Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tekstiä ei tunnu vaihteeksi syntyvän laisinkaan, joten parempaa inspiraatiota odotellessa..
Kuva isompanaPitkään kestäneen tauon jälkeen oli kuulemma vähän jännittänyt kokeilla hyppäämistä. Mutta sitäkin enemmän oli jännittäny tehdä se jollakin muulla kuin Nojatuo-Arlekinilla. Sen rinnalla Aries tuntuu enemmän joltain uraanilla käyvältä lohikäärmeeltä kun kavaletti nostettiin pieneksi pystyesteeksi.
-
Lopussa vastaheittoa Miten selvitä kouluradasta mokaamatta sitä täysin naisystävän silmien alla?
Asioiden punnintaa
Vedin takin kaulusta auki vähän enemmän samalla kun annoin ohjien valua hieman pidemmäksi kädessäni. Olin tuskin puolessa välissä lenkkiä ja kaduin jo nyt etten ollut jättänyt takkia tallille, tai ottanut edes pitkähihaista pois välistä. Siirryin taputtamaan Arieksen vaaleaa kaulaa sen hypähdellessä kepein askelin kuin kauris metsätien reunaa pitkin, ja annoin itsellenikin luvan hetken vain nauttia. Vaikka nopeasti sekin vaihtui ainaiseen asioiden murehtimiseen.
Mielessäni oli viime päivien aikana tuntunut olevan tauoton myllerrys mikä oli hiljalleen alkanut vaikuttamaan jopa yleiseen energiatasoonikin. Työnhaku oli ehkä päälimmäisin asia, koska se tuntui aina olevan kuin mikäkin titaanientaisto. Kokemusta piti olla, mutta jos sitä oli liikaa niin sekään ei ollut hyvä. Töitä pitäisi olla valmis tekemään ainakin kahden ihmisen edestä, mutta palkka oli hyvä jos täyttäisi edes työehtojen minimin. Myönnettäköön että mielessä oli kyllä käynyt tavaroiden sekä hevosten pakkaaminen ja lähteä takaisin kotiin töihin, mutta halusin kuitenkin pysyä Otsonmäellä. Tai ainakin sen verran lähellä jotta saatoin pitää hevoset Hopiavuoressa. Kotitalli kyllä odottaisi.
Raaputin kutiavaa otsaani kypärän reunan alta.
Sopivamman työpaikan etsimisen ohella olin alkanut myös miettimään Arlekinia. Nyt kun Aries oli tullut ratsutettavaksi niin olin vasta huomannut kuinka paljon olinkaan kaivannut kunnon ratsastamisesta. Sellaisen hevosen eteenpäin viemistä joka haastoi juuri sopivasti sekä vaati minulta enemmän, mutta myös palkitsi koska sillä oli oikeasti kapasiteettia kehittyä. Mahdollisesti jopa aika pitkällekin. Arlekin oli totta kai mukava hevonen, ja todella hyvä pari Niklakselle, mutta riittikö se? Sillä rahalla mikä senkin ylläpitoon meni, voisin pitää tallissa hevosta joka pystyisi tarjota Arieksen tavoin jotain myös minulle samalla kun toimisi uutena opettajana Niklakselle. Toki siinä vaiheessa jos lähtisin oikeasti viemään Arlekin takaisin kotiin niin heräsi kysymys että kuka tulisi tilalle. Asiasta pitäisi tietenkin keskutella myös Eetun kanssa, mutta se ei ollut ajankohtaista ainakaan vielä hetkeen. Ensin pitäisi puhua Niklaksen kanssa, koska vaikka hevonen olikin minun niin siitäkös riemu ratkeaisi jos ilmoittaisin aamupalalla että ai niin päätin että Arlekin lähtee.
Huokaisin syvään ja annoin pääni retkahtaa taaksepäin niin että näin yläpuolella avautuvan taivaan.
Hiljattain puraissut kilpailukärpänenkään ei helpottanut asiaan. Olin huomannut vilkuilevani aina vain uusia kilpailuja samalla kun yritin toppuutella itseäni. Ehkä kuun lopulla jos järjestettiin jotkut sopivat. Siihen mennessä olisimme varmasti päässeet taas pykälän eteenpäin ja yhteistyö sujuisi paremmin. Kisahalua lisäsi ehkä myös se kun olin kuullut että jopa isäni oli kaivanut kisatakin kaapista ja ilmoittautunut kisoihin, joiden ensimmäinen osakilpailu järjestettiin Norjassa ensi viikonloppuna. Olin järjestänyt loppuviikon ratsastuksetkin niin että saatoin istuaa telkkarin edessä tuijottamassa kuinka isäni ja veljeni pärjäisivät. Pelkästään Dmitriyn luokkaan oli ilmoittautunut yli kuusikymmentä ratsukkoa. Hmm…Ehkä sitä uskaltaisi kahvilla käydessä kysellä jos olisi muitakin joita kiinnostaisi pieni kisastudion pystytys ja seurata este- ja kouluratsastusta jonain päivänä.
Tarrauduin nopeasti toisella kädelläni satulan etukaareen Arieksen hyppäytettäessä takapäätään sen verran, että horjahdin vähän liiankin paljon eteenpäin. Selvästi pää pilvissä kuljailua oli tehty jo aivan tarpeeksi.“Mennään mennään”, hymisin tammalle ja taputin sen kaulaa ennen kuin otin ohjat paremmin kohti tuntumaa.
Aries heitteli päätään ilmassa ylös ja alas, viskoen etujalkojaan pitkälle eteen niin että askellut alkoi muistuttaa enemmän espanjalaista käyntiä. Kevyet puolipidätteet riittivät palauttamaan tamman takaisin normaaliin käyntiin, ja muutaman hyvän askeleen jälkeen pyysin sitä siirtymään raviin.
Tallille päästyämme Niklas oli hetkessä tullut ulos varustehuoneesta tarjoamaan apua Arieksen hoitamiseen. Vilkaisin vieressäni seisovaa hevosta.“Jos voit tuoda loimet jo valmiiksi tähän käytävälle. Se kaksivärinen fleeceloimi ja toppaloimi missä on se raidallinen etuosa.”
“Hoituu”, Niklas täräytti tomerasti ja pyörähti hetkessä takaisin varustehuoneeseen.Kaksin hevosen pois hoitamisessa ei mennyt kauaa, kun sain irroitella loimiin paketoidun hevosen käytävältä. Onneksi kevät oli selvästi alkanut tekemään tuloaan niin enää ei tarvinnut yhtä tarkasti olla laittamassa kymmentä eri loimea jotta pystyi viemään hevosen liikutuksen jälkeen takaisin ulos. Auringosta oli tullut taas säännöllinen vieras, kun se möllötti korkealla taivalla ja lämmitti yllättävän paljon, minkä takia hanget olivat kutistuneet melkein huomaamatta niin että paikoitellen näkyi jopa maata.
Seisoimme Niklaksen kanssa tarhan portilla ja katsoimme kuinka se kisasi aidan viertä pitkin naapurinsa kanssa kuin ei olisi millään lenkillä ollutkaan. Myös kumisaapas sai osansa menosta, lentäessään kaaressa ilman halki kun tamma yritti vauhdissa pyöritellä sitä kuin länkkäri lassoaan.
Kuva isompana“Tuo on kyl yhä vähä hämmentävää miten hevonen voi olla nuin ilonen yhestä saappaasta”, Harri heitti valuttuaan tarhojen viertä kulkevaa polkua pitkin paikalle.
“Äläpä. Koiralta mä sen ymmärtäsin, ne nyt muuteki on niin paljo leikkisämpiä”, Niklas naurahti asetellessaan pipoaan paremmin korvien suojaksi.
