[NellyValvoja]

Valkoinen Nelly
366 sanaa

Cozmina seisoi paino kolmella kaviolla. Hevosen silmät olivat melkein ummessa. Ja minä raadoin niska hiessä. Onko tämä nyt sitten reilua?

Hankasin kumisualla, harjalla ja haravalla vuorotellen hevosen takapäätä, kylkiä ja selkää. Karvaa irtosi silti joka kerta yhtä paljon. Pelkäsin, että tamma näyttäisi sotkuiselta ja hinkkasin toista tuntia. Kisoihin ei olisi kuin muutama päivä.

Ohi kävellyt Fedora oli huomauttanut, että kaikkien muidenkin hevoset varmasti irrottaisivat karvaa yhteensä niin paljon, että kisapäivän jälkeen sinne jääneistä karvoista saisi kasattua uuden hevoslauman, mutta ei se auttanut. Cozminan piti näyttää hienolta. Cozmina oli prinsessa-poni.

Laskin käden alas ja annoin otteen kumisuasta livetä. Nojasin päätäni taakse ja venyttelin niskoja. Kävi tämä työstä. Kumarruin eteenpäin, niin että yritin kurottaa käteni lattiaan. Kuulin, kuinka selkäni naksahti. Pitäisi muistaa venytellä ja lämmitellä. Hopiavuoressa ollut valmentajakin – se Isberg tai joku – oli kysynyt ratsukoilta, että kuka oli lämmitellyt ennen selkään nousua.

Tiitus käveli sisään Jussin tallin avoimista ovista. Käännyin häntä kohti, ja hän räjähti nauramaan.
“Mitä nyt?” kysyin ärsyyntyneeltä.
“Yritätkö tehdä itsestäsi valkoista?” Hän nauroi ja osoitti minua sormellaan. Oviaukkoon ilmestyneen Outinkin kasvot levisisvät.
“Mitä sä tarkotat?”
“Sulla on Cozmina sun päällä” Outi hymyili ja asteli sisälle, Tiituksen viereen.

Käänsin katseeni alas ja toden totta. Minulla oli Cozmina päälläni. Tai, Cozminan talvikarvat. Mustat tallihousuni ja pinkki t-paitani olivat muuttuneet valkoiseksi karvapeitteestä.

“Talvikarvaako sä kasvatat?” Tiitus kysyi ja räjähti uudelleen nauruun. Hän nauroi omalle vitsilleen.
“Hehheh,” sanoin huvittuneena. Outin ilme kirkastui ja hän siirsi painonsa eteenpäin.
“Kato, mä autan sua” Hän sanoi ja astui lähemmäs. “Ihan turhaan sä vielä Cozminaa yrität kaljuunnuttaa; vielä on talvi.”
“No jooo, mut kisoihin pitää olla nättinä. Mä ajattelin…”
“Älä ajattele, Outi on oikeessa” Tiitus keskeytti. Hän oli saanut naurunsa laantumaan, vaikka kasvoilla oli edelleen vahingoniloinen hymy. Tiitus käveli myös Cozminan viereen ja nappasi harjan lattialta.
“Voihan tätä yrittää, mut tää on loputon suo” Outi sanoi ja poimi kumisuan.
“On varmaa” myötäilin.

Tiitus irrotti Cozminan riimunnaruista ja katseli hetken meitä.
“Eetun ja Hellon pitää kyllä nähä tää” hän nauroi. Näytin miehelle kieltä, huvittuneena. Outi naurahti ja patisti Tiitusta. Sitten hän nappasi minua käsivarresta ja talutti minut Jussin tallin ovista ulos.
“Nyt me tehään jotain tälle”, hän sanoi tomerammin, kuin olin ikinä hänen kuullut puhuvan.

Hän oli aivan oikeassa. Lyhyet karvat pistelivät ja kutittivat.

[NellyValvoja]

Kisatreeniä
331

Cozmina taipui hyvin. Hevonen on selvästi vertynyt ahkerammasta harjoittelusta ja jopa siirtymisissä ollaan kehitytty. Valkoinen kaula on kauniilla kaarella melkein heti, kun ottaa ohjat käsiin. Ravasin pitkää ja lennokasta ravia syvälle kulmaan ja muistin nostaa katseeni. Kypärä painoi otsaa.

Uudet housutkin olivat venyneet ahkerassa käytössä mukaviksi. Olin tarkoituksella käyttänyt niitä ehkä vähän liiaksikin. Muuten en olisi voinut kisoissa keskittyä mihinkään muuhun, kun kankeisiin nahkapaikkoihin.

Nostin laukan. Muoto pysyi hyvin. Työnsin lantiollani pituutta lisää. Askelten kopina kaikui maneesin ja talon seinistä.

Cozmina tunsi tänään pienimmätkin painoavut. Käänsin katseeni ja painoin kantapäät alas. Vaihdoin painoa hieman sisemmälle uralle ja ohjasin hevosen voltille. Cozmina laukkasi ison ympyrän, nojaten hieman sisälle. Suoristin hevosen uralle ja laskin askelia. Tai oikeastaan, tunnustelin askelten pituutta. Jännitin aavistuksen ohjista ja pyysin lyhyempää laukkaa. Tällä vauhdilla emme pääsisi taivuttamaan.

Valkoinen häntä huiskui tuulessa. Kuulin sen viuhahtavan, kun pyysin tammaa kääntymään lävistäjälle. Yritin keskittyä istuntaan ja painoapuihin. Laukka, joka oli syvää, keinutti minua. Heiluikohan olkapääni? Ei, ei voinut heilua. Hengitin sisään.

Hengitin ulos, painuin satulaan ja jännitin vatsalihakseni. Hevonen laski vauhdin raviin. Kuulin ja tunsin tamman hengityksen kiihtyneen tahdin. Hyvä, Cozminalle tulisi hiki tällä treenillä. Löysäsin otetta ohjista ja annoin tamman venyttää kaulaansa alas. Cozminalle teki hyvää venyttää selkäänsä. Hevonen jännitti aina selkäänsä, varsinkin kisapäivinä. Ravasimme muutaman kierroksen kentän ympäri, ilman sen suurempia tehtäviä. Muutamia voltteja ja temmon vaihteluita.

Päästin jalkani vapaaksi ja pyöräytin paristi nilkkojani ympäri. Treeni oli hyvä. Sekä minulle, että Cozminalle oli molemmille tullut hiki. Kumarruin nojaamaan hevosen kaulaan ja päästin samalla ohjista kokonaan irti. Nojasin ja halasin tamman hiestä nihkeää kaulaa, samalla kun Cozmina askelsi käynnissä eteenpäin.

Arabialainen pysähtyi kentän portin eteen.
“Pitäisikö mennä maastoon loppukäynneille?” kysyin ääneen ja nostin itseni käsiä ja jalkoja käyttäen ylös. “Mennää vaa” tokaisin ja kumarruin porttia kohti. Salpa oli liian kaukana, enkä yltänyt siihen.

Tallista astui ulos se uusin venäläinen, Fedorako hän nyt oli? Hän tarjoutui auttamaan ja minä kiitin. Lyhythiuksinen nainen sulki portin vielä perässämme, kun suuntasin tamman kanssa lyhimmälle maastoreitille.

Venyttelin käsiäni kohti taivasta ja annoin jalkojen roikkua vapaina.

