[HelloOsallistuja]

Typyn ihan oma elämä

Olin siirtänyt edellisiltana kaksisataa Oskarin ja toiset kaksisataa Milanin tilille. Ne olivat jo toiset kahdetsadat, mutta sijoitukseni hyöty-hintasuhde oli niin hyvä, että en tuntenut köyhtyneeni ollenkaan liikaa, kun istuin kentän aidalla Tiden ja Oskarin välissä, Marshallin ja Hermanin seurassa ja katselin Milania ja Typyä. Puolentoista kuukauden kehitys oli ollut huikean nopeaa ja Oskarin ja Milanin työnjako jotenkin sanattomasta sopimuksesta täysin selvä. Oskari tietenkin oli kova valittamaan ja narisemaan, kun ei Typy mikään hänen unelmiensa projekti ollut, mutta kuitenkin kaksisataa euroa tuli ilmeisesti tarpeeseen, kun hän siitä huolimatta jaksoi satuloida hevoseni kerta toisensa jälkeen. Milan puolestaan sanoi Typyä iloisesti Tupuksi, hymyili sille, lepersi ja tuntui muutenkin nauttivan joka hetkestä. Oskari tapasi ratsastaa, mutta Milan tahtoi työskennellä yleensä maastakäsin, niin kuin nytkin. Oskarin rutina ei minua häirinnyt, mutta Milanin hymy kumma kyllä häiritsi. Hevoseni tykkäsi kaikista muista enemmän kuin minusta, eikä se minua tarvinnut kuin maksumieheksi.

”Mä kyllä vaatisin siltä jo kunnon ravia”, Oskari mutisi itsekseen. Hän oli kuin kommenttiraita: istui tuijottamassa ja mutisemassa, vaikka ei muka tykännyt tehdä Typyn kanssa hommia.
”Se on västä väyvä”, Tide vonkui sellaisella teennäisellä äänellä, että tiesin hänen pilkkaavan minua. Tein hänen suuntaansa ruman ilmeen, mutta hän vain naurahti.
”Mikään vauva”, Oskari mutisi.
”Varo nyt ettei Hello tirvase sua kuonoon”, Herman tokaisi sormi pystyssä Oskaria kohti. ”Se on aina sen vauva.”
”No toi on kyllä päässy aika hurjaksi toi vauva. Näettekste miten se vieläki luulee ettei sen tarvi nostaa laukkaa kun käsketään?” Oskari sanoi ihan kunnon puheääneen.

Näin Marshallin nyökyttävän ja muiden kääntävän katseensa Oskarista Typyyn ennen kuin itsekin katsoin taas hevosta. Se työnsi selkäänsä ylöspäin ja nosti etujalkojaan yhä korkeammalle, mutta ei nostanut laukkaa, vaikka Milan pyysi. Sen juoksutusliinan toisessa päässä Milan hymyili siitä huolimatta ja jutteli sille. Sanoja ei kuulunut, mutta pehmeä äänensävy kuului. Hän pyysi Typyä vielä kerran maiskuttamalla ennen kuin nosti piiskaa ylöspäin sen takana ja toi sitä lähemmäs. Typy luimisti rumasti korviaan, mutta nosti laukan. En olisi ilmeisesti saanut aikoinaan pelotella sitä laukalle hakkaamalla piiskalla maata ja tökkimällä sen takapuolta. Milan ei ainakaan hakannut ja tökkinyt.

”Kyllähän se nyt hyvin nosti”, Marshall tuumasi.
”Mutta näyttääkö toikaan nyt ihan nelivuotiaan menolta?” Oskari kysyi.
”Onhan se vähän epätasapainossa. Sen etuosa on kuitenkin niin kehittymätön, että–”
”Sun etuosa tässä on kehittymätön”, huomautin Marshallille, joka katsahti minua silmät suurina.
”Älä nyt suutu”, Tide sanoi hiljaa.
”Nii Hello, älä nyt suutu”, Herman matki vonkuen niin kuin Tide aiemmin ja teki Oskarin selän ylitse minun suuntaani ärsyttäviä silittäviä eleitä.
”Mä paan sut nippuun”, ilmoitin.
”Älä oo niin paha Marshallille”, Herman vastasi.
”En sitä, vaan sut!”
”Älä paa alaikäisiä nippuun Hello”, Tide sanoi tasaisesti katse Typyssä.
”Sä vaan pelkäät Marshallia”, Herman väitti.
”Kuka muka ei pelkää Marshallia?” yritin sanoa leppoisammin.
”Hiljaa nyt kun mä yritän keskittyä”, Oskari komensi.

Hetken Milan sai tehdä kentällä hommia hiljaisuudessa. Hevoseni toimi niin kuin pikku enkelivauva. Välillä luimiva enkelivauva, mutta yhtä kaikki pyydetysssä askellajissa oikeaan suuntaan kulkeva enkelivauva. Pian Oskari kommentoi taas jotain, tällä kertaa Typyn takajalkojen työskentelystä. Hän taisi loukkaantua, kun huokaisin merkitsevästi, sillä hän hyppäsi aidalta kentälle ja siirtyi minun ja Hermanin välistä reunimmaisena istuvan Marshallin viereen. Alkoi kuulua tylsää, mutistua analyysiä, josta en ymmärtänyt niin paljoa, että jaksaisin kiinnostua.

Seurasin ylpeänä, miten Typy vaihtoi nätisti suuntaa kentällä. Milan antoi sen kävellä melko kauan — Oskarin mutinasta päätellen liian kauan — mutta kun hän pyysi siltä ravia, se toimi heti oikein. Kuulin äänensävystä, miten Milan sitä kehui ja ylisti. Se vihloi minua omituisesti. Olihan se hienoa, kun Typy totteli heti, mutta tarviko sen nyt kuitenkaan noin hyvin totella? Mutta Typy totteli ja ravasi. Ja ravasi.

”Tide”, kuiskasin hetken kuluttua.
”No?”
”Mitä jos toi väsyy kun se juoksee niin kauan?”
”Ei se oo juossu vielä ku muutaman minsan.”
”Mä luin et hevoset kuolee sydänkohtauksiin helposti ylirasituksessa.”
Tide naurahti, mutta vakavoitui sitten minua vilkaistuaan. ”Ei se oo mitenkään ylirasittunu”, hän sanoi vakavasti.
”Mistä tiiät.”

Tide katsoi minua pitkään arvioiden. Hän avasi ja sulki kahdesti suunsa ennen kuin puhui. Kuulosti siltä, että hän valikoi sanansa hyvin tarkasti.

”Sä et taida puhua ollenkaan hevosta?”
”No aijjaa! En.”
”Älä nyt pillastu heti. Katopa kun sen pää on nyt tolleen alhaalla ja toi toinen korva tolleen rennosti tossa ja toinen sit kuuntelee Milania.”
”Joo?”
”No se on nyt rentoutunu vasta. Ja seuraapa niin se ottaa nyt tollasta isompaa parempaa askelta, kun aluksi se tikitti niinku poni.”
”Mistä sä sit muka tiiät että se on rentouden merkki?”
”Sen vaan ti… Hei, mistä sä aina tiiät kun Jepellä on nälkä? Tai että se haluaa tulla sohvalle?”

En sanonut mitään. Katselin vain Typyn kuulemma rentoa korvaa. Hevosella oli minusta paljon vähemmän ilmeitä kuin koiralla. Sen molempia silmiä ei edes nähnyt samaan aikaan, niin ettei ikinä tiennyt, kuinka kiinnostunut se mistäkin oli. Typyn askel kuitenkin oli ihan totta pidempi kuin alussa. Noin Tidekin juoksi aamulenkkejään, mutta vihaisena hän juoksi niska ja polvet jäykkinä ja nopeammin.

”Tiiäks mistä mä tiiän et Jepellä on nälkä?” virnistin Tidelle.
”No?”
”Sillä on ihan samanlainen ilme ku sulla sillon ku sä haluut mennä Runoihin etkä kehtaa sanoo et haluat kolmannen kerran samalla viikolla pitsaa.”
Tide ei ensin osannut päättää, päästäisikö hymynsä läpi vai teeskentelisikö pahastunutta. Lopulta hän suoristi niskansa niin kuin rentoutunut Typy ja hymyili. ”Vois muute hakee Runoista rullan puoliks tänään.”
”Mä haluun kyl ihan oman rullan. Sun kans ku jakaa nii ei voikkaa ottaa kahta kolmasosaa.”
”No. Vois ottaa sit kaks rullaa. Ja nugetteja. Ja jos tilattas se disniplussa.”
”Ja sit sä syöttäisit mua romanttisesti.”
”En tosiaankaan.”
”Lopettakaaaaaa”, Herman nurisi. ”Ylikiva kuunnella tommosta.”
”Kuuntele sit noita”, käskin ja viittasin Marshallin ja Oskarin ihan oman ratsastuskerhon suuntaan.
”Se on vielä paskempaa”, Herman vinkui. ”Ne geek out jostain apuohjista ja käyttää semmosta jargonia että ei siitä kukaa normaali mies selviä. Hei — Milan tulee — voinks mä jäähdytellä?”
”Kysy Oskarilta ja Milanilta”, käskin, koska en varmaan ollut pätevä arvioimaan Typyn jäähdyttelyntarvetta sen paremmin kuin sen turvallisuustasoakaan enää. Tai rentouden astetta.

Typy tervehti Hermania korvat hörössä ja pyyhkäisi turvallaan purematta minunkin polviani. Milan ojensi Typyn liinan Hermanille ja antoi hänen lähteä kävelyttämään hevosta, joka seurasi kiltisti ja ainakin minun mielestäni kiinnostuneesti. Teki mieli murista niin kuin kiusattu Jerusalem, kun Milan vain hymyili minulle nopeasti ja nojautui sitten Oskarin ja Marshallin puoleen analysoimaan Typyä. Hevoseni vaappui Hermanin perässä ja tuijotti kuuliaisesti pellolle Hermanin osoittaessa sille sormella jotain. Olinko menettänyt sen jo kokonaan?

”Nyt tuli nälkä”, ilmoitin Tidelle ja pyörähdin aidalla ympäri.
”Just söit kaks lautasellista sitä riisipuuroa. Sä oot kyllä pohjaton.”
”Nii oon. Ei tää maha pysy ylläpitämättä. Jos sä haluat olla vielä, niin mä voin kyl hakee yksin ne rullat niin ei sun tarvi siellä odottaa.”
”Eiku kyl mä tuun. Muute sä unohdat ne nugetit.”
”Kuka tässä on pohjaton?”

Maailma oli harmaampi kuin aiemmin, kun kävelin autolle. Ajattelin, että kun tulisi sopiva tilaisuus — jossain nugettien ja Disneyn välissä — minä kyllä kertoisin, miten kamala olin. Miten tavallaan halusin jopa sabotoida koko typyhommaa, etteivät muut onnistuisi niin helposti sen kanssa. Miten olin kaikesta edistymisestä huolimatta katkera, kun minut sivuutettiin, kun olin niin hyödytön hevosenomistaja. Tide ei nauraisi kuin aluksi: vain silloin, kun luulisi minun vitsailevan.

Kun Tide ähelsi autossa turvavyötä kiinni, muistin yhtäkkiä Been lähdön ja puristin suuni kiinni. Jos se olisi ollut jonkun toisen hevonen, olisin ollut iloinen, etten ole ainoa epäonnistuja. Se nyt kuitenkin oli Tiden hevonen, ja sen ajatteleminen sai minut muistelemaan, kuinka monen muunkin asian suhteen olin maailman huonoin poikaystävä. Nyt olisi ihan liian myöhäistä ottaa Bee yhtäkkiä tyhjästä puheeksi. Sen sijaan tartuin Tiden käsivarteen ja halasin sitä katuvaisena. Päätin kävellä ihan itse rullakebabin jälkeen taloyhtiön saunaan varaamaan hänelle saunavuoron ja olla ruikuttamatta yhtään, vaikka hän huudattaisi Disneyn sijaan kuitenkin urheilua koko illan.

”Mitä!”
”Ei mitää!”
”Älä sit — hyi kauhee mä luulin jo et sulla on taas hiiri siellä kaasun alla!”
”No ei ole.”
”Onneks.”

[HelloOsallistuja]

Kipukynnys

Sairaudet, jotka eivät näy ulospäin, ovat vaikeita. Opettelen vieläkin itse sitä, että toisten ulkonäön tai toimintakyvyn perusteella ei saisi olettaa mitään. Joskus se on kuitenkin kovin vaikeaa, vaikka itse onkin sellainen kuin on.

Tänään nousin kahvipöydän päästä seisomaan, kun Niklas otti pöysän päätyyn asetetun tuolin selkänojasta päättäväisesti kiinni. Marshallin polvi on vielä näkyvästi parantumassa, joten kukaan ei pitänyt sitä ihmeellisenä, miten nousin omille vihloville polvilleni ja annoin tilaa. Noustessani en tainnut pitää itsekään. Vuosien mittaan kipukynnykseni on kohonnut huikeaksi ja tavallinen pieni vihlonta ikään kuin kuuluu asiaan. Aloin miettiä asiaa vasta, kun kapusin kahvinkeittimen ja Oskarin viereen keittiön tasolle istumaan.

Minä olen herrantähden ihmemies. Asuin hetken yliopiston takia Helsingissä, ja silloin alkoivat kivut. Ne tulivat hiipimällä ja hiljalleen, mutta puolen vuoden kuluttua siitä, kun minulla oli ensimmäisen kerran vaikeuksia pukeutua kauluspaitaan, minusta oli tullut liikuntakyvytön. Muistan hyvin, miltä solukämppäni katto näytti, kun makasin sängyllä, paikallaan oleminenkin särki, ja mietin jatkuvasti, tähänkö kuolisin. Köpötin lääkäriin ennen sitä kuin yhdeksänkymppinen, viimeisillä voimillani. Muistan aina, mitä yliopiston opiskelijaterveydenhuollon lääkäri sanoi.

”Kun oikein kuvittelee olevansa kipeä, alkaa lopulta uskoa siihen itse ja tulee kipeäksi. Mä kirjotan sulle Panacodia muutamaksi päiväksi, niin saat kipuilun katkeamaan, ja sitten oot terve.”

Kotiin ponnistellessani pysähdyin hetkeksi Kampin ja vanhan Anttilan väliin, siihen apteekin eteen. Jatkoin kuitenkin lopulta matkaani hakematta lääkkeitä. Tiesin, etten ole luulosairas. Luulin, että Panacod on vain tujumpaa Panadolia, ja Panadol ja Burana olivat kuin karkkia minulle: eivät vieneet säryistä edes terää pois.

Ennen kuin jäin lopullisesti sänkyyni, yritin vielä kolme kertaa terveyskeskuslääkärin kautta. Molemmilla kerroilla minulle näytettiin ovea. Kun muistelen sitä nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, ymmärrän hyvin, miksen jaksanut taistella enempää. Olen murtanut jäseniäni, katkonut hampaitani, saanut syviä haavoja ja vaikka mitä, mutta mikään ei vedä vertoja jatkuvalle, vihlovalle, liikkeen estävälle särylle ja jokaisen nivelen jäykistymiselle niin kuin ne olisivat muuttuneet kuivaksi hiomattomaksi puuksi. Ei minulla olisi ollut mitään edellytyksiä jaksaa. Sen sijaan sitä en ymmärrä, miten toisaalta jaksoin silti niin kauan. Tein opiskelujen ohella keikkaa eri ravintoloissa tarjoilijana ennen kuin mummo kuoli. Jaksoin nostaa kolme lautasta kerrallaan tiskikärrystä pöytään, enkä yhtään enempää. En saanut nostettua käsiäni hartioiden tasoa korkeammalle. Jokainen askel tuntui siltä, kuin polviin, nilkkoihin, lonkkiin ja päkiöihin olisi ruuvattu etusormen paksuisia rautapultteja. Miten minä jaksoin tehdä töitä? En olisi enää sellainen supermies. Illalla istuin bussipysäkillä milloin minkäkin lounasravintolan edessä, tuijotin eteeni ja noudatin päätöstäni olla itkemättä julkisesti.

Bussissa joku vanha nainen huomautti kerran minulle, että on siinä röyhkeä nuorimies. On terve ja vahva, ja istuu silti käytävän puolella ja varaa kahta penkkiä. Seistä minunlaiseni riuskojen ihmisten pitäisi. Katsoin rouvaa väsyneenä, puristin vaivatta pari melkein teeskenneltyä kyyneltä silmiini ja päätin näpäyttää.

”Anteeksi. Mun on vaan niin vaikea siirtyä tonne ikkunan puolelle. Mä oon ensimmäistä kertaa liikkeellä mun jalkaproteesin kanssa yksin ilman keppejä, ja mua jännittää niin kovasti etten mä pääse enää ylös, ja on näitä yllättäviä kipujakin.”

Rouva alkoi saman tien puhua minulle pehmeästi. Olin kiitollinen jopa säälistä, joka ei kohdistunut oikeisiin kipuihini.

En halunnut huolestuttaa ainakaan äitiä. Siksi äidillä kesti niin kauan, että hän pelasti minut, aikuisen poikansa. Sanoin puhelimessa säryistäni, ja sain ne kuulostamaan vain vähän tavallista lihassärkyä pahemmilta vielä siinä vaiheessa, kun välttelin vessaan menemistä, sillä en ensinnäkään meinannut selviytyä kynnyksestä enkä varsinkaan pytylle istumisesta. Lopulta äiti kuitenkin ilmaantui oveni taakse, enkä jaksanut vastustella, kun hän soitti terveyskeskukseen minun puhelimellani niin kuin olisin ensimmäistä vuotta alakoulussa, enkä yliopistossa. Olin ollut aika pullea kotoa lähtiessäni ja samalla terve ja väkevä. Seuraavana päivänä kun äiti talutti minua hissiin, tunsin miten paljon minua voimakkaampi ja pyöreämpi hän oli. Katselin hissin peilistä keltaisen valon valaisemia kasvojani, eikä minulla ollut enää huulia ollenkaan, ja posketkin olivat sulaneet. Äiti rutisti huuliaan tiukasti yhteen koko hissimatkan, ja jokainen lyhyt askeleeni kohti kerrostalon edessä olevaa bussipysäkkiä kesti monta sekuntia. Yhden minuutin mittaiseen kävelymatkaan piti varata kymmenen minuuttia, ja silti jouduimme melkein odottamaan seuraavaa bussia.

Äiti puolusti minua lääkärissä niin kuin leijona, vaikka olinkin aikuinen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut edes ilahtua enää, kun sain lähetteen reumapolille. Mietin vain, että kotona ei ole maitoa eikä ruokaa, ja että en jaksa kantaa sekä maitolitraa että jauhelihapakettia samaan aikaan, joten minun olisi valittava toinen. Olin valitsemassa maidon, koska en ollut kauhean hyvä syömään enää.

Reumapolikokemus oli huikea. Lääkärin vastaanotolla ja käytävillä oli tavallista korkeampia tuoleja. Lääkärin jälkeen piti mennä vielä hoitajan luokse, jotta hän voisi selittää samat asiat selkokielisemmin uudelleen. Hoitaja taputti kättäni ja sanoi, että olen jaksanut tosi pitkään, ja että hän ymmärtää, miltä minusta tuntuu. En ollut koskaan kuullut minkään hoitajan puhuvan niin empaattisella äänellä ja hautasin kasvoni pikemminkin ranteisiini kuin käsiini, sillä siihen aikaan sormeni eivät paljoa liikkuneet nivelten nestekertymien takia.

Ajatella, että ensimmäisestä reumapolikäynnistä ei ollut paria vuotta kauempaa, ja että silti olin näin toimintakykyinen. Söin Prednisolonia ja Oxikloriinia ja välttelin vehnäjauhoja aina kun saatoin vastustaa Hopiavuoren ihania pullia. Suurimman osan aikaa kivut pysyivät kurissa Buranalla, ja vaikka vihloi nousta tuolista ja antaa tilaa Marshallille, pääsin hyppäämään ihan itse Oskarin ja kahvinkeittimen väliin keittiön tasolle ja pysymään siinä. Kipukohtaukset olivat harvinaisia. Lääkärien mukaan ne eivät voi johtua sään vaihteluista ja vehnän syömisestä, mutta minun reumani ei tiedä sitä. Vaikka olin ollut niin pitkään niin tosi kipeä ja liikuntakyvytön, toistaiseksi pysyviä muutoksia oli vain oikeassa kädessäni, joka oli luojan kiitos pelkkä rämpytyskäsi vasempaan verrattuna, sekä molemmissa polvissani. Olin päässyt vähällä.

”Mitä sä mietit kun noin hymyilet?” Oskari kysyi viereltäni tasolta, kun vilkaisin häntä.
”Sua Osku, niin kuin aina”, vastasin sen kummemmin miettimättä, ja vaikka Oskari kiersi nopeasti kätensä ympärilleen kahvikuppiaan pidellen, hän ei punastunut enää niin pienestä. Olin kuitenkin ollut jo kauan huomaavinani, että joku Oskarinkin liikkeitä rajoitti. Se saattoi kuitenkin olla pelkkä kolauksen joskus saanut itsetunto.

[HelloOsallistuja]

Perverssi

Hopiavuoren tupa oli hiljainen. Hylätty Ilkka-Pohjalainen makasi pöydällä siivet avoinna kuin jättiläisperhonen. Ainakin kolme kahvikuppia oli unohtunut tiskipöydälle. Näkymättömissä, keittiön ja eteisen välisen oviaukon yläpuolella, mustareunainen kello tikitti tuttua tahtia…

”Noa?”