“Ei tarvitse mennä edes kauhean monen vuoden päähän, kun ehdotus vaikka pallon laittamisesta tarhaan sai vain silmien pyörittelyä”, kommentoin ja tarkastelin Harrin olemusta, “Valmisteliko Nelly sinua ja Salieria niitä kisoja varten?”
“Onko se niin ilmiselvää?”, mies naurahti, ”Ainaki oon oppinu kuin vääräsä ne on jokka väittää ettei ratsastus oo muka liikuntaa.”
“Mitä te teittä?”
“Kisoja varten tosiaan käytiin läpi asioita että mut ja Salierin saa toimiin tiiminä. Kun aikasemmin ratsastukset on ollut ehkä enemmän mun opettamista, eli on keskitytty siihen mitä mä teen satulassa, mutta nyt meidän pitää osata olla hyviä yhdessä.”
“Jooo. Se oli jotenki itellekki sellanen.. tietynlaine herätys kun alun opettelut jälkeen pitiki alkaa tavallaan oikeesti tekeen asioita. Piti just enemmän kattoa miten hevonen reagoi siihen mitä sielä satulasa tein, ja vielä että sai sen tekeen sen halutun asian. Että se reagoiki siihen. Kouluratsastuksen vertaaminen paritanssiin on josaki määrin ihan paikkaansa pitävä. Kun kumpiki osaa hommansa ja vieläpä yhteen, niin se on pirun hienon näköstä. Mutta jos toinen ei ihan osaa, tai kumpiki yrittää vaan omansa niin eipä se miltään näytä”, Niklas selitti innokkaaseen sävyyn. Toisen silmät lähes loistivat kun Harri näytti ymmärtävän mistä toinen selitti. Olihan se eri asia puhua ratsastamisesta sitä pitkään harrastaneen kanssa kun suurinpiirtein itsensä tasoisen kanssa.
“Itseasiasa… Mä halusin kysyä teiltä yhtä juttua just kisoihin liittyen”, Harri aloitti ja vilkaisi nopeasti olkansa ylitse, “Ei teillä ois antaa jotain neuvoja tai vinkkejä niihin kisoihin? Kun jos rehellisiä ollaan, niin mua jännittää ne jo nyt että jos mä mokaan kaiken”, mies irvisti vähän sanojensa päätteeksi.
“Muista hengittää. Se on yllättävää kuinka paljon pelkkä hengittäminen voi vaikuttaa, ja se että välillä hengittää kunnolla syvään.”
“Älä kittaa liikaa vettä, etenkään kahvia. Ja jos yhtään epäilyttää niin käy vessasa ennen verryttelyyn lähtöä”, Niklas totesi suorastaan haudanvakavana, “Se on yllättävää kuinka paljo turhaa ylimäärästä päänvaivaa se voi aiheuttaa koska kisapaikoilla vessat tuntuu olevan aina vähintään kiinasa asti, sitte istut housut kintuisa ja kuulet kuin sun pitäis olla valmistautumasa omaan vuoroos.”
“Luota hevoseen. Salieri kyllä osaa, joten sinun pitää vain tehdä oma osasi niin yhteistyö sujuu. Ja on hyvä muistaa että kaikkia jännittää, jopa kokeneita ratsastajia. Eikä virheiden tekeminen ole mikään katastrofi koska niitä sattuu kaikille. Jos huomaat että teit vaikka väärän siirtymisen, niin tärkeintä on että et ala hätäilemään. Jos on aikaa ja tilaa, niin korjaat oikeaan. Jos olet jo melkein seuraavassa liikkeessä, niin jatkat ohjelmaa kuin mitään virhettä ei olisi tapahtunutkaan.”
“Jep, kokeneetki tekee oikeasti tosi isojaki virheitä aina välillä. Vähän niinku Marsh teki– tai siis. Niin.. öääeh…”
“…Kuten Niklas tuossa jo sujuvasti aloittikin, jos et jostain jo kuullut, niin tuossa jokunen hetki sitten sairasloman jälkeen osallistuin Arlekinilla helppo B -luokkaan. Siisti suoritus kyllä muuten, mutta ratsastin helppo A -ohjelman ja tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun olimme siirtymässä pois kehästä. Pöytäkirjassa oli maininta että hyvä suoritus mutta väärä rata joten ymmärrettävästi saimme hylätyn. Joten, virheitä sattuu.”
“Siis menitkö koko radan väärää ohjelmaa?”
“Koko radan. Alusta loppuun”, nyökäytin päätäni.”
“..Onko sua, tai kumpaakaan teitä siis, jännittäny yleisö? Tai ei välttämättä ne tuomarit ja muut, mutta ne mahdolliset tutut sielä katsomossa. Jotenki musta tuntuu että mua jännittää se niitten läsnäolo ehkä eniten.”
“Joka kerta, mutta yritän kuvitella että sielä ei oo ketään muuta ko ne tuomarit.”
“Nykyään ei niinkään. Mutta muistan kyllä kun etenkin alkuaikana jännitin joka kerta etenkin sitä kun isäni tuli mukaan katsomaan. Jännitin pahimmillaan niin paljon että jouduin oksentamaan. Mutta juurikin tuo Niklaksen tapa saattaa auttaa. Että keskittyy ajattelemaan että siellä ei ole kuin ne tuomarit. Ja pidät katseen tiukasti siellä minne olet ratsastamassa, etkä vilkuile yleisöön.” -
Joskus maanantai-iltapäivästä
Istuin tuvan pöydän ääressä tuijottamassa kahvikuppiini samalla kun nojasin pöytää vasten, kuullen lähinnä vain osittain kun Niklas selitti tavalliseen nopeatempoiseen tapaansa sunnuntain kilpailuista. Dressage cupin finaali oli viime hetkellä lykätty sunnuntaille, mikä oli laittanut alkuperäisen aikataulutuksen todellakin koetukselle koska pyhälle oli merkitty jo valmiiksi toiset kilpailut toisella tallilla. Tilanne olisi saattanut olla helpompi jos minulla ei olisi ollut lauantaina Arieksen kanssa kisoja Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun merkeissä.
“No? Miten Aries?” pöydän toiselle puolelle ilmaantunut Nelly kysyi kulmiaan kohauttaen.
“Hmh? Aaa”, karaisin kurkkuani vähän, “Koulukisoissa jäimme hännille. Esteillä 110cm luokassa sijoittui puoliväliin ja 120cm luokasta toinen sija.”
“Miten sä niin korkeita lähdit tosta vaan hyppäämään?” nainen kysyi vähän silmiään siristäen, ja jostain syystä näin jo kuinka hän hapuilisi pöydän päädyssä olevasta siististä pinosta Ilkan ja huitaisisi sillä ympäri korviani.
“Ehei, en minä hypännyt mitään. Minä olin ihan vain kuljettaja ja hevosenhoitaja. Serkkuni oli lähdössä takaisin kotiin työpätkän jäljiltä, niin hän lykkäsi lähtöä sen verran että pääsi tulemaan ratsastajaksi.”
“No sitte”, Nelly totesi nyökytellen ja hörppäsi kokeilevasti kahviaan, “Mutta kerro nyt edes vähän tarkemmin kuin ympäripyöreästi että mentiin ja tultiin.”
