[InariOsallistuja]

Tässä on triggeröitymisvaroitus: käsittelen sitä, miten äiti tahtoo eroon lapsestaan.

Vapaa

Kun tekee lastensuojeluilmoituksen toisen lapsesta, asiaa ryhdytään tutkimaan. Sekä lapsen että hänen aikuistensa kanssa keskustellaan. Joskus perhe tarvitsee tukea, ja silloin yritetään auttaa. Joskus lapselle on parempi asua vähän aikaa muualla kuin kotona. Jotkut lapset asuvat jopa pysyvästi muualla kuin kotona. Lapsia ja lapsiperheitä, jotka tarvitsisivat apua, putoaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi ihan koko ajan, mutta suurin osa lapsista tai perheistä saa kyllä apua. Vaikka yksikin lapsi, jolle käy huonosti, on liikaa, silti ajattelin aina, että meidän maassamme nämä asiat ovat hyvällä tolalla.

En tiennyt nimittäin ennen tätä, mitä tapahtuu, jos tekee lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestaan.

Äiti oli sanonut, että saan asua lapsen kanssa hänen luonaan niin pitkään kuin tahdon. En halunnut sitä olentoa omaan kotiini, joten olisin varmasti jäänyt ikuisesti. Hyvin pian istuin kuitenkin ihan oman kotini sohvalla ja itkin pidellessäni vierasta vauvaa, joka oli minun huostaani jätetty. Äiti ja neuvolan työntekijät puhuivat minusta äitinä, mutta tuntui kuin he olisivat puhuneet jostain toisesta: jostain oikeasta äidistä, jolla on oma lapsi. Tein tästä vieraasta vauvasta lastensuojeluilmoituksen. Auttakaa: lapsi on jätetty vastentahtoisen hoitajan huostaan, eikä kukaan hae sitä omaan kotiin.

Pääsin puhumaan aika nopeasti sosiaalityöntekijälle ihan omassa kodissani.
”Mutta lapsihan voi hyvin!” hän päivitteli ymmärtämättä ollenkaan, mitä yritin kertoa. ”Sä pärjäät tosi hienosti sen kanssa!”
”Pitääkö mun ravistella tätä ennen kuin tätä autetaan?” kysyin silloin ojentaen nukkuvaa olentoa, joka ei ollut vieläkään kissaa kummempi.
”Onko sulla sellainen olo, että sä aiot ravistella sun lasta?” sosiaalityöntekijä kysyi silmät ymmyrkäisinä.
”En tietenkään aio!”
”Sittenhän kaikki on hyvin.”

Hyvin? Kun penikka huusi, katsoin, voisinko vaihtaa sen vaipan. Jos se ei lopettanut huutoa, syötin sitä. Jos sekään ei auttanut, laskin sen typerään pinnasänkyynsä, suljin makuuhuoneen oven, kävelin parvekkeelle, suljin myös parvekkeen oven ja istuin alas. Silloin se olio huusi nimittäin äitiään, eikä minulla ollut antaa sille sellaista. Joskus se nukahti melkein heti, mutta joskus se karjui ja karjui ja karjui, ja kuulin sen vaikka peitin korvani parvekkeella.

”Me ollaan laitettu sut odottamaan psykiatrista sairaanhoitajaa tän sun masennuksen takia”, sama sosiaalityöntekijä yritti lohdutella seuraavalla kerralla.
”Mussa ei ole mitään, mitä vois korjata.”
”Ei ole Inari mitään hätää. Tää on tosi yleistä tuoreilla äideillä.”
”Mä en ole masentunut.”
”Olet sä. Kuule kaikki muuttuu vielä hyväksi.”

Otin mukulan mukaan sille sairaanhoitajalle. Laitoin sen autossa istuimeen ja kaikki klipsit ja nipsit huolellisesti kiinni niin kuin olisin sen äiti. Sen istuimen päällä roikkui idioottimainen laulava kirahvi, jota se tykkäsi katsella. Vedin kirahvin mahassa roikkuvasta narusta ja kuuntelin alkumatkan typerää laulua.

”Ai — ai, sä otit tytönkin mukaan”, se psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi ennen kuin edes tervehti.
”Pakko.”
”Isä on töissä..?”
”Sillä mitään isää ole.”
”Jaa, jutellaanpa tästä sun tukiverkkojen puuttumisesta.”
”Selvä sitten.”

Yhden kerran, kun sosiaalityöntekijä tuli meille, vauva huusi jo valmiiksi. Annoin sen huutaa. Se huusi harvoin, eikä se olisi ansainnut sellaista kohtelua, mutta se ällötti minua huutaessaan vielä enemmän kuin säälitti. Vedin makuuhuoneen oven tiukasti kiinni.

”Unikoulua?” sosiaalityöntekijä kysyi.
”Ei. Usko jo. Mä en halua hoitaa sitä. Mä en halua että se on täällä.”
”Kuule Inari. Sä voit saada syytteen heitteillejätöstä, jos sä et hoida sitä asianmukaisesti. Se tarvii äitiään.”

Jep. Kun tekee lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestaan, ensin saa pilipaliapua ja ärsyttävää ymmärrystä. Monen ammatti-ihmisen voimin yritetään vakuuttaa, että on masentunut, vaikka on vihainen. Kyllä se siitä iloksi muuttuu! Itse sitä yrittää vain auttaa lasta, joka ansaitsisi olla jossain, missä joku rakastaa sitä ja täyttää sen tarpeet. Kun olematon teennäinen ymmärtäminen loppuu, siirrytään uhkauksiin. Rakasta sitä tai poliisi tulee, niin itket ja rakastat! Sen vierailun päätteeksi soitin Hellolle.

”Heippa Inari”, Hello vastasi jo valmiiksi myötätuntoisen kuuloisena.
”Hei. Tee lastensuojeluilmoitus mun lapsesta. Mee vaikka naimisiin Milanin kanssa, ihan sama mitä, anna niiden sijoittaa se sulle ettei se mee meidän äidille tai ainakaan Herran tähden isälle. Hommaa se pois täältä.”
Hello oli hiljaa vain hetken, koska tästä oli keskusteltu jo. ”Ootsä nyt varma?”
”Älä kysele, vaan tee heti.”
”Selvä. Mutta Inari kun mä en voi sen sijoituspaikalle yhtikäs mitään.”
”No on sen äidinkin luona parempi olla kun täällä. Tee silti.”
”Mä teen.”

Vaikka kesä oli sateinen, se alkoi tuntua oikealta kesältä heti, kun Vauva Helmipuro oli virallisesti sijoitettu väliaikaisesti muka pois kotoaan, eli pois minun kodistani. Kyyneltäkään en vuodattanut katumuksesta tai ikävästä, mutta helpotuksen tähden itkin: omasta puolestani, mutta myös Vauva Helmipuron puolesta. Se oli viimein turvassa. Minä olin viimein vapaa. Purkasin samana iltana itse pinnasängyn varastoon ja nakkelin muut olennon romut säkissä perään, vaikka edelleen oli uhka, että penikka palaisi minun kotiini. Äidin puheluihin en vastannut enää sen jälkeen, kun olin käskenyt Hellon soittaa hänelle ja kertoa puolestani, mitä olin saanut tapahtumaan.

Kun joku muu teki lastensuojeluilmoituksen lapsesta, joka ei ollut hänen, kaikki kävi niin paljon helpommin ja vain viikoissa tai kuukausissa. Lapsi sai melkein heti lähelleen aikuisia, jotka tekisivät kaiken saman kuin minä, mutta sen lisäksi silittäisivät, halaisivat, pussailisivat ja juttelisivat, niin kuin jokaiselle maailman lapselle tulisi tehdä. En ollut pystynyt tappamaan pientä lasta ennen sen syntymää, enkä olisi ikinä pystynyt tekemään sille pahaa päästäkseni siitä eroonkaan. Tässä maassa lapsia ei myöskään niin vain anneta adoptioon, mikä koulujen seksuaalikasvatustunneilla ja biologiantunneilla edelleen esitetään abortin ohella toisena vaihtoehtona päästä eroon penikastaan. En ollut rakastanut Vauva Helmipuroa hetkeäkään, mutta välitin siitä niin kuin toisesta ihmisestä välitetään, ja toivoin, että siitä kasvaisi ihana tyttö, jolla olisi ihana äiti ja ihana elämä.

Tämän tarinan myötä myös hyvästelen Inarin: ihan ensimmäisen naispuolisen hahmoni, jota olen koskaan kirjoittanut.

Inari on nyt vaasalainen opiskelija ja Eiran (ja muidenkin) sivuhenkilö. Hän ei ole koskaan suhtautunut hevosiin yhtä intohimoisesti kuin Eira, eikä Uunon menettäminen ollut Inarille yhtä kova isku. Inari ei haaveile enää uudesta hevosesta.

Inarin lapsi päätyy lopulta pysyvästi sijoitukseen pois kotoaan ja isompana perhe todella adoptoi hänet. Olen vielä hieman kahden vaiheilla, kirjoitanko lapsen tarinan vai päätyykö hän ihanille evm-vanhemmille, sillä lapsen kirjoittaminen vaikuttaa merkittävästi muiden hahmojeni tulevaisuuksiin. Jos päädyn olemaan kirjoittamatta, voitte olla rauhallisin mielin: niin kuin Inari toivoi, tästä lapsesta tulee onnellinen, ihana tyttö, jolla on ihana perhe.

Inarillekin käy hyvin, ellei joku teistä vaikka muuta päätä ja kirjoita Inaria toisenlaiseen tulevaisuuteen. 🙂 Äidin kanssa välit korjautuvat, vaikka se viekin vuosia. Vuosien päästä, kun Inari valmistuu, hän löytää itselleen ihanan miehen. Inari saa kaiken, mitä on pelännyt nuorena. Hän menee naimisiin. He ostavat yhdessä omakotitalon jostain Otsonmäen suunnan pienestä lähikunnasta. Sieltä Inari käy töissä Vaasassa. Kun kelataan taas muutama vuosi eteenpän, Inari saa lapsen, jonka kokeekin omakseen. Se ei saa häntä ikävöimään liikaa tätä lasta, eikä katumaan päätöstään, sillä hän tietää, kuinka lapsen kävi. Inari ymmärtää itse elävänsä juuri sitä elämää, jota ei koskaan halunnut elää, mutta se sopiikin hänelle. Hän on onnellinen.

Kiitos, että sain kertoa Helmipuron Inarista.

[InariOsallistuja]

Ainahan äiti lastaan rakastaa

Inari ei halunnut kotiin. Oikeastaan hän ei halunnut lasta sinne, mutta lapsen oli oltava siellä missä hänkin. Äiti kehotti pitämään sellaiset ajatukset itsellään. Lapsi vietäisiin pois Inarilta, mikäli hän sanoisi noin pahoja asioita ääneen. Inarista se ajatus tuntui kuitenkin helpottavalta, houkuttelevalta.

Jos lapsi vietäisiin pois, se sijoitettaisiin varmasti johonkin mukavaan perheeseen. Parhaassa tapauksessa kun se kasvaisi, perhe saisi adoptoida sen. Jonain päivänä se kyselisi biologisen äitinsä perään, ja silloin Inari voisi tavata sen lyhyesti. Sille sanottaisiin, että sinun äitisi rakasti sinua niin paljon, että halusi luopua sinusta, koska tiesi, että ei pystyisi huolehtimaan sinusta niin hyvin kuin ansaitset: hän antoi sinut meille, meidän lapseksemme. Sille valehdeltaisiin, ja ainakin tiettyyn pisteeseen asti se uskoisi.

Äiti vakuutti, että Inari rakastaisi vielä lasta enemmän kuin mitään muuta. Aluksi olisi rankkaa, mutta äiti auttaisi. Inari ja lapsi voisivat tulla äidin luokse kunnes Inari voisi paremmin. Mitä tahansa, kunhan Inari ei puhuisi pahoja ajatuksiaan ikinä kenellekään, ei enää edes äidille.

Inari ei kuitenkaan rakastanut lasta silloin, kun puetti sen hellästi ja kömpelösti pieniin vaatteisiinsa lähtöpäivänä. Hän tunsi kantavansa jotain inhottavaa, vuosia suon pohjassa ollutta nukkevauvaa. Hän suoritti kaiken, minkä äiti sanoi olevan hänen velvollisuuksiaan. Hän kiinnitti lapsen huolellisesti turvakaukaloon autossa, hytkytti sitä kotona silloin harvoin kun se huusi, nukkui kun se nukkui, vaihtoi sen vaipat. Hän suostui syöttämään lasta tuttipullosta. Hän ei rakastanut lasta silloin, kun se katseli kehdostaan kirahvimobileaan nukahtamaisillaan ja ihan suloisen näköisenä. Hän ei ottanut siitä valokuvia muistoksi: äiti hoiti sen. Eräänä iltapäivänä, kun se kirkui ja Inari oli sen kanssa kahden, hän käänsi sille selkänsä ja käveli ulos, ettei joutuisi kuuntelemaan, auttamaan tai lohduttamaan. Hän ei ollut rakastanut lasta sekuntiakaan, mutta silloin hän alkoi inhota sitä.

Äiti oli huolissaan. Inarilla taisi olla se synnytyksen jälkeinen masennus. Yleensä se kuitenkin vei voimat ja elämänhalun, ei varsinaisesti saanut kasvoja rypistymään inhosta aina kun lapsi tuotiin edes samaan huoneeseen. Äiti toivoi, että tämä olisi ollut jokin amerikkalainen televisio-ohjelma, eikä oikeaa elämää. Siloin äiti olisi kasvattanut lapsen omanaan. Hän olisi ollut Inarin, Eiran, Irman ja Inkerin sisko. Vaaleatukkaisten sisarustensa kanssa hän olisi ollut kovin erinäköinen, mutta tuskin kylillä olisi kauheasti edes puhuttu. Kaikki tiesivät, että äiti oli eronnut miehestään.

Vaikka Inari ei halunnut lastaan, hän oli hiljaa sitä mieltä, että edes amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa sitä ei annettaisi hänen äidilleen. Äiti palaisi vielä yhteen isän kanssa, ja vaikka lapsi ei ollut Inarille tärkeä, hän ei halunnut yhdenkään pienen tytön joutuvan elämään enää sitä elämää, josta he, neljä pientä tyttöä, olivat selvinneet. Lapsi oli silti ihminen, vaikka ei tuntunutkaan Inarin lapselta. Inari toivoi salaa, että se olisi voinut olla Ailin ja Mannin lapsi. Sille olisi annettu jokin älytön nimi, vaikkapa Kleopatra Ilves, niin kuin pojillekin, ja sitä olisi rakastettu ihan niin kuin poikiakin. Ailin aikana Inari uskalsi jopa vihjailla siihen suuntaan, mutta Aili vain hymyili hellästi. Hän oli sitä mieltä, että jossain syvällä Inari rakasti lastaan, mutta tarjosi Inarille ja uudelle vauvalle majapaikkaa ja apua tarvittaessa.

Oli eräs torstaipäivä, kun Inari vain tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä kaikesta äidin vastustuksesta huolimatta.

[InariOsallistuja]

Nää on myöhässä kun en oo ehtinyt kirjoittaa, mutta venytetään aikaa. 😀

Troll-peikko

Kun saa vauvan, tulee äidiksi. Vauvan saaminen ei toki tarkoita synnytystä, vaan sitä hetkeä, kun sisäistää, että vauva saadaan. Minä en kuitenkaan saanut vauvaa, vaan minulle tuli vauva.

Katselin rusehtavanpunaista, kurttuista naamaa. Naamaa seurasi päälaki, ja päälaella oli lähes musta hiustupsu. Ruma vauva. Tuon pitäisi olla minun, ja minun pitäisi rakastaa tuota, mutta se oli niin samarin ruma. Se oli kurttuinen kuin vanha mummo, eikä se kai tuoksunut vauvalta, kun en halunnut nuuhkia sitä, tai edes laittaa kasvojani sen lähelle. Se näytti vähän Troll-peikolta, tai joltain vielä painajaismaisemmalta, mutta minun käsivarsilleni se oli laskettu.

”Niin kaunis tyttö, Inari…” äiti hyrisi sairaalasänkyni viereltä. ”Niin tunteikas hetki, Inari…”

Tämäkö kamala otus oli tullut minusta?

En voinut mitään. Aloin itkeä. Painostuksesta huolimatta en halunnut imettää tuota penikkaa. En aikonut, vaikka se nostettaisiin kuinka monta kertaa minun syliini. En halunnut pidelläkään sitä.

Äiti vain hymyili nurkassa. Kai hän luuli, että liikutuin rakkaudesta. Minä itkin menetettyä elämääni. Penikka nukkui. Pian se heräisi karjumaan, pian sairaanhoitaja saapuisi painostamaan, pian joutuisin taas keksimään kaikki metkut, etten joutuisi syöttämään tuota elukkaa, pian —

”Mä voin pidellä häntä hetki, Inari — uppitta tuu mummille, voi mikä prinsessa–”

Painoin kasvoni rapisevaan lakanaan.

”Väsyttääkö sua taas?” äiti kysyi.
”Joo”, valehtelin, vaikka ei väsyttänyt.
”No. Laitetaan prinsessa omaan sänkyyn, nonni. Mummi käväsee teellä — sä voit Inari hetki nukkua.”

Sillä hetkellä kun ovi sulkeutui, etsin vapisevin käsin puhelimeni pieneltä yöpöydältä. Siinä ei ollut enää paljoakaan akkua, mutta etsin vimmaisesti jotain numeroa, josta saisin apua. Ei Eiraa. Ei edes Ailia. Ei Eetua, ei Nellyä… Valitsin Hellon.

”Helou!” Hello vastasi melkein heti iloisena ja pahaa-aavistamattomana.

[InariOsallistuja]

Voi kun olisit ollut jonkun toisen lapsi. Jonkun toisen pieni tyttö. Koska minä tiedän, että olet pieni tyttö. Joku toinen olisi voinut haluta sinut, joku toinen olisi pystynyt pitämään sinut.

Tiesin ettei siellä vielä oikein mitään ollut, siis minun kohdussani. Se alkoi muistuttaa jotain elävää jo, mutta ei vielä ihmislasta. Jossain vaiheessa olin kuitenkin alkanut jutella sille iltaisin sängyssä ajatuksissani. Olin ryhtynyt silittelemään sitä, tai ehkä vatsaani ennemmin kuin sitä…

Nelly sanoi, että sinusta pitää hankkiutua eroon ennen kuin kasvat liian isoksi. Nelly sanoi, ettet sinä ole vielä kuin muutama solu, mutta tuntuisi silti kuin tappaisin elävän ihmisen. Sinä olet minun tyttöni, vaikka en voi pitää sinua.

Vedin peiton pääni yli. Pöytälampun valo kajasti hieman sen läpi. Vaikka asuin yksin, tunsin meidän olevan kunnolla kahden vasta peiton alla. Nellyn ja Eetun lisäksi mielessäni kummittelivat Eira ja Hello: ainoat, joille olin kertonut tästä. Eira oli suhtautunut tähän niin kuin Nellykin. Ei tässä ole mitään ongelmaa. Kävi kauhea vahinko, mutta hoidetaan se nyt pois päiväjärjestyksestä. Hello oli kysynyt, miksen voi kertoa äidille ja isälle. Ovatko he niin vanhanaikaisia, että minun pitäisi olla naimisissa, vai mistä kiikasti? Ei se ihan sitäkään ollut. Ei halunnut sanoa silti, vaikka Hello sanoi vakavana, että ryhtyisi vaikka aviomieheksi minulle.

Voi kuule. Mummu oppisi rakastamaan sinua, jos voisin sinut pitää. Älä siitä huoli. En minä sinua pois siksi anna, että sinussa olisi jokin vika. Minusta ei vain ole äidiksi sinulle. En voi jäädä tänne. Mummusta olisi kyllä sinulle mummuksi, vaikka ensin hän olisikin sitä mieltä, että olet väärän värinen.

[InariOsallistuja]

Aina on apuja

Asunto oli ollut helppo löytää. Vaasa ei ole ihan hirveän kallis kaupunki asua. Söpön yksiöni vuokra oli varsin kohtuullinen, ja siinä oli pieni parveke. Lemmikit ja tupakointi oli kielletty, mutta niinhän oli melkein aina, eikä se haitannut.

Äiti oli ylpeä. Hän oli ryhtynyt heti keräämään minulle kaikkea pientä tarpeellista. Minulla oli Ilveksen autotallissa pahvilaatikoita, jotka sisälsivät lautasia, mukeja, kuppeja, ruokailuvälineitä, kaksi kattilaa, paistinpannun, pyyhkeitä, kahdet lakanat ja niin edelleen. Eirakin oli hyväksynyt, että olin lähdössä, mutta ei tainnut ymmärtää, mitä se todella tarkoitti.

Istuin tallin pihassa penkillä, jolla Camilla ja Alex tapasivat tupakoida, ja katselin autoja. Eira oli saanut Ilonan vanhasta autosta itselleen ihan nätin auton. Nätimpi se oli kuin minun. Hello ajoi yhä Toyotallaan, joka oli korjauksineen monin verroin kalliimpi kuin kunnollinen uudempi ja parempi auto. Alexilla oli iso ja korkea Skoda, ja Oskarin Volvo kökötti yhä hylättynä nurkassa. Maneesin puolella oli Sonjan ja Marshallin autot, jotka olivat muita hienompia, ja Eetu oli parkkeerannut tupansa eteen soralle.

