Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kilpasisko
Veera venytteli kaulaansa kävellessään ennätyspitkiä loppukäyntejä maastossa kauniin Liljan vierellä. Olin ilahtunut, kun Minja oli pyytänyt meitä maastoon, koska en olisi itse uskaltanut tehdä aloitetta. Vitsit että Alex olisi varmaan kateudesta vihreä kun kuulisi, että olin käynyt Hopiavuoren uusimman tulokkaan kanssa maastossa ihan kahdestaan. Siis minä, kaikista maailman ihmisistä.
En voinut olla vilkuilematta kimoa suomenhevostammaa. Silti rapsuttelin samalla Veeran harjanjuurta.
”Mitenköhän kyytihommat sitten? Janna ja Marshall lähtee myös hevosineen”, sanoin Minjalle.
Oltiin tietenkin puhuttu tulevista kilpailuista melkein koko matka. Muuta oli vaikea ajatellakaan. Kadehdin Minjaa, koska hän oli ilmoittautunut Helppo B -luokkaan. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä, mutta enää ei auttanut katuminen, vaan piti niellä itse keittämänsä soppa, vaikka kitkerää olikin.
”Nii, minen sitten tiärä millä kyyreillä kukaki menöö. Eiköhän tua lähempänä selviä”, Minja mietti ääneen huolettoman kuuloisena.Joko sitä ei stressannut yhtään, tai sitten se vain peitti sen hyvin. Olihan sille toisaalta kisapaikka tuiki tuttu – se kävi siellä tämän tästä valmentautumassa. Ilmeisesti se tunsi sieltä ihmisiä enemmänkin, mutten ollut vielä kehdannut kysellä asiasta tarkemmin. Sillä oli kytköksiensä ansiosta vissiin ihan hyvät mahdollisuudet valmentautua siinä missä minä mietin kaiken aikaa pelko perseessä, että mitä jos Oskari vain yhtenä päivänä sanoisi, että hanki oikea valmentaja, ei hänellä ole aikaa tehdä minusta kilparatsastajaa. Silloin jäisin ihan yksin. Vaikka se oli alkanut puhua vähän pehmoisia ja sortunut kehumaankin meitä – tuskin se mitään tarkoitti, varmaan Oskari yritti vain valaa uskoa muhun – ei siitä koskaan tietäisi. Ties vaikka se saisi uuden työpaikan jostain, eikä sillä olisi enää aikaa minulle. Tai siis meille – Veeran kanssa.
Totta kai olin taustalla yrittänyt etsiä virallista valmentajaa kaiket ajat. Mutta onko Otsonmäellä monta ylimääräistä valmentajaa vapaana, onko? No ei ole. Marshallia olin miettinyt, mutta sillä oli omat kisajutut ja reissut, enkä varmaan olisi sitten kuitenkaan lopulta uskaltanut edes kysyä siltä, joten hanke olisi tyssännyt heti alkuunsa. Jopa Rossin Miikaa olin harkinnut hetken, kun Alex oli valitellut sen puuttuneen joihinkin Tetriksen treenikuvioihin, mutta olin sitten hylännyt senkin idean ajatellessani, millaista eestaas ajamista siitä tulisi, miten kalliiksi se koituisi ja kuinka kiire Miikalla varmasti oli jo muutenkin. Eikä monella vakavasti otettavalla valmentajalla sitä paitsi ollut edes kokemusta suomenhevosista. Ne vaativat tietynlaista ymmärrystä.
Yritin pyyhkiä eskaloituvat ajatukset mielestäni, jotta en taas hätääntyisi. Sellaiselle ei ollut edelleenkään aikaa eikä sijaa.
”Tullaan kohta Pihlajamäelle. Siitä näkee aika kauas, niin voidaan kattoa mihin suuntaan noi kapeammat reitit jatkuu siitä. Siinä kohtaa kannattaa varmaan kääntyä takasin. Tulee pian pimeä”, pulputin palatakseni siinä ajassa ja paikassa tapahtuvaan elämään.Minjalle se sopi. Käveltiin rauhaksiin mäen päälle, sillä maa oli paikoin liukas. Veera ihmetteli, miksei se saanut laukata täysillä tai vähintään ravata, kuten yleensä siinä kohtaa, mutta suostui kuitenkin lopulta ehdotukseeni vain kävellä. Kun me hetkeä myöhemmin laskeuduttiin samaa mäkeä alas kohti kotia, Veera humpsahteli eteenpäin tyylilleen uskollisena puoliksi ravia ja puoliksi käyntiä. Se otti ajoittain tukea enimmän matkan aikana löysinä roikkuneista ohjista luotettavana ja luottavaisena.
”Onkohan siellä muita suokkeja paljon?” kysyin ääneen ajattelematta yhtään sen enempää.
En tiennyt, oliko se Minjalle mikään juttu. Helpossa B:ssä oli ainakin silloin ollut useampi suomenhevonen, kun olin käynyt sellaisen… suorittamassa.
”Vaikia sanoa. On kait niitä siälä aina”, se vastasi taputtaen tammansa kaulaa.
Ehkä se oli pitänyt mun kysymystä vähän outona. Ei varmaan olisi pitänyt sanoa mitään. Tyhmä minä taas.
”Kiva mennä joka tapauksessa. En oo koskaan käyny siellä tallilla”, kiirehdin sanomaan jatkaakseni keskustelua mihin tahansa luontevampaan suuntaan.Minja vain myhäili ja myönteli hymyillen. Se piti mua varmaan ihan outona hiljaa mielessään. Miksi mun aina piti olla sellainen niin? Miksi mun piti ylipäätään koskaan puhua kenellekään uusille ihmisille? Tai oikeastaan miksi mun piti koskaan sanoa yhtään mitään ääneen?
-
Muista hengittää
Vaikka minä olin pieni ja Veera oli vahva, se antoi mun viedä. Mä kerroin sille hennoilla vihjeillä, mihin suuntaan tanssi etenisi seuraavaksi, ja se liikehti niin kevyenä vaalea harja hulmahdellen kuin sellainen eläin vain voi. Laukanvaihdot tuntuivat pehmeältä keinahtelulta. Veera huiskautti häntäänsä joka vaihdolla – se oli opittu tapa: se oli luultavasti aikanaan opetellessaan suoria laukanvaihtoja ensimmäisiä kertoja saanut myötäävän vahvisteen juuri samaan aikaan, kun oli sattunut muuten vain huiskauttamaan häntäänsä. Nyt se luuli hännänheilautuksen kuuluvan liikkeeseen. Annoin sen suorittaa koreografiaa omalla tavallaan, sillä se oli joka tapauksessa taitavampi kuin minä.
”Muista hengittää”, Oskari mumisi keskittyneet silmät naulittuina Veeran jalkoihin.
Mistä se tiesi, että olin unohtanut taas hengittää, vaikka se katsoi hevosta eikä minua?Yritin rytmittää hengitykseni mukaan minun ja Veeran kehojen aaltomaiseen liikkeeseen. Sisäänhengitys – rutistus: vatsaontelon paine hyötykäyttöön – uloshengitys. Rento lataus – sisäänhengitys – pidä – uloshengitys.
”Poista paine jalalta”, Oskari muistutti. ”Noin.”
En saanut jäädä puristamaan. Hain rentouden uudelleen. Hengitin.
”Hartiat”, se sanoi.
Sen ei tarvinnut sanoa enempää, kun jo tiesin: ai niin, jännitin hartioita. Olisin kohta taas migreenipotilas tätä menoa.Puhalsin ilmaa ulos ja rentoutin vielä lisää. Pitkät jalat, muistutin itselleni.
”Aika jees”, Oskari sanoi mietteliäänä kuin yrittäen keksiä vielä jotakin korjattavaa. ”Lopetellaan vaan”, se sanoi kuitenkin.
Se tarkoitti pitkiä ohjia ja rentoja loppuraveja ennen käyntiin siirtymistä. Kiitin Veeraa ja annoin sen hölkätä vapaasti uraa ympäri. Se venytti eteen ja alas. Raviaskel oli pitkää.Paniikille ei ollut pienintäkään sijaa. En saanut jännittyä. En nyt, mutta en varsinkaan tositilanteessa. Piti elää hetkessä eikä miettiä tulevaa koitosta. Muuten hätääntyisin ja tekisin taas jotakin typerää.
”Veeralla oli huomenna se hieroja?” Oskari kysyi, vaikka tiesi kyllä.
”Joo, heti ysiltä aamulla. Tuun yövuorosta suoraan ja meen vasta sen jälkeen nukkumaan”, vastasin.
Mun oma ääni kuulosti yllättävän raukealta, kun puhuin ratsastettuani pitkän aikaa hiljaa. Olin kai onnistunut löytämään jonkinlaisen harmonian – tuntui itse asiassa siltä, kuin olisin ollut heräilemässä kevyestä unesta. Olin tainnut saavuttaa jonkinlaisen flow-tilan.
”Voin mäkin ottaa sen käytävälle aamulla, jos siinä ei oo mitään ihmeellistä”, Oskari tarjoutui.
Se oli kaikesta päätellen tulossa joka tapauksessa aamutalliin seiskaksi. Epäröin silti. Pitäisikö mun kuitenkin olla paikalla? Toisaalta hieronnassa tuskin olisi mitään erikoista, kun Veera ei tuntunut olevan yhtään jumissa. Se olisi vain sellaista ylläpitävää käsittelyä. Kaiken varalta.”Sunkin pitää palautua välillä”, Oskari muistutti, kun en heti vastannut.
Se kai tarkoitti sitä, että mun kannattaisi mennä töistä suoraan kotiin nukkumaan.
”Okei”, vastasin lopulta.
Oskari näytti yllättyneeltä, kun sen ei tarvinnutkaan ottaa käyttöön kaikkia niitä suostuttelukeinoja, joita se epäilemättä oli valmistellut siistiin riviin päässään odotellessaan mun vastausta.Olin päättänyt antaa Oskarille enemmän ohjaa, ja kun se nyt tarjosi apuaan, otin sen kerrankin vastaan näytteeksi siitä, että yritin luottaa asioita sen käsiin.
