Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ponipojan ämpärilista
Sen jälkeen kun olin päättänyt oikeasti panostaa takaisin kilpakentille oli kalenterin sivut alkaneet olla täydempiä mitä silloin kun olin töissä ja ratsastin.. vähemmän tavoitteellisesti. Hakran ja Barnumin liikuttamiseen, valmennuksiin ja hoitoihin upposi paljon aikaa ja siinä ohella piti muistaa omatkin treenit ja kehonhuollot. Sitten vielä ulkopuolisten hevosten ratsutukset ja kaikkeen uppoutuvat automatkat ja yöpymiset muualla.
Niin paljon kuin halusin antaa parhaani tälle suunnitelmalle, niin oli myös pari hevosiin liittymätöntä asiaa joille yritin aina tehdä tilaa. Ja tärkein niistä oli Niklas.
Kello oli tuskin yksitoista kun olin saanut molemmat oreista liikutettua ja laitettua tarvittavat asiat valmiiksi loppupäivää sekä huomista aamua varten, kunnes kuin olimme Niklaksen kanssa hypänneet autoon ja lähteneet tien päälle.“Mitä me täälä tehään?” Niklas kysyi jälleen kun lopulta olimme lopulta päässeet määränpäähämme.
“No, kuten voinet päätellä niin ratsastetaan”, vastasin ja heilautin takapenkiltä ottamani saapaskassin olalleni ennen kuin suljin oven.
“Kyllä mä ny sen osasin päätellä. Mutta mulla on kutina että ei me pelkän ratsastustunnin takia ajeta jotaki kolmea tuntia”, toinen kommentoi vähän silmiään pyöritellen.
“Mmhm, ei ihan pelkästään sellaisen takia ei.”Jätimme auton parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään vähän etäämpänä näkyvää tallipihaa kohti. Niklaksen pää pyöri kuin sillä tytöllä Manaaja -elokuvassa, mikä oli muuten mainettaan huonompi raita, kun hän yritti löytää tarkempia vihjeitä päivän sisällöstä ympäristöstä.
Lainaratsuja varustaessa olin jättänyt toisen siihen luuloon että kyseessä oli ihan vain pidempi maastolenkki pitkin metsäteitä mäntymetsän ympäröimänä, mikä yksistään oli riittänyt saamaan Niklaksen melkein hyppimään ylös ja alas. Etenkin kun olin jatkanut kertomalla että vihdoin hänen yksi haaveensa toteutuisi koska pystyimme etenemään myös laukassa reitin aikana, ottaa jopa pienen kisan.
Vilkuilin virne suupielessä mustan Suomenhevosen selkään istutettua Niklasta kun ympärillä olevat puut alkoivat harvenemaan ja metsäpolku muuttumaan hiekkaisemmaksi. Onneksi sää oli ollut meidän puolellamme vielä tähän aikaan vuodesta, koska viileää alkusyksyn säätä helpotti aurinko joka paistoi lähes täysin sinisellä taivaalla.
Niklas siristeli silmiään hetken ennen kuin tuo käänteli hänelle luonnottoman hitaasti päätään puolelta toiselle pysäytettyämme hevoset tasaisella rannalla. Hiekkasuoran toista päätä ei olisi edes erottanut ellei sen reunalla kohoava metsä paljastaisi että ‘täällä mennään.’“…Misä helevetisä me oikein ollaan?” Niklas henkäisi lopulta, ilmeen vaihduttua ilon, innostuksen ja hämmennyksen sekaiseksi leveäksi hymyksi.
“Porissa.”
“Porisa?!” sen siitä sai kun nukkui autossa eikä nähnyt kylttejä.
“Jep. Yyterin hiekkaranta. Olet kertonut jo monta kertaa kuinka sun ‘ponipoikailun ämpärilistalla’ on ratsastus merenrannalla, ja mieluiten siellä laukkaaminen…Ei tämä ehkä yhtä hauskaa ole mitä se olisi kesällä mutta-”
“Kelpaa! Otan ja ruksin! Voijaanko me oikiasti tääläki vetää urut auki?”
“No suurinpiirtein ainakin. Pitää muistaa varoa jos tuolla kauempana on ihmisiä tai muita, silloin pitää ottaa takaisin käyntiin, mutta emmeköhän me tällä pätkällä päästä kyllä laukkaamaankin.”
Niklas vain nyökytteli päätään rivakasti, lähes hullunkiilto silmissään kun hän jo varmasti näki mielessään kiitävänsä rantaviivaa pitkin vesi lentäen.
“Hyvää neljättä vuosipäivää.” -
Vikavalo palaa
Aina uuteen kotiin siirtyessä pidin hevosiani vähän tarkemmin silmällä, mutta nyt olin ainakin viimeisen viikon ajan syynännyt kaksikon yleistä olemista ja touhuamista suurennuslasin kera. Kokonaisuudessaan Hakra tuntui aavistuksen tasaisemmalta täällä mitä kotona, minkä uskoin liittyvän huomattavasti rauhallisempaan ympäristöön sekä etenkin muiden orien pienempään lukumäärään. Vähemmän syitä kukkoilla.
Taittelin orin päällä olleen kevyen kuivatusloimen toiselle käsivarelleni ja taputin hevosen kaulaa ennen kuin livahdin ulos karsin ovesta. Jättäen Hakran syömään ainakin osaa päiväheinistää vaihteeksi rauhassa, ilman että toinen oli kurottelemassa osingoille kuten tarhassa tahtoi käydä.
Seisahduin viereisen karsinan kohdalle ja katsoin siellä seisovaa mustaa hevosta voimatta estää aivojani toistamasta yhtä lausetta uudestaan ja uudestaan: Joku tuossa hevosessa oli vialla.“Mistä noin tuima tuijotus? Onko joku pielessä?” Sonja kysyi ja kurtisti nopeasti aavistuksen verran kulmiaan, astuessaan suulista tallikäytävän puolelle.
“..Todennäköisesti. En vain ole varma että..mikä..” vastasin, ja nyökäytin päätäni Barnumin karsinaa kohti.
“…Kyllä se musta ihan terveeltä näyttää”, nainen tyrskähti, nostaen toisen käden suunsa eteen.Tavallisesti jopa ihan jalonkin näkönen orini seisoi turpa kaltereita vasten puserretuna. Puoli naamaa ruskean pellavamähmän peittämänä ja kieli heiluen jokaiseen ilman suuntaan pitkin kaltereita. Kun se yritti nuolla liikutuksen jälkeen saamansa puuron jämiä niin omasta turvastaan kuin myös metallitankojen ympäriltä, minne se oli onnistunut saamaan sitä suorastaan hämmästyttävällä lahjakkuudella.
“Mistä kohtaa?”
Sonja tyrskähti uudemman kerran, ennen kuin purskahti nauruun. -
Tuskallisen pitkästä ja raskaasta muutosta selvitty, niin ehkä tässä vihdoin ehtii taas näppäimistönki ääreen!
Ei tästä tuu hevon–
Vielä joitakin kuukausia sitten olin tuntenut pientä omantunnontuskaa siitä että olin jarrutellut Niklaksen etenemistä ratsastuksessa, mutta nyt kun seurasin hänen työskentelyä Hakran kanssa olin vain tyytyväinen siitä päätöksestä. Toisen pettymys olisi ollut tätäkin suurempi mitä pidemmällä hän olisi jo kilpaillut.
Kevytrakenteinen Hakra oli täysin erilainen verrattuna Arlekin kaltaiseen muhkuun, koska siinä missä iso punertava tamma oli antanut aina virheitä anteeksi niin valkea ori ei tuntunut antavan yhtään armoa kokemattomammalle ratsastajalleen.
Turhautuminen paistoi hetki hetkeltä vain selvemmin nuoremman miehen kasvoilla kun hän yritti saada edes yhden oikeasti onnistuneen kierroksen ravissa. Samalla hetkellä sokeakin olisi jo huomannut kuinka Niklas puri hampaitaan yhteen pidätellessään kirosanojen kirjavaa tulvaa mahassaan.“Okei. Pysäytä”, huikkaisin kentän kentän keskeltä. Vaikka etenemisessä oli nyt paljon vaikeuksia, niin pysähdys oli entiseen verrattuna lähes esimerkillinen.
“…ei tästä tuu hevonvittuakaan..”
“Totuit työskentelemään yhden hevosen kanssa, siksi alku on vaikeaa. Etenkin kun ero hevosten välillä on näin merkittävä.”
“Arlekin mä sain sentään piettyä ravisa, ja vieläpä hyvin! Nyt mä räpiköin ku mikäki sorsa ja Hakra menee niinko täi tervasa ja siirtyy viimestään kulmasa käyntiin tai mihin könötykseen”, toinen parahti ja pyyhkäisi nopeasti kasvojaan.