Olin käynyt Hopiavuoren hevostallissa jo silloin, kun se ei ollut vielä Hopiavuoren hevostalli, vaan Annikan oma talli. Sitä ennen olin käynyt päivähoidossa vanhassa Hopiavuoressa, Eetun äidin luona, ja siellä oli ollut Hopiavuoren hevostalli jo kauan ennen kuin täällä. Olimme Eiran kanssa halunneet jonkin samanlaisen hevosen kuin Riitan ratsastuskoululla: puoliverisen, ehkä solakasta päästä olevan suomenhevosen tai vaikka jonkin ison ponin. Meille oli kuitenkin ostettu Uuno, jossa emme moneen vuoteen nähneet mitään vikaa.

Uuno oli aina asunut täällä, jo Annikan aikana, ja vain Jussi oli ollut täällä hieman ennen sitä. Vuosikaudet olin mennyt sen kanssa noita samoja maastoreittejä, harjoitellut tuolla samalla kentällä. Ennen vanhaan olin käynyt Eetun ja Annikan kotona hörppäämässä mehua kuumalla säällä ja jatkanut sitten Uunon kanssa ja Uunolla leikkimistä. Nykyään Eetun ja Nellyn kotona tuli käytyä muutenkin, ja usein joku, yleensä Nelly, teki myös ruokaa. Elämä oli käynyt helpoksi, tutuksi ja turvalliseksi, mutta kauan odottamani muutos oli jo tulossa.

Vaikka Vaasan vuokrataso oli kuinka halpa, en pystyisi irrottamaan mistään Uunoa varten rahaa. Kesä oli mennyt hyvin karsinapaikkaa Eiran kanssa puoliksi maksaen, vaikka isä ei halunnut olla enää missään tekemisissä Uunon kanssa. Muutto kuitenkin lähestyi. Ensikuu olisi viimeinen kuukausi, kun maksaisin osuuteni Uunon karsinavuokrasta, ja sitten olisi pakko keksiä jotain muuta. En ollut saanut sanottua sitä Eiralle, mutta se olisi pakko sanoa nyt, jotta hänelle jäisi edes vähän aikaa miettiä seuraavaa siirtoaan.

Todennäköisesti Eira päätyisi laittamaan Uunon myyntiin ylläpitomahdollisuudella. Toodennäköisesti se ei silti kelpaisi kenellekään. Todennäköisesti siitä olisi sitten hankkiuduttava eroon muilla keinoin, vaikka se oli niin terve ja kiltti kuin hevonen voi olla.

Eetu käveli pihan poikki pistolapiota kantaen ja tuijotti kauan minua. Camillan ja Alexin paikalla ei tavattu istuskella, joten kai Eetu tarkasti, etten polttanut salaa tupakkaa. Hän teki ihmeellisen mutkan kesken matkaansa kentälle ja seisahtui penkin eteen.

”Mikon?” Eetu kysyi korupuheetta.
”Vähä huolia.”
”Jaa… Tuataniin Nelly on tuvas kyllä.”
”Eiku en mä sille tullu juttelemaan.”
”Justihin. Et kai… Et kai mulle ainakaa? Minen kuule tiärä mitä — eikö Nelly ny olis kumminki paree, kun–”
”En mä suakaan odota.”
”Jaa? Ketäs?”

Eiraa. Mutta en tiennyt, mitä sanoa. Oikeastaan olisin kaivannut jotain Nellymäistä apua, mutta Nelly ei kuitenkaan ollut sopiva. Häneltä sai oikeat repliikit käyttöönsä, mutta ne olivat reippaat kuin Nelly itse, eivätkä sopisi minun tilanteeseeni. Vaikka en ollut ajatellut tulla hakemaan neuvoja tai lohdutusta, yhtäkkiä tiesin, kenen kanssa halusin jutella ennen kuin pystyisin puhumaan Eiralle.

”Onks Noa kotona?”
”Noa?”
”Nii. Vai onkse Meijerillä? Mä voin kyl odottaa sitä.”
”Ei kun oli se tuala. Tais justihin mennä koiraan kaas kattomahan postia. Kai se siältä tuloo pian, jos Jerusalemi ei karkaa taas siltä mettän pualelle.”

[InariOsallistuja]

Meidän ensimmäinen hevosemme

Uuno katseli rauhallisena karsinastaan, kun yritin nieleskellä palaa kurkustani. Talli tuoksui makealta heinältä, niin kuin aina iltaisin, kun hevoset rauhoittuivat yöpuulle ja söivät viimeisiä heiniään. Välillä sitä ei haistanut, kun nenä meni tukkoon, mutta aina välillä pystyin.

Oskari teki lähtöä ja kolisutteli vaimeasti varustehuoneessa. Olin kuullut samat kolinat miljoona kertaa, niin kuin Uunon hengityksenkin, ja satunnaiset pärskähdykset kauempaa. En ollut viime aikoina käynyt tallilla niin usein kuin olisi pitänyt.

Olisi pitänyt nauttia Uunosta enemmän. Se, reppana, ei ollut mikään metka poni eikä sutjakka puoliverinen, mutta se oli minun ja Eiran ihan oma hevonen. Ja hyvä hevonen se oli ollutkin. Se oli opettanut meidät kärsivällisesti ratsastamaan, eikä se ollut ikinä tehnyt meille pahaa, vaikka välillä me olimme tehneet vahingossa sille. Sen silmät olivat aina seuranneet minua illalla, kun olin ollut lähdössä, ja koulun jälkeen tullessani se oli lompsinut laiskasti portille tervehtimään. Sen kanssa oli laukattu pellonreunassa, uitukin Jätinmontolla, ja opeteltu ravaamaan suoraa linjaa. Olin pudonnut sen selästä monta kertaa, ja aina silloin se oli jäänyt odottamaan ja ihmettelemään. Joskus olimme pudonneet molemmat samaan aikaan Eiran kanssa, kun toiselta oli mennyt tasapaino ja toinenkin oli vedetty vahingossa mukana alas. Ikinä ei ollut sattunut liian kovaa.

Isällä ei olisi enää mitään syytä maksaa Uunoa, jos äiti, Eira ja kaksoset eivät menisi takaisin kotiin. Eikä äiti ollut menossa. Hän oli istuttanut meidät Eiran kanssa vasta toissailtana Ilveksen pöydän ääreen ja sanonut, että äidin ja isän oli aika jatkaa eri teillä, mutta että isä varmasti rakasti meitä tyttöjä, kunhan saisi jostain apua. Eira oli tuhahdellut, että kauan se äijä olikin saanut äitiä hakata, mutta minä olin ollut hiljaa. Äidin ja isän ero oli paljon muutakin kuin äidin ja isän ero.

En asuisi lapsuudenkodissani enää ikinä. Oli sieltä paljon ihaniakin muistoja. En myöskään aikonut nähdä isää enää yksin ikinä. Todennäköisesti en näkisi sitten Ringoakaan, eikä sillä olisi kovin hyvä loppuelämä.

Niin ja Uuno lähtisi lopulta, jos joku sen huolisi, ja pahimmassa tapauksessa se lähtisi niin, ettei kukaan edes haluaisi sitä. Meidän ensimmäinen hevosemme, ja minun viimeiseni, josta en ollut ymmärtänyt nauttia tarpeeksi, kun oli vielä aikaa.

[InariOsallistuja]

Sankari, joka hänen olisi pitänyt aina olla

”MITÄ!” isä ärjyi niin että Eirakin säpsähti vieressäni.

Tunsin, miten kaikki kolme pikkusiskoani painautuivat paremmin sohvan selkänojaa vasten, kun isä nousi nojatuolista hitaasti ja uhkaavasti niin kuin jokin elokuvien jättimäinen hirviö nousee varjoista. Aloin tuijottaa kiireesti maton sinistä koukerokuviota. Isään toimi nimittäin parhaiten sama taktiikka, kuin joihinkin isoihin käärmeisiin, kun ne hyökkäsivät. Kun oli ihan hiljaa ja paikallaan, pelastui, koska sellaiset käärmeet pystyivät näkemään ainoastaan liikkeen. Niin isäkin. Lisäksi isä kuuli, jos väitti vastaan. Tai jos hengitti liian kovaa.

”KUULINKO minä oikein! KUULINKO oikein, että — kato mua kun mä puhun!”

Nostin saman tien katseeni. Se taisi olla refleksi. Isä kuitenkin tuijotti Eiraa pienet etuhampaat paljastettuina, eikä minua. Äiti kyyhötti edelleen nojatuolin käsinojalla niin kuin hyvin koulutettu papukaija. Eiraa en uskaltanut vilkaista. Isä näkisi sellaisen liikkeen heti ja hyökkäisi minun kimppuuni. Voi kun Eira ymmärtäisi olla hiljaa. Voi kun Eira ymmärtäisi olla aloillaan.

”NIINKÖ MEINAAT että toisenkin vuoden laiskottelet — että koko elämäs aiot laiskotella? SULLA ON KOULUPAIKKA JA SINÄHÄN OTAT SEN VASTAAN JUSTIIN NYT!”

Eira veti henkeä hieman vapisten ja nojautui hitaasti eteenpäin, mutta vaikka nipistin häntä salaa kyljestä, hän ei peruuttanut takaisin sohvatyynyjen suojiin.

”Mä en halua olla mikään paska lakimies!” Eira huusi, mutta ei puoleksikaan niin lujaa kuin isä.

”NUO EI VOI OLLA MUN NUO KAKARAT!” isä ärjäisi äidille ja kääntyi sitten heti takaisin tuijottamaan Eiraa. ”Toinen on löyhäpää eikä edes pääse kouluun ja TOINEN YHTEISKUNNAN ELÄTTI VÄLTTELEE KOULUTUSTA JA TYÖTÄ! MIKÄS IHME neiti haluaa olla jos ei oikis kelpaa hä?”

Irma niiskutti. Äiti ei tehnyt elettäkään tullakseen lohduttamaan. Eikä kukaan meistä muistakaan. Isä huusi Eiralle usein, mutta ei koskaan noin lähellä, noin lujaa ja noin uhkaavana.

”Mä oon hakenu JA PÄÄSSY Ärrälle töihin, niin että en mä kyllä oo mikää –” Eira aloitti ja tuntui saavan vain lisää potkua taistelumoodiinsa, vaikka oli ollut jo kauan vaarallista sanoa yhtään mitään.
”ÄRRÄLLE TÖIHIN!” isä karjui ja puristi nenänvarttaan. ”Mä en tajua kuinka susta on kasvatettu NOIN tyhmä!”
”NO SINÄ NYT ET AINAKAAN OLE KASVATTANU MUA TAI KETÄÄN MUUTA!” Eira kiljaisi ja ponkaisi sohvalta ylös.

Isä ei ollut ikinä lyönyt meitä. Joskus oli käsi kohonnut, mutta se oli aina laskeutunutkin. Ringoa isä joskus löi. Sitä edelsi aina isän silmien välähdys, hampaiden pureminen alapurentaisesti yhteen ja kasvojen vääntyminen irveeseen. Tämä oli ihan ensimmäinen kerta, kun isän naama vääntyi sillä tavalla Eiran edessä. Silmäni pyrkivät räpsymään kiinni ihan niin kuin se suojaisi muka minua saati Eiraa. Isän käsivarsi levittäytyi sivulle vauhtia ottamaan ja Eira peitti päänsä omillaan niin hyvin kuin taisi. Silloin äiti seisoi yhtäkkiä isän edessä niin kuin olisi ollut siinä koko ajan. Meidän pieni, laiha äiti, joka käytti sukkahousuja arkenakin, ja joka oli isää monta päätä lyhyempi ja puhui niin hiljaisesti aina, seisoi Eiran edessä kädet levällään.

”Koske niihin tyttöihin”, äiti kehotti silkkisen pehmeästi niin kuin olisi tehty sametista ja myrkystä, eikä pumpulista ja merkkimekoista. ”Kokeile koskea. Sä voit lyödä niitä, mutta mä lupaan sulle, että mun tyttöjä voi lyödä vain yhden kerran elämässään. Kokeile lyödä. Anna mennä. Mieti ensin uskallatko.”

Isän käsi, joka oli jo hetkeksi pysähtynyt, osui äitiä naamaan. Saman tien äiti oli sukkhousujen verhoamilla polvillaan sinikuvioisella matolla ja piteli poskeaan. Isä näytti hämmentyneeltä, mutta vain hetken. Alaetuhampaat työntyivät uudelleen esiin.

Äiti sylkäisi matolle, eikä yrittänyt nousta. ”Inari”, hän sanoi. ”Vie kaksoset Ilvekseen.”
”Joo”, inahdin automaattisesti ja nyin Inkeriä kädestä. Hän itki ihan hiljaa. ”Tulkaa. Mennään kattoon Helloo. Mennään kattoon Ilveksen tätii Inarin kaa. Mennään Inarin autolla vähä ajeleen.”
En uskaltanut katsoa kehenkään paitsi äitiin. Matolla oleva klimppi näytti ihan hampaalta ja vereltä.
”Eira. Mee pihalle. Soita Mannille, että hakee meidät. Sitten odota viis minuuttia, ja jos mä en tuu ulos, soita poliisille. Älä missään tapauksessa tuu takasin tänne ilman Mannia tai poliisia. Mä otan vaan tyttöjen tavarat ja tuun ulos.”

Eteisessä en sanonut mitään Eiralle, joka tunki kenkiä jalkoihinsa samalla kun minä ahdoin Irmaa haalareihin. Vaihdoimme yhden synkän katseen. Ojensin puetun Irman Eiralle ja ajattelin palata takaisin. Eihän äitiä voinut oikeasti yksin jättää. Eira otti kuitenkin minua ranteesta kiinni vapaalla kädellään.
”Äiti sanoi että sä viet nää Hellon äitin tyä”, hän muistutti.
”Koska sä oot äitiä totellu ikinä?”
”Nyt tottelen.”

En voinut edes yrittää palata enää, koska Eira työnsi Irman takaisin syliini. Lapsia en ainakaan enää veisi takaisin sisään. Kumpikin tuntui lamaantuneen ihan veteläksi, eikä pannut hanttiin, vaikka raahasin heidät autoon köytin turvavöihin ilman minkäänlaista turvaistuinta. Eira istui konepellillä ja puhui puhelimeen kunnes käynnistin auton. Sitten hän huiskautti minulle kädellään, että mene. Ruuvasin ikkunan auki.

”Tuu mukaan.”
”Äiti sanoi että mun pitää odottaa.”
”Miks sä odottaisit? Osaa Manni ittekki tähän tulla!”
Eira katsoi minua niin kuin tyhmää ja vilkaisi nopeasti tyttöjä ennen kuin vastasi.
”Iskällä on kolme asetta himassa ja se on ilman niitäki aiva mielipuoli.”
”Ei kai se nyt…”
”Ei kai, mutta jos se on tullu lopunki hulluksi niin mulla on ainaki korvat päässä. Painu nyt hel…meriiniin siitä. Mä meen tohon katoksen taa oottaan. Ei tässä mee kun viis minuuttia ennen kun äiti tulee… Toivottavasti.”
”Mäkin jään oottaan.”
”Irma ja Inkeri ei jää, joten säkään et jää.”
”No aja sä näiden kanssa meille, niin mä jään. Siis Ilvekseen. Ettei satu mitään…”
Eira pudisti päätään. ”Ei mulle käy mitään”, hän sanoi ja irvisti ilmoille hymyn. ”Häivy jo.”
”Lupaatko?”
”Lupaan. Mä juoksen kovempaa kun se läski paska, jos täytyy. Nähdään joskus vartin päästä.”

[InariOsallistuja]

Tyhmä

Jos en tällä kertaa pääse, luovutan.

Eira pääsi jo viime vuonna oikikseen, mutta haki lykkäystä, koska halusi olla hevosten kanssa nyt, kun hänellä oli niin paljon mielenkiintoisia projekteja. Minä en päässyt. Jos olisin päässyt, en olisi edes ajatellut mitään lykkäystä. Olisin lähtenyt, enkä olisi ikinä enää palannut Otsonmäelle. Mikään hevonen tai mikään projekti ei olisi pitänyt minua täällä.

Olen lukenut joka ilta. Toisaalta niin olin kyllä edellisinäkin vuosina. Olen ollut valmistavilla kursseilla. Pääsykokeet ovat ainakin viime kerralla tuntuneet siltä, että ne menivät hyvin. Ja silti olen joutunut jäämään Otsonmäelle ilman opiskelupaikkaa.

Olen kai sitten vain liian tyhmä.

Miksi Eira sitten pääsee ja minä en? Olen ihan varmasti fiksumpi kuin Eira. Eiran pää on täynnä vaaleanpunaisia prinssiunelmia ja ennenaikaista hääsuunnittelua. Poikia, poikia, poikia. Eira ei edes keskity. Hän räjähtelee turhasta, nakkelee niskojaan, kampaa tukkaansa ja meikkaa kaiket päivät nyt, kun äiti ei enää kiellä luomivärin ja vaalean huulipunan käyttöä.

Jos minä en nyt pääse, kun Eira pääsi jo viime kerralla, minun on pakko jo myöntää tappioni.

Minusta tulee samanlainen kuin äidistä. Äitikin oli joskus välkky ja viisas, mutta nyt hän on vain äiti ja vaimo. Nuorena meidän äiti halusi lääkäriksi, mutta sitten lukiossa isä tuli kuvioihin. Äiti sanoo silloin ymmärtäneensä, että hän halusi huolehtia ennemmin meistä kuin vieraista ihmisistä: lapsistaan ja aviomiehestään. Minäpä uskon, että isä vain sanoi tarpeeksi monta kertaa, että meidän äiti on tyhjäpää emäntä, että äiti lopulta uskoi ja tyhmeni.

Sama on käymässä minulle. Jos en nyt pääse sisään, hyväksyn, että olen Eiraa tyhmempi.

[InariOsallistuja]

Joululahjadilemma

Inarilla oli pulma. Aili oli nähnyt hänen murehtivan jo monta päivää. Manni ei ollut huomannut mitään, mutta Ailin kanssahan Inari enemmän aikaa viettikin. Siksi juuri Aili tunsi Inarin mietintä- ja huoli-ilmeet paremmin.

Aili oli kasvattanut jo kaksi lasta mielestään erittäin yhteiskuntakelpoiseksi. Hän oli oppinut sinä aikana yhtä sun toista lapsista ja nuorista. Tällä kertaa Ailin oppimasta päti se, ettei tuo nuori ihminen kertoisi huoliaan kyselemällä, vaan tulisi sitten puhumaan, kun kaipaisi äidin, ei kun Ailin apua.

Inari oli nuori nainen, joka halusi tehdä kaiken oikein. Lisäksi hän oli nuori nainen, jonka oli pitänyt selviytyä aina omillaan, oman harkintakykynsä varassa. Sen takia Inarilta meni melkein koko marraskuu ennen kuin hän viimein lähestyi vaikeana Ailia, joka leipoi sillä hetkellä joulutorttuja syödäkseen niitä illalla Hirvijärven ja Hopiavuoren rouvien kanssa.

Aili näki Inarin empivän keittiön ovella, mutta hymyili vain tervehdykseksi. Inari availi suutaan monta kertaa, kihnutti toisen jalan varpailla toisen pohjetta ja vaihtoi asentoa ennen kuin sai suunsa auki.

”Aili mulla on ongelma…”
”Minkälainen, kulta?”

Aili antoi Inarin ottaa taas aikansa. Hän leikkasi torttulevyn toisensa jälkeen taittelemista ja hilloa vaille valmiiksi. Hän teki perinteisiä, tähden mallisia torttuja, joissa olisi perinteistä luumuhilloa. Aili tykkäsi myös uusista kokeiluista, mutta Hirvijärven ja Hopiavuoren rouvat arvostivat eniten perinteikkäitä torttuja, ja ne olivat Ailin mielestä ihan yhtä hyviä kuin muutkin.

”Jos joku on erilainen kuin muut. Niin mä ajattelin… Onko kohteliaampaa huomioida se, vai olla niinku se olis samanlainen..?”
”Nyt mä en kulta ymmärrä. Jos sä nyt tarkotat että tarviiko semmoset kun vaikka meidän Hellu jotain erityishuomiota, niin arjessa varmaan ei, mutta senhän sä tiedät. Mä en ihan tiedä, mistä sä puhut.”
”Emmä tiedä. Mä tein noita sukkia kaikille tallilla vaan. Ja sit mä mietin…”

Aili oli nokkela nainen. Vaikka Inari ei ollut sanonut oikeastaan mitään, Aili tiesi Hopiavuoren väen nimeltä ja osasi aavistaa, mitä Inarin ongelma koski.

”Hmm. Tällä kertaa mä menisin ja kysyisin tältä asianosaiselta itseltään”, Aili neuvoi.

Parin päivän kuluttua siitä Inari yritti rohkaista mielensä Hopiavuoren tuvassa. Häntä hävetti, että oli niin paljon asioita, joita hän ei tiennyt, tai joita hän ei ollut pannut merkille. Olisipa hän havainnut tarkkailla tilannetta jo aiemmin.

Väkeä tuli ja meni tuvassa. Inari odotti kärsivällisesti oikeaa hetkeä. Se tulisi vielä. Jossain vaiheessa päivää olisi hiljaisempaa.