Tunnistin Alexin saapumisen pelkästä vihellyksestä. Ovi aukesi, ja pieni nainen tuli sisään suuri ori vanavedessään. Niiden mukana tuli tuulahdus kylmää ulkoilmaa. Vasta silloin tajusin, miten lämmin mulla oli tullut treenatessa: käsillä oli hiki ohuissa hanskoissa, ja olin heittänyt takin pois. Ohuessa urheilupaidassa ei ollut yhtään kylmä, mutta varpaat olivat silti viileät saappaissa, niin kuin aina. Ne tuskin sulaisivat ennen kevättä.
Pysäytin Veeran tehdäkseni tietä saapujille. Oltiin niin lähellä, että Veera ylsi pökkäämään Alexia mahaan turvallaan. Alex alkoi oitis rapsuttaa sen korvaa. Veera kallisti päätään onnessaan: se rakasti korvien rapsuttelua, ja Alex tiesi sen.
Katselin kaveruksia hymyillen pää kallistettuna. Minun Veerani tyytyväisenä, ja Alex sille lässyttämässä. Oskari hipelöimässä Tetriksen selkää ja ehdottamassa, pitäisikö sekin hieroa, vaikka kukaan ei ollut kysynyt sen mielipidettä.
”Pidätkö Tetristä hetken sittenki? Mun pitää pissata”, Alex muisti äkkiä.
Oskari ei ehtinyt vastata mitään, kun Alex jo työnsi sille ohjanperät käteen.
”Hei oota!” huikkasin Alexin perään.
Se kääntyi takaisin muhun päin, vaikka oli ehtinyt ottaa jo askeleen lähteäkseen vessaan.
”Anna käsi”, pyysin.
Alex tiesi jo, mitä oli tulossa. Se ojensi kätensä ylös mua kohti muodostaen kupin kämmenestään. Mä otin aikaa sitten makunsa kadottaneen purkan suustani ja laitoin sen Alexin ratsastushanskan verhoamalle kädelle.
”Kiitos”, sanoin.
”Kaikkea mä sun takia teenkin”, Alex oli marmattavinaan, vaikka ei sitä oikeasti haitannut.
Mäkin olin monta kertaa vienyt paljain käsin sen purkan roskiin, sillä niin parhaat kaverit tekivät.Kun se lähti kipittämään vessaan lyhyillä pikku jaloillaan mä jäin miettimään, ehtisikö mun purkka koskaan roskiin asti vai päätyisikö sekin kokoelman jatkoksi taskunpohjalle.
”Mitä toi oli?” Oskari kysyi nyrpistäen nenänvarttaan varmuuden vuoksi, sillä jotakin arveluttavaa meidän puuhissa oli sen mielestä aina oltava.
”Se oli keskittymispurkka”, vastasin niin kuin se olisi ollut maailman tavallisin asia, ja nytkäytin ratsuni takaisin käyntiin. -
Oodi vegaanisille Kitkateille
Onni suolesti tennispalloa tuvan lattialla. Sille ei kyllä voinut antaa mitään mustaa kongia pehmeämpää pitkäksi aikaa, kun se oli niin murhanhimoinen leluja kohtaan. Uittelin Kitkatista taittaamaani pientä tankoa kahvissani ja tuijotin kännykkäni näytöltä Vaativan B:n kouluohjelmaa yrittäen painaa sitä mieleeni ja ratsastaa sitä mielikuvissani uudestaan ja uudestaan. Radalle kootussa laukassa, pysähdys, tervehdys, koottua ravia… oliko se oikealle? Eikun vasemmalle tietenkin…
En kuunnellut saman pöydän ääressä istuvien Alexin ja Oskarin väittelyä. Mistä lie edes puhuivat. Ne taisivat oikeastaan olla pohjimmiltaan samaa mieltä keskenään, mutta onnistuivat silti vääntämään jostain. Ne olisivat voineet ihan hyvin olla sisaruksia eivätkä lapsuuden kavereita.
”Ilona! Mitä ihmettä toi on olevinaan?” Alex rääkäisi yhtäkkiä.
Nostin katseeni kahvistani, joka jäi pyörteilemään äskeisen sekoitteluni jäljiltä. Olin nojaillut pöytään molemmilla kyynärpäilläni, mutta nyt suoristauduin.
”Häh? Mikä niin?”
”Varmaan sä uitat suklaata kahvissa! Toi on suorastaan… raakalaismaista”, Alex sanoi.
Minusta se oli aika yllättävää, kun yleensä Alex hyväksyi melkein kaiken ilman sen enempiä ihmettelyjä. Näköjään Oskarin identiteetti ja Kitkatin uittaminen kahvissa olivat ainoat poikkeukset.
”Mut täähän on… keksiä?” sanoin epäröiden.
”MITÄ?! No eikä ole!” Alex melkein huusi.
”No onhan tää nyt- täähän on melkein kokonaan keksiä, tässä on vaan ohut suklaa päällä… Kyllähän ihmiset dippaa keksejä kahviin kaiket päivät”, väitin pidellen evästä silmieni edessä. Siitä putosi kaksi pisaraa kahvia pöydälle. Suklaapinta oli osittain sulanut.
”Se on kaupassa suklaaosastolla! Oskari, sano jotain!”, Alex parkui.
”Öö. Emmä- mä en oo enää kaupassa töissä-”
”Mut onhan tää nyt ainakin kahekskytviis prosenttia keksiä kuitenkin”, sanoin yrittäen vedota Oskariin, jotta se tuomarina ratkaisisi kiistan. Se kuitenkin vain tapitti mua viattomilla sinisillä silmillään takaisin vähän hätääntyneen näköisenä uskaltamatta ottaa sen enempää kantaa niin merkittävään aiheeseen.
Alex puhisi kärsimättömänä.
”No maista, ei se ole pahaa”, tarjosin Alexille.
Se pakeni mun ojentamaa elintarviketta kuin siinä olisi ollut vähintään hyppykuppa yhtenä ainesosana.
”En varmasti”, Alex julisti kädet torjuvasti ilmassa. ”Toi on suorastaan rikos. Mä meen nyt kertomaan poliisille. Tai ainakin Tetrikselle”, se sanoi tehden lähtöä.
Mä katsoin sitä suoraan silmiin ja upotin Kitkatini kokonaan mustan kahvin täyttämään Polle-mukiini.
”AAAAAAAAA”, Alex huusi kädet korvillaan silmät kiinni rutistettuina ennen kuin katosi ulos.Pyöräytin Oskarille silmiäni. Se naurahti varovasti ennen kuin laski katseensa omaan kahviinsa, jossa oli maitoa muttei sokeria.
”Haluutko sä kokeilla?” kysyin ennen kuin hiljaisuus ehtisi laskeutua meidän välille. Ojensin pöydän yli pakettia, jossa oli vielä kolme pientä tankoa jäljellä.
Oskari katsoi sitä epäröiden.
”Emmä kyl tiiä. Vaikuttaa vaaralliselta”, se sitten sanoi.
Mä taitoin yhden tangon ja ojensin sen sille käteen. Sitä piti usein sillä tavalla vähän auttaa. Se kastoi sen varovasti viilentyneeseen kahviinsa ja maistoi.
”Ei jatkoon”, se sitten sanoi virnistäen hyväntahtoisesti – melkein anteeksipyytävästi.
”Häh! Te ette kans ymmärrä hyvän päälle sitten yhtään”, sanoin dramaattisesti.
Silloin Oskari nauroi, ja sitä kuunnellessani mä ajattelin, ettei mun tarvitsisi saavuttaa sinä päivänä enää mitään muuta. -
Nyt ei sitten välitetä kisojen oikeista päivämääristä tai logiikasta muutenkaan. 😀 Kaikesta ei ehdi kirjoittaa oikeassa järjestyksessä. Tämä nyt joka tapauksessa tapahtui piahkoin edellisten kisojen jälkeen.
Soolouralla
Kouluosakilpailun ensimmäinen vaihe lähestyi yllättävän nopeasti siihen nähden, missä vaiheessa treenit etenivät. Enää pari viikkoa aikaa. Aloin itsekin ymmärtää yhä selvemmin, että olin saattanut tehdä virheen ilmoittautuessani niin vaikeaan luokkaan. Yksi kolmossija pienistä harjoitusestekilpailuista ei vielä riittänyt korjaamaan aiemman epäonnistumisen jättämiä jälkiä. Aina välillä teki mieli heittää ohjat tiskiin ja ryhtyä pelkäksi esteratsastajaksi, mutta koska koulu oli Veeran vahvuus, en voinut tehdä niin. En voinut luovuttaa niin helpolla.
Olin lähestynyt kouluratsastukseen liittyvää henkistä estettäni käymällä hakemassa taas yhden annoksen lisää adrenaliinia ja voitonmakua pienten kissanristiäisten esteradalta. Ne olivat olleet jo mun ja Veeran kolmannet estekisat, vaikka pienet olivatkin. Muut ratsut olivat olleet joo puoliverisiä, mutta ne olivat olleet lähes poikkeuksetta myös tosi nuoria, koska oltiin puoliveristen mittapuulla niin matalassa luokassa. Eräskin tosi hieno lupaavan oloinen hevonen oli säikähtänyt jotain radalla ja tullut sen seurauksena viimeiseksi. Veera oli suorittanut tasaisen varmasti ja voittanut koko luokan puoliverisineen päivineen. Ei helposti, mutta kuitenkin puhtaasti. Veri oli kohissut mun korvissa nollaradan jälkeen ja olin miettinyt, tulisinko koskaan tottumaan onnistumisen tunteeseen, saati voittamiseen. Olinhan minä harrastanut kilpaurheilua ennenkin, mutta voittamaan en ollut montaa kertaa päässyt.
Heti kunniakierroksen jälkeen olin laskeutunut takaisin maanpinnalle ja muistuttanut itselleni, että nämä olivat harjoituskilpailut, joissa oli paljon nuoria hevosia – ei sellaisen voittaminen nyt niin ihmeellistä ollut. Sitä paitsi, Veera oli saanut ruusukkeen suitsiinsa nyt kolmissa peräkkäisissä estekilpailuissa, joten oli varmaan turha odottaa niin hyvää onnea pitkään aikaan tämän jälkeen. Olisi pitänyt säästää voitot arvokkaampiin kisoihin. Pienet estekisat olivat muutenkin ihan eri asia kuin edessä häämöttävät isot kouluosakilpailut Vaativa B -luokassa. Sellaista ei oikein voinut voittaa vahingossa. Mun vatsaa väänsi ihan yhtä paljon edelleen tulevaa koitosta ajatellessani – yksi voitto lisää ei ollut tehnyt asiaan muutosta. Yksi pieni voitto ei riittänyt.