Tupa pysyi hiljaa. Jillaa oli turha huhuilla. Eetun hengityksen puolestaan olisi kuullut kaukaa, ja kuka tahansa muu olisi ilmoittanut olemassaolostaan huhuilemattakin. Odotin hetken, kuulisinko Mielikin pienten tassujen rapinaa lankkulattiaa vasten, mutta en kuullut kuin oman mielikuvitukseni.

Olin tullut juomaan vähän mehua, mutta jokin veti minua kohti harvoin käytettyä ruokasalia, jossa Eetu piti toimistoaan. Astuin toisella tennarillani toisen kannalle, jotta pääsin ulos löyhästi solmituista kengistäni.

Ruokasalin suuresta oviaukosta kurkistaessani katseeni jumiutui saman tien Hopiavuoren vanhaan pianoon ja tiesin, mikä minua oli salia kohti vetänyt. Purin hampaat yhteen niin että hyvä etteivät ne haljenneet. Kieli painautui kitalakeen ja sisäänhengitys kesti ikuisuuksia, eikä silti täyttänyt keuhkojani. Minun oli ihan pakko saada soittaa tuota pianoa, joka ei ollut häävin laatuinen, mutta joka oli silti piano. Oli välttämätöntä nostaa kansi ylös koskettimien päältä, siirtää jokin Eetun typerä paperipino pois pianoa pilaamasta ja yhden kerran upottaa sormet koskettimiin, mikä tuntui ihan kylmältä vedeltä palovamman jälkeen.

Se ei kuitenkaan riittänyt. Hirvittävä, kulunut penkki veti minua istumaan, ja minun oli pakko hinkata palavia kämmeniäni Hopiavuoren pianon tylpiksi kuluneisiin reunoihin, vaikka se ei auttanut palamisen tunteeseen sen paremmin kuin särkyyn tai kutinaankaan. Viisi minuuttia, ajattelin itsekseni jyrkästi, suoristin selkäni ja hengitin vielä kerran sisään yhden riittämättömän, keuhkoja liitoksistaan ritisyttävän hengenvedon. Viisi minuuttia, eikä yhtään yli. Katsoin, että Eetun palkintokaappina käyttämän vanhan kalliinnäköisen astiakaapin hyllylle asetettu Jussin joskus voittama koristeellinen kello näytti täsmälleen viittä yli neljää. Vasta sitten upotin käteni taas jääveteen, vaikka rakkoja nousi jo, eikä mikään maailmassa voisi ikinä tuntua yhtä hyvältä.

Musiikki ei kuulunut pianosta, vaan se tuli minusta. Vielä toiset viisi minuuttia. Se oli kuin joku olisi silittänyt ja rapsuttanut päänahkaani, niskaani ja selkääni, paitsi että se rapsuttelu tuli sisältäpäin ja tuntui paljon paremmalta. Vielä pari minuuttia lisää. En ollut varma, liikutinko edes sormiani, vai soinko vain. Ihan vielä yksi minuutti. Oma sydämeni löi tahtia, mutta se ei pumpannut verta, vaan musiikkia, ja kun musiikki saavutti pienet hiussuonet kämmenieni ihossa, se valui ja räjähteli ihoni kautta ulos, ja minä mietin epäselvästi, oliko taivasta ja ikuista onnea, kun ei siihen tarvittu muuta kuin maallinen piano. Vielä viisi minuuttia, tai kymmenen, tai kuusikymmentä — kukapa minua muualla haluaisi lähelleen niin paljon kuin minä halusin olla tämän pianon lähellä? Olisin halunnut purra sitä soitinta, ihan niin kuin koin omituista irrationaalista halua purra koiranpentuja, hevosvauvoja, Tiitusta–

Ulko-ovi tuupattiin vasten eteisen seinää, kun joku astui sisään. Taisin reagoida selkärangasta, kun sain pianon koskettimet niin nopeasti puisen lipan alle piiloon. Tunsin punastuvani, mutta siitä huolimatta kiirehdin pois pianon äärestä ja istumaan papereita lukuunottamatta tyhjän ruokasalin pöydän ääreen mahdollisimman viattoman näköisenä.

”Hei?” huhuilin niin normaalisti kuin saatoin ja painoin viileät käteni poskilleni.
”Hei”, vastattiin Tiituksen äänellä.
”Hello”, mutisi Oskarin ääni, jota minun ei olisi pitänyt kuulla.
”Mä kuulin”, vastasi siihen Inari yhtä lailla mutisemalla.

Yritin kuumeisesti miettiä sopivan vihjailevaa sutkautusta, jolla saisin Oskarin änkyttämään ennen kuin kukaan tulisi saliin ja huomaisi, mitä olin ollut tekemässä. Nelly jankutti usein, että Hopiavuoren asiakkaat ja työntekijät olivat hänelle kuin perhettä. Mikä olikaan nuorelle miehelle nolompaa, kuin että joku perheenjäsen paukahti sisälle kesken — kesken kaiken? Tiitus nyt oli jo nähnyt kaiken mahdollisen, niin kuin minut soittamassa pianoa muutoinkin kuin vähäsen vasemmalla kädellä, mutta tietenkin vain oman kodin yksityisyydessä. Minä perverssinä hänkin minua olisi pitänyt, jos olisi saanut minut kiinni tekemästä sitä ihmisten ruokailuhuoneessa niin kuin minulla ei olisi itsehillintää ollenkaan?

[HelloOsallistuja]

Mulla on noin tuhatneljäsataa valmista tarinaa Hopiavuoren historian ajalta, jotka olen syystä tai toisesta päättänyt jättää julkaisematta. Tässsä on tarina, jonka kirjoitin vuosi sitten ja fiksasin tänään sen aikaisia tyylivalintojani kunnioittaen.

H-sana
Kuinka Hello oli kuudentoista

En tiennyt, mitä isä sanoisi. En edes tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa. Olin visualisoinut sitä kymmenet kerrat. Välillä istuin isää vastapäätä keittiön pöydässä mielikuvissani. Toivon, että hän aloittaisi keskustelun kysymällä, mikä Hellun mieltä painaa.
”En mä tiedä”, olisin mumissut siihen vastaukseksi.
”Kerro nyt, mä oon sun isäs”, iskä olisi sanonut niin kuin iskä aina sanoo, ja katsonut minua myötätuntoisesti villin partansa lomasta. Mä oon sun isäs. Ihan niin kuin pelkästään se voisi ratkaista kaikki ongelmat.
Mutta se repliikki olisi ollut tarpeeksi rohkaiseva minulle. Sitten olisin sanonut sen. Jotenkin. Ihan varmasti olisin sanonut. Aika suoraan ehkä. En uskaltanut ikinä kuvitella sanovani niin suoraan, että käyttäisin h-sanaa päin iskän naamaa. Sille olin jotenkin allerginen. Olen varmaan vieläkin. Olisinko voinut sanoa näin: ”mä tykkään pojista”?
Sydämeni hakkasi aina kun kuvittelin sitä. Kuvittelin, että silloin olisi äärimmäisen tärkeää katsoa isää silmiin eikä vaikka pöytää, vaikka tekisi kuinka mieli olla katsomatta varsinkaan isää. Mutta sitten… En uskaltanut kuvitella pidemmälle.

En ikinä uskaltanut vakavissani visualisoida, mitä isä sanoisi tai tekisi. Arvailla uskalsin, mutta varovasti ja verbaalisesti, en ikinä mielikuvin. Olin aina varma, ettei isä heittäisi minua pihalle tai suuttuisi. Olin silloin kuudentoista eikä minulla olisi ollut paikkaa minne mennä, mutta silti luotin häneen niin paljon. Ennemminkin pelkäsin, ettei hän ottaisi minua tosissaan. Isä olisi voinut sanoa, että kasvan yli sellaisista ajatuksista. Tai että se on muoti-ilmiö: musiikilliset idolini olivat silloin kaikki miehiä mekoissa. Pahinta olisi ollut se, jos hän olisi väittänyt minun kuvittelevan, haluavan olla niin kuin joku muu. ”Hellu-kulta, kyllä se ohi menee” olisi ollut pahin vaihtoehto, jonka isä olisi voinut sanoa.

Vaikka pelkäsin, odotin yhden syksyn tilaisuuttani joka päivä. Olin pättänyt kertoa, koska halusin tuoda Milanin käymään. Joka kerta pöydän ääressä rukoilin äärettömästi, että isä toddella kysyisi, mikä Hellun mieltä painaa. Olin niin kuin näyttelijä, joka odotti tarkkaavaisesti merkkiä. Olin käsikirjoittanut kaiken niin tarkasti, että en voinut aloittaa näytelmää ennen kuin isä sanoisi sen merkin. Mutta syksy kului, lumi satoi maahan, eikä merkkiä tullut.

Mietin, mitä tekisin. Uskaltaisinko aloittaa itse keskustelun? Minun olisi pakko. Miten sellainen keskustelu aloitettiin? H-sana oli vieläkin pelottavan kuuloinen. Mutta miten voisin asiani sanoa? ”By the way iskä, mä tykkään pojista, onpa hyvää makaronilaatikkoa”? ”Iskä, laita Urheiluruutu pois ja kuuntele. Mulla on poikakaveri”? ”Isi let’s play Nintendoooo, you Mario, me Luigi and me gay!”?

Ei ei ei ei ei. Kirjeen kirjoittaminen ei ollut vaihtoehto sen enempää kuin sateenkaarilippuun kääriytyminen ja konfettien heitteleminenkään. Olin niin ahdistunut, että välillä toivoin kaikkien sellaisten ajatusten vain loppuvan. Olin kuudentoista ja päätin vakaasti, että minä en sitten vain ikinä seurustele kenenkään kanssa, en Milanin enkä muidenkaan. En ennen kuin isä kuolee. Etten joudu kertomaan.

Olin monta kuukautta ahdistunut ihan turhan takia. Lopulta kaikki olikin ihan naurettavan helppoa. Milan tuli meille. Istuimme olkkarin sohvalla, vastakkaisissa päädyissä tietenkin. Pelasimme Crash Team Racingia Pleikkarilla ja minä voitin koko ajan, koska Milan ei ollut ennen pelannut. Iskä oli olkkarissa meidän kanssamme ja äiti kolisteli keittiössä jotain ruokaa. Kun kyllästyimme pelaamiseen, tai oikeastaan kun koin näytelleeni tarpeeksi, lähdimme yläkertaan minun huoneeseeni. Iskä pysäytti minut ennen kuin ehdin nousta pariakaan rappusta.
”Hello. Ovi pysyy sitte auki.”
Siinä oli kaikki mitä isä sanoi, ja hän sanoi sen hyvin vakavasti ja ankarasti. Muistan miten hymyilin leveästi ja tahtomattani, vaikka samalla minun teki mieli ulvaista ”iskä!” ja peittää kasvoni käsilläni. Toivoin ettei Milan olisi ollut siellä, koska olisin tavallaan halunnut halata iskää yhtä paljon kuin työntää hänet alimmalta rappuselta pois nuuskimasta asioitani. Nyt monen vuoden jälkeeen toivon, että olisin halannut häntä, oli Milan siellä tai ei. Isä ei ole ikinä komentanut pitämään ovea auki, vaikka Helmipuron Inari ja Hopiavuoren Milla kävivät meillä yhtenään. Milanin käydessä iskä kuitenkin tuli varta vasten jopa tuomaan mehua ja pyykkiä ja mitä milloinkin ihan asioikseen. Sanoi tienneensä kyllä aina, ja nähneensä silmistäkin, että tämä oli nyt sitten se poika.
”Mä oon sun isäs”, oli isä vain todennut olkiaan kohauttaen, kun olin kysynyt, miten niin hän muka oli aina tiennyt.

[HelloOsallistuja]

Venäläisten koulutusmetodit

Typy vilkuili Marshallia. Minäkin vilkuilin häntä. Niklas pysytteli ärsyttävän kohteliaasti hänen komennuksestaan kentän toisessa päässä Arlekinin kanssa. Ärsyttävästi ravasi siellä jotain oikeita treenejä, kun muut ihmiset olivat vieläkin siinä pisteessä, että vain seisottivat omaa hevostaan varusteet yllä kentällä vailla toivoakaan nousta selkään ennen kuin Eetu olisi henkilökohtaisesti vahdissa ja Nelly pitämässä narusta kiinni. Nelly, joka oli ravistanut minua häkellyttävän voimakkaasti kauluksista, kun olin erehtynyt vihjaamaan, ettei Typyn kaltaisen kanssa painiminen olisi hyväksi raskaana olevalle naiselle. Typy seisoi korvat aavistuksen luimussa ja nenä rutussa, mutta kerrankin ei yrittänyt purra. Se tuntui tykkäävän, kun olin vastentahtoisesti Milanin suosituksesta ostanut sille sidepullit. Tuntui kuitenkin hurjalta nousta hevosen selkään ilman kuolaimia. Etenkin sellaisen kuin Typy. Vaikka se oli kyllä lopettanut suun aukomisen, pään viskomisen ja kentällä jopa puremisen melkein kokonaan heti sidepullit saatuaan.

”Millä mä sitten sitä muka hallitsen?” olin kysynyt Milanilta, kun sidepull-keskustelu oli käyty.
”Sä luulet oikeasti että sä voit hallita tän kokonen eläin?” Milan oli naurahtanut. ”Sä pyydät ja toivot se haluaa totella. Onneksi kunnon hevonen haluaa.”
”Ei tää vaan halua…”
”Ei säkään tottele ketään jos sulla on särkyjä Hello. Osta vaan ne sidepull. Ei ole kallis.”
Sitten hän oli jo mennyt ennen kuin olin ehtinyt kysyä, mitä hän mahtoi verrata minun särkyihini.

Arlekinin tapaisen hevosen minun olisi pitänyt Typystä saada. Niin minä ajattelin sitä, Marshallia ja Niklasta katsellessani. Oli siinäkin vikansa — olin löytänyt Niklaksen silloin keväämmällä pihan kulmalta rapaa polvissaan, kun hevonen oli riistäytynyt irti — mutta kaikissa hevosissahan oli jotain outoa. Arlekin veti, Skotti oli ohi lepattavia perhosiakin hitaampi ja Typy oli vih… Typy oli pieni vauva, jota en osannut opettaa.

”Katso sinne, minne olet menossa”, Arlekinin, Marshallin ja Niklaksen päädystä kuului.
”No tonne voltillehan mä yritän tätä saaha!”
”Ratsasta suoraan tuohon kääntymäpisteeseen asti. Sitten lähdet kääntämään ohjalla ja pohkeella. Ulko-ohja tukee. Hei. Ulko-ohja tukee–”
”Laitoikko muute sen trimmerin lateeseen?”
”Klipperinkö? Laitoin. Voit pitää sen ulko-ohjan kunnollisella tuntumalla. Katso sisäpohkeella, ettei–”
”Et varmaan anna mun leikata tän harjaa?”
”Oikein arvattu. Tue vain sillä ohjalla. Menee hyvin.”

Mietin, oliko Marshall kenties kouluttanut Arlekinin. Jos halusin Typystä enemmän Arlekinin kaltaisen, järkevintähän olisi kai pyytää apua sen kouluttajalta. Sitä paitsi olin katsellut, miten rauhallisesti Marshall Niklastakin neuvoi. Kaiken lisäksi Niklas oli vähän sellainen hörsköttäjä, joka ei joka hetki jaksanut kuunnella, vaan toisti samaa virhettä useamman kerran. Vähän niin kuin minä. Sellaisen opettajan minäkin olisin halunnut. Sellaisen, joka ei saman tien leimaisi minua idiootiksi, kun yrittäisin peitellä sitä rintaa puristavaa tunnetta, jonka Typyn tulevaisuuden ajatteleminen aina vain vahvempana aiheutti. Marshall olisi ihan hyvin voinut olla se, joka rauhallisella ja yksitoikkoisella äänellä jaksaisi sanoa yhä uudestaan ja uudestaan samoista asioista. Marshall varmaan kertoisi, oliko Typyn sidepull-ratkaisu oikeasti hyvä, ja että miksi se oli, jos muka edes oli.

Kun Typyn korvat ponnahtivat kuuntelemaan jotain minun korviini kantautumatonta ääntä pihan puolelta, käännyin katsomaan itsekin ja näin Nellyn ja Eetun kävelevän kenttää kohti. Nellyn kanssa tästä ei tulisi pitkän päälle mitään. Hän turhautui minuun vähän väliä. Taisimme olla liian hyvissä väleissä muutenkin, sillä hän uskalsi myös näyttää turhaumuksensa tiuskimalla. Eetu puolestaan ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että olisi konkreettisesti tehnyt jotain meidän hyväksemme vahtimisen lisäksi.

”Heeeelou!” Nelly tervehti.
”Hello”, vastasin.
”Mä oon aina miettiny yhtä juttua.”
”Mitä juttua?”
”Jos sä muutat Espanjaan sun reumaa parantelemaan, tuleeks susta Hola?”
”Mä ajattelin olla hyvin virallinen ja vaihtaa nimeks Buenos dias.”
”Selvä, herra Buenos dias, kokeillaan tänään ravia.”

Typy otti sivuaskeleita, kun varovaisesti hivuttauduin sen satulaan vatsalleni. Vieläkin hitaammin ujutin toisen jalkani sen selän ylitse. Istuin pitkään kyyryssä ja matalana ennen kuin suoristauduin Nellyn pitelemän hevoslapsen selässä. Sitten katsoin taas Marshallin suuntaan, kun hän nosti hyvin eleettömästi kättään Nellylle ja Eetulle ja alkoi sitten kertoa Niklakselle jotain pohjeavuista rauhallisella äänellä. Niklas näytti kuuntelevan ainakin paremmin kuin Jerusalem oli minua viimeksi koirapuistossa kuunnellut. Harmi, että Marshall on venäläinen, sillä liian läheisestä yhteistyöstä hänenlaistensa kanssa ei koskaan seuraa mitään hyvää.

”Ootsä kuullu et osaaks venäläiset esimerkiks opettaa hevosia ratsuiksi? Vai tapaaks ne lyödä niitä tai jotain?” kysyin hiljaa Nellyltä.
”Sä et oo yhtään ilmiselvä ko sä katot ensin Marshallia ja sit Typyä ja sit taas Marshallia.”
”Mä ihan kaverin puolesta kyselen.”
”No ootsä nähny ikinä et toi hakkaa hevosia? Ootsä nähny et kukaa venäläinen hakkaa? Tai no — ootsä nähny et yhtää kukaa täällä hakkaa hevosia?”
”No en, mut en mäkää pahoja tapojani esittele!”
”Sä röyhtäilet tahallas ruokapöydässä. Piereskelet estottomasti sohvalla. Kerran suoraan mun päälle. Meinasit mennä Mielikin kanssa kottikoiraa just tunti sitten. Myönsit avoimesti, että kerran Ärrän parkkipaikalla sä–”
”No mä ainaki tupakoin vaan salaa.”
”Sä et polttele. Ja Marshall ei lyö hevosia. Sä oot ennakkoluuloinenki ihan estottomasti siinä. Anna nyt ne pohjeavut, äläkä tällä kertaa putoa ainakaa päälles tai mä en kestä sua enää.”

[HelloOsallistuja]

Rottweilerin ruokaa

Jerusalem kuopi Hopiavuoren ruusupuskan juuria. Se söi matoja tai etanoita, tai sitten jotain muuta kammottavaa. Illalla se oksentaisi ne minun sänkyyni. Tuijotin sitä saunan puolen portailla istuen ja havaitsin sen kyllä tekevän pahojaan, mutta en saanut kiellettyä sitä.

Jerusalem on iso koira ja kova räksyttämäänkin, mutta samalla niin pehmo, reppana. Siitä oli ollut tulla rottweilerin ruokaa aamulla koirapuistossa. Yhä uudestaan ja uudestaan näin aamun tapahtumat silmieni edessä samalla kun näin ruusupuskaa kaivavan Jerusalemin. Oli ollut ystävällistä hännänheilutusta puolin ja toisin. Rottweileria leikkiin haastava Jerusalem. Turhautunut Jerusalem, kun ei toinen leikkinytkään. Räksytystä. Minä komentamassa ensin kiltisti, sitten tiukasti ja lopulta hätääntyneesti, kun huomasin toisen koiran raivostuvan ja Jerusalemin vain jatkavan. Toinen koira karkaamassa liian heikon ja pikkuruisen omistajansa otteesta, kun Jerusalem oli jo hihnassa ja seuraamassa minua pois. Minä lennättämässä koiraani kaulapannasta niin kuin moukaria tai räsynukkea ilman että sen jalat edes koskivat maahan, ettei toinen koira saa sitä hampaisiinsa. Sitten olinkin ollut jo polvillani, katsellut toisen koiran louskuttavia hampaita ihan liian läheltä ja ollut valmis vääntämään vaikka sen leuat sijoiltaan, jos olisin saanut otteen. Onneksi en saanut ennen kuin pieni emäntäparka sai kahlittua itseään voimakkaamman koiran aitaan.