“Käynnissä teillä meni todella hyvin.. Ja tuo pysähdys minkä teit. Olisit saanut sillä todella hyvät pisteet kouluradalta”, kommentoin ja samalla tuuppasin kyynerpäällä Hakran päätä kevyesti kun ori oli alkanut hapuilemaan liian innokkaasti taskuani, “Kuten kerroin niin Hakra on todella herkkä istunnalle eli jos ratsastaja alkaa jännittämään vartaloaan niin se alkaa jarruttamaan. Etenkin kun sinulla näyttää olevan vähän samaa vikaa kuin minulla, että et saa lonkkia auki vaan ne on lukossa. Se aiheuttaa ketjureaktion minkä takia et saa keskivartaloltakaan tukea. Paras apu siihen on säännöllinen itsensä venyttely.”
Niklas vain nyökytti päätään aavistuksen ja painoi leuan alas lähes rintaansa vasten, kädet tiukasti nyrkissä ohjien ympärillä.Oli parempi jättää ratsastus siltä kerralta siihen. Siitä ei tie olisi ollut kuin alaspäin. Joten kävelimme loppuun lyhyesti aitojen ulkopuolella tallialueen lähistöllä ennen kuin menimme takaisin sisälle.
Niklas harjasi oria käytävällä samalla kun itse silmäilin avonaista kalenteria puhelimen näytöllä. Viimeiset pari viikkoa olivat olleet suhteellisen kiireisiä Kalla cupin, valmennuksien ja toisten kilpailujen takia eikä loppu kuukausi näyttänyt paljoa sen rauhallisemmalta.“Pääsikkö sä Nikke vihroinki satulaan?” Jannan ääni kajahti päätallin suunnalta “Miten meni?”
“..no..ihan ku en ois ikinä ennen ees ollu satulasa..”
“Hä? Kuis se sillaan?” nainen kysyi, siirrellen katsettaan Niklaksen ja minun välillä.
“No..” nuorempi mies aloitti, irvistäen vähän ennen kuin siirsi katseensa minuun päin.
“Käynnissä sujui hyvin. Mutta Hakra eroaa niin paljon Arlekista että vaatii vähän totuttelua ja opettelua että löytyy oikeat asetukset. Niklas kuitenkin on ratsastanut aikalailla vain yhdellä hevosella ennen tätä, muutaman kerran jollain muulla, niin muutos on suuri.”
“Aaa, mut sellaastahan se tahtoo olla”, nainen naurahti ymmärtäväiseen sävyyn, “Tottuu ratsastaan jollaan tietyllä hevosella, niin sitten kun hyppää jonku iha toisenlaasen selkähän niin olo on kuin alottelijalla.”Niklas näytti vähän enemmän omalta itseltään kun pieni hymy hiipi kasvoille hänen saatuaan jostain suunnasta vertaistukea tämänpäiväiseen ratsastukseen liittyen. Myönnettäköön että tällä hetkellä koin vähän samanlaisia tunteita Barnumin kanssa, kun meidän yhteistyö oli vielä kovasti hakusessa. Mutta Niklaksen tilanteen vertaaminen omaani tuskin olisi auttanut toisen oloa yhtään, koska asia oli kuitenkin vähän eri sävytteinen.
En nähnyt tarvetta loimittaa Hakraa tämän päivän liikutuksen jäliltä, joten kun ori oli valmis niin lähdimme palauttamaan hevosen tarhaan.
Seurasin Janna mukanani vähän etäämpänä kaksikon perässä, antaen Niklakselle hyvin tilaa taluttaa hevonen itse takaisin tarhaan.“Nikke näyttää pärjäävän jo iha hyvin Hakran kaas, vaikka sonki iha erillaanen mitä Arlek oli.”
“Mmhm. Vähän se yhä jännittää vaikka taluttamistakin, mutta pärjää kyllä hyvin kisapaikoillakin. Onneksi. Koska en olisi selvinnyt ilman apukättä näistäkään kilpailuista.”
“Sulloon kyllä hyvä ku Nikke on auttamasa. Mulloon vaan yks hevonen, ja silti välistä tuntuu että on käret täynnä. Siks mä oon yrittäny löytää Paahtikselle hoitajan, vuokralaasen tai jonku. Töitä on välillä niin paljo että sellaane diili helpottas mun ja enne kaikkea Paahtoleivän arkea.”
“Mmhm, harmillisesti loppukuun kaikki kilpailut osuvat arkipäiville niin Niklaksen mukaan pääseminen on hyvin epävarmaa. Sen takia olen laittamassa hakuun kisahoitajaa meidän tiimiin”, vastasin ja pysähdyin seuraamaan jos Niklas tarvitsisi apua tarhan portin kanssa, “Mutta uskoisin että sinä löydät jonkun apukädeksi Paahtiksen kanssa. Se on kuitenkin ikäisekseen todella fiksu”, myönnettäköön että jos itsellä olisi vain yksi hevonen niin ehkä kyselisin jos saisimme jonkinlaisen molempia hyödyttävän sopimuksen aikaiseksi. Vaikkakin toisaalta, kyllähän päivässä tunteja olisi.. -
Rahti rajan takaa
perjantaina 6.8Niin paljon kun hevoskuljetusauto tulisi helpottamaan etenkin pitkiä kisareissuja tulevana vuotena, niin yksi asia oli mitä kaipasin trailerista: nopeaa ja helppoa kulkua hevosten puolelle. Vaikka kameran näyttämästä kuvasta näkikin että mitä matkustamon puolella tapahtui, olisi lyhyidenkin pysähdyksien aikana ollut mukava päästä tarkistamaan tilanne vähällä vaivalla ihan henkilökohtaisestikin. Eikä joutua laskemaan kokonaista lastaussiltaa alas.
Seurasin sivusta kun rajatarkastaja seisoi auton sivussa olevalla lastaussillalla ja tuijotti epäilevän näköisenä vastassa ollutta mustaa hevosen päätä. Kun ori oli kiskaissut korvat niskaan liimattuina päänsä niin ylös kun narut antoivat myöten kun vieras ihminen oli kavunnut sillalle.
Päästyäni jatkamaan matkaa Suomen puolelle, en osannut varmuudella sanoa oliko tällä kertaa ollut vain tuuria matkassa vai oliko Barnumin vastaanotto vauhdittanut tarkastusta. Koska en muista päässeeni koskaan näin jouhevasti läpi.Sen jälkeen kun tien reunassa oli näkynyt Seinäjoki 15 km kyltti, tuntui että matkanteko tyssäsi tyystin. Pari kilometriä tuntui ainakin kymmeneltä, ja ehdein mulkaista syyttävästi navigaattoriakin kun hetken epäilin että se oli jossain vaiheessa laskenut uuden matkan. Ja ohjasi minua ajamaan vähintäänkin jostain naapurikunnan kautta.
Tiedostin suupielieni kiipeävän kohti korvia kun lopulta sain kääntää auton pois leveämmältä päätieltä, ja kapeamman tien päässä näkyi jo hyvinkin tutuksi tullut tallipiha. Silmäni haravoivat automaattisesti pihaa löytääkseni sopivimman paikan missä purkaa auto, mutta myös nähdäkseni oliko mikään muuttunut tässä hurjan pitkässä ajassa. Ja itseasiassa, maneesin edustalla näytti olevan parkissa yksi vieraampi traileri.
Valitsin parhaani mukaan sellaisen kohdan missä emme olisi muiden saapuvien tai lähtevien autojen tiellä, tai minkään muunkaan, ennen kuin sammutin ajokin ja hyppäsin alas hytistä.
Olin juuri saanut auton perässä olevan lastaussillan alas kun Niklas tuli pikamarssia suulista, vaikuttaen valmiilta mihin tahansa heilutellessaan kypärää sen leukahihnasta kiinni pitäen.“Mä luin että jos taluttaa oria ja etenki vielä nuorta, ja jos ei oo ees kokemusta niistä, niin taluttaesa pitäs aina olla hanskat. Ja mieluiten vielä kypäräki. Toki siinä oli sitte jotaki että se tarkottas kuustoista vuotiaita, kai? Mutta parempi kai varman päälle iästä riippumatta”, nuorempi tykitti innoissaan kuin lapsi joka oli ahminut kokonaisen paketin sokeria. Seisahtuen ihan viereeni lastaussillan edessä.
Vilkaisin nopeasti ympärilleni, halaten toista nopeasti yhdellä kädellä. “Hanskat kyllä, kypärä.. Ei ole ainakaan haitaksi”, vastasin hymähtäen, “Kello ei ole vielä edes seitsemää, niin uskoisin että hevoset saa mennä vielä ulos.”
“Sieloon kolmos aituus tyhjänä, niin ne vois mennä siihen. Sielloon kyllä se yks tamma siinä vieresä..”, paikalle ennättänyt Eetu kommentoi ja hieroi leukaa toisella kädellään.