Mutta ainakin olin lunastanut sen Rossin Miikalle lupaamani voiton tältä hallikaudelta. Sen osalta saatoin hengähtää ja vannottaa itseäni pitämään jatkossa pääni kiinni, ettei tarvitsisi ottaa sellaisia paineita. Mulla ei ollut kauaa aikaa juhlia pientä välivoittoa, sillä oli kiire keskittyä seuraavaksi elämään ja hengittämään pelkästään kouluratsastusta, jos halusin selvitä seuraavista kuukausista. Eikä vähiten siksi, että Oskarilla oli omat odotuksensa meidän suoriutumisesta.
Me oltiin nimittäin riidelty Oskarin kanssa yhtenä päivänä ekaa kertaa ihan kunnolla. Minusta se oli oikeastaan hienoa. Tulkitsin sen näet tarkoittavan sitä, että Oskari uskalsi sanoa mulle vastaan ja olla eri mieltä asioista. Ehkä se oli tulossa hiljalleen ulos kuorestaan ainakin jollakin tasolla. Se oli suorastaan loistavaa verrattuna siihen, että se olisi vain jupissut takinkaulukseensa joitakin epämääräisiä vastalauseita, kuten sillä yleensä oli tapana tehdä. Vaikka riiteleminen on tietenkin aina myös kamalaa enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä – etenkään Oskarin – olin silti ollut jollakin kierolla tavalla iloinen, kun se oli vaahdonnut mulle, miten väärässä mä sen mielestä olin.
Ja mistäkö me sitten riideltiin? No kilpailemisesta tietenkin. Kesken treenin Oskari oli purskauttanut jotain siitä, miten typerä ajatus sen mielestä oli, että olin näin lyhyellä varoitusajalla ilmoittautunut Vaativaan B:hen, kun oltiin vasta käyty sössimässä Helppo B ihan huolella. No okei, ei se ihan noita sanoja ollut käyttänyt, mutta joka tapauksessa kuulosti siltä, että Oskari oli kantanut huolta asiasta suunnilleen siitä asti, kun oli kuullut suunnitelmistani ensimmäisen kerran. Aika paljon mun sooloilua oli tarvittukin, ennen kuin se oli saanut suunsa auki. Kieltämättä olin ollut varmaan valmennettavana melkoinen pain in the ass viime aikoina. Jokaisen typerän, impulsiivisen, paniikissa tekemäni ratkaisun jälkeen olin vannonut uudestaan ja uudestaan itselleni, että se olisi viimeinen kerta, kun sotkisin suunnitelmat. Mutta luuliko Oskari tosissaan, etten itsekin tiennyt, millaiseen pattitilanteeseen olin taas itseni ajanut? Ei sitä olisi sentään tarvinnut ääneen sanoa.
Se taannoinen helpon koululuokan epäonnistuminen oli mulle vieläkin arka paikka, koska en mielelläni tehnyt virheitä. Totta kai se oli jättänyt päälle epävarmuuden, kun olin ratsastanut niin paskasti, vaikka sisimmässäni tiesinkin, ettei se ollut mun saati Veeran todellinen taitotaso ollenkaan. Siksi vastasin Oskarille saman tien samalla mitalla takaisin, ja sanasodaksihan se meni. Omasta mielestäni mun täytyi vain ottaa nenästä kiinni ja hypätä syvään päähän miettimättä liikaa, sillä muuten jahkailisin ikuisesti enkä saisi koskaan aikaiseksi mitään – erityisesti juuri siksi, että olin epäonnistunut viimeksi.
Koska Oskari oli vedonnut mun heikkoon kohtaan, teki mieli hypätä alas satulasta ja käydä laittamassa sen päähän tyhjä ämpäri, jotta se olisi ollut edes hetken hiljaa. Yhtään muovisankoa ei kuitenkaan näkynyt maneesin nurkissa pyörimässä, joten sen sijaan tottelin, kun Oskari käski mun ottaa jalustimet pois ja ratsastaa koottua ravia pääty-ympyrällä. Mua ei haitannut vähääkään tehdä niin, sillä Veeran liikkeissä oli aina helppo ja mukava istua. Oskari sai kaikin mokomin luulla sen toimivan jonkinlaisena rangaistuksena. Tai ehkä se vain laittoi mut keskittymään johonkin muuhun, jotta saisi mut karisteltua kimpustaan.
Sen jälkeen me keskityttiinkin tiukkaan yksityiskohtien hiontaan neljäkymmentä minuuttia putkeen. Tavallaan se oli sellaista raivosuorittamista, paitsi että mua ei vituttanut ollenkaan, vaan Veeran kanssa oli kiva tehdä töitä. Sitä paitsi, se ei ansainnut mitään muuta kuin tulla pidetyksi kauniisti ja kevyesti. Asia oli myös niin, ettei meillä oikein ollut vaihtoehtoja: oli vain harjoiteltava ja mentävä sinne hiton koulukilpailuihin, ja sen Oskarikin varmaan sisimmässään ymmärsi.
Sellaisen yhtäjaksoisen rutistuksen jälkeen me oltiin Veeraa myöten kaikki kolme aika väsyneitä. Sen sijaan, että siinä olisi kukaan pyydellyt anteeksi sanomisiaan, Oskari tuli lopuksi taputtamaan Veeraa kaulalle. Kun mä jalkauduin maneesin hiekalle, se heitti mulle yläfemman ja sanoi, että huomenna nähdään, eikä sen äänessä ollut enää pienintäkään terävyyttä. Sen silmistä näki, että siihen saattoi aina vain kerta toisensa jälkeen luottaa, että se tosiaan saapuisi sovitusti paikalle huomennakin. Mä hymyilin sen merkiksi, etten minäkään ollut menossa mihinkään, ja sitten jatkoin hymyilemistä Oskarin selälle, kun se käveli mun edeltä ulos maneesista.
Mutta ei senkään pinna varmaan ikuisesti kestäisi. Oltiin edelleen jatkoajalla, kun en ollut löytänyt muuta valmentajaa, vaikka yritin jatkuvasti. Aika kävi vähiin, eikä ollut mikään itsestäänselvyys, että Oskari vielä vain jaksoi auttaa mua. Sillä olisi ollut varmaan parempaakin tekemistä. Mulla ei tainnut olla varaa sotkea enää montaa kertaa sen suunnitelmia.
Silloin mä päätin yrittää olla jatkossa kiltimpi ja lopettaa sooloilun. Piti vain yrittää uskaltaa luottaa ja antaa ohjat välillä toisen ihmisen käsiin.
-
Uusi vuosi ja uudet temput
”Nyt olisi pieni puoliveritamma kaupan. Tästä heti hallikauden kisoihin nopeilla kaupoilla”, oli Rossin Miika kirjoittanut kuin mikäkin myyntimies minulle lähettämässään viestissä. Liitteenä oli ollut kuva sievästä kimosta tammasta, jolla oli tyhjä katse.
Olin kaivanut kännykästäni esiin kuvan sielukkaasta Veerastani timanttiotsapannalla varustetuissa kuolaimettomiksi muokatuissa suitsissaan raikasta pakkasmaisemaa vasten ja lähettänyt sen vastaukseksi Miikalle. Oheen olin kirjoittanut saatesanoiksi:
”Kiitos tarjouksesta, mutta ostin jo hevosen. Hallikisoissa nähdään.”Saatan katua joitakin elämäni varrella tekemiäni, sanomiani tai sanomatta jättämiäni asioita, mutta Veeraa en katuisi. En koskaan. Olin lähtenyt tallille unohtamaan koko keskustelun – en tarkoituksella, vaan siksi, että oli muutakin ajateltavaa. Keskitin ajatukseni tuleviin kilpailuihin, vaikka Veeralla olikin sinä päivänä vapaapäivä. Mun paineita ei kyllä helpottanut yhtään se, että mun oli pitänyt mennä sanomaan Alexin veljelle jotakin niin typerää kuin ”kisoissa nähdään”. Ihan itse olin taas keittänyt oman soppani: nyt mun sitten pitäisi voittaa edes yhdet kilpailut, kun olin sillä tavalla julistanut. Sehän kuulosti suorastaan haasteelta. Minulta minulle.
Lumihiutaleet leijailivat maahan niin kuin elokuvan hidastetussa loppukohtauksessa. Mun oli pakko pysäyttää rivakat askeleeni ja jäädä hetkeksi kuuntelemaan tallipihan hiljaisuutta. Jostakin kaukaa kuului toiset askeleet: joku talutti hevosta tarhasta kohti tallia. En nähnyt, kuka se oli.
Hiutaleet muuttuivat suuremmiksi ja sulivat märiksi länteiksi törmätessään mun kasvoihin. Mä en voinut olla avaamatta suutani ja pyydystämättä paria hiutaletta kielelläni kiinni niin kuin lapsena. En välittänyt, vaikka joku olisi nähnytkin.
Vedin tallin oven auki. Tallissa oli lämpimämpää ja tunkkaisempaa kuin ulkona. Astuessani sisään kuulin rouskutusta, tasaista keskustelun ääntä, talikon raapimassa lattiaa ja sitten purujen kahinaa, kun ne putoilivat piikkien lomasta takaisin lattialle vähän niin kuin lumihiutaleet äsken ulkona. Tunsin olevani kotona enemmän kuin omassa kodissani.
”Otatko mehua?” kysyin Veeralta tullessani sen karsinan kohdalle. Mehu tarkoitti tietenkin lämmintä melassivettä, jota mun hevonen sai joka päivä, vaikka se ei olisi tehnyt mitään sen eteen. Mä halusin juottaa sen kaiken varalta, kun siitä ei kuitenkaan olisi mitään haittaakaan.