Olin juuri elänyt puiston tapahtumat taas kerran uudelleen, kun jokin pieni ja musta sujahti kovalla ryminällä ohitseni. Sydämeni teki kolmoisvoltin ja olin jo puolustautumassa, mutta jähmetyin sitten. Oli ollut pienestä kiinni, etten ollut huitaissut Mielikkiä niin, että se olisi pirahtanut portailta ja halkaissut kallonsa. Oli ollut pienestä kiinni, etten ollut vääntänyt puistokoiran alaleukaa irti sen leveästä naamasta, vaikka koko välikohtaus oli ollut Jerusalemin aikaansaannosta. Painelin käteni tiukkaan puuskaan ja tunsin vihlaisuja paitsi ranteissani ja sormissani, myös tällä kertaa kyynärpäissäni ja olkapäissäni.

”Mitä äijä?” Noa kysyi selkäni takaa ennen kuin laskeutui pari porrasta ja istui viereeni ähkäisten.
”Mietin et miks mun koira ei tottele mua ollenkaan”, vastasin pahantuulisesti ja Noa naurahti, vaikka olin juuri melkein iskenyt hänen pikkutyttönsä hengiltä.
”Ai ei?”
”Ei.”

Miksei se ollut uskonut? Miksei se ollut lopettanut räksyttämistä ja tullut pois? Miksi olin joutunut tavoittelemaan sen pannasta kiinni vetääkseni sen kauemmas? Se oli aina uskonut minua. Se tiesi, että kun näytin sille paikkaa, sen piti mennä sinne niin kuin olisi jo, ja sitten sen piti seistä siinä kunnes toisin sanottiin. Se oli totellut miljoona kertaa sekä rauhallisissa harjoituksissa että aamuisen kaltaisissa tositilanteissa. Miksei se ollut uskonut nyt? Eikö se käsittänyt, että toinen iso koira saisi tehtyä tosi pahaa jälkeä? Eikö se ihan totta ollut kaikkien näiden vuosien ja harjoittelukertojenkaan jälkeen sisäistänyt sitä, että sen piti totella minua ihan aina ja poikkeuksetta? Mitä jos se olisi seuraavalla kerralla oikeasti jonkun hampaissa, kun olin sellainen luuseri, joka ei saanut edes koiraansa kuriin?

Katselin, miten Jerusalem lopetti kaivamisen ja syömisen ja nosti jalkaa puskaan. Mielikki jäi alle.
”Kiva”, Noa kommentoi.
”Mm…”
”Hello toi sun koira kusi Mielikin päälle.”
”Nii… Mä voin pestä sen…”
”Ai Mielikin? Ootsä nähny millanen peto siit tulee kun sen yrittää saada suihkuun?”

Hetken ajattelin huvittuneena, miten Noan pieni rottakoira määräili mennen tullen isäntäänsä, joka melkein palvoi maata kääpiökoiran tassujen alla. Huvittuneisuus kuitenkin katosi melkein saman tien. Mikä minä olin sellaisia ajattelemaan, kun oma koira ei totellut yhtään? Mitä jos olin tehnyt Jerusalemista mielipuolen? Mitä jos se kävisi seuraavaksi Mielikin kimppuun eikä lopettaisi, kun se kerran ei voinut lopettaa edes räksyttämistä? Räksyttäminen oli kuitenkin helpompi jättää kesken kuin ajojahti.

”Jerusalem!” kiekaisin ahdistuneena petoni mahdollisesta hyökkäämisestä pikkukoiran kimppuun. ”Heti tänne!”
”Susia–” Noa ehti aloittaa ja kompuroida seisoma-asentoon niin että melkein kaatui, sillä kukaan ei kutsunut koiraa sillä tavalla ilman että puskista piiritettiin.
”Ei oo! Ei oo.”
”Mitä sä sitte säikyttelet! Ai vitsi miten mä jo melkein näin miten ne vie Mielikin.”
”Sori”, mumisin, ja ajattelin, että pöllöistä Noan kannattaisi ennemmin olla huolissaan. Mielikki oli pieni ja kuiva Jerusalemin kaltaisen paistin rinnalla. Vaikka kai sudetkin joskus tahtoivat suolatikun.

Pujotin koko käteni Jerusalemin pannan väliin. Oli ollut sen vika, että toinen koira oli hyökännyt. Toisaalta oli hirveää, miten niin pikkuruisella naisella oli niin iso koira, että sitä ei saanut hätätapauksessa voimakeinoin taltutettua. Toisaalta saisinko minäkään omaani..? Säikähdys, stressi, yhtäkkiset liikkeet ja ahdistus saivat niveleni turpoamaan ja särkemään niin, etten saanut edes kättä nyrkkiin tai käsivartta suoraksi ääriasentoon. Tänään olin kokenut niitä kaikkia pelätessäni Jerusalemin puolesta, murehtiessani sen huonoa koulutusta ja hyppäämällä koirien väliin naamoineni purtavaksi Jerusalemin puolesta. Katselin käsiäni, jotka olivat siniset ja pulleat kuin täyteen puhalletut kumihanskat. Edes rystysiä ei näkynyt enää. Huomasin Noankin katselevan niitä.

”Söikkö sä taas vehnätortillaa?” Noa naurahti hieman teennäisesti ja nyökkäsi kohti käsiäni.
”Eiku painin rotikan kanssa”, huokaisin.
”Ai. Se on kyl semmonen rotu, joka vaatii ihan tietynlaisii ihmisii omistajaks et olis onnellinen.”
”Nii. Vaikka tää oli kyl nyt tän vika eikä sen”, vastasin Jerusalemin pantaa ravistaen. ”Ja mun tietenki.”
”Aha Jeppe! Oot sit käyny purees rotikkaa persuksille? Kuule, kantsis toisten huskyjen kans painii vaan. Ne ei oo niin raskasta tekoo. Voisit pärjätä.”
”Ei ku se vaan haukku. Tai vaan ja vaan. Se oli niinku se ei olis kuullu ku mä komensin ja väisteli vaan kun mä otin sitä sit väkisin kiinni.”
”Oho? Ei uskois.”
”Ja sen äiti on muute rottweiler.”
”Sitä ei ainakaa uskois.”
”Joo meidän Röyhy.”
”Kerro siitä.”
”Se on semmonen. Tosi kiltti. Tykkää syödä muute vesimelonia. Se oppi sen kun se varasti kanoilta–”
”Ei Röyhystä kun siit painista rotikan kaa.”
”Ai.”

[HelloOsallistuja]

Jotain kevyempää vitsiä välillä, koska tekstiä alkaa tulla taas niin että olo muistuttaa jo ihmistä.

Mysteeri

”Mulla on teille mysteeri”, ähkäisin, kun hyppäsin sohvan selkänojan ylitse Inarin ja Nellyn väliin sohvalle.
”Eih… Pliis”, Nelly huokaisi, paiskasi päänsä selkänojan varaan ja sulki silmänsä. ”Mä en kestä ton mysteerejä. Inari. Sulje ton suu.”
”Ei se oo mun vallassa”, Inari sanoi hiljaa ja hörppäsi kaakaota.
”Marshall…” Nelly kitisi kurlaavalla kurkkuäänellä.
”En sotkeudu tähän”, Marshall sanoi melkein säikähtäneenä ja teki torjuvia eleitä kinkkuleivällään.
”Eira”, Nelly komensi.
”Ei soo täälä enää”, Janna huomautti.
”Sä sit Janna.”
”Hello. Nelly sanoo jottei se halua sun mysteeriäs.”
”Mutta Vanhis haluu, eiks nii?” kysyin Camillalta.
”Ei sekää haluu”, Nelly ennätti sanomaan. ”Marshall, syö se sun kauhee kinkkuleipä tai vie se pois oikeesti…”
”Anteeksi.”
”Mä kerron tän mysteerin sillä aikaa kun sä nielet”, ilmoitin Marshallille, ja aloin kertoa Nellyn vastusteluista huolimatta. Mysteerini oli kuitenkin tärkeä, ja no, mystinen.

Maailma on vaarallinen paikka kaikille, mutta erityisesti hennoille naisihmisille, eikö niin? Joskus ihmisiä katoaa kodeistaan. Osa, yleensä isät, lähtevät hakemaan tupakkia ärrältä ja katoavat. Jotkut ovat kadonneet muillakin reissuilla. Jotkut palaavat lopulta, toiset aloittavat uuden elämän. Osaa ei koskaan löydetä. Jotkut löytyvät murhattuna, paloiteltuina… Happoon liotettuina niin, että pelkkiä kynsiä on jäänyt jäljelle… Ruumiskoirat haukkuvat, mutta mitään ihmissilmin nähtävää ei löydy…

”Hyi vittu mä oksennan”, Nelly parahti.
”Ei happo ja varpaankynnet nyt niin kamalia oo”, puolustauduin, koska mysteerini ei ollut vielä edes alkanut: hädin tuskin intro oli vedetty.
”Ei ne kun toi Marshallin leipä!”

Niin tai näin. Amerikoissahan ne tapahtuvat, eikö niin? Jossain kaukana. Katoamistapaukset. Niistä katsotaan Netflixin dokumentteja ja luetaan uutisista. Kukaan ei oleta, että katoamistapaus kävisi omalle kohdalle…

”Jos vähän nopeemmin menisit siihen pääpointtiin”, Camilla kehotti. ”Mun ruokkis on melkein ohi. Vaikka mä en oo varma, haluanko mä oikeastaan edes kuulla tätä.”
”Kyllä sä sen Oskun kanssa pääset kohta takas talliin hikoilemaan, ei tässä oo mikää kiire”, vastasin.
”Mä en kestä…” Nelly huokaisi, nousi sohvalta ja tömisytteli kohti eteistä.
”Ei tää intro nyt niin pitkä oo!” huusin hänen peräänsä.
”Ei kun mua pissattaa. Jatka vaan. Puhu vähä lujempaa niin mä kuulen. Marshall, se leipä pitää olla sun mahassa kun mä tuun takaisin.”

Oletetaan, että nuori hento nainen on kadonnut. Kutsutaan häntä vaikka Hillaksi. Katoaminen on tapahtunut kahdeksantuhannen asukkaan suomalaiskunnassa. Jonka nimi on vaikka Karhunvuori. Kukaan ei ole nähnyt Hillaa kuukausiin. Hänen koko huonettaan peittää pölykerros. Hänen Netflix-tilinsä on sulkeutunut, sillä laskua ei ole maksettu —

”Arvootusko on se, jottet sä pysty käyttämähän Jillan Netflixiä enää ilimaaseksi?” Janna kysyi huvittuneena.
Marshall päästi omituisen äänen, sillä hän kiirehti nielaisemaan loput leivästään, kun kuului vessan vetämisen ääni.
”Ei!” väitin Jannalle, vaikka juuri siitä oli kyse. ”Mutta onks kukaa nähny sitä? Tai koska te ootte viimeks nähny sen?”
”Keväällä”, Camilla sanoi hetken mietittyään.
”Joku muu ku Vanhis. Joku sellanen joka on sen kans puheväleissä”, korjasin.
”Mä en oo edes ollu täällä”, Inari sanoi.
”Joku muu kun ne, jotka on ollu vuoden jossaki missä lie!”
”Minen oo ikänä nähäny sitä”, Janna sanoi käsi ilmassa kuin olisi oikeudessa vannomassa valaa.
”Eli minä?” Marshall sanoi silmät suurina ja suu supussa. ”En kyllä muista…”
”Multa jäi tää arvoituksen ydin kuulematta”, Nelly huhuili palatessaan vessasta.

Oletetaan, että hento nuori nainen on —

”Joo joo Hello! Lyhennettynä Hello on huolissaan, että se joutuu ottamaan oman Netflixin”, Inari tiivisti.
”No — niin”, myönsin. ”Mutta koska sä viimeksi näit Jillan?”
”Keväällä”, Nelly sanoi heti. ”Mutta ei siinä oo mitään ihmeellistä. Sillä oli se joku cowboy…”
”Se on murhannu sen”, kuiskasin.
”Eikä ole murhannut omaa tyttöystävää”, Inari huokaisi.
”Jilla on varmaan murhannu sen cowboyn… Se on maanpaossa…”
”Hello!”
”Nyt kun mä ajattelen… Musta tuntuu ettei se oo maksanu vuokraa muutamaan kuukauteen”, Nelly alkoi miettiä.
”Saaks sä sanoa tommosia meille?” Camilla epäili.
”En kai. Mut kai sille pitäis soittaa, ettei mitää oo oikeesti käyny… Hello, otapa puhelin!”
”En tasan ota! Minä en mitää vonkauspuheluja eksille soittele!”
”Ei se oo vonkauspuhelu! Kun soitat vaan ja–”
”Ja varmistan et kumpi on murhannu kumman?”
”Nii!” Nelly sanoi. ”Eiku ei! Ku kysyt missä se on.”

[HelloOsallistuja]

Kuseta Hellevaara koira

”Meillä piti olla koti-ilta”, Tide sanoi jo kolmatta kertaa. Hänen koko naamansa oli venähtänyt, kun olin sanonut lähteväni ulos, ja lopulta sitä oli seurannut vuosisadan riita.
”Niin piti!” ärähdin, koska olin kyllästynyt tarjoamaan järki- ja tunnepitoisia perusteluita. ”Mutta ei ole! Usko jo!”
”Miksi sun pitää edes mennä just tänään?”
”Koska mä sovin Nellyn kanssa.”
”Sä sovit ensin mun kanssa!”
”Mutta Nelly tarvii mua.”
”Miks muka?”
”En mä voi sanoa! Mä sanoin jo etten mä voi sanoa!”
”Mitä niin salaista teillä muka on, että mä en–”

Katkaisin Tiden kysymyksen peittämällä kasvoni käsilläni, tai no, liian ison hupparin hihoilla ja huutamalla pelkästä turhaumuksesta. Tätä jankutusta oli kestänyt jo ainakin puoli tuntia. Ja sen saman puoli tuntia aikaisemmin minun olisi pitänyt olla Hopiavuoren oven takana painamassa tööttiä. Teki mieli oikeastaan itkeä. Raivosta. Teki mieli tarttua Tideä olkapäistä ja ravistaa oikein kovaa, mutta se olisi ollut jo ihan oikeaa väkivaltaa. Teki mieli lähteä ovet paukkuen ja jättää vastaamasta tuhannenteen samanlaiseen kysymykseen, mutta tunsin Tiden ja tiesin, että sen jälkeen hän tyhjentäisi hyllynsä vaatekaapistani, ottaisi hammasharjansa vessastani ja häipyisi.

”Yritä nyt kulta ymmärtää”, uikutin hihoihini. ”Mä en huvikseni peru tortillailtoja. Tää on ihan erityinen tapaus. Nelly käy läpi jotain–”
”Mitä?”
”Kun mä en voi sanoa!”
”Just.”

Tide istui sohvalle ja alkoi katsella mielenosoituksellisesti keittiöön minun sijaani. Läimin itse itseäni vähän poskille, vaikka olisinkin halunnut läimiä häntä. Kiipesin istumaan hänen syliinsä hajareisin, koska samalla tavallaan ymmärsin häntä. Tunsin olevani niitä, jotka lähtivät juuri silloin, kun toiset tarvitsivat. Olisin voinut olla Milan, jos olisin ollut kaunis.

”Tide.”
Tide tuhahti.
”Kulta. Hani. Hamster–”
”Älä koske mun naamaan.”
”Okei okei! Käviskö mitenkään, että siirretään huomiselle?”
”Mikset sä siirrä sitä sun ja Nellyn juttua huomiselle?”
”Koska se on vähän niinku kiireellinen, iso ja ahdistava juttu.”
”Niin vissiin.”
”Voi vittu! Vittu sua ja vittu sun kanssas!”

Ponnahdin takaisin jaloilleni ja hieroin päänahkaani raivokkaasti. Osoitin Tideä raivokkaasti sormellani ja avasin jo suuni kertoakseni, mutta käänsin sitten selkäni ja poljin jalkaa niin kuin pikkutyttö. Että minun pitikin sotkeentua joka ainoaan kuvioon! Että pitikin! Yksi emäntä ei osaa käyttää ehkäisyä, niin joo, Hello on paikalla, Hello sotkeutuu asiaan! Haluatko uskoutua ja purkaa sydäntäsi, kun sisälläsi kasvaa jokin ihmiskasvain? Hello paikalle! Riidellä niin typerästä asiasta kuin pari kananpalaa vehnätortillassa? Hello!

Kun käännyin taas Tideä kohti, hänellä oli se tietty ilme kasvoillaan. Se sydänjuuria myöten loukkaantunut ilme. Ylöspäin, kattoa kohti kädet puuskassa katseleva alahuulta imeskelevä ilme. Se, joka tepsi joka jumalan kerta ja sai minut heittämään vaikka voltteja. Pelkäsin, että Nelly oli laittanut minut valitsemaan itsensä ja Tiden väliltä. Oikeastaan olin varma siitä. Huokaisin ja istuin Tiden viereen kahden istuttavalle nahkasohvalleni. Tide aikoi saman tien nousta.

”Sä et sitten ikinä edes hiiskahda tästä ja näyttelet myöhemmin yllättynyttä, jos tarve vaatii”, sanoin luovuttaneena Tidelle. ”Mutta Nelly on raskaana.”
”MITÄ?”
”Nelly! On! Ras–”
”Mä kuulin!”

Tide oli pienen hetken hiljaa, eikä enää pyrkinyt pakoon sohvalta. Sitten hänen kasvonsa kääntyivät minua kohti uhkaavan hitaasti ja hänen ilmeensä oli, jos mahdollista, vieläkin vihaisempi kuin koko iltana siihen asti.

”Hello.”
”Mitä kulta?”
”Se on Eetun vauva, eikö niin?”
”Tietenkin. Tai en oo kysyny, mutta… Kenenkä muun–”
”Ettei ole sun?”
”Anteeksi mutta mitä! Mitä? Haista Hellevaara paska!”
”Mä vaan kun sillon kerran te joitte viiniä ja–”

Ponkaisin sohvalta jo toista kertaa ja rymistelin eteiseen. Kiskoin takin päälleni, niin kuin minun olisi pitänyt tehdä saman tien.

”Kuseta koira!” ärähdin ennen kuin kiskaisin oven kiinni perässäni.

[HelloOsallistuja]

Yhtiövastikepäivä

Pysähdyin Otsonmäen Ärrällä matkallani tallille. Kävin siellä tätä nykyä vain harvoin. Aikana ennen Netflixiä ja Torrentia, joskus eMulen valtakautena, se oli ollut nimittäin lähitienoon ainoa paikka, josta sai vuokrata elokuvia. Nyt kun kaikki tarvittavat elokuvat pystyi katsomaan Jillan Netflixistä, Ärrän VHS-kaseteille mitoitetut hyllyt olivat tyhjentyneet, mutta kukaan ei ollut ottanut niitä pois ikkunalta. Tällä kertaa niillä oli tarjouksista kertovia pikku plakaatteja, oman kylän ikioman Kristiina Heikinmäen CD-levyjä ja 90-lukuisilta näyttäviä OTSONMÄKI-postikortteja. Pudistin päätäni ja kasasin Ärrän tiskille kolme Twix-patukkaa, Marsin, pari Tuplaa ja epävarmana vielä Pätkiksenkin, koska Snickers-laatikko oli tyhjä.

”Muuta?” kaupan täti kysyi kulmat kohollaan piipattuaan karkit.
”Ei kiitos Anne”, vastasin, ja hän hymyili minulle.
”Mä tuon ne isäs tikapuut takaisin viikonloppuna”, hän sanoi hyväntuulisempana.
”Joo, ei se kai niitä edes tartte ennen ku se tyhjää saunan rännejä.”
”Mä luulin että se Helmipuron likka on siellä semmosia juttuja varten…”
”Jaa, kuule, oikeestaan mä en edes tiedä niiden välisistä järjestelyistä. Voi hyvin ollakin, että on. Mutta mun on ihan pakko mennä kun mulla on Jerusalem tossa pyörätelineessä.”

Loppumatkan Jerusalem olisi halunnut olla muka etupenkillä, vaikka ei se ikinä saa olla. Harmitti, ettei autossa toiminut ilmastointi. Ärrältä ei ihan nähnyt pyörätelineelle. Mistä minä tiesin, vaikka joku olisi härnännyt koiraa, kun se oli niin kummallinen? Vaikka pianpa siitä joku minulle tulisi kantelemaan ihan niin kuin silloinkin, kun joku kaatoi samassa paikassa Jerusalemin päälle puoli litraa vettä vesipullosta. Silloin se oli onneksi ollut hyvää tarkoittava Etulan mummo, joka oli aikonut viilentää Jerusalemia… Koira oli kuitenkin kuiva ja kunnossa, joten tallilla päästin sen suoraan Eetun aidatulle takapihalle, keräsin karkit apukuskin penkiltä hupparini taskuun ja luikahdin varovaisesti tupaan.

Hiivin käytävämäistä eteistä pitkin olohuoneeseen, vaikka tiesin Eetun olevan jo hommissaan ja Noankin reissussa, eikä Jillaa ollut näkynyt kotona iäisyyksiin. Vilkaisin keittiöön, joka oli tyhjä: väki tapasi tulla tallille vasta myöhemmin, hevosten sulateltua kunnolla aamupalansa. Ruokasalissakaan ei ollut pöydän ja jykevän kaapin lisäksi muuta kuin eri kokoisia paperipinoja: Eetun kotitoimisto. Olohuone puolestaan oli sillä tavalla kolea, ettei siellä ollut oltu vielä sinä päivänä. Nellyn täytyi siis nukkua vielä, joten hiippailin makuuhuoneen ovelle…

”Nelly..?”