“Ei sen ainakaan pitäisi olla mikään ongelma, kummallekaan.”Vaikka Niklas oli ollut hyvin valmiina auttamaan hevosten purkamisessa, näin kuitenkin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi luovuttaa tässä tilanteessa Hakran narun Eetun käsiin. Varoitettuani tuota nopeasti siitä että ori saattoi kauhoa etusillaan jotta mies tiesi varautua. Kavuten sitten itse takaisin auton kyytiin hakemaan seuraavan hevosen.
“Tuon toisen rotu nyt on helppo arvata, mutta onko tää minkä rotunen?”, varustehuoneen puolelta ilmaantunut Sonja tiedusteli uteliaana, ojentaen kättään mustan hevosen haisteltavaksi. Vetäen käden kuitenkin rauhallisesti pois kun ori liimasi korvat niskaansa vasten ja nosti päänsä ylemmäs.
“Tulee kyllä Salieri mieleen”, Harri kommentoi hymyssä suin.
“Venäjänratsuhevonen…Se on aina alkuun vähän.. hapan, uusien ihmisten kanssa”, vastasin samalla kun riisuin orin varusteita, “Tämä kaveri on tosiaan Barnum. Ja tuo valkoinen on Hakra”, lisäsin ja vilkaisin samalla kuinka Niklas pärjäsi pinteleiden purkamisessa.
“Miksei tällä oo tollasia helppoja suojia? Vaan pittää olla tälläset kainaloon asti yltävät pinteli, patja ja putsi viritelmät?”
“Koska jos sille laittaa tavalliset kuljetussuojat, se potkii auton seiniä ja muutenkin liikkuessa huitoo kaikilla jaloilla joka suuntaan. Turvallisempaa noin.”
“Aaaa.. Hämy poni”, Niklas naurahti.
“Laitoimma niille nuo pilttuut valmiiksi. Miten muuten, piretäänkö me ne ihan vaan tarhasa vai olitko ajatellu kokeilla porukkaan laitumeen?”
“Nämä saa olla ihan vaan tarhassa. Katsotaan seuraavana kesänä jos laittaa laumaan laitumelle. Pari ekaa yötä voisi ottaa sisälle niin saa paremmin levätä, mutta sen jälkeen saa kyllä olla sään mukaan yötä päivää ulkonakin.”Kävin tärkeimpiä asioita läpi Eetun kanssa sillä aikaa kun odotin että Niklas sai Hakran valmiiksi. Totesin vielä että kirjaisin kyllä samat asiat myös tallin vihkoon ylös kuten aikaisemminkin.
Jahka hevoset saisi vietyä ulos asti, niin ohjelmassa oli auton siivous sekä tavaroiden purku. Tehtävälistaa muodostaessa ajatukseni kuitenkin hiipivät jo toiveikkaana tupaan ja kahvikupin äärelle. Tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden, minkä takia halusin kuulla Niklaksen kertomaa paremmin mistä kaikestä olin mahdollisesti jäänyt paitsi. -
Tärkeimmät asiat ensin
Kuukausi oli ehtinyt juuri kääntyä Elokuuksi kun olin lopulta poiminut kännykän käteeni ja alkanut tekemään järjestelyjä. Vieläpä sellaisia, jotka olin tainnut jollain tapaa tietää tekeväni jo silloin kun olin vasta tehnyt lähtöä. Hopiavuoren isäntä oli kuulostanut aavistuksen verran huojentuneelta kun olin esittänyt asiani kahteen karsinapaikkaan liittyen.
“Kyllähän tääloon tilaa. Millaaset hevoset oisit tuomassa? Niin osataan kattoa sopivat karsinat.”
“Ne on oreja kumpiki. Toinen on aikalailla hällä väliä tyyppinen, niin se sopii mihin vaan. Toisen kanssa rauha on taatumpaa jos seinänaapurina on joko tämä tutumpi hevonen tai ruuna.”
“Mmhm, kyllähän tosson pariiki sopivaa paikkaa. Ja varusteet voit laittaa sitte samohin kaappeihin missä aikasemmatki.”
“Hieno homma”, nyökyttelin päätäni enkä voinut estää pientä hymyä kiipeämästä suupieliini, “Uskoisin että tulisimme joskus.. ensi perjantaina. Karsinoiden vuokrat voin varmaan maksaa aikasemmilla tiedoilla?”
“Joo, samat tiejot ja muut… Ne olis vaa sitte kumpiki sillä uurella hinnalla… Mitä maksoot Arieksenki kohralla”, mies kuulosti suorastaan vähän anteeksipyytelevältä. Kuten silloinkin kun Aries oli ollut tulossa Hopiavuoreen ja isäntä kertoi hintojen muutoksesta
“Totta kai.”Puhelun päättymisen jälkeen olin ehtinyt laittaa kännykän jo takaisin taskuun ja jatkaa päivätallin valmisteluja, kunnes aloin tuntemaan sitä pientä painostavaa tunnetta jossain takaraivossa ja harteillani että olin unohtanut jotain tärkeää. Nostelin heinäpaaleja lavalle aikaisempaa hitaampaan tahtiin, ja yritin kulmat kurtussa palauttaa mieleeni mitä olisin voinut unohtanut. Tarhoilla ei ollut vielä edes käynyt, joten hakoja en ollut voinut unohtaa sulkea. Karsinanovien salvoista ei tarvinnut edes huolehtia koska kaikki hevoset olivat tällä hetkellä ulkona.
Sitten se iski. Kuin vasara alasinta vasten, että mikä oli vielä tekemättä. Minkä takia kaivoin kännykän nopeasti takaisin käsiini jotta sain lähettää viestin.
-
Sommersolverv
Shelyes, Norja. Perjantaina 9.7Pari viikkoa kotona oli sujahtanut hetkessä ohi ennen kuin oli pitänyt jo lastata hevoset rekkaan ja suunnata Lofooteille. Ja jälleen kerran olin saanut todeta saman kuin viimeksikin kotona käydessäni: olin kaivannut hektistä arkea.
Kisaviikonlopun ensimmäinen suoritus oli omalta osaltani paketissa, ja hevoselta varusteita riisuessa oli vaikea olla pieksämättä itseäni kun olin juuri onnistunut ratsastamaan orin kanssa sen huonoimmat prosentit tähän asti kyseisestä luokasta. Karvan päälle 60%. Järkeilin parhaani mukaan että luokan taso oli ollut oikeasti kova ja tulos oli joka tapauksessa ollut kohtuullinen ja hyväksytty mikä on tärkeintä. Joten hyvää harjoitusta ja lisäkokemusta nyt ainakin. Mutta heti perään olin jo taas sättimässä itseäni omista virheistäni jotka olivat vaikuttaneet hevoseen etenkin viimeisissä kotitreeneissä.
Ravistin päätäni vähän, ja aloin laittamaan satulaa sekä suitsia paikoilleen kisakaapin sisälle kun tunsin kevyen lätkäisyn takaraivossani. Jos Vladimir olisi ollut mukana olisin laittanut kaikki rahani likoon hänen puolesta, mutta sen sijaan katsoin hölmistyneenä Nellyä. Joka piteli käsissään selvästi lyömäaseena käytettyä käsiohjelmaa.“Herra on hyvä ja selittää miksei edes Nikke osannut sanoa millon olet tulossa takaisin”, nainen sanoi hyvinkin tiukkaan sävyyn ristiessä kädet rinnalleen.
“..Anteeksi”, pahoittelin lähes vaistomaisesti, “ ..En vain vielä osaa itsekään vastata siihen. Kun siis, mikäli en jää jo nyt Venäjälle jatkamaan töitäni siellä niin minun on pakko miettiä että miten jatkaisin Suomessa”, lisäsin vähän ontuen ja seurasin kuinka Nelly heilutteli paperilehtistä ilmassa suorastaan varoittavalla tavalla.
“Jatkat kilpailemista? Jo Suomen sisällä järjestetään niin paljon kisoja, kuten olet varmasti jo huomannut, ja lyhyempi matkahan Hopiavuoresta on vaikka Viroon ja muualle Eurooppaan mitä Venäjältä jos sinne asti mietitään.”
En voinut väittää vastaan, olin nimittäin laskelmoinut ihan samoja asioita. “Mmhm. Se on yksi hyvin vahva vaihtoehto.. Ja hyväkin sellainen.”
“No niin on”, nainen vastasi samalla kun iski paperiaseellaan uudestaan, “Päästän sinut vielä tämän kerran, tämän kerran, pälkähästä. Ja nytkin oikeastaan vain sen takia koska olen täällä töissä. Mutta antaa olla viimeinen kerta.”
Nyökytin päätäni vastaukseksi. Joku pieni alkukantainen vaisto takaraivossa rummutti siihen malliin että olin oikeasti tainnut käyttää viimeisen lisäelämäni tässä asian yhteydessä. “..Lupaan ilmoittaa tulostani jotain kautta heti kun tiedän. Oli se sitten lyhyempi tai pidempi käynti.”
Nellyn asento näytti rentoutuvan aavistuksen verran, mikä vihjaili että tuo oli saattanut hyväksyä saamansa vastauksen.
