[Janna HOsallistuja]

Tänään oli aika ilta maastolle. Se saisi samalla toimia Paahtiksen viimeistelynä seuraavana päivänä koittavalle kisareissulle. Olin pakannut kaikki kisakamat valmiiksi ennen kuin oli aika käydä hakemassa laikkuhevonen tarhastaan ja alkaa laittamaan sitä maastokuntoon.

Vähän ennen kahdeksaa pihassa olikin koolla kymmenen ratsukkoa ja pari valjakkoa. Muutama naama oli minulle ihan vieraita ja loput olivatkin sitten Hopiavuorelaisia, Hellon viereen kärryille istahtanut nuori poika, jota kuulin Hermanniksi kutsuttavan oli minulle uusi tuttavuus, kuten myös islanninhevosen selässä istuva Santtu sekä heidän taakseen jäänyt Vincent. Eetu pyöri Jussin kanssa ympäri joukkoa näyttäen siltä että saisi hermoromahduksen ennen kuin pääsisimme edes liikkeelle. Lopulta mies haki paikkansa ruunikkonsa kanssa joukon kärjestä ja pääsimme viimein liikkeelle. Ohjasin Paahtiksen mustan turvan Hellon ja Hermannin väliin ja annoin tammani jatkaa eteenpäin puolipitkällä ohjalla.

Olihan tamma maastossa ollut, mutta nuoren kanssa ei ikinä voinut toisaalta tietää mitä se keksisi. Jossain kohtaa Paahtis päätti pärskähtää tyytyväisesti ja kuorruttaa Typyn kärryillä istujat räällään.

”JANNA!” Hello ja Herman kääntyivät katsomaan minua kiukkuisena. Tiesin että en olisi saanut nauraa, mutta jotenkin tilanne oli vain niin koominen, että en voinut virnuilulleni mitään.
”Sori!” puoliksi irvistäen pahoittelin ratsuni käytöstä ja pidätin tammani askelta hieman jotta sain jätettyä vähän paremman raon edelläni menevään valjakkoon. Eetu oli pikaisesti kääntynyt katsomaan mitä takana tapahtui, mutta huomatessaan että kaikki oli kunnossa, mies kääntyi oikeinpäin satulassa. Omatuntoni koki pienen pistoksen siitä, että olisin jo toisen kerran tälle viikkoa aiheuttamassa miehelle huolta ja harmistusta ja pitäisikin varmaan keksiä jotain millä korvata tätä kaaosta, jonka olin aiheuttanut. Ehkä tuoreet kotona leivotut korvapuustit voisivat lepyttää Hopiavuorta edes hieman. Tai sitten täytyisi maksaa hieman ylimääräistä tallivuokran yhteydessä ja olla muka tietämättä mitään ylimääräisistä kympeistä.

Ehkä pitäisi kysyä Nellyltä vinkkejä miten korvata kaikki murheet Eetulle. En kuitenkaan kerennyt pohtimaan asiaa pidempään ennen kuin kuulin Eetun ilmoille kajahtavan komennon nopeammasta vauhdista ja välitin viestiä taaksepäin jonossa, samalla kun kiristin hieman lisää ohjaa ja valmistauduin siirtämään tammani raviin. Nautin maastosta täysin siemauksin ja niin teki allani liikkuva laikkutammanikin. Vaikka maasto olikin vähän myöhäiseen ajankohtaan, toivoin että se toimisi hyvänä verrytelynä ennen seuraavan päivän koulukilpailuja.

Kellon ollessa kymmenen aikaan illalla palasimme takaisin Hopiavuoren pihaan, jonka täytti iloinen puheensorina ja tyytyväiset pärskähdykset samalla kun kaikki puhuivat maastosta ja löysäsivät ratsujensa satulavöitä. Palautettuani Paahtiksen karsinaansa hoidin tammani todellisella huolella ja muiden palauttaessa ratsujaan laitumelle hoidin vielä tamman varusteet huolella seuraavan päivän kisoihin. Tarkistettuani miljoonannen kerran että kaikki olisi mukana, suuntasin kohti päätaloa ja terassille kertynyttä porukkaa. Kiivetessäni portaita yritin muistuttaa itselleni että muistaisin kysyä Eetulta saisinko viettää seuraavan yön teltassa tallin pihassa, vaikka starttimme olisikin seuraavana päivänä vasta lähempänä puoltapäivää, mutta lähtö olisi jo ennen yhdeksää ja illasta voisi tulla myöhäinen.

[Janna HOsallistuja]

Kesäsuunnitelmia ja kortin peluuta

Nelly oli huikkinut kuistilta tupaan kahville, ja kahvihetkemme oli siirtynyt hiljalleen ristiseiskan pelaamiseen. Eira oli poistunut protestoinnin jälkeen olohuoneeseen ja ilmeisesti mielenosoitukseksi laittanut puhelimestaan äänet täysille alkaessaan katsoa TikTokkeja. Pöydän ääreen oli jäänyt lopulta itseni lisäksi itse Hopiavuori, Nelly, Oskari, Inari ja Tiitus sekä Helloksi paljastunut pörröpää.

Kortinpeluu oli sujunut hiljaisuudessa, jota oli rikkonut satunaiset kahvi- tai tee mukien kolahdukset pöytää vasten ja pelikorteista aiheutuneet äänet, ennen kuin Nelly rikkoi hiljaisuuden kyselemällä kesäsuunnitelmista. Hellon suunnitelmat uimisesta kuulostivat enemmänkin kuin hyviltä ja sai hymyn nousemaan huulilleni. Oskari pohti lähtevänsä käymään isällään nyt kun Camilla ei ollut paikkeilla. Ilmoitettuaan vieressäni istuvalle Sudelle että mies voisi ihan hyvin olla myös Hopiavuoressa, Nelly innostui ehdottamaan illanistumista porukalla.
”Mulla kesä menöö töiden ja opiskelujen parissa” vastasin Nellyn kysymykseen kesäsuunnitelmista. ”Niin ja toisaalta onhan meillä Paahtiksen kanssa niitä koulukisojakin ja sit näyttelyreissu Latviaan.” jatkoin asettaessani uuden kortin pöydälle omalla vuorollani.

Nellyn kysellessä oliko ajatus illanvietosta huono idea nostin katseeni korteistani.
”Musta se kuullostaa ihan hyvältä ja kivalta idealta. Pääsis varmaha samalla tutustumahan ehkä viälä vähä lisää tallin porukkahan, kun tuntuu että suurin osa on viälä vähä sellaasia naamatuttuja, tai niinku että ei oo vaa tullu viälä juteltua.” sepitin samalla kun nousin pöydästä ja kävelin kahvipannulle täyttääkseni mukini.

”Ottaako joku muu viälä lisää?” käännyin katsomaan pöydän ääreen jäänyttä sakkia.

[Janna HOsallistuja]

29.06.2020 – Kisapohteita

Viikonloppunakaan ei ollut vielä minun aikani palata takaisin satulaan, mutta tänään onneksi minulla oli pitkästä aikaa sellainen tunne että ratsastamisesta voisi tulla jotain. Paahtis on koko viikonlopun liikkunut vain juoksutuksessa, joten treenistä ei olisi tulossa kovin raskas tai vaativa, mutta tavoitteena olisi päästä käymään vain kaikki askellajit lävitse ja vähän taivuttelemaan tammaa ennen lauantaina käytäviä kisoja.

Vaikka en ollut vielä ihan täydellisessä kunnossa kaatumisen jälkeen, ei vasen käteni vihannut minua enään täydellisesti. Helteiset kelit olivat myös väistymässä joten ratsastamista ei tarvinnut ajoittaa kukonlaulun aikaan ja olikin ihan mukavaa työpäivän jälkeen ajella tallille tietäen että olisi oikeasti aikaa hoitaa hevonen hitaasti ja rauhallisesti eikä tarvitsisi katsella koko ajan kelloa. Parkkeeratessani Hopeavuoren pihaan poimin matkalla kaupasta hakemani salaatin, sekä puolentoista litran vissypullon apukuskin penkiltä ja lähdin kantamuksieni kanssa kohti tarhoja, jonne päästessäni etsin hyvän paikan, josta saatoin katsella auringossa nuokkuvaa tammaani. Lopetettuani ruokailuni suuntasin Paahtiksen tarhalle ja poimin puoliksi unisen laikkutammani matkaani ja portin suljettuani suuntasimmekin talliin.

Kiinnitettyäni Paahtiksen käytävälle jätin vissypulloni tammani karsinan eteen ja lähdin tyhjä salaattipurkki kädessäni suuntaamaan kohti varustehuonetta, jonne päästessäni metsästin ensimmäisenä katseellani roskiksen, jonne kävin tiputtamassa kanatacosalaattini roskat. Lopulta suuntasin Paahtiksen kaapille ja poimin matkaani tammani violetin harjapakin sekä satulan huopineen ja suitset. Tarkistettuani että kaikki olisi omia varusteitani lukuun ottamatta matkassa, palasin käytävällä nuokkuvan tammani luokse ja laskettuani varusteet käsistäni avasin harjapakin ja nostin suojat käytävälle pakin viereen ja poimin jouhien selvittelyyn tarkoitetun harjan sekä sakset ja aloitin siistimällä Paahtiksen harjan. Eihän se vielä kovin hirveältä näyttänyt, mutta lähestyvät kisat olivat hyvä tekosyy siistiä harja jo nyt, koska se näyttäisi kuitenkin huomenna ihan hirveältä asetuttuaan uudelleen ja olisi mukavampaa lähteä tekemään sykeröitä edes suhteellisen siistiin harjaan.