[NellyValvoja]

Kahvipöytäkeskustelut
315 sanaa

Ensimmäiset osakilpailut olivat ja menivät. Koko Hopiavuori ei muusta puhunutkaan. Jokainen kahvipöytä-keskustelu koski samaa. Aina. Nytkin. Istuin Hellon vieressä ja katselin ulos ikkunasta. Cupista puhuttiin ja kisoja jauhettiin. Valmennuksista puhuttiin. En jaksanut keskustelua enään, vaan olin vaipunut omiin ajatuksiini. Nojasin kyynärvarteeni ja katselin kuinka linnut hyppivät pihamaalla.

“… Cozminakin meni hyvin. Jotta voittoon asti!” Joku sanoi. Näin ikkunan heijastuksesta, kuinka useampi pää kääntyi minuun. Huokaisin.
“Puhutaanko jostain muusta välillä? Miten Noa jakselee? Entäpä, kuka on huomannu että tälle päivälle luvattiin sadetta mutta aurinko paistaa?” Käänsin pääni seurueeseen päin. “Hello anna mullekki pullaa” jatkoin ja kurottauduin Hellon yli.
“Mutta sullahan meni tosi hyvin” Kiharapää vieressäni vastasi.
“niin meni joo, mutta mä en jaksais stressata nyt tulevista kisoista. Treenaaminen käy työstä ja leipäki pitäis saada pöytään.”
Fedora istui pöydässä vaitonaisena. Hän yskäisi pienesti ja kysyi mitä tarkoitan.
“Noko mä valmennan” sanoin ja heilautin pullaa. En halunnut kuulostaa ilkeältä. “Ja koska mä valmennan, mun pitää olla tosi hyvä ja voittaa. Tai mun maine menee. Ja koska mä valmennnan, mun elämä on just nyt ensin muiden valmentamista ja sitten itseni valmentamista.”
Fedora nyökkäsi ja osoitti ilmeellä hieman hämmennystä.
“Ei se oikeesti menetä työtään. Sitä vaan stressaa.” Hello puuttui ja puhui Fedoralle suoraan.
“Ymmärtäähän tuon” Eetu sanoi ja nosti kahvikuppinsa huulilleen. Minä haukkasin pullasta.
“Sitä paitsi, en mä ollut ainoa jolla meni hyvin. Meitä on tosi paljon ja meillä kaikilla meni hyvin” sanoin suu täynnä.
“Älä puhu ruoka suussa! Se on ällöttävää!” Eira kiljaisi pöydän päästä.
“Ei tää oo ruokaa, tää on pullaa” nauroin.

Oikeasti Hopiavuoren kahvikeskustelut olivat kivoja. Se oli koko perheen yhteinen hetki, jossa jokainen otettiin huomioon ja jokaista kuunneltiin. Ja vähän kinasteltiin.

“Onko sitä kahvia vielä?” Tiitus kysyi.
“On, otakko?” Eetu kysyi ja nousi pöydästä.
“Saanks mä kans?” huikkasin. “Koska ne seuraavat on?”
“Mut ethän sä halunnu ajatella sitä!” Outi naurahti.
“En haluukkaa, mutta kahvia haluan.”
“Yhdeksästoista päivä. Tässä on” Eetu sanoi ja käveli pöytään täyden kahvipannun kanssa.

[NellyValvoja]

Kouluvalmennus Ratsastuskeskus Eevassa 28.3
301 sanaa

Tila oli näyttänyt siistiltä, kun olimme Chain ja Agnesin ja hevosten kanssa kaartanut pihaan. Minulle oli tullut heti lämmin ja tervetullut olo, kun talutin Cozminankin puhtaaseen karsinaan. Sille oli jätetty pieni määrä heinää ja iso sangollinen vettä. Heinästä olin hieman skeptinen. En tiedä uskaltaisinko syöttää tamman juuri ennen valmennusta. Siksi keräsin kasan syliini ja työnsin käytävän puolelle. Cozmina hapuili jäljelle jääneitä huulillaan.
—
Istuin alas satulaan ja nostin katseeni hevosen korvista, johon se oli tippunut. Pyöräytin olkapäät taakse ja työnsin tammaa syvemmälle kulmaan sisäpohkeella.
“Hyvä kulma! Laske kantapäät alas vielä” valmentaja kehui. Hän käveli ratsukkojen seassa, kun lämmittelimme omatoimisesti. Työnsin hevosta uudestaan sisäpohkeella syvemmälle kulmaan.

Nostin pitkällä sivulla ravin ja istuin satulaan, harjoitusraviin. Etsin nopeasti istuinluuni, tarkistin käsien ja jalkojen asennon ja hain taas hyvän kulman. Eevan ääni kaikui seinistä. Käänsin tamman kolmikaariselle uralle, heti kun edellinen ratsukko oli mennyt tarpeeksi kauas.

Käänsin hevosen takapuoli edellä niin, että kolmikaarisen kaaret olivat kulmikkaita, kuten ohjeistettu. Cozmina ymmärsi heti, mikä on jutun juoni ja tarjosi käännöksiä. Hevosella oli takapää ensin vähän kaukana, mutta sen työskentely parani loppua kohden.

Tehtävän päätyttyä huomasin, miten paljon olinkaan jännittänyt. Olkapääni laskeutuivat ja annoin hevoselle ohjaa. Cozmina pärskähti ja ravasi pitkän sivun pää kumarassa. Tiesin tamman etupään lihaksien olevan jumissa, kun pääsisimme kotiin.
—
Pohje eteen, toinen taakse. Ei, väärä. Hidastin takaisin raviin. Annoin uudet laukka-avut. Vasta neljännellä tamma antoi suoraan vastalaukan. Kehuin tammaa ja laukkasin Eevan ohjeiden mukaisesti koko kierroksen. Sitten laskin vauhdin takaisin käyntiin ja nostin laukan uudestaan. Cozmina antoi oikean laukan. Huokaisin, mutta napautin hevosta kantapäillä kylkeen. Tamma vaihtoi laukkaa.

Hain istunnalla ja ohjien säätelyllä oikean tahdin. Laskin askelia ja napautin sisäpohjetta tahdissa. Cozmina otti rytmin ja siirsi sen askeliin. Käänsin hevosen loivalle kiemurauralle.

Tunsin, kuinka Cozmina taisteli vastalaukkaa vastaan. Hevoselle oli paljon luontaisempaa laukata oikeaan suuntaan oikeassa laukassa. Mikä paljastui jo nimestäkin; vastalaukka. Taputin tammaa kaulalle.

[NellyValvoja]

Antonio Banderaksen näköinen valmentaja
346 sanaa

Karo Helander. Kouluvalmennus ja Helanderin Karo valmentaa.

Suin valkoista karvaa ojennukseen ryntäiden kohdalta, selkä kumarassa.
“Jännittääkö?” kysyin Marshalilta, joka oli muutaman metrin päässä sukimassa omaa hevostaan.
“Vähän” hän myösi ja vilautti hymyn. Nousin Cozminan viereen seisomaan ja hymyilin takaisin.
“Mä en oo ennen ollu Helanderin valmennuksessa. Mua jännittää se tosi paljon.”
“Niin, kuulemma on hyvä” rastapää vastasi korostuksella. Nyökkäsin.

—

Nousin ratsukoista ensimmäisten joukossa hevosen selkään. Tarkistin nopeasti satulavyön kireyden. Taputin Cozmina kaulalle. Pyöräytin hartiat taakse ja pyysin tammaa löysin ohjin eteenpäin.

