Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Sama, vanha arki
Tässä sitä oltiin, jälleen kerran. Istuttiin tallissa, perunamuusit ja kastikkeet valmiina. Minulta pääsi huokaus. Tämä päivä oli hyvin samanlainen kuin edellinen, ja viime viikot. Mitään ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Joo, Hellon auton kanssa oli jotain mutta ihan oikeasti suurin tapahtuma oli kun sanoin vahingossa perunoita perunooksi. Siitä puhuttiin vielä iltakahvilla ja puhutaan varmasti pitkään.
Cozmina pärskähti. Sillä oli jo suitset päässä ja satula selässä. Nousin pieneltä penkiltä ja nostin kypärän päähäni. Jotain pitäisi keksiä. Mutta mitä? Miksi minulla oli tällainen olo? Missä oli vika?
Nousin Cozminan selkään tallin pihalla ja käänsin menosuunnan pellon reunalle. Sama pellon reuna, jossa jo vähän vihersi jokin, mikä nyt pellolla kasvaakaan. Sama reitti, jonka olen kulkenut monta kertaa ennenkin.
Ymmärrän kyllä, miksi Eetu nauttii näistä maisemista. Täällä on metsää ja peltoa ja ihmiset kaukana. Silti minulla oli, no, tylsää. Enkä nyt tarkoita, että jotain suurta pitäisi tapahtua joka päivä. Tämän kesän piti olla vain erilainen. Tänä kesänä minusta piti tulla… Tänä kesänä minulla piti olla kädet täynnä työtä.
Cozminan askel oli rentoa. Se kulki korvat pörräten, mutta pää alhaalla. Cozminalla taisi olla kaikki hyvin. Rapsutin sitä vähän harjan juuresta. Sitten se iski. Minulta puuttui suunta! Tämän kesän piti olla erilainen ja sitouttaa minut moniksi vuosiksi, mutta nyt yhtäkkiä pöytä oli avoin. Eetu tietysti sitoi minut, mutta niin löysillä solmuilla, että pääsisin vain lähtemään. Halusinko minä edes lähteä? Miksei Eetu ollut kosinut minua? Halusiko hän edes naimisiin?
Isompi kysymys taitaa olla, haluanko minä naimisiin. Haluanko minä asettua tänne ja toistaa samaa päivää uudelleen vuodesta toiseen. Mitä minä haluan?
Huokaisin. En minä tiedä. Isossa tähtäimessä en osannut sanoa, onko minusta enää avioitumaan ja asettumaan aloilleni. Veri virtasi kyllä asuntoauton suuntaan ja takaisin matkailuun, mutta samalla pelkkä ajatus väsyttää ja hengästyttää. Täällä, Pohjanmaalla, on ihmisen hyvä olla. On peltoa, vihreää, metsää ja vaikka mitä. Silti saa olla ihan rauhassa ja samalla minuutilla myös ihmisten ympäröimänä jos haluaa. Ja sitä minä haluan: ihmisiä ympärilleni. Rakastan, kun ympärillä on hälinää ja tapahtumaa.
Pääsenhän minä matkailemaankin. Käyn säännöllisesti valmentajana lähikunnissa. Silti en pääse seikkailemaan kuin näitä samoja metsiä, jos haluan Eetun mukaani. Eetun kanssa ollaan täällä.
Viimeisen mutkan kohdalla olen jo varma: täällä minä haluan olla, nimenomaan Eetun kanssa. Täällä on hyvä, iso perhe ja täällä minä viihdyn. Pitää vain keksiä jokin isompi kuvio. Ehkä, jos palautan Cozminan ja ostan oman oikean hevosen ja alan kilpailemaan? Tai otan asiakseni valmentaa Eirasta tai Hellosta kilpailevia. Ei, Hello taitaa olla liian iso haukkaus, mutta Eira tykkäisi varmasti.
-
Noa ja Noan työ
Talvi oli ollut pitkä ja hyvin luminen. Nyt oli kuitenkin jo toinen lämmin päivä peräkanaa ja kinokset sulivat hyvää vauhtia. Ränneistä kuului valuvan veden ääni ja tiet olivat jo sulat. Aurinkokin näyttäytyi iloisena ja lämmitti Mielikkiä terassilla. Se istui ylpeänä ja siristi silmiään. Selvästi nautti auringosta.
Vasta, kun auto ajoi pihaan, Mielikki avasi silmänsä. Noa tuli töistä. Hän parkeerasi auton vinoon, Eetun auton viereen ja keräsi tavaroita apukuskin paikalta. Mielikin häntä heilui villinä, kun Noa nousi autosta ja moikkasi. Pieni koira hyppäsi tuolilta alas ja juoksi isäntäänsä vastaan.
”Moooi, oliko kivaa?” Kysyin, kun Noa pääsi rappusten alapäähän.
”Joo, oli.” Noa hymyili leveämmin kuin aurinko. Nyökkäsin ja hymyilin. Noalla oli hyvä päivä.
“Mennään ottaa teetä”, komensin.
”Mä vaihan työvaatteet ensin pois, tuun sit”, Noa sanoi ja avasi oven. Hän komensi Mielikin sisälle ja meni itse perässä.Vesi kiehui, kun nostin teepussit pöydälle. Otin itselleni karamellin makuisen teen. Noa saisi itse valita, vaikka todennäköisesti hän joisi marjateetä. Niin kuin yleensä.
”Millasta oli? Olikko kassalla?”
Noa pyöritti hetken mukiaan pöydällä, ennen kuin vastasi.
”Varastossa.”
”Miten sä oot noin ilonen? Tekeekö työn tekeminen oikeesti noi hyvää sulle?” Puhalsin mukiini.
“Mulla on vaan tosi hyvä päivä” Noa vastasi ja kohautti olkiaan.Noalla näytti olevan hyviä päiviä toisensa perään. Eilen ja viime viikollakin hän oli tullut kotiin oikein säteillen. Hän tuntui piristyvän päivä päivältä ja on talven jäljiltä herännyt kuin lintu. Nytkin hänen kasvoillaan oli korvasta korvaan yltävä hymy. Hän istui suoremmassa ja piti kyynärpäitään pois pöydältä.
Hengitin suu auki sisäänpäin. Ihan selkeäähän se oli!
”Sulla on joku siellä!” Kiljahdin. ”Kuka se on? Kerro heti!”
”Eikä ole!”
”Noa. Minkä värinen on paloauto?”
”Eihän mulla…”
”Aivan varmasti on! Kuka se tyttö on? Joko se tietää? Onks se blondi?”
”Ei oo ketään! Älä utele”, Noa puolusti itseään. Hänen silmänsä puhuivat eri tarinaa suun kanssa. Niissä oli uudenlainen pilke. En ollut nähnyt sitä ennen Noan silmissä.