“..No. Yleinen käytös oli ihan hyvä, mutta hyvä että laitoin suitset päähän jo kopissa koska muuten olisi voinut ollakin ongelmia. Lämmittely sujui hyvin. Paljon paremmin kuin mitä odotin. Melkein kuin joku palanen olisi mennyt paikoilleen, koska osasin jotenkin ennakoida huomattavasti paremmin milloin se oli lähdössä pystyyn joten selvisimme yhdellä”, selitin vähän leukalinjaa raapien, “Radalla olin kuitenkin ehkä vähän liiankin varovainen, niin suoritus ei ollut niin hyvä mitä se olisi voinut olla. Mutta saimme kuitenkin 60% mikä ei ole huono, kun ensimmäiseksi tullut sai vähän päälle 68% ja luokassa oli kaksikymmentäkaksi ratsukkoa…Mutta.. Kuulin että olit saanut Sonjan suostumaan osallistumaan koulukilpailuihin?” vaihdoin puheenaihetta lennosta ja käännyin samalla pöydän toisessa päässä istuvan naisen suuntaan.
“No sain! Mutta kyllä siitä saiki vääntää että kyllä se Mortin kanssa yhdestä vaativasta B:stä selviää.”
“Vaativa B? Varmasti.”
“Mähän sanoin!”
“Joo joo, me ilmottauduttiin sinne jo”, Sonja sanoi vähän silmiään pyöräyttäen, vaikka kasvoilla näkyvä hymy vihjaili että tuo jo ehkä itsekin uskoi valmentajansa sanoja kyseisessä luokassa pärjäämisestä. -
Vanhan ratsun helppous, uuden ratsun ihanuus
Lähemmäs parin viikon yhteiselon jälkeen en voinut todeta muuta kuin että Aries oli täydellinen lisä sekä vaihtelu arkeen.
Niin paljon kuin tykkkäsinkin Arlekista, oli minun myönnettävä että sen tyyppisen hevosen kanssa ei paljoa jännittänyt eikä sen kanssa työskentelyssä ollut paljoa haasteitakaan. Kunhan antoi tarpeeksi usein piparminttuja niin sen kanssa sai tehdä mitä ikinä mieleen juolahtikaan. Vaikka esteitähän se ei korkealta hypännyt ja kouluratsastuksessakin tuntui että alkoi raja tulemaan vastaan siinä mihin se enää taipui.. No, onneksi siitä riittäisi ainakin Niklakselle ratsua vielä hyväksi aikaa.
Keräsin ohjat vähän paremmin takaisin käsiin ja vilkaisin missä muut maneesissa olijat oikein menivät ennen kuin siirsin Arieksen raviin ja takaisin uralle, hymyillen väkisinkin sille kuinka herkästi tamma vastasi apuihin kunhan osasi vain antaa ne oikealla hetkellä ja sopivalla volyymilla. Kun jalkaa käytti liian voimakkaasti väärään kohtaan, paino siirtyi miltei heti enemmän etuosalle ja sait käyttää hetken jotta sait Arieksen taas käyttämään enemmän takaosaansakin. Jos taas käsi oli liian vahva, sen tunsi satulasta käsin kuinka selkä valahti notkolle ja pää vetäytyi mutkalle kuin virkkuukoukku. Vaan kun löysi ne toimivat säädöt niin työskentely sujui. Mutta eniten minulla oli vielä vaikeuksia tunnistaa se hetki kun olimme hinkanneet tamman mielestä yhtä asiaa liian kauan ja sen keskittymiskyky loppui, minkä takia ei ollut kerta tai kaksi kun Aries oli etujalat sievästi koukussa takajaloillaan kuin sirkusponi.
Kuva isompana“Pakko kysyä”, Sonja aloitti jalkauduttuaan hevosen selästä ja nosti jalustimia ylös, ”Minkä takia se hyyppii tolleen pystyyn? Onko sen satula tarkistettu?”
“On, satula kuin hevonen. Ja kaikki on hyvin siltä osalta. Mutta Aries on esimerkki siitä minkä takia ensimmäisenä ei pidä juosta opettamaan uudelle hevoselle temppuja mitkä voivat olla myöhemmin ongelma.”
“Niin sille on ihan opetettu se?” Outi kysyi pysäyttäessään Jussin maneesin halkaisille, “Eteenpäin käskeminenhän usein auttaa jos hevonen meinaa nousta pystyyn.”
“Joo. Ei sillä, se ei ole meidän ainoa hevonen jolle se on opetettu. Vaan olipa kerran teini-ikäinen Dmitriy, veljeni, joka sai uuden hevosen ja ajatteli että se olisi tosi hieno opettaa myös tälle yksilölle. Ja teki sen ennen kuin edes tiesi minkälainen tapaus uusi hevonen on”, selitin samalla kun annoin Arieksen kiertää käynnissä pääty-ympyrää, “Joten nyt ei niin teini-ikäisellä Dmitriyllä on hieno hevonen, joka ei millään jaksaisi keskittyä työskentelemään sileällä ja keskittymiskyvyn loppuessa ehdottaa muuta sijais tehtävää. Mutta onneksi sitä ei esiinny kuin vain sileällä työskennellessä. Pelkät puomitehtävätkin auttavat hyvin paljon koska esteillä tätä ei esiinny ollenkaan. Sitäkin on kyllä kokeiltu että kun huomaa Arieksen aikovan nousta ylös niin komentaa eteenpäin, mutta siinä tilanteessa Aries joko pukittamaan tai rynnii vähän matkaa eteenpäin.” Käänsin katseen hitaasti Arieksen niskaan, hämmennettyäni itseni sillä kuinka vaivatta vastasin kysymykseen pitemmän kautta.
“Minkä takia edes opettaa hevosta nousemaan pystyyn? Sehän voi olla oikeasti vaarallinen temppu.”
“Useimmat meidän Marwareista ovat osallistuneet erilaisiin näytöksiin missä se on ollut isossa roolissa. Mutta ne hevoset joita ei ole edes ajateltu sellaisia tapahtumia varten, on jätetty kokonaan pois temppujen opettamisesta.”
“Se on ihan järkevää. Liikaa kuullu kuinka tosi nuoret opettaa hevosilleen temppuja ilman kunnon ymmärrystä mitä siitä voi pahimmillaan seurata. Tai opettaa ne vieläpä niin huonosti että joku ihan tavallinen sana tai ele toimii merkkinä juuriki johonki pystyyn hyppäämiselle jolloin se voi tapahtua missä tahansa tilanteessa.”
“Oon kuullut joskus samanlaisia juttuja”, Outi nyökytteli päätään löysätessään satulavyötä reiän verran, “Onko sille opetettu jotaki muita temppuja myöhemmin?”
“Ei varsinaisesti, tai ainakaan mitään vastaavia. Aries osaa kyllä poimia pudonneen hanskan maasta ja ojentaa takaisin ratsastajalle, mikä on kyllä hyödyllinen.”
“Oppiskohan Salieri ja Morttikin sen?”, Sonja naurahti, “Mutta kerro. Ootko sä koskaan opettanu jotaki temppua hevoselle ja siitä on tullut samanlainen ongelma kuin Ariekselle pystyyn nousu?”Hieraisin niskaani toisella kädellä ja mietein hetken vastaustani.
“No.. Meillä on kotona yksi eläkeikäinen Welshponi joka toimii hyvin maastossa ja pellolla. Mutta sillä ei voi mennä kentällä koska se saattaa pistää milloin tahansa makuulleen, kun joku lapsi oli aikanaan ajatellut että se olisi hyvä temppu. Pääsee helpommin selkään ja alas ilman koroketta tai että pyytää joltakulta apua.”