Veera työnteli turpaansa kalterien väleistä niin pitkälle kun sai sen mahtumaan. Vastaanotettuaan rapsutuksia turpaansa se käveli ringin karsinansa ympäri ja palasi taas odottamaan. Avasin oven ja laitoin siihen riimunnarun poikittain esteeksi niin, että tamma pääsi osalliseksi tallikäytävän tunnelmasta, muttei päässyt livistämään.
Suuntasin satulahuoneeseen ja otin matkalla punaisen ämpärin mukaani. Heitin sen pohjalle pienen kauhan, joka oli puolillaan ihanan tuoksuista melassia, ennen kuin lähdin kapuamaan kolisevan kantamukseni kanssa tallivintille. Hain aina sieltä hanasta lämmintä vettä, sillä en olisi kuuna päivänä jaksanut raahata täyttä ämpärillistä tuvasta asti, ja ulkoletkun vesi oli jääkylmää.
Valutin hetken, jotta vesi lämpeni sopivaksi. Sitten laitoin ämpärin hanan alle ja kääntelin kauhaa niin, että tahmea siirappi irtosi siitä. Sekoittelin melassin tasaisesti veden sekaan ennen kuin sammutin hanan ja valot kavutakseni alas jyrkkiä rappusia loiskuvan ämpärini kanssa. Melassivettä roiskahteli vähän laitojen yli, mutta olin alkanut jo oppia kulkemaan reittini melko ketterästi siihen nähden, miten painavalta sanko tuntui.
Työnsin höyryävän ämpärin riimunnaruvirityksen ali Veeran karsinaan. Se imaisi hetkessä kaiken kymmenisen litraa ja jäi sitten pyörittelemään ämpäriä ympäri karsinaa. Ongin sangon turvaan, huuhtelin sen ja vein takaisin paikalleen samalla reissulla, kun otin tilalle harjakassin. Mulla ei ollut kiire mihinkään, ja päätin kokeilla harjata Veeran vapaana karsinassa. Olin jo kotona pilkkonut porkkanan ohuiksi lanteiksi taskuuni, ja koitin niiden avulla saada hevosen pysymään aloillaan.
Veera oppi toimimaan nopeasti omalla tyylillään: se pysähtyi aina vastaanottamaan palkkionsa, pyöri sitten mun ympäri, ja pysähtyi taas sen verran, etten voinut olla palkitsematta sitä. Ei mua oikeastaan haitannut, ja mä sain sen kyllä harjattua liikkeessäkin kävellen pientä ympyrää melkein koko ajan. Joku ohikulkija olisi voinut pitää sitä touhua vähän kummallisen näköisenä, mutta se jokupa ei tiennyt, että mä pidensin palkkasanan ja porkkanatoimituksen välistä aikaa koko ajan niin, että Veera joutui odottamaan kauemmin aloillaan. Ennen pitkää mun tarvitsisi antaa vain satunnaisia herkkupaloja silloin tällöin, ja se seisoisi vapaana kiltisti harjattavana, niin kuin se jo nyt seisoi ratsastuksen alussa odottaessaan liikkeellelähtölupaa.
Hetken päästä näin silmänurkassani Hellon, joka vaelteli omituisen hitaasti tallikäytävällä edestakaisin.
”Etitkö jotain?” kysyin.
”Eeen. Apua tarttisin”, se vastasi.
Kuulostipa se salamyhkäiseltä.
”No?” kysyin lopettaen harjaamisen ja tarjoten porkkanaa Veeralle.
”Et sä varmaan voi auttaa tässä asiassa”, Hello sanoi muka kainosti, mutta katsoi uteliaana, kun mun käsi liikkui taskun ja hevosen turvan välillä.
”Millasta apua sä tarviit sitten?”
”En saa Typylle loimea.”
”Mikset?”
”Se ei halua.”
”Miten niin ei halua?”
”Se luimistelee.”Heitin harjan kassiin ja seurasin Helloa. Typy lainasi Liljan viereistä tyhjää reunakarsinaa, koska se ei mahtunut käytävälle ruuhka-aikana. Hello meni karsinan ovelle, ja Typy alkoi irvistää, kun sen omistaja edes koski salpaan.
”Ootko sä varma, ettei se oo kipeä mistään?” varmistin, vaikka olin vastikään itse ratsastanut Typyllä ja todennut, että ihan kunnossa se oli – vähän omituinen vain.
”Joo joo. Kato nyt”, Hello sanoi roikottaen loimea käsivarrellaan ja viittoen Typyn happaman ilmeen suuntaan.
”Annatko sen loimen”, pyysin.Hello rötkäytti painavalta tuntuvan ulkoloimen mun käsivarsille jääden kurkkimaan uteliaana kalterien välistä kuin Veera konsanaan. Avasin karsinan oven ja työnsin irvistelevän Typyn suun eteen palan porkkanaa. Se hölmistyi niin, että höristi vahingossa korviaan luimistamisen sijaan. Syötin sille lisää porkkanaa käsivarren mitan päähän – pois päin itsestäni – kävellen samalla sitä kohti niin, että sen oli pakko peruuttaa saadakseen makupalansa otettua. Kun mulla oli tarpeeksi tilaa kävellä sisälle karsinaan, aloin ohjata ruuan avulla Typyä kääntymään kokonaan pois oven läheisyydestä. Siinä vaiheessa sen ilme oli jo muuttunut kiukkuisesta keskittyneeksi, ja sen aivot raksuttivat kovasti. Se oli hyvä tyttö, ja teki kyllä töitä, kun sen vain laittoi tekemään.
Pian mä kuljetin Typyä ympäri karsinaa herkkupalojen avulla siten, että se seurasi korvat hörössä loimea, jota mä roikotin käsivarrellani. Pysähdyin monta kertaa palkkaamaan, ja lopulta Typy sai ottaa herkkunsa suoraan loimen päältä. Toistelin sille palkkasanaa samalla, vaikka tuskin se sitä koskaan tulisi oppimaan, jos Hello ei ottaisi sitä vakituiseen käyttöön – ja vähän epäilin, ettei ottaisi. Nytkin sen katse oli harhautunut Typyn koulutushetkestä ohi kulkevan Milanin selkään.
Heitin loimen sen sijaan Typyn selkään ja annoin heti perään palan porkkanaa. Sitten levitin loimen suoraksi ja palkkasin taas. Typyn korvat olivat pystyssä, ja sen pää oli kääntynyt katsomaan mua kiinnostuneena. Palkkasin silti edelleen pois päin itsestäni niin, että ruokaa sai vain silloin, kun pää oli eteenpäin suunnattuna, eivätkä hevosen huulet höplänneet mun taskuja.
Sitten kiinnittelin remmit yksi kerrallaan ojentaen jokaisen jälkeen tammalle lisää ruokaa suuhun pieni muru kerrallaan niin, että lopulta meillä oli siinä tyytyväinen nuori tamma loimi päällään.
”Se on ketjuttanut ton luimistelukäytöksen tohon ovelle. Se kannattaa ohjata siitä kohdasta pois aina, kun menee laittamaan loimea”, sanoin lopulta poistuessani karsinasta.
”Miten sä teit ton jutun, että se seuraa sua, vaikka sulla on loimi sylissä?” Hello kysyi raaputtaen leukaansa.
”Ei siinä oo mitään taikatemppua. Siitä tilanteesta pitää vain tehdä sille kiva, niin sitten se on itsellekin kivaa”, sanoin kohauttaen olkiani. En viitsinyt alkaa selittää Hellolle positiivisen vahvistamisen perusteita, etten taas vaihteeksi vaikuttaisi joltain oudolta hipiltä – vaikka toisaalta Hello oli joitain temppuja tainnut joskus itsekin opettaa ruokapalkalla ainakin Skotille, joten mistäs sitä tiesi, jos se vaikka oli aiheen ekspertti jo valmiiksi. Yritin kuitenkin puhua niistä asioista hiljaa, sillä en halunnut herättää huomiota.En ollut mikään hevoskuiskaaja enkä halunnutkaan olla, mutta eläinten käyttäytymistieteestä tiesin kyllä jotakin. Olin käynyt silloin tällöin kuuntelemassa luentoja positiivisesta ja negatiivisesta vahvistamisesta – ja siedättämisestä, joka sekin on osa hevosen reilua kohtelua. Mä sovelsin niitä oppeja tosi usein kenenkään huomaamatta erilaisiin arjen tilanteisiin. Joskus joku saattoi vähän kysyä tai ihmetellä, ja mä vastasin aina mahdollisimman vähäsanaisesti. Joillakin ihmisillä on näet omituinen taipumus loukkaantua, jos ne joutuvat kyseenalaistamaan vuosikymmeniä vanhoja toimintatapojaan, vaikka kukaan ei olisi tyrkyttänyt niille yhtään mitään. En uskonut Hopiavuoressa kenenkään olevan sellainen, mutta pidin silti varmuuden vuoksi matalaa profiilia, etten herättäisi liikaa keskustelua.
Enkä mä silleen katsellut, mitä muut tekivät. Kaikki saivat tehdä omalla tavallaan. Mä harrastin niin eettisesti, kuin se oli mahdollista. Silti painin usein ristiriitojen kanssa, koska halusin myös kilpailla. Onneksi nykyään oli olemassa esimerkiksi valekannuksia, eikä kankiakaan ollut pakko käyttää ainakaan sillä tasolla, jolle minä koskaan tulisin yltämään. Silti mulla oli vielä matkaa hyväksi hevosenomistajaksi, ja täydelliseksi en koskaan tulisikaan. Jos olisin oikeasti halunnut varmistaa Veeralle lajinomaisen ja omaehtoisen elämän, olisin tehnyt kuten Hello: laittanut hevoseni pihattoon asumaan vapaana kuin villiponi, ja tuonut sen vain iltaisin talliin hoidettavaksi. Oikeastaan juuri niin mun olisi pitänyt tehdä. Sosiaalinen paine on kuitenkin este monille hyville aikeille: en minä kehtaisi mennä heti mankumaan Eetulta muutosta asumisjärjestelyihin, kun olin vasta saanut neuvoteltua Veeralle karsinapaikan Tetristä vastapäätä.
Palasin oman tammani karsinaan puhdistamaan sen kavioita. Siinä se onneksi osasi seistä paikallaan ilman lahjomistakin. Annoin sille kuitenkin lopuksi vielä porkkanalantin ihan vain, koska mä voin, ja koska se oli hyvä ja kiltti hevonen.
