[HelloOsallistuja]

Happamia, sanoi Hopiavuori Dressage Masterseista

Seurasin huvittuneena sekä Tiden että Eetun Dressage Masters -valmisteluita. Ne olivat niin erilaisia keskenään, mutta samalla tunnelma oli niin huvittavan samanlainen molempien ympärillä.

Syötin Beelle salaa sokeria, kun Tide nyhti ja mittaili sen harjaa, joka ei hänen mielestään ottanut kasvaakseen tarpeeksi nopeasti. Tide huomasi kyllä, että hänen poninsa rouskutteli jotain, mutta oli samalla niin hajamielinen, että uskoi minua, kun väitin Been vain tykkäävän minusta. Eetu puolestaan oli siinä pisteessä, että sanoi Jussia harjatessaan vain joo, kun kysyin, voisinko nyt muuttaa Hopiavuoreen, kun olin kuitenkin menossa Noan kanssa kesällä naimisiin. Itse asiassa hän sanoi joo sillä kertaa kaikkeen ja tämä Noan homma oli viimeinen keinoni saada hänen huomionsa. Tilanteesta teki erityisen koomisen se, että sekä Noa että Tidekin olivat silloin suulissa sen Hopealinnan kärttyisen kollin kanssa, eikä Tidekään kuullut mitään, tai edes huomannut Noan teatraalista lentosuukkoa. Ainoastaan se Jesse tuntui huomaavan ja oikein kääntyi katsomaan Noaa ennen kuin näytti hoksaavan, että se oli ilmiselvä vitsi.

Molemmat, Tide ja Eetu, kuitenkin puhuivat Dressage Mastersista. Tide kertasi aina välillä matkasuunnitelmiaan ja varmisteli, enkö kuitenkin haluaisi mukaan, vaikka en tosiaankaan aikonut puuduttaa takapuoltani ison ratsastushallin epämukavilla penkeillä. Eetu puolestaan jauhoi, ettei tosiaankaan ollut menossa ja kuvitteli juttujensa olevan totta. Äitinsä kanssa hän suorastaan riiteli puhelimessa pariinkin otteeseen aiheesta, vaikka yleensä onkin ihan kiltti lapsi. Tide ei onneksi riidellyt kenenkään kanssa, ei edes minun. Vaikka kerran hän sammutti puhelimensa, kun spämmin hänelle valaan kuvia saadakseni hänen huomionsa, kun hän päätti olla kolmatta iltaa yötä myöten kiillottamassa Been kavioita tai jotain. Siitä ei kuitenkaan enää sittemmin puhuttu. Keskityin jatkossa härnäämään Eetua, jota oli paljon kivempi ja helpompi suututtaa. Siihen ei muuta tarvittu kuin Dressage Masters -matkasta kyseleminen: hän ei ollut edes majoitusta varannut, koska ei muka ollut lähdössä.

Luonnollisesti Tide ja Eetu suhtautuivat Dressage Masters -kyselyihinkin eri tavalla. Eetu tuhahteli, että ei hän nyt sellaisiin hömpötyksiin menisi, hänellä oli sentään talli hoidettavanaan. Tide muuttui vuoroin haaveilevaksi ja unelmoi varovaisesti varsa-arvostelusta, ja vuoroin ahdistuneeksi, koska ei omien sanojensa mukaan osannut käyttäytyä sellaisessa Beestä puhumattakaan. Silittelin vuoroin hänen sormiaan ja vuoroin Jerusalemin kaulaa ja vakuuttelin, että koko matka ja tapahtuma menisivät erinomaisen hyvin. Eetua en silitellyt, vaan sain hänet hermostumaan sanomalla, että kai se Milan sitten joutuu yksin edustamaan Hopiavuoren hevostallia. Eetu ilmoitti, että Milan ei edusta kuin Helvettiä, piru kun on, ja että ei Hopiavuoren hevostallia joka sirkuksessa tosiaankaan tarvi edustaa. Meinasin kuolla nauruun ja Eetu ilmeestä päätellen sen vuoksi valtimonpullistumaan.

Vaikka Tide oli selvästi innoissaan reissun takia, tai jännittynyt oikeastaan, Eetu treenasi kovemmin. Havaitsin hänen heräävän tuntia aikaisemmin ja menevän nukkumaan tuntia myöhemmin, jotta hän ehti ratsastaa Jussilla joka ainoa päivä, ja vieläpä rasittavan tavoitteellisesti. Tavoitteellinen Eetu ei ole nimittäin sellainen, jota normaali ihminen jaksaisi katsella. Jopa Nelly, joka ei valita ikinä mistään, nurisi Eetun keskittyvän ainoastaan hevoseensa, ja tottahan se olikin. Keittiön pöytä alkoi hautautua Eetun muistiinpanojen alle, vaikka me muut yritimme kuinka siirrellä paperisotkua kahvikuppiemme tieltä. Eetu ei vieläkään ole oppinut tekemään suunnitelmiaan sähköisesti tai päässään niin kuin normaalit ihmiset. Eikä sen puoleen paperillakaan. Yhdessäkin lapussa luki kirjaimellisesti näin:
Vasen lauka
– auttaako hevos hieroja
– sisä puolen avut video
– Imelda manninen
Tide ei onneksi levitellyt papereita ainakaan meillä, mutta harjoitteli yhtä lailla ankarasti. Sekin oli vähän rasittavaa, kun hän niin keskittyi poniinsa. Eihän Been kaltaisen pienen vauvan tarvitse osata vielä ihan paikallaan seistä tai ihan rauhallisesti riimussakaan kulkea! Beehän on vasta kaksivuotias. Ehtiihän sellaiset sitten joskus opettaa.

Kaikessa hiljaisuudessa tarkistin Ritvan ohjeiden mukaan, että Jussilla ja Eetulla oli molemmilla passit voimassa. Ritva itse oli hyvin vahvasti menossa katsomaan Dressage Mastersia, joten varasimme hänelle kahden hengen huoneen. Olisipa sitten Eetullakin jokin muu paikka kuin Tiden huoneen matonreuna, kun hän kuitenkin lopulta päättäisi lähteä. Kyllä minä oman Eetuni nimittäin tunnen. Hän ei kestä kauaa sellaisia puheita, että Milan edustaa Hopiavuoren hevostallia ulkomailla arvokisoissa. Alitajuisestihan hän jo valmistautuu koitokseen.

[HelloOsallistuja]

Halloween Show

Kun minä näytin Noalle, mistä kana pissii!!

”Mikä… Mitä — mitä helevettejä te ootta?”
”Piñatoja! Daa.”

”Mun mielestä kyllä ylivoimaiset voittajat yleensä saa palkintoja eikä anna”, huomautin muka tosi närkästyneenä ja otin Pirkasta ostetun kinuskikakun jääkaapista. Se oli ollut siellä sulamassa, sillä niitähän myydään pakastealtaissa. ”Mutta olkoon tää — annapa Santtu sieltä sedälle kakkulapio — sun lohdutuskakku, Noa, pikkuinen.”
”Noan kakku, sanoo hän, joka ite korkkaa kakun”, Nelly nuhteli ja läpsäisi käteni pois Santun ojentamalta, minun jo kakkuun painamaltani kakkulapiolta.
”Nii, sitte?” kysyin, vaikka kukaan ei vastannutkaan, ja vaikka Nelly jo pyöräytti kakun lapioineen Noaa kohti. ”Pitää mun kattoo että te ette syö kaikkea…”
”Hah!”

Noa ei tuntunut kauhean ryytyneeltä, vaikka oli juuri hävinnyt kirkkaasti maailmankaikkeuden parhaalle pukukilpailijalle. Hän hymyili vinoa hymyään leikatessaan itselleen kakkupalan — liian pienen siihen nähden, että minä kyllä söisin loppukakun ennen kuin hän ehtisi santsata.

”Mun miälestä tuamari oli kyllä pualueellinen”, Eetu sanoi kahvinkeittimen viereltä hyvin vakavana. Hänen silmänsä olivat kuitenkin siihen malliin sirrillään, että se oli vitsi.
”Kenen kans sä oot Hello maannu?” Nelly yhtyi siihen väitteeseen ja hänen pokkansa piti paljon paremmin kuin Eetun.
”Hyi teitä, ei arvon tuomareista noin puhuta”, Tide mumisi Noan viereltä ja leikkasi itselleen palan kakkua.
”Tuomareista! Entä mä!”

Kakunsyönti oli äänekästä: olihan se Hopiavuoren keittiö. Oikeasti en ottanut kuin aivan pienen palan, sillä se ei ollut mikään gluteeniton kakku. Sonja ja Outi eksyivät ihan muuten vain paikalle, joten taputin penkkiä vierelläni: kakkuakin oli vielä. Seurasin ilahtuneena, miten Nelly oli nälvivinään kaikkia niin kekseliäin sanankääntein, etten kerta kaikkiaan keksinyt hänen heittoihinsa parempia vastineita. Nostin viimeisen kakkupalan Santun lautaselle. Olisin tehnyt niin, vaikka Eetu ei olisi katsonutkaan minua varoittavasti kahvinkeittimen viereltä. Santtu oli aina sen oloinen, ettei uskaltanut ottaa mehuakaan itse kaapista, ellei joku tarjonnut. Yritin muistaa aina tarjota.

”Mennään yöratsastukselle”, Nelly ehdotti, kun Inari ilmaantui katse painettuna ja Jilla perässään ulko-ovesta käytävämäisen eteisen kautta keittiöön.
”Siälon jotaki sata astetta pakkaasta”, Eetu mumisi.
”Ja mulla on tää kutittava sateenkaari päällä”, lisäsin.
”Lämmitetähän mialummin saunaa…”
”Mä otin Salierin kans sisälle…”

Katselin niitä vältteleviä elkeitä. Ihme sakkia. Ulkona oli kyllä pakkasta, mutta ei nyt mitään arktista keliä kuitenkaan. Ei minuakaan huvittanut minkään sporttiradan suorittaminen keskellä yötä. Olisi ollut kuitenkin mukavaa tehdä vielä jotain. Nuolaisin lusikastani kermavaahtoa ja annoin sen kilahtaa tyhjään kahvikuppiin.

”Noni Santtu. Mennään laittamaan toi ylivoimainen pukuvoittajahevonen kuntoon.”
”Ai mä?”
”Joo sä. Mä tarvin jonku kunnon miehen vetään mun kans heinäkärryt tallin takaa. Ja te muut, takkia päälle!”

Skotti on sellainen hevonen, ettei se niin piittaa, vaikka sen rutiinit rikottaisiin. Vaikka se on laiska, työntekokaan ei sitä haittaa, kunhan ei tarvitse täysillä paahtaa. Se tuntui ihan tyytyväiseltä, kun puin sille riimun ja talutin sen suuliin. Harjaamista se ei tarvinnut: ei siinä ollut kuin hieman sateenkaarenväristä nöyhtää. Olin juuri osoittelemassa Santulle, missä heinäkärryt ovat, kun paksuihin toppatakkeihin pukeutuneiden hahmojen kansanvaellus tallille alkoi.

”Me päätettiin että me sittenkin ratsastetaan”, Tide kertoi.
”Millä ihmeellä sä meinaat ratsastaa?”
”Totanoin, Uunolla…”
”Eiks Inari tuu?”
”Se sanoi että se aikoo mennä Pasilla.”
”Tuuksä sitte Jussilla?” kysyin Outilta, joka oli jo tarttumaisillaan tallin oveen.
”Joo?”
”Entä toi?” jatkoin Eetua osoittaen.
”No eiksollu puhe jotta sä paat sille kärryt? Eikö niihin ny maharu?”
”No ei me tosiaankaa kaksistaan millää kärryllä olla menossa!”
”Selevä. Sitte mä ajan Makea.”

Eetu sanoi sen kuin itsestäänselvyyden, ja se sai monet minua, Santtua ja Skottia ympäröivistä mustista hahmoista tirskahtelemaan. Eetu mutisi niskaansa raapien, että kyllähän se nyt kärryillä häntä jaksaisi vetää, ja katosi sitten liukkaasti talliin — punastellen, mistä vetoa.

Hetken kuluttua olimme kaikki tallipihan puolella otsalamput välkkyen ja heijastimia ympärillemme kietoneena. Jätinhautuumaan laajoja peltoja kiertävillä kinttupoluilla ei tosiaankaan liikkunut ikinä moottoriajoneuvoja, mutta Eetu oli ollut ehdoton. Kaikkiin ratsukoihin tuli olla ripustettuna vähintään viisimiljoonaa heijastinta, tai muuten ei ollut asiaa mukaan. Eetu kiersi jopa tunnollisesti tarkastamassa kaikkien varusteet ihan kuin olisi kaitsenut päiväkotiryhmää. Kesti loputtoman kauan ennen kuin saimme lähtöluvan.

Niin sitä sitten mentiin, sievässä parijonossa. Näyttelin hetken murtunutta sydäntä, kun Tide sijoittui Santun vierelle vähän matkan päähän minusta ja Skotista, mutta hänen varoittavan katseensa jälkeen käännyinkin Noan puoleen.

”Mun mielestä meidän pitäis mennä ekana kun me ollaan kuitenki pukukilpailun ylivoimaisia voittajia.”
”Ai nytkö se on niin?” Noa naurahti.
”Joo, kato ethän sä mua ikinä voi voittaa”, selitin pyhin ilmein, ”mut kyllä sä niin lähellä jo olit et meillä on kolmossijaan niin suuri etumatka et kolmanneks tullutta ei oikeestaan nääkään enää siitä pisteestä, jossa me ollaan.”
”Siin oli kuitenki vaan mä ja sä osallistuus.”
”Nii. Niinpä. Kato nyt. Ei näy kolmosta edes tästä missä me ollaan.”
”Hellon logiikka pois, valoja päälle ja mennään jo!” Nelly komensi jonon hänniltä.

[HelloOsallistuja]

Lohdutuspalkinto

”Joku lohdutuspalkinto vaan”, vastasin hands free -kuulokkeen kautta Eetulle, joka jankutti ärsyttävästi, minkä palkinnon Typy oli ensimmäisistä oikeista näyttelyistään saanu. ”Mut ihan sama. Ihmeellisiä puusilmätuomareita ne oli. Typy oli vähintään kaikkein hienoin pieni tyttö siellä.”
”No soon komia flikka ku mikä”, Eetun sovitteleva ääni sanoi korvaani, ”mutta jos noli ne muut vain tällä kertaa parempia kumminki.”
”Eikä ollu.”
”No, mihinkä aikahan tootta kotona?”
”Joku tunti vielä.”
”No, me laitamma siksi sullekki iltapalan valamihiksi, niin saat sitä syärä ku me laitamma Typyn kuntohon ja sitte pääset suaraa kotia nukkumahan.”
”Kiitti. Mut kyllä mä varmaan meen kotia suoraa.”

Yritin ajatella, ettei sillä väliä ollut, yhdellä näyttelyllä. Typy oli varmasti vain seisonut epäedustavasti. Minun pitäisi vain harjoitella sen esittämistä. Kyllä sillä täytyi olla mahdollisuus vaikka mihin palkintoon. En minä oikeasti hevosen rakenteesta kauheasti ymmärtänyt, söpöydestä vain, mutta minusta Typy näytti samalta kuin muutkin suomenhevoset. Tikkujalkaisemmalta vain, mutta olihan se vielä vauva. Tottakai sen käpylehmämäisyys selittyi nuorella iällä. Se oli kaunis hevonen, varsinkin kesäkarvassaan, joka oli hopea. Niin kuin minä olin sitä puunannut… Niin kuin olin opetellut varta vasten ranskanletinkin äidin opettamana…

Vilkutin oikealle ja yritin nähdä, tuliko vasemmalta autoja, mutta pusikko oli inhottavasti edessä vaikeuttamassa liittymistä valtatielle. Jos olisin ollut yksin liikkeellä omalla autollani, olisin mennyt vain. Eetun auto oli kuitenkin paljon isompi ja jähmeämpi, eikä Typy kuljetuskopissa paljoa äkkikiihdytyksiä tehty. Painoin puhelimestani Skypen päälle joutessani. Trailerissa ei ollut kiinteää kameraa, ja etuosaan jeesusteipatun toisen puhelimen kuva oli huono. Typy siellä kuitenkin seisoi, pää heinäverkossa, ressukka. Ei se tiennyt, että sitä oli juuri rumaksi sanottu näyttelyissä. Minun prinsessaani: täydellistä pientä hevosta.

Liityin tielle kun puhelimeni soi taas. Painoin korvakuulokkeen nappia.
”Hello.”
”No hei.” Se oli Tide.
”Hello.”
”No hei!!”
”Hello!”
”No — noni! Oikeasti. Miten siellä meni?”
”Aivan järkyttävän hyvin. Saatiin lohdutuspalkinto. Mä en tajua miten mua ärsyttää se näin paljon!”
”Saahan se ärsyttää. Voi harmi.”
”No joo! Turha reissu. Tuli aiva sellanen olo että mua pidetään jotenki tyhmänä, etten mä tajua mitään hevosista ja niiden rakenteista.”
”No.. Tuota… Ethän sä tajuakaan..?”
”Joo en, mutta mä luulin että Typy — tai siis ei kaikkien tarvi sitä tietää.”
”No, kuule. Aja kotia, niin mä ja Jeppe voidaan piristää sua. Vai mitä Jeppe? Vai mitä? Ookko hyvä poika–”
”Ai sä oot sinutteluväleissä mun koiran kanssa. Joku tunti kestää vielä.”
”Aja varovasti.”
”Joo. Noni. Hello hello.”
”Moi.”