”Okei, ei sun tarvii kertoa vielä. Mä saan sen selville kyllä, varo vaa” kiusasin.
”Nelly…” Noa sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
”Ei, älä kerro. Mä arvaan. Mä mietin eka.”Juuri sopivasti ulko-ovi aukesi ja Mielikki haukahti ja lähti katsomaan tulijaa.
”Täällä on teetä” huikkasin. Noa katsoi minua vakavasti. Hän viesti äänettömästi, että pitäisin suuni kiinni. Minua hymyilytti. -
Pablo80
”Mä tulin ny!” Hello ilmoitti ovelta.
”Älä huua” Eetu särtti, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
”En minä huuda. Kerroin että Hello on saapunut.”Kaksikko otti kengät pois jalastaan ja tulivat olohuoneeseen.
”Mitä kuuluu?” Hello kysyi ja istui melkein syliin asti sohvalle. Hän nojasi päänsä minun olkapäähäni niin, että kutimet oli pakko laskea käsistä.
”Hyvää, mutta anna mä ny kudon tätä.”
”Hello, mihnä sä olit? Sinoot käyny täällä tosi vähä eile”, Eetu kommentoi nojatuolistaan.
”Kuuleppa ko minä kävin kaupassa. Ja söin lettuja. Ja sit kävin äitin ja isän luona eilen ja ne ruokki niin ei mun tarvinnu enää tänne tulla syömää!””Pojat hei. Mä näin viime yönä unta”, keskeytin.
”Hienoo! Mäki näin, mutta en muista mitä.”
”Rauhotu ny Hello, anna mä kerron. Näin unta Pablo80-miehestä.”
”Jaa. Kukas se o?” Eetu kysyi.
”No Pablo80. Mä olin baarissa ja se alko kertoo tarinaa kapinasta ja merimiehistä.” Aloitin ja paransin asentoa. Hellokin nousi istumaan. ”Se sano, että sillon ko hän synty ni oli maailmassa alkamassa kapina. Merimiehet tuli meriltä takaisin ja ne sai naiset aiva hulluiks. Niin se Pablo sano.”
”Merimiehet?” Hello kommentoi.
”Kuuntele ny. Pablo sano, että ko ne tuli maihin ja koski naisia eri tavalla. Sit se laitto kätensä mun reidelle näin…” Laskin käteni Hellon reidelle ja Hello kiljahti.
”Iik! Tyttöbakteereja!” Hello huusi ja ponnahti seisomaan.
”Ja just noin mä reagoin” nauroin. Eetu hymähti tuolissaan.
”Jaa, sellasta. Onko perunoota jo kiehumassa?” Hän sanoi.
”Joo, on. Viis minuuttia olleet” vastasin. ”Kai ne kiehuu jo.”
”Mä käyn kattoo ennenpää ku bakteerit tarttuu”, Hello ilmoitti ja melkein juoksi keittiöön.
”Varo! Mä tuun ja!” Huusin ja ryntäsin perään. -
Tyytyväinen keittiön henki
Minusta oli tullut keittiön valtiatar. En osaa kertoa, koska niin oli tarkalleen käynyt. Ennen se oli Jillan valtakunta, mutta nykyään minusta tuntui, että koko ajan sai olla keittiössä tekemässä jotain. Ruokaa, kahvia, keksejä, tiskaamassa… Jotain oli aina kesken.
En ollut kummoinen kokki, joten en erityisemmin pitänyt uudesta roolista. Osaan tehdä hyvän makaroonilaatikon ja kohtuullisen makkarakeiton. Osaan keittää purkista kastikkeen ja kuoria perunat. Normaalia kotiruokaa. Sen erikoisempaan en pystynyt, mutta ei sellaista taidettu odottaakaan.
Minua ärsytti, että en voinut olla ulkona yhtä paljoa kuin ennen. Aikaisemmin olin saanut ratsastaa tunteja ja letittää Cozminan harjaa rauhassa vähintään yhtä kauan. Nyt seisoin hellan edessä ja hämmensin kastiketta. Ratsastushetket ja välillä työtkin piti rytmittää ruokailun mukaan. Eetun tuli nälkä kymmenen ja neljän aikoihin ja silloin ruoan piti olla valmista ja katettuna pöytään.
Rakastin Eetua ja tein hänelle mielelläni ruokaa, vaikka se ei todellakaan ollut vahvuuksiani. Kesällä ehtisin olemaan varmasti enemmän ulkona, sillä Eetu piti grillaamisesta. Jos vain ehdottaisin grillaamista melkein joka päivä? Tai tekisin ruokaa isomman määrän kerralla niin, että sitä jäisi seuraavallekin aterialle.
Tuoretta leipää ei Hopiavuoresta saanut, ellei joku tuonut mukanaan tai Ritva lähetä sitä Eetun tai muun mukana. Eikä saisi. Siihen minä en lähde. Siinä menee raja.
Myhähdin itsekseni. Iltapäivän ruokaa teen niin paljon, että sitä jäisi myös huomiselle. Siten voisin heti Sonjan valmennuksen jälkeen lähteä pitkälle maastoretkelle. Vai pitäisikö minun mennä ennen töitä? Aamupäivällä voisin kyllä käydä katsomassa jos Eetu tarvitsisi apua hevosten kanssa.
Vilkaisin ympärilleni. Pöytä oli siisti ja pyyhitty, keittiön tasot muutamaa likaista mukia lukuunottamatta tyhjiä. Tiesin olohuoneenkin olevan siisti ja jos siistisin sen vielä illalla, voisin lähteä aamulla Eetun mukaan karsinoita putsaamaan.
Nostin ruskeakastikkeen pois kuumalta levyltä ja toivoin, ettei se olisi ihan kauheasti pohjaan palanut. Perunat kiehuisivat vielä ainakin vartin. Otin heti tilaisuudesta kiinni ja lähdin talliin katsomaan kumppanini kuulumisia.
Pukiessani kenkiä jalkaani totesin olevani kaikesta huolimatta tyytyväinen elämääni. Ainakin sain kertoa monta kertaa päivässä Eetulle ja muille tallilaisille, miten paljon heistä välitin. Nimittäin niin paljon, että olin valmis häärimään keittiössä ja ruokkimaan kaikki leveä hymy kasvoillani.
-
Sonja ja Mortti
”Jalka eteen, älä vie sitä noin taakse!”
Mortti nosti jälleen laukan. Kävin mielessäni läpi muistilistaa, kun Sonja siirsi hevosen takaisin käyntiin.
”Anna pitkät ohjat hetkeks ni jutellaan”, komensin ja lähdin kiertämään ratsukon kanssa uraa.
