja vaikka harvoin joku saa tukittua minun suuni niin tiukasti, jotenkin en uskaltanut sanoa mitään. Ajattelin röyhkeästi itseäni ja aitaani: jos syöttäisin Tiian susille, Matti olisi tyytyväisempi, kun tultaisiin aita-asioihin. Siinä kohtaa, kun Matti tönäisi vieressään istuvaa Harria ja ryhtyi naureskelemaan hänen kanssaan kaikelle, mitä Tiia sanoi, suuni loksahti auki niin kuin sarjakuvahahmoilla. Eikö tuollainen koulukiusaaminen jäänytkään kaikkien osalta yläasteelle? Miten melkein kahdeksankymppiset miehet kehtasivat naureskella tuolla tavalla Tiialle, joka yritti tehdä parhaansa ja jolla oli perustelut hallituksen päätöksille, kunhan hänen annettaisiin ne esittää?

Se raha, mikä oli käytetty, oli käytetty. Matti halusi, että hallitukselle tehtäsiin tarkempi budjetti pieniin hankintoihin vuodeksi: kaksisataa euroa. Silloin huomautin mahdollisimman ystävällisesti, että kahdellasadalla ei saisi katettua edes sellaisia menoja kuin ruohonleikkurin bensa, jos yksikin pikkuinen kone tai väline hajoaisi. Olisi turhaa kokoustaa koko yhtiön voimin siitä, että hankitaanko lapio rikkinäisen tilalle vai ei. Matti pyöräytti silmiään ja kutsui Harria nauramaan kanssaan minullekin. Harri vastasi kutsuun. Ryhdyin katsomaan molempia silmiin mahdollisimman usein ja mahdollisimman pitkiä aikoja kerrallaan. Harri ymmärsi väistää katsettani hyvin nopeasti, mutta Matin kanssa en voittanut tuijotuskilpailuita helpolla.

Sitten päästiin aitaan ja Matti ryhdistäytyi.

”Mä haluan sen kakkosasunnon airan pois”, Matti ilmoitti.
”Mä haluan pitää sen kakkosasunnon aidan”, sanoin yhtä vakaalla äänellä.
”Siitei kuule pensasairanleikkaajat mahru kulkemaan”, Matti väitti, ”viime syksynä sanoovat ettei meinaa mahtua.”
”Jaa. Jännä homma, ettei ne mulle mitään sanonu, vaikka mä olin koirien kanssa siinä juttelemassa niille kun ne leikkas sitä tänä vuonna. Ja kun oon monena vuonna niiden kanssa jutellu siinä.”
”Kyllä ne kumminkin sanoo niin. Se aita pitää panna pois.”
”No onneks sä et sitä päätä”, möläytin yhtä ilkeästi kuin Matti oli.
”No kuule–” Matti otti vauhtia.
”Taloyhtiön kokous sen päättää”, Raila sai sanottua väliin.
”Nii”, Matti tuumi.

Harri, jonka puheesta oli vaikeaa saada selvää hänen pehmeän äänensä ja pahan änkytysongelmansa vuoksi, halusi sanoa jotain aidasta. Vaikka hän oli juuri virnuillut Matin kanssa, jotenkin automaattisesti nyökytin ja hymyilin. Tuli sellainen olo, kuin olisin voinut auttaa häntä puhumaan näyttämällä vastaanottavaiselta, vaikka kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärsinkin, ettei Harrin änkytys johtunut jännityksestä. Hänen asiansa oli se, että aitaani voitaisiin siirtää.

”Okei, siirtoon mä tietenkin suostun, mutta sillon saman säännön pitää koskea muita.”
”Ei muilloo aitaa”, Matti sanoi ja nauroi pilkallisesti. Minä pyöräytin näyttävästi silmiäni.
”Kuulepa pappa, kun mä tarkoitin sitä, että kukaan ei myöhemminkään saa laittaa aitaa tai istutuksia tiettyä metrimäärää lähemmäs rajaa. Se pitää olla kaikille sama metrimäärä.”
”No mikäs metrimäärä laitetaan?” Raila kysyi.
”Sanotahanko kolome metriä”, Matti yritti päättää vähättelevästi kättään heilauttaen.

Se oli aika iso metrimäärä siihen nähden, että takapihamme olivat muutenkin minimaalisia. Sellaisessa alassa Jerusalem ei kävisi edes aamupissalla saatiko leikkisi mitään. Sormet ehtivät jo kylmetä uudelleen, kun säikähdin, etten keksi mitään tapaa saada metrimäärää kohtuullisemmaksi. Menettäisin takapihani. Sitten keksin.

”Joo, kolme metriä on ihan hyvä”, nyökytin Matille. ”Se tarkottaa et mun pitää tosiaan siirtää sitä aitaa aika paljon. Samalla menee Matti sun kaikki omenapuut. Ja voi harmi, Harri, ne kaksi sun vaalimaa kukkivaa pensastaki menee. Ja eikös Tiia sulla oo sitten se sun kasvihuone liian lähellä rajaa? No mut jos annetaan kaikille vaikka kuukausi aikaa toteuttaa tää, niin säki Matti ehdit varmaan kutsua jonkun kaatamaan ne puut. Joo ja ne juurakot sun pitää sitten tietenkin kaivattaa myös samassa aikarajassa.
”Eihän ny istutukset haittaa–” Matti yritti sanoa ivallisesti, mutta sanoin kovempaan ääneen ja pää pystymmässä.
”Joo ei kuule ne pensasaidan leikkaajat mahdu sinne millään, jos niillä ei oo kolmea metriä tilaa.”
”Emminä ny tarkoottanu että kolomia–”
”Ai, anteeksi! Sittenhän mä huudan sulle ihan turhaan. Mä aivan kuulin väärin, että sä olisit sanonu kolme metriä äsken. Taisit sanoa puolitoista?”
”Joo…”
”Anteeksi nyt vielä kerran.”
”Eli puolitoista laitetaan?” Raila kysyi.
”Jep”, vahvistin. ”Ja kirjaa sinne samalla, että kakkosen ja kolmosen — siis mun ja Helinän asunnon välinen pensasaita pitää hävittää. Se on kokonaan mun puolella.”
”Joo-o, laitetaas… Mitäs, istutetaanko siihen jotain tilalle?”
”Ei mun puolesta tarvi, mutta jos Helinä tai sen vuokralainen haluaa, niin voidaan vaikka omakustanteisesti pistää sen kanssa siihen jotain.”

Kun ihan kaikki muut asiat oli päätetty, viimeisenä muodostettiin uusi hallitus. Se meni niin kuin aina: sijoitusyksiöiden omistajat eivät halunneet hallitukseen, Matti väitti olleensa jo liian kauan aikaa hallituksessa jaksaakseen, ja Harri ei onneksi halunnut. Minä halusin ehdottomasti hallitukseen, ja niin kuin joka vuosi, Tiiakin halusi. Ongelma oli saada edes yksi muu jäsen ja yksi varajäsen, mutta kun hallitus oli viimeinkin muodostettu, muut lähtivät ja jättivät meidät jatkamaan kokoustamista hallituksen kauden ensimmäisessä kokouksessa.

”Mut siis ihanaa, Tiia, et meillä on ne liiketunnistinvalot ku palataan kotiin”, sanoin kovaan ääneen ennen kuin Matti ehti ulos homeisen kokoustilan ovista. ”On niin kiva mennä kotia kun ei möröt syö heti autokatoksessa.”
”Joo, eikookki kiva”, Tiia sanoi hiljaa, mutta hymyili hieman.
Matti ei sanonut enää mitään, mutta vilkaisi minua vielä synkästi olkansa ylitse. Sota oli julistettu ja jatkossa meillä olisi taatusti kamalaa. Jos me sotisimme loppuun asti, minä olisin varma voittaja, ja sen oli Matinkin ymmärrettävä. Väistämättä minä istuisin taloyhtiössä ja varmaankin hallituksessa myös vielä vuodet läpeensä päätöksiä tekemässä senkin jälkeen, kun Matti olisi jättänyt tämän maailman ilkeänä ja katkerana. Sitä paitsi tiesin olevani suurimmaksi osaksi helppo naapuri. Kun kukaan ei sorkkinut minun systeemejäni, minäkään en koskaan sorkkinut muiden systeemejä. Hiljaakin osasin olla, kun kerran ihmisten kanssa oli yhdessä asuttava, eivätkä koirat haukkuneet tai kuseskelleet pitkin pihoja. Nurmikko oli aina riittävän leikattu ja lumet riittävän luotu. Jatkossa pitäis olla entistäkin tarkempi. Matilla oli ainakin Harri jo otteessaan ja Tiia oli helppo kiusata hiljaiseksi. Yksiöiden omistajia eivät pihan draamat paljoa kiinnostaneet. En saanut antaa Matille yhtään aseita itseäni vastaan, jotta saisin pitää oman rauhani mahdollisimman pitkään.

[HelloOsallistuja]

Kolmen kaavakkeen selonteko

”Hello”, kuului pehmeästi olohuoneesta heti, kun avasin oven. Vasta sen jälkeen kuului koirankynsien rapinaa parketilla, kun uninen Jerusalem ja silmät suurina onnesta läähättävä Lallero lähtivät etenemään käytävällä. Meillä olisi voinut olla kuka tahansa, koska avainhan oli etuoven vieressä neliskanttisen valon päällä, mutta tietenkin meillä oli Milan. Toisaalta vaikka olisin mennyt täydelle lentokentälle, olisin tunnistanut sen nuotin. Ällät olivat pehmeämpiä kuin kenelläkään. Tällä kertaa Milanin ääni oli yhtä hymyilevä kuin Lalleron ilme. Se puolestaan tarkoitti vain yhtä asiaa.

”Älä yhtään nouse sieltä!” huhuilin vastaukseksi ja kyykistyin halaamaan molempia koiria samalla kertaa. ”Mä oon ihan hikinen. Arvaa vaan toimiko kämpillä ilmastointi, ja Janne oli sitä mieltä että pakko harjoitella suunnitelman mukaan. Musta tuntuu kans että mussa on myös Möllin puklua. Mä käyn ensin suihkussa.”
”Mitä ensin?” Milan kysyi onnellisen kuuloisena siitä huolimatta, että olin juuri sanonut, että ei tipu, odota.
Informoin häntä. Opetin melkein. Sanoin, että mitä ennen. Käytin karkeaa kieltä siinä. Oli niin nihkeä ja ärsyttävä olo.
”Ei!” olohuoneessa parahdettiin.

Jerusalem yritti nuolla niskaani, kun kuului ähkäisy ja paljaiden ihmisjalkojen tassutus. Milan ilmestyi olohuoneeseen vievään aukkoon ja nojautui seinään vakavampana kuin miltä oli äsken kuulostanut. Nousin seisomaan käsi Jerusalemin pään päällä ja toinen Lalleron selällä.

”En mä sitä, vaan Hello, arvaa mitä.”
”Noo? Ootsä sitte tehny jotain ruokaa?”
”Ei, parempaa!”
”Ootsä tilannu Runoista kebua!”

Milan, joka ei ollut poikaystäväni, ähkäisi. Se oli harvinainen turhautunut ääni. Hän ei vain tuntunut koskaan kokevan negatiivisia tunteita, paitsi joskus surumielisyyttä. Hän käveli tarmokkaasti eteeni ja ojensi puhelimensa. Näytöstä näkyi jotain valkoista. Otin sen vastaan ja aloin lukea.

”Tutkintoa suorittamaan hyväksytyt uudet opiskelijat”, tavasin otsikon. ”Onks joku sun kaveri päässy johki kouluun?”
”Ei. Lue enemmän!”
”Elias Ahtohalla. Amanda Autio. Noora-Riikka Autio. Tuomas Eriksson. Matias–”
”Jos sä luet vaikka m-kirjaimen kohdasta suoraan?”
”Ei kai vaan..?”
”Joo!” Milan vinkaisi hämmästyttävän korkealta ja tuuletti.
”Mihin sä pääsit — mä en tienny että sä oot edes — rakennus–”
”Rakennusinsinööri!” Milan juhli samaan aikaan kun luin sanan hänen puhelimensa näytöltä sivun alusta. ”Varasijalta kakskyt!”

Puhelin vielä kädessäni päästin Lallerosta irti ja levitin käteni. Milan oikein mäiskähti syliini ja puristi minua niin kovasti, että oli vaikeaa saada henkeä. Rutistin yhtä lujaa takaisin. Enää ei haitannut, vaikka olin hikinen ja inhottava.

”Onnea!”
”Kiitos!”
”Sä joudut tehdä vielä selonteon siitä, miksen mä tienny tästä mitään, mutta onnea!”
”Joo!”
”Kolmen kaavakkeen selonteon Milan!”
”Mitä on kaavake?”
”Se oli kaavake, jonka sä täytit, kun sä hommasit sen S-etukortin. Nyt tilataan kyllä Runoista kebua ja juodaan yhdet kaljat kans!”

[HelloOsallistuja]

Mölli

”Voi Mölli sua höömöö, varo tai mä tuun jaaaa — kutitan! Mä kutitan!” iskä uhkaili ja tutisutti Möllin pyllyä olkani ylitse, vaikka vauva makasikin minun käsivarrellani eikä hänen.

Inarin tyttö näytti ihan Mölliltä. Se oli vähän pulska, niin kuin terveen vauvan kuului, ja sen pikkuinen hiustöyhtö kasvoi suoraan ylöspäin. Näin hänet ensimmäisen kerran päivän vanhana, ja siitä eteenpäin kaikki muutkin sanoivat vekaraa Mölliksi. Eipä Mölliä vielä missään paraatissa toki esiteltykään pitkin kyliä, kun hän oli vielä niin pieni ja vailla vankkaa vastustuskykyä tauteihin, mutta meillä, tai siis äitin ja iskän luona, Inari ja Mölli olivat paljon. Nyt Inari torkkui vierelläni pää olkapäätäni vasten, ja minä pitelin Mölliä, koska tuntui siltä ettei Inari edes halunnut pidellä lastaan.

”Ottaaks Hellu mehua?” iskä kysyi vielä hymyä äänessään, kun Möllin kutitus tuli valmiiksi.
”Kahvia”, vastasin.
”Et ota vauvan kans kahvia, kaadat pian ja poltat sen. Anna mulle se, mä voin sen aikaa–”
”No tuo sitten sitä mehua! Mä pidän tätä. Irti, vauvarosvo!”