Kärsivällisyys palkittiin, kun Inari oli juonut jo tosi monta kupillista teetä. Noa selaili kännykkäänsä pöydän ääressä, puri aina välillä näkkileipää ja näytti ihan rauhalliselta. Eikä paikalla ollut ketään muuta. Inarin oli ihan pakko saada suunsa auki nyt, sillä pian joku muu liittyisi taas seuraan.

”Noa.”
”Mm?”
”Mun pitäis kysyä sulta jotain…”
”Joo?”
”Lupaaksä, ettet sä suutu?”
”No riippuu mitä sä kysyt. En mä usko että mä suutun.”
”Vaikka se olis ihan tyhmä kysymys? Ihan hirvee kysymys?”
”No tuskin sä mitää nii hirveetä kysyt multa.”
”Mä en oo varma et kysynkö…”

Inari puristeli käsiään yhteen polviensa välissä ja mietti, miten sen nyt kysyisi. Noan kulmakarvat kohosivat sitä ylemmäs, mitä kauemmin Inari vetkutteli. Inari ei sitä toki huomannut, sillä hän tuijotti pöydällä olevia murusia. Lopulta hän vain kysyi.

”Onko se loukkaavampaa, jos mä teen sulle yhden villasukan vaan, vai se, jos mä teen kaksi?”

[InariOsallistuja]

Niklaksen tarinan inspiroimana

Joka kesä sama vastaus

Kirjekuori nökötti siististi pöydällä. Se oli ohut, joten siitä jo tiesi, mikä vastaus tänäkin vuonna olisi. En silti voinut olla toivomatta. Anna minun päästä oikeustieteelliseen. Anna minun päästä kouluun, niin en pyydä enää yhtään mitään. Päästä minut pois Otsonmäeltä tämän yhden kerran tällä tavalla, niin olen varmasti onnellinen.

Turrin käsin avasin kirjeen. Sydän hakkasi, vaikka toivoa ei ollut. Vaikka sormia kuinka pisteli, siinä se silti luki. Ei hyväksytty. Ei taaskaan. Taitoin kirjeen takaisin kuoreensa ja laskin sen takaisin pöydälle. Onneksi äiti ja isä olivat lähteneet hälyytettyään minut lukemaan postini. Hekin olivat kai huomanneet, miten ohut kirjekuoreni oli.

En tiedä, kuinka kauan pyyhin pettymyksen kyyneleitä keittiön pöydän ääressä, mutta havahduin siihen, kun ovi kävi. Odotin isän huhuilua, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan kuului, kuinka Eira rääkäisi ja potki kengät jaloistaan niin että ne pamahtivat seinään.

”Onks täälä edes ketään?” Eira kysyi eteisestä.
”Mä oon täällä”, vastasin ja pyyhin nopeasti silmäni hihaan vielä kerran.
”Mitä SÄ täällä oot?”
”Isä soitti, että… Mitä säkään täällä muuten teet?”
”Iskä sanoi että mulle on tullu pos — aaa… Pääsitkö sä..?”

Eira pääsi keittiöön asti jännittyneine suurine silmineen. Sitten hän näki minut ja hänen ilmeensä venähti jo ennen kuin pudistin päätäni.

”Voi paska…” Eira mutisi lähes äidillisesti. Hän käveli tuolini taakse ja halasi minua. Kerrankin minun ei tehnyt mieli ravistella häntä niskastani. Alkoi itkettää vielä enemmän.
”Kyllä sä vielä pääset”, Eira vakuutteli.
”Mä oon yrittäny niin monta vuotta”, niiskutin.
”Sä meet tänä vuonna sinne pääsykoekurssille ja sitten sä pääset.”
”Ei mulla oo rahaa…”
”Me hommataan sulle rahaa. Kyllä sä ens kerralla pääset.”
”En mä varmaan enää hae…”
”Höpö höpö! Ootapas kun mä katon äitin jemmasta sulle suklaataa ja–”
”Mä oon niin lihava, etten mä mitään–”
”Pää kii sä et ole lihava.”
”Lihava ja tyhmä…”
”Inari…”

Kun minä ryvin murheessani, Eira ryhtyi touhuamaan niin kuin olisi käteväkin emäntä, eikä ikänsä taloudenhoitoa vältellyt ipana. Hän laittoi teekattilan liedelle (vaikka meillä, toisin kuin Hopiavuoressa, olisi ollut vedenkeitin). Hän iski kupit pöytään, ja vieläpä samaa paria: hänen joskus itse ostamansa Lena Furbergin Polle-mukit. Hän kaivoi lupaamaansa suklaata kaapista, halasi minua vielä uudelleen ja kävi hakemassa Ringon sisälle nuolemaan poskiani. Sitten hän kaatoi meille kuumaa vettä kuppeihin ja kilisteli niihin teesiivilät pystyyn. Haistoin, että tee oli jotain ihan uutta, jota en ollut maistanut ennen. Tuoksui ainakin mansikalta ja joltain muulta.

”Kiitti”, mumisin.
”Mitä jos mentäis tänään maastoon?” Eira ehdotti.
”Ai yhdessä? En mä tiedä jaksaaks Uuno meitä molempia…”
”Jaksaa se, mut mä meinasin kyllä et jos sä menisit sillä ja mä lainaisin vaikka Cozminaa. Tai saat säkin varmaan lainata jos sä haluat mennä jollain muulla ja mä Uunolla.”
”Joo… Mihin me mentäis?”
”Mennään sinne Jätinmontolle ja kaadetaan se koko uimapaikka täyteen pesupulveria”, Eira mutisi yhtäkkiä katkerasti.
”Ai sua korpeaa vieläkin se ettet sä päässy sinne uimaan niiden kanssa?”
”No voi perse, arvaa. En olis halunnukkaa mihkää paskamontolle uimaan. Mutta kun Chai meni sinne, ja sori nyt vaan mutta mulla on söpöt uikkarit. Ja mä oon söpö niissä. Jos en kastele mun tukkaa.”

Tyrskähdin tahtomattani. Niin tietysti. Poikien takiahan se Eira. Eira katsoi minua kuppinsa ylitse ja hymyili. Sitten hän nielaisi viimeiset teepisaransa ja ponkaisi tuolista.

”No niin. Valmis. Ylös siitä.”
”Eiks sinne maastoon kannata mennä vasta illemmalla..?” epäröin. Oli aika kuuma.
”Meillä on paljo hommaa ennen sitä”, Eira ilmoitti.
”Mitä muka..?”
”Lähetään Seinäjoelle. Mulla on kakssataa euroa niin käydään siinä halvassa kampaamossa Hyllykalliolla ja sitte syödään jotku ööniin vaikka subit.”
”En mä nyt sun rahoja…”
”Pää kii.”

Hetken vielä asiaankuuluvasti emmittyäni (vaikka oikeasti hiustenleikkuu kuulostikin todella hyvältä idealta) nousin vetkutellen pöydästä ja seurasin Eiraa eteisen kautta autooni.

”Eiks sullaki ollu se kirje?” muistin yhtäkkiä ennen kuin starttasin auton.
”Ainii voi perse”, Eira mutisi. Hän päästi itsensä turvavöistä ja lähti autosta paiskaten oven ihan liian lujaa kiinni. Sitten hän marssi puolijuoksua sisälle ja nanosekunnin kuluttua samaa vauhtia ulos kirjekuori käteensä rutattuna.
”Tällästäki paskaa ihmisen pitää…” hän mutisi itsekseen vyöttäessään itseän taas turvavöihin ja repiessään sitten kirjekuorta auki.

Starttasin auton ja peruutin sen siihen, missä isän auto yleensä oli. Siitä oli helppo ajaa sitten tielle. Vilkaisin Eiran ilmettä ennen kuin lähdin, ja hän tuijotti papereitaan silmät selällään. Papereitaan. Paperinippuaan. Paksun kirjekuorensa sisältöä.

”No?” kysyin, ja kylmä tunne kouraisi minua vatsasta asti, vaikka minun kuului olla onnellinen Eiran puolesta.
”No — no en tietenkää päässy sisään!” Eira tiuskaisi.
”Miten niin tietenkää?”
”Mä oon tyhmä paska.”
”Mistä se edes on?” kysyin ja tavoittelin kirjettä.
”Oikiksesta”, Eira vastasi ja työnsi kirjeen takapuolensa alle. ”Noni aja. Täs oo koko päivää aikaa muhia. Menee se pulju kiinni ennenku ollaan Seinäjoella. Paska.”
”Tänne se kirje”, määräsin ja vapautin itseni turvavöistä yltääkseni kaivamaan ruttuiset paperit Eiran pyrstön alta. Auto nytkähti ja sammui, kun jalkani lipesi kytkimeltä.
”Mene nyt perseeseen siitä ihmisten henkilökohtaisesta tilasta — kirjesalaisuus — AI! — Inari — anna mulle se –”

Painoin Eiran naamaa toisella kädellä kauemmas ja pidin toisella ruttuista paperia edelläni.
Eira Johanna Helmipuro. Teidät on hyväksytty Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan…
”MITÄ?” rääkäisin.

[InariOsallistuja]

Lempisisko

”Eira Eira Eira Eiraeiraeiraeira!!”

En saanut Inkeriä edes laskettua maahan ennen kuin huuto alkoi. Purin hampaani yhteen ja kiskoin häneltä edes pipon päästä ennen kuin päästin hänet kaatuilemaan kevyine haalareineen kohti Hopiavuoren keittiötä. Kyllä Inkeri tiesi, että Hopiavuoren hevostalli oli ainakin toistaiseksi vielä myös Eiran koti, ja että Eira oli aina kaikkien lempisisko. Irmakin olisi varmasti mennyt yhtä lujaa, ellei Hello olisi antanut hänelle partaisia pusuja selkäni takana ovella ja saanut häntä kikattamaan.

”Te näytätte ihan joltain äidiltä ja isältä”, pitkänomaisen eteisen toiseen päähän olohuoneesta ilmaantunut Nelly sanoi haikeasti hymyillen ja seinään nojaten.
”Hyi”, kommentoin vaisusti, vaikka kun vilkaisin Helloa, isältä hän todella näytti. Irma toki oli ihan liian vitivalkoinen ja suoratukkainen, jotta Hello olisi voinut olla hänen isänsä tummine kiharoineen ja ihoineen, mutta silti.
”Kyllä mä heti ottaisin sut mun vauvaksi”, Hello höpötti Irmalle ja avasi hänen haalarinsa tytön ollenkaan vastustelematta tai kirkumatta Eiraa. ”Se on vaan niin että äippä ja isi ei taida sua mulle antaa.”
”Hello”, Inkeri kommentoi ja läpsäisi Helloa nenään niin että Hellon silmistä näki, kuinka se sattui.
”Irmeliini-hermeliini”, Hello vastasi ja painoi etusormellaan Irman nenää. ”Piip.”
Irma irvisti ensin, mutta nauroi sitten.
”Mee kattoon mihin Inkeri meni”, Hello kehotti ja laski Irman huterille jaloilleen. ”Isi, eiku Hello hakee koiran sisälle.”
”Nelly”, Irma hymyili ja vaappui ohitseni. ”Mehua mulle.”
”Joo Irma saa mehua. Tuuppa keittiöön. Otakko punasta mehua vai keltasta?”
”Joo.”
”Vai joo. Tuu.”

Nelly ontui hitaasti eteisestä Irma farkunlahkeeseensa takertuneena. Huokaisin ja seurasin heitä, vaikka mitäpä minulla tuvassa tehtiin, kun olin tuonut siskot kylään?

Keittiössä oli aina jonkin sortin kaaos, vaikka melua ei tottuneena muualta tuvasta enää noteerannutkaan. Tällä kertaa kaaos oli tavallista pahempi, kun kaksi lasta kiljui mukana. Eira oli raahannut lattialle Eetun kirppareilta kokoaman lelusäkin. Niklas ja yllätyksekseni myös Marshall tutkivat sen sisältöä Eiran ja Inkerin kanssa. Inkeri ojensi Marshallille pienen muovikoiran toisensa perään ja haukkui kimeästi. Marshall jaksoi vastata melkein joka kerta kiltisti, että ”niin on koira, koira sanoo hau”.

Eetu katseli näkyä penkin kulmalta leuka nyrkkeihinsä tuettuna ja hymyili pehmeästi niin kuin olisi mennyt jotenkin sekaisin. Hän havahtui vasta, kun Nelly nosti Irman hänen syliinsä ja tokaisi, että ei saa laitettua lapselle minkään sortin mehua, jos se roikkuu koko ajan hänen säärissään.

”Mitä Irma tiätää?” Eetu kysyi ja pussasi Irmaa poskelle niin että moiskahti.
”Koila”, Irma osoitti lattialle.
”No niimpon koiria! Meekkö leikkimään?”
”Joo.”
”Kattoppa kun Nelly laittooo sulle mehua. Otakko mehua ensi? Siälon kuule näköjänsä mansikkamehua.”
”Ei sun puheesta ymmärrä kukaa mitää”, Nelly tuhahti, mutta lempeästi. ”Irma. Juo mehua ensin.”

Vetäydyin penkin ikkunanurkkaan istumaan, kun Irma pääsi pois Eetun kömpelöstä puristuksesta ja heittäytyi lattialla makaavan, Inkerille norsupehmoa näyttävän Niklaksen selkään niin että tämä ähkäisi. Hello päästi Jerusalemin sotkemaan leikkiä, mistä molemmat lapset näyttivät vain pitävän, ja istui sitten itse maahan, jotta sai vedettyä Inkerin nilkasta kutitettavaksi. Olisi ollut ihanaa olla tuolla leikkimässä pienten siskojen kanssa, mutta minä en koskaan saanut aikaiseksi muuta kuin sen, että jompi kumpi tai molemmat alkoivat itkeä.

Toinen, joka näytti hautovan ikäviä ajatuksia, oli Nelly. Hän nojasi keittiön tasoon ja hymyili kyllä katsoessaan, kuinka Irma ja Eira keittivät ilmeisesti kahvia pienessä vaaleanpunaisessa muovikannussa hiekkalaatikkokuppi ojossa odottavalle Marshallille. Samalla Nelly puri hymynsä takana hampaitaan yhteen. Kun hän vilkaisi Eetua ja huomasi samalla minun katselevan häntä, hän väläytti suuntaani leveämmän hymyn. Vastasin siihen samalla tavalla, niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään.

[InariOsallistuja]

Eira ja sen laukanvaihdot

”Kyllä mä luulen et sä voit mennä”, Nelly sanoi Eiralle mietteliäästi ja tunsin välittömästi ikävän kateuden pistoksen sydämeni kohdalla. Miksi aina Eira?

Eira sen sijaan ei tainnut tuntea mitään pistoksia. Hän kiljaisi Cozminan selässä niin että se korskahti ja väisti äkisti sivulle. Uuno, jonka kyydissä minä istuin kuuntelemassa, vain höristi korviaan. Olisi ollut ihan mukavaa, jos Eira olisi kiljuntansa johdosta pudonnut hevosen selästä, mutta kun ei. Sen sijaan hän vain läpsähti vasten Cozminan ohutta, terävää niskaa ja otti hevosen ylhäältäpäin sellaiseen kuristusotteeseen, että oikeastaan makasi sen hennolla kaulaparalla halaamassa sitä.

”Kuulikko Miina kuulikko? Me mennään oikeisiin kisoihin!”
”Mä perun sun luvan jos mä nään sut tekemässä tota enää ikinä”, Nelly sanoi kuivasti.
”Emmä enää”, Eira hihkaisi, mutta roikkui edelleen Nellyn hevosen niskassa.
”Mä tarkotin et nyt heti ylös.”
”Oho, upsis!”
”Ja sitten uus yritys sen laukanvaihdon kanssa! Mä en oo nyt yhtään tyytyväinen. Sä et saa häpäistä mua siellä vaihtamalla tolleen kaks askelta myöhässä. Vähän ryhtiä nyt tohon touhuun.”
”Joo! Nyt kuule, nyt mä muistan sen sisäjalan!”
”No niin, meepä sitte ja muista. Mee sä Inari tonne päätyyn kattoon vielä sitä volttia.”

Naamioin huokauksen taitavasti tavalliseksi isoksi ja rauhalliseksi hengenvedoksi ja laitoin Uunon matelemaan nurkkaansa häpeämään. Aina vain sitä samaa volttia. Nelly piti tuntia muka meillekin, mutta sanoi vain sellaisia asioita kuin hyvä Inari, vielä pari kertaa Inari, mene tuonne sivummalle Inari. Eira sen sijaan sai leijonanosan Nellyn huomiosta. Kehuja ei tullut yhtä paljoa, mutta tehtäviä ja hienosäätöä sitäkin enemmän. Ei ihme, että Eira oli oppinut ratsastamaan niin hyvin. Toisaalta… Eirahan se meistä oli, joka säntäsi joka ainoa iltapäivä tallille ja ratsasti ilmeisesti peräti kolmella hevosella.

Käänsin Uunon voltille ja katselin, miten Eira sädehti laukatessaan Cozminalla. Pitäisi opetella olemaan iloinen siskon puolesta. Ei se ratsastusoppi ollut ilmaiseksi tullut.
”Hyvä tyttö Miina”, Eira kehui hidastaessaan raviin. ”Paska vaihto!” hän jatkoi iloisesti jo ennen kuin Nelly ehti sanoa mitään.
”Ei se nyt mikään paska ollu ko aiva puhdas, mut ei se vieläkää siihen tolpan kohdalle osu. Kyllä mä sut kehtaan sen kaa sinne ihmisiin päästää.”
”Nyt mä keskityn. Uudestaan.”
”Vielä kaks kertaa saat yrittää. Sitte vaihdetaan.”

[InariOsallistuja]

Asiat muuttuvat

”Nyt on niin, että asiat tulee muuttumaan tässä talossa.”

Sohvapöydällä oli jotain suklaata lasipurkissa. Se laitettiin siihen silloin, kun tuli vieraita. Nyt olin istunut mykän, konvehteja napsivan Eiran seurana jo puoli tuntia, kun isä oli hälyyttänyt minut paikalle Ilveksiltä jonkin tärkeän asian takia. Ilmeisesti olin jo vieras, kun konvehditkin oli nostettu esiin. Vieraita ei olisi saanut odotuttaa, mutta isä oli ehdottomasti halunnut käsitellä tärkeää asiaansa vasta, kun äiti oli saanut kaksoset päiväunille. Eira oli kääntynyt sohvalle selälleen selaamaan puhelintaan, mutta äiti pyyhkäisi hänen jalkansa lattialle istuessaan sirosti alas Eiran toiselle puolelle. Äiti ei koskaan nojannut selkänojaan.

Isä näytti vakavalta ja ankaralta meidän kolmen edessä. Erotkaa, ajattelin. Olisipa tämä eroilmoitus. ”Äiti ja isi rakastaa teitä molempia yhä ihan yhtä paljon”, alkoi tämä sama näytelmä aina telkkarissa kera lempeiden ilmeiden, mutta meillä isä voisi ihan hyvin sanoa: ”nyt on niin, että asiat tulee muuttumaan tässä talossa.”

”Eira. Istu ylös”, äiti mutisi. ”Iskällä on tärkeää asiaa.”

Isä seisoi toisen sohvan selkänojan takana käsiään tapansa mukaan nyrkkeihin puristellen, kun Eira nousi kunnolla istumaan ähkien kuin kahdeksankymmentävuotias. Terassin lasiovi oli kuin kehys isän ympärillä. Näin miten äiti painoi sormillaan Eiraa alaselästä, jotta saisi hänet istumaan suorassa ja nojailematta, niin kuin lady. Se toimi. Aina kun Eira ei väännellyt naamaansa tai röhnöttänyt koulukirjojensa yllä, hän näytti prinsessalta sievine nenineen ja vaaleine hiuksineen. Toista olin minä vesikraananenäni ja hiirenvärisine hiuksineni. Eira pysyi niin laihanakin, vaikka söi mitä halusi.

Isä karautti kurkkuaan. Katsoin heti hänen neliönmuotoisiin silmälaseihinsa. Eira rapisutteli taas yhden suklaan auki. Isän kulmat kurtistuivat, ja saatoin kuvitella äidinkin ankaran ilmeen. Erotkaa. Muuta isä Lappiin, muuta. Kuului maiskahdus, kun Eira imaisi suklaan suuhunsa. Isän tuijotus ei tuntunut vaikuttavan häneen vähääkään.

”Ensin käsitellään tämä Inarin pelleily”, isä aloitti, ja minä purin hampaat salaa yhteen, vaikka yritin pitää hymyä yllä. Niin tietenkin. Mitä syytä Eiralla olisi ollutkaan olla huolissaan? Hän ei ollut ainakaan kertonut olleensa kotiarestissa kuukausiin, eikä ollut liiemmin valittanut isästä muutenkaan. Minä sen sijaan en ollut taaskaan päässyt opiskelemaan ja liikuin sitä paitsi Ilvesten kanssa. Eiväthän Ilvekset ole koskaan olleet isän mielestä Helmipuron klaanin arvolle sopivia.