Ei tässä eniten tainnut harmittaa Typyn häviö, vaan oma arviointivirheeni. Miten minä olin ollut niin tyhmä, että olin kuvitellut voivani mennä oikeisiin näyttelyihin, joissa kävi oikeita hevosihmisiä? Typy oli minun ensimmäinen oma hevoseni. Olin onnistunut uskottelemaan itselleni, ettei tuloksella ole väliä. Minähän kuitenkin tietäisin, että Typy on söpö ja ihana, varmasti maailman hienoin varsa. Ja sitten näyttelytulos olikin merkinnyt minulle näin paljon.

Kuuntelin HitMix Vaasaa kääntyessäni kolmen vartin kuluttua Vanhalta Päätieltä Hopiavuoren pihaan. Se kanava soitti vain kolmea discojumputusbiisiä ja alkoi kuulua vasta muutamaa kilometriä ennen Hopiavuorta. Eetu oli ilmeisesti rynnännyt kuistille heti auton äänen kuullessaan, koska liikehdinnästään päätellen hän ahtoi kenkiä jalkoihinsa vauhdissa kiitäessään rappusia alas. Kun olin sammuttanut auton, jokin muodoton mutta kaksijalkainen juoksi hänen peräänsä. Vasta kentän päädyn valon osuessa mölttiin tunnistin sen Nellyksi, jolla oli Eetun jättimäinen, arktisiin pihahommiin tarkoitettu toppatakki noin kolmin kerroin yllään.

”Kuule me miätittihin jotta jäisikkö sä tähän yäksi”, Eetu sanoi tervehdykseksi.
”En mä nyt mitenkää itsetuhoinen oo kuitenkaa.”
”Ei me sitä, ku me ajattelimma jos menisit saunahan ja sitte tehtääs niitä uunileipiä ja–”
”Nääh ei, mä meen kotia.”
”Jos sä meinaat…”

Oli ihan kivaa jättää Typy Eetun ja Nellyn käsiin ja jatkaa suoraan matkaa omalla autollani heti hevoselleni hyvänyönsuukon annettuani. Olin niin poikki, että istuin katoksessa olevassa autossa ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin havaitsin, että meillä paloi valo. Äiti nukkui tähän aikaan, joten meillä oli Tide ja Jeppe. Keräsin takapenkiltä Helmipuroilta peräisin olevan kuluneen Puman laukun, siitä pudonneet näyttelypaperit ja lohdutuspalkintoruusukkeen ja laahustin sisään.

Ensimmäisenä minua tervehti Jerusalem raivokkaalla haukullaan. Se oli sitä mieltä, että joku tunkeutui sen kotiin. Sen raivokas paasaus muuttui kuitenkin vingahteluksi ja villiksi hännänheilutukseksi, kun se tajusi, kuka minä olen. Polvistuin eteiseen halaamaan sitä. Onneksi se oli sekarotuinen. Muuten olisin erehtynyt viemään senkin näyttelyihin haukuttavaksi, vaikka kuinka tiesin, ettei toista niin hyvää koiraa olekaan.

”Me tehtiin sulle uunipannaria”, Tide sanoi pahoittelevalla äänellä tassutellessaan sukkasillaan olohuoneesta minua kohti.
”Miks kaikki haluaa syöttää mua?”
”Kun sä oot niin reppana.”

Kun siirryin halaamaan Tideä, minua harmitti vähän edelleen, mutta enimmäkseen väsytti. Hän nauroi vähän, ja tiesin sen johtuvan siitä, miten veltoksi heti valahdin. Oikeastaan minun teki mieli nukkua, eikä syödä mitään uunipannaria, mutta epäröin sen ääneen sanomista. Tide ei tosiaankaan harrastanut mitään gourmet-kokkailua. Oli aika iso asia, että hän oli oikein ryhtynyt lohturuokaa laittamaan, vaikka se olikin uunipannaria, maailman helpoiten tehtävää ruokaa. Ja yhtä minun suosikkiruuistani, tietenkin. Olin varma, että hän oli kävellyt Jerusalemin kanssa hakemaan oikein mansikkahilloa ja kermavaahtoakin, mutta silti ei tehnyt mieli syödä.

”Ai te saitte kumminki ruusukkeen”, Tide mumisi hiuksiini ilmeisesti kurkkiessaan laukkuun, joka oli yhä olallani.
”Joo…”
”Vähä hie — Hello!”

Silloin hän työnsi minut pois. Kaiken päälle se tuntui todella ahdistavalta. Useinkaan hän ei niin tehnyt, ja tuntui kauhean epäreilulta, että hän päätti pelleillä juuri nyt. Hänen äänensävynsäkin muuttui niin toruvaksi minun nimeni kohdalla.

”Mitä?” yritin kysyä mahdollisimman tyynesti, mutta se kuulosti lähinnä vaisulta.
”Mä tein pannukakkua ja kaikkea”, Tide torui ja osoitti keittiön suuntaan Typyn ruusukkeella, jonka oli ottanut laukusta.
”Joo. Kiitos?”
”Mä oikeesti luulin että sä tuut sieltä ihan masentuneena ja kaikkea!”
”Pitäskö mun olla sun mielestä vielä paskemmissa fiiliksissä vai mitä?”

Yritin olla ihan kauhean kärsivällinen, koska en jaksaisi pientäkään riitaa. Tide näytti onneksi huvittuneelta, mikä tavallaan ärsytti minua lisää. Hetken hän tutkaili kasvojani kummallisen näköisenä, mutta vakavoitui sitten. Hän veti syvään henkeä ja nosti ruusukkeen minun näkyvilleni.

”Kato Hello. Tää on KP.”
”Joo huomaan.”
”Eli sä keräät näitä, niin saatte arvonimen.”
”Nii. Sitte?”
”Te ette ollu rakenneluokassa. Tää ON niinku sen luokan sijoitus!”
”Ai. Ai? Näytä sitä vielä.”

Tide nauroi, eikä se ärsyttänyt minua. Käänsin pienen ruusukkeen ympäri. Vai sellainen se oli. Olin huomannut, että joku ruskea hevonen oli ollut luokkavoittaja, mutta en minä ollut katsonut, mitä palkintoja muut olivat saaneet. Tai oikeastaan edes lukenut näyttelysääntöjä pidemmälle kuin että seisotettaessa hevosen harja ei saanut olla tuomarin puolella. Ruusuke oli vaatimaton ja pienempi kuin Hopiavuoressa kisapäivänä jaetut sinivalkoruusukkeet. Sen takia minä olin luullut sitä lohdutuspalkinnoksi. Kiinnitin ruusukkeen nopeasti eteisen peiliin.

”Nii oliks sitä pannukakkua?”
”No oli.”
”Ihan sikakova nälkä. En mä tienny että toi on joku oikee palkinto. Vitsi ku olisin tienny. Olisin pysähtyny hakemaan Absin niitä pullia matkalla. Mut jotenkin mulla meni ruokahalu kun mä luulin et me hävittiin.”
”Voi sua…”

**

Typyn näyttelyluokan tulokset tulivat ja ai kuinka mä olen niitä jännittänyt. 🙂

[HelloOsallistuja]

22.10.

Minulla oli Olipa kerran elämä -piirretty auki Netflixissä. Olin innistunut, kun olin huomannut koko sarjan ilmestyneen sinne. Jotenkin se innostus oli kuitenkin sitten laantunut. Seurasin, miten luusolut, joiden nenässä roikkui villin näköinen luukoru, vaelsivat ja järjestäytyivät, jotta äidin vatsassa kehittyisi uusi vauva. Ei se tuntunut ihan samalta nyt, aikuisena, kuin se oli tuntunut Vanhan Hopiavuoren olkkarissa alle kouluikäisenä, kun olin jännittänyt, saako vauva silmät vai ei, mokaavatko siniset silmäsolut vai eivät. Sitä paitsi dubbaus oli vaihtunut. Se tumassa asuva Dumbledore puhui ihan eri äänellä kuin ennen ja kuulosti viisaan ja levollisen sijaan idiootilta. Alun PLÄÄ-PLII PLÄÄ-PLII -musiikkikin oli vaihtunut ihan varmasti. Silti olin jotenkin jumittunut katsomaan vauvan muuttumista solumöykystä ihmiseksi.

Tiide kuitenkin keskeytti leffahetkeni.
”Tuu jo.”
”Ei mennä tänään. Mulla on tää kesken kumminki… Ja tässä on ihan hyvin aikaa…”
”Miks sä edes halusit lentopalloon sitte?”

Minun oli oikein paussitettava Olipa kerran elämä ja nojauduttava vasemmalle, jotta sain katsottua olkkarin ja käytävän poikki ovella levottomana odottavaan Tideen. Olin pitkällä ihmiskokeeella huomannut, että jos vastasin mihin tahansa kysymykseen raa’an, täysin kaunistelemattoman totuuden, ihmiset luulivat minun aina vitsailevan. Käytin samaa taktiikkaa Tideenkin.

”Siks kun jos mä lihon tähän sohvalle niin sä et enää rakasta mua.”
”Höpö höpö, tuu jo.”
”Kanna mut.”

Tide käveli käytävän läpi kengät jalassaan ja oli sen näköinen, että varmasti kantaisikin, jos en nousisi. Uskalsin maata mahdollisimman velttona siihen asti, kunnes hän oli metrin päässä. Silloin nousin ja vähän äkkiä. En hetkeäkään epäillyt, etteikö hän olisi jaksanut minua kantaa ja kantanutkin. Samalla hän olisi kuitenkin harjoittanut jotain kostotoimenpidettä, kuten kutittanut minua.

Nyt, kun olin korjauttanut autoni ilmastoinnin, sinne tuli nopeasti lämmintä, enkä vihannut matkaa ihan kauheasti. Jo koulun ja monnarin yhteiselle parkkipaikalle päästyämme autossa oli suorastaan mukavaa. Painoin kaasua ja ajoin nurmikon kautta koulun välituntipihaan paria betoniporsasta väistäen, vaikka Tide oli jo avannut turvavyön.

”Tiesiksä et täälä on valvontakamerat?”
”Ei täällä ketää oo, eikä ne niitä filmejä katto jos ei me rikota mitää. Katopa tonne.”
”Minne?”
”Tohon kolmannen kerroksen ikkunaan. Tuolla pidettiin satutunteja.”
”Satu… Eiks tää oo lukio?”
”Siis se oli hissan ja uskonnon luokka. Vitsit mä tykkäsin hissasta ja uskonnosta.”
”Miks?”
”No satutunnit! Sai vaan olla ja kuunnella jänniä tarinoita ritareista ja sodista ja Egyptistä ja Jeesuksen taikatempuista–”
”Ihmeteoista.”
”–kumminki, ja oli kaikkee raakaa ristiinnaulitsemista ja keskiaikasia kidutusvälineitä ja kaikkee. Mut tuolla mä eniten viihdyin, tuolla nurkassa.”
”Ai oliks siellä nukkumaluokka?”
”Ei kun ruokala. Tädit tykkäs musta kauheesti. Kerran mä sain mun synttäripäivänä pullan.”
”Oikeesti?”
”Joo ja kun mä pääsin ylioppilaaks, mä vein keittiötädeille ruusun ku muut vei lempiopettajalleen tai jollekki muulle turhalle.”
”Etkä vieny.”
”Vein! Yläaste on tossa, niin ne on mua ruokkinu kuule rakkaudella kuus vuotta!”
”Vitsi sä oot kyllä…”
”Ihana? Suloinen? Ylikiva? Hei mä tiiän: cool!”
”No joo.”

Känsin auton vähäsen taas nurmikolta koukaten, kun en viitsinyt peruutella. Sitten ajoin nurmikkokaistaleen ylitse takaisin parkkipaikalle.

”Nyt mennään voittaan turnaus, tuu Tide.”
”Eiks meidän pitäny pallotella vaan tänään?”
”Äh. En mä tänne hyvän leffan luota kyllä raahautunu minkää pallottelun takia. Odotapa vaan. Mä ja Inari ja Camilla ollaan joukkue. Mä oon kapteeni.”
”Enks mä saa tulla?”
”No ehkä sä saat, jos sä et häiritse niitä kun ne voittaa.”
”Et kai sä pelaa taas takakentällä?”
”En ku vaihtopenkillä.”

[HelloOsallistuja]

Hellon & Skotin osallistuminen Hehe-luokkaan

”Mikä… Mitä — mitä helevettejä te ootta?”
”Piñatoja! Daa.”

*

Tämä ei ole mun panostetuin, onnistunein, realistisin, paras tai hienoin piirrustus, mutta voi pojat, miten kirkkaasti tätä on ollut hauskin tehdä. Harmi, että mulla on taas niin kiire, etten ehdi tehdä niin hienoa kuin halusin ja jäi luonnokseksi.

[HelloOsallistuja]

Lauantaina

”Joo. Kiitos. Oli kivaa. Kiitti. Joo. Hei.”

Annoin hartioideni lysähtää heti kun ovi painui kevyesti loksahtaen kiinni Eiran ja Inarin takana. Kävelin olohuoneeseen käsiäni roikottaen kuin apina ja kierähdin pienelle sohvalle suoraan kyljelleni. Se oli saavutus, kun otti huomioon, että Tide istui jo siinä.

Pian tunsin sormet hiuksissani.
”Sulla vähän muuttu toi vireystaso kun ne lähti.”
”Joo.”

Oli niin ihanan hiljaista. Jerusalem urahteli unissaan eteisessä ja Tide niiskaisi, mutta mitään muuta ei kuulunut. Eiran ja Inarin jälkeen se oli aika taivaallista. Pidän heistä molemmista, mutta olen ollut varsinkin Inarin kanssa melkein joka päivä. Eira minut siihen puhui, koska kuulemma Inarilla on nyt jokin erityisen vaikea vaihe. Ja kyllähän minä olisin Inarin kanssa noin muuten vain voinut ollakin, mutta se piristäminen siinä niin rankkaa oli.

”Miks?”
”Mitä miks?”
”Mitä sä silleen olit kierroksilla koko illan ja kaikkee?”
”Mitä kaikkee?”
”No… Esitit tyhmää. Älä nyt suutu.”
”Inarin takia. Daa.”
”Daa?!”
”Daa! Hoida mua Hellevaara, mä oon poikki.”
”No vähemmälläki riehumisella.”

Tide pyöritti sormensa ympärille yhtä kiehkuraa ohimoltani. En sanonut, että jos hän jatkaisi sitä kauan, siihen muodostuisi nopeasti rasta. Raavin niskaani, kun Tide siirtyi nyppimään yhtä niskakarvaani, ja sitten leukaani, kun hän nyppi partaani.

”Mikä — mikä raivostuttamisvimma sulla on?” kysyin kun hän kutitti tahallaan korvaani.
”Mä pidän sua hereillä. Että sä jaksat syödä keksejä.”
”Ei meillä oo keksejä.”
”Mä ostin, kun melkeen et saanu sillon tallilla yhtään.”
”En mä nyt oikeesti siitä mitenkää… Tai no… Riippuu. Mitä keksiä?”
”Niitä Tasangon suklaakeksejä.”
”Ai niitä jotka kasvaa pussissa?”
”Kasvaa — joo joo. Niitä.”
”No sit jos on niitä… Sit mulle tuli erittäin paha mieli kun aina mua sorretaan ja mä tarvin niitä.”

Tide nousi ja melkein kompastui, kun valahdin puoliksi lattialle pitämään häntä nilkasta kiinni. Ei minua haitannut yhtään, että Nellyllä oli tapana härnätä minua kaikin tavoin, niin kuin tallilla yhtenä päivänä niiden keksien kanssa. Näkihän sen nyt ilmeestä ja kuuli äänestä, ettei kyse ollut mistään oikeasta. Ja kukapa minulle nyt varsinaisesti pahaa tahtoisi? Inarin yksi suurimmista ongelmista taisi olla se, että hän ei tosiaankaan osannut olla välittämättä pikkuasioista. Jos hänet olisi jätetty ilman keksiä, hän olisi suun soittamisen sijaan ollut hiljaa surullinen. Toisaalta Nellykin oli sen verran sosiaalisesti taitava, ettei huomioinut Inaria sillä tavalla kuin minua. Kaikki eivät kyllä olleet. Inari ei halunnut erityishuomiota, eikä kestänyt härnäämistä. En ihmetellyt yhtään, että Inari ja Allu tulivat loistavasti toimeen.

”Kestää! Hellevaara!”
”Odota nyt!”
”Jäitsä leipoon niitä — hehe — keksejä!”
”Ei kun katopa tätä, mä laitoin tätä jätskiä.”
”Oi! Äkkiä nyt!”
”Mitä!”
”Sä sulatat sen Hellevaara!”

Kun nauroin, Tide näytti samalta kuin Jerusalem silloin kun se yritti nukkua rauhassa lattialla ja minä ryömin sen viereen ja nostin sen tassun ympärilleni. Vähän ärsyyntyneeltä, mutta hetken kuluttua taas ihan tyytyväiseltä. Olin melko varma, että Tidekin tokenisi rapsuttamalla.