Iskä häipyi hakemaan äitin tekemää mehua. Mölli haukotteli. Jerusalem kohosi heti sohvan takaa koivilleen ja hölkkäsi katsomaan huolestuneena puulattia kynsien alla ripisten. Sen suuri nenä kosketti Möllin otsaa, kun se haisteli niin läheltä. Se kai havaitsi, ettei haukotuksesta huolimatta ollut mitään hätää, ja asettui makaamaan osittain jalkapöytieni päälle.

”Nuku vaan Mölliina”, mumisin vauvalle. Hän ei vielä paljoa piitannut siitä, kun hänelle jutteli, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia kohdistaa katsettaan. Sylissä hän kuitenkin nukkui mielellään, ja mikäs häntä oli pidellessä. Mölli oli ihan tavattoman kiltti vauva. Olin kuullut hänen kitisevän vain kerran, ja sekin oli loppunut vaipanvaihdolla. Jos minä oikeasti voisin saada joskus lapsen, olisipa sekin näin kiltti, kivan tuoksuinen ja pikisilmäinen.

”Siinon Hellu mehu — jaaha”, iskä kuiski, kun palasi. ”Se on nukahtanu, pikkumölli on nukahtanu. Laitetaanko tonne sohvannurkkaan? Mä teen sille semmosen barrikadin, ettei se putoa.”
”Eikä kun mä pidän sitä”, hymisin iskälle ja otin mehulasin vastaan.

Iskä istahti sohvan käsinojalle ja nojautui yllemme. Hän hymyili. Sen nimittäin kuuli. Kun iskä hymyilee, hänen hengityksestään kuuluu jotain selittämätöntä, kirkasta, helinämäistä ääntä. Hän pörrötti minun hiuksiani, ja sitten tunsin, miten hänen iso kouransa silitti Inarin nukkuvaa päätä hellästi. Ojensin hänelle tyhjän mehulasin ja otin paremman asennon.

”Mä muistan kun te olitte tuollaisia”, iskä mumisi karheasti.
”Mm, on nää mahtavia. Ihan mestareita syömään ja paskomaan.”
”Et sano kyllä paska sen aikana.”
”Se nukkuu.”
”Silti et… Sä olit kans tommonen tyytyväinen vauva. Hymyylit vaan nukkuessaski, samalla lailla kun toi. Allu ei todellakaan ollu semmonen. Mä olin varma, että sillä on koliikki, kun se huusi ja huusi. Arvaa millä se rauhottui?”
”No?”
”Mä laitoin äänet täysillä radion kanavien välille sillä lailla et se rahisi ja surisi mahdollisimman kovaa, ja sitte Allun vaunuihin. Sitten mä ajoin edes-takas-edes-takas ton kynnyksen yli niin että rymisi. Siitä se tykkäs ja nukahti. Kauhee ryminä. Äippä kun tuli kotia, huusi Allun hereille kun se luuli että mä teen jotain pahaa sille…”

Inari mutisi unissaan. Hänen kätensä läpsähti vauvan vatsalle, kun hän vaihtoi asentoaan. Unissaankin hän näytti välttävän sitä, sillä hän siirsi kätensä samaan aikaan toiselle hartialleni ja ryhtyi hengittämään suoraan korvaani. Iskä hytkyi äänettömästä naurusta.

”Te olisitte aiva sievä perhe”, hän nauroi hiljaa.
”Tämmösen Möllin mä voisin ottaa. Mut ei millään pahalla, mutta en Inaria…”
”Mitä luulet Hellu, mitenhän Möllin käy? Huomaathan sä, miten Inari…”
”Huomaan. Mutta se tulee järkiinsä. Äidit rakastaa lapsiaan.”
”Ei Hellu kaikki. Äippä on kanssa sitä mieltä, että Inari tokenee tuosta. Mä vaan en usko. Mä tunnen meidän Inarin.”

Mölli kurtisti pieniä mustia kulmakarvojaan, joita ei vielä paljoa ollut. Silitin ne suoriksi. Voi Mölli-kulta, kun olisit ymmärtänyt syntyä vaikka Eetun ja Nellyn tai Jannan ja Rasmuksen lapseksi, etkä Inarin. Inari ei ole sinulle hyväksi juuri nyt, ja jos iskän ennustukset käyvät toteen, et sinäkään Inarille.

”Sä oot ihan oikeessa”, Inari sanoi yhtäkkiä unisesti ja sai minut säpsähtämään.
”Hm?” Manni äännähti niin kuin ei olisi juuri puhunutkaan Inarista hänen selkänsä, tai oikeastaan silmäluomiensa takana.
”Mä en koskaan halua tota vauvaa, enkä mä tajua miksen. Se on kaikin puolin ihana vauva. Silti mä mieluiten jättäisin sen johkin kirkon portaille ja kävelisin pois. En mä halua sille mitään pahaa, vaan pelkkää hyvää, mutta silti mä en halua edes koskea siihen. Tavallaan mun on sitä sääli, kun kukaan ei rakasta sitä.”
”Kyllä sitä joku rakastaa”, iskä sanoi heti ihan tyynenä, vaikka Inari oli puhunut sellaisia.

Kuinka häntä pystyi olemaan rakastamatta? Hänellä oli pienet kädet, joissa oli yhteensä kymmenen upeaa minisormea. Hänen nenänsä oli tummempi kuin muu iho, vähän niin kuin hän olisi sittenkin pieni koiranpentu — ja se hiustöyhtö, johon laittaisin vielä tänä iltana rusetin. Hello rakastaa sinua, Mölli, ja Aili rakastaa sinua, ja Manni rakastaa sinua, ja kunhan pääset ulos, koko maailma rakastaa sinua.

[HelloOsallistuja]

Juhannuskisat

”Et oo tosissas”, kommentoin viisaasti, kun Eira nakkasi ensimmäisenä ruusukkeen minun naamalleni, kun luiskahti pois Alexin auton takapenkiltä.

”Sä oot paska”, Eira tuhahti vastaukseksi. Se hymy, joka hänen kasvoillaan oli ollut, kuoli saman tien.
”Hä?” ölähdin ja yritin saada selvää, oliko minua nakattu oikeasti voittoruusukkeella. Oli. Herran tähden.
”Sä et vaan jotenkin kykene uskomaan, että mä oon hyvä ratsastaja”, marmatti tämä vaaleatukkainen olento, joka toimitti minulle pikkusiskon virkaa ja marssi paraikaa ponnari heiluen Alexin autoon kytketyn kuljetuskopin taakse.
”En mä nyt kyllä niin sanonu”, puolustauduin ja yritin mennä avaamaan hakoja toiselta puolelta, mutta Eira ei antanut.
”Sun äänensävy sanoi just niin. Mee pois! Mä ja Typy oikeestaan pärjätään ilman suakin aivan sikahyvin, ja Jesse muutenki on jossain niin hae se kun se on edes normaali ja sä et!”
”Mä vaan yllätyin. Mä en oo ajatellu että joku vois voittaa noin paljon kisoissa heti, kun Oskari ja Alex ja Milankaan — ja kun siis sä kuitenkin ratsastat Typyllä etkä millään oikealla — ei! Mä tarkotan että kun Typy on suokki ja kaikkee ja nuori ja vähäsen… Vaikea.”

Eira silmäili minua selkeästi leppyneenä. Suun mutru oli oiennut. Silti hän vain tuuppasi minut tieltään ja käski olla sotkematta Typyn ruusuketta. Sitten hän laski rampin alas yksin niin kuin joku ihme voimamies. Hänen uskollinen kuskinsa ja lapsenvahtensa Alex näytti polttavan tupakkaa oikein antaumuksella autossaan. Haju levisi. Yritin muistella, olinko luvannut maksaa Typyn kulujen ja Eiran välipalan lisäksi Alexille jotain muuta kuin Runoin ruokaa kuskin palkkaa, mutta ei ollut aavistustakaan.

Typyn pylly kiilteli kopissa. Sen takapuolessa näytti olevan oikein shakkiruutukuvio, ja komea se olikin, kun Typy oli kesäkarvassa niin ihanan teräksenharmaa. Yritin kiertää trailerin etupuolelle päästämään hevosta pois, mutta Eira marssi topakasti edelle.

”Ota sä sen kamat”, hän määräsi. ”Jos sä kerran yrität muka auttaa.”

Eira, joka oli minusta edelleen suurin piirtein seitsemän vanha, kävelytti Typyn suoraan ja nätisti ramppia pitkin tallipihan kamaralle. Hän näytti tehneen saman tempun monesti — ja se oli minun nollaan kertaani verrattuna aika monta enemmän kertaa. Typykin seisoi tasajaloin ja rauhassa päästyään pois ja ryhtyi hinkkaamaan naamaansa Eiran käsivarteen. Tyydyin ottamaan satulan käsivarrelleni ja kaappaamaan Typyn pienen reissukassin sen päälle. Oliko tuo hevonen enää minun? Oliko se edes sama tiuttupäinen pieni varsa? Eira ainakin oli ihan eri: melkein kuin aikuinen.

”Onnea”, mumisin Typyä harjaavalle Eiralle suulissa, kun olin pinonnut kaikki tavarat paikoilleen. Ojensin ruusukkeen takaisin.
”Kiitti”, Eira sanoi ja soi minulle harvinaisen hymynsä. ”Ja kiitti kun mä saan lainata sun hevosta.”

Silitin Typyn kaulaa. Yhtäkkiä siitä tuntui olevan sata vuotta aikaa, kun se oli viimeksi yrittänyt kääntyä ja purra niin tehdessäni. Vaikka Oskarin koulu oli ollut sille kova, olin tehnyt oikein, kun olin laskenut sen ensin Oskarin ja nyt Eiran käsiin. Sillä ei ollut väliä, että se oli kilpahevonen. Sillä sen sijaan oli suuri merkitys, miten tasapainoiselta ja tyyneltä se vaikutti. Silti se oli aina isin pieni tyttö.

Eira ja Typy sijoittuivat Erikan tallin Juhannuskisoissa 100 cm luokassa 1/49.

[HelloOsallistuja]

Osallistujat
– ihmemies MacHello Skotilla
– Oskari Jaskalla
– Alex Tetriksellä
– Sonja Aaveella
– Eira Typyllä?

Vapaita hevosia, jos omilta hahmoilta loppuu kesken:
Jussi, Cozmina, Equador

[HelloOsallistuja]

”Uskallat vielä syötellä”, sanoin tervehdykseksi Minjalle ja vähän Liljallekin. Parkkeerasin Typyn syömään laitumen pieleen vähän matkan päähän. Tottahan kaikki olivat kuulleet, miten Lilja oli yrittänyt ottaa ritolat tässä taannoin.

Minja hymyili vähän vinosti sellaista kohteliasta hymyä, jota hymyillään, kun tavataan samassa taloyhtiössä asuva, muuten täysin tuntematon naapuri. Hymyilin itse sitä samaa hymyä usein omassa pihassani. Hän kuitenkin nyökkäsi. Siinä sitten oli ihminen, joka oli samaa lajia kuin Oskari: sellainen sulkeutunut. No, jos Oskarista saatiin kasvatettua vauhdikkaampi ja äänekkäämpi ihminen, niin niin saataisiin tästäkin vielä. Eipä minulla muutakaan kesähommia ollut, tilattomalla ja pitkää kesälomaa viettämään ryhtymällä ihmisellä. Paitsi hevoset ja koirat.

”Varo ettei sekin karkaa”, Minja sanoi hiljaisella äänellään, kun Typyn naru luiskahti epähuomiossa otteestani ja pötkähti maahan.

Naurahdin. Oikeastaan se oli ihan aito naurahdus. Poimin narun heti. Typystä ei kyllä oikeasti tiennyt. Skotti ei olisi mennyt mihinkään, mutta Typy on aina Typy. Laitumen porttikin oli auki: tiedä edes menisikö se kunnolla kiinni kun Eetu ei ollut tarkastanut ja huoltanut sitä vielä.

”Mieti miten hyvän maineen me saataisiin, jos ensin Lilja menee tuolla jossain ja sitte Typy heti seuraavalla viikolla jalanjäljissä.”
”Joo…”

Joo, Oskarin kanssa samaa rotua, sitä Minja tosiaankin oli. Moni varmaan jätti sellaisen varovaisen kommunikoijan nopeasti rauhaan, kun ei saanut kovin pitkiä vastauksia nyhdettyä. Ehkä Minja toivoikin sitä niin kuin Oskarikin oli toivonut, mutta turha toivo se oli taas kerran. Minä olin adoptoinut jo lukuisia introvertteja. Vaati hieman enemmän yhden tavun kommunikointia ennen kuin luovuttaisin.

”Mites Liljan kesäsuunnitelmat?” kysyin Minjan hevoselta sillä äänensävyllä, jolta koiriltakin tiedustellaan asioita, kun odotetaan niiden omistajan dubbaavan niiden vastaukset.

Minja ei kuitenkaan lähtenyt dubbauslinjalle, enkä ollut odottanutkaan moista. Oskarikaan ei vielä dubannut, ja häntä olin vainonnut ja härnännyt jo paljon, paljon kauemmin.

”Laitumelle menee… Sitten en oikeen tiiä”, Minja tuumasi.
”Ai? Mä luulin että teillä on aika selvät sävelet.”
”Ai jaa..?”
”Niin kun te ootte kisannu oikeissa kisoissa ja kaikkea. Mä oon yleensä ollu täällä ainoa, joka vaan haahuilee ja kuljeskelee, kun mä en tosta kilpailemisesta ymmärrä, hädin tuskin ymmärrän ratsastamisestakaan. Nyt Eira on menny tällä ja se onkin raivona kun tää menee laitumelle, mutta mä ajattelin että väännätte Eiran kanssa vastakkain suokkiluokissa syk — mitä nyt?”

Minjan katse oli vierähtänyt kasvoistani vierelläni syövän Typyn kavioihin. Silmät kiilsivät. Minja räpytteli niitä ja veti suunsa viivaksi. Hän näytti nielaisevan monta kertaa ennen kuin hymyili taas. Se ei ollut enää edes se naapurintervehtimishymy. Se oli se, joka osoitetaan kassatädille huonona päivänä, koska kassatädeille on vähän niin kuin pakko hymyillä.