”Jalka pysyy paikallaan, käden kaa oot nyt tarkkana. Yleensä on siis hyvä juttu, et se tarjoo laukkaa, mut nyt halutaan ravia…”
”Mortilla tuntuu olevan menohaluja” Sonja kommentoi ja työnsi jalallaan hevosta syvemmälle kulmaan.
”No selvästi” naurahdin. ”Koita antaa pienemmät avut. Ja jalka pysyy.”Pysähdyin ja jäin katsomaan Sonjan perään. Huomasin jännittäväni. Työpäiviä oli ollut jo muutama joten siitä se ei johtunut, mutta Mortilla tuntui olevan huono päivä tänään. Tai sitten se johtui siitä, miten nopeasti se haettiin aamutarhan jälkeen töihin. Tiedä sitä.
”Hyvä! Noin! Kevennä! Jes, hyvä Sonja!”
Heti kun oli muutama onnistunut ja hyvin pyörivä ravi alla, käskin kaksikon kiemurauralle.
”Työstä niitä kulmia. Kuvittele, että hevosen peppu kääntyy isompaa uraa ko etukaviot. Haet siihen tuntumaa pohkeella ja pidätät ohjilla, okei?”
”Mä… En tainnut ihan ymmärtää” Sonja naurahti vaivaantuneen oloisena.
”Ei se mitään. Kato, pidätät tällä kädellä ensin, ja haet pohkeella kääntöä. Muista katsoa kauas. Kokeillaan, mä huudan ohjeita”, hymyilin.Katsoin, miten Sonja suoritti ensimmäisen käännön. Minut valtasi hyvä ja rauhallinen olo. Hymyilin varmasti isommin kuin hullut. Kyllä töissä on hyvä olla.
-
”Tottahan toki mä valmennan. Mitä te ootte ny tehny?”
”Ei sen suurempia. Puomeja, haettu tuntumaan herkkyyttä… Sitä mistä oli puhetta”, Sonja vastasi lattialta. Nyökkäsin.
”Se on hyvä. Onks sul ideaa jatkosta?”
”Ei oikeestaan.”
”Okei” naurahdin ja pyöritin kuppia pöydällä. ”Entäs Harri, viikottaista vai? Se varmasti kyllä mahtuu samaan aikaan, jos siis haluutte samaan maneesiin.”
”Joo” Sonja sanoi, mutta tuntui keskittyvän enemmän Mielikkiin ja tämän rotta-leluun.
”Hyvä”. Hymyilin. ”Huomenna jo?”Olin vilpittömästi onnellinen. Töihin paluu tekisi hyvää mielelle – ja lompakolle. Se alkoi näyttää jo pelottavan ohuelta. Sitä paitsi, saisin arkeen taas täytettä. Sekin oli toivottua. Miksiköhän en ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi valmennuksen jatkamista?
-
Janna
Istuin pöytään ja hörppäsin kahvia. Hymyilin Jannalle ja kuulin, miten Noa vaihtoi asentoa tuolilla. Join uudelleen kahvia.
”Kuulittekste et se naapurin äijä oli ajanu traktorilla ojaan?” Kysyin, ihan vain keksiäkseni puhuttavaa.
”Noinko on?” Noa vastasi. Janna oli hiljaa.
”Joo, se oli aurannu liian syvältä. Kyl se sieltä ite pois pääsi, mut jäljistä näki. Kunnes sato lisää”, kerroin neutraalilla äänellä.Minua ei ahdistanut, ärsyttänyt eikä edes inhottanut.
”On siellä Janna sullekki kahvia”, kerroin ja viittasin kädelläni keitintä kohti. Janna nyökkäsi, mutta vältteli katsettani.Tuvassa oli hiljaista. Painostavaa. Pyörittelin mukia edessäni. Sitten nostin oikean jalkani penkille ja halasin polveani. Toisin kuin olisin kuvitellut, minun ei tehnyt mieli juosta pois. Kuuntelin, kuinka kello tikitti seinällä ja katselin, miten musta kahvi pyöri edelleen mukissa.
”Mä meen nyt vessaan” Noa ilmoitti äkisti ja nousi. Hän ei ollut ehtinyt ovea pidemmälle, kun Janna jo aloitti. Hän näytti vaikealta ja surulliselta.
”Anteeksi” hän sanoi ja raapi aavistuksen korvalehteään.
”Anteeks että mä löin. Ei sais lyödä”, pyysin vuorostani. ”Mut kai sä ymmärsit, miks mua ärsytti? Lyöminen oli väärin, mutta mä olisin voinu sanoo nätimmin mun pointin.” -
Tilanne normalisoituu
Työnsin käteni villasukan sisälle ja vedin sen ympäri. Nostin jalan keittiön tuolille, kun eteisestä kuului varovaista huhuilua.
”Tänne vaan!” Huikkasin ja laitoin Inarin tekemän, vaaleanpunaisen villasukan jalkaani.
”Täällä, keittiössä. Kahvi tippu just”, jatkoin. Eteisestä kuului, kun ovi kolahti kiinni ja kenkä osui kenkätelineeseen. Tulijan piti olla Sonja tai Marshall. Tallin ainoat, jotka jaksoivat laittaa kengät telineeseen asti. Jäin kuuntelemaan ääniä. Marsh ei kävellyt noin, joten sen piti olla Sonja.Nousin ylös ja nostin kaksi kuppia pöydälle.
”Ai, mä luulin et Sonja tuli” naurahdin. ”Emmä tienny et sä jaksat laittaa kengät telineeseen.”
”En mä nähnyt Sonjaa tallilla. Se varmaan tulee myöhemmin”, Inari jutteli ja istui keittiön oöydän viereen. ”Heli oli kyllä pihalla, kutsuin sen sisälle.”
”Hyvä. Otaksä kahvia?”
”Ei kiitos.” Inari avasi uusimman Ilkan eteensä. ”Sä oot vieny Ilkkoja pois”, hän sanoi.
”Joo. Ja ostin saintpaulian sen kuolleen kukan tilalle, kato.” Viitoin kädelläni Ilkka-pinon vieressä istuvaan tummansiniseen kukkaan. ”Siin oli nii nätit kukat.”
”Kävit kaupassa?”
”Seinäjoella. Halusin Prismaan. Pakkaseen piti hakee pullaa ja sit ostin kans kauramaitoa.”
”Aa, okei.” Inari käänsi Ilkan sivua. Ulko-ovi avautui uudelleen, ja tällä kertaa tassujen äänistä kuuli heti kuka tuli.”Nuoskaa” kutsuin ja kumarruin koiran tasolle. ”Oii, onks siellä noin märkää, ihanaa” nauroin. Nuoskan turkin pinta oli kostea plussakelin lumisateesta. ”Eei se haittaa, mattoon on hyvä kuivata, eikö ookki.”