Kaksivärisen harjan löydettyä taas klassisen ratsumitan palautin sakset pakkiin ja selvitin vielä tammani hännän ennen kuin palautin harjan pakkiin ja poimin dandy harjan pakista ja aloin systemaattisesti harjaamaan tammani laikukasta karvaa niskasta kaulaa pitkin alas kohti lapaa ja siitä pitkin runkoa ensin alas etujalkaan ja jatkaen sen jälkeen kohti pyllyä ja takasta. Harjatessani Paahtista pitkän kaavan mukaan pohdin lauantaina koittavaa ensimmäistä osakilpailua. Emme todellakaan olisi tamman kanssa iskussa silloin ja toivoinkin että kisareissustamme ei tulisi täysi pannukakku. Ehkä pitäisi kysyä joltain apua viimehetken treeniin loppuviikolle, tai sitten vain yrittää parhaansa yksin treenaamisen suhteen ja toivoa että lauantaina en koe jotain hermoromahdusta kisastressissäni ja unohda puolia tavaroista kotiin.

Siirtyessäni varustamaan ratsuani pohdin sitä, että meillä olisi onneksi aikaa treenata kolmanteen osakilpailuun, sillä toinen osakilpailu jäisi meiltä välistä ollessamme silloin Latviassa näyttelyreissulla. Eihän noin kauas olisi mitään järkevää syytä oikeastaan lähteä näyttelyihin kun niitä löytyisi ihan varmasti kotimaastakin, mutta onhan linnamaisemat nyt toisaalta jo hyvä tekosyy reissuun lähtemiselle. Toisaalta voisihan olla että jos lauantainen osakilpailu menee ihan penkin alle, jättäisimme kisaamisen siihen ja ehkä voisi katsella vain jotain kenttäkisoja ja käydä kilpailemassa muutaman helpon kenttäkisan alle tälle kaudelle, tai sitten antaa tamman vain kasvaa ja kehittyä treenaillen ihan vain omaksi iloksi.

Tamman ollessa varustettuna palasin takaisin satulahuoneeseen ja vaihdoin lenkkarini ratsastussaappaisiini ja sidoin hiukseni uudelleen kiinni, ennen kuin painoin kypäräni päähäni ja vedin hanskat käteeni. Jätin kypäräni soljen vielä auki ja vasta kun olin saanut Paahtikselle suitset päähän napsautin soljen kiinni ja suuntasimme tamman kanssa kohti kenttää. Monet olivat antaneet hevosilleen laidunlomaa, mikä olisi varmasti ollut myös Paahtikselle hyvä idea, mutta en tiennyt olisiko uutta hevosta järkevää laittaa vanhojen tuttujen kavereiden kanssa samalle lohkolle näin nopeasti, joten laikkutamma saisi nyt nauttia kesästä tarhaillen.

Kiristettyäni vyön nousin tammani selkään ja tuntiessaan pohkeeni kyljissään Paahtis lähti raskaasti huokaisten löntystelemään eteenpäin. Vasta reilun viiden minuutin kuluttua keräsin ohjaa tuntumalle ja aloin pyytämään nuorta aktiivisemmaksi käynnissään sekä hieman jo asettumaan kulmissa, ennen kuin siirryin taivuttelemaan seitä paremmin loivalla kiemuralla sekä ympyröillä. Paahtis oli mukavan reipas ja notkea, vaikka olinkin suurimmaksi osaksi juoksuttanut sitä loppuviikon vain ilman mitään piuhoja tai sivuohjia.

Vaikka nälällä on paha tapa kasvaa syödessä, lopetin silti Paahtiksen työstämisen käynnissä onnistumiseen ja siirsin tammani raviin. Verkkailtuani tammani myös ravissa ja laukassa olin lopulta ihan tyytyväinen siihen miten ratsastuksemme meni ja antaessani Paahtikselle pitkää ohjaa laskin että kerkeäisin vielä kerran tai kaksi ratsastamaan hevoseni ennen ensimmäistä osakilpailua. Minimaalinenhan treenimäärämme olisi, mutta ehkä se auttaisi ratsuani loistamaan ensimmäisessä osakilpailussa. Toivottavasti.

Laskeuduttuani alas satulasta taputin ratsuni kaulaa, ennen kuin nostin jalustimet ja löysäsin vyötä, ennen kuin suuntasimme takaisin talliin. Hoidettuani tammani ja palautettuani sen tarhaan palasin vielä talliin ja kävin lävitse tammani varusteet tarkistaen että minulla olisi kaikki mitä tarvitsisin lauantaina jo valmiina, tai ainakin minulla olisi aikaa käydä ostamassa mitä puuttuisi vielä ennen lauantaita.

[Janna HOsallistuja]

25.06.2020 – Juoksutusta

Kuten ajattelinkin, tänään tuntui todellakin kaatumisemme Paahtiksen kanssa. Varsinkin vasen olkani oli ottanut kunnolla iskua osuessani kentän pintaan, ja käden liikuttaminen ei ollut kovinkaan kivutonta, ainakaan kun sitä täytyi liikuttaa kokonaan. Olisin halunnut tänään ratsastaa alkuperäisen suunnitelmani mukaan, mutta tällä kädellä minusta ei olisi kuin korkeintaan juoksuttamaan. Täytyisi kyllä viikonloppuna yrittää nousta tamman selkään, jotta saataisiin mahdollisesti vielä edes pari treeniä alle ennen ensimmäistä osakilpailua.

Vaikka lämpötila ei ollut paria kymmentä astetta korkeampi, oli silti jo nyt aamusta aistittavissa myöhemmin iltapäivällä kolmeenkymmeneen asteeseen nouseva helle. Parkkeerattuani autoni tallin pihaan, nousin vaikeasti ulos ja suljettuani autoni oven lähdin köpöttelemään kohti tallia, jossa minua tervehtikin tasainen rouskutus hevosten syödessä aamuheiniään. Jatkoin matkaani kohti satulahuonetta ja poimin matkaani Paahtiksen harjapakin sekä juoksutusliinan. Palattuani tammani karsinalle laskin kantamukseni ja poimin kaikki tarvittavat harjat matkaani ennen kuin avasin karsinan ovea sen verran, että pääsin pujahtamaan karsinan puolelle ja saatoin alkaa harjaamaan tammani laikukasta karvaa lyhyin ja hitain vedoin. Lopulta olin saanut viimeinkin harjattua Paahtiksen molemmin puolin ja laitettua sille suojat. Pujotettuani vielä riimun Paahtiksen päähän, napsautin juoksutusliinan lukon kiinni riimuun, ennen kuin avasin karsinan oven lopunkin ja talutin tammani ensin käytävälle ja siitä kohti kenttää.

Kentälle päästessämme köpöttelimme laikkutammani kanssa muutaman kierroksen kenttää ympäri, ennen kuin hain paikan keskeltä tallinpuoleista päätyä ja aloin pyytämään Paahtista isolle ympyrälle ensin käynnissä ja sitten ravissa. Annoin tammani ravata pitkin askelin muutaman minuutin ajan, ennen kuin pyysin sitä hieman hidastamaan raviaan ja jatkamaan uudella tahdilla vielä hetken. Lopuksi Paahtis sai vielä laukkakäskyn ja annoin tamman laukata pitkää ja vapaata laukkaa muutaman kierroksen, ennen kuin pyysin sen takaisin raviin ja siitä käyntiin. Paahtiksen tasattuaan hengitystään hetken keräsin juoksutusliinaa sen verran lyhyelle, että sain helposti pyydettyä tammaani vaihtamaan suuntaa ja juoksutin nuoreni vielä toiseen kierrokseen samalla tyylillä.

Pyytäessäni Paahtista hidastamaan käyntiin tamma pärski tyytyväisenä, ja sen siirtyessä viimein käyntiin kävelin tammani kanssa muutaman kierroksen kenttää ympäri ennen kuin palasimme talliin. Eetu oli juuri tarhaamassa niitä hevosia, jotka olivat jääneet talliin eivätkä viettäneet aikaa laitumella, joten pikaisen riisumisen jälkeen helpotin miehen työtaakkaa viemällä tammani ulos ja palasin talliin sen verran että sain harjattua suojat ja palautettua kaikki tarvikkeet paikoilleen. Kävellessäni ulos kohti autoani toivoin että omat jumini alkaisivat hiljalleen helpottamaan ja liikkuminen ei olisi ehkä ihan niin tuskaista, kuin mitä se tällä hetkellä oli.