”Kuinka kauan sä oot tuntenu Eiran ja Inarin?” Tide kysyi hetken kuluttua jätskiä suussaan.
”Eiran kuule kohta seitsemäntoista vuotta ja Inarin jotain kaheksantoista.”
”Ai oikeesti?”
”Joo mut en mä silleen niiden kanssa oo ollu muutaku ihan joskus penikkana ja sit nyt taas kun ne kävi pianotunneilla ja sitte tallilla.”
”Tiesithän sä ettei tytöt piristy siitä jos niille tarjoaa jotain pränkkipurkkaa josta saa sähköiskun?”
”Näytti piristyvän kumminki.”
”Tai ettei tytöt oikeesti tykkää kun tyyliin pöllii niiden pipon.”
”Mistä säkään mistää tytöistä tiedät Hellevaara.”
”Kyllä mä nyt tiedän. Mulla on pikkusisko. Mulla oli tyttöystävä. Mulla on silmät päässä!”
”Ei tommosia lasketa.”
”Lasketaan. Tuus ny. Viedään Jerusalem ulos.”
”Ai ku mä en millään ehdi ku mulla on tää jätski.”
”Jerusalem nuolee tota sun astiaa tuolla.”

[HelloOsallistuja]

Kirjopeipinkuja 8 a 5

Hellon kuvittelisi asumaan johonkin slummiin sen perusteella, millaisissa rytkyissä hän kulkee tallilla. Sellainen kuvitelma ei voisi olla kuitenkaan kauempana totuudesta. Vanhan Meijerin ja Otsonmäen hautausmaalla asuu suuri osa Vähän Paremmista Otsonmäkeläisistä omissa omistusasunnoissaan, sekä rivitaloissa että näteissä pihoissaan kököttävissä omakotitaloissa. Sillä alueella teiden nimissä näkyy paljon kasvien nimiä… ..ja siellä, Kirjopeipinkujan päädyssä, punatiilisissä rivitaloissa, asuu myös Hello Ilves.

Hellon asunto on ulkoa siisti ja soma. Autokatoksen ja etuoven välisellä sorapihallla ei kasva ainoakaan rikkaruoho ja Hellon päätyasunnon ovia reunustavat angervotkin on pidetty nätteinä, eikä annettu mennä ruskean ja raskaan näköisiksi. Samanlaiset siistis pensaat on joka oven molemmin puolin, eikä niiden siisti kunto kerro viherpeukaloisista asukkaista, vaan kalliilla yhtiövastikkeella maksettavasta talkkarista.

Hellon asunnonkin olettaisi olevan siisti ja soma, vaikkakin ehkä vähän vanhanaikainen. Se on kuitenkin harmaan sävyillä tapetoitu ja parkettilattioitu, ja kylppärissäkin on modernin mustavalkoista. Vaikka pinnat voisivat olla suoraan sisustuslehdestä, muuten asunto ei ole kovinkaan viihtyisä.

Ulko-ovesta sisään tultaessa oikealla on makuuhuone, jossa on suuri parisänky. Sen Hello tapaa pedata, mutta ei hirveän huolellisesti. Seinään on upotettu vaatekaapit. Muuta makuuhuoneessa ei ole.

Seuraava ovi oikealla on kylpyhuoneen, eli Jerusalemin kidutuskammion. Siellä on korkeintaan vähän koirankarvoja, mutta muuten se on aina siisti. Seinäkoukuissa on yleensä mustia pyyhkeitä, joskus valkoisiakin. Hellolla on suihku ja amme ja paljon tilaa kylpyhuoneessaan. Ja tietenkin musta kylppärinmatto, joka varsinkin on koirankarvoissa, sillä sen päällä Jerusalem vahtii, ettei Hello huku kylpyyn.

Kylpyhuoneen oven jälkeen oikealla on oviaukko ilman ovea, ja siitä pääsee mustavalkoiseen keittiöön. Se on pieni muihin huoneisiin verrattuna, mutta pyöreä pöytä ja neljä tuolia sinne on saatu silti tukittua. Välillä siellä lainehtii, sillä Jerusalemin vesikuppi on liian lähellä pöytää, eikä Hello ole varovainen liikkeissään. Tasoilla ei kuitenkaan ole yleensä romua muutamaa tiskiä lukuunottamatta, ja pöydälläkin on korkeintaan leivänmuruja ja vanha Ilkka.

Olohuone, joka avautuu suoraan keittiöstä, on se, mikä asunnosta niin epäviihtyisän tekee. Se on suuri ja valoisa huone, josta pääsee takapihalle — ja kokoonsa nähden naurettavan tyhjä. Lattialla on mustavalkoharmaa karvamatto ja ikkunoiden edessä musta kahden istuttava nahkasohva. Hellon tietokone on joko lattialla sohvan edessä tai keittiöstä raahatulla tuolilla. Nurkkaan on työnnetty pari kitaraa telineissään. Muuta siellä ei oikeastaan ole.

Ovelta katsoen näkee olohuoneeseen, ja sieltä katsoen kaikki käytettävät muut huoneet ovat oikealla. Vasemmalla on kuitenkin yksi ovi, josta kukaan ei Hellon lisäksi useinkaan kulje. Siihen on syy. Hellon toisessa makuuhuoneessa ei nimittäin ole minkäänlaisia järkeviä huonekaluja, eikä edes ikkunaverhoja. Sellaisen sijaan siellä on sekalainen joukkio soittimia. Osa on melko tuttuja — niin kuin rummut ja balalaikka — ja osa sellaisia, ettei Hello itsekään taida tietää niiden nimiä.

Vaikka Hellon koti ei ole viihtyisä, siellä kannattaa käydä varsinkin kesäaikaan. Takapihalla on nimittäin talonmiehen hoitamia ruusupensaita ja iso terassi, jolle paistaa aurinko. Siellä Hellolla on mukavia tuoleja, lasikantinen pöytä ja riippumatto. Ja kaapissa on aina vähintään keksejä odottamassa piipahtajia.

[HelloOsallistuja]

Kuinka Outi vei mun parhaan ystävän, eikä Jerusalem kostanut sitä

Näin Outin kaukaa, vaikka ilta oli hämärä. Hän oli ollut tallilla enemmän kuin yleensä, ja se johtui tietenkin Salierista. Nytkin hän näkyi hoitavan sitä. Suuli oli valaistu, ja sekä Outista että Salierista näkyi pelkkä siluetti valoa vasten. Tiesin, ettei hevonen ollut Jussi. Ne kaksi hevosta olivat hyvin samankokoisia ja -tyylisiä, mutta Salierin runko oli tömäkämpi ja kaulakin vahvempi. Ja vain Jussilla oli noin kyömy pää.

”Jerusalem! Kimppuun!”

Jerusalem ampaisi viereltäni ihan kuin olisi odottanut käskyä. Välillä se vaikutti ihan hyvin koulutetulta suojelukoiralta tai jotain, vaikka nytkin se oikeasti lähti usutuksestani vain rapsutusten ja vatsanvatkaamisen toivossa. Ja lujaa se menikin.

”Hello!” Outi huusi kun koira tömähti hänen sääriään vasten ja sai hänen polvensa notkahtamaan. ”Kuinka monta kertaa sulle pitää sanoa, että sä et saa usuttaa tätä petoa raatelemaan ihmisiä!”

Vaikka Outin ääni oli hyvin toruva ja närkästynyt, kävelin naureskellen lähemmäs. Outihan hinkkasi jo Jerusalemin selkää ja kylkiä kaksin käsin, ja Jerusalem näkyi hymyilevän hänelle kieli ulkona ja vimmatusti hänen käsiään vasten itseään kyhnyttäen.

”Kuule. Ei se Outi niin mene, että sä voit vaan varastaa mun parhaan kaverin–”
”Ai kenet muka–”
”–ja sitte kuvitella ettei siitä ole seuraamuksia. Hevosen avulla viet mun bestikset. Jerusalem! Tapa! Tapa!”
”Mä en vieläkään tiedä puhuksä Sonjasta vai Ee–”
”Kummasta vaan, odotapa vaan, Jerusalem nuolee sut hengiltä. Nyt kun sä oot vieny kaikki mun kaverit–”
”En mä nyt tiedä oliko Sonja–”
”–niin sun täytyy alkaa mulle bestikseksi–”
”Just.”
”–ja pitää mulle seuraa.”

Jerusalem oli riehunut itsensä siihen pisteeseen, että yskähti. Nojauduin suulin oviaukon reunaan ja ojensin käteni Salierille. Se nuuhkaisi kämmentäni kohteliaasti, mutta ei painanut turpaansa siihen niin kuin Skotti ja jopa Typykin toisinaan. Irrottauduin seinästä siksi aikaa, että sain taputettua sen kaulaa, mutta nojauduin sitten kädet taskuissa takaisin.

”Kuoliksä jo?” kysyin Outilta.
”Hä?”
”Et vissiin. Vitsit tosta koirasta ei kans ikinä tuu tappajaa. Jeppe mikä sua vaivaa? Noin vakuuttavan näkönen urho, mut ei vaan saa yhtä pientä muijaa hengiltä.”
”Vai muijaa. Joku vois Hello loukkaantua.”
”Akkaa sit.”
”Vielä pahempi.”

Kohautin olkiani. Outi keskittyi Salierin harjaamiseen. Minusta se näytti jo ihan puhtaalta, mutta varmaan puhtauden standardit olivat vähän erilaiset kiiltävillä puoliverisillä ja karvaisilla kylmäverisillä. Salierista ei edes noussut pölyä harjatessa, niin kuin Skotista nousi aina, vaikka sitä olisi jynssännyt tunnin juuriharjalla. Jerusalem istahti suulin pimeään nurkkaan läähättämään tappoyritystensä jäljiltä ja laskeutui pian makuulle. Vedin käteni taskusta ja rapsutin niskaani. Mietin vähän kiusaantuneena, oliko Outi mahdollisesti oikeasti loukkaantunut, kun olin sanonut akaksi ja muijaksi. Leikillänihän minä, vaikka tiesinkin, ettei läheskään kaikille saanut sillä tavalla puhua. Olin juuri ottamassa huoleni katuvaisena puheeksi, kun Outi avasi suunsa.

”Säkö oot asunu aina Otsonmäellä?”
”Joo. Tai en, asuin mä hetken tavallaan Helsingissä, muttaa kuka nyt siellä hal — tai siis mä tykkään olla täällä.”
”Minkä takia?”
”Noiden”, totesin osoittaen Skotin haan suuntaan, vaikka ei siellä mustuudessa hevosia enää oikein nähnytkään. ”Ja noiden”, lisäsin osoittaen Eetun ja muiden kotia. ”Ja tietenki vähä noiden ja tämmösen”, kerroin vähän hiljempaa nyökäten ensin kohti tähtiä ja sitten epämääräisesti kohti peltoja ja puita.
”Vähän noiden takia mäkin tulin tänne”, Outi sanoi melko vakavana pellon suuntaan nyökäten.
”No sehän on ihan yhtä hyvä syy kun joku muukin. Vai mitä Jeppe?”
”Miksi ihmeessä sun koiran nimi on Jerusalem?”
”Siks kun mä en voinu antaa sen nimeksi Apetina, kun se olikin poika.”

Outi katsoi minua hetken silmät sirrillään kuin miettien, valehtelinko. Hymyilin hänelle ja annoin hänen tehdä omat johtopäätöksensä. Jerusalem haukotteli niin että vinkaisi ja kutsuin sen vielä pikaiseen rapsutukseen ennen lähtöä.

”Älä sit unohda, Outi.”
”Mitä?”
”Huomenna. Muista sit.”
”Mitä!!”
”Meillä on se sovittu maastokeikka. Sä, mä ja Nelly.”
”Eihän me olla sovittu..?”
”Nyt ollaan.”
”Tietääks Nelly sitten?”
”No eiköhän se viimeistään siinä vaiheessa tiedä kun se istuu hevosen selässä ja hevonen kävelee meidän kanssa Jätinkissankivee kohti. Tuu Jeppe, makkaraa, mennään syömään. Huomiseen! Hyvää yötä!”
”No huomiseen sitten kai.”

Jerusalem seurasi minua autolle. Oli niin mustaa, ettei siitä näkynyt kuin kullanvärisiä vilauksia vatsapuolelta sen kävellessä. Ilma oli raikas ja kostean kylmä, ja sään aiheuttamista nivelsäryistä huolimatta rakastin syksyä.

[HelloOsallistuja]

Soittakaa elsut!!

Minä olen Jeppe Ilves ja minä olen hyvä poika. Toisinaan olen kuitenkin Jerusalem ja toisinaan Makkaraa. Hämmentyisihän sellaisesta parempikin poika. Yleensä muistan, että kaikki kolme nimeä tarkoittavat minua.

Asun yhdessä veljeni kanssa. Hänen nimensä on Hello, ja jostain syystä hän kutsuu itseään isäkseni. Hello ei ole ihan täysillä matkassa, joten toimin hänelle ikään kuin huoltajana: autan aina tarvittaessa. Vahdin, että hän saa nukkua rauhassa. Kärpäsetkin syön pois pörisemästä ja häiritsemästä. Katson, että Hellon kädet ja jalat ovat puhtaat. Silloin harvoin, kun Hello käy suihkussa tai kylvyssä kidutuskammiossa, vahdin suihkuverhon raosta, ettei hän huku. Vessassa olen seurana, jos vaikka siellä kävisi jotain. Koemaistan kaiken ruuan, jonka hän jättää sohvan käsinojalle. Ihan vain myrkkyjen varalta. Eilen koemaistoin kokonaisen uunimakkaran. Sen takia Hello ensin volisi kädet kasvoillaan, mutta alkoi sitten nauraa ja pörröttää turkkiani.

Rajoitteista kärsivästä veljestä huolehtiminen on välillä rankkaa. Toisaalta on palkitsevaa nähdä hänen olevan iloinen. Meillä on ruvennut kulkemaan Tide, ja se on tehnyt Hellosta iloisen. Aluksi minun oli toki tarkkailtava tätä Tideä ja varmistuttava siitä, että hän on varmasti hyvää seuraa. Tarkkailin häntä sohvalta. Ja matolta. Pihaltakin tarkkailin ikkunan kautta, tassuillani seinään nojaten. Nykyään olen tarkkaillut häntä lähinnä hänen sylistään. Hello ei tykkää, kun tarkkailen Tideä selälläni Tiden käsivarsilla, vaan sanoo, että voisin minä Hellonkin sylissä joskus maata. Mutta ei Helloa tarvitse tarkkailla. Sitä paitsi Tide antaa minulle pitsasta reunapaloja.

Vaikka olen tarkkailuni perusteella todennut tämän Tiden melko hyväksi pojaksi, tänään arvioni hänestä muuttui. Kerron nyt selviytymistarinani.

Aluksi kaikki oli ihan normaalia. Olin ihan vain Hellon ja Tiden iloksi päättänyt lähteä lenkittämään heitä, vaikka satoi. Kaikilla oli ollut ihan uskomattoman kivaa lenkillä. Siellä oli ollut rajattomasti merkkaamattomia pissapaikkoja sateen jäljiltä ihan meitä kolmea varten, kuralätäkköjä hypittäviksi, kotilollisia etanoita syötäväksi, ja oli siellä muuten yksi juuri parhultainen kissankakkakin, johon saattoi itseään hinkata. Työnsin keppiä Tiden käteen, jottei hän joutuisi pukkimaan Helloa kyynärpäällään. Hellolle näytin ihan sairaan mahtavaa Runoin pitsalaatikkoa, jossa oli vielä vähän hajua ja ihan rahtunen juustoakin jäljellä. Hello niin tykkää pitsalaatikoista. Niitä on meillä kotonakin monta. Se oli varmasti paras lenkki ikinä, tai ainakin paras lenkki tänään! Ajattelinkin, että kotona voisimme esimerkiksi syödä, tai siis minun voitaisiin antaa syödä, kun olimme niin hienon lenkin tehneet.

Mutta ei.

Tide ei päästänyt minua irti. Ajattelin, että pääsen vielä takapihallekin, ja että on selkeästi onnenpäiväni. Häntä heiluen pukin Tideä pohkeeseen matkallamme. Mutta sitten hän avasikin kauhukammion oven. Yritin vastustella — yritin vetää poispäin — mutta turhaan. Kuuman kaakelilattian helvetinlieskat polttivat tassunpohjiani. Tiesin, mitä oli tulossa. Yritin paeta, mutta kauhukammion ovi sulkeutui äänettä. Tide mokelsi, että älä nyt ulvo, ei tässä mitään pahaa tehdä. Mutta minä tiesin ennalta, mitä oli tuleva.

Tiden kaltaisten ihmisten takia eläinsuojelu on keksitty.

Minut yritettiin hukuttaa. Vaikka kuinka huusin Helloa apuun, vettä tuli vain lisää. Ja kun se vesikidutus hetkeksi taukosi ja yritin pakoon, tulikin saippuaa ja vaahdotusta niin, että siihen olisi parempikin poika meinannut kuolla. Silloin oli jo myöhäistä pyrkiä pakoon, koska saippua tasan pitäisi pestä pois. Se haisi ihan kuolemalta ja pahuudelta. Yritin seistä paikoillani ja ajatella lenkiltä löytynyttä tosi hyvää kissankakkaa…

Hellolla oli takaovi auki, kun minä pääsin vapauteen kidutuskammiosta. Juoksin heti ulos. Vatsassa väänsi ja kupli siihen malliin, että oli jo kiire. Lasin läpi kuulin, miten Tide sanoi, että minulla on terveet keuhkot, mitä se sitten tarkoittaakaan. Hello kuului vastaavan, että jostain syystä se — siis minä — tykkää uida. Ihan niin kuin uittamisella ja tappamisella olisi jotain yhteistä.