-
Pari viikkoa oli tuntunut hujahtavan ohitse nopeammin kuin olin edes huomannut, ja minun oli myönnettävä että paluu takaisin Pohjanmaalle ei ollut houkutellut juuri lainkaan. Ei edes parin ekstra päivän jälkeen. Se oli kuitenkin ollut se elämäntapa mihin olin tottunut hyvin suurelta osin koko elämäni ajan, joten nyt kun pitkästä aikaa olin taas päässyt kiinni kiireiseen ja työntäyteiseen hevostallin pyörittämineen niin tajusin kuinka paljon olin sitä kaivannut. Mutta oli se kuitenkin ihan mukava taas laskeutua kuorma-auton kyydistä Hopiavuoren tuttuun ja turvalliseen pihaan. Yön läpi ajamisen jälkeen oli vain iloinen siitä, että Tampereen nurkilla Tuuva oli hypännyt rattiin jahka olimme saaneet hänen jukuripää kantturan, tai siis Suomenhevosen, työnnettyä mukaan kyytiin. Ja ehkä oli ollut myös ihan hyvää ennakointia että olimme ottaneet Arieksen pois edestä ja laittaneet Diegon auton perälle, niin ei tarvinnut tässäkin osoitteessa alkaa painimaan sen kanssa.
“Käyhään eka viemäsä net teijjä roippehet sisähä niin Diegon ei tarvihje seistä niin kauvaa yksin. Tiijät millane se ossaa olla”, Tuuva sanoi reippaaseen tapaansa, hypäten ulos auton hytistä.
“Se käy”, vastasin ja venyttelin selkääni.Vaikka olin lähempänä auton varustekaappia niin Tuuva ehti pyyhältää sinne auton toiselta puolen ennen minua, ja heilautti rehusäkin olkapäälleen ja otti toisen kainaloonsa. Jouduin myöntämään, että naisen voimakkuus pääsi aina välillä yllättämään. Hän ei kuitenkaan varreltaan näyttänyt sellaiselta joka heittelee parinkymmenen kilon säkkejä kuin tyhjää vain. Kurottauduin nappaamaan vähän peremmällä olleet varustekassit kantoon, silmäillen nopeasti mitä sinne vielä jäi, ennen kuin kiirehdin Tuuvan edelle avaamaan ovia. Tavarat saivat jäädä vielä säkkeihin odottamaan kaappiin pääsyä, joten nostin ne seinän vierustaan missä ne ainakaan toivon mukaan ei olisi niin pahasti edessä.
Kuljetusauton sisällä minulla oli vastassa hevonen jonka ilme muistutti peuraa auton ajovaloissa. Se seisoi pää niin ylhäällä kuin naru vain antoi periksi, korvat pystyssä toisiaan vasten osuen ja katse tiukasti sillan jälkeen avautuvassa tallipihassa.“Tämä on kuule uusi kotisi, ainakin nyt jonkin aikaa”, puhelin äidinkielelläni hevoselle ja kurotin rapsuttamaan sen säkää väliseinän ylitse.
Vastaukseksi sain vain terävän puhalluksen, mitä säesti äkillinen kova pamaus kun kavio iskeytyi seinään. Sen perään ulkopuolelta kuului hyvin nopeasti napakka huudahdus kun Tuuva komensi auton perällä takonutta hevostaan. Livahdin väliseinän raosta Arieksen luo, ja pujotin riimun alta sille suitset päähän. Kun olin saanut taiteiltua kaikki remmit kiinni, niin irroitin riimun kokonaan tamman päästä. Työnsin väliseinää selkäni takana auki samalla kun tarkkailin hevosen ilmettä samalla kun lähdin taluttamaan sitä vierelläni muutaman askeleen verran kunnes se pysähtyi rampin alkuun kuin patsas. Se painoi päätä vähän alemmas, puhaltaen ilmaan muutaman kerran samalla kun haravoi aluetta mihin oli laskeutumassa. Taputin kevyesti tamman kaulaa ja annoin sen tuumailla rauhassa. Lopulta se lähti taas liikkeelle, sipsuttaen kaltevan sillan varsin ripeästi alas asti jolloin odotin ainakin jonkinlaista kunniakierrosta tai muuta esittäytymistä jotta hänen tiedettiin saapuneen– samalla hetkellä se jo päästi hyvin kimakan ja pitkän hirnahduksen ilmoille. Ääni muistutti enemmän piiretyissä käytetyltä ääniefektiltä kun jokin esine putosi korkealta kohti maata. Pienellä viiveellä tallin takaa tarhojen suunnalta kuului muutama vähän vaatimattomampi vastaus, mikä sai Arieksen pyörähtämään sen verran että sillä oli rintamasuunta tallia kohti.
Nopeasti sen jälkeen rakennuksen päässä olevan parioven puolikas työntyi auki ja Niklas ilmestyi sen mukana pihalle tyyppiliseen tapaansa leveä hymy kasvoillaan. Hänen perässään ulos työntyi myös pari muuta päätä ottamaan selvää mitä tallipihassa oli menossa. Aries kiskaisi jälleen päänsä niin ylös kuin rakenne antoi periksi, ja tuijotti puhisten pihalle ilmestyneitä ihmisiä samalla kun otti muutaman hypähtelevän sivuaskeleen. -
Tarkotus oli kirjottaa pari tarinan tynkää Marshallin reissusta, vaan minnekkäs se aika taas katosikaan. Mutta, saatte kuvat!
Kuva isompana
Marshall & Dmitriy ”Mitya”
Kuva isompana Ei niin viimeistelty työ, mutta sehän ei haittaa.
Anice halusi ehdottomasti päivitetyn perhekuvan eteisaulaan nyt kun Marshallkin saatiin paikalle. Ja mikäs sen parempi paikka kuvan ottoa varten, kuin kauan suunniteltu ja vuoden vaihteessa valmistunut maneesi. -
Kuppi kahvia ennen matkaa
Olin aika varma siitä että kaikki oli niin että Niklas selviäisi ongelmitta sen pari viikkoa mitä tulisin olemaan poissa. Mutta en saanut ravistettua tunnetta siitä että olin unohtanut jotain, minkä takia päätin koukata vielä tallin kautta ennen kuin jatkaisin matkaa.
Kolusin Arlekin varustekaappia jotta varmistuin siitä että kaikki tarvittavat varusteet olivat siellä, aina ensiapulaatikosta suojiin ja muuhun. Ja että suitset sekä satulat olivat paikoillaan ja nopealla katsauksella myös ehjät. Tiesin että Niklas varmasti sai tallilla apua jos vain kysyi, mutta siitä huolimatta tunsin pientä jännitystä jättää hänet vastuuseen hevosestani. Onneksi kyseessä oli Arlekin. Joten niin kauan kun piparminttuja riitti, niin Niklas pärjäisi sen kanssa kyllä. Nappasin kaapin hyllyllä olleesta avoimesta pussista muutaman karkin taskun pohjalle, ennen kuin lähdin suuntaamaan tallin läpi tarhoille päin.
Otin tietoisen riskin pujahtaessani siistit arkivaatteet päällä loskaiseen tarhaan, mitä kaduin vähän siinä vaiheessa kun Arlekin tuuppasi märän turpansa suoraan takin rinnukseen. Rapsutin tamman valkoista otsaa samalla kun kaivoin tuomiset taskusta ja tarjosin ne kämmenen päältä.
Yksi parhaista tunteista varmaan koko maailmassa oli se kun hevonen hamusi ylähuuli pitkällä kättä vasten. Hevosen turpa oli aina yhtä hämmästyttävän pehmeä, vaikka turpakarvat vähän kutittivatkin iholla.