Vaikka ovi oli raollaan, koputin siihen. En halunnut toista tissi-insidenttiä, sillä Nelly oli ollut pitkään vihainen viininmaisteluiltamme jälkeen. En olisi tohtinut mennä sisään omin päin edes Snickers-rekan kanssa, saati sitten muutaman hassun suklaapatukan kanssa.

”Nelly. Kuule. Tehäänkö sillä lailla että mä teen sulle aamupalaa ja tuon sen sitte sinne?”

Oven takaa ei kuulunut mitään vastausta, mutta se oli ihan tavalllista.

”Okei. Mä teen sulle aamupalaa. Missä sun lääkkeet on?”

Ei vastausta.

”Mä katon tuolta kaapista ite.”

Lähdin makuuhuoneen ovelta karkit yhä taskussani. Vilkaisin pihalla makaavaa Jerusalemia ikkunasta ennen kuin kiersin Eetun kotitoimiston kautta keittiöön. Otin kaapista leipää, jääkaapista voita ja kinkkua, ja vaihdoin sitten kinkun juustoon. Nelly oli kerran läpsäyttänyt minua voileivällä poskeen, koska kinkku oli kuulemma ällöttävää aamuisin. Lorotin pitkään lasiin appelsiinimehua, koska kipeänä Nelly ei juonut kahvia ennen aamupalaa, toisin kuin kaikkina muina maailman aamuina. Omenamehua en tohtinut laittaa, koska sekin oli Nellyn mielestä satunnaisesti ällöttävää ja sai hänet kerran itkemään.

Etsin juuri nurkkakaapista Nellyn lääkkeitä, kun ovi kävi. Huikkasin sokkona oven suuntaan epäselvän moin, enkä kääntynyt katsomaan tulijaa. Seisoin kattilakaapin toisiksi alimmalla hyllyllä nähdäkseni ylemmäs nurkkakaappiin ja olisin toki pudonnut, jos oikein olisin kurkotellut.

”Mitä sä mahdat ettiä?” kuului Nellyn tiukka ääni.
”Lääk — sun — lääk — lääkkeitä!” sönkötin yllätettynä.
”Buranaa on siinä sun naaman edessä alahyllyllä niinku aina! Pois mun kattilakaapista!”

Nelly näytti uhkuvan tarmoa. Ihan niin kuin aina. Siristin silmiäni. Hän oli selvästi ollut tallihommissa. Naamassa oli likaa ja kynnenaluset olivat mustat, kun hän piti käsiään lanteillaan. Yhtäkkiä en käsittänyt, miksi olin odottanut sängyssä nyyhkivää Nellyä, joka ensin raivosi ja sitten itki. Nelly katsoi minua tiukasti silmiin.

”Et kai sä vokottele Jillaa taas?” hän sanoi niin yllättäen, että minua alkoi yskittää.
”Mitä! En tosiaankaan! Miksi ihmeessä mä — mitä?”
”Kenelle sä sitten laitat aamupalaa?”
”Sulle!”
”Mulle?” Nelly ihmetteli yhtäkkiä pehmeämmällä äänellä ja alkoi halata itseään. ”Miks?”

Samaa mietin itsekin. Miksi? Olin maksanut juuri yhtiövastikkeen hieman myöhässä vahingossa. Se maksettiin aina samaan aikaan. Ja aina yhtiövastikkeen maksettuani ostin suklaapatukoita ja tein aamupalaa Nellylle varoen tarjoamasta hänelle kinkkua tai omenamehua. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi tein niin. Paitsi että jos toin suklaata ja aamupalaa, yhtiövastikepäivänä Nelly ei kohdistanut vihaansa koskaan minuun.

[HelloOsallistuja]

Luuseri

Tiistaina Tide luovutti hevosen numero kaksi kanssa. Hän halusi olla yksin, mutta samaan aikaan linjoilla. Enni oli poissa ja Tide sitä mieltä, että hänestä ei tulisi ikinä mitään. Minä rapsuttelin yksin ainoalla sohvallani Jerusalemin korvia ja vastasin nopeasti Tiden viesteihin aina, kun hän halusi sanoa jotain. Minulla ei ollut hänelle vastauksia. Minulla ei juuri koskaan ole kenellekään vastauksia. Osasin kuitenkin lähettää suruemojeita ja mahdollisimman ei-teennäisen kuuloisia rohkaisevia sanoja. Onhan sulla vielä Bee. Kyllä susta voi tulla kilparatsastaja. Ei, ei ole vika sussa, on vika tilanteessa ja resursseissa niin kuin yleensä kaiken suhteen. Kyllä voit soittaa suihkun jälkeen. Joo ei haittaa, vaikka unohdit soittaa. Tykkään tykkään susta, koska en mä katsos kilparatsastajaa hae ihmisessä, vaan leukalinjaa tietenkin.

Kun koitti siihen asti pisin hiljaisuus kännykässäni, nousin sohvaltani ja venyttelin. Olin inhonnut Enniä. Oli tuntunut siltä, että se oli vienyt Tiden minulta. Tiden täytyi tietää se, mutta samalla toivoin hänen unohtavan sen. En palaisi siihen ikinä. En koskaan puolella tavullakaan vihjaisi, että olisi millään tavalla hyvä, että Enni lähti.

Oli niin hiljaista. Leukani taisivat olla jumiutuneet, kun en niin moneen tuntiin ollut sanonut tai syönyt mitään. Teki mieli vääntää Jerusalemin yksin kotona kuuntelema radio päälle, mutta en viitsinyt, sillä se oli jumiutunut Järviradion kohdalle eikä kanavaa saanut enää vaihdettua.

”Jerusalem!”

Jerusalem nosti päänsä kysyvästi.

”Je-ru-sa-lem!”

Koira kallisti päätään, mutta ei noussut sohvalta. Kun hypähdin pari kertaa ilmaan, sen häntä heilahti. Mieleeni tuli, että yhtä hyvin minäkin voisin luovuttaa. Miksi en luovuttaisi? Luovuttaminenhan oli parasta mitä on: sillä tavalla saa heti sen, mitä haluaa. Jerusalem ponnahti innokkaana pystyyn, kun lähdin marssimaan päättäväisesti kohti eteistä. Se luuli pääsevänsä lenkille.

Tyhjässä makuuhuoneessa — tai eihän se tyhjä ollut, vaan soittimia täynnä — kaikki oli niin kuin ennenkin. Ainakin melkein. Joukko eri sorttisia rumpuja oli työnnetty huoneen perälle. Pienen pianoni olin rullannut ovesta sisään niin, että ovi ei mahtunut aukeamaan kokonaan. Pienessä korissa oli omituinen joukko rytmimunia ja marakasseja sun muita, enkä ollut koskenut niihin sen jälkeen kun olin todennut, että niillä on liian vaikea opetella jonglööraamaan. Oli bassoa, shamisenia, selloa ja balalaikkaa, osa somasti omilla pikku telineillään, osa pienimmistä sikin sokin isompien soitinten päällä. Eniten oli kitaroita. Saatoin kuvitella niiden heiluttavan minulle häntiään. Jes, isi tuli! Minun teki mieli halata ja suukotella niistä useita, vaikka en niitä toki elollisiksi kuvitellutkaan.

Suosikkini oli nojallaan pianoa vasten sen takapuolella. Pikkuinen halpa kitara, jossa oli oksanreikä, joka vääristi äänen. Se oli ollut halpa ja nyt se oli uskomattoman kulunut. Olin ostanut sen suoraan liikkeestä. Myyjä oli sanonut sitä melko arvottomaksi harjoituskitaraksi oksanreiän takia. Oikeasti se oli uniikki ja erikoinen, vähän pilallinen, vaikka olin minäkin aluksi kuljettanut sitä eniten vain siksi, etten ollut välittänyt vaikka se olisi hajonnut. Nyt nostin sen syliini niin kuin aarteen ja istuin sen kanssa rumpujen eteen joskus jättmälleni huteralle tekonahkaiselle jakkaralle, joka ei taatusti ollut koskaan kuulunut rumpusettiini. Halpa kitarani oli epävireessä, mutta ei se haitannut. Pianohan kuului olevan niin vireessä kuin tuollaisen vanhan ja halvan vielä sai, ja kun sen perusteella aloitti ruuvaamaan kitaran nuppeja, loput pystyi tehdä korvakuulolta. Äänirauta oli varmaan ksylofonin laattoja pursuavassa vaatekaapissa, mutta en viitsinyt etsiä sitä.

Soittaminen on samanlaista kuin kuvittelisin ratsastuksen olevan: siis ihan erilaista kuin videopelin hahmon kehittäminen. Hahmo ei milloinkaan menetä taitojaan ja pisteitään, mutta soittaja menettää hitaasti taitoaan, ja niin kuvittelisin ratsastajan ja muidenkin urheilijoiden menettävän. Olisin halunnut soittaa jotain kaunista ja merkityksellistä, mutta jostain syystä aloin näppäillä Teuvo maanteiden kuningasta. Itse keksimisestä ei ainakaan tullut mitään. Jerusalemin huolestunut pää tarkkaili minua pianon takaa. Se kai luuli, että olin humalassa. Sille ei voinut kuin nauraa. Lauloin sille Jeppe maanteiden kuningasta ja se pakeni huoneesta.

Tiitus ratsasti Ennillä samalla tavalla kuin Janne soitti ja lauloi. Molemmilla oli otsa rypyssä. Molemmilla oli joku ihme tarve kehittyä ja olla joskus paras. Minä puolestani istuin pölyn ja soitinten keskellä halpa kitara sylissäni ja soitin helppoa kappaletta väärin niin kuin lapsena improvisoidaan mielikuvitusleikkien juonta samalla kuin leikitään ja noudatetaan jotain löyhää leikin kaavaa. Tuntui kuin olisin palannut kotiin pitkältä reissulta, tai kuin saisin vettä Jerusalemin kanssa hellepäivänä suoritetun puistossa riehumisen jälkeen. Kitara soi kuin itse ja kuulosti maailman hienoimmalta oksanreikineen kaikkineen. Mistään toisesta kitarasta ei lähtenyt samaa ääntä. Se kuulosti samalta miltä vihkoni näytti, kun kirjoitin sinne nuotit ylös vasemmalla kädellä oikean sijaan. Mitä sitten, vaikka joskus olin ainoa, joka tästä kaikesta sai selvää?

Kello taisi olla kaksi tai kolme, kun aloitin soittamaan. Olin huoneessani ehkä viisi minuuttia, mutta silti sinä aikana ehti tulla niin pimeää, etten nähnyt enää rymistellä pois lyömättä varvastani pianoon ja tuuppaamatta takapuolellani omituista jousisoitinrykelmää nurin. Raahasin kitaraa mukanani, vaikka se kumahtikin ovenkahvaa vasten siinä mustuudessa ja sai varmasti taas uuden lommon. Tuntui kuin soittimet olisivat pitäneet minusta kiinni, tarttuneet lahkeisiini. Isi, älä mene vielä. Mutisin niille palaavani heti aamulla ja karistin jaloistani didgeridoon, joka pyöri lattialla ja oli vasta pieni vauva. Minun kävi sitä sääliksi.

Laskin kitaran sohvalle, jossa se ei ollut aikoihin istunut, ja avasin Jerusalemille ulko-oven. Oli ihan liian myöhäistä lenkille. Menin koiran perässä ulos ja istuin kostealle pihatuolille. Jerusalem haisteli puskanjuuria, kun etsin Nellyn numeron ja soitin.

”Hello”, Nelly vastasi.
”Hallo”, tokaisin.
”No?”
”Nö?”
”Mitä?”
”Mädä?”

Kun olin aikani ärsyttänyt Nellyä, huokaisin onnellisena puhelimeen, että olin luovuttanut. Hän kysyi, että missä tällä kertaa. En viitsinyt vastata siihen, koska olihan se ilmiselvää, mutta kehuin Nellylle luovuttamisen erinomaisuutta. Kaikkien kannattaisi luovuttaa. Ihan koko ajan. Sanoin Nellylle onnellisena, että olen luuseri. Tästä lähtien aion luovuttaa ihan koko ajan.

[HelloOsallistuja]

Typyn pusut olivat samettisia ja märkiä leukaani vasten. Poskiani kutitteli, mutta ei siinä noruvien, lippiksen lipasta putoilevien sadepisaroiden takia, vaan Typyn takia. Samaan aikaan toivoin ja pelkäsin, että se purisi, enkä liikahtanutkaan. Jos se nyt tekisi minulle jotain, senhän täytyisi olla viallinen. Sillä ei ollut väliä, olinko minä aiheuttanut sen, vai oliko se syntyjään sellainen, mutta jos se purisi minua, kun olin sillä tavalla avuton ja selkä laitumen aidan tolppaa vasten, siinä olisi jokin vika. Jos se upottaisi hampaansa nyt minuun, se olisi oikeasti vaarallinen.

Lippiksen lipasta kuului napsahtelua, kun isot pisarat mäjähtelivät siihen harvassa ja voimalla. Hevoseni hengitti kasvoilleni ja jatkoi partani hamuilemista. Se toden totta käytti välillä hampaitaan, mutta ei purrakseen, vaan partakarvojani nyhtääkseen. Se sattui, vaikka Typy ei tarkoittanut sitä niin. Se nypläsi ja tutki: hengitti samalla tavalla lämpimästi kuin ihan pienenä, sai suljetut silmäni kostumaan ja rintani puristamaan. Sen hengitys ei tuoksunut enää varsalta, vaan sen peitti tunkkainen, puolilikaisen, märän karvan haju.

Olisinpa voinut halata sitä. Olisin irrottanut käteni sähkölangoista, joissa ei kulkenut sähköä. Olisin läpsäyttänyt ne yhtäkkiä Typyn kaulan molemmin puolin niin että vettä olisi oikein pirahtanut. Kun olisin painanut poskeni sen kaulaa vasten, minuun olisi tarttunut koko joukko harmaita ja valkoisia karvoja. Olisin nauttinut jopa niistä, vaikka vesi olisi liisteröinyt ne minuun niin, että ne lähtisivät irti korkeintaan illalla suihkussa, vaatteista eivät pesukoneessakaan…

Typyn utelias turpa irtosi kasvoistani, mutta tunsin vieläkin sen hengityksen ja odotin. Pure, jos aiot, ajattelin. Sitten tiedän varmasti, millainen sinä olet. Odottaminen oli vaikeaa. Hengitin vahingossa vettä. Se kutitti.

Kun aivastin, Typykin aivasti ja yllätys sai minut avaamaan silmäni. Hevoseni katseli minua toisella silmällään ja olisin voinut vaikka vannoa, että se näytti hetken lempeältä. Kun ojensin käteni silittääkseni sen kaulaa, se kuitenkin luimisti korvansa, kääntyi ja ravasi pois. Raavin leukaani, jota kutitti joko Typyn karvojen, sen rään tai taivaalta satavien suurien pisaroiden vuoksi. Mitä pieni tyttöni minusta halusi?

[HelloOsallistuja]

”Sä et vielä tunne meidän Helloa”, Nelly surkutteli ja silitti päätäni. Hän veti kädellään pääni rintaansa vasten, ja kun vilkaisin ylöspäin hänen kasvojaan, hänen alahuulensa oli surkuttelevasti törröllään. Yritin vetäytyä pois, mutta hän puristi kovasti, läpsäisi voimalla otsaani ja jatkoi sitten teatterimaisen suurieleistä silittämistään aina vain kahvipannua epäröivästi pitelevää Jannaa katsoen.

”Siis… Mitä?” Janna sai sanottua puolittain epävarmasti hymyillen, mutta katse vilkkaasti minun ja Nellyn silmien välillä seilaten. Hänhän oli vain kysynyt, ottaako joku vielä kahvia!

”Hello ottaa”, Nelly sanoi pehmeästi, rapsutti vielä kerran ja päästi sitten minut irti. ”Hello ottaa kahvia.”

Tuhahdin, mutta ojensin kuitenkin kuppiani, kun Janna lähestyi pannun kanssa. Se oli Vaasan Combosta ostettu suuri muki, jossa oli joskus ollut iloisen värisiä raitoja, vaan nytpä ne raidat olivat huuhtoutuneet astianpesukoneeseen.

”Hello ottaa myös pullaa”, Nelly nyökytteli totisena Jannalle. ”Ja Hello ottaa kakkua, piirakoita Hello ottaa — älä nipistä!”

Nelly löi minua sormille, kun nipistin häntä kyljestä. Janna naurahti. Ensin ärsytti, kun Nellyn piti huvittaa häntä tuolla tavalla, mutta sitten totesin, että ei se ole niin justiinsa. Sitä paitsi Janna laski keittiön tasolta voisilmäpulla-astian pöytään, niin että hyvinhän siinä lopulta kävi.

Kun peli jatkui, nojauduin kerran haukatun pullan kanssa Tideä vasten ja tarjosin pullaa hänellekin. Sen sijaan että hän olisi kiertänyt hetkeksi käsivartensa ympärilleni ja puristanut pikaisesti, hän istui jäykkänä kuin marjapuskista yllätetty Make viime kesänä. Ehdin taas pahastua ennen kuin katselin ympärilleni. Oskari tuijotti Tiitusta silmät suurina, mutta laski katseensa nopeasti kortteihin, kun huomasi minun katsovan häntä. Janna puolestaan oli syventynyt jo grillaussuunnitelmiin Nellyn kanssa, ja Inari ja Eetu olivat omia hiljaisia, kortteja katselevia itsejään. Suoristauduin nopeasti ihan omalle paikalleni ja harkitsin sipiseväni pöydän ylitse Oskarille, että lämpenisikö hän minulle kun kerran Tide ei kaikkien näiden vuosikymmentenkään jälkeen, mutta luovuin suunnitelmasta. Oskari unohtaisi varmemmin mitä näki, jos olisin vain hiljaa, enkä kiinnittäisi enempää hänen huomiotaan. Tidelle sen sijaan irvistin pahoittelevasti kun Oskarin haukansilmät tutkivat kortteja meidän sijaan.

”Inari”, sanoin parin kierroksen jälkeen, kun peli alkoi olla lopussa.
”Mm?”
”Meepä ny nuoremmuuttas pihalle ja käske ne flikat sieltä pelaamaan kans.”
”Mitkä flikat?”
”Siellä oli Marshia, Sonjaa, Vinnyä–”
”Ketä Vinnyä?”
”Vincent, tietenkin. Vitsi ku on pitkä nimi, ei sitä jaksa joka kert–”
”Sun pitää päästä tuasta tytöttelystä”, Eetu huomautti. ”Mutta ei sun tarvitte mennä EireikuInari ku mun pitää lähtiä iltahommihin. Mä käsken samalla.”

[HelloOsallistuja]

Laitumellelasku 2020
Laidun 2020

Ei sitä Hermania joka juttuun voinut päästää. Se oli kuitenkin vielä ihan lapsi. Ei se osaisi, se vielä tappaisi itsensä, se jäisi hevosen alle. Sitten sen isä karhuaisi minulta jotain korvausrahoja, kun se olisi ensin invalidi ja lopulta kuolisi minun hevoseni aiheuttamiin vammoihin… En aikonut päässtää sitä päästämään Typyä laitumelle.

Kävelin tien reunasssa ja katselin kateellisena, miten varsinkin Flida eteni kaikessa rauhassa. Peikko silmäili jo kiinnostuneesti Inkan varsaa, mutta kun Flidda hirnahti sille rauhallisesti, sekin kipitti lähemmäs äitiään. Tuollaisen hevosen minä olin halunnut, enkä Typyä. Kyllä kai minä nyt ymmärsin, että Typy oli vielä vauva, mutta kauanko sillä oikein kesti aikuistua? Ei se niin justiinsa ollut, jos se vähän minua puri välillä, mutta että muitakin. Että oikeastaan en voinut päästää Hermania lähettämään Typyä laitumelle sen takia, että Typy oli ihan seinähullu: ei Hermanin iällä ollut asian kanssa mitään tekemistä. Kyllä hän olisi pystynyt päästämään varmasti minkä tahansa muun hevosen.

Kun Typy alkoi puuskuttaa ja valmistautui lähtemään väkisin raville, ojensin käteni sen leuan alta Hermania kohti. Hän laski Typyn riimunarun siihen. Kiepautin sen saman tien vauvan turvan ympärille ja jopa ravistin sitä hieman, jottei pikkuiseni turhaan satuttaisi herkkää nokkaansa keksimällä temppuja, vaan tietäisi olevansa kunnolla kiinni. Typy tyytyikin puuskuttamaan sieraimet levällään, ottamaan omituisia paikallaan tallaavia raviaskelia epätasaisen käyntinsä lomassa ja pärskimään niin että räkä lensi, mutta karkuun se ei yrittänyt. Eikä tohtinut potkia takanaan olevaa Flidaa, joka oli oikeastaan aina ollut sen oma laumanjohtaja.

Eetu komensi minut jäämään Typyn kanssa lähimmäs aitaa, vaikka menimme ensimmäisenä laitumille. Tiesin hänen ajattelevan, että siitä veltto ruumiini olisi helppo kiskoa turvaan, kun Typy tekisi jotain, mutta en pannut pahakseni. Ei minua häirinnyt, vaikka kaikki Eetua myöten ajattelivatkin, etten osannut käsitellä hevostani. Enhän minä herran tähden osannutkaan! Miksi esittää muuta?