Tide meinaa jäädä meille yöksi. Minä aion purra sitä takalistoon kun se nukkuu. Syön sen iltapalavoileivät, nuolen sen tyynyä ja vien sen molemmat kengät sohvan taakse piiloon. Sitten oksennan joka ainoan lenkillä syömäni etanan lattialle täsmälleen siihen, mihin se aina jalkansa aamulla laittaa.

[HelloOsallistuja]

Hyytelöpoikaystävä

”Se oli sun kuudes keksi!” Eira huomautti pirtinpöydän toiselta puolelta minua vihamielisesti mehukattilasillisellaan osoitellen.
”Joo mut ei meillä lasketa”, totesin olkiani kohauttaen ja purin suklaakeksistä palan. Se oli Jillan tekemää, ja sen kyllä näki ja maistoi. Ei niitä keksejä millään Tasangon pussikekseillä haastettu.
”Susta tulee läski.”
”Aha.”
”Sä oot nyt jo aika läski!”
”Ja sä jäät tommoseks lyhyeks ja surkeeks pian, kantsis sunki syödä keksiä välillä.”
”Arvaa tykkääks Tiituskaa–”
”Eira”, Nelly sanoi silloin ikkunan viereltä, jossa oli rauhallisena selaillut Ilkkaa.
”No?”
”Cozmina pitäs hakee tarhasta.”
”Mä voin! Tai siis ehkä mulla on nyt just ja just sen verran aikaa.”

Ihana hiljaisuus laskeutui. Nellystä ei ollut ihan hirveästi puheseuraksi ennen puoltapäivää. Se ei haitannut. Oikeastaan mielummin söin keksiä kuin puhuin. Odotin kengittäjää. Minun piti ottaa hänet vastaan, koska Skotilla oli ensimmäinen kengitysvuoro. Olin ihan tyytyväinen, kun muutama muukin oli tarvinnut kengittäjää. Se tuli ihan rahtusen verran halvemmaksi, kun kilometrikorvaukset täytyi maksaa vain kerran ja jotain heimoalennustakin sai.

Seurailin keittiön pöydän syvää naarmua kynnelläni. Aika usein sen päällä oli pöytäliina, mutta siitä naarmusta tiesi, että tämä pöytä oli vanhasta Hopiavuoresta peräisin. Minä olin sen naarmun tehnyt. Kun olin ollut Ritva-tädillä hoidossa, olin raaputtanut pöytään keittiöveitsellä pienen mutta syvän H-kirjaimen. Ennen sen lähellä oli ollut myös epämääräinen musta kitaran kuva. Se oli tullut läpi, kun olin piirtänyt myrkkytussilla kopiopaperille. Nyt se oli kai jo kulunut pois.

”Mikähän on painoraja et voi ratsastaa?” kysyin yhtäkkiä Nellyltä, joka naurahti.
”Mitä? Luuleksä nyt oikeesti että sä oot läski vai?”
”En mä mitää luule.”
”Mä kuulin jostain et kakskyt prosenttia hevosen painosta tai jotain. Sulla on työhevonen. Ota nyt aiva rauhas kahdeksas keksi, vaikka ei meillä lasketakaan…”
”Tide pyysi mua juoksulenkille.”

Nelly nauroi taas. Minäkin hymyilin. Olihan se nyt aika hilpeä ajatus. En jaksaisi varmaan juosta edes postilaatikoille ja takaisin. Sitä paitsi olin nähnyt Tiden lenkillä, varmaan kaikki olivat. Kun hän muka hölkkäsi, muka meni hiljaa, muka otti rennosti, niin hän kiisi koko Kirkonmäen ohi varmaan kolmessakymmenessä sekunnissa. En kyllä jaksaisi juosta niin pitkää matkaa. Olin parempi pitsansyönnissä kuin urheilussa.

”Ajatteliksä muka mennä?”
”En todellakaa. Mä urheilen kun mä ratsastan.”
”Nii… Sonjan kaa? Miten se sen — mikäsenyon — Salieri menee maastos?”
”Kyllä mä sunki kanssa voin mennä maastoon jos oot noin mustasukkanen. Mutta sä et voi sitoo mua, mulla tulee aina olemaan monia naisia.”
”Eiku oikeesti, Millanen se oli?”
”Sonja vai? Me ollaan nyt bestiksiä. Joka päivä mennään maastoon. Kolmesti. Juteltiin ihan supersyvällisiä. Niinku katottiin Pihlajamäellä niitä puita. Oli tosi romanttista kuule. Se pyysi mua sen lapsen kummitädiksi. No ei. Se on sellanen asiallinen. Vähä eetumainen, mut silleen et se kumminki osaa ihan puhua. Kiltin olonen. Eli ei yhtää niinku sä!”
”Ei kun Salieri.”
”Ai. Se on… Musta.”
”Aha. Mitäs muuta ku et se on musta?”

Varmaan jokainen tiesi jo, etten erottanut mitään hevosrotuja toisistaan, enkä piitannut vakavasti otettavasta treenistä. Kunhan kuljeskelin Skotin kanssa maastossa, ja nykyään Typynkin kanssa kärryillä. Nelly oli saanut päähänsä, että Sanieri on kouluratsu, ja itsekin, seinähullu kun oli, hän harrasti kouluratsastusta ja kärtti lisätietoja Salierista. Kohauttelin vain olkiani. Se oli nopeampi kuin Skotti, ohkaisempikin, mutta Inkan, Cozminan ja Jussin tapaan sellainen rimppakinttu, ettei sillä varmaan kunnollinen miehekäs keksinsyöjä voisi edes ratsastaa. Mistä minä tiesin, mitä se osasi? Olihan sen ravi ollut kivan näköistä, mutta vaikka olisin hoksannut kysyä Sonjan ja Salierin treenistä, en olisi ymmärtänyt vastauksia.

”Susta ei oo kans mitää hyötyä”, Nelly puuskahti tarpeeksi minua kuulusteltuaan.
”Susta onneks on. Sit ku sä et jaksa enää huutaa kentällä kaikille et kantapäät alas, niin mä teen susta vaikka paperipainon kun sä oot noin pieni ja kätevä.”
”Eiks susta tulis parempi paino…”
”Oonkohan mä Tidenkin mielestä läski?”
”Sekö sua oikeesti — heh — painaa?”
”Haloo, ooksä ikinä nähny missä kunnos se on? Sen kaikki kaverit on samanlaisia. Se siis viihtyy sellasen väen kans joka käy aamulla juoksees miljoonaa kirkonmäellä ja tekee vatsalihaksia kun ne kattoo teeveetä. Mä syön pitsaa kun mä katton teeveetä!”
”Sulla on kuitenki noi söpöt kiharat.”
”Nii ja Ilveksen puolen mulkosilmät.”
”Ei hätää kulta. Mä voin olla sun parta jos te erootte sen kaa.”
”Mikä?”
”Gay beard.”
”En mä tajua vieläkää. Mut okei, käy.”

Hetken olin ihan oikeasti pahalla tuulella, mutta ihan pian se unohtui. Kaadoin kahvikuppiin maitoa, koska olin jo kahvini juonut. Seinän takaa portaista kuului vaimeaa töminää ja näkemättäkin tiesi, että Noa sieltä tuli. Ei vintissä muita hänen lisäkseen käynyt kuin Jilla, joka oli töissä, sekä Eetu, jonka auto puuttui parkkipaikalta.

”Miten meni se Noan ja Flidan valmennus?” kysyin samalla hetkellä, kun se juolahti mieleeni.
”Ihan hyvin. Noa menee parin vuoden päästä olympialaisiin, kun mä oon niin pro valmentaja.”
”Mitä? Mä kuulin mun nimen”, kuului Noan ääni, ja sitten hän ilmestyi silmiään hieroen ruokasalin puolen ovelle.
”Nii että Eetu käski sun ottaa kengittäjän vastaan”, sanoin vakavalla naamalla.
”Ai? Eiks sen pitäs jo tulla? Hyvä et mä heräsin. En mä muistanu et mun pitää.”
”Joo kato kun Eetu on jossain ja Camilla ei kerkee ja Tiden on pakko nyt lähtee jo kun se on mun kyydillä ja mäki lähden.”

Nelly oli siitä hyvä, että kun nousin lähteäkseni ja Noa istui paikalleni, hän katsoi minua huvittuneesti eikä toruvasti. Virnistin hänelle Noan selän takaa ja tuuletin pienesti ennen kuin sanoin heipat hyvin neutraalilla äänellä ja lähdin kohti eteistä. Jes. Kengityksessä olisi mennyt vaikka kuinka kauan. Olin ajatellut hakea taas kerran Runoista pitsaa, mutta nyt kun oli ylimääräistä aikaa, pitäisi ehkä tehdä itse jotain terveellisempää ruokaa ja lähteä sitten sen Tiden kanssa lenkille, kävellen tietenkin. Millähän minä utelisin Tideltä, harmittaako häntä tällainen hyytelöpoikaystävä?

[HelloOsallistuja]

Mä olen pahoillani etten ole ollenkaan parhaimmillani, mutta ette usko, missä pyörityksessä olen, niin ettei onnistu tekstien monipäiväinen hiominen just nyt!

Typy ja toka satulankokeilukeikka

”No?”

Lopultakin. Olin katsellut hänen menoaan kentän portilta vaikka kuinka kauan, mitään sanomatta, utelias Typy käsipuolessani ja vimmaisesti häntäänsä vatkaava Jerusalem jaloissani. Hän oli vilkaissut minua pari kertaa, mutta tervehdyksen lisäksi mitään sanoja ei ollut vaihdettu. Enhän minä nyt häntä tai ketään muutakaan olisi normaalisti arastellut ja sillä tavalla odottanut kentältä poistuvaksi, mutta kun hänellä näytti olevan vakavasti otettava treeni menossa suomenhevosineen. Ja kun minulla oli Typy. Ja Typy käyttäytyisi kuin kajahtanut, kun kokeilisi aidalla odottavaa satulaansa Tokaa Kertaa Ikinä. Sen takia minä odottelin sivussa ja olin yrittänyt lemmikkieni kanssa leikkimällä viestittää, ettei minulla ollut mikään kiire. Hänen yksitavuinen kysymyksensä tarkoitti äänensävystä päätellen, että mitä minä mahdoin siinä seistä.

”Häiritsenksmä sua?” kysyin paljon lauhkeammin kuin hän. Tottahan minä olin Eiralta kuullut kauan sitten, että Jesse on perseestä, ja syvältä sieltä, mutta niin taisin olla tällä hetkellä minäkin yhtä syvältä, ja varsinkin Tide ja Eetu. En siis ihan luottanut hänen tuomioonsa. ”Mulla on tässä tämmönen vauva niin mä en viitti tulla samaan aikaan pilaamaan tota sun juttua.”

”Jaa”, hän vastasi, ja äänensävystä päättelin, että häiritsin kyllä. En ajatellut oikeasti poistua paikalta, vaikka häiritsinkin. Olinhan kysynyt sitä vain muodon vuoksi. Käännyin nojaamaan selälläni aitaan, ja Jerusalem-reppana joutui siirtymään nykäyksen verran sivummalle istumaan ja malttamattomasti häntäänsä vispaamaan. Sen päätä silittämällä sain siihen sekunnin mittaisen katsekontaktin, joka tarkoitti, että nyt et sitten hauku. Typyn pään puolestaan vedin riimun poskihihnoista lähelleni. Nojasin selkääni aitaan ja rintaani sen otsaan, ja se oli ihan rauhassa. Kuherrella se osasi, siis silloin kun sitä sattui huvittamaan. Paljoa muuta se ei vielä osannutkaan. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, vaikka yksi suomenhevonen siellä täällä jäisi ratsuksi opettamatta. Hyvähän sen kanssa oli olla ihan muutenkin. Näpersin aidalle nostamaani satulaa mietteissäni.

”Mihin sä Milanin jätit?” kysyin Jesseltä olkani ylitse, kun hän ratsasti ohitse.
”Mitenni?” kuului vastaus, joka tuntui vielä jaata ja notakin pahantuulisemmalta.
”Ei mitenkää. Sen kans sä vaan yleensä oot tullu. Mulla ei oo mitään muuta elämää kun kytätä tuolta tuvasta, että keitä täällä liikkuu.”

Koska Jesse ei tuntunut olevan ikinä kauhean puhetuulella, venyttelin Typyn suupieliä ja korvia aikani kuluksi. Otin selfienkin sen kanssa, mutta en viitsinytkään sitten laittaa sitä Instaan, koska eihän minusta nyt hyviä kuvia saa. Saman tien, kun kenttä vapautui, Jerusalem pinkaisi sisään kuin ohjus. Sillä oli omituinen perversio: se tykkäsi kaivaa kentälle kuoppia, joita minä jouduin sitten tasoittamaan. Ja syödä heinää. Loputtomasti. Ja oksentaa sitten. Eetu oli sanonut, että jumaliste, jos yksikin kuoppa sinne jää. Se olisi kuulemma Helemias Ilveksen viimeinen elon päivä tässä harmaassa, kuoppaisessa maailmassa, koska Eetu tappaisi minut kahdesti.

”Mä oon Hello”, kerroin vielä varmuuden vuoksi taluttaessani Typyn kentälle, koska en ollut ollenkaan varma, muistaisiko Jesse sen enää.
”Noni, aha.”
”Tää on Typy, tästä tulee isona hevonen. Toi on Jerusalem.”
Jesse huokaisi aavistuksen verran nenänsä kautta ja katsoi minua suu viivana. En viitsinyt ottaa nokkiini: vähän samanhenkisesti hän näytti jopa Noaa katsovan.
”Kyllä mä suaki osaan nimeltä kutsua kaffille sitte kun sä oot vähemmän kiireisen olonen. Heippa Joose.”
”Jesse.”
”Jesper?”
”Jesse.”
”Hesus?”
”Jes — joo, just. Heippa.”
”Heippa Jesse.”

Sinne hän meni, trailerilleen, aivan niin kuin minä olisin pilannut hänen treeninsä aidalla notkumalla. Parin sekunnin verran murehdin, siis ihan sen aikaa, kun päästin Typyn kokonaan vapaaksi riimustaan, ja sitten annoin olla. Ei sillä nyt niin väliä ole, jos Eetun asiakkaat eivät kaikki minusta pidä. Kentän ja maneesin takia he kuitenkin vain käyvät.

Typy oli aika haka ottamaan kuolaimet jo. Olihan sillä jo ohjasajettu ja vaikka mitä, ja ehkä pian uskaltaisin sitoa sen oikeisiin kärryihinkin kiinni. Viimeisin satulankoetus sen sijaan oli ollut aika hurjaa menoa. Typy oli laukannut ympäri kenttää, ja vaikka olin irrottanut jalustimet sen kylkiä hakkaamasta, se oli pelännyt silti. Oli kestänyt ikuisuuden, että se oli rauhoittunut kentän nurkkaan vapisemaan, ja ainakin kolme ikuisuutta lisää, että olin uskaltanut lähestyä sitä. Toisaalta eka satulankokeilu oli kuitenkin päättynyt siihen, että Typy nautiskeli keskellä kenttää, kun rapsuttelin sen takapuolta. Siitä oli ollut helppo saada satulakin pois.

Hellittelin ja hyvittelin Typyä. Ihailin ääneen sen suitsia, jotka eivät hienot olleet, mutta joiden Typy sai kuvitella olevan jonkinlainen prinsessan merkki. Se, nuorin lapseni, oli vilkkaalla tuulella, eikä meinannut millään ajautua rentoon korvanrapsuttelutranssiinsa. Viimein oli kuitenkin aika. Satula selkään, varovaisesti, sitä tosiaankaan pudottamatta. Se oli justiinsa niin justiinsa, satulanlaitto. Siitä Typy jo jännittyi, mutta en uskaltanut jäädä sitä silittelemään, sillä muuten en olisi saanut satulavyötä kiinni ennen kuin se hermostuisi. Rautalangasta väännelty koukku oli pudonnut aidan vierelle. Noukin sen ja kurotin sillä satulavyötä… Minulla ei ollut aikomustakaan saattaa päätäni Typyn kavioiden ulottuville… Vauvahevosella oli pää pystyssä ja se oli muutenkin hermostunut… Kuunteli taaksepäin… Viheltelin sille Ievan polokkaa… Kuulin, miten Jerusalem kakoi kentän ulkopuolella ilmeisesti heinää ahmittuaan…

Satulavyön ensimmäinen solki kiinnittyi.

Silloin lähti Typy.

Vaikka satulavyö oli vain puoliksi kiinni, minun ei auttanut kuin katsella Typyn menoa ja odottaa. Olihan vyö kuitenkin tarpeeksi kiinni, ettei hevonen saanut vahinkoa aikaan itselleen tai satulalle. Typy pukitteli niin, ettei sitä uskoisi niin lauhkean rotuiseksi kuin tavalliseksi suomenhevoseksi. Se ei tuntunut kuitenkaan olevan kauhuissaan. Näytti vähän siltä kuin se olisi purkanut paineitaan niin kuin jotkut ihmiset vaikkapa nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla. Tärkeintä oli ettei se tullut minun tai Jerusalemin luokse riehumaan, sillä en halunnut invalidisoitua, tai että koira jäisi sen alle.

Ei se asettunut minuutissa, kahdessa tai viidessäkään, mutta lopulta se seisoi taas jalat harallaan nurkassa, joskaan ei hikisenä niin kuin viimeksi. En uskaltanut mennä sen lähelle kun se oli sen näköinen. Kiertelin kentällä rautalankakoukkua heilutellen, kännykkää välillä katsellen ja muutenkin tyhjää toimitellen. Sehän sai hevoset aina rauhoittumaan, eikö niin? No ainakin Typyn: pian se tuli uteliaaksi ja osoitteli korvillaan ja turvallaan minua satulansa sijaan. Silloin uskalsin sen luokse, vaikka talutinkin sen varmuuden vuoksi keskelle kenttää nurkan sijaan.