”No?”
”Emmä usko että me enää kisataan”, Minja sanoi vain vilkaisten silmiini ja katseli sitten Typyä taas.
”Onks sille sattunu jotain?” kysyin nyökäten Liljan suuntaan.
”Ei.”
”Mitäs sitten..?”

Taas pitkä hiljaisuus. Taas suun puristaminen viivaksi. Taas nieleksintää. Poskista näki, miten kovasti Minja puri hampaitaan yhteen.

”Me ei vaan pärjätä”, hän kuiskasi ja piilotti sitten kasvonsa kääntymällä rapsuttelemaan Liljaa.

Olipa hyvä homma. Minjaa itketti. Olin maailman paras keksimään tyhmiä ja sopimattomia vitsejä, suomenmestari Eiran huudattamisessa ja idiootin leikkimisessä ansaitsisin olympiakultaa. Vieläkään en ollut kuitenkaan oikein oppinut, miten ihmisiä lohdutetaan. No Milania nyt ehkä: riitti kun riisuutui puolialasti. Minjaan tai keneenkään muuhunkaan täysjärkiseen tuskin tepsisi sama temppu. Mitähän Milan tapasikaan tehdä, kun olin surullinen? Tai meidän äiti?

Heilautin Typyn riimunarun sen niskan päälle, ettei se roikkuisi hevosen jaloissa. Otin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minut Minjasta ja Liljasta.
”Hei”, yritin sanoa lohduttavasti ajatellen improvisoivani sitten loput, ja ojensin vähän likaisen käteni puristamaan Minjan olkapäätä. Hän sävähti, mutta ei väistänyt, enkä keksinyt muuta sanottavaa.
”Mä en oikein keksi, mitä muuta mä nyt tekisin”, Minja sanoi pinnistellen.
Se ei ollut sopiva hetki sanoa, etten ollut eläissäni kilpaillut ja pärjäsin ihan hyvin. Jos Minja tykkäsi kilpailuista niin paljon kuin minä kitarastani, harmonikastani tai edes pianostani, tmä oli nimittäin kova paikka, johon ei saanut sotkea mitään hellolausuntoja.
”Eikö muutkin kilpailijat pidä välillä taukoja ja vaikka valmentaudu?” kysyin epävarmasti.
”No joo. Mutta. Tai no.”
”Mitä?”
”Vähä jännittää ettei se auta mitään.”

Siinä oli taas niin oskarimainen elämänasenne. Aina piti pelätä pahinta etukäteen. Tätä keskustelua olin kuitenkin harjoitellut jo etukäteen Oskarin kanssa silloin, kun Ukolla alkoi mennä yhä huonommin.

”Mutta mitä jos tauko ja valmentaja auttaakin? Jos sun pitäis kokeilla jotakuta uutta valmentajaa ja ehkä samalla jopa hevosta.”
”Ei mulla oo rahaa kahteen hevoseen.”
”Ota ylläpitoon?”
”Silti se maksaa.”
”No joo. Entäs puoliksi jonkun kanssa? Eira nyt on ainakin kilpahevosta vailla. Vaikka siinä on kyllä jaksamista välillä… Mutta on niitä muitakin kun joku Eira. Tai ainakin vaihda valmentajaa. Mä tiedän yhden komean nuoren miehen, joka on aina valmennettavia vailla vaikka muuta väittää.”
”Ethän sä osaa edes ratsastaa”, Minjalta pääsi ihmettelevästi. Hän oikein katsoi minua kummissaan. ”Eiku! Mä tarkotin että miten sä muka valmennat?”
”Ai mäki oon komea nuorimies”, virnistin ja sain Minjan punastumaan joko säikähdyksestä tai häpeästä. ”Mä tarkotin kyllä Oskaria. Ootsä ollu Nellyllä joskus? Eetun äiti valmentaa kans, vaikka se onkin kenttäratsastusfanaatikko, ja Sonjalla täytyy olla jotain paremman väen kontakteja jos kysyt. Tai jos sä et halua kysyä niin mä voin kysyä, ei haittaa.”

Minja vilkuili ympärilleen siihen malliin kuin hakisi apua, ja se oli merkki ottaa muutama askel kauemmas. Peruutin siis takaisin Typyn viereen. Nojauduin siihen rennosti koko painollani — ja humpsahdin selälleni heinikkoon.

”Voi jeesus maaria”, ähkäisin ja katselin ympärilleni. Ei Typyä missään. ”Mihin se nyt jo ehti?”

Minja katseli ympärilleen siinä missä minäkin. Typy ei ollut lipan alla, ja ruoho oli suurimmaksi osaksi koskematonta. Taisimme seurata Minjan kanssa katseellamme samaan tahtiin Typyn heinikkoon tallomaa vanaa, sillä samaan aikaan kun näin Typyni, Minja osoitti sitä ja sanoi: ”tuolla.”

”Tuolla” oli ihan lähellä ja silti ihan sairaan kaukana. Typy oli tyynen rauhallisena pää heinikossa laidunten välissä.

”Joo tota. Et millään viittis mennä Liljan kaa tohon etupuolelle estämään sitä juoksemasta karkuun, kun mä kierrän tonne toiseen päähän tota kujaa ja otan sen kiinni? Vai pitäskö mun vaan soittaa apua että ne saa taas kaikki voihkia sille kuinka idiootti mä oon?”

[HelloOsallistuja]

”Jesse!”

Se reppana ihan säikähti. Hän oikein hypähti ilmaan, kun väijytin hänet Eiran raahatessa hänet ovesta sisään keittiön puolelle.

”No?” Jesse-reppana sai sanottua kuitenkin rohkeasti kuin mikä.
”Mä sanoin sulle että älä pelottele sitä”, Alex mutisi viereltäni.
”Luulekko että se osaa muuten kommunikoida?” Oskari mutisi takaisin pöydän toiselta puolelta ja hörppäsi kahviaan katse edelleen Ilkka-Pohjalaisen urheilusivussa.
”Jesse-Jesperi kun mä kuulin, että sä oot ryyppyrahoja vailla”, aloitin noista kahdesta negatiivisesta hepusta välittämättä ja viitoin samaan aikaan Jesseä tulemaan nopeammin pöydän ääreen ja Oskarin viereen istumaan.
”En mä silleen ryyppää”, Jesse sanoi ihan totisena. Oskari väisti kauemmas, kun hän istui alas, mutta ei keskeyttänyt lukemistaan tai kahvin imuuttamistaan.
”Karkkirahaa sitten.”
”Mä en sitten sanonu sille mitään siitä sun koirahommasta vielä”, Eira väitti narisevalla äänellä, vaikka juuri häneltä olin kuullut tämän taivaasta tipahtaneen ratkaisun suureen pulmaani.
”Anna Jesselle kuppi ja kahvia”, komensi Alex, joka tiesi totuuden.
”Mä oo mikää sen palvelija! Ottaa itte!”
”Anna nyt sille kun sillä on Hellon kanssa bisneksiä.”
”Ai sä oot se Hello”, Jesse yhdisti ja outo tunnistamisen valo syttyi hänen silmiinsä. Eira oli juorunnut muustakin kuin koirista.
”Joo ja mä olisin erittäin kovasti vailla semmosta luotettavaa koiran hoitajaa ensviikon lauantai-sunnuntai yöksi meille kotia. Tunnetko yhtäkään sellasta?”
”Millasia ne sun koirat on?” Jesse kysyi hymyillen. ”Vai onks Mielikki sun..?”
”Ei Mielikki oo mun, mutta ne on semmosia hyvin samanlaisia kun Mielikki…”
”Älä valehtele sille!” Eira rääkäisi ja iski Jessen eteen kahvia niin että poikaparka hypähti taas ja kahvi oikein loiskahti pöydälle. ”Sori.”
”Hae paperia”, Alex sanoi.
”Haista-” Eira aloitti, mutta käänsikin saman tien selkänsä.
”Ne on semmosia äärimmäisen kilttejä.”
”Ja satakilosia!” Eira kanteli talouspaperirullalla Jesseä osoitellen. ”Mä en käsitä miks Jesse pitää pistää heti hoitaan jotain jättiläishirviöitä.”
”Jos se pärjää Pasin kanssa, se pärjää vaikka leijonan kanssa”, sanoin Eiralle.
”Silti. Eiks se vois hoitaa ensin vaikka sitä Mielikkiä?”
”Mielikkihän on peto verrattuna mun koiriin!”
”Antakaa nyt sen itte päättää saatanan talipäät!” Alex ärähti. ”Jesse ne on oikeesti isoja koiria. Ja oikeesti kilttejä koiria. Mutta niillä on aivan järkyttävä paskavarvas omistajana. Sinuna mä haluaisin ensin nähdä ne. Lallero ainaki kuolaa aivan saatanasti.”
”Onks sen nimi Lallero? Vähän hyvä nimi”, Jesse kehui. Päätin pitää hänestä.
”Itse asiassa hän on Lentävä Lallero Ilves. Ja toinen on Jerusalem Antti Matias Ilves”, esittelin ylväästi. ”Haluuksä nähdä kuvia?”
Jesse oli jo avaamassa suutaan nyökyttäen, mutta Eira ehti huutaa väliin.
”Et todellakaan halua! Se ei näytä mitää yhtä kuvaa niinku normaali ihminen vaan viistoista tsiljoonaa ja sit me ei ehditä enää mitään! Tuu! Me mennään nyt takas talliin, kun täällä keittiössä on vaan kaikkia paskoja! Paitsi sä Oskari, sä et oo paska. Mutta te kaks ootte!”
”Mä en oo saanu juoda vielä mun kahvia”, Jesse sanoi Eiralle, joka yritti kammeta häntä käsivarresta mukaansa.
”Ota se mukaan! Eksä muista et Sonja tulee ihan just ja me saadaan kattoo kun se ratsastaa.”
”Muistan mä mut–”
”Mitä meinaat, Jesperi? Tarttekko miettimisaikaa? Vai tuuksä huomenna että mä otan ne mun lapset joukkoon ja näet kuinka erinomaisen mahtavia ne on.”
Jesse-parka oli sanomassa jotain, mutta nauroi, kun joutui antamaan periksi Eiran kiskomiselle. Hän katosi kammettuna samasta oviaukosta kuin oli tullutkin, ja pöydän vahakankaalle jäi vain kahviläiskä muistoksi.
”Mä en tajua miten kukaan uskaltaa käydä täällä kun sä ja Eira pelottelette heti kaikki”, Oskari tuumasi, vaikka ei ollut vielä luopunut Polle-mukistaan ja Ilkka-Pohjalaisestaan.

[HelloOsallistuja]

1. Ikävä
Kilon paloina

Keskellä yötä tallissa oli hiljaista, kun livahdin uuden puolen ovenraosta sisään. En ollut saanut nukuttua, ja minulla oli Milanin kasvot videopuhelussa. Hevosten yövalo kajasti himmeästi ja kaikki tuoksui ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin päivisin. Hevosilla oli sentään ihanan viileää tallissa.

Kävelin karsinarivistön ohitse sanomatta Milanille mitään kännykkään. Maj oli hereillä. Pysähdyin silittämään sen turpaa ja näyttämään sen naamaa Milanille. Milan mumisi sille hellästi puhelimesta jotain vieraskielisiä sanoja, mutta jatkoin eteenpäin. Olisin halunnut näyttää Tetriksenkin, koska se, iso ja pelottava hevonen, tapasi nukkua oikoisena kyljellään, mutta tietenkin karsina oli tyhjä. Tetrishän oli reissussa. Milan nauroi ja jouduin hyssyttelemään samalla kun naputin kännykän äänet mahdollisimman hiljaiselle.

”Mä oon ehkä kerran ollu täällä yöllä ennen tätä”, kuiskasin puhelimeen.
”Eikö ole rauhallista?” Milan kysyi kirkkaasti valaistussa kaakelinhohtoisessa tilassaan.
”No joo. Niinku lapset nukkuis. Ne vaan hengittelee rauhassa ja vähän kahistelee välillä kun ne liikkuu. Mut hei…”

Olin kai kuunnellut ääniä hieman tarkemmin, mutta tuntui kuin kahinaa olisi ollut hieman liikaa. Cozmina söi, mutta ei se siitä kuulunut. Nopeutin askeltani matkallani nurkimmaiselle karsinalle. Juosta ei viitsinyt, koska kuitenkin kuvittelin omiani. Olisin turhaan herättänyt hevoset. Puhelimessa Milan kutsui minua ja kyseli, että mitä nyt.

”Ei jeesus älä nyt oikeasti”, sanoin, tai jotain sen suuntaista, kun viimein näin karsinaan.
”Mitä? Mitä!” puhelimesta kuului.

Nurkimmaisen karsinan rauhassa Sintti makasi kyljellään. Se hengitys kuulosti samalta kuin oma hengitykseni silloin kun puhalsin vaikkapa säilyketölkkiin etsien viimeisiä hedelmäsalaatin palasia. Se taivutti niskaansa kovalla voimalla taaksepäin ja venytti takajalkojaan suoriksi.

”Mitä mä teen?” kuiskasin ja nostin puhelinta niin, että Milan näki.
Milan katseli hetken aikaa ennen kuin vastasi. Se tuntui noin vartilta. ”Et mitään.”
”Miten niin en mitään? Eikö mitään muka oo tehtävissä? Täytyy olla, mä soitan eläin–”
”Ole nyt rauhassa. Hän hoitaa tämä itse. Mä herätän Oskarin.”
”Etkä herätä!”
”Miksei?”
”Et vaan herätä! Mun aortta repee!”
”Mene pois, sä häiritse sitä siinä!”
”Joo…”

Etsin jotain, varmaan tuolia, mutta eihän sellaista ollut, niin että lattialle oli istuttava. Nojasin selkääni Inkan karsinaan. Sydän hakkasi, vaikka Milan kuinka messusi, että Sintin touhut vaikuttivat ihan normaaleilta. Sydämeen sattui nähdä, kuinka se kamppaili, enkä voinut auttaa sitä. Tuijotin kelloa. Kolme yli neljä. Vaikka kului sata tuntia, minuutit eivät vierineet.