”Sä olet ollut siellä Ilveksillä ihan tarpeeksi”, isä ilmoitti. ”Nyt joko tulet kotia sieltä tai muutat omaan.”
Arvasin. Olisipa se ollut eroilmoitus.
”Millä se muuttaa omaan kun ei sillä oo mitää rahaa?” Eira sanoi kärkkäästi.
”Oo hiljaa”, supatin. Ole vain hiljaa. Älä kiinnitä isän huomiota minuun yhtään enempää, kuin on pakko.
”No se kans, hyvä kun otit Eira puheeksi. Sen mummon tilin kuukausisummat ei tule enää Inari sulle, jos et joko tule kotiin tai mene omaan ja hanki töitä. Tommonen lusmuilu ei sovi.”
”Mut enhän mä sitten ikinä pääse opiskelemaan”, suustani tuli ennen kuin ehdin estää itseäni.
”Sehän lukee joka ilta pääsykokeisiin ja on se siellä Lapualla töissäki!” Eira rääkäisi puolittain minun päälleni. Potkaisin häntä nilkkaan niin että hän sähähti.
”Tuut takaisin kotiin”, isä sanoi ensin Eiraa vilkaisten. ”Sitten luet. Täällä sun on ilmasta asua, vaikka kyllä me halutaan että sulla on silti joku työ sillä aikaa, kun et ole kertauskurssilla. Edes se Lapuan homma jos nyt ei mitään muuta ole.”

Kun oikein jännitin vatsalihaksiani ja kasvojen lihaksia, sain pidettyä silmiin pyrkivät kyyneleet kurissa. En tietenkään voinut jäädä Ilveksen taloon ikuisesti, mutta se oli ollut kuin hermolomaa. Olin vihdoinkin siinä tilassa, että jaksaisin käydä oikeustieteellisen pääsykokeisiin valmentavat rankat kurssit, ja olin säästänyt niin paljon Lapuan grillin osa-aikaisista töistä, että minulla olisi varaa vain opiskella vähän aikaa. Kaikki rahat menisivät kuitenkin parin kuun vuokraan, puhumattakaan siitä, että takuuvuokraan ei ollut yhtään rahaa. Jos tulisin kotiin, opiskelusta ei tulisi mitään, ja olisin pian taas samassa epätoivoisessa tilassa kuin Ilveksen kotiin lähtiessäni. Vaihtoehtoni tuntuivat olemattomilta, mutta tiesin ennestään, että nyt piti olla hiljaa. Joutuisin muuttamaan kotiin joka tapauksessa, joten oli turha suututtaa isää yhtään enempää.

”Okei.”
”Sitte Eira.”
”Mä en oo tehny mitää”, Eira ilmoitti taistelunhaluisessa etunojossa. Kuulin äidin taputtavan hänen reittään.
”No et olekaan. Sua me haluttiin onnitella hyvästä koulumenestyksestä. Meidän perheessä ei lapset ole ennen menestyneet pitkässä matikassa… Ja vielä kun sä vähän niin kuin alotit sen kesken alusta.”
Kiva. Sain minäkin kaseja aikoinaan. Minä olen meidän perheen lapset. En tainnut olla enää ollenkaan isän suosiossa Ilveksille lähtemisen takia.
”Oke”, Eira sanoi ja rentoutui selkänojaa vasten kunnes äiti nipisti hänen selkänsä taas suoraksi.
”Siksi meillä on sulle äidin kanssa pieni palkinto”, iskä jatkoi ja hymyili niin vaikeasti kuin ei olisi koskaan ennen kokeillut hymyilemistä.
”Ai jaa?” Eira sanoi hölmistyneenä ja katsoi isästä äitiin ja äidistä isään. Ala-asteella olimme saaneet kolme euroa jokaisesta kympistä kokeessa, mutta muuten meillä ei palkintoja harrastettu. Tiesin Eiran miettivän samaa kuin minä. Mikä oli oikea rahasumma palkaksi menestymisestä pitkässä matematiikassa? Se oli kuitenkin isän mielestä jumalten oppiaine.
”Sä saat olla jatkossa puoli ysiin asti viikolla ulkona”, isä sanoi nyökytellen.
Tukahdutin tuhahduksen. Ilveksillä ei ollut kotiintuloaikoja. Pian minä joutuisin tulemaan tallilta kotiin taas viimeistään puoli kahdeksalta. Vaikka useimmiten tulin Ilveksillekin niihin aikoihin. Kukaan ei vain pakottanut.
”Ai saan!” Eira ilahtui.
”Et sekuntiakaan kauempaa.” Isän sormi nousi pystyyn, kun hän puhui.
”En mä oo”, Eira pisti hänen puheensa väliin.
”Ja jos se vaikuttaa sun koulunkäyntiin niin sä tuut puoli kahdeksan kotiin niin kuin ennenkin.”
”Joo”, Eira nyökytteli ihan niin kuin olisi saanut oikean palkinnon, eikä puolikasta niistä oikeuksista, jotka meidän kaikilla kavereillamme oli aina yläasteelta asti ollut ihan koulumenestyksestä riippumatta. Minun tulisi ikävä niitä oikeuksia. Ja henkistä hyvinvointia. Ja sitä, ettei tehnyt mieli kuolla koko ajan.

”Sit meillä on tätä yhteistä asiaa teille”, isä sanoi taas virallinen sointi äänessään ja ryhdistäytyi.

Erotkaa, ajattelin taas, vaikka näiden ilmoitusten jälkeen se alkoi vaikuttaa epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos isä ja äiti eroaisivat ja Eira ja ennen kaikkea kaksoset päätyisivätkin isälle? Äiti kuitenkin pitäisi kaksoset hengissä, jos olisi kuvioissa…

”Meidän mielestä te alatte olla vähän vanhoja heppatytöiksi”, iskä lausui varmasti, niin kuin olisi harjoitellut, ja tunsin litistyväni hänen sanojensa alle. Ei Uunoa. Isä ottaa pois Uunonkin.

Yritin tavoittaa Eiran katseen, mutta hän tuijotti isää. Vaikka sellaisissa perhepalavereissa piti aina hymyillä kuuntelevaisesti, Eiran kaikki neljä kulmahammasta olivat paljastuneet hirvittävään irvistykseen, kun hän ponkaisi ylös sohvalta juuri parahiksi isän seuraavia sanoja varten.

”Se teidän poni on kallis ylläpidettävä, ja menihän se kun te olitte pikkutyttöjä, mutta nyt taitaa olla niin, ettette te enää tarvi sitä. Me haluttiin äidin kanssa antaa teille etukäteisvaroitus, että me suunnitellaan sen myymistä, jos teillä on vaikka joku juttu jota te haluatte sen kanssa tehdä. Ja että on aikaa vaikka hyvästellä sitä. Kaksosetkin on vielä niin nuoria, että niille voi sitten joskus ostaa –”
”Sitä sä et myy”, Eira kuiskasi niin vaarallisesti, että isäkin jäi aukomaan suutaan.
”Eira”, yritin supista ja nyin hänen vaaleanpunaisen villapaitansa helmaa. Istu alas. Älä ota osumaa Uunon takia. Tämä on sen menoa joka tapauksessa. Eikä isä sitä myy, ei takuulla jaksa myydä. Se menee teurasautoon, eikä mihinkään huonoon kotiin. Istu alas. Surraan vasta puolen tunnin kuluttua, tai muuten isän latelemat uutiset vain pahenevat.
”Pää kii!” Eira äyskäisi minulle ja läimäisi minua sormille. ”Jos sä sen myyt, niin mä lupaan sulle, äijä–”
”Nyt varovasti, Eira”, iskä sanoi ylhäisessä takakenossa.
”–että mäkin lähden täältä, ja arvaa mitä, mä en tuu edes jouluksi takasin niinku toi!” Eira jylisi ja osoitti minua terävästi.
”Mä tiedän, että tää on nyt iso muutos, ja me vasta harkitaan –”
”Tää ei oo mikään muutos, koska sä perut tämän nyt heti. Ja jos tästä tulee muutos, tuleekin sellanen muutos ettet sä oo ennen nähny etkä toiste näe!”

Äiti oli jähmettynyt nurkkaansa. Minäkin yritin olla liikuttamatta edes silmiäni isän kravatista. Isää ei uhkailla. Isäkään ei kuulunut liikehtivän, mutta hänen leukansa asento kertoi, että Eiran oli turha unelmoida puoli yhdeksään asti kestävästä vapaudesta, tai ylipäätään ulos menemisestä ennen kuin hän täyttäisi kolmekymmentä vuotta. Olisipa Eira voinut olla isääkin pelottavampi. Vaikka ei kukaan voi olla isää pelottavampi. Ajattelin Uunon liian pieniä korvia. Kuolisin, kun minulla ei olisi enää edes sitä ja Hopiavuoren hevostallia. Elämässä ei ole mitään järkeä, jos Uuno teurastetaan tai ammutaan. Olin harjannut ja hoitanut sitä turhaan. Olin rakastanut sitä turhaan. Nyt Eira meni vielä uhkailemaan isää, niin etten näkisi häntäkään ennen kuin joutuisin tulemaan takaisin kotiin.

Isän ja Eiran tuijotuskilpailu katkesi jomman kumman kaksosen ähkintään, joka kuului minun entisestä makuuhuoneestani.

”Meekkö Sirpa kattoon mikä Inkerin on?” iskä kysyi, tai oikeastaan komensi ihan rauhallisesti.
”Se on Irma, eksä edes sitä erota!” Eira rähähti ja marssi kantapäämarssia tiehensä.
”No jos Eira menee…” isä hymyili niin kuin olisi lähettänyt hyvin koulutetun koiran tekemään töitään. Eiran askel oli kuitenkin sellainen, että isänkin täytyi tietää, ettei Eira ollut menossa katsomaan Irmaa. Menisit nyt vain katsomaan kaksosia. Älä sano mitään. Ota kuukauden kotiaresti, älä enempää.
”Mä sinne ole menossa”, Eira kuitenkin huusi niin, että Irma alkoi ulvoa pelästyneenä väliseinän takana.
”Mihinkä sä sitten luulet meneväs?” iskä karjaisi yhtäkkiä nollasta sataan kiihtyneenä, vaikka oli esittänyt melko tyyntä.

Eira katosi huoneeseensa vastaamatta mitään. Äiti kipitti kaksosten luo äänettömin askelin. Isä hieroi ohimoitaan hyvän aikaa ja puhalteli pitkiä henkäyksiä. Toivoin, ettei seinäkellon sekuntiviisarin ääni ärsyttäisi isää ennen kuin äiti tai Eira tulisi takaisin. Ei meillä ollut tällaista, kun olimme Eiran kanssa ihan pieniä. Ei meillä ollut tällaista vielä edes viisi vuotta sitten.

Ennen kuin kaksoset ehtivät edes kokonaan hiljentyä, Eira pamahti takaisin olohuoneeseen. Hänellä oli valkoinen pörröinen pupureppunsa selässään ja sen lisäksi molemmilta hartioilta roikkui niin jättimäiset putkikassit, että ihmettelin, miten hän jaksoi kannatella niitä. Sylissään Eira puristi tietokonettaan ja metallinkiiltoista, vaaleanpunaiseen taittavaa meikkilaukkuaan. Hän marssi määrätietoisesti olohuoneen valkoisen lankamaton poikki.

”Inari!”, Eira kutsui niin vakuuttavasti, että jotenkin vaistomaisesti nousin sohvalta. Eira oli liikkuvampi ja äänekkäämpi maali kuin minä, joten hän oli myös isän todennäköisempi kohde. En edes kysynyt, minne me tai varsinkaan Eira oli menossa, kun kiisin hänen perässään eteiseen ja hyppäsin kenkiini. Isä sen sijaan kysyi, vaikka Eira ei vastannutkaan ennen kuin oli avannut oven.

”Mihin sinä luulet meneväs? Sinä nyt et ainakaan lähde kotoa mihinkään enää tämän jälkeen. Riittää että yks teistä on tommonen. Ja Inari säkään et mene vielä. Älä turhaan vedä sitä takkia — uskallapa koskea siihen ovenkahvaan — ovi kii NYT! Mihin sä kuvittelet että menet! Mä takuuvarmasti sut haen, jos siitä ovesta menet!”

Tuntui kuin olisin seurannut jonkin jättimäisen rakennuksen romahtamista, kun isän rautainen henkinen yliote Eirasta mureni hänen joutuessaan huutamaan sillä tavalla. Se oli pelottavaa. Samalla isäkin oli hetken aikaa pelkkä kiukkuinen äijä: pelkkä meidän iskä, jonka aikana oli uskaltanut laskea leikkikentän liukumäestä vielä yhden kerran, kun oli jo käsketty sisälle.

”Koita saakko otettua mut kii”, Eira ehdotti rauhallisesti ennen kuin astui matalilla syyskorkkareillaan ovesta ja sinetöi välirikkonsa isän kanssa lisäämällä: ”paskaläjä.”

Isä ei juossut Eiran perään, vaikka Eira asetteli tavaransa niin huolellisesti autoni takapenkille, että hän olisi ehtinyt kyllä. Kai hän pelkäsi naapurien katselevan.

”Meinaaksä et sä meet Ilvekseen vai mitä sä ajattelit..?” kysyin varovasti, kun olin peruuttanut pois pihasta.
”Ei sinne oikeen mahdu”, Eira tuumi ennemminkin äkäisenä kuin huolissaan itsestään, minusta tai Uunosta. ”Voisiks sä heittää mut tallille, tai edes valtatielle niin mä kävelisin siitä?”
”Eiku kyllä mä sut vien ihan tallille…”
”Mulla ei oo sit rahaa antaa sulle bensasta nyt.”
”Et sä oo ennenkään…”
”En nii mut iskä on antanu aina välillä ja nyt mä en asu enää kotona.”

Että Eirakin oli päättänyt lähteä. Halusin kertoa, ettei lähteminen ollut niin helppoa kuin Eira kuvitteli, mutta tavallaan se olisi ollut valehtelemista. Oli kamalaa olla toisten vaivoina, mutta oli monta kertaa ihanampaa olla eri talossa kuin isä. Samalla äitiä oli ikävä. Eiralla ei olisi edes Ailia halaamassa kotiin tullessa ja Mannia kysymässä mitä hän haluaisi kaupasta.

Ajelimme Hopiavuoren hevostallia kohti hiljaisuudessa suurimman osan matkaa. Minua pelotti Uunon kohtalo, ja vähän Eirankin. Vielä niitäkin asioita pelottavampaa oli se, miten Eira oli niin rauhallinen ja hiljainen.

”Mitä me sen Uunon kans?” kysyin, kun en tohtinut kysyä Eiran suunnitelmista enempää.
”En mä nyt ehdi sitä murehtia tänään vielä”, Eira vastasi kuulostaen koko ajan enemmän omalta kiukkuiselta ja taistelunhaluiselta itseltään. ”Ei se sitä tänään myy.”
”Okei… No… Entä — entä tää mun juttu?”
”Mikä juttu? Ei sulla oo mitään juttua.”
”Ai ei? Justhan iskä sano että mun pitää muuttaa takas kotiin.” Jo ajatus sattui vatsaan.

Eira käänsi hitaasti päätään ja tuijotti minua hetken aikaa hyvin vakavana ja silmät ymmyrkäisinä. Hän huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään ennen kuin puhui.

”Et tietenkään mee takas.”
”Mihin mä sit meen?”
”Meet nyt Ilveksen kotiin ja pysyt siellä aluksi. Mä en kerkee murehtia totakaan tänään. Sekään ei tapahdu tänään et se tulis sut kantamaan sieltä pihalle. Oikeestaan se ei tapahdu ikinä kun Aili on siellä.”
”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Mikä sua vaivaa? Eksä ymmärrä että me ollaan kodittomia, jos me ei mennä kotiin? Millä sä luulet että me eletään? Sulla on koulut kesken! Mä en edes päässy kouluun! Me ihan oikeesti ei pärjätä!”
”Aja tohon bussipysäkille.”
”En!”
”Aja nyt tohon bussipysäkille.”

Kun minä itkin neljäsataa euroa maksaneen autoni rattia vasten, Eira taputteli tyynesti selkääni niin kuin olisi ollut isosisko tai äiti. Kun pitkän ajan päästä tunsin saavani taas happea, laskeskelin hänen joko olleen koko ajan ihan hiljaa, tai minun olleen niin hysteerinen, etten ollut kuullut hänen puhuvan.

”Nyt kuuntele”, Eira sanoi tiukasti.
”Mm?”
”Aja mut tallille. Mä meen Nellyn ja Eetun tyä yöksi ja yritän keksiä jotain. Hyvällä säkällä iskä soittaa jo aamulla ja on tullu sen verran järkiinsä että mä voin mennä takasin ja kestää sitä lukion loppuun, ja sä voit jatkaa Ilveksen kotona ihan niinku nytki. Ja se maksaa Uunon niin kauan että meillä on rahaa.”
”Entä huonolla säkällä?”
”Ei nyt ajatella sitä vielä. Mut se äijä ei pilaa mun elämää.”

[InariOsallistuja]

Maailman tyhmin ääliö

Tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä!

En menisi kyllä enää ikinä tallille. Tai näyttäisi naamaani.

Vaikka kerran olisi vielä pakko mennä. Nimittäin palauttamaan Uuno. Sitten en enää ikinä poistuisi huoneestani ja Ilveksen talosta ihmisten ilmoille. En menisi edes ikkunoiden lähelle enää, ettei joku näkisi naamaani ja alkaisi nauraa.

Miten ihminen voi olla näin tyhmä…

Painoin Uunoa pohkeilla vielä vauhdikkaampaan laukkaan, vaikka se meni jo omilla hitailla äärirajoillaan. Sen korvat pyörähtivät minua kohti. Harvemmin tohdin edes laukata sillä, enkä laukannut kyllä ainakaan yksin maastossa. Uuno päätti kuitenkin totella vähän ensin epäröityään ja pidensi askeltaan entisestään. Minun oli päästävä nopeasti kauemmas tallilta kaikkien silmien alta, ja varsinkin kauas kaiken pahan alusta ja juuresta, Alexista.

Karistin Alex-ajatukset mielestäni päätäni pudistamalla ja tuijotin Jätinmetsän polkuja Uunon korvien välistä. Oli jo hämärää. En kuitenkaan ajatellut lopettaa vielä ratsastamista. Ilmakin oli viileämpää kuin päivällä. Menisin takaisin vasta, kun Alex olisi varmasti lähtenyt.

Mielikuvitukseni loihti laukkaamallemme polulle äskeisen muistoni siitä, miten Alex oli viimeinkin tullut Hopiavuoren hevostallille. Hänellä oli ollut tosi iso musta auto, jonka merkin tai mallin tai jonkin Eira oli kuiskannut korvaani haltioituneena. Minusta se oli ollut ihan kivan näköinen auto: kiiltävä ja naarmuton, vähän pölyinen ehkä. Sellainen vähäsen Hellon vanhan lelujeepin näköinen, kun se oli niin korkea. Olin yrittänyt nähdä sen ikkunoista ensimmäisen vilauksen Alexista — koska kuka muukaan tulija voisi olla — enkä ollut nähnyt kuin äärimmäisen epäselvän ihmishahmon. Vähän pörrötukkaisen, niin kuin Hello. Niin kuin Alex! Aika oli tuntunut pysähtyneen. Oli ollut kyse enää minuuteista: sitten Alex todella olisi täällä!

Irvistin ja hytisytin itseäni Uunon selässä. Sitä pidemmälle en halunnut muistaa, vaan olisin tahtonut kaataa jotain liuotusaineetta korvaani ja polttaa aivoni — siis mikäli minulla edes aivot oli. Annoin Uunon hidastaa käyntiin. Se reppana huohotti raskaasti ja alkoi yskiä. Taputin katuvaisena sen kaulaa. Itsekään en tainnut olla tarpeeksi valpas ratsastaakseni muuta kuin käyntiä. Sitä paitsi olin viimein päässyt tarpeeksi kauas tapahtumista ja koko Alexista. Oli parasta kävellä, koska kävelemään Uuno joutuisi vielä monta tuntia ennen kuin kehtaisin palata. Mitä jos en palaisikaan koskaan, vaan veisin Uunon Taavin luokse lähitallille ja jättäisin sinne muiden haettavaksi johonkin hätätapaukseen vedoten? En joutuisi näkemään Hopiavuoren tallilaisia ja heidän ilmeitään, kun he katsoisivat minua ja muistelisivat tapausta…

En edes tiedä, mikä tapauksessa oli pahinta. Varmaan todistajien määrä. Tietenkin koko luomakunta kerääntyi nimittäin katsomaan aina kun joku uusi ilmestyi. Hello oli autossaan kuuntelemassa musiikkia eli oikeasti jostain ihme syystä välttelemässä muita, kuten on muutenkin viime päivinä paljon tehnyt, ja Eetu ruuvasi jotain maneesin ovella. Se oli normaalia. Heti kun auton ääni kuului postilaatikoilta, tuvan ovi avautui ja portaille purkautui Tiituksen johdolla kaiken maailman Outia ja Hermania sen näköisinä kuin olisivat muka juoneet juomiaan kuistilla kaiken aikaa. Kuka siinä edes viihtyi: kuumalla kuistilla auringonpaahteessa? Kuuman juoman kanssa? Tuvan ikkunaankin oli painunut vielä pari naamaa sisäpuolelta. Eira syöksyi ensimmäisten joukossa tallista suuliin. Hän asettui minun ja Uunon vierelle ja tarttui sukaan niin kuin olisi koko ajan muka harjannut Uunoa, kun Camilla ja Oskari hiippailivat muka tosi luonnollisen näköisinä suulin pieleen nojailemaan karmia ja toisiaan ja tuijottamaan. Sonjankin piti juuri silloin harjata Morttia, ja jopa sen venäläisen Milanin pää pilkisti esiin tallin ovelta. Jos joku oli satulahuoneessa, taatusti hänkin jo silloin vilisti kuin rotta ylös vintin rappuja päästäkseen tuijottamaan tallin vintin ikkunasta… Sitten Eira sanoi sen, että kaikki huomaisivat muutaman kymmenen sekuntia myöhemmin, miten tyhmä olen ollut…

”Se on se Inarin Alex! Vitsi jos sillä on puoliverinen — vaikka itse asias mul on kyl vähä kiire kun mä hoidan Inkaa ja Surrea ja ratsastan Cozminalla — mut vitsi jos sillä olis ihan sairaan hieno kilpahevonen!”