Ja ai kuinka se oli hieno tyttö! Ihan ison tytön näköinen satula selässä! Kerroin sen sille, moneen kertaan kun taputtelin sitä. Kun se vaikutti tilanteeseensa nähden tyytyväiseltä, otin sen suitset pois, jotta se pystyi syömään porkkanaa. Silloin se ei tuntunut koko satulaa muistavankaan.

Luulen, että olimme kentällä puolisen tuntia yhteensä ennen kuin otin satulan pois — mikä ei muuten aiheuttanut raivaria. Toivoin, että seuraavalla kerralla lyhyempi aika riittäisi. Sitten kun se ei saisi enää kohtausta satulasta, voisimme harjoitella vaikka viisi minuuttia kahdesti päivässä…

Huomasin kynnenalusiaan kaivelevan Jessen aidan toisella puolella jonkin toisen hevosen seurassa vasta, kun talutin Typyä pois sen punaisen riimun turpahihnasta.
”Olisit nyt hyvä ihminen sanonu et sä tuut jatkamaan”, sanoin huvittuneena. ”Mulla olis ollu koko päivä aikaa muuloinki olla täälä.”
”Mhm”, taisi olla Jessen vastaus.
”Siellä on kaffi kun sä lopetat. Tai ainahan siellä on.”
”Ei kiitos.”
”Selevä. Saa tulla jos muuttaa mielensä. Paitsi tietenki jos sä pelkäät että sä häviät mulle kaikki paskahousumatsit. Mä veikkaan et siellä on pullaakin… Vitsi olit Typy hieno prinsessa — tuu mennään — iskä harjaa pitkän kaavan mukaan. Jeppe tuu, äkkiä, muuten sä jäät!”

[HelloOsallistuja]

3 x 100 sanaa Aamupalansulattelulenkistä

Allu
”Toiko se on?” iskä kysyi minulta ihan eleettömästi katse Helmipuron Inarissa, mutta ihan vähän siihen Hellon poikaystävään nyökäten.
”Taasko te ootte juorunnu? Allu!” Hello sihahti ensin iskälle ja sitten minulle, eikä ollut yhtään niin huomaamaton, kuin iskä.
”Pakkohan meidän on, kun sä et itte asioistas kerro”, iskä vastasi Hellolle silmät ymmyrkäisinä ja puristi hänen hartioitaan yksikätisessä halauksessa. ”Säkö et halua vielä esitellä sitä meille?”
”Ei se oo siitä kiinni.”
”Selvä.”

Kun nousimme Hellon hevosen kärryille metsälenkkiä varten, iskä ei enää kiinnittänyt Hellon poikaystävään sen enempää huomiota kuin muihinkaan hevoskyytiläisiin. Minä istuin iskän viereen, jotten joutuisi puhumaan kenellekään, varsinkaan Hellon poikaystävälle.

Manni
Minun Helloni se on aikamoinen hevosmies. Eivät kaikkien pojat osaakaan hevosia käsitellä. Vaikka toivoinkin aina, että Hello hankkisi vaikka Cagivan mielummin kuin clydesdalen. En minä muuten, mutta kun hevonen on paljon moottoripyörää vaarallisempi. Moottoripyörä tekee niin kuin käsketään.

Vaikka ei muukaan mukaan kärryille tullut tallin väki huonommiksi jäänyt. Siellä oli Hellon hevosen hoitaja, Sebastian. Uskaltaa niin isoa vierasta hevosta hoitaa, vaikka on niin nuori sälli. Sitten siellä oli Jitta, varmaan paljon minun poikiani nuorempi flikka, joka uskaltaa sellaisten isojan elukoiden kanssa otella. Ja Tiitus, jonka ensimmäinen oma hevonen on varsa. Varsat ovat pieniä, mutta isoja hevosia vaarallisempia. Aika tekijöitä, hevosihmiset!

Hello
Olin yllättynyt, kun Allukin tuli Skotin kyytiin. Sellainen on Allulle nimittäin vaikeaa. Hän pelkää vain pieneen tilaan tungettuja ihmisjoukkoja hevosia enemmän. Näin hänen puristavan kärryn laitaa koko ajan hiljaisena, mutta muuten meni kyllä hienosti.

Iskä sen sijaan oli niin tosi oma itsensä, että hävettänythän se olisi, jos paikalla olisi ollut muita kuin omaa väkeä ja oman väen porukoita. Hän jutteli kaikille ja kaikelle, Skotillekin, ja sai varsinkin Jitan isän ja Sebastianin äidin pauloihinsa kehumalla heidän jälkikasvunsa rohkeutta. Ja minulla ja Allulla hän kehuskeli.

Itse ohjastin Skottia ja juttelin Tytin kanssa hepoista tietenkin siitä syystä, että sain olla hetken Tiden lähellä.

[HelloOsallistuja]

Ensimmäinen kerta on aina pelottava

”En mä haluakaan”, Tide sanoi ikään kuin sisäänpäin, vähän vääntelehtien, huuliaan mutristellen ja silmiään räpytellen. Hän näytti olevan ihan tosi hukassa ja peloissaan.
”Ai — okei”, sanoin hölmönä, kun en muuta osannut. Miten niin ei halunnut? Mikä nyt oli vikana? Nyt ei varmaan ollut edes sopiva hetki kysyä, mikä tässä mättäsi. Eikä lievää turhautumistaan sopinut näyttää.
”Tai sis kyllä mä haluaisin, mutta…” Tide änkytti ja katsoi minua silmät suurina.
”Ei se mitään”, vakuutin, vaikka täytyy sanoa, että olin pettynyt. Sitä en kuitenkaan aikonut ikinä Tidelle paljastaa.
”Mä oon pahoillani…”
No vähän saatkin olla, ajattelin. Tuolla tavalla annat ymmärtää kuitenkin. Menimme jo näin pitkälle tässä…
”Kyllä mä vielä… Mutta kun…”
Niin, kyllähän sä vielä. Mutta kun. Onhan se aluksi aina pelottavaa. Siitäkin pääsisi kuitenkin yli tekemällä sen ensimmäisen kerran.
”Ootko sä nyt… Vihainen?”
”En todellakaan!”
”Meniks tää koko homma pilalle nyt?”

Ärtymykseni katosi. Purskahdin nauruun. Yritin toki pidätellä sitä ensin, koska olihan tämä Tiden ihan ensimmäinen kerta. Pukkasin Tiden käsivartta olkapäälläni. Keskellä Nurmoa, kaikkien ihmisten keskellä, en voinut oikein mitään sen hellempää tehdä. Voi Tide! Ei se nyt niin vakavaa ole.
”No ei menny pilalle, voi ku — Tide!” hörötin hänelle. ”Kyllä mä voin itekin oman koirani mätsärikehään viedä!”
”Sä ilmotit mut sen omistajaksi…”
”Ihan sama. Ei ne tiedä etten mä oo sä, eikä sillä oo väliä! Nyt vaan pidät meille peukkuja, että saatais sininen — seuraavaksi on meidän vuoro.”
”Eikö punanen oo parempi?”
”On, mut mä tykkään palkinnoista, eikä Jeppe ikinä sijoitu punasissa!”

Kehässä minua ja Jerusalemia vastassa oli nuoren oloinen norjanharmaahirvikoira. En ole itsekään mikään match show -konkari, vaikka en enää jännittänytkään niin kuin Tide. Pidin narua ja koiraa aluksi oikealla puolella, mutta onneksi kehäsihteeri elehti minulle niin, että ymmärsin siirtää Jerusalemin sisäpuolelle. Se läähätti kieli pitkällä juostessaan kanssani kaksi rinkiä hirvikoiran ja sen emännän perässä. Oli aika harmi juttu, että kerrankin Jerusalem käyttäytyi kuin pieni enkelivauva ilmeisesti helteen vuoksi, ja hirvikoira vastaavasti hyppi ja pomppi silkkaa nuoruuttaan ja innostustaan. Se oli ihana, iloinen hauva, ja Jerusalem puolestaan yhtä ihana, mutta helteen takia löysä hauva. Kiitin, kun minulle ojennettiin punainen nauha, enkä varmasti paljastanut harmitustani. Hyvästi, palkinnot. Olisin halunnut namipussin. Jerusalem oli kuitenkin onnellinen, kun työnsin sen kitaan puolikkaan lihapullan kävellessämme ulos kehästä.

Koirien match show’ssa ei ole niin jännittävää kuin luulisi. Kehässä on kivaa, mutta kaikki muu on lähinnä odottelua. Mielummin sitä silti päivänsä siellä vietti, kuin kotona iltaa ja viileyttä odottaen. Jerusalem tykkäsi, kun näki muita koiria ja tervehti häntä heiluen tuttuja piskejä Nurmon ja Hyllykallion koirapuistoista. Tide oli kuitenkin vielä hellyyttävämpi. Hän haaveilee koirasta ja katseli pitkään etenkin pentuluokan osallistujia, jotka vaappuivat ja pomppivat omistajiensa mukana opetellen olemaan hyvätapaisia koiria. Kun Tide hymyili pennuille, minun teki ihan hirveästi mieli purra häntä poskesta, koska niin suloista se oli. Kuulemma söpöt asiat aiheuttavat ihmisissä aggressiota. Sen takia koiranpentujakin tekee mieli halailla ja puristaa, vaikka ne eivät siitä tykkääkään. Ja koiranpentuja katselevia Tidejä teki mieli suorastaan purra.

Kun loppukehät lähestyivät, yritin taas ujuttaa Jerusalemin nahkanarua Tiden käteen. Sillä ei ollut hienoa ohutta näyttelypantaa niin kuin joillain muilla, vaan ihan oma punainen nahkapantansa: eihän se edes ollut mikään näyttelykoira, tai edes puhdasrotuinen. Sitä paitsi leveä panta oli sen mielestä mukavampi. Harkitsin jo teeskenteleväni nilkan nyrjähtämistä saadakseni Tiden kehään, mutta se olisi ollut kyllä ihan liian manipuloiva temppu. Jätin suostuttelunkin väliin — noh, ainakin aluksi, siis jätin suostuttelun myöhemmälle. Kierosti pyysin Tideä kuitenkin juoksuttamaan Jerusalemia kehien välissä olevalla käytävällä, muka jotta näkisin, liikkuuko se suorana vai ei. Oikeasti halusin Tiden vain näkevän, että kyllä Jerusalem häntäkin kehässä seuraisi, kunhan toisessa kourassa oli lihapulla. Sen juoksutuksen jälkeen loppukehä oli jo alkamassa, eikä minun tarvinnut kuin kerran nätisti pyytää, että mene sinä Tide, ja hän meni. Tai no. Saatoin minä sanoa siitäkin, että kun on niin pyörryttävän kuuma ja kaikkea, voi minua raukkaa kun uudestaan kehään joudun, ja että hän voisi edes pitsapalkalla suostua. Okei! Manipuloin härskisti, vaikka en väittänytkään nilkkani nyrjähtäneen!!

Jeppe ja Tide tulivat lopulta punaisten neljänsiksi. Jerusalem on ollut ennenkin muutaman kerran mätsäreissä ja sijoittunut korkeimmillaan kahdesti sinisten palkintosijoille. Aina se on saanut sinisen. Poikkeuksetta. Nyt tuomari taisi tykätä siitä — tai sitten Tidestä, jonka hiukset hikoilu sai hieman kihartumaan, ja joka oli kyllä ehdottomasti koko näyttelyn suloisin handleri. Kyllä: vaikka laskettaisiin mukaan Junior Handler -luokan pikkunaperot, niin sijoittaisin hänet silti ehdottomasti punaisten ykköseksi.

Kotimatkalla join noin puolitoista litraa vettä ja Jerusalem järsi yhtä palkinnoksi saamaansa nahkarullaa. Sanoin, että sitten kun Tide hankkii koiransa, mennään kyllä yhdessä mätsäreihin hakemaan namipussipotit kotiin. Mutta että ensin haettaisiin Runoista meille ihan omat namipussit pitsan muodossa.

[HelloOsallistuja]

Paluu arkeen

Hämärsi jo. Siitä huolimatta olin ihan virkeä, sillä eihän kello niin paljoa ollut. Siitä tiesi syksyn lähestyvän jo ennen kuin puissa oli ainoatakaan keltaista lehtä: teki mieli olla hereillä, tehdä ja toimia, vaikka pimeys laskeutui. Ihan pian vedettäisiin roikalla valo Hopiavuoren suulin päätyyn kenttää valaisemaan… …vaikka olihan kesää vielä jäljellä.

Typy tuijotti minua laitumensa nurkasta. Se taisi tietää, että olin hakemassa sitä takaisin. Normaalisti se olisi nujuuttanut Kertun kanssa, mutta sillä kertaa se vain katseli. Rauhallisena. Se oli riehunut niin paljon laitumella, että sille ei ollut kyllä mahaa kasvanut. Flidasta näki, että sillä oli ollut ikävä Noan luokse, mutta Typy taas ei käytöksensä perusteella ollut kaivannut minua ollenkaan. Ja miksi olisikaan? Sehän oli raukka vapaa sielu, vauva vielä, ja oli viettänyt kaikkien aikojen hauskimman kesän Kertun kanssa painien. Se vain katsoi, kun kutsuin sitä, eikä liikkunut ollenkaan. Sen katse seurasi ennemminkin loittonevaa Kerttua kuin minua.

Ajattelin jo jättää Typyn yksin laitumelle miettimään vaikka vuorokaudeksi, kannattiko talliin tulla vai ei, mutta sitten se liikahti. Se venytteli koko ruumistaan pitkään ja hartaasti kuin kissat, ravisteli sitten päätään antaumuksella ja käveli minua kohti. Sen sijaan että se olisi tullut ihan luokseni, se meni ohitse. Kävelimme portille kahdestaan, vierekkäin, mutta ainakin parin metrin päässä toisistamme.

Linet MWS Joulukalenteri

Pujotin Typyn päähän riimun, ja pää tuntui olevan metrin korkeammalla kuin päästäessäni varsan laitumelle. Näin sen vilkaisevan minua silmäkulmastaan, kun mittailin sitä katseellani. Ei se kyllä ainakaan rumentunut ollut kesän aikana. Sen selästä ja kyljistä oli pudonnut tukuittain ruskeaa pörröistä talvikarvanjäämää, ja nyt se oli melko musta, ihan kuin se olisi ruskettunut laitumella. Se näytti ihan isolta hepalta. Pitäisi kai alkaa oikeasti kohdellakin sitä muuna kuin pikkuvauvana… …vaikka eihän se ole niin justiinsa, jos sitä vielä syksyn verran vauvana pitää.

Kun Typy pääsi portista, se muistutti heti olevansa nyt suuri ja mahtava tamma, eikä mikään rimpulavarsa enää. Se riehui ja veti päästäkseen Kertun perään. Ei sitä olisi minun voimillani pidelty, mutta naru sen turvan ympärillä auttoi asiaa. Vähän harmitti, kun Typy oli niin iso tyttö. Vielä keväällä sen kiukuttelu oli ollut lähinnä hassua. Nyt sille kai täytyisi oikeasti tehdä jotain.

Lähdimme hankalasti kohti tallia, Typy ja minä. Se näytti tyytyväiseltä, kun sai tuoda minut pois laitumelta.

[HelloOsallistuja]

En gång var jag den mörkaste mannen i Ryssland

”Mulla oli ikävä sua”, tervehdin Tideä kun avasin oven ennen kuin hän ehti koputtaa ja vedin hänet ranteesta sisään kylmillä ja kankeilla sormillani. ”Ei siis ihan niin ikävä, että mä olisin tässä eteisessä odottanu mutta kun Jeppe alko haukkua niin–”

Sitten suukoteltiin eteisessä. Kysyin Tideltä kohteliaasti, niin kuin muutaman päivän erossaolon jälkeen kuuluukin, esimerkiksi miten Bee voi, ja mitä hän on tehnyt, ja miten harkat ja kaikkea. En kuitenkaan kauheasti antanut hänen vastata.

”No niin — no niin Hello — anna mun ottaa kengät pois.”
”Ihme tarve sulla heti alkaa riisuutua, hei mä voin kyllä auttaa–”
”Hello odota nyt oikeesti kun mä otan kengät pois!”

Silloin Tide puristi minua olkapäistä. Ihan hellästi ja hiljaa, ihan vain merkitsemään sitä, että ole nyt paikallasi ja vähän kauempana. Se tuntui vähän niin kuin ristiinnaulitsemisen voisi kuvitella tuntuvan, ja ilmeisesti näkyi naamasta.

”Sori, sori, en mä muistanut että sä oot kipee-” Tide alkoi heti pahoitella.
”Noni! Hyvä ny Tide! Sä et voi estää mua nyt millään tyhmillä kenkäjutuilla kun mä oon hyvin sairas ja sä et voi koskee muhun”, koetin vitsailla.