“..No, millaista on ollut tuomaroida Norjassa?”, utelin niin silkasta halusta tietää miltä kokemus oli tuntunut kuin myös yrityksenä muokata keskustelu kevyemmäksi.
“Aivan mahtavaa! Kaikki tämän reissun osalta on järjestetty niin hyvin että olo on melkein jollain kuninkaallisella kun on saanut vain mennä oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan ja muut ovat huolehtineet muusta. Mutta..kyllä se on tämän jälkeen mukava palata takaisin kotiinkin.”Keskustelu pyöri lopulta hyvinkin rennosti pääasiassa kilpailujen ja kaikkeen siihen liittyvän ympärillä, samalla kun itse kelloa vilkuillen aloin valmistelemaan ratsua seuraavaa luokkaa varten.
-
Jälkiviisaus
Ja jälleen, tarkoitus oli postata Niklaksena mutta näin aina välillä käy xDSaatanan hyttyset. Lätkäsin itseäni kämmenellä pään sivuun tappaakseni taas yhden sinnikään inisijän, minkä seurauksena kuulin sen puolen korvalla pelkkää tasaista piippaavaa ääntä hetken aikaa.
Istuin kentän aidalla ja roikotin käsiäni ylimmän lankun päällä samalla kun seurasin Sonjan ratsastusta, Nellyn huudellessa satunnaisesti ohjeita reunalta käsin. Myönnetäköön, tuntu jo nyt vähän oudolta vaan kattoa sivusta muiden harrastelua hevostensa kanssa. Onneksi kukaan ei ollut laittanut pahaksensa kun olin tämän tästä kierrellyt kysymässä jos joku sattui tarvitsemaan apua vaikka vaan kavioiden putsaamisessa. Sen sijaan porukka oli lähinnä viittonu harjapakin suuntaan että ota harja ja anna palaa.
“..Niin mitä Sonja ny tekikää?”
“Avo- ja sulkutaivutuksia”, Nelly vastasi katsoessaan tarkkaavaisesti silmät sirillään ratsukon menoa.
“Jja mitä niillä tehään? Tai siis, miks niitä tehään että misä asiasa ne auttaa? Ko kai niilläki muutaki ideaa on eikä että tehään muuten vaan.”
“Se on taivuttava ja samalla myös kokoava liike, millä saadaan voimistettua hevosen takaosaa. Samalla lavat saadaan auki ja keveyttä eteen.”
“..Ookkei..” nyökyttelin päätäni hitaasti. Vastaus oli sinänsä kuulostanu tosi selkeältä, mutta ihan en saanu omia aivojani kierrettyä asian ympärille että niin mitä ja miten.Yritin parhaani mukaan ymmärtää että mitä kaikkea sielä satulassa oikein tapahtu että Sonja sai hevosen kulkemaan.. miten se kulkikaan. Välillä se näytti melkeen siltä.. poh-…pohkeenväistöltä! Mutta sitte toisaalta se ei näyttäny yhtään sen tyyppiseltäkään.
“Onko siitä karkurista kuulunu mitään?”
“Hä?”
“Marsh. Hän-joka-taas-lähti-lähes-ilmoittamatta.”
“Aaa”, aistin että erästä saattoi odottaa talon emännän puhuttelu jos hän palaisi, “On joo, ko kyllähän me viestejä laitellaan ja sitä rataa niin oon pysyny käryillä että mitä se duunailee.”
“Onko vielä osannu sanoa että millon se tulee takasi? Ja tuoko se Arlekin mukanaan?” Nelly kysyi ja nojautui toisella kädellään aitaa vasten, “Tallissa on vähän liian tyhjää tällä hetkellä..”
“Syksymmällä kai vasta. Mutta ei se Arlekia ainakaan enää tuo, sen tiiän.. Mutta eiköhän se ainaki jonku mukanaan tuo vaikka en kyllä tiiä yhtään että mitä kopukoita sillä taas ees oli. Ja nyt ko oon täsä miettiny, niin ehkä mun ois sitteki pitäny lähtä sen mukahan..”
“Mikset sä sitten lähteny?”
“Eh… jänistin. Ei sitä kai sen paremmin voi laittaa”, naurahdin vähän, “Ko ei ollu mitään tietoa paluupäivästä tai mitään, niin tuli sellanen… Vaan menolippu mutta ei paluulippua, että sitte on sielä ja pysyn jos se yhtäkkiä päättäis että jääki kotia pyörittään juttuja.”
“Ai? Mä ajattelin että sulla on töitä tai jotain että sen takia et voinu lähteä.”
“Eei, ei vielä. Tai siis kyllähän mä sain ihan pysyvämmän työpaikan siitä paikasta misä mä suoritin mun koulun mutta ne alkaa vasta elokuusa.”
“Mutta siinähän sulla on tieto millon pitää viimestään palata”, Nelly totesi vähän kulma koholla.Jäin vain tuijottamaan naista ja raksutin päässäni äskeistä. Ei hitto. Oliko se muka niin yksinkertasta? Mikä hiton kuuma jääkuutio hetki mulla taas on ollu kun oon pyöritelly tätä reissu asiaa päässäni, miinus se että tällä kertaa en tajunnu ite sitä että kuumasta vedestä ei saa tehtyä lämpimiä jääkuutioita vaikka kuinka yrittää.
“..Musta tuntuu että mun pitää käyä soittaan sille yhelle.”
“Teeppä niin”, nainen naurahti. -
Lähtö lähestyy
Vaikka tiesin että minulla oli huomenna vielä kokonainen päivä aikaa pakkaamiselle niin kiire tuntui silti tökkivän luudanvarrella selkää. Nostin huolellisesti pakatut Ikean-kestokassit kaappien hyllyille jotta ne eivät valtaisi puolta huonetta ja pyörisi muiden tallilaisten edessä, vilkuillen vielä ympärilleni mahdollisten irtotavaroiden perässä. Kengitysvälineet oli vielä paikallaan lattialla Arlekin koulusatulan alapuolella, enkä oikein osannut päättää että jättäisinkö ne tänne vai ottaisinko mukaan. Haroin sormet hiusteni läpi, ja raavin niskaani hetken kun punnitsin asiaa. No, sitä oli kai parasta kysyä Eetulta itseltään että haittaisiko jos ne jäisivät tänne odottamaan. Kyllähän niitä tarvittaessa saisi käyttääkin jos jonkun tarvitsisi saada vaikka vääntynyt kenkä irti.
Maleksiessani pihan poikki talon suuntaan, hidastin askeltani entisestään. Tarkoittaisiko se siis sitä että tämä reissu tulisi olemaan juurikin sitä, vain reissu ennen kuin palaisin takaisin tänne? En varsinaisesti ollut vieläkään tehnyt päätöstä sen osata, mutta tuntui siltä kuin alitajunta yrittäisi koputella että no totta kai minä tulen takaisin.
Tajusin lopulta jääneeni seisomaan keskelle Hopiavuoren pihaa vasta siinä vaiheessa kun kuulin auton lähestyvän tietä pitkin, jolloin laitoin taas liikettä itseeni samalla kun pystyin jo kuulemaan Niklaksen huudon päässäni että ‘askel pitenee tai elämä lyhenee.’
Nostin kättäni kevyesti kun Sonja ja Harri kapusivat ulos autosta. Ensin meinasin vain jatkaa matkaani portaat ylös ja mennä katsomaan kahvipannun tilannetta, mutta seisahduin alimmalle rappuselle.“..Tuutteko te kahville?” huikkasin pihan yli, odottaen hetken että olivatko he edes kuulleet minua. Jos ei, voisin vain luikkia vähin äänin sisälle.
Kaksikko näytti vilkaisevan toisiinsa ja otti suunnan kohti tupaa.
“Vaadin vastauksia”, Sonja aloitti hyvin Nellymäisesti päästessään portaisiin, “Niklas kerto jo jotain kun nähtiin se eilen, jotain että Arlek lähtee ja sellaista.”
“…Arlekin lähtee joo takaisin kotiin. Sen on parempi jättää aktiivinen hyppääminen pois nyt kun se on vielä kutakuinkin terve, ja valitettavasti sen taidot kouluratsuna ei riitä minulle asti. Ja Aries palaa takaisin ihan suunnitelmien mukaisesti Mityan ratsastukseen”, selitin katse jalkaterissäni päin samalla kun riisuin kengät.
“Millon sä sitten lähdet? Nikke puhu jotain viikonlopusta ja ens viikosta?”
“..Minä ja hevoset lähdetään ylihuomenna. Niklas ei tosiaan vielä tiennyt haluaako lähteä mukaan vai ei, ja koska viisumin saamisessa hänelle kestää ainankin kaksi viikkoa niin minun on pakko lähteä tällä kyydillä jo edeltä. Koska minun täytyy ehtiä valmistautua kilpailuja varten.”
“Entä jos Nikke päättää että haluaaki lähteä?” Harri kysyi välissä.