Maneesin reunassa seisoi vieraan näköinen mies. Oletin, että Karo siis. Pitkä, parrakas mies oli varmasti yli neljänviiden. Käänsin katseen pois. Helanderista tuli mieleen Antonio Banderas parran kanssa. Ja Banderas on hyvinkin hyvännäköinen. Naurahdin hiljaa.

Keräsin ohjia ja pyysin tamman raviin. Banderas-Karo katseli maneesin reunalta ja tuntui arvostelevan jokaisen ratsukon yksitellen. Kevensin ja hidastin ravin tempoa.

—

Katsoin kun Marshall näytti miten avotaivutukset tehtiin. Karo huusi ohjeita. Hengitin syvään. Istuin tamman raviin ja hain lyhyellä sivulla temmon.

Ravi pomputti minua, vaikka yritin rentoutua. Minua hermostutti. Painoin pohkeen kiinni tamman kylkeen. Alkuun avotaivutus sujui hyvin, mutta rikkoutui aina vain enemmän. Band… Helander huusi maneesin ratsukoiden yli.
“Kimon arabin kanssa kerro sitä tempoa sille, pohkeella!” ääni karjaisi.

Avo- ja sulkutaivutukset olivat meille tuttuja ja oikeasti osasimme ne. Cozminakin tiesi mitä pyysin, mutta selvästi jännittyi. Se hermostui, koska minäkin hermostuin. Suljin silmät pieneksi hetkeksi. Avasin ne ja yritin uudestaan seuraavalla vapaalla kohdalla. Hain harjoitusravin temmon, työnsin hevosta lantiollani eteenpäin, työnsin taivutukseen pohkeella.
“Hyvä! Taputa!” maneesin reunalta tumma ääni käski. Ja minä taputin.

—

Keskilaukasta lisättyyn laukkaan ja takaisin oli tehtävänä meille selvästi hankalampi. Koko ryhmä laukkasi uraa pitkin ja vaihteli tempoja. Helander, joka näytti aina vaan enemmän ja enemmän Banderakselta, seisoi keskellä maneesia ja katseli jokaista vuorotellen.

Tunsin, kuinka Cozminan takapää nousi työhön mukaan allani. Löysäsin ulko-ohjaa ja pyysin lisättyä laukkaa. Tamma totteli, mutta viiveellä. Lisätty laukka oli ruman näköistä, ainakin Helanderin mielestä. Hän ilmaisi mielipiteensä hyvin selvästi, eikä pelännyt puhua suoraan. Kiristin ohjia, istuin vieläkin vahvemmin alas satulaan ja yritin koota hevostani uudestaan.

“Istu, istu, kerro mitä haluat! Käsi mukaaan ja noooin, hyvä!” Karo kehui. Minua hymyilytti. “Hyvinhä se meni.”

[NellyValvoja]

Penkojaiset

”Täsä nää ny olis!” hihkaisin eteisestä. Kitkutin kengät jalastani ja vedin oven kiinni. Minulla oli kaksi pahvilaatikkoa sylissäni ja jouduin nojaamaan taakse, jotta sain toisen käden vapaaksi ovea varten.
”Mikkä nii?” Eiran ääni kysyi epäuskoisena keittiöstä.
”No ne vaatelaatikot!” Sonja vastasi puolestani.

Kävelin ruokasaliin, jossa Noa auttoi minua laskemaan laatikot pöydälle. Hymyilin rastapäälle.
”Tässä on lakanoita, jotain vanhoja pyyhkeitä – vaikka hevosille ja…” osoitin toista laatikkoa. ”… tässä vaatteita.”
”JES! Onks sulla jotain mulle? Joku t-paita?” Hello kysyi.
”SÄ et TODELLAKAAN tarvii enempää t-paitoja!” Tiitus puuttui. Naurahdin sanaharkalle.
”Te ootte ko vanha pariskunta!” Eira halveksi.
”Noni, kaivakaa ny” ohjasin. ”Ne pyyhkeet menee oikeesti koirille tai hevosille.” Sonja ja Outi kaivoivat vuorotellen laatikosta vaatteita ja levittelivät niitä ilmassa. Eira katsoi kauempaa, samoin Heli. Istuin pöydän ääreen, Noan viereen.
”On siellä varmasti jotain sullekki” härnäsin. Pökkäsin Noaa kevyesti olkapäähän. Mies naurahti.
”Joo, joku hieno hame! No ei. Mut jonku pyyhkeen vois tarvita.”
”Mielikille?”
”Joo” Noa vastasi. Hän veti toista laatikkoa lähemmäs itseään ja kumartui sen ylle.

”Hei, tää on kiva! Mikä tää on?” Outi nosti laatikosta puna-valkoraidallisen t-paidan ilmaan.
”Se on jostai Tokmannin alennuksesta tai jotain. Oon pitäny sitä ehkä kolme kertaa” vastasin olkia kohauttaen.

[NellyValvoja]

Päivä, jona Masa tyhjeni

Masa seisoi edelleen tallin pihalla, maneesin edessä. Siinä, mihin olin sen parkkeerannut päivälleen vuosi sitten. Ja minä istuin täsmälleen samassa paikassa, käännetyllä kuskin paikalla, kuin vuosi sitten.

Vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Olen löytänyt miesystävän, paljon ihania ja rakkaiksi muodustuneita ystäviä ja tärkeimpänä täysin uuden perheen. Perheen, jossa jokainen saa olla oma itsensä eikä ketään jätetä ulkopuolelle. Perhe, joka auttaa ja kuuntelee. Välillä myös kiusoittelee ja härnää. Vuodessa olen myös vaihtanut alaa ihan täysin, muuttanut elämäntyyliä ja ryhtynyt ison tilan Emännäksi.

Olen todistanut ihmisten eroja ja suhteita, iloja ja suruja ja paljon rakkautta. Monenlaisia hevosia on nähty ja paljon on opittu. Viimeisimpänä, että Salier pelkää kärryjä. Naurahdin ajatukselle. Sonja oli ollut todella ihmeissään perjantaina. Oli hän tyyntynyt ja tuntunut varmistuneen, kun olin jutellut hänen kanssaan vielä illemmalla.

Vein sormeni hiusteni läpi ja nojasin taakse. Kohta Masa pääsisi pois pihasta, ja se laitettaisiin seisontaan. Siirsin oikean käteni sormet kasvoilleni. Rapsutin huuliani kynsilläni.

Ylihuomenna Masa lähtisi. Vielä pitäisi kantaa kaksi laatikollista vaatteita ja lakanoita tupaan ja tyrkyttää niitä muille.

”Ai prkkk!”

Puristin ylähuulellani olevaa finniä. Se oli kipeä, kehittyvä ja erittäin hyvin kipeä. Tiedän tiedän, ne tulisi jättää rauhaan, mutta kun se on niin herkullinen puristettava! Nousin penkistä ja kävelin vessan peilin eteen. Koko huulen ja nenän välinen alue oli kirkuvan punainen. Ja niin herkkä ja kipeä.

[NellyValvoja]

Nelly ja Cozmina mukana edustamassa HeB/VaB tasoa.

Onko tuotokselle eräpäivää, jotta saa kommentin 😀 ?

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Nelly.

[NellyValvoja]

JA! Saanko mä tehä tästä Ylihienon Merkin, jonka jokainen valmennukseen osallistunut saa? Se ois siistii 😀 !