”Mooi” Inari moikkasi Heliä ja Heli tervehti takaisin. Hymyilin.
”Kahvia? Mä just keitin pannullisen.”
”Joo, mä tuun ottamaan” Heli vastasi.Portaista kuului, kun Mielikki juoksi niitä alas ja kipitti keittiöön. Pian tuli Noa perässä.
”Mooi” hän tervehti ja näytti iloiselta.
”Ollaanpas sitä pirteänä” Inari sanoi ja hymyili.
Katsoin, kuinka kuinka koirat tervehtivät toisiaan nuuskuttamalla nätisti ensin kylkiä, sitten toistensa peppuja. Eivät ne kauaa jaksaneet, kun Nuoska siirtyi takaisin makaamaan ja Mielikki istui päättäväisenä jääkaapin viereen, Helin jalkoihin.
”En mä anna sulle mitään. Tää on maitoo ja tää menee takasin kaappiin”, hän jutteli. Minua nauratti.
”Mut kato jos sittenki tippuis kinkunpalanen. Iha vahingossa” huikkasin.
”Onhan sitä hyvä vahtia” Heli vastasi ja istui pöytään. ”Onko jotain uutta, Inari?”
”Eei oikeastaan.”Ulko-ovi kävi uudelleen ja huikkasin Sonjan ja Harrin tervetulleiksi.
”Täällon kahvia!” -
Nyt riittää
Vedin imuria perässäni nykivin liikkein. Se jäi vähän väliä johonkin jumiin. Sohvan nurkkaan, maton reunaan, sohvapöydän kulmaan, keittiön pöydän jalkaan, mihin milloinkin.
Minua raivostutti. Suru oli edelleen sisällä, mutta sitä suuremmaksi tunteeksi oli noussut raivo. Puhdas kiukku maailmaa, muita ihmisiä, itseä ja varsinkin maailmaa vastaan. Raivo tuntui isona pallona rintakehässä, joka piti päästä heittämään pois. Se piti saada purkaa johonkin ja sen piti päästä lentämään. Se ei silti lähtenyt mihinkään, vaikka miten siivosin ja kirosin. Se oli ja pysyi.
Minua suututti oma tilanteeni. Se, miten olin maannut jo monta päivää, enkä ollut saanut mitään tehtyä. Itsesäälissä makaaminen ei todellakaan ollut se, mitä halusin tehdä. Silti jokainen ajatus nosti kyyneleet silmiin ja taas halusin palata sänkyyn.
Kun olin saanut imuroitua, otin pölyhuiskan käteeni. Huitelin sillä kaikki olohuoneen pölyt ilmaan leijailemaan ja jatkoin matkaa portaita ylös ja alas. Sitten ruokahuone, keittiö ja viimeisenä eteinen.
Olin vihainen ennen kaikkea itselleni. Näinkö halusin tuhlata oman elämäni? Sängyssä makaamassa. Huokaisin ja laskin pölyhuiskan kädestäni. Huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti ja tömistelin siivouskaapille. Nyt riittää säälissä makaaminen. Surutyötä ei suoriteta sängyssä lopun elämää makaamisella. Se suoritetaan aluksi sängyssä ja nyt oli jo aika nousta ylös. Nyt surutyötä hoidettaisiin arjessa. Kastelin rätin vessan hanan alla ja kävelin käytävän peilin kohdalle.
En tainnut kuitenkaan olla vihainen itselleni. Kyllä minulla oli lupa maata sängyssä. Ainakin uskon niin. Suru oli valtava ja pakotti kyyneleet silmiini. Räpyttelin ne nopeasti pois ja jatkoin peilin tahrojen hinkkaamista. Surun kanssa oppisi varmasti elämään. Sitä ei saisi pois.
”Mitä täällä tapahtuu?” Hello huusi ulko-ovelta, kun näki minut käytävän toisessa päässä.
”Raivosiivous” ilmoitin hampaideni välistä ja jatkoin peilin hinkkausta. Siinä oli varmasti vuosia vanhoja tahroja, jotka eivät lähteneet väkivallallakaan..
”Mikä nyt raivostuttaa?” Hello riisui puhuessaan takkiaan ja heitti pipon hattuhyllylle.
”Kaikki!”
”Ai peili?”
”Ei, ko tää koko tilanne! Kaikki on nii varovaisia ja tunnelma on —no, jäähtyny. Tylsä. Varovainen” huokaisin viimeisen sanan ulos ja istahdin lattialle peilin eteen.Hello käveli luokseni ja istuutui taakseni. Hän veti minut hartioistani nojaamaan rintaansa vasten ja huokaisi.
”Masentunu, väsyny ja varovainen. Osaaottava. Ärsyttävät! Ottaa ny osaa tolla lailla!” Hello tiuski.
”Hehheh, just sitä mä tarkotin. Voispa kaikki olla normaalisti. Mäki haluisin olla normaalisti. Mä en haluu sääliä, osanottoa. Mä haluun että ne tulee tänne kahville ja kertoo miten ne tiputti autonavaimet lumeen ja hukkas ne.” Katsoin Helloa silmiin peilin kautta. ”Onks kukaa hukannu autonavaimia lumeen?”
”Joo. Sonja hukkas ja arvaa, Harri heti perää!” Hän väritti.
”Nii varmaa” huokaisin ja vedin Hellon kädet ristiin rintakehäni päälle.”Mä en jaksa enää. En mä voi maata tuolla lopun ikääni ja silti mä en jaksa ees miettiä mitää aamupalaa. Ja mä haluisin paistettuja munia ja sit appelsiinimehua. Enkä mä jaksa. Mä vaan makaan.”
”Sulla on lupa maata. Ei se haittaa. Ne haluu auttaa sua ja ne haluu et sulla on taas kaikki hyvin..”
”Kaikki ei oo hyvin!”
”…Että sulla on kaikki hyvin ja että ne voi tulla taas tupaan kahville. Kyllähän ne kävi kahvilla.”
”Joo, kerran. Ei se auta. Mä en HALUA tämmöstä!” Kiljuin. Näin peilin kautta, miten Hello hymyili.”Kuulitko muute et mä löin Jannaa?”
”Joo. Sen poski on nääääin iso” Hello kertoi ja pullisti poskiaan minkä vain pystyi.
”No eikä oo!” Tökkäsin häntä kyynärpäälläni kylkeen. Hello nauroi.
”No ei oo. Mut miks sä löit sitä?”
”Se puhu siitä sen sisaruksesta joka meni kesken.”
”Aa, okei. Mitä nyt?”
”Varmaa pitää pyytää anteeksi” huokaisin. ”Vaikka mun mielestä onki tahditonta puhua tollasia just lapsensa menettäneelle.” Katsoin Helloa isoilla silmillä. Hello vain kohautti olkaansa. Hän ei vastannut.