”Mitä jos mä meen edes lohduttaan sitä?” kysyin Milanilta kolmatta kertaa.
”Älä mene. Se potkii sut vahingossa”, Milan vastasi kolmatta kertaa.
”Jos mä edes juttelen sille vähän.”
”Älä häiritse se! Kohta voit katsoa.”
”Mitä jos se on kampannu tuolla koko yön?”
”Ei se ole.”
”Et sä sitä tiedä.”
”Hello noin hevoset synnyttää.”
”Mä tapan sut jos se kuolee sen takia kun sä väität ettei oo mitään hätää.”
”Mä tiedän. Se ei kuole silti.”

Noin kahdeksan tunnin kuluttua, seitsemän yli neljä, menin katsomaan kaltereiden välistä Sintin synnytystä, vaikka Milan kuinka kielsi. Karsinassa oli märkää, mutta Milan väitti, että äskenkin oli ollut, ja että se kuului asiaan. Katselin voimatta auttaa, kuinka Sintti-parka potki vielä vähän takajaloillaan, kierähti hieman enemmän vatsalleen, taivutti päätään välillä eteenpäin ja ponnisti niin että verisuonet näkyivät sen pään ihon läpi.

”Ei jeesus”, kuiskasin ja katsoin jonnekin Sintin hännän alle. Näytin Milanillekin.
”Siellä mitään ole”, hän tuumasi.
”Eikö niin että hevosetkin syntyy pää edellä? Mä luin!”
”Mitä varten sä luki hevosten synnytyksistä?”
”Sitä varten että käy vaikka näin! Mutta toi on Milan jalka! Toi on erittäin epämuodostunut kavio!”
”Ei ole jalkaa, joku varjo.”
”Kai mä nyt näen! Miks toi kavio on tommonen? Kato sitä!”
”Oho, on se jalka. Siinä vielä sitä kalvoa päällä. Ja ne kuuluu olla tuollaiset ne kaviot aluksi. Ne kovettuu tavallisiksi sitten.”
”Mut toi on jalka! Ei pää!”
”Se on etujalka, rauhoitu.”

Nielin kaikki kommenttini. Kun Sintti ponnisti taas, verisuonia taisi näkyä minunkin päästäni. Jalka liukui ulospäin, ja sen mukana tuli vääntynyt, rikkinäinen polvi — paitsi että se oli jumalan tähden kinner!

”Toi on takajalka”, sähähdin.
”Toi on kyllä takajalka”, Milan myönsi.
”Mitä nyt?”
”Odotat. Joskus ne on väärin päin. Ihminenkin voi olla joskus –”
”Kai mä nyt sen tiedän! En mä voi odottaa!”
”Sehän sujuu ihan hyvin siltä.”
”Miksi sun pitää synnyttää just mun vahtivuorolla ja vieläpä väärin? Mun olis pitäny lukea se kirja sulle. Ääneen. Ja näyttää kuvat kans. Voi kulta.”

Hetken kuluttua näkyi toistakin kaviota, mutta sitten se vetäytyi takaisin sisään. Kissi yritti puskea liukkaannäköisen varsan ulos itsestään, mutta se ei liikkunut. Tamma näytti väsyvän. Komensin Milanin herättämään Oskarin sittenkin ja liu’utin Kissin karsinan oven kielloista huolimatta auki samalla kun lopetin puhelun. Ajatukseni oli kai edes pidellä sen päätä lohduksi, kun se hiljaa kuolisi, mutta se puski niskallaan eteen ja taakse niin kovasti vielä, etten uskaltanut mennä lähelle. Sen kaula oli hikinen. Etsin eläinlääkärin numeron ja silitin varovasti, kumarassa, mahdollisimman kaukaa Sintin pelottavan voimakasta kaulaa. Se ehti täristä maassa kauan aikaa ennen kuin puheluun vastattiin.

”Otsonmäen kunnaneläinlääkäri.”
”Helemias Ilves terve. Mul–”
”No terve.”
”Mulla on tässä varsova tamma, mutta tää varsa on väärin päin, eikä tuu ulos, ja tiedäthän sä nyt mut kun mä en osaa tehdä yhtään mitään.”

Eläinlääkärin puhelu oli lyhyt ja lopputulema ennustettavissa. On täyttä. Puoliltapäivin ehtii tulemaan. Seinäjoen päivystyksessä on sama juttu tätä nykyä, kun oikea päivystys on vaihdettu Evidensian kalliimpaan ja jostain syystä aina täynnä olevaan palveluun, jossa ei hevosia oikeastaan edes hodettu. Kun kyseessä on hevonen, sitä ei voi kehottaa pakkaamaan edes autoon ja ajamaan Tampereelle niin kuin pienten lemmikkien kanssa toimittaisiin. En voinut tehdä muuta kuin jatkaa Sintin silittämistä. Kyykistyin sen viereen, kun se lopulta lakkasi kamppailemasta. En tiennyt edes mitä voisin sanoa sille. Olisi ollut valehtelemista kertoa sille, ettei ole mitään hätää.

Kun puhelin soi hiljaa, liu’utin videon näkyviin samalla kun silitin toisella peukalollani yhtäkkiä kovin pienen näköisen Siltin silmännurkkia ja luomia.
”Mitä siellä tapahtuu?” kuului Oskarin säikähdyksestä kimeä ääni puhelimesta. Hetken heilumisen jälkeen näytölle ilmestyi Milaniakin pörröisempi pää, jonka silmistä näki, ettei hän saanut kohdistettua katsettaan kunnolla.
”Toi varsa on nyt väärin päin eikä tuu ulos.” Näytin rauhoittunutta Sinttiä samalla kun puhuin.
”Kauan se on sitä puntannu?”
Katsoin kelloa. Varttia vaille. Milan ehti vastaamaan jossain taustalla, että ainakin kolme varttia, varmaan hieman kauemminkin.
”Jaaha”, Oskari huokaisi. Siniset silmät katsoivat jonnekin puhelimen ohi kun hän mietti.

Oskari ei hädissäänkään kysellyt tyhmiä, niin kuin että miksi meillä ei ole eläinlääkäriä. Hän oli asunut suurimman osan elämäänsä tässä muutaman kymmenen kilometrin säteellä ja tiesi varsin hyvin, että nykyään sellaisesta oli hädän tullen turha unelmoida. Tiesin hänen toivovan, että paikalla olisi ylipäätään joku, ihan kuka tahansa, joka ei ollut minä. Minäkin toivoin sitä.

Kissi nosti päätään ja yritti vielä kerran. Taputin sen kaulaa. Oskari tuntui havahtuvan siihen ääneen.
”Selvä”, hän sanoi samalla äänellä kuin opetti ratsastusta.
”Mitä selvä!”
”Nyt, Hello. Ota se varsa ulos sieltä vaikka kilon paloina. Se kuolee kuitenkin. Jos sen saa pihalle, Kissi voi ehkä elää niin kauan että sinne saa lääkärin.”
”En minä mitään varsaa voi repiä!”
”Nyt nouset! Sä lupasit, että sä suojelet mun hevosta hengelläs, joten ylös siitä.”
”En mä pysty.”

Pyörrytti nousta, mutta nousin tietenkin. Varsan pikkuinen jalka oli ihan kiiltävä. Se oli kaiken maailman kalvojen ja pussien sisällä. Ne näyttivät paksummilta kuin kirjan piirroskuvassa. Sintti nosti päätään, mutta ei potkaissut minua veriseksi tohjoksi, vaikka tartuin liikkumattomaan jalkaan.

”Tää on varmaan kuollu jo”, totesin lähinnä itselleni.
”Ihan sama onko, pian on.”
”En mä voi tätä vaan vetää!”
”Et voikaan. Se ponnistaa vielä. Sillon aina vedät. Älä vedä liikaa.”
”Mut jos se on kuollu jo?”
”Vitut mä siitä varsanruhosta, vaikka grillaisit sen, mutta älä revi mun hevosta jos ei oo pakko!”

Puhelin katosi nopeasti jonnekin alusien sekaan, mutta ääni sentään kuului. Kun Sintti jännittyi, puristin varsan pientä säärtä niin kovaa kuin jaksoin ja vedin tasaisesti. Se ei liikkunut mihinkään. Oskari ärähti, että se on hevonen kuitenkin, niin että vähän kovempaa saa vetää kuin puudelinpentua. Seuraavaksi vedin kunnolla. Varsan sääri oli niin liukas ja sitä ympäröivä kalvo kammottavasti viilentynyt, mutta puristin sitä silti otteessani ja nielin kaikki inhotuksen ajatukset. Niin se liikkui. Toinen kavio luiskahti takaisin esiin. En hellittänyt otettani, ettei kävisi niin kuin viimeksikin. Hitaasti luisui esiin ruskea, pieni varsanpylly ja kalvon alla ihan kiharalta näyttävä pikku hännäntupsu. Keskiruumiin osuus tuli paljon pienemmällä vetämisellä ja siitä Sintti näytti saavan lisää voimia. Se ei tehnyt varsan etupään syntymisestä yhtään sen helpomman näköistä, mutta lopulta se oli todella ulkona ja jäi virumaan kyljelleen maahan. Pieni reppana. Sen lonkka saattoi olla sijoiltaan kiskomisesta, mutta ei kai sillä enää ollut mitään väliä.

”Onks se kunnossa?” Oskarin ääni kysyi alusien alta, kun kerroin varsan makaavan maassa nyt.
”Se on kuollu.”
”Ei se! Kun mun hevonen!”
”No — joo, aiva loppu se on… Mutta nyt se nousee!”
”Hyvä.”
”Ei vitsi, se yrittää nuolla tota varsaa. Mä en kestä… Antaakohan se mun viedä sen pois?”
”Se nyt on ihan sama. Nyt sä kerkiät ettiä sinne apuvoimia. Unohda nyt se varsa jo hetkeksi ja tunnustele sitä mun hevosta.”
”Miten sä voit olla tommonen? Sä et koskaan edes näe tätä varsaa.”
”Kuule kun mä en koskaan edes halunnu sitä. Ja voi jeesus jos se olis tappanu mun hevosen. Jumalan kiitos…”

Itkin, kun Sintti nuoli ja töyti varsaansa. Itkin varsan kuolemaa: se oli niin pieni ja täydellinen, ihan elävän varsan näköinen. Itkin Sintin surua, koska tietenkin se pystyi sitä kokemaan, kun yhä kiihkeämmin töni lastaan. Oskarin piittaamattomuuttakin itkin.

Hevonen hylkää nopeasti kuolleen varsan, oli lukenut kirjassa. Hylkäisipä jo. Halusin varsan pois Kissin karsinasta. Ei sitä voisi sinne yöksi jättää. Kissiä puolestaan en uskaltaisi siirtää tämän kaiken jälkeen. Se kuitenkin jatkoi varsansa töytimistä, kun Oskari kyseli, mitä se teki.

”Älä suutu”, varoitin hevosta ja siirryin varsan viereen. Jouduin työntämään Kissin päätä sivummalle, jotta sain varsan turvan käsiini. Minun olisi pakko repiä pois sitä peittävä limainen kelmu. Se ei sitä pelastaisi, mutta en nukkuisi enää yhtäkään yötä ilman painajaisia, jos en kokeilisi. Kalvo oli kuitenkin paksumpi kuin Röyhyn pikku koiranpennuilla oli ollut, eikä auennut repimällä. Se venyi hieman. Tuntui kuin olisin yrittänyt repiä tietäni paksun jumppapallon läpi. Sintti seurasi vieressä niin kuin se olisi ymmärtänyt, että yritin auttaa sen vauvaa.

Aika kului hukkaan, vaikka ei sillä väliä ollutkaan. Ajattelin kaikkia niitä lukuisia teräviä välineitä, joita satulahuoneessa olisi, ja kuinka kauan menisi, kun juoksisin sinne ja etsisin. En ehtinyt tuntea inhotusta, kuvotusta tai oksetusta ennen kuin olin jo purrut omat hampaani sikiökalvon läpi. Syljeskelin ja kyökkäilin, kun revin varsan pään esiin.

”Oskari, tää hengittää kuitenkin. Oskari? Tän nenästä tulee jotain smägmää ja kupli — Oskari?”

Vilkaisin sinne, missä puhelimen piti suurin piirtein olla. Siellä oli Sintin takakavio ja sirpaleita. No jaa. Ryhdyin hieromaan varsan selkää ja kaulaa Nellyn hupparin hihoilla hieman liian kovaa. Niin olisin tehnyt koiranpennulle. Varsaa en kuitenkaan yrittänyt nostaa polvilleni niin, että sen pää olisi ollut hieman alaspäin. Kun sen heikko hengitys kupli ja valui vettä ja limaa, olin varma, että saisin sen jäämään henkiin. Syljin kammottavaa raudanmakua suustani vielä hieroessanikin, mutta tutisevan hysteerinen olo oli poissa.

Heräsin joskus kuuden jälkeen aamulla siihen, kun meidän karsinamme ovi avattiin. Nellyn ääni kimitti kauan, että voi miten ihana, ihana, ihana varsa. Sitten se alkoi sättiä minua varsan ja Sintin rauhan häiritsemisestä.

Katselin päätään sylistäni nostavaa varsaa, jota sen emä töyki saadaseen sen nousemaan taas kerran jaloilleen ja juomaan maitoa. Se oli tarvinnut apua vielä viimeksi, mutta nyt se alkoi pyristellä omin voimin pienille spagettijaloilleen. Se oli kaunis, melkein yhtä kaunis kuin Typy. Vedin Nellyn hupparin pois sen selän yltä noustessani. Kuopaisin hupparilla mukaani kaikki aluset ja rojut siitä kohdasta, jossa puhelimeni oli hajonnut.

”Mikä ihme sai sut häiritsemään noin pientä varsaa?” Nelly sätti ulos kävellessämme. ”Sullehan on erikseen sanottu, että sinne ei mennä vahtaamaan eikä varsinkaan koskemaan! Mä en tajua miten sä et voi ymmärtää puhetta. Voi vitsi, mä en edes tiedä kehtaanko mä sanoa Oskarille että mä en oo vahtinu sua paremmin ja sä oot päässy jo käpälöimään sen varsaa!”