[Janna HOsallistuja]

23.06.20 – Kuperkeikkoja

”Huamenta Janna!” kajautus tipautti minut maanpinnalle ja lujaa. Kello oli piirua vaille seitsemän aamulla ja olin vain hetkeä aikaisemmin hiippaillut sisälle viileään talliin ja käynyt hakemassa tammani harjat satulahuoneesta. Totta puhuen kaikki mitä oli tapahtunut heräämiseni ja Hopiavuoreen törmäämisen välillä oli vain yksi musta ajanjakso.

”Huamenta vaan isännällekin” vastasin taikoen jotain hymyn ja irvistyksen välimaastossa olevaa ilmettä kasvoilleni yhdistelyäni ensin nimen ja äänen ja muut langat ajatukseksi siinä ajatuspuurossa joka päässäni oli keittymässä. Nähdessäni Eetun loittonevan selän näkökenttäni laidalla painoin kasvoni tammani harjaan ja huokaisin syvään omalle idiotismilleni. Kuullessani Hopiavuoren lähestyvät askeleet olin jo kykeneväisempi keskustelemaan kuin normaali ihminen, vaikka alkuun takeltelinkin sanoissani ja välillä annoin miehen sanojen lipua pääni lävitse.

”Ny ei ookkaa viälä nii järäkyttävän kuuma ratsastaa.” Eetu kommentoi jakaessaan aamuheiniä.
”Ei onneksi, mutta ei tuala kyllä kauaa silti jaksa mennä. Jos ny eres pualituntia sais mentyä nii että pääsis vaikka kerran sen radan lävitte, kun se Suden Oskari oli sitä miältä että ei se ny nii kaaos oo vaikka vaatiiki tyätä” puhelin antaessani harjan liukua tammani karvalla ja ajatusteni osaksi kadota johonkin omille aavoilleen.
”No kyllä kaikki lähtöö sujumahan ja Suden poika tiätää kyllä mitä se puhuu” Eetu vakuutteli tiputtaessaan heinäkasan petohevoseni eteen. Mainitsin Outin kutsuneen minut tupaan kahville ja jatkoimme keskusteluamme Eetun kanssa siellä puhutuista aiheista ja mainitsin että kaikki kolme, Niklas, Marshall ja Outi olivat ihan mukavaa sakkia ja että olin ehkä jopa vähän yllättynyt miten mukavalta ja kotoisalta Hopiavuoren talli oli alkanut vaikuttamaan vaikka olimme olleetkin muiden jaloissa vasta viikon verran. Isäntä itse ei sanojaan hirveästi tuhlaillut, mutta virkkoi vain minun olevan oikeassa ja että tallilla oli kyllä hyvä porukka kasassa. Puoliksi pahoitellen maiskutin tammani liikkeelle heiniensä edestä ja suuntasimme kentälle.

Huomatessaan minne ratsuni joutuisi se muuttui kuin täiksi tervassa. Raskaasti huokaisten avasin kentän portin ja vedin kirjavan lahnani kentälle. Ponnistettuani satulaan ja tarkistettuani vielä kerran vyön taputin Paahtiksen kaulan valkoista osaa ja maiskautin ratsuni liikkeelle. Kertasin kertaamisen vuoksi radan, samalla kun pidin huolen että ratsuni mateli eteenpäin. Varmistettuani että muistin radan pyöräytin olkani taakse ja suoristin ryhtini, ennen kuin keräsin ohjia ja aloin verryttelemään edelleen tervassa tarpovaa täi tammaa. Kun Paahtis vaikutti enemmänkin hitaalta suomi putelta kuin tervaan juuttuneelta täiltä, otin ensimmäisen yritykseni radan ratsastamiseen. Suoritus ei ollut hyvä tai edes kohtalainen, mutta pääsimme sentään radan lävitse. Kävellessämme pois ”lopputervehdyksestä” taputin tammaa ja huokaisin syvään, ollen onnellinen siitä että Oskari tai kukaan muukaan ei ollut näkemässä sitä hirveyttä mikä oli tämä aamuinen ratsastuksemme.

Parin pitkin ohjin suoritetun käyntikierroksen jälkeen keräsin ohjat uudelleen käteeni ja kaivoin kaiken helteen sulattaman sisun esiin ja lähdimme Paahtiksen kanssa uuteen yritykseen. Tiesin jo ennen kuin lähdimmekään suoritukseemme että olin ehkä hieman kohtuuton nousevaan lämpötilaan nähden sen liikkeen kanssa mitä tammaltani pyysin, mutta tiesin myös että tämä olisi viimeinen rata tälle aamua, joten olisimme lopettamassa kuitenkin.

Paahtis liikkui paljon reippaammin ja hevosmaisemmin eteenpäin ja rata tuntui oikeastaan ihan hyvältä siihen asti, kunnes tulimme jälkimmäiselle laukkavoltille. Ennen kuin tajusinkaan tilannetta, lähestyi kentän pinta uhkaavasti ja vain vajaa sekunti sen jälkeen kun iskeydyin kentän pintaan vasen olka ja kylki edellä, kuulin Paahtiksen tömähtävän kentän pintaan takanani. Kierähdin selälleni ja haukkoessani henkeä ilmojen karattua keuhkoistani kuulin askeleita jostain, ennen kuin Nellyn huolestuneet kasvot ilmestyivät näkökenttääni.

”Janna kaikki ok? Mä näin tuvan ikkunasta ku te kaaduitte” Nellyn äänestä paistoi hätäännys ja kasvoilta loisti huoli ja järkytys.
”Mi…Mis…Missä Paahtis?” sain sönkättyä ilman palatessa keuhkoihini. Nelly nosti katseensa ja näki tammani jossain etäämmällä.
”Eetu sai sen kiinni. Se on tuolla toisella puolella. Sattuuko johonkin?” Vaivalloisesti vääntäydyin istumaan, hieman vielä haukkoen henkeäni ja tunnustellen samalla kroppaani. Olkapäätäni jomotti, mutta se oli ihan ymmärrettävää, sillä se oli ottanut koko kroppani vastaan, mutta muuten mitään isompia särkyjä ei ollut ainakaan vielä havaittavissa. Tiesin että keskiviikkona tai viimeistään torstaina sattuisi kaikkialle. Pian jostain takaani kuului kahdet askeleet ja kääntyessäni katsomaan näin entistäkin huolestuneemman Hopiavuoren, sekä päätään roikottavan Paahtiksen. Nähdessäni tammani hätäännykseni kasvoi kasvamistaan ja Nelly joutui hieman toppuuttelemaan minua etten noussut ihan liian nopeasti ylös.
”Tammas on iha kunnos. Vähä vissihi vaa väsy. Sillon piäni naarmu poloves mutta ei muuta.” Eetu kertoi nähdessään hätäännyksen kasvoiltani. En voinut itselleni mitään, mutta helpotuksen kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskiani. Nelly nousi viereltäni ja käveli Eetun viereen ja kävi hiljaisella äänellä jonkin lyhyen keskustelun miehen kanssa, ennen kuin palasi viereeni ja kuulin miten miehen ja tammani askeleet etääntyivät. Nostaessani katseeni kentän hiekasta ja kääntäessäni katseeni parivaljakon selkään, Nelly kertoi että Eetu kävisi riisumassa Paahtiksen ja me suuntaisimme sillä välin tupaan kahville ja tarkistamaan oman kuntoni paremmin.

Nellyn autettua minut jaloilleen ja varmistettuaan että pysyisin jaloillani pudistelin enimmät hiekat vaatteistani, ennen kuin jatkoin bruneten perässä kohti tupaa. Nelly viittasi minut istumaan alas penkille, samalla kun täytti kaksi mukia kahvilla ja asetti toisen eteeni, ennen kuin istui minua vastapäätä. Jonkin ajan päästä Eetukin liittyi seuraamme ja istuimme hiljaisuuden vallitessa välillämme. Arvostin sitä että Eetu ja Nelly antoivat molemmat minulle omaa aikaa ja tilaa, ennen kuin Eetu kysyi vakavalla äänellä että olisinko varmasti kunnossa. Vakuuttelin olevani kunnossa ja kiitin miestä siitä että hän oli huolehtinut tammastani. Juotuani kahvini loppuun, yritin tehdä lähtöä talliin katsomaan Paahtista, mutta tuimat katseet pöydän toiselta puolelta kertoivat että minun kannattaisi nyt vain vielä hetki istua ja olla ennen kuin suuntaisin yhtään mihinkään.