Eiran tokaisusta oli jo ainakin tunti, mutta silti se sai minut valittamaan ääneen Uunon selässä. Vitsit miten olenkaan tyhmä. Vaikka olin jo monen kilometrin päässä tapahtumista ja kaikista ihmisistä, minun teki mieli kynsiä kasvojeni iho irti ja kuolla Jätinkissankiven alla olevaan ketunkoloon. Uuno käveli kuitenkin vakaasti sen ohi. Se ei piitannut yhtään siitä, kuinka tyhmä olen. Toisaalta se ei tainnut varmaan edes huomata silloin pihassa, mitä seuraavaksi tapahtui. Sehän melkein nukkui, kun olin harjannut sitä viivytellen nähdäkseni Alexin ensimmäisenä!!

Iso musta auto oli parkkeerattu maneesin puolelle: niin kuin melkein kaikki ekaa kertaa tulevat parkkeerasivat ennen kuin tajusivat tallipihankin olevan parkkipaikkaa. Ovi oli auennut, ja jännitys oli maistunut suussani raudalta. Keuhkoni olivat meinanneet räjähtää, kun ensimmäinen löysään skeittikenkään ja hieman liian suuriin collegehousuihin työnnetty jalka oli laskettu autosta pihan kamaralle. Siinä vaiheessa olin selitellyt itselleni, että autosta nousisi Alex mukavissa matkustusvaatteissaan. Olin ollut hieman pettynyt. Instagram-kuvissaan hän oli aina jossain kaukana radalla ratsastamassa hevosellaan, ja aina viimeisen päälle kilpavarustuksessa. Olin kai odottanut hänen pukeutuvan aina niin ja näyttävän prinssiltä tullessaankin… Mutta sillä kertaa Alexilla ei ollut ollut kilpatakkia, vaan monta numeroa liian suuri mutta muuten ihan uuden näköinen musta Adidaksen huppari löysien housujensa parina. Kihartuvat hiukset sentään olivat olleet tutun näköiset. Silloin muut olivat varmaan jo tajunneet, mutta minä en…

Uuno pudisti päätään. Älä mieti sellaisia, Inari, se taisi höristä. Päästin ohjat roikkumaan ihan löysinä ja rapsuttelin Uunon niskaa. Miten voisin olla miettimättä sellaisia, Uuno? Mitä jos ratsastaisin Pihlajamäen raunioille ja jäisin niille asumaan? Jos joku tulisi etsimään minua, hän voisi viedä Uunon kotiin. Ilmoittaisin muuttaneeni elämään erakkona. Että minä en vielä tajunnut silloinkaan, kun Alex oli tullut sieltä autostaan…

Olin jättänyt Uunon nuokkumaan suuliin ja kävellyt Alexia kohti. Oli tehnyt mieli juosta siitä huolimatta, että Alex oli pukeutunut kuin Hel– tai siis kuin koditon. Mitä lähemmäs olin päässyt, sitä enemmän havaintoja aivoni olivat rekisteröineet. Olipa Alex lyhyt. Varmaan minuakin lyhyempi. Iso auto ei ollutkaan hämännyt. Olipa Alex muutenkin pieni. Vaatteet taisivat itse asiassa olla vain suurin piirtein samaa kokoa, mitä Oskari tai se venäläinen Milan voisivat käyttää, eivätkä he olleet mitään isoja saati pulskia miehiä. Olipa Alexilla ohuet käsivarret, kun hän laajat hihansa kun valmistautui kättelemään irti maneesista pongahtanutta Eetua tervehdykseksi. Ja oliko tuo kynsilakkaa? Olipa… Alexilla… Kivat… Eyelinerit.

Voi Uuno! Huolehtiikohan Eira sinusta, kun joudun jäämään Pihjalamäelle? Vaella itse takaisin kotiin tai edes naapuriin ruuan hajun perässä. Varmaan naapurin Taavikin on jo kuullut, miten siinä lopuksi kävi, niin etten voi sinua sinnekään taluttaa.

Alexin autosta noussut tyyppi oli siis ihan ilmiselvästi nuori nainen, tai ehkä jopa ihan tyttö vielä, ja ihan pieni ja ohut. Ihan selvä tyttö siitä huolimatta, että oli pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Varmaan Alexin vaatteisiin, olin ajatellut. Tietenkin siinä oli Alexin sisko. Heissähän oli paljon samaa näköä, siis mitä nyt Instagramin kuvista näki. Alex ei kuitenkaan noussut apukuskin paikalta. Auto oli tyhjä. No, minä olin kertonut Alexista kaikille, joten varmaan Alexkin oli kertonut siskolleen minusta. Sitä paitsi jos Alex oli niin kiva, niin varmaan hänen siskonsakin olisi. Silloin Eetu sai tartuttua kiinni Alexin siskon käteen ja ravistettua sitä.

”Hopiavuoren Eetu, tervetuloa”, Eetu sanoi. Kai Alex oli sanonut edes hänelle etukäteen, että lähettäisi siskonsa.
”Alexandra Tiederberg”, sanoi Alexin sisko.

Ei ei ei ei ei ei ei! Kauhistunut ei ei ei -ajatukseni kuului aivoistani vieläkin yhä uudelleen. Pysäytin Uunon keskelle leveää polkua ja hieroin naamaani kaksin käsin. Kaikki vaatteeni tuntuivat oikein erityisen ahdistavilta ylläni. Teki mieli ottaa kypäräkin pois ihan niin kuin se olisi haitannut hengittämistäni. Sen sijaan läpsyttelin korviani ihan niin kuin siitä syntyvä ääni voisi sulattaa koko typerän tapauksen pois muististani. Että minun Alexini, josta olin nähnyt unta melkein joka yö, ja josta olin haaveillut yhtä typerästi kuin Eira suurin piirtein kaikista pojista, olikin…

Olin nähnyt kaikkien muiden ilmeet sitä mukaa, kun Alexandra oli esittäytynyt heille. Ainoastaan Eetu ei kohotellut kulmiaan, koska oli puhunut uuden tallilaisen kanssa puhelimessa. Alexandra ei ollut tainnut huomata mitään. Minuakin hän oli tervehtinyt niin kuin kaikki olisi ollut ihan kunnossa: heti Eetusta irti päästettyään tarttunut oikealla kädellä käteeni ja vasemmalla puristanut käsivarttani iloisena tapaamisestamme. Sanonut ”ihana vihdoinki nähdä sut Inari! Vitsi mä oon odottanu että mä pääsen tänne!”

Olipa ihana nähdä, tosiaan. Olin odottanut Alexia enemmän kuin mitään muuta ikinä. Ohjasin Uunon kotia kohti. Pahinta ei tainnutkaan olla se, että kaikki olivat nähneet miten tyhmä minä olen. Eniten sattui se, että olin kuvitellut koko Alexin itse ja ihastunut johonkuhun sellaiseen, jota ei ole olemassa.

[InariOsallistuja]

Alex-tarina laahaa! Se on toistaiseksi vielä niin kovin omien hahmojeni varassa, ja minusta on aina mielenkiintoisempaa pelata muiden kanssa kun on mahdollisuus. Priorisoin siis aina sosiaalisemmat jutut ohi Alexin. Ihan pian, ihan pian, ihan pian näette kuitenkin kuka on Alex!

Tiederberg

”Mooi!” huusin tupaan astuessani ovesta sisään.

En saanut mitään vastausta. Sen sijaan Eetun naama ilmestyi keittiön ovelle ankarana. Hän tuijotti minua silmiin kulmat kurtussa ja nosti sitten etusormensa pystyyn. Samalla huomasin hänen korvallaan puhelimen ennen kuin ehdin liiaksi murehtia tehneeni vahingossa jotain pahaa. Nyökkäsin ja kävelin hänen ohitseen keittiöön.

Keittiö oli tyhjä. Pannussa oli kahvia, palanutta varmaan, mutta en tahtonut sitä. Kahvipannun sijaan kävelin jääkaapille ja avasin oven. Vitsit. Tyhjää. Joku kattila möllötti alahyllyllä parin maidon kanssa, ja sitten oli voita ja juustoa. Ei kauheasti muuta. Kyllä huomasi, ettei Nelly ollut kotona. Heilautin oven kiinni ja katsoin kaappiin toiselle puolelle keittiötä. Siellä oli muutama avattu keksipaketti, joista otin Tasangon suklaakeksejä: niitä, joita Hello aina kävi syömässä, vaikka ei olisi saanut. Menin niiden kanssa olohuoneeseen, koska Eetu ravasi pitkin keittiötä.

En minä mitenkään Eetua vakoillut, mutta kyllähän sitä väkisinkin usein kuulee, mistä toisen puhumassa puhelussa on kyse. Aluksi Eetun ”mhm” ja ”juuh” -äänet olivat sellaisia, ettei niistä voinut päätellä mitään muuta kuin että puhelun toisessa päässä tykättiin puhua paljon ja nopeasti. Kun Eetu alkoi saada sanottua joitain sanoja sopiviin väleihin, tuli selväksi, mitä puhelu koski.

”Joo, siälä niiton ponista kylymäverisihin ja–”
”Aiva kunnon maneesi soon, mutta pellikattoonen.”
”Sellaasilla eheroolla sanoosin kolomesataa kuus.”
”Ei oo. Nuahin karsinoohin ei saa järkevästi rak — joo kyllä muute tuloo veret kuppiihin ja –”
”Iliman muuta saa tulla. En minäkää tutustumatta tekisi mitää päät–”
”Selevä. Ehtoohin sitte. Joo. Kiitoksia. Hei.”

Eetu oli vaeltanut puhelunsa aikana ruokasalista olohuoneeseen, olohuoneesta eteiseen, eteisestä keittiöön ja keittiöstä taas ruokasaliin. Siellä hän katkaisi puhelun ja istui yksin pitkän, lähes käyttämättömän pöydän päähän. Kuului huokaus.

”Kuka se oli?” kysyin, vaikka tuskin tuntisin uusia hevosenomistajia.
”Soli joku hevoosenomistaja”, Eetu sanoi ja laski leukansa kämmenensä varaan kyynärpäätä pöytään nojaten.
”Kyllä mä sen käsitin. Mutta millanen hevonen? Tai kuka se oli?”
”Emminä kysyny mikä hevoonen. Kuulemma soon käsiteltävis. Kattotahan sitte jos se tuloo.”
”No mikä sen nimi oli?”
”Tiederberg”, sanoi Eetu. Vaikka hän äänsi berg-osan miten sattuu, en ollut uskoa korviani.
”Alex Tiederberg?”
”Joo vissiiin. Ei kai soo joku oskarisusi jonka mun pitääs tiätää?”
”Ei oo, kun se on — mä tunnen sen muuten vaan.”

Yritin istua vielä muutaman minuutin sohvalla, kun Eetu huokaili ja kahisutteli laskupinoaan ruokasalissa. Sitten en malttanut enää, vaan kiisin eteiseen ja siitä osin vinokattoiseen vessaan kaivamaan puhelimeni eteen.

Mä luulin että sä viet sun hevosen Hopealinnaan, kirjoitin Alexille niin nopeasti kuin pystyin.

Vastaus tuli melkein heti.
Joo
Tai no
Mä kuulin et siinä on lähempänä itse asias joku jolla on maneesi

Niin: hopiavuori!!
Se missä mä käyn

Ai mä en yhtään yhdistäny!!
Hei
Mä tuun kattoon sinne illalla millasta siellä nyt on
Haluatko sä tavata siellä
Siellä olis muitakin varmaan nimittäin paikalla

Tottakai!

Saman tien kun olin lähettänyt viimeisen vastauksen, muistin, että minun oli vahdittava kaksosia äidin ja iskän luona. Äiti ja iskä lähtivät viemään Eiraa näöntarkastukseen Seinäjoelle ennen koulujen alkua, koska heidän mielestään Eira tarvitsi lasit. Eira oli tietenkin pistänyt vastaan, koska lasit ovat hänestä nörtit ja rumat, mutta pakko hänen oli mennä.

Harkitsin nopeasti soittavani Hellolle, mutta myönsin alistuneena itselleni, ettei iskä suostuisi jättämään kaksosia hänelle, vaikka äitikin kuinka vaatisi. Minun oli kirjoitettava vielä kieltäytymisviesti Alexille, vaikka se kuinka harmittikin. No: onneksi näkisin Alexin joka tapauksessa pian — ja parhaassa tapauksessa Alex toisi hevosensa Hopiavuoreen!

[InariOsallistuja]

Tapahtui vähäsen aikaa sitten

Kauhukakarat

Hello ei ollut vieläkään suostunut kertomaan, mihin hän oli silmänsä iskenyt, mutta taas siitä puhuttiin kahvipöydän ympärillä Hopiavuoren tuvassa. Hänen silmänsä oli muuttunut ensin tosi ilkeän siniseksi ja sitten pikku hiljaa nykyisenkaltaiseksi sairaalloisen keltaiseksi. Aina vain Hello piti kiinni vitsistään, miten Nelly oli muka lyönyt häntä. Se väsytti jo minuakin.

”Nelly löi”, Hello vastasi aggressiivisen kuuloisesti Niklaksen viimeisimpään uteluun siitä, mistä mustelma oli oikein oikeasti tullut.
Niklaksen vierellä Noa huokaisi ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Hän oli tainnut olla paikalla aika monessa samanlaisessa keskustelussa tähän mennessä.
”Ei kun aiva oikiasti”, Niklas kysyi uudelleen nojaten pöydän ylitse kohti Helloa, joka istui minun ja Eiran välissä.
”Nelly. Löi.” Hello painotti takakenoon kallistuen ja joi kahvia vähintään yhtä painokkaasti oikein toinen käsi kupin ympärillä ja toinen sirosti sormet ojossa sen alla niin kuin hän olisi teellä kuningattaren kanssa.
”Älä ny viitti, kun kerro, mistä–”

Silloin Eira iski Helloa avokämmenellä takaraivoon niin että kupin sisältö hyppäsi Hellon syliin ja roiskahti sameiksi pisaroiksi minunkin vaalealle paidalleni. Silmäkulmastani näin Niklaksenkin sätkähtävän penkillään. Eiran äsken pitelemä kännykkä oli luisunut pöydällä ihan Noan eteen asti. Näytöltä paistoi vieläkin Snapchat.
”Mitä sä meinaat!” Hello ärjäisi niin että Noankin ryhti suoristui.
”Eira!” toruin.
”No nyt sulla on aihetta valittaa että joku löi”, Eira narisi. ”Mä en jaksa oikeesti kuunnella sua enää kun sun jutut menee aina vaan hullummiksi!”
”Meinaako Niklas mennä Seppele cuppiin?” yritin kysyä mahdollisimman nopeasti. Joskus Eira ja Hello olivat nipistelleet toisiaan, mutta eivät koskaan lyöneet. Ja silloinkin he olivat olleet lapsia.
Ehdin kohdata Niklaksen katseen, mutta hän ei saanut vastattua ennen kuin Hello oli nakannut Eiraa kinkkuvoileivällä.
”Vitsi sä oot oikeesti sairas ja patologinen valehtelija vielä!” Eira kiekaisi niin että lamppu helähti katossa ja paiskasi hieman voin tahriman kinkun päin Hellon naamaa.
”Nellykö on sun suosiossa taas kun sä sitä niin puolustat?” Hello räyhäsi kinkunsiivu poskessaan. ”Ei siitä montaa päivää oo ennenku sä sanoit että se on paska akka!”
”Nii se on mutta niin oot säki! Mä en jaksa kuunnella kun sä oot niin mukahauska ja aina vaan väität–”

Eiran kieunnan katkaisi kova pamaus. Noan molemmat kämmenet olivat iskeytyneet pöytään. Hänen leukaperänsä olivat jäykät ja katseensa sinkoili kiivaasti Eiran ja Hellon välillä. En tohtinut liikahtaakaan. Vasta kun Noa puhui — onneksi rauhallisella äänellä, vaikka se olikin ankara — huomasin pidättäväni hengitystäni.

”Te ootte mun himas”, Noa totesi hyvin hitaasti katsoen yhä vuorotellen Eiraa ja Helloa. ”Tätä samaa huutoo Nellystä ja lyömisestä on kuunneltu nyt varmaan kuukausi. Ja Eira sun huutoo ainaki kaks vuotta. Antakaa mun edes syödä rauhassa mun omas keittiös ennenku mä joudun lähteen duuniin.”

Uskaltauduin katsomaan Helloa. Hänen silmänsä räpsyivät tiheästi. Ilme oli hyvin vakava. Sitten hymy hiipi hänen kasvoilleen.

”Jaaha, se tyttö josta Nelly puhu ei vissiin lähteny sun kaa tref–”
”Se nyt ei oo sun huoli. Oo nyt viistoista minaa pää kii.”

Hello vakavoitui uudelleen. Hän rykäisi ja kuiskasi nopeasti ”sori” niin kuin olisi muka vasta siinä vaiheessa ymmärtänyt toisen olevan tosissaan. Noa läväytti lehden auki pöydälle ja tuijotti sitä, mutta hänen silmänsä eivät liikkuneet. Niklas oli nojautunut poispäin Noasta. Vain Eira uskalsi huokailla mielenosoituksellisesti. Lopulta Noa alkoi ihan oikeasti lukea mansikan itsepoiminnasta kertovaa lyhyttä juttua ja silloin minäkin tohdin siemaista taas mehulasistani.

”Niin Niklas meeinaatsä kisata vielä?” kysyin ihan hiljaa.
”Mm, nii, Arlekin menee nyt ainaki tauolle ja sit… Meillä on… Vähä muuta keskusteltavaa ennenko mä tiiän miten jatkuu.”
”Saaks kysyä että minkälaista..? Ei sun oo pakko sanoa mut…”
”No oikeestaan mä en itekään tiiä vielä, niin–” Niklas aloitti purtuaan ensin takahampaitaan yhteen niin kuin heinää syövä hevonen, mutta Eira rääkäisi päälle oman asiansa.
”Nii tuli tosta Noan tyttöystävästä vaan mieleen nii et Inarilla on poikaystävä.”

Vitsin Eira. Puristin mehulasiani ja ymmärsin yhtäkkiä, miksi Eira oli juuri lyönyt Helloa. Tältä siis tuntui se, kun teki mieli satuttaa toista. Noan katse nousi hitaasti ja ilmeettömästi lehdestä Eiraan. Hello käntyi yhtä hitaasti katsomaan minua kahvikuppinsa ylitse ihan tyytyväisen näköisenä. Niklas puolestaan katsoi silmät sirrillään Eiraa, eikä saanut täysin peiteltyä paheksuvaa ilmettään. Eira vilkuili Helloa niin kuin odottaen jotain typerää kommenttia, mutta Noan juuri rauhoittama Hello ei tainnut edes huomata.

”Menkää nyt ihan tosi vaikka talliin”, Noa urahti. ”Et sä tietenkään”, hän kiiruhti korjaamaan Niklakselle, joka nousi ensimmäisenä. ”Kun noi kaks.”
”Miks toi saa sit jäädä?” Eira kysyi noustessaan minua osoittaen, mutta ei uskaltanut olla tottelematta.
”Koska se ei rääkkää muita niinku te kaks”, Noa vastasi ja leyhytteli Helloa ja Eiraa ovea kohti kädellään niin kuin joskus ajoi Mielikkiä edellään.
”Mä en edes sanonu mitään ainakaa varttiin”, mutisi ainakin kolme minuuttia ihan oikeasti hiljaa ollut Hello, mutta työnsi kuitenkin avaimiaan ja puhelintaan taskuihinsa.
”Mee silti pois.”

Kun Hello ja Eira oli ajettu ulos, laskin pääni pöydälle.
”Just tolta mustaki joskus tuntuu”, Noa naurahti.
”Miten ne voi olla noin ärsyttäviä?” valitin silmät kiinni.
”Uskottekste et Nelly olis muka oikeesti lyöny sitä?” Niklas kysyi.
”No ei tietenkään”, huokaisin. ”Välillä sen jutut ei vaan pysy ollenkaa hyvän maun rajoissa.”
”No sitä mäki vähä…”

Ihana hiljaisuus laskeutui keittiöön. Kukaan ei sanonut enää mitään, kun jatkoin mehun juomista, puhelimen selaamista ja keksin nakertamista niin kuin Hellon ja Eiran kaltaisia kauhukakaroita ei olisikaan. Kukaan ei kysynyt mitään Alexista… Silti etsiydyin Alexin Instaan… Siellä Alex ratsasti hevosellaan, poseerasi siluettina hevosensa kanssa auringonlaskua vasten — ja lähetti minulle taas uuden viestin. Eira ei ollut oikeassa, mutta ei väärässäkään. Alex ei ollut minun poikaystäväni, mutta toivottavasti hänestä tulisi. Alexin lähettämässä DM:ssa näkyi vähän hänen rapaista leukaansa ja hampaitaan ja hänen hevosensa rapaista nenää, kun hän hymyili. Kuvan päällä luki jotain hyvistä treeneistä. Vastasin jotain tsemppaavaa ja hetken emmittyäni myös sydänemojin.