Koska Veeralla oli lepopäivä, jätin ratsastussaappaat visusti kaappiin, etten innostuisi ja päätyisi toimittamaan jotakin ratsastamisen tapaista. Otin loimeen paketoidun Veeran pitkään naruun ja talutin sen maneesiin. Oli ihan sairaan kylmä päivä, ja mulla oli pitkä toppatakki päällä. En tiedä, millä sitten kovimmilla talvipakkasilla tarkenen, mutta en halunnut paleltua ihan tyystin, kun en sinä iltana saanut ratsastamalla lihaksiani tuottamaan lämpöä.
Mulla oli mummin neuloma villainen panta päässä. Siihen on ommeltu paksu vuori, joten se ei olisi mahtunut ratsastuskypärän alle, mutta mä tykkäsin pitää sitä silloin, kun en ratsastanut. Mietin mummia taluttaessani Veeraa hämärän pihan poikki. Iltojen pimetessä mummien turvallinen ulkoiluaika aina lyhenee, ja sitten tulee liukastakin. Onneksi joulu oli tuonut vaihtelua pimeyteen, ja silloin olin päässyt pelaamaan oman mummini kanssa Scrabblea. Mummi oli mun viimeinen elossa oleva isovanhempi.
Katkaisin harhailevat ajatukseni ja vihelsin ovella. Maneesissa oli muutama ratsukko, joita väistelin parhaani mukaan. Talutin Veeraa uran sisäpuolella ja pysähdyin aina tarvittaessa, jotta muut pääsivät suorittamaan volttinsa ja suunnanvaihtonsa. Veeran oli jostakin syystä aivan pakko hirnahtaa pari kertaa. Kummallakin kerralla se pysähtyi kuuntelemaan, kun muut hevoset vastailivat sille. Mokoma yritti häiritä toisten työntekoa.
Musta oli ihanaa, että Veera oli niin eloisa ja eläväinen. Loppuvuosi oli sisältänyt ihan riittävästi surua ja surkeutta, ja nyt kuulemma Barnumillakin oli ollut jotain vaivaa. Oli aktiivisesti keskityttävä siihen, mikä oli vielä hyvää ja eheää. Veera toi mulle iloa joka päivä. Sen ansiosta mä olin päättänyt katsoa vakaasti eteenpäin, minkä merkiksi olin ilmoittanut meidät taas koulukisoihin toivuttuani edellisestä farssista. Tarkalleen ottaen kyseessä oli kolmiosainen cup, joka varmaan työllistäisi meitä alkuvuodesta ihan kiitettävästi. Oltiin ilmoittauduttu Vaativaan B:hen, mikä tarkoitti mulle valtavan paljon työtä, jos halusin Veeran kykyjen pääsevän esiin. Ensimmäinen koitos olisi jo heti tammikuun kolmannella viikolla, mihin Oskari oli tietenkin kiirehtinyt sanomaan, että se tulisi ihan liian pian treenisuunnitelmia ajatellen. Jos rehellisiä ollaan, tiesin itsekin, ettei me oikeasti oltu vielä valmiita siihen, mutta jostainhan se olisi aloitettava. Siinähän sitä sitten näkisi työnsä jäljen prosenttien toivottavasti parantuessa alkuvuoden mittaan, kun kolme osakilpailua ratsastettaisiin kuukauden välein. Piti vain harjoitella kovasti ja tehdä parhaansa, ja ehkä jo vuoden päästä voitaisiin vastaavassa tilanteessa haaveilla sijoittumisesta. Jotkut prosentit oli pakko saada tauluun kuvaamaan lähtötilannetta, ja lähellä olevat kilpailut tarjosivat siihen ihan hyvän tilaisuuden.
Haaveilin salaa siitä, että kisaamisesta tulisi mulle joskus niin arkipäiväistä, etten enää jännittäisi sitä – että kesällä meillä voisi olla vaikka melkein joka viikonloppu jotkut kisat jossakin. Talven hallikisoista oli hyvä aloittaa, mutta ennen pitkää pitäisi siirtyä suurempien yleisöjen eteen. Mä toivoin hartaasti, että tulisin olemaan Veeran arvoinen.
-
Lumiloikka 6.1. (harkkakisat hallissa)
Jännitti ihan sikana – totta kai. Nyt en ollut voinut hämätä ja huijata itseäni radalle yllättäen, vaan olin oikeasti valmistautunut: pessyt, letittänyt, hinkannut ja harjannut – sukinut itsenikin kisakuntoon. Vatsassa oli väreillyt aivan niin kuin nuorena kilpailupäivän aamuna. Huolellisen valmistautumisen lisäksi olin ilmoittautunut tällä kertaa vähän helpompaan luokkaan ja muutenkin pienempään tapahtumaan kuin viimeksi. Tiesinhän minä haukanneeni liian suuren palan ensimmäisellä kerralla, ja se oli kyllä näkynyt kouluradan prosenteissakin. Sen osalta jäin nuolemaan haavojani niin pitkäksi aikaa, etten ollut vielä valmis uuteen pettymykseen, vaan suuntasin tällä kertaa pelkästään esteille pieniin harjoituskilpailuihin.
Mulla oli taas äiti mukana – vitsit, että se jaksoi ajella edestakaisin vain mun takia. Se kuljetti koppia vakain käsin ja hitaasti tietäen, että mua jännitti paitsi muutenkin auton kyydissä, myös siksi, että Veera oli kopissa meidän takana.
Matka meni onneksi ainakin Veeran osalta hyvin ja rauhallisesti. Äiti osasi kääntää myös mun ajatukset muualle kisajännityksestä, sillä se oli tehnyt sen monta kertaa ennenkin. Se kyseli koulujutuista olematta kuitenkaan yhtään painostava. Kun sopivan kevyet puheenaiheet alkoivat loppua, se käänsi radiota kovemmalle ja alkoi laulaa. Se toimi aina. Me laulettiin varmaan tunti putkeen ihan tunteella kaikkia klassikkobiisejä yhteen ääneen. Meillä oli niin hauska matka, että mä unohdin hetkeksi, mihin oltiin menossa.
Perillä äiti järjesteli kaikkia käytännön asioita niin, ettei mun tarvinnut varsinaisesti stressata juuri muusta kuin kilpailusuorituksesta. Yritin mennä itse ilmoittautumaan, mutta äiti vain paimensi mut huolehtimaan Veerasta. Se ei kuitenkaan hössöttänyt, vaan hoiti asioita kaikessa hiljaisuudessa taustalla. Se paijasi Veeraa sillä välin, kun kävin kävelemässä radan läpi. Esteiden korkeus vaihteli 80–110 sentin välillä, ja niitä oli jos jonkin näköisiä. En ollut kovin huolissani erikoisesteitä, sillä Veera oli rohkea. En kuitenkaan tasan katsellut, keitä muita siellä oli kävelemässä, sillä olisin varmasti kuollut pelosta, jos olisin kohdannut vastustajani silmästä silmään. Tiesin jo muutenkin, että meidän luokassa oli Veeran lisäksi kaksi suomenhevosta: molemmat Käkiharjuilta. Ne olivat hienoja viimeisen päälle puunattuja tammoja – toinen musta ja toinen voikko – mutta kummallakaan ei ollut vielä alla yhtään voittoa esteiltä.
Se hetki tulee aina yllättävän nopeasti, kun sitä huomaa istuvansa satulassa oman nimensä kaikuessa kuulutuksena koko kylän korville. Ratsastaessani radalle unohdin kaiken, mitä olin koskaan oppinut esteratsastuksesta. Oli ihan turha yrittää rentoutua väkisin. Veera oli täynnä virtaa, ja tiesin, että se sinkoaisi lähimmälle esteelle, jos hölläisin vähänkin ohjaa. Muistan vain nyökänneeni tuomarille, ja sen jälkeisestä ajasta ei mieleeni jäänyt muuta kuin maneesin hiekan ropsahtelu, kavioiden kaikuva rummutus ja korvissa asti pauhaava pulssi.
Jäivät vielä selvittelemään tuloslistaa, kun ratsastin radalta ulos ja aloin keskittyä loppuverryttelyyn. En olisi adrenaliinipäissäni osannut jäädä odottamaan tuloksia, ellei äiti olisi huomauttanut siitä – olisin varmaan lähtenyt suoraan kotiin muuten. Yleensä mulla ei olisi ollut juurikaan odotuksia tuloksien osalta enkä olisi uskaltanut haaveilla sijoittumisesta, mutta kun ne olivat sellaiset pienet kisat, joissa oli aika vähän osallistujia, maltoin mieleni enkä lähtenyt vielä pakkaamaan.
Loppuravien jälkeen siirryin käsihevosalueelle odottamaan. Esteradasta hengissä selviämisen jälkeen mun yli oli tulvahtanut suuri helpotus – yksi parhaista tunteista maailmassa. Pidin Veeran liikkeessä taluttaen ja katselin hetken seuraavien ratsukoiden suorituksia. Notkeat hevoset ja pitkäjalkaiset ratsuponit loikkivat niin luontevasti, että unohdin nopeasti haaveet sijoittumisesta ja keskityin sen sijaan omaan hevoseeni. En enää seuraillut muiden suorituksia tai kuulutuksia, koska ajattelin, että mulle olisi ihan sama, oltaisiinko me viimeisiä vai toiseksi viimeisiä.
Veera oli suorituksen jäljiltä vetreä, mutta ei kovinkaan väsynyt. Se vaikutti olevan ihan hyvässä kunnossa, joten en minä ihan päin honkia kai ollut sitä treenannut. Kauaa en ehtinyt kävelyttää sitä, kun esteluokan tulokset kuulutettiin. Silloin pysähdyin höristämään korviani. Oltiin kolmansia. Voitettiin molemmat Käkiharjujen suokit ja monta muutakin hienoa ratsua. Miten se oli edes mahdollista? Eikä oltu jääty edes kauas ykkössijasta. Jos olisin antanut Veeran kiihdyttää parissa kohdassa ihan vähän lujempaa, me oltaisiin voitettu. Se oli ollut niin lähellä.