Jossain kohtaa tupaan ilmestyi nuori mies, jonka ruskeat lyhyet hiukset hakeutuivat itsepäisesti kiharalle, ja jota en ollut ennen tavannut.
”Mitäs se isäntä tähän aikaan istuu tuvassa” miehen äänessä kuului huolettomuus ja ehkä naurukin. Vasta nähdessään kaikkien vaikeat ilmeet myös miehen oma ilme hieman laantui ja tässä kohtaa mies myös huomasi minut.
”Mitäs täälä on tapahtunut?”
”Janna kaatui hevosensa kanssa kentällä.” Nelly vastasi kääntäen katseensa mieheen, joka ei osannut sanoa mitään naisen ilmoitukseen, vaan pian istuimmekin koko porukalla hiljaisuuden vallitessa Hopiavuoren keittiössä. Tyhjättyäni toisenkin kahvimukin, nousin vaivalloisesti pöydästä ja palautettuani kuppini tiskipöydälle irvistäen pikaisesti seinälle kivun vihlaistessa vasemmassa kädessäni, kiitin Eetua ja Nellyä avusta ja kerroin että kävisin vielä tallissa katsomassa Paahtista ja hoitamassa tamman varusteet paikoilleen jotta ne eivät jäisi toisten vaivoiksi. Talliin päästessäni huomasin että karsina oli tyhjä, joten Eetun oli täytynyt keretä viemään Paahtis jo uloskin riisuttuaan ensin tamman varusteet.

Varovasti ja ehkä hieman kivusta ähkien poimin kaikki tavarat matkaani ennen kuin suuntasin satulahuoneeseen ja jätin Paahtiksen tavarat jotenkin tamman kaappiin, ennen kuin suuntasin tarhoille tapaamaan tammaani, ennen kuin suuntasin kotiin suihkuun ja aloittamaan etätyöpäivää, sillä en uskonut että minusta olisi enään tänään suuntaamaan toimistolle.

[Janna HOsallistuja]

Ehkä tää on meidän paikka

Yritin päästä Paahtiksen tavaroiden kanssa mahdollisimman huomaamattomasti satulahuoneeseen, sillä kuulin oven lävitse siellä käytävän keskustelua, mitä en olisi halunnut häiritä. Kuitenkin taiteltuani oven auki se narahti tavalla, joka todellakin kertoi jonkun astuvan sisään. Päästessäni sisälle lattialta nousi melkein mustat hiukset omaava nuorimies.

“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, mies esitteli itsensä.
”Janna Heikkilä”, esittelin itseni nyökäten, sillä sylini oli edelleen täynnä tammani varusteista. Laittaessani varusteita paikoilleen lattialla omaa varustepinoaan läpikäynyt nainen enemmänkin tokaisi kuin kysyi ajatuksen ilman kuumuudesta. Todettuani että ulkona olisi jo melkein liiankin kuuma, huomasin koiran, joka tuijotti minua keltaiselta viltiltä häntä vispaten innokkaasti. Varmistettuani vielä että koiraa sai rapsuttaa, Niklas antoi luvan ja lisäsi perään että koira oli oikeastaan Noan. Muistelinkin muutaman päivän takaista rastapäätä, jonka olin nähnyt päästävän koiran ulos ja nyt osasin yhdistää nimen ulkonäköön, vaikka en ollutkaan vielä päässyt tapaamaan Noaa henkilökohtaisesti.

Juttelimme hetken tallilla pyörivistä koirista ja mainitsin haaveilevani itsekin koirasta, vaikka en ollutkaan vieläkään siirtynyt sanoista tekoihin. Jossain kohtaa varustekasaa selvittänyt nainen ilmoitti että olisi suuntaamassa kahville saatuaan vietyä ylimääräiset varusteet vintille. Niklas pohti jotain hyvää teelaatua ja toisen pohdinnat keskeytettiinkin piikittelevällä heitolla siitä, että mies olisi viemässä ensin Noalta koiran ja sitten teet. Lopulta Niklas tyytyi vain ilmoittamaan vievänsä Mielikin ulos pissalle. Kysyin tarvitsisiko varustekasaa nostava nainen apua kun kasan päällimmäisenä olevat suojat olivat yrittäneet epätoivoisesti paeta paikalta.

Suunnattuamme tallin vintille jonne varustekasa katosi löytötavaralaatikkoon tuo brunette esitteli itsensä Outiksi ja tunnistin nimen Eetun aamuisista puheista. Varmistettuani että olisin oikeassa henkilössä nainen kertoi minulle hieman Jussista ja jäädessäni tallin ovelle toinen kyseli, olisinko kuitenkin tulossa myös kahville. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin että voisin ihan hyvin tarttua tarjoukseen, sillä se voisi olla toisaalta hyvä tapa tutustua naiseen paremmin ja olisin tuntenut itseni töykeäksi jos en olisi suunnannut sisälle toisen kerrottua halustaan kuulla lisää Paahtiksesta.

Astellessani tupaan hieman Niklaksen ja Outin perässä olivat he päässeet jo aktiiviseen keskusteluun liittyen hiusten parturointiin, ja Outi esitti Niklakselle kysymyksen jonkun Marshallin rastoista. Niklaksen aloittaessa vastauksensa ilmeisesti Marshall käveli keittiöön ja ilmoitti Niklakselle että toinen saisi pitää saksensa kaukana hänen rastoistaan. En voinut olla kysymättä Marshallilta miten pitkään toisella olisi ollut rastansa, ennen kuin tajusin edes esitellä itseäni. Mies kommentoi Paahtiksen näyttävän näppärältä, ennen kuin esitteli itsensä Marshall Kozloviksi ja kätteli minua pöydän ylitse, ennen kuin otti paikkansa Niklaksen vierestä pöydän toiselta puolelta.

Marshall oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hiuksiin liittyvästä keskustelusta, sillä toinen kyseli minulta tamman ikää ja olisiko sen kutsumanimi oikeasti Paahtis.
”Se on nelivuotias. Ja joo, se on ihan oikeesti Paahtis. Tyhymä lempinimihän se on ku mikä, mutta se on ollu mulla nii vähä aikaa että en oo kerenny pohtia sille mitää uutta. Ja toisaalta onha se aika persoonallinen,” mutisin vastaukseni lopun enemmänkin kahvimukilleni, kuin keskustelukumppaneilleni.
”Onko sulla millaisia suunnitelmia sen kanssa?” Marshall jatkoi kyselemistään pitäen katseensa minussa.
”No siis kenttähevonen siitä pitääs tulla. Et nyt ensimmäänen haaste meillä on Storywoods Dressage Cupin osakillipaalu tuas parin viikon päästä ellen sitte jätä sitä välihi ku ei täs oikee näytä pääsevän reenaamaan” vastasin antaen katseeni kiertää niin punarastaisessa miehessä, kuin hänen vieressään istuvassa Niklaksessa ja sen laskeutuen siitä kahvimukini pinnalla hitaasti katoavaan pyörteeseen.

Juttelimme jonkin aikaa tammastani, sekä Marshallin hevosesta Arlekinista ja aloin tuntemaan oloani ainakin vähän kotoisammaksi tallilla. Ehkä tällä tavalla hiljalleen tutustuisin Hopiavuoren porukkaan paremmin, vaikka seuraavat viikot olisinkin tallilla niin aikaisin että en taitaisi nähdä tallin isännän lisäksi ketään muuta elollista, sillä en tiennyt olisiko kukaan muu tarpeeksi hullu ollakseen tallilla ennen kukonlaulua ainakaan vapaaehtoisesti ratsastamassa. En halunnut vaikuttaa idiootilta hymyillessäni ajatuksilleni, joten piilotin sen huulilleni nostettuun kahvikuppiin, kuunnellessani Marshallin ja Niklaksen välistä melkein jo väittelyksi vaihtuvaa keskustelua, ennen kuin Outi liittyi erotuomariksi miesten mielipide eroon ja käänsi keskustelun taas uusille urille.

[Janna HOsallistuja]

21.06.2020 – Vihamiehiä ja koulutreeniä

Olin ilmeisesti suututtanut Helmipuron Inarin maanantaina. Ei se tarkoitukseni ollut, mutta kai olin vain sanonut kommenttini väärin. Toisaalta emme olleet jutelleetkaan Inarin kanssa koko viikolla, mutta ne pienet vilahdukset, joita olin blondista nähnyt, kertoivat että emme olisi ainakaan matkalla ystäviksi vielä.

Helteiden hellitettyä hieman, päätin tänään viimeinkin ratsastaa Paahtiksen kunnolla. Olin matkalla tallille jo vähän seitsemän jälkeen, jolloin keli oli vielä mukavan viileä. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ei tallilla näkynyt aamutallia tekevän Eetun ja ruskeahiuksisen miehen lisäksi muita.

”Huamenta!” Huikkasin molemmille miehille yhteisesti kävellessäni kohti satulahuonetta. Eetun pää pilkisti esiin jostain karsinasta miehen etsiessä äänen lähdettä.
”Huamenta vaa Janna! Mitenkäs sinoot näin aikaases?”
”Pakko käyttää ainut helteetön päivä hyödyksi ja ratsastaa ees kerran tuo Storywoods Dressage Cup:in koulurata lävitte. Eihä me siälä päriätä ainakaa ekas osakilipaalus, mutta käyrähä hakemas kokemusta jos ei muuta.” Vastasin mietteliäänä, sillä olihan se hullun hommaa lähteä kisoihin näin nopeaa ja huonolla treenillä.
”Kyllä te päriäättä ihan varamasti! Tua Suden Oskari on ainaki valamentanu kouluratsastukses ja Jussin hoitaja Outi on ainaki sen valamennuksella päriänny kisoos jos tarttet apua joskus.” Eetu sanoi viitaten parin karsinan päässä olevaan mieheen.
”Okei, pitääpä pitää miäles jos tuloo sellaane tilanne etehe”, kiitin ennen kuin jatkoin hakemaan tammani varusteet.