[NellyValvoja]

Treeniä treenin perään
309 sanaa

Seisoin maneesin keskellä ja katsoin, kuinka Cozmina roikotti päätään. Tökkäsin tammaa kämmenelläni lavalle ja naurahdin.
“Joo, mä tiedän.” Treenaustahti oli koventunut entisestään hyvinkin paljon, nyt kun oli selkeä päämäärä mihin tähdätä.
“Meidän pitää jaksaa nyt vaan treenata. Siirtymiset meni hyvin eilen, muistaks”, keskustelin. Ääneni kaikui tyhjässä maneesissa.
“Tänään me keskitytään mun pohkeisiin. Sun ei tarvii ko mennä eteenpäin, okei? Helppoo sulle.”

Tamma ravisti kaulaansa niin, että juuri selvitetty harja lensi puolelta toiselle. Minä siirsin painoni toiselle jalalle ja vedin satulavyötä kireämmälle. Kaivoin takin taskusta kaksi remmiä. Heitin toisen remmeistä satulan päälle ja toisen suoristin kierteiltä. Olin lainannut molemmat alaturparemmit tallin yleisistä tavaroista.

Cozmina seisoi koko näpertämiseni ajan paikallaan, eikä jaksanut edes kiinnostua tekemisistäni. Sidoin ja solmin jalustinhihnat kiinni satulavyöhön remmien avulla. Näin minä sain uuden tuntuman jalkatyöhöni ja jalat eivät pääsisi karkaamaan vaikka liian taakse. Uusi aistielämys tämäkin.

Olin kuullut vinkin vuosia sitten, jostain hevosblogista. En ollut muistanut koko vihjettä, sitten viimeisten kunnon valmennusten jälkeen. Nyt se oli tullut viime yönä uneen. Siitä olin sen napannut ja otin heti seuraavana päivänä käyttöön – eli tänään siis.

Viime yön uni oli ollut painajainen. Olin nähnyt unta, että olin solminut jalustimet kiinni satulavyöhön, aivan kuten ennenkin. Hyppäsin selkään, niinkuin joka kerta. Mutta kun olin saanut aloitettua ratsastuksen, olinkin Tie Tähtiin kilpailun finaalissa – ratsastuskengät solmittuna satulavyöhön. Siis kengät, ei jalustimen hihnat. Kengät! Aloin unessa panikoimaan niin paljon, että jopa Cozmina hermostui. Ravasimme tamman kanssa tuomarien eteen ja tamma hyppäsi pystyyn. Samalla sekunnilla satula valui alaspäin – mikä on jo itsessään hyvin jännittävä ilmiö – minä mukana! Koska jalkani oli tietysti solmittu kiinni satulavyöhön.

Nyt ei kuitenkaan oltu kisoissa saati sitten unessa. Olimme Cozminan kanssa Hopiavuoren maneesissa, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Turvassa ja hengissä. Hyppäsin tasajalkaa valkean hevosen selkään, heitin jalan satulan yli ja etsin molemmat jalustimet.

Yritin ravistaa huonon unen pois ja keskittyä olennaiseen. Kurotin eteenpäin ja rapsutin tammaa niskasta.

“Noni, nyt mennään, eikös hassunen?”

[NellyValvoja]

Tie Tähtiin -cup ja uudet ratsastushousut
320 sanaa

Satula tuntui kovalta uusia kisahousujani vasten. Tuuli paiskoi hiuksia kasvoilleni, kun tamma viiletti kentän pitkää sivua kaula nätisti kaarella.

Olisin halunnut harjoitella avotaivutuksia ja sulkuja, koska ne olivat ehdottomasti suosikkejani. Mutta niitä olisi turha harjoitella Tie Tähtiin -kilpailua varten, ne sujuivat jo niin hyvin. Sen sijaan harjoittelimme ja treenasimme Cozminan kanssa siirtymisiä. Nimenomaan laukasta käyntiin ja ravista käyntiin, laukasta raviin ja pysähdyksestä suoraan laukkaan. Viimeksi mainittu oli suurin kompastuskivi.

Ratsastusohjelma oli äkkivilkaisulta ollut vähän sekavan oloinen, mutta tarkemmin katsottuna hyvinkin toteutettava. Ja siksi me nyt treenasimme nimenomaan siirtymisiä.

Istuin satulaan tiukemmin, jännitin vatsalihakseni ja hidastin tahtia. Cozmina pysähtyi lyhyen sivun puoleenväliin. Hengitin sisään ja löysäsin otetta ohjaimista.Taputin tammaa kaulalle ja tarkistin samalla jalkojen asennon. Kantapäät on alhaalla, kuten kuuluukin. Polvia puristin hieman liikaa, joten yritin rentouttaa ne. Hengitin ulos.

Laukka-avut olivat liioitellun suuret, ihan tarkoituksella. Cozmina nosti laukan, vaikkakin ensimmäinen askel oli turhankin lennokas. Etupää nousi ilmaan ja tamma harppasi loikalla eteenpäin. Tämä oli annettava anteeksi, niin hyvin laukka kuitenkin nousi.

Ratsastushousut olivat kovat ja kankeat kokopaikan kohdilta. Kokemuksesta tiedän, että kannattaa ajaa kilpahousut sisään jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia kisoja. Uudet nahkapaikat eivät antaneet mielestäni tarpeeksi hyvää tuntumaa hevosen liikkeisiin ja siksi sisäänajo on erittäin tärkeää.

Todellisuudessa olisin mieluummin ratsastanut vanhoilla ja melkein rikkinäisillä puskaratsastushousuilla. Mutta eihän sellainen sovi oikeissa, kunnollisissa kisoissa, jollainen Tie Tähtiin -cup on. Varsinkin, jos on ura kisoista kiinni.

Treenit menivät ihan ookoosti. Olisin kaivannut jotakuta kommentoimaan suoritusta, mutta kaikki olivat töissä tai kiireisiä. Helloa ei ollut edes näkynyt tallilla koko päivänä.

Huokaisin.

Toisen siirtyminen oli jo parempi. Pysäytin hevosen uralle ja pyöräytin olkapäitäni taakse. Hermostuin aina moniosaisista kisoista todella paljon ja se tuntui niskajännityksenä. Pelkäsin ratsastavani olkapäät korvissa.

Painoin kantapäät tamman kylkiin ja löysäsin ohjastuntumaa. Laukka-avut jälleen liioiteltuna. Cozmina otti kaksi askelta ravia, ja nosti sitten vasta laukan. Pysäytin hevosen ja yritin uudestaan. Nyt hevonen nosti laukan, joskin jälleen loikkaamalla. Parempi kai se on, kuin ravin kautta. Uskoisin. Tai luulen tuomareiden uskovan niin.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Nelly.

[NellyValvoja]

24.3, aamukahvittelu
323 sanaa

Arkiaamuisin tulee kaksi Muumi-jaksoa peräkkäin. Ensimmäinen alkaa 7.05 ja toinen 7.30. Tänä aamuna ensimmäinen jakso kertoi siitä, kun Nipsu rakastui ja toinen kertoi Vapaus-aallosta. Jokainen Muumilaakson jäsen kävi katsomassa profeettaa ja halusivat sen jälkeen elää vapaasti. Niiskuneiti etsi uutta miestä, Pikkumyy vaihtoi hiustyyliä, Nipsu teki Onni-mehua ja Muumipappa muutti puuhun.