”Ehkä mä ylireagoin” sopersin paitaani.”Mennäänkö tekee aamupalaa?” Hello kysyi pienen hiljaisuuden päästä. ”Joku varmasti tulee kun keittää tarpeeks hyvää kahvia ja ne haistaa sen kilometrien päähän. Kahvihaukat”, Hello jatkoi ja siristi silmiään. Minua nauratti.
”Mennää vaa. Mut mä keitän kahvin. Sun kahvis on liian laimeeta ja kamalan kitkerää.”
”Mä teen munakkaan sitte” hän hymyili ja kumartui aavistuksen eteenpäin noustakseen. -
Viime lauantai, Helin kanssa
Kävelin keittiöön. Olin haistanut kahvin ja minun teki mieli nyt kahvia. Ihan tosi paljon. Kävelin hämärän olohuoneen läpi keittiön ovelle. Jos olisin jaksanut, olisin vähän säikähtänyt Heliä. Olin kuitenkin liian väsynyt. Niin monet unettomat yöt ja ajatukset, jotka vaelsivat päässäni vaikka niitä miten yritti häätää.
“Mä en kuullu sua” sanoin ja yritin nostaa hymyn huulilleni. Heli nousi pöydästä ja suurinpiirtein juoksi halaamaan.Helin sylissä oli hyvä olla. Heli rutisti, muttei liikaa. Heli hengitti, mutta ei liian nopeasti. Heli ei itkenyt, mikä oli hyvä. Heli oli lämmin. Kuulin miten Nuoska vaihtoi asentoa – sen piti olla pöydän alla tai jossain nurkassa. Ensin luulin, että Heli nyyhkytti ja olin jo vetää itseni pois kun tajusin, että se olin minä joka piti niiskutusta.
Istuin pöydän viereen. Keittiössä oli täysin hiljaista. Vain kello tikitti ja kahvinkeitin porisi. Maton reuna pöydän alla oli vinossa ja kukka pöydän päällä kuihtunut. Tumma suruverho tuntui olevan silmieni edessä. En nähnyt mitään kunnolla, ja tunsin toimivani automaatilla.
Heli laski kahvikupin eteeni ja istui sitten pöydän toiselle puolelle. Hymyilin Helille ja katsoin häntä varovasti. Jos hän itkisi, minäkin itkisin. Mutta hän ei itkenyt. Heli katsoi minua silmiin. Ei liian säälivästi, ehkä enemmän pahoillaan.
“Mä..:” Minun piti selvittää kurkkuani, jotta sain sanoja ulos. “Mä luulin että saisin ton pysymään hengissä” sanoin ja viittasin pelakuuhun lehtipinon vierellä. “Mut mä taisin unohtaa kastella sitä” naurahdin vaivautuneena. Heli hymyili, ei nauranut, mutta hymyili.
“Nii. Mäki oon tappanu kaikki huonekasvini” hän sanoi ja piti katseen minussa. Käänsin vähän kuppia pöydällä ja yritin keksiä puhuttavaa. Minulle tuli tarve täyttää hiljaisuus.Nouskan häntä hipaisi paljaita jalkojani, kun koira haki parempaa asentoa pöydän alla.
“Mitä sulle kuuluu?” kysyin lopulta.
“Töissä on kiirettä. Kokeita tarkistettavana.” Heli nyökkäsi vähän. Hän hengitti sisään, ennen kuin jatkoi. “Lisäksi otin muutaman käännöstyön päivätyön päälle.”Heli jutteli luontevasti. En tiedä olisiko hän kertonut tätä normaalisti, mutta nyt hän tuntui ymmärtävän. Halusin, että joku kertoo normaaleja asioita. Normaalia arkeaan ja sitä, miten lumi on tullut kunnolla.
“Nuoska on kyllä tykännyt lumesta. Se hyppii hangessa menemään ja nauttii.”
“Se menee varmaan ihan kokonaan tonne hankeen jo” hymyilin.
“Joo, ei paljoa näy” Heli hymyili takaisin.
“Mitä sä teet työkseks?” kysyin. En ollut ennen miettinyt asiaa, mutta Helin työstä minulla ei ollut aavistustakaan.
“Mä oon ope. Ruotsin ope” Heli kertoi ja joi kupistaan. Minua hymyilytti. Ruotsin ope.Minun ruotsin openi ei ollut yhtään niin mukava kuin Heli. Helin piti olla hyvä ja reilu ope, joka kuitenkin pitää huolen, että tehtävät tehdään.
“Hyppiikö Nuoska aina hangessa?”
“Haluutko nähdä?” Heli kysyi ja katsoi minua varovasti. Nyökkäsin.
“Haetaan takit” Heli sanoi ja nousi. Kuulin, miten hän käveli eteiseen ja palasi pian kaksi takkia sylissään. Heli kutsui Nuoskan ja kulki edellä koira-aitaukselle.Nuoskan iloa lumihangesta oli hieno katsoa. Heli heitti sille palloa ja Nuoska haki sen kerta toisensa jälkeen. Se oli hyvin iloinen koira ja tykkäsi lumesta. Nuoska hyppi hangessa kuin kenguru. Sille oli pakko hymyillä.
”Nuoskalla on kaikki hyvin” totesin. Heli katsoi minua ja hymyili.
”Niin on” hän sanoi ja heitti pallon uudelleen. -
1. Janna ^
2. Lapsensa menettäneen vihaMinun piti päästä vessaan. Nostin itseni väkisin sängystä, laahustin pissalle ja päätin matkalla käydä samalla ulkona. Jospa pakkasilma helpottaisi oloa. Vaikka tuskin helpottaakaan. Ihan ensimmäiseksi näin, miten pimeää oli. Tallin oven päällä loisti valo yksinäisyyttään. Minua suretti, mutta ei kyyneliin asti.
Sitten näin Jannan, joka istui pienenä kasana kuistin portaalla. Astuin lähemmäs, mutta en istunut viereen. Miksi hän täällä kylmässä istui yksin? Olin juuri avaamassa suutani ja kysymässä, kun hän alkoi puhua. Janna kertoi, miten hän oli menettänyt sisaruksen ja isän yhteydenotosta. Janna kertoi, miten seitsemänvuotiasta häntä suretti vieläkin, näin monen vuoden jälkeen. Ymmärsikö edes seitsemänvuotias, mitä tarkoittaa keskenmeno. Saati osata asettua siihen, miltä se tuntuu.
En voinut sille mitään. Raivo kasvoi ja käteni vain lähti liikkeelle. Voima siirtyi käsivarteni liikkeestä ja kämmeneni halkoi ilmaa, kunnes lätkähti kuuluvasti Jannan poskelle. Janna kiljaisi kivusta ja minä huusin suoraan kurkustani.