En tiennyt ihan tarkasti mitä tai miten minun kannattaisi edetä treenissäni tamman kanssa, mutta kaipa kaikki selviäisi tulevaisuudessa ja päädyinkin vain keskittymään tähän treeniin. Harjatessani Paahtiksen laikukasta karvaa kävin mielessäni lävitse helpon B:n rataa ja kaikkea mitä siihen kuului. Rata ei ollut pitkä tai haastava, mutta silti siinä olisi tekemistä varmasti, treenien jäädessä vähäisiksi ainakin kunnollisen tekemisen osalta. Vielä nostaessani satulaa tamman selkään kävin lävitse rataa liike liikkeeltä ja vasta kun olin maiskuttamassa Paahtista liikkeelle, koin olevani edes vähän valmiimpi tulevaan koitokseen.

Tuuli nostatti kentän pintaan pieniä hiekkapyöreitä, joita Paahtis hieman tuijotteli kiristäessäni tamman vyötä ja laskiessani jalustimia. Uudet varusteet olivat vielä tiukkoja ja jalustimien viimeinkin laskeuduttua Paahtis hieman säpsähti napsahdusta joka jalustimesta, kuului sen saavuttaessa paikkansa hihnan päässä. Kaiken ollessa valmista nousin tamman satulaan ja tarkistettuani vielä vyön sekä jalustimet selästä käsin, painoin pohkeeni tamman kylkiin ja annoin Paahtiksen lähteä kävelemään uralle vapaalla ohjalla. Tamman kävellessä kävin vielä selästä lävitse kouluohjelman, piirtäen sormellani ilmaan reitit, joita meidän tulisi ratsastaa ja mitä askellajia kaikki reitit olisivat. En edes tajunnut ajatella miten idiootilta näyttäisin mumistessani yksin hevoseni selässä, ollessani sen verran uppoutuneena pohtimaan radan kulkemista.

Verryteltyäni Paahtiksen molemmissa kierroksissa pysähtymisillä, siirtymisillä ja temponmuutoksilla, oli aika aloittaa viimein radan ratsastaminen. Ensimmäinen keskiravi koko rataleikan aikana ei onnistunut ja päätyyn tehtävä 10 metrin voltti ei muistuttanut yhtään mitään siihen viittaavaakaan. Sentään toisella kokorataleikalla alkoi jo keskiravikin löytymään ja ainakin toivoin Paahtiksen esittävän sitä muutaman askeleen verran. Kolmikaarinen kiemuraura sentään onnistui mutta lävistäjällä tullut siirtyminen ravista käyntiin valui pitkäksi. Laukat oikealle sujuivat hyvin ja yllättäen jopa pysähdys-peruutus onnistui. Vasen laukka jäi vähän ponnettomaksi, joten loppurata meni hieman penkin alle.

Hidastaessani Paahtiksen käyntiin ja antaessani tammalle pitkää ohjaa en tiennyt olisinko itkenyt vai sisuuntunut surkeasta suorituksestamme. En toisaalta päässyt ajatustyössäni kovinkaan pitkälle, kun huomasin sen saman ruskeahiuksisen miehen nojailevan kentän aitaan. Koska tallissa ei ollut Eetun lisäksi näkynyt muita, täytyisi tuon olla sitten se isännän mainitsema Oskari Susi.

”Sano vaa rohkiasti että se oli ihan kauhiaa” avasin keskustelun ilman mitään isompia tervehtimisiä.
”Onhan siinä kehitettävää. Mutta ei se kovin pahalta näyttänyt. Saisi olla vain vähän säännöllisempi ja tahdikkaampi.” Oskari puheli hiljaa katsellen samalla hionnutta tammaani. ”Kyllä siitä sulle hyvä ratsu vielä tulee.”
”Kiitti. En tierä pitäiskö vaa perua koko kilipaalu jos täs ei oikee pääse treenaamaan… Ei ehkä ihan tällaasella menolla viitti lähtiä kokeelemahan onniaan…” pohdin uudelleen luovuttamista.
”Mä sanoisin että kokemuksen puolesta kannattaa lähteä. Ja ehkä se on teidän päivä ja kaikki menee hyvin. Ei sitä ikinä tiedä ennen kuin kokeilee.” Oskari jatkoi hiljaista pohdintaansa.
”Niin… No ehkä täytyy vaan kokeilla vielä käydä kerran tuo rata lävitse ja kattoa mitä sitä tässä oikee täytyy yrittää teho treenata ennen kuin olisi iso päivä käsillä”, huokaisin tammani selästä ja tutkin edelleen aitaan nojaavaa Oskaria, joka ei ollut katsonut päälleni monestikkaan lyhyen keskustelun aikana.
”Olisiksä viittiny videoida mulle yhden suorituksen?” kysymykseni ilmeisesti lävisti Suden kuplan, sillä mies käänsi katseensa hitaasti minua kohden, kuin tajuten että oli juuri käynyt jonkin toisen elollisen kanssa keskustelua.
”J..joo, kyllä se sopii.” Oskari sai sanottua ja ojensin miehelle puhelimeni neuvoen kameran käytössä, ennen kuin siirsin Paahtiksen taas käyntiin ja ratsastin radan uudelleen lävitse.

Tällä kertaa suoritus oli tasaisempi ja se tuntui siltä että ehkä tällaisella räpellyksellä saattaisi olla mahdollista käydä parin viikon päästä kokeilemassa onneaan. Pysäyttäessäni tammani uudelleen Oskarin viereen mies tuumasi lyhyesti että suoritus oli ollut parempi, ojentaessaan puhelimeni takaisin. Vaihdoimme Suden kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin toinen puhui jotain jostain Ukosta ja poistui kentän laidalta. Siirsin tammani vielä hetkeksi käyntiin ja annoin sen kävellä vapaalla ohjalla loppukäyntejä ennen kuin pysäytin Paahtiksen kentän keskelle ja laskeuduin alas satulasta. Nostettuani jalustimet ylös ja löysättyäni vyötä pujotin ohjat tamman pään yli ja lähdin taluttamaan laikkuhevostani ensin portille ja sen avauksen ja sulkemisen myötä talliin. Liu’uttaessani hien kastelemaa satulaa ja huopaa pois tamman selästä oli selvää että Paahtis olisi voittanut tänään suihkun ja vietyäni varusteet paikoilleen nappasin tammani ja sen suitset matkaani ja suuntasin ulos vesiletkulle. Viileä vesi näytti olevan tamman mieleen, sen nauttiessa silmät puoliksi suljettuina viilennyksestä rungossaan.

Suihkuttaessani tammaani pohdin miten saisin paikattua tilanteen Inarin kanssa, sekä mitä ihmettä tekisin kisojen kanssa jos treenaamisesta ei tulisi koko loppuaikana mitään. Ehkä täytyisi vain tehdä lyhyempää työpäivää tai sitten myöhempään illalla ja yrittää käydä aamusta viileän aikaan tallilla. Kesän saapuminen pohjolan peränurkkaan oli ihan mukavaa, mutta jatkuvat helteet alkoivat käymään jo voimille. Kuolainten virauttamisen yhteydessä huokaisin syvään ja päätin vain toivoa parasta kaiken suhteen. Niputettuani suitset kävin vielä palauttamassa Paahtiksen tarhaan ja suitset kaappiin ennen kuin saatoin palata kotiin viimeistelemään keskeneräisiä kurssitehtäviä.

[Janna HOsallistuja]

17.06.2020 – Maastoihin tutustumista

Vaikka lukemat pysyttelivät helteen puolella, peitti taivasta silti harmaiden pilvien massa uumoillen sadetta saapuvaksi. Vaikka sää ei innostanutkaan ratsastamaan, huomasin silti kääntäväni illasta auton nokan kohti Hopiavuorta. Ajomatkan aikana pohdin mitä tekisin tänään Paahtikseni kanssa ja vaikka treenin aloittaminen olisi oikeasti se asia mitä pitäisi tehdä, ei se vain vielä tähän aikaan innostaisi. Ehkä pitäisi alkaa tulemaan tallille kahdeksan aikaan jotta satulaan voisi olla myös asiaa.

Tallilla näkyi muutamia naamoja, joille osasin jo hieman yhdistää nimeä, mutta silti uusiakin naamoja näkyi. Työpäivän ollessa hieman normaalia raskaampi en toisaalta pistänyt pahakseni että saisin viettää tallilla aikaa ihan omassa rauhassani. Matkalla olin tullut siihen lopputulemaan että kävisin vain maasta käsin tutustumassa maastoreitteihin. Pikaisella pyörähdyksellä satulahuoneessa en onneksi nähnyt ketään ja sainkin rauhassa irrottaa ohjat tamman suitsista ja napata juoksutusliinan mukaani. Hetken pohdittuani päädyin vielä ihan varmuuden vuoksi poimimaan Paahtikselle suojat sekä itselleni kypärän, koska ikinä ei toisaalta tietäisi mitä ”mörköjä” maastossa olisi tamman mielestä piilossa.