Nyökyttelin nöyränä ja väsyneenä. Olin valmis ottamaan vastaan minkä rangaistuksen Nelly keksikään, kunhan saisin soittaa ensin hänen puhelimellaan Oskarille ja mennä sitten suihkuun.

”Olikse edes ori vai tamma se varsa?” Nelly äyskäisi.
”Emmä kattonu!”
”Et kattonu vaikka tungit sitä käpälöimään sinne!”
”Oli vähä kiireitä kato–”
”Niinniinniinniin aina sulla on kiire tehdä jotain pahaa. Ja voi — onks toi mun paita! Mene heti pistään se pesukoneeseen! Mitä sä oot oikeen ajatellu! Mee suihkuun!”

[HelloOsallistuja]

Ikävä

Kellosta kuului sitten rasittava ääni, kun sitä kuunteli keskellä yötä. Olin ollut koko viikon Hopiavuoren hevostallilla, ja se oli sopinut minulle erinomaisesti. Täällä oli jotenkin enemmän ilmaa kuin rivitalokolmiossa kotona tällaisena vuodenaikana. Nellystä oli koko ajan seuraa, mutta ei rasittavuuteen asti. Hän ei myöskään yöllä kauheasti minua käpälöinyt, vaikka olinkin nukkunut ensimmäisen ja ainoan kamalan sohvallanukkumisyön jälkeen yöni hänen vierellään. Ihan pari kertaa vain hän oli kai kuvitellut olevansa Eetun vieressä ja halannut minua erehdyksessä, mutta ei se nyt ketään haitannut. Sängyllä oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi viileää, vaikka meitä oli koirat mukaan luettuna siellä viisi. Mielikki vei tietenkin eniten tilaa.

Nyt ei kuitenkaan uni tullut, vaan kellon raksutus tuntui äänekkäimmältä asialta maailmassa. Teki mieli nousta viemään se ulos, mutta olisin herättänyt kaikki koirat ja Nellynkin. Sitä varten makasin selälläni ja katselin kattoon. Ei oikeastaan väsyttänyt. Olisin halunnut tehdä jotain. Mitä tahansa. Katsoa telkkaria vaikka, tai oikeastaan… Olisin halunnut soittaa joko Jannelle tai Milanille. Jostain syystä koti-ikävä ja yksinäisyys puristivat rintaa, vaikka olin tutussa paikassa tutun ihmisen vieressä.

Nelly oli rauhaton nukkuja. Missään asennossa ei kuulemma ollut hyvä. Kauhean vaivalloisen kuuloisesti hän pyörähti ympäri, käänsi kasvonsa minua kohti. Hetken maattuaan hän liikahti vielä vähän. Hän hengitti suoraan korvani alapuolelle kaulalleni. Kutitti. Raapia ei voinut. Nenääkin kutitti. Teki mieli liikutella jalkoja.

Kun ei kerran väsytä niin ei. Nousin varovasti istumaan. Nelly ynähti. Jerusalem nosti valppaana päätään, mutta silitin sen niskaa.
”Nuku vaan siinä niin. Isi käy tuolla noin vähä…”

Nousin ja hiivin hyvin varovaisesti makuuhuoneesta. Kuulin mennessäni, miten Nelly niiskutti. Joku koirista maiskutti ja vinkaisi haukotellessaan. Otin puhelimeni olohuoneen pöydästä mukaan keittiöön ja napsautin tiskipöydän päällä olevan pienen loisteputkivalon päälle. Se kajasti keltaista. Pian kuului pienten kynsien rapina parketilla ja Mielikki istui huojuen nojaamaan säärtäni ja haukottelemaan. Se näytti keltaisen valon kajossa melkein yhtä harmaanaamaiselta kuin Jeppe oli.

Selasin Instaa hetken, mutta se ei ainakaan auttanut virkeään ja yksinäiseen olooni. Hinkkasin nenääni ranteeseeni oikein kunnolla ja yritin ainakin minuutin verran ajatella, että menisin kuitenkin vaikka sohvalle kokeilemaan nukkumista uudelleen. Teeskentelyähän se ajatus oli. Pyöräytin silmiä itselleni ja etsin WhatsAppista profiiilikuvan, jossa pieni suhru, joka oli Milan, häämötti keltaisen hevosensa kanssa suulin edessä. Sitten painoin videokameran kuvaa ja odotin hirveän pitkän ajan.

Ruudulle ilmestyi pörrötukkainen Milan silmät ristissä. Olo oli parempi heti. Kiitin Jumalaa mielessäni nykyteknologiasta.

”Mitä hätänä?” Milan kysyi unesta sammaltavalla äänellä.
”Mulla oli ikävä sua.”
”Keskellä yötä? Tapahtuiko jotain? Sä olet kunnossa?”
”Joo, eiku mä en saanu nukuttua.”
”No minä sain…”
”Okei, oli paska idea soittaa. Myönnetään. Mee takas nukkuun.”
”Ei mä nyt enää nuku sitten. Kello neljä. Odota mä menen vessaan puhumaan, Oskari herää.”
”Nukutsä oikeesti alasti jonkun Oskarin vieressä?”
”Ei mä ole alasti, hullu.”
”Aika alasti olevalta näytät.”

Milan tuhautti nenäänsä ja näytti kameralla alaspäin kävellessään hämäryydessä. Hänellä oli siniruudulliset flanellihousut: ne hirveät ja virttyneet, joihin olisi kuulunut samanlainen paita. Sitä Milan ei käyttänyt koskaan, mutta Vasilje tykkäsi maata sen päällä. Olisin käpälöinyt Milania enemmän kuin Nelly minua täällä, jos olisin ollut Oskari.

”Sitä paitsi Oskari nukkuu omas sängys”, Milan haukotteli. ”Mä omassa.”
”Emmä nyt aivan tosissani kyllä kysyny.”
”Sinusta ei tietä. Eikö sun pitää kohta talliin kans?”
”Joo… Parin-kolmen tunnin päästä oikeestaan vasta.”
”Haluatko sä mä lähden huomenna illalla jo kotia? Voin tulla. Jos sulla on paha mieli siellä yksin. Ei haittaa.”
”Eiku oo vaan siellä. En mä nyt joka yö vaan valvo ja odota sua kotia.”
”Tosi harmi. Mä luulin sä rakastat mua.”
”En mä oo ikinä semmosta väittäny. Tuutko kattoon mun kanssa hevosia?”
”Häh?”
”Tarkotan siis siinä videopuhelussa. Vai voiks talliin mennä kun ne nukkuu niin jonkun videopuhelun kanssa?”
”Äh, senkus menet. Näytät mulle vaikka Sintti. Mä saan sitten kohta sanoa Oskarille kun se herää, että näin sen ja se hyvin voi.”

Kun vedin Nellyn hupparia ylle ja Eetun lipokkaita jalkaan, Milanin katse virkeni ja puhe notkistui vähemmän puuroiseksi. Tuntui aika hyvältä, että hän olisi tullut jo seuraavaksi yöksi kotiin, jos olisin halunnut. Niin hullu en ollut, että olisin halunnut! Mutta olihan se kiva tietää silti. Niin kuin sekin, että hän tuntui suorastaan ilahtuvan, kun hänelle soitti neljältä aamulla. Nyt virottuaan hän nauroi ja toimitti siihen asti kehnosti menneistä kilpailuistaan ja Noeulin hienosta voitosta. Chaille piti kuulemma myös kertoa aamulla, että Pondista oli näköhavainto!

Yö oli viileä ja oloni tuhat kertaa parempi ja unisempikin, kun rohisuttelin kalanmallisissa flipflopeissa sorapihan ylitse kohti pimeää tallia. Kai Milanin kaltaiselle miehelle pitäisi joskus siitä rakastamisestakin ruveta puhumaan, mutta kun se teki kaikesta aina niin sotkuista ja pelottavaa. Sitä paitsi meidän jutullamme oli päättymispäivä, joten hauskaahan tässä vain pidettiin eikä ketään rakastettu.

Jatkuu Kissin päiväkirjassa.

[HelloOsallistuja]

Koska Tulip Carnival tulee ehkä vain kerran, taas venytellään realistisuuden rajoja niin että paukkuu ihan koska haluan kirjoittaa. 😀 Mutta ei se mitään!

Nintendon’t

”No nii Ossi”, ähkäisin istahtaessani Oskarin viereen kahvipöytään. Oskari ei tykännyt, että tulin niin lähelle, mutta muuallakaan ei ollut tilaa. Sitä paitsi olin sanonut hänen nimensä, ainakin melkein sanonut, varoitukseksi.

”Ossi?” Alex havahtui pöydän toisella puolella. ”Eiks se oo enää Oskuliini?”
”Mä käytän sitä nimeä enää vaan yksityisesti kun me muutenkin puhutaan hempeitä. Vai mitä kulti?”
”Joo”, Oskari mumisi kännykkäänsä katsellen ja sai kaikki seuraavat höpinät juuttumaan kurkkuuni, kun ei ryhtynytkään änkyttämään paniikissa. ”Mut mä toivoisin ettet sä puhu semmosia Alexin edessä, kun se on kuitenkin meidän yksityisasia, mitä — mitä — eiku siis älä viitti, mä en jaksa nyt.”
”Selvä pyykkönen” myönnyin, kun siinä oli kuitenkin kaiken maailman Sonjia ja Nellyjä, jotka pian uskoisivat — tai no, eivät hekään uskoisi, tuskin kuuntelivat valmentautumis- ja kisasuunnitelmiltaan.
”Mutta mä oon miettiny sun ja Typyn–” Oskari aloitti ja laski kännykkänsä näyttö ylöspäin pöydälle niin kuin vain pervot rehelliset ihmiset voivat tehdä, mutta keskeytin hänet.
”Eijei, Osku, sun piti pitää lomaa meistä. Sulla on muutakin nyt. Koskas susta tuleekaan isä?”
”No eikö sun laskettu aika oo ihan kohta?” Oskari sivalsi. ”Ei kun sä tarkotit Kissiä, sori.”
”Ai nii musta tulee mummo!” Alex ilahtui. ”Sintti tosiaan saa pian pentuja!”
”Ei hevoset saa pentuja…”
”No poikasia. Monelta se olikaan? Eiku siis tarkotan koska?”

Oskari ryhtyi laskemaan ja höpisemään Sintin varsasta ja sen kehittymisestä. En ollut oikeasti niin kiinnostunut muusta kuin varsan näkemisestä sitten joskus, kuulemma kesällä, kun se putkahtaisi maailmaan, joten en niin tarkkaan kuunnellut. Paljon kaikkea tylsää ja teknisen kuuloista siihen touhuun liittyi. Oli ollut kaiken maailman eläinlääkärikäyntejä ja muuta tylsää, ja ihan justiinsa Sintti jäisi äitiyslomalle ja ties mitä kaikkea. Enemmän minua kiinnosti viimeinen muffinssi, joka kökötti yksin lasilautasella. Yleensä Hopiavuoressa ei orjailtu, vaan viimeinenkin herkku uskallettiin ottaa. Kaikkien edessä oli kuitenkin jo yksi tai useampi paperikääre, niin ettei tämä viimeinen poloinen kai ollut mahtunut kenenkään vatsaan. Päätin ottaa sen, ihan silkkaa hyväntahtoisuuttani, ettei se olisi niin yksinäisen näköinen siinä.

”Ooksä kattonu jo vauvalle nimiä kirjasta?” kysyin siinä välissä, kun Oskarin puhe taukosi.
”Joo — tai no en kir — no oon päättäny nimen.”
”Mikä se on?”
”Tetriksen mukaan Nintendo.”

Katsoin Alexia ja niitä kahta treenihöpötyksensä keskeyttäneitä. Sonjan ja Nellyn pokerinaama piti paremmin, mutta Alexin kasvoilta näkyi se, mitä itsekin ajattelin. Aika huono nimi. Oskari tuskin ikinä enää yhtäkään varsaa saattaisi maailmaan tämän jälkeen, niin että eikö kannattanut valita joku upea, uniikki nimi? Hevosilla oli muutenkin ihan typeriä nimiä. Skottikin oli Goodtime Scottish Gentleman. Hyi vitsi. Typyn nimeä en edes muistanut, mutta Jussi taisi olla Forceful, yök, ja varmaan Tetrikselläkin oli joku vielä lempinimeäkin hirveämpi virallinen nimi, kun ei kai kenenkään nimi voinut olla Tetris.

”Totanoin…” Alex keräsi sanojaan. ”How about no?”
”Ääliö!” sanoin hänelle heti. ”Sulla oli täydet mahdollisuudet sanoa nintendon’t!”
”Ei vitsi!”
”Hä?” Oskari ihmetteli.
”Ninten… No okei. Ei kai se sitte ollu niin hyvä juttu, jos mä joutuisin selittämään sen.”
”Nintendon’t olis muuten vielä kivempi nimi”, Oskari tuumasi unelmoivan näköisenä.
”Kato nyt mitä sä teit!” kuiskasin Alexille kuuluvasti.
”Mä? Sähän se sanoit nintendon’t!”
”Nintendon’t”, Oskari mumisi itsekseen. No, ei se ainakaan ollut mikään Goodtime Scottish Gentleman.

[HelloOsallistuja]

Tulip Carnivalin järjestelyt

Eetu katsoi minua sillä ihme ilmeellään keittiön pirtinpöydän ylitse. Se oli semmoinen ilmeetön ilme, joka ei kuitenkaan ollut sama kuin se, kun kasvoilla ei ollut ollenkaan ilmettä. Tämä kasvolihasten rentous ja tuijottava katse kertoivat tympääntyneisyydestä.

”Oliko muuta?” Eetu kysyi kuitenkin niin asiallisesti, että aikoi toteuttaa kaikki esittämäni toiveet.
”Oli”, vastasin saman tien.
”No?”
”No Typyn elikkä mun ainoan tyttövauvan lisäksi –”
”…sullon käsittääkseni nykyaikana Lallerokin…”
”– mä lasken sun käsiisi mun ainoan serkkulikkani –”
”Ei soo sun serkkus se Eira. Ja jos se olis, niin sullolis vähintään neljä–”
”– hengen ja terveyden.”
”Kyllä minä siitä hualen pirän iliman tätäkin.”
”Joo, mutta sä et tajua ettei Eira oo ollu ennen ulkomailla. Siis ikinä. Tai no Ruotsissa ja Virossa mut ei niitä silleen lasketa ulkomaaksi. Sitä pelottaa.”