“Miten sä kehtaat! Sä oot vittu kokenu niin saatanasti et totta kai tämäki sattuu sua! Ja vielä enemmän ko mua!”Jannan silmät olivat olleet pelottavan hiljaiset. Hänen katseestaan ei nähnyt, oliko hän suuttunut. Hän vain oli. Kyyneleet kyllä olivat nousseet, mutta ehkä iskun takia, eikä huutamisen. Vastausta ei kuulunut niin jatkoin vielä.
“Mitä nyt sitte vielä? Täällä sä kuljet valittamassa mullekki koko ajan jostain! Ottaisit vittu siihe isääs yhteyttä jos haluut! Mä oon yrittäny olla sun ystäväs. Mä oon yrittäny auttaa sua. Nyt saa riittää. On täällä muillaki omat ongelmansa. Kattoisit välillä ympärilles! Sun surus ei oo ainoo täällä…“
Ääneni katosi kesken lauseen. Pala kasvoi kurkussani niin suureksi, etten saanut edes ininää ulos. Kyyneleet valtasivat näkökenttäni. Käännyin ympäri ja juoksin takaisin sisälle. Paiskaisin ulko-oven perässäni ja heitin tossut jalastani.
Miten hän kehtaa tuolla lailla itkeä aikaa sitten tapahtunutta? Aivan kuin hänen surunsa olisi oikeutetumpi kuin minun! Aivan kuin minulla ei olisi nyt oikeutta surra. Koska hän suree jotain mitä tuskin edes ymmärsi silloin kaksikymmentä-jotain vuotta sitten ja koska hänen isänsä haluaa olla hänen kanssaan. Suree isää, joka haluaa olla yhteydessä. Suree sisarusta, jota ei tuntenut, kantanut, kokenut tai edes nähnyt. Sisarusta, jota ei ollut nähnyt! Minä olin nähnyt minun vauvani. Minä olin tuntenut ja kantanut. Silittänyt ja jutellut omalle lapselleni. Minä olin tuntenut potkut mahassani, kivut selässäni ja rakkauden sisälläni ja leikkauksen kivut. Minä olin menettänyt lapsen.
-
Selasin Instagramin feediä, juurikaan mitään sisäistämättä. Vedin peittoa vähän vielä enemmän korvani päälle ja käänsin kylkeä. Huoneessa oli pimeää.
Äiti oli lähtenyt jo päiviä sitten. Äidin vierailu oli toisaalta hyvin rasittavaa, mutta ihan okei. Eipähän tarvinnut itse miettiä mitään. Niin äidin kanssa kaikki toimii; tee, älä mieti. Olin saanut lykättyä ajatuksia hyvin onnistuneesti jo monta päivää! Ajattelin jatkaa samalla linjalla.
Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin, kun mietin miten äiti oli saapunut. Hän oli noussut autosta ja halannut, aivan kuin ei olisi itse Käskyttäjä ja Jääräpää. Minä toki rakastan äitiäni, mutta mieluummin kaukaa. Äiti näki asian toisin. Hänelle olin rakas tytär, joka ei muutu eikä tunne vuosien saatossa. Rakastaa aina ehdoitta ja yhtä suurella sydämellä. Ei se niin ollut. Välitin toki äidistä, mutta en todella olisi halunnut halata. Enkä häntä paikalle kertomaan, miten tulee tehdä minun ja muiden kotona. Ei hänen – minun.
Halusin maata pimeässä makuuhuoneessa vielä ainakin lopun ikääni ja sitten vaipua syvään uneen. En nähnyt mitään valoa, tunnelia tai ulospääsyä. Halusin vain itkeä ja surra rauhassa ja yksin. En halunnut edes Eetua viereeni.
Huokaisin. Tiesin, että elämä ei voinut päättyä tähän. Se tuntui väärältä! Toisen elämä ei ollut edes alkanut, ja nyt minun pitäisi yhtäkkiä osata olla taas aikuinen ihminen, hoitaa velvollisuuksia ja hymyillä? Epäreilua. Vihasin maailmaa. Vihasin sitä niin paljon, että halusin vain kirota. Kirota ja kadota huutaen.
Totta puhuen mietin taas asuntoauton kaivamista tallista takaisin ja muuttavani siihen. Ehkä lähteväni hetkeksi matkaan johonkin karavaanareiden tapaan. Viettäväni nuotioiltoja, irtosuhteita ja villiä elämää.
En voisi kuitenkaan tehdä sitä. Eikä syy ollut Eetu. Syy oli se, etten päässyt sängystä vessaa ja keittiötä pidemmälle. Mistä löytäisin voimat asuntoautoon muuttamiseen?
Eetua minä en tuntenut enää. Tai siltä minusta tuntui. Hänen halaamisensa tuntui väärältä, häneen katsominen väkinäiseltä. Mitä minä voisin hänelle muka tarjota? Ei minusta ollut edes äidiksi. Kyyneleet nousivat silmiini. Ei, Eetun piti vihata minua. Minäkin vihasin itseäni.
-
Eka maasto sitten viime kerran
Varustin Cozminan, laitoin kypärän päähän ja kuuntelin, kuinka äiti puhui. Jän kyseenalaisti, oliko minun järkevää lähteä näin pian hevosen selkään ja kannattaisiko kuitenkaan lähteä yksin. Minä en kuunnellut. Tätä minä tarvitsin ja halusin. Niinpä tiuskaisin, että en todella jätä enää hevostani seisomaan ja minun on jo kiire, että ehdin varmasti ruoaksi takaisin. Talutin tamman pihamaalle, ponnistin selkään ja lähdin. Minulle jäi olo, että ihan jokainen katsoi minua huolestuneena ja vähän pää kallellaan. Aivan kuten kaikki olivat katsoneet jo monta päivää.
Lähdin Mäensisusta kohti, suunnitelmana käydä vain kävelemässä. Äiti oli ollut oikeassa siinä, että en ollut ihan vielä valmis hevosen selkään. Hän ei silti ymmärtänyt, että minun oli pakko päästä pois ihmisistä hetkeksi. Minä halusin pois katseilta, kuulumisista, itkuista ja varovaisista kysymyksistä. Halusin pois omilta tunteiltani.
Satula tuntui hyvältä takapuolta vasten. Ohjat käsissä toivat tutun tunteen, joka oli sekoitus jännitystä, hallittavuutta ja työtä. Hallittavuutta minä tarvitsinkin. Laskin kantapäitä alas ja irrotin oikean käden otteen ohjista. Cozminan karva tuntui hyvältä kämmentä vasten. Cozmina hörähti, pyöräytti korviaan ja heilautti häntäänsä.