Yllätyksekseni Paahtis tuli tänään tarhassa luokseni ja pujotettuani suitset riimun alle ja kiinnitettyäni juoksutusliinan kuolaimiin, sain liu’utettua vielä suojat kaikkiin jalkoihin ja olimme valmiita retkellemme. En tiennyt tarkasti mistä kaikkialta reittejä lähtisi, mutta maneesin vierestä näytti lähtevän jonkinlainen hiekkatie, joka olisi meille sopiva tänään. Pilvinen keli oli lämmin vaikka ei niinkään tuskainen kuin alkanut viikko oli muuten säiltään ollut. Shortsit ja tekninen t-paita oli ihan hyvä vaihtoehto silti tälle kelille, koska yhtään peittävämmällä vaatetuksella olisi voinut olla hieman liian lämmin.

Paahtis asteli vieressäni pitkällä askeleella pää ylhäällä ja korvat pyörien kuin propellit tamman tutkaillessa ympäristöään ja kuunnellessaan erilaisia ääniä, joita sen korviin kantautui niin liikenteestä kuin ihan vain muustakin ympäristöstä. Kuitenkin tamma päätyi kävelemään ihan sivistyneesti vierelläni vaikka välillä se esittelikin jotain steppiaskeleita ja vaikutti siltä että kohta voitaisiin ottaa mittaa naisesta. Pienellä äänen kohottamisella Paahtis onneksi totteli ja rauhoittui kävelemään, tai viimeistään pysähdysten avulla tamman sai taas kuulolle sen verran että ei tarvinnut miettiä missä kohtaa täysiverinen olisi reppuselässäni. Astellessamme tietä eteenpäin yritin tutkia pohjaa ja päätellä olisiko se kova vai pehmeä ja voisiko siinä kuvitella käyvänsä ravailemassa tai jopa laukkailemassa vähän treenimielessä. Täytyisi toisaalta kysyä joltain olisiko jossain muuallakin jotain sellaista pätkää mikä voisi soveltua laukkavetoihin jos joskus kävisi kokeilemassa sellaisia kenttäkisoja ajatellen.

Kolmea varttia myöhemmin Hopiavuoren maneesi ja tarhat tulivat taas näkyviin ja suuntasimme Paahtiksen kanssa suoraan tarhalle. Ennen kuin avasin portin irrotin suojat tammani jaloista ja avasin suitsien remmit, jotta voisin vain vetää suitset pois riimun alta. Tarhaan päästessään Paahtis pärskähti tympääntyneenä, ennen kuin kääntyi ympäri ja poistui kauemmaksi. Päästyäni tarhasta pois poimin tamman suojat matkaani ja pyyhin kädelläni suurimmat hiekat pois ennen kuin niputin suojat uudelleen ja pesin kuolaimet ulkona olevan vesipisteen alla ennen kuin niputin suitset. Satulahuoneessa laitoin varusteet paikalleen, ennen kuin suljin kaapin ja lähdin tekemään matkaani kohti parkkipaikkaa. En kuitenkaan päässyt sinne asti, kun minut pysäytettiin sen saman rastapäisen miehen toimesta, jonka olin edellisenä iltana nähnyt päästävän koiran ulos.

”Moi! Tuutko tupaan kahville? Siellä on varmaan vielä jäljellä tai varmasti Eetu tai joku keittää uuttakin.”

Pohdin vastaustani hetken, sillä toisaalta olisin kaivannut vain viileää suihkua ja Netflixiä, mutta en halunnut myöskään vaikuttaa tylyltä, joten hyväksyin kutsun ja käänsin kulkusuuntani kohti päätaloa muutaman askeleen tuon miehen perässä. Ehkä tämä voisi olla hyvä tapa tutustua muihin tallilaisiin paremmin, tai sitten saapumiseni paikalle aiheuttaisi vain kiusallisen hiljaisuuden mitä en juuri tänään kaipaisi. Harmi kun kaikki selviää vain kokeilemalla, ajattelin noustessani rappuja kohti auki jäänyttä ulko-ovea.

[Janna HOsallistuja]

Voi herranjumala mitä stressikuraa nää mun jutut on… Anteeksi kaikille jotka näitä lukee. Yritän päästä yli tästä fiiliksestä tän viikon aikana ja alkaa tuottamaan jotain hieman laadukkaampaa luettavaa.

15.06.2020 – Tutustumisia ja valmennusmietteitä

Hellekelien jatkuessa ilmastoitu auto oli yhtä luksusta ja vaikka helle alkoikin jo vaihtua mukavaan viileyteen kellon lähestyessä seitsemää illalla, oli kuumuus silti vielä tunnettavissa. Parkkeerasin autoni Hopiavuoren pihalle ja näinkin siellä muutaman muunkin auton, joten ilmeisesti muutkin olivat päättäneet haluta olla tallilla illalla kun olisi viileää.

Kävellessäni kohti tallia en kuitenkaan nähnyt ketään, joten oletin että kaikki olisivat joko sisällä tallissa tai sitten mahdollisesti maastossa, koska en uskonut että kukaan haluaisi ratsastaa maneesissa tällä kelillä. Jatkoin matkaani kohti tallia ja kuulinkin jostain puhetta, mutta en viitsinyt etsiä mistä äänet kuuluisivat, sillä työpäiväni oli ollut raskas ja halusin nyt vain hoitaa Paahtiksen mahdollisimman nopeasti ja palata takaisin kotiin.

Matkalla varustehuoneeseen näin vilahduksen miehestä, jolla oli punaiset rastat ja päästessäni varustehuoneeseen, siellä oli blondi nuoren näköinen tyttö hoitamassa varusteita.
”Moikka!” tervehdin toista.
”Moi. Kuka sä oot?” toinen siirtyi suoraan asiaan.
”Janna. Mä omistan sen kirjavan täykkärin.” vastasin kasaten samalla Paahtiksen suojat tamman harjapakkiin ja nostaessani sen ja suitset mukaani.
”Se, jota kaikki kutsuu Paahtikseksi?” toinen käänsi katseensa minuun.
”Joo. Se on vähän ehkä nolo nimi, mutta en oo vielä kerennyt pohtimaan toistakaan… Mut hei, sori mun on nyt pakko käydä liikuttamassa pieni paahtikseni.”

Jätin varusteet tammani karsinalle ja suuntasin etsimään laikkutammaani tarhastaan. Paahtis näytti olevan paljon kiinnostuneempi tarhan pohjasta ja aidan alla olevista muutamista vihreistä korsista kuin minusta. Yllättäen löysinkin pari heppanamia taskustani ja yllättäen jopa Paahtis alkoi näkemään minut paljon kivempana ihmisenä. Napsauttaessani narun kiinni tammani riimuun annoin sille toisen nameista ja palautin toisen nameista taskuuni, samalla kun käännyin suuntaamaan portille. Taluttaessani Paahtista kohti tallia muutamia ratsukoita palasi maastosta tallipihaan, mutta ratsastajat näyttivät olevan syventyneitä edelleen johonkin keskusteluun, joten en viitsinyt häiritä heitä.

Kääntäessäni tammani karsinaansa sidoin sen kiinni karsinan etuseinään, ennen kuin avasin käytävän puolelle jättämäni harjapakin ja poimin harjan käteeni. Aloin harjaamaan tammani kirjavaa karvaa pitkin ja rytmikkäin vedoin kiirehtimättä isommin, sillä tiesin että tässä kelissä ei ratsastaminen vielä olisi kovinkaan järkevää. Aloittaessani juuri selvittämään Paahtiksen harjaa karsinan ohitse oli kävelemässä toinenkin blondi.

”Moikka. Te ootte vissiin just muuttaneet tänne?” blondi kysy saapuessaan karsinan ovelle.
”Joo. Eilen itseasiassa. Mä oon Heikkilän Janna ja tää on Bring me my toast xx tai no kotoisammin Paahtis.”
”Inari Helmipuro. Mä omistan mun siskon Eiran kanssa yhdessä Uunon.” Inari esitteli itsensä ja ratsunsa.
”Okei. Mä katselinkin että täälä oli laidasta laitaan hevosia.” sanoin sillä jostain syystä en oikein osannut viedä keskustelua eteenpäin. Inarikin lähti jatkamaan matkaansa ja laitoin ratsuni valmiiksi ennen kuin suuntasimme sen kanssa kentälle.