[InariOsallistuja]

Helmipuron hullujenhuone

Vilkaisin Eiraa. Hänellä oli joko jotain salattavaa tai sitten hirveä pissahätä. Hän ei nimittäin pysynyt yhtään rauhassa aloillaan omalla tuolillaan meidän ruokapöytämme olohuoneen puoleisella laidalla. Pöydällä oli sentään valkoinen liina ja pyhäastiat, ja jos sille laitettiin ne, erityisesti silloin piti osata olla. Eikä arkenakaan oltu noin rauhattomasti.

Onneksi vieraat eivät sillä kertaa olleet sellaisia, että Eira olisi saattanut iskän ja äidin huonoon valoon heilumalla. Vieraat olivat nimittäin Manni ja Aili. Ja ehkä minä — en ole ihan varma, sillä istuin tavallisella paikallani niin kuin kotona asuessani. Yleensä olin ylpeä Mannista ja Ailista, jotka pitivät minua niin hyvin, mutta sillä hetkellä olin kiitollinen myös siitä, että olin Helmipuro. Manni- ja Aili-paralla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, mitä oikeasti tehdä lautasliinalleen, ja molemmat koskettelivat jo haarukkaansa ennen kuin kaikki, varsinkaan Eira, olivat vielä ehtineet edes ottaa ruokaa lautaselle saati että isä olisi antanut merkin syödä.

Isä ei tietenkään sanonut mitään, vaan odotti, että Eirakin sai kahmaistua vielä leivän äidin ojentamasta korista. Sitten iskä tarttui lasiinsa, nosti sitä kauniisti ja sanoi: ”hyvää ruokahalua.” Saman toisti äiti tarttuen veitseensä ja haarukkaansa sirosti niin kuin vain Hyvän Käytöksen Oppikirjan todella sisäistänyt voi. Matkin hänen ranteidensa liikkeitä täydellisesti, enkä ollut niin kuin Eira, joka kahmaisi aterimensa nyrkkiinsä sojottamaan. Oikeastaan Eira olisi sopinut paremmin Ilvekseen kuin minä… Mutta onneksi se olin minä, joka sai olla siellä.

Vaikka iskä oli kuinka Helmipuro, hän ei osannut jutella. Söimme varovaisessa hiljaisuudessa. Äiti olisi osannut pelastaa tilanteen koska tahansa, mutta hän ei tavannut olla hauskaa tai kepeää seuraa silloin, kun meillä oli sekä vieraita ja iskä samaan aikaan. Manni kyseli parhaansa mukaan Eiralta kesäloman alkamisesta, ja kun hän väsyi, Aili yritti kertoa äidille, miten minä olin ajanut vihdoinkin mönkijällä. Varsinkaan Ailin kertomus ei tehnyt vaikutusta isään, jonka kasvot punastuivat hieman ja ote kiristyi haarukasta. Olisi pitänyt muistuttaa Ilveksiä etukäteen, että tytöt eivät aja mönkijällä.

”Mä en kestä enää!” Eira lopulta ilmoitti niin että sai isän säpsähtämään niin kuin ärsytetyn sarvikuonon.
”Eira!” äiti sanoi. ”Mitä sä et tarkalleen ottaen muka jaksa?”
”Tää perhe on niin täynnä salaisuuksia!” Eira veti dramaattisesti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Inarilla on poikaystävä.”

Isä vilkaisi minua ennen kuin katsoi takaisin Eiraan pää kallellaan. Manni ehti hymyilemään minulle hetken partansa sisältä. Äiti jähmettyi liikkumattomaksi. Aili sipaisi kaikessa rauhassa voita leivälleen ja nojautui sitten kyynärpäällään pöytään muka huomaamattomasti tunnelmaa haistellen, vaikka kukaan Ilves ei osaakaan olla hirveän hienovarainen. Näin yhtäkkiä tosi tarkasti Ailin pitelemän veitsen röyhelömäisen koristereunuksen hänen peukalonsa reunoilla. Aili ei ollut käyttänyt voiveistä.

”Eikä ole”, iskä sanoi hetken päästä ja naurahti niin kuin koira yskähtää. Uskalsin vilkaista häntä. Hän tavoitteli salaatinkastiketta. ”Meidän pitää keskustella sun kanssa perättömien juttujen levittämisestä”, hän sanoi Eiralle varoittavasti.
”Totta se on!” Eira väitti. ”Mä näin niiden viestejä WhatsAppis!”

Salaatinkastiketta läikähti valkoiselle liinalle. Se jäi liinan päälle tasaiseksi oranssihtavaksi helmeksi ja alkoi sitten nopeasti imeytyä. Siitä jäisi jälki. En muistanut, millä salaatinkastikkeen saisi pois valkoiselta liinalta.

”Säkö viestittelet kaiken maailman vieraille sälleille?” isän ääni kysyi teeskennellyn rauhallisena.
”Säkö et muistanut että ei saa lukea toisen viestejä?” Ailin ääni kysyi Eiralta vilpittömän vakavasti samaan aikaan.

Nostin katseeni. Isä leyhytti Ailin hiljaiseksi kädellään samalla tavalla kuin Hello löyhytti joskus sääskiä naamaltaan. Aili nojautui tiukemmin tuolinsa selkänojaan ja näytti purevan hampaansa yhteen. Meidän äiti katsoi salaatinkastikepisaraa hyvin kiinteästi. Manni oli nostanut leukansa pystyyn. Hän nytkäytti tuoliaan minua kohti, ja kun otti huomioon hänen kokonsa, sitä ei voinut olla huomaamatta. Vaikka minun ja iskän välillä oli edelleen avoin väylä, Manni tuntui asettuneen kuin kilveksi siihen väliin.

”Inari!”

Kun katsoin iskän vihaisiin silmiin, tunsin yhtäkkiä selvästi, ettei meidän arkemme voinut olla normaalia. Ajattelin Johnny Deppiä. Hän oli tainnut olla ensimmäinen julkkisihastukseni. Meidän luokan tytöillä oli ollut Johnny Deppin kuvia seinillään ja tietokoneen taustakuvana. Pirates of the Caribbean oli ollut iso juttu. Osalla oli ollut Johnny Depp -kuvakansio omissa kuvatiedostoissaan. Meillä iskä oli antanut pitää yhtä Johnny Deppiä seinällä, mutta kun olin yrittänyt kerätä kuvakansiota, se oli ollut kuulemma sairasta ja koko tietokoneeni oli ollut takavarikossa kuukauden. Samalla kertaa iskä oli huomannut minun googlettaneen tietoa ehkäisypillereistä, ja siitäkös oli sirkus alkanut moneksi illaksi. Lopulta olin kuitenkin saanut tietokoneen takaisin. Kun olin laittanut Bill Kaulitzin Johnny Deppin viereen seinälle, iskä oli repinyt sen alas ja sanonut, että mitään transujen ja saatananpalvojien musiikkia ei pikutyttöjen tarvitse kuunnella. Enkä ollut kuunnellut. Vaikka se musiikki oli kylläkin ollut sellaista kevyttä siitä huolimatta että Bill Kaulitzilla oli iso tukka. Ihan kaikkein eniten oli kuitenkin haitannut aina se, että meidän perheessä oli ihan normaalia ja jopa kannustettavaa lukea toisten viestejä. Eiralla ei ollut taatusti aavistustakaan, että hän oli muka toiminut jollain tavalla väärin. Puhelimissa ei ollut salasanoja, tai ne menivät takavarikkoon. Puhelimia ei laitettu naama alaspäin pöydille, tai ne kääntyivät ympäri. Liian pitkät aukot Chromen selaushistoriassa huomattiin ja taas lähti puhelin. Iskä jakoi palkintoja siitä, että oli vakoilija, juoruakka ja kantelupukki. Olin ollut ylpeä käräyttäessäni Eiran siitä, että hänellä oli joskus ollut salaa narutopin mallinen napapaita piilossa sukkalaatikossaan. Iskän silmät leimusivat, mutta siihen verrattuna, miltä minusta tuntui, ne näyttivät ihan niiltä pikku tuikuilta, joilla äiti lämmitti kevätöinä kasvihuonetta tomaatteja varten. Minä en enää koskaan asuisi uudelleen Helmipuron hullujenhuoneella.

Löin likaisen haarukan ja vielä likaisemman veitsen valkoiselle liinalle niin että roiskui ja nousin ylös.

”Mulla ei ole poikaystävää, mutta toivottavasti Alex on pian mun poikaystävä”, sanoin suoraan iskälle.
”Hieno nainen ei kulje minkään poikien perässä, eikä sulla ole poikaystävää niin kauan kun sun jalat on mun pöydän alla”, iskä sanoi vaarallisesti.
”Siinä tapauksessa on tosi hyvä, että mä en enää asu täällä, ja jos sua häiritsee nämä mun kyläilytkin jo, niin älä enää kutsu mua”, sanoin iskälle ilmeettömänä. ”Mä meen edeltä odottamaan autoon”, sanoin vielä Mannille ja Ailille taputtaen Mannin olkapätä. ”Mutta älkää te pitäkö turhaan kiirettä jos haluatte olla vielä. Mulla on kirja käsilaukussa.”

Sitten lähdin pöydästä ensimmäistä kertaa elämässäni sanomatta asiaankuuluvia pahoitteluita ja iskän mielestä varmasti ilman syytä. Kun vilkaisin taakseni eteiseen päästessäni, näin äidin tuijottamassa edelleen salaatinkastiketta. Antaisin iskälle ja varsinkin Eiralle anteeksi pyytämättäkin, mutta laittaisin puhelimeeni ensimmäistä kertaa salasanan. Kopsuttelin terassille vaatimattomissa, hyvin matalissa ja iskänkin mielessä hyvissä koroissani ja säälin hetken verran Eiraa ja kaksosia. Pihalla tuuli, ja kun hiukseni hulmusivat, en tuntenut mitään muuta kuin tyyntä seesteisyyttä ajatellessani, että varavaihtoehtoani, takaisin kotiin muuttamista, ei ollut enää olemassa. Minä en ollut naimisissa sen hullun kanssa. Lähtemiseni saattoi tarkoittaa Uunon menettämistä ja kummallisia jouluaattoja, mutta minä olin aikuinen ja puhuisin kelle tahdon. Myös Alexille.

[InariOsallistuja]

Inarin kuulumiskatsaus
Juoni, jota en ole ehtinyt kirjoittaa kokonaisin tarinoin

Päivä 1

Makasin selälläni sängylläni, vaikka aurinko paistoi. Ilveksen talossa oli ihana elää. Kaikki olivat minulle ystävällisiä. Aili teki hyvää ruokaa ja opetti mielellään minullekin uusia reseptejä. Olin jo aika haka tekemään kanakeittoa. Manninkin kanssa sai kokea onnistumisen tunteita viikottain. Olin oppinut vihdoinkin ajamaan mönkijällä, kun olin uskaltanut yrittää. Manni sanoi, että minusta oli autotallissa suuri apu, vaikka yleensä vain painoin sormella siitä kohdasta, josta Manni käski. Allu ja Hello kävivät usein ja istuivat iltamyöhälle. Välillä pelattiin korttia, välillä leikittiin pihalla niin kuin olisimme lapsia taas, ja silti oli aina sallittua vetäytyä omaan huoneeseen lukemaan kirjaa. Niin, minun huoneeni tästä oli tullut. Hellon seinillä roikkuneet kitaranruumiit ja muusikoiden kuvat oli Aili pinonnut aika nopeasti yläkerran varastohuoneeseen. Niiden tilalla oli isän tuoma kukkaröijy ja ainoa maalaukseni, joka esitti syksyistä lampea. Kun huone väsytti, pääsin tallille, ja työpäiviäkin oli Baronan kautta.

Miksei se voinut vain riittää minulle?

Koko ajan olo oli muuttunut yksinäisemmäksi, ja sitä minä nytkin olin virkatun päiväpeittoni päällä potemassa. Ei huvittanut kutoa sukkaa, ei olla ulkona, ei edes mennä tallille. Olin yrittänyt lähettää jopa viestejä Camillalle, vaikka ensimmäisenä viestiminen onkin melkein ylivoimaisen tuntuista. Enää en tohtisi lähettää, sillä pikku hiljaa viestit olivat muuttuneet lyhyemmiksi ja vastaaminen oli alkanut kestää. Olin varmasti ärsyttävä. Saisinpa edes yhden ystävän lisää.

Kuten niin usein aiemminkin viimeaikoina, kierähdin kyljelleni ja tartuin puhelimeeni. Sormi yritti hakeutua Instagramin kuvakkeeseen, mutta avasin Chromen. Instassa ei olisi minulle yhtään mitään tänäänkään. Avasin Chromesta uuden välilehden Ravelryn eteen ja kirjoitin hakusanan.

Mistä uusia ystäviä?

En koskaan muistanut etsimäni sivuston nimeä, mutta tunnistin sen, kun avasin. Sinne tuli useita ystävänhakuilmoituksia joka päivä. Ne olivat aina vääränlaisia, mutta joku kerta minun ystäväni voisi löytyä vaikka niiden seasta. Selasin niitä lukien ensimmäisenä sijainnin, henkilön sukupuolen ja iän. Haluaisin mieluiten sellaisen ystävän, joka olisi lähellä, nainen ja suurin piirtein minun ikäiseni… Mies, 44, Oulu. Mies, 65, Etelä-Savo. Nainen 26! Hitsit, Uusimaa. Nainen, 49, Etelä-Pohjanmaa… Kiinnostaisiko oikeaa aikuista jutella minulle? Eipä kai.. Etsin etäystävää — ei sijainti- tai sukupuolitietoa. Haittaisiko se, jos en koskaan tapaisi ystävääni? No, haluaisin silti jonkun ikäiseni. Sitten se löytyi!

22v puhelias tyyppi etsii ystävää Etelä-Pohjanmaalta
Moikka! Olen Alex ja etsin uusia ystäviä Seinäjoen lähistöltä. Olen juuri muuttamassa Seinäjoen lähelle, enkä tunne vielä ketään.
Harrastan hevosia ja tykkään eläimistä, kahvittelusta, juttelemisesta, leffojen katselusta ja pienistä kävelyistä. En voi sanoa olevani paras mahdollinen ystävä vakavaan urheiluun, mutta pieni ulkoilu kaverin kanssa olisi kivaa. Tykkään myös tehdä käsilläni. Luonteeltani olen (vähän liian) äänekäs ekstrovertti, mutta osaan kyllä rauhoittuakin tarvittaessa.
Etsin ensisijaisesti sellaista ystävää, jonka kanssa voitaisiin viettää aikaa livenäkin, mutta myös viestittely ja arkisista tai isommista jutuista puhelimessa jutteleminen olisi kivaa.
Minut saa parhaiten kiinni Snäpistä ja WhatsAppista. Viestitellään pian, t. Alex

22-vuotias ja Etelä-Pohjanmaalta, ihan normaalin oloinen — harmi, että hän on poika. No ei se mitään. Jos en nyt tarttuisi tilaisuuteen, harmittelisin sitä. Minun olisi laitettava jokin viesti tälle Alexille.

Päivä 3

Puhelimeni plinkahti. Nostin sen keittiön pöydältä hymyillen. Sen täytyi olla Alex. Se oli Alex!

”Jaaha! Inarilla on joku poikaystävä siellä!” Hello huudahti niin että kalakeittoa lennähti hänen suustaan vähän poskellenikin.
”Eikö me olla sua yhtään paremmin iskän kanssa kasvatettu”, Aili voivotti, naputti etusormellaan Hellon olkapäätä ja ojensi minulle palan talouspaperia — Ilveksessä ei käytetty lautasliinoja ainakaan arkena.
”Älä nyt mulle huuda. Mä oon vaan iloinen, että meidän pienellä Inarilla on –”
”Inari ei tykkää. Kukaan ei tykkää, Hellu.”
”Tykkääpä, se punastuu! Aijai! Inari! Näytä sitä poikaa! Mä katon onko se sun tasoa vai onko se liian –”
”Hello. Kukaan ei utele sultakaan sun yksityiselämästä jos sä et halua kertoa”, Manni sanoi lopulta ihan ystävällisesti, mutta se riitti sulkemaan Hellon suun. Onneksi. ”Ja Inari, mielellään ei puhelinta ruokapöytään, jos sulla ei ole siellä jotakin tärkeää.”
”Joo…”

En ollut ikinä syönyt kalakeittoa niin nopeasti, viruttanut lautasta sellaisella turbolla ja sullonut tiskikoneeseen! Säntäsin olohuoneen sohvalle ja avasin WhatsAppin päästäkseni viestimään takaisin.

A: Olitko ratsastamassa?
I: En vielä. Mä lähden kohta tallille
A: Muista nyt että lupasit mulle kuvan Uunosta
I: Toivottavasti se ei oo kauheen rapanen
A: Ei se haittaa! Sellasia ne on
A: Haluaisin pelata tänään jotain netissä sun kaa
A: Siis jos sulle sopii
A: Ja jos sulla ei oo muuta
I: Eikun kyllä se käy, ei mulla oo mitään
A: Mee nyt ensin sinne tallille niin viestitään illalla

Työnsin puhelimen taskuuni. Ulkona oli sata kertaa kauniimpaa kuin koko keväänä, vaikka oli ollutkin samanlaisia aurinkoisia päiviä jo. Hymyilytti. Minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, ja joka halusi viettää aikaa kanssani ihan muuten vain, edes näin etänä. Alexille ei vielä pystynyt puhumaan kuin hevosista ja muusta kevyestä, mutta ei se mitään. Niin ne ystävyyssuhteet alkoivat. Minulla oli sitä paitsi nyt jo enemmän kuin aikoihin: ystävän alku puhelimessa.

Päivä 9

Olin taatusti sanonut jotain väärin. Avasin Alexin keskustelun ties monetta kertaa sinä iltana WhatsAppista. Harmaat nuolet. Viesti oli toimitettu, mutta ei luettu, paitsi ehkä lukitusnäytöltä. Eilen kaikki oli ollut vielä normaalisti. Alex oli puhunut harmaasta säästä ja siitä, miten väsynyt oli sen takia. Oli puhuttu Alexin hevosen treenistä, ja kun olin sanonut että Uuno on vain tällainen kuin on, Alex oli sanonut, että se on hevonen siinä missä muutkin ja sellaisena hyvä. Oli puhuttu Alexin pikkusiskosta ja Eirastakin. Ja nyt yhtäkkiä ei tullut vastausta koko päivänä. Olin taatusti lähettänyt liikaa viestejä. Olin ärsyttävä. Olin liian päällekäyvä.

Yritin selata hetken Instaa, mutta ei siellä ollut mitään. Kukaan kaveri ei ollut viestinyt mitään. Muilla oli kuvia lemmikeistä ja siitä, miten he viettivät aikaa kaveriensa kanssa ties missä seikkailuissa. Minä olin ladannut kuvan viimeksi vähän ennen joulua. Avasin Facebookin. Tyhjää. Snäpin. Tyhjää. Yhtäkkiä puhelimeni piippasi viestin merkiksi.

Alex!

Et arvaa miten mulla meni päivä pilalle! Me lähdettiin tosiaan käymään siellä asuntonäytöissä ja mä unohdin puhelimen kotiin. Mä oon nyt aivan varma että sä oot vihainen mulle kun mä vaan katoan tälleen yhtäkkiä ja nyt vielä varmasti herätän sut. Sori oikeesti. Mutta mä en oo kuollut tai mitään vaan mä oon vaan harvapää

Voi sitä helpotuksen tunnetta. Olin tunnistanut, että minulla oli paha olla, mutta vasta kun luin viestin, osasin nimetä tunteet tarkemmin. Oli ollut tylsää ilman Alexia, vähän tavallaan ikäväkin, olin ollut huolissani, olin ollut ahdistunut yrittäessäni keksiä, mitä olin tehnyt väärin. Vastasin heti viestiin.

Joo ei haittaa! En mä vielä nukkunu. Löytyikö kämppä

Alex vastasi saman tien.
No huh! Joo löyty semmone pieni kaksio sit. Mä saan muuttaa kuukauden päästä. Tuu muuttoavuks sit!