Lepuutin päätäni käteni varassa. Istuin vinosti sohvalla, viltti jalkojen päällä ja kahvikuppi toisessa kädessä. Hello istui toisessa päässä sohvaa ja tapitti televisiota kuin viisivuotias.
“Miltäköhän tuntuisi asua puussa?” kysyin tutun laulun alkaessa.
“Varmasti jännittävältä. Me voitais kokeilla joskus” Hello vastasi ja nojasi eteenpäin. Hän otti kaukosäätimen käteensä ja vaihtoi kanavaa. “Jännittääks sua?”
“Mikä?”
“No TT-cup. Jännittääks sua?”
“Jännittää. Mua pelottaa et tungin meidät liian vaikeeseen luokkaan. Ja että miten me selvitään.”
“Totta kai te selviitte. Cozmina on prinsessa ja sille ei kelpaa muu!”
“Ha, nii just” naurahdin ja vaihdoin asentoa. Join suullisen kahvia ja katsoin kun Hello kanavasurffaili. “Eetu puhu aamulla, et…”
“Nyt on aamu. Mulla on tee kesken!” Hello kiljahti ja kohotti kuppiaan pöydältä.
“… aiemmin” korjasin. “Eetu puhui aiemmin, että se vois kattoo meijän ratsastusta. Mutta en tiiä kerkeeks se.”
“Mä voin tulla kattoo” hän sanoi ja minua nauratti.
“Et sä tunnista edes oikeaa kevennystä” kikatin. Minun oli pakko laskea kahvikuppi sohvapöydälle.
“Mitä sitten, kyllähän mä silti kattoo osaan!”
“Varmasti osaat, mutta mä tarvisin silmiä jotka osaa kertoa siitä ratsastuksesta.”
“Anna mä edes yritän!” Hello huudahti niin, että Noan pää ilmestyi keittiöstä.
“Totta kai saat yrittää!” Kiljuin takaisin.

“Mitä te huudatte?!” Noa yhtyi kuoroomme.

Paransin viltin asentoa ja nostin kupin takaisin käteeni. Hello jatkoi kiljumista, vaikka vitsi loppui jo. Noa käveli keittiöstä minun ja Hellon väliin sohvalle, istui alas ja nappasi kaukosäätimen. Hän valitsi nopeasti kanavan ja painoi mute-näppäintä.

“Hyvin se menee” hän sanoi.
“Niin varmasti menee” vastasin ja huokaisin. “Tässä on silti mun urakin kiinni.”
“Me tullaan sulle asiakkaiks Hellon kaa jos menetätä kasvos” Noa sanoi, kääntäen kasvonsa minuun. Hymyilin hänelle ja nostin kupin suulleni. Kahvi oli ehtinyt jäähtyä.

[NellyValvoja]

Tästä tää lähtee 😀 .

Rakas päiväkirja.

Osallistuin Tie Tähtiin -cuppiin. Vaativa Beehen. Beehen! Mä tiedän, että Cozmina pystyy kyllä, mutta voi vitsi. Mä ihan varmasti mokaan, enkä kehtaa näyttää naamani kuuteen vuoteen MISSÄÄN. Mieti mitkä riskit. Ei riitä, että mä pilaisin oman kilpailu-urani, mutta mä menettäisin myös mun työn. Kuka muka tulis aivan sysipaskan valmentajan luokse ja maksais siitä? Ei kukaan, niimpä.

Kävin treenaamassa cuppia varten eilen. Istuin Cozminan selässä ja yritin olla itkemättä. Mua pelottaa niin paljon. Istuin siinä, kevensin, käänsin ja hioin. Harjoittelin istuntaa, katsoin peilistä omaa työskentelyäni sen minkä pystyin ja harjoittelin ja harjoittelin. Mun kädet ei vaan pysy pystyssä. Cozmina meni hyvin, mutta mä tiedän että mä tarviin harjoitusta. Oon melko varma, että jos Cozmina osais puhua, se haukkuis mut heti ja lähtis laukkaamaan pakoon.

Miten voi olla, että oikeesti näin korkealle päässyt ratsastajalla on niin aloittelijan virhe? Siis nyrkit? Nyrkit ei pysy pystyssä, vaikka miten päin olisin. Ne valuu ja valuu aina vaan. Samoin kantapää. Se vaan nousee ja nousee. AAA joojoo, mä tiedän että mun pitää treenata niitä. Mä tiedän että mua kiukuttaa nyt vaan. Mä tiedän.

Mä tiedän, etten mä oikeesti ole näin huono. Mä tiedän, että soimaan vaa itseäni ja oikeesti osaan paljon juttuja. Mua vaan pelottaa. Mitä jos oikeesti mokaan koko kisat? Yritin puhua Tidelle tästä tänään aamupalalla, mut Hello tuli sisään ja heilautti kättään. Hello ja Hellon kiharat – ei se voi ymmärtää. Eihän Hello osaa edes kattoo kumpi kevennys sillä on. Tiitus sano, että ei se mitään. Se on vaa jännitystä ja menee ohi. Niin sano Eetukin. Ja Outi. Ja Marshall. Ehkä ne ei vaan tajua, että mä voin oikeesti menettää työniki tässä. Mun elinkeino voi olla tästä kiinni. Tai sit ne tajuaa ja suunnittelee mun tulevaisuutta jo. Ruokkiskohan ja elättäiskö ne mua yhteistuumin? Ei yhden ihmisen elättäminen nyt niin kallista oo, etteikö ne vois porukalla pitää mua hengissä.

Huoh, ei ois ikinä pitäny lähtee.
Epäonnistuja Nelly

313 sanaa

[NellyValvoja]

Alicia Keys – Brand New Me

Oskari, Eetu, lääkäri ja Outi hääräsivät tallissa. Kun olin saanut Jussin hoidettua ja tavarat vietyä paikalleen, olin kipittänyt hiljaa asuntoautooni. Oikeasti minun olisi tehnyt halata Sutta ja pitää hänet lähelläni. Jokin suojeluvaisto oli herännyt, kun olin nähnyt Oskari-raukan pelästyneet ja hätääntyneet kasvot. Karsinan ympärillä oli ollut kuitenkin jo sen verran hälinää, että näin paremmaksi vaihtoehdoksi vain paeta tilanteesta. Ei olisi Ukon eikä Oskarin etu, että ihmisiä ja populaa olisi stressaamassa ja pällistelemässä.

Nyt siis istuin sängylläni, jossa en ollut nukkunut moneen kuukauteen. Laskostin viimeisiä vaatteitani kaapista laatikoihin ja kuuntelin Spotifyn vanhaa listaa kännykältäni. Istuin ja kulutin aikaa. Ja järjestelin vaatteita. Ja ehkä vähän mietin tulevaa. Eetun kanssa keskustelu oli päättynyt parhaimmalla mahdollisella tavalla ja sen seurauksena sain nyt kantaa viimeisetkin tavarani taloon.

Miksi taloon, eikä kotiin? Koska koti tuntui oudolta suussa. Tupa oli lämpimämpi, kutsuvampi ja – no, kotoisampi. Minulle ’koti’ ei ollut merkinnyt pysyvää paikkaa moneen vuoteen. Ensin oli ollut kämppä rivarissa, Ekun vieressä ja sitten liikkuva mobiilini Masa. Masankin mielsin yhteisinä aikoinani enemmän matkaseuraksi, kuin kodiksi.