Hevonen selässä tuntui todella hyvältä. Pitkästä aikaa olin päässyt satulaan asti. Vielä oman hevosen. Muistan, miten muutama kuukausi sitten olin kironnut, kun en ollut päässy Cozminan selkään. Miten olin silloin miettinyt, ehtisinkö uudelta arjeltani huhtikuun jälkeen lainkaan hoitamaan omaa hevostani. Miten olin punninnut eri vaihtoehtoja ja miten olin suunnitellut jopa Cozminan palauttamista.
Nyt ne tuntuivat naurettavilta ihan jokainen. Onneksi Eira oli suostunut ratsastamaan epäsäännöllisen säännöllisesti ja pitänyt hyvää huolta tammasta. Haluaisikohan hän jatkaa Cozminan kanssa, vaikka vuokraus-periaatteella? No, pitää kysyä.
Ylitin tien, ja kohti Ykssilmääsenmäkeä. Se ei ollut iso mäki, eikä oikeasti mäki ollenkaan, mutta ilmeisesti pohjanmaalaisittain se oli mäki. Suurikin mäki.
Hellitin otettani ohjista ja nostin jalkani jalustimista. Vuorotellen nostin ne satulan eteen ristikkäin ja annoin jalkojeni venyä. Olin valinnut liian pitkän reitin. Äiti oli ollut aivan oikeassa, kun oli sanonut, että pitäisi ottaa lyhyempi. Minua ärsytti, kun äiti oli oikeassa. Tämä oli liian suuri pala haukattavaksi, mutta se oli jo haukattu.
Olin ensin ajatellut, että menisin Jätinkissankiven vierestä tien yli ja tulisin Mäensisusta takaisin. Nyt kuitenkin vatsani haavaa poltteli sen verran, että olisi järkevintä jatkaa oikealle. Kissankivi jäisi nyt näkemättä.
Äidin yhtäkkinen tuppautuminen elämään suututti minua. Ärsytti, miten hän oli käytännössä väkisin häätänyt Noan pois pyykkihuoneesta vaatteita viikkaamasta. Aivan kuin hänellä olisi isompi oikeus toimia Hopiavuoressa kuin Noalla. Ei ollut! Minua inhotti, miten hän oli tullut yli kahden vuoden tauon jälkeen takaisin elämääni vain päättämällä tehdä sen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tai, eihän mitään ollut tapahtunut. Puhelinsoittoja ja kuvia lukuunottamatta en oikeasti ollut kuullut äidistä paljoa kahteen vuoteen. Hän eli elämäänsä ja minä omaani. Se oli hyvä järjestely. Se toimi niin. Nyt hän yhtäkkiä sitten päätti tulla paikalle, aivan kuin Hopiavuori ei pyörisi ilman häntä. Ritvan minä ymmärrän, mutta, että äiti.
Annoin ajatuksen taas harhailla ja mietin, miten olin tätä samaa reittiä kulkenut viimeksi. Silloin minulla ei ollut kypärää, eikä mitään ideaa miten toimia. Tällä reitillä olin löytänyt sen suunnan, mihin haluan lähteä. Kun olin viime reissultani päässyt kotiin, Eetu oli ollut hyvin tyytyväinen ja iloinen päätökseeni.
Nyt se päätös oli ihan paska. Minun teki mieli heittäytyä lapseksi, vetää itkupotkuraivarit ja syyttää Eetua kun painosti niin paljon. Vaikka eihän se pidä paikkaansa. Minähän sen päätöksen olin tehnyt ja Eetu oli ollut vain tyytyväinen.
Mietin, mitä kaikkea minä menetin. Miten en nähnyt mitään, vaan pidin silmäni kiinni. Miten olisi pitänyt pyytää hoitajia ottamaan edes kuva. Olisi ollut joku muisto, mihin tarttua. Nyt ei ollut mitään. Silmäni sumenivat, kun niihin nousi kyyneleitä ja räpyttelin vimmaisesti.
Käännyin Hopiavuoren pihaan vievälle tielle. Nyt nostan taas hymyn huulilleni, vaikka kukaan ei sitä odotakaan ja menen keittämään kahvia. Äiti on kyllä ihan oikeassa myös siinä, että tuvassa voisi juoda itselleen mahahaavan. Minulla on paljon kirittävää. En ole juonut kahvia moneen kuukauteen enempää kuin yhden kupin päivässä.
-
Aamukahvit
“Äiti, mä soitin sille Mannille. Se lupas kattoo sun autoo.” Nelly pyöritti kahvimukiaan puhuessa.
“Kuka se on se Manni?”
“Mun isä” Nellyn vieressä istunut Hello kertoi.
“Aaaa, okei” sanoin ja ryystin kahvia. “Täällä kyllä juodaan itelle mahahaavat tän kahvin kans, miten te näin paljon ootte aina kahvilla?”
“Ei täällä oo pakko juua kahvia. Saa ottaa vettäkin” Nelly hymyili. Väkinäisesti.Nelly näytti edelleen riutuneelta. Hänen poskiensa kuopat syvenivät päivä päivältä ja hymy ei yltänyt silmiin asti. Korvat olivat punaiset kuin paloautot ja oikea jalka väpätti pöydän alla. Vasemman hän oli nostanut penkille ja puristi sitä kuin henkeään.
“Kuule Hello. Mitä jos mentäisiin Seinäjoella käymään, ko isäs on saanu mun auton valmiiks? Otetaa toi mun tyttön mukaa ja piristetää sitä kirppiksillä.”
“Äiti mä en haluu kirppiksille. Mä haluan olla nyt kotona.”
“Ai, no sitten. Kirjakauppa?”
“Ei tarvii. Mä pärjään kyllä. Mä meen maastoon tänään. Meen pitkän lenkin. Pärjääksä sen aikaa täällä?”
“Kyllähän minä nyt täällä pärjään. Niklas ja se toinen taitaa tulla. Kyllä minä nyt täällä pärjään! Mutta kannattaako sun ihan oikeesti ny lähtee yksinäs maastoilee? Eihä leikkauksesta oo ko muutama hassu päivä.” -
Maarit kertoo eilisen tapahtumia
8.1
“En minä kauaa viivy, kunhan tulin moikkaamaan” sanoin, kun tyttäreni näytti huolestuneelta.
“En minä sitä, minä vaan ko sun autos pitää tota ääntä” Nelly sanoi ja nyökkäsi tummansinistä mersuani kohti.
“Mitä ääntä?”
“Se kolisee. Mä voin soittaa, jos Manni tai joku viittis vilkasta? Kauanko sä täällä oot?”
“Ehei, ei tarvii. Hyvin se toimii ko laittaa vaa radioo kovemmalle! Maanantaina meen eka Seinäjoelle ja siitä sitte jatkan etelään. Näinkö nopeesti sä haluut musta eroon?”