Yritin parhaani mukaan pyyhkiä kaikki käsiini tarttuneet irtokarvat pois siinä vaiheessa kun lopulta suuntasin takaisin tallin parkkipaikalle päin. Ehdein jo tarttua Tuuvalta lainassa olevan hevoskuljetusauton oven kahvaan, ennen kuin käänsin katseeni taloon päin. Tokihan minulla oli termoksessa kahvia matkalle, niin ei tarvitsisi olla heti ensimmäisenä etsimässä huoltoasemaa, mutta… Sujautin kädet takin taskuihin, ja lähdin kävelemään tupaa kohti.Kopistelin kengät rappusten syrjään, ennen kuin astelin portaat ovelle ja päästin itseni eteiseen. Tallin pihalle parkkeeratut autot olivat jo vihjanneet että paikalla oli ihmisiä, mutta sisälle päästessä niin eteisen kenkämäärä kuin peremmältä talosta kuuluva puhe varmisti että porukka oli valunut kahville. Oli ihana paluu normaaliin arkeen, että kahvitarjoilu oli taas tuvassa ja että ihmiset myös kulkeutuivat sinne. Myös yleinen ilmapiiri oli alkanut palaamaan takaisin entiseen hetken kestäneen synkkyyden jälkeen.
“…Mooi. Vieläkö kahvia on jäljellä?”
“On joo, ainaki muutaman kupin verran” Nelly vastasi, näyttäen vihdoin enemmän omalta itseltään kun hymy löytyi tuon kasvoille. Ainakin hetkeksi, ennen kuin tuon ilme muuttui kysyvämmäksi “Missä juhlat? Et näytä ihan siltä että olisit menossa ratsastaan.”
“Hmh?” Vilkaisin nopeasti itseäni kuin en muistaisi mitä minulla oli edes päällä. Myönnettäköön, en ollut tainnut kertaakaan käyttää tallilla farkkuja ja neuletta, saati villakangastakkia. “..Aaa. Ei. Kun vähän vain ihmisemmän näköinen matkaa varten..” lisäsin vielä, kaataessa itselleni kupillisen kahvia.
“Ooksä lähös reissuun vai?” Noa kysyi rapsuttaessa jalkansa vieressä pyörivää Mielikkiä.
“Joo. Lähden pitkästä aikaa käymään kotona. Äitini täyttää vuosia, joten haluan olla paikalla juhlistamassa sitä.” En voinut olla hymyilemättä mainitessa äitini.
“Paljonko hän täyttää?” Sonja uteli kahvikuppi toisessa kädessään.
“Pyöreät viisikymmentä.”
“..Myönnän, en olisi osannut arvata oikein silloin kun hän oli täällä käymässä. Hän näyttää paljon nuoremmalta”, Sonja lisäsi ennen kuin hörppäsi juomaansa joka oli ilmeestä päätellen vielä vähän liian kuumaa.
“Mutta miten oot näin myöhään lähdössä liikkeelle? Vai kuinka pitkä matka sulla on edes edessä?”
“Yöllä pääsee yleensä kaikkein nopeiten rajan yli, vähemmän matkaajia. Ja liikenne muutenkin pääsääntöisesti rauhallisempaa. Täältä on aikalailla se…viisitoista tuntia? Kun menee autolla.”
“Mikset mene junalla? Tai lentämällä?” Harri kysyi väliin.
“..En.. Oikein pidä lentämisestä, eikä lentoja edes oikein ollut. Ja junalla matkaan taas menisi yli vuorokausi. Mutta suurin syy autolla menemiseen on se että paluumatkalle pitää saada hevonen mukaan.”
“Yksityiskohtia kiitos” Nelly tokaisi samalla kun kurotti ottamaan keittiön pöydälle nostetun kahvipannun kaataakseen itselleen toisen kupillisen.
“Viisi vuotias tamma, veljeni esteratsu joka tarvitsee vähän parempaa perehtymistä sileällä työskentelyyn”, vastasin ytimekkäästi.
“Siirtyykö Arlek nyt siis enemmän Niken hevoseksi?”
“Sitähän se on hetken melkein jo ollut, joten kyllä. Varmasti kyllä yritän jos siitä olisi vielä vähän vaikeampiin luokkiinkin kilpailemaan, mutta saa nähdä. Pääasiassa Niklas saa nyt harrastaa sen kanssa.” -
12.01.2021
Laittomuuksia satulassa
26Lohduttamisen käsikirja luku 1
Valehtelisin jos väittäisin etteikö tuntunut yhtään oudolta että heidän kotiin oli tulossa vieras. Jos perheenjäseniä ei laskettu niin Miksu oli ollut ainoa vieras joka heillä oli käynyt, ja hänkin oli kuitenkin jo pitemmän ajan takaa tuttu, ja istunut lukemattomia kertoja iltaa heidän entisessä asunnossa. Mutta, ainakin kylään tulija oli edes jostain jo valmiiksi tuttu ja Janna oli sitä paitsi mukava. Kohautin olkiani vähän, keskittyen kunnolla takaisin ruuanlaittoon.
Ruokailun aikana sain onnekseni huomata että en enää jännittänyt hartioita tai leukaperiänikään, vaan koin oloni melkein jo rennoksi siinä vaiheessa kun Niklas apunani siivosimme pöytää. Kurtistin kulmiani hieman, katsoessa takaoven suuntaan kun Janna oli pistäytynyt ulos koirien kanssa. Siinä missä pöydän ääressä käyty keskustelu oli pääasiassa ollut kevyttä jutustelua, en saanut karistettua mielestäni naisen reaktiota kun Niklas oli ihan vain uteliaisuuttaan kysynyt että miten tuo oli ylipäätään päätynyt työskentelemälleen alalleen. Vastaus itsessään oli kyllä sellainen minkä moni varmasti antaisi, alasta riippumatta, mutta tapa miten toinen oli sen sanonut sekä sitä edeltänyt jähmettyminen taas ei. Etenkin kun Janna ei ollut vaikuttanut sellaiselta joka jäätyisi moisen kysymyksen edessä.
Kun asiaa mietti enemmän, niin tallillakin oli kyllä ollut joitakin päiviä jolloin hän oli vaikuttanut… No, hyvin samanlaiselta mitä äsken, joten ei se kai mahdotonta ollut että taustalla olisi jokin isompi syy. Koska jos rehellisiä oltiin, enhän minä itseasiassa tiennyt Jannasta oikein mitään ellei se liittynyt hevosiin.
Vilkaisin Niklaksen suuntaan ja toivoin pienesti että tuo olisi rekisteröinyt saman mitä minä. Hän se meistä oli se joka osasi reagoida tällaisiin asioihin, mutta tuolla oli eilisestä lähtien mennyt vaihteeksi niin lujaa pään sisällä että ei varmaan huomaisi vaikka hirvi kävelisi takaoven kautta asunnon läpi etuovelle ja ulos.“..Laitatko loput astiat tiskikoneeseen, voisin käydä itsekin haukkaamassa nopeasti happea ennen elokuvaa.”
“Jeesh! Laitanko mä veden samalla kiehuun vai mitenkä?”
“Joo, laita vaan. Ainakin mä voisin ottaa teetä”, vastasin samalla kun kävin noukkimassa kenkäni eteisestä ja palasin ne kädessä takaovelle.Janna ei reagoinut ollenkaan takaoven aukeamiseen, vaikka ei näyttänyt olevan varsinaisesti keskittynyt mihinkään. Tuon katse näytti olevan tiukasti hankeen painuneissa tassunjäljissä. Vilkaisin olkani yli keittiön suuntaan ennen kuin livahdin ulos pakkaseen ja suljin takaoven perässäni.
Pitäisikö sanoa jotain? Vai seisoisinko tässä vain?
Kohotin toista kulmaani aavistuksen, kun Janna pyyhkäisi kasvojaan nopeasti hihansuuhun.
Ehdein jo ajatella, tai toivoa, että hän oli huomannut ettei ollut enää yksin ulkona mutta katse palasi kuitenkin takaisin samaan suuntaan kuin ennen sitäkin.
En ole hyvä tällaisessa. En ollut koskaan oikein osannut reagoida tälläisissä tilanteissa jos kyseessä ei ollut oman perheenjäsen. Samalla hetkellä koin oivalluksen: Jos hän olisi sisarpuoleni, mitä tekisin.