Eetu tuhahti. Se ääni olisi voinut kieliä siitä, että hän oli eri mieltä. Hän liu’utti kahvikuppinsa pöytää vasten kädestä toiseen ja katseli sen maidottomiin syvyyksiin. Sitten hän nosti katseensa takaisin minuun, eikä se ihme ilmeetön ilme ollut muuttunut miksikään.

”Tottahan sitä peliättää, muttei se anna mun ittiänsä hyysätä. Soon miälestänsä kauhian aikuunen.”
”Joo mut siks sä hoidatkin sitä salaa. Kysyt jotenkin ovelasti et onks sillä nyt kaikki joukossa ja muistaakse mihin sen pitää mennä. Se on varmaan ihan sairaan iso se kisapaikkakin. Siellä on kaikkia ulkomaisiakin siellä Tulip Carnivaleilla ja aivan eri meno kun jossain täällä.”
”Eikö nua Sonjat ja tuallaaset olis ovelampia kyselemähän ja tiätääs vähä enempi…”
”Varmaan, mut mä nimitän sut sen huoltajaksi sillon kun mä en oo paikalla. Sä suojelet sitä ruumiillas ja hengelläs. Ja katot että se syö tarpeeksi.”
”Jaha. Justihin. Selevä sitte.”

Eetu ei ehkä muistanut, että Eira oli täysi-ikäinen ja huoltajaton, tai että hänen huoltajansa olivat olleet lapsena hänen isänsä ja äitinsä, kun huoltajuuden siirto meni läpi niin helposti. Eetu vain katseli kahvikuppiinsa ja nosti sen sitten huulilleen, mutta ei juonut oikeasti, koska ei nielaissut. Katse seurasi kuppia takaisin pöytään. Kuului rykäisy: merkkiääni sille, että Eetullakin oli asiaa. Sitten hiljaisuus jatkui hyvän aikaa. Tiesin odottaa hoputtamatta.

”Sullakin on sitte hommia täälä”, Eetu sanoi lopulta. ”Niiren kisojen aikahan.”
”Tiedän tiedän.”
”Pasin pitää saara liikuntaa eres neliästi viikos. Ja kaikki muutkin pitää kattua niinku aina… Ja…”
”Juu.”
”Mun miälestä saisit jäärä tähän asumahan koiraan kans siksi aikaa… Ei olis Nelly aiva yksin. Yällä varsinki sais olla koiria… Mielikkiki on niin piäni jottei se peliätä ketää. Ja Noan se peto pitää ruakkia kans jos sen ruakapäivä osuu justihin siihen, ja Nellyä minen paa ittiänsä kärmehelle syättämähän.”

Naamioin tirskahduksen yskähdykseksi. Mitähän vaaroja Eetu pelkäsi? Siis Noan lähinnä nukkuvan ja tiukasti lasiensa takana vankina olevan käärmeen lisäksi? Hopiavuoren tuvan ovi oli ollut lukossa viimeksi joskus ennen minun syntymääni, ja tallinkin ovessa killui avain silloinkin, kun joku sen väänsi lukkoon. Tuskin sitä edes sai enää irti lukkopesästä. Ihan kaikkina öinä ja kaikkina päivinä kuka tahansa murhamies voisi vain kävellä sisään mihin tahansa rakennukseen. Otsonmäellä, jossa kaikki tunsivat kaikki, niin ei kuitenkaan ikinä kävisi. Nelly olisi Tulip Carnivalin aikaan ihan yhtä turvassa ja ihan yhtä vaarassa kuin Eetun ollessa kotona. Sitä paitsi jos joku todella tunkeutuisi Hopiavuoren tupaan, kyllä se olisi Nelly, joka suojelisi paitsi minua ja koiria, myös Eetua itseäänkin. Jos Eetu pelkäsi susia, jotka lurkkivat yhä jopa Otsonmäen keskustassa, silloinkaan minusta tai koirista ei olisi kauheasti hyötyä. Varsinkin minä ja Lallero olisimme susille loistavia makupaloja: pulleita syödä ja liian hitaita juoksemaan karkuun. Tai ehkä suunnitelma oli juuri se: minut ja Lallero uhrattaisiin susille. Nelly ja Jeppe ehkä pystyisivät pelastautumaan vaikka autoon, jos meidät syötäisiin ensin. Vaikka Nelly kyllä varmaan judopotkisi susiakin kuonoon, jos täytyisi.

”Ooksä Nellylle sanonu että aiot laittaa sille lastenvahdin?” kysyin, koska ei Eetu kuitenkaan tasan varmasti ollut sanonut, ja Nelly saisi holhoamisesta ison raivarin.
”Emminä oo sanonu. Enkä meinaa. Sinä voisit sanoa.”
”En varmaan sano, mä haluan elää!”
”No. Sitten minä sanon sille jotta sua peliättää niin jotta haluat nukkua täälä. Sullon vaikka… Jaa, sullon vaikka käyny joku rämppäämäs ovikelloa yät läpehensä pari viikkoa ennen niitä kisoja.”
”Ja se menee muka Nellylle läpi?”
”Menöö tai ei niin minen sille ainakaan sano jotta sen ei oo kiva olla yksin täs. En minä ny hullu oo.”

Niin se oli päätetty. Minä katsoisin tallin perään, eli tekisin niin kuin Camilla käskee, ja katsoisin Nellynkin perään, eli tekisin niin kuin Nellykin käskee. Eetu puolestaan huolehtisi, että Eiralla olisi kiva ja turvallinen reissu, ja että Typy tulisi terveenä ja iloisena takaisin kotiin. Sanoin vielä muodon vuoksi, että me aiomme sitten Nellyn kanssa grillata täällä kahdesti ja käydä kaupassa vain kerran, niin että jääkaappi täyteen sitten. Sille Eetu pyöräytti silmiään ja nousi kaatamaan kylmenneen kahvinsa lavuaariin.

[HelloOsallistuja]

Esteratsastaja H. Ilves ja esteratsu T. Ilves

”Näyttää oudolta ja raskaalta edelleen”, tuumasi ratsastustani seuraava Oskari, joka Ei Enää Opeta Minua Ja Typyä.
”No kai ny!” hörähdin puolustuksekseni. ”Se oli vasta mun elämän kolmas hyppy ikinä.”
”Joo mut voisit sä silti istua rennommin siellä ja edes yrittää ottaa vähän vastaan alastulossa. Varsinkin kun toi teidän puomi on vielä tossa maassa.”
”En mä pysty kun mulla on niin kipeet menkat.”
”No justiin. Hantuuki fjöösaan ja vetoja Hello!”
”Anteeks — mitä?”

Oskari mutisi jotain, varmaan että ei mitään, ja värjäytyi punaiseksi kääntyessään kävelemään maneesin katsomon puolelle. Tyrskin vielä vähän itsekseni. Välillä Oskari sanoi jotain tosi ronskia ja säikähti sitä sitten itse. Kai sitä voisi pitää kehityksenä, sillä ennen Oskarin olisi saanut yhtä punaiseksi vain vaikka sanomalla häntä Osku-kullaksi. Tänään Oskari oli vastannut siihen hämääntymättä, että mitä, mussu.

Oskarin lisäksi myös Typy oli kehittynyt. Minäkin osasin sanoa sen, vaikka olen vain minä. Selkein merkki oli varmaan se, että se ei yrittänyt heittää minua selästään, murhata minua tai purra polveani. Sitä paitsi se teki sitä, mitä käskettiin ainakin silloin, kun ymmärsi, mitä yritin sille sanoa. Sillä hetkellä se ravasi lähes suoraan, eikä oikonut kulmissa juuri ollenkaan. Sen hermo ei pettänyt nytkään, vaikka asettelin lipsuvia ohjia paremmin kesken ravin suunnatessamme edelleen maassa tolppien välissä kököttävälle puomille, eli minun ennätyskorkeusesteelleni.

No niin. Tavallisesti Oskari rääkäisi PUOLIPIDÄTE kahta askelta ennen estettä. Nyt hän ei ollut sen värinen, että olisi tohtinut edes kuiskata, joten piti muistaa itse. Puristin varovasti käsiä nyrkkiin. Varmaan liian kauan taas, mutta yritin kyllä olla tarpeeksi nopea ja lempeä. Ainakin Typy tajusi, että se yritti olla puolipidäte eikä vaikka pidäte tai käännös. Niihin se oli minun puolipidätteeni sekoittanut aina silloin tällöin. Tällä kertaa Typyn puolipidätteenlukutaidon huomasi siitä, miten sen korvat singahtivat hörölleen esteen suuntaan vähän niin kuin Jerusalemin korvat kun sille vingutti sen uutta mustekalalelua. Siitä korvien asennosta tiesi, että Typy hyppäisi eikä juoksisi yli, ja taas sitä mentiin.

Alastulo oli varmaan kauneinta tai ainakin persoonallisinta hypyssämme. Siinä kävi nytkin samalla lailla kuin ennen. Jysähdin satulaan niin kuin kivi, eikä se tuntunut mukavalta. Kypärä heilahti melkein silmille asti, ja jalustin oli vähällä luiskahtaa jalasta. Niin kuin aina hypyn jälkeen, nytkin siirsin ohjat oikeaan käteen, että pystyin ensin suoristamaan kypärän ja sen jälkeen pitämään satulasta kiinni niin kauan että sain luikerrettua vasemman jalkani kunnolla jalustimeen. Sitten katsoin Oskaria ja varmistin, että olihan hän nyt varmasti nähnyt, miten olimme taas selviytyneet hengissä tästä mahdottoman hienosta esteratsastuksesta.

”No?” virnistin hidastaessani käyntiin vähän ennen Oskaria.
”No ihan hyvä oli…”
Jaa jaa. Hän oli edelleen kauhuissaan siitä sadan vuoden, eli yhden hypyn takaisesta lausunnostaan.
”Mä muistin tehdä puolipidätteen oikees kohdassa”, kerroin.
”Joo mä näin.”
”Ja mä oon hengissä.”
”Jep. Kuule Hello, sehän oli sun tavoite. Jäädä henkiin. Niin sähän oot oikeastaan ylittänyt itsesi. Mut silti mä haluaisin että sun seuraava tavoite on ettet sä rojahtaisi tolleen oudosti sen hevosen päälle. Sen selkä ei kauaa kestä tota, eikä jalat varsinkaan.”

Oskari luiskahti kaiteen ylitse takaisin kentälle ja ryhtyi kävelemään vierellämme. Punaisuus rajoittui pelkkiin korviin enää.

”Mä en ajatellu hypätä enää koskaan, niin ettei hätää”, huomautin Oskarille. ”Muutenkin mä haluan tulla isäksi vielä jossain vaiheessa.”
”No — niinhän sä sanoit — mutta oikeestaan me voitaisiin jatkossa –”
”Missä jatkossa? Sun pitää levätä, sä tiedät itsekin.”
”Jos mä vähän kuitenkin katon teitä aina välillä.”
”Joo, vaikka sitten ens talvena eikö niin?”
”Ei kun nyt. Jos vaikka kerran viikossa?”
”Voi äiti sun kanssa. Mä ilmoitan sun esimiehelle et sä teet saikulla töitä. Ja Ilonalle. Mut olishan se kiva oppia jotain. Mutta en mä silti halua hypätä enää ikinä.”

Oskari katseli eteenpäin Typyn pään vierellä, mutta hänen poskistaan näki, että hän hymyili. Kävellessään hän silitti nopeasti hevoseni poskea, ja kun katselin meitä ja maapuomiestettämme, olo oli aika ylpeä. Olin oppinut jo yhtä ja toista ratsastamisesta, ja nyt olin hypännyt esteitäkin, eikä Typy silti vihannut minua. Itse asiassa se tuntui tykkäävän minusta nykyään enemmän kuin ikinä aikaisemmin.

[HelloOsallistuja]

Herran sanaa

Milan katsoi minua tosi tosi pitkään Biffensä selästä. Kysymys siitä, miksei hän tullut kanssani koskaan Herran huoneeseen, oli ollut pelkkä vitsi, jolla suunnittelin rikkovani hiljaisuuden ja hämmentäväni muita, mutta se oli mennyt pieleen. Milan ei ollut tiennyt, mitä Herran huone tarkoittaa, enkä ollut osannut kääntää sitä Noeulille englanniksi samanlaisella termillä niin että hänkin oli kuvitellut minun kysyneen sitä tosissani. Jopa Pondilla ratsastavan Chain ilme oli muuttunut kohteliaan kysyväksi heti, kun olin joutunut kääntämään Herran huoneen kirkoksi Noeulia ja Milania varten. Silti Milan vain katsoi ilmeettömänä niin kuin odottaisi että tajuaisin itse jotain, mikä oli kaikille muille ilmiselvää. Vilkuilin jo varmuuden vuoksi Chaita ja Noeuliakin, mutta eivät he näyttäneet onneksi sen valaistuneemmalta kuin minäkään.

”No?” tuhahdin hänelle lopulta, kun tuijottaminen ei herennyt silloinkaan, kun sekä Biffe että Skotti astuivat samaan leveään kuoppaan ja saivat meidät molemmat horjahtamaan eteenpäin.
”Eikö sä ole evankelis-luterilainen?” Milan kysyi lopulta hitaasti.
”Mitä se tähän kuuluu? Eikö suurin piirtein kaikki oo?”
”Mä ortodoksi”, Milan kertoi yhtä hitaasti. ”Teidän kirkot on oudot.”

Nyt minä vuorostani tuijotin Milania hiljaa. Miten en ollut tiennyt, että hän oli muka ortodoksi? Miten en ylipäätään muuten tiennyt mitään siitä, oliko Milan oikeasti uskonnollinen? Herran tähden, en tiennyt ortodoksikirkostakaan muuta kuin että kultaa oli ripoteltu joka Jeesuksen puolelle ja katolla törrötti se ihme vinoristi. Mielessäni kävi sekin, että tulisiko lasten uskonnollisesta kasvatuksesta riita, mutta sen sentään havaitsin heti ihan höpöhpöhuoleksi.