Tiden ilme ei kuitenkaan muuttunut. Nojasin seinään, kun hän nitkutti lenkkarinsa jaloistaan, ja sitten Tideen teatraalisesti valittaen, kun olin muka niin kipeä, etten kävlemään meinannut päästä. Olin aika varma, että jos tarpeeksi dramaattisesti ylinäyttelisin, hän ymmärtäisi, ettei tässä ole mitään hätää. Istutin hänet sohvalle ja laitoin muodon vuoksi Anastasian pyörimään tietokoneelta. Päätin hankkia telkkarin heti viikonloppuna. Yksin kyllä oli ihan hyvä katsoa leffaa tietokoneelta, mutta kaksin se oli vähän olemattoman pieni ruutu. Vasta kun Romanovit olivat paenneet palatsista, Anastasia oli aikaa sitten pudonnut jonkun ihme ratikan kyydistä ja hänet oli nakattu ulos orpokodista, Tide huomautti, ettei tämä ole mikään Pocahontas 2.

”No mulle tulee aina niin paha mieli niistä karhunkiusajaisista”, virnistin, vaikka olin ihan tosissani. ”Sitä paitsi tässä on se hyvä laulu kun Rasputin laulaa Helvetissä. Se missä on se painajainen. Mä tykkäsin siitä jo kakarana…”
”Siis miten se voi olla sun mielestä muka hyvä!” Tide nauroi.
”No ei se ookkaa. Mutta mä opettelin kakarana kitaralla ja no, mä kuulin sen tosi väärin niin sillon se oli itse asiassa hyvä… Varsinkin mahdollisimman venäläisellä aksentilla laulettuna…”
”Sähän voisit sit vaikka soit– Tai ehkei sittenkää?”
”Joo ei.”
”Voinko mä tehdä jotain?”
”Joo voit kattoo mun kanssa kuinka Rasputin laulaa niiden örkkien kanssa Helvetissä.”

Lopulta Tide halusi kuitenkin pilata koko painajaisjutun. Hän katseli minua ihan tosi häiritsevästi ja huvittuneesti kun juuri se laulu tuli, vaikka käänsin hänen päänsäkin leuasta kohti tietokonetta. Kun Rasputin lähetti pieniä vihreitä kätyreitään matkaan, Tide alkoi oikein kiusallaan jutella. Vähän niin kuin joku olisi pilannut Mulanin kertomalla etukäteen, että kyllä se sinne pylvään nokkaan pääsee kiipeämään — koska mitä jos se ei sillä kertaa pääsisikään?

”Ethän sä ollu töissä eilen?” Tide kysyi.
”En”, myönsin heti. Jos yrittäisin keksiä selityksiä, unohtaisin mitä olen valehdellut ja mokaisin jossain vaiheessa. Olin varma, että Tide osasi päätellä kyllä, mitä olin ollut tekemässä, ja miksen ollut ollut töissä.
”Miks sä sitten sanoit niin? Olisit sä voinut sanoa, ettet sä nyt muuten halua.”
Purin huultani. Tidellä oli joku naarmu käsivarressaan. Silitin sitä sormellani. Miten nyt voisi nätisti sanoa, että haluan pärjätä ihan itse, koska olenhan vahva ja itsenäinen nainen, ja kuitenkin vihjata, että kyllä nyt vähän voit kuitenkin hoitaa minua? Ja etten halua olla mikään säälittävä reppana, tai ainakaan vaikuttaa niin kipeältä että sinua pelottaa.
”Mitä sä viimeks pelkäsit eniten hä? Sitä kun mä olin kipee, vai sitä kun mä otin liikaa lääkkeitä?” kysyin yhtäkkiä, kun ajatus tuli mieleeni.
”Niitä lääkkeitä. Ilmiselvästi”, Tide melkein tuhahti.
”Mä en ikinä parane. Mulla on aina välillä huono päivä vaikka sään takia.”
”Mitä sitten?”
”Sä et tykkää musta enää, kun me ollaan suunniteltu vaikka mökkimatka Itä-Suomeen ja mä en jaksakaan lähtee kun tuunki kolmea tuntia ennen kipeeksi.”
”Voi kuule…”
”Mä en halua että mua autetaan joka asiassa. Vaikka sit toisaalta olis kivaa että sä avaisit mulle maitopurkin eikä mun pitäis mennä pyytään naapuria. Sitä paitsi mä vaan makaan sen päivän, joka on kipein. Eilen olis ollu aika tylsää sulle täällä.”
”Mä olisin voinu vaikka maata sun kanssa ja jutella sulle…”
”Okei. Tuuksä ens kerralla lukeen mulle lastenkirjoja kun mä oon kipee?”
”No joo. Mitä kirjaa sä haluut?”
”Aasia ja Morsoa. Sitä oranssia. Ja näytät kuvia kans sitten. Ja jos me katotaan vielä Anastasiaa niin sä et saa puhua just sillon kun Rasputin laulaa Helvetissä koska se on paras kohta.”
”Mut eihän se oo niin justiinsa, Hello..?”
”On se! Se on! No okei, ei se oo. Haluuksä jätskiä, mulla on ylihyvää semmosta jotain mustikkajätskiä?”
”Joo voisin. Mutta ethän sä taas tee niin että leikkaat litran paketin puoliksi meille vaan?”
”En.”
”Koska se on ihan liian–”
”Koska sä tuut leikkaamaan sen puoliksi eiks niin, kun mun ranteet on kipeet? Vitsin hyvä, mä jo eilenki halusin jäätelöä! Mut en viittiny kyllä pyytää naapuria auttamaan kun se leikkaa ihan surkeen pieniä siivuja. Sellasista ei kuule tuu kun vihaseksi.”

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten  Hello. Syy: ...löysin oikeankielisen videonkin

[HelloOsallistuja]

Sorminäppärä valepukki

En saa olla riippuvainen kenestäkään.

Olisin halunnut, että Tide tulee.

Mutta jos en nyt pärjäisi itse, lopulta en pärjäisi ollenkaan itse.

Tuijotin maitopurkkia, joka oli jääkaapin ovessa. Se oli puolillaan. Ovea pitelevä käteni oli kuin täyteen puhallettu kumihanska. Se oli kylmä ja sinertävä, iho oli tunnoton, mutta ranne, rystyset ja sormet olivat kuin tulessa. Toinen oli samanlainen. Puristin molemmat ranteeni maitopurkin molemmin puolin ja yritin nostaa sitä. Toivoin, että molemmat käteni voitaisiin amputoida juuri ranteiden yläpuolelta. Kaikki olisi silloin joka päivä yhtä vaikeaa kuin juuri tänään, mutta kuitenkin kivutonta. Sain maitopurkin pöydälle ja kuulin Jerusalemin ripistelevän kynsineen lähemmäs olohuoneen parkettia pitkin. Sillä oli paha tapa yrittää aina auttaa, ja vieläpä mahdollisimman kivuliaasti. Istuin pöydän ääreen ennen kuin se ehti lohduttamaan minua isoine päineen. Kahvinkeiton aloittamisesta oli yli tunti, ja nyt vihdoin minulla oli pöydällä kupillinen jo kylmennyttä kahvia, jossa oli liikaa sokeria, sekä maitopurkki.

Olin valehtelija, mutta muutakaan en voinut. Olin pitänyt ihan liikaa siitä, kun Tide oli viimeksi auttanut minua kokovartalosäryssäni. Jos hän vielä niin tekisi, seuraavalla kerralla en pärjäisi enää yksin. Olin sanonut, että minulla olisi töitä. Seuraavana päivänä olisin siinä kunnossa, että saisin itse kengät jalkaan… Voisin sanoa, että hoida minua… En minä tämän kipeämpi ole… Sitä paitsi kyllähän minä oikeasti pärjäsin ihan hyvin. Jerusalem on onneksi melko laiska koira. Sille ei ole niin justiinsa, vaikka yhtenä päivänä lenkki jäisi välistä ja se joutuisi pissaamaan takapihalle. Kaapissa oli jugurttia juuri siksi, etten koskaan tiennyt, koska tulisi tällainen päivä, etten voi tehdä ruokaa. Ei tässä ole hätiä mitiä. Sänky voi olla yhden päivän petaamatta, kunnolliset vaatteet pukematta ja niin edelleen.

Sitten aloin odottaa. Olin ottanut lääkkeet ajoissa.

Ei kramppeja, ei sietämätöntä kipua. Ihan vain täytyi maata kyljellään sängyssä.

Odottaa, antaa puhelimen soida ja piipittää, olla paikallaan…

Lopulta tuli yö. Päivän vain maanneena en saanut unta. Jerusalem osasi avata apuna pakastimen muovilokeron. Nukuin aamuyöllä levottomasti pakasteesta ongittu hernemaissipaprika pyyheliinaan käärittynä ranteillani. Aamulla havahduin siihen, että minun oli tosi kylmä, ja sain itse vedettyä peittoa päälleni. Näin Jerusalemin huolestuneet silmät nurkassa. Se olisi varmasti halunnut nukkua ja avustaa sängyllä, mutta sille sängyllä oli liian kuuma. Väsytti, mutta piristyin heti, kun sain harjattua hampaat itse, ja keitettyä kahvia melko normaalisti.

Rystysiäni ei näkynyt niveliin kertyneen nesteen takia, mutta sormia sai koukistettua. Kahvikuppi pysyi ilmassa yhdellä kädellä, jos olin varovainen, enkä laittanut sitä ihan täyteen. Ihan kunnossa minä olisin, ihan pian jo, kunhan tällä kertaa malttaisin levätä ennen kuin lähtisin riehumaan jollekin satulattomalle ratsastusretkelle Skotin kanssa. Oinhan jo niin sorminäppärä, että pystyin poimimaan sokeripalan astiastaan. Tietenkin tekstasin Tidelle. Kolme viestiä.

Mä oon hyvin sairas tideee yhyy ai

Tuu kattoon mun kaa pocahontas 2 ja laulaan sitä karhunkiusajaislaulua

Ja pussaileen vai ooks ylivihanen hei en mä oikeesti kiusi karhuja

[HelloOsallistuja]

Mitä laitan kuvatekstiksi? Jotain vitsikästä? Ei, kun kyllä kuva nyt saa puhua puolestaan. Lähetin Tidelle vain kuvan, ja sitten ihan pienen tekstin.

Helteiset laidunterkut iskälle toivoo Böö

Siis Bee

Tai no joo sittekki Böö

**
**

Linet teki Whiteligtning/dA

[HelloOsallistuja]

Joo mukaan otettavaksihan nämä kaikki aina on! En oo kyllä edes ajatellu mitään copyright-merkintöjä, kun o-re-sa-ma on niin luotaantyöntävä. Ehkä Hopiavuori kuviin? Ei se ole niin justiinsa. Kunhan linet tietysti laittaa kunnolla, koska ne ei ole mun tässä kuvassa 😀

[HelloOsallistuja]

Kuinka estin Matildaa murhaamasta minua

Voi apua. Huomasin sen heti. Sillä oli rasta. Komeampi kuin Noalla ikinä. Iso ja paksu. Suuri ja muheva. Elämä ei ole koskaan niin justiinsa, mutta tästä Matilda kyllä suuttuisi. Kerttuhan on hänen poninsa.

Ryhdyin siis heti selvittelypuuhiin illan hämäryydessä. Typy olisi halunnut auttaa. Ihan koko ajan. Se pörräsi kita auki minun ja laidunkaverinsa ympärillä, hirnui välillä ja ravasi rinkiä. Jos Eetu olisi minut nähnyt sellaisessa vaaran paikassa, kahden ääliövarsan välissä, olisin saanut kuulla kunniani. Henkeni kaupalla rastaa siis selviteltiin. Eikä se auennut. Tavoittelin siis nopeasti puhelimeni ja odotin, kun se tuuttasi korvallani.

”Tiitus.”
”Ooksä vielä tallilla?”
”No en tiedä! Sä ite käskit mun odottaa kun sä käyt laitumella.”
”Kun mulla on tässä vähän ongelma…”
”Mitä kävi? Onko kuolonuhreja?”
”On jos Matilda tämän näkee.”
”No!”
”En mä nyt ehdi selittää — ota jotain — en mä tiedä — silkkitippoja tai jotain ja tuu tänne! Ja kampa tai joku. Siis jos sä haluat että mä säilyn vielä hengissä sua varten jatkoon.”

Tidestä näki, että häntä ärsytti. Hän oli tullut niin nopeasti, että oli aivan varmasti luullut jonkin olevan oikeasti tosi pahasti vialla. Lepyttelin häntä suukottelemalla hänen kaulaansa ja nauramalla. Hänestä tulikin oiva typynpelätin, kun hän oli antanut anteeksi.

Kauan siinä kesti ja omituiselle sähköiskukiharalle Kertun harja jäi, mutta aukeni rasta lopulta leikkaamatta. Pienet tammat laukkasivat rinnakkain pakoon kun pääsivät irti.

”Tuu meille Tidee…”
”Mä olin teillä toissapäivänä…”
”Se on hyvä… Nyt on tänään… Sä voit olla taas meillä…”
”Vai niin.”
”Kumminkin haluat. Mä näen.”
”Mistä sä sen näet?”
”Sun naamasta–”
”Hello kato”

Oli jo hämärää. Tide osoitti minulle Kerttua ja Typyä. Vauvat antoivat oikein näytöksen siitä, miten Kerttu oli rastansa saanut. Ne seisoskelivat siivosti vierekkäin ja huiskivat hännillään, mutta aina välillä Typy kurottui hamuilemaan Kertun harjanjuurta huomiota saadakseen. Välillä se rapsutti, mutta välillä se vaikutti näykkivän, se ilkiö, ja Kerttu tuhahteli sille. Niistä oli tullut ilmeisesti parhaat kaverit, ja pian Kertulla ei sen johdosta olisi varmaan harjaa enää. Mutta minkäs sille mahtoi.

”Se on vähä niinku sä”, Tide huomautti.
”Nii ja toi toinen on niinku sä.”
”Nii.”
”Sä aina tolleen yrität riehua ku mä rauhallisena ihmisenä yritän vähä rentoutua.”
”Mä kyllä ajattelin että sä olisit toi Typy. Niinku sellanen hevonen kun isäntä, tai toisin päin.”
”Ei ole totta. Tuu nyt. Kauhee nälkä.”

[HelloOsallistuja]

Kolme eri tarinaa yömaastosta.
Miksi niitä on kolme? No siksi, että ekan saa ehkä muokattua hepan päiväkirjaan kunniamerkin kanssa jos haluaa, toka taas on ihan liian kiva jotta me laatistuomarit antaisimme siitä pisteitä päiväkirjassa ja kolmannessa vaihtuu paikka. Lisäksi vain eka kertoo hevosista. :DD

Mitäs me ravikuninkaalliset

Kyllä minä tiesin, minkä takia Oonan Elli oli minulle valikoitu yömaastoon. Senhän näki heti, kun nostin satulan sen selkään ja nousin Tiden punttaamana sen kyytiin. Se oli minulle yhtä täydellinen ratsu kuin Skottikin: täysin väliinpitämätön ympäristönsä tapahtumista. Sen valitseminen minulle ei harmittanut yhtään. Minun ei tarvitse edes myöntää olevani koko joukoin huonoin ratsastaja, koska kaikki tietävät sen muutenkin. Saatoin aivan rauhassa fiilistellä sen selässä viileää, rauhallista iltaa ja katsella edessäni ratsastavaa Tiitusta… Ei kun siis maisemia. Pohjanmaan aivan sairaan hienoja, plättymäisiä, täysin litteitä peltomaisemia. Ne olivat varmasti maailman hienoimpia. Niillä oli keskittyneen suora selkä, säädyttömän ihanat käsivarret, ja vaikka en sitä nähnytkään, suora nenä ja suklaasilmät…

Kun Eetu komensi meidät raviin, ajattelin, että pitäisiköhän minun ujuttautua ihan huomaamatta hieman kauemmas jonossa, jotta oikeasti malttaisin katsella vaikka tähtiä. Mutta sitten olin sitä mieltä, että mitä sitä suotta. Tähdet on jo nähty. Elli siirtyi raviin heti ensimmäisestä pyynnöstä, toisin kuin Skotti olisi tehnyt, ja Skottiin verrattuna sen ravi oli niin pientä ja pehmoista, etten ollut ensin varma juoksiko se vai ei. Suomenhevoseksi se oli kuulemma ihan suuri, mutta Skotin jälkeen tunsin silti meneväni pikkuponilla. Enhän minä ole oikeastaan edes ratsastanut muilla kuin sillä!

Elliä ei tosiaankaan tarvinnut muistutella ravissa pysymisestä, mutta samalla se pysyi ihan nätisti omalla paikallaan jonossa. Pidin harjasta kiinni enkä välittänyt yhtään, vaikka kaikki olisivat nähneet. Ei se ole niin justiinsa, ettei yksi ole olympiaratsastaja. Tai edes sellainen harrasteratsastaja, että istuisi edes suurin piirtein tukevasti vieraan hevosen selässä. Elliä ei haitannut, että pidin tukon sen harjaa nyrkissäni. Se oli erinomainen hevonen. Jokin toinen olisi voinut käyttää toistaitoisuuttani hyväkseen. Minusta oli hämmentävää ajatella, että se oli kilpahevonen. Kasvaisikohan minun Typystäni tällainen?

Kun kiisin kevyessä ravissa Ellin kanssa kohti uimapaikkaa ja yritin olla mahdollisimman paljon Tideä ja Kyöstiä nopeampi, kuulin miten Eetu vielä huusi, että et sitten laukkaa. Olin varma, että se oli tarkoitettu minulle. Olin itse asiassa juuri suunnitellut, miten nostaisin mutkan takana laukan ja viilettäisimme Ellin kanssa Tiden ohitse niin kuin meillä ravikuninkaallisilla on tapana.