Joo mä tuun

Jutellaan huomenna lisää

Päivä 20

Jos ei ole tavannut ihmistä koskaan, vaan vain viestitellyt, miten voi kysyä, onkohan hänellä tyttöystävää? Ei kai mitenkään. Ja olisihan se nyt aika creepya kysyä sellaista. Ei kukaan ihastu netissä näkemättä edes toisen naamaa kunnolla. Alex ei edes ollut missään muussa somessa kuin Instassa ja WhatsAppissa, ja molemmissa hänellä oli sama profiilikuva. Hän istui siinä hevosensa selässä, enkä erottanut edes hänen kasvojaan niin hyvin, että tunnistaisin hänet oikeasti. Instassa hänellä oli vain muutama kuva: hevosia, luontoa, kahvikupin pitelyä villasukat jalassa. Minun täytyisi ihan totta saada muuta ajateltavaa kuin Alex…

Vai täytyisikö? Olin niin onnellinen, kun hän halusi viestiä joka päivä. Alex oli kauhean kiltin oloinen, vaikka kirjoittikin paljon ja pitkästi. Hän kirjoitti välillä mielipiteitään kärkkäästi, mutta ei puhunut koskaan pahaa muista. Kun valitin Eirasta, hän spekuloi, miltähän Eirasta mahtoi tuntua. Kun kerroin päivistäni, hän halusi tietää muutakin kuin tapahtumat: sen, miltä minusta tuntui. Hän itse eli mielenkiintoista elämää ja kertoi seikkailuistaan paljastamatta kuitenkaan kaveriensa nimiä tällaiselle netistä löytämälleen tyypille.

Tulisipa Alexin muuttopäivä pian. En ollut oikeasti menossa muuttoavuksi, koska Alex kertoi pärjäävänsä äitinsä kanssa kahden muutossa. Sen sijaan olin menossa kahville heti kun mahdollista: aluksi johonkin julkiseen paikkaan tietenkin. Parasta oli se, että Alex odotti myös minun näkemistäni ja olisi halunnut muuton olevan jo ohitse.

[InariOsallistuja]

Perunoota ja ruskiaakastetta

Eetun näki harvoin hymyilevän niin että hampaatkin näkyivät. Muutaman kerran niin oli käynyt. Nyt oli käynyt taas. Eetu istui pirtin penkillä ja katsoi siitä sillä tavalla Nellyä, joka seisoi pöydän päässä. Nelly puolestaan oli kuin myrskyn merkki. Pöydässä olivat myös Noa ja Hello, josta toinen hymyili huvittuneena ja toinen yski mitä lie kupissaan olevaa nestettä keuhkoistaan naurunpuuskansa jälkeen — arvatkaa vain, kumpi oli kumpi. Onneksi he kuitenkin olivat siinä. Ilman heitä olisin ollut varma, että olin juuri keskeyttänyt jotain yksityistä.

”Mitä ruokaa?” kysyin varovaisesti ovelta. Syömäänhän Nelly oli aiemmin käynyt huutamassa, joten se tuntui turvalliselta kysymykseltä.

Jostain syystä sellainen kysymys sai kummalliseen pöytäseurueeseen eloa. Hello nosti etusormensa pystyyn niin kuin olisi viitannut, kun ei yskimiseltään saanut puhuttua. Noa katsoi Nellyyn ja siristi silmiään ihan kuin härnätäkseen.

”Perunoota”, Eetu vastasi niin hilpeästi ja leviästi kuin taisi.
Nelly löi häntä puukauhalla päähän niin että hän ähkäisi ja alkoi hieroa ruskeaa kastiketta pitkin hiuksiaan.
”Perunoita”, Nelly sanoi niin selkeästi, huolellisesti ja hitaasti kuin olisi robotti. ”Ja ruskeaakastiketta.”
”Mikä teitä vaivaa?” kysyin Noalta, joka oli lähinnä normaali.
”Nelly sano perunoota”, Hello kähisi.
”Nelly pohojalaastuu”, Eetu sanoi heti perään.
”Nellystä tulee–” Hello ehti aloittaa ennen kuin sai myös iskun kastikekauhasta. Nelly ei tosiaankaan tyytynyt vain kopauttamaan.
”Toivottavasti sä et tunge sitä enää takas sinne kastikkeeseen”, Noa sanoi Nellylle.
”Meillä on kuitenki koiran karvaa joka puolella kun Mielikki nukkuu puhtaassa pyykissä”, Nelly tuhahti ja pyöräytti kauhaa vielä kastikkeessa ennen kuin nosti kattilan levyltä. ”Inari huuda sinne pihalle et nyt äkkiä tänne, mä en oo mikään ravintolapalvelu. Ruoka on just nyt.”
”Koska sä oot pessy edes sun fledan Hello?” kuulin Noan marisevan.
”Aamulla.”
”Ethän oo… Kyl mä näen ettet oo…”

[InariOsallistuja]

Kun Eiralle riitti

Pasi tönötti keskellä kenttää. Sen selässä istui takakenoinen Eira kädet puuskassa ja alahuuli törröllään. Huomasin näyn jo ennen kuin Janna tönäisi ja nyökkäsi. Kuistille paistoi aurinko ja siellä oli sen verran lämmin, etten olisi millään halunnut lähteä muiden seurasta kentälle paimentamaan Eiraa.

”Pasi ei vissiin taaskaa liiku…” Camilla mutisi.
”Onko sekin nyt kipee?” Sonja kysyi ja näytti vilkaisevan tallia, jossa sen paremmin Ukon kuin Salierinkaan ei pitänyt edes olla siihen aikaan.
”Pitää varmaan sanoa Eetulle”, Tiitus sanoi hiljaa rappusilta. ”Kyllä Eira sen on ennen saanu meneen…”
”Ei se edes yritä”, kerroin, kun en halunnut huhujen leviävän Pasin olemattomista sairauksista.
”Mitenni?”
”Eetuhan laittaa sen aina ratsastamaan Pasilla kun se yrittää hyvitellä sille jotain… Ja nyt se on tosi vihainen…”
”Mistä soon vihaanen?” Janna kysyi.
”Älä utele”, Nelly komensi ankarasti ja jatkoi: ”mistä se on vihanen?”
”Emmä tiedä saanko mä sanoa…”

Tällä kertaa Eiralla oli periaatteessa syytäkin olla vihainen. Eira kohdisti vihansa Eetuun ja isään, vaikka oikeastaan syy ei ollut varsinaisesti heidän. Ojensin teekuppini takaisin sisälle pyrkivälle Nellylle ja lähdin katsomaan, saisinko Eiran mahdollisesti tyynnytettyä.

”Onpa kiva sää”, sanoin Eiralle, kun pääsin kentän ääreen, ja nojauduin aitaan.
Eira tuhahti. Hän tuijotti tallin ohitse haoille päin, mutta näin hänen pyöräyttävän silmiään.
”Mä olisin halunnu Uunolla maastoon. Ajattelin et jos sä jaksat oottaa, niin sä voisit tulla sillä mukaan ja laukata.”
”En jaksa”, Eira sanoi kylmästi. ”Mä ratsastan tässä”, hän ilmoitti, eikä tehnyt elettäkään ratsastaakseen.
”Eetu anto sit luvan ratsastaa kerranki sillä? Kunnon ponilla?”
”Pakotti.”
”Kuule… Ei se oo oikeesti Eetun syy: jos sillä olis hevonen, se lainais sitä varmasti sulle TT-kisaan.”

Eira veti henkeä suu auki niin kuin olisin loukannut häntä verisesti. Hänen päänsäkin kääntyi minua kohti, vaikka hän oli jo hyvän aikaa ratsastanut täysin paikoillaan ja tuijottanut hakoja. Sellaista verisen loukkaantumisen ilmettä en ole hänen kasvoillaan koskaan nähnyt — siitäkään huolimatta, että Eira loukkaantuu vähän väliä jostain.

”ENSINNÄKIN”, Eira aloitti ja nosti sormensa pystyyn. ”Sillä on hevonen! Outi meni Jussilla viime vuonna.”
”No… Outi on kuitenki aikuinen ja ratsastanu vähä kauemmin…”
”Mäki oon aikuinen. Sitä paitsi mä oon laittanu mun kaikki viikkorahat Riitan ratsas — ihan sama! Et sä tajua! Enkä mä edes oo Eetulle vihanen koska se nyt vaan on niin paska.”
”Ai jaa? Kenelle sä oot?”
”ISKÄLLE JA NELLYLLE!” Eira murahti niin että Pasin pää ponnahti pystyyn. Melkein näin myrkyn valuvan Eiran suupielistä ja lieskojen rätisevän silmäkuopista.
”Iskälle… Ja Nellylle..?”
”Mennään Pasi. Inari on henkisesti vajaa”, Eira sähähti ja tarttui viimein ohjiin.

Pasi lähti rentoon lämmittelyraviin. Mietin monen kierroksen ajan, mitä sanoa. Yritin miettiä, miten Nelly tähän mahtoi liittyä. Ymmärsin mainiosti, miksi Eira oli isälle vihainen: taatusti isä oli torpannut koko kisaosallistumisen jo ennen kuin Eira oli ehtinyt edes pyytää lupaa. Kisaaminen maksoi rahaa, eikä Eiralla vielä ollut kauheasti omaa rahaa. Sitä paitsi isän mielestä Eira ei ollut ihan terve, kun käytti kaiken rahansa ratsastustunteihin, vaikka meillä oli hevonen — isä ei ole hevos- tai ratsastusihmisiä. Mutta miksi Eira oli niin vihainen Nellylle..?

Unohdin pohdintani, kun Eira kokosi ohjat. Hän pukki pasia jotenkin sillä tavalla, että se pidensi askeltaan ihan valtavasti ja sen selkä nousi ylös. Eira ratsasti täsmällisen voltin keskelle kentän pitkää sivua, eikä Pasi edes viskellyt päätään pukittelusta puhumattakaan. Seurasin ihmeissäni Eiran ja Pasin ravia lävistäjälle. Oli selvää, että Eira oli oppinut yhtäkkiä ratsastamaan — mutta missä välissä ja miten? Riitan ratsastuskoulun isoissa ryhmissä ei varmaan käyty läpi sellaisia juttuja, joilla sai Pasin pidentämään askelta, nostamaan selkäänsä ylös — ja no, ylipäätään edes tottelemaan.

Sitten minulla välähti. Olin nähnyt Eiran Cozminan selässä syksyllä ja ihmetellyt asiaa. Olin nähnyt Eiran kurvaavan sillä yksin maastoon ja kertonut Nellylle, joka oli vain kohautellut olkiaan. Eira ratsastamassa Cozminalla laukkaympyröitä kentällä ihan punaisena, paitsi ei tällä kertaa raivosta, ja Nelly karjumassa ohjeita kädet kasvavan vatsan suojana. Iskä oli soittanut muutamana iltana iltana, että tiesinkö missä Eira oli, ja Eira oli paljastunut olevaksi tallilla — ja monnarin kuntosalilla. Olin nähnyt Eiran juoksemassa Ilveksen tuvan ohitse tukka ponnarilla ja pinkki takki päällä niin monta kertaa, että olin unohtanut jo ihmetellä koko juttua.

”Nellykö ei lainaa sulle hevosta?” kysyin ja Eira veti rumasti ohjista.
”NO VITTU EI!” Eira sanoi, vaikka ei ikinä sanonut vittu. ”MÄ EN ENÄÄ I-KI-NÄ PUHU SILLE.”
”Mä ymmärrän.”
”NO KERRANKIN! Nyt riitti. Oikeesti. Eetu saa paljo paremmanki naisen. Tartte tommosen ämmän kans olla.”
”Sä meet nyt aika pitkälle.”
”Millanen lehmä pitää olla jos ei yhtä hevosta lainaa kun toinen on ratsastanu sillä hyvää hyvyyttään — no ihan sama on seki valmentanu mua — mutta mÄ LUULIN ETTÄ–”
”Joo joo! Mutta et sä nyt Nellyä ala täältä häätämään.”
”Itse asiassa alan. Nyt heti”, Eira sanoi arvokkaan rauhallisena ja hyppäsi alas hevosen selästä. ”Tässä”, hän sanoi ojentaen minulle ohjat aidan yli, enkä muuta voinut kuin ottaa ne vastaan. ”Jäähdyttele tää”, Eira kehotti, napsautti kypäränsä auki leuan alta ja painoi sen päähäni.

Siinä minä seisoin, aita minun ja Pasin välissä, ehtimättä sanoa edes että minulla oli lenkkarit jalassa eikä mitään ratsastuskenkiä. Eira ei paljoa taakseen katsellut: pöyhi vain hiuksensa kypärän jäljiltä ilmavammiksi ja paineli kohti tupaa ja Nellyä sellaisessa ryhdissä kuin olisi ollut lapsena balleriina.

[InariOsallistuja]

Ratsastusretkiä, urbanisoitumista ja aika rumia vauvoja

Eira on ihan hauska. Kun emme riidelleet hevosesta, meillä ei oikeastaan ollut mitään riitelemistä, kun asuimmekin erillämme. Kukaan ei päässyt syömään kenenkään viimeisiä suklaita, eikä kukaan roikkunut kenenkään huoneen ovella ja jättänyt sitä tahallaan auki lähtiessään. Itse asiassa en taida edes muistaa, milloin Eira olisi viimeksi haastanut riitaa, ellei lasketa sitä, miten hän hieman äksyili hakiessani häntä tallille, kun en suostunut pysähtymään Ässässä jonkin typerän Aakkospussin takia. Oli miellyttävää harjata Uunoa suulissa, kun hän oli toisessa päässä Cozminan vierellä.

”Mut kyllä se on silti kivaa ku on oikee hevonen”, Eira päätti juttuaan Cozminan huonoista puolista. ”Ei millää pahalla, Uuno.”
”Kyllä sä oot oikee hevonen kans, älä yhtää murehdi”, vakuutin Uunolle ja silitin sen sieraimen pieltä kämmeneni suattomalla puolella harjaamisen lomassa.
”Joo nii oot Uuno. Teidän kahden vertailu on vähä niinku mittais apinan ja kultakalan taitoja käskemällä niiden kiivetä puuhun…”
”Kuuntele Uuno Eiraa vaan. Kaikilla on vahvuutensa. Eikö ollu vaan iskä oikeassa kun hankki meille Uunon eikä sitä ratsuponia?”
Eira katsoi minua vähän aikaa ennen kuin vastasi. ”Tavallaan joo”, hän sitten sanoi. ”Tai siis ton kaa pääsi heti maastoon ja kaikkee. Mut enpä mä sit osaa esim hypätä. Tai no, ratsastaa.”
”Sä oot käyny kuule tunneillakin!”
”No aijaa, mulla on niin pieni kuukausiraha et mä oon päässy vaan nyt kesästä asti kerran kuukaudessa… Mutta ei se mitää.”
”Sanoitsä just että ei se mitää? Ootsä kipee?”
”En, mut Nelly alko eilen opettaan mulle lisättyä ravia”, Eira sanoi olkiaan kohauttaen ja veti taas pari kertaa pölyharjalla Cozminan kylkeä. ”Viime vuonna mä en edes tienny et jotain semmosta on olemassa. Mä luulen et mä voisin vaikka kilpailla joskus. Tai siis Niklaskin kilpailee vaikka se on vissiin aika paska.”
”Eira!”
”No eiks se muka oo?”
”No vissiin se on johonkin oikeisiin ratsastajiin verrattuna aika aloittelija mut eihän se nyt mitään paskaa tarkota.”
”Älä nyt oo niin poliittisesti korrekti. Paska ku paska. Mä voin sanoa niin, kun me ollaan kuitenkin molemmat vielä paskempia.”
”Eira…”

Eira laski satulan huolellisesti Cozminan selkään ja liu’utti sen tarkan näköisesti paikoilleen. En voinut olla olematta vähän kateellinen, kun punnersin Uunon jättisatulan työhevosemme selkään. Uunossa ja sen satulassa ei ollut mitään herkkää ja siroa niin kuin Cozminassa. Hevonen oli raskas ja jähmeä. Satula sopi hyvin sen selkään, mutta ennemmin meidän isän takapuoleen kuin minun tai Eiran. Kiristin satulavyön hätistellen kateellisia ajatuksiani. Olin kuitenkin kaikista entisistä opiskelukavereistani ainoa, joka lopulta sai oman hevosen. Vedin Uunon pitkän harjan ohimennen kolmelle solmulle takkujen ehkäisemiseksi ennen kuin irrottelin sen suulin pielestä roikkuvien suitsien kuolaimista pintelinpätkän. Olisin halunnut kokeilla sellaista kieltä paikallaan pitävää kuolainta Uunolle, mutta isä oli sitä mieltä, että sen nykyinen kielentilallinen kuolain on ihan hyvä. Niinpä solmin Uunon omassa vesikipossa aiemmin kastellun pintelinpätkän ranteeseeni, kaivelin Uunon niljaisen kielen ulos sen suupielestä ja puristin sen nyrkkiini.

Kun pian kuljimme vierekkäin tarhojen välissä hevosinemme, olin päässyt synkistä mietteistäni. Lunta satoi hiljalleen, eikä sekään haitannut, että kaviot olivat hieroneet aikaisemman sentin lumipeitteen tiellä ruskeaksi ja rumaksi. Peltojen lumi oli kuitenkin ihan valkoista, vaikka sänki kellersikin alla. Minulla oli paksut harmaat lapaset, eikä pakkastakaan ollut kuin pari astetta, joten edes kylmä ei päässyt tulemaan. Uuno ravaili aina välillä pysyäkseen Cozminan reippaan käynnin vauhdissa. Puhdasta ilmaa oli ihana hengittää syvään. Juuri sillä hetkellä minulla ei ollut kiire pois Otsonmäeltä.

Oli vaatinut paljon anelua, suostuttelua ja puhelinsoittoja, jotta Eira saatiin Cozminalla maastooon. Jopa Nelly oli ollut epäileväinen. Lopulta asian oli ratkaissut hämmentävää kyllä Eetu. Vaikka hän pelkäsi aina katastrofeja etenkin Eiran ja hevostensa kohdalla, tällä kertaa hän oli sanonut, että onhan tytöillä Uunokin metsässä. Isä ei ollut tarvinnut Eetun varman äänensävyn lisäksi enää mitään muita vakuutteluja ja niin me olimme päässeet maastoon ihan kahdestaan. Cozminan hätkähtäessä tuulen suhinaa puissa ja epäröidessä notkelman ylittämistä Eiran ohjauksessa olin ylpeä Uunosta. Se ei epäröinyt näyttää mallia vaikeissa paikoissa. Nelly oli ollut ihan oikeassa epäröidessään antaa Eiralle luvan lähteä maastoilemaan, mutta Eetu oli ollut yhtä oikeassa Uunosta.

”Koska sä muutat pois?” Eira kysyi Pihlajamäen tienoolla kesken ravipätkän.
”Mä oon jo muuttanu pois”, vastasin Uunon askelten tärinässä.
”Ei kun kokonaan pois. Omaan kotiin?”
”Miten niin?”
”Mä ajattelin et jos sä muuttaisit kerrostaloon Seinäjoelle. Niin mä voisin tulla käymään sun parvekkeella ja kylpyammeessa urbanisoitumassa.”
”Seinäjoelle?” varmistin. Eikö Eira uskonut minun pääsevän pidemmälle?
”Nii?”
”No siellä ei kauheesti urbanisoiduta jos mä asun jossain Nurmon tai Pajuluoman perällä.”
”Muuta keskustaan tai Jouppiin, ääliö”, Eira sanoi niin kuin hidasjärkiselle tavataan sanoa.
”Aa, eli sä haluat vaan urbanisoitua Ideaparkissa.”
”Entä jos haluankin?”
”Mä en päästä sua ku Halpa-Halliin”, kiusasin.
”Sä et mua määrää”, Eira tiuskaisi, mutta äänestä kuuli, ettei hän ollut tosissaan. ”Mä oon jo päättäny mihin taloon sä muutat. Siinä on takapiha Ringolle. Joudutaan tinkimään siitä parvekkeesta.”
”Ei Ringo muuta mun kaa.”
”Hiljaa! Muuttaapa. Mä oon suunnitellu kaiken. Siitä sun kämpästä on kävelymatka Ideapark–”

Eiran puhe katkesi, kun hänen takkinsa taskusta kuului piipitystä samaan aikaan kuin minunkin taskustani. Mitään kommentoimatta Eira nuolaisi huuliaan ja pysäytti hevosensa. Minun ei tarvinnut ihmetellä eikä kysyä. Pysäytin Uunon, mutta ohjasin sen seisomaan polun viereen toisin kuin Eira keskellä polkua ohjat kaulallaan tönlttävän Cozminan. Kaivoimme puhelimia taskuistamme. Samanaikainen tekstiviestiääni tarkoitti, että joku, eli iskä, oli lähettänyt viestin Whatsappin perheryhmään. Iskä tiesi, että olimme maastossa. Jos me molemmat emme vastaisi viestiin välittömästi, päidemme yllä kiertelisi pian helikoptereita. Toinen skenaario oli, että äidille oli käynyt jotain. Äiti oli kiitänyt sairaalalle jo muutama päivä sitten, kun oli kuvitellut synnyttävänsä, mutta hänet oli tietenkin lähetetty kotiin. Hän oli lähtenyt sairaalalle taas aamuyöstä todennäköisesti turhaan.

Uuno ei reagoinut mitenkään, vaikka puhelin piippasi uudelleen juuri kun olin saamassa sen auki. Molemmat viestit olivat kuin olivatkin iskältä. Ensimmäinen oli tekstiä, toinen oli kuva. Kuva oli jonkun muun ottama. Siinä iskä istui äidin sairaalasängyn laidalla äidin vieressä. Kummallakin oli sylissään vaaleanpunamyssyinen vauva.

”Onnea kaksin- ja kolminkertaisille isosiskoille”, ensimmäisessä viestissä luki. ”Aamulla syntyi kaksi tervettä tyttövauvaa.”