Lopulta nostin aika varovasti toisen käteni Jannan hartialle, melkein säpsähtäen itsekin kun toinen oli hätkähtänyt saatuaan tietää läsnäolostani. Siirryin askeleen verran lähemmäs, jääden vain seisomaan toisen viereen ja annoin rauhassa tilaisuuden päättää että halusiko hän puhua vai ei.Hengitin rauhassa kylmää ilmaa, mikä tuntui ihanan raikkaalta ja jopa pistelevänä keuhkoissa kuin kasvoillakin. Krem tai Myssykään eivät näyttäneet paljon kylmästä välittävän, vaan pomppivat kuin kauriit heinäpellossa vielä jäljellä olevassa koskemattomassa hangen osassa. Kunnes jatkoivat karvaisena tornadona juoksua lumeen muodostuneita polkuja pitkin vuorotellen toinen toisen häntäkarvoissa kiinni roikkuen.
Käänsin katseeni Jannan suuntaan kun tuo lopulta alkoi puhumaan. Vaikka toisen ääni oli niin hiljainen että kuulosti lähinnä kuiskaamiselta.
Nyt etenkin olin hukassa siitä että mitä pitäisi tehdä. Hyvin nopeasti mietein että sanoisinko jotain, mutta päädyin vähän empien kääntymään enemmän naisen suuntaan ja laittaa kädet tuon ympärille. Janna ei ainakaan näyttänyt vieroksuvan sitä, tai yrittävän siirtyä kauemmas, joten suljin hänet lopulta halaukseen. Pieni osa minusta halusi kyllä myös sanoa jotain jotta hän tietäisi että kyllä minä voisin ainakin kuunnella jos hän haluaisi puhua asiasta enemmän. Siihen mennessä olisin toivottavasti ehkä ehtinyt pyöritellä naisen sanomaa mielessä vähän läpi jotta osaisin tarvittaessa jopa sanoakin jotain. -
Toinen viimeistelemättömämpi tekstin tynkä minkä pusken vähän tälleen riman alta pois jaloista.
11.1.2021
Syynäsin kulmat kurtussa koulusatulassa roikkuvia jalustinhihnoja. Päällisin puolin ne kyllä näyttivät hyvältä, ei murtumia, ompeleet olivat yhä asiallisessa kunnossa eli katkenneita lankoja tai muutakaan. Mutta aivan kuin ne olisivat eilen tuntuneet epätasaisilta vaikka kuinka oli laittanut ne samoihin reikiin kummaltakin puolelta.
Nappasin jalustimet irti, avaten hihnat niin että sain aseteltua ne pitkin pituuttaan toisiaan vasten. Tarkemman mittaamisen kautta epäilys varmistui oikeaksi, että vasen jalustinhihna oli venynyt toista enemmän jolloin reiät eivät olleet enää samoilla kohdilla. Hieraisin niskaani hieman, pyyhkien hihnat satulan tavoin läpi sienen kanssa ennen kuin aloin pujottamaan hihnoja takaisin jalustinkoukkuihin. Siirtäen valmiiksi venyneemmän hihnan vastakkaiselle puolelle. Pitäisi varmaan ensimmäiseksi katsoa vähän että olinko itse muuttunut niin vinoksi, vai Niklas, että riittääkö pelkkä ratsastajan kehonhuolto. Ja samalla syynätä tarkemmin läpi että satula itsessään istui vielä Arlekin selkään. Selästä käsin en ollut kyllä huomannut mitään mutta…
Nostin katseeni varustehuoneen ovelle päin kun kuulin sen avautuvan selkäni takana. Outi ja Janna lampsivat sisälle huoneeseen, keskustellen jotain hevosten käytökseen liittyvästä. Ilmalaiva mainittu, joten arvelin aiheen liittyvän hevosten virkeämpään käyttäytymiseen nyt kun olimme saaneet vähän lunta ja jopa pakkasta.“Hei, sähän tulit sopivasti vastaha. Miten ne teijän kisat meni?” Janna uteli suoraan, huomattuaan minut huoneen perällä. Tunsin kuinka korvanpäitäni alkoi kuumottamaan.
“…Niklaksella meni hyvin. Tosi hyvä ja tasainen suoritus, sai arvostelussa kehuja täsmällisistä ja rauhallisista laukannostoista.”
“Sehän on mahtavaa. Mitä oon vähän sivusta seurannu niin Nikkehän edistyny tosi hyvin, kun eikö se oo ratsastanu vasta.. vuoden tai jotai sellasta?” Outi puheli samalla kun kaivoi harjapakkia Jussin kaapista.
“Lähemmäs vuoden joo.”
“Nikellä on kyllä ollut kehittymisseen yks ratkaaseva tekijä, kun son saannu alusta asti olla valvovan silimän alla ratsastaas. Ja yksityysenä vieläpä.”
“Jep, se kyllä vaikuttaa tosi paljo. Moni käy pitkään ratsastuskoulun ryhmätunneilla mutta ei pääse kehittyyn kunnolla, kun ne ryhmät on monessa paikassa liian isoja että opettaja vois keskittyä kenenkään menoon sen tarkemmin”, Outi sanoi ja Janna myönsi huomanneen saman. Itse nyökytin vain päätäni vastaukseksi, koska se oli valitettava tosiasia. Liian moni talli piti ryhmäkoot turhan isoina.
“Mutta entä sun oma suoritus? Kun sähän mainihrit siittä KN Speciaalista.”
“…No. Tavallaan se kai meni hyvin, mutta ei kuitenkaan…” aloitin, hieroen niskaani samalla kun palautin katseeni maailman mielenkiintoisimpaan jalustimeen. Ennen olisin pyrkinyt jättämään aiheen siihen, mutta kuten henkilökohtainen sosiaalistamis valmentajani Niklas oli alkanut Kremin ohella opettaa minuakin niin jatkoin, “…Tai siis. Jos olisimme startanneet helppo A:ssa, niin suoritus olisi varmasti riittänyt palkinnoillekin. Mutta.. kun meidän olisi pitänyt suorittaa se KN Special rata..” -
10.1.2021
Tuijotin sormien raosta valkoista kahvikuppia mitä puristin toisessa kädessäni. En muista milloin viimeksi olisin näin selvästi tuntenut kuinka korvanpäitä ja poskia kuumotti, ja olin varma että kasvoni antoivat värisävyssä hyvän vastuksen niin omille rastoilleni kuin huoltoaseman pöytää koristavalle jouluiselle pöytäliinallekin.
“Ookko varma ettet halua?” Niklas kysyi toistamiseen, kallistaen käsissään olevaa Scan Burgerin teksteillä varustettua paperitaskua. Pudistin vain päätäni vastaukseksi. En voinut edes ajatella syömistä. Jopa kahvi tuntui tökkivän.
Lopulta Niklas sai tuhottua viimeisetkin ranskalaiset, alkaen sullomaan ateriasta jääneet käärepaperit tapansa mukaisesti tyhjään juomamukiin. Ja pyöritteli sitä käsissään, kunnes oli saanut taiteltua ylimääräiset reunat alas siten että jäljellä oli lopulta lähinnä kiekkoa muistuttava pahvimöykky.
Nousin toisen perässä ylös pöydän äärestä, napaten puolillaan olevan kahvimukin mukaani ja kippasin sen sisällön nesteille tarkoitettuun astiaan roska-astian yhteydessä. Ehkä kahvi maistuisi paremmin siinä vaiheessa kun aamupäivän kisasuoritus ei olisi enää niin tuoreena mielessä.“Älä huoli. Kukaan ei oo vielä kuollu häpeään”, Niklas heitti niin reippaaseen sävyyn että näkemättäkin tiesin tuon suupielten nykivän kohti korvia.