Kun hevoset sai päästää irti, ehdin vain avata riimun pistooolilukon posken kohdalta. Silloin jo Typy melkein ravasi taaksepäin ja ponnahti saman tien suorilta jaloiltaan villiin laukkaan. Se tahtoi sekaantua pienten orivarsojen leikkiin ja minä katselin sitä hymyillen ja hartiat vihdoin rentoutuneina. Ei Typy vihannut toisia hevosia, vaan oli lempeä varsoillekin. Se vihasi vain minua ja minun takiani ilmeisesti muitakin ihmisiä. En ollut rikkonut sitä vielä: se oli hevonen, vaikka se ei ollut ratsu.

Kun Typy jäi töytimään orivarsoja ja vahtimaan Flidan kanssa Fannia, lähdin muiden kanssa tallillepäin vailla huolen häivää omasta tammastani tai muiden tammoista. Minulla oli taas koko laidunkausi aikaa opetella kouluttamaan hevosia Youtube-videoiden avulla. Olin oppinut niistä jakokulman, sulakkeen vaihtamisen ja raviympyrän suurentamisen pohkeenväistöllä, joten mikään ei ollut mahdotonta.

[HelloOsallistuja]

Sääli

Chain silmien punareunaisuus ei herättänyt minussa liiemmin sääliä. Se särki hieman sydäntäni, kun hän yritti urheasti hymyillä myöntyessään seuraksi siivoamaan tarhaa, kun erään klinikkareissun aikana Oskarin hommia piti hoitaa. Silti se ei tuntunut minusta pahalta. Jokaisella on sydänsurunsa, ja jokainen selviytyy niistä, vaikka onkin erotessaan varma pian seuraavasta kuolemastaan.

En säälinyt häntä myöskään silloin, kun huomasin hänen kiipeävän kaikessa hiljaisuudessaan jähmettyneen kohteliaasti hymyillen tallin vintille. Melkein jokainen oli sielläkin joutunut asumaan, ja vaikka se ei ollut mukava paikka, ja vaikka toisten nurkissa asuminen tuntui pahalta, siitäkin selviytyisi. Chaista saattoi tuntua pahalta majailla Eetun talllin vintillä, mutta jonain päivänä hänelle olisi yhtä selvää kuin minullekin, ettei Eetua haitannut. Ei meidän Eetu sellaisista piitannut. Ei hän tainnut edes muistaa ikinä parin päivän päästä, että vintillä oli joku ylimääräinen.

Chai oli ottanut tavakseen istua Skotin ja Pasin haassa hieman piilossa selkä vasten tallin seinää. Vaikka olin joskus istunut siellä itsekin, tuijottanut pelloille ja metsiin ja yrittänyt räpytellä silmiäni, ei se herättänyt minussa sääliä. Ennemminkin olin huolissani siitä, että Skotti sotkisi pienen Chain suuriin kavioihinsa, mutta hetken katseltuani en mennyt väliin. Chai näytti juttelevan Skotille taukoamatta, ja aina kun Chai painoi luovuttaneena päänsä polviaan vasten tukemiinsa käsivarsiinsa, Skotti kumartui hamuilemaan hänen hiuksiaan. Siitä tiesin olla puuttumatta asiaan. Skotti, joka muuten oli jäyhä ja jämerä, haistoi heti, kun toinen oli oikeasti surullinen. En halunnut sekaantua kenenkään asioihin.

Kun Eetu laittoi Chain hakemaan hevosia sisälle muiden kanssa, huomasin kerran, miten hän katsoi Noaa. Ajattelin ensin tietenkin kuvittelevani, mutta tarkkailin varmuuden vuoksi. Olin tietenkin väärässä. Olin ollut näkevinäni ihastuneen ihmisen katseen, mutta ei se sitä ollut, vaan omituinen eronneen ihmisen tuskainen katse. Säälin Chaita hetken ennen kuin huomasin hänen tyynnyttelevän ja lohduttavan itse itseään tehokkaasti. Hän käänsi aina nopeasti katseensa Noasta siihen, mitä oikeasti oli tekemässä, suoristi selkänsä, pudisti päätään ja hartioitaan ihan aavistuksen niin kuin vettä itsestään ravisteleva koira, hengitti yhdden kerran sisään hymyillen ja jatkoi puuhiaan. Aloin sääliä ennemminkin Noaa, jolla oli sama ilme silmissään, mutta joka ei ilmeisesti osannut silittää itseään henkisesti hiuksista. Ja joka ilmeisesti oli niin torvi, että oli ilmeisesti sorkkinut tuollaista naperoa kuin Chai.

En säälinyt Chaita, kun hän haali irtotavaroitaan Eetun vessasta ja kysyttäessä toimitti muuttavansa Meijerille. Jokainen meistä oli nimittäin joskus hymyillyt samaa metallista hymyä. Kun hän kiskoi paksuja, päältä hieman pidempiä hiuksiaan poninhännälle eteisessä valmistautuessaan kävelemään koko pitkän matkan kovassa helteessä ensin Meijerin emännän asunnolle Kontiokorpeen ja sitten takaisin Meijerille, silloin vasta häntä säälin, ja pelkän kävelemisen takia. Tarjouduin viemään hänet, sillä eihän se ole autolla, ilmastoimattomallakaan, matka eikä mikään. Hän kuitenkin painoi kämmenensä yhteen sormenpäät nenänsä tasalla ja kumarsi minua kohti hieman — ei jäykän elegantisti niska pitkänä ja keskeltä taipuen niin kuin japanilaiset, vaan niskastaan taipuen niin kuin kilpikonna. Ei tarvi, ei tarvi, kiitos, kiitos: niin hän hoki, ja sitten hän painui ovesta ulos mahdollisimman nopeasti varmasti siksi, että hänen puhuessaan hänen silmänsä alkoivat taas kiiltää vaarallisesti.

Sinä kuumana päivänä istuin siitä huolimatta Chain kanssa ensin ilmastoimattomassa autossani ja sen jälkeen melkein yhtä kuuman Meijerin vinokattosein viinttiasunnon paljaalla muovimattolattialla ja säälin häntä. Tiesin, miten ahdisti kaikuva kämppä, jota ei voinut sanoa edes asunnoksi kodista puhumattakaan, mutta mitään en voinut hänen hyväkseen tehdä, sillä hän ei halunnut nukkua minun sohvallani. Hän ei tahtonut syödä, ei pelata korttia eikä etsiä Facebook-kirpparilta itselleen sohvaa. Ainoastaan puhua hän halusi, eikä sanaakaan tilanteestaan, vaan pelkästään äidistään, isäpuolestaan ja pikkusisaruksistaan, joita hänellä ilmeisesti oli sekä sisko että veli. Kun ilta hämärtyi, jätin Meijerin vintille silmät taas lohduttomasti kiiltäen hymyilevän Chain, joka istui vieläkin samassa keittiön nurkassa edes kattolamppua omistamatta ja oli valmiina kääriytymään häkkivarastostani haetun patjan päälle vihreäraitainen torkkupeittoni peitteenään.

[HelloOsallistuja]

Mun blokki ei mene ohitse vaikka teen mitä, kun olen muuten niin huonolla tuulella. Teen töitä kyllä sen eteen, ja taas on pakko saada jotain julki ettei mene moti tehdä aina vain Hopiavuoreen liittymättömiä kirjoituslihasharjoituksia kaiken maailman luovan kirjoittamisen käsikirjoista.

Unelmat ja uhraukset

”Onks sulla jotain salaista haavetta?” Tide kysyi yksi päivä. Hän oli vastentahtoisesti suostunut samalle kentälle kuin minä ja Skotti. Tide oli ihan oikeassa siinä, että Skotti oli aina tiellä, vaikka kuinka yritin pysyä poissa Tiituksen ja Ennin edestä.

”Joo on”, vastasin ja yritin raapia päätäni kypärän alta. ”Mä haaveilen siitä et tän satulavyö menis joskus kii. Outi sano että mun muru on muka läski.”
”No… Ehkä se on vähä pullea”, Tide yritti sanoa nätisti ja hymyilin huvittuneena hänen ja hänen silakkahevosensa suuntaan. Tottahan se oli, ettei Skotin pisinkään satulavyö mennyt enää edes melkein kiinni.
”Voi kuule, musta sä oot ihan hyvässä kunnossa”, naurahdin ja silmäilin Tideä merkitsevästi. Ilahduin, kun viime aikojen kangertelusta huolimatta sain hänet punastumaan ja nostamaan ravin muka ihan tosi vakavana. Salaa hän hymyili. Minä hymyilin, mutta en salaa.

Osasin Tiden harjoitteleman radan ulkoa. Olin katsellut hänen menevän sitä monesti. Lisäksi olin printannut sen itselleni kerran, kun hän oli pyytänyt minua tarkastamaan, muistiko hän sen oikein. Taulukkomuotoisista ohjeista en paljoa ymmärtänyt, mutta kun piirsin radan paperin toiselle puolelle mustekynällä, se alkoi yhtäkkiä vaikuttaa ihan järkevältä. Sehän oli opittavissa samalla tavalla kuin musiikkikappale. Paperille piirrettynä radassa oli järkeä. Se oli niin kuin tarina, looginen, ihan kaunis, ja osasin vältellä Tiden ja Ennin reittejä Skotin kanssa. Osasin vaihtaa pitkältä sivulta toiselle täsmälleen oikeassa kohdassa. Olin kaukana kouluratsastajasta, enkä olisi ikinä oppinutkaan niin mahdottoman hienoja juttuja, mutta jonkinlaiseen hevosten paritanssiin minäkin silti Skotin kanssa Tidelle kentällä kelpasin. Osasimme olla astumatta Tiden varpaille ja helmoille, ja se nyt oli jo ihan hyvä alku. Skotti sai liikuntaa, kun se lyllersi hikisenä ravia pois oikean ratsukon alta. Sitä paitsi Ennin väistely tuntui pitävän sekä sen että minut hereillä.

Tide jäi hetkekeksi käyntiin lepäämään kesken radan. Tiesin hänen ratsastavan kierroksen verran ja työstävän sitten pitkää sivua uudelleen, joten ohjasin Skotin kävelemän Ennin taakse ollakseni jo valmiiksi poissa tieltä. Skotti ei tammoista piitannut. Siihen se oli liian laiska.

”Onks sulla oikeesti jotain haaveita”, Tide kysyi hetken kuluttua vieläkin hengästyneesti, ja koko keskustelu pelotti minua. Tietenkin oli. Kaikillahan on. Minun haaveeni vain olivat niin typeriä, ettei niitä voinut sanoa ääneen, koska en halunnut kenenkään nauravan niille. En edes Tiden.

”On joo. Mun suurin haave on vaihtaa Oscar-palkinnot kosteisiin saippuapalkintoihin”, vastasin.
Tide naurahti ja vilkaisi minua olkansa ylitse.
”Eiku oikeesti.”
”No on oikeesti. Mä oon aina haaveillu että otan vapputorille mukaan semmoset pienet lankasakset. Sit mä kuljen siellä lasten keskellä. Ne pitelee niitä kaasupallojansa ihan onnessaan. Ja kun ne kattoo pois… Nipsistä. Mä leikkaan. Pallo leijuu. Sit se lapsi vaan jatkaa matkaansa ja mä odotan koska se hokaa ja alkaa itkeen. Ai että…”
”Hello!” Tide torui, vaikka hymyili, ja unohti luojan kiitos minun oikeat haaveeni.

Pudotin Skotin ohjat sen kaulalle ja nojasin käsiäni sen takapuolen päälle selkääni venytelläkseni ja auringosta nauttiakseni. Oli minulla haaveita. Oli aina ollut. Kun olin ollut muutaman vuoden vanha, olin sanonut, että minä aion soittaa oikeassa orkesterissa viulua ja pianoa. Isä oli ollut vähän sitä mieltä, että vaikka se on oikein hieno haave, kannattaa ensin hankkia ihan oikeakin ammatti varmuuden vuoksi. Sitä varten olin pyrkinyt oikeustieteelliseen. Varmuuden vuoksi. Ajattelin, että kun minusta ei voisi koskaan tulla mitään muusikkoa, minusta tulisi lakimies. Tienaisin niin hyvin, että voisin tehdä töitä vain mahdollisimman vähän, elää tonnilla kuussa tarkasti, ja sitten saisin soittaa lopun ajan itsekseni. Koska enhän minä oikeasti haaveillut orkestereista, bändeistä, esiintymisistä, kravateista ja mummonpotkintakengistä. Minä halusin vain soittaa… Nyt minun piti olla soittamatta, jotta saisin elämäni muut osa-alueet järjestykseen, mutta muuten olin jo toteuttanut ainoan unelmani. Halusin vain soittaa. Suurimmaksi osaksi sainkin vain soittaa. Olin aina ollut maailman onnellisin ja onnekkain ihminen. Minulla oli melkein aina aikaa vain soittaa. Pian olisi taas. Tide ei enää halunnut olla kilparatsastaja koko aikaa, ja pian saisin taas olla suurimmaksi osaksi tavallinen pelimanni, enkä kilparatsastajan kannustava vaimo..

”Onks sulla sitte suuria haaveita?” huomasin kysyväni Tideltä, vaikka minun olisi kuulunut pitää nokkani kiinni ja nauttia kun pääsin keskustelusta vastaamatta kysymykseen. ”Ootsä aina halunnu huristaa tasapainolaudalla viittaan pukeutuneena kirkonmäen läpi ja huutaa että Fantom ei kuole koskaan?”
Tide naurahti ihan niin kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun ei ollut Enniä ja TT-kisoja.
”No melkein, melkein tommonen on mun suuri unelma”, hän sanoi nauraen, ja huomasin pelkääväni hänen vastaustaan melkein yhtä paljon kuin omani kertomista.

En halunnut hänen sanovan, että hänen suurin unelmansa on oma vaimo keittiössä tekemässä perunasoppaa ja omat vaimon kanssa tehdyt lapset roikkumassa vaimon helmoista, tai no, vyönlenkeistä. Tiesin, että päästäisin hänestä irti silloin, koska kenenkään rakkaus ei saisi tulla hänen unelmiensa tielle, ihan niin kuin kenenkään rakkaus ei koskaan tulisi lopullisesti minun unelmieni tielle. Rapsutin Skotin selkää satulan takaa ja hymyilin, vaikka kuinka pelotti. Sain minä pelätä. Ei elämässä mikään ollut niin tarkkaa ja vakavaa kuin oma ja muiden onnellisuus. Sain muistutettua itselleni, että vaikka hän sanoisi mitä, mikään ei olisi ollut kuitenkaan hukkaan heitettyä aikaa hänen kanssaan: ei pari kesää, eikä edes kymmenen kesää. Antaisin hänelle kyllä kaiken, vaikka sitten vastahaetun tuoreen Runoin pitsan jos hän pyytäisi, mutta en voinut vaikuttaa murehtimalla siihen, oliko maailmassa jotain, mitä en voisikaan hänelle antaa.

[HelloOsallistuja]

Allu kertoo

Hello ThinkPad

Kyllä mä tiesin, mikä Helloa vaivasi, vaikka kukaan muu ei tiennytkään. Oireet olivat nimittäin ihan selvät, ja olinhan mä nähnyt ne kerran aikaisemminkin.

Hello oiri toimimalla ihan niin kuin mun tietokone. Se oli Lenovon joku ThinkPad, ja tykkäsin siitä kauheasti. Kun sen käynnisti, se toimi ihan täydellisesti. Se oli nopea niin kuin Hellon järki, ja se mukautui ihan kaikkiin tilanteisiin niin kuin Hellokin. Se muuttui yhtä sujuvasti kirjoituskoneesta videopuhelimeksi, leffateatteriksi tai reseptikirjaksi kuin Hello hauskuuttajasta lohduttajaksi. Kummassakaan ei ollut siis varsinaisesti mitään vikaa toiminnassa. Mun tietokone kuitenkin menee nopeasti horrokseen. Kun se on just mennyt, sen saa herätettyä koskettamalla sitä sen kosketuslevyä, mutta kun se horrostaa kauan, se pitää herättää käynnistysnapista ja odottaa hetki. Tietokoneessa semmonen on hyvä juttu, koska se säästää sähköä ja sitä konettakin, mutta ihmisen ei kuulu ajautua sellaisiin horroksiin saman tien kun joku ei halua siltä jotain. Ja Hello ajautui.

Me istuttiin kisojen jälkeen kuistilla. Eetulla oli kiire lähteä johonkin isompaan kisajuttuun, joten se ei pitänyt meille seuraa, mutta moni muu siinä kyllä oli enemmän tai vähemmän aikaa. Kaikki olivat jo huomanneet, millainen mä olen, tai sitten Hello oli kertonut, miten mun kanssa pitää jutella. Mun annettiin olla nimittäin rauhassa. Sain istua reunimmaisella tuolilla ja kuunnella, ja kommunikoin nyökyttelemällä ja vähäsen hymyilemällä, ja koin olevani puolituttujenkin keskellä ihan turvassa, kun multa ei vaadittu vastauksia mihinkään. Ehdin tarkkailla kaikkia, ja huolestuttavien merkkien takia etenkin Helloa.

Kun se Nelly oli siinä, Hello otti sen jutuista oikein vauhtia ja hörskötti ja nauroi niin kovaa, ettei kukaan muu huomannut siinä mitään vikaa. Sitä yhtä Camillaa ja vissiin vähän sellaista Sonjaakin sen kova meno tuntui ärsyttävän, mutta Nelly nauroi sen kanssa, Noa hymyili sen tyhmille vitseille siitä kummalla puolella koiralla on enemmän karvoja, ja Chai nauroi niin että meinasi tukehtua, kun vastaus oli että ulkopuolella.

Kun Tiitus oli hymytön ja vakava puhuessaan aiemmin menemästään kouluradasta, Hello oli vakava ja suurisilmäinen kuuntelija, joka puhui hiljaisella äänellä, kallisti päätään ymmärtäväisesti ja puristi sen polvea lohduttavasti. Samalla lailla varovasti Hello esittäytyi sen yhden Reitan tyttärelle, joka oli tosi pieni, mutta kun se olikin reipas tyttö, Hello pelasi sen kanssa taputuspeliä ettei se kitisisi haluavansa jo kotiin. Se silitti kaikkia koiria — Mielikkiä, Ringoa, Jerusalemia ja paria jotain tuntematonta — ja nosteli niitä syliinsä ja lirkutteli niille ihan niin kuin sen, mun oman tutun veljen, kuuluukin tehdä. Santtua se härnäsi Eirasta tosi rasittavasti, mutta kun Reita tuli hakemaan tytärtään ja ärähti sille jotain, se lopetti heti katuvaisen näköisenä ja yritti kaikella tapaa hyvitellä saamatta kuitenkaan anteeksi-sanaa suustaan.

Hello onnitteli Outia ja Marshallia hyvästä ratsastuksesta ja pyysi saada katsoa niiden ruusukkeita. Se soitti suutaan Eiralle, niin kuin sillä on tapana, mutta irvisti Nellylle saman tien niin kuin lastaan puolustava leijonaemo, kun se yritti lähteä siihen mukaan, koska vain Hello saa kiusata Eiraa. Sonjalle se haki viltin, kun Sonjan huulet näyttivät sen mielestä sinisiltä, ja samalla se toi Outille kahvia ja tuntui muistavan ulkoa, että se joi sen mustana.

Se oli koko ajan osallisena tapahtumissa. Jotkut kokee sen ärsyttävänä, kun sen jutut kerää nopeasti kaiken huomion ja se on välillä äänekäs, mutta mua se ei oikeastaan yleensä ärsytä. Musta olisi ollut ihanaa olla siinä ja antaa sen puhua, niin että mä saisin olla ihan rauhassa, mutta en mä voinut ihan nauttia olostani, kun mun veli ajautui aina välillä omituiseen offlineen niin kuin Lenovon ThinkPad.

Heti kun Helllolle ei suoraan kohdennettu jotain ärsykkeitä, se oli hymytön ja istui ihan rauhallisesti paikallaan. Kun Marshall alkoi jutella Tiitukselle kouluradasta Hellon puristettua sen polvea, se tuijotti hetken eteenpäin, ja mä näin että se kuuli ääniä — siis musiikkia, ei mitään erityisen vaarallisia ääniä. Camilla joutui sanoa ainakin kolme kertaa Hello ennen kuin se ravisteli itsensä hereille, loihti virneen naamalleen ja kääntyi kuuntelemaan jotain kisaherkkurääppöjensyöntiehdotusta. Kun se oli katuvaisena jättänyt Santun rauhaan Reitan ärähdettyä, se katseli syliinsä, omia käsiään, ja jos se olisi ollut koira, sen korvat olisivat lerpattaneet ja sen nenästä olisi vuotanut vettä. Kun se oli hörsköttänyt Chain ja Noan kanssa ja Chai oli ottanut päävastuun vitsien kertomisesta, sen kasvoille jumiutui muovinen hymy, ja se katsoi sillä tavalla Chain ohitse, ettei se kuullut eikä nähnyt enää mitään. Vitsille se nauroi tosi myöhässä ja vasta Tiituksen pukattua sitä kunnolla kylkeen, ja se totesi olevansa niin idiootti, ettei tajunnut vitsin ydintä.