Voitontahto roihahti mun sisällä. Sen tunteen takiahan tätä tehtiin.
Oli pakko saada lisää ja vähän äkkiä.
-
Varaslähtö
”Teit – KÖH – mitä? Olit missä?” kysyi Oskari, joka oli tukehtumaisillaan pullaansa. Olin tuonut niitä tullessani.
”Kisoissa olin”, ilmoitin uudelleen yrittäen näyttää itsevarmalta. Hymyilytti. Purin huuleeni peittääkseni sen.
”Missä? Miks?”
”Ai miksikö? Senhän takia mä Veeran hommasin…?”
”Niin mut mikset sä sanonu aiemmin?” Oskari kysyi ottaen tukea tuvan pöydänreunasta yrittäessään nielaista.Oskarille valmentaminen oli selvästi kunnia-asia. Olisihan mun pitänyt jo tietää, ettei sille voisi vain ohimennen ilmoittaa, että kävin muuten tuossa joulun alla kisoissa kertomatta kenellekään. Se varmaan tunsi nyt itsensä ihan petetyksi – varmaan ajatteli, että vaihtaisin kokonaan valmentajaakin seuraavaksi. Vaikka eihän se virallisesti edes ollut mun valmentaja – se vain katsoi mun ratsastusta silloin, kun sattui ehtimään.
”Koska sä oisit sanonu, ettei me olla vielä valmiita”, vastasin hiljaa.
”Ette olekaan!”
En ollut koskaan kuullut Oskarin korottavan ääntään vähääkään, en ikinä. En ollut osannut kuvitella sille sellaista äänensävyä, vaikka se olikin valmentaessaan tarkka ja sai äänensä kuulumaan hämmästyttävän hyvin kaikuvassa maneesissa.Oskari pelästyi tietenkin omaa ääntään vieläkin enemmän kuin minä. Katselin näennäisen rauhallisena, kun se kävi mun edessä läpi kaikki traumaattisen kriisin eri vaiheet. Niistä jokaisen kohdalla sen kasvot vaihtoivat väriä. Samalla se soperteli jotakin. Kuulin useamman kerran sanan ”anteeksi”, muusta en saanut selvää.
”Kyllä mä tiiän. En ollut aikonut mennä. Se oli tyhmää, ja mä lähin hetken mielijohteesta”, pehmentelin Oskarin kovaa laskua.
”Miten sä pääsit sinne?” se keksi kysyä seuraavaksi, koska kyllähän se jo matkaratsastuskilpailun jäljiltä tiesi, etten mä uskalt- siis osannut ajaa kopin kanssa.
”Äiti ajoi”, vastasin pikkuisen ylpeänä.
Oskari näytti siltä, kuin olisi yrittänyt ratkaista haastavaa yhtälöä päässään.
”Se oli nurkilla. Sen oli alun perin määrä ottaa vain mut mukaan niille jouluksi. Otettiin sitten viime hetkellä Veera kyytiin, kun siellä oli kisat lähellä. Lainattiin Eetun koppia – moni muukaan ei vissiin edes huomannut, kun melkein kaikki olivat jo lähdössä joulun viettoon. Eikä Eetu puhu toisten jutuista, jos ei kukaan tajua kysyä”, kerroin sitten antaen samalla Oskarille aikaa sulatella. Eihän se ollut voinut tietää, kun sitä ei ollut näkynyt tallilla pikkujoulujen jälkeen moneen päivään.Voi sitä poloista poikaa, kun se niin järkyttyi aina kaikesta. Se murahti ja käänsi katseensa kahvikuppiinsa kuin etsien sieltä lisää vastauksia moniin kysymyksiinsä, joita se ei koskaan osannut esittää ääneen. Se oli söpö kuin orpo koiranpentu, mutta olin päättänyt jättää Oskarin perässä roikkumisen taakseni, joten annoin sen pärjätä omillaan pöydän toisella puolella. Vaikka mikään meidän välillä ei ollut muuttunut, oletin silti Oskarin ajattelevan, että mä tiesin siitä liikaa – tai että se tiesi musta liikaa. Tai molempia. Minusta Oskari käyttäytyi liikaakin tyylilleen uskollisesti: se oli ihan yhtä pidättyväinen kuin aina ennenkin – ei enempää, mutta ei myöskään vähempää. Olin varmaan vetänyt viimeisetkin mahdollisuuteni vessanpöntöstä alas pikkujouluiltana, mutten silti katunut mitään. Musta oli silti parempi olla rehellinen.
Seisoin vähän matkan päässä Oskarista nojaillen keittiön ja eteisen väliseen ovenkarmiin ajatellen, että kyllä se varmaan ihan pian tokenisi uusimmasta uutisesta, vaikka olinkin sotkenut sen pilkuntarkat valmennussuunnitelmat hetkeksi. Tietenkin olin mennyt niin lyhyellä varoitusajalla kilpailemaan ensisijaisesti siksi, etten ehtisi jännittää viikkoja etukäteen ja siten pilata koko suoritusta, mutta sitä en sanonut ääneen. Sen sijaan siirsin hiussuortuvan korvani taakse ja vaihdoin painoa jalalta toiselle odotellessani. Olisin halunnut naputella hermostuneesti ovenkarmia kynsilläni, mutta estin itseäni kaikin voimin. Lopulta Oskari murahti uudestaan.
”No miten teillä sit meni?” se kysyi ja nosti katseensa mun suuntaan pienellä viiveellä.
”Oltiin viidensiä metri kympissä. Helppo B meni ihan päin persettä – niin helpon luokan olis pitänyt onnistua ihan hyvin, mutta oltiin kolmanneksi viimeisiä. Ryssin sen ihan huolella.”, kerroin. ”Molemmissa luokissa oli muutama muukin suokki”, koin vielä tarpeelliseksi lisätä perään.Oskari katsoi mua kummallisella ilmeellä – se oli kai samaan aikaan sekoitus ylpeyttä, epäuskoa ja jotakin muuta, josta en saanut selvää. Kai se oli kaikkein eniten yllättynyt siitä, että olin uskaltanut mennä yrittämään.
”Siis sijoituitte esteillä, vaikka se hevonen on ollu sulla vasta – mitä – reilun kuukauden? Paljon siinä luokassa oli osallistujia?”
”Niin näköjään”, virnistin olkiani kohauttaen. ”Esteluokassa oli jotain kolkyt osanottajaa vissiin, ja koulussa nelkyt.”
”Ei mitkään ihan pikkukisat sitten”, Oskari tuumasi.Päättelin sen nopeasti lasittuvasta katseesta, että sillä alkoi pyöriä taas suuret ja mahtavat valmennussuunnitelmat mielessä. Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta tyrittyäni Helpossa Beessä niin pahasti. Ja kyllähän mun kouluratsastustaidot laahasivat auttamatta perässä, vaikka en minä kyllä ihan niin huono ollut oikeasti edes omasta mielestäni. No, yksi kilpailusuoritus ei onneksi kerro koko totuutta. Sinä päivänä oli ollut hyvä estevire, mutta kouluradalla oltiin oltu Veeran kanssa molemmat aivan liian huolimattomia, kun vauhti oli jäänyt päälle. Ja minä kun olin ajatellut aloittaa matalalla kynnyksellä helposta luokasta niin, että oltaisiin hyvin selviydytty vaikeammastakin radasta. Kissan viikset ja takaisin treenaamaan. Ensi kerralla en varmasti ratsasta ensin esterataa täysillä ja hölköttele siitä suoraan valkoisten aitojen sisälle, sillä siitä ei tule Veeran kanssa mitään.
Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. En viitsinyt ihan vielä paljastaa Oskarille, että oltiin ilmoittauduttu jo seuraaviinkin harkkakisoihin, jotka olisivat heti tammikuun ensimmäisenä perjantaina. Ajattelin antaa sille vähän aikaa sulatella ensin. Yksi asia kerrallaan.
-
No terve!
Siinä on kyllä erikoinen hevonen kerrassaan. Kun lisätään vielä Pölhön kyky piirtää hevosista paitsi yksinkertaisesti upeita, mutta myös ilmeikkäitä ja persoonallisia, vaikka ne seisoisivat paikallaan kuvassa, niin emmä kestä. Pelkkä tuon hevosen katse inspiroi kirjoittamaan. Tuosta kyllä riittää jutunjuurta pikkupaikkakunnalla muutenkin. Onhan se ihan sairaan hieno eläin, vaikka täälläpäin ei olekaan tuollaisia totuttu katselemaan. Ai että kun oli kiva tarina, kun saatiin pitkään jatkunut jännitysnäytelmä päätökseensä. Siistiä, kun Sonja uskalsi lopulta ottaa tuollaisen erikoishevosen perus puokin sijaan.
Tässä kerrattiin myös Sonjan kasvua, jonka hän huomaa pohdinnoissaan itsekin: ihan hävettää, millainen sitä on joskus ollut. Se on selvä merkki omasta kehityksestä, vaikka tuntuukin kauhealta katsoa omia edesottamuksia jostain vuosien takaa. Mutta jos yhtään ei hävettäisi, kun katsoo taaksepäin, niin onko silloin mennyt lainkaan eteenpäin? 😀
Vähänkö odotan nyt näiden tutustumista ja sitä, miten tuo kummitus istuu Hopiavuoren arkeen!
-
”—-vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin.” Haha. 😀 Hienon nimisiä juu, ja mitään ei ymmärrä. Ymmärrän Helloa vähäsen. Minusta siinä ei oo yhtään mitään pahaa olla ”pelkkä” höntsäharrastaja ilman suuria tavoitteita, koska harrastus on vapaa-aikaa, jonka kukin saa käyttää juuri niin kuin haluaa.
Aina välillä mun käy Helloa myös vähän sääliksi. Vaikka se on sellainen huoleton höseltäjä ja päällisin puolin leppoisa kaikkien kaveri, niin musta silti tuntuu, että se on joskus vähän ulkopuolinen. Tai että sitä pidetään tyhmänä tai ärsyttävänä tai että se joutuu tuntemaan olevansa muiden tiellä. Koska Hellohan on oikeasti fiksu äijä, jolla on ihan oikeita ajatuksia, tunteita, kokemuksia ja muistoja. Oikeastaan samaistun Helloon yhä enemmän koko ajan, vaikka se onkin pinnalta ihan omanlaisensa pöhkö. Syvemmällä on kuitenkin paljon muutakin. Sitä paitsi, on mullaki ollu kanoja lemmikkinä rivarissa sisällä. Se ei vissiin oo ihan laillista, mutta jos Hellollakin on ollu, niin en oo sit edes ainoa.