“..Parhaimmassa tapauksessa tulen kisojen jälkeen Norjasta suoraan takaisin tänne ja jatkamme omalla autolla perille.”
Sonja nyökytteli päätään hitaasti mietteliään näköisenä “Pitäisikö meidänki lähteä Norjaan?”
Harri katsoi naista sen näköisenä että ei tiennyt ottaisiko heiton vitsinä vai totena, astellessaan kynnyksen yli keittiöön.
“Onko ne koulukisat mihin olet menossa?”
“Kolmen lajin kokonaisuus kolmena eri päivänä. Mutta joo, vaativa b ja a kahdella eri hevosella. Ja seuraavana päivänä
toisella 90cm rataesteet.
“Mihin kisoihin sä oot osallistumassa?”Nelly kysyi tiskipöydän luota toinen kulma koholla.
“..Sommer..solv..erv”, vastasin vähintäänkin hapuillen. Osasin ehkä suomea ihan hyvin mutta pohjoisen tai lännen rajanaapurimaan kieli ei taipunut sitten yhtään.
Nellyn ilme syttyi kuin lamppu, ja tuon hymyssä oli ehkä havaittavissa pieni ylpeä vivahde “Eli näemme siellä sitten. Tosin, mä lähen sinne tuomarin rooliin koulukisapäivää varten.”
“Oikeasti?”räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja katsoin kuinka Nelly kuin Sonja ja Harrikin nyökytteli päitään, “Sehän on todella loistava tilaisuus, onneksi olkoon.”Myönnän että tunsin innostusta tästä uutisesta, koska tuomarointi kansainvälisissä kilpailuissa toisessa maassa tulisi olemaan arvokas meriitti valmentajan töitä ajatellen. Olin myös varma että Eetu oli yhtälailla iloinen tällaisesta asiasta, koska hyvällä tuurilla Hopiavuoreen löytyisi uusia maksavia asiakkaita ihan karsinoihin asti. Monelle se on paikkaa valitessa ehdoton etu jos tallilla edes käy säännöllisesti osaava valmentaja, vielä enemmän jos valmentajan tukikohta sijaitsi kyseisessä paikassa.
Keskustelu oli lyhyesti pyörinyt Norjan kisojen ympärillä, jonka aikana jossain mielen perällä kävin läpi varustelistoja mikä palautti mieleeni Arieksen koulusatulan.“..Tuota. Anteeksi, keskeytän, mutta, kysyn nyt kun vielä muistan… “ aloitin heti kun keskusteluun tuli sopiva pieni tauko, “Minun pitää käydä huomenna palauttamaan Arieksen vuokrasatulan Kangasalalle, niin jos sen matkan varrella on jotain mistä pitäisi tuoda jotain niin voin tuoda..Tai, kyytiinkin toki mahtuu myös.”
Onneksi olen jo pakannut lähes kaiken… olin täysin unohtanut sen satulan.
-
Valkoinen kohina
Miksi piti olla niin tyhmä että keskustelee isoista asioista juuri kisojen korvilla? Viimeinen treeni ennen viikonlopun kisoja, vastalaukka vaatii jo muutenkin kaiken keskittymisen jotta se onnistui mutta tietenkin nyt keskittyminen harhaili koko ajan eilisessä. Hidastin korvat luimussa päätään viskovan Arieksen käyntiin, päästäen ohjat pitkäksi jotta saisin edes vähän nollattua tilannetta.
Tiedän, en voi syyttää kuin itseäni että en ollut ottanut asiaa puheeksi aikaisemmin. Toki joskus puoli ikuisuutta sitten olin asiasta vähän maininnut mutta ihanko se muka riittäisi. Ei tietenkään. Kuten arvata saattoi, niin lopulta kun olin nyt asiasta puhunut, Niklas ei ollut kauhean iloinen kun olin oikeasti kertonut miettiväni että jäisin pysyvämmin Venäjälle koska en minä voinut tätä kesälomaa ikuisestikaan viettää. Vaikka aika Arlekin kanssa oli lopulta antanut mahdollisuuden polvileikkaukselle, niin oli pakko alkaa oikeasti miettimään tulevaa. Sen tiesin että hevoset olivat ja pysyivät, olin sitten Venäjällä tai Hopiavuoressa, mutta toivon myös että Niklas on yksi pysyvistä asioista. Osa tulevaisuuden suunnitelmista kuitenkin liittyi juuri häneen, vaikka en kyllä vielä ääneen tohtinut haaveita sormuksista sanoakaan.
Vilkaisin talon suunnalle minne olin nähnyt ainakin muutaman ihmisen siirtyneen pihan poikki vain hetki sitten. Iltapäivän tyynessä hiljaisuudessa sieltä kantautui kentälle saakka puheensorinaa, vaikkakin sen verran vaimeasti että ei ollu mitään mahdollisuutta saada selvää sanoista. Etäisesti tuli mieleen hyvin hiljaa taustalla kuuluva valkoinen kohina, mikä kummasti rauhoitti jopa minun levotonta ajatusten virtaa.Annoin Arieksen kävellä vielä kierroksen verran samalla kun tunnustelin sen liikkumista satulan alla. Melkein harmitti että vuokralla ollut koulusatula pitäisi palauttaa näiden kilpailujen jälkeen koska olin ehkä löytänyt uuden suosikki penkin istua. Aries ei enään purrut kuolaintaan näreissään ja jopa korvat olivat kääntyneet pystyyn, mitä nyt toinen kääntyili milloin minkäkin äänen perään.
Voin murehtia kaikkea muuta taas puolen tunnin päästä niin paljon kuin halusin, mutta voisinko nyt edes puoleksi tunniksi unohtaa kaiken muun paitsi vaimean huminan taustalla? Jotta saisimme suoritettua viimeisen treenin kunnialla läpi siten että jäisi edes aavistus sellaisesta tunteesta että olemme valmiit etenkin sunnuntain kouluratoihin.
Taputin kevyesti tamman kaulaa ja aloin keräämään ohjia takaisin käsiin. Ihan lyhyesti keskikäyntiä, keskiravia ja niiden kautta pätkä vastalaukkaa. Sen jälkeen vaikeampi rata kerran läpi ja riittäisi. -
Auttasit ees vähän
tapahtui perjantaina 4.6“Mä en tiedä mitä mä sanosin…Mun olo on jotenki vaan niin pirun raskas, välillä tuntuu siltä ku yrittäsin kantaa ainaki puolta maailmaa harteilla. Tai käsillä. Ekkä sä tunnu ees huomaavan sitä. Ois kiva jos voisit josain vaiheesa ees vähän yrittää auttaa..”, Niklas yritti parhaansa mukaan löytää sanoja samalla kun piti katseensa pääasiassa lattiassa, käsivarret vähän vapisten.
Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös seinän vierellä olevalta jakkaralta.
“Minähän sanoin että se ottaa pidemmän päälle voimille,” vastasin samalla kun siirryin jo ottamaan Arlekin pään käsiini. Rauhoittava aine oli lopulta iskenyt kuin moukari, minkä jälkeen tamma ei ollut tahtonut pysyä enää edes jalkeillaan ilman tukea.
“No joo, mutta emmä ny aatellu että se ihan raadoksi heittäytyy. Luulin että se ois ollu nimeomaan vaan tukemista, ei kantamista”, Niklas puheli samalla kun käveli jakkaran luo käsivarsiaan ravistellen.Arlekin nuokkui silmät kiinni lähes sahapukkia muistuttavassa asennossa ja huojui pienesti milloin mihinkin suuntaan, yrittäen hakea tukevampaa asentoa seistä. Rapsuttelin tamman poskea etusormella hitaasti samalla kun jo arvioin millaiseksi tämän klinikkareissun kustannukset tulisivat nousemaan, tai mikä ylipäätään saattoi olla lopullinen tuomio. Etuset olivat kuitenkin tuntuneet parin lepopäivän jälkeen taas ihan normaaleilta, minkä takia vähän tuntui liioitellulta kiikuttaa hevonen laajoihin tutkimuksiin. Mutta mieluummin niin kuin että lähtisimme finaali kisoihin ja ekan suorituksen jälkeen käsissä olisi kolmijalkainen hevonen kun en viitsinyt tutkia asiaa.
Reilun parin tunnin ajomatkan jälkeen rauhoituksesta ei ollut enää merkkiäkään kun purimme Arlekinin ulos trailerista Hopiavuoren pihassa. Klinikalla lähtiessä se oli tosin ollut vielä sen verran tokkurainen, että alkumatka oli taittunut varuiksi mateluvauhtia vaikka eläinlääkäri oli näyttänytkin vihreää valoa kotimatkaa varten.
Nappasin kuljetussuojat pois tamman jaloista jotta Niklas sai viedä päivätripistä vironneen matkalaisen suoraan tarhaan loppuillaksi. Laskin suojat pinoon mukana olleen varustekassin päälle ja olin jo kapuamassa sisälle koppiin talikko toisessa kädessä kun tajusin Eetun materialisoituneen paikalle.“Mitenkä teirän reissu? Mitä ne sanoovat?”