Noustessani Paahtiksen selkään tammani yritti hieman steppailla ja saada katseltua ympärilleen, mutta lopulta sain sen seisomaan paikallaan sen verran että pääsin viimein sen selkään ja seisottuaan edes viisi sekuntia paikallaan annoin sen lähteä liikkeelle ja löyhäsin ohjat pitkiksi. Välillä tamma yritti säikkyä jotain kun päätalolta tuli ulos pieni pinserin näköinen koira ja sen perässä yhdellä jalalla keppien varassa liikkuva mies. Huomattuaan että koira ei söisi pientä laikkuhevosta, Paahtis saattoi taas keskittyä työn tekoon ja jatkoimmekin sen kanssa käynnissä taivutteluilla ja volteilla pientä jumppaa käynnissä ja ravissa.

Näin kuumalla kelillä ei viitsinyt kyllä treenata ihan hirveän hurjasti, vaikka treenit olisikin pakko kyllä aloittaa vihdoin ja viimein koska meillä olisi kuitenkin ensimmäinen kisa jo ensikuussa. Täytyisikin varmaan kysyä joltain olisiko tallilla tai lähimaastossa joku, joka voisi auttaa minua treeneissä satunaisesti, sillä en tiedä saisinko treenattua ainakaan yksin Paahtiksen kanssa tarpeeksi tehokkaasti. Puolentunnin jälkeen annoin tammalleni taas pitkät ohjat ja sen kävellä vapaat loppukäynnit, ennen kuin käänsin tammani kaartoon ja valuin alas sen selästä. Kiitettyäni ratsuani taputtamalla sen kaulaa, talutin Paahtiksen takaisin talliin ja omaan karsinaansa.

Jouduin hieman keskustelemaan tamman kanssa odottamisesta, jotta sain siltä suitset pois ennen kuin päästin Paahtiksen keskittymään heiniinsä ja itse samalla riisuin tammani suojat ja hoidin ratsuni muutenkin pois. Toivotettuani tammalleni hyvää yötä kävin vielä hoitamassa varusteet paikoilleen ennen kuin hiivin hiljenevän tallin lävitse autolleni ja suuntasin kohti Seinäjokea.

[Janna HOsallistuja]

< *a href=”http://harrastepohjalta.com/Janna.html”>Janna< */a> – < *a href=”http://harrastepohjalta.com/Paahtis.html”>Paahtis< */a>

[Janna HOsallistuja]

Janna Heikkilä
26v (14.01.1995)
168cm
Omat sivut
Omistaa xx-t Bring me my toast xx

Vaikka ensivaikutelmalta Janna saattaa vaikuttaa iloiselta ja rennolta naiselta, on pinnan alla syviä naarmuja naisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Normaalissa arjessa Jannan menneisyys ei näy. Päihteiden tullessa kuvioihin, nainen muuttuu hiljaisemmaksi ja jännittyneemmäksi, mikä vihjailee traumoista.

Jannan isä on joutunut vankilaan huumetuomioiden takia ja vaikka mies on vapautunut vuosia takaperin, ei Janna ole ikinä antanut isälleen mahdollisuutta luoda suhdetta itseensä. Jannan äiti kuoli huumeiden ja alkoholin yliannostukseen tytön ollessa teini-ikäinen. Sitä ennen Janna on joutunut kohtaamaan heitteillejättöä kotonaan, joten hänellä ei ole hyviä muistoja myöskään hänestä. Äitinsä kuoleman jälkeen Janna vietti loput teinivuosistaan sijaisperheessä, jossa toinen leimattiin ongelmanuoreksi heti alkumetreillä, ilman että mitään oli tapahtunut.

Näyttääkseen kaikille Janna suoritti peruskoulun kiitettävällä keskiarvolla ja jatkoi opiskelemaan nuorisotyö ohjaajaksi ja omaa kiinnostuksen käyttäytymispsykologiaan. Janna työskentelee Seinäjoella nuorisotyön ohjaajana ja hän onkin pyrkinyt työssään keskittymään niin sanottuihin ongelmanuoriin. Hän kokee että hänellä on oman ”kokemuksensa” kautta ymmärrystä näitä nuoria kohtaan. Jannalla on palo kehittää itseään koko ajan, joten monesti nainen käykin kursseja työnsä puolesta tai omatoimisesti. Hevoset tuovatkin Jannalle sopivaa vastapainoa välillä raskaaseen työhön ja hevosten kanssa nainen pystyykin kääntämään aivonsa täysin off-asentoon.

Jannalla on puolipitkät vaaleanruskeat hiukset, jotka ovat usein letitettynä tai nutturalla. Tallilla Jannalla on yleensä ratsastushousut tai collarit. Paitana naisella on kuumalla kelillä tummansininen tai harmaa tekninen t-paita ja viileämmällä kelillä sen päällä tummansininen huppari ja talvisin untuva/toppatakki ja toppahousut. Kenkinä nainen käyttää yleensä lenkkareita tai jodhpureja.

Janna asuu omistamassaan rivitalokaksiossa, mies ystävänsä Rasmus Nylundin kanssa. Kotoa tuolta löytyy myös manssinarttu Mystique eli Myssy. Nainen omistaa vuosituhannen alusta olevan katumaasturin joka helpottaa niin naisen arkielämää, kuin myös hevosharrastusta.

Info
Saanut tietää olevansa raskaana, la syksystä -22
Painii isätilanteensa kanssa, kokee että on ”pakotettu” tapaamaan isänsä nyt kun toinen tietää tulevansa isoisäksi
On hieman hiljaisempi ja vetäytyneempi, ei tiedä miten kertoa ja kenelle kertoa seuraavana raskaudesta (ainoastaan Marshall tietää tällä hetkellä)

• Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 1 kuukausi sitten  Janna H.

[Janna HOsallistuja]

14.06.2020 – Muutto Hopiavuoreen

Yllätyin löytäessäni Paahtikselle vain parissa päivässä tallipaikan. Olisinhan saanut pitää tammaa nykyisellä paikallaan pidempäänkin, mutta Hopiavuoren Eetun kertoessa että hänellä olisi kyllä tallissa tilaa, tartuin vapaaseen paikkaan enemmän kuin mieluusti. Positiivinen yllätys oli myös se, että saatoin muuttaa tammani talliin jo samana päivänä.

Puhelun päätteeksi suuntasinkin tallille ja nostelin Paahtiksen tavarat koppiin ennen kuin lastasin tammani ja startattua autoni käänsin sen nokan kohti Hopiavuoren hevostallia. Parkkeeratessani autoni tallin pihaan sieltä asteli ulos vaaleahiuksinen mies ja nainen.

”Moi, Janna Heikkilä. Mä soittelin siitä täykkärin tallipaikasta.” esittelin itseni ja asiani.
”Hopiavuoren Eetu.” vaaleahiuksinen mies esitteli itsensä samalla kun käytteli minua.
”Camilla Vanhaniemi.” Eetun vieressä seisova nainen esitteli itsensä. ”Tarvitko apua purkamisessa?” nainen jatkoi.
”Jos viittit auttaa niin helpottais kyllä.” hymyilin samalla kun kiersin trailerin pikkuovelle ja astuin sisään vain hieman ulkoilmaa viileämpään traileriin. Paahtis katseli minua korvat hörössä ja irrotin tamman ennen kuin annoin Camillalle ja Eetulle luvan avata trailerin rampin ja takapuomin, ennen kuin pyysin tammaani peruuttamaan ulos kopista. Paahtis peruutti siivosti ulos trailerista ja käännettyäni sen pihamaalla irrotin kuljetussuojat tamman jaloista ennen kuin Eetu lähti näyttämään mihin tarhaan saisin tammani laittaa.

”Sehä on iha hauskan värinen hevoone.” Eetu kehui enemmänkin kirahvia muistuttavaa hevostani sen pöristessä tarhassaan.
”Joo. Vähän tuollainen alelöytö, mutta onpaha ainaki uniikki.” vastasin hymyillen kääntäen katseeni vieressäni seisovaan mieheen, ennen kuin seurasin vielä hetken puhisevaa hevostani. Varmistuttuani siitä että pönttöhevonen ei aiheuttaisi suoraan aitatarvikekuluja jätin narun portille ja palasin Eetun kanssa tallipihalle.
”Camilla näyttää sulle mihinkä saat laittaa tammas varusteet ja kysy vaa apua jos et löyrä jotaki tai tarvittet apua johonaki.”
”Okei. Kiitos paljon että sain näin nopiaa tuoda Paahtiksen tänne.” kiitin vaaleaa miestä vielä kerran ennen kuin tiemme jatkuivat eri suuntiin, Eetun jatkaessa talolle ja minun palatessani trailerille. Kasasin mahdollisimman paljon tavaraa kerralla matkaani ja lähdin vaappumaan kohti tallia.

”Anna nyt tänne jotaki!” Camilla kehotti nähdessään kantamukseni. Annoin naiselle pari loimilla täytettyä ikeasäkkia ja suuntasimme peräkanaa satulahuoneeseen, jossa nainen näytti mihin saisin Paahtiksen varusteet laittaa. Kiitin Camillaa ohjeista ja suuntasin hakemaan loputkin tarvikkeet ennen kuin oli aika sulkea trailerin ramppi. Palatessani viimeisten tavaroideni kanssa satulahuoneeseen kauhistelin kaaosta, jonka olin aiheuttanut.