Hello oli poissaoleva vain, kun siihen sattui tosi kovaa. Kun se kärsi kokovartalosärystään, se makasi suorana, eikä se jaksanut seurata mitään puhetta, ei edes kuulumiskyselyitä. Vähän pienempi särky, sellainen että se pystyi vielä kävelemään itse, sai sen vähän vähemmän poissaolevaksi, mutta kuitenkin sellaiseksi, että se väsyi seurassa ja latautui vähän väliä kesken keskustelun näytönsäästäjät silmiensä tilalla. Koska se oli just sellainen, mä katsoinkin, olisiko sillä muita kipuoireita. Stressi ja vehnän syöminen yleensä laukaisee ne, ja se oli ottanut gluteenillisen pullan aiemmin, mä olin nähnyt. Ja olihan silläkin varmana kisastressiä, vaikka se ei kilpaillutkaan.

Kun Helloon sattuu, sitä sattuu ekana ranteisiin, ja silloin se hieroo ja puristelee niitä. Sen sormista tulee tosi paksut ja kankeat, ihan niin ku jotkut nakit, ja ihan yhtä jääkaappikylmätkin kuin nakit on. Sen huulista tulee valkoiset, vaikka sillä olisi miten paksut vaatteet, ja sen silmien alle ja suupieliin painuu rypyt, jotka saa sen näyttämään joltain muulta kuin mun veljeltä. Mutta se ei hieronut käsiään, sen suu oli ihan normaalin värinen — ilveksittäin siis aika sinertävä jo valmiiksi — ja kipurypyt olivat poissa.

Sydämeen sitä sattui, eikä niveliin, ja kovaa sitä sattuikin. Se ei ollut tapellut kenenkään kanssa tai eronnut siitä Tiituksesta, koska silloin se ei olisi ollut niin kipeä kuin se oli. Se olisi ehkä voinut itkeä ja ulista sellaisesta, mutta kukaan ihminen ei saanut sitä ajautumaan sellaiseen transsiin, jossa se vähän väliä kävi. Mä olisin voinut lyödä vaikka päästäni vetoa, että jos olisin ottanut sitä kädestä kiinni ja pakottanut sen näyttämään vasemman kätensä sormet, sen kovettuneissa sormenpäissä ei olisi niitä jatkuvan kitaran kielien painelun tekemiä haavaumia ja halkeamia, jotka siellä kuului olla. Sen sormet oli ihan varmasti terveet, ja jos Hellon sormet on terveet, sen pää ja sydän ei ole.

[HelloOsallistuja]

Kuinka minä, Helemias Ilves, pelastin Noan muuttumasta nahjukseksi

Skotti oli nopeasti laitettu kuntoon, vaikka pidinkin koko ajan silmällä suulista tuvan ovea. Tai no, miksei olisi? Jos sen jalkakarvoja ei otettu lukuun, se oli nopeasti puhdas, ja sitten sille tarvitsi vain lätkäistä selkään terapiavyö, jossa oli ratsastajalle kaksi kahvaa kiinni pitämistä varten ja kypärä kiinni toisessa kahvassa, ja suitset tietenkin. Sen jalkoja en viitsinyt pestä ja harjata, koska ratsastuksen jälkeen ne olisivat samanlaisia kuitenkin. Sitten irrotin sen riimustaan ja vein ohjista melkein perässäni vetäen tuvan eteen.

Yritin kurkistella keittiön ikkunasta sisään, mutta se oli liian korkealla, tai minä liian matalalla. Skotti olisi varmaan nähnyt sisään, mutta ei viitsinyt katsoa. Yritin hypätäkin nähdäkseni, mutta ei se auttanut. Suunnittelin jo kerääväni kouraani kiviä ja nakkaavani niitä ikkunaan saadakseni jonkun avaamaan tuuletusräppänän, mutta pelotti, että sitten olisin saanut vain vihaisen Nellyn kimppuuni. Ajattelin siis huutaa.

”NOA! Noa! NOAA! NOA! NOA! NOOOOA!”

Hiljenin, kun alkoi kuulua ritinää. Joku avasi tuuletusikkunan.

”NO?” kuului Noan ääni suhteettoman kovaa ja sillä tavalla köhien, että olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että hän oli vetänyt juuri teen väärään kurkkuun.

”Vauhtia!”

Tuli hiljaista. Skotti kerjäsi rapsutuksia tuuppimalla minua kyynärpäähän. Rapsutin sitä vähän nenän pielestä.

”Ollaanks me sovittu jotain..?”
”Mennään ratsastamaan.”
”Kuule kun en mä ihan voi ratsastaa tietsä.”
”Paskapuhetta! Pihalle sieltä! Tai mä tuun hakemaan!”

Noa päästi epäröivän ehh-äänen tuuletusräppänään. Sisemmältä tuvasta kuului Tiden ääni. ”Kantsii kyl mennä tai siitä tulee ihan sietämätön”, se sanoi vakavasti, ja minun teki mieli nauraa.
”Venaa hetki”, Noa huokaisi räppänään ja veti sen kiinni.

No minäpä venasin. Skottikin venasi. Se seisoi hetken ihan paikoillaan ja katseli ympärilleen. Sitten se huokaisi ja kuopaisi laiskasti etujalallaan niin että sora ja hiekka lennähtivät ja maahan tuli sellainen monttu, että Eetu raivoaisi. Kielsin sitä ja työnsin sen vähän taaksepäin, jotta saisin täytettyä kuopan. Tasoittelin soraa kuopan päälle kengälläni, vaikka ei se Eetulle kelpaisi. Pitäisi varoittaa Noaa, ettei työntäisi juuri siihen kohtaan keppiään. Eetu tekisi murhan, jos Noa katkaisisi niskansa kaaduttuaan puusilmäisyytensä takia Skotin kuoppaan…

Odottaminen kyllästytti. Pidin ohjista kiinni toisella kädellä ja nousin kuistin portaille varoen, ettei Skotti seuraisi. Se tästä vielä puuttuisi, että kuisti romahtaisi. Tartuin harjaan, joka nojasi kuistin kaidetta ja ryhdyin takomaan sillä ovea. Jo parin mäiskäisyn jälkeen se aukeni, mutta en onneksi lyönyt Noaa naamaan.

”Joo joo, hetki viel.”

Pian sen jälkeen Noa tuli. Hän katsoi suutaan mutristaen kuistilta minua, sitten Skottia, ja sitten taas minua.

”Hello. Mä en voi ratsastaa tolla.”
”Voit voit.”
”En mä pääse edes sen selkään.”
”Kiipeetsä tuolta kuistin avonaisesta päädystä vai nostanko mä sut?”
”Hello…”
”Noa. Susta on tullut tylsä. Varsinkin varsojen tultua sä olet ollut erityisen perseestä ja nahjus. Käytät tota sun jalkaa tekosyynä, ja Flidan mahaa sitä ennen. Mä en voi kato sallia sitä. Ei mun tallissa näin voi toimia.”
”Sä ja sun pyhäkouluäänensävys…”

Noa jupisi vielä yhtä ja toista, mutta en viitsinyt kauheasti kuunnella moisia turhuuksia. Sen sijaan nostin Skotin ohjat ylös kuistin kaiteelle ja kävin vetämässä hänet ihan käsivarresta mukaani. Hirveästi hän ei vastustellut, ja tarttui ihan itsenäisesti Skotin terapiavyöhönkin. Sitten ei tarvinnut kuin vähän tuupata häntä, ja kas, Noa pystyi vallan mainiosti ratsastamaan. Päätään vielä kerran pudistaen hän napsautti kypärän irti terapiavyön kahvasta ja painoi sen päähänsä. Vedin ohjat Skotin pään ylitse.

”Et sit päästä irti”, Noa vannotti.
”En en”, sanoin painokkaan sarkastisesti ja päästin.
”Hellooooo…”
”Sit mennään. Muistakko sä miten heppa lähtee liikkeelle?”
”Pohjea — Hello, mä osaan jonkin verran ratsastaa. Millä mä tälle pohjeavut läpi saan?”
”Sä voit silleen keikauttaa ittees niinku pulkkamäen päällä kun haluut et se pulkka lähtee luistaan. Silleen se tapaa mennä. Ja jos ei mee, mä haen sulle koivunoksan jota voit näyttää sille, ja tarvittaessa vaikka käyt–”
”Joo ei kiitos”, Noa sanoi, ja sai Skotin kävelemään ilman mitään piiskaa.
”Hyvä poika.”
”No kiitos.”
”Mä tarkotin Skottia. Mut oot säkin. Hieeeeno Noa hyvä!”

Sitten me kävelimme päätielle: Noa Skotilla ja minä jalkaisin, sillä vaikka olin suunnitellut ottavani Uunon, ehkä kävellen oli turvallisempaa. Ainakin ensimmäisellä kerralla…

[HelloOsallistuja]

Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö

”Kontiolaan?” kysyi Oskarilta ja meinasin vahingossa sylkäistä vastahörpätyn kahvilirun suustani. Kuulin ääneni olevan omituinen ja kireä, joten koetin peittää sen pienellä naurahduksella.
”Niin”, Oskari vastasi tuvan keskilattialta, johon oli jämähtänyt säikähtäneeseen takakenoon kesken matkantekonsa. Kahvikuppikin roikkui hänen kädestään omituisessa vaiheessa matkalla kohti hänen huuliaan.
”Milanin kanssa?” varmistin vielä, ja tunsin omituista pistelyä selkänahassani.
”Joo”, Oskari sanoi taas hyvin varautuneen kuuloisena, eikä liikahtanutkaan lähemmäs pöytää, jonka ääressä istuin Camillaa vastapäätä.

Pudistin päätäni epäuskoisena ja huomasin sormieni hakeutuvan automaattisesti pyörittelemään omia otsakiehkuroitani. Yritin estää itseäni, mutta pian huomasin tekeväni sitä taas. Oskari ja Milan. Kontiolaan. Miksi? Mitä he siellä tekivät? Mistä lähtien he olivat olleet sellaisissa kontiolaanmenoväleissä?

Vilkaisin Oskaria, joka silmäili minua edelleen keskeltä keittiötä. Raukka näytti olevan valmis pakenemaan, jos hyökkäisin yllättäen hänen kimppuunsa. Taputin penkkiä vierelläni.
”Tuu istuun sieltä”, kehotin.
Oskari vilkuili edelleen minua ja kiersi istumaan Camillan viereen. Näin sivusilmällä vielä pari vilkaisua ennen kuin hän tarttui Ilkka-Pohjalaiseen ja levitti sen eteensä tarjottuaan sitä ensin omituisesti heristämällä Camillalle, joka teki vain torjuvan eleen kädellään.

Tiesin kyllä, mikä rinnassani ja selässäni pisteli, ja se oli mustasukkaisuus. Se oli täysin järjetöntä, ymmärsin sen, mutta silti se oli siellä. Sekoittelin kahviani ja yritin kysellä itseltäni, mikä ihme minua vaivasi. Milan oli vapaa menemään kenen tahansa kanssa vaikka minne. Niin oli Oskarikin, mutta en minä hänestä mustasukkainen ollut. Miksi olin Milanista? Olinko tosiaan niin hullu, että kuvittelin omistavani teiniaikojen poikaystäväni? Ei kai. Minä en halunnut olla Milanin kanssa enää, en tietenkään, en enää aikuisena. En vain tainnut haluta, että kukaan muukaan olisi..

Yritin katsella Oskaria vaivihkaa ja vain lyhyen aikaa kerrallaan, etten jäisi kiinni. Olihan se nyt selvää, että Oskari oli ihan söpö. Hänellä oli hauska suora nenä, tummat kulmakarvat ja kai ihan pörrötettävä tukka. Se hermostunut vilkuilukin oli omalla tavallaan etäisen suloista ja vetosi varmana johonkin Milaniin, joka oli ainakin ennen tykännyt huolehtia ja suojella. Olin kyllä ajatellut, että Oskari oli Camillan kanssa, mutta ei kai sitten. Oskari taisi olla jonkin verran minua pidempi, ja noin miljoona kertaa paremmassa fyysisessä kunnossa, eikä hänellä ollut Ilveksen mulkosilmiä, vaikka ei hän kyllä niin virheetön silmistään ollut kuin Helmipuron suku tapasi olla, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin symmetriset kuin ilmeisesti jokaisen Hellevaaran. Mutta monin verroin oli Oskari Susi viehättävämpi kuin Hello Ilves, monin verroin!

Mietin Jillan ulkomaalaista poikaystävää. En minä Jillasta ollut mustasukkainen. Ehkä se johtui siitä, miten vähän aikaa olimme yhdessä, ja miten hätäistä se kaikki oli ollut. Taisin suhtautua Milanin ja Oskarin tulevaan Kontiolan-keikkaan omituisesti vain siksi, että joskus sata vuotta sitten Milan oli minun ensimmäinen poikaystäväni… Sitä se oli. Ja ehkä vähän sitä, että kaipasin itsekin seuraa, siis ihan juttelua ja ajanviettoa. Vaikka Oskari ja Milan puhuisivat kyllä varmasti vain hevosista.

Pudistin päätäni henkisesti. Tai siis toivottavasti vain henkisesti. Päätin, että on superhyvä juttu, että Oskarilla on komea poikaystävä ja Milanilla on, noh, ainakin minua parempi poikaystävä. Se ei kuulunut minulle. Minulla oli omakin poikaystävä, jonka kanssa oli ihan riittävän vaikeaa. Olin tullut kiukutelleeksi, enkä ollut hyvä lepyttelemään.

Sitten satuin katsomaan Camillaa Oskarin sijaan. Hän hymyili Oskarille, joka osoitti jotain lehdestään ja tyrkytti sitä taas Camillaa kohti. Päät melkein yhdessä he kumartuivat katsomaan Risut ja ruusut -palstaa ja hymyilivät sitten taas toisilleen katseidensa kohdatessa. Jos Oskari ja Camilla eivät tosiaan olleet yhdessä enää, erosta ei voinut olla hirveän kauaa. Heillä täytyi olla rankkaa. Varsinkin Camillalla, jos Oskari oli kerran sitä sorttia, että meni saman tien ulos jonkun Milanin kanssa.

”Camilla”, sanoin yhtäkkiä ja pätin tehdä sen, minkä olisin toivonut jonkun tekevän minulle aina kipeän eron jälkeen. Olisin kiva kaveri, harhauttaisin häntä, keksisin hänelle tekemistä, kyselisin kuulumisia, enkä utelisi yhtään mitään Oskarista.
”Mitä?” Camilla kysyi kääntäen katseensa Oskarista minuun.
”Mä haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä. Vaikka ei sun tarvi antaa mun ajaa. Kun mä oon ajanu vaan Läskillä, ei kun Skotilla. Mä vaan ajattelin, kun on kaunis ilma ja kaikkee…”
Camilla hymyili hieman toisesta suupielestään, mutta ei sanonut mitään.
”On lämmin… Aurinko paistaa… Ei oo tekemistä…”
Hän nuolaisi huuliaan ja näytti estävän itseään hymyilemästä enempää.
”Mäensisuksen lenkit on hyväpohjasia… Kuinka kauan mun pitää vielä vihjailla..?”
”No okei. Vai käykse, Susi? Susi on mun kyydillä tänään.”
”Eiku mä voin kyllä heittää sut, siinä aika lähellähän sä jossain asut mua.”
”Nii ja voin mä odottaa, kun mä voisin muutenkin kattoo sen maneesin jo tänään”, Oskarikin nyökytti, ja vilkaisi sitten taas minua tutkivan vakavana.

[HelloOsallistuja]

Kuinka monta tuntia onkaan vuorokaudessa

”Ota Agnes kaffia”, tarjosin pannua osoittaen. Olin jo ehtinyt laskea sen takaisin paikoilleen otettuani oman kupilliseni.
”Mulla on täys kuppi”, Agnes vastasi kuppiaan pöydän ääressä kohottaen. ”Mut kiitti.”
”Jaaha”, ähkäisin istuutuessani, ja se oli ennemminkin vain ääni eikä mikään myöntävä sana.

Agnesilla oli Ilkka-Pohjalainen auki edessään. Olisin tietenkin halunnut sen, kun eipä siinä pöydässä mitään mielenkiintoista ollut, kun toinen luki ja koko tallin väki oli ties missä. Sekoitin kahvia lusikalla. Napautin pari kertaa pöytää. Sekoitin. Joku tömähteli yläkerrassa, Noa varmaan. Mielikki melkein naukaisi kun se haukotteli tyhjässä olohuoneessa näkymättömissäni — ja jo se riitti —

Basson syke menisi täsmälleen siihen tahtiin kuin Noan tätä nykyä omituinen askelten, tai askeleen tahti. Kyllä. Se oli erikoinen rytmi, ei sellaista varmana usein käytetty. Miten ihmeessä se merkittäisiin luonnospaperiin? Ei sillä väliä: kyllä minä sen muistaisin ulkoa. Tästä tulisi teknobiisi, oikea robottibiisi, ja Skrillex kuulostaisi sen jälkeen aivan samalta kuin joku soittaisi yhdellä sormella pianolla Tuiki tuiki täh–

”Ooksä ihan kunnossa?”

Räpyttelin kuivahtaneita silmiäni. Katsoin nopeasti Ilkka-Pohjalaista. Agnes ei ollut, luojan kiitos, kääntänyt vielä sivua. Se tarkoitti, etten ollut tuijottanut hänen ohitseen vielä kovin kauaa täysin offline-tilassa.

”Joo. Vitsi ku jumittaa”, naurahdin. ”Taitaa olla joku kaamosmasennus mulla ku mä oon jotenki väsyksis.”
”Tää on kyllä jo kevätväsymystä”, Agnes huomautti niin normaalilla äänellä, ettei takuulla ollut huomannut minun käyneen ihan omissa ulottuvuuksissani. ”Mutta joo, ymmärrän”, hän jatkoi rapsuttaen nenänpieltään ja kääntyi takaisin Ilkkansa pariin. ”Mäkin nukuin vähän huonosti”, hän sanoi lehdelle.
”Ai jaa? Miks?” kysyin, vaikka Agnesin äänestä kävi kyllä selväksi, että keskustelu oli hänen puolestaan siinä. En halunnut jumiutua taas kuulemaan musiikkia kahvipannun naksutuksessa tai tuulen ulvonnassa.
”Eeeikun ei — siis me ollaan vaan treenattu Lexin kanssa ja mulla on lihakset vähän kipeät.”
”Mä tiiän mikä auttaa.”
”No mikä? Eikun hei. Mä kuulin kun sä sanoit Outille–”
”Sillä lähtee millä on tullukki!”
”Niin just.”
”Mä toivon et sama pätee mun mahaankin”, sanoin vielä vakavana ennen kuin nousin katsomaan, vieläkö kaapissa oli suklaata.
”Sä voit kokeilla”, Agnes sanoi ihan neutraalisti, ja kun käännähdin vielä virnistääkseni hänelle, hän oli kumartunut taas tutkimaan lehtä.

Kaappi oli syöty surullisen tyhjäksi ja kello näytti vasta kolmea. Lähdin huoletonta askellusta tavoitellen eteiseen pukemaan kenkiäni. Sama kai se olisi sitten mennä Typyn purtavaksi taas pihaton aidalle istumaan. En ollut ikinä aiemmin ymmärtänyt, millainen jättiläismäisen pelottavan suuri määrä vuorokaudessa olikaan tunteja. En saanut nukuttua kuin korkeintaan neljätoista niistä, vaikka kuinka yritin, ja nekin huonosti. Pari meni siihen, kun kyselin Tideltä Ennistä ja harjoittelin kuuntelemaan, mitä hän vastasi. Pari lisää kului sen jälkeen siinä, kun googlasin ja opettelin, mitä hänen käyttämänsä ratsastustermistö tarkoitti. Lopuille ei ollut juuri mitään tekemistä.

[HelloOsallistuja]

Älä tee tätä virhettä

Istuin aidalla ja rapsuttelin Typyä. Sitä ei ollut mitenkään mukava rapsutella. Se tykkäsi kauheasti, kun sitä kutitteli leuan alta, ja se yritti aina hoitaa minua ylähuulellaan. Sitä piti kuitenkin aina pitää varmuuden vuoksi riimusta kiinni ja kääntää sen päätä pois, sillä monesti olin saanut kivuliaasti huomata, että kesken rapsutuksen sen korvat saattoivat varoittamatta luimistua. Sen sijaan, että se olisi lähtenyt heti matkoihinsa, se tapasi purra ensin ja lähteä vasta sitten. Rakastin sitä silti, mutta joka päivä kaduin enemmän, että olin ottanut sen.

Katsoin kateellisena, kuinka Noa nojasi aitaa vierelläni, kepit kenollaan tolppaa vasten, ja rapsutteli Flidaa. Flida näytti niin tosi rauhalliselta. Se puhalteli ilmaa Noan kasvoille, ja Noa uskalsi antaa sen pyyhkiä nenäänsäkin huulillaan ihan niin kuin Skotin olisi voinut antaa nenän irtoamatta.

Minulla ei ollut ollut mitään varsinaista asiaa pihatolle, mutta olin lastannut asioikseni auton täyteen heinäpaaleja ja lähtenyt Noaa kuskiin, vaikka hän vakuuttikin pärjäävänsä itse. Varmaan olisi pärjännytkin, mutta kun pihatto oli kuitenkin aika kaukana. Ja pitihän niitä heinäpaaleja oikeastikin tuoda.