“..Sinänsä ihan hyvä lopputulos, ei mitään akuuttia tai lisätutkimuksia vaativaa eikä estettä finaaliin osallistumiselle. Vanhuuden vaivoja, niin kuin he sanoivat. Mutta ensi sunnuntain suoritus saa jäädä Arlekin viimeiseksi esteradaksi ja säännölliseksi hyppäämiseksi, sen jälkeen esteet saa jäädä satunnaiseksi huviksi.”
“Palaakko siis sen kanssa takaste siliälle vai?”
“..En.. Tämä käynti varmisti sen, että Arlek saa lähteä Arieksen kanssa samalla kyydillä takaisin Venäjälle”, totesin niskaani hieraisten ja seurasin Eetun reaktiota.Mies pysyi tapansa mukaan rauhallisena, mutta suu vetäytyi enemmän viivaksi ilmeen muuttuessa vakavemmaksi. Yrittäjän näkökulmasta jo yhdenkin karsinavuokralaisen menettäminen saattoi olla ikävä aukko tuloihin, niin entäs sitten kahden.
“No, eihä tätä kuuta oo paljookaan vielä menny niin siinä samasahan seki männöö. Niin ei teirän tarvihje huolehtia siittä Arlekin ens kuun vuokrasta”, isäntä kommentoi lopulta ja hieroi leukaa toisella kädellään.
“Kyllä me se maksetaan ihan sopimuksen mukaisesti”, torppasin ajatuksen kuukauden irtisanomisajasta poikkeamisesta heti. Sopimus on sopimus. Ja Eetu näytti ehkä vähän helpottuneeltakin että en tarttunut mahdollisuuteen välttyä kuukauden maksulta.
“Olikko miten aatellu jatkua?”
“..Täytyy sanoa että en vielä osaa täysin sanoa… Jos tulen takaisin, niin jatkaisin mielelläni karsinan vuokraamista mutta vain eri hevoselle. Ja Niklaksesta riippuen, ehkä myös toisellekin hevoselle.”Niin mieluusti kuin olisin halunnut antaa tarkan suunnitelman siitä mitä parin seuraavan kuukauden aikana tulisi tapahtumaan, niin liian moni asia oli yhä auki. Minkä takia en pystynyt vielä antamaan vastauksia että mitä en jälkeen kun nämä hevoset oli saatu ehjänä takaisin kotiin. Koska siinä missä Niklas ei ollut vielä antanut vastaustaan edes sen suhteen aikoiko hän lähteä mukaan vai ei, niin en ollut edes varma tulisinko itse ylipäätään takaisin Suomeen.
-
Viimeinen kisakesä
Istuin trailerin avoimen sivuoven reunalla ja seurasin kuinka Arlekin hamuili hitaasti heinänkorsia lattiantasalta. Se ei tuntunut vielä palautuneen täysin eilisestä osakilpailusta. Sen suoritukset olivat olleet… No, ei mitkään laadukkaimmat. Yritystä kyllä oli ollut kuten aina, mutta sen liikkuminen oli ollut jostain syystä vähän tahmeaa. Päivän päätteeksi sekä tänä aamuna kun olimme olleet lähtemässä kotiin sen etujalat olivat olleet tavallista lämpimämmät. Kisapaikalla valvova eläinlääkäri ei ollut kuitenkaan ollut asiasta yhtään huolissaan, vaan uskoi jalkojen olleen vain vähän rasittuneet pitkän kisapäivän jäljiltä ja toivottanut turvallista kotimatkaa.
Siinä missä mielessä oli tietenkin käynyt kaikki aina kaviopaiseesta jännevammaan asti, ihan vain rasittuminen tuntui loogisimmalta. Arlek oli kuitenkin aika raskasrakenteinen ja viimeset pari kuukautta olivat sisältäneet paljon hyppäämistä niin kotona kuin kisoissakin. Ja olihan sillä jo vähän ikääkin.
Rapsutin tamman valkoista otsaa harjan alta. Ei se ainakaan huono ajatus ollut että käyttäisi sen tässä välissä klinikalla ihan vain perus tarkistuksessa. Ja kutsuisi taas hierojan tekemään hoitonsa.“Ei ollu sitä.. sitä, niin mä toin sulle perus juustoaterian. Tai siis sen tuplan, ko ainaki sen oot aina joskus tilannu”, Niklas huikkasi jo vähän kauempaa palatessaan parkkialueen toisella laidalla olevalta huoltoasemalta.
“Ajaa asiansa.”
“Joiko se yks yhtään?”
“Kyllä se ainakin jonkin verran, vaikka vähän enemmän olisi kyllä saanut juoda. Mutta kokeillaan uudestaan ennen kuin jatketaan matkaa”, totesin samalla kun aloin kaivamaan aterioiden osia paperipusseista ja laskin ne pöydän virkaa toimittavan vesiämpärin kannen päälle, “..Varaan Arlekille ajan klinikalle tällä viikolla niin tarkastetaan se läpi varmuudenvuoksi. Mutta kyllä se Cupin jälkeen saa lähteä takaisin kotiin.” -
Niklaksen haaveista totta
Vaikka en koskaan ole ollut sen suuremmin epävarma omasta ulkonäöstäni, ettäkö olisin nähnyt tarvetta piilotella huppujen ja huivien alla, olin kiitollinen koleammasta ja sateisesta säästä. Se oli mahdollistanut putkihuivilla rastojen piilottelun kun ne olivat hetkellisesti väkisinkin sojottaneet vähän joka suuntaan ilman että niitä oli saanut kunnolla kiinni.
Pyörein vaivihkaan parturituolilla puolelta toiselle ja annoin katseeni vaeltaa ympäri liikettä. Seinien vierelle asetellut hyllyt olivat selvästi Ikeasta, ja niihin oli aseteltu ties mitä purkkeja ja puteleita pienine kyltteineen. Vastakkaisella seinällä vierelläni oli taas rivissä isoja peilejä joiden jokaisen eteen oli laitettu samanlainen musta nahkapäälysteinen tuoli kuin missä itsekin istuin. Ilmassa haisi onneksi yllättävän vienosti kirjava sekoitus eri hiustenhoitoaineita. Eipähän tarvinnut arvuutella päänsäryn uhkaa voimakkaiden kemikaalien takia kuten lähes joka kerta kun eksyi kaupassa pesuainehyllyille.“Nonnii! Eiköhä aleta hommiin”, Niklas kailotti tullessaan takaisin takahuoneesta ja sitoi essua omien vaatteidensa suojaksi ennen kuin pelmautti suojaviitan minun ylle, “Jatkanko alkuperäsellä suunnitelmalla vai kekseikkö jotaki muuta?”
“..Sinun koulutyösi joten luotan sinuun ja suunnitelmaasi.”
“Mutta vielä voi vaihtaa. Keesihän vois olla tosi hauska vaihtelu rastavuosien jälkeen. Kesäki tulosa niin…”
“..Jos nyt ei kuitenkaan. Se alkuperäinen idea on hyvä.”
“Sillä siis mennään”, toinen myhäili ottaessaan hiuksiani kiinni pitäneen pompulan irti.Irvistin peilikuvalleni vähän. En ollut ehtinyt tottumaan edes tähän pituuteen missä hiusten latvat kuitenkin hipoivat vielä olkapäitäni, niin kuinkahan kauan tulisi menemään että tottuisin lopulliseen pituuteen? Positiivista ainakin oli se, että pää tuntui huomattavasti kevyemmältä. Eikä tänä kesänä ratsastuskypärä päässä tuntunut siltä että aivot kiehuisivat kallon sisällä. Välttämättä.
Seurasin hiljaa peilin kautta Niklaksen työskentelyä saksien ja kamman kanssa poikkeuksellisen keskittynyt ilme kasvoillaan, vaikka samalla kyllä näki että hän oli enemmän kuin innoissaan tästä operaatiosta. Kai tässä saatiin nyt useampi raksi ruutuun kerralla, Niklas sai toteuttaa haaveensa sekä suoritettua viimeisen koulutyön jotta pääsi valmistumaan, ja minä sain päivitettyä ulkonäköni vähän.. ammattimaisemmaksi.Niklas oli halunnut pitää viimeisen paljastuksen enemmän yllätyksenä, minkä takia hän oli hiusten loppukäsittelyyn siirtyessään pyöräyttänyt tuoli ympäri jotta en nähnyt peiliin. Lopulta toinen kuitenkin levitti kätensä kuin esiintyjä lavalla ottaakseen vastaan raikuvat aplodit, huikaten ohjaajansa antamaan viimeisen tuomion. Tältä varmaan hevosestakin tuntui näyttelyissä, kun outo ihminen pyöri ympärillä nyökyttelemässä päätä arvioiva ilme kasvoillaan. Lopulta Niklas oli ottanut tuolin selkätuesta kiinni ja pyöräyttänyt minut kohti peiliä ja pyytänyt minun tuomion. Jatkoon vai vedetäänkö kaljuksi.