”Miten niin kirkot on outoja?” pihisin, kun en halunnut jäädä sanattomaksikaan lopuksi ikääni.
”Mä oon kans ortodoksi”, Chai sanoi hyväntuulisesti. ”Ja on ne oikeasti aika outoja. Ne näyttää niinku — niinku–”
”Kirveellä veistetyt”, Milan täydensi.
”No ehkä! Kun ne kirjaimellisesti on kirveellä veistetty. Ainaki Otsonmäen kirkko. Ja kaikki muut tässä lähellä.”
”Mut miksi ne täytyy olla niin rumat?”
”Mä oon miettiny samaa. Eihän niissä ole kun alttaritaulu ja pitkiä huonoja penkkejä. Mitä ihmettä se on olevinaan? Tai siis — onhan ne — tai siis –”
”No… No teillä ei oo penkkejä ollenkaan”, nälväisin takaisin ja tunsin olevani pikkulapsi, joka väitteli siitä, kenen isi oli väkevin. ”Vai ettekste ollu just se kirkko joka seisoa törröttää siellä ja pappi heiluttelee sitä päänsärkypalloa? Siis ei kirkko seiso vaan ihmiset. Vai oliko ne katolisia ne?”
”Siis suitsuketta heiluttaa?”
”Niin.”
”Mistä te puhutte?” Noeul kysyi vähän nolona, joten minun oli tulkattava koko homma englanniksi. En voinut kääntää asioita edes yhtään omaksi edukseni, koska Milan esti kääntämästä asioita väärin. Hän puhui inhottavan hyvää englantia.
”Eli kai sä oot edes normaali?” kysyin lopulta Noeulilta. ”Ei kun siis evankelis-luterilainen?”
Noeulia nauratti. ”Buddhalainen”, hän hykersi niin että Equador olisi tärissyt siinä mukana, jos olisi ollut yhtään pienempi poni.
”Kaikkien harhaoppisten ja pakanoiden kanssa mäkin joudun maastoilemaan! Se oli sitten Noeul vitsi. Jos et vielä huomaa semmosia.”
”Joo mä ymmärsin.”

Koko uskontokeskustelun olisi kuulunut jäädä siihen yhteen kysymykseen, jolla olisin hämmentänyt Milania. Minun piti saada hänet vain aukomaan suutaan ja sekoamaan sanoissaan. Vaikka Otsonmäen seurakunta olikin ollut minulle nuoresta asti tärkeä, en olisi jaksanut jauhaa uskonnosta puolta tuntia, Jätinmontolle asti. Niin kuitenkin sillä retkellä kävi, sillä Chai ilahtui ihan suhteettomasti siitä, että löysi viimein toisen ortodoksin. Aika homoa, sanon minä.

”Ei mä mieti noin syvälliset”, Milan nauroi lopulta, kun Chai ryhtyi pommittamaan häntä raamatullisilla moraalikysymyksillä. Jätinmontto häämötti jo puiden lomasta ja Herran sanasta kiisteltiin yhä.
”Miten niin et? Miten sä voit olla miettimättä tätä? Raamatussakin sanotaan –”
”Se ei mieti sitä, koska se on normaali”, keskeytin Chain paasauksen. ”Mä oon sanonut sullekin jo sata kertaa, että älä säkään mieti sitä. Eikä Raamattu kiellä ketään homostelemasta. Oikeasti ei kiellä. Ja vaikka kieltäisi, se on pelkkä kirja.”
”Miten mä voin olla miettimättä sitä, jos mä joudun Helvettiin?”
”Et sä mihinkään joudu pöljä. Kuka vajakki jaksais palvoa sellasta jumalaa, joka puhuu puuta heinää siitä miten on muka itse hyvyys ja rakkaus ja sitten paiskoo ihmisiä johonkin Helvettiin, vaikka ne ei edes tee mitään pahaa?”
”Sä oot — sä oot — sä ootki tommonen”, Chai etsi sopivaa sanaa, ”tapakristitty!”
”Mikä?” Milan kysyi.
”Semmonen joka käy just ja just joulukirkossa ja haalii kummilapsia mut oikeesti ei silleen usko.”
”No se ei ole semmonen. Mitä sä sanoi, napakristitty.”
”Tapakristitty.”
”Niin.”
”Thanks mate”, naurahdin. ”Mutta toi ei ollu mulle mitenkään loukkaus.”
”Se menee tuolla, pitää seurakunnan ne kerhot yhä. Varmasti enempi että sä”, Milan kuitenkin jatkoi ihmeellistä puolustamistaan. Jaaha, olinkohan tietämättäni sekaantunut uskovaiseen hihhuliin? Sellaiseen, joka tuputti näkemyksiään, eikä ymmärtänyt, että usko on henkilökohtaista?
”No mä käyn kyllä teidän, tai siis ton oudossa kirkossa, mutta missään ei ole ortodoksi–”
”Ei sä kirkkoa tarvi että voi olla kristitty.”
”Tarviihan?”
”Mihin tarvii? Eikö sulle opetettu, tai mä ajattelen tärkein oppi on sun… Hello mitä se on se pieni ääni sun sisässä?”
”Skitsofrenia”, mutisin kyllästyneenä.
”Omatunto”, Chai korjasi. ”Mutta papit saarnaa Raamatusta, joka on–”
”Vanha satukirja”, Milan sanoi.
”Hello!” Chai parahti. ”Sano sille että se on väärässä!”
”No nii lapset”, komensin. ”Jätinmontto on tossa. Ei saa riidellä uskonnosta tällä pakanoien pyhällä paikalla. Tai muutenkaan niin että mä joudun kuuntelemaan.”
”Mut toi sano että Raamattu–” Chai syytti käsi ja sormi ojossa.
”Mä kuulin mitä se sanoi. Olkoon vaikka kuinka pyhä kirja, niin voitko sä muka väittää, että se on sillä lailla jumalallinen ja puhdas, ettei kulttuuri oo vaikuttanu siihen, vaikka kulttuuri on vaikuttanu ihan kaikkeen muuhun ihmisen kautta kulkeneeseen tässä maailmassa? Mietipä sitä. Ei kun mieti hiljaa sitä tai kävele Milanin kaa kahden kotiin!”
”Miksi mut jään… Jääte..ttään? Kans?”
”Koska sä villitset tota toista hihhulia! Noeul! Laukataan pakoon!”

Noeul havahtui, kun kuuli nimensä, mutta jouduin huutaa laukkakäskyn uudelleen olkani ylitse, kun olin mennyt jo. Equador oli kuitenkin Skottia noin miljoona kertaa nopeampi, niin että Noeul otti meidät kiinni ihan parilla askeleella. Hän sai laukata vierellämme rennosti kuin keinuhevosella, kun taas Skotti hakkasi maata jättikavioillaan niin kuin mielipuoli jotta pysyi vauhdissa. Ortodoksi yksi ja ortodoksi kaksi jäivät kauas taa, ja kun olimme Jätinmonton kivisen hiekkarannan toisella laidalla, he näyttivät yhä väittelevän keskenään antaessaan Pondin ja Biffen kävellä kaikessa rauhassa perässämme.

”Mitä sanot, Noeul… Noelle… Ei vitsit sulle on vaikeaa keksiä muuten lempinimeä.”
”Kaverit kutsui mua kotona Euliksi.”
”Seki on liian vaikee. Jos meillä ei olis jo Noaa, sä olisit Noa. Ootsä nyt vaikka Noora?”
”Eikö se oo tytön nimi.”
”Ai niin, totta.”
”Ai niin!” Noeul nauroi.
”No mä keksin sulle nimen ihan just. Mutta mun piti kysyä, että mitä olet mieltä jos jätetään noi kaksi tänne. Ne on nyt löytäneet toisensa ja uskonsa ja on tosi rasittavia ja varmaan jotenkin fuusioituu jatkossa yhteen ja perustaa oman lahkon tässä matkalla.”
”No joo. Mennään edeltä. Vaikka ei ne mua sillä lailla häiritse. Mä en oikeastaan ymmärrä mitä ne puhuu, niin se ei eroa mitenkään muista aiheista.”

Noeul nauroi, mutta minusta tuntui vähän pahalta. Pitäisi muistaa tulkata hieman enemmän. Ei liikaa kuitenkaan. En tiennyt, oliko Noeulin tarkoitus oppia suomen kieli vai ei, mutta oppisi hän jotain pakostakin, jos kuulisi kieltä. Ja jos joku viitsisi auttaa.

”Säkö et pidä uskonnosta?” Noeul kysyi rennosti, kun kävelimme kaksisataa metriä hihhuleiden edellä kotiinpäin.
”Älä nyt säkin alota.”
”No tämän verran mä nyt haluan tietää kun toi äskeinen häiritsi sua niin paljon.”
”Kyllä mä tykkään uskonnosta. Mä en vaan tykkää siitä, miten joku on pelotellut Chain uskomaan, että Jumala on joku hirviö, joka on koko ajan sen perässä kiskomassa sitä johonkin kärsimykseen.”
”Okei. Ravataan. Milan ja p’Chai saavuttaa meitä.”
”Ai tästä tuli joku kilpailu vai? Sä olet väärässä seurassa. Katso mun hevosta.”
”Oi mutta kun ne ei tiedä että tämä on kilpailu, niin me voidaan hyvinkin voittaa ne.”

[HelloOsallistuja]

sillisalaatti

Olin jankuttanut Milanin tupaan. Olin mennyt sanomaan, että ei siellä ketään ole tähän aikaan, keskellä päivää. Kaikilla on omia hommiaan. Voisimme ihan hyvin käydä kahvilla. Kauan siinä suostuttelussa oli mennytkin, mutta pääsin tajuamaan järkyttävän erheeni heti ovella. Eteinen oli täynnä kenkiä. Milan sanoi jotain omalla kielellään, ja vaikka en ymmärtänyt sitä, tunnistin sen nuotista hiljaiseksi kirosanaksi. Oli kuitenkin jo myöhäistä perääntyä, koska sieltä täältä ympäri tupaa kuului ”moooi” tai ”heeei”, vaikka kukaan ei voinutkaan tietää, että me sieltä tulimme. Kajautin samanlaisen vastauksen ja kiskaisin Milanin kyynärvarresta keittiön puolelle ennen kuin hän ehti yrittää pakoon.

”Jumalan terve”, sanoin vielä erikseen keittiössä oleville ja pokkasin. Pöydän ääressä olivat vain Nelly ja Eira. Tavallaan hyvää onnea. Kumpikaan ei inhonnut Milania eniten.
”Miten Helemias voi tänä kauniina Herran päivänä?” Nelly vaihtoi heti asiallisen nuottinsa teennäisen kohteliaaksi. ”Herra Milato… Mijato…”, hän yritti, mutta naksautti sitten kieltään ja vaihtoi suuntaa: ”herra Milan, päivää.”
”Saavuimme nauttimaan virvokkeita. Salonkinne on kovin tyhjä siihen nähden, että hallissanne on kuusimiljoonaa paria kenkiä?”
”Mä ei ymmärrä”, Milan kuiskasi hätäisesti takanani.
”Joo ne on olkkarissa. Me Milan vaan pelleillään. Menkää sinne.”

En kysynyt, keitä ”ne” olivat, mutta otin kahvia. Kun Milan ei ottanutkaan, pyöräytin silmiäni ja kaadoin hänellekin. Näin! Tollo. Saa ottaa. Hyvä poika. Sekä Nelly että Eira seurasivat meitä olohuoneeseen, jossa ei ollut enää kauheasti tilaa istua. Milan tietenkin kiiruhti nojatuoliin, että olisi vähän niin kuin piilossa nurkassa, ja jotta rouva siunatussa tilassa oleva pääsisi viimeiselle sohvapaikalle, minä istuin Milanin jalkoihin sukkaa syövän Mielikin viereen. Eira puolestaan vaappui hetken paikoillaan tietämättä mitä tehdä ennen kuin päättii tunkeutua sohvan toiseen päätyyn Alexin viereen, vaikka siinä ei olisikaan oikeasti ollut enää yhtään tilaa.

”Me vaan juteltiin just Niklaksesta”, Alex sanoi meille kaikille tulijoille ja hieroi kättään, jonka päälle Eira oli rojahtanut.
”Se on tosi outoo että ne lähtee”, sanoin heti.
”Sä oot outo”, Eira mutisi.
”Mietittiin, että ei se varmaan ole helppo rasti, kun on talot ja tallit ja kaikki”, Sonja tuumi väljemmiltä vesiltä toisesta nojatuolista. Hänelläkin oli kahvia.
”Mun pitää muuten näyttää sulle yksi juttu siitä sun ratsastusvideosta sitten ennen kun karkaat minnekään”, Nelly sanoi hänelle.
”Eikö se ollu Niklaksen ja Eiran patentti muuten se ruokinta-automaatti, joka on vieläkin pihatolla? Vai muistanko mä taas ihan omiani?” Oskari kysyi pianonpenkiltä Camillan viereltä.
”Muistat!” Eira kirahti. ”Se oli mun patentti! Niklas auttoi.”
”No se ainaki oli Niklas, joka sillon korjas ton”, muistin ja osoitin ilmanlämpöpumppua.
”Nii silloin kun Eetu hyppi seinille että toi koira kuolee lämpöhalvaukseen”, Camilla sanoi ihan vakavana, mutta sai kaikki paitsi Eiran hörähtämään.
”Missä se Eetu muuten on? Mun pitäisi sanoa sille Aaveen ruokinnasta yksi uusi juttu.”
”Sen auto ei oo pihassa, mutta sä voit sanoa sen mullekin kyllä jos se ei tule pian.”
”Ai niin säkin oot vielä siinä Camilla!”

Kun muisteltiin kuolleita, pysyttiin asiassa. Niklas ei ollut kuollut, eikä Marshallkaan. Keskustelussa toistui muutaman kerran se, kuinka outoa oli, että he lähtisivät. Eira oli jotenkin erityisen pahalla päällä, mutta oikea kiukku näytti muuttuvan esitykseksi, kun Alex huomautti, että hän osasi kyllä ruuvata Eiran kanssa tarvittaessa, vaikka Niklas olisikin kuinka korvaamaton. Vain Janna oli hiljaa, eikä mikään ihme. Kun olin kysynyt äidiltä joskus, miksi minun ja Allun kummit olivat sukulaisia, kun tavallisesti valittiin vanhempien ystäviä, äidillä oli ollut selitys valmiina. Vanhempien ystävät useimmiten katoavat joskus: välit viilenevät, elämä vie, muuttoja tulee. Sukulaiset eivät pääse yhtä helposti katoamaan. Onneksi Ellillä oli vaikka kuinka monta muutakin syliä. Janna kuitenkin menetti ystäväperheensä.