”It’s been a while, I’m not who I was before
You look surprised, your words don’t burn me anymore
Been meaning to tell you, but I guess it’s clear to see”

Masan kanssa kuljetut kilsat sisälsivät paljon; auto-karaoketa, radion huudatusta liian lujalla, monia ryyppyiltoja, vaihtuvia seuroja ja maisemia sekä yksittäisiä yövieraita. Vieraita oli ehkä enemmän kuin olisin halunnut myöntää, mutta ei niistä kukaan tiennyt tai osannut kysyä. Sitä paitsi, en varmasti ollut Eetun ensimmäinen. Sen tiesin varmuudella. Hänhän oli ollut kihloissakin jo ennen minua.

Puna-valkoraidallinen paita osui käteeni ja nostin sen ilmaan. Levitin t-paitaa ja katselin sen etupuolta. Valkoisista napeista kaksi neljästä oli lähtenyt ja raitojen välissä oli muutamia reikiä. Paita oli silti hieno. Olin se päällä istunut kerran nuotion ääressä ja kuunnellut retkiseurueen soittoa ja laulua. He olivat laulaneet nuotin vierestä ja komeasti, mutta se taisi johtua muusta kuin paistetusta makkarasta tai muutamasta leiri-oluesta. Huokaisin ja laskin paidan alas.

”Careful with your ego, he’s the one that we should blame
Had to grab my heart back
God know something had to change”

Työnsin paidan sängyn vieressä odottavaan mustaan jätesäkkiin. Sen paidan mukana saisi vanha elämäni palaa pois.

”It took a long long time to get here
It took a brave, brave girl to try
It took one too many excuses, one too many lies”

Seuraavaksi käteeni osui Tokmannin alemyynnistä löydetty pitkähihainen. T-paita materiaalia, mutta vain pitkillä hihoilla. Siniraidallisen paidan laitoin toiseen kahdesta pahvilaatikosta. Heli tai Outi tai Sonja voisi antaa sille uuden elämän. Aivan kuten Eetun ja Cozminan myötä minullekin on suotu uusi elämä.

”Don’t be mad, it’s just the brand new kind of me
And it ain’t bad, I found a brand new kind of free”

”I’m too busy finding myself
I got this
I found me, I found me, yeah”

[NellyValvoja]

Tehty yhteistyössä Eetun isin kanssa

Jatkoa Riitänkmä sulle
Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu

Kahvinkeitin porisi. Hopiavuoren vihreäsävyisen, melko vanhanaikaisen keittiön ilma oli pysähtynyttä ja ikkunasta kajastavassa aamuauringon säteessä pystyi näkemään pienten pölyhiukkasten verkkaisen leikin. Kellon tikitys mittasi loputtoman tuntuista hetkeä, vaikka tavanomaiset ajan yksiköt eivät sen mittaamiseen soveltuneetkaan. Aika keittiössä mitattiin ennemminkin sydämenlyönneissä ja ikuisuuksissa. Raidallisen maton hapsut sojottivat lattialla eri suuntiin, sillä sinä päivänä kukaan ei ollut vielä silitellyt niitä jalkapohjillaan suoriksi kahvia hörppiessään. Lavuaarissa olevista aamuisista kahvikupeista toisessa täytyi olla vielä mustaa kahvia tuoksusta päätellen. Astianpesukone hurisi paikallaan. Vaikka keittiössä kuului tavallinen varhaisen aamun hiljainen humina, kaksi siellä istuvaa kuuli selkeästi vain omat sydämenlyöntinsä ja hätääntyneet ajatuksensa. Lähestyikö heidän tarinansa loppuaan?

Siniseen huppariin pukeutunut nainen ja vihreäsilmäinen mies istuivat pöydän ääressä hieman heiniä hiuksissaan, käsivarsillaan pöytää nojaten, sormet toistensa sormien lomaan kietoutuneina. Toisen kädet olivat kuivat ja sieltä täältä kovettuneet kaiken talikoinnin ja lapioinnin vuoksi. Ne puristivat silti hellästi sirompia käsiä, joissa oli tasaiset, siistityt kynnet. Nelly veti toisen kätensä vapaaksi silittääkseen Eetun karheita rystysiä.

“Riitänkmä sulle tällääsenä kauemmin kuin yhyren kevättalaven?” Eetu äännähti. Hänen äänensä oli epätavallinen, niin kuin hän olisi kärsinyt kurkkukivusta ja nuhasta. Nelly ehti nähdä, miten hänen silmänsä kiilsivät ennen kuin hän käänsi katseensa pois: Nellyn käsiin, joita piteli.
“Senkö takia sä oot ollu nii outo monta päivää ko sä mietit tommosia?” Nelly kysyi vakavana.
“No joo”, Eetu myönsi pöydällä lepääville käsille. “Mua peljättää jotta menöö lusikat jakohon ennen pitkää, jos sinet taharo kumminkaa tälläästä. Ooksä varma jotta minä kelepaan sulle? Ja tämä elämä?”

Nellyn huulet tuntuivat kylmiltä ja verettömiltä, kun hän kuunteli Eetun epätavallisen pitkää puheenvuoroa. Isäntä puhui paitsi epätavallisen paljon kerralla, myös muutenkin vieraan kuuloisesti. Normaalisti hänen äänensä nuotti oli lempeä ja rauhallinen, mutta nyt se oli niin kireä ja käheä, ettei sopinut Eetun leveään suuhun sen paremmin kuin vihreisiin silmiinkään. Ei Nelly tuntenut tuollaista miestä, jonka ääni oli särkyä ja olemus vapisi. Ei hän varsinkaan seurustellut sellaisen kanssa.

Mitä Eetu olikaan kysynyt? Että kelpaisiko hän Nellylle? Vain paria viikkoa aiemmin Nelly oli ollut varma. Hän oli huomannut, että Eetun käsivarret sopivat juuri parahiksi hänen ympärilleen. Nyt käsivarsilla ei ollut väliä. Kelpasiko hänelle todella sellainen mies, joka ei uskaltanut sanoa asioita suoraan? Sellainen, jonka kädet tärisivät ja ääni käheytyi, kun oli kyse vakavasta keskustelusta? Ei Nelly ollut ajatellut, että Eetun kanssa yhteen muuttaminen olisi näin vaikea tapaus käsiteltäväksi. Ei Eetu ollutkaan niin mutkaton. Mikä mies se sellainen oli, joka uskalsi tarttua riehuvan Ukko-hevosen riimuun ja ärähtää, mutta ei pystynyt puhumaan huolistaan suoraan?

Toisaalta siinähän Eetu nyt oli, Nellyä vastapäätä, pirtinpöydän toisella puolella ja katsoi häntä silmät suurina. Nellyn teki mieli yhtäkkiä silittää Eetun poskea, jonka hän tiesi olevan karhea siihen kasvaneen sängen takia. Eihän Eetu ollut pelkästään sellainen raukka, joka ääni särkyen yritti epätoivoisesti ja kömpelösti kertoa Nellylle tunteistaan! Eetuhan oli mies, joka käsiensä ja äänensä tärinästä huolimatta uskalsi istua siinä Nellyä vastapäätä ja kertoa epäilyksistään, vaikka aihe vaikutti olevan hänelle tavattoman vaikea. Tuollaisen miehen kanssa hän haluaisi jakaa elämänsä. Tuollaisen kanssa, joka uskalsi, vaikka olikin kauhuissaan. Tunkkainen epäilyksen tunne oli poissa. Se olikin johtunut viime viikkojen henkisestä kuormituksesta.