Nostin hitaasti toisen peukaloni pystyyn.“En tiiä susta, mutta mä ainaki oon tyytyväinen! Se tuli kyllä yllätyksenä että sulla on vähä luonnonkiharat hiukset mutta se nyt ei tähän suunnitelmaan silleen vaikuttanu. Pikkasen jätin enemmän pituutta mitä aluksi meinasin, ko mitä lyhyemmäksi leikkas niin sen enemmän sun hiukset alko kihartuun.”
“..Joo, se tulee todennäköisesti äidin puolelta… Mutta. Joo. Tämähän näyttää suorastaan.. hyvältä.”
“Totta kai näyttää ko mä leikkasin”, Niklas virnisti leveästi, “niin näytät ihmiseltä ekkä Rölliltä sielä Auburnisa huomena.”
“Mmhm. Totta tuokin… Olisiko se seuraavaksi kahvin kautta kotia vai..?”
“Jep. Mä vaan suitsait siivoan loput mun jäljistä niin lähtään.”
-
Reissukrapula
Niklas tuijotti minua sen näköisenä kuin olisin vähintäänkin ilmoittanut lopettavani ratsastuksen, seisoessaan kahvipannu käsissään keittiössä. Pelkkä ajatus kahvista oli aiheuttanut närästyksen polttelevan tunteen sisuskaluissani sekä ehjä pientä pahoinvointia, minkä takia olin vain kieltäytynyt aamukahvista.
“..Olen aika varma että join parin viimeisen vuorokauden aikana ainakin kolme litraa kahvia, ellen enemmänkin, enkä ihmettelisi vaikka se olisi jo syövyttänyt reiän johonkin suolenmutkaan.” Kenen lie idea oli ollut ottaa vauhtia Kuusamoon aina Ahvenanmaalta saakka, vaikka se kuinka oli ollut kaiken sen arvoista. Onneksi majoitus oli onnistunut niin että meidän ei ollut tarvinnut lähteä kotimatkalle kuin vasta maanantaina.
“Aye aye, Captain”, mies heitti takaisin, myhäillen hyvin tyytyväiseen sävyyn samalla kun alkoi valmistelemaan vedenkeitintä.Valuin hitaasti sohvan selkänojaa pitkin aina selälleni saakka, tuntien hyvin nopeasti kuinka ilma yritti paeta kauhkoistani. Krem oli suorittanut tykinkuula loikan käsituen kautta suoraan päälleni heti tilaisuuden koitettua, ja tassuteli pari kertaa ympäri ennen kuin asettautui makoilemaan päälläni etutassut sivistyneesti ristissä. Tottuneesti nostin käsiäni ja aloin rapsuttamaan pienen koiran rinnusta sormillani. Vain vuosi lisää ikää ja tällaisen reissun jäljiltä olotila muistutti etäisesti kaukaisista krapula-aamuista. Ehkä myös pieni ikäkriisi alkoi hiipimään olkapäille kun 30-vuotis syntymäpäivä alkoi olla nurkan takana. Ja nyt pitäisi kovasti jo alkaa keksimään mitä hankkisin Niklakselle, kun hän täytti vajaan kolmen viikon päästä 23-vuotta. Nyt hän ei ollut edes sen kummemmin puhunut mistään pelistä tai muustakaan sellaisesta jotta olisin voinut valita helpoimman tien oikean lahjan löytämiseen.
Kohottauduin kyynerpäiden varaan jotta näin selkänojan yli keittiön puolelle seuraamaan toisen pyörimistä kun hän oli siirtynyt valmistelemaan työvälineitään loppupäivän projektia varten. Vilkaisin silmäkulmasta olkapäällä lepääviä rastoja ja tunsin jo nyt pientä katumusta vaikka mitään ei ollut vielä edes tapahtunut. -
Epäilyttävä Nelly
Nojasin Ariesta vasten toinen käsi sen lautasilla ja selasin puhelimen kalenteria läpi. Loppu kuukaudesta oli kovaa vauhtia tulossa vähintäänkin kiireinen. Omat juoksevat asiat mitä ei netin kautta saanut tehtyä, Niklaksen lääkärit, hevosten kengitys ja hieroja, kilpailuja… Nostin katseen kännykän näytöltä kun havaitsin liikettä silmänurkasta, kurtistin kulmiani vähän. Nelly lähestyi suulia jotenkin epäilyttävän näköisenä pidellessään käsiään selän takana ennen kuin pysähtyessään ojensi kättään Ariekselle, joka tuuppasi turpansa nopeasti herkkujen toivossa naisen kämmentä vasten. Tamman ilme muuttui kuitenkin nopeasti happamaksi ja se kiskaisi päänsä ylös pärskähtäen.
“Lähdössä ratsastaan vai?”
Vilkaisin pienesti täydessä varustuksessa olevaa ratsuani “..Joo, maastopäivä. Odotan vain että Niklas saa Arlekin valmiiksi.”
“Niin se on käytävällä vai?”
“Joo. Päätallin puolella. Jäi sinne jotta mahdollisesti saisi keskityttyä paremmin siihen hevosen hoitoon ja varustamiseen.”
“Hmm, mun on pitänykki itseasiassa kysyä asiasta”, Nelly aloitti ja jäi vielä suulin puolelle vaikka oli aluksi valunut askel kerrallaan tallin oville päin, “Nikellä tuntuu aika usein olevan ajatukset vähän joka puolella, niin onko sillä joku ADHD tai jotain sen tapasta?”
“Ei tiedetä vielä, mutta mahdollisesti. Toki, ehkä parempi että kysyt siltä itseltään tarkemmin.”
“Tietenki”, nainen nyökytti päätään, “Muuuten. Ookko sattunu jutteleen Noan kanssa tässä lähipäivinä? Ei sattunu mainitseen ketään uutta tyyppiä tai mitään sellasta sen enempää?”
“…Eei? Lähinnä Flidasta ja kaksosista ohimennen puhuttu.” Olinkohan nyt jäänyt paitsi jostain tärkeästäkin?Nelly näytti ehkä aavistuksen pettyneeltä, mutta palautti nopeasti tyypillisen pirteämmän ilmeen kasvoilleen ja harppoi tallin oville ilmoittaen menevänsä moikkaamaan Niklasta.
Katsoin vielä hetken tallin suuntaan, ennen kuin siirsin katseen Ariekseen joka oli tekemistä keksiäkseen alkanut nuolemaan riimun kummallekin puolelle kiinnitettyjä naruja sen mitä ylsi.“Hei, lopetappa ennen kuin edes aloitat”, heitin samalla kun tönäisin tammaa kevyesti takaosasta.
Aries kiskaisi korvat niskaa vasten ja mulkoili vähintään sen näköisenä kuin olisin loukannut sitä verisesti, ja nosti toisen takajalkansa ilmaan itsensä alle.
“Anna palaa vaan. Kyllä me voidaan mennä maneesiin ja pitää tehovalmennus maastolenkin sijaan”, haastoin Arieksen tiukkaan sävyyn toinen etusormi hevosta osoittaen.
Hetken tamma jo näytti siltä että lennättäisi jalan suoraksi taakseen, jalan nykiessä edestakaisin pienellä liikkeellä kuin viimeisilleen viritetty jousi joka vapisi jännityksen voimasta. Lopulta Aries vain naksutteli hampaitaan yhteen ja heilutteli jalkaansa kuin se vain hätistelisi kärpästä ja iski kavion takaisin maata vasten.
“..Sitähän minäkin..” mutisin puoliääneen nojautuessani taas hevosta vasten ja taputtelin kevyesti sen selkää satulan takana. Siirtyen puhelimen selaamisessa tarkistamaan vaihteeksi sähköpostia. -
muoks. Hups, piti postata Niklaksen tekstinä mutta.. etteköhän te huomaa kenen kengissä tässä ollaan xD
Tähän vois jopa tottua
Niklas kävi Arlekin ja Marshallin kanssa pyörähtämässä maastoestekisoissa viime maanantaina (5.4.)Kevät. Ja paskat. Taivasta peitti harmaiden pilvien massa ja puut taipuivat kohti maata tuulenpuuskien orjina. Ja jottei vaan olisi siedettävää talssia märkää rataa pitkin, niin pistelevä kylmä vesi sade piti huolta siitä. Tai jos tätä pystyi edes kunnon sateeksi sanoa. Ennemmin jotaki vesituhnua, mikä tuntui kastelevan kaiken. Ihan kaiken. Huolimatta siitä että päälleni kiskoman kuoritakin pitäisi pitää rankempaakin vesisadetta niin olin ihan varma että se oli kastunut läpi jo kolmannen esteen jälkeen. Ja mistä vetoa niin tämän kurakelin takia hiekkaa ja rapaa saisi pestä aina suitsien niskaremmistä ja omasta niskasta lähtien. Näpitki jäätyy hitto vie.