***

Kuinka lapuanpoika kosketteli mua

”Lapuanpoika kosketteli mua Tide”, kuiskasin oikein erityisen kuuluvasti uimapaikalla Tidelle, Sebastiania sormellani osoittaen. En minä olisi niin tehnyt, ellei Tiitus olisi nähnyt koko juttua. Sebastian oli käpälöinyt jalkaani koko matkalta. Tai no, tarttunut käytännössä siis sekunniksi nilkkaani ollakseen hukkumatta. Olisi muuten ollut hyvä väärinkäsitys tulilla.
”En mä mitään nähny”, Tide väitti olkiaan kohauttaen, vaikka tasan oli nähnyt. ”Taidat toivoa vaan.”
”Kyltymätön”, Nelly kommentoi noustessaan mustasta vedestä itsekin. Huitaisin häntä pyyhkeelläni.
”Isäs oli”, tuhahdin hänelle.

Kauempana oli koripallokorin taustalevyn näköinen lautakyhäelmä matalan paalun päässä, ja siinä auringon haalistama pelastusrengas, joka oli ollut siinä koskematta niin kauan kuin muistin. Oikeasti olisin osannut pitää itsestäni ihan hyvän huolen kaiken maailman lapuanpoikien kanssa, mutta kunhan höpötin. Olin kai sekunnin etsinyt Tidestä vähän Allun piirteitä ja odottanut hänen heittäytyvän näyteltyyn mustasukkaisuusdraamaan jonkinlaiseksi pelastajakseni, mutta eihän Tide ollut sellainen. Sätin hetken itseäni siitä, että olin edes vitsaillut. Minä olen Tiden ensimmäinen poikaystävä, enkä hoitanut sitä hommaa kauhean hyvin kiskomalla Tideä ulos kaapistaan vitsien voimin. Pitäisi rauhoittua.

Nelly yritti nähdä kuvajaistaan kännykkänsä ruudulta melkein romahtaneen pukukopin varjoisalla seinustalla. Rauhoittumisen sijaan kiedoin nopeasti pyyhkeen turbaaniksi päähäni niin kuin hänelläkin oli, ja loikin paljain jaloin kivikkoisen rannan ylitse hänen luokseen. Hän tönäisi minua kipeästi kyynärpäällään, kun olin peilaavinani itseäni samasta näytöstä hänen kanssaan, samassa kumarassa asennossa ja laittavinani suurieleisesti huulipunaa. Ajattelin, että minun pitäisi kyllä rauhoittua ihan toisessa mielessä. Ainahan minä väkeä huudatin. Sekös outoa olisi, jos en soittaisi yhtään suutani Tidelle enää. Ei se ole niin justiinsa.

”Noni Vanhaniemi, aina sua saa odottaa”, huusin kuullessani kavioiden kopsetta tieltä. Camilla oli ainoa, jolla oli jo kaikki vaatteet päällään, ja minä taas ainoa, jolla oli ollut niin kiire touhuta kaikkea muuta, etten ollut ehtinyt edes aloittaa pukemista.

**

Rahamiehiä

Vihaan Monopolya. Kaikki suomalaiset kuvittelevat osaavansa sen säännöt, mutta eivät ole koskaan lukeneet niitä. Kaikissa Monopolyissa, myös siinä tavallisessa, tontit täytyy hitsi vie huutokaupata, ellei niihin astuja halua niitä. Minun voittoni sitä paitsi riippuu aina siitä. Tietenkin juuri sen takia minua niin suututtikin, kun Nika alkoi sössöttää, että ei säännöissä niin kyllä lue. Nakkasin häntä ohjeläpyskällä ja sanoin, että tasan lukee, ota silmä käteen. Ja niin luki.

Sillä tavalla minä siis voitin. Ostin huonoimmat tontit huutokaupassa kiinnityshintaan, eli sain ne nurin käännettyinä ilmaiseksi omakseni. En lähtenyt tarjouskilpaan Mannerheimintiestä ja Erottajasta, vaan annoin toistaitoisten pelaajien tuhlata rahansa niihin kahteen surkimustonttiin. Seuraavalla kierroksella rakensin kaksi taloa joka tontille, joihin minulla oli rahaa ne pystyttää. Sitä seuraavalla kierroksella rakensin vielä kaksi lisää ja ostelin lisää tontteja. En rakentanut hotelleja. En ainoatakaan. En edes yhtä. Laskin vain tonttini tarkkaan. Niitä piti olla niin paljon, että kun jokaisella oli neljä taloa, taloja ei jäänyt enää muiden käyttöön…

”Mä ostan kaks taloo”, Eetu ilmoitti rahojaan plaraten. ”Laitetahan ne tonne tonne–”
”Ekkä osta!” sanoin voitonriemuisena. ”Ei oo taloja enää!”
”No laitetahan siihen vaikka karkki taloa markkeeraamahan.”
”Ei laiteta.”
”Ja miksiköhän ei?”
”Lue säännöt”, komensin ja viittasin Nikalle, jotta nakkaisi sääntökirjan tuon lukutaidottoman isännän silmille ja kovaa. Nika ojensi sen Eetulle, ja minä tiesin, mitä siellä lukee. Ettei taloja ole pelissä määräänsä enempää. Ja että ne olivat melkein kaikki minulla. Eli kukaan ei voinut rakentaa yhtään mitään, ellen minä rakentaisi hotellia. Ja minähän en rakentaisi.

Monopoly on aina nopea peli. Minun tarvitsi vain heitellä noppaa, liikkua ympäri lautaa, maksaa pari olematonta tontinvuokraa jollekulle pari kertaa ja katsella, miten raha virtasi minua kohti. Olisipa oikea elämäkin ollut yhtä helppoa. Pelin jälkeen päätin muuttaa asumaan patjoista rakennettuun kuninkaanlinnaan, koska rahamiehiä tässä kuitenkin ollaan. Nelly sanoi tulevansa kaupan päälle, koska rahamiesten avioliitot ovat järjestettyjä aina, mutta tiesin hänen kuitenkin konttaavan lopulta tupaan nukkumaan, ja halusin sitä paitsi itse mennä Tiden viereen.

[HelloOsallistuja]

#sebbeseepranhoitoponi

”Ei se mee mihkää.”
”Eikö mene?”
”Ei mee. Päästä vaan. Otetaan kuva Instaan siitä.”
”Mitä jos kuitenkin…”
”Sä murehdit liikaa. Päästä päästä. Ei se oo niin justiinsa. Pahin mitä voi käydä on että se menee johki ojaan syömään.”

Vaati suostuttelua saada Sebastian irtoamaan Skotin riimusta. Osoitin Skottia molemmin käsin oikein merkitsevästi, kun se pönötti keskellä pihaa. Sebastian väänteli riimunarua käsissään ja katseli vilkkaasti pihatietä ilmeisesti autoja peläten. Aivan niin kuin autosta ei Skottia näkisi. Kyllä ne pysähtyisivät.

”Toi riimu mua kyllä häiritsee…”
”Ei me nyt sitä voida kyllä ottaa.”
”Joo, hyvä idea. Niin me tehdään että otetaan se pois.”
”Me ei saada kiinni sitä jos se menee…”
”Saadaanpa. Me otetaan leipää ja näytetään sitä sille.”
”Pian tulee auto.”
”Älä nyt oo ton värinen Sebbe!”
”Sebbe.”
”Sebbe. Sebbe-seepra. Sulla on toi raitapaitakin.”
”Nämä on ruutuja…”
”Ei se mitään. Pidä tätä riimuaki.”

Ilman kulunutta riimua Skotista sai itse asiassa ihan kivoja kuvia. Niitä piti vain vähän vaalentaa ilta-auringon takia ja rajata, niin ne saattoi laittaa Instaan. Laitoin muutaman tägin, jotta saisin edes pari tykkäystä. Clydesdale. Drafthorse. Mypony. Fatass. Yogapony. Talvisota. Sebbeseepranhoitoponi. Hopiavuorenvrt. Ja sitten lähetin. Ai kun kiva. Tulipa hyvä.

Hetken tuoretta postaustani ihailtuani ojensin kättäni Sebastiania kohti aikeinani laittaa riimu Skotille, mutta ei Sebastian enää seissytkään siinä ulottuvillani. Hän väänteli yhä riimunarua, mutta oli jo kiinnittänyt sen riimuun ja puettanut riimun Skotin päähän. Aktiivinen ihminen.

”Noni. Sä oot nopee. Mennään.”
”Minne?”
”Helsinkiin. Ei kun ratsastaahan sun piti. Et sä siitä sen selkään kumminkaan pääse. Mennään tonne aidan viereen. Mä katon että sä pääset kyytiin. Mut sit mä kyllä meen. Mä sanoin Tidelle että mä osaan tehdä sienikastiketta, ja nyt mun pitää äkkiä googlata ja opetella miten se tehdään koska se luulee saavansa tunnin päästä sitä.”

[HelloOsallistuja]

Typyn viikko

Hermania oli aluksi mietityttänyt kovasti, että mitä Typyn kanssa oikeastaan voi tehdä, kun ei sillä ratsastaakaan voi. Minä sanoin, että kaikkea muuta, ja kun Hermanille tuli vain harjailu ja taluttelu mieleen, päätin näyttää, mitä kaikkea muutakin on olemassa.

Maanantaina pidettiin hevosjoogaa. Tai no, ainakin venyttelyä. Typyn saa taivuteltua vaikka minkälaisiin asentoihin, kun sen laittaa tavoittelemaan porkkananpaloja. Välillä on pidettävä huolta, ettei se pääse astumaan varpaille tai näykkäämään sormea porkkanan mukana, mutta muuten se ei ole niin tarkkaa, miten sitä venyttää. Sen saa esimerkiksi koskettamaan turvallaan kylkeään ja taivuttamaan päänsä etujalkojen välistä. Jos sitä rapsuttelee samalla, se antaa nostaa myös etujalkansa ja venyttää niitä eteenpäin, kunhan siinä ei mene koko päivää.

Loppujen lopuksi venyttely oli niin pitkäpiimäistä, että muutimme sen Hermanin kanssa temppukouluksi. Tassun antaminen on helpointa opettaa. Sen kun näyttää porkkanaa ja odottaa, että Typy kokeilee kaikkensa sen saadakseen. Lopulta jokainen hevonen paiskaa jalkaansa maahan, ja siitä se lähtee. Pitää vain katsoa, ettei hevonen opi yhdistämään porkkanaa suuttumiseen, vaan jalan nostamiseen ja käskysanaan. Muuten ei ole niin tarkkaa. Siitä on sitten helppo jatkaa jonain tylsänä päivänä siihen, että Typyn pitää vaikka koskea kaviollaan ihmisensä kenkää namin saadakseen. Ei temppukouluun sen kummempia taitoja tarvitse kuin venyttelyynkään.

Tiistaina irtojuoksutettiin. Aitasimme kentän kulmat pyöreämmiksi ja komensimme Typyä kävelemään, ravaamaan ja laukkaamaan. Se meni jo aika hienosti ääniavuilla, mutta laukkaa se ei nostanut ennen kuin löin piiskalla maahan. Siinä olisikin seuraava juttu, joka sen pitäisi oppia tekemään ääniavuilla. Vähän sen kanssa pystyi jo temmonsäätelyharjoituksia tekemään, mutta ei siltä samaa tarkkuutta voinut vaatia kuin Eetu Jussilta.

Keskiviikkona seikkailimme. Typy ei olisi halunnut antaa kiinni laitumelta, joten vinkkasin Hermanin luokseni ja näytin hänelle keskittyneenä kännykkääni. Supatin mahdollisimman salamyhkäisen näköisenä, että tällä tavalla Typy tulisi hulluksi uteliaisuudesta, kun ei nähnyt, mitä me niin keskittyneinä katsoimme laitumen reunassa. Kun Flida ja Bell tulivat siihen tuijottamaan, silitin niitä hajamielisen oloisena ja käänsin selkäni. Hetken päästä Typy tuli luoksemme ja yritti katsoa puhelinta olkani ylitse. Minä piilottelin sitä kuin suurta aarretta, tönin Typyä pois ja vaihdoin Hermanin kanssa paikkaa aina kun se yritti tulla peräämme. Sitten ei tarvinnut kuin kääntää sille selkä ja lähteä kohti porttia. Se seurasi niin tiiviisti, ettei tuntunut edes huomaavan kuinka Herman puetti sille sen vihreän riimun. Sinä iltana seikkailimme päätien varteen katselemaan autoja turvallisen etäisyyden päästä, ja paluumatkalla vielä koira-aitauksen eteen kuuntelemaan miten Jerusalem räksytti. Roikuimme kuistin kaiteessa ja kerjäsimme Eetulta kolme keksiä: yhden kullekin meistä. Typy sai lisäksi leipää ja me mehua. Eetu varoitti, että tästä ei sitten tule tapaa, taikka muuten. Hän ei kuulemma halunnut karanneita hevosia nurkkiinsa kerjuulle, kun koiralauma ryskäsi jo takaovea jos hän ei tuonut niille kello viiden sapuskaa, vaikka hän ei edes omistanut yhtäkään koiraa.

Torstaina leikin Hermanin ja Typyn kanssa Isoa Heppaa. Puimme Typylle silat, lyhyen rintaremmin ja päävehkeet. Näytin Hermanille miten ohjat laitettiin silojen renkaista ja rintaremmin alta kuolainrenkaisiin, ja miten Typylle oli vielä hyvä jättää riimu päälle vaikka se periaatteessa osasikin ohjasajon jo. Näytin, miten ohjasajaminen oli ihan samanlaista kuin kärrylläkin ajaminen, ilman kärryä tosin. Niin yksinkertaista, että oikeasta ohjasta sai hevosen kääntymään oikealle, vasemmasta vasemmalle ja molemmista pysähtymään. Liikkeelle Typyn sai maiskauttamalla, niin kuin lisäämään vauhtiakin. Se oli niin pieni ja innokas, että ei sen kanssa mitään pakotteita tarvittu, mutta niin iso ja fiksu jo, ettei tarvittu taluttajaakaan kunhan ei kauhean pelottaviin paikkoihin sitä ajettu. Komensin Hermania pitämään turvaväliä Typyyn, ja jos se oikeasti riehaantuisi, päästämään vaikka irti mielummin kuin yrittämään hillitä sitä henkensä kaupalla. Kunhan Herman jäisi henkiin ajoharjoituksista ja mielellään muutenkin vahingoittumattomaksi, muu ei ollut niin justiinsa.

Keskiviikkona pelasimme palloa kentällä. Hevoset olivat saaneet purkaa energiaansa keväällä jumppapallon kanssa maneesissa, ja se oli Typyllekin tuttu juttu. Sen kanssa pystyi potkimaan palloa, eikä se pelännyt. Silti sen kavioista piti pysyä kaukana, koska usein se pomppi ja pukitteli. Harmi juttu, että se pallopeli jäi toistaiseksi viimeiseksi, sillä Typy loikkasi lopuksi pallon päälle ja nirhaisi sitä kaviollaan niin että se puhkesi. Lupasin hankkia uuden, kun ehtisin. Ei se ole niin tarkkaa.

Torstaina Typy pestiin. Se oli sen elämän toinen pesukerta, eikä se arvostanut tapausta ollenkaan. Se pestiin niin, että sidoin sen pään suuliin päin mutta tallipihan puolelle ja suihkutin märäksi. Se meinasi repiä hiusverkkonsa kastuessaan, mutta kun en voinut olla räkättämättä sen närkästykselle, se lopulta rauhoittui ja alistui kohtaloonsa. Hinkkasimme sen Hermanin kanssa suurpiirteisesti puhtaaksi ja sitten suihkutimme taas. Kun vesi alkoi ryöpytä sen niskaan uudelleen, se jännittyi taas niin kuin viulun kieli ja piti päänsä tuimasti ylhäällä. Noh. Se saisi tottua. Tässä minä sen jalatkin joskus kylmäisin. Pesun jälkeen se kuivattiin hikiviilalla ja se sai rapsuttelua ryntäidensä paarmanpuremiin. Silloin se antoi koettelemuksensa anteeksi.

Perjantaina Typy meni autolla ihan vain huvikseen. Herman lastasi sen noin kahdeksan kertaa tallin pihassa. Sitten ajoimme tallin puolen parkkipaikalta maneesin parkkipaikalle Eetun katsoessa meitä kuistilta kuin mielipuolia, ja purimme Typyn vielä kerran päästäksemme maneesiin juoksuttamaan sitä. Hyvästelin tietenkin Eetun asianmukaisesti ennen kuin starttasin auton, ja tervehdin taas kun sammutin sen. Typy matkusti oikein kiltisti, mutta joutui valitettavasti kävelemään sitten myöhemmin koko pitkän kotimatkan, koska en jaksanut enää lastata ja purkaa sitä.

Miljoonaa muutakin asiaa voisi pikkuhevosen kanssa tehdä, mutta ei se ole niin justiinsa. Kunhan sitä kehuu, halii ja pusuttaa paljon, niin muuhan sujuu sitten ihan omalla painollaan.

[HelloOsallistuja]

Tekstiviestiin vastaamisen vaikeudesta

Tide lähetti minulle viestin. Siinä luki näin:
Kauheeeeee ikäääävä!! 😥 Mitä sä teet? Mitä sul on päällä? 😉

Puoliksi makasin takapihani terassituolilla limsaa juomassa ja kirjaa lukemassa, tai ainakin pitelemässä kun sen sain, ja oikein katsoin itseäni. Mitä minun kuuluisi vastata? Makaan terragella, rakas, antamassa mun pitsavauvalle aurinkoa ettei se olisi niin kalpea aina? Hiukinaisissa kukkashortseissa? Joo, hyvä Hello, just noin sellaiseen viestiin kuuluisi vastata. Laskin limsakupin lasikantiselle terassin pöydälle ja olin aikeissa kirjoittaa jotain, mutta en kerta kaikkiaan tiennyt mitä. Mitä mulla on päällä — mitä — en minä osaa tällaisia viestejä lähetellä? Aloin kuitenkin naama punaisena ja kulmat kurtussa yrittämään. Yhä uudelleen. Sitten aina poistin kirjoittamani tekstin.