“Kelpaat mulle?” Nelly toisti, eikä hän kuulostanut enää epäröivältä, vaikka oli vain hetkeä aikaisemmin ollut.
“Täs tuvas ei oo pyäriä alla. Eikoo kyllä mussakaa. Minen vaihra paikkaa ja sullon näkemättä viälä vaikka minkälaasia seikkailuja.”
“Asuntoauton katto alkaa pian vuotaa, Eetu. Sen on aika mennä.”
“Entä ne seikkaalut?”
“Mä oon ollu vapaa. Se on nähty ja koettu jo. Nyt mä haluan nähdä tämän elämän.” Nelly piti tauon. “Ja mä haluan olla sun kanssa. Jätinhautuumaan metsis on meille monta seikkailua. Yhdessä.”
“Mun kanssa?”
“Sun kanssas, sun kanssas. Ollaa me täsä jo yhes kotia leikittykki. Eetu, kato ko, mä oikeesti pidän susta. Mä haluun istuu tos verannal sun kanssas kiikkustuolissa vielä pitkään – ihan kasikymppisiks asti.”

Eetun ilme muuttui hänelle tyypillisesti hitaasti. Nellystä tuntui kuin hän olisi seurannut sadepilvien lipumista pois sinitaivaalta. Sellainen hänen Eetunsa oli: hidas reagoimaan, kova pohtimaan ja hiljainen. Kun Eetu pääsi seestymisessään loppuun, hän katsoi hymyillen Nellyn toista kättä, jota vieläkin piteli. Eetulla oli suloinen tapa olla mielissään. Ihan niin kuin hän ei ihan uskaltaisi hymyillä, mutta ei voisi olla hymyilemättäkään. Vain väärällä tavalla rypistyvät silmäkulmat paljastivat, että hän oli vieläkin huolissaan jostain. Ja Nelly tiesi täsmälleen mistä.

“Mä en vie sun tallia”, Nelly vakuutti hyvin vakavana. “Mä en tiedä, voiko avoliitossa tehdä jotain avioehtoa, mutta se käy mulle jos voi. En mä vie edes niitä sun lusikoitas.”
“En mä sitä meinannukkaa”, Eetu mutisi heidän käsilleen ja Nelly hymyili. Kyllä hän tunsi Eetunsa. Talliaan isäntä aina mietti: tallin takia hän oli niin tarkka reviirinsä rajoista.
“Et tietenkään”, Nelly vakuutti.

Kun kahvi oli tippunut, se juotiin valkoisista mukeista, jotka Nelly tiesi Eetun ostaneen joskus entisen kihlattunsa Annikan kanssa erottuaan Vaasan Combosta vanhojen mukien tilalle. Kerran Eetuksi puheliaalle päälle satuttuaan isäntä oli kertonut, että alun perin mukeissa oli ollut vihreitä ja keltaisia pilkkuja, mutta ne eivät olleet kestäneet pesukonetta. Sillä kertaa Eetu ei kuitenkaan kertonut mukeista, eikä muustakaan. Nelly antoi hänen olla. Eetu tarvitsi aikaa saadakseen olonsa tasoittumaan. Puhumisen sijaan hän silitti hetken isännän käsivartta ennen kuin tarttui Ilkka-Pohjalaiseen. Eetu tyyntyi aina nopeammin, jos hänen antoi ajatella rauhassa.

“Selevä”, Eetu sanoi, kun kahvi oli juotu. Hän kuulosti taas normaalilta omalta itseltään: päättäväiseltä, tasaiselta ja varmalta.
“Mitä?” Nelly kysyi katse Ilkka-Pohjalaisen keskiaukeamassa.
“Mennähän sitte kantamahan ne sun loput tavaras tupahan ja viärähän auto illaksi pois. Voisimma lämmittää saunan sitte. Pirettääs vähä tuparia. Oman väen kesken. Vaikka ei meilloo ku Dominokeksiä.”
“Pakastimessaha on pullaa, harvapää, sulatetaan sitä.”

Sinä iltana asuntoauto Masa ei kadonnut Hopiavuoren pihasta. Myös oman väen tupaantuliaiset jäivät pelkäksi suunnitelmaksi. Pullat kaivettiin pakastimesta, sulatettiin mikrossa ja tarjoiltiin päivän mittaan kaikille tallilaisille. Ne olivat Jillan tekemiä, joten niiden täytyi olla hyviä. Pahvilaatikoiden ja säkkien kantamisen sijaan Hopiavuoren isäntä ja emäntä katsoivat illalla televisiosta sylikkäin kello kymmenen uutisia ja Eetu suukotteli Nellynsä sormia.

[NellyValvoja]

W-a-u! Sä oot ihan tosi hyvä piirtään 😀 ! Nuoska on tosi hieno ja tausta on tosi onnistunu.

Lisäksi, sulla on hieno taika saada teksti tuntuu kevyeltä. Mä en oikeesti tajua. Oot ihan tosi hyvä 😀 !

[NellyValvoja]

Mä ihan ehdottomasti vaadin myös uusintakierrosta! Oon ikuinen Ruska-fani 😀 !

[NellyValvoja]

Tide on kyllä herttanen! Tuntuu että on kovasti pahoillaan, mun silmään turhaan tietysti. Muttahh, se voi olla myös jännityksestä johtuvaa, mikä on ainakin mun lähipiirissä yllättävänkin normaali tapa reagoida. Jokainen askel, tekeminen ja tapahtuma on jotenkin tosi hataran tuntusta. Ettei ole ihan varma omista tunteistaan ja liikkeistään. Siinä tilanteessa mä näen Tiden tässä.

Ihana tarina 🙂 !

[NellyValvoja]

Alku on niiiiiin tuttu! Mä en uskalla enää edes omalla parvekkeellani köhiä 😀 .

Samaistuin myös hemmetin teiniponin kokeiluihin 😀 ! Se voi olla tosi tuskastuttavaa, mutta – kuten Eetu sanoi – Serena varmasti pärjää. Hän vain huokaisi ja talutti oriin pois. Samalla haistan vähän pettyneisyyttä. Siitäkö että piti lopettaa niin äkkiä juoksutus? Vaiko siitä, että piti lopettaa puhelu?

Hyvä sä!

[NellyValvoja]

Oisinpa mäkin yhtä hyvä ko Oskari 😀 . Oskarin paha päivä helpottuu lenkillä, siinä missä mä päätän päivä kahdelta. Siihen asti oon jo tietysti kieriny tuskassa ja yrittäny tehdä jotain väkisin. Kahden aikoihin lopetan väkisin vääntämisen ja syöksyn peiton alle. Koska niin kaikki päivät loppuu – iltaan ja peittoon kääriytymiseen. Miksi ei siis pahakin päivä loppuisi iltaan kello kahdelta?

Oskarin tapa kuulostaa paljon terveemmältä 😀 .

Tarina oli tosi kepeän oloinen, vaikka oli huono päivä. Kerronnasta tulee mieleen Aavikon kukka teos, joka oli ensimmäinen ei-länsimaisesti kirjoitettu kirja, jonka luin. Ensin kävi näin, sitten näin ja sitten se jatkui. Luulen, että se tekee tästä kepeän oloisen, vaikka aamu ei ollut keveimmästä päästä.

[NellyValvoja]

Komppaan edellisiä kommentoijia! Tätä oli helppo ja hauska lukea. Tarina etenee mun mielestä koko ajan tosi hyvin, ja yksityiskohtia tuodaan kans esille tosi kivasti.