“Hei. Keskity.”
Hätkähdin väkisinkin kun Marshallin ääni tunkeutui ajatuksieni läpi terävästi kuin tyhjä mehupurkki jonka joku räjäytti ihan mun selän takana. Se sellanen parin desin pillimehu.
“Niin. Joo. Juu.”
“Tiedän että nämä esteet ei korkeudella koreile, mutta haastetta tulee muualta kuin siitä. Nyt teillä ei ole mitään seiniä ympärillä joten sinun täytyy oikeasti olla hereillä tuolla”, mies selitti samalla kun tunki paksuja sormikkaitaan mun käsiin. Parasta. Etenki kun se laitto hihat just oikein niiden hanskojen päälle. Ite ku alko sitä tekeen niin tuntu että sai hampain kiskoa joka suuntaan ja silti se hiha ei menny sitte millään tai se hanskan oma varsi rullaantu siinä alla ja…
“Mmh? Nii mite oli?”
Marshall huokaisi syvään ja katsoi kulmakarvojensa alta vähän toruvaan sävyyn. “Keskity. Estevälit on aika pitkiä, niin Arlek varmasti yrittää edetä aika reippaasti. Joten sun tehtävä on pitää meno maltillisena. Ja kuten huomasit kotona, niin se liioittelee melkein aina ojien ylityksessä. Joten olet sitten valmiina.”
“Joo. Etene maltilla, harjasta kii ojissa ja tähtää keskelle.”Maastoesteiden läpi kävellessä ja omaa rataa seuratessa vilkuilin aina välillä korkeampien luokkien esteitä. Melkein kaikki näytti mun luokan polven korkuisiin miniesteisiin verrattuna valtavilta. Miten joku edes uskalsi laukata hevosella suoraan kohti jotaki tollastaki tukkiläjää? No, Marsh oli joskus sitäki tehny joo mutta silti. En ollu koskaan sen enempää siitä aiheesta ees kysyny mutta ehkä sitä tohtisi vähän udella että millaista se oli ollu. Jotenki mun päässä koko sen konsepti oli jotenki sekava. Kaikki kolme lajia yhessä kisassa, eläinlääkärin tarkastuksia ja yksisä kisoisa meni ainaki se pari päivää.
Nyt oikeasti. Keskity.Kellon lähestyessä puolta päivää, ei edes läpimärät vaatteet tai luihin ja ytimiin hiipivä vilu vaivannut vaikka sormet olivat ohuiden hanskojen alla kuin läjä pakaste kalapuikkoja. Hymyileminen tuntui jo särkynä poskissa kun lopulta kurottauduin kättelemään..tuomaria tai jotaki, korkealta Arlekin selästä. Vaati poikkeuksellisen paljon keskittymistä että sain pidettyä mun katseen kohteliaasti käteltävässä henkilössä enkä vain tuijotellu silmät kiiluen suitsiin kiinnitettyä sinivalkoista ruusuketta.
Ihan sama vaikka ne esteet oli ollu just ja just polveen asti. Tää oli meijän eka kerta maastoesteillä, tai ainaki kokonaisella radalla, ja me oltiin just päihitetty seitsemäntoista muuta ratsukkoa!
Hain katseellani tuttua partanaamaa yleisön joukosta ja melkein tunsin itseni typeräksi kun heilutin kättäni kuin pahanen kakara naama kuin Hangon keksillä löydettyäni oikean ihmisen. Tähänhän vois jopa tottua. Treenaamiseen ja vilkkaisiin kisapäiviin mitkä parhaimmillaan päätyi vieläpä kunniakierrokseen. -
Aaa, vitsit miten mahtavaa että Nelly sai ittensä hakemaan ammattiapua oloonsa kun selvästi ei ollu asiat hyvin.
Ja jotenki tuli sellanen vähän lämmin fiilis kun luki tuota loppu puolta. Kun sinne muottiin sujahtaminen tuntuu hyvältä ja perunoittenki keittäminen porukalle on taas mukavaa. Ja kuinka Nelly hyvän alun jälkeen kuitenki tiedostaa että edessä on vielä pitkä matka, mutta näyttää ottavan sen haasteen vastaan positiivisin mielin. -
Hyvin Marshallille sopiva ”sekaantuminen” asiaan 😀 Draamasta se pyrkii pysymään erossa tai vähintään neutraalilla maalla, mutta tälläsissä tilanteissa se antaa kyllä rehdisti oman mielipiteensä. Etenki jos toinen vielä selvästi pallottelee vaihtoehtojen kanssa että mitä oikein tekisi.
Mielenkiinnolla kyllä kiikaroin täältä että mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Alottaako Sonja ihan aktiivisen kilpauran Mortin kanssa kun voi keskittyä vain yhteen hevoseen? Entä Salieri, kokeileeko Sonja senki kaa kilpailemista sen jälkeen kun ylläpito loppuu?
-
Tässä tulee kyllä taas hyvä muistutus siitä, kuinka Jannan tapanen työ nuorten parissa voi olla yllättävän vaarallistaki. Joskus lukenu jotain lehtijuttujaki kun on hyvin tän tapasia asioita päässy käymään.
Paahtis on kyllä niin fiksu nuori heppa, kun ei ole millänsäkään kun joku puolituntematon laittaa riimua päähän ja taluttelee. Vaikuttaa myös siltä, että tästä Rasmuksesta saattas saada pätevän hevosmiehen kun jo näin alussa löytyy omatoimisuutta ja muutenki reipasta otetta asioihin. Vai paljastuuko kenties salainen hevoshistoria taustalta?
-
Eei, se on vaan esimerkkinä olleen kännykkäni ominaisuus xD Tuo päiväys tarkoittaa sen yläpuolella olevan viestin lähetysaikaa. Uusimman viestin päiväys tulee näkyviin (joskus) ihan oikeaan laitaan kuplan alapuolelle.
Ja voin sanoa, tämä hieno asettelu tapa on aiheuttanut monta aikataulu ongelmaa erään oikeassa elämässä *köh*mikä on tietenkin hyvä ottaa tarinoihin mukaan jotta halutessa voi aiheuttaa samaa kauhua omille hahmoille jonain tärkeänä päivänä -
Tervetuloa!
Mä jonon jatkona heitän kans että propsit Hopiavuoreen tehdystä taustatyöstä. Tykkäsin kyllä paljo tän tekstin kuvailusta, tohon kaikkeen hevosen saapumiseen ja ekaa kertaa taluttamiseen liittyvään jännitykseen oli helppo mönkiä ite sisälle. Hyvin paljo samanlaisia ajatuksia oli itelläki ko aikanani omaa hevosta menin vastaan.
-
Mä aloin lukeen tätä just sellasella sipsipussi esiin-fiiliksillä heti parin virkkeen jälkeen. Ja mulla oli vaikeuksia lukea järjestyksessä eikä vaan skippailla ettiin että mikä koukku tässä on, koska malttamaton mieli haluaa tietää heti mehukkaimmat kohat!
Inarin olotila on kyllä kuvailtu niin älyttömän hyvin että pystyin hyvin elävästi muistaan omasta elämästä tilanteita kun on tuntunu hyvin samanlaiselta. -
Vähän tuliki sellanen ”oi voi” elämys kun Nelly ilmotti Hellolle että leipoo siitä kunnon ratsastajan, koska pystyin melkein maistamaan ilmaan kerääntyvän turhautumisen kun ekaki tunti tulee. Mutta ihan tällästä Hopiavuori SmackDown esitystä en osannu odottaa!
-
Vitsit kuin mä aina innostun siitä ko nään että oot ottanu Niklaksen mukaan, koska saat aina kirjotettua sen just hyvin! Mun on helppo kuvitella tapahtumat pienenä päänsisäsenä elokuvana.
Se osu myös nappiin, että vaikka Niklas on oikeasti aika kätevä käsistään, niin nuotiota se ei osaa kasata niin että sen sais ilman tuskaa, ärräpäitä ja paria rasiaa tulitikkuja sytytettyä. -
Lopulta nyt päätin että vaikka kisa on näin paljo muuttunukki, ja Niklasta hirvitti pelkän kisakutsun lukeminen, niin kyllä se mukaan lähtee. Vähän kusi sukassa ja kynsiä nakerrellen, mutta kerta tätä varten on ahkeraan treenattu niin sitte sinne myös mennään!
Syteen tai saveen. -
Ohhoh millanen muutos viime vuoteenki verrattuna. Pitää tässä nopeasti pohtia, että uskaltaako Niklas lähtä mukaan. Kuitenki aika reippaasti laajemmat kisat kyseessä. Tokihan sitä vois lähteä pyhällä hengellä mukaan, eli tuurilla listoille ja olla varsinaisesti keräämättä erikseen lisäarpoja xD
Mutta mitä tulee lippuehdotukseen, äänestän kyllä 1. Ja toisena vaihtoehtona 3a