“..Ei kai. Mutta voin olla ensimmäinen,” mutisin puoliääneen.Kävellessämme autolle päin kuulin kuinka Niklas yritti peitellä naurun tyrskähdyksiä yskähtelyksi. Mutta siinä vaiheessa kun aloin sulkemaan raollaan ollutta trailerin etuovea jotta voisimme jatkaa matkaa, lopulta hän jo ratkesi nauramaan. Olihan tuo onnistunut pidättelemään pinnan alla kuplinutta vähän vahingoniloista mutta erittäin huvittunutta nauruaan jo lähemmäs pari tuntia. Ei sinänsä, toisen rehevä nauru tai omatkin suupieleni lopulta nykimään vähän ylöspäin.
-
Vähän testailua ja hakemista Marshallilla kirjoittamiseen. Ja yritystä purkaa odottamassa ja kesken olleita tekstejä jotenkikaan pihalle.
Tavarat autoon ja menoksi
Talvi-ihmisenä en ollut koskaan tyytyväinen jos talvella ei ollut kunnon kinoksia. Mitä enemmän lunta niin sen parempi. Mutta nyt kun piti ottaa käyttöön jo hetken paikallaan seissyt kuljetuskoppi, niin vähälumisuus ei haitannut yhtään. Eipähän tarvinnut lapioida hankea kopin ympäriltä vaan saattoi vain napata vetoaisan suojan pois, peruuttaa auto kohdilleen ja vetää kärryn tallin viereen.
“Nikke kerto että soot kanssa starttaamassa niissä kisoossa mihin te nyt lähettä.” Jannan ääni kuului auton keulan suunnalta kun laskin lastaussiltaa alas. Nainen käveli Arlekinin satula käsissään varustesäkkiä ja harjapakkia kantavan Niklaksen mukana.
“..Joo. Se oli vähän sellainen.. hetken mielijohteesta tehty päätös.”
“Hetken ja hetken, ohan se ny kuukausia haaveillu että millon pääsis taas kisoihin”, Niklas kiirehti kommentoimaan väliin.
“No, joo. Mutta en ollut vielä varsinaisesti suunnitellut osallistumista.. Mutta tuo kisa tuli sopivasti tähän vaiheeseen ja menemme sinne muutenkin niin.. miksikäs ei”, vastasin vähän olkiani kohauttaen, “..Pääsin siis kuntoutuksessa nyt viimeiseen vaiheeseen. Saan siis omien tuntojen mukaan alkaa taas.. no, tekemään kaikkea mitä tein ennenkin. Eli ratsastamaan kunnolla ja myös kisaamaan,” lisäsin huomattuani Jannan kohottavan toista kulmaansa kysyvästi.
“Mut toiha on tosi hyvä juttu!…Ja hyviä uutisia täälä ehkä vähä kaivattaaski..” nainen sanoi vähän hiljaisempaan sävyyn.Kukaan meistä ei tuntunut oikein osaavan lisätä asiaan mitään. Tiesimme mistä oli kyse, tai lähinnä että mihin Janna oli viitannut hyvien uutisten kaipaamisella. Mitään varsinaista tietoa mistä oikeasti oli kyse ei ollut tuntunut kuuluneen talon puolelta. Mutta suurinosa oli jo varmasti päätellut mistä saattoi olla kyse. Seisoimme hetken kopin vieressä ympyrässä kuin pingviinit, ennen kuin Niklas oli lopulta puhunut hakevansa loput tavarat kyytiin jolloin lähdimme kaikki valumaan takaisin sisälle.
“..Mihinä luokkaan muuten osallistuit?” Janna kysyi, vaihtaakseen puheenaiheen takaisin kevyempiin aiheisiin. Onneksi.
“..Ei se ole kuin KN Special. Mutta siitä on hyvä aloitella.”
“Mmh. Meki osallistuimma helppo B:hen Paahtiksen kaa siihen ens kuun Storywoodsin Dressage Cupiin.”
“Ettekö te viime vuonna startannut alemmassa luokassa?”
“Joo. Vaikka kyllähän me silloonki reenattiin paljo just helppua beetä, niin tänä vuanna ois tarkotus vakiinnutta meijän taso sinne.”Juttelimme hetken suunnitelmista ja tavoitteista tämän vuoden kilpailemiseen liittyen samalla kun täytin Arlekinin heinäverkkoa matkaa varten. Lopetin heinän lappamisen kuitenkin aika nopeasti kun muutama palanen loksahti kohdilleen päässäni. Nostin katseeni Jannaan.
“..Tuota.. Oletko miten menossa sinne ensimmäiseen osakilpailuun Paahtiksen kanssa? Tai siis, lähinnä että oletko lähdössä niin että kopissa olisi tilaa toiselle hevoselle.”
“Omalla autolla moon lährössä, niin kopissahan ei oo kuin Paahtoleipä. Oliko sulla mitä mielesäs?”
“Pystyisikö Niklas ja Arlekin lähteä sinun matkassa sinne? Koska en ole varma ehdinkö itse lähtemään sinne. Oma osuus bensoista ja muusta maksetaan tietenkin.”
“Tokihan se onnistuu. Ompaha vähäsen mukavempi reissu itellekki kun on matkaseuraa. Ja Paahtiksellaki varmasti kivempaa kun on kaveri matkasa.”
“Loistavaa. Toki, vielä pitää varmistaa Niklakselta että sopiiko hänelle tälläinen järjestely…”
“Ai kelpaako mulle mikä?”
“Marsh tosa justiisa kysy että jos sä mahtuusit mun kyyvissä sinne Storywoodsin kisoohin, mutta että mitä mieltä soot ite siittä.”
“Mietitääs. Epävarmuus että ehtiikö toi yks ees takas että pääseekö ees lähteen versus varma kyyti sinne? Jos siis tietenkää jotaki odottamatonta katastrofia ei tapahu. Kyllä kiitos!”Nostin puolilleen täytetyn heinäverkon ylös, ja lähdin kantamaan sitä ulko-ovea kohti kuin kantaisin piripintaan täytettyä vesilasia mukanani. Mitä vähemmän verkkoa heiluttelisin, sitä vähemmän olisi käytävältä lakaistavia heiniä.
“Niin onko Marshall lährössä käymään jossain kauempanaki? Vai minkä takia epävarmaa että ehtiikö takas.”
“..Lähden käymään kotona kuun loppupuolella”, vastasin samalla kun kiipesin kuljetuskopin sisälle kiinnittämään heinäverkkoa, “Äidin 50 vuotis syntymäpäivät ja samalla myös hevosen hakureissu.”
“Eikä! Millaane hevonen? Onko se ihan sun oma vai miten?”
“5-vuotias tamma. Se on nuoremman veljeni hevonen. Mutta sillä on tällä hetkellä niin paljon ratsastettavia ja muuta hommaa, niin tuumasimme että se helpottaa ainakin vähän hänen elämää jos otan tämän yhden sen käsistä ainakin joksikin aikaa.”En vaivautunut sen kummemmin kuvailemaan minkä näköisestä hevosesta oli kyse, koska Niklas oli selvästi jo askeleen edellä. Toinen mainitsi jotain instagramista, ennen kuin jo ojensi puhelinta Jannan eteen. Näkemättäkin osasin päätellä että hän oli kaivanut joko Mityan tai Vladin tililtä esille Arieksen kuvan.