-
Mua nauratti tässä eniten se, kun Hello oikein kimensi ääntään matkiakseen Jannaa just siinä ”ei susta Hello oo mitään apua!” -kohdassa. :DD Se on jotenkin yllättävää ja odottamatonta keskellä keskustelua, mutta samalla kuitenkin täysin sellainen asia, jota voisi odottaa Hellolta. Minustakin Hello oli yllättävä, mutta toimiva valinta Jannan vastanäyttelijäksi tähän kohtaukseen.
Kirjoitat muuten hyvin myös Marshallia, kun tunnistin sen pelkästä äänestä ennen kuin ehdin lukea, kuka repliikissä puhuu – eikä sen oltu vielä kerrottu olevan edes paikalla tuvassa. Aika hyvin!
-
Juu, logiikasta viis. Ei kukaan ehdi kaikesta kirjoittaa oikeaan aikaan.
Mutta tää on kyllä ihan sairaan hyvin kirjoitettu. Jotenkin tuntuu, että jo tässä lyhyessä ajassa, jonka olen Sonjan seikkailuja seurannut, on sen persoonallinen ääni vahvistunut entisestään. Tämä on alusta loppuun tosi hyvä teksti. Kun yritän valita tästä lempikohtia, tekisi mieli kopioida koko tarina tähän. Mutta nostan nyt pari mielestäni oivaltavinta tai muuten vain parasta pätkää:
”Tuli sellainen tunne, että minä tässä olin arvioitavana eikä suinkaan se hevonen.”
”–mutta jokin sen liikkeissä ja koko olemuksessa kertoi, että tässä ei ollut kaikki.”
”–minulle naurettaisiin napapiiriä myöden–”Paras kaikista oli kuitenkin ehkä:
”Pitkin hampain, joita tosin yritin olla näyttämättä Grigorille, suostuin ratsastamaan tällä kummajaisella.”Musta on jostain syystä tosi hauskaa, kun Sonja sanoo tuota hevosta kummajaiseksi. Ja onhan tämä mystinen otus nyt varsin kiinnostava! Nyt en kyllä yhtään osaa ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä erityinen hevonen on ansainnut oman tarinansa, ja Sonja on nyt ratsastanut sillä kolmesti. Kuitenkin Sonja toistelee, ettei hän tätä hevosta aio ottaa. En voi kuin jäädä taas kerran jännittyneenä odottamaan jatkoa.
-
XDddd Way to mess up a girls head. Hahhahhaa. En kestä. Voin kuvitella, miten Ilonalla menee noiden kommenttien jälkeen pasmat sekaisin seuraaviksi kolmeksi viikoksi. Hihii. Ihme kun ei pudonnut satulasta lopussa.
Ei mutta Oskarihan on tässä aika kiltti valmentaja! Ja selvästikin niillä menee oikeasti treenit paremmin kuin Ilona paniikkipäissään itse ajattelee.
Olin kirjoittanut jo valmiiksi tosi samankaltaista treenitarinaa flow-tiloja myöten, hitsi kun en nyt heti ehdi silotella ja julkaista sitä. Nyt tuntuu melkein tyhmältä julkaista tarina, jossa on niin paljon samaa kuin tässä, koska se näyttää matkimiselta, vaikka kirjoitin sen jo aiemmin. Sen siitä saa, kun kirjoittaa aina sata asiaa valmiiksi varastoon.
Mutta ah! Tästä aion ottaa itselleni evääksi sen, että virheet ovat vain aineistoa. Niistä saa tietoa kehittymistä varten. Ne ovat oikeastaan vain hyvä asia: niiden avulla pääsee eteenpäin. Miten ihanan yksiselitteinen, looginen ja lohdullinen ajatus! Oskari on kyllä vieläkin parempi valmentaja, kuin olin ajatellut. Ja pidin sitä kuitenkin aika osaavana jo muutenkin.
-
Liian rohkea ja liikaa vauhtia. Luulin jo omahyväisesti, että alussa puhuttiin Veerasta. :Dd Onneksi ei sentään. Alexilla on kyllä hyvä heppa. Vähän liiankin hyvä. Toisaalta hyvällä hevosella, tuurilla ja rohkeudella voi estepuolella päästä vähän puoliksi vahingossakin sijoille, toisin kuin koulussa. Tai ainakin mä nuorena pärjäsin estekisoissa hyvän lainahevosen kanssa melkein vaan roikkumalla kyydissä, kun en vielä osannut pelätä mitään. Tosin silloin teininä ei hypätty sataaneljääkymppiä, vaan tyyliin yheksääkymppiä… 😀 Vaikka Alexin ratsastustyyli on Oskarin mielestä katastrofaalinen, niin on tuossa hyvää ainakin se, ettei Alex tosiaankaan tajua pelätä. Kunhan nyt vain pysyisi Tetris ehjänä sen käytössä. 😀 Ehkä ihan hyvä, ettei se ole mikään pieni ja hintelä hevonen.
Mutta joo, hyvää soosaamista on aina kiva lukea. Ja tosta mainitsemastasi hiomattomuudesta vielä sen verran, että minusta soosaustarinoita ei kannatakaan hioa ja editoida liikaa, jotta ei tule karsittua autenttisimpia aivopieruja pois. Nehän on just parhaita!
-
Aaai jee!! Aattelin jo itekkin lähtölistojen täyttymistä seuraillessa, että ihanaa kun täältä lähtee muitakin! Ja tietenkin juuri Lilja, jota Ilona ihailee. Tästäpä itellekin langanpäätä tarinoihin, kun Minjalla on kunnon yhteyksiä kisapaikkaan ja sen väkeen. Loistavaa!
Ja tietenkin Minjakin puhuu sitä ihanaa kamalaa murretta, jota en osaa. :DD Vitsit. Imen tästäkin nyt vaikutteita itseeni, mutta ihan vielä en uskalla edes yrittää kirjoittaa. Ette sit naura, kun ekoja kertoja yritän!! 😀
Tämän jälkeen ainakin mun on monella tapaa helpompi ottaa Minja mukaan omiin tarinoihin, kun meidän hahmojen tavoitteet ovat samoissa kisoissa ja näemmä kumpikin treenaa intensiivisesti. Tämä tarina kertoo myös mulle vähän siitä, ettei Minja ole kovinkaan ujo, vaan uskaltaa jutella ihmisille ja puhua aika suoraankin ainakin noiden viestien perusteella, kun sanoi kiertelemättä Peterille että joo, olihan tämä aika random lähestyminen. :Dd
Vitsit että odotan näiden tulevia seikkailuja. Nyt on helpompi odottaakin, kun tietää ratsukon tulevaisuudensuunnitelmia sinne maaliskuun puoleenväliin asti. Tietenkin tämä on juuri sellainen ratsukko, jolle toivoo onnistumista.
-
:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD
Nyt määki kualen.
Ei hele :DDD
”Ihan sama vaikka olis tukaanista.”
Tukehdun. 😀
Johan eskaloitui. Tämä on ku suoraan Alexin painajaisunesta.
-
Okei, nyt kun tätä hevosenhankintahommaa on verrattu koiran valitsemiseen, ymmärrän yhä paremmin, miksi tämä on niin pitkä ja vaikea prosessi. Ensinnäkin jos hakee eläintä käyttöön ja haluaa harrastaa tietyllä tasolla, ei voi ottaa ihan ookoota. Jos haluaa kilpailla esimerkiksi valjakkourheilussa, ei minullekaan ole muuta vaihtoehtoa kuin puhdas käyttöpuolen siperianhusky. Kun ostaa laatua, tietää aika tarkasti, mitä saa (okei, aina ei voi 100 % ennustaa eläintä esim. terveeksi etukäteen, mutta esimerkiksi jonkun urheilukoiraristeytyksen, kuten alaskanhuskyn tai greysterin, säänkestävyydestä ei ole mitään takeita, kun taa puhtaasta siperialaisesta aikalailla on). Samalla tavoin Sonjallekin puoliverinen tuntuu melkein ainoalta oikealta vaihtoehdolta kouluratsuksi. On turvallisinta hankkia suoraan sellainen, jonka tietää hyväksi, ja mielellään kasvattajalta tai myyjältä, jolla on hyvä maine. Ymmärrän hyvin – pelkkä luonne tai ulkonäkö ei todellakaan riitä. En minäkään ottaisi puudelia tai kultaistanoutajaa, eikä olisi oikein reiluakaan odottaa niiltä menestystä vetokoirina. Vaikka eihän niissä mitään vikaa ole, eikä se tarkoita sitä, etten tykkäisi niistä: mielelläni paijaan sellaisia tavatessani niitä. Eivät vain sovi minun harrastuksiini.
Tietenkin käyttöominaisuuksien lisäksi sen yksilön tulee kaikin puolin persoonaltaan ja tyypiltään vielä sopia käyttäjänsä käteen. Ei ole yhtään helppo operaatio, kun voi valita vain yhden, mutta onneksi Sonjallakin laji ja siihen liittyvät tavoitteet ovat kuitenkin selvillä. Ylärajakin on määritetty: Sonja tuumaa, ettei tarvitse ihan mitään GP-hevosta kuitenkaan. On paljon helpompi lähteä haravoimaan, kun edes suunnilleen tietää, mitä tavoittelee. Sitten kun valikoima on rajautunut tiettyyn ryhmään, joku sieltä varmaan ennen pitkää nousee esiin ja erottuu kiinnostavimpana. Ja ehkä kohtalollakin on näppinsä vähän pelissä, kun hyvillä kilpaeläimillä olisi paljon ottajia, ja kaikkein parhaita ei myydä kenelle tahansa. Sillä tavalla muiden ostajien ja myyjien liikehdinnät vaikuttavat lopputulokseen myös, sillä emmehän me ostajina ole koskaan ainoita toimijoita maailmassa. Tavallaan hyväkin, etteivät kaikki maailman koirat tai hevoset ole yhden ihmisen vapaasti valittavissa, koska sittenhän sitä päätöstä ei saisi koskaan tehtyä.