”Ooksä miettiny sen koulutusta jo?” kysyin Noalta Flidan jättiläismäistä mahaa kohti viitaten.
”Een”, Noa sanoi lempeästi, sillä hän piti leukaansa Flidan leukaa vasten. ”Mut mä luotan siihen, että täältä löytyy jeesiä ensalkuun”, hän lisäsi sitten.
”Toivottavasti”, huokaisin ja estin Typyä puremasta reittäni.
”Ilves on vakava.”
”No joo. Niinku näet, sä tarvit apua”, sanoin vakavana ja ravistin Typyn riimua Noalle malliksi siitä, miten kovasti varsan kanssa apua tarvitsikaan.
”Niinku mä sanoin, onhan täällä–”
”Se on sitten eri asia, onko sillon kun oikeesti tarvii. Kukaan ei kehdannu sanoa edes mulle, että et sä Hello ymmärrä hevosista enempää kun sika hopeasta: älä nyt varsaa ota. Ja tästä tuli tämmönen mun takia.”

Noa katsoi minua ja Typyä poski vasten Flidan nenäpiitä niin kuin se olisi tyyny. Typy oli maailman suloisin tyttö putoilevassa talvikarvassaan, ja olisin halunnut hieroa sen korvia niin kuin Noa aina hieroi Flidan korvia ja Reita Pondin. Jos niin olisin tehnyt, se peto olisi kuitenkin pudottanut minut aidalta ja astunut vielä päälle.

”Sanotsä sit että mä oon tehny virheen?” Noa kysyi, ja vaikka hänen äänensä oli rauhallinen, hänen silmänsä olivat kuin terästä.
”En. Se olis vähän idioottimaista sanoa täs vaihees vai mitä luulet?”
”Mitäs sitten?”
”Mä sanon, että älä tee virhettä jatkossakaan. Jos sulla ei oo vaikka rahaa just sillon–”
”Mulla on kyl.”
”–niin myy siitä varsasta vaikka puolet pois, jos sillä rahalla saa sille edes vähäksi aikaa jonkun oikeen ihmisen kouluttamaan sitä. Vaikka ei mua kannatakaan siis kuunnella. Kato nyt vaikka mitä mä tälle tein.”

Typy yritti nostella päätään päästäkseen käsivarteni yli kimppuuni. Hetken kuluttua se kuitenkin lopetti taas. Sen raivokohtaukset olivat kivuliaita mutta lyhyitä. Kun rapsutin sen otsaa pitäen sitä kuitenkin koko ajan toisella kädellä kaukana itsestäni, se sulki silmänsä ja lerputti hetken alahuultaan. En kässittänyt, mitä sen päässä liikkui. Se ei tuntunut vihaavan minua tai ketään muutakaan erityisesti, mutta kävi kuitenkin kaikkien päälle.

”Ei se oo mitenkää myöhästä aikustakaa hevosta kouluttaa”, Noa sanoi hetken päästä.
”Onpa.”
”No ei oikeestaan oo. Vaikeempaa se varmasti on mut.”

Vilkaisin Noaa. En tiennyt, uskoako vaiko en. Tuuppasin Typyn kauemmas itsestäni, jotta uskalsin hypätä alas aidalta ja liukertaa lankkujen välistä tien puolelle. Vaikka en sanonut mitään, Noa tarttui keppeihinsä ja heilahti naurettavan helpon näköisesti pienen ojan ylitse ja tielle niiden varassa. En tosiaankaan tohtinut avata hänelle auton ovea, vaan kiersin kuskin paikalle ja käynnistin auton. Kukaan hevosista ei edes hätkähtänyt.

”Aika paljo heinää tuli tonne”, Noa kommentoi ja kumartui pitelemään kylmiä käsiään puhaltimen edessä, vaikka sieltä tulikin vielä vain viileää ilmaa.
”Mm. Tide tykkää.”
”Kui?”
”Se raivosiivos mun auton viikko sitten kun tää oli täynnä koirankarvaa. Se laitto mut imuroimaan ja sitte se pesi penkkejä semmosella painehuuhtelulaitteella… Mä luulen että mä vien tän pestäväks tänään tai mä en uskalla mennä kotiin.”

Noa hörähti. Ajoin hakojen ja peltojen välistä metsänreunan levikkeelle kääntymään, sillä minua ei vähääkään huvittanut peruuttaa tallille saakka. Takaisin ajaessamme katsoin taas Typyä, joka oli maailman hienoin tyttö. Jos sillä olisi todella toivoa vielä olla edes käsiteltävissä, vaikka ei siitä ratsua tulisikaan, ja jos saisin apua pelkällä rahalla, sitä minä hankkisin. Ja katsoisin, että Noakin hankkisi, vaikka sitten joululahjaksi joutuisin palkata jonkun. Vaikka tuskin kukaan tekisi varsastaan niin surkeaa ja onnetonta kuin minä Typystä.

[HelloOsallistuja]

Kohtuus on suhteellista

”Mä sanoon jotta kohtuurella. Jotta kohtuurella voit teherä sitä.”

Katsoin Eetua ja yritin räpytellä silmiäni mahdollisimman typerän näköisenä, vaikka tottahan tiesin, mistä hän puhui. Jo kaataessani puolitoista litraa kuohukermaa kahteen jättikattilaan olin tiennyt, että Eetun etukäteisvaroitus kohtuullisuudesta ei ollut kaksikymmentä litraa, mitä tuli mansikkarahkan tekemiseen.

”Tää on kohtuudella”, väitin viattomasti ja ojensin Eetua kohti jäätävän kokoista kattilaa, joka oli täynnä rahkaa.

Eetu käännähti katsomaan Noaa, Camillaa, Tideä, Nellyä ja Agnesia, jotka istuivat pöydän ääressä. Tiesin hänen levittelevän heille silmiään tukea hakien ja turhautumista osoittaen. Kun virnistin heille Eetun olan ylitse, Noan naama meni sillä tavalla muikean oloiseksi, että häntä nauratti. Palautin kasvoilleni nopeasti suurisilmäisen ja suppusuisen ihmetysilmeeni, joka oli toivon mukaan hellyyttävä.

”Joo. Soon tosiaan kohtuurella. Jos tarjooloo sitä nelijällekkymmenelle ihimiselle.”
”Kohtuus on siis suhteellista!”
”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!”
”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!”

Noa alkoi nauraa ja Nellykin painoi kasvonsa käsivarsiensa varassa pöytää vasten ja hytkytti olkapäitään. Kun virnistin ilahtuneena heidän suuntaansa, Eetun kurkusta pääsi varismainen, kärsivä ääni.

”Mun piti teherä siitä yhyrestä kermapurkista kakku”, Eetu murahti lopulta ja hieroi ohimoitaan.
”Valepukki.”
”Miten niin?”
”Et sä osaa kakkua tehdä.”
”No. Nellyn piti teherä siitä mun kans kakku!” Eetu äyskäisi. Olin todella onnistunut käymään hänen hermoilleen.
”En mäkää osaa tehdä kakkua”, Nelly sanoi hapettomasti ja kimeästi ja alkoi nauraa ääneen.
”Solis sitte mansikkarahkaa alakuruuaksi, pääruuaksi ja jäläkiruuaksi. Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää, Hello!”

Luotuaan minuun vielä yhden vihaisen katseen Eetu kuului marssivan vessaan pesemään käsiään. Minä dippasin vispilät oikein kunnolla rahkakattilaan, jotta sain nuolla ne kunnolla. Sitten osoitin niillä kattilaa ja suoritin pöydässä istujille hovikumarruksen. Mielikki säntäsi nuolemaan lattialta sinne vispilöistä mäiskähtävää isoa mansikkarahkaklönttiä.
”Tehkää hyvin, herrasväki.”

[HelloOsallistuja]

Lähetsä?

Jos on varpaanvälejä

”Mä oon sulle vihainen aina vaan”, ilmoitin oven raosta Tiden naamalle, joka venähti.
”Eli mä vissiin lähden kotiin?” hän mumisi oveni vieressä olevalle haalistuneelle savisammakolle, joka ei vaakkunut enää, koska patterit olivat loppu.

Minun kävi häntä sääliksi. Ärsytti, ettei hän ollut kovin kiinnostunut harrastuksestani, mutta olinko minäkään hänen? Olin pitänyt hänelle monta päivää mykkäkoulua. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän huomaisi nopeasti, että murjotin, ja yrittäisi tapansa mukaan tunnustella, mikä oli huonosti. Sitten saisin suuttua. Samalla hänelle tulisi selväksi, etten halunnut poikaystävää, joka uhraisi kaiken minun takiani, tai uhraisi ylipäätään mitään. Tai että hänen pitäisi kiinnittää kaikki huomionsa minuun. Hänelle tulisi selväksi myös, että minullakin oli muita tärkeitä asioita elämässäni kuin hän.

Tide ei ollut kuitenkaan edes huomannut mykkäkouluani, enkä ollut voinut puhua suutani puhtaaksi. Vakava keskustelukin oli ollut aika mahdoton suorittaa. Sellainen oli minusta ylipäätään vaikeaa, ja vielä vaikeampaa se olisi ollut nyt, kun Tideä ei ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Ei Tide ansainnut seistä kenenkään oven takana tuolla tavalla, ei ainakaan minun takiani. Mistä hän olisi tiennyt olla tuputtamatta minulle jotain heppakisareissua samalle päivälle kuin levyjulkkarit olivat, kun en ikinä ollut sanonut, että salaa musiikki oli minulle tärkeää, vaikka en erityisesti sitä harrastanutkaan. Mistä minäkään kaikki Tiden harrastukset tiesin, jos hän ei niistä puhunut. Ei musiikki tai muukaan päällepäin näy.

”Mä tein kyl aika paljo lämpösii leipii”, sanoin varovasti ja raotin ovea enemmän.

Tiden katse kirkastui. Arvoin, kehtaisiko hän sellaisella hetkellä sanoa, etten saanut syöttää hänelle niin paljoa vehnäjauhoja: aina meillä oli pitsaa. Tidelle ei ollut vieläkään valjennut, että meillä hän söi pitsassakin oikeastaan kaikkia muita jauhoja kuin vehnää. Eikä ihme. Tapasin laittaa kaikkeen niin paljon täytettä ja etenkin juustoa, ettei pahaa pohjaa maistanut enää. Juustostakin Tide tietenkin joskus oli valittavinaan, mutta harvemmin ja ilmeisesti leikillään, koska itsekin halusi jopa Runoin tuplajuustopitsaan tuplajuuston tuplana.

”Onks niis leivis tonnikalaa?” Tide kysyi epäröiden.
”Tietenkin. Mä en oo mitenkää vammanen”, naurahdin. Se näytti olevan Tiden mielestä lupa puhua minulle taas.
”Riittäskö niitä mulle..?”
”Ehkä pari. Kun sä oot niin pieniruokainen. Mut tällä kertaa et anna Jerusalemille salaa.”

Väistin ovelta, kun hän tuli sisään. Seurasin häntä olohuoneeseen asti ja istuin sohvan eteen lattialle. Hän osasi varmasti itse ottaa itselleen juomista jääkaapita. Silittelin Jerusalemia ja pallottelin sen tassuja, kun Tide istui pienelle sohvalleni. Hän kuului laskevan kuppinsa ja lautasensa sohvan käsinojalle, johon hänen kahvikuppinsa pohja oli joskus polttanut jäljen. Kun hän silitti hiuksiani, en nojautunut hänen polveensa niin kuin yleensä, ja se sai hänet lopettamaan sen saman tien.

”Kyl mä ymmärrän jos sä et haluu tulla niihin kisoihin…” Tide mokelsi leipää suussa.
”Mm.”
”Mä vaan haluisin mennä sun kaa.”

Vääntelin Jerusalemin ylähuulta. Se tykkäsi siitä, mutta aivasteli. Se oli semmoinen koira, että sitä pystyi vetämään etutassuista lähemmäs itseään ja se liukui lattialla selällään. Vedin sen yläruumiin syliini. Vitsit miten sille oli tullut taas hammaskiveä — pitäisi varmaan varata aika kesällä —

”Nii et… Kai mä sit pyydän… Jos vaikka Outi tai joku… Vaikka jos sä tulisit kuitenki niin…”

Olin puhunut Camillan kanssa pitkään hevosista ja hevosharrastuksesta pari päivää sitten. Tietenkin olin pitänyt juttuni kepeämpinä kuin ne olivat, etten vaikuttaisi ihan synkistelijältä, mutta olin salaa ollut täysin tosissani. Olin vähän vitsien avulla kertonut, että ei minulla oikeastaan ollut paikkaa Hopiavuoren hevostallilla. En minä siellä muuta tehnyt kuin kasvatin Typyä kieroon. Siitä en ollut tietenkään avautunut, että mikään harrastus ei ollut ikinä tuntunut sopivan minulle. Minä halusin vain soittaa musiikkia. Voisin tietenkin tukea Tideä tällä uudella ihmeellisellä kilparatsastajan uralla, mutta olisikohan minun parempi tehdä se täältä kotoa, pianon äärestä, eikä Hopiavuoren hevostallilta?

”Tide”, keskeytin Tiden, kun hän jaaritteli, miten voitaisiin ottaa eväät mukaan ja pysähtyä vaikka hakemassa ABC:n sokerimunkki ja mitä kaikkea, kunhan lähtisin mukaan.
”No?”

Mitä ajattelin sanoa? Että en halua käydä enää tallilla? Että myyn Typyn pois ja… No, Skottia en voisi jättää huolehtimatta. Sen omistaja laittaisi sen liimatehtaalle, koska kukaan ei ollut halunnut sitä ennenkään. Jos en itse löytäisi sille kotia, kai minä sitten maksaisin sen karsinavuokraa niin kauan kunnes se kuolisi siihen että läski tukkisi sen verisuonet. Mutta ei, en minä voinut sellaista suoraan töksäyttää. En ainakaan miettimättä asiaa loppuun. Ehkä musiikin oli aika odottaa, eikä hevosten. Mitä yksistä levyjulkkareista? Sehän oli vain Popsticle People, eikä mikään oikea yhtye edes. Tiden Kalla-cup taisi olla kuitenkin ihan oikea kilpailu. Siellä oli ruusukkeita jaossa ja kaikkea hienoa. Mikä minä olisin, jos jättäisin sen väliin vain voidakseni katsoa, miten Spotifyn listoille ilmestyy taas yksi uusi pikkuinen nimi? Olisi se nimi siellä seuraavanakin päivänä.

”Kyl mä silleen tavallaan voin lähtee”, sanoin sen sijaan.
”Mitä sä meinaat tavallaan?”
”Nii. Niinku eilen kaikki näki, kiitos Eiran, ei meidän musiikille kumminkaa mitää kuuntelukertoja tuu.”
”Älä ny–”
”Niin ihan sama. Mun pitää vaan kysyy käykse Jannelle kun meidän piti vähä juhlistaa. Vaikka kyllä sille käy kun mä kysyn. Se menee sit kato porukoilleen. Se on tullu kato kaapista viime vuonna: sen äiti tietää jo et se laulaa.”

Suljin suuni. Jaarittelin taas musiikista. Tideä ei onneksi tuntunut haittaavan. Hän laski leipälautasensa taas sohvalle, pyyhki rasvaisia sormiaan housuihinsa ja kumartui halaamaan minua. Nojasin niskaani häneen ja silitin hänen käsivarttaan. Koska hän oli selkäni takana sohvalla enkä nähnyt häntä, katselin kitaraani. Suosikkiani. Sitä, jonka olin vasta hionnut ja maalannut taivaansiniseksi. Se nojasi epävakaan näköisesti olohuoneen nurkkaan.

”Mä yritin pitää sulle mykkäkoulua”, naurahdin. En ollut siinä pisteessä, että olisin pyydellyt anteeksi.
”Ai sitä se oli!”
”Mikä?”
”Kun sä oot kattonu mua pari päivää aina sen näkösenä kun sä olisit taas syöny liikaa kaalikeittoa ja sua pierettäis”, Tide nauroi, ja minä nauroin myös.
”Joo, sitäpä se oli. Mut mä en tosiaankaa sit tuu, jos ei oo Spraittia mukana.”
”On varmasti Spritea, kulta.”
”Ja varpaanvälejä pitää olla kans.”
”Siis juustonaksuja?”
”Nii.”

Tiden piti lähteä illalla kotiin, että hänen tulisi lähdettyä aamusta teenaamaan tai jotain. Hänen lähdettyään minulla oli ihan tyynni olo. Päästin Jerusalemin hetkeksi yksin ulos, sillä se oli levoton ja kuumissaan, ja tartuin taivaansiniseen kitaraan. Eteisen kaapista kaivoin pehmoisen kitarapussin, johon se mahtui, ja siihen sen verhosin, vaikka kassi oli ihan uusi ja jäykkä. En viitsinyt ottaa hintalappua pois, vaan nostin kitarani hellästi siihen makuuhuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja. Jerusalem räksytti pihalla linnuille, mutta annoin sen olla ja ryhdyin keräilemään viimeisen projektini, sen Eiran inhoaman, jättämiä roskia makuuhuoneestani. Nakkelin kaikki nuottipaperit lehtikeräyspinoon eteiseen, vein Jannelta lainaamani kameran niiden päälle, kieputin mikrofonin johdot sen jalan ympärille ja vein senkin kitaran ja muiden soitinten seuraan toiseen makuuhuoneeseeni. Odottakaa siellä. Isi tulee. Heti, kun isi on saanut kaikki muut asiat järjestettyä.

[HelloOsallistuja]

Tiistai 3.3.
Eira kertoo

”Entä Skotti?” Eetu kysyi minulta niin kuin olisi idiootti, joka hän kyllä onkin. ”Soon lihonnu kii tarhahansa. Kohta pitää tallin ovia leventää jotta se mahtuu tupahan. Mitä jos sä sillä menisit?”
”Joo no en todellakaa”, tuhahdin hänelle. Vitsin ääliö.
”Mikset?” hän ihmetteli silmät pyöreinä ihan niin kuin ei olisi tajunnut, että Jussilla minä halusin ratsastaa. Olin sanonut, että haluaisin ratsastamaan, mutta että Uunolla olin mennyt jo.
”Enks mä voi mennä Jussilla?” kysyin lopulta suoraan.
”Outi menöö sillä.”
”Aina! Mä haluan mennä sillä!”
”Kuule. Sinä meet Uunolla, ja jos soon väsyksis, sinä meet Skotilla. Jos saat jonku vahtimahan, ehkä Pasilla. Piste.”

Vitsin Eetu. Vitsin apina. Vaan turhaa oli yrittää puhua järkeä hänelle, vaikka hänen ahdasmielisyytensä kuinka ärsytti. En tosiaankaan aikonut ratsastaa millään paskalla Skotilla. Sen sijaan jätin mehulasini mielenosoituksellisesti pöydälle ja marssin olohuoneeseen. Ajattelin katsoa vaikka sitten Modernia perhettä, kerran Jillalla oli kuitenkin Netflix. Mutta Hellolle kyllä sanoisin ensin, että hoitaisi hevosensa. Tai möisi sen pois. Ettei se jäänyt ihmisten vaivoiksi tuolla lailla, estämään ihmisiä ratsastamasta Jussilla.

Missä sä oot senki laiska paska, kirjoitin viestiin ja otin Noan kädestä kaukosäätimen, koska ei se oikeasti katsonut taaskaan mitään, vaan piti vain telkkaria päällä.
Kotona, Hello vastasi aika nopeasti.
Mitä sä teet nii et se on tärkeempää ku skotti
Musiikkia
Jaa eli et mitää oikeeta
Nii. Saat 5e jos ratsastat sillä reippaan lenkin
Oke

Noa katsoi minua kummasti, kun nakkasin kaukosäätimen takaisin hänen syliinsä laittamatta edes sitä vitsin Modernia perhettä päälle.
”Mitä! Mä meinaasin hetken rentoutuu mut sit kaikki soittelee mua töihin”, kerroin.
”Ai mihin töihin?” Noa kysyi.
”Mun pitää sit vissiin ratsastaa Skotilla kun ihmiset ei viitti hoitaa hevosiaan”, huokaisin rasittuneesti.
Noa nyökytteli suu ymmärtäväisessä mutrussa, joten hymyilin hänelle, koska Noa ei kuitenkaan ole niin vitsin ärsyttävä kuin Eetu ja Hello. Eikä hän edes udellut enempää.

***
***

Lauantaina 7.3.
Milan kertoo

Tummanruskeaksi maalatussa ulko-ovessa oli siisti puinen kyltti, johon oli poltettu sana Ilves ja jotain koristekoukeroita. Se ei kuvastanut Hellon persoonaa ollenkaan. Eivät kuvastaneet ankean näköiset, sillä hetkellä ruskeat ja lehdettömät angervotkaan, jollaiset oli istutettu rivitalon jokaisen makuuhuoneen ikkunan alle ulko-ovien viereen. Hellon ovikyltissä pitäisi olla jotain värejä ja vaikka nuottiavain, ja ikkunan alla voisi kasvaa jokin tosi hurjan iso kanna vaikkapa, tai tavallista maitohorsmaa oikein villin värisenä. Mietin, painaisinko ovikelloa vai en. Olin niin yksinäinen, että olin jo painamaisillani, kun kuulin musiikkia oven läpi.