Kävin läpi päänsisäistä muistilistaa mitä vielä puuttui. Mutta kerta satula ja varustekassit oli kannettu kyytiin, enään ei tainnut puuttua kuin itse hevonen. Tuuva odotti meidän saapuvan vasta joskus lähempänä neljää, joten olimme aika reippaasti etuajassa suunnitellusta aikataulusta. Mutta ainakin välipysäkillä olisi siis paremmin kuin hyvin aikaa Arlekinin klippaamiseen.
Niin joo. Pitää varmistaa että klipperi on mukana.ps. Jos sulla oli jo Janna jotaki suunniteltu Storywoodsin Dressage Cupin kisamatkaa ajatellen tai muuten vaan tuo kuvio ei nappaa/onnistu, ignooratkaamme tekstistä sitä koskeva osuus xD
-
Jooo, itellä on kans se tuska yhä tuoreesti takaraivossa niin ehkä vähän jo sellanen miks mä teen tän fiilis. Mutta.. Yritän tiukasti pitää sen linjan että ei se oo niin justiinsa, koska niin se Niklaski sanois. Sitä tarvi jokaseen kissanristiäiseen osallistua ja verenmaku suussa treenata, eikö tän pitäs olla kuitenki enssijasesti vaan hauskaa xD
Kannatan kans että perinnelinjalla vois tiimin nimessä mennä.
-
Eiköhän ainaki se Niklas Arlekin kaa tonne lähe, ko niin kauan on siitä haaveillu ja puhunu! 😀 Marshall jää tällä kertaa vaan taustajoukkoihin.
-
Ai että on mahtava kuva! Tykkään tästä sun tyylistä aivan älyttömästi! Ja tilanne itekki on to kiva, kun rauhassa varsan kanssa opettelemassa asioita, ja Fanni vielä hyvällä asenteella korvat hörössä tekemässä.
-
Ai vitsit olin innoissani että pitkästä aikaa Noasta kuuluu jotain! Muutamat kerrat jo miettiny että millonkohan ehdit kirjotella, etenki ku niin herkulliset kuviot Chain kanssa jääny auki!
Ja Niklashan kyllä leikkii parisuhdeterapeuttia ja mieluusti, ja onki siinä oikeasti parempi mitä kirjottaja ite. -
Täältä vähän saman asian kommentointia, että mahtavaa nähdä kuin Nelly aökanu pääseen takas jalkeilleen! Tekee töitä ja pyörittää vielä tupaaki.
-
Ai vitsit, nythän tuli jännä mahdollinen sivutie tarinaan! Koska oishan se nyt siistiä lähtä pidemmäksi aikaa jonneki ulkomaille, mutta sitte taas juuri se että entäs hevoset, työ ja kotitalo. Onko mahollista ottaa hevoset mukaan vai pitääkö niille etsiä joku paikka/hoitaja siksi ajaksi? Tai mitä Sonja ylipäätään päättää tehdä? Tai Harri ite! Niinku hänki sano, jos Sonjaa ei olis niin aika varmasti lähtis, mutta entäs tässä tilanteessa sitte.
Näillä kahdella on kyllä ihanan asiallinen ja järkevä tyyli keskustella isoistaki asioista. Juuri halkoa ne niin että selvitetään faktat ja vasta sitte mietitään että mitä ja hä. -
Vai on Niklas ainaki ysi. Siinä missä on aina kiva huomata kun joku on napannu omia hahmoja mukaan tarinoihin niin ehkä kaikkein eniten innostun aina siitä, kun nään sun ottaneen Niklaksen mukaan. Koska sun tapa kirjottaa se osuu just eikä melkeen nappiinsa, ja vieläpä niin elävästi, että mun aivot pystyy helposti vääntään päähän pienen elokuvan tilanteesta.
Ja ehottomana pakkona nostaa pöydälle kohta: ”Tapahtuisi ihme niin kuin Tuhkimolle ja olisin yhtäkkiä ysi itsekin. Menisimme naimisiin ja tekisimme pieniä hevosensa vain puoliksi harjaavia idioottilapsia, ihan niin kuin Eiran unelmissa aina tapahtuu.” koska myönnän lukeneeni etenki tuon pätkän myös mun tyttökaverille, koska naureskelin sille ihan ääneenki.
-
Varmasti harmittaa sen jälkeen kun ekassa osakilpailussa pärjäsi vähän odotettua paremmin, ja ehti toivoa parempaa tulosta seuraavalle kerralla että vois päästä ihan finaaliinki. Mutta onneksi Janna ei kuitenkaan näytä liikaa ottavan itseensä huonomminkaan menneestä suorituksesta.
-
Älä huoli Harri, en ymmärrä minäkään. Koska kuka masokistinen ihminen vapaaehtoisesti, ilman oikeaa syytä/toteuttamis aikeita, tekee jotaki kannattavuuslaskelmia? Ja vieläpä hevostalliin liittyen kun sellaisen plussalla saaminen ei ole mikään naps ja kops juttu.
Itteäki saattais kyllä Harrin kengissä vähän tutisuttaa kun toinen nuinki tarkasti laskuroi moisia, ihan vaan muka huviksi. -
Ah. Niin tuttua vähän haaveilla että jos taivas ois rajana, että minkälaisen tallin sitä pykäis missä kaikki ois jut niinku ite haluais. Ja niin ehkä turhia tai etenki siivouksen kannalta kauheita, niin oishan ne kristallikruunut makia iskeä tallin kattoon!
Sonjallahan olis varat ja maata mihin rakentaa, niin kuin tekstistä käy ilmi, niin suurella mielenkiinnolla kyllä jään seuraan että jääkö tämä vaan haaveiluksi. Vai meneekö ihan toteutukseen asti. -
Ai vitsit! Joo, Niklas suostuu mukaan kyllä siltä seisomalta ko vaan ehotuksen iskee tiskiin. Ja varmaan samoilla höyryillä ja penkomasa suksia varastosta.
-
Siinä missä tunsin vähän huojennusta Eetun tekstiä lukiessa, kuinka asiat näyttää alkavan palaamaan takasi normaaliin. Niin tätä lukiessa tulee enemmän sellanen ”oh no” reaktio, etenki kun pääsi loppuun asti.
Sinäsä pieni irtiotto, joku lyhyt lomareissu pois Otsonmäeltä jonnekkin ihan muualle, vois tehdä ihan hyvääki. Mutta toivottavasti Nelly löytää jonku jutun itelleen minkä avulla pääsee kiipeämään pois tuosta kuopasta missä ei pääse vessaa ja keittiötä pidemmälle. -
Samaa totean minäki: Huh, ainaki suunta näyttäs oikealta että asiat alkaa hiljalleen palaan takasi normaaliin.
Jotenki ehkä ihan parasta että Eetu ite tuumaa että pyytäis vähän apua aamutalliin. Että sen ansiosta vois peräti kolmena aamuna nukkua pitempään, ja käydä ihan ekana herättyään vaan ratsastamassa ennen kuin tekis mitään muuta. Koska se on aivan varmana hyvä päätös ja tekee ihan hyvääki sille. Itelle ainaki sellanen pieni tauko olis just sellanen, että sen jälkeen jaksais taas.
-
Tää oli ehkä viimenen asia mitä oisin osannu odottaa. Että Eira on pitäny Marshallia millään tavalla millään sijalla varalla jos hän ei ikinä sais ketään muuta poikaystävää. (Samalla tässä lukiessa saatoin myös revetä tälle paljastukselle minkä takia jouduin moppaamaan myöhäistä aamukahvia pöydältä.)
Niin paljon ku mä henkilökohtasesti välillä lähes pelkään Eiraa, niin silti mä haluaisin ottaa sitä hartioista kiinni ja vähän ravistella että tollaset typerät luulot ees vähän karisis pois. Ettäkö muka kaukoputken saaminen lahjaksi vois muka näyttää jonku silmissä tollaselta.