Ollessani juuri pohtimassa miten ihmeessä jaoittelisin tammani tavarat, varustehuoneeseen ilmestyi punaisen kiharapilven omistava nainen.
”Moi, sori mä oon varmaan vähän tiellä. Sano vaan jos pitää siirtää jotain.” pahoittelin.
”Ei mitään, ootte vissiin just muuttanut tänne? Mä oon Jilla Katve.” Jillaksi esittäytynyt nainen kätteli minua.
”Janna Heikkilä. Mulla on se mustankirjava täykkäri tamma mikä on tuolla tarhassa.” esittelin itseni vastatessani naisen kättelyyn.
”Oho, lisää uusia naamoja. Mä oon Nelly.” satulahuoneeseen astellut ruskeahiuksinen nainen esitteli itsensä.
”Janna Heikkilä.” kättelin myös Nellyn.

”Eetu puhuikin että tänään tulee uus hevonen. Sulla oli joku täykkäri?” Nelly jatkoi.
”Joo. Se on virallisesti Bring me my toast xx, mut sitä kutsutaan Paahtikseksi. Onhan se vähän hassu nimi hevoselle, mutta sopii hyvin erikoisemmalle tammalle.” vastasin hymyillen ja yrittäen peittää irvistykseni nolostellessani tammani kutsumanimeä.
”Paahtis…” Nelly maisteli nimeä hetken ”musta se on aika hauska ja ei niin perinteinen.” brunette totesi lopulta, ennen kuin alkoi keräämään ratsastusvarusteita.

Juttelin Nellyn ja Jillan kanssa purkaessani Paahtiksen varusteita ja yrittäessäni saada kaikille loogiset paikat löydettyä. Lopulta kaikki tavarat olivat organisoidussa kaaoksessa ja sain huokaisten sulkea kaapin oven. Matkalla Paahtiksen luo nakkasin ylimääräiset ikea kassit autoon ja suuntasin pönttötammani luokse. Neitihevonen oli päättänyt viimein rauhoittua ja olikin syömässä heiniään saapuessani sen luokse. Pujahdin tarhanpuolelle ja kävin hetken rapsuttelemassa hevostani sekä kehottamassa sen käyttäytyä, jotta en joutuisi etsimään sille ainakaan ihan heti uutta tallipaikkaa. Vaikka aurinkoinen keli olisikin houkutellut ratsastamaan jouduin jättää liikuttamisen seuraavaan päivään. Parin viikon päästä siintävän koulutuksen ennakkotehtävät odottivat tekijäänsä, ja niihin olikin yllättävän laaja ja vaativa materiaali läpikäytäväksi ja sisäistettäväksi.

[Janna HOsallistuja]

Siis nää kommentit (tää ja Paahtiksen pk:n kisapohteita tarinan) valaa kyllä uskoa omaan tekemiseen.

Mua stressaa ihan hirveesti aina kun alan kirjoittaman ja monesti koko kirjoitusprosessi on tosi vaikea ja vaativa kun musta tuntuu että en osaa ja uskalla että en ikinä pääse samalla tavalla sinuiksi kaikkien mahtavien hahmojen kanssa, kuin mitä muu porukka jo on. Tiettyhän mä tiedostan, että muut on leikkinyt keskenään paljon pidempään ja itse on ollut mukana vasta vajaan kuukauden, mutta silti saan tehtyä kärpäsestä härkäsen ja mikään ei oo aina kivaa.

Mutta ehkä tää tästä, jokainen tarina on kuitenkin muutama milli syvemmälle isoon tarinaan ja ehkä joskus jopa jotain uutta tietoa tai muuta muille, jotta muiden on helpompaa ottaa Jannaa mukaan. Mahtavaa on kyllä toisaalta myös se, että mullekkin uskalletaan jättää tilaisuuksia mihin tarttua ja tavallaan sitä kautta myös auttaa mua kirjoittamaan lisää ja tutustuttamaan Jannaa ja itseäni muiden hahmoihin, vaikka oonkin taustalla seurannut menoa jo pitkään. Kuitenkin nyt jotenkin tuntuu siltä että mä en tohdikkaan kirjoittaa muiden hahmoista niin paljoa, kuin mitä joskus ehkä ajattelin tohtivani.

[Janna HOsallistuja]

Tämmönen tarina on kyl kivaa vaihtelua semmosille perinteisemmille ja pakko kyl sanoo et virnistelin tällä puolella näyttöä kuin idiootti, kun näistä tuli vaa jotenki semmonen hyvä fiilis.

[Janna HOsallistuja]

Tos kuvas on jotenkin ihana tunnelma ja tykkään Inkan katseesta todella paljon!

[Janna HOsallistuja]

Voi johtuu ehkä omasta fiiliksestä IRL, mut jotenkin pystyn samaistuu Vincentin fiiliksiin. Tää on taas semmonen tarina että jos hahmo ois oikea ihminen, haluaisin pyytää sitä vetään henkeä, hakemaan kupin kahvia, puhua asiat lävitse ja loppuun antaa pitkän ja tiukan halauksen ja sanoa jotain kliseistä tsemppausta.

[Janna HOsallistuja]

Joo ja siis nää on nyt tätä mun omaa päänsisäistä hajoamista mikä on ollut tässä teemana itseni kanssa, kun niin pitkään toivoi omaa vuoroaan leikkimään hiekkalaatikolle että nyt kun sinne pääseekin niin uskallus haihtuu tuhkana tuuleen ja aina kun muka rohkeasti päättää tarttua härkää sarvista uuden hahmon kanssa se pieni piru olalla huutaa vain että idean huonoutta.

Kyllä tää tästä. Joka tarina on askel syvemmälle isompaa kuviota ja varmasti kun vaan saan itteni taas uskomaan siihen että kaikki mitä näppäimistöstä lähtee ei oo täyttä shaibea niin leikkiminen muiden hahmoilla ei oo enää näin pelottavaa.

Täälä puolella näyttöä kun on vain aina välillä vähän tyhmä pieni ihminen joka ei usko itseensä kirjoittajana…

[Janna HOsallistuja]

Oon lukenu tän nyt pari kertaa läpi ja molemmilla kerroilla oon irvistellyt itselleni sättien itseäni henkisesti. Eihän Jannan ja Inarin kohtaaminen todellakaan ollut se sulavin, eikä Heikkilän tapa aloittaa keskustelua ollut se ihan tyylikkäin, mutta toisaalta jos kaikki keskustelut olisi aina tasaisella kaavalla meneviä ja draamattomia, olisiko niissä sitten mitään mistä tarttua myöhemmin kiinni ja jatkaa?

Mä ainakin ite ootan mielenkiinnolla sitä, että osaako Janna paikata tilanteen Inarin kanssa vai polttiko se tajuamattaan sillan jo suoriltaan vahingossa puhumalla pöhköjä ennen kuin on edes tutustunut tallin väkeen kunnolla ja oppinut tuntemaan muita ihmisiä pikaisia esittelyjä syvällisemmin. Toisaalta voi olla mielenkiintoista myös nähdä sekin vaihtoehto jossa Inari itse tekee aloitteen tilanteen korjaamiseksi kun toinen kuitenkin tajuaa vain ylireagoineensa.

Mahdollisuuksia on monia ja toisaalta se tekee ainakin välillä itselle kirjoittamisesta niin mahtavaa ja hankalaa, kun välillä tuntuu että ei uskalla koskea toiseen hahmoon enään pitkällä tikullakaan, mutta toisaalta haluaa vain ”polkea” omaa hahmoaan maahan ja laittaa sen ehkä vähän kärsimään samalla kun yrittää kehitellä tapoja korjata välejä ja luoda suhteita toisten hahmojen kanssa.

[Janna HOsallistuja]

Joo ja siis vaikka tua on oma murre nii voi iesus ku osaa olla hankalaa ku lähtöö leventämähä… Mutta ehkä tässä näkee juuri miten maailma muuttuu kun me nuoremmat polvet ei ainakaan täälä tunnuta puhuvan ehkä yhtä leviää ku mitä jokku vanhemmat polovet puhuu.

[Janna HOsallistuja]

Oli jotenkin vaikea pohtia että ketä muita ottaa tarinaansa mukaan, kun pää sanoo hahmot X,Y,Z ja uskallus hahmot T,C,E. Eiköhän tää tästä lähde etenemään kunhan näkee vähän että miten Janna muotoutuu muiden näppäimistöillä ja pääsee lukemaan muidenkin tarinoita ylipäätään, nyt kun saa focusoitua siihen että miten ne tulevat mahdollisesti omiin kirjoitushetken valintoihin vaikuttamaan.

Tuo dialogi juttu olikin ihan uus asia tälle pahville ja saa kyllä ihan mieluusti nakella digitaalisilla kivillä päähän mokailessa. Eipä sitä muuten opi korjaamaan virheitään jos kukaan niistä ei kerro.

[Julkaisija]

Viestit