Vastasin viestiin jotain mahdollisimman nopeaa ja kohteliasta. Sitten työnsin puhelimen takaisin taskuun. Se piipitti, mutta koska Eiran puhelin oli hiljaa, viesti oli vain Eiralta. Kun katsoin Eiran ilmeettömiin kasvoihin ja kohtasin hänen katseensa, hänen ilmeensä kuvasti samaa onttoutta kuin miltä minusta tuntui. Pikkusiskojen syntyminen olisi pitänyt olla ihanaa, mutta ei se tuntunut kerta kaikkiaan miltään.

”Aika rumia vauvoja”, Eira sanoi sitten Cozminan pyörivien korvien ylitse.
”Kaikki vauvat on Eira kauniita. Enkä mä ainakaan nähny edes niiden naamoja”, vastasin ja pyysin Uunolta taas käyntiä.
”Oli ne rumia. Kyllä ne näkee kun zoomaa. Ainakin se iskän pitämä näytti ihan iskältä. Voi raukkaa. Toivottavasti se toinen edes näyttäs ihan äidiltä. Niinku mä. Näkeehän sustaki mitä tapahtuu kun tyttöparka saa iskän nenän ja otsan…”
”Voiksä tulla meille yöksi?” kysyin Eiran höpinöistä piittaamatta.
”Siis Ilveksille?”
”Nii.”
”Voin. Mun pitää kyl soittaa eka iskälle. Mut kyl se käy. Mulla on sijaiskärsijänä nyt kaks aika rumaa vauvaa. Laukataan kilpaa tonne tielle asti.”
”Kyllä on muuten reilu kilpailu.”

[InariOsallistuja]

Isosisko

Puhelin soi. Soittoääni oli se sama Xiaomin alkuperäinen, joka joka toisella oli käytössä. Ääni tuli kuitenkin minun taskustani. Pysäytin Uunon keskelle kentän pitkää sivua ja kaivoin puhelimen esiin. Ruudulla luki Eira ja pieni sinivihreä luurin kuva hyppi näytön alareunassa houkutellen minua vetämään itseään ylöspäin ja vastaamaan puhelimeen. Painoin kuitenkin virtanappia ennen kuin työnsin puhelimen taskuuni ja annoin Uunolle pohkeita. Soittakoon. Minä en vastaisi Eiralle enää ikinä. Sille lapselliselle apinalle.

Uuno löntysti vielä pitkän sivun loppuun ja aloitti lyhyttä sivua. Vaihdoin suuntaa lyhyen sivun keskellä sellaisella silmukalla, joka alkoi niin kuin voltti. Nelly oli opettanut Eiralle kaikkea sellaista. Uunollekin se näytti olevan tuttu juttu, eikä se yrittänyt enää ohjautua väkisin kierolle voltille niin kuin vaikka vuosi sitten. Pitkän sivun alussa se alkoi ravata heti, kun ensimmäisen kerran pohkeilla pyysin. Enää ei tarvittu viittä pyyntöä. Lähetin ilmaan yhden ystävällisen ajatuksen Eirasta. Vaikka hän oli tehnyt sellaisen tempauksen kuin oli, ainakin hän oli saanut vietyä Uunoa eteenpäin ihan itse Nellyn ja Helin avulla. Pienen askeleen, mutta askeleen kuitenkin.

Ravatessamme pitkää sivua puhelin alkoi taas soida. Tiesin jo, että se oli Eira, joten annoin taskuni täristä ja piipittää kaikessa rauhassa koko pitkän sivun ajan. Kun kulma lähestyi, yritin pysäyttää Uunon suoraan ravista, mutta se onnistui kuitenkin vain käynnin kautta. Tavoittelin taas puhelimen sormiini. Eira. Vastaa liu’uttamalla ylöspäin. Painoin virtanappia.

Eira soitti saman tien uudelleen. Ja heti seuraavan pitkän sivun alussa. Ja kaksi kertaa ravatessamme pitkää sivua. Puhelut olivat lyhyitä, sillä hän tiesi minun painavan soittoäänen äänettömäksi joka kerta. Toisen pitkän sivun jälkeen lopulta vastasin puhelimeen, koska vaihtoehtoni taisivat olla joko se tai soittoääneni kuuntelu. Äänettömälle tai pois päältä puhelinta ei voinut laittaa, sillä jos äiti soittaisi enkä vastaisi, hän laittaisi isän kurvaamaan paikalle nopeammin kuin ehtisin sanoa Eira on idiootti.

”No?” sihahdin puhelimeen, kun Uuno seisoi allani ohjat kaulallaan.
”Vastasithan sä!” Eira ulvahti, eikä kuulostanut vihaiselta.
”Joo”, vastasin purren hampaitani yhteen.
”Mä en oikeesti kestä enää”, Eira vingahti ja alkoi sitten huohottaa puhelimeen niin, että oli selkeästi pillahtanut itkuun.

Tunsin sääliä pienen hetken, mutta vain hyvin pienen. Turha oli minulle itkeä. Kun Eira oli kuvitellut Hellon täyttäneen kenkänsä vedellä, hän oli lompsinut tiehensä äyskien ja tiuskien minulle. Sitten hän oli palannut täyttämään minun kenkäni ilmeisesti kostoksi. Minun uudet kenkäni. Talvikengät, joista olin maksanut vasta edellispäivänä yli satasen vähistä rahoistani. Oli kestänyt monta päivää kuivattaa ne Ilveksen kylpyhuoneen lattialämmössä. Nahka oli muuttunut kuivaksi kosteudesta ja kuumuudesta ja mielestäni sisäpuolen karvatkin olivat lytyssä. Lisäksi kengät haisivat tunkkaisilta. Eira saisi ostaa uudet ennen kuin säälisin häntä parin draamanhakuisen kyyneleen vuoksi.

”Tää on ihan sietämätöntä täällä. Oikeesti. Mun pitää saada muuttaa pois”, Eira itki.
”Jaa. No muuta.”
”Mä en voi olla täällä enää. En tän jälkeen. Mä en oikeasti tiedä mitä mä teen. Siihen on ikuisuus et mä oon kahdeksantoista, enkä mä tietenkää lukion todistuksella saa mitään töitä”, Eira nyyhkytti piittaamatta tylystä vastauksestani. ”Olis pitäny mennä sinne amiksen parturipuolelle vaikka iskä kielsi, ainaki olis ammatti, ainaki vois tehdä jotain töitä sitte ja vuokrata vaikka kirkonmäeltä yksiön. Seki olis parempi kun tää.”
”Lopeta nyt toi ulvominen. Mä oon ratsastamassa”, tiuskaisin puhelimeen.
”EN MÄ VOI!” Eira kiljahti korviahuumaavasti.

Se sai minut alistumaan. En pääsisi tästä muutoin kuin kaivamalla Eirasta, mitä nyt oli tapahtunut. Olikohan iskä kieltäytynyt viemästä häntä Seinäjoelle ostamaan jotain paitaa, jota ilman hän kuolisi? Vai oliko äiti käskenyt hänen mennä koiran kanssa lenkille tai tiskata?

”Mikä sulla nyt oikeastaan on hätänä?” kysyin ystävällisemmin.
”Kaikki”, Eira pillitti.
”Kuten?”
”No iskä sano että mä en saa ratsastaa millää hulluilla täysiverisillä, en ainakaan Hopiavuoressa, ja että Uunoki pitää sitte myydä ku mä en oo tyytyväinen ikinä vaikka mulla on oma hevonen, vaikka oonhan mä ja iskä ei ymmärrä ettei Uuno–” Eira papatti yhteen menoon, pysähtyi vetämään kerran henkeä ja jatkoi sitten samalla vauhdilla. Yritin ymmärtää hänen sanomansa. Ilmeisesti Eiran maailma oli loppumassa tällä kertaa siksi, että isä oli kieltänyt häntä ratsastamasta Cozminalla.
”Tiedäthän sä, että sä saat varmaan luvan jos sä käsket Eetun soittaa iskälle”, sanoin pitkän ajan kuluttua, kun Eira viimein lopetti. Uunokin oli jo kyllästynyt seisoskelemaan paikoillaan. Se käveli mieluummin rinkiä, vaikka olikin laiska.
”No joo!” Eira ulahti ja alkoi taas nyyhkyttää. ”Mutta ei siinä oo kaikki.”
”No mitä vielä?”

Eira ei saanut puhuttua hetkeen. Hän ulisi niin kuin Ringo silloin kerran, kun se unohtui illalla yksin takapihalle. Sitten hän itki niin, että häntä alkoi ihan yskittää. Jopa Uuno käänteli korviaan puhelinta kohti, vaikka se ei ollut kaiuttimella ja äänikin oli hiljaisimmalla tasolla.

”Ne kertoi että ne saa kaksoset”, Eira sai lopulta sanottua henkeään haukkoen ja kuristuneen kuuloisesti. ”Kaksi paholaista pilaamassa mun elämää.”

Yhtäkkiä ymmärsin vähän Eiran surua. Minusta oli ihan hienoa saada pikkuveli tai -sisko, mutta oli se rankkaakin. Eira asui kotona, joten kuulisi vauvojen kaikki itkut ja porut. Hän olisi se, joka joutuisi hiiviskelemään päiväuniaikoina, ja johon äiti ja varsinkin iskä purkaisivat turhautumistaan ja väsymystään. Kaikkein kovin paikka Eiralle täytyi kuitenkin olla se, että enää hän ei olisi meidän perheen vauva ja isin prinsessa. Yksikin vauva veisi hänen paikkansa, mutta kun vihasi yhtä, kaksi oli tuplasti kamalampaa.

”Mitä luulet, mitkä niiden nimiksi tulee?” kysyin harhauttaakseni Eiraa hieman.
”Piru ja Perkele.”
”Eira!”
”No Poru ja Rääky sitten”, Eira nyyhkäisi, mutta kuulin hänen huvittuvan omasta kekseliäisyydestään.
”Ei mee montaa vuotta ennen ku sä oot maailman siistein isosisko”, aloin maalailla Eiralle. ”Sä muutat opiskeleen aika nopeesti. Sitten ne on niinku sun oma henkilökohtainen fanikerho. Ne odottaa että sä tuut käymään kotona. Ne soittaa sulle kun niillä on ongelma. Ne antaa sulle niitten piirustuksia ja haluaa nukkua sun huoneessa, koska sä oot maailman siistein niiden mielestä.”

Eiran niiskutus loppui sitä mukaa, kun kuvailin hänelle muka uusia pikkusiskoja, vaikka oikeasti kuvailin Eiraa itseään, joka oli pikkusisko.

”Nii eks sä ollu ratsastamassa?” Eira tokaisi lopulta iloisesti ja keskeytti luomani fantasiamaailman.
”Joo olin.”
”No ratsasta nyt sitte”, hän komensi omaan tuttuun topakkaan sävyynsä. ”Mitä sä mulle soittelet samaan aikaan?”
”Sä kylläkin–” ehdin sanoa ennen kuin Eira löi luurin korvaan huudettuaan heipat puheeni päälle.

Kiristelin hampaitani työntäessäni puhelimeni takaisin taskuuni. Olin jo ehtinyt lauhtua välillä, mutta taas Eira suututti minua. Hän oli ajattelematon, kiivas, lapsellinen. Ei olisi pitänyt lohduttaa häntä. Hän pommitti minua puheluilla kun en halunnut vastata, löi sitten luuria tahallaan korvaan, eikä edes maininnut sitä kun oli kastellut kenkäni anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Ratsastuskin meni mateluksi, kun Uuno vain käveli eteenpäin tylsyyttään.

Kaikesta huolimatta elämäni olisi ollut paljon kurjempaa ilman pikkusiskoa.

[InariOsallistuja]

1. Päivän hyvä työ ^
2. Eiran mielenterveys rakoilee

”HELLO!”

Huuto oli niin kova, että loiskautin kiehuvaa teevettä ranteelleni säikähtäessäni sitä ja sen helisyttämiä ikkunalaseja. Ähkäisin kivusta ja kiirehdin vääntämään hanan auki ja kylmälle ja työntämään ranteeni veden alle. Karjahdus oli tullut Eiran äänellä, joten akuuttia vaaraa ei ollut. Tai niinhän minä luulin.

”Mitähän mä taas tein?” Hello ihmetteli silmät suurina pöydän ääressä Camillan, Outin, Sonjan, Harrin, Jannan ja Noan seurassa. Osa tallilaisista ehti pyörittää päätään tai kohauttaa olkiaan ennen kuin alkoi tapahtua.

Ulko-ovi aukesi niin voimakkaasti, että se mäiskähti seinää vasten. Seinään täytyi jäädä kraateri kahvan iskusta. Eiran askelista kuului lattiaa tutisuttava jyly, kun hän marssi kantapäillään huoneeseen. Hän oli paljastanut etuhampaansa kuin hyökätäkseen, kun hän katsoi suoraan Hellon niskaan posket kivikovina ja hiukset pipon alta silmillä valuen. Eira karjahti sanattomasti ja ennen kuin ehdin torua, hänen kädessään roikkuva saapas lensi ilman halki, eikä edes kiltissä kaaressa, vaan suoraan niin kuin ohjus, ihan voimien takaa paiskattuna. Se sinkoutui suoraan Hellon selkään. Hän ei ehtinyt kuin ähkäistä ennen kuin Eiran kantapääaskeleet olivat jo hänen takanaan ja lattialle pudonnut kenkä taas Eiran raivoisassa otteessa. Sillä hän löi Helloa ensin olkapäähän ja sitten hartiaan, ja Hellon kiemurtelusta ja avautuvasta suusta päätellen sen todella täytyi sattua.

”Eira!” parahdin. Vesi jäi virtaamaan hanasta, kun menin Eiran ja Hellon väliin ja otin Eiraa ranteista kiinni. Yleensä hän luovutti silloin, mutta sillä kertaa hän tempoi niin, että en meinannut jaksaa pitää kiinni. Hänellä oli vieläkin oma talvikenkänsä otteessaan.
”Mitä sä meinaat — mikä sua vaivaa — mitä sä mua — miksi sä lyöt?” änkytti Hello, joka oli noussut penkiltä ja paennut pöydän toiselle puolelle asti. Hän seisoi hieman kyyryssä Sonjan ja Camillan takana ja oli kerrankin äärimmäisen vakava.
”Toi on täyttäny mun kengät vedellä!” Eira rääkyi niin että olisin pidellyt korviani, jos en olisi pidellyt jo häntä.
”No en tosiaankaan! Miksi mä olisin–”
”Koska sä oot paska! Koska sä aina yrität tehdä mun elämästä paskaa!”
Hello näytti purevan hampaat yhteen hetkeksi. ”Jos mä olisin täyttäny sun kengät, luuleksä että mä olisin niihin vettä pannu hä? Mä olisin pannu betonia ja vieny sut Kyrönjokeen uimaan!”

Seurasin muiden ilmeitä, kun Eira huusi Hellolle ja lopulta Hellokin vähän Eiralle hänen naurettavien syytöstensä ärsyttämänä. Vain Janna näytti huvittuneelta: hän ei kai tiennyt, miten äärimmäisen tosissaan ja valmis murhaan Eira oli. Noa puolestaan oli tyynni ihan kuin ei olisi vaistonnut vaaraa. Muut sentään näyttivät asiaankuuluvan kauhistuneilta joko Eiran mielenterveyden lopullisen romahtamisen tai väkivaltaisuuden vuoksi. Kaikkea sitä kuulikin. Melkein aikuinen ihminen säntäsi täyteen keittiöön karjumaan, että Hello on muka täyttänyt hänen kenkänsä vedellä. Ihme kun ei vielä puhutellut Helloa Jeesukseksi. Tai itseään! Vaikka Eira aina vain taisteli vastaan ja yritti päästä käsillään ruumistaan suojaavan Hellon kimppuun, sain laahattua häntä koko ajan eteistä kohti, kun puristin käsivarsiani tiukasti hänen ympärilleen. Onneksi hän oli liian sekaisin hoksatakseen, että olisi päässyt helposti vapaaksi puremalla minua tarpeeksi lujaa poskeen niin kuin ennenkin.

Työnsin Eiran ovesta ulos ja astuin itse perässä. Terassi oli märkä sukkieni alla, mutta en välittänyt.

”Mikä sua vaivaa?” huusin Eiralle.
”HELLO ON–”
”Ei ole!” keskeytin hänen oudot syytöksensä heti. ”Mieti nyt oikeasti! Kuka nyt täyttäis toisen ihmisen kengät vedellä keskellä talvea? Ei Hello halua että sä saat keuhkokuumeen.”
”Se on niin hullu et se vois kyllä”, Eira sähähti.
”Eiköhän se nyt niin oo, että sä oot ite kastellu sun kengät ja ne vaan tuntu inhottavilta kun ne jäähtyi?”
”NO JOS NIISSÄ OLI LITRA VETTÄ NIIN–”
”Eihän varmasti ollu litraa.”
”Oli! Ne oli piripintaan täynnä! Ihan lainehti.”
”Älä liiottele aina! Haluaksä et mä vien sut kotiin?”
”EN MÄ LIIOT– En tosiaankaan halua! Ikinä ei uskota ku mä sanon”, Eira rähähti ja näytti jo siltä, että löisi minuakin kengällään. ”Oli litra vettä mun kengässä”, hän toisti vielä sormi ojossa ja veti sitten kenkänsä jalkoihin ennen kuin laskeutui portaat niskojaan nakellen.
”Sä tuut kipeeksi jos sä meet märissä kengissä!” huusin Eiran perään, kun hän kaarsi hyvästejä jättämättä kohti Vanhaa Päätietä.
”No sun kyytiin mä en ainakaa tuu ikinä enää! Ku et usko mitää!” Eira huusi päätään kääntämättä ja marssiaan hidastamatta.

Pudistin hänen selälleen päätäni ja menin takaisin sisään. Eira ei autooni istuisi, jos kerran oli niin päättänyt. Jonkun kuitenkin piti mennä takaisin sisään pyytämään anteeksi, kun toinen on tuollainen mielipuoli. Isällekin pitäisi soittaa, että pitäisi Eiran lukkojen takana kunnes hän saisi ammattiapua.

[InariOsallistuja]

Otan osaa, oliko vahinko? :DDD Voi Sonja. Mä olen samoilla linjoilla oikeassa elämässä. Mulla on koiria. Usein mietin, että jos mulle tulisi jostain lapsia, niin mitä sitten, jos ne olisivat allergisia? Pitääkö ne antaa johonkin pois, ja jos pitää, niin minne? Siis ne lapset tietenkin, koiria en anna. (Ei hätää. En ole aikeissa lisääntyä, ja täten en siis hylätä lapsia.)

Vaikka Sonja ei niin näistä lapsikonhotuksista innostu, on tosi kivaa, että päätit kirjoittaa Jannan suurista uutisista jotain. 😀 Tämä käänne on tietenkin aivan valtavan suuri Jannalle ja hänen tarinalleen, mutta näin huolellisesti suunniteltu ja haudutettu juttu on iso asia myös kirjoittajalle. Joka kirjoittajasta on ihanaa olla sen arvoinen, että heidän juttunsa noteerataan ihan tarinoissa asti! Tarinan kirjoittaminenhan vaatii sekä aikaa että vaivaa.

[InariOsallistuja]

Aww olisko vähän kiva juonenkäänne, jos se olisi niin kuin Sonja povaa, että Niklas vähäsen kostaa. Hellon kanssa kun on sinänsä helppo kostaa, kun sehän lääppii aina kaikki ja sanoo tyhmiä (loukkaavia, kaksimielisiä, vihjailevia…) vitsejä. Tavallaan kuitenkin harmi, että Sonja taitaa olla ihan oikeassa siinä, ettei Marshall huomaisi mitään.

Mä myös koen Niklaksen mustasukkaisuuden kuvauksen tosi realistisena ja samastuttavana. Mä olen itse hyvin mustasukkainen, ja joskus on tosi vaikeaa pitää omia tunteitaan kurissa, vaikka käytöstään pystyykin kontrolloimaan. Niklaksen sisäinen ääni sanoo tässä juuri sellaisia juttuja, joita mun sisäinen ääneni on mulle joskus sanonut. Kauheinta on itsensä vertaaminen muihin, vaikka ei parisuhteessa ole kyse paremmuudesta tai voittamisesta, mitä muihin puolisokandidaatteihin tulee —

— ja samalla se, kuinka Niklas vertaa itseään muihin, on toisestakin syystä järkyttävää. Ulkopuoleltahan sen näkee, että Niklas on kaikkein ihanin ja suloisin. Ihan sama, vaikka kuinka blondi sälli tulisi hyppäämään kuinka korkeita, ei se koskaan Niklasta voita… …lukijan silmissä. Harmi, että edes lukija ei voi olla varma, vaihtaisiko Marshall Niklaksen. Tässä nyt ei kuitenkaan taida olla ihan sellaisesta kyse. 😀

Vieläkin olen sitä mieltä, että sinun pitäisi kirjoittaa aikuisten heppakirja, joka keskittyy tallilaisiin eikä hevosiin, ja hommata siihen avuksi joku todella taitava kusti, joka osaisi hioa tekstiä niin kuin kaikkien tekstejä hiotaan, mutta kuitenkin pilaamatta omia yksilöllisiä tapojasi ilmaista asioita.

[Julkaisija]

Viestit