Tästä oikein huokuu sellainen kuiskuttelua katsomossa -tunnelma, joka on jotain iha omaa luokkaansa 😀 . Mä rakastan sitä, ko siitä tulee heti se tietty maisema esiin. Kavion kopse, putoilevat ja vähän rämisevät ovet ja muut, turpeen ja kakan hajun sekoitus, ne kirkkaat valot mutta silti hämärä katsomo. Ihan mun lempiasioita maailmassa 😀 !

[NellyValvoja]

Oi Meidän Eiraa 😀 ! Mun käy vähän sitä sääliks, ko Aina on Joku suuttumassa ja passittamassa. Mutta tarina oli hauska ja Eiran ääni kuuluu kyl ihan jotenki ekstrahyvin tästä!

Herman on kohtelias, kun koittaa saada syyt niskoilleen, mutta mitenhän tuollainen herkempi poika mahtaa jaksaa jos Noa suuttuu! On se Noa sen verran kiukkupussi 😂 .

[NellyValvoja]

Mä niiiiiin ymmärrän Outin ajatukset lopussa!

”Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.”

Oispa ihan oikeassa elämässä joskus noin helppoa, että vaan päättää ettei pety tai kärsi. Mulla on ollu vähän samantyyppinen tilanne ihastuksen kanssa kuin Outilla on nyt. Toivon todella, että Outin päätös pitää ja ettei hälle tule suruja ( vaikka niistä yleensä poikii kyllä tarinaa yks tai kaksi, jota mielelläni myös lukisin tietysti ) . Täältä ainakin tsemppihalit Outille vaikka se ei tykkäiskää haleista!!

[NellyValvoja]

Tallilla tapahtuu
(6.2)

Suin tamman karvoja harjalla oikeaan suuntaan. Tänään Cozminalla oli vapaapäivä, mutta sai sitä silti näyttää nätiltä. Onhan Cozmina prinsessa – ainakin minun oma prinsessani.

Cozmina seisoi kolmella jalalla Jussin tallin käytävällä ja roikotti päätään. Kuulin kuinka toisen tallin ovi aukaistiin ja suljettiin. Kumarruin laskemaan harjan koppaan ja nostin samalla pienen pääharjan käsiini. Se näytti kyllä elähtäneeltä ja harjakset osoittivat jo melkein joka suuntaan. Eikä ollut ainoa harja. Jokainen pakissa oleva oli nähnyt parhaat päivänsä jo kuukausia, melkein vuosia sitten. Huokaisin. Lähtisikö Hello tai joku kanssani Seinäjoelle etsimään uutta harjasettiä?

”Ai moi, en nähnyt sua” hymyilin. Heli oli tullut toisen tallin ovista ja seisoi nyt muutaman metrin päässä Cozminasta. Kävelin tamman pään puolelle ja jätin riimunnarun ja hevosen Helin ja minun väliini. ”Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty hetkeen.”
”Ihan hyvää” Heli mutisi. Hetken kesti, että tajusin hänen jännittävän itseään. Olkapäät oli koholla ja naisen suu oli yhtenä viivana. Hän pujahti hevosen toiselta puolelta riimunnarun alitse ja kipitti tiehensä. Jäin kulmat koholla katselemaan hänen peräänsä.
”Mitä toi nyt oli?” kysyin. Cozmina ei osannut vastata. Kohautin olkiani ja vedin tamman päätä lähemmäs itseäni. Harja oikeassa kädessäni suin hevosen poskea.

Seuraava tulija oli Tiitus.
”Moi, mitä teet” hän kysyi.
”Teen mun vauvvasta nättiä” hymyilin ja rapsutin Cozminaa niskasta. Hevonen pärähti ja heilutteli kaulaansa.
”Ainahan se on nätti” Tiitus vastasi ja nosti kätensä rapsuttaakseen tammaa.
”Kuule, mikä Helillä on? Se vaikutti olevan tosi outona… Siis et onkohan sillä kaikki okei?” kuiskasin hiljempaa. Tiitus nojautui aavistuksen eteenpäin ja kuunteli selvästi kiinnostuneena.
”En mä tiiä. Kuulemma oli tullut maastosta Eiran kanssa. Hello sano”, minua pitempi mies kumartui aina vaan lähemmäs.
”Onkohan Eira sanonu jotain? Jos se haukku Heliä tyylii Eetun nimissä?” kuiskasin. Pelkäsin, että joku kuulee.
”En todella tiedä. Toivottavasti ei, se ois kamalaa… Se ei oo kuulemma käyny tallillakaan ko tosi pikaseen” Tiitus tiesi kertoa.
”Onpa jännä…” sanoin nyt melkein ääneen ja otin askeleen taakse. ”Toivottavasti kaikki on okei ja selvii.”
”Toivotaan nii.” Tiitus nyökkäsi.
”Mutta. Onko kahvi jo tippumassa?” Sanoin ja vilkaisin kelloa ranteessani. ”On päiväkahvin aika.” Heitin pääharjan koppaan ja irrotin toisen pikalukollisen riimunnarun Cozminan riimusta.
”Ei nyt vielä, menee jonkin aikaa et kahvinkeitin edes ladataa. Saati et se keittyy” Tiitus naurahti. Hän veti toisen riimunnarun irti ja tarttui tammaa riimusta. ”Mä vien tän karsinaan, vie sä toi koppa” hän hymyili. Kiitin miestä hymyllä.

—

Avasin satulahuoneen oven, harjakoppa toisessa kainalossani. Astuin kynnyksen yli ja olin melkein säikähtää.
”Uhh, moi! En osannu odottaa sua täällä tähän aikaa” naurahdin. Pahin säikähdys kerkesi melkein väistyä.
”Moi, anteeks ei ollu tarkotus säikäyttää” Outi hymyili. Hänellä oli sylissään suitset, joita mitä ilmeisemmin siisti pahimmista pölyistä ja lioista.
”En mä säikähtäny – melkein” hymyilin takaisin. Työnsin Cozminan harjakopan paikalleen ja käännyin Outin suuntaan.
”Kuule, tiiäksä mikä Helillä on? Se oli ihan outona äsken.” Hiljensin ääntäni.
”En, mutta mä tiiän että Camilla ja Oskari seurustelee salaa” nainen hymyili silmät kirkkaana.
”Mitä! Oikeesti? Vähän siistiä!” hihkaisin ja otin nopean askeleen Outin luokse. ”Mistä sä sen tiedät?”
Samassa Tiitus avasi satulahuoneen oven ja me molemmat käännyimme häneen.
”Mitä täällä tapahtuu? Mä luulin et sä sait sairaskohtauksen tai jotai” Tiitus sanoi.
”Ssshhs, laita ovi kii ja tuu tänne” huusin kuiskaten. ”Outilla on juoruja.”
”Uuu, siistii! Mä voin kertoo kans mitä mä tiiän jos sä kerrot!” Pitkä mies hiljensi ääntään, veti oven kiinni ja otti samaan aikaan muutaman pitkän askeleen meidän luokse satulahuoneen nurkaan.

[NellyValvoja]

Mun on pakko kehua sun otsikointia. Mä en tajua, miten ihmiset keksii aina niin hyviä otsikoita! Sulla on varmasti joku salaisuus siinä, koska ikinä en oo nähny muuta ko priimaa 😀 ! Oon vähän kade kyllä!

Oli myös kiva, että jätit koukun loppuun 🙂 . Mä vastasin siihen, vaikkakin päivän myöhässä. Tosi kiva! Hyvä sä 🙂 .

[Julkaisija]

Viestit