“No en mä sitä tarkottanu…”
“Et tietenkään, älä hätäänny” hymyilin. “Kuha kiusaan vaan.”
“Ihan notta jos siitä saa terveen taas…” Nelly mietti. “Kyllä mä soitan Mannille illalla.”
“Et nyt ainakaa! Nyt mennää talliin. Sun pitää opettaa mua!”Halusin antaa Nellylle muuta ajateltavaa ja olin saanut loistoidean. Minä ratsastan sillä Nellyn hevosella ja Nelly opettaa minua. Se oli hyvä idea. Nelly oli ensin vastustellut, kun olisi itse halunnut ratsastaa, mutta antoi sitten periksi.
Tyttäreni huokaisi alistuen ja veti takkia paremmin ylleen.
“Mennää” hän sanoi, ja käveli ohitseni.***
Nelly talutti hevosensa maneesiin ja laski jalustimet. Katselin, miten nainen ja mies ratsastivat omia hevosiaan uralla.
”Sulla on tosi hieno hevonen”, kehuin kun nainen käveli ratsuineen ohitseni.
”Kiitos. Mä oon Sonja”, hän esitteli itsensä.
”Maarit. Nellyn äiti.”Nelly punttasi minut selkään ja haki itselleen muovisen puutarhatuolin maneesin keskelle. En minä ollut vuosiin enää ratsastanut, mutta osasin minä jotain perusjuttuja. Yritin keskittyä pitämään selän suorana ja kuuntelemaan tyttäreni ohjeita.
“Pitkät ohjat, puske sitä sillä sisäpohkeella” Nelly komensi tuolista.
“Millä pohkeella?”
“Sisemmällä, kyllä sä äiti osaat nämä jutut.”Osasin minä. Sisäpohkeen tunnistin, samoin ohjien tuntuman – käynnissä. Sitä seuraavaa en ole uskaltanut enää.
“Nooin, nyt vaan seuraavaan kulmaan asti”, Nelly sanoi. ”Harri, sulla menee tosi hyvin. Laske vaa vähän vielä kättä alemmas ni saat paremman tuntuman.”
-
Oooo! Inari on ihastunut, ihanaaaaaaa! Mua jännittää eniten miten Inari kertoo Alexille 😀
-
Sonja on oikeessa, Eira laskee puolustautumisrimaansa hyvin paljon Ilveksillä. Ihan selkeästi tykkää, kun tullaan kohdatuksi, vaikka Äiti Ilves onkin ääneessä ja tarjoaa ruokaa 😀 . Mannin kanssa Eira viihtyy, ja minusta on ihanaa, että Eiralla on Manni. Manni joka ei tarkista heti perään, pitääkö osia vaihtaa vai ei. Voi, kunpa Eira pääsisi asumaan Ilvesten luokse. Se tekisi Eiralle tosi hyvää!
-
Voi Ukko minkä teit!
Eniten mun käy sääliksi Oskaria. On aivan kauheaa, kun oma eläin tekee jotain. Oskari syyttää itseään, vaikka oikeasti sehän ei ole Oskarin vika, ei mitenkään päin. Kuten Milan sanoi, välillä hevosten kanssa sattuu. Voi kunpa Oskari ymmärtäisi sen!! Ja kunpa Oskari kuuntelisi ihan oikeasti sydämellään asti…Vaan miten Ukon käy? Ja mikä ihme Ukkoa vaivaa? AAA paljon kysymyksiä, vähän vastauksia!
-
Nelly jää kotiin tänä vuonna. Mulla on edelleen liian tuoreessa muistissa viime vuoden blokki, josta hädin tuskin oon päässy vieläkään yli :DD . Eli Nelly on taustajoukoissa ja voi lähteä kuskiksi tai hoitajaksi mukaan, mutta kisaaminen jää väliin.
-
Joku viisas sanoi mulle joskus, että parisuhteissa ja kaikissa muissa suhteissa pitää voida riidellä. Se oli mulle iso asia ja käytin oikeen paljon aikaa ja vaivaa sen asian läpikäymiseen. Ja tässä on nyt tarina, joka vahvistaa sitä ja kertoo sen. Tämä tarina todella kertoo, että parisuhteessa pitää uskaltaa riidellä. Agressiivinen suudelma, tiuskiminen ja ärsyttävä ajo-oppettaminen kuuluu parisuhteeseen. Niin paljon, kun toinen ärsyttää ja itseä kiukuttaa, voi tilanteen hoitaa tiuskimisella ja mustelma-suukoilla 😀 . Eikä se vähennä rakkautta ja välittämistä tässäKÄÄN tapauksessa se riitely.
Muutenkin on todella kunnioitettavaa, että Hello sanoo ihan oikeasti ääneen, että ei ole treffi-ilta tämmöinen ja tuu mun kotiin. Hello on ihan tosi hyvä parisuhteessa. Voi, mä opin niin paljon Hellolta!
-
Mitä! Mitämitämitä!!! MITÄ.
Ensin ajattelin et analysoisin tarkemmin, mutta enhän minä pysty. Vaadin lisää informaatiota :DDD . Mitä! Mitä tämä tarkoittaa? Ottaako Harri vastaan, eikö ota? Lähteekö Sonja? Hevoset ei nyt ainakaan näytä olevan lähdössä, mutta entäs tämä kaksikko?
-
Ihanaa :DD ! Mä tykkään näistä kun kahvin äärellä käydään läpi kisoja. Saa paljon enemmän irti mun mielestä :DD .
Sä oot tosi taitava hahmojen kanssa ja haluun mainita siitä ihan erikseen. Sen lisäks, että sulla on kaks ihan erilaista omaa hahmoa, osaat pitää kunnioitettavan hyvin toisten hahmoista! Nellykin oli melkein jo läpsäsemässä Ilkalla ja Sonjakin on ihan Sonja. Hyvä sä!
-
Ei aina tarvita draamaa. Tämäkin tarina on aivan ihana juuri tuon arkisuutensa kanssa. Lisätäkkö ruokintaa vai ei ja liikuntaa ei ainakaan -mietintä on hyvin samaistuttavaa ja varmasti kaikki miettivät jossain vaiheessa samaa.
Vaikka arkisuuteen ei tietysti liity kisat. Ne on hyvä lisä: ilolla seuraan alkaako Sonja jännittämään enemmän vai ei 😀 ! Ja miten se näkyy muille? Uuu, jännää!!
-
Eetu :DD !
Vaikka tietyissä asioissa onkin jäykkis, on ihanaa nähdä että kyllä sielläkin alla on sisäinen lapsi ja jaksaa leikkiäkin! Lumisota on aina kivaa ja piristi kyllä tallin tunnelmaa hyvin. Jes! -
Kiitos! Sain tästä loistavan idean 😀 !