-
Mä luulin tossa alkupuolella hetken, että Barnum on masentunut, kun tarhakaveri oli jäänyt toiseen paikkaan. 😀 Mutta niin joo, sillähän oli se yskä, joka ei olisi selittynyt sillä. Onneksi ei ollut sitten vakavampaa, toistaiseksi ainakaan. Tässä ei kuitenkaan oikein osaa ennen aikojaan mihinkään parantumiseen luottaa viimeisten potilaiden jälkeen.
Kiitos myös runsaasta murrenäytteestä! Pitkiä repliikkejä oli. Täytyy yrittää imeä vaikutteita, jos vaikka oppisin jotain uutta (onko tämä nyt edes sitä, mitä mä lupasin opetella? :D).
Sitten vähän spekuloin taas tulevaa. Seuraavaksi todetaan, ettei Barnumia oikein viitsi raahata pitkille kisareissuille tämän tästä, joten Stanimir tulee Hopiavuoreen jossain vaiheessa sen tarhakaveriksi ja Marshallin ykköskisahepaksi. Nih! Ai kun olisi siistiä, se on niin hieno hevonen! 😀
-
Olipas kaunis ja riipaiseva teksti samaan aikaan. Sai kyllä palan kurkkuun, vaikkei mulla silleen oikeasti ole mitään kosketusta tähän aiheeseen, muuta kuin lukemani ja kuulemani ja aika etäisesti sivusta seuraamani. Tää on taas niin hyvin kirjoitettu, että jotenkin sitä vain pystyy kuvittelemaan itsensä tuonne hämärään huoneeseen hetkeksi, vaikka aihe olisi kuinka kaukainen. Tämän tekstin perusteella olen kai ollut ihan oikeilla linjoilla kuitenkin siinä, millaista se elämä voi olla tuollaisen tapahtuman jälkeen. Tai ainakin olen ajatellut sen vastaavanlaiseksi synkkyydeksi, kuin miten säkin oot sen kirjoittanut. Ei kai tuollaisessa oikein voi olla traumatisoitumattakaan. Tai mistä minä tiedän.
Nelly on kyllä kova mimmi.
-
Voi Alex, miten se voi ajatella Oskarista noin! Niin kuin Oskarissa muka olisi joku vikana.
Niin on hyvin kirjoitettua Ilonaa kyllä sullakin tässä, että enpä osaisi itse paremmin. Kiinnostavaa nähdä, millainen mielikuva muilla on siitä – että esimerkiksi Alex ajattelee, ettei Ilona puhuisi pahaa muista vahingossakaan. Ainahan se on kiva, kun oma hahmo on esitetty hyvässä valossa.
Kolmas pyörä -asetelma saadaan käyntiin jo pelkästään sillä, että Alex ratsastaa yksin takarivissä. Sitten sitä korostetaan, kun sinne eteen ei ihan kuulu, mitä Alex puhuu. Sitten Alex vielä pohtii asiaa ihan suoraankin: olisipa kamalaa jäädä sivuun, jos noilla kahdella olisi jotain. Tämä on looginen ja uskottava asetelma, joka mullakin on käynyt mielessä joskus. Niin ja ihanaa, kun Alex on saanut viimein kasvot!
-
”mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva” :Ddd
Aika hyvin sanoitettu sellaista vähän kiusallista kohtaamista, kuin ei oikein osaa olla vauvojen kanssa. En minäkään oikein osaa vieläkään, vaikka olen kolmen tytön täti – tosin ne eivät ole olleet enää pitkään aikaan vauvojakaan. Tämä on siinä mielessä mulle jossakin määrin samaistuttava teksti, vaikka ihan hyvinhän se tässäkin meni oikeastaan alusta asti! Tai siis tosi hyvin siihen nähden, jos Alex ei ole ennen tavannut vauvaa. Alex oli oikeastaan ensikertalaiseksi aika rohkea, kun uskalsi nostella ja käännellä, koska haurasta ihmiselämänalkua on aika pelottavaa käsitellä ekalla kerralla. Musta vauvat tuntuvat jotenkin helpommin rikkimeneviltä kuin paljon niitä pienemmät koiranpennut syntyessään. Ja olihan tässä kuvailtu vauvaa kauhean söpösti, ja voisin kuvitella, että vauvanomistajat saavat tästä vielä paljon enemmän kuin muut lukijat.
-
Hyvä ajoitus tällä tarinalla. Ravattuani puolet tästä päivästä koiran kanssa etsimässä eläinlääkäriä, joka ottaisi akuutin tuntuisen potilaan vastaan päivystysajan ulkopuolella, iski kyllä tämänkin tarinan eläinlääkärin tuumaus lähelle: seurailkaa tilannetta ja tulkaa aamulla sitten. Ei vitsit. Sehän tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, kun eläin on selvästi kipeä, ja omistaja haluaisi tietenkin heti tietää, mikä sillä on ja kuinka vakava tilanne on (etenkin, jos vaihtoehtoina ovat hengenvaarallinen tilanne ja harmiton pikku tulehdus – silloin olisi ihan kiva saada vastauksia ja vähän äkkiä). On aika pelottavaa, että aina sitä tarvittavaa apua ei ole edes saatavilla ainakaan lähellä, jos akuutti tilanne tulee ja kaikki lekurit ovat varattuina.
Tietämättömyys on edelleen näissä asioissa ihan kamalaa, koska kun ei tiedä, ei oikein voi tehdä mitään tilanteen hyväksi. Ja sitten kun vihdoin saa sen vastaanottoajan, niin ne eläinlääkäritkään eivät ole mitään taikureita, vaan antavat vain valistuneita arvauksia ja ”kokeillaan nyt tällaisia lääkkeitä ja palataan asiaan, elleivät ne auta”, niin onhan se turhauttavaa ja vie yöunet pitkäksi aikaa, kun sitä tilannetta pitää vieläkin vain seurailla vähäsen tietämättömänä. Harvoin asiat selviävät yhdellä käynnillä, vaan sairauksia pitää sulkea pois yksi kerrallaan ja odotella.
Ottaisin minäkin varmaan hepan kainaloon yöksi, jos mulla olisi sellainen kipeänä, että ymmärrän kyllä varsin hyvin, miksi Marshall nukkuisi mieluummin vaikka tallin ylisillä kuin lähtisi kotiin – varsinkin, kun kaikilla ovat nuo viimeisimmät sairaustapaukset hyvässä muistissa, ja Mortillekin vaiva koitui lopulta kohtaloksi. Toivotaan edelleen, että selvittäisiin vain säikähdyksellä, kipulääkkeillä ja antibiooteilla. Sekä koirien että hevosten kanssa…
-
Hih! Hyvää menestystä Alexilla kyllä, jos oli näiden ekoja yhteisiä kisoja – onnea heille! Voittamisesta on aina kiva kirjoittaa ja lukea. Ja Ilonan koeajama Sirakin oli siellä sattumoisin samassa luokassa kolmantena uuden omistajansa kanssa – Alexille ainakin vähäsen tuttu heppa ja senkin menivät voittamaan! Metka tunne varmasti. Ties vaikka tämä kokemus innostaisi Alexin kisaamaan enemmänkin. Jos ei muuten, niin Oskarin pakottamana vähintään. Ai vitsit, kun pääsisi hyvällä revohkalla jonnekin kisareissulle säätämään ja jännäämään… 😀 Hyvä nähdä tämäkin, miten Alex toimii jännityspäissään.
-
Eeeiih, onko meillä taas yksi kipeä hevonen? Ei näytä alkavan kovin loistokkaasti Barnumin vuosi… Toivottavasti kyseessä on vain huono päivä ja koni on kohta taas kunnossa. Toisaalta on kyllä hyvä, että Marshall huomaa pienetkin muutokset eikä vain kuittaa niitä hevosen kenkkuiluna, vaan alkaa heti selvittää syytä. Niinhän se monesti on, että nuo kaviokkaat ilmentävät mitä erikoisimmilla tavoilla kipua ennen kuin mitään näkyvää paisetta tai lämmönnousua edes on havaittavissa. Toivottavasti nyt ei ole kyse siitä, vaan selvittäisiin pelkällä säikähdyksellä ja syy olisi vaikka Barnumin mielestä huono sää.
-
”Ostohousut vedettynä kainaloihin asti” :DDD
Enpä taida sulkea vielä arvailuistani sittenkään pois jotain sellaista hevosta, jota Sonja ”ei (muka) ainakaan ikinä ottaisi”, koska niinhän tässä on monella muullakin monta kertaa käynyt, että juuri sellainen tulee sitten kuitenkin lopulta hankittua mitä ei alun perin olisi missään nimessä voinut kuvitellakaan. No ei, ehkä se suokki tosiaan on vähän liian kaukana siitä, millaista harrastuskaveria Sonja hakee, mutta kun ennenkin on kerran vaihdettu puoliverisistä täykkäriin, niin voi sieltä vielä joku ihastuttava yllättäjä hyvinkin tulla vastaan. TAI sitten meitä hämätään ja se onkin lopulta joku ihan perus puokki, haa! 😀
Mitä pidempään tätä tulevaa hevosta alustetaan, sitä kovemmat odotukset sitä kohtaan on. Sitä alkaa odottaa, että se on joku ihan jumalaisen täydellinen. Ja sitten jos se onkin ihan tuiki tavallinen kaikessa taitavuudessaan ja hienoudessaan, niin se onnistuukin olemaan tavallaan aika yllättävä käänne, koska niinhän se on, että tavalliset hevoset ovat virtuaalimaailmassa kaikkein erikoisimpia ja harvinaisimpia. Kävi miten kävi, jännää on! Minun puolesta tällä kutkuttavalla ostohousuvaiheella saa mehustella vaikka kuinka paljon. 😀
-
Siis ei mulla muuta kuin että näköjään parhaiden hevosten nimet ovat sellaisia, joita niiden omistajat inhoavat. :DD Jos yhtään tunnen Hopiavuoren hevosenhankintatrendejä, niin annan kyllä ääneni sille, että Chip Girl seisoo kohta meidän tallissa. 😀