Tunnistin kappaleen, mutta en osannut nimetä sitä. Olin kuullut sen varmasti radiosta. Se ei ollut ollenkaan tyypillistä musiikkia Hellon kuunneltavaksi, ja aika nopeasti se loppuikin. Sen jälkeen kuului syntikan ääntä tosi kovaa. Se oli varmaan saman kappaleen sama osa, mutta jotenkin puutteellinen se oli. Niin kuin osa äänistä olisi kadonnut matkalla. Ehkä Hellolla oli väliovi kiinni ja se eristi kaikki korkeat äänet. Kyllähän hän nimittäin radion yksinkertaiset poppikappaleet osaisi kopioida useammallakin instrumentilla, etenkin syntikalla, pianolla tai uruilla.

Kun tuli hiljaista, painoin ovikelloa ennen kuin ehdin liiaksi miettiä ja katua. Ihan pienen hetken kuluttua ovi raottui ja Hellon pää pilkisti raosta. Hänen silmiensä alla oli varjot, hänellä oli muutama punainen näppylä naamassaan yleensä ihan hyvällä ihollaan, ja hiukset olivat kiharan sijasta niin kuin räjähtäneet. Hänen sekava ilmeensä muuttui epäileväiseksi hymyksi, kun hän tunnisti minut.

”Ai hei”, Hello sanoi yllättyneen oloisena ja avasi ovea enemmän. Hän oli pukeutunut mustaan koirankarvaiseen jumpsuittiin. Ellei aiemmin olisi kuulunut niin kovaa musiikkia, ja ellei hän olisi silläkin hetkellä pidellyt nuottipapereita kourassaan, olisin ollut varma, että hän oli ollut eilen juhlimassa ja kärsi nyt siitä. Tiesin kuitenkin saamieni vihjeiden, nuottinivaskan ja musiikin perusteella paremmin. Säveltävä Hello oli paljon kaameamman näköinen kuin krapulainen Hello. Olinhan minä hänet nähnyt luomassa uutta.

”Hei. Mä ajattelin, kaunis päivä, sä et tallissa. Tule kävelemään.”
”En mä nyt kyllä ehdi…”
”Mikä musiikki sä teet?”
”Kokeilen semmosta uutta juttua”, Hello kierteli, mutta oli selvästi mielissään kun kysyin.
”Mitä? Sä näytät mulle?”
”Ei se oo niin valmis vielä että sitä voi näytellä. Mä oon vasta viikon tehny sitä.”
”Tulee YouTubeen?”
”Joo tulee.”
”Sano sitte. Mä katson.”
”Joo…”

Olisihan se pitänyt arvata, ettei Hello lähde minnekään, jos ei ole tallilla. Ja miksi hän muutenkaan minun kanssani lähtisi? Olisi pitänyt olla kysymättä. Lähdin jalkojani raahaten takaisin autolleni. Jos Hello oli siinä vaiheessa, että hänen keskeneräinen työnsä ei ollut vielä esittelykelpoinen, häntä oli turha odottaa näkevänsä tallillakaan kunnolla vielä viikkokausiin. Minun pitäisi ihan totta tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se oli niin vaikeaa.

***
***

Maanantaina 9.3.
Hello kertoo

Älä mee niin lujaa, Tide

***
***

Lauantaina 14.3.
Janne kertoo

Istuin risti-istunnassa Hellon melkein tyhjän asunnon lattialla ja tutkin papereita toista tuntia. Takapuoli puutui ja selkää särki, mutta mitäpä pienistä. Hello istui minua vastapäätä ja yritti järjestellä lattialla lojuvia papereita kanssani, eikä häntä näyttänyt ollenkaan haittaavan, että hänen poikaystävänsä (jota ei edes saanut sanoa poikaystäväksi päin naamaa) teki jotain tietokoneella sohvalla. Se oli erikoista. Yleensä Hello ei näytä keskeneräisiä töitään muille kuin minulle, ja ehkä välillä veljelleen Allulle. Yritin kuitenkin olla niin kuin Tiitusta ei olisikaan. Hellon asiahan se oli, kenen edessä nuottejaan levitteli.

”Tän ja tän voi yhdistää”, sanoin lopulta, kun olin saanut kokonaiskuvan hänen projektistaan ja muodostanut mielipiteeni siitä. Ojensin hänelle kaksi paperia.
”Joo mä tiedän, mä en oo vammainen”, Hello mumisi ajatuksissaan.
”Jaaha. Ja sä et yhdistä niitä, koska..?”
”Koska mä tarvin kakskyt eri osaa tähän joka tapauksessa. Tasan kakskyt. Tai menis periaattees kuudellatoistakin, mutta tiedäthän sä mitä se tarkottaa? Sit mä joutusin yhdistään vielä monta muutakin ja se ei sitte enää toimi. Kakskyt tai kuustoista pitää olla, ja jos ei voi olla kuuttatoista silleen hyvin, niin sit pitää olla kakskyt.”
”Ai niin, mä aina unohdan et sä ajattelet sitä videotaki täs samalla. Mut silti mä yhdistäisin nää kaks. Sä voisit vaikka jakaa sit ton tuolla reunas olevan niin, että on lead 1 ja lead 2, miten olis?”
”Se nyt on aika homoa. No ei. Jos mä saan rakennettua ne kaks sit osittain päällekkäin niin sit ehkä. Mä en halua että ne vuorottelee vaan. Se on laiskan näköstä.”
”Saathan sä yhdistettyä ne paremminkin jos sä jaat tän”, huomautin tavoitellen paperin, josta oli puhe. ”Katopa näitä kohtia”, näytin sormella osoittaen. ”Sulla on ne sun kädessä olevat tässä jo mukana, niin tulis vaan niinku yks lisää tähän.”
”Ehkä mä sit jaan sen… Ja yhdistän noi…”
”Mä jakaisin. Noi sais muutenki olla oikeestaan aina yhdessä.”

Jäin tutkimaan Hellon käsin kirjoitettuja papereita, kun hän nousi ja lähti keittämään kahvia. Pyörittelin papereita lattialla, vertailin niitä toisiinsa ja yritin miettiä myös visuaalisesti hahmotellessani eri osien paikkaa. Auditiivisesti niissä ei ollut enää sovittelemista. Olin varma, että niissä ei ollut virheitä, mutta kömpelyyksiä uskoin vielä löytäväni.

Otin Hellon tarjoaman kahvikupin vastaan ja vaihdoin asentoa papereita pyöritellessäni. Kun hörppäsin kupista ensimmäisen kerran, kahvi oli jo ihan kylmää. Olin istunut lattialla kuitenkin jo kolmatta tuntia. En uskaltanut kysyä, miksi Hello ryhtyi niin kovin työlääseen projektiin huvin vuoksi. Epäilin, että varmaankin rakkaudesta lajiin. Ja mukavaahan se oli, istua siinä lattialla, rapsutella välillä isoa koiraa ja antaa parhaat neuvonsa projektiin. Niin kuin palapeliä tekisi. Oli ollut hienoa seurata, miten viikkojen kuluessa Hellon pakkomielle musiikkikapppaletta kohtaan oli muuttunut ensin ideaksi, sitten suunnitelmaksi ja nyt lopullinen työ alkoi konkretisoitua.

***
***

Perjantai 20.3.
Manni kertoo

Välillä olen huolissani meidän Hellosta. Niin kuin nyt. Hän on hyvä poika, kauhean kyvykäs poika, mutta välillä tosi maaninen. Ei hänellä mitään kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai muutenkaan maniaa ole, hyvänen aika. Silti joskus tuntuu siltä, että hänen suhteensa musiikkiin on vaarallinen. Kun hän oli viidentoista, melkein toivoin hänen mieluummin polttavan pilveä, niin kuin kylällä silloin huhuttiin. Huumeista hänen olisi helpompi irrottautua.

Eilispäivänä yritin mennä kahville Hellon luokse, koska häntä ei ole viikkoon näkynyt meillä. Yleensä Hello käy muutaman kerran viikossa. Kun Hello avasi minulle asuntonsa oven ja päästi minut vastentahtoisesti sisään, olin entistä enemmän huolissani.

Minun pojallani, joka yleensä viitsii pukeutua edes puhtaisiin vaatteisiin, olkoonkin hieman hölmöihin välillä, oli parta ajamatta ja tukka pystyssä. Hänellä oli jaloissaan eripariset villasukat — toinen iso ja harmaa, toinen hänelle sopiva ja viininpunainen. Muuten hän oli pukeutunut ihmeelliseen haalaripukuun, jossa oli aivan kamalasti koirankarvoja. Hän näytti siltä kuin ei olisi nukkunut viikkoon, eikä käynyt suihkussakaan viimeaikoina.

Asunto ei ollut sen paremmin hoidettu kuin poikani. Olohuoneen lattia oli täynnä koirankarvoissa pyöriviä nuottipapereita, joihin oli tehty kaikki merkinnät käsin. Siellä täällä oli mustia ohuita tusseja. Nurkassa lojui sohvatyynyjä ja Jerusalem, ja sen perusteella juuri sieltä minun poikani oli kömpinyt avaamaan ovea. Hänen suosikkikitaransa oli tyynyläjän vieressä ja nojasi koiraan. Kaksi muuta akustista kitaraa, joista hän ei niin tuntunut välittävän, istuivat vieretysten sohvalla. Sentään hänen harvat likaiset astiansa näkyivät olevan keittiön altaassa matkalla kohti tiskikonetta. Roskatkin oli viety.

”Mitä sä Hellu touhaat täällä kun sua ei näy?” yritin udella Hellolta varovaisesti.
”Musiikkia”, hän vastasi niskaansa raapien, vaikka se oli tietenkin ilmiselvää.
”Jaaha. Koskahan sä mahdat olla valmis? Äiti ja mä sua vähän kaipaillaan kotia.”
”Viikonloppuna. Viimeistään ensviikolla. Mä lupaan.”
”Okei. Ookko sä syöny kuitenki?”
”Joo oon. Ja koiran mä käytän.”
”Selvä. Jos sua ei näy, tiedäthän sä että mun on pakko tulla sitte kattomaan että missä kunnossa sä oot?”
”Joo.”
”Mä tuun maanantaina. Näyttää että sä oot aika pitkään soittanu täällä jo sitä musiikkia. Ooksä varma että sä oot kunnossa?”
”Joo eiku ei tässä mitään. Enkä mä oo pelkkää musiikkia tehny. Oon mä ollu etäluennoilla. Kaikki on oikeasti hyvin. Ei vaan oo tullu siivottua kun Tiitus ei nyt just käy ja sit mä oon vaan kirjottanu tätä mun projektia.”
”Eikö Tiitus enää käy..?”
”En mä sitä tarkota. Sillä on vaan kiire. Ihan hyvä hetki silleen: mä en oo saanu tehdä tätä aikoihin.”

Hellon luota lähdettyäni ajattelin, että lähettäisin joko Allun tai Jannen sinne vähän vahtimaan. Vaikka Hello oli vakuuttanut syövänsä ja tekevänsä kouluhommiakin, en ihan ollut varma, oliko se totta. Kyllä meidän Hello on siis hyvä poika ja häneen voi luottaa, mutta musiikki vie hänet joskus liiaksi mennessään. Hän saattaa tietää, että on torstaipäivä, mutta ei tiedä että viikkonumero on ehtinyt jo vaihtua.

En kuitenkaan soittanut kenellekään tai lähettänyt ketään Hellon kimppuun. Tänään suihkunraikas ja koirankarvaton Hello sekä hyvinhoidetun näköinen Jerusalem nimittäin tulivat meille syömään hirvisoppaa. Ajattelin, että varmuuden vuoksi voisin vihjailla Allulle, että menisi maanantaina kylään

***
***

Maanantai 23.3.
Allu kertoo

Iskä pitää Helloa jotenkin vammaisena vissiin. Hän yritti olla tosi sulava vihjaillessaan, että minun pitäisi mennä Hellon vauvanvahdiksi. Halusin pelata rauhassa, joten olin niin kuin en tajuaisi sitä typerää vihjailua. Kun en ollut ymmärtävinäni, iskä sanoi lopuksi suoraan puhelimeen, että Hellon kämppä oli ollut niin kuin räjähtänyt, ja niin oli ollut Hello itsekin. Minusta hän oli kyllä näyttänyt perjantaina iskän ja äitin luona ihan normaalilta. Iskän mieliksi kuitenkin menin, ja ai vitsi miten meni päivä hukkaan.

Hello ei halunnut puhua. Istuin hänen sängyllään joidenkin paskapapereiden keskellä, joihin ei saanut koskea eikä oikein edes katsoa, enkä saanut musiikkiakaan kuunnella. Hän nimittäin vaati minulta heti kahdeksan euroa maksaneet surkeat langattomat nappikuulokkeeni ja sanoi, että tarvitsee niitä välttämättä. Hän tunki vasemman napin oikeaan korvaansa, koska ei joko tunnista kirjaimia L ja R tai ei erota oikeaa vasemmasta, yhdisti kuulokkeet tietokoneeseensa, ja jatkoi sikakalliiseen leikkimikrofoniinsa mumisemista omituisilla äänillä, mitä oli tehnyt ilmeisesti jo jonkin aikaa ennen tuloanikin.

Minusta isä on joka tapauksessa turhaan huolissaan. Hellon asunto oli viimeisenpäälle siisti. Jerusalem pääsi ulos melkein kerran tunnissa, ja oli kuulemma ollut lenkillä aamulla. Jääkaapissa oli ruokaa, ja muoviastiassa olevasta riisistä ja kanakastikkeesta päätellen Hello oli ihan edellispäivänä viimeksi kokannut. Jopa tuoretta maitoa oli kahviin kaadettavaksi. Itse Hellokin oli erinomaisella tuulella pitäessään omituisia ääniään typerään mikrofoniinsa ja kuvatessaan itseään Jannelta peräisin olevalla megaisolla videokameralla. Mumina- ja rallatusintervalliensa välissä hän kyseli iloisesti kuulumisiani, eikä vaivautunut laittamaan kameraa pois päältä siksi aikaa. Hän oli aggressiivinen ainoastaan silloin, kun erehdyin yhden kerran kävelemään videokuvaan kesken hänen rallatuksensa. Siitä puolestaan ei kannata niin kauheasti piitata, koska Hello ei ole yrittänyt enää lyödä eikä potkaista minua melkein pariinkymmeneen vuoteen.

***
***

Keskiviikko 25.3.
Hello kertoo

Janne otti kuulokkeet pois päästään suuren ja tehokkaan kannettavan tietokoneensa takana. Hän katsoi sen ylitse minuun ja hymyili. Olin paininut jo pitkään Jerusalemin kanssa lattialla hänen edessään, mutta silloin ponnahdin ylös lattialta nopeammin kuin olen ikinä liikkunut. Se oli nimittäin nyt valmis. Se oli vihdoin valmis. Minun pitkä projektini.

”No?” kysyin malttamattomana.
”Mulla on täs valmis videotiedosto. Ja on mulla pelkkä audiokin, jos tarvit johki.”

Yritin olla kiljumatta ja heittäydyin Jannen viereen sohvalle. Video oli auki hänen tietokoneensa näytöllä. Se oli paussitettu alkuun. Kaksikymmentä pientä Helloa seisoi näytöllä kasvot minuun päin. Muutama hymyili, mutta suurin osa tuijotteli johonkin alaspäin. Kuva oli sumea, koska se oli pysäytetty. Sydämeni hakkasi ja käsiäni pisteli ja tärisytti.

Olin odottanut malttamattomana, että Janne saisi sen valmiiksi, ja olin tietenkin kommentoinut jo lukemattomia välivaiheita. Nyt, kun se oli valmis, kun se oli Jannen näytöllä, minua kuitenkin hermostutti. Mitä jos se olisikin ihan hirveä?

”Lataa se YouTubeen”, käskin Jannea, joka katsoi minua hämmästyneenä.
”Eksä katto sitä ensi?” hän kysyi kulmat kohollaan.
”Mä katon sen kohta.”

Janne ymmärsi. Hän oli nähnyt ennenkin, miten jätin töitäni julkaisematta, kun katsoin ne ensin liian monesti ja aloin nähdä niissä kaikki tekemäni virheet. Hän nyökkäsi ja avasi YouTuben. Hän kirjautui ulos tililtään ja avasi minun tilini, jolle muisti salasanan ulkoa. Ja miksei olisi muistanut? Salasanani kaikkialle on jeppejappejoppe, ja kyllä Janne sen tiesi. Käyttihän hän minun Netflixiänikin koko edellistalven, kun minulla vielä oli se.

”Mitä laitetaan tekstiks?”
”Paa vaan jotain cover versiosta ja a cappellasta.”
”Miten kirjotetaan a cappella enkuks? Ihan a cappella?”
”Acapella.”
”Mainokset?”
”Ei.”

Kun katsoin videon illalla puhelimellani omalta kanavaltani sängyssä, nukahdin saman tien, sillä niin helpottunut olin. Se oli hyvä. Se ei ollut virheetön, eikä se ollut täydellinen, mutta se oli ihan hyvä ja olin siitä ylpeä.

***
***

Torstai 26.3.
Eira kertoo

Moderni perhe oli katsottu loppuun. Kolmatta kertaa. Jussilla ei saanut ratsastaa, koska se vitsin Outi oli tukkinut sillä joihinkin paskoihin kisoihin ja sen piti ”treenata”. Viime päivät Jussin oli pitänyt muka ”palautua”, koska Oskari ei osaa töitään valmentajana ja oli juoksuttanut sen maitohapoille, eikä Eetu ollut edes ollut vihainen. Vitsi jos minä olisin sen saanut hapottumaan, niin kyllä olisi huudettu. Mutta eihän nyt rakkaille Outille ja Oskarille voi, ei!

Nelly selasi kännykkäänsä ja söi kurkkuleipää sohvan vastakkaisessa päädyssä. Noa nakkeli Mielikille omituista virkattua pikkupalloa, jonka Jilla oli vissiin jämälangastaan tehnyt ja josta Mielikki tykkäsi enemmän kuin oikeista palloista. Kaikki olivat tylsiä. Keittiöstäkin kuului tylsää kolistelua, kun Hello rosvosi kaapeista kaiken ruuan. Eetu kuului palaveeraavan jotain Camillan kanssa, ja olin muuten nähnyt Oskarinkin menevän keittiöön, vaikka se olikin aina niin hiljaa ettei sen olemassaoloa edes huomannut. Ja molemmissa vessoissakin oli muuten jotain ihme porukkaa. Ihme pidätyskyvyttömiä kun pitää tallille tulla paskomaan.

Avasin puhelimen, kun ei muutakaan ollut. Ei snäppejä. Kiva. Ilmeisesti minulla ei ollut kavereita sitten. Avasin Instan. Inari oli laittanut jonkin ratsastuskuvan sateisissa maisemissa suurenpuoleisella puoliverisillä, ja sitten oli monta kuvaa eri tyypeiltä Hopiavuoren hevosista. Herman keuli mopolla yhdessä edellispäivän kuvassa. Ja sitten oli joku Hellon vammainen kuva, jossa sillä oli typerä ilme kun se vissiin lauloi, ja seinien väristä päätellen se oli vieläpä ottanut kuvan makuuhuoneessaan. Siitä en kehdannut edes tykätä. Harkitsin, lopettaisinko heti sen seuraamisen. Mainehan sellaisen kanssa sosialisoidessa menee.

Hellon kuvan alla oli kuitenkin linkki YouTubeen. Paremman tekemisen puutteessa avasin sen. Ja voi vitsi mitä paskaa sieltä tuli. En voinut kuin tuijottaa, vaikka Nelly, Noa ja keittiön porukat kerääntyivätkin ympärilleni.

Kun se loppui, purskahdin nauruun. Ei vitsi miten noloa! Koko videon täytyi olla joku pilajuttu. Voi jeesus mitä paskaa! Etsin katseellani Helloa ja löysin hänet ruokailuhuoneen oviaukon liepeiltä, eikä hän yhtynyt nauruuni. Sen sijaan hän hinkkasi toisen jalkansa varpailla toisen jalkapöytää ja nojaili seinään, vaikka Eetu on kieltänyt hieromasta talllivaatteita ruokahuoneen valkoiseen tapettiin.

”Ootsä oikeesti laulanu kuorolauluu ittes kaa?” kysyin Hellolta. ”Vitsi sä oot nolo!”

Video oli sikanolo, mutta nauraminen oli tainnut olla silti virhe. Tajusin sen Hellon ilmeestä heti, kun olin sulkenut suuni. Hello, joka oli vielä hieman hymyillyt ennen kysymystäni, painoi katseensa mattoon, vaikka kaikkien huomio oli kiinnittynyt häneen.

”Taidan mä olla…” Hello mutisi. Hän suoristautui hieman ja kohtasi nopeasti muiden katseet, vaikka välttikin katsomasta minuun. Hän hymyili vaisusti ja luisui sitten kumarana keittiön puolelle. Kuulin, miten hän jatkoi sieltä matkaansa eteiseen ja poistui niin nopeasti, että varmana puki takin vasta pihalla. Voi paska.

[HelloOsallistuja]

Ihanaa että jollakin toimii pääkkönen paremmin kuin mulla :DDD

[HelloOsallistuja]

Jes! Näitä varsoja onkin kyllä odotettu niiiiiiiin kovaa, että virtuaalihevosten mittakaavassa ihan kahden varsan edestä vähintään on jännitetty. 😀
Myös kunnollinen kommentti tulee, mutta ei yöllä niin kuin salakavalat varsat. Toivottavasti jäkimmäinen on enemmän Flidan näköinen ja se on se Päivänsäde. :DDD

[Julkaisija]

Viestit