Kun keskustelu muuttui liian synkäksi ja suoraan sanoen sen oloiseksi, että Niklas olisi todella kuollut, päätin piristää sitä.
”Arvatkaa mikä on mun Niklasmuisto”, virnistin.
”Varmaa joku tyhmä…” Eira mutisi.
”Ennen kun se meni naimisiin, mä ajattelin hetken että vois viedä sen Marshallilta. Mutta ei sitä niin helposti vietykään”, paljastin. ”Kukaan ei varmaan tienny.”
”Hello kaikki tiesi”, Nelly sanoi säälivästi ja muut alkoivat nauraa. Vain Milan oli hiljaa, ja kun katsoin ylös, hän hymyili kohteliaasti niin kuin nukke.
”Älkää nyt viittikö”, hörähdin takaisin. ”Meistä olis voinu tulla vaikka mitä.”
”Niinku vuosisadan rakkaustarina”, Alex irvaili. ”Onks sulla edes ikinä ollu ketään oikeaa poikaystävää?”
Naurahdin. ”On mulla joskus ollu.”

Milanin sääret vaihtoivat asentoa äkisti. En katsonut häneen. Voi kuule kulta, kun se et ole sinä, josta minä puhun. Se on Hellevaaran Tiitus se. Vaikka sen tarinan olikin aika päättyä silloin, Tiitus olisi se ultimaattinen askelmerkki, johon kaikkia historian muita poikaystäviä verrattaisiin: minun ja muiden. Siis minä vertaisin. Kaikissa oli vikansa, ja Tiituksen ja minun viat hiersivät toisiaan niin, että oli pakko jatkaa eri teille, mutta muilta osin kaikki oli ollut hienosti. Sitä paitsi nytpä olin oppinut, etten yrittäisi ikinä väkisin olla ihmisen kanssa, joka häpesi minua niin, että olisin vain salainen —

Minun oli pakko vilkaista sittenkin ylöspäin. Milan hieroi ja venytteli niskaansa ja haukotteli. Hän oli maailman surkein esittämään rentoa silloin, kun oli hermostunut. Nytkin se meni läpi varmaan ainoastaan Eiralle, joka keskittyi vilkuilemaan häntä salaa. Tartuin Milanin jalkaterään, jota peitti valkoinen sukka, ja silitin hänen jalkapöytäänsä peukalolla niin kuin toisen kättä tavataan silittää. Minunkin nimeni voisi olla Tiitus Hellevaara, paitsi etten ollut niin kaunis.

”Se on kyllä eniten perseestä että kaikki hyvännäköset pojat lähtee tallilta”, Eira huokaisi dramaattisesti.
Hymyilytti. Melkein kaikki miehet olivat hyvännäköisiä. Vedessä täytyi olla jotain. Meille taisi tulla vesi kaivosta.
”Joo voi jeesus tollasia joiden hampaat on keltaset ja päin vittua ja jotka vaan kaivaa nenää tuolla eikä osaa käyttäytyä”, Alex pilkkasi ja osoitti Milania. ”Kaikkia saatanan Quasimodoja tänne vaan jää. Tollasii kääpiöitä niinku toi Oskari, hyi vittu oikeesti.”
”No ehkä, mutta Niklas sentään–”
”Sitä paitsi eksä oo kulkenu sen uuden, sen mikä sen nimi nyt on, Jessen perässä muutenkin? Ja hetkinen, mä ymmärsin että sä oot Noeulin kanssa?”
”Ai ooksä Noeulin kanssa?” Nelly kysyi.
”No en tiiä, ihme ristikuulustelu!” Eira ärähti.
”Et sä voi Niklastakin varata”, Alex päätti.
”No en kai kun se muuttaa pois!”
”Nii ja Hello näki sen eka”, Nelly sanoi.
”First see, first serve”, ilmoitin vakavana.
”Mut siis Niklaski lähtee sinne Venäjälle. Eli se ja Marshall on siis edelleen yhdessä” Nelly muistutti.
”No kai ny”, naurahdin. ”Me jaetaan se.”
”Vitut jaatte.”

Muut jatkoivat juoruamistaan, vaikka Nellyn ja Sonjan päät painuivatkin yhdessä kumaraan Nellyn puhelimen ylle. Janna oli hiljaa, samoin Milan. Niin olin minäkin, koska en saanut hellevaara-ajatuksia karistettua. Olin itse asiassa mennyt pidemmälle kuin Tiitus: oikein muistutellut Milanille, että me emme muuten ole yhdessä. Me emme kulje samalla autolla. Sinä et virallisesti ole käynyt meillä päinkään. Olin tainnut unohtaa, miten kauheaa se oli, kun toinen osoitti, etten ole tarpeeksi hyvä. Tästä minun ja Milanin touhusta ei tulisi pitkän päälle yhtään mitään muuta kuin sydänsurua, mutta ei tarkoitukseni ollut tuottaa niitä nyt jo, kaiken aikaa.

Sopivassa välissä venyttelin sen merkiksi, että aioin nousta ja lähteä. Sain liikettä aikaan myös Oskarissa ja Camillassa, jotka huojuttelivat selkiään kahvitaukonsa loppumista osoittaen. Silitin vielä Mielikkiä, joka ei paljoa ollut liikahdellut, ja nousin jaloilleni. Odotin, että edes muutama katse kiinnityi minuun, kun haukottelin mahtavasti.

”No nii. Me lähetään nyt kotia”, äänsin varmasti selkeästi ja ojensin nojatuoliin uponneelle Milanille käteni. Tuntui kuin hän olisi tuijottanut sitä parikymmentä minuuttia ennen kuin otti siitä kiinni. Hän katsoi tiiviisti maton kuvioita, kun vedin hänetkin jaloilleen. En päästänyt hänestä irti ennen kuin eteisessä. Siellä sain tuta Milanin version Alexin lanseeraamasta mitä vittua -eleestä. Siinä Milanin silmät pullistuivat ja avautuivat ammolleen, kun hän katsoi minua. Sitten hän ojensi kätensä kämmenet ylöspäin, sormet kouristusmaisiksi linnunkynsiksi kaartuneina ja elehti niillä terävästi ylös-alas. Sipaisin sormellani hänen jännittynyttä leukaansa, joka ei siitäkään rentoutunut. Sellainenkin kuin Niklas, jonka huomio sinkoili kirjaimellisesti pitkin seiniä, olisi kuitenkin huomannut, että kenkiä sitoessaan Milan hymyili salaa.

[HelloOsallistuja]

Antiikkikauppiaan franken-auto

Kuului ihme tung. Jotain meni varmasti lopullisesti rikki, mutta jatkoin ajamista. Vanha Toyota tuntui värähtelevän hetken, mutta jatkoi matkaa. Jo ennen kuin pääsin Otsonmäen Ässän pihaan asti, ilmastointi puhalsi pelkkää kylmää ja lämmöt nousivat. Reunimmaiselle parkkipaikalle päästyäni näin jo akku- ja moottorivalon palavan.

Sammutin moottorin ja silitin rattia. Moni oli ihmetellyt, miksen ollut jo aikapäiviä sitten vaihtanut autoa. Se oli jotain hullua kiintymystä. Toyotan rekisterinumero oli OLJ. Olin sanonut sitä alusta asti Oljoksi, ja se oli ensimmäinen oma autoni. Se tuntui vähän niin kuin joltain elävältä lemmikiltä.

Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä Ässältä edes takaisin kotiin tallista puhumattakaan. Milanilta en ainakaan soittaisi kyytiä. Hän oli meillä, tuossa ihan lähellä toimivan autonsa kanssa, mutta en halunnut ilmaantua tallille samalla kyydillä. Eetulla ja Nellyllä varmaan olisi kiire, ja seuraavana tuli mieleen Eira.

Hetken purnattuaan Eira lähti hakemaan. Oikeastaan kuulin jo puhelun aikana, miten hän käynnisti autonsa. Kaivelin hansikaslokerosta kukkaroni odotellessani. Muuta vähänkään rahan arvoista autossa ei oikeastaan ollut, ja se oli hyvä: ovet sai laitettua lukkoon viimeksi Herran vuonna 2018.

Kun Eira kurvasi autollaan Toyotan viereen niin että sulava lumi roiskahti, hän kiristi käsijarrun kunnon narskaisulla ja ampaisi ulos käynnissä olevasta autostaan.

”Mikä sen tuli?” oli Eiran äkäinen tervehdys.
”Se meni rikki.”
”No shit! Mikä siinä meni rikki?”
”Millä todennäköisyydellä sä ajattelit, että mä tiedän? Se paukahti ja nosti lämmöt ja nyt se on tossa.”
”Jaha”, Eira ennemminkin äyskähti kuin totesi ja avasi Toyotan kuskin puolen oven.

Naps vain ja konepelti oli auki, ja Eira tuijotti jurona niitä kaiken maailman osasia ja letkuja, jotka siellä pellin alla olivat rämistelleet vaihtelevalla toimivuudella alusta asti. Kauaa hän ei tarkastellut, vaan laski konepellin taas alas ja marssi omalle autolleen. Ei auttanut muu kuin istua apukuskin paikalle hänen seuraansa.

”Sä et sitte viittiny korjauttaa sitä vuotoa”, Eira totesi nuivasti kurvatessaan parkkipaikalta liikenteen sekaan.
”Enpä en.”
”Mä sanoin jo sillon, että jos sä ajelet ilman ohjaustehostimen nestettä, se pumppu leipoo lopuksi.”
”Niinhän sä sanoit.”

En ollut jotenkin saanut aikaan. Toisaalta ei huvittanutkaan viedä Toyotaa enää pajalle. Sen arvo oli kaksisataa, sekin romurautana. Tuntui hullulta ajatukselta laittaa tuhansia tai edes satoja euroja siihen enää. Toisaalta auton vaihtaminen tuntui myös niin ikävältä, että olin tainnut vältellä koko ajatusta. Olihan vanhalla kunnon Oljolla ollut kamala ajaa viimeiset pari viikkoa, kun rattia sai kiskoa hartiavoimin jotta pääsi kääntymään risteyksestä kumpaan tahansa suuntaan.

Matkasimme hiljaisuudessa melkein tallille asti. Eira ei kuunnellut radiota, vaan taisi olla yhdistänyt puhelimensa musiikin bluetoothilla kuunneltavaksi. Minun autossani oli hädin tuskin cd-soitin, joka sekin sammutti itsensä välillä ja käynnistyi vasta kun sitä painoi kovasti takaisin tilaansa.

”Ehdiksä korjata sen?” kysyin lopulta.
”En todellakaan korjaa mitää semmosia vuotoja! Se putki on niin perse paikassa, että — tai no. Anna satanen niin korjaan.”
”Satanen!”
”Poolanmettän siellä pajalla sen äijän tuntipalkka on kuuskytviis! Halvalla lähtee!”
”No… Ai kaikkineen satanen?”
”No ei tietenkää kaikkineen satasta. Työstä satanen. Kaikki osat päälle!”
”Paljo ne maksaa?”
”Se laturinremmi oli tipahtanu siitä. Uus moniurahihna on parikymppii, pumppu parisataa, sit jos se putki on itsessään paskana niin se pitää ettiä jostain vastaavasta autonromusta mielellään, koska mä en ainakaan sitä –”
”Unohda koko homma. Mä vien sen paaliin”, päätin siinä paikassa.
”Kiitos Jeesus. Mä oon miettiny miksi sun pitää ajaa tommosella sata eekooär vuosimallin autolla huvikses.”
”Autakko ettiin uuden? Auton?”
”E. Tai no–”
”Jos maksan satasen, niinhän?”
”Ei. Kun jos sä etit jotain oikeen ihmisen autoa etkä uutta tommosta ihme antiikkikauppiaan ylihinnoittelemaa paloista koottua franken-autoa.”

Naurahdin ihan ääneen asti. Eiralla oli ihan pointti, mutta kun en ollut kiinnostunut autoista. Miksi laittaisin autoon rahaa? Tavoitteeni oli päästä kulkemaan halvalla paikasta A paikkaan B. Auton piti olla pieniruokainen ja niin vanha, että kuka tahansa osaisi korjata sitä halvalla ja helposti. Siinä kaikki. Kallis auto hajoaisi ihan samalla tavalla kuin halpakin.

”No jos kuitenkin etit mulle jonkun kahen tonnin auton”, ehdotin. Olihan se nyt jo kuitenkin tuhatviisisataa enemmän kuin Toyotasta oli aikoinaan maksettu.
Eirasta pääsi tuskastunut pihinä, kun hän sammutti autonsa moottorin.
”Paljoko sitte pitää laittaa että sä autat?” kysyin mielestäni nätisti.
”Kymppitonnin autoa autan ettiin.”
”En todella oo laittamassa kymppitonnia johki autoon!”
”No sitte saat kattoo niitä loppuun ajettuja paskojas ihan ilman mua!”
”Neljä tonnia!”
”Kymppi!”
”Viis.”
”Seittämän! Yhtään sen alemmalla rajalla en eti! Ja kohta en silläkää jos yhtää vingut!”
”No voi Jeesus”, murahdin ja könysin ulkoilmaan, joka ei haissut kevyesti joltain ihme mansikkaiselta Wunderbaumilta tai hajuvedeltä niin kuin Eiran auto.
”Mä tiedän et Seinäjoella on myynnissä yks kiva bensa-Fiesta, vaan seittämän ja puoli tuhatta pyynti!” Eira huhuili perääni. ”Vaan yheksänkyttuhatta ajettu!”
”Liian kallis!” huusin takaisin.
”Mut kuuliksä et sillä on ajettu vaan yheksänkyt–” Eira kuului jatkavan edelleen, vaikka sujahdin jo suulin lipan alle ja sieltä talliin karkuun.

[Julkaisija]

Viestit