Tuu kat
Ei mit
Ihan kuule on vaan van
Jos sä tulisit tänne niin toivottavasti pian sä olisit mun pä
Ei kai sillä väliä, mitä mulla päällä on, kun mitä sen al
Mitä sä mua hämmennät tollasi
Sun pelipaita eikä mitää m

Sitä jatkui ja jatkui. Ajattelin jo, kuinka hullulta näytti, kun Tiden kännykässä luki minuutti minuutin perään, että Hello kirjoittaa… mutta mitään viestiä ei tule. Jätin takaoven auki, jotta Jerusalem pääsisi sisälle kyllästyttyään syömään nahkarullaa ulkona ja painelin suihkuun. Ehkä sen jälkeen ajatukseni toimisi ja osaisin kirjoittaa.

Viilentymisen ja rauhoittumisen sijaan suunnittelin jo vihjailevien kuvienkin lähettämistä, mutta sitten tajusin, että silloinhan minun olisi pitänyt olla komea, tai edes söpö, jotta niillä olisi minkäänlaista hyvää vaikutusta. Nyt mielikuvitus olisi kyllä todellisuutta parempaa. Mutta mitä ihmettä minä lähettäisin?

Kun istuin sängylläni pyyhe päällä, sama kännykkäralli alkoi alusta. Itseäni pyyhkeeseen hinkatessani olin muka keksinyt jonkun hyvän idean ja sitten unohtanut sen. Todellisuudessa varmaan sekin idea oli ihan surkea.

Tuu nii saat ottaa pois, oli mitä v
Vanhat farkut im sexy and i kn
Lähe ajaan tänne nii viidessä minuutissa ihan mitä sä ha

Okei. En osannut. Olin miettinyt niin kauan, että hiukseni olivat jo melkein kuivat. Vedin vaatteet ylleni. Otin nopeasti selfien. Normaalin selfien, enkä mitään vihjailevaa kuvaa, kun kuitenkin olin sen näköinen kuin olin. Jos Tide halusi lähetellä tuollaisia viestejä minun kanssani, saisi kyllä luvan antaa minun änkyttää ensin niitä kasvokkain, tai muuten en kyllä kehtaisi.

Koska kuva oli mitä oli, lähetin ensin tekstin ja sitten vasta kuvan. Kun en ollut komea, enkä söpökään kunnollisia kuvia varten, niin toivottavasti olisin edes hauska.
Tuu sitten tänne. Mulla on mun seksikkäin pikkumusta ja ihan sua varten. Mä odotan sua se päällä!😉

[HelloOsallistuja]

Heinäkärryn keisarinna ja hänen Mölkkyhuolensa
Tiden kaksoismerkintä
Aulis, jonka kanssa oltiin yks kerta kylvyssä ^
Ooksä vihanen mulle?
Kuolen ja kunnolla, jos sulle käy jotain

Olin jumittunut aamulla pitkäksi aikaa hajareisin Tiden syliin keittiössäni. Kahvinkeittimen ainoa punainen silmäkin oli katsonut minua syyttävästi. Hyvä Hello, se oli onnitellut tuijottaessaan ja huomautellut, kuinka kiire minulla oli ollut keskittyä seisoskelemaan paikoillani ja katselemaan, kuinka aurinko kiersi sitä paikkaa, johon kulloinkin satuin asettumaan. Yritin painella suukkoja Tiden poskiin, leukaan ja kaulaan ja saada hänet varmasti ymmärtämään puheestani, että olin pahoillani. Kaikesta. Siitä että olin niin idiootti, että hän joutui edes toistamaan minulle, mitä tarkoitti, että minä olin hänen ensimmäinen poikaystävänsä, kun en ollut sitä kerrasta tajunnut. Kun olin nauranut silloin. Siitä, että olin oikeastaan soittanut edellisiltana hänelle painostuspuhelun. Oli joo ollut ikävä tunne olla maailman keskipiste ja kuvitella että koko homma johtui minusta: että minä en kelpaa. Mutta oikeasti kauheaa oli ajatella, että Tide-raukkaa jännitti jo valmiiksi, ja minä olin vielä edellisiltana soittanut sellaisen puhelun, että nyt hän luuli minun olevan vihainen. Sydäntä särki solisluihin asti, kuinka olin nauranut edelliskerralla.

”Me myöhästytään”, Tide oli joutunut huomauttelemaan.
”Anna mä vielä vähäsen”, olin aina mutissut ja halannut häntä vielä vähän sillä tavalla, että siihen verrattuna varmaan tämän päivän pelin taklauksetkin olivat tuntuneet aivan enkelin suukoilta tai jotain.
”Hello me myöhästytään ja mä en oo edes syöny tota loppuun”, hän sanoi lopulta ihan tosissaan, ja vasta silloin siirryin takaisin omalle puolelleni pöytää kulmiani kurtistelemaan ja häntä pahoittelevasti tuijottamaan. Ei ollut kyllä yhtään nälkä enää. Söin vain noin kolme juustovoileipää, jugurttia, kaakaota ja tonnikalavoileivän. Niin ja banaania, kahvin ja vähän keksiä. Ja juustoa ilman voileipää. Mutta en kyllä palaakaan enempää. Paitsi vähän kinkkua. Tide sanoi, että älä nyt näytä tuolta, ja minä sanoin suu täynnä banaania, että tämä on minun katuvainen ilmeeni. Tide huomautti, että näytän hamsterilta.

Ennen peliä veimme Jerusalemin Helmipurojen pihaan, koska sen piti mennä Eiralle hoitoon. Se oli harmi juttu. Olin kauhealla vaivalla askarrellut sille oman pelipaidankin ja edellisiltana esitellyt sitä ylpeänä Tidelle ennen kuin hän oli varovasti sanonut, ettei peliin saa tuoda koiria. Pelipaita jäi käyttämättä, mutta ei Jeppe olisi siellä kyllä viihtynytkään.

Minä tunsin yli puolet niistä sälleistä. Tuntemistani suurin osa tuli tervehtimään ja ihmettelemään, mitä minä siellä mahdoin tehdä.
”Harjottelen riippuliitoa. No mitä luulette?” kysyin, ja annoin heidän luulla mitä halusivat. Saku hymyili minulle. Urho, jonka kanssa olin nappulana ja vielä harvakseltaan ylasteellakin tykännyt ajella mopoilla ja mönkijöillä, vatkasi kättäni niin että se oli irrota olkapäästä sijoiltaan ja nauroi kun mäjäytin häntä avokämmenellä kypärään niin että kaikui. Teki mieli sanoa, että en tiennytkään, että sinäkin pelaat Tiden kanssa, mutta en voinut. Se olisi ollut sama kuin olisin kuuluttanut kahdelle joukkueelle, että niin kuulkaa, olen muuten täällä Tiituksen takia. Rasmus oli hämärällä tuulella ja vain kyräili ja tuhautteli nenäänsä kauempana, vaikka olin kuvitellut hänen olevan Tidenkin kaveri. Toisessakin joukkueessa oli tuttuja. Olin joskus tutustunut Power Cupissa Leinon Samiin ja Jereen, kun vielä olimme kaikki pelanneet lentopalloa.

Kun kaikki tutut oli morjenstettu ja väki vielä höpötteli omiaan ennen kuin alkaisi edes lämmitellä, en enää tiennytkään miten päin minun pitäisi olla tai istua penkillä. Siellä ei ihan hirveästi mitään yleisöä ollut lentopalloturnauksiin verrattuna, mutta joitakuita tietysti. Huomasin, että yksi penkin kulma oli jonkinlainen tyttöystävänsäilytyspiste. En uskaltanut oikein katsoakaan Tideä. Osasin aavistaa, mitä siitä seuraisi. Uskoin, että tässä seurassa meno oli samanlaista kuin urheiluseuran lenttisjoukkueessakin. Ei ollenkaan niin kuin Otsonmäen seurakunnan joukkueessa. En edes soimannut itseäni ennakkoluuloista. Istuin siis säädyllisen matkan päässä Tidestä ja höpöttelin vähän niistä tyypeistä, jotka joukkueista tunsin, ja kun näytti siltä että väki alkaisi lämmitellä, ahdistuin koko ajan enemmän. Tyttöystäväpisteeltä kuului satunnaista pulinaa. En tuntenut ainoatakaan tyttöystävää.

Kun Tide katsoi vielä puhelintaan, naputin äkkiä hänelle lyhyen mutta ahdistuneen viestin, jossa oli ainakin kuusi kirjoitusvirhettä ja yksisarvisen kuva lopussa. Siinä varoitin, että minä sitten oikeasti kuolen ja kunnolla, jos hän vaikka murtaisi solisluunsa. Että olin katsonut Youtubesta videoita ja olin melko varma, että tässä lajissa kuoli enemmän väkeä kuin hevoshommissa, vaikka hevosetkin olivat isoja ja kuolettavia. Tide hymyili ja pudisti minulle päätään, mutta siinä vaiheessa minua ei kyllä kauheasti hymyilyttänyt. Huolestutti ja jännitti.

[HelloOsallistuja]

Aulis, jonka kanssa oltiin yks kerta kylvyssä

Lähetin hyvää yötä. Ja sushin kuvan. Tide ei aina vastaa viesteihin heti, joten laitoin kännykän pois ja ja nukahdin.

Aamulla katsoin vastauksen. Sitä ei ollut. Lähdin Jerusalemin kanssa pitkälle lenkille. Olisin varmaan ruinannut Tideä mukaan muuten, mutta viestin puuttumisesta päätellen hänellä oli muita hommia tänään.

Tallilla tulin taas tarkistaneeksi viestit, kun Nelly kyseli rivoja kysymyksiä Tidestä. Ei viestiä. Mielessäni kävi, että jotain on sattunut. Olisinko kuullut siitä..? Katsoin, että Tide oli ollut paikalla WhatsAppissa vain noin tuntia aiemmin, mutta viestini oli vieläkin lukematta. Okei, hyvä. Mitään ei ollut sattunut. Hänellä oli vain muuta ohjelmaa. Unohdin taas koko jutun.

Illalla kotona Allu lähetti minulle viestin, jossa vielä valitti, kuinka en ollut tulossa viikonloppuna käymään kotona. Kun kännykkä piippasi, ajattelin että se oli Tide, joka minulle viesti. Petyin, kun se olikin Allu, ja tunsin yhtäkkiä syyllisyyttä. Ei oman veljen viestiin saa olla pettynyt. Vastasin Allulle nopeasti ja nenäkkäästi. Kun Tide oli taas mielessäni, tulin lähettäneeksi hänellekin hömpötysviestin. Että tarkoittiko tämä nyt etten saanut tulla jalkkismatsiin. Kirjoitin, että harmi juttu, koska olin jo hankkinut vekkihameen ja pompomitkin.

Sen viestin jälkeen aloin uskoa, etteivät viestini menneetkään perille. Oli ikäväkin. Olin levoton. Päätin soittaa. Tide pian ajattelisi, ettei hän ollut käynyt mielessäni moneen päivään, kun ei saisi viestejäni.

”Tiitus”, Tide vastasi.
”Kauhee ikävä”, ilmoitin puhelimeen.
”Okei”, hän vain sanoi.

Se sai minut sanattomaksi hetkeksi. Ei siihen kuulunut niin vastata. Entinen poikaystäväni Milan olisi voinut sanoa niin. Siksi en olisi ikinä avannut keskustelua ilmoittamalla, että kauhee ikävä.

”Ok– okei — jos sulla on — okei sulla on kiire — ei mulla sitte mitää…” änkytin puhelimeen samalla kun käteni muuttuivat kylmiksi ja tunnottomiksi. Oli ollut typerä veto soittaa. Tide olisi lähettänyt viestin, kun olisi halunnut jutella.
”Ei mulla oo kiire”, Tide sanoi hiljempaa, mutta vieläkin aika värittömästi.

Kävin nopeasti viime päiviä läpi päässäni. Sen täytyi olla se lattialla koiran karvoissa makaaminen, mikä tämän aiheutti. Sen jälkeen hän oli lähtenyt niin nopeasti. Ja se kun olin silloin nauranut. Voi paska. Siinä oli ollut tapahtumassa jotain. Sitten minä en lopulta kelvannutkaan. Varmaan sen nauramisen takia. Olin kuvitellut, että kaikki oli ollut kuitenkin ihan hyvin. Olin saanut saattaa hänet kotiin ja kaikkea. En osannut sanoa puhelimeen enää mitään.

”Mitä sä oot sitten tehny?” kuiskasin puhelimeen, ettei ääneni vain tärisisi. En voinut vain hengittää luuriin enää kauempaa.
”Kävin kattoos Beetä.”
”Olisit… Pyytäny muakin…”
”Mä ajattelin että sulla on se sun — kaveri — käymässä niin…”
”Mikä kaveri?”

Tide oli hetken hiljaa. Sen aikana yritin käsittää, mikä kaveri. Nellykö? Olihan Nelly ollut aika kauan poissa, mutta olisinhan minä nyt kuulumistenvaihdon välissä ehtinyt laitumen reunalle saamaan suukkoja kaulaani. Ja miten niin Nelly oli käymässä?

”Se sinitukkainen”, Tide sanoi niin tosi huolettomasti, että minua alkoi hymyilyttää. Olisihan minun tietenkin pitänyt pyytää Tideä mukaan, mutta kun olin ajatellut että se olisi Allulle niin vaikea paikka. Tiden täytyi ajatella niin kuin Allun: että häpesin häntä tai jotain, enkä voinut esitellä häntä edes Allulle. Tunsin järjetöntä helpotusta. Tämä tapaus minun olisi helppo selittää!
”Ai! Mä kyllä meinasin pyytää sutkin, mutta mä ajattelin että se vois olla outoa”, naurahdin huojentuneena.
”Varmasti olisi ollutkin”, Tide sanoi jäykästi.
”Mitä!”
”Kuka se muuten oli.”
”No Aulis!”
”Okei.”

Taas se jäykkä okei. Kurtistelin jo kulmiani, mutta sitten koin uuden ahaa-elämyksen. Tide ei ollut tunnistanut Allua. Jos Tide olisi sillä tavalla vain ohittanut minut ja mennyt jonkun Allun tapaisen komean sällin kanssa ajelemaan edes minua kunnolla tervehtimättä, olisin ollut kyllä vähemmän mielissäni. Ja inhottavaa myöntää, mutta mustasukkainenkin, kun jotain mystistä poikaa sillä tavalla salaillaan ja ollaan varta vasten esittelemättä minulle vaikka olisin ihan siinä vieressä. Mutta kun kyllä minä olin ajatellut, että Tide tunnistaisi Allun ulkonäöltä…

”Joo Aulis se oli”, jatkoin piru mielessäni ja pidättelin hymyä. Voisinhan minä vähän häntä härnätä niin tyhmällä jutulla. ”Siitä on aikaa kun mä oon sen kanssa ajellu kun se ei hevosista välitä.”
”Mistäs sitten? Onko se joku musiikkityyppi?”
”Eei. Meillä on pitkä historia. Kerran kun mä olin sen kanssa kylvyssä–”
”Hello. Mun pitää nyt mennä.”

Tide ei ollut ikinä ennen lyönyt luuria korvaani. Olin mennyt ihan liian pitkälle. En ollut hämmästynyt siitä, että olin saanut luurin korvaani. Olin hämmästynyt siitä, että olin sillä tavalla päättänyt toista rääkätä edes puolikkaalla lauseella. Siinä helpottuneessa tilassa en ollut enää erottanut kyseenalaista vitsiä täysin surkeasta. Olin kuvitellut saavani sanoa lauseen loppuun. Jotain siitä, että kun Allu kerran on minun pikkuveljeni, jotain pitkästä historiasta. Että pitikin taas aloittaa vitsilinjalla. Yritin heti soittaa Tidelle takaisin, mutta hän ei vastannut kuin vasta toisella yrityksellä.

”Tiitus.”
”Se oli vaan Allu. Se oli huono vitsi.”
”Allu.”
”Niin. Mä en tiedä miksi mä sanoin niin huonon vitsin. Mä vaan eka säikähdin niin kovaa että –”
”Siis teidän Allu?”
”Joo, meidän Allu!” vakuutin puhelimelle vimmatusti nyökyttäen, vaikkei Tide sitä nähnytkään
”En mä kuvitellu sitä yhtään sel– Mitä sä säikähdit eka niin kovaa että?” hän kysyi, eikä kuulostanut ihan niin ankaralta enää.
”Mitä? Ei kun mä vaan kun sä sillon viimeksi niin yhtäkkiä… Ooksä vihanen mulle?”
”No vähän.”
”Tuu tänne. Mä lepyttelen.”
”En mä nyt tiedä, kelloki on jo vaikka mitä…” Tide kierteli välttelevästi.
”Mä lepyttelenki niin et kannattaa tulla. Tai sit voidaan vaan nukkua”, yritin vihjailla, muka tosi rennosti, posket punaisina ja tietenkin esityksessäni epäonnistuen.

[Julkaisija]

Viestit